Valheen verkko : Romaani

By Sidney Warwick

The Project Gutenberg eBook of Valheen verkko
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valheen verkko
        Romaani

Author: Sidney Warwick

Translator: Eero Alpi


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78869]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1913

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78869

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALHEEN VERKKO ***
language: Finnish




VALHEEN VERKKO

Romaani


Kirj.

SIDNEY WARWICK



Suomentanut

Eero Alpi


Kariston 50 p:n romaaneja N:o 18





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.





SISÄLLYS:

   I. Mrs Lathomin mies.
  II. Kylvö ja sen hedelmät.
 III. Yksin.
  IV. Laupiaan samarialaisen suojakoti.
   V. Menneisyys ja tulevaisuus.
  VI. David Muir.
 VII. Työssä.
VIII. Varjo varjojen joukossa.
  IX. Usvassa.
   X. Marionin löytö.
  XI. Kirje.
 XII. Päätelmä.
XIII. Kaksi miestä.
 XIV. Kaksi naista.




I

Mrs Lathomin mies.


Hartley Lathom oli kalpea ja näytti väsyneeltä, mikä seikka ei ollut
ollenkaan ihmeellistä, sillä hän oli viettänyt viisi pitkää tuntia
Greyminsterin oikeuden istuntosalissa. Vaan kun hän vaimoineen tuli
sieltä ulos ja seisahtui silmänräpäykseksi korkeille rappusille,
vastasi hän tavallisella avomielisellä hymyilyllään niiden monien
ystävien tervehdykseen, jotka olivat kerääntyneet kadulle puristamaan
hänen kättään. Lathom oli asianajaja ja sitäpaitsi oli hänellä
niskoillaan kokonainen taakka kunnallisia tehtäviä ja luottamustoimia.
Hänen kasvonpiirteensä tekivät luotettavan vaikutuksen, ja hänen
kuntoaan olivat myös omiaan täydentämään kaikki hänen tekonsa.

Mrs Lathom seisoi hetkisen rappusilla yksinään. Hän oli
kahdenkymmenenkahden vuotias, vaan näytti sitäkin nuoremmalta, niin
että hänet olisi mieluummin luullut Lathomin tyttäreksi. Hänkin oli
kalpea, vaan äkkiä hänen silmänsä välähtivät tummasti, ja hieno puna
peitti hänen poskensa. Muuan nuori, laiha mies astui ylös rappusia ja
nosti hänelle hattuaan. Hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja harmaat,
kohtasivat mrs Lathomin pitkän katseen. Tämä tuijotti häntä suoraan
kasvoihin, osottamatta värettäkään siitä, että hän olisi tuon vieraan
tuntenut.

Mies punastui ja sivuutti hänet rauhallisesti. Hän oli Rickard Jardine,
mies, joka oli nostanut oikeudenkäynnin Hartley Lathomia vastaan,
saadakseen häneltä erään rahasumman, jonka tämä oli viekotellut
Jardinen äiti-vainajalta hänen vielä eläissään. Lathom oli kokonaan
hoitanut hänen asioitaan, sillä Jardine oli viime vuodet oleskellut
ulkomailla, eikä ollut ehtinyt kotiin edes ennen äitinsä kuolemaa.

Margot Lathom tunsi pyörrytystä. Hänestä tuntui nyt paljon pahemmalta
kuin hän oli luullutkaan solvaista Jardinea sillä tavoin ihmisten
edessä, jotka tiesivät heidän ennen olleen ystäviä.

Ystäviäkö? Eikö hän heidän erotessaan noin kolmisen vuotta sitten ollut
sisimmässä sydämessään tuntenut, että he olivat toisilleen muutakin
kuin ystäviä? Vaan hän oli pitänyt sydänsopukkansa oven suljettuna
kokonaisen kolmen vuoden ajan. Oliko mahdollista, että tuon miehen
näkeminen, joka oli jättänyt hänet sanomatta sanaakaan selitykseksi
— miehen, joka oli hänen miehensä vihollinen — oliko mahdollista,
että pelkkä näkeminen heitti sydämen oven täydelleen auki? Hän oli
kiitollinen, kun Hartley Lathom saapui ja auttoi hänet vaunuihin, ja he
ajoivat kotiin.

Lyhyellä kotimatkalla oli Lathom aivan vaiti, mutta vaikka hän
hymyilikin jokaiselle tutulle vastaantulijalle, tuntui hänen vaimostaan
kuitenkin siltä, että miehen itsensähillitseminen oli alkanut
heikontua, ja että levottomuuden aavistus oli lyönyt leiman hänen
silmiinsä. Silloin hänen omakin sydämensä pelosta kylmentyi, ja sitä
tunnettaan hän ei tahtonut jaksaa salata. Ei siksi, että hän olisi
epäillyt miehensä viattomuutta, vaan hän muisti, miten Oikeus kerta
toisensa perästä oli jakanut syyllisille tuomioita ja syyttömille
vapautta.

Mutta tavatessaan Lathomin päivällispöydässä katosi hänen tuskansa.
Hänen miehensä kasvoilta oli poistunut varjo, ja hän oli jälleen
entisen kaltainen, iloinen ja vilkas. Hänessä oli suuri määrä terävää,
vaan ei ilkeätä leikillisyyttä, ja kuunnellessaan hänen puheitaan tunsi
Margot sydämensä jälleen keventyneeksi.

Hän katseli kirkkain silmin pöydän toisella puolen istuvaa miestään.
Margot tunsi itsensä ylpeäksi hänestä, joka oli niin voimakas ja
rauhallinen ja tiesi, ettei hänessä voitu mitään salaista pahuutta
paljastaa. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä miestään kuin nyt,
tuumi Margot itsekseen. Varmastikin oli tuo hänen sisimmän sydämensä
salainen ovi jälleen sulkeutunut — sulkeutunut ainiaaksi.

Vaan päivällisen jälkeen meni Hartley työhuoneeseensa, ja kevennyksestä
huoahtain heittäytyi väsyneenä takan luona olevalle nojatuolille. Hänen
kasvonsa eivät enää säteilleet rauhallista iloisuutta. Levottomuus oli
pyyhkinyt sen pois, niinkuin kuolema pyyhkii kyynelet.

Kuinka monta kertaa ajaessaan kotiin vaimonsa kanssa, kuinka
monta kertaa noiden melkein kiusallisten ruokailujen aikana hänen
punnitessaan niitä viattomia kysymyksiä, jotka yhdellä kertaa olivat
musertaneet hänen lujan itseluottamuksensa, olikaan hänestä tuntunut,
että hän oli mennyttä miestä, että Jardinella oli häntä vastaan
todisteita, joista hänellä ei ollut aavistustakaan? Yhtämittaa
toistivat hänen väsyneet aivonsa sanoja:

"Lähetittekö mrs Jardine-vainajalle välittäjän sopimuksen
Honduras-osakkeiden myynnistä?"

"Lähetin."

"Mitenkä sitten selitätte, että mrs Jardine on merkinnyt
muistikirjaansa useat kerrat sitä teiltä turhaan pyytäneensä."

Niin, kuinka hän voi sen selittää? Se oli ensimäinen heikko kohta.
Hänen olisi pitänyt huomauttaa, että sellainen juuri oli tavattoman
epäkäytännöllisen naisen tapaista muistikirjanpitoa.

"En voi sitä selittää — sillä minä lähetin sen hänelle", oli hän
rauhallisesti vastannut. "Muistan hänen sitä minulta kerran kysyneen.
Se oli tapahtunut hyvin sivumennen — vielä samana päivänä minä sen
lähetin. Hän ehkä hukkasi sen ja luuli, ettei hän ollut sitä ollenkaan
saanutkaan. Hän oli jo silloin hyvin heikko, ja kaikki hänen ystävänsä
tietävät, että hänen muistinsa oli huono."

"Oletteko valmis valallanne vakuuttamaan, ettette repinyt sopimusta
rikki ja heittänyt sitä paperikoriin?"

"Siihen olen valmis."

"Teillä oli palveluksessanne kirjuri, nimeltä Fenwick, jonka erotitte?"

"Niin tein. Huomasin hänet epäluotettavaksi."

"Millä tavoin hän oli epäluotettava?"

Lathom muisti vastauksensa sanasta sanaan. Fenwickin nimen
mainitseminen oli horjuttanut hänen itseluottamustaan.

"Minä en käsitä, mitä sillä seikalla on tekemistä tämän asian kanssa;
hän oli juoppo ja sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet."

"Te kai tarkotatte, että hän nuuski kaikkia papereita?"

"Aivan niin."

"Ehkä hän oli sellainen, että hän taisi koota yhteen rikki revityn
paperin palaset, esim. jonkun kirjeen, jonka te olitte heittänyt
paperikoriin?"

Se oli jokseenkin viaton kysymys, vaan Hartley Lathomille se oli kuin
seinälle ilmestynyt tulikirjoitus. Hän ei jälkeenpäin käsittänyt,
miten hän oli voinut säilyttää mielenmalttinsa, sillä sinä hetkenä oli
tuntunut ikäänkuin olisi maa vajonnut hänen jalkainsa alla.

Hän oli repinyt rikki sopimuksen, jota hän ei ollut koskaan
lähettänyt, eikä aikonutkaan lähettää mrs Jardinelle, ja heittänyt
sen paperikoriin. Mikä houkkio hän olikaan ollut! Mennä nyt ja tehdä
sellainen tyhmyys! Ikäänkuin hän olisi sen omilla silmillään nähnyt,
tiesi hän nyt, että Fenwick oli kerännyt paperinpalaset ja myynyt ne
sitten yleiselle syyttäjälle. Se oli ainoa todistus häntä vastaan
senjälkeen, kun välittäjän tilikirjat olivat tulipalossa turmeltuneet.
Hänet tuhosikin siis Fenwick eikä Jardine. Ja huomenna —.

Hän liikahti hermostuneesti, sillä ovi aukaistiin, ja hänen vaimonsa
astui sisään.

"Hartley! Sinähän et työskentelekään, ja minä kun niin pelkäsin häiritä
sinua. Vaan minä en viihtynyt yksinäni — minussa herää aina silloin
kaikenlaisia tyhmiä aatoksia. Ikäänkuin sinulla olisi maailmassa mitään
pelättävää!"

Margot polvistui nojatuolin viereen ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa.

"Näyttää niinkuin sinäkin olisit huolestunut. Voi, sehän on aivan
turhaa!"

Hän painoi viileän poskensa hänen kuumaa poskeaan vasten, ja hetken
aikaa istui hänen miehensä vaiti. Senjälkeen irtautui Hartley hänestä
kärsimättömästi ja huudahti:

"Rakas Margotini, kuka tietää, mitä erinomainen englantilainen jury voi
tehdä?"

"Mutta —" virkkoi tämä, "sinähän olet viaton, Hartley, ja mahdotontahan
on —"

"Tietysti minä olen viaton", vastasi Hartley hermostuneesti.
"Täydellisesti viaton siveellisesti, mutta —." Kuunteleva nainen veti
henkeään tulisesti.

"Siveellisesti viaton!" huudahti hän ja tuijotti häneen katseella,
jossa ilmeni hiipivää levottomuutta. "Hartley! Minä en tätä ymmärrä!"

Lathom ei ensin vastannut mitään. Kun hän sitten huomasi Margotin
kangistuneet, kysyvät kasvot, koetti hän naurahtaa suruttomasti — vaan
se epäonnistui.

"Älä tuijota minuun noin, Margot!"

Hän puhui vaikeasti ja kieli oli tarttua kitalakeen. Koko iltapäivän
hän oli koettanut keksiä sanoja tätä väistymätöntä hetkeä varten, joka
nyt oli tullut. Miten hän voisi sanoa totuuden — alastoman, kauhean
totuuden?

"Niin, Margot —"

Tämän katse saattoi hänet hämmennyksiin, hän vaikeni ja käänsi
pois kasvonsa. "Minä voin sen nyt sinulle tunnustaa — luulen siinä
esiintyneen jotain — jotain sekaannusta — naiset eivät sellaisia
asioita käsitä. Vaan siveellisesti katsottuna olivat rahat minun —."

"Mutta — sinähän sanoit — että — sinä — et koskaan — koskenutkaan
rahoihin."

Margot värisi kuin viluissaan ja sai töintuskin puhutuksi.

"Niinpä tietysti. Enhän — enhän voinut syyttää omaa itseäni. Sitä olisi
ehkä ollut vaikeata tyydyttävästi selittää." Hän koetti puhua tyynesti.

Margotin naisellinen vaisto käsitti heti koko totuuden. Sekaannuksia!
Ei! Se ei ollut sopiva nimitys.

"Sinä siis teit sen?"

Se oli enemmän syytös kuin kysymys. Hän tiesi vastauksen ennenkuin hän
sen kuulikaan. Siis syyllinen, syyllinen! Hänen miehensä oli varas —
valehtelija, syyllinen! —

Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui iankaikkisuudelta. Lopuksi alkoi
Lathom puhua, koettaen säilyttää äänen sävyn rauhallisena.

"Tietystikin sinä kai ymmärrät, etten minä ole tehnyt mitään
varsinaista vääryyttä, — että minä olen siveellisesti katsoen viaton!
Nuo osakkeet osuivat lankeamaan juuri samana päivänä kuin minä ne möin.
Minun kaukonäköisyyteni ansiota vain oli, että taisin myydä ne sopivana
hetkenä — ja minä en silloin keksinyt mitään muuta keinoa saada rahaa",
lausui hän melkein sammaltain. "Ja niin tulin minä jättäneeksi hänet
siihen luonnolliseen käsitykseen, etten ollut voinut myydä osakkeita,
koska niiden hinta jo oli alentunut."

Hänen tehdessään tämän täydellisen tunnustuksen ei Margot voinut muuta
kuin katsoa häneen. Kaikki oli nyt hänelle päivän selvää. Ja hän — hän
oli elänyt Hartleyn petoksen hedelmillä!

"Tavallani — oli minulla — oikeutta rahoihin. Minun kaukonäköisyyteni
saattoi minut myymään osakkeet — minä tein vain sen, minkä jokainen
minun sijassani olisi tehnyt — ja joka tapauksessa minä olen
toimittanut hänelle rahaa sadoin kerroin työlläni, josta en koskaan ole
ottanut maksua. Voi, Jumalani, sano nyt jotain!"

"Olen aivan huumaannuksissani", virkkoi Margot hiljaa. "Minä olin niin
varma — aivan varma. Ja kun sinä vannoit lähettäneesi sopimuksen —
oliko sekin — oliko sekin valhe?"

Hartley nyökkäsi, ja tuomarin kysymykset alkoivat taas soida hänen
korvissaan.

"Luuletko sinä, että minä tunnustan hävittäneeni ne?" huudahti hän
äkkiä tulisesti. "Mitä taivaan nimessä merkitsee, mitä minä sanoin
tai en sanonut! Meitä liikuttaa vain se, mitä huominen päivä tuo
tullessaan. Tuo kirottu Fenwick on myynyt sen heille. Minä joudun
häviöön — minä menetän kunniani. Ja sinä, Margot — sinä ja sinun isäsi
—"

Margot kääntyi pois. Hän ei kärsinyt nähdä häntä. Se mies, jota hän
oli kutsunut puolisokseen, tuntui nyt äkkiä hänelle aivan vieraalta.
Hän ei varmaankaan ollut koskaan voinut häntä oikein rakastaa? Eihän
rakkautta olisi voinut tappaa niinkuin nyt olivat kuolleet hänen
tunteensa. Hänen sydämensä ei tuntenut yhtään surua eikä sääliä — se
oli muuttunut jääksi. Hän vain ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli
voinut sokeasti uskoa mieheen, jonka ainoana suruna oli, ettei rikos
tulisi ilmi.

Lathom astui askeleen häntä kohti.

"Margot! Oletko sinä heti ensimäinen luopumaan minusta?" kysyi hän
epätoivoisena. "Jumala tietää, että minä luotin sinun myötätuntoosi —
ja apuusi."

"Mitenkä minä voisin auttaa sinua?" kysyi hän väsyneesti, "Tahdotko
että minun tulee valehdella tai vannoa väärin?"

"Minä pyydän vain sinulta maailman yksinkertaisinta asiaa: mene tänä
iltana Jardinen luo pyytämään häntä keskeyttämään oikeudenkäynnin."

Margot katsoi häneen hämmästyneenä. Oliko Hartley tullut hulluksi
— olihan se aivan kuin mielipuolen keksimä ehdotus. Mennä Dick
Jardinen luokse! Dick Jardinen luo, henkilön, jonka kanssa hän ei
ollut vaihtanut yhtään sanaa kolmeen vuoteen, ja jota hän tänä samana
päivänä niin uhkamielisesti oli loukannut ihmisten nähden raatihuoneen
rappusilla.

"En, en", huusi hän, "se on mahdotonta. Täytyyhän sinun ymmärtää, että
se on mahdotonta!"

"Mahdotontako? Se on ainoa mahdollinen keino paljastuksen estämiseksi.
Sinun pyynnöstäsi Jardine kyllä keskeyttää oikeudenkäynnin — ja ensi
viikolla me nauramme tämäniltaiselle pelollemme!"

Nauraa! Voisiko hän enää milloinkaan nauraa? Margot teki inhoa
osoittavan liikkeen.

"Ja olisihan se ajattelematontakin", huudahti hän. "Vaikka Dick Jardine
minua kuuntelisikin, en sittenkään tahdo mennä. Ja kuinka hän sitä
tekisi — onhan jo liian myöhäistä luottaa hänen armeliaisuuteensa."

"Se ei ole myöhäistä! Hän ei kieltäytyisi sitä tekemästä — tiedäthän,
että hän sinua rakastaa!"

Silmänräpäykseksi jäähmettyi Hartley siitä katseesta, joka tulisena
suunnattiin häneen. "Kuinka sinä uskallat — oh, kuinka sinä uskallat?"
kuiskasi Margot ja puristi käsiään hänen kasvojensa edessä. Tämä oli
kai kuumehouretta — tämä ei voinut olla totta.

"Kuinka uskallan? Mutta sehän on totta!" virkkoi hänen miehensä
kärsimättömänä. "Minä luulin sinun sen jo kauan sitten tietäneen.
Hänhän rakasti sinua jo ennen ulkomaille lähtöään."

"Sinä olet väärässä, sinä olet väärässä!" virkkoi Margot tulisesti,
toivoen hänen sanovan jotain vastaan. Se salainen sydänovi ei ollutkaan
varmassa lukossa; Hartleyn sanat olivat sen jälleen avanneet, ja siellä
asuva tuska alkoi hiljalleen herätä.

Mitä hän tarkotti? Rakastaisiko Dick Jardine häntä? Dick Jardine,
joka kolme vuotta sitten oli jättänyt hänet, sanomatta yhtään sanaa
hyvästiksi — oli jättänyt hänen sydämensä yksinäiseksi ja sairaaksi,
niin että ensimäinen pyydystäjä sen heti sai saaliikseen.

Ja se ensimäinen oli ollut Hartley Lathom. Margot oli mennyt naimisiin
hänen kanssaan senvuoksi, että tämä oli voimakas ja hyvä, ja että hän,
Margot, oli silloin suuressa turvan tarpeessa — sillä hän tiesi, että
ainoastaan voimakkaan miehen rakkauden turvissa hän ehkä vähitellen
voisi koota särjetyn ylpeytensä rippeet.

Lathomin ääni keskeytti hänen harhailevat ajatuksensa.

"Minä olen oikeassa. Dick Jardine rakasti sinua kolme vuotta sitten.
Hän olisi kysynyt sinulta, olisitko tahtonut mennä hänen kanssaan
naimisiin, mutta..."

"Mutta?" Margot kiintyi tulisesti tuohon yhteen ainoaan sanaan. "Mutta
mitä?"

Lathom epäili sanoa.

"Sinä aioit sanoa jotain. Jos sinä kieltäydyt sitä sanomasta — silloin
kieltäydyn myös minä menemästä hänen luokseen."

"Minä petin hänet", virkkoi Hartley naurahtaen hermostuneesti. — "Minä
— minähän olin sinuun aivan hullaantunut — tiedäthän sen, Margot. Ja
hän oli ainoa kilpailijani, jota pelkäsin. Sinä iltana Ashleyn luona
hän näytti olevan varma sinusta — vaan minä osoitin hänelle, että hän
oli erehtynyt."

"Erehtynyt?"

"Niin, minä sanoin hänelle, että sinä olit luvannut tulla minun
vaimokseni, ja viisaana miehenä hän väistyi tieltä."

"Mutta sinähän valehtelit."

Nämä sanat lausuttiin hiljaa, vaan kuului ikäänkuin ne olisivat veitsen
tavoin viiltäneet hiljaisuutta.

"Tuskin. Rakkausasioissa on kaikki luvallista", alkoi Hartley, mutta
vaikeni heti, nähdessään Margotin silmien säihkyvän.

"Sinä valehtelit! Se oli valhe, joka ehkä muutti koko hänen elämänsä
— ja minun. Ja kuitenkin sinä rohkenet pyytää minua menemään hänen
luokseen rukoilemaan armoa!"

Silmänräpäyksen ajan tuijotti Hartley vaimoonsa, ja hänen vanha
mustasukkaisuutensa heräsi uudelleen.

"Silloin sinä välitit hänestä. Ja kuitenkin sinä menit naimisiin minun
kanssani", huudahti hän äkkiä. "Eikö niin, sinä välitit hänestä?"

Margot katsoi häneen leimuavin silmin, ja hänellä oli suuri halu
musertaa hänet sanoilla: "Se on totta, minä rakastin häntä niin paljon,
että olisin voinut avojaloin seurata häntä vaikka maailman loppuun, jos
hän vain kerrankin olisi sanonut: tule!"

Mutta hän antoi vain hiljaisuuden puhua, ja Hartleyn mustasukkaisuus
sammui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

"Margot", lausui hän, "vaikka se tuntuukin sinusta inhoittavalta,
tapahtui se ainoastaan senvuoksi, että minä rakastin sinua tulisesti.
Minkään muun perusteella en voi saada anteeksiantoa. Menetkö sinä hänen
luokseen — tahdotko auttaa minua?"

"Minä menen", vastasi Margot väsyneesti. "Onhan tämä tapaus tukala. On
siis parempi, että menen."

Hartleyn keventynyttä mieltä toisti hänen silmiensä säteily.

"Sinä olet kiltti tyttö", sanoi hän ja aikoi vetää hänet puoleensa,
mutta puoleksi tukahtuneella äänellä huudahtaen työnsi Margot hänet
inhoten luotaan.




II

Kylvö ja sen hedelmät.


"Mrs Lathom, sir!"

Jardine kääntyi kuullessaan ilmotuksen; hän istui kirjoituspöytänsä
ääressä puolivalmis kirje edessään. Hetkisen hän tuijotti hämmästyneenä
kynnyksellä seisovaa olentoa, vaan nousi pian ja astui ojennetuin käsin
häntä kohti.

"Margot! Tämä on minulle odottamaton ilo!"

Margot ei vastannut heti. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri tuota
tuttua huonetta, joka näytti tervehtivän häntä kuin vanhaa ystävää.

Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset, ja hän vavahti hiljaa Jardinen
koskettaissa hänen kättään.

"Tiedän olevani tungettelija", virkkoi hän soinnuttomalla äänellä. "Ja
sinäkin varmaan pidät minua sinä, kunhan kuulet asiani."

"Tällaista iloista yllätystä en voi kutsua tungetteluksi", vastasi
Jardine kevyesti. Hän huomasi, miten kärsimys oli luonut varjon
Margotin kauniisiin silmiin, sekä aavisti, kuinka paljon hänen oli
täytynyt tinkiä ylpeydestään saapuakseen hänen luokseen tuon kohtauksen
jälkeen raatihuoneen rappusilla. "Sinulla on varmaan kylmä, Margot!
Tule tänne takkavalkean luo!"

Jardine asetti hänelle tuolin.

"Minä — minä en tahdo istua", sanoi hän, ponnistaen voimiaan. "Olen
saapunut luoksesi pyytämään sinulta jotain — jotain, mitä minulla ei
olisi oikeutta pyytää."

Samassa hän vaikeni.

Jardine näki, miten hänen ylpeät suupielensä vavahtelivat, ja miten
hänen silmänsä kävivät entistä himmeimmiksi.

"Vanha ystävyytemme oikeuttaa sinut pyytämään mitä vain haluat",
virkkoi hän hiljaa.

"Voi, vaikene, vaikene!" huudahti Margot muuttuneella äänellä. "Minä
kärsin sinun hyvyydestäsi — kärsin siitä, että sinua loukkasin. Minä en
vielä silloin tiennyt — että minulla on syytä hävetä sinua — hävetä!"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus hetken aikaa, kunnes hän jaksoi jatkaa.

"Tulen mieheni lähettämänä", alkoi hän sammaltaen.

"Lathomin!"

"Niin. Anna minun sanoa asiani ja mennä! Hän tietää huomenna häviävänsä
— ja minä tiedän, että se on aivan oikein hänelle." Margot ei katsonut
häneen, ja hänen äänensä oli tuskin kuuluva. "Hän on lähettänyt minut
sinun luoksesi pyytämään, että sinä — keskeyttäisit oikeudenkäynnin.
Hän pyytää sinun armahtamaan häntä — joka — ei ansaitse armoa."

Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja silloin, ennenkuin Jardine
ehti mitään vastata, huudahti Margot tuskallisesti:

"Mitähän sinä ajatteletkaan minusta? En, minä en pyydä sinulta mitään —
en pyydä mitään! Se olisi liian alhaista! Minä en pyydä mitään!"

Hän kääntyi ja astui askeleen ovea kohti, vaan Jardine kiirehti hänen
luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Margot, sinä et saa mennä!" huudahti hän. "Minä itsekin kadun, että
ollenkaan nostin tuon onnettoman oikeudenkäynnin."

Hän meni pöydän luo ja otti kirjeen, jota hän äsken oli kirjoittanut.
Se oli hyvin lyhyt ja osoitettu Jardinen asianajajalle.

"Margot, lue tämä!"

Tämä otti kirjeen, luki sen ja katsahti häneen hämmästyneenä. Hänen
kosteissa silmissään välähti ihmeellinen, värähtelevä tuli; hänen
huulensa vavahtelivat.

"Sinähän — sinähän aioit tehdä sen ennenkuin minä olin pyytänytkään!"
huudahti hän.

Kirje sisälsi asianajajalle määräyksen ehdottaa Lathomille, että juttu
jätettäisiin silleen.

"Miksi olet tämän tehnyt? Sinähän voittaisit."

Dick Jardine naurahti. "Ikäänkuin ei olisi tärkeämpiä asioita
voitettavana. Tietysti olisin jatkanut — jos Lathom olisi yksin. Vaan
hän ei ole yksin. Hän on sinun miehesi." Jardine vaikeni hetkeksi.
Sitten hän jatkoi: "Nähdessäni sinut tänään oikeussalissa, tunsin minä,
etten voi enää tätä juttua jatkaa — minä en voi, koska oikeudenkäynti
on sitä miestä vastaan, jota sinä rakastat."

Margot katseli häntä suurin silmin, ja äkkiä peitti hän käsillään
kasvonsa ja purskahti itkuun.

"Älä itke, Margot! — Sinä et saa itkeä!"

Jardine kosketteli hiljaa hänen käsiään, jotka olivat kyynelten
kostuttamat.

"Sehän on niin yksinkertainen, niin kovin yksinkertainen asia, kun
muistamme, miten hyviä ystäviä me olemme aina olleet — ja miten minä
kerran toivoin — minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, vaan ei se enää tee
mitään, ja minä soisin, että sinä sen tietäisit — minä toivoin, että me
olisimme tulleet toisillemme enemmän kuin ystäviksi — että me olisimme
lähentyneet toisiamme enemmän kuin tavallisina ystävinä. Väliin
kuvittelin itselleni — niin, minä tiedän, että minä petin itseäni.
Aioin sen sanoa sinulle — kolme vuotta sitten ennenkuin matkustin
— vaan sain juuri silloin tietää, että sinä olit antanut sydämesi
toiselle. Ja niin minä lähdin."

Hän vaikeni. Margot ei voinut hänen puhuessaan nostaa päätään. Kurkussa
tahtoi jokin tukehuttaa hänet.

Tuo vanha tuska ja korvaamaton menettäminen, joka kolme vuotta
sitten oli pakottanut hänet jättämään Englannin, heräsi sillä
silmänräpäyksellä jälleen täyteen eloon. Mutta hän jaksoi voittaa sen
ja jatkoi edelleen:

"Ymmärräthän siis, Margot, etten voi jatkaa oikeudenkäyntiä, kun se
koskettaa niin läheltä sinua. Mene ja sano se Lathomille. Minä olen
varma siitä, että se on ollut hänen puoleltaan vain erehdys. Miehelle,
jolla on niin paljon tekemistä kuin hänelläkin, voi helposti sattua
sellaista. Niin, unohtakaamme kaikki tyyni. Älköön tämä juttu millään
tavoin häiritkö sinun onneasi sen miehen rinnalla, jota sinä rakastat.
Kaikkihan me olemme erehtyväisiä — Ja jokainenhan tietää, että Lathom
on kunnon mies."

"Dick, Dick, — vaikene — älä sano niin!" huudahti Margot tulisesti.
"Minä en palaa milloinkaan hänen luokseen. Minä en palaa hänen
luokseen!"

"Margot! Mitä sinä tarkotat?"

"Voi, sinä et tiedä...! Hän joka on sinulta varastanut, on tunnustanut
saaneensa minut vaimokseen petoksella — se petos oli yhtä inhottava
kuin tämäkin — ja kuitenkin saattoi hän lähettää minut sinulta
pyytämään armoa!"

Hän vapisi mielenliikutuksesta.

"Saiko hän sinut vaimokseen petoksella?" kysyi Jardine, ja aavistus
asian oikeasta laidasta alkoi hiljaa hiipiä hänen aivoihinsa.

"Valhe saattoi sinut matkustamaan pois Greyminsteristä kolme vuotta
sitten. Hän ei ollut vielä edes pyytänyt minua vaimokseen. Hän
valhetteli sinulle!"

"Hän siis valhetteli!" Dick Jardinen kasvoille ilmestyi voimakas
suuttumuksen ilme. "Margot, sinä siis olit vielä vapaa sinä iltana
kolme vuotta sitten? Sanoitko, että sinä olit vapaa?" Hänen katseensa
oli läpitunkeva.

"Minä olin vapaa." Margot lausui sen melkein kuiskaten. "Hän ei edes
ollut kysynyt minulta — enkä minä koskaan ollut ajatellutkaan ruveta
hänen vaimokseen."

"Suuri Jumala! Ja hän kun sanoi minulle, — uskoen sen salaisuutena
— että hän jo oli kihloissa sinun kanssasi, vaan ettei kihlausta
vielä vähään aikaan julaistaisi. Margot, ellei hän olisi sitä minulle
kuiskannut, olisin minä sinä iltana sanonut sinulle, että minä rakastin
sinua. Mitä sinä olisit siihen vastannut?"

Margot ei vastannut.

"Margot, minulla on oikeus saada se tietää. Sano, oliko minulla mitään
toivoa?"

"Luulen että sinulla oli", virkkoi Margot viimein, ja hän lausui sen
niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin ollenkaan häiritsivät huoneessa
vallitsevaa hiljaisuutta. "Voi, Dick, etkö sinä ymmärrä?"

"Sinä rakastit minua — mutta hänen valheensa ja petoksensa erotti
meidät ainiaaksi! Sinä rakastit minua Margot! Sinä rakastat minua
vieläkin!" Jardinen ääni värisi surusta Ja tuskasta, ja hän laski
molemmat kätensä Margotin olkapäille ja katsoi häntä syvään silmiin.

"Sinun silmäsi sanovat sen minulle!" virkkoi hän. "Jos sinä sen kiellät,
niin minä en usko sinua. Sinä rakastat minua vieläkin. Sinä et saa
palata hänen luokseen — sinä olet minun, Margot, minä otan vain
takaisin sen, minkä hän minulta varasti! Sinä rakastat minua."

Margot katsoi maahan. Niin, se oli totta, hän rakasti häntä; miksi hän
epäilisi? Häntä kutsui uudestaan herännyt rakkaus. Tie oli avoinna.
Mies, joka häntä rakasti, odotti häntä; hän kyllä suojaisi häntä.
Miksi hän siis epäilisi? Silmänräpäyksen ajan nojasi Margot häneen,
ikäänkuin tuulen koskettama kukka. Houkutus tuli juuri hänen ollessaan
heikoimmillaan — hän oli vähällä taipua.

Mutta äkkiä hän veti kätensä pois.

"Ei, ei!" kuiskasi hän, taistellen nyyhkytystä vastaan. "Se ei voi
tapahtua, Dick, se ei voi tapahtua! Toisella vääryydellä älköön toista
korvattako. Meidän välillämme on este!"

Hän käänsi pois katseensa; ehkä hän tunsi oman heikkoutensa. Tämä
mieshän voisi jakaa hänelle kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota
hän kaipasi. Hän pelkäsi, nyt omaa itseänsä.

Silmänräpäyksen ajan tuumi Jardine, miten hänen olisi meneteltävä.
Hän arveli, että jos hän käyttäisi tahdonvoimaansa ja sanoisi "tule",
niin Margot noudattaisi hänen pyyntöään. Jardine huomasi, ettei hänen
voittamisekseen tarvittu paljon — silmäys tai rukoileva sana olisi
kylliksi. Mutta hänhän oli mies, ja hän rakasti häntä — siksi hän ei
voinut käyttää hyväkseen hänen heikkouttaan.

"Anna minulle anteeksi, Margot!" sanoi hän äkisti. "Minä en ollut äsken
oma itseni. Sinä olet oikeassa ja minä väärässä. On olemassa este, ja
minä rakastan sinua liian paljon saattaakseni murtaa sen. Meidän täytyy
tyytyä kohtaloomme."

"Minä palaan takaisin", virkkoi Margot hiljaa. "Vaan minä palaan miehen
luo, joka ei enää koskaan ole minun puolisoni." Hän katsoi Jardineen
surullisesti. "Minun täytyy nyt lähteä — ennenkuin ehdin muuttaa
päätöstäni. Siihen ei tarvittaisi paljon."

Hän kulki Jardinen rinnalla hiljaisia katuja pitkin. Tarttuessaan
sitten hänen käteensä sanoakseen jäähyväiset, lausui tämä: "Minusta
tuntuu hyvältä se, mitä nyt tiedän, vaikkakin, sadun prinssin tavoin,
en koskaan saa valtakuntaani omakseni."

Samassa Jardine kääntyi ja jätti hänet.

Margot tiesi, mitä hän tarkotti. Ja se lemmen valtakunta, jonka he
olisivat voineet jakaa keskenään, se oli ryöstetty heiltä petoksella.
— Nyt oli hän jälleen palaamassa vanhaan elämäänsä, josta kuitenkin
oli tullut toisenlainen, ja jota koskaan enää ei voisi muuttaa entisen
kaltaiseksi.

Margotin avatessa oven työhuoneeseen hypähti Lathom pelästyneenä. Hän
ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hänen poissaollessaan oli pelko
saanut hänet kokonaan valtaansa. Hän pani parhaillaan tavaroita kokoon
matkalaukkuun, sillä hän oli kadottanut kaiken toivonsa Margotin
käynnin onnistumisesta. Siinä tapauksessa hän tahtoi mieluummin paeta,
paeta — ja jättää hänet yksinään kantamaan häpeän.

Kun Lathom näki hänet, nousi hän kiivaasti ja huusi: "No? Tapasitko
Jardinen?"

Margot nyökkäsi. Samassa silmänräpäyksessä heräsi hänessä tavaton inho
tuota miestä kohtaan.

"Miksi sinä et sano mitään?" virkkoi Lathom suunnattoman
kärsimättömänä. "Merkitseekö se, että — hän kieltäytyi?"

Margot ei tuntenut myötätuntoa. Miehensä sydämen alhaisuus teki hänet
kovaksi — miehensä, joka oli päättänyt paeta, ellei hän onnistuisi.

Ja hän vastasi:

"Jardine kieltäytyy."

Lathomin kasvot kävivät tuhkan harmaiksi. Hänhän oli toivonut niin
varmasti. Mutta Jardine siis olikin kieltäytynyt. Hänen epätoivonsa
muuttui ankaraksi vihaksi.

"Sinulla siis ei ollut niin suurta valtaa hänen ylitseen kuin olit
luullut!"

Margotin kasvojen ilmeet muuttuivat koviksi. Hän oli jo ehtinyt katua
valhettaan, vaan tämä miehensä lause paadutti hänet uudelleen.

"Unohdat, että se olit sinä, joka pyysit minun menemään Jardinen
luokse."

"Sinä siis todellakin olet epäonnistunut?" toisti Lathom. "Etkä sinä
voinut häntä taivuttaa?"

"Johan sanoin, että minä epäonnistuin."

"Se siis ratkaisee asian", virkkoi Hartley tylysti. "Minä matkustan
yöjunalla Lontooseen." Hän silmäsi hermostuneesti kelloaan. "Minulla
ei ole enää pitkää aikaa. Margot, lähetä palvelijat nukkumaan. Kukaan
ei saa tietää minun matkustavan. Huomenna heti kun pankki avataan saat
nostaa minulle rahasumman — minä annan sinulle osotteen, jonne voit sen
minulle lähettää."

Hän jatkoi kuumeentapaisesti matkalaukkunsa täyttämistä. Margotille
hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikessa vain itse, itse, itse!

Senvuoksi heittikin Margot lähtiessään huoneesta häneen halveksivan
katseen.

Tultuaan omaan huoneeseensa istui hän kauan, kauan ja ajatteli. —

Äkillinen päähänpisto oli saattanut hänet valhettelemaan, ja se valhe
eroitti hänet nyt miehestään ainiaaksi, ajoi Hartleyn pakosalle. Hänen
omatuntonsa soimasi häntä.

Se ei ollut kohtaloonsa tyytymistä, kuten Dick oli sanonut Dick oli
tehnyt hänen tähtensä uhrauksen, ja hän teki sen nyt tyhjäksi valheella
— kurjalla valheella. Dick kutsuisi sitä varmaan kurjaksi valheeksi. Se
ei ollut kohtaloonsa tyytymistä!

Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin mennä ja ilmoittaa miehelleen
asian oikea laita. Menisikö hän? Olisihan kauheata ruveta edelleen
elämään tuon miehen kanssa, joka oli varas, ja joka oli petoksella
saanut hänet omakseen! Vaan hän oli itsekin valhetellut. Oh, se oli
alhaista! Hän ei koskaan lakkaisi halveksumasta itseään. Äkkiä hän
nousi. Hän tahtoi "tyytyä kohtaloonsa".

Astuessaan lattian poikki luuli hän kuulleensa laukauksen, ja samassa
ajoi automobiili ohi. Ehkä se olikin vain harhakuulo ja johtui
automobiilin tärinästä. Saavuttuaan miehensä ovelle havaitsi hän, että
se oli lukittu. Margot tunsi vaistomaista pelkoa — vaan eihän se voinut
olla laukaus, tuumi hän itsekseen. Joka tapauksessa tuntui hyvältä, kun
hän siinä samassa kuuli Lathomin äänen.

"Kuka siellä?"

"Minä, Margot. Minulla on sinulle jotain sanottavaa." Viipyi pari
silmänräpäystä ennenkuin hän päästi hänet sisään. "No?" kysyi hänen
miehensä ja hengitti huohottain, ikäänkuin hän juuri olisi juossut.

"Minä en puhunut sinulle totta", sanoi Margot suoraan. "Minua
pahoittaa tekoni. Mr Jardine on käskenyt asianajajansa keskeyttämään
oikeudenkäynnin."

"Margot, onko se totta?"

"Totta, Hartley!" Hän melkein huusi sen. Hän tuijotti punaiseen
mattoon. Siinä oli tumma täplä, joka vielä oli kostea.

"Sinun valheesi oli hävytön. Ja tiedätkö, mitä se on matkaansaattanut?"
huusi hän. "Katso, katso! Kas tässä sinun valheesi seuraus!"

Hartley Lathom näytti melkein mielipuolelta vetäessään syrjään huoneen
nurkassa olevan varjostimen.

Margot astui askeleen taaksepäin, valkeana kuin kuolema ja kauhun
valtaamana.

Fenwick! Siinä makasi Fenwick, tuo eron saanut kirjanpitäjä, jonka
todistus olisi aiheuttanut Lathomille tuomion.

Tuo kuollut mies oli hänen valheensa uhri! Hän oli valhetellut vain
äkillisestä mielijohteesta, vaan se oli matkaansaattanut kuoleman.

"Hän, roisto, saapui minua kiusoittamaan — hän oli tukkihumalassa.
Sinun valheesi oli tehnyt minut hulluksi. Minä en tiennyt mitään,
ennenkuin —"

Hän oli melkein tukehtua. Tekonsa alkoi kauhistuttaa häntä. Äsken
kehoitti hän häntä katsomaan, mitä hän oli tehnyt, vaan nyt hän huusi:

"Ei, ei — älä katso häneen, Margot! Hänhän on — hän on hirveän
näköinen."

Margotin silmissä ilmenevä tavaton kauhu sai Lathomin aivan
suunniltaan. Kuitenkin jaksoi hän itseään jonkun verran hillitä, ja
hän saavutti vähitellen merkillisen, luonnottoman rauhan. Hänellä oli
rikoksensa silmiensä edessä, ja nyt tarvitsi hän vieressään seisovan
naisen apua.

"Margot!" huudahti hän. "Koeta tyyntyä! Jos vaan tahdot, voit sinä
auttaa minua. Minä tarvitsen apua."

"Mitä sinä aiot tehdä?" kuiskasi tämä.

"Eihän minulla ole muuta neuvoa kuin ampua kuula ohimooni", vastasi
Hartley raa'asti. "Minun täytyy tappaa itseni —." Hänen äänensä särkyi.
Hän kääntyi ja tyhjensi yhdellä siemauksella lasillisen viiniä, joka
oli ollut hänen pöydällään jo aikaisesta iltapäivästä asti.

Margotin sydämeen hiipi ajatus, ettei tämä kaikki ollutkaan totta.
Sen täytyi olla unta, ilkeätä, kauheata unta. Ja verhon takana ei
todellisuudessa varmaan ollutkaan miehen ruumista. — — Lathom meni
puutarhaan johtavan suuren ikkunan luo, josta hän oli päästänyt
Fenwickin sisään, ja sulki sen. Hän oli aukaissut hänelle hyvin
vastenmielisesti, sillä hän pelkäsi tämän juopuneena ollen aikaansaavan
melua ja häiriötä. — Hartley seisoi nyt hetkisen vaiti ja tuijotti ulos
kuun valaisemaan puutarhaan.

Hänellä oli yksi ainoa mahdollisuus selviytyä tästä onnettomasta
asemasta, johon hänet olivat johtaneet hänen omat kärsimyksensä ja
vaimonsa lausuma valhe. Hän oli jo kauan hautonut sitä ajatusta — vaan
se pöyristytti häntä.

Fenwick oli sekä kokonsa että muotonsa puolesta hyvin Lathomin
näköinen. Tuo samannäköisyys olikin jo heti aluksi aiheuttanut Lathomin
tuntemaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Fenwick oli matkinut hänen
käyntiään, hänen tapaansa kammata tukkansa, ja Lathom kun aina ylpeili
hyvästä maustaan!

Jos vaihtaisi paikkaa tuon olion kanssa verhon takana? Päättäväisesti
hylkäsi hän sen ajatuksen. Vaan muu pelastushan ei olisi mahdollinen.
Jos vaan Margot suostuisi auttamaan häntä, olisi asia selvä.

Ja Margotin täytyi auttaa häntä. Hänhän oli siveellisesti vastuussa
tästä kauheasta teosta; sehän oli seuraus hänen valheestaan.

Itsemurha! Fenwickin ruumis löydettäisiin seuraavana aamuna Lathomin
vaatteisiin puettuna. Ja selitys olisi uskottavampi kuin itsemurha?
Tapahtuihan niin monasti, että viattomasti kärsivät tekivät itsemurhan.
Miks'ei siis hänkin? Kaikki seikat viiltäisivät jälkeenpäin siihen,
että teko oli tehty mielenhäiriössä. Ja laukaus oli runnellut Fenwickin
kasvot niin, ettei todellisuuden ilmi tulemisesta olisi pelkoakaan.

Niin, se oli ainoa keino.

Hän punoi nopeasti suunnitelman. Hänellä oli mielessään lauseet
valmiina Jälkeen jätettävää kirjettä varten — lauseita, jotka
todistaisivat tavatonta sielun jännitystä, liiallista mielen rasitusta
ja ankaraa surua.

Hän puhui nyt Margotille röyhkeän avomielisesti.

"On vain yksi keino pelastumiseen, ja minun tulee sitä käyttää. Vaan
sinusta riippuu, jos minä onnistun. Sinä olet saattanut minut tähän
tilaan — ja jos minä pääsen pakoon, niin lupaatko vaieta kaikesta
tästä, mitä on tapahtunut?"

Margot silmäsi häneen pelästynein katsein. Hän oli valhetellut
Lathomille tämän ollessa epätoivon vallassa, ja sen valheen
vaikutuksesta oli tämä tehnyt teon, jota ei koskaan tekemättömäksi
saisi. Lathomilla oli oikeus tehdä hänelle vaatimuksia.

"Minä en petä sinua."

Hartley lähestyi häntä.

"Ei sanaakaan isällesi eikä Jardinelle. Ei sanaakaan, ymmärrätkö?"

Margot katsoi häneen pelotta.

"Olenhan antanut sanani."

Lathom olisi voinut nauraa hänelle vasten naamaa. Mitä merkitsivät nyt
hänen sanansa hänelle. Hänhän oli katkerimmalla hetkellä valhetellut
Hartleylle — uskoisiko tämä häntä koskaan enää. Mutta silloin muisti
hän, että Margot oli häntä rakastanut — joskin se rakkaus nyt oli
sammunut. Lathom häpesi itseään.

Margotia vavistutti, kun Hartley kertoi hänelle suunnitelmansa, vaan
hän kyllä käsitti, että se oli ainoa pelastuskeino.

"Etkö sinä aio mitään tunnustaa, Hartley?" kysyi Margot.

"Tunnustaa!" huusi tämä. "Oletko sinä hullu? Onhan Jardine luvannut
antaa minun nimeni säilyä puhtaana. Pysyköön hän sanassaan."

Hartleyn ohimot pullistuivat hänen ajatellessaan Jardinea. Tämä oli
rakastanut hänen vaimoaan, ja nyt, lähtiessään itse yksin avaraan
maailmaan, jäisi hänen vaimonsa ja Jardine tänne.

Margotia alkoi kaduttaa ja hän huudahti:

"Voi, Hartley, jää tänne ja alistu kohtaloosi! Minä luulen, että se on
parasta. Sinun suunnitelmasihan on mahdoton. Miten sinä pääset alkuun
ilman rahaa —?"

"Minulla on kyllä tarpeeksi rahaa", vastasi Hartley. "Ja jos olen
elossa, saat sinä kuukauden perästä osotteeni, jonne voit lähettää
lisää. Niin, kohtalo vapauttaa sinut minusta. Jos et kuule minusta
mitään viikkoon, kuukauteen — silloin ymmärrät, mitä se merkitsee. Ja
minä luulen, ettet sinä sitä sure!" lisäsi hän katkerasti.

Silmänräpäyksen ajan tunsi Margot myötätuntoa, vaan ainoastaan
silmänräpäyksen; hänen kasvoillaan ei näkynyt värettäkään.

"Nyt on parasta, Margot, että menet huoneeseesi", sanoi Lathom äkkiä.
"Jätä minut. Onko nyt sitten kaikki lopussa, Margot?"

Tämä teki käsillään epätoivoisen liikkeen.

"Jumala auttakoon meitä, Hartley!"

Hartleyn huulilta pääsi soinnuton huudahdus, ja hän lähestyi vaimoaan,
tarttuakseen hänen käsiinsä, vaan tämä väistyi. Hän huomasi olevansa
yksin. Hän tuijotti oveen. Margot oli kadonnut.

Koko talossa oli hiljaista, hiljaista kuin haudassa. Margot tunsi nyt
ensi kerran tämän sananparren todellisen merkityksen.

Hänessä taistelivat pelko ja inho. Hänen miehensä oli kurja raukka,
joka oli voittanut hänet valheella. Mutta kuitenkin oli hän puoliso
hänelle, joka nyt lähti maailmalle Kainin merkki otsallaan. Ja hän
päästi nyt hänet menemään sanomatta sanaakaan hyvästiksi — vaikka oli
mahdollista, ettei hän koskaan enää häntä tapaisi.

He eivät voisi enää koskaan yhtyä — ei koskaan. Ja kuitenkin katui hän
katkerasti, ettei hän ollut antanut Hartleyn tarttua hänen käsiinsä.
Hän aukaisi oven ja kuunteli. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän meni alas
rappusille ja aukaisi kirjastohuoneeseen johtavan oven. Lathom oli
siellä. Nähdessään hänet päästi Margot kiljahduksen. Oliko tuo mies
Hartley — mies, päässään pehmeä huopahattu, joka oli painettu silmille,
ja valkoinen huivi kaulassaan.

"Margot!" huudahti Hartley. Mutta samassa hän nähtävästi huomasi hänen
suuren kauhunsa.

"Kaikki on valmista", jatkoi hän kuitenkin hiljaa. "Hartley Lathom on
kuollut. Ja sinä et tiedä siitä mitään, sinä erosit hänestä jo illalla,
ja hän oli väsynyt. Siinä kaikki, mitä sinä tiedät, ymmärrätkö?"

"Ymmärrän."

Margot kääntyi poispäin; hän ei saattanut katsella miestään sellaisena.
Valtavasta myötätunnostaan huolimatta katui hän nyt kuitenkin, että oli
ollenkaan lähtenyt alas.

"Minun täytyy nyt lähteä", lausui Lathom matalalla äänellä. "Jätä minut
Margot! Margot, eikö sinulla ole minulle yhtään sanaa sanottavana, eikö
yhtään silmäystä minulle?"

Hänen äänensä värisi hellää rukousta. Lathom rakasti häntä. Milloinkaan
ennen ei hän ollut tuntenut rakkautensa voimaa niin suureksi kuin nyt.

"Margot!" Hän otti askelen häntä kohti ojennetuin käsin ja palavin
silmin. "Margot, minä olen aina sinua rakastanut —"

Margot oli seisonut kasvot käännettyinä toisaalle, vaan Hartleyn
lausuessa nämä viimeiset sanat katsoi hän jälleen häneen, ja hänen
silmiinsä ilmestyi sellainen kauhun ja inhon ilme, että hänen miehensä
vavahti säikähdyksestä.

Hartley antoikin kätensä vaipua. Hänellä ei siis enää ollut mitään
toivoa. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katsoi häneen. Mutta Margot
pysyi liikkumattomana ja kivettynein katsein.




III

Yksin.


Pelottava yksinäisyydentunne valtasi Lathomin heti kun portti oli
sulkeutunut hänen jälkeensä — hän kaipasi ja ikävöi Margotia. Se
portti oli nyt ainiaaksi lukittu hänelle. Hän ei enää ollut Hartley
Lathom. Lathom makasi kuolleena tuolla hiljaisessa talossa; ja hän
— kuka hän oli? Hän oli kuin uija, joka viluisena värisi rannalla,
kohta heittäytyäkseen syvään veteen. Oli mahdollista, että hän pääsisi
vastakkaiselle rannalle; vaan ei milloinkaan enää sille rannalle
takaisin, jonka hän nyt jätti. Mielipuolisuuden raivossa tarttui hän
uudelleen portin lukkoon — se oli auttamattomasti suljettu. Nyyhkyttäen
kääntyi hän pois.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset; oltiin jo puolen-yön ohi. Lathom
kiersi eräälle syrjäkadulle. Hänen olentonsa kuvasti kadulla hänelle
itselleen aivan oudon varjon. Hartley Lathom oli aina käynyt puettuna
hyvin huolellisesti; kenkään Greyminsterissä ei koskaan ollut nähnyt
häntä tällaisessa asussa kuin nyt. Hänellä oli päällään Fenwickin
yksinkertaiset vaatteet ja vaatimaton huopahattu — muut murhaamansa
miehen tavarat oli hänellä mukanaan pienessä laukussa.

Toiselta puolen katua kuuluva ääni sai hänet vavahtamaan ja
hermostuneena väistymään varjoon.

"Kas, sehän on Fenwick. Mehän tapaamme tänään jo kolmannen kerran,
luulemina!"

Se oli poliisikonstaapeli, joka nähtävästi oli Fenwickin tuttava.
Hartley mutisi "hyvää iltaa" ja kiiruhti eteenpäin, peläten,
että konstaapeli tulisi hänen luokseen, kuluttaakseen aikaansa
rupattelemalla.

Viimein saapui hän kaupungin ulkopuolelle, ja hän ohjasi kulkunsa
Mintern Junctionia kohti, joka on Greyminsteristä noin kymmenen
penikulman päässä oleva pieni kaupunki. Sieltä päätti hän lähteä
ensimäisellä junalla Lontooseen. Tiellä tulisi hän joelle, joka oli
kylliksi syvä kätkemään hänen mukanaan olevan vaarallisen laukun.
Ja siinähän se jo olikin. Hän nojasi korkean sillan käsipuuhun ja
tähysteli joka puolelle. Ketään ei näkynyt, eikä hiiskaustakaan
kuulunut Varovaisesti otti hän esiin laukun, johon hän oli sitonut
muutamia painavia kiviä, ja päästi sen putoamaan jokeen. Veden läiske
pelotti häntä ja hän katseli hermostuneena ympärilleen, vaan mitään
epäiltävää ei näkynyt. Parin minuutin ajan tuijotti hän alas veteen.
Virta oli vahva. Hän tuumi, kuinka kepeästi se veisikään mukanaan
miehen, joka sinne heittäytyisi. Se ajatus miellytti häntä hetkisen,
vaan pian hän tunsi inhoittavaa puistatusta. Hartley Lathom oli kuollut
— mutta kuitenkin oli elämä hänelle rakas.

Hän oli tavattoman väsynyt vihdoinkin saavuttuaan tuohon pieneen
kaupunkiin. Oli vielä pimeä ja kaduilla liikkui vain joku harva olento.
Hän meni erääseen kahvilaan ja oli iloinen siitä, että hän vihdoinkin
sai levätä. Kello oli jo seitsemän — varmaankin oli löytö jo tehty.
Lathom värisi ja puri hampaitaan.

Hän tuli koetelleeksi Fenwickin takin taskuja ja löysi sieltä kirjeen.
Hän vilkaisi siihen, vaan pisti sen kauhuissaan takaisin taskuun. Hän
oli siinä nähnyt sanat: "Sinun oma Marionisi."

Siis rakasti joku nainen Fenwickiä! Tämä uusi ajatus pisti kipeästi
hänen sydäntään. Joku nainen siis odotti häntä, ja hän ei palaisi
koskaan. Tämä koski häneen niin, että hän lähti horjuen ulos.

Kello yhdentoista aikaan saapui hän Lontooseen. Elämä virtasi häntä
vastaan — uusi, tuntematon elämä, ilman entisiä tuttuja teitä ja
polkuja. Kaikki vanhat ovet olivat hänelle ainiaaksi suletut. Mitkähän
uudet ovet hänelle avautuisivat?

Hän teki muutamia ostoksia: hankki itselleen uuden takin, hatun, salkun
ja joitakin muita tarpeellisia esineitä, sekä asettui sitten asumaan
erääseen rauhalliseen hotelliin, missä ilmoitti nimekseen David Muir.
Hän meni heti huoneeseensa, vaan unta hän ei saanut, ennenkuin oli
huumannut itsensä pullollisella konjakkia.

Kello kuusi hän heräsi, vaan väsyneenä ja kärsien päänsärkyä. Hän lähti
mitään nauttimatta ulos valaistuille kaduille.

Sanomalehtipojat juoksivat edestakaisin, ja hän muisti, että uutinen
hänestä oli jo ehtinyt iltalehtiin. Kiireesti osti hän itselleen erään
lehden ja silmäili sen palstoja. Siinähän se oli:

"_Surullinen itsemurha. Tunnettu asianajaja on itse päättänyt päivänsä._

"Eilen kello seitsemän löydettiin Greyminsterissä tunnettu ja etevä
asianajaja Hartley Lathom makaamassa huoneensa lattialla pää kuulan
lävistämänä. Kaikki seikat viittaavat itsemurhaan. Mr Hartley Lathom
oli yksi kaupungin kunnioitetuimpia ja pidetyimpiä asukkaita, joka oli
antelias ja otti osaa kaikkiin paikkakunnan harrastuksiin. Senvuoksi
onkin hänen kuolemansa synnyttänyt suurta surua laajoissa piireissä.
Liiallinen rasittuminen ja hermostuneisuus lienevät syynä epätoivoiseen
tekoon."

Mies, joka kuusi tuntia oli ollut David Muirina, hengähti pitkän
helpotuksen huokauksen.

Ja vielä muutamia päiviä myöhemmin istuessaan hotellissa koskemattoman
aamiaisensa ääressä viivähti hänen katseensa eräässä kohdassa
sanomalehteä. Siinä oli kuvaus valeasianajajan hautauksesta
Greyminsterissä, missä kumminkin puolet sen asukkaista oli kokoontunut
haudalle osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitustaan. Nuo muutamat
rivit kertoivat hänelle kaiken, mitä hän halusi tietää. Vaarallinen
paikka oli väistetty.

Viimeiseen saakka oli hän pelännyt paljastusta. Nyt oli ruumis
muuttunut maan tomuksi. Mitään epäilyksiä ei ollut syntynyt vainajan
suhteen, siitä oli todistuksena se, että vainaja oli haudattu Hartley
Lathomina.

Hänestä tuntui turvallisemmalta nyt. Toinen uutinen samassa lehdessä,
joka oli kertonut erään Fenwick-nimisen, Lontoossa asuvan kirjurin
kadonneen jäljettömiin Greyminsteristä muutamia päiviä sitten, ei
herättänyt hänessä suurta levottomuutta tällä hetkellä. Uutinen kertoi
edelleen, että poliisi tutkii asiaa, mutta koskaan eivät he tulisi
etsimään kadonnutta Hartley Lathomia haudasta!

Huoahtaen helpotuksesta pani hän pois lehden ja veti kahvikupin
luokseen. Mutta hänen oli mahdotonta syödä, ruoka tuntui tukahuttavan
hänet.

Äkkiä oli hän huomaavinaan, että ainoa huoneessa oleva vieras,
paitsi häntä, salaa vilkuili häneen sanomalehtensä takaa. Hän
vapisi kauhusta, työnsi pöydän tieltään ja nousi horjuen. Silloin
joutuivat hänen kasvonsa viereisellä seinällä olevan peilin tasalle.
Oliko hän todellakin tuonnäköinen? Hän kauhistui omia kasvojaan,
jotka tuijottivat häntä vastaan lasista — ne olivat kalman kalpeat,
laihtuneet; silmät verestivät ja huulet vapisivat. Useita päiviä vanha
parransänki peitti hänen poskensa ja leukansa; hän ei ollut edes
koettanutkaan ajaa partaansa tänään, häntä värisytti partaveitsen
pelkkä näkeminenkin.

Peilikuva pelotti häntä, mutta tyynnytti samalla kertaa. Oli kylläkin
syytä jokaisen vieraan tuijottaa häneen, hänen oli turhaa sen takia
tulla levottomaksi. Hän istui uudelleen ja koetti ryypätä kahviaan.

Hartley Lathom oli kuollut ja haudattu, eikä hänellä ollut mitään
pelättävää. Hänen oli alettava tehdä tulevaisuussuunnitelmia. Nyt kun
hän oli päässyt varmuuteen, täytyi hänen nousta ja ryhtyä työhön, alkaa
kaikki taas alusta.

Hän ei ollut niitä miehiä, jotka kylmäverisesti ryhtyvät murhaan.
Jury havaitsisi hänet syylliseksi, tuomari langettaisi hänelle
kuolemantuomion, mutta hän ei ollut tehnyt tahallista, harkittua
murhaa, vakuutteli hän itselleen yhä. Hänet oli vallannut salamannopea,
mieletön kiihko, samallainen kuin mrs Jardinen rahojenhimo — kiusaus,
johon kuka tahansa mies olisi saattanut langeta. Hänen täytyi oppia
ottamaan asia siltä kannalta.

Hänen katseensa sattui taas uutiseen Fenwickista. Löydettyään kirjeen,
jonka alla seisoi "Oma Marionisi", oli hän lakkaamatta ajatellut
tyttöä, joka rakasti kirjurivainajaa. Hän ei ollut lukenut kirjettä
— ehkä ei ollut uskaltanut. Nyt otti hän sen esille, ja silmätessään
rivejä tuli hän kuolonkalpeaksi. Siinä oli kirje, jossa nainen aukaisi
koko sydämensä. Kumminkin yhden ihmisen silmissä oli Fenwick kaikkine
vikoineen ollut sankari. Kuinka ihmeellistä! Kirjeen sanojen takaa
häämötti elämän murhenäytelmä.

"Bob, omani", oli eräässä paikassa, "ihmetellen, olisiko joku muu mies
maailmassa tehnyt minun vuokseni sen, kuin sinä, halunnut onnistaa
minut häpeässäni? Kun minä vaan ajattelen, kuinka oma sisareni kohteli
minua senvuoksi — ja sitten sinun hyvyytesi minua kohtaan? Se oli niin
ihmeellistä, enemmänkin kuin ihmeellistä, että sinä tahdoit tietää
minusta kaikesta huolimatta, kun minun oma lihani ja verenikin hylkäsi
minut. En voi koskaan sanoa sinulle, armas, miten paljon se merkitsi
minulle. Ei löydy sanoja ilmaisemaan sitä kaikkea, mitä tunnen. Mutta
minä kiitän Jumalaa joka ilta siitä, että hän on antanut sinut minulle
— sinun rakkautesi ja hyvyytesi, jotka vapauttivat minut epätoivosta
— kaikesta siitä, — jota ajatellessanikin vapisen — siitä helvetistä,
joka odotti minun kaltaisiani. Ja sinä annoit minulle jotakin elämisen
arvoista. Sinä annoit minulle toivon — onnen. Oi armaani, armaani,
koskaan en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä tunnen. Minä ainoastaan
toivon saavani yhdyselämässämme näyttää sen kaiken, kaiken. Toivoisin,
että Isä Brampton vihkisi meidät —."

Lathom pudotti kirjeen polvelleen. Hän ei voinut lukea enempää. Tuskan
vavistus kuvastui kuihtuneilla, ryppyisillä kasvoilla. Tämä kirje
laajensi murhenäytelmää suunnattomasti — murhenäytelmää, jonka luoja
hän oli. Uusi hirmu kohosi häntä vastaan kirjeestä, missä se oli
piillyt paulana hänelle. Hän istui ja tuijotti eteensä mitään näkemättä.

Mitä merkillistä oli näissä murtuneissa rakkauden ja kiitollisuuden
sanoissa, jotka tulivat suoraan tytön sydämestä? Fenwick, jota kohtaan
hän aina oli tuntenut ylimielistä, välinpitämätöntä halveksumista, mitä
omanvoitonpyytämätöntä ja rakkautta uhkuvaa oli tämä mies voinut tehdä
naiselle, joka senvuoksi kohotti hänet sankariksi?

"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista."

Ja Fenwick oli kuollut — se mies, joka oli antanut tytölle jotain
elämisen arvoista — oli kuollut hänen kätensä kautta. Tämä rakastava
nainen saisi odottaa miestä, joka ei koskaan palaa, joka äskettäin oli
kadonnut elämästä jälkeä jättämättä. Ja se oli hänen työtään!

Ajatus oli kuin miekka, joka yhdellä iskulla löi halki itsekärsinnän
ja itseoikeudentunteen verhon, jolla tarkoituksella hän oli
suojannut itsensä. Hän katsoi uudella, harvinaisella, tukahuttavalla
ymmärtämyksellä sieluunsa jonkunlaisen mykän hämmästyksen valtaamana.
Hän oli rosvo, joka oli riistänyt ihmishengen; hän oli iskenyt kahteen
naiseen parantamattoman haavan. Hyvä Jumala! Kuinka oli kaikki tämä
tapahtunut?

Huone oli nyt tyhjä, kun hän nousi ylös ja horjui kadulle, mutta
hän tuskin sitä huomasi. Hän ei enää ollenkaan ajatellut uteliaita
katseita — hänen oman alastoman, rikollisen sielunsa paje täytti koko
hänen olemuksensa. Miten mieletöntä ajatellakaan, että hän voisi
alkaa alusta sellaisen menneisyyden taakka hartioillaan. Hän meni
lähimpään kapakkaan ja tilasi konjakkia. Hänen täytyi upottaa sellaiset
ajatukset, taittaa jollakin tavoin pelottavien omantunnontuskien kärki.
Hän joi lasinsa sekottamatta.

Tuntui paremmalta toisen lasin perästä. Ihmeellistä kyllä, tuntuivat
aivot selvemmiltä ja hermot rauhallisemmilta. Hän oli melkein elänyt
väkijuomista Lontoosen tulonsa jälkeen, niin säännöllinen kuin hän
muutoin olikin aina ollut. Hän ei voinut sanoa, miten hän oli viettänyt
viime päivät. Ajatustensa ajamana oli hän levottomana harhaillut,
tuontuostakin poikennut johonkin kapakkaan, juonut hillittömästi ja
sitten taas ilman lepoa harhannut pitkin tuntemattomia katuja, sokeana
ja kuurona koko ympäristölle, kokonaan hirmuisen sisällisen taistelunsa
vallassa.

Äkillinen jyrinä herätti hänen uinuvat aistinsa. Mitä se oli?
Astuessaan käytävältä kadulle huomasi hän himmeästi, puolitiedottomasti
voimakkaan valon ja ankaran jyrinän, johon sekaantui kirkunaa,
lähenevän häntä. Mutta hän tajusi sen kuin unessa. Lyhtyjä ja huutoja
ja kalkattavia kelloja — voimakas ote kauluksesta viskasi hänet pois
tieltä melkein nelistävien hevosten jalkoihin höyryruiskun kiitäessä
ohi! Ja Lathom seisoi vavisten käytävällä värisevin hermoin.

"Oletko juovuksissa, mies — mennä suoraan pyörien alle, hullu?" huusi
kiivaasti mies, joka oli hänet pelastanut.

Lathom tuijotti häneen tylsästi hetken ja kääntyi sitten poispäin
kiittämättä.

Kuka hän oli? Kuka hän oli? Hetkisen seisoi hän hiljaa ja koetti
turhaan poistaa hämäryyttä ymmärryksensä yltä. Hän ei voinut muistaa
nimeään — kuka hän oli?

Ihmisjoukko vyöryi höyryruiskun perässä. Lathomia tyrkittiin sinne
tänne ja virta vei hänet mukanaan. Hän juoksi muiden mukana,
tietämättä minne. Ja sitten vihdoin muisto ja tietoisuus palasivat,
ja hän juoksi välttääkseen kauhua, joka taas tarrasi häneen kyntensä.
Hän oli kuulevinaan Fenwickin, Fenwick-vainajan askeleet takanaan,
aivan kintereillään, ja hän tunsi villin halun kirkaista ääneen.
Mutta melkein tajuton ääni hänen sisässään kuiskasi, että jos hän
noudattaisi tätä halua, menettäisi hän viimeisenkin rahtusen järkeään.
Yli-inhimillisin ponnistuksin puri hän hampaansa lujasti yhteen ja
ponnisti koko tahdonvoimansa pysyäkseen ääneti valtavan, valkoisen,
hänen ympärilleen kiertyvän hirmun vallassa, ja hän juoksi, juoksi
yhtämittaa päästäkseen pakoon seuraajaansa, jonka askeleet hän kuuli.

Seuraavalle kadulle oli höyryruisku seisahtunut. Eräästä puotin ovesta
tulvi savua, ja ikkunan läpi leiskuivat liekit.

Poliisi työnsi takaisin väkeä, ja väkijoukon sorinasta erottautuivat
paljaspäisen, repaleisen naisen huudot Nainen huitoi kuin villikissa
käsiä, jotka estivät häntä syöksymästä palavaan taloon.

Kansa osotteli ja katseli ylös yli matalan myymälän, joka jo oli yhtenä
loimuavana tulimerenä, erääseen palavan talon yhteyteen rakennetun,
paljon korkeamman rakennuksen ikkunaan. Ikkunassa häämötti pieni,
valkea olento.

"Antakaa minun mennä lapseni luo!" kirkui nainen mielettömänä. "Eikö
nyt ole teidän joukossanne yhtään miestä, joka tahtoisi lapseni
pelastusta, koska pidätte kiinni minusta?"

Ja hän kiroili heitä, puri ja huitoi ympärilleen.

Ainoastaan mielipuoli olisi uskaltanut mennä palavaan puotiin, jonka
kautta vei ainoa tie takana olevaan taloon. "Se on valokuvausatelieri,
ja tuli on päässyt öljyihin", sanoi joku joukosta. Eikä talon
takapuolella ollut uloskäytävää, sillä sinne oli seinä seinään kiinni
rakennettu uusi suuri talo mahtavine palomuureineen.

"Elkää pelätkö, rouvaseni!" kirkui karkea, säälivä ääni. "Ne pistävät
tikapuut pystyyn. Palosotamiehet saavat pian alas lapsukaisen."

Mutta puoti lasikattoineen, joka suli kuumuudesta, teki palotikapuitten
nostamisen sangen vaikeaksi, vaikkapa ne olisivat olleet tarpeeksi
pitkätkin, mikä oli epäilyksen alaista. Eikä nainen ehkä sanoja
kuullut; hän huusi yhä epätoivoissaan:

"Eikö täällä ole yhtään miestä, joka uskaltaa mennä?"

Lathomia miltei nauratti. Hänellä oli vaan hämärä aavistus siitä, miksi
nainen huusi, mikä oli hänen sanojensa varsinainen sisällys. Hänen
hämmentyneet aivonsa käsittivät vain yhden seikan.

Yksikään mies koko joukosta ei uskaltanut mennä sisään ovesta
vaaran tähden. Minkä vaaran? Hän uskalsi — jos hän vaan sen kautta
pääsisi erilleen siitä, joka kulki hänen perässään. Ja ehkäpä "se"
ei uskaltaisi seurata häntä sisälle, ehkä "se" pelkäisi, samoin kuin
tuo joukkokin. Joku sattui nykäsemään häntä. Kauhun huuto tunkeutui
Lathomin huulilta — hän luuli koskettaneen itseään sen nimettömän, jota
hän pakeni. Mielettömänä ryntäsi hän ovelle.

Hän oli puolittain järjetön mies, hullun voimilla ja neuvokkuudella
varustettu, tunkeutuessaan äkkiä poliisiketjun lävitse ja syöksyessään
liekkeihin.

Kansanjoukko kadulla päästi riemu- ja hurraahuudon.

"Pääseekö hän läpi? Ehtiikö hän? Saako hän tytön käsiinsä?" Kysymyksiä
sateli suusta suuhun. Tuntui siltä, että miehen välttämättä täytyi
työntyä takaisin savu- ja tulipatsaitten edessä, jotka kätkivät hänet
heidän katseiltaan — tai menehtyä niihin.

Palosotilaat työskentelivät rohkeasti, mutta pitkälle ulkoneva
puoti vaikeutti pääsyä takana olevalle seinälle. Joukosta kuului
huuto; palotikapuut olivat liian lyhyet. Sillä aikaa olivat toiset
palosotilaat hakeneet mahdollisuutta auttaa taloa molemmilta sivuilta,
joista toinen kumminkin oli liian matala ja toinen liian kaukana.
Mutta toivo virkosi joukossa jälleen, kun palosotilaan kypäri ilmestyi
matalan rakennuksen katolle ja kohta sen jälkeen toinen.

Mies, joka kerran oli ollut Hartley Lathom, tunnettu asianajaja
Greyminsterissä, oli kumminkin syöksynyt liekkeihin ajattelematta
vaaraa. Kenties juuri tämä pelottomuus auttoikin häntä pääsemään läpi,
puolitukehtuneena ja läähättävänä, mutta vahingoittumattomana. Myymälän
päässä, missä lattia oli sementtiä, oli vielä paikka, jota tuli ei
ollut saavuttanut, ja siinä voi hän hengähtää. Hänen vaatteensa olivat
kärventyneet ja suuri, verinen palohaava oli toisessa poskessa; sen
oli hän saanut palavasta hirrestä. Lathom ei tuntenut haavan tuottamaa
kipua.

Hän seisoi tuijottaen ja läähättäen, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut
tajuihinsa, niinkuin uneksija, joka on herännyt unestaan kammottavaan
todellisuuteen. Hartley Lathom katseli ympärilleen pelästynein, mutta
tajuavin katsein. Vaara näytti silmänräpäyksessä hävittäneen hänen
aivoistaan myrkylliset pilvet ja viinahöyryt, joihin hän monena päivänä
oli upottanut tietoisuutensa. Hänen herpaantuneet aistimuksensa
heräsivät taas eloon, kun hän näki kuoleman hiipivän ylitseen sadoin
punaisin, nuoleskelevin kielin.

Ja niin johtui äkkiä kaukaisena muistona hänen mieleensä kuva lapsesta
jossain korkealla ikkunassa, ja nyyhkivästä, kirkuvasta naisesta
kadulla.

"Ei, ei! En minä uskalla! Se on mahdotonta!" kuiskasi hän itselleen,
ikäänkuin keskustellen jonkun toisen kanssa.

Porras oli liekkien vallassa. Kenties löytyi päättäväiselle miehelle
yksi mahdollisuus: raivata tiensä näitä portaita ylös, mutta ainoastaan
se yksi mahdollisuus oli olemassa. Kellekään ei ollut mahdollista lapsi
sylissä tulla alas takaisin. Hän olisi joutunut ihan kuin ansaan.

"Ei, ei", kuiskasi hän taas ja syöksyi takaisin.

Mutta vielä Hartley Lathomin lausuessa näitä sanoja omalle aremmalle
itselleen levisi harvinaisen hurmaava tunne hänen sieluunsa, ja hän
tiesi, että hän tulee pelastamaan lapsen. Muutaman sekunnin perästä
kiiti ajatus takasin entisiin Greyminsterin aikoihin, jolloin tie oli
hänelle niin tasainen. Aina oli hän valinnut helpoimman tien; mutta nyt
oli hänelle suotu mahdollisuus löytää oma itsensä — todellinen mies
sen Hartley Lathomin persoonasta, joka oli ‘ rakastanut mukavuutta,
yltäkylläisyyttä ja ihmisten ylistystä, ja joka aina oli löytänyt
anteeksipyytämistä ja sääliä itsensä edessä.

Hän oli nauraa ääneensä uudessa onnessaan. Ensimäisen kerran tuon
päivän jälkeen Greyminsterin raatihuoneella oli surun ja synnin taakka
pudonnut pois, unohduksiin joutunut. Ylös palavia portaita, läpi
sokaisevan savun ja tulimeren, riensi hän, uhitellen alhaisempaa,
arempaa minäänsä. Kasvot ja kädet pahoin palaneina, vaatteet tulessa,
onnistui hän kumminkin pääsemään liekkien läpi, jotka kuin raivoisat
aallot huuhtelivat portaita. Itkevän lapsen surkean äänen johtamana
löysi hän huoneen, missä pieni kahdeksan- tai yhdeksänvuotias tyttönen
seisoi akkunan ääressä tuijottaen häneen, liian pelästyneenä voidakseen
mitään ymmärtää. Mutta kun hän otti lakanan vuoteelta, kääri sen tytön
ympärille ja nosti hänet käsivarsilleen, kietoutui lapsi lujasti häneen
ja sanoi lapsenäänellään, että häntä pelotti ja että hän tahtoi mennä
äidin luo.

Hän löi ikkunan auki ja katsoi ulos. Alhaalla oli palava myymälä, jonka
yli eivät yhdetkään tikkaat ylettyneet; ja portaita, joita hän oli
syöksynyt ylös, ei hän toivonut voivansa päästä alas lapsi sylissään.
Eikö sitten ollut muuta uloskäytävää?

Eikä hän kumminkaan tuntenut yhtään katumusta. Hän tiesi mitä oli
tehnyt, ja iloitsi tehneensä sen. Elämä oli rakas, mutta hän ei
yhtäkaikki pelännyt kuolemaa, jos heidän täytyi kuolla.

Äkkiä päästi hän voimakkaan riemuhuudon. Katolta kuului ääntä!
Kirveenisku — ja Hartley Lathom ymmärsi kaikki. Palosotilaat olivat
onnistuneet pääsemään katolle viereisestä rakennuksesta, ja hän kuuli
nyt ensimäisen iskun kirveestä, joka oli avaava heille tien elämään.

Iskut yhä tihenivät, sälöjä alkoi putoilla katolle, ja pian ilmestyi
aukko, johon partainen, kypärän verhoama pää pistihe. Lathom veti
esille sängyn ja kurotti sen päältä lapsen palosotilaalle katolle.
Hetkistä myöhemmin oli hän itse kiivennyt ylös.

Sitten, kun hän jo oli ylhäällä ja pelastus oli varma, pettivät
yht'äkkiä hänen jalkansa, ja hän olisi pudonnut, ellei palosotilas
olisi kerinnyt tarttua häntä käsivarteen.

"Sieluni kautta, luulinpa teitä hulluksi, kun syöksyitte tuohon
palavaan helvettiin", lausui palosotilas ja katsoi haavottunutta
kasvoihin, "mutta te olette, Jumala nähköön, kerrassaan mies!"

Kun he alkoivat kavuta alas toiselle katolle, tunsi Lathom kaiken
voimansa ja jännityksensä katoavan, mutta hän katsoi koko ajan
aivankuin kademielin lasta — sitä elämää, jonka hän oli pelastanut
riistämänsä elämän korvaukseksi.

Kadulla riisti äiti itkien ja nauraen lapsen hänen sylistään ja unhotti
kokonaan hänet, unhotti edes kiittääkään häntä.

Mutta Lathom ei halunnutkaan kiitosta. Hän tahtoi vain päästä pois
meluavasta, riemuitsevasta joukosta, joka tunkeili hänen ympärillään,
ja jonka sankariksi hän äkkiä oli tullut. Hän koetti turhaan päästä
joukon läpi, kun uusi höyryruisku käännähti kulmaan ja käänsi hetkeksi
huomion hänestä, jolloin hänen onnistui hiipiä tiehensä. Hän, joka ei
koskaan ollut tiennyt mitään parempaa kuin yleisön ihailu ja ylistys,
ei nyt edes ajatellutkaan, miten ihmeellistä oli, että hän nyt koetti
välttää sitä, kun hän olisi saanut halunsa täyttymään rajattomammin
kuin milloinkaan ennen. Ja väkijoukko unohti pian sankarinsa uusien
jännittävien tapahtumien vuoksi.

Lathom tunsi itsensä kaikeksi muuksi kuin sankariksi kulkiessaan
pois, iloissaan, että oli välttänyt väkijoukon suosionosotukset. Hän
käsitti, että se, mikä oli näyttänyt verrattomalta rohkeudelta hänen
syöksyessään palavaan taloon, oli vaan pelosta puoleksi mielettömän
miehen teko. Ja väkijoukko oli hurrannut! Heikko hymy levisi hänen
huulilleen. Mutta kumminkin kiitti hän Jumalaa, ettei hän, tultuaan
tuntoihinsa, ollut paennut, vaan valinnut vaikeamman tien. Ehkäpä
hänellä nyt olisi rohkeutta alkaa alusta — sillä hän oli saanut uutta,
tässä tulikasteessa syntynyttä rohkeutta.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja raukeaksi, ja kun hän älysi kapakan
kadun kulmassa, pistäytyi hän sinne sisälle saadakseen lepoa. Kaksi
miestä seisoi tiskin vieressä jutellen ryysyisen, maalatun kaunottaren
kanssa, jonka kaikuva, terävä nauru vihloi Lathomin korvia hänen
astuessaan sisään. Hän pyysi lasin sodavettä — ilman väkijuomia. Hän
älysi liiankin hyvin, minne väkijuomat olivat vieneet hänet näinä
viime päivinä. Hänen ottaessaan kourallisen hopearahoja maksaakseen,
lopettivat miehet tiskin vieressä juttunsa ja tarkastelivat häntä. Hän
näytti sangen omituiselta palaneine vaatteineen ja likaisine käsineen,
pitkä punainen palohaava poskessaan.

Nähtävästi luulivat he hänen olevan juovuksissa, ja kun hän äkkiä sai
ankaran huimauskohtauksen ja kaatui penkille, puhkesivat he raikkaaseen
nauruun, johon nainen ei sentään ottanut osaa. Tämä meni Lathomin luo,
kumartui ja kuiskasi karkean ystävällisesti:

"Kuulkaa, on parasta, että suoriudutte täältä niin pian kuin
mahdollista. Tämä ei ole oikea paikka teille — jolla on rahaa. Miltä
nyt tuntuu?"

Lathom nyökäytti päätään, liikutettuna naisen odottamattomasta
ystävällisyydestä.

"Kiitos, voin taas hyvin. Minä lähden nyt"

Hän nousi Ja meni laahustavin askelin kadulle. Oli pimeä, ja hän oli
ihmeissään, kuinka löytäisi hän jollekin suuremmalle kadulle, jonka
tuntisi. Hän kääntyi kysyäkseen muutamilta miehiltä takanaan, ja
katulyhdyn valossa tunsi hän äskeiset miehet kapakasta. Eräs näistä
sanoi hänelle:

"Luulenpa että olette pudonnut penkiltänne? Autammeko teitä kotiin?"

Hän pisti tuttavallisesti kätensä Lathomin kainaloon, katsahti nopeasti
katua puoleen ja toiseen ja kuiskasi:

"Kiiruhda, alaspäin."

Katu oli tyhjä — heillä ei olisi voinut olla parempaa onnea. Seuraavana
hetkenä taisteli Lathom epätoivoisesti rosvojen kanssa, joita
alituiseen vaaniskelee suurten kaupunkien vilinässä. Äkkiä näki hän
kamppailun tuoksinassa naisen ryntäävän esiin ja huutavan apua — hän
oli se maalattu nainen, joka oli puhutellut häntä kapakassa. Kauhukseen
huomasi hän naisen heittäytyvän hänen eteensä ja saavan päähänsä
hirveän iskun, joka oli tarkotettu hänelle. Samassa tuntui hänen päänsä
lyijynraskaalta, hänen silmissään salamoi — sitten tuntui pimeys
nielevän hänet ja tajunta katosi.




IV

Laupiaan samarialaisen suojakoti.


Suuressa huoneessa oli kolme vuodetta, mutta ainoastaan yksi niistä
käytännössä — se, jossa Lathom makasi. Se oli vastapäätä tulisijaa ja
vastapäisellä seinällä viistoon riippui huoneen ainoa taulu, jäljennös
_Wattin_ maalauksesta _Rakkaus ja Elämä_. Huonekaluja oli vähän, mutta
tarkotuksenmukaisia, eikä koko huoneessa ollut mitään liikaa ja silmää
väsyttävää.

Vuoteesta vasemmalle etelään päin oli matala, leveä ikkuna. Kalpea
talviaurinko pilkisti lyijyttyjen pienten ikkunaruutujen lävitse ja
heitti keltaisen valojuovan valkealle seinälle.

Vuoteessa makaava mies, joka oli levännyt hiljaa, ikäänkuin hänen
jäsenissään olisi asunut kuoleman kankeus, alkoi levottomasti
liikutella käsiään ja valitti hiljaa. Silloin nousi ikkunan vieressä
tähän saakka äänettömänä istunut mies ja meni vuoteen luo, kumartuen
sairaan yli levottoman huolenpidon ilme kasvoillaan.

Mies oli pitkä ja korkearakenteinen, ja hän liikkui hiljaa ja
notkeasti, mikä ei suinkaan ole tavallista hänen kokoisilleen. Hänen
sileäksi ajellut kasvonsa ja lyhyiksi leikatut hiuksensa tekivät
hänet poikamaisen näköiseksi, mutta hänen ruskeat, lempeät silmänsä
ilmaisivat, että hän oli kolmenkymmenenvuotias, ehkä ylikin. Hänen
takkinsa oli karkeaa, mustaa kangasta, joka enimmän muistutti papin
kasukkaa, mutta hänen hyvin sopiva, hohtavan valkoinen kauluksensa ja
siisti kaulaliinansa eivät ollenkaan tehneet papillista vaikutusta.
Hän kosketti hiljaa Lathomin haavottuneen posken sidettä. Kosketuksen
tuntiessaan katsoi sairas mies ylös, ja tajunnan heijastus välähti
hänen silmissään.

"Kuinka — kuinka on naisen laita?" kysyi hän matalalla, käheällä
äänellä.

Kauhtanaan puettu mies hymyili, ja hymy valaisi hänen voimakkaita,
rumia kasvojaan ihmeellisellä tavalla.

"Te siis muistatte hänet? Elkää olko huolissanne hänen tähtensä, hän
voi hyvin." Hänen vastauksessaan oli hyväätekevää suoruutta, jotain,
jota niin harvoin tapaa houreista heräävän kuumesairaan ensimäisiin
kysymyksiin annetuissa vastauksissa. "Te saitte pahoja vammoja
kumpikin, mutta nythän olette parempi, vai kuinka? Tämä oli ensimäinen
sana, jonka olemme kuulleet teidän suustanne, luulimme melkein, että
olette antanut vaitiololupauksen."

Lathom tunsi huojennusta kohdatessaan ruskeitten silmien lempeän
katseen. Hänen aivonsa olivat vielä sameat ja hänen muistonsa sekaisin,
mutta hän kykeni kumminkin pelkäämään, että joku salaisuus olisi
päässyt muiston vankilasta hourailun kestäessä.

"Minulla on varma tunne — että olen vahingoittanut jotakin", sai Lathom
vaivoin sanotuksi. "Mutta" —, hän ei voinut jatkaa ja väsymyksestä oli
hänen tajuntansa taas kadota.

"Elkää olko levoton", sanoi kauhtanaan puettu mies nopeasti. "Ette
ole joutunut varkaitten ja ryövärien joukkoon, tämä on _Laupiaan
samarialaisen suojakoti_, ja te olette ystäväin parissa. Mutta saatte
tietää meistä kaikki myöhemmin. Nyt on teidän vaan oltava niin tyyni
kuin mahdollista, rakas ystäväni. Jos juotte tämän, saatte unta.
Kenties pääsette illaksi siksi voimiinne, että voitte puhella isä
Bramptonin kanssa."

Hän pisti kätensä varovasti päänaluksen alle ja piti lasia sairaan
huulilla. Lathom joi kiivaasti, vajosi sitten raskaasti vuoteeseen ja
sulki pakottavat silmänsä.

Isä Brampton! Ken oli isä Brampton, ja miksi tahtoi hän puhella
Lathomin kanssa? Missä oli hän kuullut sen nimen ennen? Vielä
kamppaillen näitten kysymysten kanssa, liukui hän hiljaa rajan yli unen
valtakuntaan.

Oli aamu kun Hartley heräsi, harmaan himmeä helmikuun aamu. Hän
avasi silmänsä ja katseli ihmeissään ympäri outoa huonetta. Mitä oli
tapahtunut — miksi nukkui hän täällä — missä oli Margot?

"Margot!" Hän kertasi nimen ääneen. Ja sitten muisti hän — katkerat
muistot palasivat hänen mieleensä ja kyyneleitä pusertui silmäluomien
alta. Hän oli heikko ja hentomielinen kuin lapsi.

Hänen aivonsa työskentelivät raskaasti ja tuskallisesti. Hajanaisia
kuvia vyöryi hänen silmiensä editse; hän muisti likaisen aamiaishuoneen
huonossa hotellissa, missä muuan mies istui lukien kirjettä. Kirjeen
alla seisoi "Oma Marionisi" — ja se mies oli juuri hän!

"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista — sinä annoit
minulle toivon — — — niin, minä toivon, että isä Brampton vihkisi
meidät — — —"

Hyvä Jumala! Nyt muisti hän — kuka hän oli ja mitä hän oli tehnyt.
Kolme ihmiselämää oli hän tuhonnut — Fenwick — Margot — ja Marion.
Viimeinen viikko oli hänen edessään kuin avattu kirja, johon jokainen
teko, jokainen ajatus oli piirretty tulikirjaimin. Mutta taas saavutti
hänet tajuttomuus kuin tumma pilvi, jokseenkin yhtä lempeänä kuin uni.

Kun hän uudelleen avasi silmänsä, oli huoneessa melkein pimeä.
Pöytälamppu varjostimineen levitti niukan valojuovan pöydän ääressä
kirjoittamassa istuvan miehen pään ja hartioitten yli. Lathom tuijotti
mieheen mielessään hämärä aavistus, että oli nähnyt hänen kasvonsa
ennenkin. Ne kasvot eivät olleet kauniit, eivätkä pyhimysmäiset,
mutta Lathom tunsi niihin katsoessaan, että sangen pieni raja esti ne
olemasta kumpaakin.

Hän koetti kääntyä vuoteessa, mutta liike pakotti tuskanhuudon hänen
huuliltaan. Lampun ääressä istuva mies kääntyi ja katsahti sänkyyn
omituisen kaukaa tulevin katsein, ja samassa silmänräpäyksessä palasi
Lathomin muisti. Tämä oli se mies, jonka hän ikäänkuin unessa oli
nähnyt juoksevan apuun samalla hetkellä kun hän sai pelottavan iskun,
joka riisti hänen tajuntansa kadulla kapakan edessä. Ja hänen täytyi
olla isä Brampton — sen oli hän kuullut kerran houreisissa unissaan.

"Onko teillä kovin paha olla?" kysyi toinen syvällä ja lämpimällä
äänellä, tullen sängyn luo.

"On", vastasi Lathom heikosti. "Minulla on hyvin paha — — — luulen,
että olette isä Brampton."

Toinen nyökkäsi.

"Olen, nimeni on Brampton, mutta kuinka te sen tiesitte?" Hän naurahti.
"Pelkäänpä jo näyttäväni, miten huono sairaanhoitajatar minä olen. Ei
siis ihme, että Johnson niin vastenmielisesti jätti minut tänne."

Lathom yritti hymyillä, mutta tunsi samalla kovaa kipua haavottuneessa
poskessa.

— "Onko hän mr Johnson — se mies, jonka näin — äsken — tai vuosi sitten
— en tiedä missä — ollessani hetken valveilla —.” Hänen poskeansa särki
puhuessa.

"Kyllä, hän oli Johnson, ja hän on mainio sairaanhoitaja", sanoi isä
Brampton sydämellisesti. "Hänen veljensä on meidän lääkärimme täällä;
te olette ollut hänen hoidossaan jo yli viikon. Tuskin uskalsin toivoa,
että hän saisi teidät paranemaan, silloinkun nostimme teidät kadulta
ylös."

"Mitä tapahtui sitten?" kysyi Lathom. "Kuulin että nainen voi paremmin."

"Kyllä... aivan varmasti hän voi paremmin, paremmin kuin kukaan meistä
voisi ajatellakaan."

Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitten puhui Lathom, ja
hänen äänensä vapisi, kun hän ajatteli maalattua ja kaikuvanauruista
katunaista, joka oli koettanut suojella häntä tovereitaan vastaan.

"Olen pahoillani, että hänkin loukkaantui. Hän teki kauniisti
menetellessään niin. Ihmettelen, mikä johti hänet siihen?"

"Jumalainen laupeuden harrastus — rohkean tyttö raukan!" sanoi isä
Brampton poiskääntyen. "Peloton tyttöraukka."

"Mutta — mitä tarkotatte?" kysyi Lathom käheästi. Äänensävy enemmän
kuin sanat pelotti häntä. "Nainen — eikö hän voi hyvin, eikö hän tullut
terveeksi jälleen?"

"Minä tarkotan", — Isä Brampton puhui nopeasti kuin vasten tahtoaan —
"että nainen, joka pelasti henkenne, antoi omansa sijaan. Hän kuoli nyt
illalla."

Sidekasvoinen mies tuijotti mielettömänä isä Bramptoniin.

"Kuollut — sanotteko, että hän on kuollut?" sanoi hän avuttomasti.
"Mutta — minä en ymmärrä. Minä —". hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.
Mutta äkkiä nousi hän puoleksi sängyssään ja huusi, ikäänkuin vasta nyt
olisi ymmärtänyt:

"Kuollut! Jumalan tähden — sanokaa, että kuulin väärin! Hän — hän
ei voi olla kuollut — nainen, joka tahtoi auttaa minua! Minä näin
hänen kyllä saavan kauhean iskun — mutta hän ei voi olla kuollut.
Sanokaa pian, ettei hän ole kuollut!" Hänen äänensä oli sydäntävihlova
tuskaisessa rukouksessaan.

Isä Brampton katsoi häneen säälivästi.

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä teille, ennenkuin olisitte tullut
paremmin voimiinne! Olisihan minun pitänyt ymmärtää, millainen isku se
oli teille. En voi antaa itselleni anteeksi sitä", sanoi hän hiljaa,
vähitellen havaiten, minkä erehdyksen oli tehnyt totuudenrakkautensa
pakottamana.

Lathom vaipui takaisin päänaluselle kasvot poispäin. Nainen oli
kuollut, nainen, joka oli sattunut hänen tielleen, ja joka tähän saakka
pääasiassa oli pysynyt hänen muistissaan ikäänkuin ruumiillistuneena
julkeana nauruna, mikä kaikui hänen korviinsa astuessaan kapakkaan ja
naisen seistessä siellä miesten rinnalla juomassa. Kuollut siksi, että
tahtoi suojella häntä. Kuollut!

Isä Brampton puhui taas, tahtoen kernaasti kääntää sairaan ajatukset
toisaalle.

"Meillä ei ole ollut tilaisuutta ilmottaa teistä ystävillenne, mr —",
sanoi hän kysyvästi.

Yhä ajatellen kuollutta naista ja mietiskellen, kuinka hän tuotti
turmion jokaiselle, jonka kanssa joutui kosketuksiin, vastasi Lathom
puoleksi tiedottomasti:

"David Muir."

"Tahdotteko tervehtiä ystäviänne, mr Muir?"

Muiria melkein nauratti sanojen itsetiedoton julmuus.

Mutta hän vastasi tyynesti:

"Ei, kiitos — ei, en tahdo. Minulla ei ole ketään ystäviä —
Englannissa", lisäsi hän varovasti.

Isä Brampton katsahti sängyssä makaavaan mieheen, jonka oli heittänyt
hänen jalkojensa eteen Lontoon levottoman meren aalto. Hän tunsi
kiintyneensä tähän mieheen niin syvästi, ettei hän ollut tuntenut
sellaista ketään kohtaan niistä tuhansista, joita hän päivittäin
kohtasi. Hän viipyi vielä hetkisen ja vetäytyi sitten pois; ja niin
vihdoin saapui unohdus kuin nouseva virranlaine sairaan miehen
väsyneisiin, pakottaviin aivoihin.

Yö oli jo levittänyt siipensä yli suuren huoneen, uni aikoja sitten
hiipinyt äänettömin askelin pitkien käytävien läpi, kun David Muir taas
heräsi tajuunsa. Hän oli unohtanut hetkiseksi menneisyytensä, vaan nyt
tuli kauhu takasin, kauhu, jota oli vielä vaikeampi vastustaa yöllä
ja hiljaisuudessa. Huone oli täynnä varjoja — sammuvan takkavalkean
ja lepattavan yölampun varjoja, rikoksen ja epätoivon varjoja, jotka
lähenivät ja kietoutuivat Hartley Lathomin sieluun hänen maatessaan ja
odottaessaan aamunkoittoa.

Viereisessä huoneessa makasi Raymond Johnson — Laupiaan samarialaisen
veljeskunnan veli Johnson — valvoen ja kuunnellen sairasta. Hänen
unenraskaat aivonsa taistelivat turhaan muutamia itsepäisiä ajatuksia
vastaan, jotka eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Laupiaan
samarialaisen suojakodilla oli suuria velkoja, ja nyt oli vaan pieni
summa pankissa niitä vastaan, jollei ihmettä tapahtuisi — ajatteli
Veli Raymond. Mutta ihmeitten aika lienee ollut ohi, ainakin mitä
suojakotiin tuli.

Kello oli kaksi, mutta työlamppu Francis Bramptonin työhuoneessa paloi
yhä kirkkaana. Tavanmukaiset kirjat ja paperit olivat hänen edessään,
tavanmukainen pino vastaamattomia kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut
loppumaan kahdeksantoista-tuntisina työpäivinään.

Viisitoista vuotta oli Brampton työskennellyt täällä Westminsterin
köyhäinkortteleissa. Hän oli nähnyt Laupiaan samarialaisen suojakodin
kohoavan ja kasvavan yksihuoneisesta suureksi rakennukseksi, joka
täytti korkean ihanteellista tarkotusperää. Hän oli koettanut toteuttaa
Fransiscus Assisilaisen ihanteita nykyisessä Lontoossa, ja hän oli
menestynyt huolimatta tavattomista vaikeuksista. Hän oli pakottanut
kirkon ja maailman kunnioittamaan itseään, vaikka hänestä olikin
yhtä suuressa määrässä kuulunut valituksia; ja hän oli kokenut ne
onnettomuudet, jotka välttämättä seuraavat sellaista menestystä. Nyt
ajatteli hän yksinomaan sairashuoneessa makaavaa salaperäistä vierasta,
joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut häneen. Hän oli huomannut,
että tässä oli sielu, joka kokonaan oli menettänyt itseluottamuksen
ja itselohdutuksen lahjan, aivan kuin hän itse välistä oli vähällä
menettää liiankin suuressa määrässä, ja hän lankesi polvilleen, alkaen
rukoilla vieraan edestä hartaammin kuin koskaan ennen.

Hartley Lathomin luo, hänen maatessaan avoimin silmin varjoisessa
huoneessaan, ei saapunut rauhanenkeliä isä Bramptonin rukousten
johdosta. Kellonlyönnit, jotka silloin tällöin kajahtelivat yön
hiljaisuudessa, tuntuivat putoilevan kuin kärsimyksen rukousnauhan
helmet. Margot, Richard Jardine, "Marion", ja nyt kuollut nainen —
kaikki he olivat uhranneet jotain sanomattoman kallista hänen tähtensä.
Ja hän —

Häntä pelotti oma alaston sielunsa, jonka naamion kerskaileva
itserakkaus oli ryöstänyt. Mistä salaisesta varastosta olikaan kotoisin
tämä kamala synnin ja rikoksen taakka? Huolimatta kaikesta sen
aiheuttamasta tuskasta antoi hän ajatuksensa vapaasti liidellä takaisin
menneisiin vuosiin. Maailman silmissä oli hän ollut moitteeton. Ja
kumminkin — rosvo! Niin, se hän oli ollut, kaksinkertainen rosvo. Ja
murhamies! Eikä yksin Fenwickin veri huuda häntä vastaan, vaan myöskin
Marionin sydämen sammunut toivo. Tätä ajatellessaan kiemurteli hän kuin
pieksetty koira nähdessään piiskan. Mitä oli hänestä tullut? Mitä?
Hän inhosi itseään, hän ei ollut arvokas elämään, hän ei voinut elää.
Eikä kumminkaan Jumala sallinut hänen kuolla. Jumala oli tuonut hänet
takaisin elämään liekkien käsistä palavasta talosta, ja hänen sijastaan
riistänyt toisen sielun — nauravan naisen, yön varjon, joka yhä pysyi
nimettömänä hänelle.

Yö kului edelleen. Näinä unettomina tunteina oli Lathomilla ensimäinen
tilaisuus lepoon, häiritsemättömään muisteluun, sitten Greyminsterin
aikojen, niin, melkeinpä ensimäinen hetki, jolloin hän tunsi päänsä
selväksi juopottelun ja sairauden seurauksista. Tuntui melkein kuin
toisen ajatteleminen olisi puhdistanut hänen aivonsa pilvistä —
ensimäisen kerran ajatteli hän vapaaehtoisesti Margotia; Margotia ja
tulevaisuutta.

Hänen menettelynsä oli ollut itsekäs ja arka. Hän ei voinut kirjoittaa
Margotille rahoista; hän oli hävinnyt tämän elämästä, ja hänen täytyi
pysyä poissa ainiaaksi.

Mutta mitä voi hän tehdä? Ainoa keino — se, jonka Margot itse oli
hänelle neuvonut — ryhtyisikö hän siihen? Voisiko hän tunnustaa
totuuden ja ottaa vastaan seuraukset? Se oli mahdotonta, vakuutti hän
itselleen — aivan mahdotonta nyt. Kenties ei hän koskaankaan olisi
tehnyt sitä; mutta nyt tulisi skandaali koko Englannin tietoon ja
tuottaisi onnettomuutta syyttömille; Margotille ja hänen isälleen. Ei
tunnustus, vaan vaikeneminen oli se tie, jota hänen oli kulettava.
Ijäinen vaikeneminen, joka peittäisi hänet hämäräänsä — ja vapauttaisi
Margotin.

Elämä, joka oli tuntunut niin kalliilta hänelle sinäkin yönä, kun hän
kädet Fenwickin veressä seisoi laiturilla kuohuvan virran yllä ja
ihmetteli, miten syvälle mies vajoisi siihen, ei pysynyt kauvaa niin
ikävöidyn ihanana. Hän tahtoi kuolla — hänen täytyi kuolla. Kuolema oli
se miekka, joka leikkasi kaikki solmut. Ainoastaan kuolemansa kautta
voisi hän vapauttaa Margotin.

Itsemurha. Siinä se yksinkertainen, ruma nimi, jonka maailma antoi
hänen ajatukselleen. Itsemurha! Surkean näytelmän viimeinen näytös.
Kevyt, pelokas pakotie.

Tätä ajatellessaan tunsi hän kerrankin saaneensa käsiinsä menneen
elämänsä arvoituksen avaimen. Hän oli aina valinnut helpoimman osan,
aina läpi elämänsä käynyt leveätä, mukavaa tietä. Olihan siis aivan
luonnollista, että hän valitseisi helpoimman tavan päästäkseen
elämästä, nyt kun pieninkin jalansija olemassaolon jyrkänteellä tuntui
häneltä menneen.

Kuolla ja hävitä pimeyteen ja päästää Margot vapaaksi. Antaa elämänsä
sen elämän sovitukseksi, jonka hän oli riistänyt. Olisipa hän vaan
saanut kuolla tuon katunaisraukan sijasta. —

Nainen oli tehnyt sen hänen edestään — pelastanut hänen henkensä
omansa kustannuksella. Mutta tämä elämä, jonka nainen oli ostanut niin
kalliisti — oliko se hänen omansa, oliko hänellä oikeus luopua siitä?
Voiko hän hiipiä pois pelkurin tavoin ja käydä kuolemaan ja niinmuodoin
tehdä naisen sankarityö arvottomaksi? Jos hän sen tekisi, niin varmaan
nainen nauraisi tumman virran tuolla puolen!

"Jos on helppoa kuolla, niin valitse vaikeampi — valitse elämä." Tuntui
kuin olisi nämä sanat kuiskattu hänen korvaansa. "Elä!" Uusi elämä —
kokonaan uusi elämä — alusta alettava. Siinä ajatuksessa oli jotain
terästävää.

Jos hän alkaisi uudestaan — olisi hän putipuhdas mies. Hän painuisi
ainiaaksi raskaan taakan alle, jollaista kantavat ne, jotka otsansa
hiessä syövät leipänsä. Sillä hän ei koskaan voisi kirjoittaa
Margotilta rahoja — se ajatus teki hänet mielettömäksi.




V

Menneisyys ja tulevaisuus.


Margotin silmäin edessä, hänen seisoessaan pienen, valkoisen huvilan
portailla Wistholmassa, oli laaja näköala yli kalliorintojen,
laaksojen ja niittyjen, ja ennen kaikkea yli meren. Vanhanaikainen
rakennus oli itse asiassa ylhäällä kalliolla pienen kalamajan takana
ikäänkuin maamerkkinä, joka näkyi junasta paljon ennen kuin saavuttiin
asemalle alhaalla kylässä. Hartley oli ostanut huvilan kohta heidän
avioliittonsa jälkeen, senvuoksi että Margot oli saanut nähdä sen ja
oli mieltynyt siihen, ja nyt oli hän matkustanut tänne kolme viikkoa
sitten. Yli kuukauden oli kulunut siitä yöstä, joka lähtemättömästi
oli painautunut hänen muistoonsa — siitä yöstä, jona hän oli nähnyt
elämän, Hartley Lathomin ja itsensä uudessa, selvemmässä valossa. Oli
ollut mahdotonta viipyä siinä muistojen ilmakehässä, joka ympäröi hänet
Greyminsterissä; hän tunsi tulevansa siellä hulluksi — hänen täytyi
päästä pois isänsä hellästä huolenpidosta, pois säälivän silmän alta,
pois Greyminsteristä, missä kaikki oli omiaan kiinnittämään ajatuksia
tuohon kauheaan. Se olisi ollut mahdollista kestää, jos Lathom
todellakin olisi ollut kuollut, ja kuollut niin kuin Greyminster luuli
hänen tehneen, hävittämättä hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan. Mutta
tämä halpamainen valhe — se teki kaiken sietämättömäksi.

Hän olisi jättänyt Englannin ilman erästä seikkaa. Vaikkei hän
voinutkaan jäädä Greyminsteriin, tunsi hän, ettei hänen pitänyt
matkustaa kovin kauas. Joka hetki saattoi Hartley tarvita häntä, hän ei
saanut luopua asemastaan. Ja niin oli hän tullut Wistholmaan.

Mutta painostavia ajatuksiaan ei Margot voinut paeta. Jospa hänellä ei
olisi mitään moitittavaa omassa menettelyssään! Mutta hän oli tullut
takasin Dick Jardinen luota valhe huulillaan.

"Katsos, katsos! Se on sinun valheesi seuraus!" oli Hartley huutanut.
Usein oli Margot hypännyt ylös yöllä, kun käheä, pelokas huuto soi
hänen korvissaan niin selvään kuin todellisuudessa: "Se on sinun
valheesi seuraus!"

Ja vielä muuan omantunnon nuhde, joka vaivasi häntä. Hän oli antanut
Hartleyn mennä kauheaan maanpakoonsa sanaakaan sanomatta. Viimeisen
ystävällisen sanan olisi hän ollut velkaa sille miehelle, joka oli
tehnyt mielettömän rikoksensa hänen valheensa vuoksi. Tämä mies oli
kumminkin aina rakastanut häntä, hänen rakkautensa olisi pitänyt saada
puhua hänen puolestaan. Jospa hän ei koskaan olisi tehnyt mitään
soimattavaa!

Missä oli Hartley nyt? Miksi hän ei ollut kirjoittanut? Hänen
vaiteliaisuutensa oli niin selittämätön. Olisi ollut aivan vaaratonta
kirjoittaa; epätoivoinen tuuma oli onnistunut yli kaikkien odotusten.
Siitä oli jo aikaakin koko joukon yli kuukauden. Oliko Hartley ryhtynyt
viimeiseen keinoon: ottanut hengen itseltään? Levottomuus vaivasi
häntä. Ainakin olisi Hartley kirjoittanut rahoja, jos olisi ollut
elävien joukossa. Ja jos hän oli kuollut — mitenkä saisi Margot koskaan
tietää millä tavalla tai edes, että hän varmasti oli kuollut?

Margotin vanha taloudenhoitajatar, joka oli palvellut Margotin
vanhempain kodissa hänen ollessaan vielä pienenä lapsena, tuli hänen
luokseen terrassille ja alkoi lörpötellä vanhan uskotun palvelijan
vapaaseen tapaan.

"Toivon, että joku hyvä ystävä Greyminsteristä tulisi teidän luoksenne,
rakas lapsi", sanoi hän huolissaan. "Te juuri tarvitsisitte nähdä
jonkun tuttavan kasvot, se teitä ilahuttaisi hiukan. Ei ole hyvä käydä
täällä noin yksikseen ja surra."

"Oi, näin on parasta, Molly", vastasi Margot nopeasti ja kosketti
kiitollisena tämän vanhaa, rypistynyttä kättä. "Minä — minä en jaksa
olla yhdessä ihmisten kanssa vielä. Tahdon mieluummin olla yksin." Ja
hän käänsi kasvonsa poispäin.

Alhaalla kulki muuan nainen hitaasti rinnettä ylöspäin poimuttelevaa
tietä, joka vei ohi The White Gottagen. Margot katseli kulkijaa
sumuisin silmin.

Hän ajatteli vanhan taloudenhoitajattaren sanoja. Hän ikävöi nähdä
erästä henkilöä, Dick Jardinea, joka rakasti häntä; sitä miestä, joka
hänen miehensä eläessä oli hillinnyt oman halunsa, vaikkei olisi
tarvinnut paljoakaan voittaakseen hänet epätoivossaan ja inhossaan
Hartley Lathomin kierouden vuoksi.

"Margot, en aikonut puhua nyt, mutta en voi vaieta", oli Dick lausunut,
kun he yhden ainoan kerran olivat tavanneet toisensa hautajaisten
jälkeen. "On myöhäistä teeskennellä nyt, jos sitä koskaankaan olisi
tarvinnut tehdä meidän kesken. Kun sinä matkustat — saanhan seurata
sinua pian — opettaa sinua unohtamaan? Hän on kuollut, ja mennyt aika
on kuollut — tulevaisuus on meidän."

Kuinka olisi Dick ymmärtänyt hänen epätoivoaan, kun hän lausui, että
Hartley Lathom oli suurempi este kuolleena kuin elävänä. Kuinka paljon
hän oli taistellut itsensä kanssa voidakseen lausua nämä sanat, hän,
joka rakasti Dickiä koko sydämestään!

Muutamat vanhan lörpöttelevän taloudenhoitajattaren sanat herättivät
hänen huomiotansa.

”Mr Jardine matkustaa taas pois Englannista, mikäli olen kuullut. Mr
Jardinen palvelija on kertonut sen minun sisarentyttärelleni."

"Pois Englannista!" huudahti Margot vapisten. Dick matkustaisi pois,
kentiesi vuosikausiksi! Ja juuri hänen tähtensä! Hän oli kieltänyt
Dickin puhumasta rakkaudesta; oli sanonut, että Hartley Lathom
vainajana oli suurempi este kuin eläessään! Ja epätoivossaan oli
Dickiin tarttunut hänen vanha matkustuskuumeensa.

Eikä hän voinut sanoa Dickille salaisuuttaan. Tämä ei saisi koskaan
tietää, kuinka hän ikävöitsi hänen vahvojen käsivarsiensa suojaa.
Sydämessään kapinoitsi hän sokeaa kohtaloa vastaan, joka oli särkenyt
heidän elämänsä. Jos vain —

Nainen, joka oli tullut käyden polkua ylös, oli seisahtunut
veräjälle ja katsoi kysyvästi Margotiin. Hän oli pitkä, hoikka,
kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuotias tyttö, jonka iho
oli ruskea kuin mustalaisnaisen, tukka tuuhean musta ja silmät melkein
yhtä tummat kuin tukkakin. Hän oli puettu halvasta kankaasta tehtyyn
tummansiniseen kävelypukuun, jonka huono kuosi ei kuitenkaan voinut
hävittää kauniin ruumiin piirteitä.

"Oletteko mrs Lathom?" kysyi hän, pitäen kättään veräjällä. Hänen
kasvonsa osottivat luonteenvoimaa, hänen äänensä oli kirkas ja hänen
lausuntonsa odottamattoman puhdas. "Asemalla sanottiin, että mrs Lathom
asuu täällä."

"Asuu kyllä, minä olen mrs Lathom", sanoi Margot kummastuneella
äänellä, ihmetellen kuka tyttö mahtoi olla.

"Olen tullut pitkän matkan tavatakseni teitä", sanoi tyttö hiukan
hermostuneesti, avaten veräjän. "Toivon teidän antavan anteeksi, että
tunkeilen tällä tavoin. Minä olen Marion Cross, ja te olette varmaan
kuulleet sulhaseni nimen — Robert Fenwick."

Margot haki vapisevalla kädellään suojaa veräjän kaidepuusta. Tyttö
huomasi hänen liikkeensä ja jatkoi nopeasti:

"Tiedän luonnollisesti, että Robert Fenwick oli suutuksissaan mr
Lathomille ja että hän olisi tullut todistamaan tätä vastaan — että
teidän on vaikea kuulla mainittavan hänen nimeään. Ja minä tunnen
loukkaavani teidän suurta suruanne — mutta minun täytyy tulla —"

Margot kysyi kelmein huulin: "Miksi täytyi teidän tulla minun luokseni?
Mitä tahdotte tietää?"

"Siksi, että olen tajutonna tuskasta", huudahti tyttö kiivaasti.
"Siksi, että olen kihloissa Robert Fenwickin kanssa, enkä toista
kuukauteen ole kuullut sanaakaan hänestä. En sanaakaan! Mistä se
johtuu, en tiedä — en uskalla ajatella."

Nyyhkytys tukahutti äänen, ja suurella ponnistuksella saattoi tyttö
lisätä:

"Olen tullut teidän luoksenne, koska tiedän, että samana yönä kuin
Robert Fenwick katosi, oli hän teidän kotonanne Greyminsterissä."

"Sanotteko — meidän kotonamme Greyminsterissä?" änkytti Margot, puhuen
ainoastaan voittaakseen aikaa ja kyetäkseen hillitsemään itsensä.

"On niin ikävää tulla teitä häiritsemään, mrs Lathom", lausui tyttö,
joka sanoi olevansa Marion Cross. Sokeakin olisi nähnyt Margotin
mielenliikutuksen. Sanomalehdistä oli Marion saanut tietää, että
Hartley Lathom oli ampunut itsensä sinä yönä, josta hän oli puhunut;
kenties oli Fenwick ollut viimeinen mies, jonka kanssa hän oli
puhellut. Hän ymmärsi, että hänen sanansa herättivät tuskallisia
muistoja mr Lathomin lesken mielessä. "Uskokaa, että olen pahoillani
täytyessäni herättää surullisia muistoja —" jatkoi tyttö hiukan
raskaasti.

"Minä — en ole oikein voimissani", sanoi Margot, "ja teidän sananne
johtivat muistooni kauhean — kauhean tapauksen, joka minun on täytynyt
kestää. Mutta, luonnollisesti, jos voin auttaa teitä jollakin tavoin...
ettekö tahdo astua sisään?"

Margot astui horjuvin askelin yli kuistin suureen, kauniiseen
arkihuoneeseen, jossa iloinen valkea räiskyi avonaisessa takassa. Hänen
kasvonsa olivat liidunvalkeat, ja hän tunsi miltei iloa saadessaan
vaipua tuoliin, sillä jalat eivät tahtoneet kannattaa häntä.

"Te olette oikein hyvä, ja olen hyvin pahoillani tuottaessani
levottomuutta teille. Mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen
odottanut ja odottanut — — —", sanoi tyttö nopeasti ja hermostuneesti,
hypistellen lakkaamatta nenäliinaa sormiensa välissä. "Hain teitä
Greyminsteristä ja sain kuulla, että olette täällä. Tunsin kyllä, että
se oli hyödytöntä, mutta minun täytyi kumminkin tavata teitä — sillä
epätoivoissaan, niinkuin minä, tarttuu ihminen oljenkorteenkin."

"Mutta miten voin minä auttaa teitä?" kysyi Margot.

"Koska Robert meni teidän asuntoonne sinä yönä — niin ajattelin, että
kenties on hänestä joitain jälkiä. Ymmärrättehän, että tämä on minulle
niin kauheata — olisimme piakkoin menneet naimisiin." Hän nyyhkytti
kovasti. "Oli niin kummallista, että hän tuli teidän luoksenne.
Tiedättekö, että hän oli siellä?"

Margot vaikeni hetken. Kuinka yksi vale johti toiseen! Mutta se oli
hänen miehensä salaisuus, eikä hänen. Hän ei voinut kavaltaa miestään.
Ei edes lakikaan pakottanut vaimon todistamaan miestänsä vastaan.

"Luulin kuulleeni ovikellon soiton myöhään illalla", lausui hän viimein
hitaasti kohtaamatta tytön tutkivaa katsetta. "Mutta olin silloin
huoneessani, ja palvelijat olivat jo levolla. Mieheni yksin oli
valveilla. Hän — hän kenties näki sulhasenne."

"Sitten ette voi kertoa minulle mitään?" sanoi Marion toivottomasti.
"Tulen ihan hulluksi levottomuudesta. Oh, minä pelkään — minä pelkään!
Hän katosi sinä yönä. Poliisi näki hänen menevän mr Lathomin taloon, ja
sitten, kauvan jälkeen puoliyön, nähtiin hänen tulevan sieltä. Muuan
poliisi, joka tunsi hänet, puhutteli häntä silloin."

Margot voi tuskin salata helpotuksen tunnetta. Hartley oli jättänyt
talon puettuna kuolleen miehen hattuun ja takkiin, ja hänet oli nähty
ja luultu häntä Fenwickiksi! Nyt ei enää tarvinnut epäillä.

"Eikä konstaapelin jälkeen ole kukaan nähnyt häntä. Robert ei
palannut hotelliinsa", jatkoi tyttö, koettaen kaikin voimin säilyttää
itsehillitsemiskykynsä. "Siitä päivästä on toista kuukautta kulunut,
eikä sanaakaan, ei jälkeäkään hänestä! Ihmettelettekö, että olen
epätoivoon joutumaisillani! Ja hän rakasti minua — tiedän, että hän
rakasti minua! Miksi hän pakoileisi, jos eläisi ja olisi terve? Tuntuu
aivankuin maa olisi hänet niellyt!"

Margot ajatteli koko tuntemansa kamalan murhenäytelmän laajuutta,
jota tuo tyttö ei koskaan saisi tietää, ja tavattoman säälin vallassa
kumartui hän tämän puoleen Ja tarttui hänen käteensä.

"Oi, minä säälin teitä niin suuresti — en voi sanoa, kuinka suuresti
teitä säälin", kuiskasi hän.

Äänessä oli sellainen sävy, joka sai kutsumattomat kyynelet tytön
tummiin silmiin.

"Kuinka mielelläni olisin antanut teille toivoa!" kuiskasi Margot
murtuneella äänellä. "Te rakastitte häntä suuresti?"

"Suuresti! Sanoin ei voi kertoa, kuinka paljon rakastin häntä! Minulla
oli syytä siihen — oi, ette tiedä, mitä hän oli tehnyt minun hyväkseni!
Hän pelasti minut omalta itseltäni, hän antoi minulle jotakin elämisen
arvoista, kun olin epätoivoissani. Moni mies ei olisi tehnyt, mitä hän
teki!" huudahti tyttö, ääni vavisten pidätetystä liikutuksesta. "Oi,
minä olen ylpeä hänestä! Ylpeä tietäessäni, että hän rakasti minua ja
tahtoi omistaa minut, kun olin kunniaton, päästessäni vankilasta —
niin, vankilasta!" kertasi hän ikäänkuin olisi ylpeillyt moittiessaan
itseään saadakseen Robert Fenwickin jalouden sitä voimakkaampaan valoon.

Viimeiset sanat olivat omituisia ja odottamattomia, ja Margot katsoi
kummastuneena tyttöön, sanomatta kumminkaan mitään.

"En tiedä, miksi kerron tätä teille", jatkoi Marion Cross hetken
perästä. "Mutta te olette ollut niin hyvä ja ystävällinen minua
kohtaan, ja minä olen saanut kokea niin paljon, kovuutta, vieläpä
omaistenikin taholta. Tuntuu, että voisin kertoa teille, mitä Robert on
tehnyt hyväkseni."

"Mielelläni tahtoisin sen kuulla", sanoi Margot ystävällisesti. Hän
älysi, kuinka keventävää olisi tytölle päästää tunteensa valloilleen;
hän ei voinut kieltää tältä luottamustaan, vaikka jokainen sana lisäsi
hänen salaisuutensa kauheutta.

Se oli aivan jokapäiväinen tarina: Marion oli ollut apulaisena eräässä
suuressa lontoolaisessa myymälässä, ja siellä oli hän tutustunut Robert
Fenwickiin. Tämä oli ilta illalta tullut tapaamaan häntä, Marion oli
pahastunut hänen huomaavaisuudestaan ja kohdellut häntä väistellen.
Muuan toinen mies oli miellyttänyt häntä vapaalla käytöksellään,
hyvinsopivilla vaatteillaan ja asemallaan. Mies oli ollut eräänlainen
päällikkö hänelle ja toisille apulaisille. Ja tunnottomasti oli mies
käyttänyt valtaansa häneen nähden omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa.
Hän oli varastanut liikettä, ja tultuaan ilmi lykännyt syyn tytön
niskoille, joka oli ollut kuin vaha hänen käsissään. Tämän ruman,
surullisen tarinan loppuna oli, että mies syöksi hänet turmioon
voimatta silti pelastaa itseään. Molemmat saivat vankeutta, vaikka
tyttö vaan lyhyen ajan.

"Niinä viikkoina, jotka istuin vankilassa, ajattelin ulos päästyäni
lopettaa elämäni. En luullut jaksavan! kantaa häpeääni — ja sisareni
olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet kuulla minusta enää. Omat
sisareni!" Hänen äänessään väreili voimakas katkeruus. "Ja päästessäni
ulos epätoivoisena ja valmiina lopettamaan itseni, seisoi Robert
Fenwick odottamassa minua vankilan portailla!"

Nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja kyynelvirta sumensi tummat silmät,
jotka olivat olleet niin ankarat ja loistavat hetkistä ennen.

"En ollut ajatellut Robertia vankilassa. Ja ennen olin useinkin ollut
ilkeä häntä kohtaan, koska pidin häntä tungettelevana. Nyt tuli hän
eteeni, kietoi kätensä minun ympärilleni ja lausui aivan rauhallisesti
ja ilman verukkeita:

"Marion, tahdon sinut vaimokseni."

"Ajatelkaa! Vankilassa oloaikani oli tehnyt minut kovaksi, mutta kun
Robert tuli ja sanoi nuo sanat, olin minä hetkessä murrettu. Tuntui
niin ihmeelliseltä, että hän halusi omistaa minut, niin kunniatoin
kuin olinkin — ja minä kun aina olin ollut niin ilkeä häntä kohtaan.
Ihmettelettekö, että pidän hänestä ja olen ylpeä hänestä, mrs Lathom?"

Ja tämä mies oli Robert Fenwick, josta hänen miehensä oli puhunut niin
halveksien! Poiskääntyen vastasi Margot matalalla äänellä:

"Teillä on syytä olla ylpeä — hyvin ylpeä — sulhasestanne."

Tyttö kumartui hänen puoleensa ja huudahti tuskallisesti:

"Sanokaa minulle — oi, sanokaa, että uskotte kaiken tulevan hyväksi
jälleen, että uskotte Robertin palaavan jälleen luokseni."

Mitä voi Margot vastata? Hän tiesi, minkä tiesi.

"Jumala lähetti hänet teidän luoksenne hädässänne", kuiskasi hän, "ja
Jumala on laupias."

"Kiitos osanotostanne! Ette usko, kuinka paljon olette auttaneet minua
hyvyydellänne", sanoi tyttö vakavasti ja sitten alkoi hän taas puhua
Fenwickistä.

"En tahdo sanoa, että hän on täydellinen, hänellä on vikansa kuten
kaikilla muillakin. Hänen on niin vaikea lakata juomasta, se on hänen
kirouksensa. Mutta hän lupasi vastustaa himoansa minun tähteni —."

Tytön puhuessa paukahti puutarhan veräjä, hiekalla kuului askeleita ja
ovesta astui sisälle mies. Margotin sydän löi kuuluvasti, kun hän näki
miehen korkean ja komean vartalon.

"Dick — mr Jardine!" huudahti hän tahtomattaan.

Hänen sanansa kuullessaan hypähti Marion ylös.

"Mr Jardine — mr Jardine The Cantrysta?" äännähti hän kiihkeästi. "Mr
Jardine, jonka todistaja Robert Fenwickin piti olla eräässä jutussa?"

Jardine näytti hämmästyneeltä tämän vieraan naisen kysymyksen johdosta.

"Kyllä", sanoi hän, "minä olen mr Jardine The Cantrysta."

"Tässä on miss Cross", keskeytti Margot nopeasti — "mr Robert Fenwickin
ystävä."

"Minä hain teitä kotoanne Greyminsteristä tänään", lausui Marion, mr
Jardinen kumartaessa hänelle. "Mutta te ette ollut kotona. Olen hyvin
levoton Robert Fenwickin katoamisesta — hän oli sulhaseni."

"Toivoisin voivani auttaa teitä, miss Cross", sanoi Jardine
osaaottavasti, "mutta asia on minulle arvotus samoinkuin teillekin.
Tuntui sangen merkilliseltä, että hän niin äkkiä palasi Lontooseen
sanomatta sanaakaan —"

"Palasi Lontooseen? En ymmärrä", huudahti tyttö liikutettuna. "Kuinka
voitte tietää, että Robert Fenwick palasi Lontooseen?"

"Luulin teidän kuulleen siitä", jatkoi Jardine hiukan kummastuneena.
"Muuatta henkilöä, jolla oli hänen ulkonäkönsä ja vaatteensa, ja jonka
poliisi varmuudella vakuuttaa mr Fenwickiksi, on voitu seurata Mintern
Junctioniin saakka, noin kymmenen peninkulmaa Greyminsteristä. Hän
tuli käyden aikaisin aamulla, odotti pari tuntia eräässä kahvilassa
ja matkusti ensimäisellä junalla Lontooseen. Minusta on ikävää sanoa
teille, miss Cross, mutta se voi auttaa teitä tutkimuksissanne — hän ei
ollut aivan selvä, mikäli otaksuttiin."

"Minä tiedän; se oli hänen kirouksensa, Robert-raukan", sanoi tyttö
liikutettuna. "Te siis luulette —?"

"Luonnollisesti voi olla mahdollista, että hän on juonut paljon",
jatkoi Jardine, "ja että hän joko ei vielä ole selvinnyt, tai että
hän ei ilkeä näyttäytyä. Tahdottehan, että puhun peittelemättä? Olen
kuullut, että pelastusarmeijassa usein saadaan ottaa vastaan sellaisia
"kadonneita", ja mahdollista on, että voitte löytää hänet jostain
sellaisesta suojapaikasta."

"Robert-raukka!" kuiskasi tyttö, ja hänen kuumeiset kasvonsa olivat
kosteina kyynelistä. "Kiitos, mr Jardine. Olette ainakin antanut
minulle uutta toivoa. Hän kyllä joi joskus tavattomasti — se oli
veressä, ja se oli hänen kirouksensa. Mutta minä en keksinyt sitä
selitystä, enkä tullut kysyneeksi sellaisista paikoista. Kiitos
avustanne; ja kiitos kiitos mrs Lathom, ystävällisyydestänne", sanoi
hän kääntyen Margotin puoleen, joka tiesi saaneensa uutta toivoa —
pettyäkseen uudestaan.

Marion Cross meni, Margot ja Jardine jäivät kahdenkesken. He kuulivat
puutarhan veräjän sulkeutuvan; kumpikaan heistä ei puhunut, ja
äänettömyydessä oli odotusta.

Vihdoin sanoi Jardine äkkiä:

"Margot, moititko minua siitä, että tulin? Minun täytyi nähdä sinut
jälleen — sanoa sinulle jotain, johon sinun täytyy antaa varma vastaus."

Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Jardine katseli kasvoja
edessään, jotka olivat niin erilaiset, kuin hymyilevän loistavan
Margotin kasvot ennen. Niitten kalpea, läpinäkyvä kauneus lisääntyi
vielä lieden liekkien loimusta; kuuma odotus ja syvä, pelokas kärsimys
tunkeutui Jardinen sydämeen.

"Margot, miten huonolta sinä näytät!" huudahti hän tarttuen tämän
käteen.

"Minä niin hämmästyin, kun sinä tulit", vastasi Margot, "mutta — olen
hyvin iloinen nähdessäni sinut. Ajattelin juuri sinua iltapäivällä."

"Olen pysynyt poissa, Margot, koska luulin sinun sitä tahtovan —
mutta nyt pahottelen, etten tullut ennen. Sinä iltana, jolloin puhuin
kanssasi tulevaisuudesta, ei minulla ollut oikeutta tehdä sitä, sen
tiedän, mutta en voinut vaieta. Ja rakastathan sinä vielä minua,
Margot, sen tunnustit silloin!"

Hän vaikeni hetkeksi ja katseli tutkistellen Margotia. Sitten jatkoi
hän kiivaammin, värähtelevällä äänellä:

"Margot, sinä iltana sanoit tahtovasi jättää miehesi, sinä olisit
jättänyt hänet, jos — Miksi en puhuisi tulevaisuudesta? Miksi en
käyttäisi oikeuttani? Sillä sinä rakastat minua, minä tiedän, että sinä
rakastat minua! Mitä oikeuksia antoi kuolema sille miehelle, joita ei
hänellä eläessään ollut? Ja minä sanon jälleen sen, minkä sanoin sinä
iltana, Margot — kaikella kunnioituksella kuollutta kohtaan. Mutta
vainaja on vainaja."

Margotia värisytti. Oliko Hartley Lathom kuollut? Yli kuukauden oli
kulunut, eikä hän ollut kirjoittanut, vaikka oli luvannut sen tehdä,
jos elää. Jospa hän vain tietäisi, joko, tahi? Epävarmuus on niin
kauhea.

"Tänään, Margot, tahdon ratkaisevan vastauksen — vastauksen, josta
riippuu, mitä olen tekevä. Sinä rakastit minua sinä iltana, jolloin
tulit, mukanasi suuri joukko muistoja — kuohuva, tuoksuva muistojen
virta! Sinä, jota kerran uneksin vaimonani, sinä, joka aina olet
elänyt aatoksissani niinä vuosina, joina olit kadoksissa minulta! Sinä
rakastit minua sinä iltana. Margot, ja minä en enää ole muuta kuin
ihminen — en voi odottaa ja olla vaiti! Minun täytyy tietää kohtaloni.
Oi, minä en ole epäitsekäs! Minä pyydän sinua itseni tähden, senvuoksi,
että koko sydämeni halajaa sinua! Mutta tiedän, että ajattelen enemmän
sinun onneasi kuin omaani! Oh, minä voin tehdä sinut onnelliseksi.
Minun rakkauteni on opettava sinut unohtamaan! Minä tiedän, ettemme voi
mennä naimisiin vielä — ei ennenkuin vuoden päästä kenties. Mutta anna
minulle oikeus nähdä sinut ja olla luonasi! Rakkaus, elämä ja onni ovat
edessämme, Margot, ja me olemme odottaneet niin kauan. — Jos sinä vaan
tahdot?"

”Oi, anna minun ajatella — anna minun ajatella!”

Ja hänen äänessään oli outo sointu. Eikö Jardine tiennyt, kuinka hän
kiusasi Margotia? Elämä, onni ja rakkaus!

Ja hän tarvitsi rakkautta niin kipeästi — Jardinen rakkautta, joka oli
ollut niin totinen ja uskollinen. Hän ikävöi onnea Jardinen kanssa.
Rakkaus ja onni odottivat häntä; häneltä oli riistetty ne molemmat. Se
mies, jonka nimeä hän kantoi, oli pettänyt heidän onnensa, samoinkuin
senkin nuoren tytön onnen, joka tuli tänään hänen luokseen kysymään
Robert Fenwickiä. Surua ja hävitystä oli tuo mies kylvänyt ympärilleen
— mitä velvollisuuksia hänellä voisi olla sellaista miestä kohtaan. Ja
olihan Hartley Lathom kuollut maailmalle. Eivät he koskaan voisi enää
joutua yhteen, ei koskaan! Satu oli lopussa, Hartleyn oma menettely oli
lopettanut sen ehdottomasti. Hän oli kuollut maailmalle — ja ehkä oli
hän ruumiillisestikin kuollut.

Kuinka voisi hän antaa Dickin mennä? Yksinäisyyden ajatuskin pelotti
häntä. Hän ei voisi sallia Dickin lähtevän — sen miehen, jonka hellyys
ja rakkaus auttaisi häntä unohtamaan. Hän oli niin väsynyt. Kiusaavat,
ahdistavat ajatukset olivat viedä häneltä järjen.

Dick Jardine istui häntä katsellen. Dick ihmetteli hänen epäröimistään;
hän tiesi, että Margot rakasti häntä, miksi hän siis epäröi?

"Margot", sanoi hän lempeästi, matkustan taas pian ulkomaille, melkein
heti, jos — jos et voi antaa minulle lupaustasi. Sinä tiedät, mikä
minua siihen pakottaa? En voi viipyä täällä, sinun lähelläsi, ikävöiden
sinua ja tietäen, että tuo kuollut mies voitti sinut minulta valheella,
jollet anna minulle toivoa. Ja miks'et voisi antaa minulle toivoa nyt?
Kun hän eli, tahdoimme kantaa kohtalomme; me emme voi mistään soimata
itseämme. Mutta nyt on hän kuollut — hänen oikeutensa eivät kestä enää."

"Ei, hänen oikeutensa eivät enää kestä", Margotin ääni kuului heikkona
kuin kaukainen kaiku.

Hän kääntyi puoleksi Dickiin päin ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin
olisi pudistanut päältään raskaat kahleet.

"Mitä minun pitää sanoa, Dick", huudahti hän. "Oi, tiedäthän sinä, mitä
sydämeni toivoo —"

Dickin silmiin syttyi uusi loiste. Hän näki, että taistelu oli vähällä
päättyä voittoon.

"Sano, että rakastat minua — sano, että saan jäädä luoksesi. Minä en
tahdo jättää sinua, rakas, rakas. Oi, älä käske minua pois! Hän kiusasi
sinua niin monta vuotta — ja hän on kuollut ja poissa nyt. Margot!"

Oi, sitä kiusausta, kuunnellessa Dickin syvää, rakkaudesta ja
hellyydestä värisevää ääntä, joka soi hänen korvissaan kuin musiikki.
Hän rakasti Dickiä — hänen sydämensä tunsi kuinka syvästi!

"Margot, menenkö minä?"

Margot kääntyi hänen puoleensa nopeasti, syvään hengähtäen, ja melkein
ennenkuin hän ehti käsittää Margotin kiihkeän huudon, lepäsi tämä hänen
sylissään, lujasti hänen sydäntänsä vastaan — niin lujasti, kuin ei
mikään mahti voisi häntä irroittaa siitä.

"Dick! Älä mene, rakas! En laske sinua enää luotani!"




VI

David Muir.


David Muirin edessä kirjoituspöydällä oli suuri kirja, joka kiinnitti
hänen huomiotaan. Joka aamu tuli Laupiaan samarialaisen suojakotiin
suuri posti, vaikka lahjotuksia tuovat kirjeet olivat päivä päivältä
käyneet yhä harvemmiksi; ainoastaan avunhuudot lisääntyivät pikemmin
kuin vähenivät. Puoleksi kirjoitettu vastaus oli David Muiriksi
itseään kutsuvan miehen edessä, mutta tällä hetkellä oli hänen kynänsä
toimeton, ja hänen ajatuksensa harhailivat katseen mukaan pois
paperista, ulos ikkunasta auringonpaisteeseen, joka virtaili pihan
ruohomatoille — saman kevätauringon, joka peninkulmien päässä kimalteli
Wistholman laineitten yllä.

Kenties kevätaamun vuoksi — kevään ja auringon takia — johtui hänen
mieleensä Margot — ja hänen ajatuksensa harhautuivat pois heidän
jokapäiväisistä askareistaan.

"Margot piti niin paljon keväästä", kuiskasi hän.

Tässä rukousten ja työn ympäristössä eli yhä David Muir, Laupiaan
samarialaisen veljeskunnan vieraana, ottaen joka päivä elämän
velvollisuutena, käskynä — ei oikeutena.

Vieraana, vaikka hänellä vielä oli suurin osa rahoistaan jälellä,
senvuoksi että veljeskunnan säännöt kielsivät rahanmaksun vierailta.
Mutta vaikka hänen rahoistaan ei huolittukaan, maksoi David Muir
kumminkin saamansa laupeuden. Niin olikin laki, vaikka kirjoittamaton:
että jokaisen oli maksettava työllään, kunkin kykynsä mukaan.

David Muir — hän oli jo tottunut tämän nimen kaikuun ajatuksissaankin —
olisi tuskin voinut sanoa, kuinka tai mistä syystä hän oli jäänyt tämän
ihmeellisen talon turviin.

Hän ei ollut koskaan ollut uskonnollinen, oli tuskin koskaan uskonut
jumalaakaan, ja täällä oli ilmapiiri aivan uskonnollinen. Ilmapiiri
— siihen ei sisältynyt mitään pakollisia käyntejä kappelissa, mitään
rukouksia ja todistuksia ei pyydetty, eikä odotettu onnettomien ja
hylättyjen taholta, jotka etsivät suojaa majassa tai vieraanvaraisuutta
yleisessä päivällispöydässä. Paitsi kiitosta ennen ruokaa ja sen
jälkeen, ei Muir voinut muistaa kuulleensa julkista rukousta taloon
tulonsa jälkeen. Mutta ei hän myöskään voinut muistaa mitään muuta
paikkaa, jossa rukouksen henki oli tuntunut olevan läsnä niinkuin
täällä.

Nyt istui hän tänä aamuna, katsellen ajatuksissaan Lontoon varpusia,
jotka iloisesti hyppelivät pihamaalla.

"Ihmettelen", kuiskasi hän äkkiä hiljaisuuteen, ikäänkuin vastaukseksi
ajatukselle, joka oli hiipinyt hänen sieluunsa kutsumattomana vieraana,
eikä tahtonut sieltä lähteä — "minä ihmettelen."

Ja yhtäkkiä nauroi hän ääneensä pienen huoneen hiljaisuudessa. Noitten
sanojen todellinen tarkotus oli niin omituisen haaveellinen, että
täytyi nauraa — katkeraa naurua, joka oikeastaan on sydämen itkua.

"Ihmettelen, tulenko koskaan näkemään häntä enää — sitä naista, jota
rakastan — sitä naista, joka on minun vaimoni — saanko koskaan enää
pidellä häntä sylissäni — ei oman käden vaan rakkauden oikeudella?"
Tämä ajatus kätkeytyi siihen muutamaan sanaan, joka hiljaisuuteen
kuiskattiin.

Nauru kuoli hänen huuliltaan yhtä nopeasti kuin se oli siihen
ilmestynytkin. Hän tiesi, että hän yhtä helpolla voi herättää eloon
kuolleen miehen haudastaan Greyminsterissä kuin rakkauden Margotin
sydämessä.

Vielä hetken katseli hän ulos auringonpaisteeseen mitään näkemättömin
silmin, ja kääntyi sitten päättävästi pöydän puoleen, missä puoleksi
kirjoitettu kirje oli. Hänellä ei ollut mitään paluutietä, sen hän
tiesi. Mutta — hän oikaiseutui kuin raskaan taakan alla — Jumalan
kiitos, hän oli oppinut käymään eteenpäin.

Hän lopetti kirjeensä, luki sen läpi ja alkoi uuden. Maksu työtä
tekemällä oli ollut hyvin helppoa David Muirille siitä hetkestä,
jolloin lääkäri salli hänen ryhtyä työhön; hän oli löytänyt satoja
tehtäviä, ja hän oli täyttänyt jokaisen tyynellä, perinpohjaisella
tavallaan, joka aina oli ollut ominaista hänelle.

Laupiaan samarialaisen suojakodissa elettiin täyttä ja rikasta elämää,
josta jäi hyvin vähä aikaa suruun ja mietiskelyyn, ja joka niin
väsytti ruumiin, että uni oli voittamattoman välttämätön. Ei ollut
ihmettelemistä, että tämä mies, tämä hylky synnin merellä, voisi pysyä
siinä satamassa, johon viimeinen tulvavirta oli hänet heittänyt. Häntä
pelotti ajatus, että hänen kerran täytyi lähteä täältä — ihmeellinen,
uusi pelko, joka herätti vanhan, aivan kuin tuska herättää tuskaa.

Ensi kerran nähdessään isä Bramptonin rupesi hän pitämään tästä, ja
hänen tunteeseensa vastattiin selvästi. Francis Brampton oli luottanut
häneen — osottanut hänelle luottamustaan ensi hetkestä saakka. David
Muirista, jonka elämä ei koskaan ollut luottamuksen arvoista, oli
tämä kummastuttavaa. Kenties juuri tämä täydellinen luottamus oli
vaalinut toivon siementä hänen sydämessään ja saanut hänet kuiskaamaan
"ihmettelen".

David Muir tiesi tuskin itsekään, kuinka hänet oli majotettu tähän
rauhalliseen huoneeseen puhelimineen ja puhetorvineen, jossa oli
suuria pinoja kirjanpitokirjoja, niin pelottavan huonosti hoidettuja,
ennenkuin hän tuli ja yritteli saada järjestystä siihen sekasotkuun,
mihin Francis Bramptonin asiat olivat joutuneet.

Kuta syvemmälle hän suojakodin asioitten huonon hoidon tutkimuksessaan
pääsi, sitä enemmän häntä kummastutti, mutta enää hän ei ihmetellyt
Raymond Johnsonin, varastomestarin, levottomuuden ilmettä, eikä isä
Bramptonin usein uudistuvaa alakuloisuutta.

Muutamia viikkoja sitten olisi vielä muuan mies Greyminsterissä,
Hartley Lathom nimeltään, sanonut, että liiketoiminta, joka
täydellisesti uskottiin kovin hermostuneen miehen huostaan, oli pian
tekevä kuperkeikan. Mutta täällä Laupiaan samarialaisen suojakodissa
alkoi David Muir ymmärtää sitä ihmettä, jonka avulla kaikki suuret
ihmisystävälliset yritykset pysyvät pystyssä: rukousta ja uskoa — sitä
uskoa, Joka palvelee toisia rakkauden, eikä palkan vuoksi.

Jumala, joka oli antanut elämän lahjan tälle miehelle takaisin
liekkivän haudan yli, tahtoi nähtävästi opettaa hänelle elämän läksyn
uudestaan.

Koko päivän opiskeli hän tässä ihmisyyden koulussa,
vastaanottohuoneessa, missä hän kaksi tuntia aamuisin ja kaksi
tuntia iltasin autteli aina jotakin veljeä vastaanottamaan
apua-anovia, kirjoitti muistiin heidän nimiänsä, kuunteli heidän
kertomuksiaan ja antoi tarvittavaa apua: kappelissa, tässä pienessä
virkahuoneessa, missä hän huolellisesti seuloi akanat nisuista johtajan
kirjeenvaihdossa; koulussa ja poikayhdistyksessä, missä väsymättömin
ponnistuksin koetettiin pidättää katupoikien haluja ja opettaa heille
omanarvontunnon ensimäisiä perusteita, jotta heistä tulisi kunnollisia
ja kunniallisia miehiä lurjusten sijasta; oppia, oppia, rivejä rivien
perästä, määräyksiä määräysten perästä, elämän yksinkertaisimpia
perustotuuksia, joista hänellä ei koskaan ennen ollut vähintäkään
tietoa.

David Muirin työtä häiritsi kevyt naputus ovelle, minkä jälkeen veli
Raymond nopeasti astui huoneeseen.

"Olen pahoillani, Muir", sanoi hän, "mutta minun täytyy pyytää sinua
ottamaan hetkeksi minun paikkani klinikassa. En ehdi sitä ennen, ja
siellä on juuri vaikea tapaus."

David Muir seurasi häntä heti. Matkalla sai hän muutamia lähempiä
tietoja. Muuan mies oli löydetty tiedottomana kadulta ja viety
sairaalaan majan ambulanssivaunuilla. Lääkäri oli juuri käynyt ja
sanonut, ettei enää ollut mitään tehtävää; siinä pienessä huoneessa,
joka oli varattu vaikeampia tapauksia varten, oli hyvin hiljaista ja
rauhallista; siinä oli vaan kaksi vuodetta, ja toinen oli tyhjänä.
Toisessa makaava mies ei viipyisi siellä kauan, eikä kauan vaivaisi
niitä pappeja ja leviittoja, jotka olivat menneet hänen ohitseen,
ajatteli David Muir kumartuessaan hänen ylitseen. Kuoppaiset posket,
sisäänpainuneet silmät, vaivaloinen hengitys, kaikki ne kertoivat, että
miehellä oli viimeiset hetket käsissä.

Muir muisti, kuinka hän itse joku aika sitten oli tuotu kadulta, kuten
tämä onnetonkin, ja ilman sitä erästä henkensä uhrannutta naista
olisi hän ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin tämäkin. Se muisto ja syvä
kiitollisuudentunne pysyivät aina hänen mielessään, mutta muisto
valtasi hänet kokonaan kumartuessaan vuoteessa makaavan onnettoman
puoleen. Hän nukkui, ja David Muir asettui vartioimaan häntä. Hetken
perästä avautui ovi ja Raymond Johnson astui sisään.

"Nukkuuko hän vielä?" kuiskasi hän. "Ulkona on muuan nainen, joka
haluaa nähdä häntä. Hän pelkää, että mies on muuan, joka on ollut
kadoksissa."

Raymond avasi oven ja kumarsi jollekin ulkona olevalle. David Muir
meni vuoteen viereen. Hän oli niin tottunut näihin jokapäiväisiin
näytelmiin, kun naiset tulivat pelastuskoteihin kadonneita hakemaan.

Sisälletullut nainen oli nuori ja miellyttävä, erinomaisen
huolellisesti puettu, mutta hänen kasvoillaan kuvastui melkein
epätoivoinen levottomuus. Hän kumartui nopeasti katsomaan sairaan
kasvoja, mutta vetäytyi yhtä nopeasti takaisin päästäen syvän
helpotuksen huokauksen:

"Oi, ei, ei! Jumalan kiitos, eihän se ollut hän — Robert Fenwick!"

David Muir lennähti takasin, ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkeiksi.
Hän ihmetteli, oliko hän kyennyt estämään hämmästyksen huudahduksen,
joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan — hän ei tiennyt varmaan sitä.

Kahdesta viimeisestä sanasta oli hänelle selvinnyt, kuka tyttö oli.
"Oma Marionisi."

Mutta tyttö katsoi ohimennen häneen ja kääntyi sitten Raymond Johnsonin
puoleen.

"Kiitos", sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti estää
vapisemasta. "Jos vasta sattuu samallaisia tapauksia — jos tuodaan
miehiä, joista ette muuten saa selvää — niin olkaa hyvä ja ilmottakaa
minulle! Pyydän anteeksi, levottomuuteni vuoksi täytyi minun vaivata
teitä. Isä Bramptonilla on osotteeni — hän tuntee minut. Nimeni on
Marion Cross."

Ulkona säteili ja loisteli yhä sama kevätaurinko, joka äsken oli
levittänyt toivon siementä David Muirin sydämeen. Nyt oli tämän tytön
onnen murtumisen varjo langennut hänen ja auringon välille ja syöksi
hänet takaisin toivottomuuteen. Hän oli nähnyt tytön kasvoissa sen
tuskan, joka oli hänen lahjansa tälle. Syyllinen, oi, — kuinka suuri
syyllinen!

Ovi avautui hiljaa ja Raymond Johnsson tuli taas sisään.

"Isä Brampton pyysi sinua tulemaan hänen luokseen heti", lausui hän.
"Miss Cross on siellä ylhäällä nyt, luullakseni. Hän meni ensin
tiehensä, mutta tuli heti takasin."

Muir katseli hämillään häntä. Miksi oli Marion Cross tullut takaisin,
ja miksi piti hänen mennä isä Bramptonin luo, kun tyttö oli siellä?

Hän oli jääkylmä koputtaessaan ovelle ja astuessaan huoneeseen, peläten
kohtausta, säikkyen tytön syyttäviä silmiä. Astuessaan kynnyksen yli
musteni hetkeksi hänen silmissään. Sitten kuuli hän isä Bramptonin
äänen — hänen tavallisen leppeän äänensä ilman pienintäkään syyttävää
kovuutta. Ja äkkiä huomasi hän ensi kerran, kuinka mahdotonta oli
yhdistää David Muiria ja Hartley Lathomia toisiinsa, vaikkapa
viimemainitun rikos tulisikin ilmi.

Nyyhkyttävän tytön katse liukui hänen ohitseen yhtä välinpitämättömänä
kuin äsken sairashuoneessa.

"Ah, Muir, olen iloinen, että tulitte. Tällä nuorella tyttöraukalla on
suuri huoli. Hän on tullut hakemaan neuvoa ja apua, ja ajattelin että
te — hän on miss Cross."

Muir kumarsi koneellisesti tytölle, joka nyyhkytti rajusti, hänen
kasvonsa olivat värittömät, melkein valkeat, ja silmistä loisti
kuumeinen ilme. David Muir tuskin uskalsi katsoa tyttöön — olihan se
hänen työtänsä, hänen työtänsä!

Isä Brampton puhui hiukan katkonaisesti; Muirkin huomasi, ettei hän
ollut oikein oma itsensä. Hänen tavallinen järkkymätön tyyneytensä
petti hänet, ja hänen silmänsä harhailivat hermostuneesti ympäri.

"Tämä tyttöraukka — mutta on parempi alkaa alusta", sanoi Brampton.
"Hän oli kihloissa ja olisi pian mennyt naimisiin erään nuoren Robert
Fenwick-nimisen miehen kanssa, joka oli asianajaja Lathomin kirjurina
Greyminsterissä. Hartley Lathom — olette ehkä kuullut nimen erään
surullisen tapauksen yhteydessä, viisi, kuusi viikkoa sitten. Mr Lathom
ampui itsensä."

Muir nyökkäsi.

"Robert Fenwick matkusti Greyminsteriin todistamaan eräässä jutussa, ja
Greyminsteristä katosi hän samana yönä kuin mr Lathom teki itsemurhan,
käytyään myöhään samana iltana mr Lathomin asunnossa —"

Kalmankalpea tyttö keskeytti hänet kiivaasti epätoivosta värisevällä
äänellä:

"Hän on kuollut — kuollut! Hänet on murhattu, minä tiedän sen nyt!
Katsokaa, katsokaa!" Ja hän sieppasi lehden pöydältä, levähytti sen
auki Muirin eteen ja osotti erästä uutista. "Robert Fenwickin veriset
vaatteet on löydetty joesta läheltä Greyminsteriä! Se merkitsee — että
hän on kuollut!"

Muirin korvissa tuntui tytön ääni saavan satoja kuiskaavia kaikuja
hiljaisessa huoneessa, ikäänkuin eivät sanat voisi kuolla yhtä vähän
kuin se murhenäytelmäkään, jolle ne antoivat nimen. Joki oli kavaltanut
salaisuutensa! Ei koskaan ollut ennen hänen itsehillitsemiskykynsä
ollut niin kovalla koetuksella. Mutta, lukuunottamatta hikipisaroita
otsalla ja suun ympärillä oli hän ulkonaisesti tyyni; ainoastaan pitkä
arpi loisti punaisena harmaankalpeasta poskesta.

Hän luki uutisen:

"Eilen tehtiin Greyminsterin läheisyydessä merkillinen löytö, joka
tavallaan valaisee Robert Fenwickin katoamista noin kuusi viikkoa
sitten. Kivillä täytetty nahkalaukku, joka selvästi on ollut
useita viikkoja vedessä, löydettiin eilen joen syvimmästä kohdasta
Minternsillan alapuolelta, jokea syvennettäessä. Laukussa oli joukko
verentahraamia vaatteita, ja vaikka nimimerkit selvästi olikin
poistettu, löytyi eräässä paikassa nimi Robert Fenwick. Laukku
jätettiin poliisin haltuun, ja tutkimuksiin ryhdyttiin heti. Asia
herättää suurta huomiota."

Ei siis kumminkaan mitään, joka johtaisi epäilykset Hartley Lathomiin.
Hän tunsi kevennystä siitä, enemmän Margotin tähden kuin itsensä.

David Muir kohtasi tytön katseen. Hän näki harvinaiset — monen mielestä
kauniit kasvot, jotka kiinnittivät huomiota luonteenvoimallaan. Mustat
silmät hehkuivat tulta, joka osotti liikutusta — tuskaa, epätoivoa ja
kostonhalua. Muir loi silmänsä alas tytön katseen edestä ja katsahti
Isä Bramptoniin.

Isä Brampton näytti odottavan, että hän sanoisi jotakin ja katkaisisi
hiljaisuuden; tämä inhimillisiä kärsimyksiä kokenut mies näytti
joutuneen avuttomaksi huomatessaan sen hirveän surun, joka kuluttavana
liekkinä oli syöpynyt tytön sydämeen. Ja tällä hetkelläkin huomasi Muir
hämmennyksen tunteen hänessä. Varmaan ei johtaja ollut oma itsensä
tänään; hänen katseensa kuvasti väsymystä, hänen olennossaan näkyi
levottomuutta, joka tuntui ihmeelliseltä Muirista.

"Mitä luulette, Muir?" kysyi Brampton. "Olen sanonut miss Crossille,
ettei hän heti saa ajatella pahinta. Ei ole mitään todistuksia — vahva
epäluulo tosin, mutta ei todistuksia."

Marion Cross nojasi pöytään, hengittäen kiihkeästi.

"Mitä luulette?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä David Muirilta.
Hänen silmänsä olivat kuivat, huolimatta rajuista nyyhkytyksistä.
"Robert Fenwick, joka katosi useita viikkoja sitten jäljettömiin, oli
sulhaseni. Nyt on hänen vaatteensa löydetty joesta, kivillä upotettuina
ja verisinä. Mitä on minun ajatteleminen?"

David Muir hengitti syvään. Hän ei voinut antaa tytölle toivoa, jonka
tiesi valheeksi, hän ei voinut pidentää tytön kauheata epävarmuutta.
Oli parasta ilmottaa totuus heti — vähemmän julmana ensin.

"Luulen", lausui hän hiljaa. "Luulen, että pelkonne on liiankin
perusteellinen. Tahtoisin pitää vireillä toivoanne, mutta —" Hän ei
lopettanut ajatustaan.

Tyttö tuijotti häneen hetken. Sitten huusi hän kiivaasti, ikäänkuin
menettäen viimeisenkin heikon toivon:

"Niin, minä tiedän — luulen tienneeni sen koko ajan, vaikk'en ole
uskaltanut uskoa sitä todeksi! Minä tiesin, että hän olisi kirjoittanut
minulle, jos olisi ollut elossa! Hän on kuollut — murhattu! Oi, kuinka
minä voin seistä tässä tietäen, että hän on kuollut! Ihme, etten tule
hulluksi!" Hän painoi kädet silmiään vastaan. "Oh, seuratkoon kirous
sitä, joka sen on tehnyt! En voi lakata, ennenkuin totuus on tullut
ilmi. Tahtoisin nähdä murhaajan hirtettävän kaksi kertaa! Hirttäminen
on liian helppo kuolema sille miehelle!"

David Muirin oli kauheata nähdä tytön äärimmäistä epätoivoa.
Kyynelettömät nyyhkytykset värisyttivät häntä ja hän nyyhkytti hiljaa,
ikäänkuin hän oli täydellisesti unohtanut molemmat läsnäolijat.

"Hän kuoli sinä yönä, — sinä yönä, jolloin hänen nähtiin tulevan mr
Lathomin asunnosta!" sanoi hän äkkiä soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin
itsekseen puhuen. "Poliisi tiesi väärin, hän ei koskaan mennyt Mintern
Junctioniin. Minä en sitä usko — hän kuoli sinä yönä, muutoin olisi hän
vastannut kirjeeseeni, Robert-raukka!"

Muir tuijotti ulos ikkunasta. Tukahuttava kauhun tunne kouristi hänen
kurkkuaan. Hän ei voinut puhua.

"Oi, kuka on ollut se julmuri, joka on murhannut hänet", puuskahti
tyttö kiihkeästi. "Ja Robert yksin ojensi kätensä pelastaakseen minut,
kun olin epätoivoissani ja tuhon lähellä — kun hän nyt on kuollut,
miksi minäkään eläisin?"

David Muir kääntyi äkkiä. Hän ei voinut kestää. Astuen nopeasti tytön
luo puhkesi hän puhumaan:

"Ei, ei! Ette saa sanoa niin! Elkää — elkää antako tämän hirveän
iskun johtaa teitä epätoivoon! Sanoitte, että hän pelasti teidät
kerran — näyttäkää, ettei se tapahtunut turhaan! Antakaa hänen
rakkautensa muiston pelastaa teidät vielä kerran!" Hän puhui voimalla
ja vakavuudella, joka kummastutti isä Bramptonia, hänen kuullessaan
nämä aivan kuin hänen suustaan lähteneet sanat — lausutut syvemmin
kärsivällä äänellä, kuin hän koskaan olisi voinut. "Onhan teillä
muistoja, joille elää, hänen rakkautensa muisto, jalon tekonsa muisto —
säilyttäkää niitä tuoreina ja puhtaina, kunnioittakaa niitä kantamalla
surunne rohkeana, jalona naisena!"

Hänen äänessään oli harvinainen sointu, joka sytytti sanat liekeiksi ja
antoi niille voimaa tunkeutua tytön raskaan surun murtamaan sieluun.

Olisipa tyttö tietänyt, että tämä hänen epätoivonsa aiheuttama purkaus
oli anteeksipyyntö tuolta mieheltä itseltään, joka kerjäsi armoa
oman itsensä edessä. Hän ei voinut kestää tätä surua, joka oli hänen
syntinsä hedelmä. Hän taisteli oman itsensä kanssa, yrittäen pelastaa
tytön epätoivosta.

Hetken hiljaisuus seurasi Muirin tahdotonta purkausta. Kenties
ihmetteli hän itsekin sen vaikutusta. Hän ei olisi voinut uskoa
vaikuttavansa tyttöön, niinkuin hän silminnähtävästi oli tehnyt
Tytön tummat silmät olivat kiintyneet Muirin rukoileviin kasvoihin
ja hänen huulensa vapisivat. Vähitellen katosi silmien tyly loiste
kyynelvirtaan, joka virkistävänä tulvehti hänen polttavaan sydämeensä —
helpotuksena, jota hän nyt ennen kaikkea tarvitsi.

Hän nousi ja puristi David Muirin kättä, ja kyyneleitä valui kummankin
kädelle.

"Kiitos, mr Muir", sanoi hän nyyhkyttäin, "kiitos! Te olette hyvä mies.
Olen kuullut puhuttavan teistä. Olen kuullut, kuinka rohkea ja jalo
mies te olette. Ja teidän sananne ovat auttaneet minua — ette tiedä,
kuinka ne ovat minua liikuttaneet ja auttaneet minua epätoivossani.
Niin, onhan minulla muistoja, joille elää, jalon miehen rakkauden
muistoja."




VII

Työssä.


"Elä katso taaksesi — katso aina vain eteenpäin", sanoi Muir itsekseen.

Sen oli hän asettanut tehtäväkseen, siitä muistutti hän alinomaa
itseään. Ei ollut helppo sitä ohjetta seurata; kutsumattomia ajatuksia
tuli yhä uudelleen ja uudelleen, ja niitä vastaan oli taisteltava,
sillä, jos ajatukset saivat vapaasti ajelehtia menneisiin tapahtumiin,
oli tulevaisuuden toivon kadottaminen lähellä — ja toivottomuus vaani
sillä tiellä. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Tulevaisuuteen oli hänen
keskitettävä ajatuksensa, tulevaisuuteen ja siihen työhön, joka odotti
häntä maailman suurella työkentällä.

Hän istui työhuoneessa, jota kaikki olivat ruvenneet pitämään hänen
omanaan, ja hänellä oli kuten tavallista, hirveän paljon työtä.
Vähitellen hän sai järjestystä siihen sekasotkuun, joka vallitsi
täällä, ja työ kävi päivä päivältä hänelle yhä mielenkiintoisemmaksi.

Muutamia päiviä oli kulunut hänen ja Marion Crossin kohtauksesta,
jolloin — oli ihmeellistä ajatella — jolloin hän, eikä isä Brampton,
oli antanut tytölle rahtusen lohtua hänen syvässä epätoivossaan.

"Haloo, Muir, onko sinulla aikaa uhrata minulle kymmenisen minuuttia?"

Raymond Johnson katsahti ovesta, hän oli tullut kysymään Muirilta
neuvoa jonkun tavallisen vaikeuden suhteen. David Muirista oli
aivan huomaamatta tullut vaikuttava henkilö Laupiaan samarialaisen
suojakodissa. Yhä enemmän ja enemmän oli Francis Brampton alkanut
luottaa häneen, eikä päivääkään kulunut, ettei Johnson olisi kysynyt
häneltä neuvoa ja toiminut sen mukaan.

"Me asetamme toivomme nousevaan polveen", oli Francis Bramptonilla
ollut tapana sanoa aina siitä saakka, kun hän alkoi työnsä täällä.
Kapeitten, mutkaisten katujen lapset, poikaset, nuorukaiset, nouseva
polvi, joka oli pelastettava seuraamasta isiensä jälkiä — siinä
oli Veljeskunnan kenties tärkein tehtävä. Poikasten yhdistys oli
kasvanut tavattomasti, teknillisessä koulussa oli paljon oppilaita;
Majassa oli täydellinen voimistelusali, jossa hajotuksia johti eräs
entinen kersantti; yhdistyksellä oli biljardihuone, lukusali ja
puusepäntyöhuone. Ja näitten poikien kesken oli David Muir nopeasti
päässyt suosituksi.

Hän voi viettää vapaahetken heidän kanssaan biljardihuoneessa, tai
seurata jotain nyrkkitaistelua, ehkäpä tarttua itsekin käsineisiin ja
ottaa sekä jaella iskuja, sillä tavoin hankkien poikain kunnioituksen
ja ihailun. Johtajassa huomasivat pojat jonkun verran kankeutta —
varmaankin aivan tiedotonta; hänen personalliset harrastuksensa eivät
vaikuttaneet yhtä välittömästi kuin Muirin, he eivät koskaan liehuneet
hänen ympärillään yhtä luonnollisen keveästi — ja siksi hänestä vaan
pidettiin, kun taas Muiria jumaloitiin.

Raymond Johnson näytti huolestuneelta tänään, ja silloin tunsi hän
kevennystä saadessaan puhua Muirin kanssa huolistaan, sillä voimakas
personallisuus herättää luottamusta. Johnson oli levoton isä Bramptonin
tähden. Muutamien päivien kuluessa oli saattanut havaita kasvavaa
masentuneisuutta ja levottomuutta johtajan käytöksessä — omituista,
silloin tällöin uudistuvaa alakuloisuutta, joka heitti varjon koko
Veljeskunnan yli.

"Se lienee luonnollista miehelle, joka tekee niin paljon työtä", sanoi
Johnson useasti. "Oletko sinä huomannut sitä, Muir?"

Tuskinpa oli se jäänyt huomaamatta Muirilta. Hän oli ihmetellyt sitä
ensi kerran kohtauksen aikana Robert Fenwickin morsiamen kanssa.

"Huoli on pahempi kuin liiallinen työ", jatkoi veli Raymond, "ja
luulenpa että isä Bramptonilla on enemmän kuin tarpeeksi kumpaakin.
Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, Muir, että koskaan ennen ei meillä ole
ollut niin suurta puutetta rahoista, emmekä koskaan ole tarvinneet
niitä niin kipeästi kuin nyt, voidaksemme pitää työtä käynnissä.
Ajattelepa kuolevien kotia — valmiina, mutta emme kumminkaan voi avata
sitä. Jumala tietää, milloin saamme sulkea muutkin. Se on uskomatonta,
sydäntäsärkevää — niin, sydäntäsärkevää on oikea sana — tämä rahojen
saannin vaikeus sellaiselle työlle kuin meidän!" huudahti hän
tavattoman kiivaasti.

Muir ei vastannut. Hän näki kulissien taakse paremmin kuin joku toinen,
ja nähdessään kaikkialla vallitsevan kelvottoman taloudenhoidon voi hän
ainoastaan ihmetellä, että pula on viipynyt niin kauan.

"Muir, en ihmettele, että isä Brampton on lohduton toisinaan. Ja niin
hyvä mies hän on! En ihaile ketään siinä määrin kuin Bramptonia, sillä
minä tiedän, mitä hän on tehnyt."

Sanat eivät olleet liian lämpimiä David Muirin mielestä: hän tiesi mitä
isä Brampton oli tehnyt hänen hyväkseen.

Francis Brampton oli osottanut luottamusta hänelle kohta alusta alkaen,
ja tämän vuoksi tunsi Muir olevansa kiitollisuuden velassa hänelle,
jolle hän ei koskaan voisi kaikkea täysin korvata. Mikä muu ovi hänelle
olisi auennut, jos tämä olisi sulettu? Missä muualla olisi ollut
tilaisuutta "löytää itsensä"? Hän oli saanut täällä paikan, eikä kukaan
ollut udellut eikä kysellyt, mikä hän oli ennen ollut; ensi hetkestä
oli Brampton luottanut häneen. Muir oli kummastellut tätä luottamusta,
jota ei kukaan liikemies osottaisi oudolle.

"Niin, minä ihailen Bramptonia rajattomasti", jatkoi Johnson. "Katso!"
Ja hän viittasi kädellään ympärilleen. "Tämä on kohonnut tänne köyhäin
kortteliin — ovi on aina avoinna kodittomille ja halveksituille, että
he voisivat vastustaa köyhyyttä ja syntiä. Ajattele, mikä ihanne, Muir!
Mikä muistomerkki miehen elämälle! Ajattele sitä! — Viisitoista vuotta
sitten alettiin yhdellä huoneella, ja nyt on päästy tähän saakka —
kaikki yhden ainoan miehen loistavien unelmien avulla!"

Veli Raymondin kasvot loistivat ihastuksesta.

"En voi sanoa, tiedätkö sinä — hän ei koskaan puhu itsestään — mutta
kun isä Brampton jätti suurituloisen papinpaikkansa maalla ja tuli
tänne, antoi hän koko yksityisomaisuutensa tähän työhön, samoinkuin hän
uhrasi terveytensäkin työskentelemällä yötä päivää. Muistan, kuinka hän
kerrankin, työskenneltyään noin viisi vuotta täällä, tuli vaarallisesti
sairaaksi — oli vähällä kuolla —. Oli ihmeellistä, Muir, kuinka melu
kadulla heikkeni sen huoneen ulkopuolella, missä hän makasi, kuinka
hiljaa lapset tulivat koulusta, kuinka naiset portaillaan alensivat
kajahtavan äänensä; väkeä kokoontui kadulle odottamaan uutisia. Siinä
kymmenentuhatta sielua käsittävässä seurakunnassa, jonka hän on tehnyt
omakseen, ei löytyne yhtään miestä eikä naista, joka ei tuntisi häntä —
ulkonäöltä kumminkin. Hän on ollut kaikkien ystävä."

"Ehkä hänen oma innostuksensa saattoi kaikki innostumaan. Kun hän tuli
terveeksi, virtasi meille rahoja. Laupiaan samarialaisen suojakoti
valmistui. Ja nyt puuttuu varoja — se, joka viime vuonna antoi suuria
summia, on nyt unhottanut meidät, senvuoksi että tänä vuonna on tehty
työtä hiljaisuudessa. Rahoja puuttuu — nyt, kun niitä tarvittaisiin
kipeämmin kuin koskaan. Saattaako joku ihmetellä, että isä Bramptonkin
tulee alakuloiseksi?"

Muir ei vastannut heti. Raymond Johnson oli koskettanut kysymystä, jota
hän itse oli hautonut paljon viime aikoina.

”Sanoit äsken, että ihmiset unhottavat teidät senvuoksi ettette pidä
ääntä itsestänne", sanoi hän hitaasti. Mutta tehän voisitte tehdä sen —
voisitte ilmottaa, tehdä koko työn liikemäiseksi. Teillä ei ole aikaa
suositella itseänne, mutta niin täytyy tehdä, jos mieli saada kuolevien
koti avatuksi, ja jollei aiota työalaamme yhä rajottaa."

Johnson tuijotti häneen avuttoman kummastuneena.

"Minä kyllä tiedän, ettet sinä voi tehdä sitä, eikä isä Brampton
liioin. Mutta sen täytyy tapahtua, ja se on tapahtuva! Työmme ei enää
saa olla suurta hiljaisuudessa. Jos te piilotatte kynttilänne vakan
alle, kuinka voitte silloin vaatia, että kansa sen näkisi? Kynttilän
täytyy loistaa yleisölle, voittaa kansan myötätunto, saada ihmiset
lahjottamaan, tekemään testamentteja —"

Heidät keskeytettiin äkkiä. Joku tuli kiireesti sisään ja pyysi puhua
mr Muirin kanssa.

Nyt oli juuri se päivä viikosta, jolloin tavallisesti pidettiin
esitelmäkokous suojakodin suuressa salissa. Nämä esitelmät olivat
aina mielenkiintoisia ja kävi niitä kuulemassa paljon väkeä: joku
tutkimusmatkailija kertoi matkoistaan, lähetyssaarnaaja työstään,
tiedemies nykyaikaisen tutkimuksen tuloksista. Tänä iltana piti isä
Bramptonin puhua, aika oli käsissä, mutta häntä ei näkynyt.

Nuori väki alkoi käydä meluisaksi salin äärimmässä osassa, ja Muir
lähti etsimään johtajaa — meni hänen huoneeseensa.

Ovi oli sulettu. Muir naputti, mutta ei saanut vastausta, naputti
uudestaan, ja meni sisään; ja silloin hän ymmärsi. Isä Brampton istui
kirjoitustuolissaan, pää nojallaan kirjoituspöytää vasten, taintuneena.
Liian raskas työ ja liian vähä nukkuminen olivat käyneet yli hänen,
vielä taudin heikontamien voimiensa. Muir nosti hänet sänkyyn,
soitti veli Raymondia, ja koetti hänen avullaan kaikin keinoin saada
isä Bramptonia tuntoihinsa. Hänen sydämensä oli täynnänsä surua ja
sääliä, mutta hän ei saanut antautua tunteittensa valtaan. Niin pian
kuin johtaja avasi silmänsä, jätti hän tämän veli Raymondin hoitoon
ja kiiruhti luentosaliin, missä kärsimättömyys oli yhä kohonut. Hän
tuskin itsekään oli selvillä siitä, mitä hän aikoi tehdä, astuessaan
puhujatuoliin ja kääntyessään kuulijoihin päin.

"Ystäväni", sanoi hän. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa teille, että
johtaja on sairas, eikä voi puhua tänä iltana. Koska nyt on mahdotonta
saada parempaa korvausta, koetan minä puhua teille hänen sijastaan."

Miehet Ja nuori väki salissa vastasivat myrskyisin kättentaputuksin.
Useimmat heistä tunsivat Muirin personallisesti, vaikka hän oli tullut
suojakotiin vasta muutamia viikkoja sitten; monet tunsivat hänet
mielestään oikein hyvinkin. Ja he tervehtivät häntä puhujatuolissa
samoinkuin biljardihuoneessa tai voimistelusalissa, vaikka hän
näyttikin hyvin vakavalta tänä iltana — ilman sitä terveen keveätä
tuulahdusta, jonka hän tavallisesti toi mukanaan.

"Rakas Muir-ukko! Lyö vaan puita pesään!" kirkui joku ääni kaukana
salissa. "Jos olette yhtä hyvä saarnamies kuin nyrkkeilijä, niin olemme
tyytyväisiä!"

Muir alkoi puhua samasta aineesta, josta isä Brampton oli aikonut,
mutta hyvin vähän tietäen, mitä hän tahtoi sanoa. Hänet oli vallannut
nopea innostus, huomatessaan, ettei johtaja voinut näyttäytyä. Raymond
Johnson ei ollut puhuja, eikä kuulijoita voinut pettää. Aihe oli
luonnonomainen Bramptonille: "Mitä opimme erehdyksistämme?" — ja Muir
ajatteli omia katkeria kokemuksiaan.

Ennen mailmassa, kun hänellä oli loistavan kaunopuhujan maine, ei hän
koskaan ollut puhunut tämäntapaisesta aineesta. Hän melkein ihmetteli,
kuinka helposti sanoja löytyi. Aine valtasi hänet, ja hän valtasi
kuulijansa; hänellä oli jälellä vanha kykynsä kiinnittää heidän
huomaavaisuuttaan äärimäiseen saakka. Pojatkin salin perällä, jotka
tavallisesti ilakoivat ja olivat pahantapaisia sekä olivat tottuneet
saamaan ankaroita nuhteita Raymond Johnsonilta, pysyivät nyt aivan
hiljaa.

Mitä me opimme erehdyksistämme — sellaisistakin erehdyksistä, joita
toiset nimittävät synniksi — ankarista tuskista ja omantunnonvaivoista
— hän tempasi kuulijat mukaansa ja kuohutti heidän mielensä kuin myrsky
meren. He kuuntelivat henkeä vetämättä tyyntä, voimakasta ääntä,
ajattelematta ollenkaan, että hän opetti heitä oman kokemuksensa
perusteella, kuvaili heille omia katkeria kärsimyksiään. Veli
Raymondkin kuunteli, kummastuneena ja ihastuneena. Hän ei koskaan ollut
aavistanut, että Muir omisti sellaisen kaunopuheisuuden voiman.

Kun esitelmä oli lopussa ja sali kaikui kättentaputuksista ja
eläköönhuudoista, meni veli Raymond Muirin luo ja lausui, yhtä
liikutettuna kuin muutkin, silmät ihastuksesta loistaen:

"Ihmeellistä! Enpä tiedä, olenko milloinkaan kuullut semmoista
esitelmää. Se meni suoraan sinun sydämestäsi heidän sydämiinsä!" Ja
hän tunsi olevansa hiukan mustasukkainen isä Bramptonin puolesta. Niin
paljon kuin hän ihailikin johtajaa, tiesi hän, ettei tämä koskaan olisi
voinut puhua näitten raakojen, sivistymättömien ihmisten sydämiin,
niinkuin David Muir oli tehnyt tänä iltana.

Mutta Muir istui kalpeana, sammunein katsein ja ajatteli — ajatteli.
Suurin ponnistuksin oli hän saanut pidetyksi tämän esitelmän; oman,
kätketyn sydänhaavansa oli hän paljastanut kuulijoilleen. Veli Raymond
lopetti kokouksen muutamin harvoin sanoin; Muir onnistui pääsemään
joukon käsistä, joka olisi häntä yhä pitänyt siellä, ja lähti isä
Bramptonin huoneeseen. Lohduttomuus hiipi taas hänen sieluunsa,
äskeisen innostuksen perästä. Olisivatko nuo miehet osottaneet hänelle
suosiotaan yhtälailla, jos olisivat tienneet, minkälainen mies se oli,
joka oli puhunut heille velvollisuuden ja totuuden vaatimuksista.
Olisiko heillä sittenkin halua puristaa hänen kättään, jos tietäisivät,
että hän oli murhaaja?

Hän asteli hiljaa portaita ylös johtajan huoneeseen. Isä Brampton
loikoi sängyssään kalpeana, väsyneen epätoivon ilme kasvoillaan.

"Muir, tunnen epäonnistuvani kaikessa! Kun ruumiini heikontuu, kadotan
kaiken toivon ja lohdun! Minulla ei ole yhtään harrastusta työhöni,
joka kerran on ollut minun elämäni! Ja kuinka voin puhua toisille
raukoille uskoa, kun oma uskoni pettää? Jumala on vaiti. Jumala ei
vastaa rukouksiini. Ja työ epäonnistuu — epäonnistuu! Varat ovat
lopussa. Työ tuhoutuu, siksi että minä itse tuhoudun. Minä tunnen sen —
oma uskon puutteeni tappaa työn, jonka minä kerran olen alkanut."

Hän peitti kasvot käsiinsä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus huoneessa
tämän katkeran epätoivon purkauksen jälkeen. Muir katseli suruisin,
säälivin silmin isä Bramptonia.

"Mutta taistelu ei ole menetetty", sanoi hän hiljaa.

"On menetetty", kuiskasi Brampton väsyneesti. "Minun taisteluni on
niin hyödytöntä — synti on mailmassa niin voimakas — niin tavattoman
voimakas. Ja kurjuus, hätä ja kuolema — minä olen kadottanut
innostukseni, vaikka olenkin koettanut tehdä työtäni velvollisuutena,
mutta se on niin hyödytöntä. Olen menettänyt uskoni ja toivoni. Jumala
on vaiti."

"En usko teitä — en tahdo uskoa teitä", sanoi Muir kirkkaalla äänellä,
jossa kuvastui hänen voimakas, valtava personallisuutensa. "Olette nyt
väsynyt — liiaksi työn rasittama, ja senvuoksi olette epätoivoinen.
Enkö minä sitä tietäisi? Enkö tietäisi sitä omasta kokemuksestani?
Mutta työ ei ole epäonnistunut. Katsokaa minua — minä olen osa
työstänne. Muutamia viikkoja sitten olin yhtä epätoivoinen kuin tekin
— vieläpä enemmänkin! Teitä on soimaamassa vain rikos omaa itseänne
vastaan, minä — minä olin rikkonut muita vastaan. Kun te ensi kerran
näitte minut, olin minä juonut upottaakseni omantunnontuskani, niin
että olin hulluuden rajoilla. Mutta teidän ovenne oli avoinna minulle,
ja minä menin siitä sisälle uuden toivon mailmaan. Jumala ei vaikene,
isä Brampton, vaikk'ei hän joka päivä vastaakaan rukouksiimme.

"Minä olen yksi sana hänen vastauksestaan. Jokainen hyljätty, joka on
saanut apua täältä, on sana hänen vastauksestaan, jos te vaan tahdotte
lukea sen!"

Hän vaikeni. Toivon pilkahdus välähti väsyneissä silmissä, jotka
katselivat häntä. Isä Brampton tahtoi tulla vakuutetuksi, hän tahtoi
saada takasin entisen intonsa ja uskonsa, tämä mies, joka kärsi
sisäisen heikkouden ja lohduttomuuden kirousta. Muir tarttui hänen
käteensä ja lisäsi hiljaa:

"Teidän on uudelleen ryhdyttävä taisteluun syntiä ja hätää vastaan ja
käytävä taistelu loppuun; Jumala on auttava teitä."

Francis Brampton katsoi häneen ja vastasi liikutuksesta vapisevalla
äänellä:

"Auttakaa minua, Muir, voittamaan takasin, mitä olen kadottanut.
Luulen, että olette lähetetty tänne antamaan minulle takasin!"

Varmaankin olivat nämä ihmeellisimmät sanat, mitä koskaan oli lausuttu
tässä talossa! Ne lausui mies, joka oli luonut tämän syntisten Majan,
hänelle, joka kerran oli Hartley Lathom — petturi — varas — murhaaja!




VIII

Varjo varjojen joukossa.


David Muir avasi oven, joka johti käytävään johtajan huoneesta, ja meni
Laupiaan samarialaisen suojakodissa ruokasalia ympäröivälle lehterille.
Muuan kattoa kannattavista pilareista kätki hänet alhaallaolevain
katseilta; hetken, pari seisoi hän hiljaa katsellen kirjavaa kuvaa,
joka alati muutti muotoaan lattialla hänen allaan.

Siellä näkyi kirjavampi, väririkkaampi ja levottomampi kuva, kuin
mitä nämä seinät koskaan olivat katselleet David Muirin oli vaikeata
käsittää, että hänen aivoissaan oli kudottu tämän loistavan vaipan
kuteet ja loimet.

Kuukausia sitten oli muuan nainen kuollut jotta mies jäisi eloon, ja
tämä päivä näki naisen uhrin ensimäisen hedelmän — näki avattavan
Laupiaan samarialaisen suojakodissa uuden sivurakennuksen, joka rauhan
ja huolellisen hoidon kautta huojentaisi ihmiselämän viimeisiä tunteja.

Mutta hän, joka oli tämän aikaansaanut, tunsi katkeruuden tulevan
hiipien, seisoessaan siinä ja katsellessaan alhaalla hyörivää iloista
joukkoa.

"Varjo varjojen joukossa! Jumalani! Tämä taakka tuntuu niin raskaalta
joskus", mutisi hän. "Elää, kärsiä ja tehdä työtä, eikä kumminkaan
juurtua minnekään koko avarassa maailmassa..."

Joku häiritsi häntä ajatuksissaan, tullen lehterille ja nykäisten häntä
olkapäähän.

"Sinua tarvitaan alhaalla — miksi hiivit tänne?" Se oli Raymond
Johnsonin iloinen ääni ja terve nauru.

"Siksi ettei minulla ole rohkeutta mennä alas tuon remuavan joukon
luo", sanoi Muir kääntymättä.

"Pelkäätkö, Muir? Oh, sitä en usko! Mutta totta on, että johtaja käski
minut hakemaan sinua."

Molemmat miehet läksivät yhdessä. Varjo varjojen joukossa — mitä
tarvitsi hänen pelätä, ajatteli Muir katkerasti. Mikä saattoi hänet
niin synkäksi ja alakuloiseksi? Ajatteliko hän lämpimiä, valkosia
käsiä, jotka olivat puristaneet hänen kättään, kirkkaitten silmien
ihailevaa katsetta, jota ei mikään suru ollut himmentänyt, helisevien
äänten sointua, joka oli tehnyt yhden päivän sankarin mielipuolisuuteen
vivahtavassa mielentilassa tekonsa tehneestä miehestä? Tahi pelkäsikö
hän äkkiä näkevänsä tuttujen kasvojen häämöttävän hänen ja menneisyyden
välille laskettua esirippua vastaan?

Menneisyys! Tehdessään tietä väkijoukon läpi valtasi hänet tukahuttava
koti-ikävän tunne, ja hän ymmärsi, mitä hän oli pelännyt — tätä
hienojen, sivistyneitten äänten sekotusta, kauniitten, hienojen naisten
tukahutettua naurua, pitsien tuoksua ja silkin kahinaa, joka oli ollut
Hartley Lathomin elämän taustana Greyminsterissä — kaikkea sitä, minkä
David Muir oli melkein unohtanut viimeisten viikkojen työssä.

Varjo varjojen joukossa! Mies ilman elämän kiinnekohtaa — ilman
personallisuutta. Mitä oli hänellä yhteistä tämän joukon kanssa,
joka tunnissa hajoaa ja unohtaa ohimenevän harrastuksensa
hyväntekeväisyyslaitoksen työskentelyyn, mikä oli hiukan tavatonta
laatua!

Hänen mieleensä johtui Marion Cross, nainen, jonka elämä oli
muodostunut niin ihmeellisesti hänen oman elämänsä kaltaiseksi, ja
jonka hän nykyään tapasi miltei joka päivä — hän, joka oli vannonut
paljastavansa ja tuhoavansa sulhasensa murhaajan. Missä oli hän tänään?
Muir oli odottanut näkevänsä hänet joukossa, olihan hän luvannut tulla.

Kun hän näyttäytyi salissa, kohtasi johtaja hänen katseensa ja nyökkäsi
häntä tulemaan. Hän nyökkäsi vastaan ja koetti tunkeutua väkijoukon
lävitse. Isä Brampton puhui erään pitkän, vanhemmanpuoleisen miehen
kanssa, jonka kumara vartalo tuntui tutulta. Muir ojentautui suoraksi
nähdäkseen vilauksen vieraan kasvoja — ja silloin näki hän huoneessa
näyn, joka pani veren syöksymään hänen sydämeensä ja pyörrytti hänen
päätänsä. Oman vaimonsa!

Margot! Ei, se ei voinut olla hän, hän oli luonnollisesti erehtynyt.
Hänen hermonsa varmaan tekivät hänelle kepposen. Olihan se mahdotonta,
aivan mielettömän mahdotonta, että Margot voisi olla täällä ja puhella
Marion Crossin, Robert Fenwickin morsiamen, kanssa!

Hän nojautui pitkää tammipöytää vastaan ja tarttui niin kovasti sen
syrjään, että reuna leikkasi hänen kättään, taistellen kaikin voimin
hänet vallannutta pelon pyörryttävää tunnetta vastaan.

Hän näki salin toisella puolella olevan naisen nostavan silmänsä ja,
kuten hänestä tuntui, katsovan häntä suoraan kasvoihin. Ja nyt tiesi
hän, että se oli Margot, ja muutamaan hetkeen ei hän muistanut mitään
muuta mailmassa kuin Margotin suloiset kasvot.

Mutta sitä kesti vain hetken. Seuraavassa tuokiossa hän jo huomasi
vaaran. Jos Margot näkisi hänet, tuntisi hän hänet heti, huolimatta
parrasta, jonka hän oli antanut kasvaa peittääkseen rumentavan arven.
Mutta Margot ei saanut tuntea häntä, yhtävähän oman itsensä tähden
kuin hänen. Raymond Johnson tuli häntä vastaan, ja Muir tarttui
hermostuneesti hänen käsivarteensa.

"Johnson", sanoi hän, "auta minua pääsemään huomaamatta täältä. Tule
heti kanssani!"

Ja hetken perästä oli hän menossa galleriaan — ja hän tiesi melkein
hipaisseensa naista, jonka näkeminen oli pannut hänen verensä
liikkeeseen. Hän oli kuullut Marion Crossin huudahduksen:

"Oi, siinä on mr Muir!" sanoi hän. "Näittekö hänet, mrs Lathom? Pitkä,
hoikka, lyhytpartainen mies. Luulen, että hän näyttäisi hauskemmalta
ilman partaa, mutta hän on antanut sen kasvaa peittämään arpea, jonka
hän sai pelastaessaan pikku tytön tulipalosta, muistattehan. Kansa
puhui siitä — se teki hänet huomatuksi, tuo leveä, punainen arpi —
eikä hän halunnut, että kansa siitä lörpötteli. Eikö ole ihmeellistä,
että, niin pian kuin ihminen on jonkunarvoinen, pitää hän niin vähän
itsestään?"

Margot hymyili. Muir, joka nyt seisoi ylhäällä galleriassa,
katseli katkeralla ihastuksella hänen hymyään. Epävarmuus, suru ja
omantunnontuskat olivat jättäneet hieman jälkiä hänen ulkonäköönsä.
Siinä olivat samat suloiset, rakastettavat kasvot kuin ennenkin; Muirin
mielestä näytti hän ehkä vielä nuoremmalta.

Ja hän muisti sen kivettynyttä kauhua kuvastavan katseen, jonka Margot
loi häneen, silloinkun hän nimettömänä läksi uuteen mailmaan, ja
ihmetteli, oliko Margot ehkä onnellisempi ilman häntä? Luuliko Margot
todellakin, että hän oli kuollut, kuten hän oli aikonut Margotille
uskotella, ja oliko tämä onnellisempi näin?

"Missä on mr Muir?" kysyi Marion Cross tarttuen Raymond Johnsonin
käsivarteen, kun tämä juuri meni ohitse. "Miks'ei hän juuri tänään ole
täällä — sinä päivänä, jota varten hän on työskennellyt ja jota hän
niin kovasti on ikävöinyt!"

"Pelkään, että hän on aivan liiaksi rasittunut, miss Cross", vastasi
veli Raymond. "Hän on tehnyt työtä liian ankarasti ja ottanut aivan
liian paljon asioita sydämelleen."

"Ankaralla työllä ja innostuksella te teitte ihmeitä Lontoossa", sanoi
Margot. "Tuskin uskoin kaikkea, mitä kuulin suojakodista, ennenkuin
tulin tänne."

"Toivon, että edelleenkin epäilisitte monta seikkaa, joita kuulette",
nauroi Raymond. "Sillä senjälkeen kuin jouduimme sanomalehdistön
hampaisiin, olemme saaneet tietää ihmeellisiä asioita itsestämme!
Suositteleminen on aivan uusi kokemus ja onhan se oikein hauskaa! En
koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka hyödyllistä todellakin on oikein noin
rummuttaa."

"Tosiaankin!" Mrs Lathom hymyili taas. "Mikä teidät on saanut
vakuutetuksi ilmotusten hyödystä?"

"Lahjotukset!" vastasi hän heti. "Me huomasimme — se tahtoo sanoa,
Muir, meidän sihteerimme huomasi, että olemme olleet liian ujoja. Me
odotimme, että omenat putoisivat puusta suoraan käsiimme, sen sijaan
että olisimme kavunneet ravistamaan puusta. Kenties on oikein sanoa,
että me olisimme — unohtaneet, että ihmeiden aika ohi —"

"Oh, eikö mitä!" vastusti Margot. "Tämä — kaikki tämä — on parhaana
todistuksena siitä, että vieläkin tapahtuu ihmeitä."

Margotin matala, kaunis ääni värisi, Ja tummat silmät loistivat. Hän
oli liikutettu ja ihastunut kaikesta siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut
Laupiaan samarialaisen veljeskunnasta.

_Coliseumin_ artikkeli oli herättänyt hänessä uteliasta harrastusta.
Elämä ei voinut kokonaan olla tekopyhää, kun kerran löytyi sellaisia
miehiä kuin Francis Brampton ja hänen apulaisensa David Muir.

Sanomalehtimies, joka oli kirjoittanut Laupiaan samarialaisen
suojakodista, ei ollut juuri ajatellut muuta kuin saada kokoon
mielenkiintoisen artikkelin, mutta David Muirln historia, sellaisena
kuin hän sen oli kuullut Poikayhdistyksen jäseniltä, oli innoittanut
hänen kynäänsä hänen tietämättään. Hänen pienessä luonnekuvassaan
sihteeristä ja hänen työstään, oli Muir esiintynyt elävänä
personallisuutena suojakodin yli muitten häämöttävänä johtajana,
niinkuin voima eittämättömästi häämöttää heikkouden yli.

Marion Cross katseli mrs Lathomin punastuvia kasvoja hellin,
ihailevin silmäyksin. Hän oli hiukan pelännyt, että Margot tuntisi
pettymystä tämän työn suhteen, josta he olivat niin paljon jutelleet.
Jonkunlaisessa lapsellisessa innossaan ei Marion ollut lopettanut,
ennenkuin hän oli saanut Margot Lathomin mukanaan suojakotiin, kun
hän oli Lontoossa. Hän tahtoi, että Margot saisi tavata David Muirin.
Kun Marion oli saanut niin erilaisista kaksi ystävää, jotka olivat
ojentaneet hänelle auttavan käden, halusi hän saattaa heidät yhteen.

Margot oli hyvin vastenmielisesti matkustanut Lontooseen, ettei tulisi
vastustamaan isänsä tahtoa; mutta hänen sydämensä oli Wistholmassa,
valkeassa huvilassa meren rannalla — mielikuvituksessaan eli hän
rauhaisessa pikku kylässä kallioiden keskellä, missä Dick Jardine
odotti.

Hän oli tehnyt vakavan päätöksen elää ainoastaan hänen läheisyydessään
— unohtaa menneen. Hän ei tahtonut unohtaa Hartley Lathomia — tyhjyys
oli niellyt hänet. Hän ei tahtonut ajatella tulevaisuutta, ja
välttämättömyyttä suhtautua siihen, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.
Rakkaus lauloi lauluaan hänen sydämessään ja sulki kaikki soraäänet
sopusointuunsa. Varmaan, sanoi hän itsekseen — vakuutti itselleen
— ei voinut olla syntiä tämä rakkaus, joka täytti mailman uudella
valolla ja hänet itsensä uudella hellyydellä ja myötätunnolla kaikkea
ympärilläolevaa kohtaan.

Juuri Marion Crossin käsi oli avannut tien uuteen elämään. Hän ei
voinut torjua tytön kainoa lähestymistä. Se nainen, jolta Hartley
Lathom oli ryöstänyt toivon ja rakkauden, vaati todellakin Hartley
Lathomin hylätyn vaimon ystävyyttä. Heidän välillään oli luja side. Ei
ollut ihme, että Marion oli sanonut David Muirille, ettei kukaan muu
nainen ollut ikinä osottanut sellaista hyvyyttä hänelle kuin mrs Lathom.

Paikaltaan galleriassa oli David Muir koko ajan nähnyt Margotin —
nähnyt jokaisen vivahduksen hänen ilmeikkäillä kasvoillaan, hänen
puhuessaan Raymond Johnsonin kanssa. Hän ei voinut kuulla hänen
nauruaan, kun hän katsoi isänsä silmiin veitikkamaisesti hymyillen,
minkä hymyn hän vanhastaan hyvin tunsi, mutta se soi hänen korvissaan
hänen seistessään siinä yksin.

”Nähdä hänet jälleen — pitää häntä sylissäni — rakkauden oikeudella
—.” Turha ikävä, jonka hän oli tuntenut ensi kerran eräänä päivänä
kauan aikaa sitten, kevätauringon ensimäisessä loisteessa, palasi nyt
takaisin. Mutta nyt oli toivo kuollut hänen sydämessään. Hän tiesi,
että, vaikkapa Margot jonkun kohtalon ihmeen kautta ojentaisikin
tervehtivän käden hänelle, ei hän koskaan enää uskaltaisi kohdata
näitten kirkkaitten silmien katsetta.

Ja huntu, jonka nämä työteliäät viikot olivat kutoneet hänen pelkonsa
ympäri, putosi pois, ja hän tunsi pelkäävänsä tunnetuksi tulemista
syvällä ja personallisen itsekkäällä kammolla. Ei ainoastaan Margotin
tähden, mutta itsensä vuoksi, sillä hän pelkäsi, että häneltä vielä
kerran, riistettäisiin ihmisten kunnioitus — lopuksi joutuakseen
seisomaan häpeään ja kuoleman kanssa kasvoista kasvoihin.

"Missähän mr Muir on?" kysyi Marion Cross taas. "Toivoisin teidän
tapaavan hänet, mrs Lathom. Kenties on hän uudessa sivurakennuksessa —
menemmekö sinne?"

"Niin, tahtoisin mielelläni tavata mr Muirin", sanoi Margot, "siksi
että hän on teidän ystävänne, ja siksi että hän tavalla, jota koskaan
en voi selittää, on ollut minunkin ystäväni — auttanut minua, niinkuin
rohkeitten ja voimakkaitten ajatteleminen aina auttaa heikkoja."

Hartley Lathom näki heidän jättävän salin yhdessä, ja sitten hiipi hän,
yhä varjona varjojen joukossa, käytävää pitkin omaan huoneeseensa ja
sulki ovensa mailmalta.

Alkoi jo tulla myöhä, ja ihmisjoukot vähenivät vähän kerrallaan.
Uusi sivurakennus oli jo melkein tyhjä, kun Marion ja Margot Lathom
vihdoinkin tulivat sinne. Kesäkuun illan lämpimät säteet virtailivat
sisään korkeista holvi-ikkunoista, koskettelivat hellin sormin
maalattujen seinien kultia ja värejä ja levittivät loistavasti hehkuvan
kimmellyksen Margotin hiuksille.

"Kulkiessani ulkona ja katsellessani näihin ikkunoihin muistuu aina
Robert mieleeni", lausui Marion. "Usein tekee mieleni sanoa: mitä
tämä kaikki hyödyttää — miksi se tapahtuu — mihin se vie? Mutta
silloin muistan mr Muirin sanat: Jos kiusaus lähestyy, antakaa hänen
rakkautensa, jalon miehen rakkauden muiston, pelastaa teidät uudestaan,
kuten hän pelasti teidät kerran ennen; älkää tehkö hänen työtään
tyhjäksi!"

Jalon miehen rakkaus! Sanat kaikuivat ivalta Margot Lathomin korvissa.
Jalon miehen rakkaus — siinä se suoja, johon hänen haavottunut
sydämensä oli palannut, kun Dick Jardine oli kadonnut hänen elämänsä
tieltä sanaa sanomatta, valheen pettämänä. Hartley Lathomin rakkaus! Ja
hänen päähänsä pisti ajatus, että kenties oli parempi, paljon parempi
Marion Crossille, että Robert Fenwick oli kuollut ja jättänyt jälkeensä
rakastetun muiston.

Katkeruus pakotti hänen sydäntään, kyynelet vierivät hänen silmistään.
Hänet valtasi äkillinen sisäinen ikävä päästä pois tästä paikasta,
jossa jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui liikkuvan menneiden
tapahtumain henki. Hän kääntyi ja näki kevennyksekseen Raymond
Johnsonin tulevan pitkän salin läpi.

"Olen hakenut teitä, mrs Lathom. Isänne pyysi minun tuomaan teidät
luokseen. Hän tahtoo ajaa kotiin."

"Yhden seikan suhteen olen vaan pettynyt", sanoi Margot heidän yhdessä
mennessään pihan poikki, "etten saanut nähdä mr Muiria, Hän tuntuu
minusta vanhalta ystävältä — kuten te kaikkikin. Olen kuullut teistä
niin paljon miss Crossilta."

"Sitten minä vanhan ystävän oikeudella pyydän teitä tulemaan takaisin",
sanoi Raymond Johnson. "Me tarvitsemme sellaisia ihmisiä kuin te, mrs
Lathom."

"En tiedä mitä teen, kun te jätätte Lontoon", kuiskasi Marion Cross,
Margotin viipyessä hänen luonaan hetken, senjälkeen kun hänen isänsä
oli jo noussut vaunuihin. "En todellakaan tiedä!" Ja äkillisellä
liikkeellä kumartui hän suutelemaan Margotin kättä, joka viipyi hänen
omassaan.

"Oi, älkää tehkö niin, Marion!" huudahti Margot hiljaa. "Minä häpeän
sitä. Minä toivon vaan, että voisin jollakin tavalla maailmassa auttaa
teitä."

Hän kumarsi vaaleat kasvonsa tummia vastaan ja suuteli niitä ja astui
sitten vaunuihin kärsimättömän isänsä viereen.

Lähtiessään takaisin kädet ristissä ja loistavin, silmin kohtasi Marion
David Muirin pihan suurella portilla.

Nähdessään hänet vavahti Marion. Hänen terävät silmänsä huomasivat heti
sen katkeran surun, joka oli vallannut tuon miehen.

"No, mr Muir, mitä on tapahtunut?" huudahti Marion. "Olettehan aivan
sen näköinen kuin olisitte nähnyt aaveen!"

Muir koetti hillitä itseään ja hymyili.

"Näytänkö todellakin niin pelästyneeltä, miss Cross?" kysyi hän. "Kun
kaikki ympäri käydään, niin maailmahan onkin aivan täynnä aaveita, eikö
totta?"

Jos hän vaan tietäisi, tuumi Muir, miten totta hänen sanansa olivat,
mikä kalpea aaveiden joukko liikkuikaan hänen sielussaan, ja mitkä
haamut eivät antaneet hänelle yön eikä päivän rauhaa. Ne olivat
sammutetun rakkauden ja kuoleman haamuja.

Lausuttuaan vielä pari ystävällistä sanaa Marionille meni hän
huoneeseensa. Siellä lyyhistyi hän tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja
ajatteli Margotia — entisen, onnellisen ajan Margotia.

Hänet herätti haaveilustaan puhelimen äkillinen kiliseminen; hän
tarttui kuulotorveen ja otti vastaan tiedon, että erään Cityn suuren
liikkeen johtajaan oli suojakodissa käynti tehnyt vaikutuksen.

"Oh, te olette sangen ystävällinen... Viisi puntaa... Mr George
Verralle... Se on todellakin sangen paljon..."

Lausuttuaan koneellisesti nämä kohteliaisuussanat putosi naamio jälleen
hänen silmilleen, naamio, joka peitti Hartley Lathomin kärsivän sielun,
joka David Muirin silmillä tähysteli pimeätä maailmaa.

       *       *       *       *       *

Kun Marion Cross seuraavana iltana saapui kotiinsa, huomasi hän
pöydällään Greyminsterin poliisiviranomaisilta saapuneen kirjeen, joka
kuului:

"On syytä luulla, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä
löydetty laukku on kuulunut mr Hartley Lathomille."




IX

Usvassa.


"Voi, miten iloitsenkaan Molly, ollessani jälleen takaisin
Wistholmassa!" virkkoi Margot vanhalle taloudenhoitajattarelle eräänä
aamuna seisoessaan verannalla Ja antaessaan raittiin tuulen hyväillä
kasvojaan. Hän silmäili merelle ja katseli kaukana olevia kallioluotoja.

Margot oli matkustanut Lontooseen ainoastaan tehdäkseen isälleen
mieliksi; koko ajan oli hän käsittämättömästi odottanut päästä
palaamaan takaisin; tuntui kuin joku olisi kuiskinut hänen sydämessään,
kuiskinut ja kutsunut häntä takaisin tuohon meren rannalla
sijaitsevaan, valkoiseen huvilaan, missä rakkaus ja onni häntä
odottivat.

Hänen isänsä oli koettanut saada häntä jäämään Greyminsteriin, vaan se
oli hänelle mahdotonta. Koko kaupunki pelotti häntä. Talo oli lukittu;
hän ei tahtonut enää milloinkaan astua sen kynnyksen yli, ei enää
koskaan asua Greyminsterissä.

Ja Dick odotti häntä Wistholmassa — se mies, jonka rakkaus ja hellyys
olivat karkottaneet hänestä ne ajatukset Ja muistot, joita hänen olisi
ollut mahdotonta yksin kantaa.

Oli jo kulunut enemmän kuin kaksi vuotta siitä päivästä, jolloin hän
oli pyytänyt Dick Jardinea jäämään Englantiin hänen tähtensä. "Älä
lähde, Dick, älä lähde! Minun on mahdotonta päästää sinua luotani!"

Tuo huudahdus tarkotti, että hänen taistelunsa omaatuntoaan vastaan oli
loppunut. Hän oli jo väsynyt vastustamaan sydämensä halua, hän pelkäsi
yksinäisyyttä ja niitä ajatuksia, jotka häntä vaivasivat ja olivat
tehdä hänestä mielipuolen.

Jospa Hartley Lathomin rikoksen seuraukset olisivatkin kadonneet hänen
itsensä mukana! Mutta useamman kuin yhden kerran, kun hän jo luuli
päässeensä kaikesta kauhusta erilleen, ilmestyivät ne jälleen hänen
silmäinsä eteen.

Laukku oli löydetty. Ja nyt oli poliisi todennut sen kuuluvan Hartley
Lathomille; muuan Greyminsterin satulaseppä muisti joku vuosi takaperin
myyneensä sen hänelle. Eivätkö siis nuo kauhut koskaan väistyisi
Margotin mielestä! Menneet tapahtumat kiusasivat häntä alinomaa,
eivätkä antaneet hänelle yhtään rauhaa.

Jardine oli heti huomannut Margotin silmien pelästyneen ilmeen.
Myöskin häntä hämmästytti se tieto, että salkku oli Lathomin, ja
tuo selittämätön kysymys uudistui jälleen: miksi Lathom oli tehnyt
itsemurhan? Hän ei ollut ampunut itseään ennenkuin Margot oli tullut
ilmoittamaan, ettei enää ollut mitään pelättävissä. Hartleyn itsemurha
oli käsittämätön — se oli Margotin ja vainajan välinen salaisuus. Mutta
mitä sillä salaisuudella oli tekemistä Robert Fenwickin kanssa?

Raskaita aatoksia hautoen asteli Margot nyt puutarhan veräjälle
johtavaa polkua pitkin Dickiä vastaan.

Hän ei asunut Wistholmassa, vaan eräässä kolmen penikulman päässä
olevassa pienessä kylässä, vaikkakin hän vietti suurimman osan aikaansa
Margotin luona.

Nyt näkL Margot hänen lähestyvän. Jardine viittoili hänelle iloisesti,
ja samassa teki Margot vakaan päätöksen — vielä kerran! Hän ei
heittäytyisi pelon valtaan, päätteli hän, avatessaan veräjän ja mennen
häntä vastaan, Jardine tarttui hänen käsiinsä ja kumartui hellästi
hymyillen hänen puoleensa.

"Minun oli aamusella hauska herätä tietäessäni sinun jälleen olevan
täällä Wistholmassa", virkkoi hän. "Tuskin maltoin odottaa aamiaista!
Tahdoin päästä niin pian kuin mahdollista sinun luoksesi saamaan
korvausta kaikista niistä pitkistä päivistä, jotka sinä olit poissa
täältä!"

"Paluutani et sinä voinut odottaa kärsimättömämmin kuin minä itse",
kuiskasi Margot.

Hänen silmänsä loistivat rakkaudesta; pilvi, jonka Jardine eilen oli
nähnyt hänen katseessaan, oli nyt poissa, ja hänen sydämensä keventyi
nähdessään hänet sellaisena. Hän oli ollut levoton Margotin tähden.

Mutta tänään oli hän jälleen oma itsensä; hän oli entinen iloinen,
onnellinen Margot, jota eivät vaivanneet surut eivätkä kärsimykset,
ajatteli hän heidän astuessaan kalliota ylös raikkaan merituulen
puhaltaissa.

Ehkäpä tuuli ja auringonpaiste olivatkin aikaansaaneet sen, että Margot
tänään oli huoleton ja elämänhaluinen. Hän ajatteli itsekseen, että
viime kaiku tuosta surkeasta tapahtumasta oli ollut omiaan tekemään
hänet levottomaksi. Joskin salkku oli todettu olevan Hartleyn, niin
eihän se vielä aiheuttanut minkään muun seikan ilmi tulemista;
jäljethän johtivat hautaan. Margot tahtoi nauttia onnestaan. Hän piteli
maljaa kädessään; hänen tarvitsi vain viedä se huulilleen.

       *       *       *       *       *

He lähtivät kolmen penikulman päässä mantereella olevaan pieneen,
hauskannäköiseen ravintolaan, jonne johti villejä kukkia molemmin
puolin kasvava kaita tie. Päivänpaisteiset tunnit alkoivat olla ohi —
ainahan onnelliset hetket kuluvat nopeasti — ja silloin kun he luulivat
päivän vasta nousseen, olikin jo ilta, ja heidän täytyi palata kotiin.

Auringon painuessa mailleen heikentyi tuuli, ja jo ennenkuin he olivat
ehtineet käydä sisään ravintolaan juomaan teetä alkoi merellä näkyä
sumupilviä, jotka vajosivat auringon.

"Me emme enää kotimatkalla saa nauttia päivänpaisteesta", lausui
Jardine ikkunan luona. "Vaan älkäämme sitä nureksiko, sillä onhan
meillä jo tänään ollut aurinkoa tarpeeksi."

Ohut usva peitti vähitellen koko maiseman, joka vielä vähän aikaa
sitten oli uinut auringon säteissä. Margot katseli sitä ikkunan läpi.

"Olisin kuitenkin toivonut, ettei aurinko olisi laskenut", virkkoi hän
ajatuksissaan.

Kosteat sumupilvet herättivät hänessä jälleen eloon ne ajatukset, jotka
voittaakseen hän oli koko päivän taistellut, ja häntä puistatti heidän
astellessaan kotia kohti.

"Minä en pidä tällaisesta ilmasta", sanoi hän. "Meren usvassa on jotain
kummitusmaista, eikö totta? Se hiipii esiin niin hiljaa ja sammuttaa
auringon säteet."

Jardine nauroi hänen totisuuttaan.

"Jos sumu luulottelee voivansa eksyttää meidät, niin siinä se erehtyy,
sen me sille näytämme", huudahti hän, vetäen Margotin käsivarret omansa
ympäri, ja he jatkoivat matkaansa. "Mutta me emme voi palata kallioiden
kautta, kuten ajattelimme. Sinä olet minulle liian rakas voidakseni
johtaa sinua pienimpäänkän vaaraan!"

Margot oli vaiti hetken aikaa. Se tuntui kyllä naurettavalta, mutta
niin vaan oli, että noussut usva oli tehnyt hänet alakuloiseksi
ja herättänyt hänessä jälleen eloon ne ajatukset, jotka eivät
onnellisimmallakaan hetkellä olleet kaukana hänestä. Jardine laski
leikkiä hänen vakavuudestaan.

"Olenko minä totinen? Minä ajattelin —"

"Mitä ajattelit?" kysyi Jardine.

"Luulenpa melkein, etten voi sitä sanoa sinulle, Dick. Sinä nauraisit
minulle — kuten ansaitsenkin. Minä vain toivoin, ettei päivänpaiste
olisi sammunut ennen päivän loppumista — ensimäisen päivän, jonka me
olemme olleet yhdessä minun palattuani. Se oli vain pieni taikauskoinen
luulottelu. Päivänpaisteessa on paljon helpompi unohtaa seikkoja, joita
ei tahtoisi muistella."

Jardine puristi myötätuntoisesti hänen pikku kättään. Hän tiesi, mitä
Margot ajatteli ja puhellen ja leikkiä laskien tahtoi hän häivyttää
ikävät ajatukset hänen mielestään. Senjälkeen alkoi hän kertoa hänelle
Laupiaan samarialaisen suojakodista Westminsterissä sekä ihailustaan
siellä työskenteleviä miehiä kohtaan, erittäinkin erästä, jota hän ei
ollut nähnyt, ja jonka nimi oli David Muir.

"Olisin niin mielelläni tahtonut tavata mr Muirin; kuulin hänestä
paljon puhuttavan. Marion Cross kertoi minulle, miten hän kerran oli
syöksynyt palavaan taloon ja pelastanut pienen lapsen."

Samassa Margot äkkiä kääntyi ja tarttui lujemmin Jardinen käsivarteen.

"Mitä nyt, Margot?" kysyi tämä levottomana ja kääntyi myös; hän ei
voinut sumussa nähdä mitään, mutta nyt hän muisti, että Margot oli pari
kertaa ennenkin kääntynyt. "Mitä sinä katsot, rakas Margot?"

"Dick, joku on meidän takanamme." Margot puhui nopeaan ja hätäisesti,
ja Jardine huomasi hänen silmissään pelästyneen ilmeen. "En voi
vapautua siitä kummallisesta tunteesta, että joku seuraa meitä."

Margot hengitti raskaasti ja Jardine huomasi, että hän vapisi.

"Kuka meitä nyt seuraisi, rakkaani", virkkoi Jardine rauhallisesti.

"Minä tiedän, että joku varmasti on takanamme", huudahti Margot
käheästi. "Me emme voi häntä nähdä, mutta minä olen varma, että sumun
varjossa joku seuraa meitä. Minä kuulen hänen askelensa — ne ovat niin
hiipiviä. Luulen, että me olemme sivuuttaneet hänet, mutta hän on
nähnyt meidät ja seuraa nyt meitä."

Jardine nauroi rauhoittaakseen häntä.

"Sinä olet tänä iltana täynnä lapsellisia kuvitteluja, rakkaani",
virkkoi hän hellästi, "vaan sinä et saa antautua niiden valtaan.
Katsohan, nyt me jo olemme kylätiellä; pian saavumme kotiin.
Takanamme kyllä tulee joku, minäkin kuulen askeleita. Se on kai joku
Wistholmasta. Hän sattuu kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Sinä pelkäät
aivan suotta."

"Niinpä niin, se on kuvittelua. Minä kuvittelen välistä kaikenlaisia
lapsellisuuksia. Mutta nuo askelet muistuttavat — minä tunnen ne — ne
muistuttavat —." Hän vaikeni äkkiä.

Samassa ilmestyi heidän eteensä himmeä valojuova, ja erään
kalastajakapakan valaistusta ikkunasta kuului äänten sorinaa.

"Pysähtykäämme tässä ja antakaamme hänen mennä ohi", sanoi Jardine.

Hän ymmärsi, miten tuo sairas kuvittelu vaivasi Margotia. Se olikin
luonnollisesti vain kuvittelua, eikä hän sitä ihmetellyt; olihan Margot
saanut kestää tavattomia kärsimyksiä, joiden aikaansaamat jäljet eivät
voineet niin pian haihtua.

"Antakaamme hänen mennä ohi", toisti Jardine.

Vaan kun he pysähtyivät kuulosti siltä, kuin heitä seuraavat askelet
olisivat myöskin pysähtyneet. Hänen täytyi nauraa itselleen. "Minäkin
jo olen luulosairas!" tuumi hän. "Ja vain senvuoksi, että joku
kalastaja on kotimatkalla!"

Samalla hetkellä ilmestyi sumusta olento, joka, kulkien toista puolta
tietä, sivuutti heidät nopeasti. Jardine huomasi, että Margot vapisi ja
hän muisti hänen sanansa: "minä tunnen nuo askelet." Tuo ohi kulkeva
olento, tuo tumma, hämärä varjo muistutti häntäkin jostain henkilöstä —
jostain, joka jo oli kuollut!

Ja Dick Jardine ei voinut auttaa sitä, että hän hämmästyi. Hän tuli
aivan tahdottomasti muistaneeksi Hartley Lathomia. Vaistomaisesti astui
hän pari askelta olentoa kohti nähdäkseen tämän kasvot, jotka olivat
pois käännetyt ja joita muutenkin oli vaikeata erottaa usvassa.

Silmänräpäyksen kuluttua naurahti Jardine kuvittelulleen. Vieraan
kasvot olivat aivan oudot.

Hymyillen palasi hän Margotin luokse.

"Näethän nyt, ettei hän meitä seurannut — muuten hän ei olisi mennyt
ohi. Ja kenellä sitäpaitsi olisi syytä seurata meitä? Se on vain joku,
joka on menossa asemalle."

"Etkö sinä tuntenut häntä? Näitkö sinä hänen kasvonsa?" kysyi Margot
henkeään pidättäen.

"Minä näin hänen kasvonsa. Ne olivat aivan vieraat."

Mies oli jo ehtinyt häipyä sumuun ja hänen askelensa lakkasivat
kuulumasta.

"Me olemme jo pian kotona."

"Vaan ethän sinä lähde pois, Dick!" huudahti Margot kiihkeästi.
Muuten tulisi minulle pitkä, ikävä ilta. Ei merkitse mitään, mitä
Molly ajattelee. Minä olen tänä iltana hermostunut ja peloissani, ja
minä vaipuisin aivan epätoivoon, jos sinä heti lähtisit. Toivoakseni
on Molly sytyttänyt takkavalkean — hänhän tietää, että minä pidän
valosta ja lämpimästä. Me vedämme uutimet ikkunaan, sytytämme lampun ja
unohdamme, että usva sammutti auringon säteet.

He kävelivät nyt polkua pitkin meren rannalla. Valkoisen sumuseinämän
takana kuulivat he meren laineiden kummitusmaisen loiskeen rannan kiviä
vastaan.

Kuljettuaan kappaleen matkaa eteenpäin näkivät he vanhanaikaisesta
arkihuoneesta leviävän iloisen takkavalkean kajastuksen. Margotin
koira kuuli puutarhan veräjän narisevan ja haukkuen syöksyi se ulos
tarvehtimään emäntäänsä. Avoimesta ovesta virtasi ulos huoneen
punainen, kodikas valo.

Margot pysähtyi hyväilemään koiraa, joka raivoisassa ilossa hyppi häntä
vastaan. Se oli aina yhtä innokkaasti tervehtinyt Hartleytäkin, silloin
kuin tämä iltasin oli saapunut kotiin Greyminsterissä. Margot muisti
sen nyt.

Miten suuresti olivatkaan tuon vieraan miehen askelet muistuttaneet
Hartleyn askeleita! Lampun valossa tuntui nyt sentään rauhallisemmalta.
Hän meni heti ikkunan luo ja sulki uutimet, ja hän oli jo melkein
aivan entisellään, kun Molly toi sisään päivällisen ja hän asettui
Dickin kanssa kauniin pöydän ääreen, jolla vahakynttilä valaisi hopeat,
kristallit ja hehkuvat ruusut.

"Ajattelehan, me aterioimme kynttilän valossa heinäkuun iltana",
virkkoi Margot ja hymyili, "kun meidän sensijaan pitäisi katsella
auringon laskua. Ja kuitenkin sinä naurat minulle, kun minä väitän,
että usvassa on jotain kummitusmaista."

"Minähän tiedän, että se katoaa yhtä nopeasti kuin se on tullutkin",
sanoi Jardine. "Minä saan varmasti kulkea kotiin tähtien tuikkiessa
taivaalla."

Päivällisen jälkeen asetti hän Margotille tuolin lieden eteen, istuen
itse hänen viereensä tuijottamaan räiskyvään tuleen, joka loimusi ja
räiskyi, ja jonka liekeissä näkyi samanlaisia värivivahduksia kuin
meren laineissa, kun ne pärskyvät rantakallioita vastaan.

"Polta piippuasi, Dick", virkkoi Margot, "niin sinulla on hauskempi."

Tämä noudattikin kehotusta. Hän sytytti vanhan, käyrän piippunsa, joka
oli ollut hänen mukanaan kaikilla hänen pitkillä matkoillaan maailman
kaukaisilla, kummallisilla kolkilla.

Siinä puhallellessaan savuympyröitä muisti hän erään illan, jolloin hän
poltteli piippuaan eräässä arabialaisteltassa Saharan erämaassa. Hän
melkein vielä tunsi sieramissaan kahvin tuoksun, näki arabialaisten
tummat, tunteikkaat kasvot sekä teltin ovesta säihkyvän tähtitaivaan.
Silloin oli hän ajatellut Margotia, jota hän matkoillaan muisti niin
usein — naista, jota hän oli rakastanut, vaan jonka hän oli menettänyt,
ja jota hän ei enää koskaan luullut saavansa takaisin.

Hetken tupakoi hän vaiti ja ajatteli sitä erehdystä, joka oli
aiheuttanut hänet lähtemään Englannista, sekä sitä onnea, joka surujen
ja kärsimysten jälkeen oli nyt koittanut hänelle. Margot oli liukunut
alas tuolilta suurelle, valkoiselle karhuntaljalle hänen jalkojensa
juureen. Jardine tarttui hänen käteensä ja painoi hyväillen sen
poskeaan vasten. Hän katsoi Margotia kasvoihin, joiden kauneus aina
lumosi hänet. Hän hymyili ajatuksissaan huomatessaan, että hänen
silmänsä olivat kosteat.

Jardine tuumi, mitähän Margot mahtoi ajatella. Hautoikohan hän vielä
entisiä, surullisia muistoja, tai ajatteliko tulevaa, onnellista aikaa.
Sillä sekä ilo että suru synnyttää kyyneleitä.

Margot katkasi hiljaisuuden.

"Dick, siitä on jo pitkä aika, kun sinä sanoit jotain! Mitä sinä nyt
ajattelet?"

"Minä uneksin!" vastasi tämä. "Minä uneksin sinusta, niinkuin aina
ennenkin, vaikkakin minun mieleni nyt on toisenlainen kuin silloin,
kun minä harhailin vierailla mailla. Nyt minä uneksin meidän kummankin
ihanasta tulevaisuudesta —

"Dick!" Margot huusi. "Katso Ritziä!"

Hän katseli hämmästyneenä koiraa, joka levottomana käveli edestakaisin
ja nuuski ikkunaa merkillisesti. Sitten katseli se joka taholle,
kohotti kuononsa ja vinkui kummallisesti. Margot syöksyi ylös ja
tuijotti vuoroin koiraan, vuoroin ikkunaverhoihin. Tuskallisesti
huudahtaen veti hän uutimet tiukempaan, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea
ulos vähäisimmänkiri usvan rippeen. Koira oli yhtä levoton kuin sen
emäntäkin. Se meni ovelle ja jatkoi vinkumistaan.

Margotin koko ruumis värisi ja hän ryhtyi pitämään kiinni uutimia.

"Kukaan ei saa katsoa sisään", ja hänen silmissään leimusi tavaton
kauhu. "Jos joku kiertää tuolla ulkona sumussa ympäri tätä taloa, niin
hän ei saa nähdä meitä!"

Jardine meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Sinä pelkäät suotta, lemmittyni", virkkoi hän ja katsoi häneen
huolestuneena. "Kuka täällä nyt hiiviskelisi? Se on vain luulottelua."

"Voi, se ei ole luulottelua. Minä tiedän, ettei se ole luulottelua, —
ja Ritz —" Hän vaikeni äkisti.

Jardinekin katseli koiraa. Koira näytti hyvin merkilliseltä, vaan
kummeksittavaa oli, ettei se haukkunut. Se vain hiljaa vinkui.

"Jos ulkona on joku —", lausui Dick.

"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Margot kuiskaten.

"Minä menen katsomaan, onko siellä todellakin joku." Hän veti uutimet
syrjään ja astui ovea kohti.

Margot kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:

"Ei, ei! Älä mene, Dick! Sinä et saa mennä! Minä olen varma, että se on
vain minun sairasta kuvitteluani. Vetäkäämme verhot jälleen kiinni ja
unohtakaamme minun äkillinen pelkoni."

Jardine työnsi hänet hellästi luotaan. Hän huomasi, miten hätääntynyt
ja kuumeinen Margot oli.

"Ehkä se on kuvittelua — luultavasti se sitä onkin. Mutta varmuuden
vuoksi minä käyn katsomassa ulkona. Minä en voi sallia, että sinua
tällä tavoin pelotellaan — Jos siellä nimittäin on ketään."

Koira nuuski ovella ja pyrki päästä ulos. Se aiheutti, että Jardine
todellakin alkoi uskoa jonkun liikkuvan ulkona.

Jardine meni ovelle. Margotin silmien merkillinen ja pelästynyt ilme
teki hänet rauhattomaksi. Moiset sairaloiset kuvittelut tekisivät hänet
varmaankin ennen pitkää sairaaksi, ja hän tahtoi nyt näyttää, että ne
olivat perusteettomia.

Vastenmielisesti antoi Margot hänen mennä, huomatessaan, miten lujasti
hän sen oli päättänyt. Kun hän sitten aukaisi oven, koetti Ritz samalla
syöksyä ulos, vaan Margot tarttui siihen, eikä päästänyt sitä. Koira
temmelsi päästäkseen vapaaksi, vaan Margot ei päästänyt.

Ei kuulunut ääntäkään. Jardine oli mennyt alas puutarhaan, missä sankka
sumu oli verhonnut puut ja kasvit ja kuului ainoastaan meren laineiden
yksitoikkoinen loiskina. Mitään muuta hän ei nähnyt eikä kuullut, ja
hän palasi takaisin sisään.

"En tavannut ketään. Luulen, ettei siellä ole ketään ollutkaan."

Koirakin asettui nyt rauhallisena makaamaan.

"Sumu hälvenee pian. Huomenna paistaa taas aurinko, ja silloin sinä
naurat tämäniltaisille tuhmille kuvitteluillesi", sanoi Dick.

"Minä epäilen sitä", lausui Margot ja pudisti päätään. "Emmehän koskaan
tiedä, mitä huominen päivä voi tuoda mukanaan."

Vielä hänen puhuessaan saapui mrs Dringsin sisarenpoika kotiin; he
kuulivat hänen puhuvan ulkona. Kello löi yhdeksän, ja Jardine nousi
lähteäkseen.

Oli alkanut tuulla, ja usva alkoi haihtua.

"Katsohan! Jo ennen aamua on sumu kokonaan paennut pois", virkkoi
Jardine seisoessaan avoimen oven luona ja katsellen Margotin vakavia
kasvoja. Jardine ei mielellään olisi tahtonut jättää häntä, sillä hän
huomasi, ettei Margot vielä ollut päässyt pelostaan. "Mene vuoteeseen,
rakkaani, ja nuku makeasti siksi kun aurinko pilkistää sisään ikkunasta
ja herättää sinut."

Jardinen saavuttua alas kummulta näki hän tiellä edessään miehen
matkalla asemalle, ja hänet valtasi jälleen kummallinen tunne. Mies oli
sama, joka meni hänen ja Margotin ohi ravintolan luona, ja jälleen hän
tuli muistaneeksi Hartley Lathomia. Hän tuli tuumineeksi, olikohan tuo
vieras, joka oli aiheuttanut Margotin pelon, todellakin ollut huvilan
lähistöllä.

Jardine kiiruhti askeleitaan saavuttaakseen miehen. Tämä kääntyi,
ja Jardine näki parrakkaat kasvot sekä aina poskesta ohimoon saakka
ulottuvan arven. Samassa silmänräpäyksessä vihelsi juna asemalle ja
mies alkoi juosta.

Huvilassa oli Margot kysynyt Tom Richardsilta, Mollyn sisarenpojalta,
oliko hän tavannut tiellä ketään vierasta.

"Näin kyllä erään pitkäpartaisen herran. Minua ihmetytti, mitä
tekemistä hänellä oli kallioilla sellaisessa sumussa."

Margot kääntyi ja meni huoneeseensa ja hänen mielessään oli erään
kuolleen miehen hahmo.

"Tiesinhän sen!" virkkoi hän hiljaa itsekseen, "ja tiesihän sen myös
Ritz. Se ei ollut kuvittelua. Hän oli äsken täällä — hän seisoi ulkona
ikkunan luona ja katseli minua ja Dickiä!"

Margot heittäytyi vuoteelle ja painoi kasvonsa tyynyä vasten,
tukehuttaakseen ankarat nyyhkytyksensä, jotka puistattivat häntä
kiireestä kantapäähän asti.




X

Marionin löytö.


"On syytä otaksua, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä
löydetty salkku on kuulunut mr Hartley Lathomille."

Kun Marion Cross oli lukenut nämä rivit seisoi hän hetken hiljaa ja
tuijotti kirjeeseen, jota hän piti kädessään. Laukku oli kuulunut
Hartley Lathomille — hänelle, joka oli nähnyt Robertin viimeksi. Lathom
siis tiesi salaisuuden Robertin elämän viimeisistä vuosista. Lathom —
aina Lathom, mihin hän vaan kääntyikin, mitä se mahtoikaan merkitä?
Hän puristi suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin. Muurin otsalla
oli Robert Fenwickin kuva — hänen kuolleen sulhasensa, sillä nyt hän
oli aivan varma siitä, että tämä oli kuollut. Hän tarttui kuvaan ja
painoi huulensa sen kylmää lasia vastaan. Eikö hän koskaan saisi tietää
totuutta? Tämä viimeinen jälki, jos se mitään merkitsi, johti vain
hautaan.

"Voi rakkaani, voi armaani!" Nämä sanat lausuttiin hiljaisessa
huoneessa murtuneella äänellä. "Jumala rangaiskoon häntä, joka sinut on
ottanut minulta, sinut, joka olit minulle kaikki kaikessa — sinut, joka
olit koko minun maailmani! Ah, Robert, sinä et voi minua kuulla, koska
olet kuollut. Vaan minä en voi elää ilman sinua, minä en voi!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja itki itsensä väsyksiin, kunnes nukahti.

Hän nukkui makeasti, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, muisti hän,
että silloin oli suojakodissa hänen "talouspäivänsä". Hän ei olisi
voinutkaan istua kotona ompeluksineen. "Talouspäivä" oli Francis
Bramptonin keksintöä, kuten niin monet muutkin hyödylliset järjestelyt.

Tuo suuri rakennus ei ollut koskaan ennen tuntunut hänestä niin
rauhalliselta kuin nyt hänen tullessaan auringonpaisteesta sen
varjoisalle pihamaalle, jota korkeat muurit ympäröivät. Kuten
tavallista oli David Muirin huoneen ovi auki, vaan hän itse ei ollut
sisällä. Marion oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi mielellään
tahtonut puhua hänen kanssaan Greyminsteristä saapuneen kirjeen
johdosta. Vaan saattoihan hän sen tehdä myöhemminkin, sitten kun hän
oli suorittanut askareensa.

Marion tapasi hänet kulkiessaan voimistelusalin ohi. Hän tuli ulos
iloisen, meluavan poikajoukon kanssa, joka piiritti hänet, kun hän
pysähtyi tervehtimään Marionia.

"Siis talouspäivä jälleen", virkkoi Muir hymyillen. "Miten viikot
kuluvatkaan nopeasti. Minä luulen tänään tarvitsevani teidän apuanne
enemmän kuin kukaan muu täällä. Katsokaahan, mitä ne ovat minulle
tehneet!"

Hän kohotti käsivartensa ja näytti suurta repeytynyttä takinhihaa. Sen
oli jonkun pojan terävä kynsi jossain voimisteluotteessa aikaansaanut.

"Minun siis täytyy uhrata päivästäni kymmenen minuuttia teille, mr
Muir", vastasi Marion hymyillen.

"En tahdo vaivata teitä", vastasi Muir. "Teillä on muutenkin tarpeeksi
tehtävää. Taloudenhoitajatar saa neuloa tämän."

Hän lähti edelleen poikien kanssa, ja Marion meni ompeluhuoneeseen
toisaalle.

Kellon tullessa kaksitoista tunsi hän itsensä harvinaisen väsyneeksi;
työ oli kai raskasta ja yksitoikkoista, tuumi hän. Hän lähti
neljännestuntia aikaisemmin kuin tavallista ehtiäkseen tavata David
Muirin ja kertoa hänelle siitä uudesta käänteestä, minkä hänen
sulhasensa kuolemaa koskeva salaisuus oli nyt saanut; mutta hän oli
niin väsynyt, että hän oli vähällä unohtaa aikomuksensa.

Hän muisti sen vasta tavatessaan sattumalta Raymond Johnsonin.

"Hyvää huomenta, miss Cross. Enkö ole ollut aika tarmokas tällä
viikolla — ei ole mitään korjattavaa"; virkkoi hän iloisena Marionelle.

"Niin, mutta minä luulen, että olettekin ainoa koko suojakodissa",
sanoi hän ja muisti samassa mr Muirin takin.

Marion palasi takaisin hänen huoneeseensa. Se oli nytkin tyhjä, vaan
takki oli laskettu eräälle tuolille.

"Minkä näköinen!" lausui hän itsekseen, ja Raymond Johnson, joka
sattumalta kulki oven ohi, katsahti sisään.

"Onko vanha Muir tapellut?" kysyi hän. Marion Cross ja veli Raymond
olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi. Te olette todellakin oikea
laupias samarialainen, miss Cross, naureskeli hän.

Tytön kohottaissa takkia tarttui toinen hihoista kiinni kirjoituspöydän
tuoliin, ja kun hän kumartui irrottamaan sitä, putosi takin taskusta
pinkka papereita. Ne eivät olleet mitenkään sidotut yhteen, joten ne
heti lennähtivät mikä millekin puolen huonetta.

"Minua ei lainkaan onnista tänään", lausui hän hiljaa itsekseen
kootessaan papereita, ja hän punastui ajatellessaan sitä
mahdollisuutta, että Muir sillä hetkellä tulisi huoneeseen ja
havaitsisi hänen huolimattomuutensa.

Mutta samassa kävivät hänen kasvonsa kuoleman kalpeiksi. Papereista
päällimäisenä oli kirje, jonka nimikirjoituksen käsiala oli — hänen
omaansa. —

"Hyvä Jumala!"

Hän ei voinut sitä käsittää, ja hän tuijotti lakkaamatta kirjeeseen.

Miten taivaan nimessä tuo kirje oli joutunut sinne? Se oli se kirje,
minkä hän oli kirjoittanut rakastetulleen ennenkuin salaperäinen
kohtalo oli temmannut hänet pois.

Se oli se kirje, johon Robert Fenwick ei koskaan vastannut, sillä hän
makasi haudassa.




XI

Kirje.


"Voi, jospa hän nyt tulisi pian, että saisin tietää totuuden!" huokasi
Margot.

Hän seisoi ikkunan luona ja odotti postinkantajaa, joka läheni polkua
pitkin.

Hänestä ei mikään päivä ollut koskaan ollut niin pitkä kuin tämä.
Kantajalla joko ei ollut ollenkaan kirjettä hänelle, tai joutui tämä
matkallaan monta kertaa ihmisten kanssa suustaan kiinni, sillä hän oli
hyvin puhelias ukko. Mahtoikohan laukussa olla hänelle musertava kirje?

Välisti väänteli Margot tuskallisesti käsiään, välisti rummutti
hermostuneesti ikkunan ruutua. Nyt pysähtyi kantaja viimeisen tuvan
luo ja alkoi jutella veräjällä seisovan eukon kanssa. Ellei hänellä
ollut kirjettä Margotille, palaisi hän nyt siitä takaisin. "Jospa hän
kääntyisikin!" ajatteli Margot.

Ei. Postinkantaja jätti tuvan ja lähti edelleen huvilaa kohti. Hänellä
siis oli kirje. Olikohan se siltä mieheltä, jonka sukunimi oli hänenkin?

Edellisenä iltana oli Margot ollut varma siitä, että Hartley oli
seurannut heitä usvassa, että hän oli ollut huvilan seinustalla sekä
nähnyt hänet ja Jardinen. Koiran kummallinen käytös oli saattanut hänet
siihen vakuutukseen. Ritz oli vinkunut ja pyrkinyt ulos; Ritz oli aina
ollut kovin mielistynyt Hartleyhin.

Jos hänen luulonsa oli ollut oikea, niin miksi hän oli pelännyt tavata
häntä. Juuri kun hän sitä kysyi itseltään läheni postinkantaja huvilaa.
Jos Hartley eli täytyisi hänen luonnollisesti se ilmoittaa Dickille, ja
silloin he eivät voisi mennä naimisiin.

"Tietysti minun täytyy mainita siitä Dickille", päätteli hän.

Ja kuitenkin hän oli pelännyt, että Dick olisi tuntenut Hartley
Lathomin, ja siten havainnut heidän välillään olevan juovan.

Oliko hän koskaan oikein uskonutkaan, että hänen miehensä oli kuollut?
Oliko hän vain koettanut tukahuttaa omantuntonsa ääntä senvuoksi, että
hän janosi Dickin rakkautta?

Mutta olihan Dick nähnyt sen miehen kasvot, joka oli heitä seurannut
sumussa, ja vakuuttanut, että ne olivat olleet vieraat.

"Dickhän lausui, että minun pelkoni oli vain kuvittelua, ja että se
katoisi heti kun aurinko alkaisi paistaa. Olikohan hän oikeassa?"

Tänään ei ollut yhtään jälkeä siitä usvasta, joka edellisenä Iltana
oli leijaillut meren ja maan yläpuolella; päivä oli koittanut kauniina
ja lämpimänä; aurinko säteili ja tuhlasi antimiaan. Mitä jos hänen
eilisiltainen pelkonsa todellakin oli ollut sittenkin vain pelkkää
kuvittelua?

"Jospa Dickillä olikin oikein? Ehkä hänen luulottelunsa olivatkin
olleet vain varjoja, jotka pian häipyvät!" kuiskasi Margot itsekseen.

Olisihan Dick toki tuntenut Hartley Lathomin!

Kirjeenkantaja saapui pihamaalle. Margot odotti häntä henki kurkussa.
Oliko se kohtalon säälimätön sanantuoja? Jos hänen eilisiltaiset
luulottelunsa pitivät paikkansa, saisi hän nyt selvityksen kaikesta
siitä salaperäisyydestä, mihin Hartley Lathomin olento sillä hetkellä
kätkeytyi. Se seikka saattoi Margotin mitä suurimpaan jännityksen
tilaan. Sillä jos Hartley todella edellisenä päivänä oli ollut
Wistholmassa, niin hän aivan varmaan antaisi nyt jotain tietoja
itsestään.

Margot riensi nopeasti ovelle ja avasi sen. Hän kuuli kirjeenkantajan
puhelevan mrs Dringin kanssa, ja niin pian kuin nämä olivat
hyvästelleet, huusi hän:

"Molly, onko minulle kirjettä?"

"On, rouva."

"Kirje!" Hän melkein syöksyi alas rappusia ja tempasi kirjeen hänen
kädestään, mutta hänen silmänsä olivat niin kosteat, että hän tuskin
näki päällekirjoituksen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei se ollut
Hartley Lathomin käsialaa. Kirje oli leimattu Greyminsterissä; se oli
hänen isältään.

Margot huokasi keventyneenä. Hän oli kiduttanut itseään suotta. Jos
Hartley olisi ollut Wistholmassa, olisi hän varmasti antanut jotain
tietoa itsestään; hän olisi ilmottanut, mitä hän tahtoi. Margot nauroi.
Hän tunsi suurta huojennusta.

"Siksi kunnes varmasti tiedän, että hän vielä elää, pidän häntä
kuolleena. Minä en luovu Dickistä — miksi sen tekisinkään? Ellei hän
olisi tullut luokseni, ellen olisi luvannut mennä hänen kanssaan
naimisiin, jos olisin antanut hänen lähteä pois Englannista, olisivat
nuo kauheat ajatukset tehneet minut mielipuoleksi. Minulla oli oikeus
menetellä niinkuin menettelin, — minulla oli oikeus luulla Hartleyn
kuolleen. Enhän voinut edes mainita Hartleylle epävarmuudestani,
sillä lupasihan Hartley olla puhumatta siitä kenellekään. Minulla on
oikeus uskoa, että hän on kuollut, koska hän kerran pitää minua siinä
luulossa", ajatteli hän.

Ja kuitenkin — oliko sellainen menettely oikein Dickiä kohtaan? Jos hän
menisi naimisiin Dickin kanssa ja saisi vasta myöhemmin tietää, että
Hartley elikin. Hän koetti irtautua siitä ajatuksesta. Hän tahtoi tulla
onnelliseksi — hänellä oli oikeus tulla onnelliseksi. Hän ei luopuisi
Dickistä. "Kun en ole neljään kuukauteen kuullut hänestä mitään, ei
minun tarvitse kuulla jälkeenpäinkään", tuumi hän.

Dick saapui aikaisin aamulla.

"No, kultaseni, ovatko ikävät ajatukset nyt tiessään?" olivat hänen
ensimäiset sanansa.

Margot nauroi.

"Sanoithan, että ne katoavat öisen usvan kanssa!" virkkoi hän.
"Pelkäätkö, että minä tänäänkin olen hermostunut ja luulosairas? En,
tänään olen terve jälleen. Olen iloinen, että kaunis, aurinkoinen päivä
on vasta alkamassa. Minä pyydän Mollyn panemaan meille ruokaa vasuun,
niin me lähdemme jonnekin ulos syömään aamiaista. Ehkä aterioimme
rannalla. Siellä katselemme veden nousua — meri on kovin rauhaton
tänään. Katsohan, aaltojen harjat ovat vaahdossa."

Niin viettivät he sitten koko auringonpaisteisen päivän ulkona luonnon
helmassa yhtä yksinäisesti kuin Robinson Crusoe kaukaisella saarellaan,
ja palasivat kotiin vasta kello viiden aikaan iltapäivällä. Margot
oli unohtanut kaikki ikävät aavistuksensa niinkuin yöllä painostaneen
huonon unen.

Hän ei kuullut kirjeenkantajan tuloa.

He nauroivat ja laskivat leikkiä. Dick koetti opettaa Ritziä tekemään
temppuja, mutta tämä huomasi sellaisen komennon liian rasittavaksi ja
hiipi pakoon sohvan alle. Silloin saapui mrs Dring tuoden päiväpostin.

Dick ei huomannut mitään. Hän oli laskeutunut polvilleen lattialle ja
koetti vetää murisevaa koiraa pois sohvan alta.

Mutta Margot tuijotti kivettyneenä kirjeeseen. Neljän kuukauden jälkeen
oli Hartley katkaissut vaitiolon. Hartley eli!

Ja Dick nauroi.

"Suo anteeksi, pistäydyn hetkeksi poissa lukemassa tämän kirjeen",
virkkoi Margot, poiskäännetyin kasvoin ja koetti puhua tavallisella
äänellä.

Vaan hän mahtoi siinä epäonnistua, sillä Dick vaikeni heti ja katsoi
kummastuneena häneen.

"Onko mitään hullusti, rakkaani?" huudahti hän.

"Mitä nyt voisi olla hullusti, Dick?" Margot hallitsi Jo paremmin
ääntään. "Enhän ole vielä edes avannut kirjettä. Tämä näyttää olevan
miss Lockelta — muistathan sinä miss Locken?"

Näitä sanoja lausuessaan myllersivät ajatukset hänen aivoissaan niin
että hän oli mennä sekaisin.

"Hartley elää... hän on edelleenkin Dickin ja minun välillä... Hartley
elää... minä en olekaan vapaa... Hartley elää... minun täytyy vielä
tänä iltana ilmottaa Dickille, että meidän unelmamme on lopussa."

Vaan Jardine ei tyytynyt hänen vastaukseensa. Hän jätti Ritzin ja meni
Margotin luo. Hän tarttui häntä olkapäistä, pitäen häntä askelen päässä
itsestään ja katsoi tutkivasti häntä silmiin.

"Onko totta, ettei mitään ole hullusti?" tiedusteli hän.

Margot riistäytyi irti hänen käsistään. Hänen tuli vaikeaksi hillitä
itseään.

"Minä en nähtävästi voi sitä salata sinulta, Dick", lausui hän
väsyneesti. "Minä tunnustan, että olin äsken vähällä pyörtyä. Jätä
minut hetkiseksi yksinäni, rakas, kiltti Dick!"

"Minä pelkään, että olen väsyttänyt sinua, rakkaani", sanoi Dick
huolestuneena. Hän ei ollut nähnyt kirjettä tarjottimella, eikä
huomannut, että Margot oli salaa kätkenyt toisen saamistaan
kirjeistä; ja miss Locken kirje, jota hän piti kädessään, ei ollut
voinut aikaansaada tuollaista muutosta. "Miten ajattelematon minä
olenkaan! Minunhan olisi pitänyt muistaa, että sinä oletkin vain
hento, pikku tyttö, jota minun ei olisi pitänyt vaivata niin pitkillä
kävelymatkoilla kuin eilen ja tänään!"

"Me olemme kävelleet paljon", myönsi Margot tahtomattaan. — "Minä annan
sinulle luvan kiusata Ritziä — vaikka en uskokaan sen oppivan temppuja
— sillä aikaa kun minä käyn lukemassa tämän kirjeen."

Dick ymmärsi, että Margot tahtoi olla yksinään. Senvuoksi palasi hän
takaisin Ritzin luo.

Margot avasi miss Locken kirjeen, vaan hän ei nähnyt riviäkään. Hän
ajatteli vain tuota toista kirjettä, joka oli avaamatta.

Nyt oli isku pudonnut. Hartley Lathom eli, — hän eli ja oli Margotin ja
hänen rakkautensa välissä, rakkauden, jonka hän jo kerran, kolme vuotta
sitten, oli ryöstänyt häneltä.

Tuo kirje merkitsi nyt kaiken loppua — onnen ja toivon. Hänen täytyi
ilmottaa se Dickille — vaan ei vielä tänä iltana. Hän ei saattanut
sanoa sitä vielä tänään. Hän kirjoittaisi hänelle. Hän ei voisi nähdä
hänen tuskiaan.

Äkkiä lähti Margot hänen luokseen. Hän ihmetteli itsekin äänensä
lujuutta.

"Muistathan, että minä eilen illalla luulin jonkun olevan ulkona
ikkunan alla?"

Dick nyökäytti ja katsoi häneen kummastuneena.

Mrs Dringin sisarenpoika kertoi nähneensä erään miehen palaavan polkua
pitkin. Näitkö sinä — jonkun vieraan — silloin kun sinä menit kotiin?"

"Näin kyllä erään miehen", vastasi Jardine vastahakoisesti.

"Saman miehen, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"

"Älä viitsi sitä nyt enää hautoa", koetti Jardine rauhoittaa häntä.
"Sinä vain suotta hermostut. Jos hän silloin olikin täällä huvilan
lähistöllä, niin on hän nyt ainakin poissa. Minä näin hänen juoksevan
asemalle."

Mutta Margot toisti kysymyksensä.

"Oliko se sama mies, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"

"Luulen sen olleen."

"Minkä näköinen hän oli? Minä en nähnyt häntä, mutta sinä näit", jatkoi
Margot.

Jardinea ihmetytti hänen kysymyksensä, vaan hän vastasi huolettomasti:

"Tuskinpa voin kuvata hänet sinulle. Hän oli painanut hatun kasvoilleen
ja hänen takkinsa kaulus oli pystyssä. Hänellä oli lyhyt parta ja
toisessa poskessa suuri arpi, joka ulottui aina ohimoon saakka; se
näytti palohaavalta. Mutta mitä sinä olet siitä niin utelias?"

Margot ei vastannut.

Jos Dick sillä hetkellä olisi sattunut katsomaan häntä silmiin, olisi
hän huomannut Margotin hämmästyksen arvesta mainittaissa.

Tämä muisti mr Muirin, josta miss Cross oli niin innostuneesti kertonut
sekä maininnut hänellä olevan juuri samallaisen arven; ja vielä
merkillisempää oli, että Hartleyn äidin tyttönimi oli Muir, kun taas
Hartleyn toinen nimi oli David. Mutta hän häivytti pian tuon äkillisen
ajatuksen. Oliko mahdollista, että Hartley Lathom ja se mies, josta
Marion oli puhunut, ja joka oli ollut vasta vähän aikaa Suojakodissa,
vaan oli saanut siellä jo niin paljon aikaan — oliko mahdollista, että
ne olisivat yksi ja sama henkilö?

Ei, niin ei voinut olla. Noiden miesten luonteet olivat aivan
erilaiset: toinen heistä oli varas ja murhaaja, toinen taas hyvä, jalo
ja auttavainen.

Läheni jo se aika, jolloin Dickin piti lähteä. Hän huomasi kyllä
muutoksen Margotin käytöksessä, vaan hän ei maininnut siitä
sanallakaan. Margotin kasvojen väsynyt ilme oli todistavinaan hänelle,
että hän oli liian paljon vaivannut tuota hentoa naista; hän oli ollut
ajattelematon viedessään hänet niin pitkille kävelymatkoille. Ja
tavallista hellemmin lausui hän nyt:

"Hyvää yötä, kultaseni!"

Ennen lähtöään syleili Dick häntä. Ja Margot ei mielestään tehnyt
väärin vastatessaan hänen hyväilyihinsä nyt viimeisen kerran. Hän
tiesi, vaikkei hän oikein tiennytkään, etteivät he enää koskaan voineet
kohdata toisiaan rakastavaisina. Hänen täytyi pian saada tietää se
totuus, jota ei Margot kuitenkaan vielä tänä iltana voinut hänelle
sanoa.

Margot meni hänen kanssaan ovelle ja pysähtyi, ja Dick lähti huvilasta.

Ehdittyään puoli matkaa puutarhan veräjälle kääntyi hän ja hymyili
Margotille. Auringon viime säteet loistivat hänen kasvoillaan ja
paloivat hänen hiuksissaan. Kun Dick jälleen jatkoi matkaansa katseli
Margot kauas hänen peräänsä. Hän tunsi, että nyt oli kaikki lopussa.

Äkkiä juoksi Margot veräjälle, ikäänkuin tahtoen huutaa Dickiä tulemaan
takaisin. Vaan hänen huulensa eivät liikkuneet. Hän saattoi vain
katsella tuon pitkän, voimakkaan olennon loittonemistaan loittonevan.

Monta kertaa Jardine kääntyi ja viittoili hänelle ystävällisesti.
Margotia puistatti ja hän palasi takaisin sisälle. Viimeinen
auringonsäde häipyi pois tummenevalle taivaalle. Sulkiessaan oven tunsi
Margot sydämensä sykkivän ankarasti.

Hän otti esiin kirjeen. Katsellessaan sitä tunsi hän sitä kohtaan
merkillistä vastenmielisyyttä. Kirje oli leimattu Lontoon
Westminsterissä. Se oli kummallista. Laupiaan samarialaisen suojakoti
oli Westminsterissä.

Miksi Hartley ei ennemmin ollut antanut mitään tietoja itsestään?
Margot repäisi auki kuoren ja otti esiin kirjeen.

Se oli hyvin pitkä, ja se alkoi suoraan, ilman mitään otsikkosanoja:

  "Minä pelkään, että eilen illalla pelästytin sinua, Margot.
  Tarketukseni ei ollut antaa sinun tietää minun seisovan siellä
  ulkopuolella, vaan kaikesta päättäen sinä sen kuitenkin huomasit.
  Ritzin käytös sai ehkä sinut vakuutetuksi, että se olin minä, joka
  seisoin ikkunan ulkopuolella. Minut sai tulemaan sinne tavaton
  kaipuu, vastustamaton halu nähdä sinut edes vilaukselta, kuitenkaan
  sen enemmän lähenemättä sinua.

  En ole näiden kuluneiden kuukausien aikana ainoatakaan kertaa
  kirjoittanut sinulle. Minä häpesin, minä tunsin, ettei minulla enää
  ollut siihen oikeutta. Mutta minusta tuntuu nyt, kuin ei minulla
  myöskään olisi oikeutta jättää sinua tiedottomaksi siitä, elänkö
  minä, vai olenko kuollut, en voi antaa sinun uskoa, että sinä olet
  vapaa. Lupasin Greyminsteristä kirjoittaa sinulle heti muutaman
  viikon kuluttua jos elän. Olen menetellyt väärin, kun en sitä tehnyt.

  Margot, kun minä nyt jälleen ikäänkuin väkisin tunkeudun sinun
  elämääsi, on minun hyvin vaikea löytää sanoja — yhtä vaikea, jos
  seisoisin sinun edessäsi. Minulla on sinulle niin paljon sanomista
  — vaan mitä se hyödyttää? Tehtyä ei saa tekemättömäksi; minä en voi
  millään tavoin sovittaa kaikkea sitä vääryyttä, mitä olen tehnyt sekä
  sinua että muita vastaan, siksi suuret ovat minun rikokseni.

  Lemmittyni, minä en ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin
  nyt, kun ei enää ole mitään mahdollisuutta vanhan, ihanan suhteemme
  uusiutumiseen. Mutta minä rakastan sinua kuitenkin, minä rakastan
  sinua tulisesti. Tahdon sen nyt vielä kerran sanoa sinulle. Sinä
  yönä, jolloin me erosimme, olin minä raaka ja kunnoton, vaan
  sen aiheuttivat minun pelkoni ja raukkamaisuuteni. Minulla ei
  ollut oikeutta syyttää sinua omista vioistani. Nyt ajatellessani
  tarkemmin en ollenkaan ihmettele, että sinä toit sellaisen tiedon
  siltä mieheltä, jonka kanssa sinä olisit mennyt naimisiin, ellei
  minua olisi ollut. Vaan minä en ollut koskaan aavistanutkaan sinun
  rakastaneen häntä — tämä on köyhä anteeksipyyntö! — ennenkuin
  itse sinä yönä ilmotlt sen minulle. Minä luulin, että sinä vain
  jotenkin lapsen tavoin pidit Jardinesta — vaikka minä tosin olinkin
  mustasukkainen hänen tähtensä ja estin sinut kerran muutamia vuosia
  takaperin puhelemasta hänen kanssaan. Minä olin varma siitä, että
  voisin ajan pitkään saada sinun pitämään itsestäni — myöhemmin minä
  olinkin varma, että olin onnistunut.

  Kaikkea tätä muistelin seisoessani eilen sinun ikkunasi ulkopuolella,
  sinun, jonka kanssa minä olen viettänyt elämäni kaksi onnellisinta
  vuotta. Minä kärsin, kärsin. Voi, rakkaani, jospa voisin sovittaa
  kaikki rikokseni ja alkaa elämäni alusta. Välistä ajattelen, että
  jos sinä minua rakastaisit, voisimme me vielä kerran tulevaisuudessa
  solmia uuden liiton. Todellisesti rakastava nainen voi antaa paljon
  anteeksi. Mutta sinä et ole koskaan minua rakastanut! Jospa sinä
  edes voisit vähitellen ruveta muistelemaan minua vähemmän katkerasti
  kuin nyt! Minä en häiritse sinun rauhaasi enää — paitsi että joka
  kolmas kuukausi kirjoitan sinulle muutaman rivin, että tiedät, olenko
  vielä elossa. Täydellinen vaateliaisuus ei olisi oikein. Siis kerran
  joka kolmen kuukauden aikana. Jos kirje joskus jää saapumatta, niin
  silloin tiedät olevasi minusta vapaa.

  Luulen, että olisit unohtanut katkeruutesi, jos olisit eilen illalla
  nähnyt minut ikkunasi ulkopuolella odottamassa tilaisuutta nähdä
  sinut edes vilaukselta, sinut, elämäni — tietäen, että minun itseni
  täytyy aina, aina olla pimeydessä.

  Minä olen löytänyt pienen kolkan, missä voin tehdä rehellistä ja
  hyödyllistä työtä. Olenkin hyvin iloinen, että tiedät edes sen
  minusta, ja kun minä nyt punon yhteen elämäni sotkeutuneita lankoja,
  koetan elää niin, ettei minun ainakaan tarvitse katua tätä viimeistä
  elämäni jaksoa. En häiritse sinua koskaan enää. Vaan pakopaikastani
  seuraan minä hartaasti sinun vaiheitasi, ja minä rukoilen aina sinun
  puolestasi. Minun ajatukseni rientävät alinomaa sinun luoksesi —
  sinun, Jumalan luomista olennoista ihanimman.

  Tarketukseni ei ollut kirjoittaa näin pitkälti, vaan mieleni
  täyttivät nyt niin monet muistot, kaipuu ja rakkaus. Hyvästi."

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

Se putosi Margotin kädestä valkoiselle karhuntaljalle. Hän oli
polvillaan ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Ne olivat
ensimäiset kyynelet, Jotka hän vuodatti Hartley Lathomin tähden
senjälkeen kun he olivat eronneet.

Hän oli odottanut aivan toisenlaista kirjettä, pyyntöä, että hän
lähettäisi rahaa, — missään tapauksessa ei tällaista kirjettä, joka
herätti hänessä mitä syvintä myötätuntoa — niin syvää, että hän unohti
surunsa ja tuskansa.

"Tietäen, että minun itseni täytyy aina, aina olla pimeydessä." Hän
toisti nuo sanat hiljaa.

Tämä kirje särki kokonaan sen vihan muurin, jonka. Margot oli
rakentanut itsensä ja Hartleyn välille. Tuon kauhean yön jälkeen ei
hän ollut koskaan muistellut Hartley Lathomia hellänä, rakastavana
puolisona, vaan sinä. Hartley Lathomina, joka äkkiä ja odottamatta oli
paljastanut itsensä roistona. Tuo ensimäinen kuva oli kokonaan häipynyt
hänen mielestään, kunnes nyt saapunut, kirje toi sen hänen eteensä.

"Hartley parka!" kuiskasi hän. Ja hänen ajatuksensa siirtyivät siihen
mieheen, joka vähän aikaa sitten oli lähtenyt.

Margot käänsi väsyneen katseensa ikkunaan. Ulkona oli pimeätä,
hiljaista ja raskasta — aivan kuin hänen sielussaan.

Tuntu jostain korvaamattomasta täytti koko huoneen, missä Dick vielä
äsken oli iloisesti jutellut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.
Rakkaus oli ollut ikäänkuin ihmeellinen laulu, joka oli voittanut hänen
surunsa ja epätoivonsa. Mutta nyt se laulu oli loppunut.

Hän muisteli niitä valoisia, ihania päiviä, jollaisia ei enää koskaan
koittaisi, hänen onnensa oli kärsinyt haaksirikon, eikä sitä voinut
enää mikään pelastaa.

Häntä odotti nyt pitkien päivien loppumaton sarja; ajatus surullisesta
tulevaisuudesta oli kokonaan täyttänyt hänen mielensä, hänen vielä
yhä edelleen ollessaan polvillaan taljalla takkavalkean luona
liikkumattomana kuin marmori. Hämärä alkoi hiipiä sisään, vaan hän ei
sytyttänyt kynttilää. Hänen mietiskelynsä oli niin murheellista!

Hän ei voinut ilmottaa Dickille, etteivät he voineet mennä naimisiin
muuten kuin mainitsemalla syyn siihen. Ja Hartley Lathomille hän oli
luvannut säilyttää hänen salaisuutensa; hän oli vannonut, ettei Dick
Jardine eikä kukaan muukaan saisi sitä koskaan tietää. Hän oli antanut
sanansa. Senvuoksi oli välttämätöntä saada tietää, missä Hartley Lathom
oli ja minkä nimen hän oli ottanut itselleen. Hartleyn täytyisi päästää
hänet lupauksestaan Dickiin nähden. Vaan hänen kirjeestään ei käynyt
mitään selville.

Merkillistä oli, kuinka Hartley oli saanut tietää hänen asuvan täällä.
Keneltä hän oli mahtanut sen kuulla. Tuskinpa se oli tapahtunut
Greyminsterissä, sillä siellä hän ei varmaankaan ollut uskaltanut
näyttäytyä. Muuan ajatus iski hänen aivoihinsa, sama ajatus, joka
oli herännyt hänessä silloin kun Dick oli maininnut vieraan poskessa
olleesta arvesta.

Marion Cross oli kertonut hänelle Laupiaan samarialaisen suojakodissa
asuvalla David Muirilla olevan juuri samanlaisen arven, ja Muir oli
Hartleyn äidin tyttönimi. David Muir taas oli voinut kuulla Marionilta,
että hän asui Wistholmassa. Ja Marion oli niin innokkaasti tahtonut
tutustuttaa hänet David Muirin kanssa.

"Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista!" kuiskasi hän itsekseen.
"Miten Hartley olisi saanut poskeensa sellaisen arven?"

Ja kuitenkin oli yhtäläisyys täydellinen. Sitäpaitsi oli merkillistä,
että sinä päivänä, kun hän kävi suojakodissa, oli David Muir
näkymättömissä. Marion oli huomauttanut, että hän oli ollut siellä
juuri vähän ennen.

"Ei, ei, se on mahdotonta!" tuumi Margot.

Hänen täytyi saada siitä selvä, hänen täytyi saada tietää, missä
Hartley Lathom oleskeli, sillä kun hän purkaisi kihlauksensa Dickin
kanssa olisi hän pakotettu ilmottamaan hänelle myöskin syyn. Se oli
hänen velvollisuutensa Dickiä ja itseään kohtaan.

Ja ainoa syy oli, että Hartley Lathom vielä eli, ja sitä hän ei
taas voisi sanoa Dickille ennenkuin Hartley oli päästänyt hänet
lupauksestaan.




XII

Päätelmä.


Lontoossa, Westminsterissä, oli toinenkin nainen, joka paljon ajatteli
David Muina, ja joka kolmen päivän ajan oli hautonut mielessään
kysymystä, johon hänen oli mahdotonta löytää vastausta:

"Miten minun viimeinen kirjeeni Robertille on voinut joutua mr Muirin
haltuun?"

Se oli ollut Marion Crossin ensimäinen ajatus löytäessään mainitun
kirjeen David Muirin papereiden joukosta.

Hän aikoi ensin jäädä odottamaan mr Muiria, kuullakseen häneltä asian
laidan ja saadakseen selityksen.

Vaan hän ei menetellytkään niin. Äkillinen päähänpisto sai hänet
luopumaan siitä ajatuksesta — kummallinen, selittämätön päähänpisto.

Ja hän oli pannut kaikki paperit takaisin takin taskuun paitsi tuota
kirjettä, jonka hän piti. Hän oli palannut huoneeseensa, eikä virkannut
David Muirille mitään koko tapahtumasta.

"Miten minun viimeinen kirjeeni on voinut joutua mr Muirin haltuun?"

Hän oli aivan varma siitä, että David Muir selittäisi hänelle asian.
Vaan mitä, mitä hän siis saisikaan kuulla?

"Minun täytyy ottaa selville lisää, ennenkuin teen hänelle
kysymykseni", oli tytön ensimäinen, luonnollinen ja ovela ajatus.

Tytön silmien palo toisti tavatonta epäluuloa. Marion tunsi, että sen
rauhallisen ystävyyssuhteen pinnan alla, mikä vallitsi hänen ja mr
Muirin välillä, oli jotain muutakin, salattua.

Hän oli tuntenut suurta kiintymystä tuohon voimakkaaseen, rauhalliseen
mieheen, joka oli häntä lohduttanut ja antanut hänelle uutta
elämänhalua ja toivoa. Mutta hänen ystävyyteensä ja kiitollisuuteensa
sekottui nyt kostonhalua sitä kohtaan, joka oli murhannut Robert
Fenwickin. Sillä hän oli aivan varma, että hänen sulhasensa oli
kuollut, murhattu. Robertin murhaajan täytyi saada kärsiä niinkuin hän,
Marion oli kärsinyt.

Marion hiipi huoneeseensa tapaamatta David Muiria. Hän meni hiljaiseen
asuntoonsa ja sulkeutui huoneeseensa. Kamiinin päällä oleva Robertin
kuva hymyili hänelle ystävällisesti.

Tänään hymyili kuva aivan erikoisemmin.

"Poliisi ei ole saanut mitään selville — mutta minä olen löytänyt
jotain tärkeätä", kuiskasi hän yhtämittaa, ikäänkuin kuvan olisi
pitänyt ymmärtää hänen sanansa. "Minä en voi herättää sinua eloon,
Robert, mutta minä ainakin kostan puolestasi. Oh, Robert, minä tahdon,
että sinun murhaajasi saa kärsiä kovin, kovin, ken hän vaan lieneekin!
Minä vannon, että hän saa kärsiä!"

Mitään ulkonaisen raivon merkkejä ei hänessä ollut huomattavissa. Hän
oli tyyni, paitsi että hänen silmänsä paloivat kuin tuliset lähteet.

"Minulla ei ole enää mitään, jota varten eläisin!" oli hän huudahtanut
Francis Bramptonin huoneessa, kun sanomalehdet olivat todenneet hänen
surulliset epäilyksensä.

Ja nyt muisti hän David Muirin sanat;

"Teillä on hänen muistonsa hänen rakkaudestaan, syvyydestään ja
jaloudestaan. Teidän tulee säilyttää ne pyhinä. Te kunnioitatte hänen
muistoaan kantamalla sitä pää pystyssä, niinkuin urhean ja hyvän naisen
tulee."

Kuka oli David Muir? Hän ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin että
hän oli tullut suojakotiin sen sankarityön jälkeen tulipalossa, josta
kuultuaan hänen sydämensä sykki tulisesti; hän ilmestyi vasta Robertin
katoamisen jälkeen. Missä hän oli ollut sitä ennen? Hänen täytyi nyt
saada tietää koko hänen entisyytensä. Robertin kuoleman salaisuus oli
jollain tavoin tekemisissä David Muirin persoonan kanssa. David Muirin
täytyi varmasti tietää jotain — ehkä hän tiesi kaikki.

"Hän varmasti suojelee jotakuta! Itseäänkö — itseäänkö?"

Oliko Muir ollut häntä kohtaan niin ystävällinen vain johtaakseen hänet
harhaan? Marion kuitenkin tukahutti sen ajatuksen. Hän ei voinut uskoa
sellaista David Muirista. Hänhän oli seurannut hänen väsymätöntä,
epäitsekästä työskentelyään suojakodin hyväksi; David Muirin elämä
siellä oli kuin avoin kirja. Hän vaikutti niin paljon hyvää ja oli niin
monelle hyödyksi; kukaan apua tarvitseva ei koskaan turhaan kääntynyt
hänen puoleensa.

Merkillistä oli, että hän niin lyhyessä ajassa oli saavuttanut kaikkien
luottamuksen. Kukaan ulkokullattu teeskentelijä ei olisi, niinkuin hän,
pelkäämättömästi tunkeutunut Westminsterin kurjimpiin osiin kärsivien
ja onnettomien miesten ja naisten luo, jotka rikoksellisen elämänsä
jälkeen, kuoleman lähestyessä, tulivat kääntymykseen ja parannukseen.
David Muir lohdutti ja rohkaisi ja puhui vakuuttavia sanoja. Hän oli
kuin ennen Francis Brampton — vaan hänessä oli vielä jotain enemmän
kuin Francis Bramptonissa. Ja kun Marion muisteli kaikkea, mitä hän
tiesi David Muirista, tukahutti hän kaikki äskeiset huonot ajatuksensa
tuosta miehestä.

Vaan siitä hän oli varma, että Muir tiesi jotain Robertin kuolemasta,
eikä hänen ihailunsa suinkaan estäisi häntä koettamasta saada siitä
selvää.

Marion ei nähnyt häntä sinä, eikä seuraavanakaan päivänä; hän kuuli
hänen matkustaneen pois Lontoosta. Vasta seuraavan päivän aamuna tapasi
Marion hänet.

Se mies, joka kutsui itseään David Muiriksi, oli ollut toimittamassa
Margotille kirjoittamaansa kirjettä perille.

Hänen tavaton ikävänsä oli saanut hänet käymään Wistholmassa. Hän oli
Marionilta sattumalta kuullut Margotin asuvan siellä. Ja kun David Muir
oli nähnyt siellä myöskin Jardinen, oli hän huomannut menetelleensä
väärin siinä, ettei hän ollut antanut Margotille mitään tietoja
itsestään. Margot oli varmaan luullut hänet kuolleeksi.

Muirin tullessa veräjästä sisään pihamaalle näki hän Johnsonin ja
Marion Crossin, jotka juttelivat keskenään.

"Olen sanonut miss Crossille, että hän rasittaa itseään liikaa ja että
hänen tulisi kaihtaa Westminsterin ilmaa”, virkkoi Johnson hänelle
tavallisella iloisuudellaan. ”Olen varma, että meren tuuli, ennenkuin
se ehtii tänne, kadottaa paljon raikkaudestaan ja terveellisyydestään."

Muir oli myöskin huomannut tytön kalpeuden, ja tänään hän sitäpaitsi
näytti harvinaisen hermostuneelta.

"Ainakin olisi teidän matkustettava pois vaikka vain päiväksi, kuten
Muirkin", jatkoi Johnson.

"Olitteko rannikolla, mr Muir?"

"Olin", vastasi tämä.

"Siellä on kerrassaan ihana kalastuspaikka, nimeltä Wistholma.
Tiedättekö sen?" kysyi Marion äkkiä ja katsoi häneen.

Muir silmäsi häneen ja Marion huomasi, että hänen katseensa muuttui.

"Minä olin Wistholmassa", vastasi Muir.

Häntä ihmetytti, miksi Marion tuli kysyneeksi juuri sitä. Vaan samalla
hän muisti, että Marion oli siellä ensi kerran tavannut Margotin, ja
epäluulo, joka hänessä ensin heräsi, haihtui samassa.

"Se kuuluu olevan kaunis ja rauhallinen paikka", virkkoi Raymond
Johnson. "Minä olen kuullut puhuttavan siitä. Toivoisin, että me
voisimme lähettää kaikki köyhät hoitolaisemme sinne. Hengittää raitista
meri-ilmaa on toista kuin vetää keuhkoihinsa Westminsterin pölyä."

Puhuessaan teki hän sen huomion, ettei Muirkaan näyttänyt terveeltä.

"Minä sitten vaan en sairastu", lausui hän. "Mutta te molemmat olette
liiaksi rasittaneet itseänne. Muir, sinun pitäisi viipyä täältä poissa
kauemmin — joskaan en ymmärrä, yhtä vähän kuin johtajakaan, miten me
tulisimme täällä toimeen ilman sinua.

"Pah, isä Brampton vain laski leikkiä."

"Päinvastoin. Ja minä vakuutan, etten minäkään tee sitä. Sinä
osaat kohdella kansaa oikein, ja se on suuri lahja. Muistele vain
keskiviikko-iltojasi, sali on aina täynnä väkeä silloin kun sinä
puhut. Ja ajattelehan, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että
sinä olisit puhuja, ennenkuin kuulin sen omin korvin sinä iltana, kun
johtaja sairastui ja sinä täytit hänen paikkansa. Olisin toivonut
teidänkin, miss Cross, olevan läsnä silloin. Juuri sellaisia tulee
täällä pidettävien esitelmien olla: silloin tällöin hymyä toisessa
suupielessä, vaan kesken kaikkea sanoja, jotka tunkeutuvat sydänjuuriin
saakka. Sinä ihan hämmästytit minua, Muir!" naurahti hän. "Mutta mistä
ihmeestä sinä aina keksit nuo juttusi?"

"Vanhoja kaikki tyyni!" virkkoi Muir huolettomasti.

"Mitä se tekee? Sinä kerrot ne kuitenkin aina uudella värityksellä",
intti Johnson. "Muuten on minulla kerrottavana sinulle muuan hauska
juttu. Näyttää siltä kuin mr Lathom — hänen leskensä kävi täällä teidän
kanssanne, miss Cross —"

Marion tähysti häntä hämmästyneenä ja virkkoi kiintyneesti:

"Niin, niin!"

"Hän oli oikea kaunopuhuja", jatkoi Raymond Johnson, tietämättä
sanojensa merkitystä. "No niin, sinä iltana, jolloin sinä puhuit, Muir,
oli täällä muuan mies Greyminsteristä ja häntä ihmetytti muuan seikka
vallan tavattomasti. Hän sanoi, että sinä puhuit aivan kuin mr Lathom;
ääni oli ihan samanlainen ja myöskin tapa. Eikö se ole kummallista?"

Marion Cross tuijotti David Muiriin, joka oli käynyt kuolon kalpeaksi.

Raymond Johnson vaikeni ja katseli hämmästyneenä heitä kumpaakin. Mitä
tämä merkitsi? Äkkiä muisti hän Robert Fenwickin vaatteita sisältäneen
laukun, joka oli löydetty Greyminsteriä lähellä olevasta joesta, ja
jonka laukun sanomalehdet olivat kertoneet kuuluneen mr Lathomille. Ja
nyt punastui Johnson itse. Hän huomasi maininneensa seikoista, jotka
herättivät vain ikäviä muistoja.

Marion hillitsi itsensä. Etevinkin näyttelijätär olisi sillä hetkellä
kadehtinut hänen kykyään esiintyä aivan toisenlaisena kuin mitä luonto
vaati. Raymond Johnsonin sanat olivat kaksinkerroin lisänneet hänen
epäluulojaan. Kumpikaan miehistä ei voinut aavistaa, miten hänen
täytyi ponnistaa voimiaan voidakseen hieman naurahtaa ja lausua aivan
luonnollisesti:

"Ehkä mr Muir muistuttaa mr Lathomia ulkomuodoltaankin?"

"Sitä täytyy teidän kysyä veli Raymondilta, sillä minulle on tämä aivan
uutta", virkkoi Muir vaivaloisesti. "Tunsitteko te mr Lathomin, miss
Cross?"

"En. Vaan mrs Lathomin olen tuntenut vähän aikaa", vastasi Marion
hiljaa.

"Minun täytyy olla kerrassaan ylpeä, sillä mr Lathomiahan pidettiin
suurena kaunopuhujana", sanoi Muir ponnistellen.

Hän oli huomannut Marionin silmissä välähdyksen, joka sai hänet
levottomaksi. Se oli kuitenkin pian kadonnut, ja tyttö oli jälleen
entisen kaltainen. Aavistikohan Marion jotain? Hänen Wistholmaa
koskenut kysymyksensä sai Muirin mielestä nyt aivan uuden merkityksen.
Hän tunsi, että Marionen tummat, syvät silmät tähystivät häntä
tutkivasti silloin kun hän kysyi:

"Ette kai tuntenut mr Lathomia, mr Muir?"

Merkitsiköhän tuo kysymys mitään enempää? Epäiliköhän Marion todellakin
jotain? Joka tapauksessa tuijotti tyttö häneen yhä edelleen. Muir ei
heti keksinyt sopivaa vastausta.

"Mahdollista on, että olen hänet joskus nähnyt Greyminsterissä;
olen ollut siellä", virkkoi hän varovasti. Ja päästäkseen enemmistä
kyselyistä sanoi hän äkkiä: "Ei, nyt minun täytyy mennä. Pöydälläni on
kokonainen pinkka avaamattomia kirjeitä."

Muir tunsi suurta helpotusta päästyään vapaaksi noiden tummien, syvien
silmien katseilta. Vai oli joku sanonut hänen puhetapansa muistuttavan
mr Lathomia! Kuinka tämä maailma olikaan pieni sille, joka tahtoi paeta
omaa itseään!

Kun Marion oli jättänyt veli Raymondin taukosi hänen teeskentelynsä.

Lathom — aina vaan Lathom, mihin hän kääntyikin. Mitä se merkitsi? Hän
oli havainnut, että Raymond Johnsonin sanojen vaikutus oli ollut yhtä
suuri David Muiriin kuin häneenkin, ja se seikka oli omiaan suuresti
lisäämään hänen epäluulojaan.

"Hartley Lathomhan oli tunnettu mies; ei olisi ollenkaan vaikeata saada
hänen valokuvaansa Greyminsteristä", tuumi hän. "Minun täytyy hankkia
mr Hartleyn valokuva", päätteli hän lopuksi.

David Muir oli mennyt huoneeseensa jotenkin levottomana. Hän heittäytyi
väsyneenä nojatuoliinsa.

Hän muisti Marionin epäilevän katseen. Ja lähemmin ajatellessaan
tuli hän vakuutetuksi siitä, että tytön käytöksessä oli jotain
epäluonnollista. Vai kuvitteliko hän vain?

Tämä ajatus johti hänen mieleensä erään toisen:

"Minun täytyy hävittää tuo kirje. Olen ollut tuhma, kun en ole tehnyt
sitä aikaisemmin." Hän tarkotti Marionen kirjettä, jonka hän oli
löytänyt vainajan taskusta.

Hän otti esiin kaikki kirjeensä ja selaili niitä. Ja vähitellen
todistivat hänen kasvonsa, että hän hengitti tavallista kiivaammin, ja
hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän koetteli kaikkia taskujaan,
kopeloi kaikki paperinsa läpi, ennenkuin hän tuli vakuutetuksi siitä,
että se todellakin oli poissa.

"Jumalani!" huudahti David Muir käheästi. "Onkohan tuo nainen jollain
käsittämättömällä tavalla saanut sen haltuunsa?"

Hän oli ollut hyvin varomaton säilyttäessään kirjettä taskussaan. Nyt
se oli poissa. Olisikohan se voinut joutua Marionen käsiin?

Jos niin oli tapahtunut, mitä hän silloin tekisi?




XIII

Kaksi miestä.


Dick Jardine oli jälleen Greyminsterissä.

Hän oli matkalla kotiinsa, ja hän ratsasti hyvin hiljakseen, sillä
hänen hevosensa oli väsynyt. Hän oli ratsastanut kauan ja kovaa,
ikäänkuin tahtoakseen paeta niitä katkeria ajatuksia, jotka kiusasivat
häntä.

Hän ei ollut tavannut Margotia sen jälkeen, jolloin ikäänkuin varjo oli
langennut hänen ylleen. Seuraavana aamuna oli hän saanut sähkösanoman,
jossa Margot ilmotti, ettei hän voinut tavata häntä sinä päivänä, sekä
että pian saapuisi hänelle kirje.

Myöhemmin aamupäivällä saapuikin Margotilta kirje, jota hän ensi
silmäyksellä ei ollenkaan ymmärtänyt, — kirje, missä Margot purki
kihlauksen.

  "Tuskin tiedän, Dick, miten minun pitäisi kirjoittaa. Sydämeni
  halkeaa täytyessäni ilmoittaa sinulle, että meidän on mahdotonta
  mennä naimisiin — aivan mahdotonta. Koskaan en ole rakastanut
  sinua enemmän kuin nyt, usko se! En milloinkaan ole tuntenut
  tarvitsevani sinua enemmän kuin nyt, jolloin minun täytyy heittäytyä
  yksinäisyyteen sekä ymmärtää, että meidän onnemme on loppunut, — vaan
  emmehän me voi taistella kohtaloa vastaan. Syytä eroomme en vielä
  voi sinulle ilmottaa, vaan sinä kyllä saat sen tietää myöhemmin.
  Tänään minulla ei ole oikeutta sitä sanoa. Rakkahin, kaikista elämäni
  katkerista hetkistä on tämä katkerin. Saadessasi tämän kirjeen olen
  minä jo lähtenyt Wistholmasta, mutta minä kirjoitan sinulle heti kun
  saan vapauden ilmoittaa sinulle, mikä on aiheuttanut minut ottamaan
  tämän askeleen. Älä koeta etsiä minua, Dick. Anna minulle anteeksi,
  että tuotan sinulle surua; minä kärsin suuresti. —

                                                   Margot."

Jardinen ensimäinen ajatus oli lähteä mrs Dringin luo ja pyytää saada
tietää Margotin osoite; vaan Margothan oli pyytänyt, ettei hän etsisi
häntä. Mitä se merkitsi? Margot rakasti häntä. Ja olihan hän sen nyt
tunnustanut kirjeessäänkin. Mutta samalla hän oli sanonut, että heidän
oli mahdotonta mennä naimisiin.

Nyt, kolmen päivän kuluttua, oli hän vielä yhtä tietämätön asian
laidasta, ja yhtä vähän hän edes arvasi, mikä oli aiheuttanut Margotin
mielenmuutoksen.

Kirjoittaessaan Dickille tiesi Margot kyllä, miten kova tuo isku
oli hänelle. Hän oli voittanut itselleen rakastamansa naisen vain —
menettääkseen hänet.

Dick Jardinen ajatukset olivat katkerat ja hänen kasvonsa kovat hänen
ratsastaessaan kesäiltana kotiinsa pitkin Greyminsterin hiljaisia
katuja. Mitä taivaan nimessä tämä kaikki mahtoi merkitä? Hartley
Lathomhan oli kuollut — mikä este oli nyt siis ilmestynyt? Mutta
varmasti oli jotain merkillistä tapahtunut. Ja hän ei saanut tavata
Margotia ja kuulla totuutta hänen omasta suustaan, Toista kirjettä hän
ei ollut saanut.

Huomaamattaan oli hän ratsastanut sille kadulle, missä oli Hartley
Lathomin synkkä, hiljainen talo. Se oli sulettu melkein heti Lathomin
kuoleman jälkeen.

Talon piti olla Margotin hallussa kuusi kuukautta. Sen ajan kuluttua
aikoi hän myydä huonekalut; kaikki palvelijat olivat lähteneet. Talon
ikkunat olivat peitetyt ja portti oli lukittu.

Katu oli aivan autio, lukuunottamatta muuatta yksinäistä miestä, jonka
Jardine näki loitolla. Hän näki tuon olennon kulkevan portin ohi, vaan
pian kuitenkin kääntyvän ja hyppäävän aidan yli puutarhaan. Jardine
hämmästyi. Mitähän miehellä oli siellä tekemistä? Saavuttuaan portin
kohdalle pidätti Jardine hevosensa ja katsoi puutarhaan, jonne mies oli
hävinnyt.

Nähtävästi oli se joku, joka oli saanut tehtäväkseen silloin tällöin
käydä siellä tarkastuksella; ja Jardine ratsasti kotiinsa.

Vaan sinne saavuttuaan palasi tuo mies jälleen hänen mieleensä. Kuka
hän lieneekin ollut, niin oli hän ensin kulkenut portin ohi, sitten
kääntynyt ja sitten vasta hypännyt aidan yli. Miks'ei se saattanut olla
joku vartijakin, — mutta hiukan merkillinen oli hänen käytöksensä.

"Luulenpa, että palaan takaisin ja silmäilen siellä hieman", tuumi hän
itsekseen.

Ja kymmenen minuutin kuluttua oli Jardinekin hypännyt aidan yli ja
asteli pitkin puutarhan hämärää käytävää.

Hän meni pihan poikki talon toiselle puolelle ja kaikki oli
rauhallista. Äkkiä näki hän eräässä akkunassa valonpilkahduksen, joka
kuitenkin samassa sammui. Mutta Jardine oli ehtinyt huomata sen miehen
kasvonpiirteet, jonka hän oli nähnyt Wistholmassa tuona sumuisena
iltana — vieraan, jolla oli arpi poskessa. Mitä hänellä mahtoi olla
tekemistä tuolla sisällä?

Ja kun hän muisti miten Margot oli pelästynyt tuota samaa henkilöä,
tuli hän tahtomattaan kysyneeksi itseltään: oliko tuolla vieraalla
jotain tekemistä heidän puretun kihlauksensa kanssa?

"Minä menen ja puhuttelen häntä!" tuumi Jardine.

Tuskin oli kulunut neljä kuukautta siitä kun hän oli hiipinyt pois
tästä talosta, joka nyt oli autio ja hiljainen! David Muir ajatteli
sitä hiipiessään sinne nyt jälleen sisään varkaan tavoin, niinkuin
hän oli sieltä lähtenytkin, ajatellen, ettei hän koskaan enää sinne
palaisi. Niin, tuskin oli kulunut neljä kuukautta — vaan se oli ollut
tuntunut hänestä kokonaiselta elinajalta. Neljä kuukautta oli muuttanut
hänet niin, että hän nyt voi kulkea tuntemattomana Greyminsterin
kaduilla.

Tämän hänen käyntinsä oli puoleksi aiheuttanut halu tyynnyttää kasvavaa
pelkoa — pelkoa, joka oli tehdä hänestä raukan, ellei hän rautaisin
tahdoin voisi hillitä itseään.

Hän oli hetkeksi joutunut tavattoman pelon valtaan silloin kun hän
oli huomannut, että Marion Crossin kirje oli tuntemattomalla tavalla
häneltä kadonnut. Sen joka kirjeen oli ottanut täytyi myös tietää sen
merkitys.

"Olikohan Marion sen ottanut?" Se oli ollut hänen ensi ajatuksensa.
"Säilyttääkö hän nyt sitä — siten kavalasti saadakseen hänet kiinni?"

Senjälkeen hän kuitenkin hillitsi itsensä ja päätti käydä rauhallisesti
vaaraa kohti.

"Jos menisin Greyminsterin kaduille, niin tuskimpa kukaan kääntäisi
minuun huomiotaan tai väittäisi nähneensä kummituksen", oli Muir
arvellut itsekseen.

Miksipä hän el koettaisi?

Hän ei tahtonut päästä siitä ajatuksesta. Jos hän todellakin voisi
tuntemattomana samoilla pitkin Greyminsterin katuja, niin voisi hän
aivan varmaan olla aivan rauhallinen siitä, ettei kukaan koskaan
saattaisi sälyyttää hänen niskoilleen Hartley Lathomin syntejä.
Katsellessaan kuvastimessa parrottuneita kasvojaan, varmistui hän yhä
enemmän siitä, että häntä oli mahdotonta tuntea.

Vaan tämä ei ollut ainoa syy aiheuttamaan hänet lähtemään
Greyminsteriin. Jo kauan aikaa oli hän tuntenut tavatonta kaipuuta
vielä kerran nähdä se paikka, missä hän oli viettänyt elämänsä
onnellisimman ajan.

Junan pysähtyessä Greyminsteriin ja hänen astuessaan asemasillalle oli
pelko jäytää hänet. Hän tunsi tavattoman halun syöksyä takaisin junaan
ja antaa sen viedä hänet pois, minne tahansa.

"Ei, minä en saa antaa heikkoudelleni valtaa", ajatteli hän, hyvin
tietäen, mitä suuri pelko voi matkaansaattaa; Muir tiesi, että jos hän
nyt horjuisi, ei hän enää koskaan voisi luottaa itseensä.

Astuessaan ulos asemalta näki hän erään kantajan sekä erään
asemamiehen, jotka molemmat hän hyvin tunsi, vaan kumpikin katsoi
häneen tavalla, mikä osoitti heidän pitävän häntä aivan vieraana. Muir
pakotti itsensä kulkemaan pääkatuja pitkin, vaikka pelko tahtoi ajaa
häntä sivukaduille. Vähitellen hän rauhoittui ja hänen rohkeutensa
kasvoi. Pari kertaa tuntui hänestä kuin jokunen hänen entinen ystävänsä
olisi tuijottanut häneen ikäänkuin tämä olisi huomannut hänessä jotain
tutunomaista; vaan koko Greyminsterihän tiesi, että Hartley Lathom oli
kuollut.

Hämärän saavuttua meni hän sen talon luo, missä Margot ja hän olivat
asuneet. Hän tunsi sanomatonta kaipuuta nähdä se vielä kerran. Hän
kyllä tiesi, että portti oli lukittu. Marion oli maininnut, että kaikki
ovet olivat kiinni, ja että palvelijat olivat lähteneet.

"Kunpa minä jollain tavoin pääsisin sisään!" tuumi Muir itsekseen.

Hän tahtoi nähdä nuo tutut huoneet ja hän tahtoi ottaa sieltä mukaansa
erään esineen, muiston — Margotin valokuvan.

Hän pysähtyi Ja katsoi ympärilleen. Ketään ei kuulunut olevan
lähettyvillä.

Seurauksia ajattelematta rohkaisi Muir itsensä. Hän pääsi sisään taloon
eräästä ikkunasta, jonka luukut hän sai kynäveitsellään auki.

Hän meni suureen eteiseen ja sieltä toisen huoneen läpi toiseen,
uskaltamatta sytyttää sähköä, vaikkakin ikkunaverhot olivat alhaalla.
Jokaisen huoneen kynnyksellä raapaisi hän tulta tulitikulla. Yhtä
huonetta hän kuitenkin väisti; tuossa hiljaisessa pimeydessä palasivat
kamalat muistot hänen sieluunsa.

"Nyt en mene enää kauemma. Minä otan Margotin kuvan ja lähden",
ajatteli hän ja pysähtyi.

Muir kääntyi palatakseen jälleen alas. Tuntui kamalalta tuo vallitseva
hiljaisuus tässä talossa, missä Robert Fenwick oli kuollut. Äkkiä
puhalsi hän kynttilän sammuksiin; hän huomasi seisovansa vastapäätä
erästä avoimeksi jäänyttä ikkunaa. Pimeässä hapuili hän arkihuoneeseen.

Margotin hopeapuitteinen valokuva, joka oli ollut muurin otsalla,
oli poissa, kaikki hopea- ja porsliini-esineet olivat kadoksissa; ne
oli kai viety muualle. Muir raapaisi tulta toisella tikulla toisensa
perään, ja lopuksi hän löysi erään Margotin valokuvan. Silmänräpäyksen
ajan seisoi hän hiljaa, lumottuna, ja katseli kuvaa tulitikun
loisteessa. Vaan äkkiä hän havahti, tulitikku sammui Ja hän jäi pimeään.

Hän oli kuullut askeleita, hän tiesi jonkun seisovan kynnyksellä,
vaikkei hän voinut häntä nähdä.

"Kuka täällä on?" kysyi hän ääneensä.

Vastaukseksi raapaistiin tulitikkua, valo leimahti, ja kaksi miestä
seisoi vastakkain, tuijottaen terävästi toinen toisiinsa.

"Jardine!" huudahti Muir tahtomattaan, heti säikähtäen, sillä kuinka
David Muir tuntisi Jardinen.

Jardine katsoi häntä terävästi ja tutkivasta Hänkin oli hiipinyt sisään
avatusta ikkunasta ja seurannut tuota toista huoneesta huoneeseen ja
oli seisonut kynnyksellä koko ajan, kun vieras etsi Margotin kuvaa. Ja
jälleen tuli Jardinen mieleen muuan kuollut mies — tällä kertaa entistä
selvemmin.

Kuka oli hän, joka harhaili ympäri tässä kuolleessa talossa, ja millä
tavoin hän oli tekemisissä Margotin kohtalon kanssa? Tähän kysymykseen
oli Jardine nyt yhtäkkiä saavinaan vastauksen, kuullessaan huudettavan
nimeään.

Jardine hengähti syvään. Tulitikku sammui, vaan vapisevin käsin kopeloi
hän sähkönappia, löysikin sen ja äkkiä leimahti huone valoiseksi.
Silmänräpäyksen ajan seisoivat molemmat hiljaa ja tuijottivat toinen
toisiinsa. Senjälkeen meni Jardine hitaasti huoneen poikki, laski
molemmat kätensä vieraan olkapäille ja tuijotti häntä edelleenkin
tutkivasti kasvoihin.

"Te — miten se on mahdollista, en tiedä — mutta te olette Hartley
Lathom!" lausui hän.

Henkilön piirteet ja ääni olivat varmistuttaneet Jardinea arvelussaan,
ja kirkkaassa sähkövalaistuksessa tiesi hän nyt varmaan olevansa
oikeassa. Kasvot olivat muuttuneet; parta, viikset ja suuri arpi saivat
hänet näyttämään aivan toiselta; tukka oli harmaa. Mutta silmät ja ääni
olivat Lathomin. Niin tavattoman merkillistä kuin se olikin — se oli
sittenkin Hartley Lathom.

Lathom siis eli! Nyt ymmärsi Jardine Margotin menettelyn.

Lathom oli kai kirjoittanut Margotille intohimoisen kirjeen. Nyt
Jardine käsitti.

Hän irrotti kätensä hänestä ja lausui uudelleen:

"Te olette Hartley Lathom!"

Hän se oli, hän, jonka koko Greyminster luuli kuolleeksi! Mitä tämä
merkitsi? Hän oli löytänyt kuolleeksi mainitun miehen tämän omassa
talossa, hän voi todeta sen olevan Lathomin — ja Lathomia oli pidetty
vainajana.

"Te — te olette hullu!" kuiskasi vieras käheästi.

"Teidän on turhaa kieltää!" virkkoi Jardine. "Ellette te ole Lathom,
niin miksikä tulitte Wistholmaan ja tähystitte sisään valkoisen talon
ikkunasta — tai miksi olette täällä?" Ei vastausta. "Ja jos te olette
Hartley Lathom, joka te varmasti olette, niin kuka haudattiin teidän
sijastanne?"

Ei vieläkään vastausta. Ainoastaan suuri arpi loisti punaisena kalman
kalpealla iholla.

Silloin kysyi Dick Jardine äkisti:

"Sanokaa, oliko hän — Robert Fenwick?"

Jardine näki vieraan huulilla lausumattoman vastauksen, ja hän alkoi
tuntea tavatonta inhoa. Kysymyksessä ei siis ollut ollutkaan itsemurha
— kamalampi teko oli tapahtunut. Margotin mies oli —

Samassa päästi Lathom tukahutetun huudon, ja samassa silmänräpäyksessä
oli huone pimeä.

"Jardine! Kuulkaa! Ettekö kuule?"

Jardine oli ehtinyt kuulla: raskaat askeleet lähenivät.

Vaivoin hoippuroi vapiseva mies ikkunan luo, vetäsi verhon syrjään ja
katsoi ulos pimeään puutarhaan.

"Jardine, se on poliisi!" sanoi hän tuskallisesti. "Hän on huomannut
valon, ja Jos hän löytää minut täältä ja tuntee minut... Jardine,
teidän tulee pelastaa minut... Margotin tähden."

"Te siis myönnätte olevanne Lathom?" virkkoi Jardine rauhallisesti.
"Vaan kun valo kerran on sytytetty, on tyhmyyttä sammuttaa se. Parasta
on sytyttää se jälleen."

Samassa kolkutettiin porttia kovasti.

Jardine väänsi jälleen sähkön palamaan sekä huomasi samalla lattialla
jonkun esineen. Se oli Margotin valokuva.

Jardinesta oli koko tapahtuma tuntunut kuin unennäöltä. Lathom seisoi
kalman kalpeana; hän oli jo aikaisemmin tullut liikutetuksi niistä
muistoista, jotka palasivat hänen mieleensä astuessaan tämän talon
kynnyksen yli, ja nyt kun Jardine hänet yllätti, murtui hän kokonaan.
Jardinen ilmestyminen, Jardinen syytös sekä viimeksi kolkutukset
portille saivat Lathomin sokeaan raivoon, mikä aiheutti, että Jardine
alkoi tuntea sääliä häntä kohtaan, häntä, joka tänä iltana ihmeen
tavoin oli ilmaantunut hänen elämäänsä pitkittääkseen sitä vääryyttä,
jota hän aikaisemmin oli hänelle, Jardinelle, tehnyt sekä ollakseen
edelleen hänen ja hänen onnensa välissä.

"Odottakaa täällä niin kauan kuin minä käyn portilla — ei ole mitään
syytä olla levoton", virkkoi Jardine. "Voitte luottaa minuun", lisäsi
hän. "Ken kerran on kuollut ei enää saa herätä eloon, varsinkin kun hän
tuottaisi lisää surua ja häpeätä — eräälle naiselle."

Jardine ymmärsi nyt, kuka oli ollut se kuollut mies, ja miten hän
oli kuollut. Vaan Margotin vuoksi oli Lathomia suojeltava. Hän meni
nopeasti eteiseen ja sytytti valon.

"Kuka siellä on ja mitä te tahdotte? Täällä ei asu ketään", sanoi
hän ja aukasi portin. "Jaha, tekö se olettekin, Lomax!" lisäsi hän
ikäänkuin hämmästyen, nähdessään poliisikonstaapelin.

"Vai niin, te mr Jardine", virkkoi konstaapeli.

Jardine nauroi.

"Ettehän vaan luullut minua varkaaksi?" lisäsi hän huolettomasti. Mrs
Lathom on pyytänyt minua tarkastamaan, että täällä kaikki on kunnossa.
Te, luullakseni, huomasitte valon?"

"Niin tein, sir; ja arvelin, että on parasta käydä katsomassa. On
hiukan varomatonta jättää talo näin yksikseen; senvuoksi me olemme
saaneet määräyksen pitää tätä silmällä."

"Se on aivan oikein. Mrs Lathom tulee iloiseksi kuullessaan
siitä. Minunkin mielestäni ei ole viisasta jättää rakennusta näin
asumattomaksi."

"Hyvää yötä, sir."

Konstaapeli lähti. Jardine lukitsi oven ja palasi takaisin sisälle. Hän
huomasi, ettei Margotin valokuva ollut enää lattialla.

"Oli ajattelematonta kuolleen miehen palata tänne", virkkoi hän
kuivasti. "Olisitte ehkä tullut pakotetuksi antamaan joltakin vähemmän
miellyttäviä selityksiä. Minä teidän sijassanne pysyisin vastedes
poissa Greyminsteristä — Margotin tähden. Ja eräänä iltana te olitte
myös Wistholmassa. Luullakseni olitte te siihen saakka pitänyt Margotia
siinä uskossa, että olitte kuollut."

"En ollut kirjoittanut hänelle sen illan jälkeen, jolloin lähdin
Greyminsteristä", sanoi toinen hiljaa. Hän saattoi puhua ainoastaan
vaivoin. "Ja minä olin sanonut kirjoittavani hänelle muutaman viikon
kuluttua, jos eläisin. Vaan sittemmin tunsin, että oli väärin vaieta."

Se muka oli väärin tehty! "Oletteko te sitten koskaan tehnyt häntä
kohtaan mitään oikein?" huudahti Jardine katkerasti. "Muutamia vuosia
takaperin rakasti hän minua; silloin tulitte te väliin kirottuine
valheinenne. Te tahdoitte voittaa hänet itsellenne, ettekä te keksinyt
muuta keinoa kuin valhetella."

"Se on totta. Minä valhettelin. Minä ansaitsen teidän halveksumisenne
", lausui Hartley Lathom puoliääneen. "Mikään ei voi saada
tekemättömäksi sitä pahaa, mitä minä olen matkaansaattanut. Jospa minä
sinä iltana todellakin olisin kuollut — Margotin tähden ja itseni
tähden!" Hänen sanoissaan ilmeni ääretön epätoivo, joka herätti
Jardinessa ihmeellistä säälintunnetta häntä kohtaan.

"Minä en halveksi teitä; — Se on nyt liian myöhäistä," lausui Jardine
hiljaa. "Ja Margotin vuoksi minä toivon, ettei totuus, minkä minä näin
sattumalta tulin tietämään, koskaan tulisi ilmi. Entä te itse — missä
te asutte? Miksi kutsutte itseänne?"

Toinen epäili hetkisen, Sitten hän kuitenkin sanoi:

"David Muiriksi."

"David Muir!" Kuullessaan tuon tutun nimen katsoi hän sanojaan
hämmästyneenä ja epäillen. Hän muisti, miten innostuneesti Margot
oli kertonut hänelle eräästä David Muirista, jota hän kyllä ei ollut
nähnyt, vaan jonka työskentely köyhien ja kärsivien hyväksi oli
yleisesti tunnettu. "Te — te! Vaan ettehän tarkota sitä David Muiria,
joka asuu Laupiaan samarialaisen suojakodissa?"

Se tuntui hänestä niin kummalliselta, mahdottomalta.

"Minä olen David Muir Laupiaan samarialaisen suojakodista", kuiskasi
Hartley Lathom. Hän vaikeni. Senjälkeen teki hän tahdottoman liikkeen
Jardinea kohti, ja hänen silmistään loisti totinen varmuus. "Uskokaa
minua — voi, uskokaa minua", huudahti hän. "Minä en ole valhettelija
siellä — vaikka olinkin sitä entisessä elämässäni. Jumalan nimessä,
minä en enää ole valhettelija!

"Meidän on parasta mennä ulos yhdessä", virkkoi Jardine. "Jos
lähtisimme täältä erikseen, voisi se herättää ihmettelyä."

He menivät hiljaa puutarhan kautta kadulle. Heti ensi kadunkulmassa
seisoi se poliisi, joka oli kolkuttanut ovelle. Hän huomasi nuo
molemmat miehet, kun he lyhyesti sanoivat toisilleen jäähyväiset
ja läksivät kumpikin taholleen. He kaksi eivät enää koskaan näkisi
toisiaan. Jardine seisahtui ja katseli hetken sitä tummaa olentoa, joka
vähitellen katosi; senjälkeen hän kääntyi ja lähti, ainoana seuranaan
katkerat ajatuksensa.

"Margot, älä jumalan nimessä ole ilmottamatta minulle sitä estettä,
josta mainitsit. Minä en usko, että on tai voi olla olemassa mitään
estettä", oli hän kirjoittanut Margotille.

Margot ei ollut hänelle vielä vastannut, vaan tänä iltana oli hän
kuitenkin saanut vastauksen.

David Muir meni rautatienasemalle ja odotteli junan lähtöä. Hän nousi
Lontoon junaan raskain, katkerin mielin. Mikä mielettömyys olikaan
ollut mennä tuohon taloon. Jardine tiesi nyt siis hänen salaisuutensa.

Juuri kun veturi vihelsi ryntäsi junaan vielä joku. Muir näki
vilaukselta hänen kasvonsa. Se oli Marion Cross. Mitä hän oli tehnyt
Greyminsterissä? Hän oli iloinen, ettei Marion huomannut häntä.

Tunne ennakolta säädetystä kohtalosta valtasi Muirin mielen. Hän ei
voinut häivyttää aavistustaan, että kohta kaikki oli lopussa. Joku,
ehkä juuri Marion, oli löytänyt tuon kirjeen; Jardine oli tuntenut
hänet, myös toiset voivat tuntea hänet. Loppu oli lähellä. Hän tiesi
sen.

Päämaalissa odotti hän niin kauan kun Marion oli lähtenyt. Sitten meni
hän suojakotiin, tuumien, olikohan Marionin käynti Greyminsterissä
jollain tavoin tekemisissä, kirjeen kanssa, joka häneltä niin
salaperäisellä tavalla oli kadonnut.

Suojakodissa tapasi hän Raymond Johnsonin.

"Minä olen levoton johtajan tähden, Muir", virkkoi Johnson. "Hänen
ovensa on ollut lukittuna koko päivän. Minä luulen, että hän on sairas."

Tavallisissa oloissa olisivat nuo sanat saattaneet Muirin heti
lähtemään johtajan luo, vaan nyt oli toivottomuus tehnyt hänet täysin
välinpitämättömäksi.

"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"

Nämä sanat, jotka hän äskettäin oli lukenut eräästä kirjeestä,
tuntuivat nyt soveltuvan häneen itseensä. Sellaista olivat olleet hänen
viimeiset vuotensa.

"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"

"Eiköhän olisi parasta mennä johtajan luo," ehdotti Johnson.

"Jos hän olisi sairas, niin soittaisi hän", vastasi Muir.

Hän tunsi nyt lyövänsä laimin velvollisuutensa.

Johnson näytti hieman pettyneeltä. Sitten hän sanoi:

"Olin unohtaa erään asian. Muuan nainen kysyi sinua iltapäivällä. Hän
oli mrs Margot Lathom. Hän sanoi viipyvänsä Lontoossa muutaman päivän
ja tulevansa tänne uudelleen huomenaamulla."




XIV

Kaksi naista.


Kello löi yksitoista seuraavana kirkkaana, aurinkoisena aamupäivänä,
kun David Muir huoneensa akkunasta näki hoikan, mustiinpuetun olennon
tulevan sisään suojakodin portista. Enemmän kuin tunnin ajan oli hän
tähyillyt sinnepäin, kuumeentapaisesti odotellen.

Raymond Johnsonin eilisiltainen tieto, että mrs Lathom oli ollut siellä
häntä hakemassa, kummastutti Muiria tavattomasti.

Miten oli Margot saanut tietää hänen olevan suojakodin David Muir?
Hän ei ollut kirjeessään lainkaan viitannut siihen. Vaan hänen oli
täytynyt jollain tavoin saada se tietoonsa; miksi hän muutoin saapuisi
häntä tapaamaan. Nyt juuri asteli Margot pihamaan yli tullakseen hänen
luokseen. Nähdä siis hänet jälleen neljän kuukauden kuluttua. Muir näki
hänen lähenemistään lähenevän, ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi
kuristanut häntä kurkusta. Siitä saakka kun hän Johnsonilta oli kuullut
Margotin tulosta oli hän palavasti odottanut tätä hetkeä, vaan nyt
kun se koitti, pelotti häntä. Hän muisti, miten hän ja Margot olivat
eronneet.

Minkätähden saapui Margot nyt häntä tapaamaan? Ei suinkaan senvuoksi,
että hän rakasti Hartleytä. Margot oli kyllä hänen vaimonsa, vaan
minkään lemmen ajamana ei tämä voinut pyrkiä hänen luokseen.

Margot oli luonnollisesti surupuvussa, vaan Hartleyn silmissä oli hän
valkoisiin puettu, ja hän seisoi hänen kanssaan kukilla koristetun
alttarin edessä. Hän oli vieläkin kuulevinänsä sanat:... rakastaa ja
kunniassa pitää... myötä- ja vastoinkäymisessä...

Se oli tapahtunut kolmisen vuotta sitten.

"Margot — Margot!" kuiskasi hän hiljaa.

Nyt oli tuo tyttömäinen olento ehtinyt jo hänen ovelleen, joka oli auki
pihamaalle päin. Margot näytti tietävän, missä suojakodin sihteeri oli
tavattavissa; Raymond Johnson oli sen nähtävästi ilmottanut hänelle.
Margot pysähtyi ja hänen katseensa osui kirjoituspöydän ääressä
istuvaan mieheen. Margot kävi kalman kalpeaksi.

Ensin ei David Muir voinut lausua sanaakaan. Liikutus esti häntä
puhumasta. Hän näki Margotin katselevan häntä tutkivasti, ikäänkuin
hänen kasvojensa muutos olisi kummastuttanut häntä — ikäänkuin hän
olisi noiden kärsivien, tuskaantuneiden piirteiden alta etsinyt jotain
vilausta hänestä, joka oli hänen miehensä.

Vallitsi hetken hiljaisuus.

"Etkö tahdo tulla sisään?" kysyi David Muir tuskin kuuluvasti.

Margot astui kynnyksen yli, katse vielä edelleenkin häneen
kiinnitettynä.

"Hartley!" huudahti hän viimein. "Sinä _olet_ Hartley!"

Ja Margot tunsi, että vaikkakin hän oli pitänyt mahdollisena, että
David Muir voisi olla Hartley Lathom, ei hän kuitenkaan ollut voinut
sitä täydellisesti uskoa.

"Sinun on kai vaikeata uskoa tätä kaikkea", sanoi Muir ponnistetusti ja
koetti hymyillä.

"Minä... minä olen niin iloinen... niin iloinen!" kuiskasi Margot.

Kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän seisoi poiskäännetyin kasvoin
erääseen tuoliin nojaten ja koetti hallita itseään; hänen huulensa
vapisivat niin, ettei hän voinut puhua.

Hartley Lathom oli siis tuo tuntematon David Muir, jonka sankarityötä
ja työskentelyä kurjien ja kovaosaisten hyväksi hän oli ihaillut.

Tuon viimeisen kauhistuttavan yön jälkeen oli hän pitänyt Hartley
Lathomia miehenä, joka ei voinut muuta kuin vaipua yhä syvemmälle
ja syvemmälle. Vaan nyt hän häpesi. Miksi hän oli ollut niin valmis
uskomaan vain pahaa ja unohtamaan sen, mikä Hartleyssä oli hyvää?

Hänen kolme päivää sitten lähettämänsä kirje oli suuresti liikuttanut
Margotia. Häntä ei ollut liikuttanut ainoastaan se nöyryys ja
itsekieltämys, jotka kirjeessä ilmenivät, vaan hän oli myöskin tullut
huomaamaan, että hän ajatuksissaan oli tehnyt vääryyttä Hartleytä
kohtaan. Ja nyt sai hän vain uusia omantunnonvaivoja. Siihen kamalaan
tapaukseen, joka oli särkenyt heidän yhteiselämänsä, ei Margotikaan
ollut syytön.

Vaitiolon aikana katseli David Muir niitä kalpeita, surullisia kasvoja,
jotka hänestä olivat kauneimmat maailmassa.

"Miksi et kirjoittanut aikaisemmin?" huudahti Margot vihdoin ja kääntyi
häneen päin. "Oliko oikein tehty pitää minua tietämättömyydessä?"

"Ei, oikein ei ollut pitää sinua siinä uskossa, että olisit vapaa
virkkoi Muir hiljaa.

"En tarkota sitä!" lausui Margot kärsimättömästi. "Vaan miksi et
ilmottanut minulle mitään uudesta elämästäsi ja nykyisestä työalastasi,
vaan annoit minun luulla pahinta? Minulla olisi todellakin ollut oikeus
tietää, ettet sinä tuona viimeisenä yönä Greyminsterissä ollut oikea
Hartley. Jos sen olisin tiennyt, olisin keveämmin kantanut taakkaani."

"Sanoinhan kirjeessäni, Margot", virkkoi hän hiljaa, "että minä
häpesin pyrkiä sinun luoksesi enää sen vääryyden jälkeen, mitä olin
sinua kohtaan tehnyt. Minä tunsin menettäneeni pienen paikkani sinun
sydämessäsi."

Margotia vapisutti. Hän muisti, miten hän tuona hirmuyönä oli väistänyt
Hartleyn kosketusta, miten hän ei ollut voinut sanoa hänelle edes
kunnollisia jäähyväisiä, — ja kuitenkin oli hän, Margot, Dick Jardinen
luota palattuaan valhetellut hänelle! Kuinka hän niinollen olikaan
voinut tuomita Hartleytä?

"Minä olen aina katunut sitä", kuiskasi Margot, "että minä annoin sinun
lähteä lausumatta sinulle yhtään sanaa. Minä kadun sitä katkerasti."

"Jumala varjelkoon minua tuomitsemasta sinua", sanoi Muir nopeasti.
"Enhän minä voinut mitään toivoakaan. Minun vilppini sinua kohtaan — ja
kauhuni tuon toisen rikokseni johdosta — ne olivat omiansa muodostamaan
välillemme sellaisen muurin, jonka yli sinun oli mahdotonta päästä.
Sinä et saa moittia itseäsi, Margot. — Saatuani tietää, ettei minulla
koskaan ollut sinun sydämessäsi ensi sijaa ja mitä inhoa sinä minua
kohtaan tunsit — ja että minä olin tullut sinun onnesi tielle — silloin
en enää voinut lähestyä sinua."

Muir katsoi miettiväisenä häneen.

Margot ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista myötätuntoa kuin nyt.
Hän ei ollut rakastanut Lathomia niinkuin Jardinea; Hartleyn ja hänen
välillä oli ollut olemassa vain jonkunlainen toveruussuhde. Hänen
ystävyytensä ja kunnioituksensa miestään kohtaan olivat jaksaneet
tyydyttää häntä siksi kuin miehen rikos oli herättänyt hänessä tulisen
vihamielisyyden, joka kuoletti hänessä kaikki paremmat tunteet.

Vaan nyt oli viha kadonnut niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, ja
siinä hehkussa, jonka hän jo luuli täysin sammuneen, oli vielä kipeniä,
jotka sytyttivät myötätunnon; ja sitäpaitsi tunsi hän ylpeyttäkin sen
johdosta, että hänen miehensä oli niin jalosti voittanut huonomman
itsensä.

"Nyt minä ymmärrän!" kuiskasi hän tavotellen. "Vaan minä en käsittänyt
vielä silloin, sillä minä olin katkera ja valmis uskomaan vain pahaa,
että kaiken rikollisuuden ja vääryyden alla piili toinen Hartley, se
todellinen Hartley, joka on osottanut olevansa mies. Oh, minä olen niin
iloinen, niin ylpeä ja iloinen!"

"Kiitos noista sanoistasi, Margot!"

Hartley oli puhunut rauhallisesti, melkein iloisesti, sillä hän jaksoi
ihmeteltävästi hillitä itseään. Nyt tarttui hän tulisesti Margotin
molempiin käsiin. Hänellä oli niin paljon vanhoja rakkaita muistoja.

"Voi, rakkahin, rakkahin!" huudahti hän. "Miten ihanaa onkaan tietää,
että sinä olet antanut minulle anteeksi. Kunpa omantunnonvaivat
voisivatkin saattaa tehdyt tekemättömiksi. Kunpa voisinkin sovittaa
kaikki rikokseni. Ja kunpa sinä rakastaisit minua!"

Hän päästi Margotin kädet. Margotin kasvot olivat poiskäännetyt.

"Sinä olet keventänyt minun taakkaani. Ainakin olet sinä poistanut
katkeruuden. Ja sinun tulee jatkaa niinkuin olet alottanut, sinun
täytyy urheasti työskennellä."

David Muir ajatteli, että tuskinpa hän enää saisi työtään jatkaa. Hän
ajatteli Marionia, joka vakoili häntä, ja jolla jo ehkä oli selvillä
kaikki. Vaan Margotille ei hän kuitenkaan tahtonut siitä kertoa.

”Sinun sanasi, sinun olentosi ja sinun äänesi ovat nyt jälleen
antaneet minulle uutta rohkeutta", lausui David Muir. Ja kun sinä
poistut, muistan minä aina tätä hetkeä se on oleva auringonsäde minun
yksinäisellä tielläni." Hän vaikeni, vaan hetken kuluttua hän huudahti
vihlovan tuskallisesti: "Jumalani, jumalani, miten minä olen yksin!"

Mutta siinä samassa pelästyi hän omaa heikkouttaan.

"Hartley."

Margotin äänessä oli innokas sointu, ja hänen silmänsä loistivat.
Tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut jotain hänen korvaansa. Hartley
koetti yksinäisenä etsiä sovitusta; vaan hän, hänen vaimonsa ei tehnyt
mitään sovituksen saavuttamiseksi. Ja kuitenkin oli hänkin rikkonut.
Vaikkakaan Margot ei häntä rakastanut — hän rakasti toista henkilöä —
oli Hartley kuitenkin hänen miehensä.

"Hartley", virkkoi hän, "autanko minä sinua kestämään yksinäisyyttä?"

David Muir katsoi kummastuneena häneen.

"Margot! Mitä sinä tarkotat?" huudahti hän liikutettuna.

"Sinä mainitsit kirjeessäsi, että jos sinä tietäisit minun rakastavan
sinua, niin ehkä me vielä voisimme yhtyä vastaisuudessa. Vaan niinkun
nytkin on, on minun velvollisuuteni astua sinun rinnallesi tukemaan
sinua ja koettaa yhdessä sinun kanssasi sovittaa menneisyyttä. Se
ei tietysti voisi tapahtua Englannissa, vaan jossain kaukaisessa,
vieraassa maassa, missä ei kukaan meitä tuntisi — siellä voisimme me
jälleen alottaa yhteiselämän."

Margot puhui rauhallisesti ja rohkeasti, vaan samalla hän ajatteli
erästä toista miestä, jonka kanssa hän oli toivonut saada jakaa
elämänsä; hän ei puhunut sydämensä sisimmästä. Mutta velvollisuus on
sydämen halua suurempi; ja hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa
seurata miestään. Olihan hän kerran luvannut jakaa Hartleyn kanssa
surut ja murheet niin myötä-kuin vastoinkäymisessä; kuinka hän siis
voisi nyt, kun Hartley taisteli yksinäisyydessä, jättää hänet oman
onnensa varaan; kuinka voisi hän rikkoa pyhän lupauksensa.

"Hartley, minä tahdon täyttää velvollisuuteni."

David Muirin silmät loistivat, ja hän teki liikkeen ikäänkuin
lähetäkseen Margotia; vaan äkkiä painuivat hänen kohotetut käsivartensa.

"Ei", lausui David Muir, "se on ajattelematonta. Minä en ota vastaan
sinun uhriasi."

Kuultuaan Margotin odottamattomat sanat ja ajateltuaan, miten paljon
ne merkitsivät, voitti houkutus hänet silmänräpäykseksi. Se oli niin
houkuttelevaa, niin houkuttelevaa! Siinä seisoi Margot hänen edessään
nuorena, kukoistavan kauniina, se Margot, jota hän rakasti ja kaipasi.

"Ei." David Muirin ääni oli hillitty ja rauhallinen. "Armaani, minä
kiitän sinua! Minä olen sinulle hyvin, hyvin kiitollinen! Mutta se on
mahdotonta — mahdotonta! Minun työalani on täällä. Ja sitäpaitsi —
se aika on jo ohi, jolloin minä voin tehdä sinut onnelliseksi — tai
edes tyytyväiseksi. Voi, minä tiedän, tiedän. Minulla ei ole oikeutta
käyttää hyväkseni sinun ylevämielisyyttäsi, enkä minä tahdokaan sitä
tehdä. Se on minun viimeinen sanani. Mutta vielä kerran: minä kiitän
sinua, rakkahani, täydestä sydämestäni minä sinua kiitän."

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli Margot poissa ja hän oli yksinään; vaan ilmassa oli jälellä
hieno, leijaileva tuoksu.

David Muir istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käsien varassa ja
kostein silmin muistellen Margotin jokaista sanaa, jokaista kasvojen
elettä.

Ja nyt hän oli poissa ja Muir oli jälleen yksin.

"Vaan hän oli halukas siihen, että me jälleen yhtyisimme!" kuiskasi
hän hiljaa, ja hänen silmissään paloi ihmeellinen loiste. "Hän tahtoi
uhrautua minun tähteni — hän olisi jälleen ottanut minut! Miten se
tuntuikaan kummalliselta!" David Muir tunsi, että hän olisi noiden
Margotin sanojen tähden voinut ryömiä polvillaan ja suudella hänen
hameensa helmoja.

Hän kohotti päätään ja kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli kiivaan
ovenavauksen; mietteisiinsä vaipuneena ei hän ollut kuullut naputusta.
Siinä samassa seisoi Marion Cross hänen edessään. David Muir nousi ja
hänen vanhat epäluulonsa heräsivät uudelleen. Marion oli viime päivinä
ollut niin kummallinen. Nyt leimusi hänen silmistään vihan liekki.

Saapuessaan suojakotiin oli Marion nähnyt mrs Lathomin tulevan sieltä,
vaan Marion oli väistänyt häntä, ikäänkuin hänen vihansa David Muiria
kohtaan olisi muuttanut hänen käytöksensä mrs Lathominkin suhteen.

Tervehdittyään Muiria lyhyesti lausui Marion äkisti:

"Vai niin, vai oli mrs Lathom täällä! Minä näin hänet äsken."

"Hän oli täällä", myönsi Muir hieman kummastuneena.

"Te ette kai tuntenut häntä? Muir ei vastannut. Hän ymmärsi, että tuon
melkein epäkohteliaan kysymyksen takana piili jotain salaperääistä.

"Kuinka te molemmat olettekin käyttäneet hyväksenne minun
herkkäuskoisuuttani!" huudahti Marion — te ja mrs Lathom! Ja hän kun on
teeskennellyt, ettei hän muka olisi nähnyt teitä koskaan ennen!

"Mrs Lathom ei ole tietänyt, että David Muir oli henkilö, jonka hän
tunsi", lausui Muir rauhallisesti. "Ja minä puolestani en ole katsonut
tarpeelliseksi ilmottaa teille, että olen ennen tuntenut mrs Lathomin."

Hänen äänensä oli tyven ja rauhallinen, vaan hän kyllä tiesi, mitä oli
tapahtunut. Tuo nainen oli saanut selville totuuden. Mikä kohtalon
kirous se olikaan, että tämä kaikki oli tapahtunut juuri nyt, kun hän
Margotin käynnin johdosta tunsi niin suurta iloa.

Nähtyään Marionin Greyminsterin asemalla oli hän tuntenut, että
loppu oli nyt lähellä. Ja sen hän totesi nytkin Marionin leimuavista
silmistä, jotka ennen olivat olleet niin ystävälliset. Niissä hehkui
nyt samanlainen tuli kuin silloinkin, kun hän oli vannonut, ettei hän
antaisi itselleen rauhaa ennenkuin hän löytäisi Fenwickin murhaajan.

"Eikö mrs Lathom tietänyt?" virkkoi hän epäluuloisesti.

"Ei, mrs Lathom ei tietänyt. Ja kuten sanoin, oli minun tarpeetonta
kertoa teille, että olin tuntenut mrs Lathomin ennen."

Hänen kylmät, rauhalliset sanansa ihmetyttivät Marionia aluksi. Sitten
huudahti hän tulisesti:

"Niin, teillä lienee ollut painavat syyt olla sitä, samoin kuin paljoa
muutakin, kertomatta minulle. Voi, miten te olette pettäneet minua
teennäisellä ystävyydellänne — te ja hän! Ja minä kun pidin hänestä
niin paljon!" Marion nyyhkytti.

"Minun ystävällisyyteni ei koskaan ole ollut teennäistä," virkkoi Muir
levollisesti.

Marion hengitti kiivaasti ja hänen silmänsä kipenöitsivät.

"Ja sen te uskallatte sanoa minulle — te! Te koetitte voittaa minun
myötätuntoni itseänne kohtaan — pettääksenne minut", huusi Marion.
"Kuinka te olette kehdannut?"

"Minun ystävyyteni ja myötätuntoni teitä kohtaan on aina ollut syvä ja
totinen", vastasi David Muir. "En ole ollut mikään petturi."

Äkkiä tempasi Marion taskustaan esiin erään valokuvan ja piti sitä
Muirin silmien edessä. Vaan David Muir ei hiiskahtanutkaan. Hän oli
varma siitä, että Marion tiesi totuuden.

"Tämä on Hartley Lathomin valokuva", sanoi Marion, "hänen, jonka luona
Robert Fenwick oli ollut sinä yönä, jolloin hän katosi. Tunnetteko te
tätä?" kysyi hän.

"Te olette nähtävästi hankkinut sen eilen Greyminsteristä. Se on hyvin
Lathomin näköinen."

"Kuinka te tiedätte minun eilen olleen Greyminsterissä?"

Muir kohautti olkapäitään.

"Minä näin teidän nousevan junaan siellä. Minäkin olin sattumalta
siellä."

"Ja minä kun olen luullut, ettette te koskaan uskaltaisi näyttäytyä
Greyminsterissä", lausui Marion tarkottavasti. Vaan samalla tunsi hän
rohkeutensa pettävän tuon levollisen, järkähtämättömän miehen edessä.

"Jos partanne olisi poissa, muistuttaisi tämä kuva suuresti teitä?"
sanoi Marion.

"Se on totta", vastasi Muir kasvojen ilmettäkään muuttamatta, "paitsi
että palohaavan jättämä arpi on jonkun verran muuttanut suuni sävyä
eikä suinkaan edukseni, pelkään."

Marion puri huultaan. Ehkä muistutti tuo arpi häntä jostain Muirin
sankarityöstä — siitä, kun hän pelasti lapsen loimuavista liekeistä.
Hän, Marion, oli kuullut siitä niin paljon, että hän nyt näki edessään
koko tapahtuman, kadulla epätoivoisen naisen pienen, itkevän lapsen
sekä miehen, joka syöksyi keskelle paloa — miehen, jota hän juuri äsken
oli nimittänyt petturiksi. Marion toivoi, ettei tuo tapaus nyt olisi
palannut hänen mieleensä; se tuntui jollain tavoin asettuvan hänen
sielunsa ja hänen kostonhalunsa väliin.

"Te ette siis kiellä olevanne Hartley Lathom?" kuiskasi hän
hermostuneesti. "Te ette kiellä olevanne se henkilö, joka surmasi
Robert Fenwickin — joka antoi haudata hänet itsenään pelastuakseen
perikadosta — te ette siis kiellä?"

"En kiellä sitä — mitä se hyödyttäisi?"

Tyttö henkäsi syvään ja tuijotti Muiriin voimatta lausua sanaakaan.

"Minä surmasin hänet", jatkoi David Muir levollisesti. "Hän tuli
sinä iltana luokseni puolijuopuneena; hän tuli uhitelemaan minulle
senvuoksi, että hänen todistuksensa seuraavana päivänä kukistaisi
minut. Jumala varjelkoon puhumasta pahaa vainajasta — enkä minä
suinkaan tahdo puolustaa itseäni — — sanon vain totuuden. Olin
epätoivoisena ja rajattomassa vihan vimmassa tempasin minä ladatun
revolverin — ja siitä saakka olen elänyt helvetissä. Nyt otaksun teidän
lähtevän poliisiviranomaisten luo ja antavan minut ilmi. No niin,
tehkää se, minä en aio paeta."

Marion ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan hänen viime sanoihinsa.

"Te sanoitte, ettei mrs Lathom — vaimonne — tietänyt teidän olevan
David Muir."

"Pakoni jälkeen Greyminsteristä annoin hänen olla siinä uskossa, että
olin kuollut. Olin tehnyt häntä kohtaan melkein yhtä paljon pahaa kuin
teitäkin. Tänään tapasimme ensi kerran. Hän oli sattumalta saanut
tietää sellaista, mitä minä en koskaan olisi tahtonut tulevan hänen
tietoonsa. — Mikä onkin ikävintä", lisäsi hän "että kun minut viedään
oikeuteen, saa myöskin hän, Margot raukkani, osansa häpeästä."

Marionin huulet liikkuivat ikäänkuin hän aikoisi puhua. Hän epäili
hetkisen, vaan huudahti sitten:

"Millä oikeudella te olette tulleet tänne ja saaneet ihmiset pitämään
teistä ja uskomaan teidät kunnon mieheksi, kun — kun te sitävastoin
olettekin — — —" Hän keskeytti lauseensa. "Millä oikeudella?" toisti
hän.

Muir hymyili heikosti.

"Minun oleskeluni täällä ei tule pitkäaikaiseksi. Kun en ilmottautunut
poliisiviranomaisille, täytyi minun jonnekin suunnata askeleeni, ja
täällä olivat ovet avoinna minulle. Minä olin yhtä epätoivoinen, yhtä
koditon ja hyljätty kuin ken tahansa, jolle tämän laitoksen ovet on
avattu. Muistakaa, että minulta oli ryöstetty kaikki — ystävät, koti,
vaimo — ja minua kiusasivat aina lisääntyvät omantunnonvaivat. Voi,
silloin kun te janositte kostoa ja minä sanoin teille, että murhaaja
pian saisi kostonsa tai ehkä oli sen jo saanut, silloin sanoin minä
totuuden — katkeran totuuden?"

Hän vaikeni, vaan jatkoi jälleen yhä kasvavan liikutuksen valtaamana:

"Syytättekö te minua siitä, että minä tahdoin tehdä täällä jotain
hyvää, siten edes vähäisen rikostani sovittaakseni? Vaikka minä
mielettömässä vihanpurkauksessa surmasinkin Robert Fenwickin ja sitten
seurasin luonnollista vaistoa koettaa suojella itseäni, eikö minulla
silti ollut oikeutta sovittaa rikostani — edes vähäisen? Merkitseekö
toisia kohtaan osoittamani avuliaisuus ja hyvyys vähemmän senvuoksi,
että itse olen tehnyt syntiä? Vaan mitä hyödyttää puhua siitä?" lisäsi
hän väsyneesti. Marion katseli niitä vakoja, jotka kärsimys oli
uurtanut hänen kasvoilleen.

"Mutta te murhasitte minun Robertini!" huudahti hän itsepäisesti,
ikäänkuin peläten jotain vaikutusta, joka saisi hänet horjumaan
päätöksessään. "Ja te tiedätte, että minä hänen kuolemansa jälkeen
olen hautonut vain kostoa. Te murhasitte hänet ja tulitte sitten tänne
verisin käsin ja petkutitte minua saattamalla minut pitämään teistä."

Marionen äänestä ilmeni, että hän tunsi itseään kohtaan tehdyn paljon
vääryyttä.

Muir hymyili jälleen heikosti.

"Murhaajallakin voi olla inhimillisiä tunteita", sanoi hän kuivasti.
"Sattuma johdatti meidät yhteen. Oliko ihmeellistä, että minä tunsin
teitä kohtaan syvää sääliä — sitäkin syvempää, kun minä olin syypää
teidän suruunne? Oliko se ihme? Sanonko teille, milloin minä tunsin
suurimpana tekoni kataluuden? Se oli silloin, jolloin löysin teidän
kirjeenne hänen takkinsa taskusta, kirjeenne, joka liikutti minua
eniten kuin mikään muu asia maan päällä. Se oli se kirje, joka muutama
päivä sitten joutui teidän haltuunne."

"Tiesittekö te sen?" huudahti Marion.

"Epäilin sitä."

"Tapasin äsken mrs Lathomin. Te pidätte hänestä paljon, vaikkakin
annoitte hänen olla siinä uskossa, että olitte kuollut", lausui Marion.
"Ja hän pitää paljon teistä?" Marion huomasi suuren tuskan ilmaantuneen
Muirin kasvoille. "Nyt olette tavannut hänet jälleen, ja ellen minä
olisi ottanut selvää siitä, kuka te olette, olisitte te ja hän tulleet
onnellisiksi koko elämänne ajaksi.

"Onnellisiksi! Vaikk'ette te olisikaan saanut tietää, mikä rikollinen
raukka minä olen, niin olisi sittenkin onni jäänyt minulle ainaiseksi
vieraaksi sanaksi. Me kaksi emme enää koskaan voi yhtyä."

"Mutta hänhän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä!" huudahti Marion.
"Onko hän sitten sydämetön? Mitä mies tehneekin pysyy tietysti vaimo
aina hänen rinnallaan. Hänkö siis ei vaadi mitään uhria?"

"Vaiti! Teillä ei ole oikeutta puhua noin", sanoi Muir ankarasti. Ei
ole maailmassa uhrautuvampaa naista kuin hän. Tänään tarjoutui hän
jakamaan kanssani surut ja murheet, — niin, hän tahtoi sen tehdä, vaan
— minä kieltäydyin vastaanottamasta hänen uhriaan."

"Te kieltäydyitte! Miksi — miksi? Rakastattehan te häntä?

"Enkö minä jo ole tehnyt tarpeeksi pahaa häntä vastaan. Jumalan kiitos
on minulla niin paljon sydäntä jälellä, että asetan ensi sijalle hänen
onnensa."

Ja suureksi kummastuksekseen näki hän, miten Marionin silmät täyttyivät
kyynelillä. Hän puri huultaan pidättääkseen nyyhkytystään.

"Voitte arvata, mitä minulla oli aikomus sanoa teille tänne tullessani,
sillä te tiedätte, miten paljon minä rakastin Robert Fenwickiä. En
ajatellutkaan antaa mitään anteeksi. Olin päättänyt lähteä täältä
suoraa päätä poliisiviranomaisten luokse."

Marion vaikeni, vaan jatkoi pian:

"Mutta nyt olen muuttanut mieltäni. Ehkä se on tuhmaa, vaan mieleni
olen muuttanut kaikessa tapauksessa. Teidän salaisuutenne ei tule ilmi.
Kukaan elävä sielu ei saa sitä koskaan tietää."

Muir katsoi häneen liikutettuna.

"Minä en muuta voi", lausui tyttö murtuneella äänellä. "Saatuani ilmi
salaisuuden päätin kovettaa sydämeni teitä kohtaan. Vaan te olette hyvä
mies, niin hyvä mies... Minä tiesin, mitä te teitte Westminsterissä.
Koetin vakuuttaa itselleni, että te olette roisto ja teeskentelijä,
vaan sydämeni ei tahtonut vakuutustani uskoa. Nyt on katkeruus
voitettu. Minä — minä vain suren teidän tähtenne — minä suren sitä,
ettette te ja hän — —."

Hän keskeytti, vaan Muir arvasi, mitä hän tarkotti.

"Jos Robert tällä hetkellä voi nähdä minut, niin hän tietää, etten minä
sure häntä vähemmän senvuoksi, että on olemassa parempiakin seikkoja
kuin kosto. Teidän salaisuutenne on minunkin salaisuuteni. Suojakoti
tarvitsee teitä, mr Muir... Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin!"

Hänen äänensä petti. Silmänräpäyksen ajan seisoivat he vaiti ja
katselivat toinen toisiansa. David Muir yritti puhua, vaan Marion esti
häntä.

"Ei, ei! Älkää sanoko mitään!" lausui hän nyyhkyttäen, kääntyi ja lähti
pois huoneesta.

Muir vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä. Kyynelet tippuivat
hänen sormiensa välitse.

Ja vielä eilen hän oli ollut epätoivoissaan. "Hyödytöntä taistelua,
toivotonta pyrkimystä!" oli hän sanonut itsekseen, — ja nyt!

Nostaessaan päänsä loistivat hänen silmänsä. Hän oli saanut jälleen
toivoa ja rohkeutta.

"Tämä on ollut ihmeiden päivä", kuiskasi itselleen se mies, joka kerran
oli ollut Hartley Lathom.

Kaksi ihmettä oli tapahtunut — ja kumpikin niistä oli aivan
odottamattomalla tavalla keventänyt hänen taakkaansa. Kaksi naista oli
osottanut häntä kohtaan suurta jaloutta — kaksi naista, joita kumpaakin
vastaan hän oli rikkonut. Marion oli sanonut, että hän oli hyvä mies...
että suojakoti tarvitsi häntä... että hänen tuli jatkaa niinkuin oli
alkanutkin.

David Muir oli tuntenut säilän päänsä yllä; hän oli tiennyt Marionin
epäilevän häntä, Ja hän oli pelännyt ilmitulemista sekä itsensä että
Margotin tähden.

Vaan nyt oli vaara ohi. Tie oli jälleen hänen edessään suora ja
esteetön, joskin hänen täytyi kulkea sitä yksinään. Mutta ei yksin
kevennys ollut saanut häntä kyyneliä vuodattamaan, vaan myös tietoisuus
siitä, että Marion oli antanut hänelle anteeksi. Ja koska Marionkin
uskoi, niin täytyi hänen itsensäkin uskoa, että Jumala oli antanut
hänelle sovittamisen mahdollisuuden.

Toivoa, rohkeutta ja elämänhalua, sitä olivat nuo molemmat
naiset hänelle antaneet. — Äkkiä muisti hän unohtaneensa erään
velvollisuutensa.

"Minä olen unohtanut Bramptonin!"

David Muir tunsi omantunnonvaivoja kulkiessaan pihan poikki johtajan
huoneeseen. Miksi hän ei ollutkaan käynyt siellä jo eilen illalla?

"Ehkä Raymond Johnsonin levottomuus oli turhaa", koetti hän vakuutella
itselleen. Vaan ennenkuin hän oli ehtinyt rappuset puoliväliin kuuli
hän ääntä, joka pani hänen verensä seisahtumaan. Kamalan aavistuksen
valtaamana kiirehti hän ylös rappusia.

Ääni kuului yhä selvemmin. Se tuli johtajan lukitun oven takaa.
Sellaisen äänen oli David Muir kuullut ennenkin — silloin kun hän oli
raivannut itselleen tien poliisiketjun läpi ja syöksynyt liekkeihin.
Hän kuuli litinää ja rätinää, tukahutettua huutoa, ja oven raoista
tunkeutui ulos harmaata savua.

Epätoivoissaan koetti hän vetää ovea auki; se oli lukittu. Hän
heittäytyi koko ruumiillaan kerta toisensa perään sitä vastaan, ja
vihdoin antoikin lukko perää. Hän syöksyi huoneeseen, joka oli aivan
täynnä savua. Toinen ovi oli puoleksi avoinna, ja hän näki viereisen
huoneen lattialla miehen makaavan matolla liekkien ympäröimänä.
Lattialla kyti vielä sikaarinpätkä. Muir tiesi, että johtajalla oli
tapanaan synkkinä hetkinä lakkaamatta poltella sikaareja.

Juostessaan maassa makaavan miehen luo huusi hän niin kovaa kuin
jaksoi: "Tuli on irti!" Mutta hän kyllä huomasi, miten kaikki oli
toivotonta.

Hän koetti nostaa Bramptonia, vaan tämä oli liikkumaton. Oliko hän
vain tiedoton, vaiko jo kuollut, savuun tukehtunut. Hänen vaatteensa
paloivat. Muir riisti takin yltään ja koetti tukahuttaa liekkejä.
Itse hän oli melkein sokea savusta ja kuumuudesta, ja hän horjui
koettaessaan raahata Bramptonia ovea kohti.

Hänen onnistui päästä etuhuoneeseen, vaan siellä tunkeutui savu hänen
silmiinsä, suuhunsa ja sieramiinsa, hänen vaatteensa paloivat ja
voimatonna irtaantuivat hänen kätensä Bramptonista. Hän horjui, kaatui
ja satutti päänsä tammisen pöydän terävään kulmaan.

Siitä hänet löydettiin vähän senjälkeen. Hänen huutonsa oli kuultu,
huoneeseen saavuttiin, hänet raahattiin ulos, tosin pahasti palaneena,
vaan kuidenkin vielä hengissä. Isä Brampton oli kuollut. Ehkä hän oli
heittänyt henkensä jo silloin kun David Muir ehti apuun.




XV

Myöhemmin.


"Laupiaan samarialaisen suojakoti palaa! Mitään ei voida pelastaa!"

"Mr Muir ja isä Brampton ovat molemmat saaneet surmansa liekeissä!"

Niin huudettiin puolen tunnin perästä ympäri Westminsteriä.

Itse asiassa ei koko suojakoti suinkaan ollut vaarassa. Nuo kaksi
huonetta kyllä turmeltuivat perinpohjin, vaan tulen valta saatiin
kuitenkin pian talttumaan. Vaan kulovalkean tavoin levisi huhu
johtajan ja mr Muirin kuolemasta. Väkeä tungeskeli suojakodin portilla
tiedustelemassa, oliko tuo kamala huhu totta.

Johtaja oli kuollut ja mr Muir hengenvaarallisesti vahingoittunut. Ei
ollut mitään toivoa hänen eloonjäämisestään. Naiset itkivät, ja jurojen
miesten päät painuivat alas.

"Hän oli todellakin miesten mies", sanoi muuan laivaveistämön työmies.
"Ja ajatelkaa, että hän neljä kuukautta sitten selvisi ehjin nahoin
tuosta kamalasta palosta. Minä en olisi tehnyt sitä hänen sijassansa,
en vaikka olisin saanut tuhat puntaa! Ja nyt piti hänen kuolla
tämmöisessä pienessä pärevalkeassa", lisäsi hän nyyhkyttäen.

Marion Cross kiirehti kalpeana ja itkien pihan yli. Tavatessaan Raymond
Johnsonin tarttui hän hänen käsivarteensa.

"Sanokaa, sanokaa, eihän ole totta, että mr Muir —?" huusi hän.

Johnson nyökkäsi surullisena päätään. Tuo hirveä onnettomuus oli aivan
lamauttanut hänet.

"Mies parka, mies parka! Hän on tuolla sisällä, minä tulen juuri
sieltä. Hän ei elä iltaan saakka." Hän vaikeni ja kyynelet vuotivat
pitkin hänen poskiaan.

"Voi, hän ei saa kuolla! Jotain toivoa täytyy olla!" valitteli Marion.

Veli Raymond pudisti päätään.

"Minä pelkään, ettei ole mitään toivoa. Hän on ollut koko ajan
tiedoton. Kenkään ei tiedä, miten kaikki on tapahtunut, emmekä me
koskaan saakaan sitä tietää. Joku kyllä oli nähnyt Muirin menneen
johtajan asuntoon päin vähän ennen paloa. Ehkä hän löysi huoneet
tulessa ja koettaessaan pelastaa isä Bramptonia sortui itse liekkien
uhriksi."

"Täytyy lähettää hakemaan erästä henkilöä?" huudahti Marion äkkiä. "Mrs
Lathomia. Teidän tulee heti lähettää hänelle sana. Hän — hän oli hyvä
ystävä mr Muirin kanssa. Tiedättehän te hänen osotteensa Lontoossa?"

Raymond Johnson tiesi sen. Hän oli saanut sen kuulla edellisenä
päivänä mrs Lathomilta itseltään. Marion juoksi sähköttämään hänelle.
Merkillistä, että hän melkein unohti isä Bramptonin. Koko hänen
tuskansa kohdistui vain siihen mieheen, joka oli murhannut Robert
Fenwickin.

Ja kun Marion muisti, miten paljon Muir rakasti sitä naista, jonka
uhria hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan, oli hänen ensi
ajatuksensa, että tapauksesta oli heti ilmoitettava Margotille, sillä
jos David Muir vielä avaisi silmänsä, täytyisi hänen saada viimeisen
kerran nähdä rakastettunsa.

       *       *       *       *       *

Oltuaan tiedottomana monta tuntia avasi David Muir vihdoinkin väsyneet
silmänsä, ja hän näki Margotin vuoteensa vieressä.

Hän hymyili heikosti, ojensi kätensä ja tarttui Margotin käteen,
Margotin, jonka silmissä kyynelet tulvehtien vuotivat.

"Rakkahin, älä itke!" kuiskasi sairas. "Ei ole syytä itkeä. En
olisi voinut toivoa itselleni tämän suurempaa onnea: nähdä sinut
vielä kuolinvuoteenikin ääressä kaikkien niiden ihanien sanojen
jälkeen, mitkä minulle lausuit aamulla. Minä olen niin iloinen — niin
rauhallinen ja iloinen. Vaan lupaa minulle, Margot: niin elämässä
kuin kuolemassa olin minä David Muir. Lupaa se minulle," pyysi hän
hartaasti. "Sinun tähtesi ei totuus saa tulla ilmi. — Sinä ymmärrät,
ettei salaisuuden ilmituleminen enää hyödytä mitään — vaan ehkä minun
kuolemani — se aukaisee sinulle tien onneen; ja, rakkahin, viimeinen
toivoni on, että sinä tulisit onnelliseksi!"

Ja kun loppu tuli, olivat he vielä käsikkäin.

       *       *       *       *       *

Niin lepää Robert Fenwick Greyminsterissä korkean katedraalin suojassa,
ja hänen hautakivessään on sen miehen nimi, joka hänet murhasi.

Mutta pieneen messinkitauluun suojakodin kappelissa on kaiverrettu:

                  David Muirin
                   muistolle,
    hänen, jonka elämä sammui kesäkuussa v —
                       _Ei ole suurempaa rakkautta kuin
                    antaa henkensä toisten edestä_.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALHEEN VERKKO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.