Raakaleenkorjuu

By Sheila Kaye-Smith

The Project Gutenberg eBook of Raakaleenkorjuu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Raakaleenkorjuu

Author: Sheila Kaye-Smith

Translator: Valfrid Hedman

Release date: March 11, 2025 [eBook #75595]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAAKALEENKORJUU ***

language: Finnish




RAAKALEENKORJUU

Kirj.

Sheila Kaye-Smith


9. painoksesta ("Green Apple Harvest") suomentanut

Valfrid Hedman



Uusia romaaneja 12





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.






I OSA




1.


Bodingmaresin Fullerit olivat asuneet High Tiltin pitäjässä lähes
kolmesataa vuotta. He olivat saapuneet seudulle kuninkaallisen Kaarlen
hallituksen köyhdyttäminä metsäjunkkareina, syömään niukkaa leipäänsä
maailmasta eristyneinä Cromwellin tasavallan aikana ja täällä vaipuneet
syrjäisen lymypaikkansa unhoon. Heidän asiansa elpyessä he itse eivät
elpyneet. Sussexilaisen kylän hiljaiset riennot nielivät heidän
sielunsa, niinkuin sen kirkkomaan multa otti vastaan heidän ruumiinsa.

Fullerit eivät enää seurustelleet prelaattien ja ylimysten, vaan
maalaispastorien ja pienten kartanonherrain kanssa. Samoin kuin
Bodingmares vaipui aatelishovista talonpoikaistaloksi, muuttui heidän
seurapiirinsäkin maanviljelijöiksi ja rämeseutujen karjankasvattajiksi;
ja kun Rotherin laakson isot maatilat ajanmittaan kasvoivat ja
yllättivät Bodingmaresin, olivat heidän tuttaviaan vähävaraisemmat
tilalliset, lampuodit, vuokratalolliset ja pienviljelijät. Verkalleen,
mutta armottomasti Rotherin tasankojen tienoo söi Fullerien omistuksia.

Bodingmares sijaitsi lähellä Rother- ja Dudwell-jokien yhtymäkohtaa
tasangolla Haremeren herraskartanon alapuolella. Asuinrakennus oli
lombardialaisten poppelien ympäröimänä latojensa ja kuivuuhuoneittensa
keskellä Bugshullin metsän ylävällä rinteellä, mutta Fullerien tilukset
— heidän peltonsa, joissa kasvoi sitkeäkuorista kauraa, heidän
laidunmaansa, heidän turnipsi- ja rehujuurikasvainionsa — viettivät
alas puronrantaa kohti. Siellä oli myöskin saanut suojaisen paikkansa
soikiomainen humalatarha, jonka vihreässä hämärässä ilma kesäisin
höyrysi tuikean huumaavana.

Kartanon nykyinen omistaja oli James Fuller, joka äskeisin oli saapunut
Bulverhythestä, missä hänellä oli ollut varsin tuottava kauppapuutarha,
kunnes lapsettoman sedän kuolema oli tehnyt hänet puolittain vastoin
tahtoaan näiden kahdensadan eekkerin omistajaksi. Hän oli kaupungissa
kasvanut, vaikkei kaupungissa syntynyt, ja se lienee ollut yhtenä
syynä, miksi hän rikkoi Fullerien perintätavat ja harjoitti hartauttaan
vaatimattomassa metodistikappelissa eikä pitäjän kirkossa. Fullerit
kylläkin olivat jo kauan sitten unohtaneet, että he asemastaan saivat
kiittää etupäässä uskollisuuttaan valtiokirkkoa kohtaan, mutta High
Tiltissä, kuten useimmissakin maanviljelyskunnissa, oli vakiintunut
katsantokanta, että vapaatilallisen ei mitenkään sopinut käydä
kappelissa, ja tämän sovinnaisuuden uhmaaminen alensi Jamesin mainetta
naapurien silmissä.

Moni mies olisi erehdyksensä huomattuaan sen korjannut, mutta niin ei
tehnyt James. Metodisteja hän sai kiittää kääntymyksensä ihmeestä,
paikastaan valittujen joukossa ja niistä ajoittaisista hurmioista,
jotka toivat vaihtelua hänen elämänkokemuksensa viileään harmauteen.
Muuttuipa hän hartaassa järkähtämättömyydessään katkeraksikin
ja soimasi lapsilleen kirkkoa, joka oli poikennut apostolisista
perintätiedoista ja repostellut armon vakavimpia dogmeja.

Hänellä oli kaksi lasta ensimmäisestä vaimostaan Susan Sharmanista,
joka luonteensävyltään oli ollut hyvin hänen kaltaisensa vaikkakin aina
oli enemmän korostanut säädyllisyyttä ja hyvää naapuruussuhdetta kuin
aviomies. Vaimo kuoli ennenkuin hän lähti Bulverhythestä, ja James oli
muuttanut maalle leskimiehenä, jolla oli poika ja tyttö. Sitten hän
oli eräänä päivänä High Tiltissä tavannut Elizabeth Boumerin ajamassa
isänsä linjaalivaunuja karjan perästä; ja tytön lempeät kasvot syvine
hymykuoppasineen poskien ruusujen keskellä, pyöreä, suloinen suu
rusohuulineen ja heteiden kukkapölyä muistuttava, himmeän kultaisena
liehuva tukka olivat herättäneet hänessä tunteita, joiden hän ei enää
koskaan ollut luullut elpyvän. Ne eivät liittyneet hänen muistoihinsa
Susanista, jonka hän oli nainut taloudellisista syistä, yhtä paljon
kuin muistoihin siitä menneisyydestä, joka hänellä oli ollut ennenkuin
Herra loi hänen sydämensä uudesti, joka nyt oli poissa ja jonka hän
toivoi olevan jo unohdettuna. Mutta hän ei voinut pitää näitä tunteita
pahoina, kun ne liittyivät Elizabethin kasvojen kukikkaaseen suloon
ja hänen ikäänkuin kastehelmien pehmentämään lempeyteensä. Niinpä hän
paljon rukoiltuaan oli antanut niille perään; ja neitonen sääli tuota
miestä, jonka silmät olivat sekä murheelliset että voitonriemuiset
ja kielellä sekä mettä että sappea. Hän oli ottanut vastaan hänen
kosintansa ja tullut niiden aatelisnaisten nöyräksi seuraajaksi, jotka
olivat liiankin hyvin alistuneet syrjäiseen osaansa.




2.


Eräänä lokakuun iltana seisoi James Fuller kartanonsa pihalla,
odottaen kahta poikaansa, jotka hänellä oli toisesta vaimostaan.
Vanhemmat lapset olivat jo äitipuolensa kanssa keittiössä teellä, mutta
nämä Elizabethin pojat olivat tapansa mukaan myöhästyneet. Hän oli
kiukuissaan ja ärtynyt, sillä sinä iltana hän aikoi viedä perheensä
High Tiltissä pidettävään herätyskokoukseen. Hänen suunsa oli ojentunut
viivaksi, joka olisi voinut merkitä hymyä, jollei se olisi ollut niin
ohut ja traagillinen. Jos jotakin oli jätettävä pois illan ohjelmasta,
niin se oli nuorukaisten tee. Sitten hänen suunsa viiva lerpahti leukaa
kohti, — hän muisti, ettei hän voinut jättää Robertia ilman teetä,
jos hän sitä halusi. Robert oli täysikasvuinen, täytti Mikonpäivänä
kaksikymmentäkaksi vuotta, eikä hänen isänsä ollut ainakaan viiteen
vuoteen kyennyt pakottamaan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei
tahtonut tehdä. Clemiä hän voi vielä hiukan komentaa, sillä Clem oli
ainoastaan seitsentoistavuotias ja arkaluontoisempi; mutta hän ei
niin paljoa välittänyt Clemistä, tämä kuuliainen poika kun ei koskaan
ollut uhmannut hänen heikkouttaan. Mutta tuon ison, rotevan, reippaan
Robertin, joka uhkui terveyttä ja synnillisyyttä, hän olisi tahtonut
taltuttaa. Unelmissaan hän joskus peittosi Robertin perinpohjin.

»Isäntä!» huusi hänen vaimonsa ääni huoneistosta, kutsuen häntä
kukkurallisen lautasensa ja jäähtyvän teekuppinsa ääreen. James
kääntyi. Hän oli harteva, kumarainen mies, mustiin kirkkovaatteisiinsa
puettuna. Tiililattiaisen kodan läpi, jossa oli kiiltäviä
vaskiastioita, hän astui lämpimään keittiöön, jossa Elizabeth Fuller
söi voileipää, juustoa ja punalaukkaa Susan Sharmanin lasten kanssa.

Jim oli isänsä kaltainen, mutta häneltä puuttui niitä heikontavia
ominaisuuksia, jotka tekivät Jamesin inhimillisemmäksi. Pojalla
oli isänsä ankara, ohut suu, mutta ilman sen surunvoittoista
taipuvaisuutta; hänellä oli isän silmät, mutta ilman niiden tuikkivaa
valoa. Muutoin hän oli sopusuhtainen, kolmikymmenvuotias mies, ja
Jamesista hän näytti vankasta juuresta kasvaneelta puulta. Hän ei
ollut koskaan pojassaan havainnut mitään nuorten miesten tavallisia
haihatteluja ja riehahteluja, jollaiset niin unohtumattomasti olivat
kuuluneet hänen omaan nuoruuteensa,— muttei myöskään oman henkisen
tulensa lämpöä tai leimahteina.

Mary muistutti paljonkin veljeään, jota hän oli kahta vuotta nuorempi,
kirkas- ja vilkassilmäinen neitonen. Aterioidessa piti etupäässä hän
puhumisesta huolta, sillä Elizabeth suunnitteli päässään hametta, joka
valmistettaisiin jonkun verran uutta kangasta lisäämällä vanhasta
viisikesäisestä hameesta. James mietiskeli, ja Jim oli nälissään.

»Minä olen aika väsynyt odottamaan niitä poikia aterioille», sanoi
Mary; »taas viime sunnuntainakin liha meni piloille heidän tähtensä,
vaikka minun täytyy sanoa, äiti, että sinä lämmitit uunin liian
kuumaksi... joutavaa polttoaineen kulutusta nykyisin, ja liha tulee
parempaakin, jos se kypsytetään hitaasti. Näithän, että se reisipala
oli paistunut sekä liian kuumassa että liian kauan. Mutta vielä
pahempi juttu oli, kun täytyi odottaa niitä kahta, jotka eivät koskaan
käy kirkossa, vaan juoksentelevat mailla mantereilla kuin pakanat,
laisinkaan välittämättä hyvän ruuan pilaantumisesta.»

»Emmehän ole heitä sentään teelle odottaneet», virkkoi Elizabeth
lauhkeasti; »ajatelkaahan, kuinka julman jäähtyneenä he saavat sen
hörpittäväkseen».

»Oikein heille. En voi sietää tommoisia, jotka eivät koskaan ajattele,
että ruoka on keitettävä yhtä hyvin kuin syötäväkin.»

»Sieltä he tulevat», virkkoi Jim, suu täynnä ruokaa.

Nopeita askeleita kuului pihasta, ulko-ovi pamahti auki, joku häristi
kissaa, ja sitten avautui keittiön ovi yhtä rajusti kuin toinenkin, ja
Elizabethin vanhemman pojan mukana tuoksahti huoneeseen eloisuutta ja
huolettomuutta.

»Missä Clem on?» kysyi Mary.

»Enpä tiedä; kaiketikin ulkona Pollyn kanssa. Hei, äiti, minä juon
kupillisen teetä.»

»Jos olet janoissasi, ei se ainakaan johtune juomattomuudesta», sanoi
herra Fuller, tunnustellen voimakasta oluenlemua, jonka Robert oli
tuonut tullessaan.

Robert nojasi taaksepäin tuolillaan ja oikaisi säärensä ulos. Hän
näytti ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat verevät ja
ylähuulessa oli pienet mustat viikset, jotka varjostivat, vaan
eivät kätkeneet hänen suupieltensä kaaria. Silmät olivat siniset ja
jokseenkin isot, tukka tumma ja huolellisesti öljytty. Hän oli puettu
High Tiltin keikarien tavoin vaaleanruskeaan takkiin ja ruudullisiin
ratsastushousuihin, nahkasääryksiin ja puolisaappaisiin.

»Tyhjensin kaksi tuopillista tummaa olutta Pixin ja Boormanin kanssa
'Georgen' kapakassa ja sitten yhden vaalean Woolpackissa vanhan
Pepperin kanssa. Muutoin on ollut kuiva iltapäivä.»

James Fuller huokaisi.

»Sillä tavoin sinä valmistaudut hartauskokoukseen.»

»Sitä paremmin minä veisaan, kun kurkku on kostea» — ja yhä nojaten
taaksepäin tuolillaan, siniset silmät kattoon tähdättyinä, Robert
aloitti:

    »Käy verivirta kuohuen
    haavoista Kristuksen.»

»Pidä kitasi kiinni, sinä pilkkaava syntinen!» huusi James.

Mutta Robert, josta virsi oli hauska, lauloi edelleen voimakkaalla
kouluttamattomalla äänellään:

    »Mä uskon, _tahdon_ uskoa,
    ett' omain Jeesus on.
    Hän ristinpuulla eestäni
    on käynyt kuolohon.»

James karahti pystyyn, käsi nyrkkiin puristettuna.

»Isäntä rakas!» ehätti Elizabeth.

»Älä tule väliin, Eliza. Olet jo tehnyt kylliksi pahaa antaessasi
minulle moisen pojan, joka tuhlaa iltapäivänsä juopotteluun ja iltansa
jumalanpilkkaan...»

»Miksikä se on jumalanpilkkaa, että veisaan virren teeni ääressä, mutta
hyvä ja pyhä asia, jos veisaan sen kirkossa?»

»Sinä veisasit sitä pilkataksesi?»

»Enpä niinkään.»

»Jatka atriaasi, isä», virkkoi Mary rivakasti, »muutoin ei kukaan
meistä ehdi kappeliin».

James kääntyi muristen jatkamaan syöntiään. Robertin käytös kiusoitti
häntä vielä enemmän kuin Clemin, vaikka hän tiesi, että viimemainittu
yritti jäädä pois kappelista, kun taas toinen oli kylläkin halukas
lähtemään. Ihmeellistä kylläkin, oli Robert karkeasta luonteestaan
ja paheksuttavasta käytöksestään huolimatta aina mielellään käynyt
jumalanpalveluksissa ja hoilannut virsiä, jotavastoin kuuliainen
Clement oli tässä suhteessa osoittautunut karkailevaksi ja vikuriksi.

Tänä iltana hän olisi ehkä kokonaan väistänyt velvollisuutensa, jollei
Robertin myöhäinen tulo ja hyvällä ruokahalulla ja katumattomin mielin
nautittu ateria olisi viivästyttänyt muiden lähtöä. He tulivat kaikki
talosta kovalla kiireellä, vyöryen tummina varjoina syksyn hämärään,
ja säikähdyttivät kaksi olentoa, jotka juuri olivat tulossa sisään
pihaportista.

»Uuhi»

»Sinäkö siinä, Clement?»

»Niin, isä — minä ja Polly.»

Valju keltainen kuu oli soutanut esiin uuninpiippujen yläpuolelle
ja päärmäsi pihan sumun hunajan väriseksi. Sen sameassa säteilyssä
hämärtyivät pojan ja tytön hahmot yhteen heidän seisoessaan käsi
kädessä.

»Sinä kiusallinen nuori maleksija!» huudahti James Fuller, »Minä tunnen
sinut! Hiipimässä sisälle, sitte kun luulit meidän menneen kappeliin.
Luulit poimivasi lihavan illallisen lautasilta. Mutta etpä saa
palaakaan. Sinä lähdet meidän kanssamme rukouskokoukseen heti kohta...
Ja sinä, Polly Ebony, mene kotiteloillesi. Kyllä minä sinulle näytän,
jos vielä tapaan sinut lurjustelemassa pitäjällä poikani kanssa,
esteenä hänen sielunsa pelastukselle. Menehän siitä!»

Polly Ebony tuijotti häntä ympäröiviin hämäriin kasvoihin; sitten hän
näytti kieltään James Fullerille ja, vaistomaisesti välttäen hänen
kätensä häilähdystä, kääntyi, sukelsi piementoon ja juoksi pois.

»Hän on omaistensa kaltainen», sanoi James tuijottaen tytön jälkeen.
»Onpa se oivallista seuraa Clemille — ne ovat säädytöntä väkeä, kaikki
hulttiomia, siellä Orznashissa, ja Polly on kerrassaan kelvoton kakara.»

»Minä pidän hänestä eri paljon», jupisi Clem.

»Tuki siivoton suusi ja astu minun viereeni.»

Clem loi rukoilevan katseen äitiinsä ja Robertiin, mutta huomasi,
ettei hän siltä taholta mitään apua saanut. Kyllähän Elizabeth
tapansa mukaan lausui lempeästi: »Isäntä rakas...» mutta James
kielsi häntä sekaantumasta, tehden sen kuitenkin varsin lauhkeasti,
koskei hän pelännyt antaa perään vaimolleen. Robert taas vain nauroi
hillittömästi, ajatellessaan, kuinka kauniisti Clem oli joutunut
kiikkiin.




3.


Clem ei vihoitellut siitä, että Robert hänelle nauroi; tunsipa hän
epämääräistä tyydytystäkin, että oli tuottanut hänelle huvia. Hän
tallusti kylläkin nöyrästi samean, kellervän hämärän läpi, tuon
tuostakin puhallellen kylmiä käsiään. Hän oli ruumiinrakenteeltaan
aivan toisenlainen kuin veli, nimittäin lyhyt ja sirotekoinen, mutta
silti kyllin jäntevä. Hänellä oli omituinen villavan musta tukka,
joka kihartui hänen päänsä yli kuin karitsantalja, ja silmät olivat
kirkkaasti ruskeankeltaiset kuin vesilätäköt kylän raitilla. Muutoin
olivat hänen kasvonsa aivan tavalliset sussexilaisen pojan kasvot,
suu laaja ja nenä lyhyt, ja ihossa hohti saksilaista vaaleutta kesän
ahavoittuman alta.

Kuu kiipesi usvan yläpuolelle, jonka keskeltä häämöittivät nukkuvan
seudun äänettömät muodot, metsän, aumojen ja pensasaitojen himmeät
ääriviivat. Sieltä täältä vilkkui valo tähtösen tavoin jonkun maatalon
ikkunasta tai joku lampare heijasti kuun heikkoa sumun tummentamaa
valoa. Ei käynyt tuuli, liikkumattomassa ilmassa oli pakkasen tuntua,
ja usva oli vaimentanut kaikki kujat, niin että yön pikku äänetkin —
koiran haukunta Bantonyssa, kavioiden kapse maantiellä, junan etäinen
vihellys ja kohina, Fullerien pehmeä astunta tanterella — kaikki
hiljenivät pensasaidan toisella puolen liikkuvien lehmien hamuamista
heikommiksi.

Metodistikappeli sijaitsi aivan kylän ulkopuolella tienristeyksessä,
mistä yksi tie menee Mountpumpsiin ja Little Pix Halliin, toinen
Switesdenin kautta ja Merrimentin maatilan ohi Kentiin ja kolmas sinne
tänne poikkeiltuaan vihdoin Lontooseen, vaikka tienviitta ei tiedä sen
ulottuvan viiden englanninpenikulman päässä sijaitsevaa Ticehurstia
kauemmaksi. Ovi oli avoinna, ja lampunvaloa ja petroolinhajua tulvahti
samalla kertaa ulos. Herra. Fuller otti hatun päästään ja puristi
Haiselmanin Coxin ja Little Moatin Breamin kättä, jotka seisoivat
ovensuussa virsikirjoineen. Herra Cox sanoi, että sananjulistaja oli
muualla saavuttanut saarnoillaan suurta suosiota, ja toivoi High Tiltin
herätyskokouksesta tulevan yhtä siunauksellisen; herra Bream taas
huomautti käheästi, että tällainen ilma oli mainiota juurikkaille.

Fullerit istuivat eräässä etumaisista penkeistä, vain kolmen rivin
päässä korkeasta kuusisesta saarnatuolista, joka oli varustettu
pieluksella ja kaikukatoksella. Jokainen tuijotti heihin, osaksi, koska
he olivat ylimystönä lampuotien ja ammattilaisten seurakunnassa, osaksi
siksi, että siellä päin oli tapana tuijottaa. Fullerit tuijottivat
takaisin — kaikki muut paitsi James, joka avasi raamattunsa ja luki
sitä. Clem istui lähinnä isäänsä, mikä oli onnetonta, koska mikään
määrä hengellistä ajatusten keskitystä ei näkynyt saavan Jamesia
olemaan huomaamatta poikansa monia rikkomuksia sopivaisuutta vastaan.
Robert oli penkin päässä onnellisemmin sijoittuneena, voiden sieltä
vapaasti mulkoilla Janie Luckia, höystekauppiaan ylhäällä parvekkeella
istuvaa tytärtä.

Pian kuultiin kuisketta ja telmintää kirkon perältä, ja kaikkialla
alettiin höpistä; »Ne ovat mustalaisia; mustalaiset ovat tulleet tänne.»

Mustalaiset asuivat isossa vanhassa Blindgrooms-nimisessä mökissä
High Tiltin maantien alkupäässä, ja tänä iltana heitä edusti vanha
Leonora Iden Hanna-tyttärineen sekä kaksi nuorta miestä nyöritetyissä
puuvillasameteissa. Ei ollut kovinkaan ihmeellistä nähdä heitä täällä,
sillä he tulivat usein kappeliin, jopa kirkkoonkin, jos luulivat siitä
jotakin hyötyvänsä; ja aina vanha Leonora vakuuttelikin rakastavansa
pyhää paikkaa. He eivät olleet puhdasverisiä mustalaisia — eivätkä
he silloin olisi taloissa asuneetkaan, — vaan suuren Ripley-suvun
jälkeläisiä, jotka olivat tavalla tai toisella kertyneet saman katon
alle. He omistivat Blindgroomsin ja pari muuta mökkiä High Tiltissä ja
Salehurstin naapuripitäjässä ja olivat nähtävästi varoissaan, vaikkei
se estänyt miehiä salametsästyksestä eikä naisia myyskentelemästä
vaatevaarnoja ja vasuja.

Clemiä tenhosi heidän henkipattoisuutensa, ja hän kääntyi penkissään
nähdäkseen heidät paremmin. Vanha Leonora oli ruma ryppyisine
kasvoineen ja siivoomattomine mustine hiuksineen, mutta miehet olivat
pulskia, reippaita pienikokoisia miekkosia, ja Hanna oli herttainen.
Hänellä oli pähkinänruskea hipiä ja tummanpunaiset huulet. Clem
tuijotti häneen ihastuneena, mutta tyttö ei viitsinyt vilkaista
vastaan; ja Clem huomasi, että hän vastasi Robert-veljen tähyilyihin,
joka oli kääntänyt pois silmänsä liiankin auliisti Janie Luckista.
Clemiä hirvitti, — High Tiltissä ei kukaan milloinkaan antautunut
tekemisiin mustalaisten kanssa, ja Hannaan mulkoilemalla ilkkui Robert
sovinnaisuudelle enemmän kuin koskaan ennen... Sitten hän ihmeekseen
näki, että Robert oli punehtunut ja kääntynyt pois ja tuijotti
saarnastuoliin, jossa herätyspuhuja nyt seisoi.

Jumalanpalvelus alkoi virrellä »Ijäinen kallio». Clem piti virrestä
ja veisasi sitä melkein yhtä äänekkäästi kuin Robert, vaikkei kukaan
voinut veisata ihan yhtä äänekkäästi kuin Robert Fuller seisoessaan
siinä rinta pystyssä, hajasäärin ja tunteellisesti kattoon tuijottaen.
Hän lauloi niin äänekkäästi, että hänen laulaessaan väärin, mikä
tapahtui pari kertaa, koko seurakunta erehtyi hänen mukanaan,
huolimatta urkuharmoonia soittavan neiti Breamin ponnistuksista ja
papista, joka juhlallisesti löi tahtia kädellään.

Kun virsi oli päättynyt, kumartuivat he polvilleen, nenäliinat suun
edessä, papin lukiessa rukouksen. Sitten he kaikki valmistautuivat
saarnaa kuulemaan. Clem tiesi kokemuksesta, että se saattoi kestää
miltei täyden tunnin, ja hän vilkaisi ympärilleen, keksiäkseen, millä
tavoin saisi ajan kulumaan hauskasti. Yksi hyvä keino oli vaihtaa
silmäniskuja Robertin kanssa, mutta Robert oli aina kummallinen ja
epäluotettava kirkossa, ja tänään hän istui silmäniskuista vähääkään
välittämättä, käsivarret ristissä rinnalla ja saarnaajaan tuijottaen.
Toinen hyvä keino oli piparmintun imeskeleminen, ja niinpä Clem
ottikin palasen nenäliinastaan, imeskellen sitä miettivästi eikä aivan
meluttomasti saarnastuolin kuusiseen etumukseen töllistellessään. Hän
ajatteli kujaa ulkopuolella, kuinka se oli paksun sumun verhoamana ja
kuinka siitä nousi suloista usvan ja mudan lemua... Ihmeellistä, että
tuon ulkopuolella olevan kujan ajatteleminen sai hänet suopealle ja
hyvälle tuulelle, sensijaan että kappeli ei hänessä laisinkaan mitään
hyviä tunteita herättänyt. Oli muutakin, mikä sai hänet tuntemaan
itsensä hyväksi: pienet vastasyntyneet eläimet, punainen taivaansyrjä
hämärässä ja munuaisputinki päivälliseksi. Bob oli toisenlainen,
sen hän tiesi. Bob viihtyi aina kirkossa ja oli hartaalla mielellä
silloinkin, kun vilkuili tyttöjä...

Clem loi itselleen pienen saaren ajatuksistaan, paeten sinne
ummehtuneesta kappelista, kuusisista penkeistä ja koinmyrkyltä ja
piparmintulta tuoksuvasta seurakunnasta. Saarnaajan sanat tuntuivat
humahtelevan kuin aallot hänen pienen saarensa ympärillä; hän kuuli
niiden voihkivan ja kohisevan meren lailla; mutta ne eivät voineet
tulla lähelle häntä, eivät tavoittaa häntä. Kuu riippui hyvin himmeänä
ja litteänä hänen päänsä yläpuolella — se oli kuin savuttanut lautanen
varjokohtineen. Taivas oli reunoiltaan punainen, sillä pakkanen oli
tullut ja jäädyttänyt taivaan reunat, veden kananpoikain kaukalossa ja
kaikki tanhuan tummanruskeat lätäköt... Tähdet leimahtelivat, niinkuin
ne aina leimahtelevat pakkasiltoina — ne hyppivät ja tanssivat,
pysytelläkseen lämpiminä. Siellä oli kousamainen otava — helpostihan
tunsi vanhan kousan siitä, kuinka se verkalleen heilui varrestaan
kaiken yötä. Oli lystikästä ajatella, että taivaalla oli patoja ja
pannuja... Taivas näkyi olevan täynnään kotoisia esineitä — kaikki
kiiltäviä ja välkkyviä. Miksei joitakuita sellaisia ollut kirkossakin?
Miksi kaikki herttainen ja kodikas oli jätettävä ulkopuolelle? Täällä
sisällä ei ollut mitään tähtiä — ainoastaan Jumala huutamassa hänelle.
Ja Jumala huuteli: »Kääntykää! syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»
Hän tunsi kaikkien syntisten kömpivän ylitseen, kun ne hyppäsivät
penkeistään ja riensivät Jumalan luo. Ne tallasivat häntä ja olivat
hänet tukehduttaa; ne potkivat häntä kylkiluihin... Oih!

Hän suoristausi tukehtumaisillaan ja kiemursihe pois isänsä
olkapäästä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saarnan
aikana vaipunut uneen, mutta tottumus ei ollut vielä paaduttanut
häntä syyntunnottomaksi. Hän oli varmaankin aivan kääntymätön; vain
kääntymättömät ihmiset nukkuivat saaman aikana — vieläpä piparminttua
imeskellen. Juuri se olikin aiheuttanut tuon tukehduttavan tunteen.
Saama jatkui nyt yhtä rauhallisen tarmokkaasti kuin ennen. Tosin hän
ei oikeastaan tiennyt, oliko se keskeytymättä jatkunut. Hän yritti
sovittaa laiminlyöntinsä kuuntelemalla sen loppuosaa. Onneksi se
jo olikin päättymässä. Hän näki häpeäkseen, ettei kukaan muu ollut
uinahtanut, ei edes Leslie Dunk. Päinvastoin olivat useat kumartuneet
eteenpäin istuimillaan, silmät ja suut ammollaan ja muutoinkin hartaan
ja hyvin tarkkaavaisen näköisinä. Robert oli näiden joukossa. Hän istui
tuijottaen saarnaajan kasvoihin, alaleuka lerpahtaneena kirkasväristä
kaulaliinaa kohti ja muutamia hikihelmiä otsalla.

»Nyt, veljet ja sisaret», virkkoi saarnaaja. »Ennenkuin istuudun
tahtoisin kysyä teiltä täällä jotakin. Nouskoot ne, jotka ovat
sieluissaan tunteneet Jumalan armon, seisaalleen, ollakseen todistajina
seurakunnalle!»

Hänellä oli miellyttävä, vakuuttava ääni ja länsi-englantilainen
lausumistapa. Clem tunsi uuden tunnonpiston. Hän olisi itse noussut,
jollei hyvin luultavasti jokainen olisi tiennyt, että hän oli
nukkunut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen saarnaajan sanojen
vaikutuksen ja toivoen hyvää vastausta. Pari kolme ukkoa ja mummoa
nousi sekä muuan nuori mies, jolla oli alaskäännetty palttinakaulus.
Mustalaiset seisoivat myös, tuijottaen hartaasti saarnaajaan. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, sillä he »todistivat» aina
joka kokouksessa. Clem kääntyi takaisin istuimellaan ja joutui sitten
perin hämilleen, sillä hänen veljensä Robert oli noussut seisomaan,
hengittäen kovin raskaasti avoimesta suustaan.

Siinä hän seisoi, tuo iso, roteva, voimakas mies — silmäänpistävimpänä
olentona koko huoneessa koruliiveissään ja ruudullisissa
polvihousuissaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän näytti
puolittain kirkastuneelta. Clem tunsi väristyksen selkäpiissään.
Robert oli pelastettu. Robert oli uskovainen — hän, joka vasta viikko
sitten oli talutettu juopuneena kotiin. Eikö hän enää koskaan joisi
itseään humalaan, eikö hän enää koskaan kapakassa pelaisi »kruunua ja
ankkuria»? Eikö hän enää tavoittelisi tyttöjä? Eiköhän...? Oi, kuinka
Clem toivoi, että olisi kuunnellut tuota saarnaa ja kuullut, mikä
siinä niin voimakkaasti oli liikuttanut Robertin sydäntä. Oliko Jumala
todellakin sanonut: »Kääntykäät, syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»

Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia
nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä
tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin
mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori
Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja
aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin
ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista
tämän seisoessa siinä _valittujen_ joukossa.




4.


Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä
ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella
osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary
oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien
töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert
olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti
hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes
kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin,
koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se
oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo
hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta.
Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan
tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä
juodessa.

»En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän,
mutta hän söi runsaasti.

»Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?»

Bob liikahteli tuolillaan.

»En tiedä.»

»Mitä tarkoitat...? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon
sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin
salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle... Miksi nousit
seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?»

Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti.

»Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti.

Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja
nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään
munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin
oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin
erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein
oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä.

»Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet,
jollet vain liene mitään pahempaa.»

Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan
rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se
oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla
seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä
iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain
puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät
yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja
usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille.

»No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen
äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät
luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen
toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia
asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita.

Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä
ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat
niskalihaksensa.

»Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?»

»Sitäpä minä itsekin kummeksin.»

»Bob!»

»Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle,
ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.»

»Mutta mikä pani sinut nousemaan?»

Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla.

»Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän
hiisku mitään isälle.»

»En suinkaan.»

»Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.»

»Minä lupaan juhlallisesti.»

»Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja
kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni:
'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei
minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan.
Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse
seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta
olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.»

»Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.»

»Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne
itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.»

»Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.»

»Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se
olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus
hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan —
jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin
aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai
minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät
minulta, miltä pelastus tuntuu!»

»Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole
pelastettu.»

»Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos
se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle
hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.»

»Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.»

»Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan
huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea
sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle
tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti
masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin
kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy
ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin
ihan tavallinen syntinenkin.»

Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin
katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta
maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta.

»Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi,
»kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert
Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa
pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja
otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen
koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.»

»Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja
mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.»

»Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä
porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä
olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen.
Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni,
koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.»

»Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman
hupsun.»

Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka
vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan.

»Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan
aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.»

Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja
pimento erotti heidät.




5.


Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva
oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka
hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät
nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma
tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat
kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste
oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin
ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia
lammikolle:

    »Kun ma istuin nuotiolla,
    iskin silmää neidolleni...»

Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi
äitipuolelleen:

»Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen
hänelle siitä kiitollinen.»

»Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein
oma itsensä».

Mary tuhautti nenäänsä.

»Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa
enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut
meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut
jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle
ei lopuksi kunnian kukko laula.»

»Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki
olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran
teette hänestä sen, miksi häntä luulette.»

»Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä
opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis
järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut
hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan
nenääni nyrpistämättä käryä haistella ... Kah, kattila jo kiehuu, enkä
ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei
niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.»

Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita
eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja
talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat
peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu.
Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja
tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin)
kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea
kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa
vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä
rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän
kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos
heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri
suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs
maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa,
ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen
aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut,
kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim
morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden
maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan,
runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin
syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita
jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin
päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri
maineensa säilyttäen.

Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa
laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa.
Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem
taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa
ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello
seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä.

Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt
auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut
vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine
hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien
juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt
huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan
lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli
markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua
juoda itsensä humalaan... kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein
ryyppäilivät.

Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan,
vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä
kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert
ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa:

»Polly.»

Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!»

Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä
vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen
saappaisiinsa.

»Sinäkö siinä, Poll?»

»Ni...in.»

»En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.»

»Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme
markkinoille, Clemmy.»

»Enhän minä voi jättää juurikkaitani.»

»Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja
ampumarata.»

»Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi
pahoillaan, kun tulin kotiin.»

»Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä
teen.»

»Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?»

»Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta
samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.»

Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja
hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse.

»Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa
kun minä teen työtä.»

»Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun
toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.»

Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen
katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti
äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen
poskiaan.

»Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.»

Clem vastasi suudelmaan.

»Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien
kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä
sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä
antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika
hauskaa.»

Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä
Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille
mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä
poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa,
jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien
varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein
kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja
tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin
ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja
ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä
suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen
ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa
oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä
lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien
ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret.

»Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen
seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien
valuessa alas käsivarsille.

»No, mistä nyt tällä kertaa?»

»Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että
minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta
on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!»

»Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi
sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle
häpeää.»

»Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi
minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää
nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi
minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen
tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan
olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään
kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.»

»Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.»

»Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta
se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja
ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi,
vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä
kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona.
Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.»

»Niinkö?»

»Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla
suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää
kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie
pikkutyttönsä pois.»

Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli
hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen,
jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla
sormillaan kahtia.

»Haukkaahan vähän puolista!»

»En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.»

»Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.»

Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen
molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen,
kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren
valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon
rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti
hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja
molemmat nauroivat.

»Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun
parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun
kanssasi.»

Clem nauroi.

»Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!»

»No, emmekö me sitten seurustele?

»Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen
kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.»

»Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?»

»En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?»

»Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun
mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta
huonomaineisesta kodista...»

»Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa
sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille.
Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa
hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan
kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä.




6.


Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja
vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja
hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello
neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi
vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa
ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään
päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi,
että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa
laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran
auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun
oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu
olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat
hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty
timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn
lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva
kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja
jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta
leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen.

Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja
ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet
olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso
riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat
ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina.
Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat
juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin
makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita
porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä,
joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien
kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat
jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän
yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä
käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla
päätä kohti.

Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan
näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta,
ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain
yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana
huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa
veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja
sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä
pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä
ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään
ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen
valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina
ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella.
Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun
heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään
pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät,
punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi
kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin
suuri siipi... Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen
kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä
kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä
olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät
maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän
edellään punoittavan tantereen yli... ja sitten ylös jälleen, melkein
hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun...

Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt
tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän
piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä
pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle
hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut
täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että
teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän
ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet
viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi
kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon.
Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan
koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa
— hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen
vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti
tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun
kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla
etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi
joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä.

Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki
hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun
olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut
tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän
huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein
joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä
iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen,
minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti
tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui,
oli pari siirtynyt eteenpäin.

Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen
ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin
tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti
ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan
hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata.
Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen
yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja
sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan,
punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa.

Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna
Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin
nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön
parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem
luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden
— joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan
käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt
syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea
hiuskihara valui otsalle.

»Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan,
mitä hän vain tahtoo».

»Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna
pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten
venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi
minua armaaksi».

Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun.

»Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa
pojalle ihmistapoja».

Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut
kaunis.

»Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla
on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?»

»Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla
kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.»

Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa.
Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi
sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn
pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan.

Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat
seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon
heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla
hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei
enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja
hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella
käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi.
Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika,
milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita
ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten
vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli
runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan
kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli
viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä... Uh, kunnon
ihmistä ihan ällötti!

Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin
häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina
tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen
seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti
käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä
enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.»

Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä
edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin
taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi,
kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta
räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen
välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin
hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti
koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin
mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta,
mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen
pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä
oli painettuna.




7.


He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt
viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen
heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät
kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin?
Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui
Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin
hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä
ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika
avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai
nukuksissa. Vihdoin hän sanoi:

»Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?»

Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä
Robertin käheä ääni pieluksesta:

»Voisit vetää saappaat jalastani.»

Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin
toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja.

»Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas,
kuinka sen nyt olet ryvettänyt.»

»Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.»

Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat
lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi
ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti
selälleen.

»Clem, eikö se ole aika soma?»

»Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä
häijyllä tytöllä oli elävissä.»

»Sinähän näit meidät?»

»Näinhän toki.»

»Clem, hän on narttu.»

»Sitä ei minulle tarvitse selittää.»

Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan.
»Mutta mitäs ajattelet, poikanen? _Hän ei huoli minusta_.»

»Ei huoli sinusta?»

Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään
Clemin äänessä.

»Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti
minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes
suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.»

»Ehkä hänellä on joku muu poika.»

»Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani
hänet ja minä tahdon.»

»Mutta kun ei hän huoli sinusta...»

»Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?»

»Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle
näyttänyt, ettet ole pelastettu.»

»Enhän minä ole näyttänyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa... Minä sanon sinulle,
nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin
ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja
minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon
sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä
suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi
näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.»

»Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?»

»Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on
jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen.
Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen... hänen suunsa on
kuin sievän pikku paholaisen... hän tuoksuu ruoholta... ja varjossa
hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni.
Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin
hukuttautua.»

Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä.

»Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole
ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta.
Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna
laittaa sinivatukkaputinkia.»

»Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon
ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi
syntynytkään!»




8.


Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten
tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän
reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti
luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun
päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat
taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi.

Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat
koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei
se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset
enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka
näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös
pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä
nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä
saapunut ennenkuin Clem itse nukkui.

Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä,
ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen
kielellään: »Missä on Hanna Iden? ... Oletko jälleen käynyt Hanna
Ideniä tapaamassa?... Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään
sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja
myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni.
Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää
tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta
niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä
ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan
omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden
tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään
Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan
avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä
ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta.

Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin
joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita
peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla
ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin
korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen
ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää.
Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla,
puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki
maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä
vesilätäkkö.

Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja
lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset
samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä
kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja
kyntäessä hän sai hikoillakin... Hän piti syystöistä, katsoi mielellään
uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että
oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa
— ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät
sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei
sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä
Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin.

Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä
ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla
saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan
työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn
ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin
kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he
isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita.

Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya
ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän
tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua
yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille
antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James
nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa
talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen
kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen
salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin
kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen
kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei
ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet
samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan
samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa
laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa
häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen
sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin
viimemainittu oli kielletty pojan kodista.

Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta
hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun
ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut
kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja
kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta
sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa.
Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan
säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi
hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut
mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli
ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi
voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta
sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa,
joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista
omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi
joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada
työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin
kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä
ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti
edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin.

Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä
muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan
ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan
tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa
ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa.
Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli
aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut
juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa
ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti
kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen
pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli
mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan
korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä
puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut
mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa
polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan
ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä
leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille
oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja
luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei
ollut _mies_ eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut
varhaista avioliittoa... Mutta tänään hän suutahti Robertille,
yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa
olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein...

»Mutta enhän minä pyydä sinua sitä minulle lahjoittamaan», sanoi Bob
toivuttuaan ällistyksestä, johon pojan otsanrypistys ja tuikea vastaus
oli hänet saattanut; »minä pyydän sitä vain lainaksi».

»Mihin sitä tarvitset?»

»Se ei kuulu sinuun.»

»Kuuluu kyllä, koska on kysymys minun rahoistani.»

Ällistyksissään Robert hätääntyi selittämään.

»Catsfieldin kilpa-ajoissa menetin vedonlyönnissä enemmänkin Darius
Ripleylle.»

»Kilpa-ajoissa — eihän sinulla ollut tapana käydä kilpa-ajoissa?»

»Kaipa minä nyt olen ollut.»

»Mustalaisten kanssa!»

»Dariuksen ja Ambrosen.»

Hän seisoi tuijottaen veljeensä vihaiset siniset silmät kohdaten
uhmailevasti Clemin pyöreiden, kullanväristen katseen.

»Älä lyöttäydy niiden mustalaisten toveriksi, Bob.»

»Minä lyöttäydyn kenen toveriksi haluan.»

»Älä sitten tule pyytämään minulta raheja.»

Robert puri huultansa.

»Onpa sinusta tullut kauhea vekara, Clem — olet muuttunut tavattomasti;
komentelet minua ja kadehdit minulta rahoja. Et sinä ennen
kitsastellut.»

»En minä sinulta mitään kadehdi.»

»Kyllä sen teet. Sinulla on jumalaton joukko puntia tuossa lippaassasi,
etkä tahdo suoda minulle edes kahta — vain viikon ajaksi. Minä maksan
rehellisesti takaisin.»

Robert ei ollut aina ollut moitteeton takaisinmaksuissaan.

»Sinä ansaitset itse viisitoista shillingiä viikossa, eikä ole oikein,
että tulet kiristämään minulta rahoja, jotka olen säilyttänyt naimisiin
mennäkseni, tuhlataksesi ne mustalaislurjuksille.»

»Kuka sanoo, että tuhlailen ne mustalaislurjuksille? Kuinka kehtaat
sitä väittää? Minä sanon sinulle, että menetin ne Darius Ripleylle
kilpa-ajoissa.»

»Sinä et veljeilisi Dariuksen kanssa, jollet juoksisi Hannan perässä.»

Robert punehtui, ja kädet hänen sivuillaan puristuivat nyrkkiin.

»Viikkokauteen en ole Hannaa nähnytkään. Se on Fivewateringissa
pajunvesoja taittamassa.»

»Bob, et tahtone minulle väittää, ettet tee tuota kaikkea hänen
tähtensä. Sinulla ei ollut tapana seurustella mustalaisten kanssa eikä
käydä kilpa-ajoissa — ja nythän teet kumpaakin. Mitä minun on sinusta
ajateltava?»

Pojan kiukku oli lauhtumassa, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Älä ajattele minusta pahaa, Clem — mutta anna minulle ne kaksi puntaa.
Minä maksan ne sinulle takaisin viikon päästä, ihan rehellisesti. Minä
vannon.»

»Millä tavoin sinä ne maksat takaisin?»

»Perjantaina on kilpa-ajot Plumptonissa, ja minä tiedän ... no sama se,
mitä minä tiedän. Mutta minä sanon sinulle, että rahat ovat varmassa
tallessa. Minä en suinkaan ottaisi sinulta niin paljoa rahaa, lapsi,
jollen voisi sitä maksaa.»

Clem alkoi heltyä — hän ei voinut vastustaa Bobin silmien vetoavaa
ilmettä, tuota nälkäisen koiran katsetta, joka oli kätkettynä
viekkauden ja syyllisyyden taakse.

»Älä usko, että minä sinulta mitään kitsastelen, Bob. Se riippuu vain
siitä... siitä, että niin kauhean mielelläni tahtoisin mennä naimisiin.»

»Tietysti sinä tahdot, poika-kulta, ja minä sanon sinulle, että
pääsetkin naimisiin — piakkoin. Minäkin auttanen sinua täst'edes
— enköhän vai panna vähän tallelle sinun varallesi? Ja minä sanon
sinulle, että Plumptonissa teen otteen, joka...»

»Oi, Robert, älä Herran nimessä pane vetoa hevosesta minun tähteni.
Ihan varmaan sinä sen menetät... ja junamatkakin Plumptoniin on aika
kallis.»

»Älä ole huolissasi! Minä voitan takaisin piletinhinnan ja vähän
enemmänkin. Kunhan nyt vain minua avustat...»

Hän oli voittanut asiansa, ja turhaan koettaen hillitä huokausta avasi
Clem kätkönsä ja luki kaksi puntaa hopeassa ja kuparissa Robertin
käteen. Laskettuaan viimeisen kuusipennysen hän äkkiä kohotti silmänsä
ja katsoi suoraan ja vetoovasti veljeensä.

»Bob, älä salaa minulta mitään. Etkö tahdo kertoa minulle Hannasta —
tämän jälkeen?»

»Pidä suus kiinni!»

Robertin ääni kuulosti vihaiselta, kun hän sulki rahat kämmeneensä ja
kilautti ne taskuunsa.




9.


Hän maksoi Clemille takaisin punnan ja viisi shillingiä viikon
lopulla, häpeissään pyydellen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää.
Mutta vaikka onni olikin häntä suosinut, ei hänellä ollut niin hyvää
menestystä kuin hän oli toivonut. Hän lupasi suorittaa loput parin
päivän päästä, — olihan kilpa-ajot Lingfieldissä...

Clem, jonka loukkaantuminen oli kauan sitten vaihtunut häpeäntunteeksi
siitä, että oli veljeltään mitään kitsastellut, vakuutti hänelle
hyvillään kärsivällisyyttään, tuntien itsensä kiitolliseksi ja
arvottomaksi. Hän oli mielissään, että näin pian oli saanut takaisin
kokonaista kaksikymmentäviisi shillingiä ja syytteli itseään Robertin
väärintuomitsemisesta, kunnes eräänä päivänä sattumalta kuuli Udiamin
Pontin sanovan kylällä:

»Kaipa Bob Fuller jo on tuhlannut kaikki rahat, jotka voitti
Plumptonissa.»

»Eihän toki», vastasi Boarsneyn Willard. »Hänhän ansaitsi enemmän
kuin viisi puntaa Market Gardenin radalla ja siitä esteratsastusta
koskevasta vedostaan.»

Clem kuuli nuo sanat maantiellä kävellessään, ja ne viilsivät hänen
sydäntään kuin puukonpisto. Mutta se ei voinut olla totta — se oli
pelkkää lörpöttelyä. Oli rikollista moista ajatellakaan. Jos Robert
olisi palannut Plumptonista viittä puntaa rikkaampana, olisi hän
varmaan maksanut koko velkansa. Mutta nuo sanat, jotka ikäänkuin tuulen
tuomina olivat maantiellä osuneet hänen korviinsa, ärsyttivät hänen
sydäntään kuin pölyhiukkaset silmää... Sellaiset miehet kuin Williard
ja Pont saattoivat sittenkin tuntea Robertin köyhyyden ja varallisuuden
paremmin kuin hän, ja hän tiesi Willardin olleen kilpa-ajoissa...

Seuraavana päivänä hän oli postitoimistossa ostamassa postimerkkiä
Pollylle lähetettävään kirjeeseen, jolloin Stan Showell saapui perimään
postiosoitusta. Hän nyökkäsi Clemille ja he vaihtoivat muutaman sanan
ilmoista, uuhista ja rehujuurikkaista, ja sitten kun nuori Fuller juuri
oli astumassa ulos, kysäisi Showell häneltä, lähtisikö Bob Lingfieldin
kilpa-ajoihin.

»Luulen niin.»

»Lieneekö hänellä siellä yhtä hyvä onni kuin hänellä oli Plumptonissa?»

»Oliko hänellä Plumptonissa hyvä onni?»

»Olihan toki. Hän pani vetoa siitä pahuksen ulkolaisesta, joka voitti
pääpalkinnon. Mustalaiset lienevät hänelle antaneet vihjauksen.»

»Minulle hän ei kertonut mitään.»

»Ha ha, kyllä se poika tietää! Ja kaikki rahat ovat nyttemmin menneet,
siitä olen vallan varma. Kuitenkin olen pahoillani, ettei hän sinulle
kertonut; ajattelin, että kenties voisit minulle vihjaista, minkä
hevosen Bob arvelee voittavan Lingfieldissä.»

Clem pudisti päätänsä.

»Oh, se on tiukka mies, se Robertimme — osaa pitää kielensä kahleissa.
Mutta luulin hänen sinulle jotakin vihjaisseen, koska olet hänen
veljensä. Hän saanee vihjauksensa mustalaisilta, ja vaikka mustalainen
on heittiö, tietää hän hevosista ja kilpa-ajoista eri paljon.»

Clem läksi levottomin tuntein ja masentuneena. Oli siis totta, että
Robert olisi voinut maksaa nuo kaksi puntaa täydelleen. Hän oli
valehdellut veljelleen, pettänyt veljeään. Kiukun ja häpeän puna kohosi
Clemin poskille. Hän tunsi raivoa ja pettymystä, ei ainoastaan rahojen
vuoksi, vaan Robertin vaiteliaisuuden ja sen ovelan salakähmäisyyden
tähden, joka oli tehnyt hänelle mahdolliseksi voittaa ja tuhlata viisi
puntaa veljen sitä tietämättä. Miksei hän ollut Clemille kertonut
menestyksestään? Siksikö, että hän halusi viidestä punnasta pitää
neljä? Se ei voinut olla ainoa syy. Ja miksi hän tahtoi pitää niin
paljon — tai oikeammin tuhlata, koskapa kaikki kylässä näkyivät
olevan selvillä siitä, ettei hänellä ollut mitään jäljellä? Sen oli
täytynyt tapahtua Hanna Idenin, tuon kummallisen mustalaisen tähden.
Tyttö kykeni sitomaan Bobin kielen, joka ennen oli niin vallattomasti
lörpötellyt muista tytöistä, hän kykeni kiristämään puntia, sen sijaan
että hänen edeltäjäinsä oli täytynyt tyytyä shillingeihin. Robert oli
hullaantunut häneen ja osteli häntä; hän osteli tyttöä kultapunnilla
ja heittäytymällä toveriksi hänen alhaisille sukulaisilleen, kaikille
Ripleyille, Rylyille, Bosvilleille ja Hearneille, tuolle salaa
metsästävälle, näpistelevälle ja kilpa-ajoissa petkuttelevalle
joukkiolle, joka liikuskeli Blindroomsin ympäristöllä... Clem vihasi
Hannaa, koska hän teki Bobin kurjaksi ja onnettomaksi ja koska hän
jonakuna päivänä (poika tiesi sen vaistomaisesti) tekisi hänet
onnelliseksi, sitte kun Bob oli maksanut hänen hintansa.

Kotimatkallaan hän ei muuta ajatellut kuin kertoa veljelleen, mitä
tiesi, ja pyytää häntä edes esiintymään suorasti ja avomielisesti.
Mutta silloin, kun hän näki Robertin, oli hän jo päättänyt pitää
suunsa kiinni. Bob ei sietäisi nuhteita, hän oli niin äreä — ja hänen
viimeisen kiukunpurkauksensa jälkeen Clem ei enää rohjennut mainita
Hanna Idenistä. Hänen täytyi odottaa hetkinen, nähdäkseen, mikä tulos
Lingfieldin kilpa-ajoista olisi.

Mutta ne sivuutettiin vaikenemalla. Bob ei maksanut niitä viittätoista
shillingiä, jotka vielä oli velkaa, eikä niistä edes mitään
maininnut. Kenties hän oli unohtanut, mutta luultavaa se tuskin oli,
kun summa oli edellisiin verraten näin suuri. Pikemminkin hänellä
oli ollut huono onni tai hän oli tuhlannut voittonsa Hannalle.
Clem alkoi surumielisesti mukaantua heidän välillään vallitsevaan
vaiteliaisuuteen. Heidän keskustelunsa kosketteli nyt pelkkiä
jokapäiväisiä, ulkonaisia asioita. Kun he olivat kahdenkesken,
haastelivat he viljasadosta, karjasta, markkinoista, ruuasta ja muusta
sellaisesta, niinkuin haastelivat Haiselmanin Coxille, Shoyswellin
Dunkille, Udiamin Fontille tai kelle välinpitämättömälle sivulliselle
tahansa.




10.


Aikaisin marraskuussa herra Fuller sairastui. Aluksi se näytti olevan
vain vilustumista; hän istui väristen takkavalkean edessä ja joi monet
kupilliset kuumaa teetä. Mutta äkkiä hän alkoi tuntea ankaraa kipua
kyljessään ja hengitys kävi ahtaaksi ja korisevaksi. Perheestä näytti
tauti vakavalta ja katsottiin parhaaksi lähettää noutamaan lääkäri.

Lääkäri tuli ja näytti totiselta, mutta sanoi: »Kyllä hän siitä
toipuu... kyllä hän siitä toipuu.» Hän toisteli sitä kolme päivää,
ja neljännen päivän lopulla oli herra Fuller vainaja. Lääkäri näkyi
ajattelevan, että hänen ei olisi ollut kuoltava ja että hän olisi
voinutkin elää, jollei äkkiä olisi väsynyt elämänkamppailuunsa ja
halannut vain lepoa.

Clem auttoi isän hoivaamisessa. Kykenevän, käytännöllisen lempeyden
piirre teki hänet hyödylliseksi sairasvuoteen ääressä, sillä välin
kun Robert jurotteli kurjana ulkona ja Jim etsi lohtua ankarasta
työstä. Poika ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, kuinka vähän
mielenkiintoa herra Fuller kohdisti hengellisiin asioihin nyt, kun
olisi luullut niiden häntä enimmin liikuttavan. Terveytensä vuodet hän
oli viettänyt taivaallisia asioita miettimällä, mutta siitä hetkestä,
kun hänen viimeinen sairautensa alkoi, näkyi hänen huomionsa kiintyneen
vain tautivuoteen pikkuseikkoihin. Hänen taistelunsa elonkipunansa
säilyttämiseksi tapahtui kokonaan lääkeannosten ja ruokajärjestelmän
puitteissa, eikä hänen lopullinen antautumisensa vaivuttanut häntä
tietoisesti Ikuisen käsivarsille, vaan hänen omaan uupumukseensa.
Clem ei ollut tätä odottanut; hän oli niin tottunut siihen, että
isän uskonto oli pilven tavoin leijaillut hänen maallisimpainkin
hommiensa yli, eikä hän siis olisi kummastunut, vaikka »neljä
viimeistä asiaa» olisi ollut ikäänkuin hänen kuolinvuoteensa neljään
tolppaan kirjoitettuina. Silloin tällöin hän luki hänelle raamattua,
mutta sairas keskeytti häntä alituisesti: »Onko jo tullut aika ottaa
lääkettäni, Clem?» tai »Sieltä ikkunasta tuntuu tulevan tavatonta
vetoa», tai »Haudepuuroni jäähtyy». Hän ei edes ajatellut kutsuttaa
pappia, ja hänen viimeiset sanansa koskivat hevosenpiiskaa, joka
häneltä oli unohtunut Mountpumpsin matkalla.

Clem vuodatti paljon kyyneleitä isänsä vuoksi, mutta hänen surunsa
ei ollut mitään Robertin suruun verrattuna. Pariin päivään Robert
ei syönyt eikä juuri puhunutkaan. Hän itki paljon ja syytti toisia
tunnottomuudesta, koska he saattoivat hyöriä jokapäiväisissä
askareissaan. Hän sanoi Jimin olevan iloisen isän kuolemasta, koska
hän nyt voi menetellä tilan kanssa, kuinka tahtoi. Kun otti huomioon
tavan, jolla Robert oli kohdellut herra Fulleria tämän eläessä, oli
tuskin ihmeteltävää, että perhe nyt oli hänelle pikemmin nyrpeä kuin
myötätuntoinen. »Tiesin aina, että Bob oli halpamainen», virkkoi Jim
eräänä päivänä, »mutta vasta nyt olen huomannut, että hän on tekopyhä».

Hautajaispäivä tuli, ja Robert lohduttausi hiukan. Hän tunsi
eräänlaista helpotusta ajaessaan ruumisvaunujen takana uudessa
mustassa puvussa. Hänen esiintymisensä haudalla oli melkein
lapsellisen juhlallista; hän polvistui ja rukoili kädet ristissä.
Iso ihmisjoukko katseli häntä puolittain halveksivasti, sillä kaikki
tiesivät, kuinka hän oli käyttäytynyt isänsä eläessä. Siinä oli monen
englanninpenikulman päästä tulleita maanviljelijöitä, saapuneina
kunnioittamaan miestä, josta kukaan ei ollut pitänyt. Siellä oli
Haiselmanin Cox, Weightsin Pepper, Bream Little Moatista, Shoyswellin
Dunk ja Boarsineyn Willard. Ihmekö, että Mary Fuller tuskin voi
keskittää mieltään rukouksiin ajatellessaan hautajaisteetä, joka
kodissa odotti saattoväkeä ja jota nyt pakostakin valmisti palkattu
tyttö — »ja tiesihän jokainen, ettei niihin ollut luottamista».

Clem ei löytänyt samaa lohtua isänsä hautajaisista kuin Robert.
Musta saattue vaikutti häneen kylmäävästi — ruumisvaunut kankeine
hevosineen ja suruvaunut, joiden hevoset asteettain vaalenivat
mustista tummanruskean kautta viimeiseen kastanjan väriseen pariin,
mikä hääsaattueissakin oli viimeisenä parina. Valkokukkaiset seppeleet
kaikkine ylväiltä kuulostavine kirjoituksineen — »Syvimmällä
myötätunnolla herra ja rouva Pontilta ja pikku Regiltä» — »Vanhalle
ystävälle herra ja rouva Tom Breamilta» — »Kaikilta Pikku Lontoossa»
— »Rakkaan isämme ikuiselle muistolle Maryltä, Jamesilta, Robertilta
ja Clementiltä. Ei menetetylle, vaan edeltäpäin kotiin lähteneelle»
— tuntuivat nekin pojasta nyt hiukan vastenmielisiltä valkokukkiensa
huuruin ja terälehtien ruskeiksi tummentunein reunoin.

Perheen seisoessa haudalla, selin Martinpäivän aurinkoon ja valkoisiin
pilviin, jotka purjehtivat sen hohteen läpi valjunsinervässä
ilmameressä, näytti se pojasta melkein muukalaisjoukolta, yhtä
epätodelliselta kuin pitkät, mustat varjot, jotka lankesivat ruohikolle
heidän eteensä. Mary näytti vieraalta ja tukevalta, Jim näytti
vieraalta ja riutuneelta, Robert näytti vieraalta ja lapselliselta,
ja hänen äitinsä näytti vieraalta ja sievältä — hänellä oli omituista
nuorekasta tuoreutta silmissä, hipiässä ja leukapielissä... Clem
itsekin näytti mielestään vieraalta, uusi pyöreä hattu kainalossa ja
leveää, punakkaa kättä peittämässä musta kiiltohansikas, ainoa jäljellä
oleva parista, jonka käsiinsä kiskomiseen hän oli päivällisen jälkeen
kuluttanut puoli tuntia.

Ainoana huojentavana piirteenä tässä muukalaisuudessa oli, että
ennenkuin hautajaistoimitus oli päättynyt, oli tuo vaikutelma
laajentunut käsittämään todellisuuden keskimmäisen henkilön. Kuollut
mies kirstussaan muuttui vieraaksi hänkin; siinä ei enää levännyt
Bodingmaresin isäntä, herra Fuller, hänen isänsä, inhimillinen,
rakastettu ja säälitty, joka oli elänyt vähäpätöisyydessä ja armossa ja
kuollut tuskassa. Hän oli vain tuon kiiltävän, puisen arkun pohjalasti,
joka sen mukana kätkettiin maahan, lakastuvain kukkasten peittäessä
nurmikon arven... Hänellä ei enää ollut enempää yhteyttä todellisen,
elävän herra Fullerin kanssa kuin Coxin, Pepperin tai Breamin
kanssa. Hän oli merkityksensä menettänyt merkki, jonkun valveilla
heränneen uni, ei yhtään... Aurinko ei hänelle paistanut, pappi ei
hänen puolestaan rukoillut; hänestä eivät läsnäolijat välittäneet,
kuolleesta, unohtuvasta miehestä...

Moista kylmää lohtua sai Clem kristityn miehen hautajaisista; oli toki
jotakin, että hän oli voinut lakata pitämästä isäänsä yhtenä kiiltävän
laatikon — jalavasta valmistetun ruumisarkun — kanssa. Kaksitoista
puntaa se oli maksanut, »odottivathan ihmiset, että maahanpaniaiset
tapahtuvat säädyllisesti "... Kotimatkalla hevoset ravasivat,
ja pensasaidat vilahtelivat ohitse pehmeän valon värähtelyssä.
Bodingmaresissa oli vieraille varattu tukeva ateria: käärysylttyä ja
juustoa, säilykelohta ja säilykepersikoita, — ja jollei ollut sopivaa
paljon puhua, niin saattoihan syödä sitä runsaammin."




11.


Oli omituista panna merkille Bodingmaresissa tapahtunut muutos. Heti
kun hautajaispilvi oli hälvennyt, välkkyi taivas aurinkoisempana
kuin koskaan ennen. Painostava tunne oli poissa, hämäräinen usva oli
hälvennyt. Oli helpompi hengittää. James Fuller ei koskaan ollut
esiintynyt tyrannina, hän oli hallinnut pääasiallisesti asioihin
sekaantumalla, pidättimellä pikemmin kuin ruoskalla, mutta silti
hän oli ollut jarruna kehitykselle ja vapaudelle. Bodingmares oli
edistymisen sijasta pikemminkin jäänyt takapajulle, ja kaikki Jimin
yritykset oli muristu ja jauhettu tehottomiksi. Nyt oli vanhin poika
isäntänä ja vapaana kehittämään tilaa isänsä kauppapuutarha-ihanteita
korkeammalle. Bodingmaresista oli tuleva suuri, menestyvä ja arvokas.

Jimin vapautuksella olisi ollut vaikutuksensa ilman ilmapiirin yleistä
seestymistäkin, sillä hän oli laajasydäminen uudessa tyydytyksessään
ja halusi osoittautua jalomieliseksi veljiään kohtaan. Hautajaisten
jälkeisenä päivänä hän kutsutti heidät molemmat luokseen ja ilmoitti
heille, että hän nyt aikoi viljellä tilaa terveitä liikeperiaatteita
noudattamalla. Ei ollut tervettä liikeperiaatetta käyttää pakollista
tai vastahakoista työvoimaa, joten hän tarjosi Robertille
kaksikymmentäkolme shillingiä ja Clemille kolmetoista shillingiä
viikossa, ja molempain oli suoritettava määrätty summa ylläpidostaan.
Heidän asuntonsa, koska se ei tuottanut hänelle menoja ja kun useimmat
vapaatilalliset antoivat palvelusväelleen asunnon, olisi vapaa. Clem
aivan hämmästyi tästä jalomielisyydestä ja löysi tuskin sanoja,
ilmaistakseen suostumuksensa ja ihmetteli, että veli sitä saattoi
epäilläkään. Robert ei hurmaantunut aivan samassa määrässä, mutta
suostui kuitenkin.

Clem arvioi voivansa säästää hyvinkin seitsemän shillingiä joka
viikko. Hän oli autuaallisen onnellinen ja kiitollisuudesta Jimiä
kohtaan hän alkoi ahertaa äärettömän uutterasti, palvellen veljeään
vaivojaan säästämättä. Hän nousi ennen päivänkoittoa ja meni makuulle
paljon myöhemmin kuin kukaan muu, paitsi Robert, yrittäen parhaansa
mukaan ansaita nuo lauantai-aamuna suoritetut mieluiset kolmetoista
shillingiä. Tämänlaatuinen elämä ei suonut hänelle paljoa aikaa Pollyn
tapailemiseen, mutta marraskuun sateinen sää ja loka ei yhtä paljoa
viekoitellutkaan rakastavaisia pensasaitakohtauksiin.

Sitäpaitsi antoi työ hänelle tytön varmemmin kuin mitkään hyväilyt,
lähentäen päivää, jona Polly tulisi hänen omakseen ja he saisivat
yhdessä jakaa ruuan ja asunnon, aherruksen ja unen. Sen päivän ei
nyt tarvinnut olla juuri kahta vuotta etäämpänä, sillä viisikymmentä
puntaa riittäisi heidän kotinsa kalustamiseen ja ensimmäisen vuoden
vuokraan, jääden vielä riittävästi ylitse porsaiden ja siipikarjan
ostoon talonpidon aluksi. Tosin hän vielä olisi alaikäinen, mutta hän
ei odottanut samaa vastustusta Jimiltä kuin isältään. Kuten jokainen
säädyllinen vapaatilallinen, paheksui Jim Orznashissa vietettyä
»elämää», mutta kun hänen vastustustaan eivät tukeneet uskonnolliset
seikat, oli sen voittaminen hyvinkin mahdollista. Sitäpaitsi se ei
ulottunut — ei ainakaan samassa mitassa — Pollyyn, joka Elizabeth
Fullerin kutsusta nyt toisinaan istuskeli Bodingmaresin keittiössä.

Pieni Polly-rukka ei oikein voinut hyväksyä rakastajansa nykyistä
loitolla pysymistä. Hän ei voinut yhtyä hänen nöyryyttävään
kiitollisuuteensa Jimiä kohtaan. »Hän ei sinua kohtaan ole tehnyt muuta
kuin velvollisuutensa», huomautteli tyttö — ja säädyllinen hetki rouva
Fullerin kanssa keittiössä oli hänestä huono korvaus sovinnaisuudesta
vapaille samoiluille kentillä ja joen varrella.

»Ethän sinä nykyisin kohtele minua laisinkaan sulhasen tavoin, Clem»,
virkkoi hän eräänä päivänä, retuutettuaan Ellenin lapsen Orznashista
asti taloon ja tavatessaan pojan työhön kiintyneenä ja hikisenä
kuivaushuoneessa juurikkaita leikkelemässä.

»Ka, jos olen vähemmän sulhasmainen, niin kelpaan paremmin
aviopuolisoksi.»

»Minusta olisi mieluisempaa sulhanen tänään kuin puoliso ensi vuodesta
kahden ajastajan päästä.»

»Se tapahtuneekin pikemmin. Minä panen säästöön seitsemän shillingiä
säännöllisesti joka viikko.»

»Entä jos Jim kieltää? Ja jos isä lähettää minut palvelukseen?»

»Jim ei kiellä, kun hän näkee, kuinka muhkean rahasumman olen
säästänyt; ja jos sinä konsa joudut palvelukseen, tulen minä hakemaan
sinut heti paikalla.»

»Minä kuolisin, jos hän panisi minut palvelukseen — vaikkapa vain
kuukaudeksi. Ja hän mainitsee siitä yhä useammin nyt, kun Betty nääs
saa piakkoin lapsen.»

»Sitä suurempi syy on pitää sinut kotona sen hoitamisessa avustamassa.»

»Betty sanoo hoitavansa sen itse ja olevan parempi, etten minä ole
syömässä joutilaan leipää.»

Tyttö näytti tavattoman vakavalta istuessaan siinä oljilla, toisen
naisen lapsi käsivarsilla. Clem kumartui häntä suutelemaan, pitäen
hetkisen sekä Pollya että lasta voimakkaan, väsyneen, nuoren
käsivartensa koukussa. Tytön silmät kirkastuivat, ja kouraisten pojan
tuuheaan, villavaan tukkaan hän veti hänen päänsä omansa ja lapsukaisen
pään väliin...

Äkkiä Clem suoristausi ja nousi.

»Minun täytyy jatkaa juurikkaiden halkomista. Jäähän juomaan kupillinen
teetä kanssamme, Poll.»

»Mitähän äitisi sanoisi?»

»Hän puhuu vain ystävällisesti.»

»Entä Jim-veljesi?»

»Hänen täytyy olla kohtelias nuorelle neidilleni.»

Kenties olisi ollut yhtä hyvä, jollei Polly olisi mennyt ensimmäiselle
aterialleen Bodingmaresiin, kun Orznashin häpeän varjo lankesi hänen
ylitseen. Mutta kaikki kävi paremmin kuin hänellä ja Clemillä oli
mitään syytä toivoa. Perhe oli vielä helpotuksen tuottamalla hyvällä
tuulella, ja vaikka Mary puuhaillessaan hiukan kiukkuisesti tuiski
ja Jim, virkkamatta mitään sydämellistä enempää kuin loukkaavaakaan
sanaa, vaikeni neljännestunnin ajaksi kokonaan, muuttui ruokailijain
sävy pian ystävälliseksi. Rouva Fuller oli aina säälivästi taipunut
Orznashin pienen tyttörukan puoleen, vaikka hänestäkin oli hupsua
Clemin lörpötellä muka naimisestaan, kun itsekin vielä oli poika;
ja Robert taas, joka sydämessään tunsi hämärää kiitollisuutta ja
sovituksen kaipuuta, oli melkein hämmästyttävän herttainen. Polly
ei puhunut paljoa; hän istui aivan nöyränä Clemin ja tämän äidin
välissä, tietoisena — mitä hänen rakastajansa ei ollut, — että jokaisen
ystävällisyys, paitsi Robertin, suurelta osaltaan johtui siitä, että
hän oli niin rauhoittavan pieni, vain lapsonen; ja nyt kun he olivat
hänet oikein nähneet ja häntä puhutelleet, olivat he varmat, että hänen
ja Clemin välillä ei voinut olla mitään vakavaa.

Ellenin pienokaisen kimakat huudot pakottivat Pollyn viemään sen
takaisin äitinsä luo, heti kun ateria oli päättynyt.

»Minä en aikonut pitää sitä näin kauan kotoa poissa», puolustelihe hän;
»olitte perin ystävällinen, hyvä rouva, pyytäessänne minua jäämään».

Clem käveli hänen kanssaan Orznashin ajotien päähän. Hän tunsi
mielensä hilpeäksi, havaittuaan, että tyttöä alettiin sietää. Hänen
rohkeutensa oli saanut palkkionsa; jos hän ahersi huolellisesti, niin
viisikymmentä puntaa ja perheen suostumus olisi hänellä samaan aikaan.
Siinä suhteessa oli onneksi, että isä oli kuollut... Tämä nuoren miehen
tyly ajatus tuskin tuotti hänelle mitään tunnonpistosta nyt. Hän oli
lakannut häpeämästä huojennustaan. Aluksi se oli tuottanut hänelle
hiukan tunnonvaivoja isäparan tähden, jota hän oli aina säälinyt... Hän
ei säälinyt häntä nyt, ja se oli ehkä yhtenä syynä, miksi hän ei voinut
hävetä onneaan ja vapautuksentunnettaan. Hän oli pari kertaa nähnyt
herra Fullerista lohdullisia unia — unia, joissa isävainajakin esiintyi
vapaana ja onnellisena. Se ikäänkuin poisti petoksentunteen. Hänen
isänsä oli eläessään ollut onneton — vaikka hänellä silloinkin, kuten
Clem hyvin tiesi, oli ollut salattuja ilonlähteitä, joita tavalliset
ihmiset eivät käsitä. Mutta nyt, kun hän oli kuollut, oli riemu
pulpunnut esiin noista kätketyistä lähteensilmistä... Hän oli siis
onnellisena ja vapaana edesmenneiden parissa, kuten psalmissa sanottiin.

Clem oli nähnyt yhden unen, joka oli niin merkillinen, ettei hän ollut
kertonut sitä kellekään, ei edes Robertille. Hän oli ollut näkevinään
isänsä syömässä illallistaan keittiössä, kasvoillaan se kirkas ja
tyytyväinen ilme, joka hänellä Clemin unissa aina oli. Clem oli hänen
kanssaan ja sanoi: »Isä kai voi nyt paremmin?» Herra Fuller vastasi:
»Kyllä — nyt kun leimuava tuomio on otettu pois.» Clem kohotti silmänsä
ja näki huoneen nurkassa leijailevan raamatun, jonka kansien alta
hulmuili tulenliekkejä. Pelästyneenä hän heräsi.




12.


Robert oli nopeasti ja käsittämättömästi, melkein luonnottoman rajusti
toipunut surustaan isän kuoleman jälkeen. Hänen nykyinen mielialansa
vahvisti yleisen vaikutelman, että hän oli teeskennellyt. Hän näytti
olevan ainoa perheessä, joka ei tästä uudesta helpotuksesta tuntenut
salaista häpeää. Herra Fullerin eläessä oli hänen rehentelynsä
usein kärjistynyt vihamielisyydeksi; nyt, kurittomana, hän esiintyi
vallattoman, hyvätuulisen hilpeänä, mikä näissä olosuhteissa tuntui
aivan säädyttömältä. Kun vastustelu ei häntä enää katkeroittanut,
täytti hän talon hillittömän, häikäilemättömän sydämellisyyden tunnulla.

Ainoastaan Clem ei pannut Robertin hyvätuulisuutta kokonaan herra
Fullerin kuoleman aiheuttaman helpotuksentunteen laskuun. Veli hengitti
kylläkin yleisen kevennyksen ilmaa, mutta täytyi olla syvempiäkin syitä
hänen mielensä seestymiseen. Bobilla oli ollut muitakin surunaiheita
kuin isän painostus; häntä oli kalvanut Hanna Idenin hänessä herättämä
halu, tuon »mustalaislutkan», joka asetti itselleen korkeamman hinnan
kuin mitä hän maksoi säädyllisistä Sussexin tytöistä. Jotta hän nyt
saattoi olla niin onnellinen, oli hänen täytynyt joko unohtaa tyttö tai
hänet omistaa.

Ensinmainittu seikka ei ollut luultavaa, sillä vaikka Robert helposti
unohti, ei hän unohtanut ennenkuin oli päässyt toivomustensa
perille. Ja jos Idenin välinäytös nyt olisi loppunut, olisivat sen
yksityiskohdat jo olleet Clemin tiedossa. Hämmästyttävä, nöyryyttävä
salaperäisyys olisi ollut poissa. Ei mikään vähempi kuin Hannan
noitakeinot olisi voinut sitoa Bobin rohkeaa kieltä. Hänen oli täytynyt
voittaa tyttö, lopultakin hänet ostaa. Ja hän oli onnellinen. Hänen
voittonsa teki hänet suvaitsevaiseksi ja hyväluontoiseksi kaikkia
kohtaan. Juuri siksi, että Hanna oli ollut vaikeammin voitettavissa
kuin muut tytöt, oli hän paremmin omistamisenkin arvoinen. Mutta
oli omituista, että Robert yhä tuolla tavoin vaikeni, ettei hän
kertonut Clemille hurmastaan, kuten niin usein ennen, suudelmistaan,
samoiluistaan ja kestitsemisistään, vallastaan hymyihin ja kyyneleihin.
Sillä voitonriemussaan Robert oli aina kerskaillut. Hän ei kerskaillut
nyt; hän oli vain onnellinen, meluisa ja tyytyväinen.

Tammikuun lopulla Robert lainasi taaskin kolmekymmentä shillingiä
veljeltään, joten hänen velkansa nousi kaikkiaan kahteen puntaan
viiteen shillingiin. Clem oli vastustellut ja vedonnut, mutta hän ei
kyennyt nielemään Bobin närkästystä ja syytöstä itaruudesta, vaan
luovutti lopuksi rahat, joskaan hänellä ei ollut suuria toiveita, että
ne edes osittain tulisivat takaisin maksetuiksi.

Hän koetti kaikin mokomin olla sitä ajattelematta; hän ei tahtonut
tulla sellaiseksi, joka aina ajatteli rahoja. Mutta mitä hän sille voi?
Hän ei tehnyt sitä ainoastaan itsensä vuoksi, vaan myöskin Pollyn.
Tilanne oli varsin tukala... Olihan se vähän hänen omakin syynsä;
hänen olisi tullut vastata Bobille kieltävästi. Ensi kerralla hän niin
vastaisikin; mutta tapa ja kiintymys teki hänelle melkein mahdottomaksi
kieltää mitään veljeltään.

Eräänä iltana, kun hän kulki Weightsin talon ohi, joka oli noin
kahdensadan metrin päässä valtatiestä, huusi Weightsin Bill Pepper
hänelle ajokujalta:

»Oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta?»

»Mitä sanot?» kysyi Clem, oikein tajuamatta.

»Minä kysyn, oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta, jonka
Robert-veljesi sille antoi?»

»Ei Robert o' sille mitään sellaista antanut.»

»Sepä kummallista, koska sillä on hyvin kaunis — kultainen.»

»Kaipa Hanna Idenillä on monen monta keinoa saada rannekello, jos sen
sellaista mieli tekee.»

Pepper nauraa hihitti.

»Kai sillä on. Mutta sittenkin on Robert Fuller tällä haavaa hänen
paras keinonsa.»

»Bobilla ei toki ole kyllin rahoja kellekään kultakelloja ostellakseen.»

»Eikö senkään jälkeen, mitä tapahtui Woolpackissa viime viikolla?»

Kun poika-raukalla ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mitä
oli tapahtunut Woolpackissa viime viikolla, menetti hän uskonsa
puolustukseen ja alkoi luikerrella.

»Bob — miksi Bob antaisi mitään Hanna Idenille? Hän ei siitä tytöstä
piittaa.»

»Ha, ha!» nauroi Weightsin Pepper.

»Minä sanon sinulle, että Bob ei välitä Hanna Idenistä kahden mädän
sipulin vertaa!»

»Sepä omituista, vaikka hän menee Blindgroomsiin säännöllisesti joka
ilta ja monestikin näen hänen palaavan sieltä vasta aamuhämärissä.»

»Sekin on omituista, koska minä nukun Bobin kanssa samassa huoneessa ja
hän on täsmällisesti vuoteessaan kello kymmeneltä joka ilta.»

»Sinä pieni valehtelija», irvisti Pepper.

»En minä ole pieni.» — Clem tunsi mittansa.

»No niin, kunhan et vain sano, ettet ole valehtelija. Olet mennyt
hiukan liian pitkälle kiintymyksessäsi veljeesi, Clem-poikanen. Et sinä
niin hiton yksinkertainen ole.»

»Minä en ole yksinkertainen ollenkaan, ja jos sinä edelleenkin minua
nimittelet, Bill Pepper, niin kyllä minä...»

»Älä pui nyrkkejäsi, nuori mies. Minä en sinua nimittele. Mutta minä
voin antaa sinulle neuvon — miehen neuvon, joka on nähnyt elämää ja
ansainnut elatuksensa, mitä eivät kaikki tee. Pysy erilläsi saastasta
äläkä antaudu minkään laiskojen, täisien, irstaiden ryökäleitten
pariin. Joskus minä pelkään sinun puolestasi, pelkään eksyväsi veljesi
poluille, — sinulla näkyy olevan luontaista viehätystä alhaiseen Sinä
riiput kiinni Robert-veljessäsi, joka on kunnoton mies, ja eristäydyt
Jim-veljestäsi, jolla on hyvä maine, — ja seurustelet läheisesti niiden
kanssa siellä Orznashissa, joka...»

Suuntäysi Sussexin savea ehkäisi määritelmän Orznashista, ja sitten
kun Bill Pepper oli kakistellen ja syljeskellen saanut puhe-elimensä
käyttökuntoon, oli Clem ehtimässä kylän ulkopuolelle.

»Pieni kelvoton penikka, se Clem Fuller! Ei katupoikaa parempi...»

Oikeastaan Clem itsekin epäili käytöksensä tehokkuutta ja arvokkuutta.
Kahdeksantoista täyttämäisillään ja naimahommissa... hänen ei toki
enää sopisi pommitella ihmisiä. Mutta hän arvasi aivan oikein, että
nykyhetki ei ollut sopiva anteeksipyyntöihin, minkävuoksi hän jätti
ne johonkin vastaiseen tilaisuuteen, jolloin niitä ehkä suopeammin
kuunneltaisiin.




13.


Hän saapui kotiin illalliselta myöhästyneenä, ja Jim torui häntä
»ulkona vetelehtimisestä», vaikka häntä olisi tarvittu uuhia hoitamaan.
Marykin murisi, koska olisi halunnut korjata pöydän. Rikollinen pysyi
ääneti heidän morkatessaan, yrittämättä puolustautua, — hänen ainoana
toivomuksenaan näytti olevan syödä illallista ja mennä levolle.
Senvuoksi Jim piti häntä työssä viljatilejä laskemassa, kunnes
kello lähestyi kymmentä, ja jos Clem olisi vielä kauemmin jatkanut
aritmetiikkaansa, olisi kirjanpito käynyt mahdottomaksi ainakin
kahdeksi viikoksi eteenpäin.

Mary taas vaati, että hän, ennenkuin menisi yläkertaan, kävisi
pesemässä oman lautasensa ja kuppinsa, koska hän myöhästymisellään
oli aiheuttanut lisähommaa. Sitten heidän rankaisuvaistonsa olivat
tyydytetyt ja he antoivat hänelle anteeksi.

Clem kömpi hitaasti makuuhuoneeseensa, laahaten jalkojaan
porrasaskelmalta toiselle ja tiputellen talia kynttilästään. Hän tunsi
itsensä kovin väsyneeksi, ja numerot olivat sumentaneet hänen aivonsa.
Mutta hän oli erikoisen hyvillään siitä, että Robert ei ollut vielä
tullut kotiin. Juuri illalliselta myöhästymisellään hän olikin veljensä
sivuuttanut; ja kun tämä palaisi, olisi hän jo unen helmoissa.

Mutta hän ei ollut ottanut laskelmiinsa Robertin paksupohjaisia
saappaita, joiden riisuminen veljen vuoksi ei koskaan juolahtanut tämän
mieleenkään. Hänen norsun astuntaa muistuttava käyntinsä havahdutti
Clemin unestaan, jonka tilien summat olivat tehneet tavallista
keveämmäksi. Ensin hän taisteli valveutumista vastaan, mutta hän oli
liian levoton ja Bob liian meluisa, jotta hän olisi helposti voinut
saada jälleen unenpäästä kiinni, ja tuossa tuokiossa hän oli aivan
hereillään.

Ikkuna oli uutimeton ja siitä näkyi tähtien täplittämä tummansininen
pakkastaivas. Ulkona vallitsi keskiyön suuri hiljaisuus; sisällä
huoneessa narisivat lattiapalkit Robertin riisuutuessaan liikkuessa
edestakaisin. Hänen kynttilänsä oli tuolilla hänen vuoteensa ääressä,
valaisten sen puolen huonetta, kun taas Clemin puolinen seinusta oli
pimeässä. Nuorukainen makasi aivan hiljaa, koskei halunnut Robertin
tietävän hänen olevan hereillä, mutta veljeään katsellessaan hän
tunsi heräävän rakkautta ja sääliä sydämessään. Robertissa, hänen
vaivaloisesti ja rytistellen riisuutuessaan, hänen istuessaan
sängynlaidalla sääryksiään päästellen tai kumartuessaan hihnoja
haparoimaan, samalla kun hänen iso varjonsa kumartui ja kyyhötti
seinällä hänen takanaan — hänen koossaan, hänen aavistamattomuudessaan,
tuossa puolittain tyytyväisessä, puolittain hölmömäisessä ilmeessä
hänen kasvoillaan, kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut,
oli jotakin, mikä sulatti Clemin suuttumuksen. Poika kohottausi
kyynärpäänsä varaan ja lausui lempeästi:

»Minä olen valveilla, Bob.»

»Nukuhan sitten», kuului Bobin tylysti torjuva vastaus.

Mutta Clem tunsi nyt varmasti, joskin itsetiedottomasti, että hän
oli edullisessa asemassa veljensä suhteen, eikä hän siis kuuliaisena
painunut vuoteeseen peitteiden alle, niinkuin olisi tehnyt edellisenä
iltana, vaan päinvastoin korotti hiukan ääntään ja virkkoi:

»Minä haluan puhua sinulle.»

Robert kirosi, muttei tehnyt muita vastaväitteitä.

»Haluaisin kysyä sinulta, miksi lahjoitit Hanna Idenille minun
rahoillani ostetun kultakellon?»

»Min' en o' lahjoittanut hänelle mitään sinun rahoillasi ostettua.»

»Se on valetta. Tiedät hyvin, että sait minulta kolmekymmentä
shillingiä sen lisäksi, mitä et ollut minulle maksanut, koska sanoit,
ettei sulla ollut, vaikka nyt tiedän, että sinulla oli.»

»Sinä olet ilkeä pikku paholainen, jollet voi antaa omalle veljellesi
lainaa.»

»En minä siitä niin paljoa välitä — mutta kun sinä valehtelet minulle
ja tuhlaat sille mustalaistytölle.»

»Minä tuhlaan, kelle haluan.»

»Ei minun rahojani.»

»Älähän nyt iäti niitä rahojasi märehdi. Sinä puhut ikäänkuin sinun
rahasi olisivat riittäneet Hannan kultakelloon. Se kello maksoi
minulle kuudetta puntaa. Tuki siis suusi äläkä lörpöttele niistä
kolmestakymmenestä shillingistä.»

Clem tunsi nuhteen osuneen.

»En minä olisi mitään sanonut, jos olisit minulle reilusti kertonut,
kuinka asiat ovat. Mutta sinä salaat minulta kaikki ja käyt omia
teitäsi kuin kissa tiilikatolla — et hiisku minulle koskaan sanaakaan.»

»Miksi minä sinulle kertoisin? Sinähän olet vain lapsi.»

»En min' o' mikään lapsi — minä täytän kahdeksantoista kevättoukojen
aikaan ja minun on määrä mennä naimisiin, kunhan vain sallit minun
säästää tarpeeksi kolikoita. Ja ainahan sinä minulle ennen juttelit.
Miksikä nyt vaikenisit?»

»Tämänlaatuista ei ole koskaan ennen ollut.»

Molemmat silmäparit — Clemin pyöreät, valppaat ja keltaiset, Robertin
muljottavat, raskaat ja siniset — kohtasivat toisensa huoneen yli,
tuijottaen toisiinsa kummallekin ominaisella tavallaan.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Clem.

»Tarkoitan, että Hanna ei ole toisten tyttöjen kaltainen ja etten minä
suinkaan aio hänestä mitään sinulle kertoa.»

Clem tunsi äkillistä hermostumista; hän näkyi menettävän etunsa Bobin
rinnalla.

»Minä... minä...» änkytti hän, »minä luulin sinun lyöttäytyneen häneen
vain vetääksesi Jumalaa nenästä».

»Miksi minä tahtoisin vetää Jumalaa nenästä?»

»Siksi, että hän teki sinusta hupsun.»

»Oh, se!» Ja Robert irvisti. »No, mitä sillä lienen aluksi
tarkoittanutkin, olen hankkinut itselleni veikeimmän naisen, mitä on
Kentin ojan eteläpuolella.»

»Onko suloista häntä rakastaa?»

»Onko hän suloinen! Onko tuli suloista? Onko talvi suloista? Ethän sinä
näy lemmestä mitään tietävän. On kovaa ja pehmeää rakkautta niinkuin on
kovia ja pehmeitä suudelmia... on sellaista, mikä saa sydämen tuntumaan
murentuneelta kiveltä.»

Hän istui sänkynsä laidalla ja kohotti leukaansa omituisin,
hurmaantunein ilmein — jonkatapaisen Clem joskus oli nähnyt hänen
kasvoillaan kappelissa, mutta tällä kertaa se ei näyttänyt niin
hupsulta. Hänen silmissään oli outoa, uutta viisautta, jonka
vaikutuksesta nuorempi veli tunsi mykistyvänsä.

»Minä rakastan häntä», sanoi Robert, »en siksi, että hän on suloinen,
vaan kosken tosiaan muuta voi.»

»Ja rakastaako hän sinua?»

»Hän sallii minun rakastaa itseään — enkä muuta pyydäkään. Kaikki, mitä
pyydän, on, että hän minut ottaa ja sallii minun itseään rakastaa.
Vaikeasti voitettavissahan hän oli, mutta hän ei olekaan noin vain
hyllyltä otettavissa kuin muut tytöt.»

»Tahtoisitko sinä naida hänet?»

»Tahtoisinko? Tietysti minä tahdon. Mutta me olemme eri rotua, eikä hän
voi sietää meidän tapojamme.»

»Emme suinkaan mekään sietäisi hänen tapojaan. Mitä sanoisi Jim, jos
toisit sen naisen tänne hänen kälykseen?»

»Parasta, että sentään kysyisit, mitä sinä itse sanoisit.»

»En minä häntä soimaa. Sinä olet hiton kiivas minua kohtaan, Bob. On
vain luonnollista, että ensin haluan päästä asioista selville, kun olet
pitänyt minua pimeässä jo kaksi kuukautta.»

»Sitä sinä iankaiken jankutat — 'pitänyt sinua pimeässä' — 'ollut
kertomatta sinulle mitään'. Sinä tepastelet kuin olkiköyden punoja.
Mitä järkeä olisi kertoa sinulle Hanna Idenistä, kun et kerran
rakkaudesta mitään käsitä. Oh, älä viitsi kiihtyä ja sanoa, että olet
päättänyt mennä naimisiin. Se ei paljoa todista. Sinä olet viaton
mammanpoika, joka et ole koskaan naista tuntenut... koskaan tuntenut
rakkauden hehkua ruumiissasi, ja minä sanon sinulle, että minun Hannani
ei ole sinun Pollysi kaltainen. Poll kai on 'suloinen rakastaa' —
Hanna ei sitä ole. Eikä hän ole houkuteltavissa. Eikä hän halua poikaa
rakastajakseen — hän vaatii miehen... ja minä olen se mies, niin kauan
kuin minussa miestä piisaa. Sinä nait Polly Ebonysi, ja hän tekee sinut
onnelliseksi. Hanna ei ole syntynyt tekemään miehiä onnellisiksi — hän
on syntynyt tehdäkseen heistä _miehiä_.»

Bob seisoi huoneen keskellä, pää pystyyn kohotettuna ja silmät
tavattoman valppaina. Hän näytti kovin kookkaalta vedon vaikutuksesta
lepattavan kynttilän väräjävässä valossa, joka hahmoitteli hänen
varjonsa seinälle ja kattoparruihin. Hänen paljaat käsivartensa olivat
ristissä rinnan päällä, ja valon ja varjojen leikki niiden lihaksilla,
samoinkuin selän ja kaulan tukevilla lihaksilla, loi hehkuvan
vaikutelman voimasta ja kauneudesta.

»Kyllähän sinä _olet_ mies», virkkoi Clem ihaillen.

Robert oli mielissään.

»Älä luule, että olen kääntynyt sinua vastaan, nuorukainen. Minä vain
mieluummin soisin, ettet sekaantuisi sellaiseen, mikä ei sinua koske.»

»Tottahan minun rahani minua koskevat.»

»Jos vielä virkat sanankaan rahoistasi, niin läimäytän sinua kalloon.»

»Minä vain senvuoksi, kun tahtoisin päästä naimisiin.»

»No, kyllä sinä ne saat — vieläpä vuosikausia ennen kuin naimisiin
menetkään, poikaseni. Pidä siis suusi kiinni.»




14.


Clem huomasi, että hänen täytyi muuttaa suhtautumisensa Robertiin ja
Hannaan — muuttaa se nöyremmäksi. Hän ei voinut kohdella veljeään
samalla tavalla kuin luullessaan häntä vain riettaaksi ja itsepäiseksi.
Se seikka — minkä hän tunnusti ja uskoi, — että Robert huikentelevan
elämänsä aikana nyt ensi kertaa oli todella rakastunut, täytti hänet
kunnioituksella, vaan ei riemulla. Kaikesta siitä huolimatta mitä
Robert oli sanonut, ei hän voinut aavistella koituvan muuta kuin surua
hänen lemmestään tuohon tummaan, muukalaiseen naiseen. Hän oli varma,
ettei Hanna rakastanut Bobia, sillä eihän tyttö hänen yksinkertaisen
laskelmansa mukaan olisi tältä silloin niin paljon ottanut. Mitäpä
Polly sanoisi, jos Clem tuhlaisi viisi puntaa hänen tähtensä? Saisi
ehkä pyörtymyskohtauksen!

Ei ollut epäilystäkään siitä, että Hanna oli huono kapine, eikä huono
ainoastaan Rotherin seudun kielenkäytön mukaan, vaan mustalaisrodun
syvemmin värityksin. Totta kyllä, ei Clem ollut juuri koskaan häntä
puhutellut, mutta High Tiltissä kävi hänestä erikoinen huhu —
samoinkuin hänen äidistään Leonorasta ja hänen serkuistaan Ambrose ja
Darius Ripleystä ja Jerome Bosvillesta.

Polly jakoi tai pikemminkin keskitti paikkakunnan käsityskannan. Hän
oli myöskin kovin huolissaan rahoista. Kun kuuli hänen puhuvan, olisi
luullut, että Bobin lainaamat kaksi puntaa viisi shillingiä oli kaikki,
mikä oli heidän ja heidän avioliittonsa välillä.

»Kylläpä sinä, Clem, olit aika pöllö, kun ne hänelle luovutit! Eikä
se ollut sopivaakaan — tiesithän hyvin kuinka hän ne käyttäisi. Näyt
rakastavan enemmän häntä kuin minua.»

»Poll, sinä tiedät, ettei tuo ole totta.»

»Mistäpä minä sen tiedän, kun sallit hänen tuhlata naimarahamme
tilapäiselle mielitietylleen ostamalla sille rintasolkia, sormuksia
ja rannerenkaita, joista koko pitäjä puhuu. Eipä sinun Jim-veljesi
tarvitse hävetä, että nait Orznashista, kun teillä kotona tapahtuu
vielä häpeällisempää.» Clem yritti tyynnytellä häntä hyväilyillä, jotka
nyt alkoivat käydä rohkeammiksi. Mutta Polly oli yhä tyrmistyneenä ja
nuorukaisen täytyi myöntää, että hänen väitteissään oli paljon perää.
Sitäpaitsi oli tytöllä tällä haavaa vaikeat päivät kotona. Betty,
jonka ystävällisyys aina oli ollut oikullista ja tilapäistä, kääntyi
yhä enemmän Pollya vastaan, nyt kun hänen aikansa läheni. Hän kantoi
kateuden kaunaa miehensä lapselle toisesta vaimosta ja sairaloista
pelkoa, että se lapsi, jonka hän itse hänelle pian lahjoittaisi,
joutuisi myöhemmin syntyneenä kärsimään. Viime kuukausien raukeuden
ja herpaantumisen aikana hänestä oli näyttänyt, että Tom Ebony oli
alkanut luottaa enemmän toimeliaaseen tyttäreensä, ja Poll oli tullut
taloudessa tarpeelliseksi henkilöksi. Niinpä Betty vannoi, että tytön
täytyi lähteä talosta — palvelukseen tai, koska Betty ei pohjaltaan
ollut häijy, jollekulle nuorukaiselle, joka veisi hänet heti eikä
viivyttelisi siksi, kun oli säästänyt kyllin rahoja naidakseen,
niinkuin Clem Fuller.

»Oh, Clem — pitäkäämme kiirettä! On kauheaa tällä tavoin odotella ja
tuntea, ettei kuulu kellekään paitsi niille, jotka pyrkivät minusta
eroon.»

»Mitäpä me muuta voimme kuin yrittää ja säästää ja koettaa saada Jimin
suostumaan? Emmehän voi mennä naimisiin ilman mynttiä, ja jollei Jim
käänny suopeaksi, emme pääse naimisiin ennenkuin toinen meistä on
täyttänyt yksikolmatta.»

»Alkanee se Jim jo käydäkin suopeaksi.»

»Alkaahan se, muttei se sitä vielä ole. Minä puhuin hänelle
naima-aikeistani kaksi päivää sitten, ja hän käski minun odottaa,
kunnes olen ehtinyt miehen ikään» — ja Clem sylkäisi.

»Onpa sääli, että olet niin kovin pienikokoinen; muutoin ehkä
olisimme voineet mennä siviilirekisterinpitäjälle eli sellaiseen
paikkaan, jossa solmitaan avioliitto ilman pappia, ja olisit sanonut
olevasi yksikolmattavuotias. Mutta ethän sinä tosiaan näytä kuin
kuusitoistavuotiaalta poikaselta.»

Clem hiukan närkästyi. »Sinulla tarvitsee olla vain vähän enemmän
kärsivällisyyttä, tyttöseni. Minä sanon sinulle, että aherran vakaasti
ja uutterasti päästäksemme naimisiin, ja usko pois, minä olen sen
järjestänyt, ennenkuin vuosi on ummessa, vaikka näytänkin ainoastaan
kuusitoistavuotiaalta.»

»En aikonut sinua ivailla, Clem. Mutta ka, minun oloni on niin
sanomattoman kiusallista, kun ei koskaan tiedä, minä aamuna sanonevat:
'Sullo matkalaukkusi, tyttöseni, sillä minä olen sopinut, että sitä
tullaan noutamaan jostakin tuolta Berrishistä — tai ehkä Wadhurstista
tai Bulverhythestä — ja sitten lähdet ansaitsemaan elantosi etkä enää
syö meidän leipäämme!' Ja sitten Steve Alce Ninevehistä tuli minua
kiusaamaan sanomalla, että hän pitää huolen minusta, jos lähden hänen
luokseen, ja se Betty aina yrittää pakottaa minua lähtemään...»

»Sano minulle, jahka Steve Alce sinua taas sinne pyytää, niin minä
menen Ninevehiin ja lyön mäsäksi hänen kasvonsa, taitan hänen
leukaluunsa, murskaan hänen kallonsa ja panen palasiksi koko miehen,
vaikken näytäkään kuuttatoista vanhemmalta.»

»Minä tiedän, Clem, että sinä sen tekisit, ja sen vuoksi minä en
suinkaan sinulle kerrokaan. Minä en tahdo, että riehahdat tappelemaan,
vaikka tiedänkin voittavasi. Sillä Steve on lurjusmainen mies ja saisi
häiriötä aikaan. Isä sanoi tässä äskettäin, ettei voi peitota miestä
niinkuin haluaisi. Ellenillä näetkös on uusi poika, ja Steve Alce on
kateellinen isälle ja saa häiriötä aikaan kielittelemällä Bettylle,
että isä nyt hännystelee Elleniä...»

Clem tempasi tytön luokseen ja suuteli häntä, ikäänkuin suudellakseen
kotoisen saastan pois hänen huuliltaan.




15.


Eräänä päivänä aikaisin maaliskuussa, kun hän käveli kotiin High Tiltin
kirkonkylästä, poltellen savuketta, jonka Haiselmanin Cox oli hänelle
antanut, kohtasi hän odottamatta Hanna Idenin. Tämä näkyi rientävän
kujaa pitkin kevättuulen edellä, ruskean puvun pullistuessa purjeen
tapaan ja kaikkien syntisten sulkien liehuessa yhtenä ohuena epäselvänä
viivana kuin höyhenpilvi. Tytön mennessä ohi katsoi Clem suoraan
eteensä, astuen leuka pystyssä ja puristaen savukettaan niin lujasti
hampaillaan, että mielipahakseen puraisi sen poikki. Hän kuuli Hannan
astuvan ohitse, ja sitten joku vastustamaton vaisto pakotti hänet
kääntymään vilkaistakseen tytön perään. Harmikseen hän näki tämänkin
katsahtavan taakseen.

»Aiotko sinä minulle puhua?»

Poika punastui kauheasti ja olisi astunut edelleen, jollei äkkiä
olisi juolahtanut hänen mieleensä, että tässä oli tilaisuus saada
tietää enemmän Hannasta ja Robertista ja rakastiko tyttö todella hänen
veljeään. Hän seisoi epäröiden, ja Hanna tepsutteli takaisin häntä
kohti silmien siristyessä nauruun, jota huulet eivät säestäneet.

»Oletpa sinä korskealuontoinen, kun menet naishenkilön ohi nostamatta
lakkiasi.»

Hänen äänensä korosti hänen ulkomuotonsa »vierasta» sävyä. Sanoista
puuttui paikallinen venytys ja paikallinen murteellisuus, muttei ääni
kuitenkaan ollut mikään miellyttävä ääni. Clemin sydän kovettui häntä
kohtaan.

»En tiedä tulleeni tuttavaksenne, neitiseni», vastasi hän ylväästi.

»Sitten on aika tutustua veljesi ystävättäreen. Alkakaammehan siis
tehdä tuttavuutta. Sinä nostat lakkiasi ja sanot: 'Hauska tavata', ja
minä sanon: 'Sinä olet komea nuoriherra — liian komea vihoitellaksesi
minulle.'»

Clem seisoi hänen edessään suorana kuin haravan varsi.

»En minä sinulle vihainen ole. Mutta enhän voi olla juuri ystäväkään
tietäessäni, kuinka olet veljeäni käsitellyt.»

»Olenko minä sitten käsitellyt häntä pahoin? Hän ei ole koskaan ollut
onnellisempi kuin mitä on ollut minun kanssani.»

»Mutta sinä kiristät häneltä rahoja — pakotat häntä antamaan itsellesi
lahjoja, jotka maksavat enemmän kuin mitä hän ansaitsee.»

»Jos se herttainen herrasmies haluaa antaa lahjoja köyhän lapselle...»

»Tiedät hyvin, että asia ei ole niin. Hän ei olisi koskaan lahjoitellut
sinulle niitä kaikkia kapineita, jollet olisi häntä pakottanut, se on
varmaa. Kaiketi sinä häntä viekoittelit etkä luvannut hänelle mitään,
ellei hän siitä maksanut.»

»Hoida kieltäsi, nuori nulikka. Minä en ole tottunut loukkaavaan
puhuttelutapaan. Jos veljesi rakastaa minua ja antaa minulle lahjoja,
niin onko se minun syyni? Minä en juokse miesten perästä; ne
tavoittelevat minua.»

»Mutta sinä pakotit hänet tulemaan, etkä päästä irti.»

»No no, sinä puhut ikäänkuin minä olisin noita-akka ja osaisin loihtia.
Kyllähän meidän joukossamme on naisia, jotka tietävät enemmän kuin
kuu. Mutta ne eivät ole minulle mitään opettaneet — minä en sellaista
tarvitse. Minulla on omat loitsuni. Näytänkö ne Bobin pikkuveljelle?
Ei — hän on liian nuori lapsi. Mutta minä sanon sinulle, pikkuveli,
että minulla on loitsuja silmissäni ja sormissani ja huulissani ja
kaulassani ja rinnoissani, joita ei kenenkään tietäjänkään tarvitse
minulle opettaa.»

Hän seisoi pojan edessä pysytellen punaista huiviaan hartioilla, kädet
kätkettyinä sen poimuihin, kun hän ristiinlasketuilla käsivarsillaan
piti sen kulmia rintansa päällä. Hänen asentonsa oli aivan pidättyvä
ja ikäänkuin verhoava, mutta äkkiä tunsi Clem jotakin nousevan
kurkkuunsa havaitessaan tytön kauneuden. Koskaan ennen ei nainen
ollut tehnyt häneen niin syvää vaikutusta. Hetkiseksi hän tunsi
hänen voimansa, karkean ja aineellisen, mutta samalla se ikäänkuin
surumielisesti vetosi hänen korkeampiin vaistoihinsa, kaikkiin niihin
tunteisiin, joita vihurinen maaliskuun päivä ja matalalla vainioiden
yläpuolella riippuva harmaa, ikäänkuin putoamaisillaan oleva taivas
hänessä herätti ... Neitonen näkyi tekevän tuon vetoomuksen, muttei
kykenevän jatkamaan, vaan hän vaipui takaisin alempiin, ruumiillisiin
innoituksiin. Poika huomasi astahtelevansa taaksepäin niinkuin mies
astuisi ulos varjosta.

»Älä pelkää minua, pikkuveli; sinä olet kauttaaltasi piikkinen kuin
siili. Nähdessäni sinun tulevan tiellä, tuumin itsekseni: 'Nyt saan
tilaisuuden tutustua sievään villatukkaiseen pikkuveljeeni. Mikä
vahinko, että hän on minulle nyrpeillään siksi, että olen hyvä hänen
Robert-veijelleen!'»

»Jos luulisin, että sinä todella olet hyvä ja aina olisit hyvä...»

»Mikä saa sinut toisin ajattelemaan?»

»En tiedä... sen vaikuttanee sinun ulkomuotosi ja tapasi ... ja kun
otat häneltä niin paljon... ja Bobin omat sanat ja se, että hän on
muuttunut niin perin salaperäiseksi...»

»Mutta hän on onnellinen nyt. Omilla silmilläsi voit nähdä kuinka
onnellinen hän on.»

»Minusta tuntuu, ettei se ole pysyväistä. Kuinka sitä onnea voisi
kestää, kun hän sanoo tietävänsä, ettet sinä häntä rakasta? Ja hän
sanoo, että hänen sydämensä on kuin murtunut kivi... Entä jos hän
jonakuna päivänä vaatii hiukan vastarakkauttakin kaikesta sinulle
tuhlaamastaan rakkaudesta... ja sitten minä toivon, että hänen
sydämensä olisi kuin, se kivi, josta kerrotaan raamatussa, ja putoisi
sinun päällesi ja jauhaisi sinut tomuksi.»

»Sinä puhut ylväästi ja kauheasti. Minusta on hauskaa nähdä sinut
vihaisena — silmäsi kiiluvat silloin kuin kissan silmät pimeässä.
Sinulla on loistavat silmät ja riemastuttava suu, ja kuitenkin pelkäät
rakkautta. Sinä pelkäät minua, koska olen opettanut Bobin rakastamaan,
niinkuin ei kukaan tämän seudun lihavista, typeristä nuorista tytöistä
ole häntä opettanut. Minä rakastan mustalaisen tapaan enkä niinkuin
ne typerät harakat, jotka nauravat punakoista kasvoistaan työntyvällä
isolla suullaan. Minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni
piikkiäinen, jollei veljesi olisi minun koulussani. Mutta serkkuni
Yocky Lovell sinua kyllä opettaisi, jos jonakuna iltana lähtisit
veljesi kanssa Blindgroomsiin. Mikset käy hänen kanssaan hänen
teillään, sen sijaan että uikutat hänen peräänsä? No, ei sulla ole
syytä punastua. En ole sanonut mitään naisen kielelle tai nuoren pojan
korville sopimatonta.»

Mutta Clem, herjaten häntä nimityksellä, joka ei ollut naisen korville
tai nuoren pojan kielelle sopiva, käveli raivokkaasti tiehensä, jättäen
hänet tummana kuvapatsaana tanhualle seisomaan.




16.


Kauan jälkeenpäin näkyi tytön varjo häämöittävän hämärässä — tien
kosteassa kiillossa, okaisten pensasaitojen oksilla ja piikeissä,
kellervää sadetta tuhuttavalla kirkkaalla taivaalla. Se ei kuitenkaan
ollut hänen kauneutensa, joka tympäisi, vaan se julmuus, johon se oli
istutettu niinkuin ruusupensas tunkiolle. Hän oli julma — Clem näki
nyt, ettei tahra ollut hänen kauneudessaan, ei hänen muukalaisuudessaan
eikä hänen karkeudessaan, vaan jossakin niiden alla piilevässä syvässä
kerroksessa kuolettavaa julmuutta.

Poika ei käsittänyt, mistä hän sen tiesi. Neitosen ääni oli ollut
pehmeä, hänen sanansa hyväileviä ja hänen silmänsä sekä iloiset että
surulliset. Mutta hän oli jättänyt jälkeensä julmuuden tunnun —
vakaumuksen, että hän oli puhutellut poikaa vain kiusatakseen häntä,
rangaistakseen hänen vierovan vastahakoisuutensa osoittamalla, missä
määrin Bob oli hänen vallassaan. Hänen karkea fyysillinen voimansa ei
olisi Clemissä herättänyt inhoa, jos se olisi johtunut luonnollisesta,
terveestä vaistosta. Poika ei sellaisesta helposti närkästynyt. Mutta
Hanna oli kuin kypsän, makean hedelmän karvas sydän — kova kivi luonnon
sykkivässä povessa...

Kun Clem ehti Bodingmaresiin, oli hän väsyksissä ja alakuloisena, eikä
siellä tapahtunut mitään hänen sydäntään keventävää. Robert ei ollut
illallisella eikä saapunut kotiin ennen perheen levollemenoa. Siellä ei
ollut tapana eikä tarpeellista lukita huoneita yöksi, mutta Robertin
poissaolo tähän aikaan ärsytti Jimin tai Maryn aina johonkin happamaan
huomautukseen.

»Missä on veljesi tänä iltana — tiedätkö, Clem?»

»En tiedä.»

»Eikö lie mennyt Oddfellowin tupakkakonserttiin 'Georgeen'», sanoi
rouva Fuller. »Harry Wheelsgate oli menossa, samoin Willard ja Pepper.
Jerry Pont kuulemma laulaa.»

Clem oli kiitollinen äidilleen, että tämä oli vihjaissut Bobin olevan
niin siivossa hommissa, vaikka hän hyvin tiesi, ettei kukaan, edes äiti
itsekään, sitä uskonut. Mutta hänen lapsipuolensa suutahtivat hänelle.

»Jätähän nyt se Bobin puolustelu», virkkoi Mary. »Jätä se Clemille;
kyllä se poika veistelee valeita aivan riittävästi.»

»No miksei hän olisi mennyt 'Georgeen'? Sinnehän menee puolet pitäjää.»

»Kun Bob menee 'Georgeen', ei hän mene sinne kuuntelemaan lauluja ja
puheita, vaan juopottelemaan ja pelaamaan biljardia, lyömään vetoa
hevosista tai lainaamaan rahaa kapakanisännältä.»

»Kyllähän me kaikki tiedetään, missä Bob on tänä iltana ja joka ilta»,
lausui Jim; »hän on Blindgroomissa».

Kaikki, Jim itsekin, jäykistyivät perheen häpeästä näin raa'asti
mainittaessa. Ensi kertaa se näin avoimesti sanottiin.

»Sinun ei tulisi tuollaista puhua», jupisi rouva Fuller.

»Miksikä ei, koska jokainen sen tietää? Eikä tässä puheet riitäkään,
vaan olisi jo aika hieman tehdäkin.»

»Emme voi tehdä mitään.»

»Voimme selittää Robertille, että olemme kyllästyneet hänen
elintapoihinsa. Parantakoon hän ne tai lähteköön tiehensä, jottei hänen
saastansa meihin roisku.»

»Jos Bob lähtee täältä», keskeytti Clem, »niin sittenhän hän menisi
suoraa päätä turmioon».

»Pidä suusi kiinni, Clement», tiuskasi Mary. »Ikäänkuin ei tässä olisi
osaa sinullakin, joka häntä avustelet ja hänessä riiput».

»Sinuna minä, poikani», sanoi Jim, »pysyttelisin hiukan loitommalla
siitä veljestäsi. Hän on kuin pahentunut juurikas säkissä ja ajan
pitkään mädännyttää kaikki muutkin.»

»Tosiaankin minä toivon, isäntä, että pääsisimme eroon Bobista»,
jatkoi Mary. »Et aavistakaan, kuinka kylänraitilla kielet käyvät. Ei
ole sopivaa pitää luonamme heittiötä, joka saattaa koko talon huonoon
huutoon. Jos Clem vielä nai Polly Ebonyn, ei ole häpeällä vertaa...
Eikä Bobista näy paljoa hyötyä töissä olevan, aina teenjuonnin jälkeen
ulkona ja välittäen viis, vaikka talo ensi viikolla joutuisi vasaran
alle, kunhan vain mustalais-Hanna sallii hänen juosta perässään. Maudie
Pont juuri eilen kertoi minulle nähneensä hänen kantavan vasullista
niitä kamalia vaatevaarnoja Hannan perästä Salehurstin kujalla. Soma
näky!»

»Jollette sulkisi häneltä sydäntänne, niin ehkä hän parantaisi
tapansa», virkkoi rouva Fuller. »Kaikki tiedämme, että hän rakasti
tyttösiä nuoresta pojasta alkaen, ja se menee ohi niinkuin kaikki
muukin, jollette paaduta häntä sulkemalla häneltä sydäntänne.»

Mary vastasi nenäänsä tuhauttamalla. Hänestä Robert tässä tuli
äitiinsä, sillä kylässä alettiin juuri hiukkasen juoruta eräiden
tilallisten taajoista käynneistä Bodingmaresissa, senjälkeen kun rouva
Fuller oli jäänyt leskeksi. Jim oli samasta syystä vaiti; ja myöskin
Clem käsitti tilanteen ja käytti hyväkseen keskustelun vaikenemista
livahtaakseen pois makuusuojaansa.

Hän toivoi, että Robert tulisi kotiin. Paitsi hänen poissaolonsa häpeää
ja tuskallista tietoisuutta, että hän oli Hanna Idenin seurassa,
vaivasi häntä toveruuden puute. Iso, matala huone näytti autiolta —
kynttilä valaisi vain pienen nurkan ja loi ympärilleen niin paljon
varjoja, verraten sen lieskan tuottamaan lohtuun. Tumma taivas näkyi
painuvan ikkunoita vasten. Tuntui huojentavalta laskea kynttilä
ikkunalaudalle ja vuodattaa punervaa hohdetta pihaan, niin että
saattoi erottaa sen kivet, tunkion ja latojen isot ajan ränsistyttämät
ovipielet.

Yleensä tunsi Clem itsensä iltaisin kovin uniseksi. Raskas työ ja
raitis ulkoilma tekivät hänestä kellon ehtiessä yhdeksän ja kymmenen
välille hapuilevan automaatin, joka poksahti vaatteistaan ja oli
nukuksissa melkein ennenkuin oli vetänyt huopapeitteet korviinsa.
Mutta tänä yönä hän oli levoton ja onneton. Hän ei halunnut loikoilla
hiljaa. Se oli varmaan sen naisen tähden — hiiteen hän! Clem toivoi,
ettei olisi häntä koskaan tavannut. Miksi oli tyttö saanut hänet niin
kuohuksiin? Oliko se siksi, että hän oli näyttänyt hänelle, kuinka
kovaa ja julmaa rakkaus voi olla. Clem oli pitänyt rakkautta pehmeänä
ja lempeänä vain, ja nyt. Robert ja Hanna näyttivät hänelle esimerkin
rakkaudesta, joka iskee, polttaa ja tappaa...

— Hyväinen aika, hän saa minut tuntemaan pöyristystä!




17.


Hän oli kuitenkin varmaan ollut uneliaampi kuin luuli, sillä
iltarukoustaan hymistessään hän vaipui nukuksiin ja heräsi, löytääkseen
itsensä vielä pukimissaan sängyn viereen lysähtäneenä. Kynttilä
paloi vielä, joten hän ei voinut olla kauan nukkunut, mutta hän
oli jo viluissaan ja kohmettunut vedosta, joka oven alitse huokui
lattiapalkkeja pitkin. Askeleita kuului talossa ja säppiä nostettiin.
Robertin oli täytynyt palata. Ovi avautui makuuhuoneeseen vievän
portaiden alapäässä, mutta ketään ei saapunut. Sensijaan huusi ääni:
»Clemmy!» Se oli Pollyn ääni.

Silmänräpäyksessä oli poika noussut ylös ja juossut pakarin eteiseen,
jossa tyttö seisoi. Hän oli tuskin valveillaan eikä siis juuri
hämmästynytkään nähdessään Pollyn nojaavan ovipieltä vasten. Tytön
tukasta ja vaatteista tippui vettä, ja hän kuuli sadepisarain putoavan
taajasti suhisten pihamaalle.

»Mikä on hätänä, tipuseni?»

»Oi, Clem — minä olen karannut.»

Sitten poika käsitti, kuinka omituista oli, että Polly oli siellä
siellä keskellä yötä, ja unenpöpperössä syleilyssään hän äkkiä
valveutui.

»Mitä on tapahtunut — mitä ne ovat tehneet?»

»Voi, voi, voi!» Tyttö purskahti itkuun. Clem kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen ja opasti hänet pakarin läpi keittiöön, missä vielä
joitakin punaisia hiiliä hiipui liedellä. Hän istahti tuolille ja otti
tytön polvelleen.

»Mikä on hätänä, kultaseni? Kerro minulle nyt. Kerro kaikki Clemille.»

»Minä en voi — se on kauheaa. Se Betty... ja isä...» Hän nyyhkytti
pojan niskaan, ja tämä istui ääneti, keinutellen häntä itseään vasten,
kunnes tyttö oli pala palalta niiskuttanut ja änkyttänyt tarinansa:
»Kauhea rähinä... Alce puhui hävyttömiä... ja Betty sanoi isälle, että
minä olin hänet tuonut ja että minä juoksin poikien perässä minkä vain
tohdin... ja isä paiskasi minut maahan... ja sanoi tahtovansa päästä
minusta, koska olin jo tuottanut hänelle kyllin kiusaa... Ja minä
huitaisin Bettyä kasvoihin, sillä hänhän oli kaikkeen syypää... ja isä
uhkasi riisua ja piestä minut. Silloin minä juoksin lukitsemaan itseni
huoneeseen... ja kun hän tuli, hyppäsin minä ulos ikkunasta... lankesin
ja löin sääreni... Ja se oli kaikki Bettyn syy... uudesta vuodesta
asti hän on koettanut päästä minusta eroon... ja nyt hän on siinä
onnistunut... Mutta olenpa iloinen, että iskin häntä naamaan.»

Clem hyväili häntä surumielisesti.

»Tämän jälkeen et kai enää voi koskaan mennä takaisin?» »Minä en tahdo
mennä takaisin — en, vaikka hän tulisi polvillaan Orznashista.»

»Etkö Ellenin lapsenkaan luo?»

»Oh, mitä siitä», huudahti Polly kiukutellen, »mitä järkeä on ajatella
Ellenin lasta tai kenenkään naisen lasta... Minun on ajateltava
itseäni; ja mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?»

»Minun kai on sitä ajateltava.»

Pojan tyynessä kärsivällisyydessä oli jotakin, mikä rauhoitti häntä, ja
hän painautui Clemiä kohti niin lähelle kuin hänen kuohuileva rintansa
salli.

»Olen iloinen, että tulin luoksesi, Clem. Juoksin tänne suoraan —
ajattelin, ettei täällä vielä kaikki olleet makuulla; mutta sääreni ei
sietänyt kovaa vauhtia.»

»Unohdin sinun kipeän sääresi, tipuseni. Annahan, kun katson sitä...»

He kumarsivat päänsä yhteen hiilloksen hohteessa, ja sitten tyttö kääri
alas sukkansa, joka oli veren ja lian tahmassa. »Joku lasinsirpale kai
putosi pihalle särkiessäni ikkunan, ja minä hyppäsin sen päälle.»

Haava oli pitkä, muttei järin syvä. Clem nouti vettä pakarista ja
meni sitten yläkertaan hakemaan kolme valkoista nenäliinaansa.
Polly kauhistui sellaista liinatavarain tuhlausta, niillä kun Clem
sunnuntaisin kirkossa saattoi ylväästi pyyhkiä otsaansa. Hän olisi
mieluummin repäissyt liepeen kurjasta alushameestaan. Mutta poika pysyi
lujana eikä ollut liian kohtelias sanoakseen hänelle, ettei hänen
rääsyissään ollut mitään kyllin puhdasta siteiksi.

Polly nojautui taaksepäin tuolilla Clemin kumartuessa hänen jalkojensa
eteen, ja kun hän oli solminut kömpelöt solmunsa, lyyhistyi hän
tytön viereen, lepuuttaen päätänsä tämän polvea vasten. Muutamaan
silmänräpäykseen he eivät virkkaneet mitään. Tytön nyyhkytykset olivat
nyt tyyntyneet, ja Clem vaivasi päätänsä monilla tuumailuilla.

»Onko Bob tuolla ylhäällä?» kysyi Polly äkkiä, tehden levottoman
liikkeen päällänsä.

»Ei ole.»

»Emmekö sitten voi viipyä täällä yhdessä, kunnes hän tulee kotiin?»

»Sinä olet väsyksissä, tyttöseni. Sinun pitäisi päästä levolle.
Annahan, kun vien sinut äidin luo — laittaahan hän toki sinulle tilaa.»

»Clem, salliiko äitisi minun jäädä tänne?»

»Hänen täytyy sallia.»

»Entä sisaresi ja veljesi?»

»Älä heistä välitä. Huomenna kuulemme, mitä he sanovat.»

Polly purskahti jälleen itkuun. »En tahdo kuulla, mitä he sanovat, —
ei kai se mitään hyvää olisi. He eivät salli minun jäädä. Kuinka he
sallisivatkaan, kun ei oma isänikään tahdo minua sietää? He eivät pidä
minusta eivätkä siitä, että sinä minua rakastat... He lähettävät minut
pois... ja mitä ihmettä minä teen?»

»He eivät lähetä sinua pois.»

Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja veti hänet lempeästi
tuolilta viereensä lattialle. He kyyhöttivät yhdessä räsymatolla ja
puristivat toisiaan hetkisen tiukasti, poski poskea vasten, sydänten
sykkiessä yhteistuntein. Tytön sydämen syvät lyönnit ikäänkuin
musersivat ja tukehduttivat Clemin oman sydämen. Hän tunsi omituista
ahdistusta rinnassaan.

»Kai meidän täytyy mennä naimisiin, Polly — kauemmin odottamatta.»

»Oi, Clemmy...»

»Minulla on lähes kolmekymmentä puntaa säästössä, ja kun Jim saa sen
tietää ja kuulee sinun olevan näin kodittomana, antanee hän perään.»

»Mutta jollei...»

»Sitten meidän täytyy järjestää asiamme ilman häntä.»

»Kuinka me sen voimme?»

»Jollakin tavalla. Onhan tässä äidilläkin sananvaltaa, ja kai me voimme
taivuttaa hänet helpommin kuin Jimin.»

Polly hiipi lähemmäksi häntä, ja pojan käsivarret kietoutuivat taas
hänen vyötäisilleen, yhtyen hänen selkänsä takana. Hän veti tytön
verkalleen itseänsä vasten, tuijottaen hänen väsyneeseen, pehmeään
suuhunsa, joka ammotti avoinna kuin loukkaantuneen, hellyyttä kaipaavan
lapsen. Sitten Clem äkkiä syttyi, ja hänen oma suunsa painui tytön
huulia vasten. Hän puristi häntä niin voimakkaasti, että molemmat
näkyivät siitä kärsivän. Clemin koko ruumis tuntui ruhjoutuvan hänen
puristaessaan tyttöä itseään vasten. Vihdoin tämä parahti: »Älä,
Clemmy, älähän!» Mutta Clem puristi häntä yhä lujemmin vain. Tyttö
ponnisteli, mutta hän ei välittänyt — vastustus tuotti hänelle
omituista riemua... Hän oli mies, rakasti häntä vihdoinkin miehen
tavalla. — »Älä pelkää rakkautta... minä voisin opettaa sinutkin
rakastamaan, pieni piikkiäinen... minä rakastan mustalaisen tapaan...»

Siinä hän seisoi kaikkine kurjine, pörröttyneine sulkineen kuin
kuvapatsas tanhualla... Kova kivi rakkauden sydämessä...

Hän päästi Pollyn äkkiä irti, kyyrötti kantapäillään tytön edessä
räsymatolla, ja poskilla paloi häpeän puna.

»Mikä nyt on, Clemmy?»

»Suo minulle anteeksi.»

»Mikä sitten?»

»Että olin kiihkeä.»

»Ei se mitään, rakkaani.»

»Minä rakastin sinua julmasti enkä lempeästi.»

»Et sinä minua julmasti rakastanut — älä noin kummallisia puhu.»

»Rakastinpa — minä rakastin sinua aivan niin kuin _hän_ rakastaa Bobia.»

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

Polly alkoi jälleen itkeä, ja Clem otti hänet takaisin syliinsä.
Tällä kertaa hänen lämpönsä ja painonsa, kun hän lepäsi hervottomana
kuin lapsi hänen kyynärpäänsä koukussa, hänen avuttomuutensa ja
alistumisensa herättivät Clemissä aivan toisenlaista vastakaikua. Tytön
sekä ruumiillinen että siveellinen antautuminen hänen valtaansa ja
armoilleen synnytti hänessä syvää sääliä ja suojelevaa hellyyttä.

»Älä itke, Poll», lohdutti hän, »älä itke, kultaseni. Kaikki on jo pian
ohitse — kaikki odotuksemme ja tuskamme.»

Clem nousi ja veti tytönkin pystyyn.

»Minne sinä aiot minut viedä?»

»Äidin luo. Hän sallii sinun nukkua huoneessaan aamuun asti... Ja minä
sanon hänelle, että menen sinun kanssasi naimisiin tästä päivästä
kuukauden kuluttua.»




18.


Seuraavan päivän iltana oli perhe tullut enemmän tai vähemmän siihen
johtopäätökseen, että Clem oli »täysikasvuinen». Jim ja Mary olivat
aamulla heränneet uutiseen, että Polly Ebony oli talossa, karattuaan
Orznashista, ja että hänet oli ottanut vastaan rouva Fuller, joka nyt
kannatti Clemin mieletöntä päätöstä naida hänet viipymättä.

Elizabethin olivat Clemin ja Pollyn vakuuttelut taivuttaneet
myöntyväiseksi. Viimemainittu oli pimeässä istunut lähes tuntikauden
hänen vuoteellaan. Repaleisen, likaisen ja kodittoman tyttöraukan
tila oli herättänyt hänessä sääliä, ja näiden lasten lempi säesti
hänen oman sydämensä uutta sarastusta. Viisikuukautinen leskeys oli
tehnyt Elizabethin omituisen kukoistavaksi. Tytön tavoin hän oli vielä
kerran oppinut istuskelemaan päivänlaskua katselemassa ja hengittämään
sisäänsä helmikuun tuulten tuomaa kesän ensi tuoksua. Kolmekolmatta
vuotta uinuneet ja puoliksi tukahtuneet toiveet alkoivat jälleen
elpyä ja kuiskailla, ja Clemin ja Pollyn rakkaus manasi ne nyt esille
pimennostaan.

»Onhan kyllä totta», virkkoi äiti, »että he ovat vain lapsia. Mutta
lapsetkin voivat rakastaa, ja nämä kaksi ovat rakastaneet toisiaan
uskollisesti siitä asti, kun he kolme vuotta sitten toisiinsa
tutustuivat. Saakoon Clem Pollyn hoiviinsa, niin näette, ettei hän enää
ole mikään pikku poika.»

»Clem on poikamaisempi kuin useimmat hänen ikäisensä nuorukaiset»,
huomautti Jim.

»Enpä ole», vastasi Clem, »koskapa jo kosiskelenkin».

»Ja millä sitten aiot elättää vaimosi?»

»Minä teen työtä, niinkuin nytkin, ja minä olen säästänyt
neljäkymmentä puntaa huonekaluihin.»

Tämä oli uutta vanhimmalle veljelle eikä ollut häneen tehoamatta.

»Mitä! Olet säästänyt ne palkastasi?»

»Tietenkin.»

»Säästelit silloinkin, kun isä-parka maksoi sinulle vain viisi
shillingiä viikossa?»

»Minä säästin siitä puolet.»

»Ja sitten lokakuun hän on lainannut minulle neljä puntaa», pisti
Robert väliin. »Muutoin hänellä olisi enempikin.»

»Sitä en epäile», sanoi Jim ivallisesti. Mutta Clem loi kiitollisen
katseen veljeensä. Bobin puolustuksesta saattoi olla enemmän vahinkoa
kuin hyötyä, mutta tuntui kuitenkin lohduttavalta, että tämä oli hänen
puolellaan.

»Kolmellakymmenellä punnalla ei nykyisin sisusteta taloa», sanoi Mary.

»He saavat sillä kaikki, mitä tarvitsevat», väitti rouva Fuller; »he
eivät aiokaan asettua Buckinghamin palatsiin».

»Ei voi elää huonekaluilla», virkkoi käytännöllinen James, »ja
sittenkään, vaikka jäisit töihin Bodingmaresiin, ei kolmetoista
shillingiä viikossa riitä teidän molempain ruokaan, enkä minä voi
suorittaa enempää».

»Juttelit viime viikolla, että oli otettava tyttö kananpoikia
hoitamaan», virkkoi Clement rohkeasti; »miksikä et ottaisi Pollya
niiden hoitajaksi? Jokuhan sinun täytyy saada niiden monien uusien
Wyandottein vuoksi. Polly ymmärtää siipikarjaa ja hoiti sitä mainiosti
Orznashissa.»

»Osaan minä hoitaa vasikoitakin», lisäsi Polly toivoen, että hänen
Clemin sukulaisia kohtaan tuntemansa pelko sallisi hänen äänensä kohota
kuiskausta kuuluvammaksi.

»Hankkimani palvelustytön tulee hoitaa myös sikoja ja maitotaloutta»,
sanoi Jim.

»Sitten sinun täytyy maksaa hänelle seitsemän shillingiä viikossa ja
antaa ruoka, mutta Polly tekee sen muonatta.

Minä lupaan, että molemmat tulemme toimeen kahdellakymmenellä
shillingillä viikossa ja asunnolla.»

»Ja missä se asunto olisi? Minulla on vain se, jota nimitetään
Pookwelliksi, ja siinä mökissä asuu Bantonyn mies.»

»Voithan sanoa hänet irti. Hän maksaa ainoastaan kaksi shillingiä
viikossa, ja sillä säästäisit minun ruokani. Kaihan minä syön enemmän
kuin kahden shillingin edestä viikossa?»

»Syöt kai», sanoi Mary, »eipä riittäne kaksitoistakaan. Sinun täytyy
tavattomasti hillitä ahmattimaisuuttasi, jos mielit kahdellakymmenellä
shillingillä elättää itsesi ja vaimosi.»

»Mikseivät Clem ja Polly voisi jäädä tänne?» sanoi rouva Fuller.
»Voisivathan he asettua siihen huoneeseen, joka nyt on Clemin ja Bobin
hallussa, ja Bob voisi mennä Jimin huonetoveriksi.»

»Te haastelette kuin kaikki jo olisi päätöksessä», virkkoi Jim, »mutta
sitä se ei ole. Ei ole järkevää, että Clem menee tuolla iällään
naimisiin. Hän on ihan poika. Minä olen isäntänä täällä, eikä hän pääse
naimisiin minun luvattani.»

Mutta vaikkei asia sinä päivänä sen enempää edistynyt, päästiin
toki pitemmälle seuraavana ja sitä seuraavana. Jim oli pohjaltaan
hyväluotoinen ja tuumi, ettei hän voinut työntää Pollya oman onnensa
nojaan eikä pakottaa häntä menemään takaisin kotiinkaan, jossa häntä
kohdeltaisiin pahoin ja josta hänet ehkä jälleen karkotettaisiin. Ja
Jim piti myöskin nuoresta Clem-veljestään, jonka tottelevainen luonne
ja uurastus talon hyväksi oli liikuttanut hänen sydäntään. Clem oli
vakava, säyseäluontoinen poika, joka kyllä naineenakin ahertaisi yhtä
ahkerasti, ei rimpuilisi eikä pöyhkeilisi. Tosin hän oli liian nuori
perhettä perustamaan, mutta hän oli kyllin tyyni ja luotettava ja aivan
varmaan rakastunut Pollyyn. Sukulaisuussuhde orznashilaisten kanssa oli
kyllä kolaus bodingmaresilaisten oman arvon tunnolle. Mutta eikö Bob
jo kauan sitten ollut järkyttänyt tuota kunniantuntoa, joten ei nyt
enää ollut juuri syytä harmitella? Robertilla oli enemmän osaa Clemin
asioiden järjestelyssä kuin olisi voinut aavistaa. Hänen puolustelunsa
ei tosin mitään hyödyttänyt. Mutta se seikka, että Bodingmares osaltaan
jo oli syyllinen samanlaiseen paheeseen kuin Orznash — että ihmiset
mutistivat suutaan ja pudistivat päätänsä yhtä paljon toiselle kuin
toisellekin, — painoi Jimin vaa'assa hänen punnitessaan asiaa.

»Minusta on aivan oikeinkin, että poika saa pitää päänsä», sanoi hän
Marylle. »Bob on menetellyt mielensä mukaan jo monet monituiset vuodet,
eikä hän ole puoliksikaan yhtä kelvollinen. Tyttö on silaamaton, mutta
hänellä on kunnollista vapaatilallisen verta suonissaan, eikä ole
hänen syynsä, että hänen omaisensa ovat poikenneet väärille poluille.
Hän on tanakka pieni työntekijä — auttaa meitä talousaskareissa, —
hiljainen kuin hiiri ja siivo suustaan. Jos hän ottaa hoitaakseen kanat
seitsemästä shillingistä viikossa ja Clem tyytyy kolmeentoista ja
Pookwelliin ilman ruokaa, niin silloin kai voitamme kaupassa.»

»Muttei se auta meitä nousemaan takajaloillemme ja vastustamaan Bobia,
jos antaudumme säädyttömiin suhteisiin Cleminkin talolta. Kahdesta
mädästä munasta ei saa yhtäkään tuoretta, enkä käsitä, kuinka voisimme
korjata Bobin viat vielä pahemmilla Clemin puolelta.»

»Clemin ei ole pahempia. Noin ei sinun tulisi sanoa.»

»Mutta Clem menee tyttönsä kanssa naimisiin, — Bob ei toki ole ollut
kyllin katala sitä tehdäkseen.»

»Bobin laita on toinen. Olisi häpeä, jos Bob naisi mustalaisensa.
Mutta Clemillä on siivo, hiljainen tyttö, vaikka hän tuleekin huonosta
kodista ja on saanut huonon kasvatuksen. Ja Clem itse on siivo,
hiljainen ja vakava nuorukainen, joka on ahertanut uutterasti ja
säästänyt rahoja. Kyllä kai meidän tulisi sallia hänen pitää päänsä.»

»Hän on vasta lapsi.»

»Sanoinhan sinulle, että hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava, mikä
ei riipu ikävuosista. Hän on säästänyt rahojakin, ja sellainen kysyy
miestä.»




19.


Kun Jim oli taipunut hänen toiveilleen myötätuntoiseksi, ei Clemillä
enää ollut mitään pelättävää. Hän ei kuitenkaan pilkulleen täyttänyt
Pollylle antamaansa lupausta, sillä häät vietettiin vasta kesäkuun
alussa. Siihen mennessä Clem oli hyvin sivuuttanut kahdeksannentoista
syntymäpäivänsä, ja Polly oli Maryn ja rouva Fullerin ohjaamana oppinut
talousaskareita. Tyttö teki parhaansa osoittaakseen kiitollisuuttaan
näiden ihmisten ystävällisyydestä, joiden säännölliset tavat saivat
hänet ymmälle, ja näyttääkseen kelpaavansa Clemin vaimoksi ja
sellaisena hoitamaan Pookwellin mökkiä. Hän totteli nöyrästi Marya,
kun tämä sanoi hänelle, että ainoastaan »hulttiot» panevat porsliinit
ja lasit samalle tarjottimelle hän oppi, kuinka perin sopimatonta oli
tuoda vanukas pöytään, ennenkuin liha ja vihannekset oli korjattu pois,
tai tehdä vuode summakaupalla, sen sijaan, että jokainen lakana ja
huopa oli erikseen levitettävä ja oikaistava, tomuttaa huonetta ikkunaa
avaamatta tai tehdä tuli takkaan ensin kuivaamatta puita uunissa.
Hänet opetettiin keittämäänkin, ja kolmen kuukauden päästä hän osasi
valmistaa ne kymmenen tai kaksitoista ruokalajia, jotka vapaatilallisen
ravintojärjestelmään kuuluivat. Rouva Fullerilta hän oppi suloisempaa
tietoa: mistä vanukkaasta Clem enimmin piti, kuinka paljon maitoa
ja sokeria oli pantava hänen teehensä, kuinka valmistettava hänen
suklaansa, kun hän aamusella juoksahti sisälle vähän haukkaamaan
ja Pollya puhuttelemaan, kuinka oli parsittava hänen sukkansa,
paikattava hänen paitansa ja kuinka kiilloitettava hänen saappaansa
juhlatilaisuuksia varten.

Pollyn omaiset jättivät tytön jotakuinkin rauhaan. Jim ja Clem olivat
yhdessä käyneet Tom Ebonyn puheilla muutama päivä sen jälkeen, kun
karkulainen oli saapunut Bodingmaresiin. Mutta Tom istui vain piippu
suussa eikä hänellä ollut paljoa sanottavaa tyttärestään. Pidettäköön
hänet, jos niin halutaan — hän oli saanut tytöstä kyllänsä. Polly
oli tuottanut hänelle jo tarpeeksi vaivaa. Tahtoiko nuori Fuller
hänet naida? Onnea vain! Tyttö oli kohdellut hänen omaa vaimoaan
häpeämättömästi ja kaipasi paljon peräänkatsomista. Niin, kyllä hän
suostumuksensa antoi — rehellisesti varoitettuaan. Hän oli iloinen
nähdessään tyttärensä niin hyvin turvattuna.

Jim oli mielissään siitä, ettei Ebony halunnut näytellä osaansa
naimiskaupoissa. Näytti paremmalta, jos tuli tiedoksi, ettei Clemin
ja Pollyn avioliitolla ollut taottu mitään yhteiskunnallista
yhdysrengasta heidän ja Orznashin välille. Hänen mielestään oli
parasta esiintyä säälin merkeissä — sääliväisenä koditonta tyttöä
ja nuorten rakkautta kohtaan. Vähitellen hän alkoi pitää itseään
jalomielisenä henkilönä, joka otti orporaukan kotiinsa, kasvatti hänet
oman perheensä keskuudessa ja lopuksi toimitti hänet kunnialliseen
avioliittoon nuoremman veljensä kanssa, jonka maallisia olosuhteita hän
oli siinä määrin edistänyt, että tämä kykeni tuon askeleen astumaan.
Jotkut kyläläiset katselivat asiaa samassa valossa kuin Jim ja häntä
ylistettiin kunnon mieheksi. Toiset kuitenkin mielivät pitää häntä
pakotuksen uhrina. Rouva Fuller oli antanut suostumuksensa, ja hän oli
Jimin kanssa yhdessä nuoren Clementin holhooja; tietenkään ei Jimillä
ollut varaa uhrata veljensä palveluksia talon töissä, — jos Clem olisi
uhannut lähteä, olisi herra Fuller joutunut varsin täpärälle, hän ei
olisi koskaan saanut toista sellaista apulaista sillä palkalla, jonka
hän pojalle suoritti...

Häissä oli suuri väenpaljous, sillä jokainen, olipa sitten tullut
osoittamaan hyväksyvänsä Jim Fullerin käytöksen tai nauttimaan hänen
hämmennyksestään, oli utelias näkemään nuoren morsiamen ja sulhasen,
jotka olivat miltei lapsia. Polly oli vähän tunnettu High Tiltin
kirkonkylässä, jossa hän kävi vain harvoin; Clemin tunsi jokainen, ja
nyt kävi selville, että hänestä yleensä pidettiinkin. Tosin hän oli
muutamissa suhteissa omituinen ja hiukan muokkaamatonkin, ja kun hän
puolusti Bob-veljeä, niin epäiltiin, että hän itsekään oli aivan reilu,
mutta jokainen tunnusti hänen olevan säyseän, kohteliaan ja rohkean
pikkumiehen, jolle kaikkien täytyi toivoa hyvää.

Vihkiminen tapahtui High Tiltin kirkossa, jota eivät synkistyttäneet
mitkään muistot »isäparasta» ja jonka sekä Jim että Mary sen vuoksi
katsoivat ylevämmäksi ja sopivammaksi paikaksi vapaatilallisen
vihkimiseen kuin Throwsin kappelin. Oli ollut suurta levottomuutta
vastuunalaisempien Fullerien mielessä siitä, kuka ryhtyisi naittajaksi.
Tom Ebony olisi voinut sen tehdä, mutta Jimistä sopi Polly parhaiten
orvoksi, jonka hän, Bodingmaresin Jim Fuller, oli pelastanut
huonomaineisesta ympäristöstä. Sitäpaitsi oli Tom lähtenyt Bettynsä
ja tämän lapsen kanssa kahdeksi viikoksi Brightoniin eikä olisi ollut
löydettävissä sinä ainoana päivänä, joka mukavasti sopi heinänkorjuun
ja lampaiden keritsemisen väliin. Ja kun Pollylla ei ollut muuta
sukulaista, niin esiintyi hänen naittajanaan Shoyswellin Dunk,
joka katsoi ikäänkuin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kehittyneen
siitä, että hän monet monituiset vuodet oli ostanut rehujuurikkaita
Orznashista ja aina kehunut Ebonyn juurikkaita hyviksi, välittämättä
siitä, mitä tämän elintavoista ehkä ajateltiin. Sulhaspoikana oli
valitettavasti Robert, — Clem oli tahtonut hänet saada, korostaen
vaatimustaan niin paljon, että moinen kiittämättömyys suututti Jimiä.
Robert lihallisine kasvoineen, harhailevine sinisine silmineen,
paksuine öljyttyine hiuksineen ja pienine leikattuine viiksineen,
ruudullisissa polvihousuissaan keikaroiden, tärvelisi hää-tunnelman
— toisi Bodingmaresin häpeän etualalle, jolta Jim niin hyvällä
menestyksellä oli karkoittanut Orznashin häpeän.

Robert oli taaskin tullut äreäksi ja oikulliseksi. Ruumiillisen
eloisuuden ja raa'an voiman pursunta oli keväällä lakannut. Hän näkyi
menettäneen luottamuksen itseensä. Clem kummeksi, kuinka Hanna mahtoi
käyttäytyä, mutta Bob näkyi viihtyvän hänen seurassaan yhtä hyvin kuin
ennenkin. Oliko mahdollista, että hän oli suruissaan veljensä lähenevän
avioliiton vuoksi, surren sen toveruussuhteen katkeamista, jota hän
viime kuukausina tuskin oli näkynyt pitävän arvossa? Siltä ei tuntunut,
sillä Robert suhtautui Clemin onneen riemulla, myötätunnolla ja
innolla. Olipa tuonut hänelle kauniin hopeisen maustesäiliönkin, joka
oli nuoren parin saamista lahjoista komein.

Kun Clem hääpäivänään tavallisen aamutyönsä jälkeen meni siistimään
itseään ja pukeutumaan juhlaan, tapasi hän Robertin makuuhuoneessa jo
täydessä hääasussa, mutta tuskin vastaavassa mielentilassa, sillä hän
istui aivan suorana tuolilla sänkynsä vieressä, iso raamattu polvillaan.

»Hei! Mitä on tapahtunut?» kysyi Clem riistäen puuvillaiset työtamineet
yltään.

»Jotakin kauheaa.»

»Mitä sitten?»

»Olen saanut varoituksen.»

»Raamatustako? Mitä sinä sen kanssa puuhailet, Bob? Oletpa sinä kovin
omituinen.»

»Minä näin sen tuolla — löysin sen ottaessani esille paitojani ja
tuumin: 'Katsotaanhan, mitä sillä on sanottavaa.' Ja niin minä avasin
sen, kuten on tapana tehdä, ja luin: 'On hirmuista langeta elävän
Jumalan käsiin.'»

»No, entä sitten? Ethän voi lukea raamattua tuolla tavalla.»

»Se on oikea tapa sitä lukea — silloin se ilmoittaa asioita.»

»En ole iässäni kuullut kummallisempaa, pakanallisempaa väitettä.
Taisivathan ihmiset menetellä siten ennen muinoin, kun ei kukaan mitään
tiennyt eikä ymmärtänyt.»

»Älä tule sanomaan minulle, etten minä mitään ymmärrä.»

»En minä sitä sanonutkaan. Sanoin vain, ettei sellainen menettely ole
järkevää.»

»Luulet tietäväsi paljonkin uskonnosta vain siksi, että sinut kohta
vihitään pitäjän kirkossa. Kirkko ei voi sinun hyväksesi mitään tehdä,
mutta raamattu voi — raamattu on Jumalan kirja. Kuulehan, minä avasin
sen jälleen ja siinä sanottiin: 'Silloin he huutavat, mutta minä en
kuule.'»

»Mutta, Bob...»

»Pidä suus kii! Et käsitä uskonnosta mitään, jollet tässä näe
selvästi Jumalan sormea. Sanon sinulle, etten välitä rahtuakaan
pitäjänkirkostasi. Minun uskontoni on raamattu, niinkuin isänikin oli.»

»Mutta, Bob, minä en tiennyt sinulla mitään uskontoa olevankaan.»

»Noin sinä yhä ivaat ja epäilet minun uskontoani, koska se ei ole sama
kuin omasi.»

Clem nielaisi äreän vastauksen, joka hänellä jo oli huulillaan.
Sulhasen ja sulhaspojan ei sopinut kiistellä jumaluusopillisesta
kysymyksestä ihan häiden edellä. Sitäpaitsi näytti Bob-parka niin
alakuloiselta ja säikähtyneeltä. Clem otti raamatun käsiinsä ja avasi
sen umpimähkään.

»Tuossa sanotaan: 'Kolme maljaa, tehdyt mantelinmuotoisiksi, ynnä nuppu
ja kukkanen samassa oksassa — mitä siitä sanot? Eihän se merkitse
mitään.»

»Kirja ei vastaa sinulle, kun et sinä usko, mutta se vastaa minulle.
Anna se tänne... ei, pidä se... Pane se pois, — en saa säikähdyttää
itseäni vielä pahemmin.»

Kun molemmat nuoret miehet olivat valmiit, menivät he nelipyöräisten
rattaiden luo, jotka odottivat sulhasen saattuetta. Jim oli tarkasti
seurannut paikkakunnan tapaa, jopa siihen määrin, että oli lähettänyt
Pollyn yöksi Shoyswelliin, jotta hänen »isänsä» toisi hänet
vihkimätoimitukseen. Jim ja rouva Fuller istuivat kasvot hevoseen
päin ja Mary selin siihen. Bob kiipesi sisarensa viereen, ja Clem oli
juuri asettumaisillaan ajajan istuimelle, kun Jim äkkiä käsitti, että
sulhasen oli sopivampi istua sisäpuolella. Bobin täytyi siis nousta
ajajan viereen suureksi mielipahaksi ja Cleminkin harmiksi.

Morsian oli jo odotellut neljännestunnin kirkossa, koska kaikki
Shoyswellin kellot olivat edellä. Alussa Clem tuskin tunsi häntä hänen
heleänsinisessä, kermanvärisillä pitseillä koristetussa hääpuvussaan.
Olipa hän laittanut hiuksensakin nupulle, mikä antoi hänelle omituisen,
täysikasvuisen ulkonäön. Vasta kun tyttö käänsi häneen silmänsä, joihin
viimeiseltä oli tullut kummallisen vetoava ja alistumista ilmaiseva,
välähdykseksi syttynyt katse, näkyi hän tuntevan oman pienen Pollynsa,
Orznashin mustan lampaan, jonka hän nyt ottaisi hartioilleen. Tyttö
pani kätensä hänen kainaloonsa heidän, koko seurueen, astuessa
kirkonkäytävää pitkin, ja nuorukainen puristi tuota tiukkaan
kiiltonahkahansikkaaseen puettua kätöstä hellästi itseään vasten.

Hän oli unohtanut vetää omansa käsiinsä, ja toimituksen ensimmäinen
osa jäi häneltä melkein huomaamatta hänen hartaasti yrittäessään
saada niitä käsiinsä. Hän päätti tyytyä yhteen — olihan melkein
mahdotonta pidellä sellaista pientä esinettä kuin sormusta hansikkaat
kädessä. Sekä hän että Polly olivat opetelleet vihkimiskaavan hyvin
huolellisesti, joten ei kumpikaan tehnyt erehdyksiä, vaikkakin
Polly silloin tällöin uhkasi käydä sanattomaksi. Rovasti Brackpool
suoritti toimituksen ripeästi, ottaen heiltä heidän lupauksensa, ja
pian he pitelivät hänen kauhtanansa sivunauhojen laajoja päitä hänen
peruuttamattomasti antaessaan heidät toisilleen.

Kaikki kävi hyvin tyynesti ja nopeasti. Clem piti papin
pehmeäsointuisesta supattavasta äänestä, joka suuresti poikkesi High
Tiltin kappelissa tavallisesti käytetystä rukousäänestä, mutta muut
perheenjäsenet olivat kiusaantuneita, kun eivät voineet hänen »tuolla
lailla mutistessaan» löytää kohtia, ja Robertilta jäi kuulematta, mitä
Abrahamista sanottiin, vaikka hän erikoisesti oli sitä odotellut.
Kaiken kaikkiaan tuottivat pitäjän kirkon mahdollisuudet jonkinlaista
pettymystä, sillä toimituksen jälkeen urkuri eksyi soittaessaan
Mendelssohnin häämarssia, ja Clem talutti morsiamensa kirkosta
äänettömän hiljaisuuden vallitessa.

Toimitus oli käynyt niin nopeasti, että sulhasen kuski ei ollut
vielä palannut »Royal Georgen» kapakasta, jonne oli pistäytynyt
nauttimaan virvokkeita, ja Clemin ja Pollyn täytyi odottaa pari,
kolme minuuttia tuoksuvan kesäkuuron tihutuksessa sillä välin, kun
häntä käytiin noutamassa takaisin velvollisuuksiaan täyttämään.
Kirkkoväki kerääntyi heidän ympärilleen, ja ulkopuolella kirkkopihassa
odotelleet syytivät heidän päälleen konfetteja. Tuhatväriset hiutaleet
leijailivat kuulakassa sateessa, tähdittäen Pollyn sinisen puvun ja
Clemin mustan villatukan. He olivat liian hämillään puolustautuakseen,
mutta kumarsivat yhdessä päätänsä seisoessaan käsi kädessä ja nauraa
kikattivat värähtelevän sateenkaaren heidät sokaistessa.

»Onnea sinulle, pikkuveli!» huudahti Hanna Iden, äkkiä työntyessään
esille serkkunsa Darius Ripleyn kanssa ja heittäessään kourallisen
riisiä hänen kasvoillensa.

Riisi oli toista kuin konfetit — se koski ja kirvelsi. Clem vetäysi
pois ja Hanna nauroi.

»Minä säikähdytin sievän sulhasen — mutta tiesinhän, että hänet on
helppo säikähdyttää. Olen säikähdyttänyt hänet ennenkin.»

Hetkisen hän seisoi pojan edessä, heiluen Dariusta vastaan, jonka
käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Sitten Clem kauhukseen huomasi, että
Bob oli tulossa Hannaa puhuttelemaan, tunkeutuen Pontien, Dunkien,
Pepperien ja Shovelien välitse... Bob ei välittänyt kestään, hän tahtoi
puhutella tyttöä heidän kaikkien nähtensä.

Mutta tämä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan nauroi jälleen ja nojasi
päätänsä Dariuksen olkapäätä vasten. Sitten hän kääntyi ja riensi pois,
yhä nauraen, saman näppärän, pienen mustalaisnuorukaisen astuessa hänen
vieressään.

Kauhean tuokion ajan Clem luuli, että Robert lähtisi heidän perästään,
mutta väkijoukon kääntyessä aaltomaisesti ja ryhmittyessä Hannaa
manaamaan, tungettiin hänet takasin pylväskäytävään; ja seuraavassa
silmänräpäyksessä saapui kuski epätoivoisesti juosten ja osoittautuen
kuskiksi vain vyötäröä myöten, sillä alempaa hän oli työmies
rohtimisissa housuissa ja savitahmaisissa saappaissa.

Fullerin ja Dunkin väki kapusi nyt ensimmäisiin ajopeleihin, jättäen
toisissa seuraamaan niin monta kuin niihin mahtui. Polly istui Clemin
polvella hyvin hiljaisena ja säikähtyneenä, kankeana ja hengästyneenä
paksussa puvussaan ja sulhasensa kuumassa, tiukassa puristuksessa.




20.


Suuri seurue istuutui hääpäivänä aamiaiselle Bodingmaresissa.
Se oli katettu ruokasaliin, jota ei käytetty enempää kuin pari
kertaa vuodessa, paitsi vastaanottohuoneena niille hienommille
vieraille, jotka toisinaan itse kävivät noutamassa munia ja voita
maatilalta. Seinät olivat vihreät — valitettavasti aivan toisenlaista
vihreänvivahdusta kuin ikkunoihin pujotetut verhot — ja koristellut
täytetyillä linnuilla. Oli myöskin värikuva kuningatar Victoriasta,
puupiirros Frithin rautatieasemasta ja pari kolme lihavia lapsia ja
enkeleitä esittävää saksalaista väripainosta. Ikkunalaudat olivat
sullotut täyteen kasveja, enimmäkseen sanajalkoja ja kaktuksia, jotka
vielä enemmän vaimensivat verhojen välitse tunkeutuvaa vihervää valoa.
Ruokasali oli jotakin erikoista ja harvinaista naapuriston talonpojilla
ja kohotti Bodingmaresin melkein aateliskartanon arvoon.

Pöytä melkein täytti huoneen, ja vieraiden täytyi huolellisesti
puristua paikoilleen sen ympärille. Keskellä oli hääkaakku,
Bulverhythen sokerileipurin mestariteos, ja hän oli myöskin hankkinut
tortut, hyytelöt, lihapiirakat ja viinin. Mutta vaikka kaksi karahvia
olikin täynnä Australian vaaleaa burgundia, oli teekannu kuitenkin
kunniasijalla, kohoten sen ympärille asetettujen kuppirenkaitten yli.
Kotoista liike-elämääkään ei Bulverhythen tungettelija ollut kokonaan
hyljännyt, sillä High Tiltin maustekaupoista ostetulla säilykelohella
ja säilykehummerilla täytetyt lautaset hillitsivät hillojen ja
torttujen hohtavia värejä.

Kesti lähemmäksi viisi minuuttia ennenkuin jokainen oli asettunut
paikalleen. Pöydän toisessa päässä istui Jim Fuller, talonisäntä, äiti
toisella puolellaan ja sisar toisella. Vastakkaisessa päässä pieni
morsian ja sulhanen kainosti yhteenlyöttäytyneinä katselivat tätä
hommaa. Sivuilla istui talollisia perheineen — Udiamin Pont, Boarsneyn
Willard, Shoyswellin Dunk, Haiselmanin Cox, Little Londonin Pix ja
Weightsin Pepper — viimemainittu leskimies ja istuen mahdollisimman
lähellä Elizabeth Fulleria, jonka kaula ja kasvot olivat pehmeät ja
silmät loistivat suurina ja nuorina, vaikka tukka alkoikin vaalentua.
Saapuvilla oli myöskin pari tuttavaa Bulverhythestä, muistona niiltä
ajoilta, kun perhe asui kaupungissa. Näiden joukossa oli sokerileipuri,
joka oli aterian järjestänyt, ja hänen tyttärensä Mabel. Nämä olivat
jokseenkin jyrkkänä vastakohtana naapureilleen — Arthur Powland
kaupunkilaistakissaan ja pehmeässä kauluksessaan toisten mustille
takeille ja kurkunkuristajille, Mabel sievässä nutussaan ja hameessaan,
pieni hattu kallellaan päässä, näiden silkkipuseroiden, kaulahelyjen ja
isojen satakaunoilla päärmättyjen olkihattujen keskellä.

Viimemainittu oli sievä tyttö ja olisi halunnut keimailla Robertille,
joka istui hänen vieressään. Mutta sulhaspoika oli levottoman
synkkyyden tilassa, eikä häneltä riittänyt monta sanaa muille, kun
hän yhä ajatteli Hanna Ideniä, joka oli nauraen juossut pois Darius
Ripleyn käsivarret vyötäisillään. Tämä kuva kohosi Robertin ajatusten
ja Mabelin viekoittelevien huulten välille, se vieroitti hänet pöydän
nautinnoista ja häiritsi hänen osanottoaan nuoremman veljen riemuun,
jonka onni hänen tänään olisi pitänyt tuntea omakseen. Ripleyn rohkea,
vallaton syleily, joka ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos hän
häätilaisuudessa olisi armastellut jotakuta High Tiltin tai Salehurstin
tyttöä, tuntui ennustavan kohtalokkaalta, kun oli kysymyksessä Hanna,
johon kukaan mies ei koskenut ystävyydessä eikä leikillä. — Neitonen ei
olisi sallinut hänen sitä tehdä, jollei — tuumi Bob — hän olisi mitään
tarkoittanut. Hän pitää yhtä sen pienen mustalaisveitikan kanssa,
vaikka hän vannoi minulle...

Mabel teki sen johtopäätöksen, että komea, kookas Fuller oli pässinpää.

Näin häilyi Hanna Idenin varjo Clemin häiden yli. Yleinen pakotuksen
ja äänettömyyden ilmakehä, joka vaikutti vieraisiin, ei johtunut
yksinomaan vastavihittyjen kainoudesta, jotka tuskin avasivat suutaan
muuta kuin hääkakkua syödäkseen. Synkkä tunnelma näkyi pikemminkin
säteilevän Robertista, siinä kun hän istui kädet epäkauniisti,
taskuissa, tuijottaen lautasellaan olevaan ruokaan, jonka hän ei
koskaan ennen ollut sallinut jäädä niin kauan koskematta. Clem tarkkasi
häntä levottomasti — hän arvasi hänen tuskansa, hän tiesi, että häntä
vaivasi mustasukkaisuus. Tietenkin Hanna saattoi leikitellä Ripleyn
kanssa vain kiihoittaakseen Bobin intohimoja ja kannustaakseen häntä
uhrauksellisempaan kosintaan... mutta aivan yhtä mahdollista oli,
että, tyttö oli väsynyt häneen ja kääntynyt oman heimonsa miehen
puoleen... ainakin hän oli katsahtanut niin ilkkuvan uhmaavasti
Clemiin, jonka kasvoja vieläkin tuntui hänen niihin heittämänsä vihmova
riisikourallinen kirveltävän.

Australialainen burgundi oli kylliksi väkevää vihdoinkin hieman
elostuttamaan Robertia. Hän ei pitänyt sen karkeasta, happamasta mausta
kielellään, mutta outona juomana se teki vaikutuksensa, ja vähitellen
Hannan kuva hiukan hämärtyi. Sen huomattuaan hän nautti sitä lisää ja
kykeni varsin sopivin sanoin ja sulavasti kiittämään sulhasen äitiä,
kun tämän malja esitettiin. Shoyswellin Dunk puhui morsiamelle, ja
Clem takertui omien sanojensa pauloihin, koska puoli lasillista viiniä
oli hänet entistä enemmän ja vallan kauheasti häkellyttänyt. Mutta
jokainen toivoi hänelle hyvää ja otti hänen sanansa vastaan meluisalla
hyväksymisellä, johon useimmat niistä upposivat. Hän istuutui hyvin
säikähtyneenä, mutta lohduttautuneena nähdessään Bobin hänelle
äänekkäästi nauravan.

Kun kuherruskuukausi oli rajoitettu kuuteenneljättä tuntiin, oli
ajasta otettava ankara vaari, ja heti kun maljat oli juotu, kysyi Clem
Jimiltä, saisiko hän Pollyneen heti muuttaa Pookwelliin. Ei ollut
mitään syytä sitä kieltää — ne ajat olivat ohi, jolloin hääjuhla
tuntikausien syöminkien ja juominkien jälkeen riehahti tanssiksi.
Useimmat vieraista alkoivat tuntea uneliaisuutta viinin jälkeen,
pöytäseura oli jälleen vaipumassa äänettömyyteen, ja Clem pelkäsi, että
jos hän kauvemmin odottaisi, näkisi hän Hanna Idenin varjon jälleen
hulmahtavan sen yli.

Niinpä hän ja Polly kiipesivät, tällä kertaa siunatun yksinään,
vanhoihin vuokravaunuihin, joista tuoksahti ummehtunut tallin ja
nahan lemu, ja jättäen hääseuran raukeasti vähenevän konfettipilven
himmennykseen ajoivat juhlallisesti totisina ensin pihakujaa alas ja
sitten sen kolmen neljänkymmenen metrin pituisen pätkän maantietä, joka
oli ulkoportilta Pookwelliin.

Mutta vaikka mökki oli näin lähellä, näytti se varsin etäiseltä, kun
he jäivät kahden kynnykselle ja ajopelit mennä kolkuttivat vinkuvine
pyörineen takaisin majataloa kohti. Ryhmä sivulla sijaitsevan
kiviaidan vieressä kasvavia marjakuusia kätki silmiltä kolmen
pellonsaran erottaman Bodingmaresin, ja takana sulki leppärykelmä
kahden korkealle kohoavan solakan lombardialaisen poppelin kera kaikki
tutunomaiset viljelykset näkyvistä. Etupuoleltaan vain oli pieni
rakennus alttiina etelän auringolle, joka oli paahtanut sen laastitut
seinät ruskeankellerviksi kuin kauan säilytetyn juuston. Pensasaidan
ja tanhuan toisella puolella viettivät rämeitä kohti pellot, joilla
pitkä, vielä kypsymätön vilja huojui. Dudwellin joki hiipi Socknershin
mäkiniittyjen juurella, joilla mustat kuivaushuoneet törröttivät
tornimaisina ja latvatut raidat uivat myrskyisen valon kuvastimessa.
Sama valo värähteli vihaisesti Clemin kasvoilla hänen kohottaessaan
ne avaimen kanssa ponnisteltuaan. Kun hän vihdoin työnsi oven auki,
virtasi se hänen ylitseen huoneeseen, valaisten jyrkät, naurettavan
kapeat portaat, jotka melkein heti kynnykseltä alkaen kohosivat
yläkertaan.

Polly seurasi häntä omituisen jäykkänä, ja he astuivat keittiöön, joka
näytti varsin siistiltä ja tyhjältä. Valo, joka nyt oli helahtanut
todelliseksi päiväpaisteeksi, päilyi pöydän puhtaaksi hangatulla
puupinnalla.

»Tuo tietää enemmän sadetta», virkkoi Polly.

He katselivat toisiaan tolkuttomasti oudon pöydän yli oudossa,
paperoimattomassa huoneessa, jonka seinillä oli outoja patoja ja
pannuja ja sivupöydällä kaikki uudet porsliiniastiat. He itsekin
näyttivät oudoilta — Clem mustassa takissaan ja korkeassa kankeassa
kauluksessaan ja Polly tiukassa sinisessä puvussaan nuputettuine
hiuksineen.

»Minä en nainut sinua haastellaksesi minulle ilmasta», sanoi Clem
vihdoin.

Sitten he purskahtivat molemmat nauruun, ja nuorukainen juoksi pöydän
toiselle puolelle ja sieppasi hänet syliinsä.

»Oi, Clem, tää on kaikki ollut niin outoa», huokasi Polly.

»Muttei se enää ole outoa.»

»Ei, mutta se on ollut kauheaa... sellainen väkijoukko ja sinä kun
mikäkin vieras nuori herrasmies...»

»Näinkö sinä juttelet vieraiden nuorten herrasmiesten kanssa?»

»Ei, Clemmy, ei nyt — mutta... jätähän toki ne neulat tukkaani.»

»Minä en pidä siitä, että tukkasi on noin ylöskiedottuna — se näyttää
niin oudolta.»

»Nyt kun olen naimisissa, ei minun sovi pitää sitä riippumassa.»

»Voit panna sen nupulle huomenna, kun olet ihmisten näkyvissä. Mutta
nythän olemme kahdenkesken.»

Polly salli hänen hyväillä itseään, pikemminkin alistuen hänen
hellyyteensä kuin ottaen sen vastaan. Hän ei ollut niin tottunut
onneen kuin nuorukainen ja tunsi itsensä vielä hiukan vauhkoksi
uudessa ympäristössään. Outo keittiö paljaine seinineen ja uusi
into, joka alkoi värähdellä pojan äänessä ja kosketuksessa, sai
hänet levottomaksi. Mutta kun ilta oli kulunut, kasvoi hänen
yhteenkuuluvaisuudentunteensa ja karkoitti pelon, — nuorukainen oli
hänen rakas Clemmynsä tässä oudossa asunnossakin ja intohimoisen
rakkauden hurmaamana. Clemmyn herttaisuus ja lempeys olivat
perinpohjaiset. Syvä kiitollisuudentunne kuohutti Pollyn sydäntä,
ja hän otti tumman, villatukkaisen pään käsiinsä ja suuteli sitä
kiitollisen lapsen pitkillä, kunnioittavilla suudelmilla, sitten äkkiä
muuttuen ikäänkuin äidiksi, jonka rinnoilla tuo sama pää lepäsi.




21.


Kolmen pellonsaran erottamassa Bodingmaresissa Robert tarkkasi
juhlan loppua. Linjaalirattaita ja kääsejä suhahti pois vieden
vapaatilallisia, viivyttelijöitä rupatteli ovella, ruokasalissa
jäähtyivät ja ummehtuivat aterianjäännökset. Keittiö näkyi olevan
täynnään pesemättömiä lautasia ja Maryn ja aputytön liehuvia
hameenhelmoja. Mary toivoi, että miehet lähtisivät Jumalan haltuun
eivätkä kieppuisi äidin ympärillä, — sitten hän voisi ryhtyä todella
järjestelemään. Oli tuskin säädyllistä nähdä heidän tuolla lailla
liehakoivan kahdeksankuukautista leskeä. Sääli vain, ettei äiti sitä
itse tajunnut...

Niinpä hän juoksenteli tarkoituksellisesti keittiön ja eteisen
väliä, rouva Fullerin seistessä ovella hymyilevänä ja punehtuneena
jutellessaan Pepperin ja Coxin kanssa. Pepper oli antanut
hänelle hääkukkasen napinreiästään, ja molemmat miehet käyttivät
hyväkseen vapautta, jonka häätilaisuudet suovat. Marya ellotti, ja
Robertiakin tuskastutti. Hänen äitinsä tulisi muistaa, että hän oli
täysi-ikäisten poikien äiti... Mutta siinä hän nyt hymyili posteljooni
Wheelsgatellekin, kun hän saapui kirjeineen. »Hyvää iltaa, herra
Wheelsgate. Olen tavattoman pahoillani, ettette voinut olla häissä,
mutta katsotaanhan, eikö vielä ole vähän kakkua jäljellä.»

Tuo oli liikaa. »Sinulle alkaa tulla liian kylmä, äiti», sanoi Robert;
»et saisi tuolla iälläsi olla ulkona viileässä varjossa».

»Hyväinen aika, lapsi! En ole ehtinyt siihen ikään, jolloin kesäkuun
viileys luissa tuntuu. Kuinka sinä haastat! Mutta täytyyhän minun toki
mennä sisälle noutamaan kakkua herra Wheelsgatelle.»

»Se on kaikki lopussa», huusi Mary käytävästä.

»Sepä kummallista. Luulin nähneeni aika möhkäleen pöydällä. Mutta
sitten ovat varmaan Clem ja Polly ottaneet sen mukaansa. Olen
pahoillani, herra Wheelsgate, mutta jos Clem on sen vienyt, niin
saatte kappaleen myöhemmin. Sillä me aiomme lähettää maistiaispaloja
ystävillemme — saimme siroja pieniä pitsikoristeisia rasioita herra
Powlardilta. Teidän pitäisi ne nähdä.»

Kerrankin vaihtoivat Mary ja Robert toiselleen myötätuntoisen katseen,
mitä olivat elämässään harvoin tehneet. Äiti oli parantumaton — hän
olisi tarvinnut isäparan peräänkatsojakseen. Jim, jolla yksinään oli
määräämisvaltaa, puuhaili pihassa. He eivät muuta voineet kuin hääriä
levottomina ja häiritsevinä hänen ja hänen ystäviensä ympärillä, kunnes
miehet vihdoinkin läksivät ja rouva Fuller leppoisasti hymyillen palasi
huoneeseen.

»Ei missään ole niin hauskaa kuin häissä», virkkoi hän.

»Ehkei», sanoi Mary, »mutta säälittää, että se hauskuus tulee liian
pian hautajaisten jälkeen».

Vapautuneena vartiotoimestaan lähti Robert omille asioilleen. Hän
tiesi, että hänen olisi tullut mennä auttamaan Jimiä lypsyssä, mutta
hän tunsi olevansa kykenemätön ryhtymään työhön. Niinpä täytyi naisten
nopeasti muuttaa ylleen vanhimmat hameensa ja asettua lypsyjakkaroille,
kun Robert sitävastoin häätamineissaan käveli pois Blindgroomsia kohti.

Oli tosin jokseenkin aikaista käydä Hannaa tapaamassa, mutta olisihan
hänen äitinsä saapuvilla, ja Robert tunsi, ettei hän hukkaisi aikaansa,
jos voisi päästä vanhan naisen suosioon, sillä tytön äidin kammon
hänen »korskeuttaan» tai pakanuuttaan kohtaan hän luki syyksi Hannan
tilapäisiin väistelyihin. Mutta päinvastoin hän tapasikin tyttären eikä
äitiä Blindgroomsin isossa hämärässä keittiössä. Se oli tavattoman
iso huone, luultavasti kaksi suojaa muutettu yhdeksi jonakin unhoon
jääneenä aikana, ja kovin kostea, sillä mökki oli rakennettu tien
rinnan alapuolelle. Sinne mentiin sammaltunutta polkua pitkin, joka
vietti alaspäin ohdakkeita ja hyljättyjä vihanneksia kasvavan puutarhan
poikki. Hanna puuhaili nurkassa isoa myttyä sitoen.

»Vai olet tullut tänne, lapsi», virkkoi tyttö vilkaisematta ympärilleen.

»Et kai luullut, että ne pahuksen häät olisivat pidättäneet minut
poissa.»

»Häät ovat hauskoja tilaisuuksia. Tanssitko siellä?»

»En minä! Ei meidän häissä tanssita.»

»Kun serkkuni Yocky Lovell meni naimisiin, niin me tanssittiin, kunnes
tähdet tuikahtivat taivaalle; ja me tanssimme hautajaisissakin.»

»Mitä sinä tuolla säkillä teet?»

»Minä sullon tavaroita matkaa varten.»

»Mihin sinä olet menossa?» Kimeänlainen levoton falsetti värähti hänen
äänessään. Hanna vastasi tyynesti:

»Minä menen humalamaahan vaarnailemaan.»

»Älä vastaa minulle tuolla oudolla kielelläsi. Sano mitä tarkoitat.»

»Humalamaa on Kent, kuten sinun pitäisi itsekin tietää, ja
vaarnaileminen meidän oudolla kielellämme on vaatevaarnojen myymistä
pakanoille.»

»Nannie — älä mene.»

Hän oli astunut nopeasti tytön taakse ja kiertänyt käsivartensa hänen
ympärilleen hänen ollessaan polvillaan säkin suuta sitomassa. Hanna
työnsi hänet pois.

»Älä tule minua nyt häiritsemään.»

»Mutta sinun täytyy sanoa minulle — sinun täytyy vastata minulle, —
miksi tuolla lailla lähdet?»

»Enkö ole ennen ollut poissa?»

»Olethan sinä, senkin vietävä. Mutta tämä tapahtuu äkkiä.»

»Eikä niinkään. Minä tein päätökseni jo viime viikolla.»

»Ethän sinä minulle mitään kertonut.»

»Miksi minä sinulle olisin kertonut? Ethän sinä kysynytkään.»

»Etkö sinä kuulu minulle?»

»En minä kuulu kellekään.»

»Nannie, sinä olet julma — minä en voi sinua ymmärtää. Sinä sallit
minun rakastaa itseäsi ja minä olen kuin seitsemännessä taivaassa,
mutta sillä välin olet pelkkä naistuttavuus. Kun sinua nyt kuuntelee
ja katselee, ei luulisi, että iässämme olemme toisiimme pihkaantuneita
olleetkaan.»

»Minä en ole teidän vaaleiden kristittyjen kaltainen, jotka lemmitte ja
suutelette kaiken päivää ja puolet yötä. Jos semmoista haluat, ei sinun
olisi tullut minuun puuttua. Minä rakastan, milloin haluan, ja kai minä
annan sinulle isomman muistoläksyn kuin kukaan tämän seudun lihavista
tyttöhupakoista; mutta milloin en ole sillä päällä, en rakasta, ja
toivon, että sinä käyttäydyt siivosti.»

»Kuinka kauan viivyt matkalla?»

»Ehkä pari viikkoa.»

»Kuka matkustaa kanssasi?»

»Minä matkustan yksinäni.»

»Eikö Darius Ripley lähde mukaasi?»

»Oletko sinä mustasukkainen, korskea Bob?»

»Sano minulle — sano minulle suoraan, lähteekö hän mukaasi?»

»Ei lähde — senhän olisi luullut tietäväsi. Minä matkustelen yksinäni.
Mutta Dariuksella on kärryt, ja hän myy hevosia pakanoille, ja tiet
ovat vapaat kaikille köyhille ihmisille.»

»Nannie, Nannie, älä ärsyttele minua tuolla lailla, minä en voi sitä
kestää. Sano minulle — lupaa minulle, ettet puutu Dariukseen.»

Bob ei voinut enää pidättää halukkaita käsiään. Ne laskeutuivat tytön
olalle; ja taivuttaen häntä taaksepäin hän suuteli surumielin ja
intohimoisesti hänen huuliaan. Hanna riuhtautui hänen puristuksestaan
ja ponnahti pystyyn.

»Jätähän minut rauhaan! Minä en siedä sinun käsiesi kosketusta. Sinun
tulisi oppia, kuinka on naisia kohdeltava.»

»Sinä sallit Dariuksen kietaista käsivartensa vyötäisillesi
häätilaisuudessa.»

»Darius on minun sukulaiseni.»

»Ja minä olen sinun rakastajasi — siis enemmän kuin sukulainen.»

»Ei se niin ole. Sukulainen on aina minun sukulaiseni; rakastaja
on minun rakastajani vain silloin, kun tahdon. Niin, minä tiedän,
että luulet ostaneesi minut kuin tamman pitääksesi minua tallissa
ja lähteäksesi ajelulle milloin sinua haluttaa: sillä tavoinhan te
kohtelette omia naisianne. Mutta sillä tavoin ei kohdella minua,
korskea herraseni, vaikka oletkin vietävän hidas sitä oppimaan.»

»Vannotko minulle, että sallit Dariuksen syleillä sinua vain siksi,
että hän on sukulaisesi?»

Hanna katsoi häneen säälivästi.

»Mikä lapsi sinä oletkaan! Minä pidän sinusta enemmän silloin, kun olet
mies.»

»Suo minulle sitten siihen tilaisuus.»

»Teenhän minä, minkä minä vaivainen voin, sitä sinulle opettaakseni.»

»Saattamalla minut hulluksi.»

»Opettamalla sinulle säädyllisiä tapoja.»

»Eivätköhän minun tapani ole yhtä hyviä kuin useimpain miesten.»

»Sinun tapasi ovat pakanain tapoja, lapsi, ja tuntuvat
romaanilaistytöstä hieman raaoilta. Jos sinun ja minun on kuljettava
rinnan, tulee sinun oppia kohtelemaan minua kunnioittavalla tavalla.»

»Nannie — minä teen mitä vain tahdot, kunhan sallit minun sinua
rakastaa...»

Bob ei voinut hänen kanssaan väitellä, ei edes mitään tinkiä. Hänen
täytyi, kuten hän sadannen kerran totesi, suostua tytön omiin ehtoihin,
koskei tämä muilla ehdoilla häneen suostunut.

Neitosen silmät pehmenivät. Bobin kädet olivat ojentuneet häntä
kohti nöyrästi, mutta hänen ilmeessään oli tarmoa ja voimaa. Hänen
seisoessaan siinä vastapäätä tyttöä oli hänellä nuoren jumalan mahtava
vartalo ja kauniit piirteet — tai tytön oman vertauksen mukaan
pakanallisen kilpapainijan eli kurumengron.

Hän oli kookkaampi ja komeampi kuin kukaan Hannan oman rodun miehistä,
ja koskei hän ollut milloinkaan tavannut mitään niin loistavaa, niin
palvovaa ja uskollista, kykeni hän unohtamaan, ettei hän koskaan ollut
tavannut ketään niin typerää, niin kömpelöä ja mustasukkaistakaan. Hän
liikahti nuorukaista kohti ja hymyili. Hän ei tehnyt mitään elettä,
ei vihjaissut mitään kutsua, mutta nyt toinen tiesi voivansa häneen
nuhtelematta koskea. Hetkisessä oli Bobin mustasukkaisuus unohtunut,
hänen pelkonsa ohi. Käheästi nauraen hän tarttui tyttöön siepaten hänet
syliinsä, ja tämän kovuus näkyi sulavan hänen intohimoonsa niinkuin
kallio uppoaa aaltoihin.




22.


Se kesä oli edullinen Bodingmaresille. Jim näki kaikissa yrityksissään
menetelleensä oikein. Eipä niin, että ne koskaan olisivat lähestyneet
uhkarohkeutta, mutta hän oli ainakin poikennut isänsä vanhalta vaolta;
hän ei ollut kyntänyt niittyjä pelloiksi, mutta hän oli lisännyt
heinämaitaan ja jokseenkin rohkeasti käyttänyt apulannoitusaineita.
Nämä olivat erikoisesti tehonneet, ja Jimillä oli apilaa ja
italialaista ruista yli oman tarpeen, niin että kykeni myymään
muillekin tilallisille.

Paitsi yritystensä tuloksia oli häntä suosinut onni siinäkin, mihin
pelkkä viljelijän uurastus ei riitä. Päiväpaiste oikeaan aikaan
oli edistänyt hänen heinänsä kasvua; hänen viljansa oli hiukan
karkeaolkista, mutta teki paljon terää, ja hänen humalansa olivat
säilyneet rutolta, joka kahtena vuonna perätysten oli ne tärvellyt.
Kaikin tavoin rohkaistuneena hän ryhtyi suurempiin yrityksiin,
hän palkkasi renginkin — ensimmäisen vieraan apulaisen, joka
Bodingmaresissa oli ollut siitä asti, kun James Fullerin pojat olivat
kyllin vanhoja pystyäkseen työhön. Tällä miehellä oli oivallinen
todistus Hazel Streetiltä Kentistä, jossa hän oli palvellut yleistöissä
ja erikoisesti tottunut hevosten hoitoon. Kun Pookwell oli Clemin
hallussa, täytyi hänen asua High Tiltissä ja tallustaa joka päivä
pari kilometriä edestakaisin, koska Robert kieltäytyi ottamasta häntä
huonetoverikseen. Mutta sellainen järjestely oli tavallista pienten
maanviljelijäin seudulla, missä ei ollut rakennusyritteliäisyyttä.

Suunnitelma, että Clem ja Polly saivat Pookwellin, osoittautui
erinomaisen hyväksi. Clem tahtoi kaikin mokomin osoittaa kykynsä
kovalla työllä ja uhrautuvaisuudella. Ja haluten miellyttää sekä Clemiä
että Clemin omaisia hoiteli Polly oivallisesti kanoja ja varmaan säästi
Jimille useita shillingejä viikossa. Se oli varsin uutteraa aherrusta
eikä suonut nuorelle parille paljoa aikaa viettää toistensa parissa.
Mutta kumpikaan heistä ei ollut muuta odottanutkaan, ja heidän yhteiset
hetkensä auringonlaskun ja -nousun välillä tuntuivat kaksin verroin
ihanilta päivän eron jälkeen — ja olihan päivälläkin tilaisuutta
ohimennen tavata toisiaan, Clem kun aina riensi kotiin Pookwelliin
aterioimaan.

Jim oli hyvin tyytyväinen Clemiin ja Pollyyn, vaikkei hän
pitänyt kaikista heidän tavoistaan — Clem näkyi hänestä liian
kerkeästi mukaantuvan tavallisen työmiehen olotilaan Bodingmaresin
vapaatilallisloiston jälkeen. Mutta kieltämättä he säästivät hänelle
rahoja ja siten auttoivat arkisista ajatuksistaan huolimatta tilaa
eteenpäin. Ja hän osoitti hyväksymistään suomalla heille välistä vapaan
puolenpäivän, milloin heille ei sattunut työtä.

Heidän kuuliaisuuttaan ja tottelevaisuuttaan kohottivat Jimin silmissä
Robertin paheet, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana. Robertilla ei
ollut mitään osaa kesäkauden tuloksissa, ja hänellä oli vähän osaa
sadon korjaamisessa. Kevään aikaiset viikot hän tosin oli työskennellyt
varsin ahkerasti, vaikka hän aina olikin poissa iltaisin silloinkin,
kun pitenevät päivät eivät enää tehneet välttämättömäksi lopettaa
työtä ilta-ateriaan. Mutta Clemin häiden jälkeen hän näkyi »kokonaan
ratkenneen rentuksi». Hän poistui aamun tai iltapuolen töistä syittä
ja selityksittä. Hän muuttui luonteeltaan häijyksi ja oli toisinaan
humalassa. Jokainen arveli sen johtuvan jonkinlaisesta sykkyrästä hänen
ja Hanna Idenin välisessä ystävyydessä. Alettiinpa kylässä jo toisinaan
huhuta riitaantumisestakin, ja se toi uutta toivoa Jimin sydämeen.
Mutta jos välien rikkoutuminen todella tapahtui — ja oli syytä otaksua,
että sellaista ainakin kerran oli tapahtunut, — niin oli asia jälleen
paikattu ja Robert otettu takaisin orjuuteen.

Asiasta oli nyt tullut yleinen juorunaihe, ja toisinaan näki Jim
ihmisten kääntävän hänelle selkänsä torilla tai oluttuvassa. Yleinen
mieliala oli kuitenkin säälin sävyä, joka hänestä oli syystä tai
toisesta helpompaa kantaa. »Royal Georgen» tai »Eight Bellsin»
säädyllisessä tarjoiluhuoneessa, jossa vapaatilalliset joivat vakavina
lasin arvokkaassa toveruudessa, Jimin oli tapana haastella veljensä
lurjusmaisuudesta, hänen julkeasta kiittämättömyydestään, hänen
häijyydestään vainajaa kohtaan... »Jos hänen isä-parkansa voisi hänet
nyt nähdä...»

Tarjoilutuvan vieraat tunnustivat Fullerin kunnon mieheksi, kun
piti Robertia Bodingmaresissa, vaikka voisi helposti ravistaa hänet
niskoiltaan. Mutta Clemin avioliitto oli antanut Jimille makua esittää
veljiensä suhteen sallimusta, ja hän ajatteli kernaasti, että hänen
pitkämielisyytensä oli ainoa, mikä esti Robertin joutumasta kokonaan
hunningolle.

»Minun on muistettava isä-parkaani», sanoi hän Little Moatin Breamille
Copt Hallissa pidetyn huutokaupan jälkeen; »hänen tähtensä minun
täytyy pitää nuorukaista luonani. Ja mitä hän tekisikään, jos minä
hänet ajaisin talostani? Hän lyöttäytyisi niihin egyptiläisiin —
minä tiedän sen. Kerjäläisenä hän kiertäisi maanteillä sen lutkan ja
hänen joukkueensa kanssa... Oh, sanon teille, isäntä, että minulla
joskus on kauheita aavistuksia, olen näkevinäni poloisen Robertin
myyskentelemässä vasuja ja vaatevaarnoja tuolla pohjoisessa päin oman
arvonsa tunnon unohtaneena ja purtuaan hävyltä hännän poikki.»

Veli ei ollut yhtä kiitollinen Jimin kärsivällisyydestä kuin hänen
olisi pitänyt. Oli muka lorua, ettei hän, Robert, kunnollisesti
suorittanut työtään. Hän ei ollut lampaiden keritsemisestä asti ollut
päivääkään poissa, ja ainoa syy, miksi Jim ei ollut tyytyväinen, oli,
että hän olisi halunnut mustia neekereitä uurastamaan ilmaiseksi
aamusta iltaan rehtien valkoisten työmiesten asemesta, jotka aivojensa
avulla osasivat säästää lihasvoimiaan.

Robertin raha-asiat olivat nyt perin surkeassa tilassa. Hän ponnisteli
yhä vanhojen velkojen maksamiseksi ja teki samalla uusia. Hän oli ollut
velkaa Woolpackin kapakan isännälle ja maksanut tämän saatavat vain
joutuakseen Bunvashin »Valkoisen Hirven» isännän velalliseksi. Hanna
ei ollut hänen tuhlauksensa ainoa syy, — hän oli aulis kestitsemään
tilapäisiä tuttavuuksia, ja paria ystävyyssuhdetta, jotka hänen
riidanhaluinen luonteensa muutoin saattoi vaaraan, pidettiin yllä
hyvittävillä sovitusjuomingeilla. Hän pelasi myöskin biljardia ja
harjoitti jaloa keihäänheittourheilua. Hän kävi mielellään sirosti
ja kuosikkaasti puettuna ja löi vetoa kilpahevosista, lueskeli ilta-
ja urheilulehtiä eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaa
miehekkyyttään. Sitäpaitsi hänen täytyi aina lepytellä »karhuja»
osamaksuilla tai myöskin — »Valkoisen Hirven» ovenvartijalta
lainattuaan — maksaa sadanviidenkymmenen prosentin hävytöntä korkoa.
Ja kaiken tämän lisäksi oli Hanna, jota hän mielellään kuljetti
markkinoilla ja elävissäkuvissa ja jolle hän halusi ostaa lahoja
— kiiltäviä koruesineitä, jalokiviä tai kankaita, joista myyjät
tavallisesti kiskoivat häneltä ylihintoja, kun tunsivat hänen kiihkeän
halunsa ja tietämättömyytensä. Hän osti tytölle timanttisormuksen
vähittäismaksulla, väittäen, että timantin täytyi olla oikea kahdeksan
punnan hinnalla, vaikka Hanna selitti, ettei niin ollut laita, hän
kun tunsi timanttien hinnan, koska muuan loordi oli kerran tarjonnut
hänelle sellaisia.

Valitettavasti ei Robertilla nyt juuri ollut keinoja, millä lisätä
palkastaan kertyvää kassaa. Clemiltä ei enää käynyt lainaaminen
ja kapakoissa pelatessaan hän menetti yhtä paljon kuin voittikin.
Tosi kyllä, että hän olisi voinut mennä mustalaisten kanssa
kilpa-ajoihin niin usein kuin tahtoi, ja heidän vihjauksensa
hevosten voittomahdollisuuksista olivat yleensä hyviä. Mutta hän
ei ollut koskaan tottunut pelaamaan korkeammilla panoksilla kuin
puolikruunuilla, ja ne punnat, jotka hän menetti, peloittivat häntä
enemmän kuin voitetut punnat häntä tyydyttivät. Sitäpaitsi hän ei
nykyisin ollut parhaissa väleissä Ripleyiden ja heidän joukkueensa
kanssa. Hän epäili heitä mustasukkaisuudesta ja petollisuudesta. Hän ei
luottanut heidän vihjauksiinsa pelosta, että he tahallaan johtaisivat
hänet harhaan. Darius Ripley oli rakastunut Hannaan, siitä hän oli
varma. Hän olisi tahtonut raivata Robertin tieltään. Ja peloittavinta
kaikesta oli, että hän tiesi Hannan olevan kääntymässä häntä vastaan
juuri niiden häpeällisten juorujen vuoksi, joita hänen kiihkeä
rakkautensa aiheutti. Hanna oli ottanut hänet armoihinsa, koska hän
oli ylpeä vapaatilallisen lemmestä, varsinkin kun tämä oli vanhinta,
vakaantuneinta sukua tällä maaseudulla, jossa päivätyöläisetkin
katselivat mustalaisneitosta yliolkain. Mutta kun tuo ylväs nuori
keikari oli menettänyt maineensa ja arvokkuutensa, kun hän oli rahaton
ja velkaantunut, kun hänen oma perheensäkin potkisi hänet ulos, niin
vaikka Hanna itse olikin saattanut hänet häpeään, kerjäläiseksi ja
hylkiöksi, niin hän, Hanna Iden, olisi saanut hänestä kyllikseen. Sehän
olisi hänen tapaistaan.




23.


Myöhään saman vuoden syksynä ilmaantui uusi tahra tärvelemään
Bodingmaresin mainetta. Ynseä kohtalo näkyi vainoovan Jimin kunniaa,
sillä samalla kun se soi hänelle kaikenlaista aineellista hyvää, pyrki
se katkeroittamaan lahjansa jollakin myötäseuraavalla häväistyksellä.
Fuller ei ollut säädyllisellä elämällään kyennyt vaimentamaan
Clemin alhaisesta avioliitosta Orznashin tytön kanssa aiheutuneita
juoruja ja halveksimista, kun Robertin häpeä kohosi korkeimmilleen
ja Bodingmares senvuoksi joutui yhä julkeammin kapakkakeskustelujen
aiheeksi. Ja tuskin hän oli ehtinyt kuvitella itseään loukatuksi ja
anteeksiantavaksi veljeksi, kun koko High Tilt kuohahti kiukusta
kuullessaan uutisen, että rouva Fuller aikoi mennä naimisiin
posteljooni Wheelsgaten kanssa.

Tämä oli kauheaa. Ensiksikin hän oli ollut leskenä vasta vuoden, ja
olisi pidetty säädyttömänä, että hän niin lyhyen väliajan jälkeen
olisi mennyt naimisiin kenenkään, vaikkapa kuinka varakkaan ja
mahtavan miehen kanssa, varsinkin kun tiedettiin, että hän edellisen
avioliittonsa kolmenakolmatta vuotena oli elänyt aivan onnellisena
James Fullerin kanssa. Surun ilmeet olisivat hänessä olleet sitä
sopivampia, koska jokainen tiesi, että hän tositeossa ei surrut. Olihan
hän ollut keveä ja keimaileva jo viiden kuukauden kuluttua; hän oli
kummallisesti punastunut ja innostunut jutellessaan miesten kanssa ja
ulkonäöltäänkin ihmeellisesti nuorentunut; hän oli antanut aihetta
ihmisille ravistaa päätänsä ja lausua pahoja aavistuksia ja uhmaillut
kaikkia paikkakuntalaisten säädyllisyysvaistoja, kunnes jokainen High
Tiltin ja Salehurstin pitäjissä tuumi, että nyt oli kaikki mennyt
vinoon.

Kaiken kruunuksi hän oli valinnut köyhän ja halpa-arvoisen sulhasen.
Hän olisi voinut saada Weightsin Pepperin, joka oli varakas mies;
myöskin Little Londonin Pix, vaikka ainakin kymmentä vuotta häntä
nuorempi, oli häneen hullaantunut, ja hänen maansa koskettivat
Bodingmaresin tiluksiin pohjoisessa Dulwellin virran vaiheilla.
Arthur Powland oli leskimies ja oli käynyt tyttärensä kanssa kahdesti
talossa Clemin häiden jälkeen. Jos rouva Fuller olisi ottanut jonkun
näistä, olisi hänellä toki ollut jotakin näytettävää harhaantumisensa
korvaukseksi, mutta nyt hän oli valinnut aivan tavallisen, köyhän
miehen, yleisön palvelijan. Wheelsgate oli noin viisikymmenvuotias ja
oli kaiken ikänsä toiminut maalaiskirjeenkantajana. Hän oli säästänyt
hiukan rahoja, ja häntä pidettiin omituisena — toisin sanoen, hän
lueskeli mielellään ja osteli kirjoja. Rouva Fullerilla oli pieni
perintöosa omasta kohden, joten he kyllä tulisivat varsin hyvin
toimeen. He aikoivat ostaa mökin Salehurstin ulkopuolelta, juuri
siltä kohtaa, missä High Tiltin maantie menee Rotherjoen yli Bantonyn
alapuolelta.

Elizabethin silmissä oli kyyneleet, kun hän kertoi asiasta omaisilleen.

»Ollessani seitsentoistavuotias menin naimisiin saadakseni kodin ja
puolison, ja nyt nelikymmenvuotiaana minä menen naimisiin todellisesta
rakkaudesta.»

»Ettet häpeä, äiti, tuollaisia puhua, kun isä-poloisemme on ollut
haudassa tuskin vuotta enempää vasta. Vielä ei ole aika edes surupukua
riisua.» Näin nuhteli Jim.

»Älä luule, että minulla on mitään isääsi vastaan. Hän oli hyvä
ja uskovainen mies, kuten jokainen tietää, mutta sellaiset eivät
aviomiehinä aina ole miesten parhaita, ja muistahan, ettei hän ollut
minulle mikään eloisa puoliso, ymmärräthän. Minä en häntä moiti, mutta
toisinaan hän oli pikemminkin sanansaarnaaja kuin aviomies. Ehkä minä
olin hänelle liian nuori; olinhan vain lapsi, kun hän minut nai, ja
ihminen muuttuu avioliittoon mentyään toisenlaiseksi kuin mitä on
neitona ollut.»

»En usko asian siitä paranevan, että tuota kaikkea isäparasta
haastelet», virkkoi Jim surullisesti.

»Totta kai asia siitä paranee, että avioliittoni ei ollut lemmenliitto.
Säädytöntä olisi todellinen rakkautensa vuoden päästä unohtaa. Mutta
minun avioliittoni oli lapsen avioliitto. Nyt minä menen naimisiin
täysikasvuisena naisena.»

»Kenties», sanoi Mary, »on yhtä vaarallista naida rakkaudesta
täysikasvuisena naisena kuin naida rahaa nuorena lapsena».

»Minua ellottaa ja minä olen suruissani sinun tähtesi, äiti», virkkoi
Jim, »sillä mitä ikinä sattunetkin sydämessäsi tuntemaan, pidetään
sinun tekosiasi pitäjässä kevytmielisinä, ja se tietää enemmän juoruja
ja ikävyyksiä Bodingmaresille, juuri kun ihmiset alkoivat tottua
Robertiin ja hänen tapoihinsa».

»Tarkoittanet, että rinnastat minun avioliittoni Robertin
paheksuttavien hommien kanssa? Sitten sanon sinulle vain, isäntä, että
jos sinä häpeät minua, niin minä häpeän _sinua_.» Ja Elizabert meni
ulos heleä puna kasvoillaan, joka sai hänet näyttämään kymmentä vuotta
nuoremmalta.

Clem ja Polly puolustivat häntä, eivät siksi, ettei heidänkin mieltään
olisi tympäissyt, mutta rouva oli ollut heille ystävällinen ja auttanut
heitä avioliittoon, joten he velvollisuudentunteesta häntä kannattivat.
Robert oli kauhuissaan ja tyrmistynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli, mitä se vaikuttaisi hänen suhteisiinsa Hannaan, ja hän teki sen
johtopäätöksen, että Hannasta oli epämieluista kuulla rakastajansa
perheen jälleen joutuneen halveksimisen alaiseksi. Bodingmaresin loisto
himmentyisi hänen silmissään yhä enemmän, ja Bob tuumi, että vain siinä
loisteessa hän näyttäisi otolliselta. Vaikka oli hyvinkin selvää, että
Hanna piti häntä arvossa hänen voimansa ja kauneutensa, hänen komean
vartalonsa ja tarmonsa vuoksi, ajatteli kookas Robert harvoin omaa
etevyyttään. Hänen rakkautensa oli taivuttanut hänet nöyrämielisyyteen,
jossa hänestä oli vaikeata ajatella, että Hanna voisi rakastaa häntä
vain hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi itsensä varmaksi, että hän
rahattomana ja halveksittuna ei voisi löytää armoa tytön silmissä, ja
nyt olivat rahat hupenemassa ja maine alkoi olla mennyttä.

Hanna oli poissa, kun juorut rouva Fullerin valinnasta ensiksi
levisivät kylässä. Hän oli lähtenyt telttavankkureineen ja serkkujensa
Yocky Sowellin ja Jerome Bosvillin kanssa Shovers Greeniin Wadhurstin
lähettyville, jossa oli markkinat. Päivänä, jona häntä odotettiin
takaisin, meni Robert Blindgroomsiin. Hän tahtoi itse kertoa tytölle
uutisen, nähdäkseen mitä toinen siitä tuumi.

Vastoin tavallisuutta tapasi hän keittiön täynnä väkeä. Siellä
oli Ambrose Ripley — Darius oli poissa — Tommy ja Sacky Carew ja
Aurora Stanley, puhdasverisiä mustalaisserkkuja, ja myöskin vähemmän
arvokkaita sukulaisia, kuten Mary Dixter, Luna Devenden, Peter Criol
ja muita puolirotuisia, joita nimitettiin niiden sivukylien mukaan,
joista he olivat kotoisin. Nämä puuhailivat lieden ääressä tai pöydän
ympärillä, ja huoneen täytti käristetyn sianlihan herkullinen haju,
joka yhtyi kattoparrujen alla leijailevaan savuun.

Vanha Leonora Iden kyni lintua.

»Tässä on Bodingmaresin korskea Bob», virkkoi hän, kun nuorukainen
astui sisälle. Jokainen tuijotti häneen, ja tummat silmät vakavissa
ilmeettömissä kasvoissa saivat hänet tuntemaan itsensä tavallista
kömpelömmäksi ja nolommaksi.

»Milloin saapuu Hanna kotiin?» kysyi hän Leonoralta.

»Hän saapuu tänä iltana, mutta hän ei sanonut odottavansa hyvää
herrasmiestään ennenkuin huomenaamulla.»

»Minä olen tullut vartavasten. Minulla on jotakin hänelle kerrottavaa.
Viipyykö hän kauan?»

»Hän viipyy kauan, ja kun hän tulee, on hänellä paljon puuhaa. Kaikki
köyhät ihmiset ovat kerääntyneet tänne pikkujuhlaan.»

Robert tunsi, että »kaikkien köyhien ihmisten» silmät tuijottivat
häneen, tunkien keittiön savun läpi, ja hänessä kasvoi omituisuuden ja
outouden tuntu.

»Minä menen häntä vastaan», sanoi hän, liikkuen kömpelösti ovea kohden.
»Kai hän saapuu Mountpumpsin tietä pitkin.»

»En tiedä, mitä tietä hän saapuu, herttainen herrasmies, mutta hän
saapuu oman kansansa kera.»

Robert tahtoi kaikin mokomin välttää tuota vanhaa akkaa, joka
vihasi häntä hänen korskeutensa tähden ja jonka hän tiesi tekevän
kaikkensa naittaakseen Hannan mustalaisille. Hän meni ulos kumartaen
kattoparrujen kohdalla, jotka kylläkään eivät olleet vaarallisia
mustalaisille, mutta uhkasivat kolhaista hänen päänsä puhki, kun hän
liikkui pystyssä niiden alla.

Oli virkistävää tuntea kylmän ilman hivelevän poskia ja vetää sitä
keuhkoihinsa. Joulukuun ilta oli kuulakka ja tähtikirkas. Otava riippui
pohjoisen Delmondenin yläpuolella, ja pohjoisiin mäkiin taittuivat
valojen säteilyt. Ei ollut kuutamoa, mutta tähtivalo kohotti tiet
pimeydestä vaaleanvihervään hohteeseen, ja High Tiltin harjanteen
alapuolella olevalla tasangolla kiemurteli Rotherin uoma hopeisen
rihman lailla. Robert ei ollut koskaan erikoisesti välittänyt kenttien
kauneudesta päivällä tai yöllä, mutta hän tunsi itsetiedottomasti
illan rauhan ja raikkauden; likaisen keittiön savu ja käristyvän
sianlihan haju olivat poissa, ja keuhkojen painostuksen kera keventyi
hänen sydämensäkin ahdistus hiukan. Hän käveli nopeasti Mountpumpsin
tietä, joka oikaisee High Tiltistä Ticehurstiin pyrittäessä, ja hänen
askeleensa narskuivat jäätyneessä savensekaisessa kalkkimullassa. Hän
tahtoi tavata tytön ja ajaa hänen kanssaan takaisin, vaikkei hän menisi
tuohon outoon juhlaan.

Mutta hän oli kävellyt lähelle Ticehurstia ennenkuin neitonen tuli
näkyviin. Yhteismaalla kylän ulkopuolella hän seisoi katsellen hänen
vankkureistaan välkkyviä valoja, kun ne lähestyivät heilahdellen
raitioissa nytkähtelevien pyörien tahtiin, ja kuuli hänen
kattiloittensa ja kastrulliensa kilinän. Pieni hevonen häipyi melkein
näkymättömiin sen takana olevien kukkurakuormaisten ajopelien vuoksi,
joille oli sälytetty vasuja ja korituoleja, patoja ja pannuja ja
vuodetarpeita. Korkeasta heiluvasta kuormasta vilahteli kalpeita käsiä
ja kasvoja.

»Hanna!» huusi Bob kimeästi; »Sinäkö siellä, Hanna Iden?»

»Kuka puhuu?» kysyi miehen ääni.

»Minä täällä olen — Bob Fuller. Tahdotko suoda minulle paluukyydin?»

»Ei o' tilaa», virkkoi Yocky Lowellin ääni. »Täällä me olemme kuin
linnut vasussa. Sitäpaitsi se ei olisi soveliasta — Hanna matkustaa
sulhasensa kanssa.»

»Mitä tarkoitat?» läähätti Robert, joka riensi eteenpäin hiljentyneiden
vankkurien sivulla.

»Tarkoitan, ettei ole tilaa sinulle ja minulle näillä rattailla»,
vastasi Darius Ripleyn ääni.

»Hanna!» huudahti Robert. »Se ei ole totta. Sano minulle, ettei se ole.»

»Hän ei voi sinulle mitään sellaista sanoa, veliseni», virkkoi Yocky,
»sillä asia on totta kuin olisi tähtiin kirjoitettu. Jerome ja minä
olemme yhdessä olleet hänen vihkimisensä todistajina Wadhurstin
kirkossa.»

»Hänet vihki kiva pappi», lisäsi Jerome, »joka teki sen niin
asianmukaisesti ja ratkomattomasti kuin jos hän olisi ollut maan
hienoin mamselli. Häntä ei olisi voitu varmemmin ja sirommin vihkiä,
vaikka hän olisi ollut kuningatar. Älkööt ihmiset erottako, niin se
sanoi, ja nyt me olemme kotimatkalla syödäksemme hänen äitinsä tappamaa
porsasta.»

»Päästäkää minut vankkureihin», läähätti Robert.

»Ei, ei, veliseni; eihän se ole sopivaa, kun hän on toisen miehen vaimo
ja kun täällä meidän välissämme ei ole tilaa edes kissan hännälle.»

»Nannie... puhu minulle.»

»Älä vaivaa häntä, veli. Hän on onnellinen ja hän on kyhännyt sinulle
oikean kirjeenkin postiin, jossa hän kertoo sinulle kaikki. Hän ei
odottanut saavansa kunniaa tavata sinua tänä iltana.»

Robert oli vallan hengästyneenä juostessaan siinä vankkurien vieressä.
Hän saattoi hämärästä erottaa Hannan hahmon tämän istuessa Dariuksen
ja Yockyn väliin likistyneenä — hänen hattunsa laajan pyörän ja huivin
alla ihanasti kaareutuvat hartiat. Viimeisellä voimanponnistuksella hän
tarttui ajopelien ristikkoon ja yritti astua pyörivän akselin päähän.
Mutta käsi työnsi hänet pois tästä henkilöiden, vasujen ja saviastian
tummasta rykelmästä ja iskien häntä suoraan rintaan paiskasi hänet
pitkin pituuttaan tielle. Tuossa tuokiossa hän oli jälleen pystyssä,
mutta liian myöhään. Pieni hevonen oli piesty neliin ja vankkurit
keikkuivat eteenpäin, häipyen hämärään.




24.


Ensiksi Robert luuli kuolevansa. Eihän kukaan voinut kärsiä moista
tuskaa ja jäädä eloon. Hänen kurjuutensa ei ollut ainoastaan henkistä
ja sielullista, vaan ruumiillistakin laatua; hänen sydämensä tuntui
paisuneelta, kurkku ja kieli paksuilta, kauhea kuvotuksen tunne teki
hänet heikoksi, hänen silmiään ja ihoaan poltti. Muutaman tunnin ajan
hän oli puistattavan mustasukkaisuuden hornassa, mustimmassa hornassa,
mihin rakkaus voi avata oven. Hän tahtoi tappaa Dariuksen ja tahtoi
tappaa Hannan — tappaa heidät kauhealla tavalla. Jos nämä olisivat
olleet saapuvilla, olisi hän luultavasti aivoituksensa toteuttanutkin.
Hän kuvitteli potkaisevansa Dariuksen aivot ulos naulakantaisilla
saappaillaan, ja sen tehtyään hän pitäisi Hannaa kasvoillaan ojan
vedessä ja mudassa ja tukehduttaisi hänet. Hän oli tuntevinaan tytön
tukehtuessaan huohottavan ja sätkyttelevän hänen allaan... Se oli
kamalaa, tympäisevää, mutta sittenkin hän sitä yhä kuvitteli, sillä
ainoa vaihtoehtoinen kuva hänen mielessään oli, että Darius rakasti
Hannaa, ja sitä kuvaa hän ei voinut, ei tahtonut katsella...

Hämmästyksekseen hän huomasi kävelevänsä; hänen oli täytynyt kävellä
kilometrimääriä, koska hän oli lähellä kotia. Hän ei ollut kävellyt
High Tiltin kirkonkylän läpi, vaan oli konemaisesti kulkenut
syrjäkujaa Scales Croushista Bodingmaresiin. Hänen ympärillään
huokui suuri, musta, tyhjä yö; vainiot lepäsivät liikkumattomina
pikkutuntien tuulettomassa hiljaisuudessa. Valkoinen, tähtivälkkeinen
sumu hämärsi Rotherin laakson ja oli hiipinyt peltoja pitkin
Bodingmaresin rajapyykille asti; sitä oli pihamaallakin ja ladonkatot
ja kuivaushuoneiden pienet tornit pistivät siitä esiin. Omituinen, syvä
väsymys valtasi Robertin, hänen jäseniään särki, ja hän oli iloinen
kiivetessään makuuhuoneeseensa ja vaipuessaan vuoteelleen. Siellä hän
purskahti toivottomaan, äänekkääseen itkuun.

Hänen raivonsa oli sammunut, mustasukkaisuuden ahjo oli siksi kerraksi
hiiltynyt, viha lauennut. Hän saattoi itkeä vain tytön julmuutta ja
petollisuutta. Miksi tämä oli näin häijysti menetellyt? He olivat
eronneet niin ystävällisesti Hannan lähtiessä Wadhurstiin. Oliko
tytöllä ollut tämä mielessä kaiken aikaa?

Robert itkeä kohotti ja nyyhki ajatellessaan tytön petollisuutta. Hän
oli ollut Hannaa kohtaan rehellinen, aina uskollinen, oli antanut
hänelle kaikki, mitä hän oli pyytänyt, ja paljoa enemmänkin. Hänen
lempensä oli tehnyt tytön onnelliseksi; niin Hanna oli itse sanonut.
Mutta nyt hän kääntyi pois mennäkseen pienelle mustalaishurtalle,
joka ei koskaan ollut häntä erikoisesti palvonut. Darius Ripley oli
pienikokoinen, mustakulmainen, ruma miekkonen, jolla oli sääret
kuin tanssimestarilla — hyvä höyhensarjanpainija, siinä kaikki. Hän
oli antanut Robertille kovan kolauksen; nuorukainen tunsi rintaansa
polttavan. Miksi Hanna menisi Dariukselle? Siksikö, että hänen komea
rakastajansa oli menettänyt loistonsa joutumalla hänen tähtensä
juorujen aiheeksi... Mutta se oli tytön työtä, noiden kirottujen
silmien taikaa! Se oli hänet saattanut häpeään ja ikävyyksiin, ja Hanna
oli olkapäitään kohauttaen kääntänyt selkänsä maineensa menettäneelle
rakastajalleen... Bob tunsi mustasukkaisuutensa tulen jälleen kytevän,
ja se tietoisuus sai hänet painamaan kasvonsa taaskin pielukseen ja
itkemään. Hän ei voinut sitä enää kestää, hän tulisi hulluksi... ja
alkaisi pirstata. Miksei hän ollut mennyt Blindgroomsiin ja tappanut
Hannaa ja Dariusta tai sallinut heidän tappaa hänet? Lähtisikö hän
sinne nyt? Ei, ei! Ihmisten murhaaminen on hirveää... rakastetun
henkilön murhaaminen on hirveää. Mutta hänen täytyi lähteä johonkin,
hänen täytyi saada joltakulta apua tässä kauheassa pimeydessä, jossa
hän näki vain kaksi kuvaa: näki tappavansa Hannan ja näki Dariuksen
rakastavan...

Hän hypähti vuoteeltaan ja seisoi pää kattoparrujen välissä. Ikkuna oli
nyt kuunvaloisena nelikulmiona, ja valkoista valoa hiipi huoneeseen.
Sen hohteessa hän näki Clemin tyhjennetyn sängyn vastakkaisella
seinällä, ja äkkiä hän muisti Clemin — uskollisen ja ystävällisen
Clemin. Hän menisi veljensä luo — hänen täytyi, hän ei voinut kestää
tätä yksinäisyyttä.

Pysähtymättä ajattelemaan hän riensi portaita alas ja pois talosta.
Vähenevä kuu oli kohonnut metsästä Boarsneyn takaa ja näytti ikäänkuin
sen kylmyyden tajuttavalta sydämeltä, joka puristetun nyrkin tavoin
vallitsi yötä. Vainiot välähtelivät valkoisina hopeoittujen tummien
pensasaitojen välissä ja varjot piirtyivät terävinä ja mustina tielle
ja ruohoon. Robert astui pihan halki kotivainiolle, jonka autiot
pienet kummut kumottivat kuutamossa, ja sitten turnipsipellon kovien,
jäätyneiden kokkareiden yli Pookwellin pienelle takapihalle. Talo
näkyi nukkuvan; sen olkikaton räystäiden tummat varjot muistuttivat
alaspainettuja silmäluomia.

Hän kiersi rakennuksen edustalle ja huomasi oven lukituksi. Hän
jyskytti siihen voimakkaasti; hänen rajuutensa keskeytti yön
hiljaisuuden, johon se melkein samassa hukkui. Hän kolkutti uudestaan
ja kovempaa, ja tällä kertaa Clemin takkuinen pää pistäysi makuuhuoneen
ikkunasta ulos.

»Kuka siellä on?»

»Minä olen, minä Bob — päästä minut sisälle.»

Clemin pää vetäysi takaisin, ja sitten kuului ääniä ja myöhemmin
askeleita portaita alaspäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi
aukeni, ja hänen veljensä seisoi hänen edessään yöpaidassaan pyörein
säikähtynein silmin.

»Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?»

»Hanna antoi minulle potkut... Hän on mennyt naimisiin Darius Ripleyn
kanssa... Salli minun jäädä sinun luoksesi, Clem, tai muutoin teen
jollekulle pahaa.»




25.


Seuraavana päivänä Robert sai Hannan »oikean kirjeen». Sen toi
Polly kartanosta, jossa hän oli juossut Robertista kertomassa.
Robert tunsi voivansa paremmin... hänen kurjuutensa oli saavuttanut
lääkitsemisasteen. Hän oli hiukan nukkunut Clemin sohvalla, ja vaikkei
hän voinut syödä aamiaista, salli hän Pollyn keittää hänelle muutaman
kupillisen väkevää teetä. Hän istui takkavalkean edessä, ryypiskelyn
teetään, kun Polly toi kirjeen hänelle.

Se osoittautui olevan useiden aivojen — ja käsien — yhteistuote.
Hannalla oli ollut vain vähän harjoitusta kirjoitustaidossa, senjälkeen
kun hän oli jättänyt kunnan koulun, ja kirje tällaisesta mutkikkaasta
ja arkaluontoisesta aiheesta oli nähtävästi tuottanut hänelle
vaikeuksia, joita hän ei ollut kyennyt ystäviensä avutta voittamaan. Se
kuului:

 »Hyvä herra Robert Fuller. — Toivoen, että tämä tapaa sinut terveenä,
 koska minä kirjoitan tämän nyt sanoakseni sulle, että meitin olis
 parasta lopettaa tuttavuutemme. Siihen nähden, että Hanna vihittiin
 Darius Ripleyn kanssa Wadhurstin kirkossa ja pappi vihki. Rakas
 Robert, minä olen pahoillani, etten sulle kertonut aikomuksestani,
 mutta sinä olisit siitä nostanut niin pirunmoisen metakan. Aina oli
 aikomukseni ottaa Darius, heti kun hänen isänsä oli kuollut ja se
 kävisi päinsä, koska hän halusi, että Darius naisi romaanilaistytön,
 ja Hanna on vain 1/2 romaania, koska hänen isänsä oli kristitty
 työpajan työmies. Mutta tämä ei olisi koskaan käynyt päinsä sinun
 ja minun välilläni, koska minä heti alussa sanoin sulle, ettei
 äitini sallinut minun mennä muukalaisille, ja minä lupasin ottaa
 romaanilaisen, jos Dariuksen isä minut huolisi, ja se oli aina
 ikäänkuin sovittu asia, vaikken minä sitä sanonut sinulle, kun sinä
 olet niin äkkipikainen. Niin, rakas Robert, minä toivon, että et
 vimmastu. Minä olen opettanut sinulle yhtä ja toista. Kun ei mulla ole
 enempää sanottavaa, niin lopetan nyt tämän kirjeen.

 Vilpittömältä ystävältäsi

 Rouva Ripleyltä ja aviomieheltä.

 J.K. — Ei hyödytä mitään sinun tulla tännepäin, koska Hanna ja minä
 olemme silloin lähteneet Horsmondenin markkinoille aamulla varhain, ja
 jos sinä häneen puutut, niin isken kallosi puhki.»

Jälkikirjoitus oli totta. Kaiketi peläten uutistensa vaikutusta
rakastajaansa oli Hanna järjestänyt niin, että hän oli seudulta poissa
ennenkuin nuorukainen sai kirjeen. Hän ja Darius olivat jääneet
Blindgroomsiin vain hääjuhlan ajaksi ja sitten päivän koitteessa
lähteneet Horsmondenin karjamarkkinoille. Arvattavasti he eivät aivan
pian palaisi, koska Darius aikoi markkinoilta viedä nuorikkonsa
Apuldramiin Chichesterin lähettyville sukulaisiaan tervehtimään. Näin
paljon selvisi käynnistä Blindgroomsissa ja High Tiltin juoruista.
Koko kylä tiesi Hannan häistä ja koko kylä halusi tietää, mitä Robert
Fuller asiasta ajatteli. Tilaisuutta siihen ei kuitenkaan saatu.
Muutamaan päivään Robert ei laisinkaan lähtenyt Bodingmaresista. Hurjat
raivon ja mustasukkaisuuden puuskat, jolloin hän riehui villinä ja
synkkänä uhkaillen, vaihtelivat horrosmaisen alakuloisuuden kanssa,
jolloin hän istui raskasmielisenä ja tylsänä, näyttäen kömpelöltä
ja surkuteltavalta möhkäleeltä Pollyn ja Clemin uudessa kodissa. He
pitivät hänet luonaan koko sen päivän ja vielä seuraavan yön, ja
aamulla hän sitten meni takaisin kartanoon, tultuaan vakuutetuksi, että
hiukan työtä tekisi hänelle hyvää.

Jim oli odottamattoman ystävällinen ja suopea. Hän tunsi niin
vilpitöntä huojennusta nähdessään Robertin vapautuneena kahleistaan,
että hän saattoi sietää Bodingmaresin jälleen joutuneen paikallisten
juorujen keskipisteeksi. Hän toivoi hartaasti, että tämä olisi
nuorukaiselle opetukseksi ja että hän nyt vakiintuisi säädylliseksi ja
naisi jonkun siivon tytön. Ainakin hän näkyi ahertavan uutterammin ja
pysyvän poissa kapakoista.

Robert oli huomannut, että kova työ tuotti hänelle jotakin lievennystä.
Se kulutti sen rajun ruumiillisen tarmon, joka tuon tuostakin oli
kiihoittaa hänet lähtemään murhanaikeissa Chichesteriin; se uuvutti
häntä myöskin, joten hän nukkui sikeästi, näkemättä unia Hannasta tai
loikoilematta valveillaan häntä ajatellen. Päivä päivältä hän väsytti
itsensä aurankurjessa ja lapionvarressa, nukkui raskaasti öisin ja
vietti harvat joutohetkensä Clemin ja Pollyn kanssa. Nämä olivat
hänelle ystävällisiä eivätkä ylvästelleet, — hän oli tervetullut heidän
pieneen keittiöönsä, kun päivä pimentyi. Joskus hän tunsi heikkoa
mustasukkaisuutta heidän onnensa vuoksi, mutta kun se tunne oli vain
sielullista laatua, oli se hänestä melkein suloista vastakohtana hänen
tunteilleen Dariusta ja Hannaa kohtaan.

Näin kului talvi ankarassa työssä kohmettuneilla pelloilla sirojen
vakojen kyntämisessä tai sadekuuroisina päivinä uuhien ja niiden
poikimien karitsain hoitamisessa tai maantuotteiden kuljettamisessa
Burnashin, Etchinghamin, Salehurstin ja High Tiltin toreille. Jos
Hanna Ripleyn kuva joskus kohosi hänen eteensä hänen kyntöhevostensa
höyryävien kylkien, ravaavan tamman, uuhien ryvettyneiden turkkien
ja pienten valkoisten, heikkojen karitsain pateilla, niin hän vain
taivutti selkänsä ja puristi kätensä, ollen pelkkää selkää, käsiä ja
jännitettyjä reisiä, kunnes tämä juhdanomainen raadanta oli pelastanut
ihmisen Robert Fullerissa.

Joskus hän iltasilla meni istuskelemaan äitinsä luo. Tämän häät oli
vietetty ennenkuin juorujen korpit olivat lakanneet nokkimasta Robertin
lemmentarinan raatoa, eikä tapahtumasta senvuoksi ollut niin paljon
puhuttu kuin Jim oli otaksunut. Vihkiminen oli tapahtunut hiljalleen
varhain aamulla, ja vain muutama henkilö oli ollut saapuvilla.
Ei ollut tarjottu hääaamiaista, mutta morsian ja sulhanen olivat
lähteneet oikealle kuherrusmatkalle Eastbourneen, mikä osaltaan oli
auttanut Jimiä pitämään päänsä pystyssä. Wheelsgate oli osoittautunut
vauraammaksi mieheksi kuin oli luultukaan. Hän oli mukavasti sisustanut
mökin Marsh Quarterissa, ja Elizabethilla oli kirkkaankirjavia
karttuuneja, kiiltäviä metalliastioita ja uusia vaatteita, joissa hän
tuskin näytti kolmeakymmentä vanhemmalta.

Robert oli ollut häntä kohtaan kovin tyly ja epäystävällinen, mutta
hän oli hänen poikansa ja oli hädässä, joten hän aina oli tervetullut
äidin luo. Sitäpaitsi oli hänen murhenäytelmänsä liiaksi masentanut
häntä ja vaimentanut hänen vihamielisen asenteensa tuota avioliittoa
kohtaan ja hän oli siirtänyt taloudellisen vapautumisensa viikkokausia
tuonnemmaksi ostaen äidille komean vaaleanpunaisella satiinilla
päällystetyn haahkanuntuvapeitteen, jonka äiti sanoi olevan liian
hienon pidettäväksi makuuhuoneessa, siellä kun sitä ei kukaan näkisi,
ja oli senvuoksi levittänyt sen vierashuoneen sohvalle. Robert oli
ylpeä ja ihastuksissaan siitä, että äiti piti hänen lahjaansa niin
suuressa arvossa, ja aina kun hän tuli taloon oli heidän tapansa mennä
saliin sitä katselemaan ja arvostelemaan ja ihailemaan sen kauneutta,
kuosia ja uhkeutta.

Illat, jotka pitkä yksitoikkoisuus olisi saattanut tehdä vaikeiksi,
elostuivat siis hänen äitinsä tai Clemin ja Pollyn avulla. Päivänsä
hän kykeni sietämään makuullemenon aikaan asti... ja jos hän silloin
oli kyllin uupunut vaipuakseen heti uneen, niin kaikki oli hyvin — ja
tavallisesti hän oli kyllin uupunut. Vain joskus ei sitä lahjaa hänelle
suotu, ja silloin hän makasi kasvot pielusta vasten murheensa vallassa
yhtä avuttomana kuin lapsi ja yhtä liikahtamatta kuin eläin.




26.


Eräänä maaliskuun iltana, kun Robert saapui äitiään tervehtimään, hän
tapasi Mabel Powlardin istumassa hänen kanssaan vierashuoneessa. Robert
ei heti tuntenut tyttöä, sillä hän ei ollut nähnyt häntä sitten Clemin
häiden, ja silloin hän surullisen mielentilansa kuohussa oli tuskin
pannut häntä merkille. Mabel auttoi ovelasti hänen huonoa muistiaan, ja
rouva Wheelsgate näytti ällistyneeltä. Hän oli taipuvainen ylpeilemään
Mabelin tuttavuudesta ja piti suuressa arvossa hänen näppäryyttään ja
sirouttaan. Mabel toi Elizabethille hameenmalleja ja antoi vihjeitä,
pitäen selviönä, että tämä halusi muodinmukaisia vaatteita eikä
ihan sellaisia koruttomia, hyödyllisiä, ajan unohtamia tamineita,
jotka Rotherin kyläläisten mittapuu hänenlaisilleen keski-ikäisille
henkilöille määräsi.

Mabel oli tosiaan viehkeä tyttö. Istuessaan Robertin äidin
vierashuoneessa, jossa oli kukikas peite, kukalliset seinäpaperit,
koreakukkaisia karttuuneja ja perheraamattu, hän herätti Robertin
haihattelevassa mielessä suolan ja öljymarjain tunnelmaa. Hän härnäili
ja samalla kiihoitti. Hän toi katujen, myymäläin ja kinopalatsien
ilmaa maalaismökin pieneen ja ummehtuneeseen tupaan. Katsellessaan
tyttöä tämän istuessa jalat ristissä näytellen korkeita tupsullisia
saappaitaan hän oli näkevinään isot leiskuvat valot eläväinkuvain
teatterin ulkopuolella ja miehet hempukkoineen tungettelemassa
lippuluukulla. Mabel oli sieväkin — ehkä hieman veretön, mutta Robert
oikeastaan piti hänen huuliensa herkästä värityksestä. Hänen pehmeä,
punerva tukkansa oli muodikkaasti kammattu korville ja siinä oli pieni
oikullinen epäluonnollinen kiekura. Hänen silmänsä olivat siniset ja
jokseenkin ulkonevat.

Ja miesten seurassa Mabel käyttäytyi toisin kuin mihin Robert oli
tottunut. Hän ei nauraa kikattanut, vaan rupatteli melkoisesti, ja
hänen puheessaan vilisi näppäriä letkauksia. Joitakuita näistä ei
Robert ymmärtänyt ja ne ärsyttivät häntä — hän tuumi, että tyttö oli
»nokkela», — mutta jotkut olivat hupaisia ja jollakin tavoin häntä
imartelivat. Vaikkei Mabel ollut hänestä laisinkaan pitänyt istuessaan
hänen vieressään Clemin häissä, kuului hänen luonteeseensa olla miesten
seurassa valpas ja eloisa, aivan kuin toinen laji avaa suunsa vain
kikattaakseen. Tällä kertaa tyttö huomasi tekevänsä nuorukaiseen jonkun
vaikutuksen ja oli siis taipuvainen häntä suosiollisemmin tarkkaamaan.
Robert oli kieltämättä komea — ehkä liian punakka kasvoiltaan — Mabel
yritti arvailla, oliko totta, että hän joi, — ja hieman kömpelö ja
taitamaton tytön kanssa seurustelemaan... Mabel pelkäsi, ettei hän
älyäisi astua katukäytävän ulommalla puolella, jos joutuisi hänen
kanssaan kävelylle Bulverhythessä, ja hän oli ystävättärineen sopinut
siitä, ettei miestä voisi nimittää herrasmieheksi, jollei hän sitä
älyäisi.

Heillä ei ollut monta yhteistä puheenaihetta. Mabel ei pitänyt
maaseudusta, ja Robertin tuntemus eläväinkuvainteatterien alalla
rajoittui High Tiltiin ja Salehurstiin, joissa ei koskaan esitetty
uusimpia filmejä. Hän ei edes ollut käyttänyt näitä parhaansa mukaan
hyväkseen, vaan turvautunut salien salaperäiseen hämärään melkein
yksinomaan hakkailutarkoituksissa, joten hänellä oli hyvin vähän
sanottavaa Mabelin mieliaineesta — ei tuntenut nimeltään ketään
suositummistakaan näyttelijöistä ja näyttelijättäristä eikä muistanut
edes kappaleiden nimiä.

Harry Wheelsgate saapui kello kuudelta teelle, ja myöhemmin Robert
äitinsä vihjauksesta saattoi Mabelin Salehurstin asemalle. Nuorukainen
ei voinut olla ällistymättä nähdessään, että tytöllä oli toisen luokan
lippu, — hänen isänsä ei sallinut hänen kernaasti matkustaa yksinään
kolmannessa luokassa.

»Nykyisin on liikkeellä niin röyhkeitä miehiä», huomautti hän
huoahtaen. »Eipä niin, että minulla koskaan olisi ollut heistä mitään
ikävyyttä, mutta eihän voi luottaa kehenkään kolmannessa luokassa
matkustavaan mieheen. Joskus heidän kasvoillaan on ilme, ikäänkuin
luulisivat tytön olevan jotakin vailla, kun hän yksinään nousee
vaunuun. Ja kyllähän muutamat tytöt... mutta minun ei ole koskaan
tarvinnut sellaiseen _turvautua_ enkä sitä missään tapauksessa tekisi.
Ystävättäreni Muriel virkkoi minulle äskettäin: 'Ma belle' — niin hän
minua nimittää — se on ranskaa ja merkitsee 'kaunokaiseni' — tietenkin
vain sanaleikki nimestäni — '_ma belle_ etkö sinä mielestäsi ole
tosiaan liian hienostunut? Tytön ei tulisi odottaa, että miehet koko
matkan juoksevat hänen perässään.' Mutta siihen minä en koskaan voisi
taipua... ja suostua jokaisen seuraan, kenet vain sattuu tapaamaan...
vieläpä kolmannen luokan vaunussa... no, en muuta sano kuin että tytöt,
jotka niin menettelevät, eivät muuta ansaitse, kuin mitä he joskus
saavatkin. Eikö teistäkin, herra Fuller?»

Tässä Robert tuli sanoneeksi, ettei hän uskoisi itseään hänen
kanssaan yksikseen mihinkään rautatievaunuun. Siitä nousivat neitosen
niskakarvat niin pystyyn, että Robert luuli loukanneensa häntä
lepyttämättömästi — eikä paljoa välittänyt, vaikka olisi niin tehnytkin.




27.


Mutta kaikesta päättäen ei loukkaus viiltänyt kovin syvään, sillä
kahden viikon päästä oli neitonen jälleen hänen äitinsä luona tuomassa
tälle puseronmalleja ja — kuten Robertille kerrottiin — kyseli
hänestä perin ystävällisesti. Hänen tiedustelunsa olivat todella niin
ystävällisiä, että Elizabeth katsoi asiaksi järjestää pienet teekutsut
seuraavalla viikolla. Mabel oli luvannut tulla viettämään päivän
siellä auttaakseen Elizabethia puseron valmistamisessa Bulverhythestä
tuomistaan aineksista. Hänen isänsäkin kuului tulevan — nähtävästi ei
tämän sydän ollut lesken valinnasta haavoittunut parantumattomasti — ja
Jim, Mary ja Robert olivat kutsutut Bodingmaresista ja Polly ja Clem
Pookwellista, joten olikin tulossa oikeat kemut.

»Muutamilla ihmisillä kai tällaiseen on varaa», virkkoi Mary syrjässä
Jimille nähdessään kauniiksi katetun pöydän. Hänen äitipuolensa elämä
Marsh Quarterissa, tuo mukava hämäräperäineen elämä, ärsytti häntä ja
hänen säädyllisyydenvaistoansa loukkasi nelikymmenvuotiaan Elizabethin
haihatteleva taipumus silkkeihin ja nauhoihin. Hänen sävynsä sekä
herra että rouva Wheelsgatea kohtaan oli perin jäykkä, ja hän nautti
heidän kakkuaan pienin, arvostelevin suupaloin, tehden laskelmia siitä,
mitä naula maksaisi. Mutta hän oli erittäin herttainen Powlardia ja
tämän tytärtä kohtaan, vaikka viimemainittu olikin syypää Elizabethin
sopimattomien makujen rohkaisemiseen, ellei herättämiseen.

»Anteeksi, neiti Powlard, mutta onpa teillä tavattoman siro hattu.
Bulwerhytheen kaiketi saatte ihkasen uusimmat mallit.»

»Oh, Mabel on kovin tarkka pukuasioissa», vastasi tytön isä.

»Mutta varmaankaan ette mene liiallisuuksiin», virkkoi Mary suopeasti.
»Liikakoreilua en ole koskaan voinut sietää enkä henkilöitä, jotka
prameilullaan asettuvat säätynsä yläpuolelle, varsinkin sitten, kun jo
ovat astuneet sen alapuolelle.»

»Mitä sinä tuolla oikeastaan tarkoittanet?» kysyi Wheelsgate hymyillen.
Hän tiesi tytön kaunan, mutta toiveensa perille päästyään ajatteli
voivansa katsella sitä leikillisessä valossa.

»Eiköhän minun tarkoitukseni liene kylläkin selvä? Joka tapauksessa,
neiti Powlard, kuten sanoin...» ja hän kumartui Mabelia kohti yhä
herttaisempana sävyltään.

Clem ja Polly istuivat ääneti. Mabel säikähdytti heidät molemmat
kauheasti saappaillaan, käsilaukullaan ja puuteroidulla nenällään.
Hän sai Clemin tuskallisesti tuntemaan, että hänen kätensä eivät
olleet puhtaat — eihän nauriintomu lähde ihosta yhdellä pesemisellä
— ja Polly punastui hääpukunsa puutteellisuuden vuoksi. Se oli
tuskallisen tiukka — häiden jälkeen hän oli lihonnut, — mutta hän oli
yrittänyt lohduttautua ajatuksella »että se meni mukiin», mutta nyt
tämä Mabel sai hänet tuntemaan itsensä aivan tollomaisesti puetuksi,
arkipäiväiseksi ja noloksi...

»En käsitä, miksi jokainen niin pyrkii naittamaan hänet Bobille», sanoi
hän Clemille heidän kävellessään kotiin.

»Olisi tavattoman hyvä asia Bobille, että hän menisi naimisiin.»

»Muttei sen tytön kanssa. Se on terävä, kova — pisteliäs kuin
rautapiikki.»

»Ei kai täälläpäin ole tyttöä, joka hänestä huolisi.»

»Mutta ethän toki sittenkään soisi hänen ottavan Mabel Powlardia?»

»Jollei hän mene naimisiin, niin Hanna tulee takaisin...»

»Ehkei Hanna koskaan tule takaisin.»

»Luultavampaa on, että hän tulee.»

»Sittenkään ei asia paranisi siitä, että Bob naisi Mabelin. Se tyttö
ei ole sitä lajia, että kykenisi pitämään hänet kurissa, jos hän
riehaantuu.»

»No, emmehän vielä tiedä suostuisiko Mabel, vaikka Bob häntä
pyytäisikin. Hän on saattanut kuulla paljonkin pojan elostelusta,
vaikkei olekaan täällä asunut.»

Polly tuhautti nenäänsä.

»Jollei Mabel aio hänestä huolia, ei hänellä ole oikeutta vilkua ja
jutella siihen tapaan, kuin hän teki — 'Eikö teistäkin, herra Fuller?'
joka lauseen jälkeen; ja hänen silmänsä pyörivät kuin lasihelmet.»

»Ehkei Bob häntä koskaan kosikaan.»

»Eihän toki, toivoakseni.»




28.


Kului jokunen aika ennenkuin Robert huomasi omaistensa aikomukset
häneen ja Mabeliin nähden. Hän oli nähnyt tämän tytön työnnettynä
hänen elämäänsä hänen sitä paljoa ajattelemattaan. Mutta sittenkin
tuntui hyvältä taas liikuskella naisen kanssa. Kova työ ja hänen
äitinsä ja veljensä ystävällinen seura eivät riittäneet karkoittamaan
Hannan tummaa kuvaa hänen ajatuksistaan; hän kalpasi naisten seuraa
eikä ollut tähän mennessä onnistunut sellaista saamaan. Milly Dunk
oli keikauttanut leukaansa ja astunut ripeästi edelleen hänen
toivottaessaan »hyvää päivää» Switesden-kujalla, ja Maude Willard
oli kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän eräänä päivänä oli pyytänyt
häntä eläviin kuviin. Senvuoksi oli Mabelin seura sekä imartelevaa
että lohdullista; tyttö itse oli kutsunut hänet Bulverhytheen häntä
tapaamaan. He olivat kävelleet yhdessä leveällä, kirkkaasti valaistulla
käytävällä hämyisen kevättuulen puhaltaessa heidän takanaan kadulla;
he olivat yhdessä katselleet myymälöitä, ja hän oli huomannut olevansa
varsin siro nuori mies, joka saatteli varsin siroa nuorta tyttöä.
Varmaan oli Mabel merkillinen monella tavalla. Kun Bob kinopalatsin
lämpimässä, hehkuvassa hämärässä hapuili hänen kättään, työnsi tyttö
Bobin käden pois melkein rajusti eikä halunnut irroittaa katsettaan
kuvista, vaikka toinen kuinka ikävöi. »Eikö ole komea mies? Eikö
ole herttainen tyttö?» hoki Mabel tuontuostakin, kun näyttelijät ja
näyttelijättäret mulkoilivat silmillään.

Mutta kun hän kello kymmeneltä pysähtyi Mabelin isän ovelle ja he
puristivat toistensa kättä, oli Mabelin lampunvalossa ylöspäin
kohotetuilla kasvoilla ilme, jonka Bob oli usein nähnyt muiden tyttöjen
kasvoilla ja jonka merkityksen hän hyvin tiesi. Hän ei kantanut mitään
kaunaa, vaan suuteli kerran, ja se suutelo päihdytti häntä. Hänen
maalaislemmittyjensä jälkeen kiihoitti häntä ihojauheisen pinnan
kosketuksen uutuus — Mabelin ihojauhe ja hajuvesi tehostivat uutta,
hyvin kirpaisevaa tenhoa... Kun hän päästi tytön, oli tämä raivoissaan,
nimitti häntä elukaksi ja sanoi, ettei sillä tavalla neitosta suudella.
Robert-rukka, jonka tunnekasvatus ei ollut opettanut hänelle mitään
muuta suutelemistapaa, tuijotti nolona hänen jälkeensä, kun hän nousi
portaita ja meni sisälle paiskaten oven kiinni. Nyt hän kuitenkin
tiesi, että tytön suuttumus ei ollut ikuista, ja heidän seuraavassa
kohtauksessaan otettiin hänet jälleen armollisesti suosioon, vieläpä
hän sai opastusta, miten oli suudeltava hienostunutta neitiä niin,
ettei se loukannut hänen hienotunteisuuttaan.

Kun Robert huomasi, että kaikki hänen omaisensa, empivää Clemiä ja
Pollya lukuunottamatta, pyrkivät naittamaan hänet Mabelille ja sitä
varten panivat koko Bodingmaresin yhteiskunnallisen koneiston käyntiin,
tunsi hän aluksi närkästystä. Vai sellaista peliä he nyt pelasivat?
Uhraten kaikki tehdäkseen hänet kunnioitetuksi! Luulivat hänen naivan
Mabelin kaltaisen tytön korkeine korkoineen ja ylhäisine mielipiteineen
— hänen, joka tiesi, mitä rakkaus oli, aivankuin maahiisi itse olisi
sen hänelle opettanut.

Kuitenkin hän toivoi, että Hanna kuulisi hänen kuhertelustaan. Bobin
ylpeys kangistui sille suunnalle, ja hän toivoi tytön luulevan, ettei
hän ollut toivottomasti haavoittunut, vaan, kuten niin monet miehet,
löytänyt vaihtelusta parantavan balsamin. Siinä mielessä hän oli
pyytänyt Maude Willardia mukaansa ja tehnyt pari muutakin nolattua
kosiskeluyritystä. Hän rakasti Hannaa yhtä paljon kuin koskaan ja tiesi
sydämessään häntä rakastavansa, ja yhä oli hänellä epätoivoisia hetkiä.
Oli kuitenkin välttämätöntä, että Hannan jatkuva poissaolo aiheuttaisi
hänessä muutoksen ja tekisi mahdolliseksi sen, mitä muutoin ei olisi
koskaan tapahtunut. Hänen rakkautensa Hannaa kohtaan oli ilmaisuiltaan
aina ollut erittäin kouraantuntuvaa, ja kaikki siihen liittyvät kuvat
olivat ruumiillisia ja aineellisia. Nämä kuvat alkoivat nyt haihtua
vereksen kehoituksen puutteesta. Niiden ääriviivat hämärtyivät unhoon,
ja toiset, painavammat, vahvemmat ja todellisemmat, koska ne liittyivät
lähemmin hänen jokapäiväiseen kokemukseensa, alkoivat karkoittaa
niitä pois. Jos Hanna palaisi, jos Bob jonakuna päivänä tapaisi hänet
nevalla, missä maantie menee joen yli, tai näkisi hänet seisomassa
Blindgroomsin portilla tai taluttamassa hevostaan Mountpumpsin mäkeä
ylös, silloin hän palaisi hänen sydämeensä ja ajaisi kaiken muun pois
— sillä hänen sydämensä kuului Hannalle ja Hanna oli siihen painanut
puumerkkinsä.

Mutta Hanna ei palannut. Heimonsa häätapojen mukaan hän kuului
puolisonsa omaisille yhtä paljon kuin omilleen, ja Dariuksen sukulaiset
asuivat kaukana Manhood's Endillä Chichesterin tuolla puolen. He olivat
puhdasverisiä mustalaisia, mutta he olivat vakinaisesti asettuneet
mökkiin Apuldramin lähettyville, ja sanottiin, että Hanna puolisoineen
viipyisi heidän luonaan ainakin kuusi kuukautta. Mutta varmasti hän
joskus tulisi tapaamaan äitiään Blindgroomsiin, ja Fullerit olivat
kyllin viisaita tajutakseen, että jos Robert meni naimisiin, täytyi
hänen tehdä se ennenkuin Hanna palaisi.

Tähän mennessä olivat omaiset alkaneet nähdä avioliitossa ainoan
toivon kohottaa Bobin jälleen ihmisten kirjoihin. Avioliitto oli
paikkakunnalla tunnettu ainoana lääkkeenä huikentelevaisuuden ja
juoppouden paheisiin. Vaimon arveltiin tuovan sopivaa vastaviehätystä
sekä kapakan tuhlari-iloitteluille että hämäräisten tanhuain
luvattomille riemuille lemmen liidellessä yöperhojen lailla.
Aviomiehenä Robert siis olisi vakiintunut ja kunnioitettava, kaikki
hänen häpeänsä ja luisumisensa unhotettu. Naimattomana hän jäisi
moitteen ja häpeän alaiseksi.

Vaikeutena vain oli löytää hänelle vaimo. Kukaan paikkakunnan
tytöistä ei viitsinyt häneen vilkaistakaan. Hänen maineensa ei
ollut liian puhdas ennenkuin hän rakastui Hannaan — häntä oli
pidetty meluisana, juopporattina, tuhlarina, joka kulutti rahansa
keihäänheittoon ja puolen-pennyn kilpailuihin, ja sitäpaitsi alhaiseksi
ja huikentelevaiseksi rakkaudessaan. Hänen suhteensa Hannaan oli
lopullisesti tehnyt hänet yhteiskunnan hylkiöksi, hän oli rakastanut
Hannaa häikäilemättömästi, julkisesti ja avuttomasti, oli seurustellut
hänen mustalaissukulaistensa kanssa, oli tehnyt mahdottomaksi, että
kukaan siivo nuorukainen, saati sitten siivo tyttö, hänet tuntisi.
Fullerien ainoana mahdollisuutena oli löytää tyttö »muilta mailta»,
joka ei ollut oikein käsittänyt hänen alennustilaansa. Powlardilla oli
tietenkin jotakin vihiä, mutta hän puhui jalomielisesti »nuoren pojan
vallattomuuksista» ja ilmeisesti katseli naimiskauppaa suopeasti.
Häneen tehosi Bodingmaresin vauraus ja hän näki siinä huolettoman
tulevaisuuden tyttärelleen.

Asiat olivat nyt ehtineet määrätylle asteelle, johon ne nähtävästi
pysähtyivät. Robert oli usein ollut Bulweihythessä Mabelia tapaamassa,
ja tämä tuli melkein yhtä usein Bodingmaresiin tai Marsh Quarteriin
häntä tapaamaan, mutta Jim, Mary ja Elizabeth odottivat turhaan
enempää kehitystä. Nyttemmin oli sitäpaitsi aivan yhtä luultavaa, että
kehitys johtaisi Hannan ilmestymiseen paikkakunnalle; hän tulisi kuin
myrskytuuli lännestä tärvelemään ja hävittämään Robertin kosiskelun
huolellisesti muokatun pellon.

Kuka vitkasteli — Bob vaiko Mabel? Powlard otti tutkiakseen tytärtään,
mutta Mabel oli erikoinen siinäkin, että piti oman päänsä tässä yhtä
hyvin kuin muissa asioissa, eikä isä saanut mitään selville. Sitten
Jim otti antaakseen Robertille hienon vihjauksen, mutta nuorukainen
käski häntä huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään hänet rauhaan
ja sanoi, ettei hän — Bob Fuller — lempo vieköön sallinut itseään
kaulanauhasta talutettavan.

Sitten tuli aika, jolloin Robertia äkkiä lakattiin kutsumasta
Bulwerhytheen, ja pyyntö, että Mabel tulisi viettämään päivän
Bodingmaresissa evättiin kylmän kohteliaasti.

»Ystävyytenne näkyy loppuneen», virkkoi Jim.

»Enkä välitä, vaikka onkin», vastasi Robert.




29.


Oltiin kesäkuussa, kun Hanna palasi. Heinä oli korjattu alavilta
jokiniityiltä, mutta ylävät maat ruskottivat vielä hierakasta,
ratamosta ja lapinnätkimestä, odottaen viikatetta. Kujat olivat hämäriä
lämpimästä tomusta, jota päilyi niiden yläpuolella, ja pensasaitoja
verhoavasta metsäkirvelistä, lehmänpersiljasta ja saksankuminasta,
joiden kukkien tuoksu tomuun sekaantuneena levitti ilmaan makeaa
ummehtunutta lemua. Alhaalla vesiuomien varsilla olivat orapihlajain
kukat kuihtuneet; mesiangervo imellytti ojien yläpuolella sakenevan
ilman, joka öisin hiipi kosteana, tuoksuavana sumuna talon seiniä
ylöspäin.

Robert tapasi Hannan pienellä kujalla, joka Bantonyn lähellä poikkeaa
Salehurstin maantiestä. Hän oli matkalla Haiselmanin taloon, viemään
sanaa Jimiltä, eikä tiennyt, että Hanna oli palannut. Tämän varjo
vilahti esille tien mutkasta, langeten tomuisille raiteille ja villinä
kasvavien kurjenpolvien päälle. Bob vilkaisi nähdäkseen, kuka tulija
oli, ja näki Hannan kävelevän häntä kohti vasu kainalossa. Kun päivä
oli lämmin, ei hänellä ollut huivia, ja hänen joustavaa, voimakasta
vartaloaan — Robertista entistään hieman karkeampaa, jollei hänen
muistinsa ollut sitä hienostanut — verhosi vihreä silkkipusero, joka
oli kiinnitetty raskaalla rintasoljella.

Kumpikin hämmästyi. Hanna toivoi, että hänellä olisi ollut miehensä
mukanaan, ja Robert taas oli kokonaan valmistumaton kohtaukseen. Hän
jäi seisomaan kuin tolppa, tuijottaen tulijaan suu avoinna. Nuorukaisen
hämminki palautti Hannan luottamuksen.

»Hyvää huomenta», virkkoi tämä ohi mennessään.

»Huomenta», vastata tokaisi Robert. Sitten hän äkkiä käsitti, että
se oli Hanna, hänen Hannansa — nainen, jonka hänen lempensä oli
valloittanut ja menettänyt, jota hänen sydämensä oli kaihoten kaivannut
kautta talven. Hän kääntyi ja astui hänen jälkeensä.

»Onko 'hyvää huomenta' kaikki, mitä sinulla on sanottavaa sen jälkeen,
mitä olet minulle tehnyt?»

»En ole tehnyt sinulle mitään pahaa.» Hannan äänessä oli heikko
uikuttava sävy — hän pelkäsi, että Robert karkaisi hänen kimppuunsa
tällä yksinäisellä, ummehtuneella pienellä tanhualla. Miehen kasvot
olivat hyvin punaiset, ja otsasuonet paisuivat.

Mutta Bob ei halunnut tehdä hänelle pahaa. Hämmästyksekseen hän
huomasi, että kaikkien murha-aivoituksiensa ja kostontuumiensa jälkeen
hän nyt, kun oli yksinään Hannan kanssa ja tämä hänen vallassaan, ei
olisi halunnut muuta tehdä kuin ottaa hänet syliinsä ja kätkeä päänsä
hänen povensa pehmeään poimuun. Hanna näki hänen heikkoutensa, ja hänen
oma arkuutensa katosi.

»Sinulla ei ole mitään syytä katsoa minuun noin tylysti ja synkästi,
herra Robert Fuller. Minä jätin sinut vain mennäkseni säätyni mukaiseen
avioliittoon.»

»Minä olisin nainut sinut, ja sen sinä tiesit.»

»Ei ole soveliasta naida oman kansansa ulkopuolelta.»

»Mutta sinä et menetellyt rehellisesti minua kohtaan, kun et mitään
sanonut.»

»Olihan sinulla silmät nähdäksesi.»

»Kuinka minä saatoin nähdä? Sinä salasit asiat — pelasit kaksoispeliä
— ja minä rakastin sinua niin hartaasti...» Hän seisoi Hannan edessä
kujassa, lakki työnnettynä takaraivolle, kasvot punaisina ja hiukan
tuskanhikeä otsalla. Hän tiesi masentuvansa hänen edessään, tiesi
lepyttelevänsä häntä — vaikka oli vannonut, että pakottaisi Hannan
häntä itseään lepyttelemään. Mutta hän ei ollut oma herransa. Hänen
rakkautensa tulvahdus oli pyyhkinyt pois kaiken liikutuksen, joka ei
ollut joko henkistä tai eläimellistä laatua, — siivolle, sivistyneelle,
järkevälle, itsekunnioituksen tapaiselle tunteelle ei jäänyt mitään
vaikutusvoimaa.

»Älä esitä minulle mitään raakoja näytöksiäsi, herra Robert Fuller.
Mennessäni naimisiin Dariuksen kanssa, minä sanoin: 'No, vihdoinkin
olen päässyt korskean Robertin kiukutteluista.'»

Hänen sanansa vihlaisivat Robertia, joka huoahti tuskaisesti.
Toivotonta kaikessa vetoamisessa Hannaan oli, ettei tällä ollut mitään
todellista hellyyden pohjaa, johon sellainen voisi tehota. Kaikki
Hannan pehmeys oli pinnalla, mitä sitä oli, aivan kuin savi peittää
kovia peruskallioita.

»Nyt minun täytyy lähteä», jatkoi hän. »Olen ostanut kanan puolisolleni
päivälliseksi, ja minun täytyy rientää kotiin sitä keittämään — jos
sinulla nimittäin ei ole enempää sanottavaa.»

»Minä en enää eläessäni halua puhua sinulle sanaakaan.» »Niinkuin
tahdot; mutta kun suusi oli auki, arvelin, että sinulla ehkä oli
jotakin huomautettavaa. No niin, jää hyvästi.»

Heti kun Hanna oli lähtenyt kivahti nuorukaisen kiukku ilmiliekkiin.
Hän mieli mennä hänen perästään, heittää hänet maahan ja rusikoida
häntä kepillään. Hän olisi tahtonut murskata hänen kylkiluunsa,
suomia hänen kauniin selkänsä iäksi arville... Mutta turhaa oli
moista kuvitella — hän ei sitä hentoisi tehdä; heti kun hän Hannan
saavuttaisi, leimahtaisi hänen rakkautensa jälleen ja hän nuhtelisi ja
rukoilisi häntä niinkuin oli juuri vastikään tehnyt. Kuinka monesti hän
olikaan kuvitellut tätä ensimmäistä kohtausta, ja joka kerta hän oli
kuvitellut itseänsä kostajaksi — oli yrminyt häntä, kironnut häntä,
uhannut häntä, säikähdyttänyt hänet ja murhannut hänet... Ja nyt
kun hän todella oli Hannan tavannut, ei hän ollut muuta voinut kuin
punastua ja hikoilla ja änkyttää katkonaisia rukouksia ja moitteita.
Kuinka Hanna mahtoikaan häntä halveksia! Oi, miksi hän oli koskaan
hänet tavannut? Miksei hän voinut häntä unhottaa?




30.


»Mitä aiot tänä iltapäivänä tehdä, Bob?» kysyi Jim päivällispöydässä.

»En tietääkseni mitään, paitsi että menen Pickdickin kanssa katsomaan
miltä heinä näyttää yläniityllä.»

»Sen voit jättää. Pickdick tuntee heinän tai ainakin hänen pitäisi
tuntea, kun saa kaksikymmentä shillingiä viikossa. Minusta olisi hyvä,
jos voisit lähteä Bulverhytheen Turnerilla käymään.»

»Kuka on Turner?»

»Hän, joka on perustanut siemenkaupan High Streetin varrelle. Minulla
on tässä hänen hintaluettelonsa» — ja Jim hypisteli röykkiötä
likaisia paperilehtiä, — »ja minä haluaisin nähdä tai lähettää
jonkun asiantuntijan katsomaan muutamia hänen näytteitään. Tässä on
vihnevehnää, jota aioin kylvää Bugshullin vainiolle, kun se tänä
syksynä on kalilla lannoitettu, sillä ajattelin, että vihnevehnä
menestyisi Bugshullissa paremmin kuin punainen. Niissä savimaissa pitää
olla tarkka, ja viime kerralla oli koko vilja vähän liiaksi ruokoisaa.
Pyydät häntä näyttämään myöskin kaurojaan.»

Jos Robert olisi ollut lainkaan nopeaälyinen, olisi hän huomannut Jimin
puhuvan erikoisen huolimattomasti ja tuijottavan häneen tuikeasti
kaiken aikaa. Hän olisi myöskin huomannut, että Mary oli pysähtynyt
siirappivanukkaansa syömisessä ja samaten tuijotti häneen.

»Ja Bulverhythessa ollessasi», jatkoi Jim yhtäkkiä, »voisit samalla
pistäytyä Powlardilla. Ei kukaan meistä ole käynyt siellä moneen
monituiseen viikkoon, ja kenties se tuntuu loukkaavalta.»

»Minä en mene heitä lähellekään», vastasi Robert.

Jim ja Mary vaihtoivat levottoman katseen.

»Olisi tyhmää loukata», virkkoi jälkimäinen, »juuri nyt, kun molemmat
perheet ovat joutuneet kosketuksiin keskenään».

»Hm, mutta minä en aio tuoda niitä lähemmäksi toisiaan.»

»Emme me yritä sekaantua sinun asioihisi, Bob; sinun täytyy itse tehdä
valintasi. Mutta eihän voi heittää Mabelin tapaista sievää nuorta
tyttöä kuin kuumaa perunaa.»

»Jos kävisit nyt siellä, lieventäisi se toki hylkäämisen karkeutta»,
sanoi Jim.

Jim ja Mary puhuivat Robertille, tirkistellen toisiinsa ja nähtävästi
vetäen samasta valtioviisauden ponnesta. He olivat kuulleet Hanna
Ripleyn tulleen takaisin — sinä aamuna oli Little Moatin Bream
siitä Jimille kertonut, — mutta he eivät kyenneet saamaan selville,
oliko Hanna jo tavannut Robertia. Kaiketi ei, arvelivat he, koska
hän oli vasta eilen saapunut. Bream oli kuullut, että hän viipyisi
vain pari viikkoa. Darius oli ostanut matkavankkurit ja he aikoivat
asustaa maanteillä, välistä tilapäisesti majoittuen High Tiltiin ja
Apuldramiin. Nämä olivat rohkaisevia uutisia, sillä kunhan Robert ei
vain sotkeutuisi tämän vierailun aikana, niin ei tulevaisuus olisi niin
täynnä kiusauksia kuin he olivat pelänneet. Jim ja Mary eivät tienneet
mitään (tai jos olivat kuulleet, eivät sitä uskoneet) mustalaisvaimon
uskollisuudesta ja hänen kansansa puhtaasta avioliittoihanteesta,
mikä pysyttäisi Hannankin kaltaisen naisen, joka ennen avioliittoa
oli kulkenut omia polkujaan, sen miehen vilpittömänä apulaisena ja
palvelijana, joka hänet vihdoin oli valloittanut. He olivat tulleet
siihen käsitykseen, että Hanna oli naineena aivan yhtä vaarallinen kuin
naimattomanakin eikä haikailisi vetää Robertia takaisin jalkojensa
juureen, jos se olisi hänelle edullista, kuten se tietysti olisi. Mitä
häneen itseensä tuli, oli hän lieskan viettelemä hupakko, ja koskei hän
milloinkaan ollut Hannaa rakastanut naimisaikeissa, tottuisi hän pian
toisen miehen oikeuksiin.

Ainoa, mitä siis oli tehtävä, oli pitää pari erillään. Täytyi lähettää
Robert pois joka päivä huutokauppoihin ja markkinoille sill'aikaa,
kun Hanna oli High Tiltissä. Tänään tarjoutui kahdenkertainen
tilaisuus. Häntä ei voitu ainoastaan lähettää pois, vaan lähettää
suotavan vastaviehätyksen läheisyyteen. Eipä niin, että hänen
nykyinen käyttäytymisensä oli lupaavaa. Hän vannoi monin kulunein
sussexilaisin kirouksin, ettei menisi Powlardia lähelle, eikä hänen
veljensä tai sisarensa tohtinut kiihoittaa hänen vastustushaluaan
liiallisella pakotuksella. Mutta kun hän suostui menemään Bulwerhytheen
siemenkauppiasta tapaamaan, olivat he voittaneet puolet pelistään.

Oli kuuma iltapäivä, ja Bulwerhythen katukäytävät tuoksuivat kesäkuun
päiväpaisteessa, mutta merelle suuntautuvia katuja raikastutti tuuli,
joka rantahiekalta ja kallioilta kiiti niitä pitkin ylöspäin. Kadut
olivat värikkäitä — heleänvärisiä hattuja, puseroita ja päivänvaloja
liikkui ikkunain edessä, joiden takana pöydät olivat sullotut täyteen
kauniinvärisiä hedelmiä, hohtavia silkkejä, maalattuja läkkipurkkeja
ja leikkikaluja. Robertin silmiä alkoi pakottaa, hän tunsi itsensä
kömpelöksi ja yksinäiseksi kaiken tämän väririkkauden ja tuoreuden
keskellä. Hänen sydämensä oli ummehtuneella kujalla, pamppaillen
pilkallisena seisovan Hannan edessä. Mitähän tämä nyt puuhaili?
Valmisti teetä ja illallista Darius Ripleylle. Ehkä hartaasti odotellen
häntä kotiin joltakulta epärehelliseltä seikkailulta. Robert tiesi
paremmin kuin Jim; hän tiesi, ettei Hanna mitenkään enää voisi hänelle
kuulua. Hän oli mennyt Dariuksen vaimoksi ja olisi siis uskollinen
Dariukselle ja palvelisi Dariusta kaikki elinpäivänsä. Hanna oli
häneltä kokonaan mennyttä; kenties se oli hänen oma vikansa, ja ehkä
hän asiat paremmin hoidettuaan olisi nyt itse voinut olla hänen
puolisonsa ja iloita alati hänen uskollisuudestaan; tai kenties
oli niin, kuten Hanna oli sanonut, että hän aina oli aikonut mennä
Ripleylle, heti kun saisi siihen tilaisuuden. No, eipä ollut väliä,
kumpiko otaksuma eli oikea — Hanna oli häneltä mennyt eikä konsaan
palaisi. Mutta hänen menettämisensä ei estänyt Robertia häntä
haluamasta. Se oli asian vaarallinen kohta. Hän oli kuin mies, joka
keskeytetään vettä juodessaan — hänen janonsa ei sammu, koska ruukku
särkyy.


Siemenkauppias ei saanut korkeaa käsitystä herra Fullerin älykkyydestä.
Hän näytti typerältä mieheltä, jolle saattoi turvallisesti työntää
Horseyesta tullutta jokseenkin kelvotonta rojua. Robert lähti hänen,
luotaan taskut täynnä pieniä paperipusseja, ja hänen aivoissaan
humisi käsittämätöntä rupatusta »barbachlawista», »perunakaurasta»,
»myöhäisistä ja aikaisista anguseista» ja »naurislannasta». Hitto
vieköön! Aikoiko elämä menettää kaiken makunsa? Ennen hän ylimalkaan
osasi pitää puoliaan kauppiaita vastaan ja iloitsi oveluudestaan,
mutta nyt hän välitti viis siitä, kuka häntä petkutti. Oi, miksi hänen
sydämensä viipyi ja paloi ummehtuneella kyläntanhualla sillä välin,
kun hän polki merikaupungin katukäytäviä ja hänen ympärillään säteili
aurinko ja viuhui tuuli ja tytöt kieppuivat siroissa puvuissaan ja
vilkuivat häneen merkitsevin silmäyksin. Hän ei edes viitsinyt käyttää
hyväkseen paria tilaisuutta, jotka hänelle tarjoutuivat... Useampi
kuin yksi tyttö kääntyi ystävällisesti katsahtamaan tätä komeaa,
leveäharteista, ruskeaihoista miestä tietämättään, että hänen sydämensä
paloi kyläntanhualla...

Kellon viittä lähestyessä hän poikkesi kahvilaan juomaan teetä. Se
oli kehnonlainen paikka jokseenkin rähjäisin marmorilevyisin pöydin,
mutta ikkunalle asetetut leivokset olivat vetäneet hänet puoleensa.
Hänen kaataessaan teetänsä kannusta, jonka torvi oli taittunut,
juolahti hänen mieleensä, kuinka paljon hauskempaa olisi ollut juoda
sitä Mabelin kanssa myymälän yläpuolella olevassa vierashuoneessa.
Oli kyllä varsin mukavaa kuljeskella yksinään, jos halusi kutsua
vieraita seuraansa, milloin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vuosi sitten
hän olisi valinnut jonkun tytön kadun hälinästä ja tuonut hänet tänne
tai pikemminkin hänen vaatimustensa kannustamana vienyt hänet johonkin
parempaan paikkaan. Mutta nyt oli kaikki hänen seikkailuhalunsa
kuollut; hänen ainoan suuren, uskollisen intohimonsa haaksirikko oli
hävittänyt kaikki tilapäisten tuttavuuksien ja vallattoman kuhertelun
ilot. Hänellä ei ollut ketään, jolle tulisi olla uskollinen, eikä hän
siis viitsinyt hakkaillakaan.

Kenties Jim oli oikeassa, ehkä hänen olisi parasta naida Mabel. Olihan
hän aivan kypsä avioliittoon, kun hänellä ei ollut mitään sisua
jäljellä. Ka, ennen hän yleensä oli jonkinlainen pukari, joka piti
kapakan valveilla ja sai tytöt tirkistellen vaanimaan... Mutta nyt hän
hörppi teetään yksinään kolmannen luokan kahvilassa, elämän sykkiessä
tuolla ulkona värikkäänä tuulessa ja päiväpaisteessa hänen siitä
välittämättään.

Hän ei voinut tällä tavoin jatkaa. Hänellä täytyi olla jotakin,
mikä saisi hänet unohtamaan Hannan, jotakin, mikä täyttäisi hänen
tyhjän sydämensä, jota vihloi kuin onttoa hammasta. Hän oli ollut
hupsu loukatessaan Mabelia. No, ehkei ollut liian myöhäistä asiaa
korjata. Hän oli loukannut häntä ennenkin, ja tyttö oli antanut
hänelle anteeksi. Entäpä, jos hän nyt teensä juotuaan menisi häntä
tapaamaan... Tyttö ehkä olisi vihainen, mutta sitähän edellyttäisikin;
eikä hän sittenkään luullut, että hän olisi kovin vihainen. Hän piti
liian paljon tavasta, jolla hän häntä suuteli, vaikka olikin sitä
inhoavinaan. Sen teeskentelyn hän ravistaisikin hänestä pois... ja
tyttö opettaisi hänet unohtamaan yhtä ja toista. Avioelämä poikkeaa
niin nuorenmiehen elämästä, että koko näkökanta muuttuu... ka, niinhän
sen täytyy olla... silloinkin, kun ennen avioliittoa on rakastanut
äärimmäisyyteen asti. Vanhat muistot, vanhat halut, vanhat tuskat
unhottuvat. Sitäpaitsi ei tarvitse olla niin paljon yksinään... Eipä
niin, että hän aikoi kosia jo tänä iltana... sehän olisi liian pian
— mutta ainakin hän voisi aloittaa valloittamalla takaisin entisen,
menettämänsä tantereen.

Tämä tuuma oli juolahtanut hänen mieleensä kuin hulluuden puuska,
mutta sen aiheuttama hämmästys tuotti niin suurta lohtua, että hän
päätti hyväksyä sen järkevänä vihjauksena. Joka tapauksessa hän menisi
tutkimaan tienoota. Hän astui myymäläpöydän luo maksamaan laskunsa ja
lähti taaskin kadun huikaisevaan hälinään. Mutta tällä kertaa hän ei
tuntenut itseään niin vento vieraaksi, sillä hänellä oli tarkoitusperä,
tuttava tiedossa. Hän ei mainitsisi Jimille, että oli käynyt Mabelia
tapaamassa, sillä Jim kiusaisi häntä puhumalla velvoituksista, ja hän
tahtoi tuntea itsensä vapaaksi viime hetkeen asti. Ja se hetki ei ollut
vielä käsillä; häneltä kai kuluisi jonkun verran aikaa ennenkuin hänen
onnistuisi saada takaisin entinen asemansa tytön suosiossa, ja ehkei
hän koskaan voisikaan suostua itseään sitomaan. Mutta hän iloitsi, että
oli menossa tyttöä tapaamaan; pitkä iltapäivä oli tehnyt vaikutuksensa,
ja hän tunsi kaipaavansa Mabelin suudelmia...

Tämä asui kaupungin länsiosassa. Hänen isänsä puoti sijaitsi viimeisenä
sirojen talojen tyynellä pengermällä, ja siinä oli naapuriston ainoa
peililasinen ikkuna. Ovi oli sivulla, porraskäytävän yläpäässä. Robert
riensi soittamaan kelloa.

Päiväpaiste säteili häneen, kun hän siinä seisoi, ja etelätuuli
puhalsi mereltä, tuoden humisevien aaltojen tuntua. Jokin sai hänen
kätensä pysähtymään hänen kohottaessaan sitä kellon vetimeen. Valo
oli saanut pehmeän, kostean tunnun, myöhäisen iltapäivän hohteen; se
täytti hiljaisen kadun punervat tiilitalot omituisella, kultaisella
seikkailutunnelmalla. Hetki tehosi häneen tavalla tai toisella,
ja hän jäi liikahtamatta seisomaan eikä soittanut kelloa. Sitten
jonkun hämmästyttävän, unhoon hautautuneen, järkeä hämmennyttävän
aateyhtymän vaikutuksesta, jollaiset uhmaavat ajatusta, liittyi tämä
hetki toiseen, lähes kaksi vuotta sitten kuluneeseen, jolloin hän oli
noussut seisomaan High Tiltin lamppuöljyltä tuoksuvassa kappelissa
jotakin omituista kutsua totellen, jota hän ei voinut ymmärtää eikä
kieltää. Äkillinen pelko heräsi hänessä... Ehkä se tuntemus oli
palaamassa. Etelätuulessa tuoksahti vaaraa, hän aavisti väijytystä
tuossa päiväpaisteessa... Hän tunsi ikäänkuin jokin, mikä oli häntä
vainonnut, oli vihdoin saanut hänet valtaansa, ja kamppailu oli niin
ankara, että hän melkein tunsi sen ruumiissaan, ja tietämättään hän
painausi lähemmäksi ovea. Sitten tuuli tai tuulessa värähtelevä valo
tai siinä humisevat aallot tai joku vastaus niille kaikille hänen
hämmentyneessä sydämessään ikäänkuin sanoi: »Älä mene etsimään lohtua
sieltä, Robert; tule minun luokseni...» Se oli tapahtunut jälleen. Koko
iltapäivä, tuuli ja meri, merituntuisten katujen värikkyys ja hälinä
ja nuoruus oli toistanut kutsun, joka oli saapunut hänelle kappelissa,
aikoja sitten. Hän tunsi kyynelten kumpuavan silmiinsä, ja hän kääntyi
päiväpaistetta kohti uusin kaipuin... Seuraavassa silmänräpäyksessä
hänen pelkonsa yllätti hänet kokonaan, ja tarttuen kellonnuoraan hän
soitti tarmonsa takaa. Sitten hän lupaa odottamattakaan avasi oven ja
astui sisälle.




31.


High Tilt oli hämmästyneen uteliaana Bob Fullerin naimapuuhien johdosta.

»Ajatella, että kukaan tyttö olisi kyllin hupsu hänet ottaakseen»,
sanoi Pont.

»Se ei ole kuullut», huomautti Dunk.

»Onhan sen täytynyt kuulla, kun on ollut täällä monta monituista
kertaa.»

»Mutta kenties tyttö ei käsitä asioita», virkkoi Little Londonin Pix;
»hän tulee kaupungista eikä ole nähnyt Hanna Ideniä eikä tiedä, ettei
siivon tytön sopisi kajota mieheen, joka on mustalaista hännystellyt».

»Kyllä se pian saa tietää. Säälin häntä, kun hän liitetään sellaiseen
kamalaan retkaleeseen kuin Bob F.»

»Kenties hän parantaa tapansa ja muuttuu kunnon mieheksi, kunhan menee
naimisiin. Useimmille niin käy, eikähän nuori Bob enää vetelehdi
kapakoissa niinkuin ennen. Bill Willard sanoi minulle eilen, että Bob
näkyy ryyppäilevän riiailuaikoinaan, ja siitä asti, kun Hanna antoi
hänelle potkut, on hän enimmäkseen pysynyt selvänä.»

»Sitä en usko. Hänen pahat tapansa ovat nyttemmin syöpyneet luihin
asti. Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että hän on erilainen kuin
useimmat miehet ja ryyppäilee silloin, kun hänellä on runsaasti
kolikoita, mutta menettää makunsa, kun kukkaron pohja kiiltää. Kuinka
tahansa, niin vaimo kaiketikin hänet reipastuttaisi ja sitten näkisimme
hänet taas Woolpackissa paiskelemassa laseja rikki aivan kuin teki
eräänä lauvantaina viime syksynä — muistatko?»

»Hohhoo!» Jokainenhan sen muisti ja monta muuta muistoa liittyi
yleiseen varastoon ennenkuin Bob Fullerista lakattiin haastelemasta.

Jim Fullerin olivat hänen veljensä uutiset saattaneet hämmästyksen
ja autuaallisuuden sekaiseen tilaan. Ensiksi hän ja Mary voivat
sitä tuskin uskoa. Että Robert kotoaan lähtiessään vannoi olevansa
menemättä Mabelia lähelle edes haastellakseen tai juodakseen teetä ja
sitten palasi kihlautuneena, sehän tiesi Bodingmaresissa tuntemattomia
kosimistapoja.

»Hänen on täytynyt muuttaa mielensä», sanoi Jim yrittäen selitystä.

»Siltä näyttää», sanoi Mary nenäänsä tuhauttaen ja keikauttaen
päätänsä, »ja kyllä hän sen vieläkin muuttanee».

»Eikä muuta. Minä en, lempo vieköön, salli hänen kiemurrella ulos tästä
verkosta. Hän on nyt satimessa, sen sinulle sanon.»

»Sitä minä tosissani toivon.»

»On tulossa kolmannet bodingmaresilaiset häät isäparan hautajaisten
jälkeen ja ainoat, joita meidän ei tarvitse hävetä.»

»Ehkä hän pysyy kunnollisena vihkimiseen asti eikä säikähdytä Mabelia
tavoillaan.»

»Kyllähän pysyy kunnollisena, poikaparka. Hänellä ei ole puoltakaan
entisestä sisustaan. Tämä avioliitto tekee hänestä uuden miehen ja
sallii meidän vihdoinkin käydä pää pystyssä. Sanon sinulle, Mary,
että säälin poikaa. Tiedän, että Hanna oli paha kapine ja että Bobin
oli parasta päästä hänestä eroon. Mutta poika näkyy häntä tavallaan
rakastaneen ja hän on ollut surkean alakuloinen senjälkeen, kun
tyttö hänet jätti. Se, ettei hän ihan ryvettänyt itseään ja joutunut
hunningolle eron jälkeen, vaan tosiaan on elänyt hiukan paremmin kuin
Hannan aikana, osoittaa, että hänessä on jotakin hyvää. Minä sanon
sinulle, että olen iloinen, kun hän on saanut siivon tytön, joka auttaa
häntä unohtamaan huolensa ja tuottaa arvonantoa meille kaikille.»

»No, onhan äiti toki tässä suhteessa tehnyt yhden hyvän työn eläessään.»

Rouva Wheelsgate oli syystä ylpeä saavutuksestaan. Hän tunsi
voittaneensa arvonantoa poika- ja tytärpuoleltaan ja oli sitäpaitsi
pelastanut Robert-paran pitkästä, jatkuvasta kurjuudesta. Mabel
oli hyvä ja ystävällinen tyttö, joka aina puhui varsin kauniisti
ja oli niin kerkeä auttamaan Elizabethia vaatteiden leikkaamisessa
eikä koskaan pitänyt sopimattomana tämän halua seurata muotia High
Tiltin ankaran ankarien lakien uhallakin — eikä hän edes yrittänyt
taivuttaa häntä jäljittelemään »rouvien pukumalleja», joiden Elizabeth
levottomasti aavisti sopivan paremmin hänen vartalolleen ja vuosilleen
kuin »Kuukautisen muotilehden» toisilla sivuilla solakkain hymyileväin
tyttöjen käytettäväksi esitellyt paljoa iloisemmat ja kirkkaampiväriset
uutuudet. Epäilemättä Mabel oli hyvin huomaavainen, ystävällinen ja
hyväluontoinen, ja hänestä tulisi herttainen puoliso Robert-paralle.
Rouvan ainoana huolena oli, ettei hän saanut miestään lausumaan
mielipidettään tästä asiasta. »Kyllähän hän, rakkaani, on varsin sievä
nuori nainen», oli kaikki, mitä hän viitsi sanoa ennenkuin pani piipun
takaisin suuhunsa.

Clemin ja Pollyn mielipide horjui monien arveluiden vaiheilla.

»Olen aina sanonut», virkkoi Clement, »että naiminen on hänen ainoa
pelastuksensa».

»Muttei avioliitto Mabelin kaltaisen tytön kanssa.»

»Mitä vikaa siinä tytössä on?»

Polly nyrpisti huuliaan.

»Hän ei ole Bobin lajia — hän on kaupunkilaistyttö.

Eikä Bob rakasta häntä.»

»Mikä saa sinut siihen luuloon?»

»No, onhan se kylläkin selvää. Hänen sydämensä kuuluu sille Hannalle.»

»Mutta kun hän ei voi Hannaa saada...»

»Sinä puhut niin maailmallisesti, Clem; luulisi sinun uskovan omia
typeriä sanojasi. Sinä ja minä olemme olleet naimisissa jo toista
vuotta ja kaihan meidän pitäisi jotakin avioliitosta tietää. Sinä
tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että avioliitto ei ole pelkkää sokeria
ja hymyä ja että siinä sattuu asioita, joita ei suinkaan voisi kestää
toisiaan rakastamatta.»

»Totta kyllä, tyttöseni. Mutta kaikki ei ole samanlaista kaikille, ja
tahtoisitko sinä, että poloinen Bob jäisi iäkseen naimattomaksi, kun ei
voi saada haluamaansa naista?»

»Eikö hän voisi hieman odottaa? Hannan menetyksestä ei ole kulunut
vielä vuottakaan, ja näyttää rumalta, että hän hänet unohtaa, niin
kamala kapine kuin se olikin. Minä sanon sinulle, että tällainen
hirveä kiire ei vetele, kun ei jaksa odottaa edes siksi, että rakkaus
sammuisi, saati sitten uuden syttymistä. Jos avioliitto on sakramentti,
kuten minulle ennen ripillepääsyäni opetettiin, niin saattanee se olla
tuomioksi, niinkuin jokaisen muunkin lahjan väärinkäyttö.»




32.


Olipa morsiuspari itsekin kaikessa hiljaisuudessa hiukan hämmästynyt.
Mabel ei ollut koskaan aikonut huolia Robertista — hän oli tietoinen
siitä, että avioliittoa heidän välilleen järjesteltiin, ja kyllähän
hän oli toivonut nuorukaisen kosivan, mutta hän oli päättänyt antaa
hänelle rukkaset. Bob ei ollut hänen makuunsa; hän toivoi jotakuta
silatumpaa ja hiukan vähemmän miehuullista. Bob puhui joskus niin
kummallisia asioitakin — ei olisi aavistanut hänen olevan niitä
miehiäkään. Niinpä ei tyttö oikein voinut selittää itselleen, mistä
syistä hän hänet otti — varsinkaan hänen kummallisen kosintansa
jälkeen. Mabel ei koskaan unohtaisi, kuinka hän tuona kesäiltana oli
tulla tuoksahtanut huoneeseen ja ilman mitään esipuhetta tai selitystä
huudahtanut: »Mabel, olen pahoillani, että olen pysynyt poissa. Minä
tahdon naida sinut. Ole minulle ystävällinen, sillä minä tahdon sinut»
— ja sitten hän oli ottanut hänet syliinsä omituisin rukoilevin elein.
Sensijaan että Mabel olisi työntänyt hänet pois, oli hän sietänyt
häntä, ja jotakin hänessä oli sulanut... Bobin lämpimät, vetoavat
käsivarret, hänen hehkuva poskensa painettuna tytön omaa vasten, hänen
sydänparkansa hurja pamppailu hänen rintaansa vasten, kaikki tuo
oli hillinnyt hänen suuttumuksensa ja kieltonsa vain leimahdukseen.
Nuorukainen oli nyt päässyt entisestä karkeasta, käskevästä, kömpelöstä
itsestään, ja hänen uusi vetoamisensa herätti neidossa uutta
vastakaikua. Mabel oli pehminnyt ja tullut puolittain äidilliseksi,
seisonut siinä ja kannatellut hartioillaan hänen hyväilyjensä painoa.

Mabelilla oli tuo tunne häntä kohtaan vieläkin toisinaan. Bob-parka,
hän oli kärsinyt paljon, eikä kukaan ymmärtänyt häntä paitsi hän,
Mabel. Hän oli kuullut ääriviivat hänen suhteestaan Hannaan, mutta
oli tullut hänestä siihen vakuutukseen, että se kaikki oli nyt ohi;
eikä hän ollut niitä tyttöjä, että vaatisi miehiseltä hyveellisyydeltä
mitään mahdottomia ennen häitä. Tuo kaikki oli tapahtunut ennenkuin Bob
hänet tunsi... Neitonen uskotteli, että hän naimisiin mentyään siivosti
asettuisi. Tuollaiset aina asettuivat; Mabel piti miehestä, jossa
oli hiukan haukkaa, kunhan se vain tyyten loppui ennen avioliittoa.
Eivätkä Robertin hairahdukset Bulverhythen katulamppujen valossa
näyttäneetkään yhtä mustilta kuin Rotherin laakson valaisemattomilla
sivukujilla. Sitten olivat hänen vikansa vain syrjäisten kapakoiden
pikkusyntejä, pieniä vedonlyöntejä, pieniä velkoja, seikkailuja
sydänheitukoiden kanssa ja kapakan biljardipöydän ääressä. Hänestä Bob
näyttäisi jotakuinkin viattomalta lampaalta Leicester Squarella, ja
hän, joka paremmin tunsi maailman menon, voisi hymyillä tyrmistyneille
kyläläisille, jotka hänestä huolehtien antoivat hänelle vihjaavia
varoituksia... Entäpä, jos se olisi ollut Hugh Cousins, joka aina kävi
Lontoossa hummailemassa...

Täten eriteltyään Bobin siveellisesti, hän yritti onnitella itseään,
että oli kihlautunut vakavaraiselle miehelle — vieläpä vanhasta suvusta
lähteneelle, kuten hän ystävättärilleen kertoi. Fullerit olivat kerran
olleet mahtavaa väkeä ja olivat vuosisatoja omistaneet Bodingmaresin.
Eivät he nykyisin paljoa komeilleet, mutta hyväsukuiset ihmiset
saattoivat tosiaan olla ulkonaisesta prameudesta välittämättä. Hän
oli menetellyt viisaammin kuin jos olisi ottanut Stanley Hugginsin.
Ja olihan Bob itse vanha rakas ystävä. Hän päätti katsella häntä
sellaisena ja puhui hänestä siihen tapaan Murielille ja muille — se
näytti sopivalta, koska nuorukainen oli kömpelö ja tyhmänlainen.
Joskus Bob häntä tympäisi, mutta hän oli komeannäköinen, hyväsydäminen
nuorukainen, eikä tyttö laisinkaan katunut, että oli häneen suostunut,
— ihmeellistä kyllä, mutta hän ei katunut.

Robert puolestaan oli Mabeliin mielistynyt. Tämä oli hänelle ollut
turvapaikkana äkkiä uudelleen lisääntyneestä kauhusta. Nyt kun hänellä
oli Mabel, saattoi hän toisinaan unohtaa olevansa yksinään ja hänen
autiolla tiellään väijyi jotakin kummallista — tummia varjoja ja
omituisia valoja, jotka säikyttivät hänen lapsellista sieluaan ja
saivat sen etsimään oleellisten käsivarsien lohtua. Hän oli iloinen,
että oli kysynyt häneltä noin aivan äkkiä — vaikkei ollut sitä aikonut
ennenkuin oli kiitämässä portaita ylös. Tyttö oli ollut niin hellä ja
viehkeä hänen ottaessaan hänet syliinsä, hän oli näyttänyt muuttuneelta
ja vakavalta. Ja vaikkei hän koskaan sitten ollut näyttänyt ihan
samalta — eihän siihen ollut tilaisuuttakaan ollut, — oli hän jo
tuottanut hänelle paljon iloa. Hän oli herttainen tyttönen, jonka hipiä
oli pehmeä ja puuteroitu, tukka pöyheä ja sävy sievän siro, — eikä
mikään häijy lapsi. Bob vei hänet mielellään kävelylle, kuljetteli
häntä kernaasti, näytteli häntä mielellään ihmisille; hän toivoi Hannan
näkevän hänet Mabelin seurassa, — eipä niin, että Hanna koskaan olisi
nähnyt heitä yhdessä, mutta olihan hänen täytynyt kuulla... Hän oli
nyt lähtenyt High Tiltistä pois matkavankkureilla Rochesteriin... Oi,
Bob oli iloinen Mabelistaan ja aikoi olla hänelle hyvä. Hänestä tulisi
Mabelille oiva puoliso; hän pitäisi häntä niin tiukasti, että Hanna
suruisine loistoineen sulkeutuisi pois, niinkuin vaskilantti voi kätkeä
tähden.

Hän oli myöskin mielissään, että oli päässyt Jimin ja Maryn ja
äitinsä suosioon, — hän ei olisi koskaan tunnustanut pitävänsä heidän
kunnioitustaan arvossa, mutta hän ei voinut olla siitä ylpeilemättä,
nyt kun oli sen jälleen saavuttanut. Jim menetteli mitä auliimmin pesän
jaossa, eikä Powlardkaan myötäjäisissä kitsastellut. Oli päätetty, että
nuoren parin tuli olla aivan itsenäinen ja asettua omalle pienelle
maatilalleen. Mabel olisi halunnut siirtää Robertin kaupunkiin,
mutta oli helppo nähdä, kuinka soveltumaton hän oli kaikkinaiseen
kaupunkielämään. Ja juuri silloin sattui kolmenkymmenen eekkerin
tila vapaaksi Bodiamin lähettyvillä. Huoneisto Campany's Hatchissa
oli uusi, ja Mabel saattoi hyvinkin nimittää tölliään huvilaksi. Jim
taas tarkasti maat ja talousrakennukset, huomaten ne sopiviksi. Noin
kolmannes pinta-alasta oli hedelmäpuutarhaa ja peltoa, loput luhtamaata
ja lammaslaidunta. Jim ja Powlard sopivat yhdessä talon sisustamisesta
ja karjakannan hankkimisesta, ja vastanaineiden oli määrä asettua sinne
Mikonpäivän aikaan.




33.


Häät vietettiin Bulverhythessä, ja ne olivat komeat kaupunkilaiskemut.
Vieraat otettiin vastaan kahdessa palatsimaisessa salissa Devonshiren
hotellissa, jonne oli kutsuttu melkoinen joukko ihmisiä — enimmäkseen
Mabelin ystäviä, kimakasti rupattelevia tyttöjä ja aivan nuoria miehiä.
Nämä viimemainitut raivostuttivat Robertia lausumalla morsiamen kättä
puristaessaan: »Särkyneestä sydämestä toivotan sinulle onnea, Mabel.»
Sulhasen vieraat ryhmittyivät mieluummin yhteen ja töllistelivät muuta
joukkoa. Jokaiseen teki tilaisuus juhlallisen vaikutuksen, — Fullerit
olivat sen tällä kertaa hyvin järjestäneet. Morsiamella oli valkoinen
satiinipuku ja pitsihuntu ja morsiusneidoilla neilikkavihot. Hääkakku
oli kolmikerroksinen, ja tarjottiin oikeaa samppanjaa, joka kutkutti
kitalakea ja oli tukehduttaa juojan ennenkuin tämä ehti sen niellä.

Jim oli sulhaspoikana, voitonriemuisin mielin, mutta samalla
hämmentyneenä. Maryllä oli uusi puku, jonka tiukka kuosi paljasti
tähän asti aavistamatonta lupaavaa uhkeutta ja sai Weightsin Pepperin
tuumimaan, että vieläkin oli tie avoinna liittoon Bodingmaresin
kanssa. Clem ja Polly näyttivät yhtä noloilta ja vakavilta kuin omissa
häissään — Polly oli verhonnut sinisen pukunsa purppuraharsolla, jotta
se näyttäisi ikäänkuin uudelta ja jollaiseen hänellä ei ollut varoja,
ja Bulverhythen muodinmukaisten nuorten naisten keskellä hän epäili
sommittelunsa tulosta, vaikka se oli näyttänyt varsin ihmeelliseltä
hänen pienen makuuhuoneessa olevan kuvastimensa ja Clemin ihailevien
katseiden edessä. Elizabeth näytti nuorelta ja ketterältä ystävällisen
vaiteliaan aviomiehensä rinnalla, jonka arvosteleva ilme näkyi tänä
iltapäivänä korostavan silmäkulmia pitentäviä vanhuudenryppyjä.

Kun juhlallisuus oli ohi ja vastanaineet lähteneet kuherrusmatkalleen
Wightin saarelle, palasivat Bodingmaresin, Pookwellin ja Marsh
Quarterin väet yhdessä Salehurstiin.

»Ne olivat upeat häät», virkkoi Jim, »sellaiset, joita meidän kelpaa
ikämme muistella».

»Eipä niin, että unohtaisimme Cleminkään häitä», sanoi Elizabeth,
hymyillen nuoremmalle pojalleen.

»Entä omat hääsi, muijaseni?» kysyi hänen miehensä.

»Kenties ei meiltä vieläkään ole häät loppuneet», haastoi Elizabeth,
salavihkaa vilkaisten Maryyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta
Pepperin käyttäytyminen tänä iltapäivänä, ja hän vainusi uusia
avioliittosuhteita, mutta hänen tytärpuolensa katkaisi ripeästi
romaanin.

»No, äiti, jätähän moiset tyhmät jaarittelut. Jos luulet, että vanha
Pepper, josta et itsekään huolinut, juoksee minun perässäni, niin olet
surkeasti erehtynyt, en muuta sano. Hän ei ennen tätä iltapäivää ole
koskaan minuun vilkaissutkaan eikähän tänäänkään katsellut minua, vaan
ruumiinmukaista pukuani, kuten kaikki saattoivat selvästi nähdä, joiden
silmät eivät olleet sumussa. Ja ottaisinko minä itselleni miehen, joka
ei edes osaa säädyllisesti solmia saappaittensa raksinauhoja...?»

»Bob näytti aika hienolta uudessa puvussaan», sanoi Clem; »ei voinut
nähdä, kuinka housut oli korjattu».

»Ja Mabel sitten!» huudahti Elizabeth. »Eikö hän ollut ihmeellinen
hunnussaan — ihan kuin enkeli!»

»Pikemminkin kuin palanen kylmää linnunpaistia ruokakaapissa», virkkoi
Mary; »hän ei ulkonäöltään ollut parhaimmillaan».

»En ole koskaan pitänyt Mabelin ulkonäköä minään erikoisena»,
rohkaisihe Polly huomauttamaan, »ja hän paljasti tavattoman paljon
ihoaan».

»Jätähän tuo», virkkoi hänen miehensä säyseästi; »sinä parjailet aina
kälyäsi. Tällä kertaahan Bob osoitti hyvää makua.»

»Bob on menetellyt mainiosti», sanoi Jim, »tosiaankin kun ajattelee,
mitähän on tehnyt ja mitähän olisi saattanut tehdä... Niin, se panee
tosiaan miettimään.»

Hän nojautui taaksepäin istuimellaan, ja hänen kellonvitjansa
valahtivat pulskasti esiin.




34.


Campany's Hatch sijaitsi kaukana idässäpäin Salehurstista ja High
Tiltistä Bodiamin pitäjässä lähellä sitä kohtaa, missä Rother laskee
Kent Ditchiin Ethnamin alapuolella. Siinä oli uusityylinen, punainen,
jokseenkin jylhä tiilirakennus, joka pieneltä töyryltä katseli unisesti
virtaavaan Rotheriin, ja rykelmä ulkohuoneita, enimmäkseen noin
satavuotiaita, tiilikattoisia ja tervalaudoilla vuorattuja. Rother
virtasi ohi tiheäin kaislikkojen välitse, joissa aina tuntui hiukan
tuulen suhinaa samalla kuin omituista voihkinaa veden kaivossa. Mabel
kuuli sitä öisin, ja joskus hän virui valveillaan sitä kuunnellen.
Se näkyi olevan osana maalaisyön hiljaisuudesta, joka oli häntä
kammottanut ja häirinnyt hänen tultuaan uuteen kotiinsa häämatkaltaan.
Se oli raskasta hiljaisuutta, jota jokainen yön hiipivä, huokaileva
ääni tuntui korostavan, niinkuin taivaalle siroitellut tähdet näkyivät
korostavan sen maaseutuista pimeyttä katulyhtyihin ja kaupungin
punervaan hohteeseen tottuneille silmille.

Yöt peloittivat Mabelia; ne erosivat niin kovin päivistä. Tätä ennen
hän ei ollut koskaan aavistanut, että maaseudussa oli jotakin outoa ja
kammottavaa. Päivän valossa kentät näyttivät kylläkin yksitoikkoisilta
ja kesyiltä; hän ei voinut nähdä niissä mitään kaunista enempää
kuin hänen puutarhansa perällä sijaitsevassa rämeenkaistaleessa,
joka idässä kapeni, kun Sussexin vuoret kohtasivat Kentin vuoret
laakson käänteessä, Rotherin kuorsatessa hitaana virtana kaislojen ja
latvottujen puiden välitse ja jonkun punaisen purjeen silloin tällöin
välähtäessä sen pinnalla. »Seutu täälläpäin on varsin tavallinen»,
kirjoitti hän ystävättärelleen Murielille, »lakea ja arkinen, kuten
sinä kai sanoisit, ja kaikki niin vanhaa...»

Mistä siis johtui, että tämä tavallinen, jokapäiväinen seutu öisin
sai niin kummallisen ilmeen, että hän tunsi olevansa muukalainen
vieraassa maassa? Viruessaan vuoteessaan harsomaisessa, kaupungissa
valmistetussa yöpuvussaan, tähystellen tummaa tähtitaivasta, kuunnellen
kaislojen huo'untaa ja laineiden voihkimista niiden kutoutuessa
uinailevaan yleiseen äänettömyyteen, tunsi hän itsensä omituisen ja
kammottavan yksinäiseksi, pieneksi poloiseksi maanpakolaiseksi, joka
lämmintuntuisilta valaistuilta kaduilta oli eksynyt epäystävällisen
tienoon yksinäisyyteen. Tavalliset, kotoiset pellot näkyivät saavan
villin ja etäisen sävyn; ulkorakennukset tutunomaisine sakaroineen
ja riippuvine räystäineen, metsät, jotka Padghamista ulottuivat alas
rämeen reunalle laakson toisella puolella, tähtiä tavoittelevain
Ewhurst Hillin tutunomaisten harjanteiden ääriviivat, kaikki näytti
hämäräperäisesti uhkaavalta, vihaiselta ventovieraalta. Hänen
vieressään lepäävä aviomieskin, nyt hänelle niin tuttu ja tavanomainen,
päivisin hänen leikkitoverinsa, kumppaninsa ja herransa, tuntui
nyt osallistuvan tästä kaikesta vieraasta, olevan hänestä satojen
penikulmien päässä, vaikka koskettikin hänen kylkeään. Bob kuului tähän
tummaan, epäystävälliseen seutuun, oli muovattu sen savesta; tienoon
tuntu oli tunkeutunut häneen, hänen ihonsakin tuoksahti sen mullalta.

Päivällä Mabel nauroi itseään öisen kammonsa vuoksi. Päivät olivat
täynnä touhua ja tilaisuutta — maalaiselämä ei vielä ollut alkanut
näyttää hänestä yksitoikkoiselta. Hän kulutti aamunsa siistimiseen
ja keittämiseen. Hän oli tavattoman ylpeä vierashuoneestaan
(nuhteli Robertia nasevasti, kun tämä nimitti sitä päivähuoneeksi),
verhoiluistaan, kretonkiuutimistaan ja pianinostaan. Hän piti
hauskana pyyhkiä tomua maljakoista ja koruesineistä, joita oli saanut
häälahjoina, kattoi mielellään puolisonsa päivällispöydän ruokasaliin
ja oli hyvillään havaitessaan, että hän jo oli saanut opetetuksi tälle
hiukan parempia pöytätapoja.

Iltapäivät olivat vähemmän mielenkiintoisia kuin olisi sopinut
odottaa. Mabel ei käynyt vieraisilla naapuriensa luona. Pari käyntiä
toisissa taloissa oli saanut hänet vakuutetuksi, että niiden asukkaat
olivat varsin tavallista väkeä. Hän tunsi pettymystä siitä, että
paremmat ihmiset eivät heillä käyneet; hän oli uskotellut itselleen,
että huvilat ja pappila antaisivat tunnustuksensa Robertin vanhalle
suvulle. Mutta kirkkoherra ei käynyt muuta kuin kirkkoherrana ja
lopetti senkin, sitten kun Robert oli lausunut hänelle mielipiteensä
valtiokirkosta. Sillankorvassa sijaitsevan mökin kaksi vanhaa neitiä
eivät koskaan pysäyttäneet rillojaan Campanyn portille, ja rouva
Simpson-Scott Fowl-brook Housesta näkyi tuumivan, että hän kylläkin
saattoi olla kauppasuhteissa rouva Robert Fullerin kanssa, vaikkei
yhteiskunnallisesti häntä tuntenutkaan, ja saapui itsepintaisesti
taloon voita ja munia ostelemaan, kunnes vihdoin huomasi erehtyneensä.

»Joskus autamme tuttaviamme», virkkoi Mabel ylväästi, »mutta me emme
palvele varsinaisia ostajia».

Rouva Simpson-Scott töllisti häneen ja kysyi vielä samana iltapäivänä
kirkkoherralta, tiesikö tämä, mistä ihmeestä Campany's Hatchin uusi
haltija oli keksinyt vaimonsa.

Mabel huomasi, että hänen odotettiin käyvän niiden naisten seurassa,
jotka käyttivät esiliinaa kaiken viikkoa ja sunnuntaisin mustia,
luuhelmillä koristettuja viitankauluksia, jotka voimakkaasti
tuoksahtivat kanvertille. Hänen odotettiin löytävän huvia tukevien,
karkeakätisten tyttöjen lörpöttelystä, jotka puhuivat vasikoista
ja kananpoikain ruokkimisesta ja osoittivat hilpeää riemua
nähdessään vanhoja amerikkalaisia seikkailufilmejä, jos he joskus
miespuolisten jalomielisyydestä tai hellyydestä riippuen pääsivät
eläviinkuviin. Hän kiukutteli ja sanoi itselleen, että hän oli mennyt
naimisin herrasmaanviljelijän kanssa, joten hänen ei voitu odottaa
viljelevän kanssakäymistä henkilöiden parissa, joilla ei ollut
minkäänlaista hienostumisen vaistoa tai tahtoa. Eipä niin, että hänen
herrasmaanviljelijälläänkään oli. Tämä viihtyi Mabelin halveksimain
naisten aviomiesten ja isäin seurassa, vaikka Mabel ponnistelikin
saadakseen hänet tajuamaan onnensuuruutensa.

Hänen vierailunsa rajoittuivat siis sukulaisten perheisiin, ja
täälläkin hän tapasi paljon nöyryyttävää. Elizabeth oli kun olikin
naimisissa maalaiskirjeenkantajan kanssa, ja vaikkei se seikka ollut
kiusannut Mabelia ystävättärenä, kiusasi se häntä suuresti nyt, kun
hän oli miniä. Pookwell taas oli vähäpätöinen tölli, ja Clem ja Polly
olivat aivan tavallisia. He elelivät aivan kuin työmies ja hänen
vaimonsa; kerran sinne saapuessaan Mabel tapasi Pollyn siistimässä
Clemin jäljiltä, joka oli ottanut ammekylvyn keittiössä... Ihmekö
siis, ettei Bob voinut käsittää, miksi hän ei saanut koskaan peseytyä
keittiönaltaassa. Mabel ei halveksinut heitä siksi, että he olivat
köyhiä, — eipä tietenkään; köyhyys oli usein varsin hienostunutta, —
mutta he olisivat voineet pitää päänsä pystyssä ja kätensä siistinä,
sensijaan että vaipuivat ympäristönsä tasalle.

Bodingmaresissa oli vähän parempaa. Toinen satoisa kesä oli johtanut
uusien porsliinien ja ikkunaverhojen ostoon, ja Jimin hyvä onni ja
menestys oli tuottanut hänelle arvonantoa Bodiamissa asti. Mabel
päätti, että hän voi hyvällä syyllä nimittää häntä herrastilalliseksi,
ja otti joskus hiukan osaa hänen ylpeyteensä, kun hän näytti hänelle
lupaavaa turnipsivainiotaan tai uutta sonnimullikkaa tai puhui
taitavasta ja kokeneesta karjantuntijasta, joka tulisi hänelle
Churchsettlesta. Bodingmares oli vankka, hyvässä maineessa ja
kukoistava, ja sen arvokkuutta tehostivat huolellisesti lakaistut
lattiat, puhtaat lakanat ja kuparipannut. Tietysti oli paljon
loukkaavaakin — keittiössä aterioiminen, paitahihasillaan oleskelu ja
työmiesten tallustelu sisälle ja ulos ikäänkuin ei olisi minkäänlaista
juopaa heidän ja heidän isäntäväkensä välillä ollutkaan. Mutta
ylimalkaan Mabel antoi tunnustuksen Bodingmaresille ja ylisteli sitä
ystävilleen »vanhanaikaisena, omamallisena, todellisena herraskartanona
ja niin poispäin — joka oli kuulunut Fullereille jo vuosisatoja».

Näin vietti Bobin vaimo päivänsä pienessä ylpeydessä, pienissä
ponnistuksissa ja pienessä seurustelussa ja virui yönsä valveilla,
yksinäisenä ja ikäänkuin vilussa värjöttäen, peläten pimeyttä ja
äänettömyyttä seudulla, jolla hän oli vieras.




35.


Clemille ja Pollylle ei koskaan juolahtanut mieleenkään kadehtia
Campany's Hatchia — ei ainakaan Clemille; ja jos Polly olisikin jotakin
kateutta tuntenut, piti hän sen omana salaisuutenaan. Robert oli aina
ollut niin paljoa vanhempi veli... Hänellä oli aina ollut enemmän rahaa
kuin Clemilla, enemmän vapautta, hänelle oli oltu huomaavaisempia, ja
nyt näytti vain luonnolliselta, että hän eli itsenäisesti somalla,
pienellä tilallaan, sillä välin kun Clem vaimoineen asui työläisen
nelihuoneisessa mökissä ja ahersi uutterasti kaiken päivää toisten
hyväksi. Sitäpaitsi oli Mabel herrasnainen; eipä niin, että Clem
sellaisista paljoa välitti — mitä enemmän hän katseli Mabelia, sitä
kiitollisempi hän oli, ettei hänen oma vaimonsa moista arvonimeä
vaatinut, — mutta yhtä vähän hän olisi ryhtynyt pyytämään hienoa neitiä
asumaan Pookwellissa, pesemään lattioita ja puolisonsa paitoja, kuin
olisi katsonut sopivaksi pitää rotutammaa maalaistalon tallissa. Mabel
oli erilaista rotua, ja häntä oli ruokittava ja kohdeltava erilaisesti,
jottei hän tärveltyisi.

Mabel puolestaan ei paljoa uskonut Clemin ja Pollyn aviolliseen
lempeen. Edellinen ei voinut todella rakastaa vaimoaan, tuumi hän,
sillä silloin ei hän olisi sallinut hänen niin paljoa uurastaa. Clem
ei edes osoittanut hänelle sitä huomaavaisuutta, jota Mabel vihdoin
oli onnistunut Robertille opettamaan. Clem istuskeli paitahihasillaan
sanomalehteä lukemassa vaimon pestessä teekaluja; Clem ei koskaan
avannut hänelle ovea, kuten Mabel oli huolellisesti opettanut Robertin
tekemään; ja hän näkyi odottavan, että Polly pesisi ja paikkaisi hänen
vaatteensa, puhdistaisi hänen asuntonsa ja keittäisi hänen ruokansa
pitäen sitä kaikkea aivan luonnollisena asiana.

»Mikset teetä tuota miehelläsi?» kysyi Mabel eräänä päivänä tavatessaan
Pollyn polttopuita pilkkomassa.

»Clemillähän on omat työnsä.»

»Mutta Robert ei mitenkään sallisi minun pilkkoa puita. Voisin lyödä
sormiini.»

»Clem tietää, etten minä lyö sormiini.»

»Mutta puiden pilkkominen ei ole naisten työtä. Minua hävettäisi sitä
tehdä. Tuo kirves on sinulle liian raskas, eikä ihmekään, että kätesi
ovat karkeat ja kovat, kun niitä tuolla tavoin käytät.»

»Käteni kelpaavat kyllä», virkkoi Polly, alkaen suuttua. »Minusta on
parempi, että minulla on työkykyiset kädet kuin hyödyttömät valkoiset»,
ja hän silmäili hetkisen Mabelin käsiä.

»Älähän välitä minun puheistani», sanoi hänen kälynsä hyvätuulisesti.
»Mutta minä olen päässyt niin hyviin tuloksiin Bobin kasvattamisessa,
että ajattelin sinusta maksavan vaivan yrittää siloitella Clemiäkin.
En ole koskaan nähnyt mitään tökerömpää kuin se tapa, jolla aviomiehet
täälläpäin käyttäytyvät, he kun odottavat vaimojensa ahertavan
heidän hyväkseen aamusta iltaan. Rohkenen väittää sen olevan silkkaa
tietämättömyyttä; heille ei ole koskaan opetettu kuinka herrasmiesten
tulisi kohdella naisia. Mutta se, joka on tottunut hienostuneisiin
tapoihin, voi saada ympäristössään paljon muutosta aikaan.»

»En halua mitään muutosta, kiitos», selitti Polly.

Mabel kohautti olkapäitään, ja he alkoivat haastaa muusta, kunnes Clem
astui huoneeseen, iloisesti huutaa hoilahduttaen:

»Hei, muijaseni, missä on teeni?»

Eipä hänen käytöksensä aviomiehenä tosiaan ollut hienojen
kaupunkilaistapojen mukaista. Hän noudatti Rotherin laakson vanhoja
tottumuksia, joissa epäitsekäs ja harras rakkaus oli usein kätkettynä
karkean ja kylmäkiskoisen pinnan alle. Mutta Pollykin oli naapuristonsa
ja sukupolvensa lapsi eikä halunnut miehessään mitään muutosta.
Päinvastoin hän olisi joutunut kovin hämilleen, jos Clem olisi
rientänyt hänelle ovea avaamaan, mitä Mabel aina odotti mieheltä,
tai olisi ryhtynyt kiilloittamaan omia saappaitaan tai auttamaan
häntä lakaisemisessa ja pesemisessä. Clem uurasti hänen hyväkseen
uutterasti aamusta iltaan, ei koskaan sallinut sukulaistensa hänelle
ylvästellä ja osoitti hänelle hienotunteisuutta kaikissa heidän
yhdyselämänsä tärkeimmissä asioissa, joissa Mabelin mittapuu ei olisi
kokonaan kieltänyt omavaltaisuuttakaan. Näin ollen Polly kernaasti
soi hänen nauttia iltaleponsa kotiaskareiden häiritsemättä, ottaa
ammekylpynsä takkavalkean edessä vaimonsa vaivoja ylenmäärin säälimättä
ja istua paitahihasillaan piippuansa poltellen kuulematta moitteita
hienostumisen puutteesta.

Sekä Polly että Clem tunsivat katkeraa pettymystä, kun he edelleenkin
pysyivät lapsettomina. Clem suri sitä enemmän vaimonsa vuoksi kuin
omasta puolestaan; eihän heillä ollut liiaksi maallista hyvyyttä,
ja hän oli aivan tyytyväinen heidän nykyiseen yhdyselämäänsä; mutta
hän tiesi, kuinka Polly aina oli rakastanut lapsia ja että tyttö oli
mennyt hänen kanssaan naimisiin siinä luottamuksellisessa toivossa,
että hänelle syntyisi lapsi. Clem oli niin usein nähnyt hänen pitävän
toisen naisen pienokaista sylissään, että tuntui julmalta ajatella,
ettei hän ehkä koskaan saisi kantaa omaansa käsivarsillaan. Nykyisin
täytyi Clemin olla hänen lapsensa, ja hän mukautui yhä enemmän Pollyn
rakkauden äidilliseen sävyyn, hellään huolenpitoon ja hoivailuun,
suojelevaan ja lohduttavaan tuntuun hänen hyväilyissään. Polly ei
koskaan valittanut eikä nureksinut, ja hänen alistumisensa herätti
hänessä vastaavaa uhrautuvaisuutta, niin että hän useinkin oli nöyrä ja
lempeä, milloin muutoin olisi ollut jokseenkin intohimoinen, ja antoi
äidille etuoikeuden vaimon rinnalla.

He eivät voineet olla tuntematta tuskallista pistosta kumpikin,
kuullessaan Mabelin odottavan pienokaista. Tämä oli nyt ollut
naimisissa hiukan toista vuotta eikä hän kaivannut lasta.

»Minä en pidä lapsista», sanoi hän tuskitellen, »enkä luule itseäni
kyllin vahvaksikaan».

»Näytäthän sinä varsin vahvalta», sanoi Polly.

»Lapsista on vaivaa ja kulujakin; se tuntuu kovin kiusalliselta.»

»Luulen Bobin olevan mielissään.»

»Hm, Bob — tietysti Bob on. Hänen ei tarvitse siitä vaivaa nähdä.»

»Mutta kuluja hänelle tulee.»

»Ei hän sitä sure. Kunhan meillä vain on kylliksi vaatteisiimme,
ruokaamme, juomaamme ja talon pystyssä pitämiseen, on hän tyytyväinen.
Hän ei koskaan ajattele edistystä.»

»Mutta kertoihan hän juuri viime keskiviikkona Jimille, että aikoi
ostaa ne viisitoista eekkeriä niittyä, jotka ovat myytävänä, jos vain
saa tänä syksynä kauroistaan hyvän sadon.»

»En minä sellaista edistystä tarkoita; se on varsin arkista ajattelua.
Minä tahtoisin elää hienommin ja pitää palvelijattaren — sellaisen,
joka voisi tarjoilla pöydässä. Ja nyt hän paiskaa minulle lapsen. Minun
täytyy uurastaa entistä enemmän.»

»Älä sure; kyllä kai hän avaa oven sinulle edelleenkin», virkkoi Polly
häijysti.




36.


Sen vuoden aikana, jonka Robert oli ollut naimisissa, hän oli vain
vähän nähnyt Hannaa. Tämä oli palannut High Tiltiin pari kolme kertaa.
Kerran Robert oli tavannut hänet ja sanonut: »Hyvää huomenta, rouva!»
varsin äänekkäästi, ja toisella kerralla hän oli nähnyt hänet etäällä
kävelemässä Dariuksen kanssa Megrimsin mäkeä ylöspäin. Mutta he eivät
olleet koskaan muuta kuin tervehtineet eivät olleet koskaan haastelleet
eikä hän tiennyt, mitä Hanna ajatteli hänen avioliitostaan.

Hannan tilapäinen läsnäolo ei ollut tuottanut Robertille mitään
levottomuutta. Hänen avioliittonsa oli parantanut loukatun ylpeyden
haavan; hän saattoi pitää päänsä pystyssä; hän oli osoittanut
Hannalle, että hänen mahtinsa oli murrettu. Sitäpaitsi oli High Tilt
kahdeksan kilometrin päässä Campany's Hatchista, joten hänellä ei
ollut alituista vaaraa Hannaa kohdata, eikä hän useinkaan tiennyt
hänen käyneenkään ennenkuin hän oli jo jälleen lähtenyt. Sitäpaitsi
oli hänen avioliittonsa saanut aikaan valtavamman muutoksen hänen
elämässään kuin hän oli luullut. Se ei ollut tavallisen lemmensuhteen
pelkkä vahvistuminen ja kodistuminen. Mabelilla oli häneen ihmeellinen
vaikutusvalta, jollaista ei kellään tytöllä, ei edes Hannalla ollut
aivan samalla tavalla ollut. Mabel hallitsi häntä järjestämällä
hänen elämänsä mukavaksi, ja Bob maksoi hänelle kaikki noudattamalla
hänen vaatimuksiaan pikkuseikoissa. Bob totteli häntä vähäpätöisissä
asioissa: noutamisessa ja kantamisessa, nostamisessa ja avaamisessa
— ja hänen tottelemisensa oli välttämätöntä, — kun taas Mabel
suuremmissa, henkilökohtaisemmissa asioissa alistui hänen tahtoonsa.

Ylipäänsä Bob oli onnellinen. Hänen maatilansa oli hänelle tärkeä
asia, ja kun se oli heti alussa hyvin varustettu elukoilla ja kun
hänellä oli sekä pääomaa että kokemusta, ei se toistaiseksi ollut
tuottanut hänelle paljoa levottomuutta. Hän uurasti oman tilansa
hyväksi niin keskitetyn tarmokkaasti kuin ei koskaan olisi Jimille
uurastanut; sitäpaitsi ei hän enää tuntenut mitään kiusausta
seikkailuihin. Hänen vaistonsa olivat tyydytetyt, ja hän oli kiintynyt
peltoihinsa niin uskollisesti, ettei koskaan ollut osoittanut samaa
kiintymystä Bodingmaresin vainioihin. Hänen mielenkiintonsa keskittyi
tuohon maalaiseen punaiseen rakennukseen kunnioitusta herättävine
ulkosuojineen; hämärät, epämääräiset halut eivät enää viekoitelleet
häntä pois velvollisuuksistaan. Tuntematon seikkailu ei enää viittonut
hänelle taivaanrannalta.

Oli ehkä ihmeellistä, ettei hän kuullut sen kutsua, sillä ei hän
suinkaan vielä ollut kutsujaa tavoittanut ja omakseen saanut. Campany's
Hatchissa ei ollut mitään seikkailullista enempää kuin Mabelissakaan —
kaiken uuden niissä hän oli oppinut noin viikon kuluttua. Eipä niin,
että Robert koskaan oli tietoisesti seikkailuja etsinyt. Kutsu oli aina
tullut hänen aistiensa hämäränä hämmennyksenä, ja sitä totellakseen
hän oli juossut vain lähimpään kapakkaan... Mutta tämäkään hänen oman
miehuutensa levoton ärsytys ei häntä enää yllyttänyt. Se oli tyydytetty
ja kuuro. Se oli tiivistynyt ja kovettunut sen nälkiintyneen surun
syvyyden yläpuolelle, joka yksinään olisi voinut vastata kutsuun
taivaanrannalta, niinkuin syvä vastaa syvään. Hänen rakkautensa
Hannaan oli hautaantunut sen vaistojen tyydytyksen alle, jonka Mabel
ja Campany's Hatch olivat saaneet aikaan. Hän uskottelihe rakastavansa
Mabelia. Tämä oli toisinaan ärsyttävä, ja silloin tällöin vaihdettiin
heidän välillään teräviä sanoja, mutta ylimalkaan hän oli sievä, mukava
lapsonen, ja Robertin elämä hänen kanssaan oli kuin uneliasta lepoa
hänen Hannaa kosiskellessaan kokemiensa myrskyjen ja hänen yksinäisen
elämänsä näännyttävän kuivuuden jälkeen.

Heidän avioelämänsä alussa, kun hän oli ehtinyt herättää Mabelin
intohimot, kyseli tämä häneltä paljon Hannasta, mitä ei ollut koskaan
tehnyt heidän kosiskeluaikanaan. Mabel näkyi haluavan vaimentaa
mustasukkaisuutensa, ja Bobin avulla hän oli siinä onnistunutkin. Bob
oli vakuutellut hänelle, että kaikki oli ohi ja että hänen tunteensa
Mabelia kohtaan olivat aivan toista kuin mitä hän oli tuntenut Hannaa
kohtaan — mikä oli totta, vaikka Bob olisi häntä tyynnyttääkseen
kyllä valehdellutkin kuinka paljon tahansa. Mabel oli uskonut hänen
vakuuttelunsa, ja pian näkyivät kaikki hänen epäluulonsa haihtuneen.
Juorut eivät High Tiltistä saapuneet Bodiamiin asti kuin vallan
hämärtyneinä, eikä Hannan liikkeitä tunnettu eikä pidetty silmällä.
Mabel oli varma miehensä rakkaudesta ja ylpeili hänestä, kun hän
osoitti edistyvänsä opetetuissa hienoissa tavoissa.

Mutta kun hän tiesi, että hänelle oli syntymässä lapsi, näkyi osa tästä
luottamuksesta haihtuvan. Syyt olivat epäilemättä osaksi ruumiillisia,
mutta Mabel myöskin epäili puolisoaan, koskei hän enää luottanut
omaan ulkonäköönsä. Hän sanoi itselleen, että hän oli »väritön», eikä
odottanut Robertin pitävän hänestä kivuloisen näköisenä yhtä paljon
kuin jos hän olisi näyttänyt terveeltä. Hän sanoi, että se oli häpeä,
ja valitti katkerasti ystävälleen Murielille, koska Polly ja Mary eivät
osoittaneet myötätuntoa eikä edes Elizabeth voinut käsittää, kuinka
sellaisia toiveita kuin Mabelin kukaan saattoi tervehtiä muuta kuin
suurella ilolla.

Muriel myönsi, että se oli häpeä ja että miehet olivat kaikki
samanlaisia. Hän yhtyi Mabelin inhoon sen johdosta, että hänen miehensä
vielä vietti monet illoistaan »Kuninkaan päässä», sensijaan että olisi
istunut kotona vaimonsa luona.

»Vähin, mitä hän saattaisi tehdä, olisi luopua siitä ja osoittaa
minulle hiukan huomaavaisuutta nyt, kun olen näin huonona.»

»Ne ovat kaikki samanlaisia», sanoi Muriel.

»Minulla on yksinäni niin ikävä — minä väsyn ompelemiseen.»

»_Ma belle_, jos sallit minun sanoa, niin teit erehdyksen, kun koskaan
päästit häntä illalla ulos. Miehellä ei ole oikeutta kuluttaa iltojaan
kapakassa, kun kerran on mennyt naimisiin.»

»Minä en voinut häntä estää. Ka, hän kävi 'Kuninkaan päässä' jo kaksi
viikkoa sen jälkeen, kun olimme tänne muuttaneet. Hänellä oli näet
pahoja tapoja jo ennen avioliittoaan; mutta enhän minä toki luullut
hänen niitä jatkavan. Hän sanoo, että tämä on hänelle ainoa tilaisuus
tutustua seudun maanviljelijöihin, kosken minä halua, että he aina
käyvät talossa.»

»Tapaileeko hän koskaan sitä naista, johon hän ennen oli niin
kiintynyt?»

»Ei — tietysti ei. Miksi sitä kysyt? Kuka on sinulle kertonut, että hän
oli kiintynyt johonkuhun naiseen?»

»Sinä itse, rakas ystävä, silloin kun hän alkoi sinua lähennellä. Ja
asiasta on paljon juoruttu...»

»Ei senjälkeen kun hän meni naimisiin!»

»Ei, ei — mutta minusta vain tuntui omituiselta, että hän on niin
paljon ulkona. Mitä hän kapakassa tekee? Eihän hän toki juoppo liene.»

»Eipä suinkaan — en voi sanoa nähneeni häntä liian liikutettuna
senjälkeen, kun menimme naimisiin, vaikka hän kuulemma sitä ennen
joskus maistoi enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.»

»Mitä hän sitten 'Kuninkaan päässä' tekee?»

»Hän tapaa niitä naapuriston miehiä, kuten sinulle kerroin. Ja pelaa
biljardia ja harjoittaa typeriä urheiluja, kuten keihäänheittoa; ja
niillä on tupakkakonsertteja ja kokouksia, — Bob sanoo aikovansa
liittyä druideihin. Mutta ethän sinä Muriel vain luulle, että hän
juoksee kenenkään perässä...?»

»En tietenkään, _ma belle_. Minua vain ihmetytti, että hän liikkuu niin
paljon ulkona; mutta nyt kyllä tajuan, että asia on niinkuin sanot;
hän tapaa naapuriston miehiä. Varmasti hän on uskollinen... Hänellä on
luotettava ilme, ja vain siksi, että kaikki miehet ovat samanlaisia, en
voinut olla tuumimatta — varsinkin, kun on niin paljon huhuiltu...»

»Huhuiltu mitä? Ei meidän avioliittomme jälkeen.»

»Ei, johan sen sanoin — tarkoitan vain niitä vanhoja huhuja. Olen
moneen kertaan vakuuttanut olevani varma, että hän on kunnon mies.
Luulen, rakas ystävä, että käyt levottomaksi. Parasta, ettet sallisi
hänen sitä nähdä — se juuri hänet pilaisikin.»

Mutta Mabel ei voinut sitä puolisoltaan salata. Hän oli nyrpeä ja
hermostunut, ja Murielin sanat saivat sairaloisen otteen hänen
mielikuvituksessaan. Kuitenkin kaikitenkin oli varsin kummallista, että
Bob oli niin paljon poissa. Mabel oli sitä aina vastustellut, mutta
Bob ei halunnut mitenkään muuttaa tapojaan, edes nytkään, kun hän oli
näin sairaana ja kurjana. Tietenkään ei ollut heidän avioliittonsa
jälkeisinä lähikuukausina ollut kysymys mistään uskottomuudesta.
Vaimo oli vallan varma, että mies oli tosiaankin käynyt tapaamassa
naapuriston maanviljelijöitä, joiden hän ei halunnut käyvän talossa.
Mutta nyt... nyt kun hänen ulkonäkönsä oli riutunut... nyt kun hän
oli väsynyt ja haluton ja — hän myönsi sen, vaikka puolustelihe —
tuskitteleva? Ehkä Bob oli antautunut jonkun muun pariin ajan ratoksi,
kunnes Mabel olisi jälleen entisellään — tai ehkä hän oli palannut sen
mustalaisnaisen luo? Tämä ajatus kiusasi häntä enemmän kuin edellinen
— Mabel olisi voinut sietää tuntematonta kilpailijatarta paremmin kuin
kilpailijatarta, jota hän jo oli oppinut pelkäämään. Se ajatus piinasi
häntä, ja vihdoin hän tuli lausuneeksi sen ilmi.

»Bob, tapaatko sinä nykyisin koskaan Hanna Ideniä?»

Toinen luki Sussexin sanomalehteä takkavalkean ääressä ennenkuin menisi
pelloilleen, ja vaimon täytyi toistaa sanansa ennenkuin ne kiinnittivät
hänen huomionsa. Bob säpsähti hiukan.

»En, en tietenkään. Mistä sellainen ajatus yhtäkkiä on pistänyt
päähäsi?»

»Enpä tiedä... kun sinä käyt niin usein kylässä ja jätät minut
yksikseni...»

»Minähän käyn vain 'Kuninkaan päässä'. Sanoithan, ettet siitä välitä.»

»Tähän asti en juuri välittänytkään. Mutta nyt voin niin huonosti...»

Robert punastui. Tuskitteluillaan ja voivotteluillaan Mabel aina
tärveli hänen luonnollisen, yksinkertaisen ilonsa lähestyvästä
isyydestään. Hän ei voinut käsittää, miksei vaimo ollut yhtä mielissään
ja toivehikas kuin hän. Mutta hän vastasi hänelle lempeästi, sillä
vaikka se ärsyttikin häntä, vetosi vaimon tila hänen varsin miehiseen
säälintuntoonsa.

»Olen pahoillani, ettet tunne voivasi hyvin, pikku rukka. Mutten minä
tiennyt sinun välittävän käynneistäni — enhän minä koskaan viivy
myöhään ulkona.»

»Mutta illat ovat ainoa rauhallinen tovi, jonka saamme yhdessä viettää.»

»On meillä muitakin aikoja, ja minähän käyn poissa vain silloin
tällöin.»

»Viime viikolla kävit kolmesti.»

»Ka, meillä oli maanviljelijäyhdistyksen kokous, toisella kertaa
taas druidien, ja kolmannella kävin tapaamassa Elpheetä niiden
portugalilaisten rehunauriiden vuoksi, jottei tarvinnut vaivautua
Wassallille asti.»

»Enpä välitä, kunhan et vain tapaa Hannaa.»

»Kuinka minä hänet tapaisin? Hän ei ole minun tavattavissani. Hän on
parinsadan kilometrin päässä...»

Hänen äänensä, joka oli alkanut kärsimättömään sävyyn, päättyi aivan
toisenlaiseen säveleeseen. Hän oli siitä tietoinen, vaikeni ja puri
huuliaan.

»Bob, sinä välität hänestä edelleenkin; minä kuulen sen
äänensävystäsi...»

»En minä välitä hänestä; älähän ole niin hupsu, mirriseni, tai minä
suutun.»

Mabelin silmät vettyivät.

»Minä en tahdo sinua suututtaa, Robert; minä tiedän, että puhut totta.
Mutta minä en voi olla tuskittelematta... sinä jätät minut niin paljon
yksikseni... ja minä tunnen itseni niin sairaaksi...»

»Tahtoisitko, että lähettäisin hakemaan lääkärin?»

»Ei, ei; ei minua oikeastaan mikään vaivaa — olen vain väsynyt ja
yksinäinen...»

Bobin närkästys suli sääliksi, ja hän kurotti käsivartensa vaimoaan
kohti. Mabel tuli hänen luokseen ja nojasi raskaasti häntä vasten,
hänen pehmeän, hajuvedeltä tuoksahtavan tukkansa valahtaessa hänen
kasvoilleen ja hänen käsivartensa hiipiessä ja tiukentuessa hänen
kaulansa ympäri, pitäen Bobin poskea omaansa vasten.

»Minä en mene kylälle, kosket sitä halua», jupisi mies. »Minä pysyn
sinun luonasi, koska tunnet itsesi huonovointiseksi.»

»Siinä menettelet oikein, Bob; minä tiesin, ettet sinä käsittänyt minun
tunteitani, sillä muutoin et olisi lähtenyt.»

Mabelin huulet liikkuivat hänen poskeaan kohti, ja Bob kääntyi häneen
päin, kunnes heidän suunsa yhtyivät. Puristaen häntä tiukasti ja
tuntien hänen lapsensa painon, Bob saattoi hetkiseksi unohtaa kuinka
kitkerän suloinen hän oli ja tukehduttaa kaipuunsa sitä naista kohtaan,
jonka hengen Mabel oli manannut esiin.




37.


Kylmänä marraskuun päivänä Robert oli Salehurstin torilla ostamassa
nuoria lampaita. Hänen suoniittynsä olivat kasvaneet niin hyvin,
että hän tunsi kiusausta ja kykenikin laumaansa lisäämään. Hän tunsi
vienoa tyydytystä, joka ikäänkuin löysi vastakaikua kellervästä
päiväpaisteesta, kun se kimalteli puilla ja oksista ja okaista
riippuvissa sadepisaroissa. Ilma oli kylläinen kostean, poljetun maan
ja mahentuneiden lehtien imelästä tuoksusta. Kylmässä oli jotakin
jähmettynyttä; se näkyi pitävän koko seutua viileän päiväpaisteen
kylvyssä. Ei tuntunut tuulen värähdys; siellä täällä riippui
heleänpunainen lehti liikkumattomana varvikossa, sillä välin kun
ylempää kurottuvain oksain ohikulkevista kärryistä riipomat olkitukot
kuulsivat alallaan ilmassa.

Robert teki kauppansa nopeammin kuin oli odottanutkaan. Hän osti
kaksitoista mustapäistä uuhta eräältä Iden Greenin maanviljelijältä ja
käski paimenensa saattaa ne Campanyyn. Sitten he menivät »Kahdeksan
kulkusen» kapakkaan. Tarjoiluhuone oli hyvin täynnä ja kyynärpäät
tyrkkivät toisiaan, samalla kun tervehdyksiä huudettiin olkapäitten yli
— kun Boorman Copt Hallista äkkäsi Little Londonin Pixin tai Boarsneyn
Willard tervehti Gablehookin viljelijää tai Harlakendenin vähäiseksi
vaipunut maajunkkari toivotti hyvää päivää Scales Crouchille,
Mountpumpsille tai Darwell Holelle. Oli iso joukko maanviljelijöitä ja
karjankasvattajia, ja Robert erosi pian ensimmäisestä toveristaan. Hän
oli iloinen tavatessaan uuden arvokkuutensa ja pienen varallisuutensa
pohjalla vapaatilallisia, jotka hänen hurjasteluaikanaan olivat häntä
halveksineet. Hän kilisti Shovellin kanssa ja kilisti Pontin kanssa, ja
sitten hän äkkiä huomasi, että Darius Ripley oli tullut kapakkaan.

Hän säpsähti. Hän ei ollut luullut Dariuksen olevan lähitienoilla,
eikä ketään mustalaisista ollut näkynyt markkinoilla. Jos Darius oli
täällä, ei Hanna voinut olla kaukana, ei ainakaan etäämpänä kuin
Blindgroomsissa. Robert tunsi pistoksen sydämessään; hän oli luullut
Hannan olevan puolentoistasadan kilometrin päässä täältä Chichesterin
tuolla puolen, ja nyt täytyikin hänen olla aivan lähellä häntä, ehkä
ihan ovella. Hän nyökkäsi Dariukselle, joka nyökkäsi vastaan ja irvisti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tulevansa levottomaksi.
Tarjoiluhuone leveäselkäisine miehineen, leveiden ääntiöiden
putoillessa paikallismurrettaan haastavilta huulilta ja tutunomaisen
oluenhajun ja piipuista tupruavan savun höyrytessä ilmassa, oli
tullut sanomattoman ummehtuneeksi, ja ikäväksi. Hän lausui ohimennen
pari joutavaa sanaa Pontille ja Shovelille ja painui heistä poispäin
Dariusta kohti.

»Hyvää päivää», virkkoi hän.

»Päivää, päivää», vastasi mustalainen.

»En tiennyt sinun olevan täälläpäin. Oletko täällä hevosia myymässä?»

»Oletko sinä täällä hevosen ostossa?»

»En ole. Mutta kyllähän minä sinun pelisi arvaan. Sinulla on kaiketi
muutama koni talutusnuorassa tämän kapakan takanurkalla.»

»Olen tuonut joitakuita pieniä harmaita Hampshiresta, yhtä vahvoja kuin
teidän kovin isokokoiset vetohevosenne näillä seuduin. Haluaisitko
vilkaista niitä?»

»En välitä. Onko Hanna täällä?»

»Hän on tämän saman ravintolan ulkopuolella. Hän ei voinut tulla
sisälle pienokaisen tähden.»

»Pienokaisen!»

»Niin, meillä on soma kakara — kristitty kakara, nimeltä Gwendolen
Aurora... Jäähyvästi, herra Reuhaaja — niin, minulla on joitakuita
pieniä siroja juoksijoita tuolla pihassa...»

Robert tyrkättiin pois. Hän katsoi miesten päiden yli avoimelle ovelle
ja lähti sitten äkkiä sitä kohti. Hän tiesi, että jos hän pysähtyisi
ajattelemaan, jäisi hän seisomaan paikalleen, eikä hän siis ajatellut.

Ulkona hän ei nähnyt ketään. Hän seisoi hetkisen oviaukossa
kurkistellen kadulle, missä päiväpaistetta välähteli rakennusten
päätyjen luomassa varjossa, mutta sitten joku liikahdus hänen
vieressään sai hänet kääntämään päätänsä, ja hän näki Hannan aivan
lähellä itseään seinää vasten nojaamassa. Tämä seisoi omituisen
hievahtamattomana, ruskeana käärönä, kantaen pienokaista huivissaan,
kuivien lehtien kahistessa tuulen ajelemina hänen jalkojaan vasten. Hän
tuijotti Bobiin, ja hetkisen pysyivät molemmat vaiti.

Sitten Bob sanoi hänelle: »Hyvää päivää!» kuten oli sanonut hänen
miehelleenkin. Hanna vastasi: »Hyvää päivää!»

»Eikö sinua palele seisoessasi täällä ulkona?»

Toinen pudisti päätänsä.

»Minä en saa tulla sisälle tämän pienokaisen vuoksi. Sellainen on laki.»

Bob oli tullut häntä lähelle ja seisoi tuijottaen lapseen. Se oli
hyvin pieni, ruskea ja ryppyinen. Hänestä se näytti paljoa enemmän
»muukalaiselta» kuin isä tai äiti. Ranteessa oli pienoinen rannerengas,
joka tätä muukalaisuutta vieläkin korosti.

»Kuinka vanha se on?» kysyi Bob koneellisesti.

»Lähes neljä kuukautta.»

Hän saattoi nähdä Hannan käden pienokaisen ruumiin alla, ja siinä oli
jotakin pingoitettua ja hellää, mikä todisti ominaisuutta, jollaista
hänen ei ollut koskaan sallittu Hannassa nähdä. Hänen katseensa liikkui
hitaasti lapsesta äidin rinnoille ja viipyi sitten pelokkaana hänen
kasvoillaan...

Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että tuntui kuin Hannan olisi
täytynyt se kuulla. Mutta hän ei virkkanut mitään. Hän tunsi hetkiseksi
pakotusta lausua tunteensa ilmi, kaipauksensa, joka oli kasvanut
satakertaiseksi, kun hän näki, että Hanna olisi rakastanut hänen
lastaan. Mutta hän pysyi ääneti osaksi toivottomuudesta, tietäessään,
että Hanna nyt kuului toiselle miehelle ja tuolle käsivarsillaan
pitelemälleen lapselle, osaksi tietoisena siitä, mikä ei ollut niin
paljon uskollisuutta kuin tosiasian myöntämistä, että hän itse kuului
toiselle naiselle ja vielä syntymättömälle lapselle...

Äkkiä hän huomasi, että Darius Ripley seisoi heidän takanaan. Yksi ja
toinen oli tullut ulos hänen jutellessaan Hannan kanssa, mutta hän oli
ollut selin sinnepäin eikä ollut ketään huomannut.

»Eikö ole soma kakara?» sanoi Darius.

»Mainio», myönsi Robert.

»Luuletko, että tyttönen tulee enemmän minuun kuin äitiinsä?»

»Ehkä enemmän sinuun»; sillä lapsen pienuus viittasi enemmän
pienikokoiseen isään kuin hänen vaimoonsa, joka rotuisekseen oli iso
nainen, — vaikka lapsi kasvoista päättäen ei näkynyt olevan kummankaan,
vaan jonkun heidän yhteisen hämäräperäisen esivanhempansa.

»Minä otan sen nyt», sanoi Darius, »jotta sinä voit mennä juomaan
kulauksen, rakkaani».

»Kiitos, Darius», sanoi Hanna sirosti. »Minä menen sisälle, jos herra
Robert Fuller tulee mukaani. En halua mennä yksinäni karkeaan seuraan.»

Robert vei hänet tarjoiluhuoneeseen ja tilasi hänelle lasin kuuden
pennyn olutta ja hiukan portteria. Hän näki talokkaiden tuijottavan
häneen uteliaina ja kuiskuttelevan toistensa korviin. Mutta hän ei
välittänyt muotoseikoista — hänen koko olentonsa keskittyi nauttimaan
näistä muutamista minuuteista Hannan seurassa. Hän ei puhunut, vaan
seisoi tuijottaen seuralaiseensa tämän juodessa nestettään, jotavastoin
hänen oma lasinsa oli tarjoilupöydällä koskemattomana.

»Enpä voi nimittää sinua hilpeäksi toveriksi», virkkoi Hanna mennessään
ulos ja pyyhkiessään suutaan huivinsa kulmaan. »Mutta minä kiitän
sinua parhaiten virvokkeesta. Ja nyt täytyy Dariuksen ja minun lähteä
liikkeelle, sillä meillä on täällä hommaa.»

»Hyvästi», sanoi Robert kömpelösti, katse maahan luotuna.

»Hyvästi, Robert Fuller; olipa hauskaa tavata.»

He lähtivät katua ylöspäin toria kohti, ja Bob kääntyi Bodingmaresin
suunnalle. Hän tunsi itsensä omituisen väsyneeksi, ja kun talon
ruokapöytä oli katettu, tunsi hän aivan outoa ruuankammoa. Jim ivaili
häntä navakasti, ja Mary suvaitsi närkästyä, sanoen tietävänsä, että
pihvipiirakka kyllä oli hitusen raakaa, muttei niin paljoa, että hänen
tarvitsi nurista, varsinkin kun Mabelin piirakkain varmastikin usein
täytyi mennä ihan piloille siinä uunissa, johon tarvittiin ylimääräinen
tiili, kuten oli hänelle kerrottu monta monituista kertaa. Bob otti
heidän nuhteensa vaieten vastaan ja näytti heistä, kuten tavallisesti,
raskasmieliseltä ja typerältä. He tekivät sen johtopäätöksen, että hän
varmaankin oli ottanut ryypyn liikaa, juuri kylliksi tehdäkseen itsensä
uniseksi.

Hän ratsasti pois varhain iltapäivällä. Taivas oli seestynyt, ja
himmeänsinisiä vaaleahkoja täpliä näkyi ryhmittyneen auringon
ympärille, ikäänkuin heijastuen valossa, antaen kujien pinnalle,
latojen katoille ja syyskuraisille pelloille kummallisen vetisen
vivahduksen, joka muistutti kirkkaan, mutta matalan lammen pohjaa.
Robert kääntyi tielle, joka nousee Rotherilta Salehurstin kirkon
luona ja sitten menee Bantonyn ja Churchsettlen ohi Haiselmanin ja
Prawlin taloihin Bodiamiin. Hän ajoi verkalleen, kirkkaan surullisessa
haltioitumisessa, jonka aiheutti ratsun poljennolliset liikkeet,
kavioiden mäiske tanhuan ohuessa niljakkaassa loassa ja satulanahan
natina.

Hänen muistiinsa elpyi tässä valjussa valossa katkeria, kaihoisia
asioita, ja näitä muistoja reunustivat kyyneleet kuin okaista riippuvat
sadepisarat. Ne olivat muistoja tanhualta, kävelyiltä kauan sitten,
jolloin hän käsivarsi Hannan vyötäisillä ja tämän pää nojaamassa
hänen olkaansa vasten oli hänen kanssaan vaeltanut Silver Hilliä
ylöspäin uuden kuun punertavassa hämärässä tai katsellut pensasaidan
takaa häämöittävien vainioiden ruskeaa välkettä, pimennon vähitellen
karkottaessa valon maasta ja sirotellessa sitä hohtavina säkeninä
taivaalle. Hän saattoi tuntea Hannan hengityksen poskellaan, tuntea
hänen lämpönsä huivin alle pujottaneessa käsivarressaan ja kuulla hänen
lemmekkäitä sanojaan, jotka olivat niin harvat.

Hänen Hannaan kohdistuvat ajatuksensa näkyivät uivan lokakuun vetisessä
päiväpaisteessa; ne olivat osana syksyn riutumisesta, osana kesäisistä
muistoista... Hän toivoi, ettei hän olisi nähnyt häntä siellä
seisomassa, kuivat lehdet kasaantuneina jalkojen ympärille. Hanna oli
poissa, poissa — ei enää koskaan olisi hänelle viehkeä, lämmin ja
lemmellinen... Hänen täytyi siis unohtaa, olipa jo hänet unohtanut,
ottanut vaimon, siittänyt lapsen, perustanut kodin. Miksi siis Hanna
oli palannut? Hän oli vain haamu.

Äkkiä hän kuuli itseään huudettavan.

»Hei, herra Fuller!»

Ne olivat Wassallin Elphee ja Ethnamin Crouch, kumpikin tilapäisiä
tuttavia »Kuninkaan päästä», nyt matkalla kotiinsa Elpheen kääseissä.

»Emme nähneet teitä markkinoilla.»

»Minä olin aseman torilla.»

»Teittekö kauppoja?»

»Ostin tusinan uuhia Virgolta.»

»Huono päivä lammasostoihin kai.»

»Kovin.»

»Näytätte ikäänkuin hiukan vilustuneelta.»

»Lienen kyllä vilustunut. Kaikki jäseneni tuntuvat kohmettuneilta.»

»Tulkaahan juomaan lasi 'Punaisessa Leijonassa' — whisky on paras
yskänlääke.»

He olivat nyt lähellä ravintolaa High Wigsellin tienhaarassa.
Robert olisi kernaasti halunnut päästä tovereistaan eroon, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuumi, että hiukan hilpeää seuraa
ja lasi, pari voisi karkoittaa muutakin kuin vilun. Oli vielä kaksi
englanninpenikulmaa Campany's Hatchiin, ja jos ne olivat edellisten
kolmen veroiset...




38.


Kotiin päästessään hän tunsi itsensä melkoisesti hilpeämmäksi
ja reippaammaksi. Hän oli juonut kolme lasillista ja haastellut
paljon uuhista ja oinaista, vehnän hinnoista ja tariffiuudistuksen
mahdollisuuksista. Hannan kuva oli sumentunut hänen muistissaan, ja hän
oli sanonut itselleen useita kertoja, että se kaikki oli »ollutta ja
mennyttä». Hänen ajaessaan talon kujaa pitkin hohteettomassa hämärässä
alkoi hänen sydämensä kaihota Mabelia. Tuntuisi hyvältä pitää häntä
taas käsivarsillaan... Olihan hän sittenkin se, mitä hän oli saanut,
jotavastoin Hanna oli vain toisen miehen saalis...

Hän tapasi vaimonsa odottamassa ruokasalissa, johon teepöytä oli
katettu. Mabel ei ollut vielä sytyttänyt lamppua, ja hänen tukkansa
hohti omituisen kullankellervänä hämärässä; kasvot näyttivät kalpeilta
ja jokseenkin ontoilta.

»Hyvää iltaa, mirriseni.» Hän syleili Mabelia jokseenkin rajusti, mutta
vaimo työnsi hänet pois.

»Miksi olet viipynyt näin myöhään?»

»En tiennyt, että oli myöhä...»

»Kello on yli viiden, ja sinä lupasit tulla kotiin heti päivällisen
jälkeen; minä olen sinua odottanut. Missä olet ollut?»

»Olen pahoillani, tyttöseni.» Taaskin hänen käsivartensa kurottuivat
häntä kohti, mutta Mabel väisti.

»Istuhan juomaan teetäsi — kattila kiehuu.»

Hän istuutui — tottelevaisena, jollaiseksi Mabel oli hänet
pikkuasioissa opettanut.

»Missä olet ollut näin kauan?» toisti vaimo.

»Olin torilla ja ostin tusinan hyviä uuhia Iden Greenin Virgolta ja
sitten menin syömään päivällistä.»

»Mutta sen ei olisi pitänyt viivyttää sinua näin myöhään.»

»Kotimatkalla satuin Elpheen ja Crouchin pariin, ja pistäysimme
'Punaisessa Leijonassa' juomassa whiskyä.»

»Niin, sinä lemuat whiskyltä.»

Bobia kiusasi tämä äkäisyys. Silläkö tavoin hän otti vastaan
aviomiehensä päiväkauden poissaolon jälkeen? Sitten hän muisti, että
vaimo tunsi itsensä huonovointiseksi, — ehkä oli tuskitellut ja ollut
hänestä levoton. Hän kurotti kätensä ja hyväili häntä.

»Älä käpälöi minua aterioitaessa, Robert. Olenhan sanonut sinulle,
ettei se ole hienotapaista. Et ole virkkanut mitään markkinoista.
Kuinka voivat Jim ja Mary?»

Robert kertoi. Vaimo näytti hänestä tänään kovin avuttomalta ja
raihnaiselta. Sairastuisiko hän? Oliko jotakin tapahtunut?

»Näytät tavattoman riutuneelta, lintuseni. Onko jokin sinua
järkyttänyt?»

»Ei, ei. Minä tunnen voivani varsin hyvin. Kenen kanssa sinä juttelit
Salehurstissa?»

»Oh, Shovellin ja Coxin, Pontin ja Willardin kanssa.»

»Etkö kenenkään muun?»

»En muistaakseni, jollen ehkä Ebonyn.»

»Valehtelija!»

Sanat tulivat matalalla äänellä huulien välitse, jotka äkkiä kävivät
valkoisiksi ja ohuiksi. Robert töllisti häneen.

»Valehtelija!» toisti Mabel, puristaen kätensä nyrkkiin pöydällä.

»Mi — mitä tarkoitat?»

»Sitä, mitä sanon. Sinä kerrot minulle kimpun valeita. Sinä tapasit
Hanna Ripleyn Salehurstin markkinoilla. Sinun nähtiin juttelevan hänen
kanssaan 'Kahdeksan kulkusen' kapakan ulkopuolella.»

»No, entä sitten?»

»Entäkö sitten? Vai niin! Tahtonet väittää, ettei siinä ollut mitään.
Miksi kerroit minulle kaikki nuo valeet, jollei siinä mitään ollut?»

»Ei siinä ollut mitään.»

»Voi sinua kauheaa valehtelijaa!»

»Lopeta jo. Lakkaa sättimästä minua. Minä saan puhua kenen kanssa
haluan.»

»Ja sitten valehdella minulle siitä.»

»Sinä teet minut hulluksi noilla syytöksilläsi. Minä en valehtele
enempää kuin sinäkään.»

»Niin vain — herjaa minua. Olet kiukuissasi, kun olet joutunut kiinni.
Sinä et luullut, että sinut oli nähty ja asia kerrottaisiin minulle.
Nyt jokainen nauraa minulle ja sanoo, että aviomieheni on palannut...»

»Ole vaiti!» pauhasi Bob.

»Mutta se on totta», uikutti vaimo. »Sinä et olisi sanonut, ettet ollut
häntä nähnyt, jollei kohtaamisessanne olisi ollut mitään sen enempää.»

»Minä vannon, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Miksi sitten sanoit minulle, ettet ollut häntä nähnyt?» »Minä en
sanonut sinulle, etten ollut häntä nähnyt.» »Sanoitpa.»

»Enkä sanonut.»

»Sanoitpa.»

Mabel purskahti itkuun. Tämä oli heidän ensimmäinen todellinen
riitansa. He olivat joskus kinastelleet, mutta siitä ei koskaan ollut
kehittynyt mitään vakavaa. Nyt oli ilmassa varma myrskyn uhka —
Mabel oli sairaloisessa, alakuloisessa tilassa, levoton, jännittynyt
ja mustasukkainen, Robert taasen järkyttävän, vaivaloisen päivän
vaikutuksen alaisena, mitä kolme lasillista whiskyä vaillinaisesti
verhosi. Tällä kertaa eivät vaimon kyyneleet näkyneet häntä
liikuttavan, kuten ne ennen olivat poikkeuksetta tehneet; ne näkyivät
pulppuilevan niin helposti hänen omiinsa verrattuina.

»Herkeä jo tillittämästä — siitä ei ole mitään apua. Sinä olet vain
äkäinen, tuskastuttava, mustasukkainen nainen.»

»Entä minkälainen mies sinä sitten olet? Laahustat muiden naisten
parissa silloin, kun minun täytyy pysytellä kotona — pian syntyvän
lapsesi tähden...»

Robertin nyrkki pamahti pöytään, niin että teekalut kilisivät ja
jäähtyvä juoma läiskähti kupeissa. Mabelin silmät värähtivät äkkiä
avoimina ja kuivina.

»Pidä suusi kiinni», ärjäisi Bob hänelle, »kosket voi sitä avata muuta
kuin valehdellaksesi. Laahustat toisten naisten kanssa! Hyvä Jumala!
Minä olen riippunut sinussa kiinni paremmin kuin ansaitsetkaan... Minä
kun en mennyt toista naista sen lähemmäksi kuin vain vilkaisemaan hänen
pienokaiseensa.»

Bobin kasvot vääntyivät, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Ei
suinkaan hän alkaisi itkeä ei, ei ainakaan Mabelin nähden... Vain tuo
äkillinen kuva Hannasta seisomassa oven ulkopuolella...

Mabel nousi ylenkatseellisesti tuoliltaan.

»Minä luulen, että olet humalassa, — olet juonut sen elukan kanssa.
Minä en jää kuuntelemaan sinua enää. Sinä olet inhoittava otus, enkä
minä puhuttele sinua jälleen ennenkuin selität ja pyydät anteeksi.»

»Minä olen selittänyt siitä asti, kun aloimme teenjuonnin.» »Ennenkuin
selität totuudenmukaisesti», lisäsi vaimo ja astui ulos huoneesta.

Oli jotakin hänen halveksivassa ja epäilevässä sävyssään, mikä ärsytti
Bobin vimmaan. Vihdoinkin Mabelin tuli menettää itsekunnioituksensa
yhtä hyvin kuin toisenkin. Bob ryntäsi hänen jälkeensä, kun hän oli
sulkemaisillaan oven, riuhtaisten hänen kätensä siitä irti. Punoittavat
kasvot ja väkijuomilta lemahtava hengitys herättivät Mabelissa
äkillisen pelontunteen. Hän riensi käytävään ja ylös makuuhuoneeseensa,
lukiten oven toisen nenän edessä.




39.


Jonkun silmänräpäyksen seisoi Robert ulkopuolella portaiden
sillakkeella, purkaen herjaussanastoaan, joka ei kuitenkaan ollut
varsin laaja. Mabel säilytti kiukuttavan äänettömyytensä ylemmyyden,
ja Bob oli juuri potkaisemaisillaan oven auki nöyryyttääkseen hänet
ruumiillisilla voimilla, kun alhaalta kuului samassa äänekäs kolkutus.
Hän ei ollut niin raivostunut, ettei olisi kaihtanut todistajia, ja
hilliten tunteensa hän astui alas ovea avaamaan.

Siellä oli nuorukainen Eyelidin talosta, joka tuli pussillinen karkeita
vehnäjauhoja mukanaan ja naama yhtenä irvistyksenä.

»Kaunis ilta, eikö totta? Herra kai voi hyvin?»

»Jokseenkin hyvin.»

»Kuulin teidän puhuvan tänne tullessani, — kaksi shillingiä takaisin,
eikö niin?»

»Niin. Ja hyvästi nyt.»

»Hyvästi.»

Yhä irvistäen käveli nuorukainen pois. Robert tuijotti hänen jälkeensä
mieli mustana.

— Jos jään pitemmäksi aikaa tähän taloon, niin minä murhaan hänet.

Hän painoi lakin päähänsä ja meni ulos. Viileä ilma hiveli hauskasti
hänen kuumottavia kasvojaan... Ne tuntuivat kovin kuumilta ja
pöhöttyneiltä; olikohan Mabel sittenkään ollut oikeassa väittäessään,
että hän oli hiukan toisella kymmenellä, kuten sanotaan? Hän oli
nauttinut vain kolme pientä lasillista whiskyä, mutta oli juonut
ne melkein tyhjään vatsaan, ja hän oli ollut niin kauheasti
kuohuksissaan... Ei, hän ei uskonut olevansa humalassa — ei juoma
ainakaan tuntunut jaloissa, hän saattoi kävellä hoipertelematta,
eikä katsekaan harhaillut. Hän oli vain hiukan kiihtynyt. Se oli
Mabelin, sen tyttölurjuksen syy — hänessä oli jotakin perin ärsyttävää
ja tuskastuttavaa; hänen kyyneleensä, hänen äänettömyytensä, hänen
nuhteensa, hänen valheensa, kaikki oli ollut yhtä kiukuttavaa.

Bob meni »Kuninkaan päähän». Se oli vajaan kilometrin päässä Campany's
Hatchista ja tuntui tällä hetkellä hänestä parhaalta turvapaikalta.
Hän ei palaisi Mabelin luo; jos hän tulisi metrin päähän hänestä nyt,
niin hän kävisi väkivaltaiseksi ja syntyisi meteli. Tämä oli pahempaa
kuin yksinään olo... Hän olisi menetellyt viisaammin, kun ei olisi
häntä nainut. Ensi kertaa avioliittonsa jälkeen hän tunsi ehdotonta
katumusta, oli äkkiä alkanut ikävöidä vapautensa päiviä, vaikka häntä
silloin olikin riuduttanut tyydyttämätön rakkaus. Hän rakasti vielä ja
oli vielä tyytymätön, ja kaupanpäällisiksi oli hänellä vielä sisukas
iestoveri, joka vaani hänen kompastuksiaan. Lempo hänet vieköön! Hän
oli narttu — kuten hän oli hänelle sanonut ja kuten talollisen poika
Eyelidistä oli kuullut hänen sanovan. Tuhat tulimmaista sentään!

Hän istui murjottaen ja joi lasillisen katajanmarjaviinaa veden kanssa.
Tarjoiluhuoneessa oli pari miestä, jotka huomauttelivat ilmasta ja
sadoista tai kyselivät häneltä, oliko hän tehnyt hyviä kauppoja
Salehurstin markkinoilla. Mutta hän ei ollut seuranhaluinen. Hän
kummeksui, kuka oli Mabelille kertonut, että hän oli tavannut Hannan,
ja kuinka paljon siitä tai kuinka paljoa enemmänkin hänelle oikeastaan
oli kerrottu. Ja katkeruutta lisäsi se, että hän olisi suonut vaimon
syytösten olevan hyvin perusteltuja eikä pelkkiä mustasukkaisen
naisen houreita, joka ei asiasta mitään tiennyt — ei tiennyt, ettei
Hanna koskaan voinut tulla hänen omakseen, ettei Hanna välittänyt
hänestä kahden äyrin vertaa, vaikka hän itse välitti hänestä enemmän
kuin mistään muusta, ja että hänen rakkautensa Hannaan oli pelkkää
toivotonta tuskaa, nälkää, jota ei koskaan voitaisi tyydyttää.

Hän joi vielä kaksi lasia katajanmarjaviinaa ja vettä. Ne karkoittivat
kylmyyden — karkoittivat sen hänen sydämestään. Mutta ryyppääminen
ei parantanut hänen mielentilaansa. Kapakka alkoi täyttyä, kun hetki
kävi myöhäisemmäksi, — seudun talokkaita ja pientilallisia pujahteli
sisälle juomaan iltalasinsa, ja ne tervehtivät häntä naapurillisesti.
Hänen vastauksensa kävivät happamiksi ja lyhyiksi; hän ei halunnut
kenenkään häntä puhuttelevan ja tunsi, että jokaisen täytyi tietää
hänen riidelleen Mabelin kanssa — se Eyelidin poika oli heille
varmaankin kertonut. Kaikki oli luhistumassa — hänen avioliittonsa ja
arvokkuutensa harhaluulo... Campany's Hatchin isäntä, vakava, eteenpäin
pyrkivä nuori mies, jolla oli sievä vaimo... nähty riiailemassa
mustalaisnaista »Kahdeksan kulkusen» ulkopuolella ja sitten kuultu
hänen herjaavan vaimoaan nartuksi ja uhkaavan murtaa hänen ovensa...

Ei ollut hänen tapeistaan ryypiskellä yksinään nurkassa. »Herra Fuller
ei näytä mieheltä, joka vastikään on ostanut hyvän joukon hiehoja»,
sanoi Lossenhamin Comfort. »Huomasiko isäntä niissä olevan kapia, kun
oli saanut ne kotiinsa?»

»Mitä sillä tarkoitatte?» Robertin käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin
pöydällä.

»Mitäkö tarkoitan? Sitä vain, mitä sanon, tietenkin.»

Mies näytti hämmästyneeltä. »Mikä on Fulleriin mennyt?» kysyi hän
Lomasin Burchilta.

»En tiedä, hän on tän'iltana äkäisellä päällä... Ehkä hän on ottanut
lasin liikaa.»

Robert kuuli viimeiset sanat.

»Niin, niin — te herjaatte minua. Sanotte minun olevan juovuksissa.
Minä en ole juovuksissa. Minä olen selvä.»

»Tietysti, herra Fuller, tietysti», myönsi Burch välttääkseen riitaa.

»Miksi sitten sanoitte, että olen juovuksissa?»

»Minä en suinkaan sanonut teidän olevan juovuksissa.» »Sanoittepa —
minä kuulin sen. Minä tiedän, että te kaikki puhutte minusta pahaa,
sanotte minun riitelevän vaimoni kanssa ja hännystelevän mustalaisia.
Minä tiedän sen.»

»Herra Fuller...»

Lomasin vapaatilallisen vakavaa, säädyllistä sydäntä suretti syvästi
tällainen käyttäytyminen hänen mieliravintolassaan. Robert näytti ihan
tappeluvalmiilta. Molemmat tulokkaat väistyivät pöydän luota pois.

»Totta onkin, mitä hän sanoo», virkkoi muuan nuori mies, joka vastikään
oli tullut sisälle; »hänellä oli kahakka vaimonsa kanssa. Pilbeam
Eyelidista käväisi Campany's Hatchissa ja kuuli hänen pauhaavan sille
vallan kauheasti.»

»Hyväinen aika», huudahti Comfort, vilkaisten vielä Robertiin, joka
selvyytensä todistukseksi oli tilannut uuden whiskyn.

»Hänen ei tulisi saada enempää», virkkoi Burch hiljaa ravintolan
isännälle; »hän on jo juonut liikaa. Kenties hän palaa peittoamaan
vaimoaan.»

»Itse en ole koskaan nähnyt häntä humalassa», vastasi isäntä, »vaikka
olen kuullut, että hän High Tiltissä useinkin joi järkensä. Häpeä, että
hän tuolla tavoin menee hunningolle. Kenen syy se lieneekään?»

»Vaimon», sanoi Comfort; »se on aika kaakottaja».

»Ei ole kai Fullerillakaan kyyhkysen luonne. Hän näyttää aika synkältä
tänä iltana. Enkä minä pidä tuosta hänen pöhöttyneestä ilmeestään»,
huomautti Burch.

»Minä kiellän Daisyä tarjoilemasta hänelle enempää», virkkoi isäntä.

»Hän riehaantuu.»

»Riehaantukoon vaan, mutta minun täytyy ajatella ravintolaoikeuksiani.»

Kun siis Robertin lasi taas ilmestyi pöydälle, sanottiin hänelle, että
hän oli saanut kylliksi sinä iltana.

»Tarkoitatteko, että minä olen humalassa?»

»Enhän minä sitä sanonut. Te vain ette näytä oikein terveeltä, eikä
väkijuoma tee teille hyvää.»

»Minä juon, mitä tilaan, ja maksan laskuni.»

»Te ette enää tänä iltana juo minun ravintolassani. Ka, herra Fuller,
reipastukaahan nyt ja menkää kotiin. Jos teillä on ollut pikku riita
vaimonne kanssa, niin parempi sopia se selvin päin.»

»Kuka väittää, että minulla on ollut riitaa vaimoni kanssa?»

»Ei kukaan ole sitä väittänyt.»

»Te väititte, ja se on hitonmoinen vale.»

»No, no, minä pyydän anteeksi — kunhan nyt vain menette kotiin,
herra Fuller. Tänä iltana ette ole oma itsenne. Ehkä joku näistä
herrasmiehistä lähtee teitä saattamaan jonkun matkaa.»

»Ken yrittääkin tulla mukaani, saa minulta tölmäyksen suoliinsa.»

»Ei kukaan lähde mukaanne — mutta menkäähän nyt.» Ravintoloitsija alkoi
menettää malttinsa.

Robert nousi ja käveli horjuen ovelle. Hän oli äkkiä huomannut, että
hänellä oli ankara päänkivistys, ja hän tunsi voivansa varsin pahoin.
Hän halusi saada hengittää raikasta ilmaa.

»Muistakaa, etten minä lähde teidän käskystänne», sopersi hän.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Bodiamin seudun säädyllisiä talokkaita
suututti moinen käyttäytyminen heikäläisen taholta. Kyllähän Robert
Fuller oli saapunut tienoolle epäilyttäväin huhujen seuraamana, mutta
hän oli aina käyttäytynyt arvokkaasti, ja vaikkei hän juuri ollut
kiehtova toveri, oli hän elänyt hyvässä sovussa useimpain kanssa.
Hän kuului Druideihin ja maanviljelijäin kerhoon... Kukaan ei ollut
aavistanut näkevänsä häntä tällaisena.

»Sääli hänen vaimorukkaansa», kuiskasi eräs nuori mies — Linkhillin
lampuotin poika — kämmenensä takaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän virui lattialla veren tulviessa
sieraimista.

Kuului sekavia huutoja ja huomautuksia. »Häpeä, häpeä!» »Ottakaa hänet
kiini!» »Hakekaa poliisit!» »Ei, ei, heittäkää hänet ulos!» »Nostakaa
hänet maantielle!»

Robert huitoi raivokkaasti, mutta ylivoima yllätti hänet. Hän tunsi
saavansa iskun poskeensa, juuri silmän alapuolelle, ja hän horjui. Ja
sitten hän tunsi, että häneen tartuttiin rajusti niskasta ja olkapäistä
ja että hänet häpeällisesti raahattiin ulos tarjoiluhuoneesta. Voimakas
tölmäys työnsi hänet suin päin kadulle ja ovi ponnahti kiinni hänen
takanaan.

Hetkisen hän seisoi torin kellervässä valossa, joka loisti kapakan
kierrekaihtimen takaa, puristi nyrkkiään ja noitui. Hän ei tiennyt,
mitä hän sanoi, hän oli tajuton raivosta ja väkijuomista. Sitten hän
kääntyi ja käveli poispäin. Hän ei välittänyt mihin hän oli matkalla...
Hän oli matkalla Hannan luo... Hän ei tiennyt, mihin hän oli menossa...
Tie tuntui nousevan ja laskevan hänen allaan niinkuin harmaa virta,
pensasaidat kohosivat ja vaipuivat kuin aallot... valot tanssivat
hänen silmissään... Kuului hevosen ravaamista... ja sitten huutoja:
»Ettekö näe, mihin olette menossa?» Ei, hän ei voinut nähdä. Hän seisoi
hetkisen ja noitui heitä, kun he olivat ehtineet ohi. Sitten hän astui
edelleen taas... maantie luisui ja pakeni hänen jalkojensa alta... hän
kai kulki vetten päällä... niinkuin Pietari kävellessään Kristuksen
luo... Oi, oi, hänen päänsä tölmäsi yhtäkkiä johonkin kovaan ja
kylmään. Hän kaatui, ja hänen viimeinen sekava tietoisuutensa raukesi
valonvälähdykseen, jota seurasi pimeys.




40.


»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen
minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»

Ne sanat olivat kirjoitetut mustilla kirjaimilla puhtaalle
paperiarkille, joka oli kiinnitetty hänen otsaansa. Ne olivat
kirjoitetut pimeydellä valoon, tai ne olivat kirjoitetut valolla
pimeyteen. Ne polttivat häntä; hän oli niinkuin pieni hiili, joka kyti
niissä. Oi, kuinka se koskikaan...! — Minua kirveltää tämä lieska. Se
on Jumalan rakkautta. Minä olen pieni hiili, joka palan siinä tulessa.
Oi, oi, oi, kuinka se koskeakaan...!

»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen
minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»

Se oli omituista — vaikka se tositeossa oli aivan luonnollista:
seinällä riippuva teksti, johon hän avoimin silmin tuijotti. Hän oli
luullut, että nuo sanat olivat hänen sielussaan — että hän oli niissä,
— ja kaiken aikaa ne vain riippuvatkin seinällä. Se oli tekstattu
raamatunlause — olisi hänen pitänyt se tunteakin — ja varsin kaunis
lause olikin. Kulmaan oli kuvattu kultarintakerttu, ja lisäksi oli
siinä muutamia kukkia. Hän ei tiennyt heillä olevan mitään tekstiä
kodissaan. Hän ei voinut muistaa, hänen päätään pakotti niin... ja
täytyi olla melkein ylösnousemisen aika... hänen täytyi reipastua.
Missä oli Mabel? Hän oli jo noussut — Bob saattoi kuulla hänen
liikkuvan huoneessa. Mutta se ei ollut heidän huoneensa — se oli aivan
erilainen — erilaiset huonekalut ja erilaiset seinäpaperit. Mihin hän
olikaan joutunut?

»Mabel!»

»Bob!»

Hänen nimensä lausuttiin itkeskelevällä, mutta keventyneen
hämmästyneellä äänellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mabel oli hänen
vuoteensa jalkopäässä, hänen ja tekstin välillä. Hänen tukkansa oli
epäjärjestyksessä ja kasvot kyynelten uurtamat.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Robert heikosti.

»Älä ole huolissasi, Bob, Kaikki on hyvin nyt.»

»Päätäni pakottaa.»

»Sen kyllä uskon.»

Mabelin äänessä oli värähdys, joka ärsytti jotakin uinuvaa muistoa. Hän
valveutui yhä enemmän.

»Missä minä olen? En ole kotona. Mihin olet minut vienyt?»

»En minä ole sinua mihinkään vienyt. Älä kiihoitu. Lääkäri sanoi, että
sinun tulee pysyä tyynenä.»

»Lääkäri? Olenko siis ollut sairas?»

»Kyllä maar.»

»Kuinka kauan?»

»Lähes kaksi päivää jo.»

»Olenko minä sairaalassa?»

»Et, sinä olet yksityisasunnossa. Muuan herrasmies löysi sinut
maantiellä lojumasta.»

»Maantiellä lojumasta? Kuinka ihmeessä minä maantielle jouduin?»

»Ka, Bob, sinä kiusoitat minua. Täytyyhän sinun muistaa.»

»Minä en muista mitään.»

»Etkö muista menneesi 'Kuninkaan päähän'?»

»Minä olen ollut 'Kuninkaan päässä' monta monituista kertaa; enkä siinä
suhteessa mitään erikoista muista.»

Mabel katseli häntä tarkkaavasti.

»Sanotaan, että olit juonut liikaa.»

Robertin aistimukset varmistivat tämän tuomion. Mutta miksi hän olisi
yhtäkkiä juonut itsensä humalaan, pysyttyään kaksi vuotta selvänä?...
Hän näki kuvan — oli ikäänkuin joku verho olisi vedetty syrjään
jossakin etäällä hänen muistinsa takalistolla, jolloin hänelle esiintyi
omituinen pieni kuva ikäänkuin unessa: siinä oli Hanna Iden seisomassa
ulkona kapakan ovella ruskeaan huiviin käärittynä ja pienokainen
käsivarsillaan... Kuvasta säteili hohdetta valaisten hämäriä nurkkia
ja näyttäen hänelle asioita, jotka hän oli unohtanut. Hän näki itsensä
juomassa teetä Mabelin kanssa ruokasalissa, ja omituinen hämärä hohto
kimmelsi kupeissa ja lautasilla ja Mabelin kasvot olivat kuihtuneet
ja vihaiset... Sitten hän näki itsensä sillakkeella hänen ovensa
ulkopuolella, herjaten häntä ja tahtoen kurittaa häntä... Senjälkeen
hän ei enää muistanut mitään eikä tahtonutkaan muistaa. Hän käänsi
päänsä pielusta vasten ja voihki.

»Nukuhan nyt», kehoitti Mabel.

»Mutta minä tahdon tietää, missä olen?»

»Johan minä sinulle sanoin. Sinä olet erään herrasmiehen asunnossa
Goudhurstissa.»

»Goudhurstissa! Sehän on hiton kaukana. Miksi ihmeessä hän minut tänne
toi?»

»Hän löysi sinut tieltä Megrimsin mäen alta — olit kolhaissut pääsi
sähkölennätinpylvääseen. Hän toi sinut Goudhurstiin, koska hän ei
tiennyt, mistä olit kotoisin, ja hän on täällä jonkinlainen pappi.»

»Mikä on hänen nimensä?»

»Pastori Beeman. Hänellä on sievä koti, ja sinä olet täällä hyvässä
turvassa.»

»Kuinka sinä löysit tänne?»

Mabelille tuli kyyneleet silmiin.

»Minä vietin kauhean yön, kun sinä sillä tavoin lähdit, enkä tiennyt
mihin olit joutunut, ja olin niin raihnaisenakin... se olisi voinut
olla minulle vaarallista. Mutta aikaisin seuraavana aamuna pistäysi
herra Crouch taloon ja sanoi kirjeenkantajan kuulleen, että joku
mies oli korjattu Sandhurstin maantieltä ja viety Goudhurstiin. Minä
vuokrasin siis auton majatalosta — se maksoi minulle punnan.»

Robert ei voinut muistaa eikä suinkaan halunnutkaan muistaa
rikkomustensa laajuutta. Mutta suuri, hämärä syyntunto lepäsi raskaana
ja epämääräisenä hänen sielussaan, ja hän sopersi:

»Olen pahoillani, Mabel.»




41.


Senjälkeen hän nukkui hiukan, ja herätessään hän kuuli miehen äänen
huoneessa. Se oli syvä, voimakas, omituisesti korostettu ääni,
ikäänkuin jokainen sana olisi ollut puhujan arvokkuudella painostettu.
»Niin», sanoi se, »kierrekaihtimesta on nyöri katkennut — naula ehkä
olisi tarpeen». Tavalla tai toisella sai tämä huomautus syvällisen
merkityksen; äänettömyys värisi siitä. Robert kohottausi kyynärpäänsä
varaan ja katsahti ympärilleen, mutta puhuja seisoi ihan hänen
takanaan, joten hän ei voinut ketään nähdä. Liike tuotti hänelle kipeää
tuskaa päässä, ja hän vaipui voihkaisten takaisin.

»Ah», virkahti ääni, ja narisevat askeleet saapuivat vakavasti vuoteen
ääreen.

Robert vilkaisi ylös ja näki vanhanpuoleisen miehen, jonka päälaelta,
vaikka se keskeltä oli kalju, valui valkoisia hiuksia melkein
hartioille asti. Hänellä oli leveät, vakavat kasvot, omituisen
ryppyiset hänen ikäiselleen, ja poskilla oli helakan punerva väri.
Pieni valkoinen nauha oli sidottuna hänen leukansa alle, ja hänellä oli
huoliteltu musta puku, jonka liivien yli kelluivat hopeiset kellonperät.

»Ah», toisti hän yhä enemmän korostaen, »te olette siis valveilla».

»En tämän huoneen melussa juuri muutakaan voi olla», sanoi Bob
nyrpeästi, sillä tuska oli tehnyt hänet äreäksi.

Herrasmies kohotti kulmakarvansa tai pikemminkin sen osan otsaa, jossa
niiden paikka olisi ollut. Moittivasti silmäiltyään hän sitten jatkoi:

»Pelkään, että kaihdin läpsyttää. Nyöri on katkennut, mutta minä sanoin
vaimollenne, että naulasta voisi olla apua. Kiusaisiko teitä melu, kun
sellainen hakataan kehykseen?»

»En välitä», virkkoi Robert väsyneesti; »minulla tuntuu olevan aika
hirveä päänkivistys».

»Älkää tuskitelko, ystäväni. Teillä on suuri syy olla kiitollinen.
Jollei Herra olisi johdattanut minun askeleitani tai pikemminkin
hevoseni kavioita — sillä minä ajoin pikkuvaunuillani — sinne, missä te
viruitte hyljättynä — hyljättynä — hän toisti sanan kahdesti, ikäänkuin
korostaakseen sen sekä kirjaimellista että hengellistä merkitystä —
»saattaisitte nyt seisoa Tuomarinne edessä sensijaan että lepäätte
mukavassa vuoteessa kristityssä talossa».

Hän oli puhunut juuri yhtä painokkaasti ja juhlallisesti kaihtimesta,
muttei tämä enempää kuin hänen tilapäinen vaikeutensa h-kerakkeen
lausumisessa [varsin tavallista englantilaisilla kansanmiehillä ja
usein sivistyneilläkin. — Suom.] voinut vähentää hänen sanojensa tehoa
Robertiin.

Nuori mies tunsi niiden vaikutuksen, melkein pelkäsi — ikäänkuin olisi
tosiaan nähnyt sielunsa alastomana ja hyljättynä — Luojansa edessä.

»Kyllähän minä olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt, hyvä herra»,
mumisi hän kömpelösti.

»En minä ole tehnyt mitään», jyrisi vanha mies, »vaan Herra on tehnyt
kaikki. Minä olen vain Hänen arvoton välikappaleensa. Minä olen» —
hänen äänensä hiljeni korostetuksi kuiskaukseksi — »matonen. Ja» — se
paisui jälleen jyrinäksi — »niin olette tekin».

Robert tunsi sitä olevansa.

»Me olemme molemmat matoja», jatkoi saarnaaja tuntehikkaasti; »me
olemme kaikki matoja» — ja hänen katseensa ulottausi sisältämään
harmistuneen Mabelinkin. »Vain Jumalan armosta me seisomme jaloillamme
ja nimitämme itseämme ihmisiksi. Vain ne, jotka Herra on oikeuttanut,
voivat tosiaan nimittää itseään ihmisiksi, mutta ne, joita Hän ei ole»
— ja hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä tuijottivat Robertiin — »ovat
vain matoja, kurjia, ojassa kiemurtelevia matoja».

»Lopettakaa jo, älkää enää haastelko madoista — taikka minä näen niitä
tuossa tuokiossa omin silmin.»

»Epäilemättä. Sellainen tila on luullakseni yleinen niille, joilla
on hillittömiä tapoja. Mutta kun niitä näette, niin toivon teidän
muistavan, että itse olette matonen, ja silloin Herran kuritus ei mene
teissä hukkaan.»

»Ei minulla ole hillittömiä tapoja, kuten sanotte...»

»Ystäväni...!»

Saarnaaja kohotti paksun valkoisen käden, ja tällä surumielisen hymyn
seuraamalla liikkeellä hän soimasi valheesta.

»En ole ollut humalassa runsaasti kahteen vuoteen», jatkoi Robert
hyökkäävästi.

»Herkeä, Robert», sanoi Mabel. »Minua hävettää sinun tähtesi.»

»Löytäessäni teidät ojasta», jatkoi herra Beeman, »olitte
pähkähumalassa, kuten on tapana sanoa».

»Hm, minä en muista siitä mitään.»

»Älkäämme pohtiko asiaa pitemmälle, koska se johtaa teidät syvemmälle
synteihinne. Tahdoin vain muistuttaa teille, että ulkopuolella ovat
koirat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat.»

Hän kääntyi pontevasti kantapäillään ja meni ulos. Robert makasi
murjotellen jonkun aikaa. Hän oli vihainen Mabelille siitä, että tämä
oli puolustanut toista häntä vastaan.

»Olisithan toki voinut minua tukea — sinä olet minun vaimoni.»

»Onpa tuo tylyä — kohtelusi jälkeen.»

Robert toivoi, että voisi muistaa, kuinka oli häntä kohdellut.
Oliko hän tehnyt jotakin käsittämättömän kauheaa? Mutta se pirstale
menneisyyttä oli unohtunut, eikä hän tohtinut kysellä varsin pitkälle,
peläten kysymystensä johtavan johonkin kauheaan paljastukseen. Hän
ei siis sanonut mitään enempää. Muutamaa minuuttia myöhemmin toi
ystävällisen näköinen palvelijaluokkaan kuuluva nainen hänelle maitoon
vispatun munan, ja Mabel meni alakertaan syömään illallistaan. Ennen
lähtöään hän kysyi, haluaisiko Robert sillä välin jonkun kirjan
silmäiltäväkseen, ja Robert, joka tunsi voivansa paremmin ja oli
jokseenkin levoton, sanoi haluavansa. Pukeumapöydällä oli neljä kirjaa,
mutta Mabel sanoi, että ne näyttivät varsin ikäviltä. Vain yhdessä oli
kuvia, ja se oli raamattu. Kaksi muuta sisälsi saarnoja, ja yksi oli
virsikirja.

Robert sanoi, että hän halusi raamatun. Hän oli aina pitänyt
raamatusta, vaikka se joskus hänet kauheasti säikähdytti, ja kuvat
tekivät sen vielä mielenkiintoisemmaksi. Mabel ojensi sen hänelle
vastahakoisesti — hänestä oli hiukan »pehmeää», että mies luki
raamattua, ja salaa hän haikaili aviomiehessään joskus havaitsemastaan
taipumuksesta julkisesti harrastaa uskonnon asioita. Hänen
ennakkoluulonsa vahvistuivat, kun hän palatessaan näki Bobin istumassa
vuoteellaan, kyynärpäät polvilla lepäävällä avoimella raamatulla ja
sormet hurjasti työnnettyinä tukkaan, samalla kun silmät mulkoilivat
kauheasti. Mabelin saapuessa hänen luokseen hän tarttui hänen käteensä:

»Mabel, tää on kauheaa — katso!»

Hänen polvillaan oli kuva kukistuvasta kaupungista, kaikki mustaa
sekasortoa ja liekkejä. Korkeat luhistuvat tornit kallistuivat mikä
tänne, mikä tuonne, ja tulta loimusi kaduilta ja kujilta kohoten
tornien korkeudelle. Tulta tuiskutti mustalta ja jyrisevältä taivaalta,
samalla kun liekkien ja salamain hohteessa nähtiin pieniä ihmisryhmiä
juoksentelevan epäjärjestyksessä, kompastellen kekäleihin ja
särkyneistä muureista pudonneihin kiviin.

»Se on helvetti», sanoi Robert masentuneella äänellä.

»No entä sitten? Kuvahan se vain on.»

»En laisinkaan tiennyt, että se olisi tuollaista.»

»Älä hupsuttele. Sanoinhan sinulle, että se on vain kuva.»

»Mutta katsohan, mitä sen alla on kirjoitettu.»

Kuvan alle oli painettu vanhanaikaisella vaskipiirroksella:

»Ja ulkona ovat koirat ja huorintekijät ja epäjumalan palvelijat ja
kaikki, jotka rakastavat valhetta.»

»Ne ovat ihan samat sanat, jotka pastori lausui minulle», virkkoi
Robert.

Mabel sieppasi häneltä kirjan levottomasti.

»Ja sanotko minulle, että olet istunut tuota töllistelemässä siitä
asti, kun jätin sinut yksinäsi?»

»Minä avasin kirjan umpimähkään, ja se avautui tästä kohtaa; kai ne
sanat ovat minulle.»

»Sinä alat tosiaan käydä pehmeäksi, Bob. Sait kolhun päähäsi, joten
se ei lienekään sinun syysi. Mutta minun täytyy sanoa, että sinulla
toisinaan on päähänpistoja, jotka saavat minut epäilemään, oletko
puoliksikaan niin miehekäs, kuin miltä näytät.»

»Sinä et ymmärrä.»

»Enpä kai. Minua aina kasvatettiin pitämään uskontoa oikealla
paikallaan. Jos pelkäät joutuvasi helvettiin, niin on parasta, että
käyttäydyt säädyllisesti ja lakkaat juomasta ja valehtelemasta.»

»Minä en juo enkä valehtele.»

»Herkeä, Bob, muutoin me joudumme riitaan — ja tuolla tulee herra
Beeman.»

Pastori astui huoneeseen herttaisesti hymyillen, mihin Mabel vastasi
säyseällä tavalla. Mutta Bob oli liian järkytetty ja kiihtynyt
voidakseen teeskennellä. Hänestä oli Mabel ollut erikoisen huono
lohduttaja, ja hän kääntyi kiihkeästi miehen puoleen, joka elämänsä ja
kutsumuksensa vuoksi tietenkin oli sopiva häntä tyydyttämään.

»Teidän raamattunne tuotti minulle aika säikähdyksen, enkä minä saa
sitä karkotetuksi päästäni.»

»Toivon, ettette koskaan voisi karkoittaa sitä päästänne», virkkoi
pastori leppeästi.

»Älä kiusaa tätä herrasmiestä, Bob», sanoi Mabel, nyrpeästi nyhjäisten
puolisoaan. Mutta Robert oli epätoivoinen.

»Siinä oli kuva helvetistä», jatkoi hän, »ja sen alla sanottiin, mitä
te sanoitte minulle: 'ulkopuolella ovat koirat ja ne, jotka valhetta
rakastavat'. Eipä niin, etten olisi puhunut teille totista totta
sanoessani, etten muistanut mitään siitä, mitä tapahtui ennenkuin
jouduin tänne.»

»Teidän ei ole tarvis yrittää puolustella itseänne, sillä ylhäällä
on puolustaja. Ystäväni, minä en vähääkään epäile, että teidät
johdatettiin näkemään se kuva ja lukemaan nuo sanat, jotta voisitte
paeta vastaista vihaa.»

Vanhan miehen silmissä oli välähdys, ja hänen ponteva äänensäkin kävi
nopeammaksi ja värähteli hiukan.

»Minä en halua mennä helvettiin.»

»Minä käskin häntä olemaan tuskittelematta», pisti Mabel väliin, »ja
elämään säädyllisesti, lakkaamaan juopottelemasta ja valehtelemasta
minulle ihmisistä, joita hän tapaa, mutta kieltää tavanneensa.
Silloinhan hänen asiansa kyllä ovat hyvin.»

»Mutta ne eivät ole hyvin.» Herra Beemanin ääni melkein soi
voitonriemusta. »Älkää luulko, ystäväni, pelastavanne sieluanne
lakiomantunnon kuolleilla töillä. Teidän täytyy saada pelastus — sillä
vanhurskaat elävät uskosta.»

»Mutta miten minun on siinä meneteltävä? Tekisin sen heti, jos
tietäisin kuinka.»

»Te saatte sen tietää Hänen määräämällään ajalla, jos Hänen tahtonsa
on teidät vanhurskauttaa. Hän on jo osoittanut teille yhden armon —
saattanut teidät Hänen vihansa tuntoon. Te pelkäätte helvettiä ja
pelkäätte syystä. Minä rukoilen teidän puolestanne.»

Ja Mabelin kauhuksi hän polvistui vuoteen ääreen ja lausui pitkähkön
rukouksen, pyytäen, että tämän poloisen syntisen sydän vielä enemmän
liikutettaisiin ja otettaisiin lopuksi vastaan. »Sillä sinä armahdat
ketä tahdot armahtaa, ja sinä paadutat kenet tahdot.»

Syystä tai toisesta Robert tunsi hiukan lohtua, ja kun hän avasi
silmänsä, jotka hän papin rukoillessa oli tavanomaisesti sulkenut, näki
hän tekstin seinällä vastapäätä.

»'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut' — ehkei Hän
siis lähetäkään minua helvettiin, vaikka olenkin ollut niin paha.»

»Ystäväni, älkää siihen luottako. Nuo sanat ovat valituille. Kenet Hän
armovalinnalla ennakolta omakseen määrää, hänet Hän vanhurskauttaa, ja
kenet Hän vanhurskauttaa, hänet Hän myös kirkastaa. Heitä Hän todella
on rakastanut iankaikkisella rakkaudella.»

»Mutta eikö Hän voisi valita minua?»

»Epäilemättä Hän voisi. Ja minä rukoilen alati, että Hän sen tekee.»

»Mutta jollei Hän tee... täytyykö minun sitten mennä helvettiin?»

»Ah, syntisrukka, mitä me matoset olemme, että tutkisimme
Kaikkivaltiaan aivoituksia? Sanassa sanotaan, että Hän on määrännyt
toiset kunniaan ja toiset häpeään. Meidän täytyy luottaa Hänen pyhään
sanaansa. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä. Kaiketi teillä, rouva
Fuller, on kaikki, mitä mukavuudeksenne tarvitsette. Jos kierrekaihdin
läpsyttäisi, niin naulasta luullakseni olisi apua. Hyvää yötä.»




42.


Ei Robert eikä Mabelkaan nukkunut hyvin. Robert teki sen mahdottomaksi
molemmille. Kivistys hänen päässään paheni, hän sai kuumetta,
heittelihe puolelta toiselle ja mutisi itsekseen jonkinlaisessa unessa.

»Ole hiljaa, Bob», voihki väsynyt Mabel, mutta kun hän näki, ettei
sairas tosiaan sille mitään mahtanut, niin hän heltyi ja nousi
vuoteestaan, kostutti rievun ja pani sen hänen otsalleen.

Bob mutisi ja voihki, ja joskus Mabel arveli hänen hourailevankin ja
tuumi, että hänen ehkä pitäisi käydä noutamassa joku; mutta silloin
tällöin puhui sairas järkevästikin, ja hänen silmänsä katsoivat häneen
tuskallisesti ja ymmärtäväisesti. Kerran hän sanoi:

»Mabel, minä näen sellaisia kauheita unia.»

Hän uneksui edelleenkin mustasta, palavasta kaupungista ja oli itse
niiden joukossa, jotka iäti juoksentelevat sinne ja tänne yrittäen
päästä pakoon liekkejä ja kekäleitä. Joskus kaupunki oli sellainen,
jollaisena hän oli sen nähnyt kirjassa, toisinaan se taas oli
katkerammin tuttu — aivankuin joku tutunomainen High Tiltin kuja,
tulen kärventämä, ja liekit syöksyivät ulos »Woolpackin» ja »Royal
Georgen» räystäiden alta, ja savua tuprusi mustana sakeana pilvenä
Weightsin talon riihestä; kaikki ikkunat olivat särkyneet ja tie oli
täynnä mustia parruja ja vaatteenriekaleita. Se oli pahempaa, paljoa
pahempaa kuin kirjassa kuvattu kaupunki. Joskus hänen sinne saapuessaan
se oli tyyni ja jokapäiväinen omituisessa auringottomassa iltapäivän
valossa ja sitten se leimahti liekkeihin kuin palava pätsi... tai hän
saattoi äkkiä muutoin ystävällisen ikkunan takaa nähdä tulenkielekkeen
leimahtavan esille, ja sitten tuoksahti tulta räystäiden alta
nieleskellen ovenpieliä, ja hän oli pakenevinaan tulevaa vihaa.

Hän heräsi hikisenä ja pidellen Mabelin kättä.

»Oi, pikku mirri, mirriseni — sano jotakin lohduttavaa. Minä näen niin
kauheita unia.»

»Minä luulen, että sinä olet jonkun verran päästäsi sekaisin, kun olet
sen kolhaissut», oli se »jotakin lohduttavaa», mitä Mabel keksi sanoa.
Mutta hän ei enää ollut kärsimätön. Hän piteli Bobin kättä ja silitteli
sitä.

»'Ulkona ovat koirat, huorintekijät, epäjumalanpalvelijat ja ne, jotka
valehtelevat ja valhetta rakastavat'... Oi, Mabel, minä puhuin totta
sanoessani, ettei minun ja Hannan välillä ollut mitään. Minä en ole
huorintekijä enkä valehtelija. Oi, sano uskovasi minua.»

»Tietysti minä sinua uskon», sanoi Mabel lepytellen »olen pahoillani,
että riitelimme, mutta minä tunsin voivani huonosti ja sinä olit juonut
liian paljon whiskyä.»

»Minä en enää maista tippaakaan niin kauan kuin elän. Se pastorihan
sanoo, ettei se tee minulle hyvää... Oi, rakkaani, odottaneeko minua
vastainen viha? Ja mitä on minun tehtävä? Mitä ihmeessä minun on
tehtävä?»

Seuraavana päivänä hän oli huonompi, ja täytyi kutsua lääkäri. Hän
määräsi Robertille tyynnyttävän juoman ja sanoi, ettei häntä millään
ehdolla saanut kiihoittaa — ohje, jota herra Beeman ei tulkinnut niin,
ettei hän saisi sairasvuoteen ääressä tuontuostakin rukoilla.

»Tunnen rohkaistuvani — syvästi rohkaistuvani», sanoi hän Mabelille,
»nähdessäni, että hän vihdoinkin on herännyt synnintuntoon. Nyt kun se
on tapahtunut, voimme toivoa enempää.»

»Soisin, että jättäisitte hänet rauhaan», virkkoi Mabel
kiittämättömästi; »hän ei koskaan tule terveeksi, jos pakotatte hänet
miettimään uskonasioita».

»Niitäpä minä juuri soisinkin hänen herkeämättä ajattelevan. Vaikka
tietäisin, että se tuottaisi kuoleman hänen ruumiilleen — eikö se
sittenkin olisi yrittämisen arvoista, koska se on hänen sielunsa
ainoa toivo? Sitäpaitsi on minulla sisäinen vakuutus, että hän löytää
pelastuksen.»

»Pikemminkin hän menettää järkensä.»

Mutta herra Beeman ei säikähtynyt. Ennen pitkää hän oli udellut
tietoonsa useimmat seikat Robertin myrskyisestä kokemuksesta.
Syvällisen pelon ja surun pakottamana ei nuori Fuller purkanut esille
ainoastaan mustalaislempensä tarinaa, vaan kertoi aikaisemmatkin
hairahduksensa ja hurjastelunsa kaikki suuret ja pienet seikkailut,
jotka eivät vuosikausiin olleet häntä kiusanneet, hänen rakkautensa
Hannaan kun oli ne kaikki vajottanut upoksiin, mutta jotka nyt
pakoveden aikana olivat jälleen hahmoittuneet kuin maailma Noakin
aikaisen vedenpaisumuksen jälkeen.

Herra Beeman oli sisimmässä sielussaan liikutettu. Hän pärskytteli ja
kuopi kuin sotaratsu merkinantotorven törähtäessä. Hän oli harvoin,
perin harvoin tutustunut tällaiseen tapaukseen. Syntiset olivat harvoin
osoittautuneet näin säälittävän mustiksi ja alistuviksi. Tässä oli
mies, joka tunnusti tehneensä useimmat pahimmista synneistä — tässä
oli mies, joka sitäpaitsi tunnusti ehdoin tahdoin hyljänneensä Herran
kutsun katumukseen, ihmeellisesti annetun kutsun. Oliko koskaan ollut
lupaavampaa kadotukseen kulkijaa? Mutta oliko toisaalta koskaan ollut
Herralla parempaa tilaisuutta vahvistaa ennakkomääräysoppi kuin
osoittamalla erikoinen armonsa tälle mustalle ja avuttomalle sielulle,
joka ei suinkaan ollut välittänyt lakiomantunnon kuolleista teoista
eikä vanhurskauden ulkonaisista muodoista? Herra Beeman ei laiminlyönyt
muistuttaa Luojalle, että tässä tosiaan olisi tilaisuus, jota ei
suinkaan tulisi jättää huomioon ottamatta.

Lääkäri älysi pian, kuinka asianlaita oli, ja kehoitti Mabelia
toimittamaan puolisonsa pois niin pian kuin se olisi mahdollista.

»Kaikki tämä on hänelle erittäin vahingollista. Tiedän kyllä herra
Beemanin tarkoittavan hyvää, mutta hänellä on omituisia käsitteitä
uskonnosta — perin omituisia.»

»Hän nimittää itseään erikoisbaptistiksi.»

»Ihmiset täällä ympäristössä nimittävät häntä vanhaksi paavi Beemaniksi
tai 'Goudhurstin paaviksi', ja minä luulen hänen sen tietävän ja
olevan siitä ylpeän. Mitä oivallisin mies, mutta minulla on ollut
tämänlaatuista hankaluutta hänestä ennenkin. Hän on kylläkin pelastanut
puolisonne hengen, ja tietysti tulee teidän olla hänelle kiitollinen,
mutta hän hävittää nopeasti hyvän työnsä tulokset rasittamalla herra
Fullerin omaatuntoa. Potilas on heikossa tilassa ja on saanut ankaran
kolhun päähänsä; minä en tahtoisi säikähdyttää teitä, mutta olen
sanonut Beemanille, että jollei hän ole varovainen, niin voi käydä
huonosti... eihän uskonnollinen mielenhäiriö ole harvinaista puolisonne
kaltaisissa henkilöissä. Muuten, voitteko kertoa minulle mitään hänen
sukulaisistaan? Ovatko he laisinkaan uskonnollista väkeä — erikoisen
uskonnollista väkeä?

»Luullakseni hänen isänsä oli hieman omituinen siihen suuntaan. Hän
lueskeli varsin paljon raamattua ja hänen mielestään oli kaikki väärin.»

»Hm... meidän tulee olla varovaisia. Olen puhunut herra Beemanin kanssa
ääneni käheäksi, mutta hän on aivan peräänantamaton — sanoo, että tässä
on kysymys sielun pelastuksesta, vaikken minä osaa käsittää, kuinka
hän pelastaa sielun, jos mies menettää järkensä. Mutta älkää sentään
liiaksi huolestuko, rouva Fuller. Toivon, että hän parin päivän päästä
on kyllin terve, jotta voitte viedä hänet kotiin, ja auttanette häntä
unohtamaan kaiken tämän. Sallikaa hänen saada runsaasti raitista
ilmaa, runsaasti hyvää ruokaa, runsaasti mielenkiintoista ajateltavaa
tai hommaa ja välttäkää kaikkea, mikä häntä ärsyttäisi. Ja sitten
kun toiveenne ovat toteutuneet» — ja hän vilkaisi Mabeliin hyvin
ystävällisesti — »olen varma, että hän tulee onnelliseksi ja omaksi
itsekseen jälleen».




43.


Mutta Campany's Hatchiin palaaminen ei osoittautunut niin onnelliseksi
kuin olisi voinut toivoa. Robert oli voittanut epätoivonsa kriitillisen
kohdan jo Goudhurstissa ollessaan, mutta näkyi vaipuneen itsepintaiseen
mietiskelyyn. Se ei ollut suotuisa merkki, sanoi lääkäri; rajujen
oireiden vaimentaminen synkkämielisyydeksi oli omiaan hidastuttamaan
toipumista. Hän sanoi Mabelille, ettei tämän tulisi kaikesta syyttää
herra Beemania. Robert olisi luultavasti joka tapauksessa osoittanut
jonkinlaisia sielullisia häiriöitä. Tapaturman laatu juopumuksen
ja perinnöllisyyden korostamana sekä jokseenkin harkitsematon
taipumus uskonnollisiin mietiskelyihin olivat sellaisinaan kylliksi
kiihoittamaan kovin jännittyneen, kovin kiusaantuneen luonteen
mielenhäiriön partaalle.

Mabelin kanta saarnaajaa kohtaan vaihteli hänen mielenliikutustensa
mukana. Joskus hän oli raivoissaan ajatellessaan kaikkea turmaa,
minkä pappi oli aiheuttanut — vaikkei tämä ollutkaan muuta tehnyt
kuin ohjannut ja kannustanut aikaisempia taipumuksia; toisin ajoin
hän käsitti, että ilman saarnaajan väliintuloa Robert saattaisi olla
kuollut, eikä häneen myöskään voinut olla vaikuttamatta saarnaajan
säyseä ja juhlallinen sävy ja hänen taloutensa arvokas järjestys.
Vanhus oli leski, jonka naimisissa oleva tytär asui High Haldenissa,
ja emännöitsijä hoiti taloutta. Missään ei Mabel ollut nähnyt niin
hyvin kiilloitettua kuparia, niin hohtavia huonekaluja, niin oivallista
liinatavaraa. Häneen ei voinut olla vaikuttamatta kaikki tämä
säädyllinen mukavuus, ja pian hän huomasi, että pastori Beeman oli
Goudhurstissa ja sen naapuristossa mahtava mies. Jos ihmiset nimittivät
häntä vanhaksi paaviksi, tekivät he sen pikemminkin kunnioituksesta
kuin ivalla. Varmaan hänellä oli taivaan avaimet niin lujasti kuin
millään Pietarin seuraajalla konsaan.

Mabelin mieleen juolahti, että hän kenties voisi vedota herra Beemaniin
miehensä pelastuksen puolesta.

»Toivoisin», virkkoi hän illallispöydässä viimeisenä iltana, »teidän
sanovan Bobille, ettei hän joudu helvettiin».

»Mutta rakas ystävä, mistä minä tiedän, että hän ei sinne joudu?»

»Tietystikään hän ei joudu», kivahti Mabel; »miksikä hän sinne
joutuisi? Hän ei ole puoliksikaan niin paha kuin jotkut muut.»

Herra Beeman loi silmänsä juhlallisesti ylös.

»Ystäväni, rakas rouva Fuller, minä vain toivon, että te ette tiedä,
mitä sanotte. Me olemme kaikki vihan lapsia ja tuomitut kadotukseen,
kunnes Herra meitä armahtaa. Jos minä näkisin puolisossanne mitään
merkkiä Herran suosiosta, mitään merkkiä siitä, että hän on löytänyt
pelastuksen, niin minä sanoisin sen hänelle päivänselvästi. Sillä
Jumalan lahjoja ja kutsua ei kukaan kadu. Ja sallikaa minun nyt tarjota
teille hiukan lisää tätä walesilaista pihviä.»

Mabel ja Bob lähtivät seuraavana aamuna kärryillä, jotka varta vasten
oli vuokrattu Goudhurstin majatalosta. Bob näytti kiusaantuneelta ja
kuihtuneelta, ja kun Campany's Hatchin rakennukset ja pehmeäsävyiset
ladot alkoivat kiiltää Rother-virran partaalla, ei hänen silmissään
välähtänyt tervehtivää innostusta. Mabel lyyhistyi hänen puoleensa,
kuiskaten: »Eikö ole herttaista päästä kotiin jälleen?» Mutta toinen
vastasi vain: »Kyllä, tyttöseni.»

Bob ei osoittanut sellaista mielenkiintoa taloon ja sen hommiin, kuin
Mabel oli toivonut. Heidän poissaolonsa aikana, jota oli kestänyt lähes
kaksi viikkoa, oli tilaa hoidellut Ethnamin Crouch; mutta vaikka Robert
seuraavana päivänä kiersi hänen kanssaan taloa tarkastamassa, näytti
hän omituisen elottomalta ja innottomalta.

»Hän ei vielä ole täysin toipunut», sanoi Crouch Mabelille. »Parin
päivän perästä hän on vannaan entisellään taas.»

Mabel pakotti itseään häntä uskomaan. Olihan Robert edelleenkin
ruumiillisesti heikko; Mabel oli Goudhurstin lääkärin neuvoa noudattaen
tuonut hänet kotiin, niin pian kun sairas kykeni matkan kestämään.
Kunhan herra Beeman vain olisi jättänyt hänet rauhaan, olisi hänelle
tehnyt hyvää viipyä kauemmin tuossa mukavassa, hyvin järjestetyssä
talossa, jossa kuparit loistivat, puiset huonekalut kiilsivät ja
liinatavarat olivat vilpoisen valkoisia armovalinnan varjossa. Mutta
Beeman ei halunnut jättää häntä rauhaan; hän oli henkisesti saapuvilla
Campany's Hatchissakin kolmen pienen mustan kirjan muodossa. Ne olivat:
»Hartin hymnejä», »Kutsumus ja valinta eli Syntisen toivo» Richard
Huntingtonilta ja »Vapaan armon ihmeet» James Welleriltä. Robert istui
iltasin näitä lukemassa, sivuuttaen sanomalehden, ja palasia niiden
viisaudesta ajelehti Mabelinkin korviin unen ulappain yli, joissa
hän ja Robert näkyivät levottomina yhdessä uiskentelevan. Unissaan
hän oli aina tietoinen puolisostaan — silloin hän näkyi tahtomattaan
osallistuvan hänen kokemuksiinsa, joista hän päivisin oli suljettuna
pois. Päivällä ei Robert koskaan puhunut hänelle tuskistaan, koska
tiesi, ettei Mabel niitä ymmärtäisi. Tämä oli kiusaantunut, suruissaan,
häpeissään, ärtynyt ja pelokas, mutta ei ymmärtänyt mitään.

Päivää jälkeen hänen palaamisensa saapui Clem häntä katsomaan.
Nuorempaa veljeä säikähdyttivät Bobin kalpeat, tuskastuneet kasvot
ja silmien surumielinen tuijotus, ne kun olivat ikäänkuin tähdätyt
johonkin käsin koskemattomaan ja näkymättömään kauhuun. Bodingmaresin
väki ei ollut koskaan kuullut mikä tapaturma häntä oikeastaan oli
kohdannut tai oikeammin, mitkä seikat sen olivat aiheuttaneet, ja
yritettiin arvailla paljon sinne ja tänne. High Tiltissä huhuiltiin
sellaistakin, että hän jälleen oli »yhtynyt Hannaan». Mutta Mabel
kielsi sen. Hän myönsi, että hän ja Bob olivat kinastelleet Hannasta,
olematta asiassa silti mitään vakavaa, ja nyt kun Hanna oli lähtenyt
pois, ei hän välittänyt. Rouva Wheelsgate oli kerran käynyt
Goudhurstissa poikaansa tapaamassa ja tuonut sieltä uutisia hänen
sieluntilastaan, josta myöskin Mabel oli kirjeissään maininnut. Clem
oli siis jossakin määrin valmistunut, mutta ei ollut odottanut näin
järkyttävää muutosta, ei ollut odottanut näkevänsä vanhaa, ylvästelevää
Robertia näin masentuneena, varsinkaan kun tämä viimeiseltä oli
saavuttanut kunnioitustakin.

»Herra sen on tehnyt», sanoi hän Clemille. Hän ei käyttäytynyt veljeään
kohtaan yhtä pidättyvästi kuin Mabelia kohtaan. He olivat aikoinaan
uskoneet toisilleen liian paljon asioita, jotta hän nyt olisi pysynyt
vaiti. He istuivat yhdessä Campany's Hatchin pienellä lasikuistilla,
joka keskitti marraskuun iltapäivän auringonpaisteen hauskaksi lämmöksi.

»Minä sanoisin, että sinä olet tehnyt sen itse tuuperrellen
maantiellä», virkkoi Clem. »Sinun pääsi on kaiteti vielä hiukan
heikkona. Kun tulet vahvemmaksi, niin tunnet toista.»

»Enkä tunne», vastasi Bob väsyneesti. »Oi, Clem, minä olen syntinen.»

»No, älä nyt tuskittele. Sehän oli vain puuska. Joka tapauksessa on se
nyt ohi, ja jos käyttäydyt säädyllisesti, niin ihmiset unohtavat sen.»

»Mutta minä olen kaiken ikäni ollut syntinen — Jumalan armon
ulkopuolella. En ole totellut Hänen kutsuvaa ääntään, — sillä minä
tiedän nyt, että Hän kutsui minua siinä kokouksessa, jossa nousin
seisomaan... Mutta minä vihastuin ja luulin Hänen tehneen minusta pilaa
— enkä minä halunnut tulla pelastetuksi, hylätä oluttani ja lakata
tyttöjen kanssa juoksemasta.»

»Haluaisitko tulla pelastetuksi nyt?»

»Haluaisin kylläkin — mutta on liian myöhäistä. Minä olen myynyt
esikoisoikeuteni hernerokkaan ja kun nyt sanon: siunaa minuakin, Isä,
niin ei siitä ole mitään hyötyä.»

»Mutta mikä on sinut näin aivan äkkiä saanut muuttumaan?»

»Ei se niin äkkiä tapahtunut. Minä olen jo pitkän aikaa säikähdellyt
tuon tuostakin... Ja sitten herra Beeman osoitti minulle, että olen
tuomion tiellä.»

Clem muisti jotakin.

»Olenko sinulle koskaan kertonut unta, jonka kerran näin isäpoloisesta»?

»Minkälainen se oli?»

»Hän oli minulle sanovinaan: 'Minun on nyt keveämpi olla, kun leimuava
tuomio on otettu pois.' Ja sitten minä näin hakasilla suljetun
raamatun, jonka kansien alta leimahteli liekkejä.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta.

»Liekehtivä raamattu... Mutta niinhän se juuri onkin. Tulta on
leimahtanut raamatusta ja se on polttanut minut. Oi, Clem, mikä surkea,
kauhistuttava uni!»

»Se oli hyvä uni. Isä sanoi, että tuomio oli otettu pois. Ehkä se oli
tarkoitettu sinulle.»

Hetkiseksi välähti heikko toivonilo Robertin silmässä, mutta se sammui
melkein samalla.

»Ei — ei suinkaan se minulle tarkoittanut. Jos minulla konsaan on ollut
tilaisuus, niin olen kääntänyt sille selkäni. Minä olin vihainen siitä;
että minusta tehtiin narri... ja minä halusin pitää hauskaa. Oi, Clem,
ehkä minä olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.»

Hän tarttui veljensä käteen kauhusta tyrmistyneenä.

»Oi, minä sanoin, että minä näyttäisin Hänelle, mutta Hän lieneekin
näyttänyt minulle — näyttänyt minulle ja tehnyt minusta ikuisen pilkan
esineen.»

Ovi avautui sisältäpäin äkkiä Mabelin astuessa ulos sanomaan, että
tee oli valmis, ja Bob vaipui takaisin tavalliseen tuskalliseen
äänettömyyteen.




44.


Tuli joulukuu pilvisille, kuuraisine aamuineen ja kellervine
varhaisine auringonlaskuineen, jotka näkyivät imevän koko iltapäivän
kimaltelevan, lämmöttömän valon läikkeeseen. Vainioiden pinta oli
jäässä, mutta kovien, ohuiden kokkareiden alla oli liejuista,
savenlemuista pehmeyttä. Kelmeässä päiväpaisteessa, joka liikkui
laikkoina vainioilla, oli alituista veden kiiltoa ruohossa sulavista
kuuranjyväsistä, okaista riippuvista sadehelmistä tai kastemaisesta
kosteudesta hiehojen turkissa. Maailma ei ollut koskaan oikein kuiva,
vaikka marraskuun rankkasateet olivatkin ohi; ja heränneet työläiset
kompuroivat ikkunoittensa luo päivän ensi kajossa, katsellen metsän yli
etäisiin maataloihin, sillä sumu ei enää verhonnut Rotherin laaksoa tai
täyttänyt talojen nurkkia veden ja kaislojen hajulla.

Työ hiljeni Bodingmaresissä, ja Clemillä oli useammin aikaa käydä
Campany's Hatchissa. Myöskin Robert puolestaan saapui toisinaan häntä
tapaamaan Pookwelliin tai kävi emätilalla Jimiä ja Marya tervehtimässä.
Hänen mielensä oli yhä synkkä, mutta hän alkoi siihen nyt tottua ja
liikkua siinä tilassa kuin käydä jyskyttävä automaatti. Taaskin hän
meni markkinoille, korjasi rehunauriinsa ja viritti ansoja kaniineille.
Ne, jotka sattumalta toisista taloista kävivät hänen luonaan, sanoivat,
että herra Fuller oli toipunut vaivastaan paremmin kuin ansaitsikaan.
Ainoastaan ne, jotka elivät hänen kanssaan tai tunsivat hänet hyvin,
käsittivät, että tuska oli vain tunkeutunut syvemmälle. Se kaivautui
vähitellen hänen sydämensä pohjaan, — hän ei enää kamppaillut sen
kanssa kuin se olisi ollut ulkopuolella häntä, vaan hän liikkui siinä,
ahersi, katseli maailmaa ja eli sen lumoissa.

Mabel ei tohtinut antautua toivorikkauden harhaan.

»Hän on tulossa hulluksi», sanoi hän Marylle. »Minusta tuntuu, että
ennen pitkää saamme viedä hänet Hellinglyen mielisairaalaan. Oi, miksi
päästinkään hänet ulos sinä iltana niin pahalla tuulella kuin hän oli?
En voi olla moittimatta itseäni.»

»Minun käsittääkseni se ei ollut sinun syysi; vaimoa ei voi syyttää
kaikista typeryyksistä, joita hänen miehensä tekee», virkkoi Mary, joka
oli antanut rukkaset Weigtsin Pepperille. »Ei koskaan voi tietää, mitä
tyhmyyksiä mies kulloinkin tekee. Minun täytyy sanoa, että Robertkin
minua ihmetyttää.»

»Se ei ole hänen syynsä — hän kolhaisi päänsä, ja sitten se vanha pappi
sai hänet käsiinsä ja pahensi asian. Tiedätkö? Hän kävi meillä viime
viikolla ja sanoi, että Bobin näkeminen teki hänet onnellisemmaksi kuin
mitä hän oli kuukausiin ollut. Onpa muutamilla ihmisillä kummallisia
käsityksiä onnesta!»

»Se johtuu siitä, että liian paljon mietiskelee uskon asioita, kuten
olen sanonut monta monituista kertaa. Uskonto on varsin hyvä asia
milloin sillä ansaitsee leipänsä, kuten pappi tai saarnamies, mutta jos
siitä tekee ikäänkuin keppihevosen, silloin menee pää pyörälle. Bobin
isähän oli niin uskonnollinen, että ihmiset tuskin voivat sietää hänen
seuraansa, ja Bob taitaa tulla häneen. Jumalan kiitos, ettei se ole
meihin muihin tarttunut.»

Joskus Mabel yritti puhua Bobille järkeä; joskus hän pyyteli hartaasti,
sanoen hänelle, että hän tärveli hänen elämänsä ja heidän lapsensa
onnen edellytykset. Toisinaan taas hän yritti loihtia ja tyynnytellä
hänen tuskaansa pois. Mutta siitä kaikesta ei ollut mitään apua. He
eivät voineet keskustella keskenään, koska he sellaisissa asioissa
olivat vieraat toisilleen ja haastoivat eri kieltä. Tuntui pelkältä
härnäilyltä pyytää häntä tekemään sellaista, mitä hän niin kauan oli
turhaan yrittänyt. Ja vaikka Mabelin viehätys ei ollut loppunut enempää
kuin Bobin halutkaan, oli jokaisessa ohimenevässä lohdun hetkessä
sellainen valheellisuuden piirre, että lohtu välttämättömästi hukkui
katkeruuteen. Kerran Mabel vei hänet kappeliin, johon hän oli jonkun
aikaa kieltäytynyt lähtemästä, ja ensiksi se näkyi tekevän hänelle
hyvää. Häntä oli lohduttanut raamatun lukeminen ja rukoukset, mutta
kun seurakunta nousi veisaamaan virttä »vesilähteestä», yllätti hänet
taaskin hyljättynä olemisen tunto, ja kun päästiin sanoihin

    »Mä uskon, tahdon uskoa,
    ett' omain Jeesus on.
    Hän ristinpuulla eestäni
    on käynyt kuolohon»,

ei hän voinut kuunnella kauemmin ja oli heittänyt kirjansa pois ja
lähtenyt kappelista, hylkiönä ja tuomittuna kaikkien nähden.

Clem oli kauhean levoton veljestään, vaikkei hän, kuten muut, luullut
hänen tulevan mielipuoleksi. Bob-poloisella ei näkynyt olevan muuta
kuin kärsimystä. Ensin rakkauden ja sitten uskonnon vuoksi. Ei
olisi aavistanut Bobin olevan sellaisen, joka vaivaisi päätänsä
uskonnolla, mutta hän näytti aivan yhtä onnettomalta nyt kuin sen
päivän jälkeen, jona hän oli menettänyt Hanna Idenin; hänellä oli
aivan sama säikähtynyt, harhaileva katse. Clem oli aina tuntenut
syvää kunnioitusta uskovaisia kohtaan, ja usein hän valitti omaa
kääntymätöntä tilaansa. Mutta eipä Bobin uskonto näkynyt tälle juuri
hyvää tekevän — vaikka se hänen sanojensa mukaan johtui siitä, ettei
häntä ollut otettu vastaan. Kaksi vuotta sitten oli Jumala kutsunut
häntä Throwsin kappelissa, ja hän oli kieltäytynyt tulemasta, ja nyt
kun hän halusi tulla, ei Jumala hänestä välittänyt. Samaan tapaan oli
käynyt Clemille, kun hän ei ollut ottanut vastaan kutsua koulujuhlaan,
koska luuli, että isä menisi sinä päivänä Cranbrookin markkinoille ja
ottaisi hänet mukaansa — mutta sitten isä ei ollut lähtenytkään, ja kun
Clem yritti koulujuhlaan, ei pappi päästänyt häntä sisälle. Näin oli
tapahtunut Bobille, vain sillä erotuksella, että hänen hylkäämisensä ei
tuottanut ainoastaan kielteistä ulkona odottelemista, vaan syöksi hänet
ikuiseen hornaan, jonka kauhut hän oli niin elävästi osannut kuvailla
Clemille, että Polly useinkin nurisi, koska hänen aviomiehensä Robertin
luona käytyään aina kärsi painajaisista.

Mutta viimeiseltä Bob oli sanonut, ettei hän sellaisesta niin paljoa
piitannut. Alussa häntä oli kauheasti peloittanut ajatus elää
palavassa, liekehtivässä kaupungissa, missä kaikki oli ikuisesti
tulikuumaa, niin että käveli ympärinsä kuin kissa hehkuvilla hiilillä
eikä tohtinut mihinkään istahtaa... Se; mikä häntä nykyisin enimmin
vaivasi, oli, että hän oli joutunut Jumalan rakkauden ulkopuolelle.
Oli omituista, että Robert saattoi sydämessään rakastaa Jumalaa
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Mutta hän sanoi tosiaankin
rakastavansa Häntä ja haluavansa olla Hänen lähellään. Sitäpaitsi oli
hänen elämässään havaittavissa muutos. Hän oli paljoa leppeämpi ja
kärsivällisempi Mabelia kohtaan, silloinkin, kun tämä oli tylyimmillään
ja kovin ärsyttävä. Hän ei koskaan suuttunut eikä sadatellut — edes
etelä-saksilaisten mahentuneilla kirouksilla. Hän antoi vaskikolikoita
silmäpuolelle miehelle, joka soitti käsiharmonikkaa Salehurstin ja High
Tiltin markkinoilla, eikä juonut muuta kuin sen ainoan lasin, jolla
maanviljelijä sinetöi kauppansa.

Olisi saattanut sanoa, että Robert oli muuttumassa aivan kunnolliseksi,
mutta hän ei näyttänyt sen onnellisemmalta. Hän liikuskeli yhä
tuo murtunut, vetoava katse silmissään, jotka näkyivät ulkonevan
hiukan enemmän kuin tavallista, ikäänkuin se etäinen kauhu, johon
ne tuijottivat, olisi vetänyt niitä itseään kohti. Eräänä päivänä
Salehurstin torilla tuntui Clemistä, että hänen veljensä näytti
hurjalta; sillä ensi kertaa hän oli näkevinään oireita siitä
mielipuolisuudesta, jonka saapumisesta toiset olivat olleet varmat jo
kauan.

Hän seisoi lähellä moniaita maanviljelijöitä, jotka haastelivat
sadoista, ilmasta ja hinnoista Burwashin markkinoilla. He eivät
kiinnittäneet häneen huomiota, sillä Rotherin kylät olivat jälleen
kääntyneet Robertia vastaan. Kertomus hänen viimeisimmästä
riehahduksestaan oli kiertänyt ympäri dramaattisin lisin: Hän oli
juopunut Hanna Idenin seurassa »Kahdeksassa kulkusessa» ja lopuksi
tapellut Bodiamissa »Kuninkaanpään» kapakassa; hän oli iskenyt kaksi
hammasta erään Bodiamin maanviljelijän suusta ja lyönyt eräältä
toiselta silmän mustelmille; hän oli lähtenyt hurjana juoksemaan
mustalaisten perässä, mutta oli humalapäissään kaatunut maantienojaan;
muuan pappismies Goudhurstista oli hoivannut hänet kotiinsa ja
hoitanut häntä juoppohulluuskohtauksen aikana, joka oli ollut niin
voimakas, että se oli sumentanut hänen aivonsa ja hän oli tulemassa
synkkämielisyydestä hulluksi. Ja oikeinpa hänelle — pääteltiin, — sillä
Bob Fuller oli palannut oksennukselleen, kuten koira.

Hän ei välittänyt, sillä hän oli kokonaan menettänyt
seurusteluvaistonsa. Mutta silti oli hänessä jotakin liikuttavaa,
kun hän tänään seisoi siinä lähellä naapuriensa rupattelevaa ryhmää,
mutta suljettuna heistä pois ei ainoastaan heidän, vaan omallakin
tuomiollaan. Clemin sydän kirveli säälistä. Hän meni veljensä luo ja
nykäisi häntä hihasta.

»Tulehan ottamaan lasi, vanha Bob.»

Robert pudisti päätänsä.

»Tulehan toki», kehoitti hänen veljensä.

»Ei minua janota.»

»Älähän sitten näytä niin säikähtyneeltä ja alakuloiselta. Et suinkaan
sinä heidän tähtensä ole kuohuksissasi?» Ja hän vilkaisi rupattelevaan
ryhmään päin.

»Ei, en minä heistä välitä.»

»Älä sitten, Bob, näytä noin...» Hän ei halunnut sanoa »hullulta».
Mutta juuri sellaiselta Bob näytti; ja Clem huomasi toisten tuijottavan
uteliaina hänen veljeensä. Tähän asti hän ei ollut luullut kenenkään
tietävän Bobin tarinan kaikkia vaiheita. Mabel oli ollut liian
häpeillään lörpötelläkseen, ja sukulaiset olivat kahlehtineet kielensä
joko häpeäntunteesta tai hellyydestä. Mutta oli alettu huhuilla, että
Bob Fuller oli omituinen, ja nyt tähtäytyi häneen useampi kuin yksi
katse salavihkaa tai avoimesti, hänen seisoessaan siinä kookkaana,
masentuneena ja kömpelönä, punoittavin ja hurjin silmin. Äkkiä käsitti
Clem, että oli välttämätöntä toimittaa hänet pois.

»Tule kotiimme juomaan kupillinen teetä minun ja Pollyn kanssa.»

»Minä lapasin Mabelille, että palaisin kello neljältä.»

»Ja senhän voit tehdäkin — ainakaan et myöhästy puolta tuntia enempää.
Sinulla on aikaa istua hetkinen kanssamme ja virkistyä.»

»Clem, minusta tuntuu kuin sydämeni olisi pakahtumaisillaan.»

»Älä sitä ajattele. Ehkä tunnet huojennusta, jos tulet minun mukaani.»

»Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Jos Jumala lähettää minut helvettiin,
menettelee hän siinä oikein. Minä ansaitsen sen, ja hän tekee vain
hyvin ja oikein.»

»Älä enää sellaisia puhu. Tulehan pois.»

Hän tarttui veljeään käsivarresta ja talutti hänet hänen
vastustelemattaan »Kamelikurkeen», jonne hän oli jättänyt hevosensa.
Bodingmaresinkin rattaat olivat siellä ja niiden perässä vasikka
verkossa. Eläin mölysi haikeasti, sillä se oli pistänyt päänsä ulos
verkon silmukasta. Clem pani kaikki kuntoon. »So, so, hiehoseni;
ei tätä kauan kestä. Tuskin tunnin matka, ja sitten saat imeskellä
maitoa Pollyn sormista.» — Hän toivoi, etteivät sen silmät olisi
niin muistuttaneet Robertin silmiä — osaksi ilmeellään, osaksi
muljotuksellaan.

Bob oli mennyt talliin hevostaan noutamaan, mutta kun Clem oli
kiivennyt istuimelleen ja alkanut ihmetellä miksei veljeä kuulunut,
tuli »Kamelikurjen» isäntä esille nurkkauksen takaa.

»Herra Bob lähti jo, herra Clem. Hän pyysi minua sanomaan teille, että
hän oli muuttanut mielensä ja ajoi suoraan kotiin.»

»Sitä vietävää!» huudahti Clem. Hän oli mielissään, että Robert edes
oli lähtenyt markkinoilta, mutta hänestä veli ei ollut sopivassa
mielentilassa jäädäkseen yksikseen tai mennäkseen Mabelinkaan seuraan
Campany's Hatchiin. Kupillinen teetä kaikessa rauhassa Pookwellissa
hänen veljensä ja Pollyn seurassa olisi ollut Bobille paljoa parempi.
Se olisi tyynnyttänyt häntä, ja hän olisi sitten palannut kotiinsa
paljoa järkevämmässä mielentilassa. Mutta ei hyödyttänyt yrittää häntä
saavuttaa, vaikka hänellä olikin ainoastaan viiden minuutin etumatka.
Hän ratsasti vahvalla hevosella, mutta Clemillä oli vain ruohoilla
syötetty koni ja sillä rattaat ja vasikka vedettävinään. Hän menisi
huomenna Campany's Hatchiin; se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä.




45.


Hän pääsi kotiin kello kolmen korvilla. Jonkun aikaa hän puuhaili
uuden vasikan kanssa. Hän huusi Pollya tuomaan sille puoli kiulullista
maitoa. Vaimo saapui, iho punoittaen ulkotyöstä.

»Vai siinä se veitikka on», virkkoi hän kääriessään ylös hihansa.
»Paljonko hänestä maksoit?»

»Kolmekymmentä shillingiä.»

»Se ei ollut huono kauppa. Suotta sinä noin synkältä näytät.»

»Olen huolissani Bobin tähden.» Ja Clem kertoi hänelle, millaiselta Bob
oli markkinoilla näyttänyt, ja kaikki mitä oli tapahtunut.

»Ka, Clem, oletpa sinä aika tolvana», virkkoi Polly; »sinä et olisi
saanut sallia hänen sillä tavoin lähteä».

»Minä en olisi voinut häntä pysähdyttää.»

»Sitten sinun olisi tullut lähteä hänen perästään.»

»Kuinkapa minä sitä voin — kun oli sadan naulan painoinen vasikka
takanani kärryissä? Bob ratsasti Strangerilla».

»No, toivoakseni hänelle ei tapahdu mitään ikävää.»

»Kuinka niin voisi käydä?»

»Omien sanojesi mukaan. Mainitsithan, että hän näytti mielipuolelta;
eikä mielipuolten ole turvallista liikkua yksinään.»

»Minä puhuin vain kuvaannollisesti. En tarkoita, että Bob on
mielenvikainen; mutta hän tuskittelee vallan kauheasti. Tahtoisinpa
haastella sen vanhan saarnamiehen kanssa, joka hänessä moisia ajatuksia
herätti.»

»Soisin, ettet olisi sallinut hänen sillä tavoin lähteä.»

»Millä minä olisin sen estänyt? En luullut hänen minua pettävän,
muutoin olisin lähettänyt pojan Strangeria noutamaan. Ethän luulle,
että hän käy raivopäiseksi tai tekee itselleen pahaa, Polly?»

»Epäilemättä hän pysyy kylläkin tolallaan», sanoi vaimo luopuen
moitiskelusta kuullessaan Clemin katuvaisen äänensävyn. »Olen
vain pahoillani, ettei hän tullut meille, vaan meni sen itsekkään
Mabel-heilakan luo; se kiittämätön kappale ei ajattele muuta kuin
itseään ja omia tunteitaan.»

Kello viideltä peitti pimeys maan, ja pian pysähtyi työ latojen ja
kuivaushuoneiden varjossa, mistä joku lyhty siellä täällä levitti
värähtelevää valoaan. Clem ja Polly menivät mökkiinsä teetä juomaan ja
hiukan haukkaamaan.

Huolehtivana emäntänä oli Polly tukehduttanut hiilenmuralla tulen
hellasta ja nyt hän työnsi sinne hiilihangon kohentaen vireille liekit,
joiden hohto heijastui kattoparruihin. Clem istahti tyytyväisenä
tuolilleen ja sytytti piippunsa. Hän katseli kattilan kiehumista Pollyn
kattaessa teepöytää. Siinä oli vain voita ja leipää, sillä heillä ei
ollut varaa siansylttyyn, säilykkeihin ja muihin sellaisiin herkkuihin
joka päivä; mutta muonaa oli riittävästi Cleminkin ruokahalun
tyydyttämiseksi, ja kumpikin sai tarpeekseen. Kumpikaan heistä ei
puhunut paljoa; se oli hiljaisuuden rauhaisa hetki. Sittemmin he
vetäisivät tuolinsa valkean eteen ja juttelisivat hiukan.

Clem kaatoi juuri kolmatta kupillista teevatiinsa, kun puutarhan
polulta kuului askeleita; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutettiin
ovelle.

»Sisään!» huusi Polly, sillä ovi oli säpissä, ja Jim astui huoneeseen,
keltainen paperi kädessä.

»Sähkösanoma — tuli juuri Mabelilta. Hän haluaa tietää, missä Robert
on.»

Clem ja Polly tuijottivat suut avoinna näin korskean tiedustelun
johdosta.

»Bobin olisi pitänyt olla kotona jo tuntikausia sitten», sanoi Clem;
»hän lähti heti kello kahden jälkeen».

»Sanoinhan minä sinulle, ettei häntä olisi saanut päästää yksinään
lähtemään», sanoi Polly.

»Ehkä hän on jossakussa kapakassa», huomautti Jim. »Mutta minä päätin
tulla tänne kysymään, olitko kenties tavannut hänet kotiin palatessasi.»

»Salli minun nähdä mitä hän sanoo», virkkoi Polly. '»Onko Robert
teillä, sanoi tulevansa kotiin neljältä kovin levoton Mabel.' Se on
saattanut maksaa hänelle osoitteineen toista shillingiä. On juuri hänen
tapaistaan sähköttää sen sijaan että lähettäisi miehen tiedustelemaan,
kuten jokainen järkevä ihminen olisi tehnyt.»

»Siitä on 'vastaus maksettu'. Meidän on siis lähetettävä vastaus.»

»No, sähkötä 'Ei'; se tulee ainakin huokeaksi.»

»Häpeähän toki, muijaseni», sanoi Clem, »että häntä noin sorrat. Kyllä
kai hän on hirveästi säikähdyksissään.»

»Miksi? Että hänen miehensä viipyy kahta tuntia kauemmin kuin sanoi
viipyvänsä! Hän ei ollenkaan ymmärrä miehiä.»

»Ehkä hän on opettanut Bobin täsmälliseksi, eiköhän Bob nykyisin
haihattele. Minun täytyy sanoa, että olen itsekin hiukan säikähtänyt.»

»No, lähettäkäämme hänelle vastaus», virkkoi Jim. 'Bob lähtenyt
markkinoilta kahdelta ei tiedetä hänestä enempää.' Kelpaako se?»

»Kuulostaa hieman siltä kuin emme välittäisi», virkkoi Clem; »sanotaan,
että etsiskelemme häntä».

»Mistä häntä etsisimme?»

»Voinhan minä toki juosta Haiselmanin taloon kysymään, näkivätkö hänen
ratsastavan ohi.»

»Hyvä, mutta lähettäkäämme ensin vastaus; poika odottaa. Kuinkas tämä
sopisi: 'Bob lähtenyt kotiin kahdelta tiedustelemme'?»

Clemistä ja Pollysta se sopi varsin hyvin ja se kirjoitettiin siis
lomakkeelle ja annettiin Bodingmaresissa odottavalle lennätinpojalle.
Clem lähti heti Haiselmanin taloon. Hän oli hirveän levoton ja
moitti itseään siitä mielentyyneydestä, jolla oli suhtautunut hänen
yksinäiseen lähtöönsä. »Jos olisin luullut hänen tekevän jotakin
pahempaa kuin tuskittelevan, niin olisin päästänyt Spongeyn aisoista
ja ratsastanut hänen peräänsä. Mutta minä sallin hänen mennä, ja jos
jotakin ikävää tapahtuu, on se siis minun syyni. Minä kai en ajattele
asioita niinkuin pitäisi.»

Kukaan ei ollut nähnyt Bobia Haiselmanin talossa, mutta eihän heidän
ollut tarvinnut nähdä häntä, jos hän vain oli ratsastanut ohitse
kujalla. Ensimmäiset tietonsa sai Clem kotimatkalla tavatessaan
Mountpumpsin Shovellin, joka ratsasti itäänpäin. Clemin mieleen
juolahti kysyä häneltä oliko hän nähnyt Robertia.

»Kyllä, minä näin hänet kolme, neljä tuntia sitten; hän oli Delmondenin
tienoilla.»

»Dehnondenin!»

»Niin, ratsastamassa ulos pitäjästä.»

»Puhuttelitteko häntä?»

»Minä toivotin hänelle hyvää päivää, muttei hän ottanut sitä
huomatakseen.»

Clem säikähtyi nyt tosiaankin. Miksi oli Bob painunut Kentin tielle?
Sitten hän ei ollut edes lähtenytkään kotiin päin... Oliko hän matkalla
Goudhurstiin herra Beemania tapaamaan? Sehän oli mahdollista. Mutta jos
hän taas todella oli menossa Goudhurstiin, ei hän olisi ratsastanut
Delmondenin kautta, joka oli kolmisen kilometriä sivulla valtatiestä,
vaan Hawkhurstin ja Gills' Greenin kautta... Mihin hän siten saattoi
olla matkalla, ratsastaen yksinään pois, vaimonsa, veljensä ja
ystäviensä luota? Ehkä hänen järkensä oli hämärtynyt sen omien synkkien
mietiskelyjen painosta ja hän oli mielipuolena, harhaillen päämäärättä
kujilla ja kentillä... tai ehkä hän oli päättänyt tappaa itsensä.
Hirttäytyisi tai hukuttautuisi johonkin yksinäiseen paikkaan...

Clem riensi takaisin Pookwelliin, jossa hän tapasi Pollyn yksinään
häntä levottomasti odottamassa. Tämä oli katunut tylyjä sanojaan
Mabelia kohtaan ja oli kiihkeän halukas sovittamaan ne menemällä
Campany's Hatchiin säikähtynyttä vaimorukkaa lohduttamaan.

»Kai hän joutunee puolittain tajuiltaan saadessaan meidän
sähkösanomamme. Meidän täytyy lähteä hänen luokseen. Ei ole oikein
jättää häntä yksikseen.»

»Mitä kello on?»

»Juuri seitsemän vasta; me ehdimme sinne ennen kahdeksaa, jos Jim antaa
meille linjaalirattaat.»

»Hänen täytyy sitten lainata meille Nimrod; Spongey ei sitä matkaa
suinkaan niin nopeasti potki.»

»Tietenkin hän antaa meille Nimrodin; se on ollut valjaissa vain tunnin
ajan tänä aamuna. Menehän joka tapauksessa pyytämään.»

Clem meni Bodingmaresiin ja palasi Nimrod valjastettuna
linjaalirattaiden eteen; Jim oli tosiaan mielissään, että he lähtivät
Campany's Hatchiin, sillä Mary oli osoittanut hänelle, mitä ikävyyksiä
olisi saattanut johtua siitä, että Mabel jäisi yksinään hermostuneeseen
ja hysteeriseen tilaansa — sillä eihän mikään muu olisi voinut selittää
niin outoa toimenpidettä kuin sähkösanoman lähettämistä, — ja jolleivät
Clem ja Polly olisi ottaneet lähteäkseen Mabelia katsomaan, olisi häntä
kaiken iltaa kiusannut levoton tunne, että hänen olisi pitänyt itse
lähteä.

Ilta oli kaunis muutaman ison tähden tuikkiessa siellä täällä tummalla
taivaalla. Äskeiset pakkaset olivat kovetuttaneet tiet, ja iltapäivän
tallissaan seisonut Nimrod oli virkku. Niinpä Clem jo paljon ennen
kahdeksaa ajoikin valkoisten portinpylväiden välitse Campany's Hatchin
pihatielle, ja ajopelit ratisivat kalkkimullalla ja hiekoituksella
taloa kohti.

»Hän luulee Robertin tulevan», virkkoi Polly. »Huuda hänelle, että
täältä tulemme me, Clem.»

»Tietäähän hän, ettei Bobilla linjaalirattaita ole, sinä hölmö, — ja
tuolla hän jo onkin ovella. Hei, Mabel — eikö Bob vielä ole tullut
kotiin?»

»Älä häneltä tuolla tavoin kysy, pöllö. — Päätimme tulla sinua
katsomaan, Mabel, koska näytit olevan hieman tuskaantunut — sillä ethän
muutoin olisi sähköttänyt. Ei ole mitään tuskiteltavaa. Minä olen
nähnyt Clemin myöhästyvän tuntikausia.»

Clemin silmät ja suu lensivät auki hänen nostaessaan Pollyn maahan. Hän
kummeksui, mitä tämä senjälkeen sanoisi.

»Minä olen iloinen tulostanne», virkkoi Mabel. »Olen aivan ymmällä.»
Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä, ja se oli painunut, ja siinä oli
outo, heikko värähdys. Hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, miehensä
päällysnuttu yllä. Oli kaiketikin ollut pihakujalla tuon tuostakin
häntä tähyilemässä.

»Reipastu — hän palaa kyllä illalliselleen, palaa ihan varmaan. Ja,
Mabel, olisit varsin ystävällinen, jos laittaisit meille vähän teetä.
On näes aika kylmä ajeluilma.» Clem pani loimen Nimrodin selkään,
ja he menivät kaikki keittiöön, jossa kattila kiehui yli hillityn
alakuloisesti. Polly auttoi Mabelia teehommissa, samalla kun hän
rupatteli hilpeästi aviomiesten yleisestä haihattelusta, heidän
myöhästymisestään ja epävakaisista tavoistaan. Mabel näkyi hiukan
reipastuvan — puuhailu, seura, rupattelu ja kaikki muu sai hänet
tuntemaan itsensä vähemmän sokeaksi ja avuttomaksi tuskassaan.

»Kyllähän minä olen hupsu, kun tällä lailla tuskittelen — se johtuu
siitä, että olen yksinäni kaiket päivät ja että Bob käyttäytyy niin
kummallisesti kuin hän viimekuluneet kuusi viikkoa on käyttäytynyt.»

»Kyllä kai hän ennenkin on tullut myöhään kotiin.»

»Ei sen jälkeen, kun hän palasi Goudhurstista.»

Clem ei sanonut mitään. Hän ei voinut Pollyn tavoin kevyesti
teeskennellä iloisuutta. Polly tietenkin teeskenteli, sillä olihan Clem
kertonut hänelle, että Bob oli nähty Delmondenin seudulla, mutta hän
koetti pitää Mabelia reippaalla mielellä hänen lapsensa tähden. Se oli
juuri Pollyn tapaista.

»Kenties hänellä on kauppa-asioita jollakin maatilalla — mikä
paluumatkalla äkkiä juolahti hänen mieleensä.»

»Se ei ole luultavaa — enkä minä voi ymmärtää, mitkä kauppa-asiat
viivyttäisivät häntä näin kauan. Oi, hyödytöntä sinun on haastella,
Polly. Minä olen varma, että hän on onnettomalla retkellä enkä minä voi
sitä kestää — minä en voi sitä kestää.»

Hän laski käsivartensa pöydälle ja purskahti itkuun. Polly koetti häntä
tyynnytellä, mutta lohdun lyhyt vaikutus oli ohi, ja hän nyyhki ja itki
hysteerisesti.

»Oi, tää on kaikki liian julmaa... minun päiväni ovat niin kaameat...
aina häistämme asti... Oi, kunpa olisin tiennyt, että se oli
tällaista... Olihan hiukan verran onnea ... alussa... mutta nyt on
kaikki kovin kauheaa... Kunpa vain tietäisin, missä hän on... Mutta
minä olen varma... olen varma... että hän on sen naisen luona...»

»Mabel!»

Clem ja Polly huusivat hänen nimensä yhdessä.

»Ethän sitä tarkoittanut!» sanoi Polly suutahtaen. »Oi, Mabel, en olisi
sitä sinusta koskaan uskonut. Ethän väittäne minulle, että kaiken tämän
ajan — että kaikki tämä johtuu siitä, että olet mustasukkainen?»

»Mitäpä muuta voisin olla, kun hän viipyy poissa iankaiken, vaikka on
minulle luvannut, että tulee kotiin? Minä tiedän, että hän yhä rakastaa
sitä naista, tiedän hänen halajavan häntä. Oi, minä olen nähnyt sen
hänen silmistään monen monta kertaa, kun te kaikki luulitte hänen
tuskittelevan vain uskonnollisista syistä. Hannaa hän kaipaa eikä
Jumalaa. Ja vain siksi, että te olette niin suuria hupsuja, ette te
sitä huomaa.»

»Se ei ole totta», huudahti Clem kiukusta punastuen. »Hän ei hetkeäkään
ajattele Hannaa. Sinun tulisi hävetä moisia puheitasi — saanet niitä
vielä katua. Shovell Mountpumpsista näki hänen ratsastavan ylitse
Delmondenin kohdalta tänä iltapäivänä. Suokoon taivas, ettei hän ole
tullut hulluksi tai hukuttautunut tai hirttäytynyt puuhun.»

»Delmonden! Mitä se muuta osoittaa kuin että hän on johonkin sinnepäin
matkalla? Miksi hän ratsastaisi seitsemättä kilometriä Delmondeniin,
hirttääkseen itsensä? Senhän hän voisi tehdä missä hyvänsä. Ei, se
osoittaa minulle selvästi... minä tiedän... olen varma, että hän etsii
Hannaa, ettekä te koskaan saa minua toisin ajattelemaan. Te olette
sokeita — sokeita. Te ette välitä minusta hitustakaan... samantekevää
teistä, vaikka hän pettää minua... te ajattelette vain häntä, joka on
elämäni näin katkeroittanut, joka on...»

»Ole hiljaa!» virkkoi Clem. »Sieltä hän varmaan tulee.»

Kaikki kolme vaikenivat. Hevosen kavioiden pehmeää poljentoa kuului
ajotien kalkkimullalla. Se lähestyi nopeasti ja pysähtyi ovelle.

Mabel kalpeni ja hetkisen näytti kuin hän voisi pyörtyä.

»Se voi olla kuka hyvänsä...» aloitti Polly. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä ulko-ovi aukeni ja sitten sisäovi.

»Bob!» huudahti Clem hänen veljensä astuessa huoneeseen.

Robert oli kuumissaan ja kurjassa kunnossa; hänen takkinsa oli toiselta
puolen mudan tahraama ja häneen oli tarttunut kuivia lehtiä ja ruohoja.
Hänen hiuksensa riippuivat pörröllään ja takkuisina lakin alta, ja hän
näytti ylimalkaan sellaiselta kuin olisi jonkun kanssa tapellut.

»Sinä elukka!» huudahti Mabel ja purskahti jälleen itkuun.

»Bob», toisti Clem astahtaen hänen luokseen. Hän tarttui Robertin
käteen ja silloin äkkiä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä
ei ollut sama epätoivoinen ja murheellinen Bob, joka oli yksinään
ratsastanut pois Salehurstin markkinoilta, vaan mies, joka oli
ihmeellisellä tavalla voittanut itseluottamuksensa takaisin, joka ei
enää kontannut nelinryömin, vaan seisoi pystyssä. Clemin valtasi äkkiä
kauhea epäluulo. Kenties Mabel oli oikeassa, ehkä Bob sittenkin oli
ollut Hannaa tapaamassa...

»Olen pahoillani, että tulen näin myöhään», sanoi Robert. »Älä itke,
Mabel. Olen pahoillani, lintuseni.»

Hänen silmänsä loistivat, ääni soinnahti kirkkaalta, ja koko hänen
ryvettyneessä ulkonäössään ja hänen olemuksessaan oli luottamuksen
ja itsetietoisuuden sävy, joka tuskin saattoi viitata muuhun kuin
menestykselliseen lemmenseikkailuun. Clemin epäluulot vahvistuivat.

»Missä sinä olet ollut?» kysyi hän.

»Siellä Scales Crouchin puolella — lähellä Scacoxin nummea. Minä kerron
siitä sinulle myöhemmin.»

»Hän on käynyt Hannan luona», nyyhkytti Mabel.

»Enkä ole», vastasi Robert, mutta aivan suuttumatta.

»Min' en usko sinua. Sinä olet minulle niin monesti valehdellut.»

»Mutta tällä kertaa en valehtele. Älä siis kimmastu, rakkaani.»

Hän meni Mabelin luo, veti hänen päänsä itseään kohti ja suuteli häntä,
vaikka hän väisteli. Bob näytti entistä enemmin rakastuneelta mieheltä,
jonka ylivuotava lempi kohdistuu jokaiseen ympäröivään esineeseen,
olkoonpa se kuinka vastaanottamaton ja halpa tahansa. Mutta sittenkään
ei Clem voinut olla häntä uskomatta, kun hän vakuutti, ettei hän ollut
käynyt Hannaa tapaamassa.

»Miksi sitten viivyit näin kauan poissa?» kysyi Mabel nyrpeänä. »Sinä
säikähdytit minut kuoliaaksi ja Clemin ja Pollyn myöskin.»

»Olen pahoillani, että säikähdytin teidät. Mutta minä tapasin ystävän.»

»Kyllä sinulla on somia ystäviä — aina niistä saa ikävyyksiä. Ken se
nyt taas oli?»

»Herra Jeesus Kristus.»

Mabel purskahti äänekkääseen nyyhkytykseen.

»Oh, tuo vie kaikesta voiton — vie kaikesta voiton! Sinä olet hullu
kuin keväinen jänis — et kelvollinen liikkumaan yksinäsi. Voi, minä
kuolen häpeästä sinun tähtesi...»

»Hst, Mabel, hst!» virkkoi Polly. Hän kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa ja yritti saada hänet nousemaan. »Tule yläkertaan minun
kanssani. Sinä kai haluaisit mennä vuoteeseen — on myöhäinen, ja
varmaankin olet väsyksissä.»

Aluksi hän koetti työntää Pollya pois, mutta antoi sitten äkkiä perään.
Katkerasti nyyhkyttäen hän nousi yläkertaan, ja Robert ja Clem jäivät
kahdenkesken.




46.


Vähään aikaan ei kumpikaan heistä puhunut. Sitten sanoi Clem:

»No, Bob — mitä on tapahtunut?»

»Minä olen löytänyt pelastuksen.»

Clem ei sanonut mitään. Hän muisti aikaisemman tilaisuuden, jossa hänen
veljensä oli »löytänyt pelastuksen» epäilyttävin tuloksin. Mutta hän ei
nyt voinut olla näkemättä hänessä tapahtunutta muutosta. Jo tapakin,
jolla hän istui pöydässä, jolla hän käveli ja puhui, haastoi jostakin
ihmeellisestä tapahtumasta, jostakin kokemuksesta, joka oli elvyttänyt
voimaan ja eloon äsken Salehurstista ratsastaneen kiusatun hahmon. Clem
hapuili piippuaan, otti sen esille, täytti sen ja sytytti verkalleen,
ojentaen sitten tupakkakukkaronsa Bobille.

»Ei, kiitos. Minä olen sen lopettanut. Minä en, suokoon Jumala, enää
ikänäni polta enkä ryyppää.»

Clem joutui hiukan hämilleen. Uskontoa, jolle viaton ja lohdullinen
haiku tai joku tilapäinen tuopillinen olutta oli loukkaus, ei
voinut pitää pelkkänä siunauksena; ja hetkisen hän riemuitsi omasta
parantumattomasta tilastaan. Mutta kun hän tuijotti Bobiin, ei hän
voinut olla toteamatta, että tämä sittenkin oli hyvin onnellinen.

»Sinä, Clem, et mitenkään voisi uskoa, mitä Herra on minulle tehnyt.»

»Tottahan sinä kerrot?»

»Kerronhan toki. Kah, Clem, minä olen kuin Saban kuningatar, eikä
minulle puoliakaan sanottu.»

»Toivottavasti sinä kokonaan olet luopunut kaikista niistä kauheista
mietteistäsi. Nyt sinä et näytä sellaiselta kuin pelkäisit helvettiä.»

»En suinkaan minä pelkää. Mitä on helvetti Jumalan valitulle? Minä olen
pelastettu, eikä saatana minua koskaan saa.»

»Mistä sen tiedät? En tarkoita, että minä epäilisin, Bob. Mutta sinun
on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Markkinoilla sinä tosiaan
näytit aika alakuloiselta. Mikä sai sinut ratsastamaan pois yksinäsi?»

»Minä tunsin, että minun oli lähdettävä johonkin yksinäni, sillä
muutoin olisi pääni pakahtunut. Minä en tahdo loukata sinun tunteitasi,
mutta minusta oli kuin en olisi voinut sietää sinun haasteluasi.
Päässäni oli kuin vasaroita, ja sydämessänikin ne takoivat. Kai minä
olin melkoisesti kiihdyksissäni. Tuumin lähteä kotiin ja sitten tuumin
mennä herra Beemanin puheille ja sitten ajattelin: 'Ei siitä mitään
hyötyä ole, hän ei voi minulle mitään lohduttavaa sanoa; minä olen
kadotettu ja minun täytyy se tietää.' Sitten ajattelin mennä hirttämään
itseni.»

»Bob, minä pelkäsinkin sinun niin tekevän.»

»Aivan turhaa sinun oli pelätä, sillä minä en suinkaan olisi sitä
tehnyt. Sillä keinoin olisin ehkä saanut neljääkymmentä vuotta pitemmän
helvetin, ja sehän olisi ollut ihan hupsua. Niissä tuumissa ratsastin
Scacoxin nummelle asti, ja sitten käsitin, kuinka järjetöntä se olisi
ollut. Sitten minusta tuntui, että ainoa järkevä teko olisi juoda
itseni humalaan, etsiä sitten tyttö ja pitää lystiä. Minun täytyy
ottaa kaikki ilo irti elämästä, ajattelin, koska ei minua voi mikään
kadotusta pahempi kohdata. Se näytti järkevältä. Mutta minä huomasin
— se oli omituista, — mutta minä huomasin, etten halunnut sitä tehdä.
Minä tiesin, etten olisi voinut saada mitään onnea väkijuomista tai
tytöistä — en edes Hannasta. Ainoa, mitä halusin, oli Jumala, ja
kun ei Hän minusta huolinut, ei ollut mitään sellaista, mitä olisin
ottanut hänen tilalleen. Sitten minä astuin satulasta ja sidoin vanhan
Strangerin veräjään lähelle Mopesdenia ja kiipesin aidan yli pellolle;
sillä minä tunsin olevani aivan pökerryksissä ja väsyneenä. Siellä
laskeuduin maahan metsästä lennelleiden kuivien lehtien sekaan ja
kaiketikin ryvetin itseni aika lailla, mutta en siitä välittänyt. Minä
en voinut ajatella muuta kuin Jumalaa ja tuumin: Hän on ihmeellinen.
Hän on ihmeellisin, mitä on olemassa, ja jos voisin tuntea olevani
hänen valittunsa, niin en mistään muusta huolisi. Sitten ajattelin,
että Hän on oikea kaikissa neuvoissaan ja vanhurskas kaikissa töissään
ja että minulle oli oikein ja kohtuullista joutua helvettiin, jos se
oli Hänen tahtonsa; ja minä sanoin: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi.
Minä en mitään tiedä. Minä menisin helvettiin tehdäkseni Sinulle
mieliksi.' Sitten minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni.»

Hän vaikeni ja katseli kirkkailla ja loistavilla silmillään suoraan
Clemiä, joka imeskeli vimmatusti sammuneen piippunsa vartta.

»Minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni», toisti hän, »ja sitten
se kaikki tapahtui. Oli kuin säteilevä hopeinen valo olisi minut
yllättänyt, ja sydämeni keventyi rauhasta ja riemusta, ja sitten
tuntui kuin jokin minussa olisi kuiskannut: 'Minä olen rakastanut
sinua iankaikkisella rakkaudella ja sentähden minä olen vetänyt sinua
puoleeni sulasta armosta.' Ja sitten minä tunsin sulavani ilosta,
lankesin polvilleni, otin tämän raamattuni taskustani ja sanoin:
'Herra, minähän olen kuin Gideon ja tahdon merkin. Annahan minulle
merkki.' Sitten minä avasin kirjan — ja mitä luulet minun nähneen?
Ka, juuri ne samat sanat: 'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua
rakastanut ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta
armosta.' Minä näin ne kolme kertaa, ja kolmas kerta toden tekee. Se
oli se teksti, joka riippui seinällä minun ollessani herra Beemanin
kodissa, ja hän sanoi, että ne olivat kirjoitetut valituille. Koska
siis Jumala osoitti ne minulle, niin tietenkin minä olen hänen
valittujaan, tietenkin olen yksi Jumalan edeltäpäin valitsemista. Minä
olen turvassa, minä en enää koskaan vaella kadotuksen kauhu sydämessä.
Oi, Clem, kun ajattelen, mitä minä olin — pelkkä maan matonen enkä
ihminen, niinkuin sanassa sanotaan — ja kun sitten ajattelen, kuinka
Hän otti minut vastaan, ei vanhurskaiden töitteni vuoksi, vaan sulasta
vapaasta armostaan, niin tietenkin minä uhraan koko elämäni Hänelle
palvellakseni Häntä ja rakastaakseni Häntä enkä minä suinkaan enää
iässäni ryyppää enkä polta enkä toru Mabelia.»

»Sinä puhut ihan kuin saarnaaja», virkkoi Clem ihaillen.

»Minulla on näes evankeliumi kielelläni. Oi, Clem, minä melkein voisin
musertaa tämän talon rakkaudella ja riemulla. Kai minun nyt täytyy
mennä kertomaan Mabelille, mitä olen sinulle kertonut.»

»Parempi olisi jättää hänet rauhaan tällä kertaa», virkkoi Clem
varoittavasti; »hän on varsin väsynyt. Voit kertoa hänelle huomenna.»

»Saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa voin jutella sinulle ja
Pollylle, kun hän tulee.»

Clem pelkäsi, ettei Polly olisi aivan myötätuntoinen, mutta
kun tämä vihdoin tuli alas Mabelin huoneesta, jätettyään hänet
nukkumaan, kuunteli hän Robertin tarinaa — jonka kertomiseen ei
viimemainittu näkynyt koskaan väsyvän — tavallista auliimmin.
Sittenkin Robertin ulkomuoto ja sävy antoi hänestä paremman kuvauksen
kuin hänen vaivainen, kömpelö kielensä. Puhuessaan hän kykeni vain
sitomaan solmuja englanninkielen sanoista ja syytämään syytämällä
kalvinilaisuuden kankeita lauseparsia, mutta hänen silmänsä ja
äänensä esittivät vähemmän sotkuista viisautta — niissä ilmeni hänen
kokemuksensa kömpelöiden tulkitsemisyritysten tärvelemättä. Clem oli
iloinen, että Bob oli löytänyt lohdutuksen ja rauhan, vaikka hän
nimittikin niitä kummallisilla suuta halkaisevilla sanoilla. Polly
ei kenties voinut mennä yhtä pitkälle kuin Clem, mutta ilmeisesti
hän iloitsi nähdessään lankonsa näin muuttuneen parempaan päin; ja
lähtiessään hän suuteli häntä sisarellisesti, samalla kehoittaen
häntä olemaan herättämättä »Mabel-parkaa ja jättämään sanottavansa
huomiseksi».

»No mitä siitä ajattelet?» kysyi Clem heidän ajaessaan kotiin.

»Vielä on liian aikaista sanoa, mitä siitä tulee. Mutten voi olla
toivomatta, että hän olisi tavoittanut sellaisen pelastususkon.»

»Hän ajatteli aina siihen tapaan — se oli isä-paran tapa, ja kai se on
hyvä tapa, vaikken minä sitä koskaan ole voinut oikein omaksua.»

»En tahdo sanoa mitään häntä, poloista Bobia, vastaan, kyllä kai
hänellä on ollut vaikeat aikansa. Ja olen varsin iloinen, että hän on
niistä päässyt, ainakin toistaiseksi. Mutta hän on omituinen mies, hyvä
Clem, ja pelkäänpä, että Jumalan tie osoittautuu hänelle aivan yhtä
tukalaksi kuin ennen paholaisen tie.»






II OSA




1.


Tämän jouluajan jälkipäivät olivat Robertille nöyrän ja ihmeellisen
onnen kausi. Koko hänen elämänsä oli muuttunut, kun sitä pimentänyt
varjo oli poistettu. Aamulla herätessään hän tahtoi huutaa ja laulaa,
ja kun hän oli syönyt aamiaisensa, halusi hän lähteä kertomaan
jokaiselle, kuinka hyvä Jumala oli hänelle ollut. Työssä ollessaan
hän ulkona kedolla usein tunsi, kuten hän Clemille kertoi, ikäänkuin
saavillinen valoa olisi kaadettu hänen päälleen, ja, käsi yhä
lapionvarressa tai aurankurjessa, lankesi hän monesti polvilleen
haltioituen rakkauden ja ylistyksen hurmioon. Hänen koko sielunsa ja
sydämensä oli sulautunut tähän uuteen kokemukseen. Hän ei osannut
ajatella tai puhua mistään muusta, ja asiat, jotka tähän asti olivat
olleet jokapäiväisiä, tulivat äkkiä suurenmoisiksi ja jumalallisiksi.

Tämä muutos osoittautui selvimmin hänen suhtautumisessaan ihmisiin.
Hän rakasti jokaista niinkuin ei ollut koskaan ennen rakastanut. Hän
rakasti Mabelia, kunnes hänen rakkautensa loimusi suurena, valkeana
tulena, joka oli polttaa kohteensa karreksi, hän rakasti äitiään,
veljiään, sisartaan, appeaan ja kälyään ja teki heille alati pieniä
ystävällisiä palveluksia; hän rakasti kaikkia tilallisia Campany's
Hatchin ympäristöllä, henkilöitä, joita tapasi markkinoilla tai
huutokaupoissa tai päivän työmailla. He loistivat kaikki uudessa
valossa, kaikki olivat tehdyt sen Jumalan kuviksi, joka oli hänet
vapahtanut ja jonka yltäkylläisestä armosta hän nyt vaelsi rauhan
kentillä, kun leimuava tuomio oli otettu pois »eikä enää ollut
kirousta».

Ainoana okaana hänen salaperäisessä riemussaan oli, ettei hän kyennyt
sitä muille jakamaan. Hän ei yrittänytkään sitä pidättää itselleen,
hän ei kieltäytynyt ilmaisemasta suloista salaisuuttaan, hän oli aina
valmis kertomaan kääntymyksensä tarinan jokaiselle, ken vain halusi
kuunnella, ja pian se varsin hyvin tunnettiin kautta Salehurstin,
Bodiamin ja High Tiltin pitäjän. Mutta kukaan ei näkynyt kykenevän
näkemään sitä valoa, jonka hän näki, tai tuntemaan sitä lämpöä,
mitä hän tunsi. Pikemminkin oltiin taipuvaiset pitämään häntä joko
viiripäänä tai narrina. Monesta oli jotakin ehdottoman lystikästä
ajatella Bob Fulleria pelastettuna — ajatella, ettei Bob tahtonut
jalallaan astua kapakkaan, vaikka jokainen tiesi, että hänet tuskin
kolme kuukautta sitten oli »Kuninkaanpäästä» heitetty pähkähumalassa
ulos — kuulla Bobin kielen nyt vierittelevän raamatunlauseita,
niinkuin se ennen oli vieritellyt kirouksia — nähdä Bobin, jolla ennen
oli ollut suurempi varasto siivottomia juttuja kuin kellään sillä
paikkakunnalla, vievän jonkun tuttavansa juhlallisesti syrjään ja
siniset silmät muljollaan, kertovan hänelle kääntymyksensä tarinan...
Eihän sellaiselle voinut olla nauramatta. Toiset kuitenkin näkivät
hänen tilassaan enemmän häpeää kuin huumoria. Heistä oli loukkaavaa ja
inhoittavaa kuulla miehen, joka oli Hanna Ideniä rakastellut ja joka
Megrimin mäellä oli juopuneena korjattu maantienojasta, nyt kertovan
jokaiselle, että hän oli pelastettu, valittu ase, Jumalan valitsema. Se
loukkasi heidän säädyllisyydentunnettaan — he vainusivat teeskentelyä.

»Minä pidin hänestä enemmän hänen ollessaan rehellinen syntinen», sanoi
Little Londonin Pix.

Perheeltään ja omaisiltaan ei Bob saanut paljoa enemmän myötätuntoa
osakseen. Jimin ja Maryn mielestä hän taaskin tuotti heille häpeää.

»Mitähän Bob seuraavalla kerralla tekeekään? Sen haluaisin tietää»,
sanoi Mary. »Ensin naikkonen, sitten väkijuomat, sitten piru ja sitten
Jumala; kyllä hän on koettanut kaikki mahdolliset keinot saattaakseen
meidät häpeään.»

»Minä en Bobista enää välitä», vastasi Jim; »tehköön hän mitä haluaa,
minä en hänen tähtensä enää aio vaivata päätäni».

»Ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, kun se pysytetään oikealla
paikallaan, mutta uskonnon paikka on kirkossa sunnuntaina, aivan kuin
päivällinen katetaan pöytään päivällisajalla eikä jokaiseen nurkkaan
jokaisella hetkellä päivästä. Kanatkin tietävät, että niiden tulee
munia ainoastaan laatikkoihinsa.»

»En voi olla epäilemättä, että isäparka on perussyynä tähän. Hän
kasvatti meitä kaikkia vakaviin ajatuksiin, ja nyt on Bob ajatellut
itsensä ylösalaisin.»

»Hän ei ole pysynyt kiinni isän mielipiteissä. Hän ei tahdo
pistäytyäkään isän kirkkoon Throwsin luona, sanoen sikäläisen
pastorin olevan armenialaisen, vaikka taivas tietää, että hän on yhtä
englantilainen kuin minä ja sinä.»

»No, Bob on nyt oma herransa, joten hän voi, kuten sanotaan, pitää oman
lakinsa ja olla oma hupsunsa, — minä en siihen puutu.»

Robert tapasi äidissään hiukan enemmän ystävällisyyttä kuin Jimissä
ja Maryssä. Rouva salli hänen istua käsivarsi hänen vyötäisillään ja
kertoa ihmeellisestä vapahduksestaan, ja kun poika kehoitti häntäkin
etsimään vapahdusta, oli hänen tapansa sanoa: »Kyllä, rakkaani,»
pehmeällä, tyytyväisellä äänellään. Mutta Bob tiesi hänen tositeossa
vain tuntevan iloa siitä, että hän nyt söi ja nukkui paremmin ja ettei
hänellä enää ollut sitä kauheaa tuskaa sielussaan. Äiti oli, niin tuumi
Bob, täysin tyytyväinen kotinsa mukavuuteen ja puolisonsa rakkauteen —
hän ei käsittänyt olevansa köyhä, sokea ja alaston.

Clem taas, vaikka hän olikin melkoista myötätuntoisempi kuin muut
sukulaiset, tuotti hänelle myöskin enimmän surua. Sillä Clemin
sieluntila merkitsi hänelle vielä enemmänkin kuin äidin tai Mabelin
— ja turhaa oli olettaa, että Clem oli pelastettu. Hän ei koskaan
ollut kokenut sellaista, mikä edes etäältä vivahtaisi kääntymykseen,
ja vaikka ainoastaan hän suhtautui Robertin kokemukseen kunnioittaen,
ymmärsi hän sitä ilmeisesti yhtä vähän kuin toisetkin. Hän oli vain
onnellinen, tyytyväinen, ahkerasti uurastava, elämässään puhdas, hyvin
käyttäytyvä »vihan lapsi», joka iloitsi vaimostaan, nautti piipustaan,
olutlasistaan ja päivällisestään, välittämättä mitään kateellisen
Jumalan vaatimuksista. Bobin perustelut ja kehoitukset olivat kaikki
turhia.

»Kyllähän minä tahtoisin tulla pelastetuksi, jos voisin. Eihän minulla
mitään sitä vastaankaan olisi mutta kun ei niin tapahdu.»

»Sitten sinun pitäisi tuskitella ja surra, takoa päätäsi ja nimittää
itseäsi syntiseksi. Mutta sinä olet kuin varsa rehevässä ruohikossa...
et näy välittävän viittä äyriä tulevasta vihasta.»

»Olen pahoillani, Bob — ainakin, kun näen sinun siitä tuskittelevan.
Mutta asiain näin ollen lienee parempi, etten siitä niin väiltäkään.
Minä en taida olla sellainen miekkonen, jolle jotakin erikoista
tapahtuu, eikä minulla ole oikeutta odottaa mitään ihmeellistä, kuten
sinulla ja isäparalla.»

Clemiä ja Pollya suututti se asento, jonka Mabel oli suvainnut ottaa.
Niin pian kuin tämä oli tottunut siihen helpotuksen tunteeseen, että
hänellä taas oli järkevä ja hyväsävyinen puoliso, puhkesi hänen
juurtunut vastenmielisyytensä uskontoa vastaan ilmi. Hän piti Bobia
»pehmeänä» ja häntä ellottivat hänen uudet tapansa — hänen ehdoton
raittiutensa ja tupakoimattomuutensa ja hänen kömpelö rehellisyytensä,
joka aina sai hänet markkinoilla selittämään ja esittämään tavaransa
huonoimmalta puolelta ja tekemään kauppoja, jotka saivat toisen
asiallisen menemään kotiin joko nauraa hihittäen tai syyntuntoisena.
Mabel oli kiusaantunut ja häpeissään, kun hän ehdottomasti tahtoi lukea
siunauksen ennen aterioita ja polvistui illoin ja aamuin vuoteen ääreen
lausuen rukouksensa kuin lapsi, kädet ristissä rinnoilla.

»Minä luulin menneeni naimisiin miehen kanssa», ärsytteli hän kerran
katkerasti, »ja nyt näkyy, että olenkin saanut nuorukaisen — nuorten
miesten kristillisen yhdistyksen».

Robert kärsi leppeästi hänen pistosanojaan, ja se suututti häntä
vielä enemmän. Mabel oli aina salaa ihaillut hänen röyhkeyttään,
vaikka olikin kasvattanut hänet alistuvaiseksi pikkuasioissa, — hänen
häikäilemättömyyttään, vaikkei se täyttänytkään kaupunkilaismittapuuta.
Hänen kokemuksensa Bulverhythessä oli saanut hänet uskonnon yhteydessä
ajattelemaan mustapukuisia nuoria miehiä, jotka painot käsissä
harppasivat _halmaa_ ja viettivät hauskoja sunnuntai-iltapäiviä,
tai nuoria naisia, joiden hatut olisi luullut jonkun ohikiitävän
lentokoneen heidän päähänsä pudottaneen. Hänen aviomiehensä nöyrä
kielenkäyttö sai hänet unohtamaan hänen nuoren ruumiinsa voiman,
joka näkyi tulevan yhä tarmokkaammaksi nyt, kun se oli vapautunut
sielullisesta taakasta. Bobin rakkauskin häneen näkyi nyt vaihtaneen
väriään. Se oli epäröivää ja rukoilevaa; siinä oli kimmellystä ja
hehkua, joille Mabel ei voinut löytää vastausta, epäröimistä ja
arkailua, joita hän ei saattanut muuta kuin halveksia. Tuntien
katkeruutta, joka pian alkoi näkyä hänen pehmeiden kasvojensa
viivoissakin, hän totesi, että Bobin pääasiallisin, melkein ainoa
häneen kohdistuva halu oli nähdä hänet hänen itsensä kaltaisena, tehdä
hänet yhtä haaveelliseksi, naurettavaksi ja mämmimäiseksi kuin hän
itsekin oli.

»Luulenpa, että tahtoisit tehdä minusta yhtä suuren hupsun kuin sinä
itse olet, jos voisit», sanoi hän eräänä päivänä, kun Bob oli moittinut
häntä siitä, että hän mieli mennä elokuviin.

Robert katsoi häneen rukoilevan hellästi.

»Mabel, minä en koskaan voisi olla onnellinen taivaan iäisyydessä, jos
tietäisin sinun kärsivän helvetin iäisyydessä.»

»Eihän toki!»

»Mutta ehkä minun _täytyy_», lisäsi Bob perin vakavasti.




2.


Tammikuun lopulla syntyi Robertin poika. Mabel olisi mieluummin
ottanut tytön, koska »ne ovat niin paljoa sirompia pukea», mutta
Bob riemuitsi — hän näki itsensä syntyneen uudestaan, aivan kuin
hän oli syntynyt uudestaan Mopesdenin metsän vierustalla. Hän laati
lukemattomia onnellisia suunnitelmia pienokaisen tulevaisuuden
varalle — suunnitelmia, joihin, sehän on sanomattakin selvä, sisältyi
hänen pelastuksensa varhaisella iällä. Valitettavasti jotkut näistä
suunnitelmista kohtasivat vastusta Mabelin taholta. Ensiksikin hän
vaati, että lapselle annettaisiin nimeksi Nathanael eikä Arthur
Clement, jotka olivat Mabelin ja sukulaisten valitsemat nimet.

»Se merkitsee 'Jumalan antama'», virkkoi Robert vakavasti, »mikä hän
juuri onkin, ja meidän on mieluummin nimitettävä hänet Jumalan sanan
kuin hänen setänsä ja isoisänsä mukaan».

»Mutta se on kamala, moukkamainen, jokapäiväinen nimi», valitti
Mabel. »En ole koskaan kuullut hienostunutta henkilöä sillä nimellä
mainittavan. Muuten, jos sinun _täytyy_ antaa hänelle se nimi, niin
mikset voi antaa niitä toisiakin? Isäkin ihan loukkaantuisi, jollet
niin tekisi, ja ihmisillä on usein kolmekin nimeä.»

Robertin leuka kohosi päättäväisesti. »Minä en pidä siitä, että
ihmisillä on rihmallinen nimiä. Eihän niillä raamatussakaan ollut.
Emme lue siellä ihmisistä, joilla oli useampi kuin yksi nimi. Missään
tapauksessa en nimitä lastani pakanallisen kuninkaan ja paavillisen
pyhimyksen mukaan.»

»Clem nimitettiin Pyhän Clemenin kirkonkellojen mukaan, jos sinä
häntä soimaat», sanoi Polly, joka istui Mabelin vieressä, pidellen
keskustelun uhria hyvin tiukasti käsivarsillaan.

»En halua lastani nimitettävän Englannin kruunun kirkonkaan mukaan.»

»Ei, sinä haluat nimittää hänet baptistikappelin mukaan», sävähti
Mabel; »ethän sinä siitä piittaa, vaikkei häntä Nathanaelin nimellä
kukaan koskaan tunne herrasmieheksi».

»En välitä, tunnetaanko hänet herrasmieheksi; haluaisin pikemminkin,
että hänet tunnettaisiin kristityksi.»

»Oh, sinä olet mahdoton.» Ja Mabel purskahti itkuun.

Äärettömän tuskan ilme tuli Robertin silmiin. Hän kumartui silittämään
hellästi Mabelin kättä. Tämä sieppasi sen pois.

»Älä ole niin huolissasi, Mabel», lohdutti Polly; »voithan nimittää
häntä 'Natiksi'; se on aika nätti nimi ja sopii sille oikein hyvin».

Mutta Mabel ei lohduttautunut, ja hänen tuskansa vain yltyi, kun hän
kuuli, ettei hänen pienokaiselleen annettaisi edes sen rahvaanomaista
nimeä oikeauskoisella ja säädyllisellä tavalla. Bob kieltäytyi
kastattamasta lasta.

»Miksi se kastettaisiin? Mitä se Kristuksesta tietää?»

Se osa ongelmasta ei Mabelia huolestuttanut. Hän tiesi vain, että
nekin, jotka kävivät kappelissa, kastattivat lapsensa kirkossa, jotta
se saisi kummi-isiä ja kummiäitejä, jotka lahjoittaisivat sille
tavanmukaiset hopealusikat. Lapsi, jota ei ollut koskaan kastettu,
jolla ei ollut kummeja tai hopealusikoita, oli tosiaankin hylkiölapsi,
ja Mabel manasi ja tuskitteli ja sanoi, ettei Robert menetellyt
oikein avutonta sikiötään kohtaan. Ja kaiken kukkuraksi meni Robert
herra Beemanin luo Goudhurstiin ja kastatti itsensä. Hän nimitti sitä
uskovaisen kasteeksi ja tuli kotiin hehkuvin poskin ja loistavin
silmin. Mutta Mabel itki puolet yötä ja hänestä tuntui ikäänkuin hänen
aviomiehensä olisi varastanut hänen pienokaisensa kasteen.

»Puolet maata nauraa minulle», valitti hän Clemille ja Pollylle.
»Jokainen odottaa ihmetellen, milloin lapsi kastetaan ja ketkä minä
kutsun kummeiksi, ja sitten meneekin mieheni kastettavaksi. Sitä
hupsua!»

Polly oli tässä suhteessa taipuvainen Mabelia säälimään. Häntä
kiukutti, että pikku pallerolta petkutettiin sen hopealusikat. Ne
kaikesta päättäen eivät kuuluneet uskovaisen kasteeseen, koskapa Robert
oli palannut Goudhurstista aivan tyhjin käsin.

»Emmekö voisi kastattaa häntä Bobin tietämättä?» kysyi hän mieheltään.

»Emme», sanoi Clem, »se ei olisi sopivaa — ja meidän tulee kunnioittaa
Bobin vakaumusta».

»Bobilla on aito vakaumuksia tosiaan, enkä minä käsitä, miksi pienen,
viattoman lapsen täytyy kärsiä niiden vuoksi.»

Polly näkyi toisinaan unohtavan, että hän oli ainoastaan lankonsa
pojan täti. Hänen tunteensa pienokaista kohtaan olivat niin paljoa
äidillisemmät kuin oman äidin, että hän useinkin haastoi kuin olisi
poika ollut hänen eikä Mabelin. Omituista kyllä, sillä noin kahteen
päivään sen syntymisen jälkeen hän tuskin sieti siihen vilkaistakaan.
Pieni mykkyräinen olento huiviin kiedottuna Mabelin käsivarsilla
sai hänen sydämensä kirvelemään hänen oman lapsettomuutensa tähden
— sillä nyt hän tiesi, ettei ollut mitään lapsentoiveita. Hän, joka
rakasti lapsia niin paljon, ei koskaan saisi sellaista. Hän ei voinut
katsahtaa Mabelin lapseen, jota niin haileasti tervehdittiin, joka niin
vähäiseksi arvioitiin. Mutta sitten hänen katkeruutensa vähitellen
haihtui, hänen ikävöimisensä puhua »omasta lapsestaan» vaimeni jossakin
määrin. Oli niin suloista pidellä ja hyväillä pikku Natia, vaikkei
se ollutkaan hänen, pukea, ja riisua sitä, käyttää sitä kylvyssä ja
tarjota sille tuttia — sillä pienokaista ruokittiin maitopullolla
syistä, joita Mabel piti tähdellisempinä kuin lääkäri — ja kuunnella
niitä tolkuttomia äännähdyksiä, joita poika siinä päästeli. Pollyn
tarkoituksiin nähden Mabel oli ihanteellinen äiti — hän ei välittänyt,
kuinka usein hänen kälynsä tuli leikkimään pienokaisen kanssa, vei
sen ulos tai laittoi kylpyyn. Hänellä, joka oli niin mustasukkainen
miehestään, ei näkynyt olevan mitään kateellisuutta lapsensa suhteen.
Ja Polly, joka, jos hän olisi ollut äiti, olisi pidättänyt lapsensa
yhtä kiihkeästi itselleen kuin aviomiehensäkin, ihmetteli Mabelin
käyttäytymistä, mutta oli siitä kiitollinen.




3.


Vaikka Clem ja Polly olivat yhtä mieltä siitä, ettei Mabel olisi
ansainnut lasta, tapasivat he Robertissa hellän ja rakastavaisen
isän, kunhan hänet vain voi saada luopumaan joistakuista
mielijohteistaan. Hän oli hartaasti kiintynyt pikku Nathanaeliin
ja äärettömän kärsivällinen. Kun poika öisin parkui, käveli hän
edestakaisin lattialla pitäen sitä sylissään, valittamatta oman
makean unensa häiritsemistä, eikä koskaan nurissut tai joutunut
pahalle päälle, vaikka hänen pojun kirkumisen lisäksi täytyi sietää
vuoteessaan heittelehtivän Mabelin valitteluja siitä, että hänen
yöleponsa tärveltyi ja että oli häpeä, kun heillä ei ollut varaa
pitää palvelijatarta lasta hoivailemassa. Joskus hän päivälläkin
leikki poikasen kanssa, ja hänen kasvoilleen tuli melkein nuori ja
veitikkamainen ilme, joka yhtä vähän muistutti Hanna Idenin rakastajaa
kuin sitäkään Robertia, joka oli vakava erikoisten armoitustensa
tunnosta. Clem ja Polly ajattelivat, että pienokainen ehkä vähentäisi
hänen »omituisuuttaan», että isyys tekisi hänet enemmän muiden miesten
kaltaiseksi ja hänen uskontonsa lakkaisi olemasta jotakin eristettyä
ja erikoista valittujen uskontoa ja sulautuisi hänen jokapäiväiseen
elämäänsä ja osaksi yleisestä kokemuksesta.

Mutta Clem ja Polly eivät oikein käsittäneet Robertia elähdyttävää
voimaa. Hänen oli vielä osoitettava heille Jumalan rakkaus, ei
kaikkialle siroiteltuna yleisinnoituksena, vaan keskitettynä ja
räjähtävänä, hänen sydämensä sisempään kammioon suljettuna mahtina,
pieneen tilaan teljettynä suurena kuohuna, jonka välttämättömästi oli
avattava itselleen ulospääsy, vaikkapa sen siinä täytyisi särkeä hänen
sydämensäkin.

Eräänä toripäivänä keväällä Clem, joka puuhaili pelloilla, kun
hänellä ei ollut mitään myytävää tai ostettavaa, saapui High Tiltin
kirkonkylään vasta iltapuolella. Silloin hän pukeutui mustaan
takkiinsa, painoi matalakupuisen kankean, huopahatun päähänsä ja
meni kylään vain tarkatakseen karjaa ja hintoja. Markkinoilla ei
ollut varsin paljoa väkeä, koska lampaiden myynti oli siihen aikaan
hiljaista, ja kun Clem ehti torille »Royal Georgen» taakse, niin
ihmiset, joita oli saapuvilla, näkyivät kaikki olevan kerääntyneenä
yhteen kulmaan. Varmaankin pidettiin huutokauppaa, sillä hän kuuli vain
yhden äänen, joka kohosi yleisen hiljaisuuden yli. Sitten hän äkkiä
näki, että puhuja oli Robert. Mitä myytävää hänellä saattoi olla...?
Tuntien kylmät väreet selkäpiissään hän sitten huomasikin, että Robert
ei ollut myymässä, vaan — saarnasi.

Hetkisen seisoi Clem hievahtamatta. Häntä tyrmistytti, ja sitten
hän äkkiä huomasi suuttuvansa. Mitä oikeutta Bobilla oli tuolla
tavoin tehdä itsestään hupsu? Siinä hän seisoi keskellä tilallisten
ja maatyöläisten sikermää, joiden joukosta Clem tunsi monenkin
kunnioitettavan sedän, pomiloiden kovalla, sekavalla äänellä, jonka
hänen veljensä tiesi pujottelevan käheästi sanasokkeloissa, kunnes
vihdoin sinkautettiin esille joku kulunut sotkuinen väitös parin
kolmen betheliläismongerruksella lausutun sanarykelmän hämmentämänä.
Clemin nöyrää kunnioitusta Bobia kohtaan niin hyvin miehenä kuin
jumaluusoppineenakin oli vaimentanut ei niin paljoa äskeiset tapaukset
kuin se itseluottamus, joka johtui hänen omasta avioliitostaan
ja lisääntyneestä kokemuksestaan. Oli miten oli, muttei tuntunut
säädylliseltä, että Bob noin seisoi turulla saarnaamassa, koskei hän
ollut saarnamiehen koulua käynyt. Clemiä tympäisi, eikä ainoastaan
hänen omasta puolestaan. Hän aavisti ikävyyksiä saarnaajalle. — Nyt
kai jokainen asettuu häntä vastaan, — tuumi hän, — ne jo nauranevat
hänelle, näenhän minä sen.

Tämä ei ollut aivan totta. Bobin kuulijat olivat liian kummastuneita
ja liian säädyllisiä nauraakseen. He seisoivat ympärillä ilmeettömin
kasvoin — heidän selkiinsä näkyi tosiaan keskittyvän enemmän
liikutusta kuin heidän piirteisiinsä. Lähestyessään Clem alkoi erottaa
veljensä sanoja: »Pelastus... kadotus... hopeinen valo... erikoisia
armoituksia...» Kaikki tutunomaisia, ummehtuneita lauseparsia, jotka
hän oli kuullut monta monituista kertaa. Mutta kun hän ehti selvän
äänenkantaman päähän, tuntui hänestä, ettei Bob sittenkään puhunut
varsin kehnosti. Joka tapauksessa oli häntä helpompi seurata nyt kuin
hänen papattaessaan yksityisesti Mabelille, Clemille ja Pollylle.
Muuten ei kukaan yrittänytkään tehdä vastaväitteitä tai keskeyttää.
Hänen sanansa kaikuivat häiritsemättä, kaikkien muiden ollessa vaiti.

»Niin, sillä lailla se kaikki tapahtui, ja siksi minä seison tässä,
pyytäen teitä, rukoillen teitä ottamaan varoituksen minulta, hylkäämään
maailman ja sen pahuuden ja tarttumaan kiinni Herrasta. Oi, avatkaat
sydämenne ottamaan vastaan Hänen armonsa, jotta hän pelastaisi teidät
helvetistä ja tulevasta vihasta. Ajatelkaas, että minä olen kelvoton,
kurja matonen; kuitenkin Hän on minut valinnut. Halleluja! Oi,
ottakaat vastaan hänen lupauksensa, — teidän ei tarvitse tuskitella
kuolleista töistä. Hän pitää teille tarjolla pelastusta kuin kupillista
teetä. Eikä teidän tarvitse muuta kuin ottaa se ja olla kiitolliset.
Katsokaas, eivät minua pelastaneet lakiomantunnon kuolleet työt, kosken
minä muuta tehnyt kuin pimeyden töitä. Mutta nyt Hän on kutsunut minut
kirkkauteen pyhiensä joukkoon...»

Hänen innoituksensa vuoksi näkyi nyt ehtyvän, mutta hän ponnisteli
keksiäkseen jonkun muodollisen loppulauseen.

»Antakaat hänelle murtuneet sydämenne, jotta hän voi antaa teille
uudet. Ei ole muuta keinoa... ei se riipu siitä, mitä ihmiset
tekevät... eikä heidän uskomisistaan, eikä...»

»No, mistä sitten, hyvä isäntä?»

Hänet oli vihdoinkin keskeytetty, ja sen oli tehnyt nuorempi Shovell.
Voima, joka hänellä oli heidän ylitseen, alkoi vihdoinkin horjua, ja
Stanin kysymyksen jälkeen seurasi heti liikehtimistä ja murinaa.

Robert tuijotti hämillään keskeyttäjäänsä. Sitten hän havaitsi Clemin
seisomassa joukon liepeillä. Hän liikkui veljeään kohti, tunkeutuen
Udiamin Pontin ja erään Mountpumpsin tilallisen ohi.

»Minä olen lopettanut», sanoi hän käheästi. »Minä olen julistanut
teille Jumalan sanaa ja teidän on otettava se vastaan. Minä olen
sanonut kaikki, mitä henki minua käski sanomaan, ja teidän on
tyydyttävä siihen, että lopetan ilman mitään koreaa loppulausetta. Minä
en ole saarnaaja, vaan poloinen syntinen, jonka Herra on pelastanut.»

Clem tarttui häntä käsivarresta ja yritti poistuessaan nyökkäillä
välinpitämättömästi muutamille tuttaville. Hän oli vielä hiukan
vihainen Bobille, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli saada hänet
pois vaarasta, että hänelle joko vastattaisiin tai että hän itse
aloittaisi uudestaan.

»Bob, luuletko, että hyödyttää tuolla tavoin puhua kansajoukolle, joka
ei siitä välitä enempää kuin mädäntyneestä juurikkaasta?» yritti hän
arasti huomauttaa, kun he olivat jonkun matkan päässä joukosta, joka
vielä oli koossa, vaikkei enää äänettömänä, sen paikan ympärillä, missä
hänen veljensä oli seisonut.

Robert teki kömpelön, epätoivoisen eleen.

»Mitä minun on tehtävä? Mitä minä sille mahdan? Jos Herra käskee
puhumaan, niin voinko minä kahlehtia kieleni?»

»Mutta täytyykö sinun puhua niin monelle? Nehän kuuntelevat vain
jouten... Eivät ne siitä mitään välitä, eikä se niihin mitään vaikuta.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sanot sanan ajallaan. Mutta...»

»Niinhän minä aloitinkin — sanomalla sanan ajallaan, ja siitä johtui
monta sanaa. Boarsneyn Willard ei ukko, vaan nuori Alf, joka on
juuri kuin Bethesda ja Khorazin, pyysi minua tulemaan ryypylle. Ja
minä sanoin hänelle, että olin hylännyt paholaisen myrkyn, kuten
hänen tulisi tietää. Ja kun hän kysyi minulta syytä siihen, niin
minä kerroin hänelle pelastukseni tarinan. Ja kertoessani kerääntyi
toisia ympärilleni kuuntelemaan. Minä olin juuri lopettamassa, mutta
Herra sanoi: 'Puhu ja kerro kaikki, mitä minä olen sinulle tehnyt,
niin minä ohjaan kieltäsi ja annan sinulle viisautta.' Ja niin minä
puhuin, ja Jumalan sana oli kielelläni. Ja minä näin heidät kaikki
kuin paimenettoman lammaslauman, ja sydämeni kaihosi heitä, nuorta
Willardiakin, joka ivallaan oli sen kaiken pannut alkuun, ja Leslie
Crippsiä, joka ei ole maksanut niitä minulta ostamiaan rehunauriita
eikä koskaan maksakaan, koska hän tietää, etten minä haasta häntä
oikeuteen. Mutta hän on sittenkin paimeneton lammas, ja minä säälin
häntä sydämeni pohjasta.»

Clem ei virkkanut mitään, sillä Bob näkyi olevan kovin tuskaantunut.
Hän astui leuka eteenpäin vaipuneena, ja silmissä oli tuikea, hellä
kaiho, joka sai hänen veljensä tuntemaan itsensä miltei araksi. Niin he
kävelivät High Tiltin katua pitkin äänettöminä.




4.


Sanomattakin on selvää, että tapaus antoi paljon puheenaihetta, eikä
ainoastaan kylässä, sillä markkinoille saapuneet vapaatilalliset ja
lampuodit kuljettivat sen etäisiinkin taloihin. Ja Bobin kääntyminen
aiheutti etupäässä närkästystä ja ivailua. Että hän, Bob Fuller,
rohkeni nousta saarnaamaan evankeliumia kylässä, jota hän oli niin
usein häväissyt, ihan sen kapakan takana, jossa hän oli niin usein
juopunut tai tuhlannut rahojaan velkoihin ja vetoihin voidakseen ostaa
lahjoja Hanna Idenille; että hän ryhtyi kertomaan muille miehille,
jotka olivat aina eläneet säädyllisesti, mitä heidän oli tehtävä,
pelastaakseen sielunsa — oli kylliksi häikäilemätöntä ellottaakseen
jokaista siivoa ihmistä.

Mutta toisista se oli lystikkäintä, mitä hän vielä koskaan oli tehnyt.
He eivät milloinkaan unohtaisi hänen punakoita kasvojaan, kun hän siinä
seisoi heidän keskellään, hänen huitomistaan ja kommelluksiaan. He
eivät unohtaisi, kuinka hän oli tehnyt itsensä narriksi, kuinka hän oli
heitä naurattanut — sitten kun hän oli poistunut ja he olivat toipuneet
kummastuksestaan.

Oli sentään pieni joukko, johon saarna oli vaikuttanutkin — Bob ei
ollut puhunut niinkään kehnosti, hän oli toki tarkoittanut, mitä sanoi.
Kenties hän sittenkin oli todella kääntynyt. Olihan ihmeellistä nähdä
hänen liikkuvan niin säädyllisesti, haastavan siivosti ja lempeästi.
Eipä hän kylläkään ollut kauan ollut tällainen — ei ollut kulunut vielä
puoltakaan vuotta siitä, kun hänet oli löydetty juopuneena Megrimin
mäen ojasta... Mutta sittenkin... no mitähän mahtoi Throwsin kappelin
herra Vine asiasta ajatella?

Kun ei ollut mitään lausuntoa arvovaltaiselta taholta, pohdittiin
tapausta melkoisesti eri puolueissa, kunnes Bob ja hänen pelastuksensa
vihdoin upposi Wadhurstissa puhjenneeseen suu- ja sorkkatautiin. Ajan
mittaan alkoi määrättyjä mielipiteitä vakiintua eri oluttuvissa, ja
syntyi tavallaan jonkinlainen riita »Royal Georgen» ja Woolpackin
välillä, edellisen vieraille kun Weightsin Pepper tyrkytti
närkästyksen oppia, kun taas jälkimäisessä Haiselmannin Coxin johdolla
epämääräisesti tunnustettiin, että »siinä ehkä oli jotakin pohjalla».
Riehakkaammat sielut hapattivat milloin minkin vakavamielisen ryhmän
taikinaa, ja nämä olivat vaikeita aikoja ravintolanisännille, jotka
halusivat pitää yllä järjestystä ja hillittyä ja säädyllistä elämää
tarjoiluhuoneissaan.

Clem tietenkin kuuli ison joukon näistä juoruista. Häpeäntunnossaan
tuskitellen Jim vältti toista viikkoa kapakoita, vaikkeivät ihmiset
olisi kuitenkaan hänen kuultensa asiaa pohtineet. Mutta Clemiin
suhtauduttiin toisin — kukaan ei viitsinyt muuttaa puheenaihetta, kun
hän näytti hyväsävyiset, kesakkoiset kasvonsa; vieläpä häneen kaikilta
tahoilta vedottiin, että hän »tekisi jotakin Bobin puolesta» — joko
siihen suuntaan, että hän pitäisi suunsa kiinni, tai että asia hänelle
selviäisi.

»Hän saattaa itsensä ikävyyksiin käydessään tuollaisilla poluilla»,
sanoi Weightsin Pepper. »Sinun tulisi ajatella veljeäsi Jimiä ja
kannattaa toisinaan häntä. Sinä puolustat aina Bobia, olkoon hän sitten
matkalla taivaaseen tai helvettiin ja minun täytyy sanoa nyt sinulle,
ettemme enää halua kuunnella saarnoja miekkoselta, jota jo viisi vuotta
on pitäjässä mainittu irstaan elämän perikuvana. Parasta siis hänelle
itselleen niinkuin jokaiselle muullekin, että tukit hänen suunsa.»

»Minä en voi tehdä Bobin suhteen mitään, kuten hyvin tietänette», sanoi
Clem lohduttomana. »Enkä ainakaan voi sanoa, mitä hän lähinnä tekee.
Kenties hän ei enää koskaan saarnaa yhtä sanaa. Hänethän sai vauhtiin
nuori Willard tekemällä hänelle kysymyksen, ja paras keino hillitä
hänen kielensä on, että kaikki jätätte hänet rauhaan.»

»Mutta on ihmisiä, jotka haluaisivat kuulla enemmän», sanoi Shoyswellin
Dunk, joka oli Coxin opetuslapsia. »Hän puhui vain kymmenen minuuttia,
ja se oli kaikki samaa. 'Sallikaat Herran pelastaa teidät, kuten Hän
pelasti minut.' No, me haluaisimme kuulla enemmän siitä, mitä hän teki
pelastaakseen ja mitä meidän tulisi tehdä.»

»Bob sanoi, ettei teidän tarvitse tehdä mitään tullaksenne
pelastetuiksi», virkkoi Clem. »Siinä en kylläkään häntä oikein ymmärrä.
Mutta sittenkin hän puhui teille vakaumuksestaan. Bobilla on hyvät
aivot, ja ehkä hän syventyy pelastuksen töihin enemmän kuin me.»

Yleensä Clem kuitenkin oli enemmän Pepperin kuin Dunkin kannalla ja
toivoi haikean kiihkeästi, ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä
»saisi Bobin jälleen vauhtiin». Noin viikon ajan näytti siltä, että
hänen epätoivoinen levottomuutensa oli aiheeton. Robertin ensimmäinen
julkinen todistus, niinkuin hän sitä nimitti, ei ollut laisinkaan
niin siunauksellinen kuin se olisi voinut olla; hän oli varsin hyvin
tietoinen herättämästään suuttumuksesta ja epäluulosta eikä siitä
suinkaan iloinnut, vaan toivoi hartaasti omassa mielessään — vaikkei
hän olisi sitä kellekään tunnustanut, — ettei Herra toiste vaatisi
häneltä sellaista ponnistusta.

Mutta viikon lopulla Clem käydessään Pollyn kanssa Campany's Hatchissa,
tapasi Mabelin vihaisena ja kyyneltyneenä. Tämä väitti, »ettei
ollut oikein, että oli liian kamalaa ja että ukko olisi estettävä
sekaantumasta — hän kuolisi häpeästä... eikö tämä kaikki jo ollut
muutoinkin kyllin pahaa...?»

Kävi selville, että pastori Beeman kuultuaan Robertin todistuksesta,
oli pyytänyt häntä puhumaan Goudhurstin kappelissa seuraavana
sunnuntaina iltapäivällä. Ollen Goudhurstin »paavi» hän voi vastata
esimiehilleen, ja sitäpaitsi hän takasi — vanhanaikaisella,
kallistuvalla käsialalla kirjeessä, jota Mabel suuttuneena heilutti, —
»että saarnaaja itsekin suuresti virkistyisi sielussaan».

»Minä kysyn teiltä», sanoi Mabel, »minä kysyn teiltä...»

Se oli kaikki, mitä hän vähään aikaan kykeni puhumaan, ennenkuin oli
taaskin saineesti itkenyt. Hän kiusasi tavattomasti Clemiä ja Pollya,
jotka eivät voineet olla häntä säälimättä. Näytti todellakin siltä,
että kohtalo oli väärillä lupauksilla puijannut hänet Robertin kanssa
avioliittoon.

»Nythän hän ei ole pappia parempi... ajatella, että koskaan olen mennyt
naimisiin miehen kanssa, joka käy kappeleissa jaarittelemassa... se ei
ole oikein, sanon teille. Ja hän tekee itsestään niin suuren narrinkin.
Ka, eihän Bob ensiksikään osaa puhua englanninkieltä... hän takertuu
omiin lauseisiinsa... ja niin kiihtynytkin... oi, kyllä hän vielä
joutuu Hellinglyen mielisairaalaan.»

»Mutta, rakas Mabel», tyynnytteli Clem Robertin tähden, »minusta
tämä on toki parempaa kuin torilla saarnaileminen. Jos hän mielistyy
puhumaan säädyllisesti kirkossa, niin sehän on vain hyväksi. Kenties
hän suoriutuu siitä hyvin ja saat hänestä vielä ylpeillä.»

Mutta Clem ei ajatellut yhtä rohkeasti kuin hän puhui, ja kun Bob
illalla tuli sisälle, vei hän hänet syrjään ja koetti järkisyillä saada
hänet luopumaan uudesta tuumastaan.

Bob oli itsepäinen tai, hänen omien sanojensa mukaan, hän oli
»johdettu».

»Tuntuu varsin kummalliselta, mutta juuri tänä aamuna aamiaista
syödessäni ennen kuin olin saanut sen kirjeen ja parhaillaan join
toista teekupillistani, muistuivat nämä sanat voimakkaasti mieleeni:
'Katso, minä lähetän sinut ulos pakanoiden luo.' Sitten saapui kirje,
ja minä näin selvästi Herran viittauksen. Mitä minun on tehtävä? Ehkä
hän tahtoo käyttää aseenaan minua vaivaista matoa. Joka tapauksessa on
minun kerrottava ihmisille, mitä hän on minulle tehnyt, joko ne sitten
kuuntelevat tai eivät, eikä kai herra Beeman olisi pyytänyt minua
saarnaamaan kappelissaan, jollei hän olisi luullut, että minä tuon
mukanani siunauksen.»

Clem näki, että ehdotus oli imarrellut Bobin turhamaisuutta. Herra
Beemanin kiitos- ja rohkaisukirje oli poistanut hänen epäilyksensä
entisen yrityksensä menestyksestä. Hän oli kuin lapsi, jolle sanotaan,
että hän on menetellyt hyvin ja jolla ei ole itsearvostelua lausuntoa
epäilläkseen. Vastakkaiset huomautukset, jotka olivat kuuluneet hänen
korviinsa, olivat nyt pelkkiä saatanan puheita, häijyjen ja paatuneiden
mietettä, joita tyrmistytti ja vapisutti kuulla puhdasta evankeliumia
saarnattavan.

»Nuori mies», oli Goudhurstin paavi kirjoittanut, »minä pidän teitä nyt
valittuna aseena Jumalan sanan palveluksessa. Ehkä Hänellä on teille
varattuna suuri tehtävä Hänen puolestaan Hänen kurjassa hädänalaisessa
seurakunnassaan.»




5.


Niinpä eräänä lämpimänä maaliskuun sunnuntaina, kun pensasaidat
heloittivat tuoreessa vehreydessään ja pajunkissat loivat kermanvärisiä
täpliä ruskeihin metsiin, lähti Robert Goudhurstiin jalkaisin —
koska hän ei saanut sapattina ratsastaa. Hän oli pukeutunut mustiin
vaatteisiinsa, jotka saivat hänet hyvin kuumiinsa, mutta hän tahtoi
kaikin mokomin näyttää niin pastorimaiselta kuin mahdollista, mikä
hänen punervanruskean ihonsa ja kyntäjänruhonsa vuoksi oli vaikeata.

Hänen piti viettää yönsä herra Beemanin luona — se oli pisin ero
Mabelista heidän häittensä jälkeen, ja hän olisi toivonut jäähyväisten
olleen sydämellisemmät. Mutta vaimo oli yhä haikeamielinen ja äreä.
Mikään lempeys ei häntä sulattanut, mitkään varoitukset eivät
häntä värisyttäneet; hän asettui tuskastuttavasti Sanaa vastaan.
Robertilla oli kamala tunne, että Mabel voisi joutua kadotukseen,
— oli tosiaan vaikeaa ajatella, ken, jos kukaan, hänen omaisistaan
oli pelastettavissa; he olivat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä
vihamielisiä tai välinpitämättömiä. Robertin oma turvallisuus näytti
epäilyttävältä armolta, jos hänen oli riemuittava siitä yksinään
tai herra Beemanin raskassävyisessä seurassa. Mutta hänen sydämensä
pohjalla oli vaistomainen usko Jumalaan, joka kedolla oli osoittanut
hänelle armonsa ja jonakuna päivänä kyllä osoittaisi armon hänen
rakastamilleen, pelastaen heidät heidän itsensä uhallakin. Koskapa
Robertin omat synnit eivät olleet voineet lähettää häntä helvettiin,
niin ehkeivät hänen äitinsä maailmallisuus, Mabelin vastahakoisuus ja
Clemin typerä tyytyväisyyskään kykenisi vastustamaan ikuista, joskin
hiukan erikoista armoa.

Goudhurstiin kävellessään hän kulutti lähes viisi tuntia. Hän seurasi
valtatietä Gill's Greeniin asti ja kääntyi sitten Furnacen talon
kohdalta pienten kiertelevien kujien sokkeloihin. Hän oli nyt Kentissä
noiden korkeiden kukkuloiden keskellä, jotka ovat kuin shakkilauta
kesantoineen, auroineen ja metsineen. Kuja mutkitteli alas Furnacen
joelle ja jälleen ylöspäin Tubslaken ja Three Chimneysin kautta, kunnes
hän harjulla yläpuolellaan saattoi nähdä Goudhurstin ja sen kattorivien
yläpuolelta humalankuivaushuoneita ja tuulimyllyjä.

Hän alkoi tuntea väsymystä, sillä hän oli suorittanut kaikki
talousaskareet ennen lähtöään. Sitäpaitsi oli kovin kuuma; hänen
saappaansa olivat pölyn peitossa, ja pölyä oli myöskin tuoksunut hänen
leveälle mustalle selälleen. Hän otti hatun päästänsä ja kuivasi
otsansa, jonka ympärille se terävällä reunallaan oli uurtanut vaon.
Äkkiä hän tunsi, että tekisi hyvää poiketa tanhualta levähtämään
hyvähajuiseen ruohikkoon jollekin noista isoista, hiljaisista saroista,
juuri tuonne, missä pensasaidan varjo kutoi pitsiä päiväpaisteen
reunalla... hengittää maan tuoksua ja tuntea sen suloisen, elävän
voiman hänen sen ohella loikoessaan kohottavan häntä kuin ikuisten
käsivarsien syleilyn, samalla kun kevätesikkojen lehdet hänen
ympärillään kiertyivät auki, ketokämmekkäiden täplikkäät lehvät
mursivat suojustensa vihreän kelmun ja lämpimät satakaunot henkivät
keväisen lämmön ja hunajan kyllästyttämää tuoksua. Tekisi hyvää
loikoa siellä ja katsella niityn muuttumista, nähdä kevään tekevän
Goudhurstin kedoille, mitä vapaa armo oli tehnyt Robert Fullerille...
Hän keskitti vakavasti ajatuksiaan, lämpö oli saattaa hänet uneksimaan;
ja viimeiseltä hän oli havainnut itsessään lisääntyvää ajatusten
vallatonta leikkiä, mikä alituisesti loihti hänelle tällaisia
mielikuvia. Se oli paholainen yrittämässä kiusata hänen sieluaan ja
ruumistaan viekoitellakseen hänet ahtaalta kujalta laajalle niitylle.
Hän epäili tätä kedon kauneuden kaipuuta, joka vastikään oli hänessä
herännyt. Entiseen aikaan hän ei koskaan paljoa välittänyt kedoista,
maisemista ja luonnosta, mutta kääntymyksensä jälkeen hänellä oli
usein ollut tämänlaisia kiusauksia, puhdasta kauneuden kaipuuta,
mikä sai hänet sitä enemmän varomaan niissä paholaisen metkuja, joka
yritti kääntää hänen huomiotaan Luojasta luomakuntaan, kuolemattomista
ihmissieluista maahan, joka vanhenee kuin vaate ja kuin vaate kääritään
pois ja muutetaan.

Täten kamppaillen itsensä kanssa hän saapui Goudhurstiin ruumiillisesti
väsyneenä ja sielullisesti kiusaantuneena eikä missään erityisen
sopivassa mielentilassa iltapäivän tehtäviä varten. Kenties se oli
osaksi syynä hänen epäonnistumiseensa. Joka tapauksessa sujui hänen
saarnansa huonosti. Kun hän oli pienessä, ummehtuneessa, autiossa
kappelissa, jonka ruskeat verhot olivat vedetyt ikkunain eteen
päivänpaisteen ehkäisemiseksi ja likakärpänen surisi seurakunnan
jalankapseen ja liikehtimisen ja aamenten yli, tuntui hänen kielensä
turpoavan paksuksi ja kömpelöksi hänen suussaan ja hänen sydämensä
samalla kärventyvän ja kutistuvan hänen rinnassaan. Hänestä oli kuin
hänen sanomansa suurin ihme olisi jäänyt ulkopuolelle, ja herra
Beemanin avajaisrukouksen aikana hän turhaan yritti vetää sitä
sisälle. Hän ei voinut sovittaa sitä mihinkään täällä sisäpuolella...
Päinvastoin se ikäänkuin kutsui häntä ulos, seisomaan ovikäytävässä,
juuri tuon raollaan olevan oven vieressä, josta pieni tuulenviima hiipi
sisälle, — se kutsui häntä ulos kedolle ja nuoriin metsiin, jotka
kevään armo oli pelastanut. Hän puristi kätensä yhteen, kunnes rystöt
työntyivät valkoisina esille karkeasta, mullansieroittamasta ruskeasta
ihosta. Oli tuskallista joutua kiusatuksi nyt juuri, kun hän tahtoi
osoittaa Herran voiman... Oi, kaiketi Jumalalla oli joku hyvä tarkoitus
salliessaan häntä kiusata ja nöyryyttää.

Kun hän nousi puhumaan, kasvoi hänen levottomuutensa. Hänestä tuntui
tehtävä paljoa tukalammalta kuin parillekymmenelle tilalliselle
puhuminen High Tiltin torilla. Nämä muutamat vanhat miehet parin,
kolmen vakavan nuoren kera, nämä karkeatekoiset, hillityt naiset ja
tytöt näyttivät pikemminkin valamiehistöltä kuin seurakunnalta. Heidän
keskeytyksensäkin saivat hänet hämilleen. Muuan vanhus siinä lähellä
saarnastuolin alapuolella huudahteli säännöllisin väliajoin »Kunnia
Jumalalle!» ollenkaan välittämättä siitä, mitä Bob kulloinkin sanoi,
samalla kun kuului tuon tuostakin enemmän tai vähemmän asiaankuuluvia
aamenen äännähdyksiä. Robert ei kyennyt kuvittelemaan ketään näistä
ihmisistä paimenettomaksi lampaaksi; kenties hänet ehkäisi siitä heidän
kaitsijansa ja paavinsa raskas hengitys hänen kyynärpäänsä vieressä.
Joka tapauksessa oli hänen puheensa vakuuttamatonta, änkyttävää ja
laimistunutta; kaiken aikaa hän ajatteli itseään eikä heitä, mikä teki
hänet tietoiseksi omista kommelluksistaan ja heidän hyväksymisensä
puutteesta. Sitäpaitsi hän puhui vain viisitoista minuuttia, mikä jo
itsessään olisi langettanut hänen tuomionsa.

Kun tulikoetus oli ohi ja hän loppuvirren jälkeen oli palannut Beemanin
taloon, karkaisi hän itsensä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Hän
oli varma, että vanhus olisi pettynyt, jopa nuhtelevainenkin; tämä
saattaisi ajatella, että Robertin epäonnistuminen johtui valmistuksen
puutteesta tai — koska valmistus tavallisesti oli toisarvoinen asia
niille, jotka luottivat Hengen opastukseen — armon puutteesta.

Herra Beeman oli kylläkin odottanut jotakin mieltäylentävämpää; hän
ei ollut laiminlyönyt osoittaa Herralle, että tässä kääntyneessä
syntisessä, joka kerran oli ollut kolmen pitäjän häpeänä ja nyt oli
niiden kunniana, oli käytettävissä tehokas äänitorvi ja että sellaista
tilaisuutta ei suinkaan tulisi jättää vaarin ottamatta. Mutta vaikka
hän aina muistuttikin Luojaansa Hänen mahdollisuuksistaan, ei hän
suuttunut, vaikka Hän kieltäytyikin käyttämästä tarjottua apua.
»Jumala on sen niin määrännyt, ja hän on tehnyt niinkuin hän on
parhaaksi nähnyt», toisteli herra Beeman, tuntien itsensä jokseenkin
jalomieliseksi. Eikä hän ollut vähemmän jalomielinen Robertia kuin
Herraa kohtaan:

»Tietenkin te teitte parhaanne, rakas ystävä, eikä ollut teidän syynne,
ettei teille suotu puheenlahjaa.»

»Kyllähän minä yritin tehdä, minkä tein torillakin, — kertoa ihmisille,
mitä Hänen armonsa on minussa vaikuttanut.»

Herra Beeman kohotti teekuppinsa niin juhlallisesti, että Robertin oli
vaikea olla sovelluttamatta tuota elettä hänen sanoihinsa.

»Ihmiset kaipaavat mehukasta puhetta, jossa pelastuksen yleiset
käskyt ja opinkappaleet kerätään yhteen muutamien otsikkojen alle ja
sivellään hunajana heidän sieluihinsa. Tänä iltapäivänä te puhuitte
hurskaille ihmisille, joten teidän ei olisi ollut tarvis monisanaisesti
kuvailla helvetin kauhuja, koska kaikki, jotka näitte, olivat astuneet
rajaviivan yli ja matkalla toivojensa varmaan päämäärään Siioniin. Minä
kiitän Herraa, ettei seurakuntani joukossa ole ainoatakaan neljäätoista
vuotta täyttämätöntä pelastamatonta jäsentä. Kaupungissa on paljon
jumalattomia ja syntisiä... 'minulla on muita lampaita, jotka eivät
ole tästä lammashuoneesta'. Mutta siitä joukosta, jonka näitte, on
jok'ainoa löytänyt armon.»

Robert joutui melkoisesti hämilleen.

»Eivät ne kai minusta suuria ajattele.»

»Tietysti he uskovat sanani, että olette kääntynyt. Mutta pari kolme,
jotka puhuttelivat minua kokouksen jälkeen, epäilevät teidän oppejanne.
En mainitse mitään nimiä, mutta muuan hurskas sielu vainusi teidän
tämänpäiväisessä saarnassanne antinomianismia, ja toiset aavistelivat
vakavasti wellerismiä ja korkea-haldenilaisuutta, kun taas yksi
olen varma, että syytös on aivan perusteeton, ja mainitsen sen vain
varoittaakseni teitä — syytti teitä gardnerilaiseksi.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta — hänellä ei ollut
aavistustakaan, mitä nämä kerettiläisyydet olivat, ja hän tunsi
hämärästi, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi jokaiseen niistä.

»Jotkut myöskin», jatkoi herra Beeman, »valittivat teidän
kielenkäyttöänne. Itsekin huomasin teidän käyttävän paria, kolmea
lausepartta, jotka yleensä haiskahtavat rahvaanomaisilta. Teidän
asemassanne minä etsisin tässä suhteessa apua rukouksesta.»

»Niin täytyy, hyvä herra», myönsi Robert nöyrästi.

Hän tunsi olevansa kovin hämillään, ja kun oli juotu teetä ja
hiukan haukattu, esitti hän muutamia kömpelöitä anteeksipyyntöjä ja
sanoi, että hänen täytyi heti lähteä kotimatkalle. Hän ei voinut
ajatella jäädä yöksi tämän katon alle, peläten mennä illalla
kappeliin ja kaihtaen illallisen ja aamiaisen juhlallisia toimituksia
— noita menoja, joilla Goudhurstin paavi tyydytti hillittyjä
seremoniavaistojaan, korvaten aterioidessa, mitä hänen vakaumuksensa
kielsivät häntä jumalanpalvelemisessa esittämästä.




6.


Robert lähti alakuloisena päivän viilentyessä. Auringonsäteet
lankesivat vinosti ja näkyivät liikkuvan suurina, juhlallisina
valoviiruina Goudhurstin ja Horsmondenin vuorien yli. Laaksot olivat
kuin viileitä maljoja, ruoho kasteesta kosteaa, ja siellä täällä hehkui
ruskeissa metsissä säihkyvää kultaa. Korkeilla, hiukan helteisillä
niityillä kävivät lehmät laitumella päivänlaskun autereessa, samalla
kun tuuli joka ei juuri tuulta ollutkaan, vaan ilman värähtelyä
vain toi kellojen huminaa »Englannin kruunun» kirkkojen torneista
harjanteiden tuolta puolen.

Hänen roteva ruumiinsa oli toipunut täydelleen aamun väsymyksestä,
mutta silti hän käveli veltosti, sillä hänen sielunsa oli
lamaannuksissa. Hänen lapsellinen riemunsa hänen kutsumuksestaan Herran
palvelukseen oli vaipunut synkäksi lohduttomaksi alakuloisuudeksi.
Hän näki itsensä lopullisesti hyljättynä — ei sieluna, sillä mikään
ei voinut horjuttaa hänen vakaumustansa siinä suhteessa, — vaan
palvelijana. Hän sanoi itselleen, että hänen syntiensä tähden häneltä
kiellettiin tilaisuus siihen; häntä kohdeltiin kuin Davidia, jonka
ei sallittu rakentaa temppeliä, koska hänellä oli veriset kädet. Se
etuoikeus siirrettiin Salomolle, jota Bob ei mitenkään voinut pitää
riittävänä korvauksena innokkaalle ja rakastavalle, joskin verta
vuodattaneelle Davidille — kenties siksi, ettei hän mielessään voinut
erottaa häntä vanhasta Salomon Solomonsista, jonka hän syntisyytensä
päivinä oli tavannut jokaisissa kilpa-ajoissa kaikessa loistossaan
timanttisormus sormessa ja timanttineula kravatissa ja pettämättömän
viisaana tiedossaan, miten voi parhaiten petkuttaa typeriä
»muukalaisia». Oli tuskallista ajatella, että tämä mustalais-Salomo
saisi saarnata evankeliumia, kun taas Robert Fuller ei saisi, vaikka
hän nyt nöyrästi tunnusti itsensä verellä tahratuksi. Eikö hän tuskin
kuusi kuukautta sitten ollut taittanut etuhammasta Linkhillin Hoadilta?
Ja vaikka Darius Ripley tuskin kelpasi Uriaksi, kävi toki Hanna varsin
hyvin Bathsebasta.

Hän kulutti kahdeksan kilometriä sovittaessaan Davidin tarinaa itseensä
ja lopetti tuumailunsa luovuttamalla vaatimuksensa nuorelle Natille,
jonka paikan suunnitelmassa hän nyt näki selvemmin tultuaan Gills
Greenin kohdalla jälleen valtatielle. Aurinko oli vaipunut Twissendenin
metsäisten mäkien taakse, ja taivas oli pehmeän harmaa, lännessä
epäselvästi ruusunvärinen, jonkun tähden tuikkiessa siellä täällä.
Taivaan harmaus hehkuvine valoviiruineen näkyi huuhtelevan peltoja —
kaikki värit himmenivät pois, ja Tanyardin talon luhtien ja latojen
katot vaipuivat niittyjen ja sekasotkuisten puiden hämärään.

Robert huomasi edessään maantiellä miehen — tumman olennon, joka hiipi
varjottomana eteenpäin. Hän ehti hänen rinnalleen, ja mies toivotti
»hyvää iltaa».

»Hyvää iltaa», vastasi Bob.

»Kaunis yö tulossa», sanoi mies.

»On kyllä, varsin kaunis.»

»Se on hyvä minulle, koska aion nukkua ulkosalla.»

»Mihin olette matkalla?»

»Koetan päästä Battlen Unioniin saakka johonkin aikaan huomenna — teen
hiukan kivenlouhintaa kaurapuurosta ja yömajasta. Näin minä vaeltelen
— tallustelen paikasta paikkaan, yöpyen toisinaan vainioille, jos ilma
on kaunis. Minä vierin nyt Newhaveniin päin — ajattelin, että siellä
saisin jotakin laivatokassa työtä.»

Hämärässä valossa kykeni juuri ja juuri erottamaan repaleisen ja
takkupartaisen hahmon — vaatteista lemahti tuikea eltaantuneen oluen
haju.

»Onko teillä paperosseja, hyvä herra?» kysyi hän hetkisen vaitiolon
jälkeen.

»Ei — minä en polta.»

»Ooh!»

»Minä hylkäsin kaikki synnilliset, maailmalliset asiat, kun Herra
muutti sydämeni», sanoi Robert, purskuttaen sanansa niin pontevasti
kuin se olisi osa hänen velvollisuudestaan todistaa sopivalla ja
sopimattomalla ajalla. Hän odotti virnistelyä, mutta maankiertäjä
kuunteli häntä kunnioittavasti.

»Minulla oli veli, joka kerran kääntyi», sanoi hän; »se tapahtui
Huddersfieldissa, ja oli tosiaan somaa nähdä, kuinka hän pysyi erossa
väkijuomista niin kauan kuin sitä kesti».

»Se ei voinut olla tosi kääntymys, sillä muutoin se olisi kestänyt
iäti.»

»No, ei veljeni sitä tiennyt. Hän on kääntynyt kaksi kertaa
myöhemminkin, kerran Pelastusarmeijan ja toisen kerran eräänlaisen
munkin toimesta — ensi kerralla sen tekivät wesleyläiset. Hän näetten
on sellainen, joka kääntyy helposti. Mutta me olemmekin lähteneet
uskovaisesta kodista — pienenä poikaviikarina minä kävin pyhäkoulua
Bordesleyssä, ja minä voisin luetella teille kaikki raamatun kirjat
peräkanaa.»

»Jos saisitte Jumalan sanan sydämeenne yhtä hyvin kuin päähännekin,
niin näkisitte kummastukseksenne, mitä se teissä vaikuttaisi.»

»Lakkaisinko minä sitten himoamasta väkijuomia samoin kuin tupakkaakin.»

»Minä en nykyisin koskaan maista tippaakaan.»

»Hm... mutta ehkette te ollut mennyt niin pitkälle kuin minä. Minä olen
hirveän perso väkijuomille, milloin vain voin niitä saada. Joskus se
minua ikäänkuin surettaa, sillä se on kaikkien kärsimysteni alku ja
juuri. Minä näettekös...»

Kiertolainen kertoi Robertille tarinansa — tavallisen, harmaan
arkitarinan juomahimosta ja juopotteluun liittyvästä hurjastelusta
bordesleyläiseen malliin. Se ei oleellisesti eronnut Bobin omasta
tarinasta, mutta siinä oli enemmän juopottelua ja vähemmän naikkosia,
eikä sen loppua valaissut se leppeä valo, joka oli välähtänyt Robertin
tummalle lehdelle. Bert Slater oli menettänyt homman toisensa perään
ja oli nyt vuosikauden mittaillut maanteitä. Hän sanoi itsellään
viimeiseltä olleen jokseenkin kovan onnen, mutta ilmojen lämmitessä
hän toivoi tilanteen paranevan. Mutta sittenkin se kaikki teki hänet
niinkuin alakuloiseksi...

Pimeys, joka vainioilta hiipi heitä peittämään, loihti heille omituisen
tuttavallisuuden ja läheisyyden tunteen heidän astua tallustaessaan
eteenpäin hämärällä, autiolla tiellä. Kun mieronkiertäjä oli lopettanut
tarinansa, kertoi Robert omansa poikavuosistaan aina erikoisen
armoituksen päivään asti — muttei enää kehoittavaan ja vetoavaan
sävyyn, vaan niinkuin mies juttelee toverilleen. Pimeässä hän ei voinut
erottaa kumppaninsa kasvoja, tuskin hänen vartaloansakaan — hänellä oli
vain yleisvaikutelma repaleisuudesta, ränstymisestä ja likaisuudesta,
viimemainitusta etupäässä hajuhermojensa välityksellä. Näin ollen hän
voikin puhua toisella tavalla kuin mitä olisi puhunut päivänvalossa,
ja sanat huojensivat hänen liiaksi rasitettua sieluaan ja tuntuivat
samalla olevan mielenkiintoisia hänen toverilleen.

»Tuo kaikki kuulostaa hyvältä», sanoi maankiertäjä. »Melkein alkaa
tuntua, kuin olisi joku tuolla ylhäällä. Kunhan vain voisin jättää
sen kirotun liemen... mutta juuri se, että täytyy niin kauan olla
janoissaan, vaikuttaakin niin pahasti, sitten kun sitä saa. Joskus
ajattelen, että jos voisin olla varma tuopillisestani säännöllisesti
joka päivä... Vaikka kyllähän minä sen sain varsin helposti ollessani
Banksin ja Pojan palveluksessa. Ja minä menetin sen homman, kun aina
olin liian pehmeänä saapuakseni töihin maanantaisin...» Hän pudisti
päätänsä ymmällä heikkouksiensa ja turhien yritystensä vuoksi.

Kello oli tulossa kymmenen, ja he lähestyivät Hawkhurstia.

»Minä en mene kylään», sanoi kiertolainen. »Minä paneudun nukkumaan
ensimmäiseen heinärukoon. Mihinkäs kaveri menee?»

Robertilla ei ollut mitään vannaa suunnitelmaa. Hän oli hämärästi
aikonut kävellä kotiin, mutta nyt hän käsitti, että jos hän jatkaisi
suoraa päätä Campany's Hatchiin, saapuisi hän sinne tunnin päästä, ja
täytyisi herättää Mabel ja selittää hänelle tämä nopea palaaminen.

»Ette kai pysähtyisi haukkaamaan hiukan illallista minun kanssani?»
ehdotti maankiertäjä. »Sitten me voisimme päättää keskustelumme, ja
minä etsisin teille lämpimän makuupaikan, koska ette luullakseni ole
tottunut ulkosalla nukkumaan.»

Sitä Robert ei ollut, mutta rotevuudessaan hän ei kavahtanut sitä
yrittämästä maaliskuussakaan. Kenttien salaperäinen sapatti vetosi
hänessä kaikkeen, mikä oli väsynyttä, sairasta ja alakuloista, eikä hän
ollut halukas kohtaamaan sitä valitusta ja masentavaa tunnelmaa, jonka
tapaisi omassa vuoteessaan... Hän tunsi myöskin oudon, puoliksi nähdyn
toverinsa vetävän häntä puoleensa. Nyt, kun häntä kirvelsi valittujen
tympeyden ja tuomion iva, tuntui hyvältä tavata joku, joka ei pilkannut
eikä tuominnut eikä kysellyt — ja vaikka tuntui tylyltä nauttia Bert
Slaterin luultavasti riittämättömästä illallisesta, voi hän korvata sen
tarjoamalla hänelle huomenaamulla suuruksen »Royal Oakissa».

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat Robert ja kiertolainen siis
etsineet itselleen mukavan paikan lähellä Cockshotin taloa. Slaterilla
oli taskussaan kaksi leivänviipaletta, jotka aika ja kahnaus olivat
melkein muuttaneet kahdeksi kouralliseksi muruja; hänellä oli myöskin
palanen silavaa, josta Robert saattoi aivan tosissaan kieltäytyä,
jättäen sen nälkäisemmälle toverilleen. Kun he olivat lopettaneet
ateriansa, istuivat he haastelemassa toisilleen pitkillä, lenkoilevilla
lauseilla ja joskus pysähtyen mietiskelemään, kunnes Vesimiehen
kohoaminen Standen-kadun yläpuolelle sai Bert Slaterin selittämään,
että oli aika mennä yöpahnoille.

Robert luki rukouksen heidän molempien puolesta ennenkuin he
kellistyivät heiniin, ja maankiertäjän aamenen hartaus vaikutti häneen
lohduttavalta. Omituinen, suloinen rauha oli vihdoinkin vallannut
hänet, hän oli unohtanut sapattinsa kahnaukset ja nöyryytykset, ne
näkyivät jollakin tavoin uponneen hänen ruumiinsa väsymykseen, ja
ruumis vaipui nyt verkalleen lepoon.

Mutta vaikka hän lepäsi ruumiiltaan ja sielultaan, ei hän nukahtanut
ennenkuin aamu melkein alkoi sarastaa. Yö tuntui valvovan... Se eli
täynnä maan ja ruohon elävää tuoksua, joka kummallisesti sekaantui
heinän tuikean kuivaan hajuun. Pensasaidasta kuului alituista
lehahtelua ja kuisketta, omituisia, vaimennettuja ääniä tuli läheiseltä
pellolta... myöhemmin hän huomasi, että se oli lampaiden pureskelua...
Hänen yläpuolellaan tummalla taivaalla riippuivat tähdet kuin isot
tulilamput, näyttäen olevan ihmeellisen lähellä ja matalalla. Hän
katseli, kuinka iso Otava kääntyi verkalleen Delmondenin yli, ja
taivaalla näkyi vallitsevan sama rauha kuin kentilläkin ja sama
liikehtimisen tuntu.

Hän nukahti juuri kun pimeän tumma sini alkoi käydä harmaaksi, ja kun
hän heräsi, pilkisteli päivänpaiste kujan aidan lomitse, osuen hänen
suljettuihin silmiinsä ja avoimeen suuhunsa, niin että hän töpsähti
valveille ja nousi istualleen tukka täynnä heiniä. Slater oli ylhäällä
pukeumishommissa mikä oli tuskin vähemmän alkuperäistä kuin lampaiden.
Hän oli kiitollinen Robertin ehdotuksesta, että hän tulisi tämän kanssa
ravintolaan aamiaiselle, mutta hän kieltäytyi siitä surumielin.

»Se kapakkain haju... ja sahajauhotkin lattialla... Oh, minun kärsäni
olisi tuopissa ennenkuin ehtisitte minut ehkäistä. Hei, hei! Olisi
parasta, että kaveri ostaisi minulle vähän leipää ja juustoa ja
lähettäisi minut sitten tieheni. Ei, älkää antako minulle rahaa — se
ei ole turvallista. Minä olen viime yönä miettinyt turkasen paljon...
kaikki ne teidän kertomanne asiat saivat minut miettimään... hyviä
asioita olivatkin... ja minä tuumin niinkuin niin, että jos vain
voisin olla maistamatta, niin ehkä kykenisin elämään säädyllisesti ja
saisin jälleen toimen, sillä minähän olen uskovaisesta kodista, kuten
teille sanoin, ja joskus kivistää sydäntäni, kun menen kirkon ohi ja
kuulen niiden kaikkien veisaavan... Olen puolittain päättänyt yrittää,
nähdäkseni mihin kykenen.»

»Voisitte aloittaa tekemällä raittiuslupauksen», ehdotti Robert.

»Oletteko te tehnyt sen?»

»Ainoastaan Jumalalleni.»

»Siitä ei minulle paljoa apua olisi... Mutta, kuulkaahan, minä teen sen
teille, jos suvaitsette. Minä lupaan olla maistamatta mitään väkijuomaa
kuukauden aikaan — minä en rohkene luvata pitemmälle, mutta jos voin
pysytellä raittiina kuukauden, niin onhan sekin jotakin.»

Äkkiä juolahti Robertin mieleen, että raittiuslupaus oli
laki-omantunnon kuolleita töitä, mutta Slater-parka oli niin innokas
ja näytti niin epätoivoiselta kirkkaassa, paljastavassa päivänvalossa,
ettei hän mielestään kyennyt kieltäytymään. Olihan mies sittenkin
vielä armonliiton ulkopuolella, edelleenkin lain alaisena, joten ehkä
oli oikein, että laki olisi hänen koulumestarinaan, niinkuin sanassa
sanottiin.

Kiertolaisesta oli hänen lupauksensa sitovampi kirjoitettuna, mutta
oli jonkun verran pulaa paperista ja kynästä. Vihdoin Robert kuitenkin
löysi lyijykynänpätkän eräästä taskustaan ja tarjosi raamattunsa
etulehden tarkoitukseen käytettäväksi.

Lyijykynän suussaan kostuttamallaan terällä kirjoitti mies raskaasti
hengittäen ja vaivaloisesti: »Minä, Albert Slater, olen lupautunut
olemaan maistamatta mitään väkijuomia kuukauden aikaan tästä päivästä
lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon», ja asiakirjan alle
piirrettiin »Albert Slater» ja »Robert Fuller».

Robert pani raamatun takaisin taskuunsa ja meni oppilaansa kanssa
kylään, jossa hän osti hänelle leipää ja juustoa sekä pussillisen
eräänlaisia pastilleja, joiden oli kuullut olevan hyödyllistä
vastamyrkkyä alkoholihimoa vastaan. He erosivat tienristeyksessä High
Wigseliin takana, eikä kummankaan mieleen juolahtanut millään tavoin
suunnitella uutta kohtausta.




7.


Oli varsin tuskallista, että totuuden henki kielsi kaunistelemasta,
kun Mabel vaati selostusta hänen päivänsä hommista ja kysyi, mikä
oli tuonut hänet kotiin näin aikaisin. »Arvaan tehneesi itsestäsi
hupsun», sanoi hän epäystävällisesti, »ja ehkä se opettaa sinut elämään
kartanonomistajana, mikä oletkin, yrittelemättä saarnamieheksi, mitä et
ole».

Kun Mabel kuuli kohtauksesta maankiertäjän kanssa, niin hän
närkästyksellään ihan kärvensi aviomiestään.

»Kerrot siis tosissasi, että nukuit ulkosalla tavallisen kulkurin
kanssa... Ajatella, että minun mieheni koskaan menettelisi sillä
tavoin! Oh, minä olen häpeissäni sinun tähtesi — sinä et voi olla
lokaan puuttumatta.»

Robert kuunteli häntä epätoivoisena. Häntä kirvelsi vaimon vihan
liekki. Hänen sielunsa pohjalla liikkui jotakin, mikä ärsytti häntä
tarttumaan Mabeliin ja ravistelemaan häntä, järjestämään asiat vielä
kerran heidän välillään, osoittamaan hänelle miehuutensa ja hänen
toraisuutensa häpeän; mutta hän hillitsi sen, tuntien, että se
kuului jumalattomaan menneisyyteen. Hän pakeni siitä äärimmäiseen
epätoivoiseen avuttomuuteen, sillä mikään välimuoto ei olisi ollut
varma, vaikka hän tiesi vaimonsa häntä hänen lauhkeutensa vuoksi
halveksivan.

Hän palasi taloustehtäviinsä, pikemminkin toivoen, ettei häntä jälleen
kutsuttaisi niistä pois evankeliumin julistamisen seikkailuihin. Kun
hän nyt kerran oli näin tyhmä, niin voisihan hän viettää rukouselämää
kotonakin...ja kenties hänen lopuksi onnistuisi kääntää Mabelin sydän
ja Clemin ja Pollyn ja äidin — Mary ja Jim olivat nyttemmin ikäänkuin
jääneet hänen pelastussuunnitelmansa ulkopuolelle.

Mutta Robertiapa ei jätetty rauhaan. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai
pitkän kirjeen herra Beemanilta, joka pyysi häntä olemaan menettämättä
rohkeuttaan ensimmäisen näennäisen epäonnistumisensa johdosta, vaan
kilvoittelemaan Jumalan kanssa, joka näkyi hartaasti haluavan, että hän
saarnaisi evankeliumia, samalla kun Hän kaikin keinoin koetti vaikeuttaa
hänen tehtäväänsä ja masentaa häntä. »Se on velka, joka teillä on
Hänelle Hänen teille osoittamansa armon vuoksi. Siunattu olkoon Hänen
pyhä nimensä!»

Nämä olivat sanat, joka pakottivat Robertia — hän ei voinut kieltäytyä
osoittamasta kiitollisuuttaan. Vaikka hänellä nykyisin tosin oli yllin
kyllin huolia, oli hänen elämänsä sittenkin kuolematon timantti.
Entisyys — jopa hänen onnellisimmat hetkensä Hannan seurassa — oli
pelkkää pimeyttä verrattuna näihin nykyisyyden yksinäisiin hetkiin,
jolloin hän sai kokea pettymystä ulkona ja epäsopua ja vieraantumista
kodissaan. Joka aamu, kun hän polvistui vuoteensa ääreen rukoilemaan,
tiesi hän, että hänellä nyt oli jotakin, mihin verrattuna koko hänen
edellinen elämänsä näytti synkältä ja arvottomalta ja mitä korvaamaan,
jos hän sen menettäisi, ei mikään ikinä kykenisi — ei täydellisinkään
inhimillinen rakkaus kodissa eikä edes Hannan rakkauden uusiintuminen.

Näin ollen hän ei voinut kieltäytyä julistamasta hänelle osoitettua
armoa, varsinkaan, kun kutsu tuli herra Beemanilta, joka oli ollut
hänelle niin ystävällinen ja josta oli sattunut tulemaan hänen
rippi-isänsä, paavinsa ja erehtymätön kirkkonsa. Pappi tarjoutui
opettamaan Robertille tervettä oppia, jotta hän ei enää loukkaisi
uskovaisia kallistumalla gardnerilaisuuteen, korkea-haldenilaisuuteen
tai muuhun tosi-kalvinilaisuudelle vihamieliseen suuntaan. Robert ei
ollut mikään hyvä oppilas. Hänen jokseenkin kirjaimellinen järkensä
osoittautui vuotavaksi alukseksi Whitefieldin ja Calvinin oppien
ristiaallokossa; hänen älynsä oli tehdä haaksirikon vanhurskauttamisen
ja syytöksen tyrskyissä. Mutta hän kykeni pysyttelemään pinnalla
sen raamatunlauseen avulla, jossa kaikki erikoinen oppi on punottu
ikäänkuin köydenpätkäksi: »Ne, jotka hän edeltäpäin on tuntenut, ne
hän on valinnut, ja jotka hän on valinnut, ne hän on kutsunut, ja
jotka hän on kutsunut, ne hän on vanhurskaiksi tehnyt, ja jotka hän on
vanhurskauttanut, ne hän on myös autuaiksi tehnyt.»

Tämä teksti oli otollinen sille seurakunnalle, joka eleli Sussexissa
Rotherin kylien tienoilla ja Kentin hökkeleissä. Robert saarnasi sitä
Horsmondenin erikoisessa baptistikappelissa, ja hänet hyväksyttiin
tekstin puitteissa. Hän voi esittää itsensä edeltäpäin tunnettuna,
edeltäpäin valittuna, kutsuttuna, vanhurskautettuna, kirkastettuna;
ja kiitollisuudellaan hän näkyi herättävän uuden luottamuksen, joka
sai hänen sanansa vuolaina virtaamaan, sen sijaan että ne olisivat
hitaasti tippuneet hänen paahdetulta kieleltään. Herra Beeman oli
herttaisen tyytyväinen oppilaaseensa ja ylisti häntä sen jälkeen
ylimmäispapillisessa teepöydässä.

»Nyt, kun teitä on opetettu, te hallitsette paremmin evankeliumin sanaa
ja kansa kuuntelee teitä mielenylennyksekseen. Jos ihmiset huomaavat,
että saarnaaja erehtyy vääriin oppeihin, niin ne hätkähtävät. Eipä
niin, että minä uskoisin niihin uusiin pöyhkeihin menettelyihin,
joilla evankeliumin opettajia valmistetaan yliopistoissa ja muissa
opinahjoissa. Jos Herra meidät kutsuu, niin kyllä hän varmasti opettaa
meille, mitä meidän on tiedettävä. Ja mennä sitä johonkin opistoon
oppimaan on samaa kuin kieltää häneltä itseltään sananvalta.»

Kotimatkallaan Robert esitti epävirallisesti saarnansa ryhmälle
naisia ja pieniä tyttöjä Light Foot Greenin kaivolla. Vaikka hänen
kokemuksensa kappelissa oli tällä kerralla ollut paljoa onnellisempi,
ei hän kuitenkaan voinut vapautua ajatuksesta, että valitut istuivat
valamiehistönä, ja hän tunsi haluavansa vaihteen vuoksi saarnata
sellaisillekin, jotka eivät olleet pelastettuja. Nuo naiset ja pienet
tytöt eivät nähtävästi olleet pelastettuja, sillä muutoin he tietenkin
olisivat tänä sunnuntai-iltana olleet jossakin hartauskokouksessa
sen sijaan, että lörpöttelivät kaivolla. Kun hän alkoi puhua,
avautuivat heidän suunsa ja pysyivät auki siihen asti, kun hän oli
puheensa lopettanut. Siihen mennessä jotkut heidän miestuttavistaan
olivat tulleet ulos läheisestä kapakasta, ja loppua elähdyttivät
jotkut kokkapuheet, jotka Robertista epävirallisen kavalasti olivat
tervetulleempia kuin vanhurskaiden aamenet ja halleluja-huudot.

Hän jatkoi matkaansa kummeksien, oliko hän mitään hyvää vaikuttanut,
mutta silti tuntien, että hän vihdoinkin oli saarnannut publikaaneille
ja syntisille.




8.


Robertin uusi elämä oli joutunut uudelle asteelle. Hänestä oli itsensä
uhallakin tullut saarnaaja — ei säännöllinen saarnaaja, sillä hän oli
edelleenkin maanviljelijä kaiken viikkoa, eikä hän liittänyt kirjaimia
E. J. eli »evankeliumin julistaja» nimensä perään, kuten herra Beeman
teki. Siitä huolimatta hän oli saarnaaja, jolla oli oma erikoinen
työalansa kylissä Goudhurstin ympäristöllä. Puolisen tusinaa kappeleita
ja kokoushuoneita oli yhteydessä Goudhurstin kappelin kanssa, ja
niitä hallitsi vanha Beeman-paavi. Lukuunottamatta High Haldenia,
jossa oli kiivasta erimielisyyttä, oli hänen valtansa ehdoton — hän
saattoi milloin vain halusi käskeä varsinaisen papin pysymään syrjässä
päästääkseen jonkun valitun aseen saarnastuoliin. Jonakuna sunnuntaina
Robert todisti valituille Frittendenissä, toisena Bethersdenissä ja
sitä seuraavana Biddendenissä ja Baars Islessä.

Herra Beeman seurasi häntä aina, ja matkalla kotiin tai teenjuonnilla
tai illallisella sen jälkeen hän tavallisesti opasti häntä
arvostelullaan. Hänen johdollaan Robertin esitystapa menetti paljon
alkuperäisestä lapsellisesta innostaan, hän oppi pientä teeskentelyä
ja korskeilua, ja yleensä hyväksyivät hänet lounaisen Kentin
erikoisseurakunnat. Nämä näykkivät ja arvostelivat, mutta päättelivät
keskuudessaan, että hän epäilemättä oli Jumalan siunaama nuori mies,
joka osasi käyttää sanaa. Hän ei vielä ollut pitkälle edistynyt
kieliopinnoissaan, vaikka hän olikin herra Beemanin neuvosta siinä
suhteessa turvautunut rukoukseen, mutta hänen kompastuksensa soivat
mieluisen ylemmyyden tunteen niille kuulijoille, jotka kykenivät ne
huomaamaan.

Kun hänen säännölliset saarnaamisensa olivat päättyneet joko
sunnuntai-iltana tai maanantai-aamuna, oli hänen tapansa palata kotiin
joitakin kiertoteitä — Harlakendenin, Mayshavesin, Kalsham Greenin
tai Gablehookin kautta — ja puhua satunnaisille ihmisryhmille kylien
nurmikoilla, kirkkomaan portailla tai oluttupain ulkopuolella. Seisoipa
hän kerran pajan ovellakin Omendenissa, ja raudan kalskuessa alasimelle
ja palkeiden pauhatessa hän kertoi sepälle päivästä, joka palaa kuin
pätsi...

Robert rakasti tätä epäsäännöllistä lähetystyötään enemmän kuin hän
konsaan voi rakastaa määrättyjä ja mahtipontisempia velvollisuuksiaan.
Se kuului niihin satunnaisiin öihin, jotka hän vietti tähtitaivaan alla
— pehmoisiin, punervansinerviin kesäkuun öihin, jolloin keltaisen kuun
sakarat hohtivat metsän yläpuolella ja lämmin ilma oli raskas heinän
tuoksusta. Hän sovitti sen yhteen suloisen, hapuilevan päiväpaisteen
kanssa myöhään iltasella tai varhain aamusella, kylän kaivoihin tai
väleihin autioihin kujiin; ja hänen sydämensä sykki noille muutamille
harvoille typerille ihmisille niinkuin se ei koskaan sykkinyt kappelien
kuulijakunnille. Hän ei saanut aikaan mitään ihmeellistä heidän
keskuudessaan, ei hyvään eikä pahaan. Läntisen Kentin asukkaat eivät
olleet kiihkomielistä väkeä, eikä Robertia tienristeyksissä kivitetty
enempää kuin hänen luokseen tulvimalla tunki katuvaisia syntisiäkään.
Joku ohimennen lausuttu nalja tai silloin tällöin tarjottu
teekupillinen oli ainoa, mikä erotti lampaat vuohista.

Mutta vaikka hän nyt pikemminkin puhui avoimille suille kuin avoimille
korville, ei hän silti masentunut. Hänen saarnaamisensa oli voidetta
hänen omalle sielulleen, joka tunsi raskaana kiitollisuuden taakan
Kristuksen kallista verta kohtaan. Hän tunsi rakkauden vetävän häntä
näitä tylsinä harhailevia lampaita kohti ja iloitsi heidän toisinaan
osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Hän alkoi uudesta elämästään
löytää yhä enemmän omintakeisuutta, yhä enemmän huojennusta kodin
levottomuudesta, yksinäisyydestä ja huolista. Hänen mieleensä ei
juolahtanut, että osa hänen onnestaan johtui hänen läheisemmästä
yhteydestään ketojen kanssa, lisääntyvästä maantunnusta, joka oli osana
näistä sapateista.

Huhu, hänestä levisi tietenkin. Niiltä, jotka kuuntelivat häntä
tympeässä äänettömyydessä, kirposivat piankin kielen kahleet, sitten
kun hän oli lähtenyt; ja vaikka hänen virallinen todistuksensa
rajoittui beemanilaisiin kappeleihin Goudhurstin ympäristöllä, versoi
sen hapuilevaa villiä kasvua High Tiltiin ja Campany's Hatchiin asti.

»Bob sanoi Peening Quarterissa, ettei ole väliä muusta, kun hän vain
on pelastettu.» — »Bob sanoi Gabblebookissa, että pelastus on kuin
kupillinen teetä, ja tarvitsee vain kurottaa kätensä se ottamaan.» —
»Bob sanoi rakastavansa Rarrstilen Pitcheriä kuin omia lampaitaan.»
— »Bob sanoi Heartsapin kapakan edustalla, että ne olivat kaikki
Jumalan köyhiä lapsia.» — »Bob sanoi Iden Woodissa... »Bob sanoi
Bugglesdenissa... Bob sanoi Brognesissa...» Ei näkynyt olevan mitään
loppua sillä, mitä Bob oli sanonut.

Ihmiset alkoivat tottua hänen uuteen vanhurskauteensa. Ei ollut
paljoakaan sitä kiihkeää suuttumusta, joka oli raivonnut silloin, kun
muistot vanhasta Bobista olivat vielä vereksinä Bodiamin ja High Tiltin
väestön mielessä. Hän alkoi haihtua pois seudun elämästä. Sunnuntaisin
hän oli tavallisesti Goudhurstissa, eikä hän koskaan viettänyt
arkipäiviensä joutohetkiä kapakassa. Niinpä rajoittuikin hänen
kosketuksensa naapurien kanssa päivän työhön, ja Campany's Hatchissa
oli nyt niin vähän yritteliäisyyttä, ettei sen isännällä usein ollut
asiaa markkinoille. Tilan hoito sai tosiaan kärsiä isännän innosta
pelastaa sieluja. Robert oli palkannut nuorukaisen tilapäistöihin
ja auttamaan Mabelia niinä päivinä, kun hän oli kotoa poissa. Mutta
nämä jatkuvat poissaolot yhden miehen tilalta eivät voineet jäädä
turmiottomiksi. Mabel oli kaupungin kasvatti ja taitamaton, ja hänellä
oli myöskin pienokaisensa ja talousaskareet hoidettavina, eikä
nuorukainen ollut kyllin tehokas korvaus Robertille voimiltaan enempää
kuin kokemukseltaankaan.

»Hänen talonsa joutuu pian vasaran alle», sanoi Jim, »kun hän jättää
sen tuolla tavoin välillä kuudeksikin päiväksi kuukaudessa. Minä sanon,
että se on rikollista — vähän maata on muutenkin... Ja kun Powlard ja
minä toimitimme hänelle talon, luulimme me hänen panevan sen hyvään
kuntoon.»

»Hän tärveli heinänsäkin, kun ei tahtonut kärrätä niitä sunnuntaina»,
virkkoi Mary; »vähän järkeä hänellä on kotonakin ollessaan».

»Bob on ollut alati minulle kiusankappaleena — hulttiona tai kunnon
miehenä... ja nyt hän on alkanut tämän uuden järjettömyyden...»

»Olet oikeassa nimittäessäsi sitä järjettömyydeksi, eikä se
ole säädyllistäkään. Kaikki hänen saarnailunsa on pikemminkin
sairaloisuutta: hän on ahminut enemmän evankeliumia kuin voi pitää
nahoissaan, joten hän on siitä ihan sairas. Minä sanon, ettei se ole
säädyllistä, ja minä surkuttelen Mabel-rukkaa, jonka täytyy sitä
kaikkea sietää.»

Mabel oli itsekin suruissaan. Häntä äköitti olla kuljeskelevan
saarnaajan vaimona, häntä äköitti tulla jätetyksi yksikseen joka toinen
lauvantai-ilta, häntä äköitti nähdä talo laiminlyötynä. Sitäpaitsi
hän tunsi, että hänen ystävänsä varmaankin halveksivat häntä, kun oli
naimisissa lörpöttelijän, kiertävän »nuorten miesten kristillisen
yhdistyksen» kanssa. Mikä kova kohtalo oli tullutkaan Mabel Powlardin
osaksi, joka ennen liikkui eräiden Bulverhythen hienoimpien
nuorukaisten parissa. Entiset ajatkin, jolloin hän oli mustasukkainen
Hannalle ja Bob vietti iltansa kapakassa, olivat olleet nykyistä
paremmat.

Joskus hän kosti Bobille tämän viikonloppu-matkat lähtemällä itse
kyläilemään aviomiehen ollessa kotona. Hänen isänsä oli hänellä
liittolaisena Bobia vastaan, ja hän tiesi aina voivansa mennä yöksi
Bulwerhytheen, milloin vain halusi. Robertista tuntui tämä rangaistus
niin katkeralta, että hän menikin varsin usein. Näissä tilaisuuksissa
hän jätti pienokaisen joko isän tai Pollyn ja Clemin hoiviin. Robert
tunsi toisinaan halua moittia häntä luonnottomaksi äidiksi, mutta Mabel
vastasi tähän nimittämällä häntä luonnottomaksi aviomieheksi. Erityiset
armoitukset näkyivät hajottavan hänen kotinsa.

Näin kului kesä vähitellen. Oli suloisia hellän, kaihoisan mietiskelyn
päiviä; mutta oli myöskin katkeria, vaikeita, ristiriitaisuuden ja
tuskittelun päiviä. Joskus Robertia alkoivat kiusata epäilyksetkin
— epäilykset hänen uuden kokemuksensa varmuudesta, jopa
todellisuudestakin. Mikäli hänen mietiskelevien hetkiensä autuaallisuus
lisääntyi, tuoden mukanaan täydellisemmän, tiukemman yhteydentunteen,
sikäli hänen henkensä niiden väliajoilla kävi masentuneemmaksi ja
putosi uupuneena korkeuksista, muisto kävi hämärämmäksi, varmuus
vähemmän kirkkaaksi, ja korkeudet häämöittivät niin etäällä, että ne
melkein näyttivät kuvittelulta...

Istuessaan päiväpaisteessa pienokainen sylissään, levätessään valveilla
vaimonsa vieressä aamun värähtelevässä sarastuksessa tai ahertaessaan
heidän molempien eteen vainioilla elokuun lämmössä ja rauhassa hän
ponnisteli surumielin voittaakseen takaisin ne hetket, jotka olivat
hohteellaan hiponeet häntä kuin ohilentävän linnun siipi... Monesti
hän vavisten tarkisti menneisyyttä ja huomasi itsensä kelvottomaksi,
yritti laskea pelastamansa sielut eikä löytänyt ainoatakaan; kaikki
hänen ruumiillinen uurastuksensa, kaikki hänen sielunsa ponnistelu
näytti useinkin vain hedelmättömältä yritykseltä maailmassa, joka
oli kaunis vain etäisen Jumalan tilapäisessä heijastuksessa, aivan
kuin vesilätäkkö hetkiseksi heijastaa auringonsäteitä ja sitten pysyy
kaiken päivää sameana ja kylmänä. Joskus valtasi hänet jonkinlainen
epätoivo, yllyttäen häntä antamaan perään, palaamaan piipun ja kapakan
varmoihin nautintoihin ja lepytetyn Mabelin luo, luopumaan etsimästä
sellaista, mikä ehkä oli vain haave... Mutta nopeasti hän joko muisti
itsensä niiltä päiviltä, joina hänellä oli nuo varmat nautinnot ja hän
kuitenkin vaelsi kuoleman varjojen maassa, ja sitten hänen sydämensä
taaskin sykähti kiitollisuudesta sitä hyvyyttä kohtaan, joka oli
kutsunut hänet valoon; tai myöskin muuttui hänen epäilyksensä äkkiä
hartaaksi varmuudeksi, ja maailma kaikkine maailmallisuuksineen häipyi
pois, jättäen hänet yksin rakkauteensa.




9.


Syyskuun alussa kutsuttiin Robert Shadoxhurstiin, useita kilometrejä
Bethersdenistä itäänpäin sijaitsevaan kylään Beemanin paimenalueen
ulkopuolelle. Tähän asti oli hänen papillinen toimintansa jyrkästi
rajoittunut niihin kyliin, joita hänen suojelijansa hallitsi, mutta
ilmeisestikin oli huhu hänestä levinnyt hänen työpiirinsä ulkopuolelle,
joten shadoxhurstilaiset olivat ainakin uteliaat tietämään, miltä hän
näytti. Herra Beeman kehoitti häntä ottamaan kutsun vastaan; hän näki
itsensä astuvan Shadoxhurstiin Robertin kintereillä. Hänen kehoitustaan
tuki Jumalan sana, sillä kun Robert vetosi raamattuunsa, avaten sen
umpimähkään, niin sattuivat hänen silmänsä tekstiin: »Sebulonin
maassa ja Naftalin maassa, meren puolella Jordanin takana Galileassa,
jossa pakanat ovat, pimeydessä elävä kansa näki suuren valkeuden; ja
niille, jotka asuivat kuoleman varjon laaksossa, paistoi valkeus.»
Tätä ei saattanut pitää minään vähempänä kuin jumalallisena käskynä
lähteä Shadoxhurstiin. Ja hän lähetti myöntävän vastauksen seurakunnan
vanhimmille.

Matka oli pitempi kuin entiset, ja vaikka hän olisi voinut matkustaa
junalla Frittendenin tielle asti, tuumi hän, että hänellä olisi
laajempi tilaisuus epäsäännölliseen todistukseensa kuin vielä koskaan
aikaisemmin, minkä vuoksi hän päätti kävellä ja lähteä jo aamulla.
Hänen tiensä kulkisi aluksi vanhaa seutua Tubslaken ja Gills Greenin
kautta ja sitten Benendenin läpi oudoille tienoille — Starvendeniin
ja Pale Milliin, Little Wadiin ja Witters Oakiin, joissa kansa asui
pimeydessä eikä ollut koskaan kuullut, miten Bob Fuller oli löytänyt
vapaan armon Mopesdenin metsän liepeillä.

Mabel oli kovin vihainen kuullessaan tästä päätöksestä — niin vihainen,
että hän kieltäytyi auttamasta miestään seurakunnan vanhimmille menevän
kirjeen oikokirjoituksessa.

»En ole koskaan moista kuullut — lähteä tilalta kolmeksi vuorokaudeksi,
ikäänkuin ei olisi jo kyllin pahoin jättää se päiväksikin. Kyllä on
kaunista, että minä saan tehdä kaiken työn sunnuntaina.»

»On tavattoman vähän tehtävää näinä aikoina, tyttöseni. Minä toimitan
kaikki omenat poimituiksi sitä ennen, eikä ole mitään muuta tehtävää
kuin hoitaa kananpoikia, ja onhan sinulla sitä varten Podgam.»

»Kylläpä hänestä onkin paljon apua! Kananpojilla, vieläpä sinullakin,
on enemmän järkeä kuin hänellä. Minun täytyy olla hänen kintereillään
kaiken päivää... Ja sitten on pienokainenkin... Minä nimitän tätä
häpeäksi, Robert, tosiaankin. Jos sinun _täytyy_ lähteä Shadoxhurstiin,
niin mikset voi matkustaa junalla eikä kävellä huhkia jalkaisin pitkin
seutua?»

»Mabel, minä sanon sinulle rakkaani, ettei minun suurin iloni ole
saarnata kappelissa, jossa kai jokainen tuntee evankeliumin paremmin
kuin minä, vaan puhua maanteillä ja aitovierillä, kuten sanassa
sanotaan, ja pakottaa ne tulemaan sisälle. Siellä on miehiä, jotka
eivät ole koskaan kuulleet vapaasta armosta. Ja minä halajan kovin
hartaasti ilmoittaa heille, mitä minä tiedän, jotta he voisivat tulla
minun kaltaisikseni.»

»Sitten minä säälin heidän vaimojaan.»

Bob katsahti Mabeliin mitään virkkamatta, ja jokin hänen
hyvänsävyisissä, punakoissa kasvoissaan noine huolestuneine sinisine
silmineen vetosi erääseen puoleen Mabelissa, joka oli nopeasti
haihtumassa. Tämän sydän alkoi sykkiä nopeasti, ja astuen miehensä
luokse hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, vetäen hänet lähemmäksi.

»Bob, jätähän toki tuo... Miksi sen täytyy olla meidän välillämme?
Ennen me elimme onnellisina yhdessä. Jos sinunkin on oltava uskovainen,
etkö voi sitä olla ilman kaikkea tätä puuhaa ja vaivaa? Joskus minusta
tuntuu, etten voi sitä kauemmin kestää... lähdet tuolla lailla... ja
rakastat niin monia asioita enemmän kuin minua...»

»Enhän minä, pikku vaimoni», jupisi toinen hellästi; »minä rakastan
sinua aivan kuin ennenkin. Mutta kun Herra kutsuu, täytyy minun mennä,
ja minne hän minua kutsuu, sinne minun on mentävä... sillä hän on ollut
minulle niin hyvä, Mabel — parempi kuin osaat aavistaakaan.»

»Minä en näe mitään hyvyyttä siinä, että sinut riistetään vaimosi luota
ja sinusta tehdään kuljeksiva hupsu... ja talo menee hunningolle,
kun sinä sillä tavoin matkustelet; ja sinä menetit parhaan osan
heinistäsikin, kun sanoit, että Jumalan sana kielsi niitä sunnuntaina
ajamasta latoon... Eikä koskaan piipun tuottamaa nautintoa tai
lasillista oluttuvassa... Oi, Bob, _onko_ Jumala ollut hyvä sinua
kohtaan? Kysyhän sitä itseltäsi nyt — oikein vakavasti. Jos sinä hänen
tähtensä jonakuna päivänä huomaat, että olet menettänyt talosi ja
rahasi ja... ja vaimosi, niin sanotko vieläkin, että Jumala on ollut
sinulle hyvä?»

»Sanon», vastasi Robert, »sanon sittenkin».

Bob ei työntänyt häntä eikä kiusaustaan luotaan, vaan puristi häntä
rintaansa vasten, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat hänen
tukkansa pehmeiden vallattomien kiharien yli avoimesta ikkunasta
hedelmäpuutarhan takaa häämöittävään vihervään tähtitaivaaseen. Mabel
itki nyt, nyyhkyttäen kuluneen vuoden tuskittelusta ja surusta, jotka
olivat ainoastaan osaksi purkautuneet moitteissa ja kiukutteluissa
esille. Hänen avioliittonsa oli ollut pettymys, täydellinen pettymys...
Hän oli luullut menneensä naimisiin herrasmiehen ja hurjastelijan
kanssa, ja tämä oli osoittautunut vain tavalliseksi maalaiseksi, ja
vihdoin hänestä oli tullut raittiusmies, raamatunlukija, psalmien
veisaaja — kaikkea, mitä Mabel enimmin vihasi ja halveksi. Hänen
sydämensä oli täynnä pettyneiden toiveitten katkeruutta; hänellä ei
enää ollut mitään toivoa tai ylpeyttä jäljellä.

»Älä itke, rakkaani», sanoi Robert; »älä tuskittele. Minä en usko, että
Herra koskaan sallisi sinun poistua luotani, ja mitä muuhun tulee, niin
eikö hän ole luvannut, että jokainen, ken menettää talot ja tilukset
hänen tähtensä ja evankeliumin tähden, saa ne takaisin tulevaisessa
maailmassa ynnä iankaikkisen elämän?»

»Minä en välitä niistä tulevaisessa maailmassa», nyyhkytti Mabel; »mitä
hyötyä niistä meille siellä olisi? Minä tahdon ne nyt — kun lapsikin
kasvaa ja varttuu ja niin poispäin. Ihmettelen, että et huolehdi
hänestä, vaikket minusta välittäisikään.»

»Minä välitän teistä molemmista, mutta Herra pitää huolen. Täytyy
luottaa Herraan. Mutta sanonpa sinulle Mabel, mitä teen. Minä pyydän
Clemiä tulemaan tänne sunnuntaina. Hän ei välitä, mitähän Herran
päivänä tekee. Hän voi sinun edestäsi paimentaa kananpoikia ja katsoa,
että Podgam tekee tehtävänsä. Ja minä pyydän, että hän tuo Pollyn
mukanaan; hän pitää sinulle seuraa ja ehkä hän hiukan hoivailee
pienokaistakin.»

»Jollen saa pitää omaa miestäni, niin en huoli kenestäkään. Sitäpaitsi
he eivät jouda kotoaan paitsi sunnuntaisin, ja minun täytyy olla
lauvantai ja maanantai ypöyksin. Oi, tämä on liian julmaa!»

Eivät sanat eivätkä hyväilyt voineet saattaa heitä parempaan
yhteisymmärrykseen. Ja lauantai-aamuna Robert lähti matkalleen raskain
sydämin.




10.


Ilmassa oli hiukan syyskuun usvaista tuntua ja se säilytti
tyyneydessään omenien ja palavien rikkaruohojen hajua. Kentin
rinteillä Rotherin tuolla puolen siinti lämpimiä väriläikkiä —
vaaleita sänkipeltoja, vielä leikkaamatonta kellervän ruskeaa viljaa,
humalatarhojen kirkasta kellervää vehreyttä metsien tumman sävyn
vastakohtana; pienet saviset kujat pensasaitojen välissä puunsivat
punervina, ja siellä täällä näkyivät jonkun tilan kirjavat kotipalstat.

Robert asteli kukkuloita kohti nevaisen tien ruohottuneiden raiteiden
ääritse; hänen takanaan oli Sussex metsäisessä mäkiseudussa, hänen
edessään Kentin tuulimyllyt päiväpaisteessa liikkumattomina riippuvine
siipineen. Rother oli nyt kääntynyt etelään päin Bodiamin sillan
kohdalta, juosten Udiamin ja Churchsettlen ohi Salehurstiin. Rajana
Kentin ja Sussexin välillä tällä kohtaa oli syvälle vainioiden väliin
uponnut ja orjantappurain ja leppien tukahduttama Kentin puro.

Hän meni sen yli Peter's Greenin kentän kohdalta ja poikkesi sitten
kävelemään pientä, kapeaa, kalkkimuraista tanhuaa Sandhurstiin,
ponnistellen lyhyessä keskipäivän helteessä Megrimin mäkeä ylöspäin.
Juuri tältä tieltä oli hänet vuosi sitten löydetty juopuneena ja
tiedottomana virumasta. Jollei hänelle olisi nimenomaan toisin
opetettu, olisi hän pitänyt onnellisena seikkailuna sitä, joka oli
hänet täten masentanut; sillä jollei hän olisi riidellyt Mabelin
kanssa ja humaltunut »Kuninkaanpäässä» eikä tuupertunut ojaan eikä
herra Beeman häntä sieltä korjannut, niin hän ei olisi saanut tuta
iankaikkista armoa ja vapaan armoituksen ihmeitä... Mikä onnekas synti,
joka oli niin autuaallisesti annettu anteeksi! Mutta hän ei saanut sitä
ajatella; jos kutsu ja valinta olisi tullut hänelle jotakin toista
tietä, vähemmän kohtalokkaasti, niin ehkei häneltä nyt vaadittaisi
näin suuria ponnistuksia vastaukseksi... ehkei hänen tarvitsisi
kärsiä vaikeuksia kodissaan ja sen ulkopuolella. Hän olisi voinut
rakastaa Jumalaa mukavasti... vaikka sekin olisi ollut väärin... Oli
epätietoista, saattoiko armoitettu ihminen koskaan tuntea elämänsä
todella mukavaksi...

Näin kiirivät Robertin ajatukset rikkinäisinä, kunnes hän saapui Neljän
tien risteykseen ja tunsi kutsun puhua siellä eräille tienkorjaajille,
jotka nauttivat päivällistään tienviitan juurella. Näihin yhtyi kaksi
naista, jotka olivat pärpätelleet erään mökin aidan yli, ja sitten
muutamia lapsia kotimatkallaan Hawkhurstin koulusta. Ulkonäöltään,
rotevalla vartalollaan, punervalla ihonvärillään ja sillä hulivilin
ilmeellä, jonka hänen vaatteensa, lakkinsa ja pieni huulipartansa
hänelle antoivat — sillä hän oli luopunut yrityksistään näyttää
evankeliumin saarnaajalta — onnistui Robert herättämään jonkun verran
uteliaisuutta. Hän ei ollut ennen puhunut Neljän tien risteyksessä,
vaikka huhu hänestä oli kulkenut Hawkhurstista ja Newendenistä, ja
hänen kuulijansa olivat mielissään, että vihdoin saivat hänet nähdä,
voidakseen verrata muiden kylien vaikutelmia — »roteva mies, mutta
varsin kummallinen meiningeiltään», totesivat he.

Hän puhui ainoastaan kymmenen minuuttia, painoi sitten lakin
päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt odottamaan vaikutuksia;
hänen kokemuksensa oli opettanut hänet olemaan niitä odottamatta.
Hän oli kerran uneksinut ihmeellisistä kääntymyksistä, äänistä,
jotka äkkiä kohosivat hänen kanssaan Karitsan kunniaa ylistämään,
helluntaiherätyksistä kylän nurmikolla. Mutta nyt hän oli oppinut
tyytymään näennäiseen pettymykseen, kylvämään sanaa niin kuin kylvi
jyviä mustan maaliskuisen peltonsa vakoihin, tietäen, että kylvö ei
raisusti nousisi oraalle paitsi surkastuakseen ja kuollakseen...
Siellä täällä tehtiin hänelle joku kysymys, esitettiin joku epäilys,
kerrottiin joku hapuileva kokemus, mutta tavallisesti olivat hänelle
osoitetut huomautukset virnistelevää laatua — sellaista leikinlaskua,
joka elähdyttää »Nisulyhteen» tai »Kruunun» tarjoiluhuoneita.

Lähdettyään Neljän tien risteyksestä hän kääntyi pienelle kujalle,
joka kulkee Gun Greenin ja Furnace Millin kautta alas Benendenin
joen laaksoon saarnimetsien lävitse ja sitten ylöspäin Scullsgaten
ja Nineven kautta suurelle maantielle Crit Hallin luona. Päivä
vaipui hänen kanssaan alas laaksoon, ja hän tuli sieltä ylös taivaan
kumottaessa punaisena tuliroihuna hehkuvasta auringonlaskusta, joka
lähetti pitkiä varjoja uiskentelemaan pelloilla — metsien, latojen ja
humalankuivaushuoneiden korkeiden tornien varjoja, jotka liikkuivat
Swattendenin ja Coarsehoarnen kukkuloilta tulvivan punaisen valon
edellä.

Robert puhui jälleen Benendenissä tien vieressä viheriällä nurmella
kirkon ulkopuolella. Kun oli lauantai-ilta, oli hänellä verraten
runsas kuulijakunta. Oikeastaan hänen tuottamansa ajanviete särähti
jokseenkin vaarallisesti niiden humuun, jotka tien toisella puolen
leiskuivat »Uuhen ja karitsan» ravintolassa, siellä kun maanviljelijäin
edistysseuralla parhaillaan oli ilonpidot, ja jumalanpalvelukseen
kirkossa nurmikon toisessa päässä, jossa juuri oltiin aloittamassa
kiitosjuhlaa elonkorjuun johdosta. Kumpainkin päämiehet olivat siitä
suutahtaa — ravintoloitsija käski Bobin lopettaa tai muutoin hän
näyttäisi mokomalle melunpitäjälle, ja pappi ehdotti, että hän tulisi
kirkkoon ja vahvistaisi kiitollisuuttaan Herralle, joka oli lunastanut
hänet, katselemalla ytykurkkuja ja muita runsaan elonkorjuun merkkejä.

»Ne ovat katoavaa ruokaa», sanoi Robert, »ja te pyydätte minua ja näitä
lammasparkojanne luopumaan aherruksesta elämänleipää varten ja menemään
unohtamaan nälkäiset sielumme katselemalla kaikkea tavaraa, mitä olemme
saaneet ruumiimme ravinnoksi. Minä sanon teille, ystävät», ja hän
kääntyi taaskin nurmikolla hajallaan seisoskelevien puoleen — »että
on varsin vähän järkevää tuoda kiitokset vehnästä, jos itse olette
niitä ohdakkeita, jotka kerran poltetaan sammumattomassa tulessa, tai
lähettää mahtavia ytykurkkuja saarnapöydälle pinottaviksi, kun itse
olette vain niiden häijyjen takkiaisten veroisia, jotka kasvilavasta
kitkitte pois».

Kirkonkello kilahti hänen sanojensa välitse, ja käheä laulu kuului
»Uuhen ja karitsan» avoimesta ovesta. Vähitellen hupeni hänen
kuulijakuntansa, poistuen joko ravintolan neliömäisestä punaisesta
oviaukosta tai kirkon viistokkaan muotoisesta ovikäytävästä niiden
sisäpuolelle. Kun ovet oli suljettu, haihtui punerva valo ja kultainen
valo ja ainoastaan eloajan kuun oranssinvärinen sakara riippui himmeän
sinisellä taivaalla. Sakea sänkipelloilta, tuoksahtava ilma ikäänkuin
katkaisi sen säteet. Mitään valoa siitä ei herunut taivaan kannen
läpi maanpinnalle. Robert saattoi tuskin erottaa, keitä oli jäänyt
häntä kuuntelemaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että joitakuita
lapsia astuskeli häntä kohden nurmikon syrjästä, mutta kun ne tulivat
lähemmäksi, huomasi hän ne hanhiparveksi...




11.


Hän nukkui sen yön erään pellon korkealla pientareita Dockendenin luona
Hän alkoi nyt tottua nukkumaan öitä kedolla eikä enää venynyt valveilla
kuunnellen äänettömyyttä, vaan uinui virkistävästi, pää viileässä
ruohossa. Kerran hän heräsi ja näki, että kuu oli laskenut ja että
kauriin merkki riippui hänen yläpuolellaan, siroitellen valoa taivaan
tummalle niitylle. Taivas tuntui olevan hyvin lähellä juuri tuolla
hänen heräämisensä hetkellä, näytti kuin hän olisi voinut sitä koskea
heilahduttamalla unista käsivarttaan ja kahmaista Jumalan karitsan
kimmeltävät tähdet alas viereensä pellolle. Unisen tyytyväisenä hän
käänsi kylkeään ja kätki kasvonsa hihaansa...

Hän heräsi aamunsarastuksen täydessä hohteessa auringon valon valuessa
hänen päällensä pensasaidan lomitse. Kello oli noin kuusi, ja hänellä
oli vielä monen kilometrin taival käveltävänä. Hän siis nousi ja
kohenteli pukuaan, mihin kului paljoa vähemmän aikaa kuin hänen
rukouksiinsa. Hänellä oli hiukan leipää ja juustoa taskussaan jätteinä
edellisen illan ateriasta, ja ennenkuin hän lähti pellolta, hän
murkinoi, huuhdellen ummehtuneen ravinnon alas muutamilla suullisilla
vettä ruohikossa hiljalleen pulppuilevasta lähteensilmästä, jonka neste
maistui maalta, puulta ja sateelta.

Hän oikaisi vainioiden yli, sillä hän oli edelleenkin tutulla
seudulla, ja toivoi pääsevänsä Tenterdenin tielle Mockbeggarin
ja London Beachin välillä. Kävellessään Tenterdenin katua kuului
hänen korviinsa Tenterdenin kellojen soitto ja laulu: »Asuntoni on
kylmällä, kylmällä maalla.» Tie oli täynnä kirkkomatkalla olevaa
kansaa, mutta onneksi ei Robert tuntenut tarvetta kerätä itselleen
kuulijakuntaa. Sillä ensiksikään ei ollut aikaa, kun hänellä vielä oli
lähes neljän tunnin matka taivallettavana outoa seutua, ja toiseksi
oli hän lyhyeksi tuokioksi lakannut tuntemasta sanan julistamisen
kiihkoa. Hänen sydämessään oli levon tuntu, aivan kuin hän ruumiissaan
tunsi hyvinvointia, minkä oli aiheuttanut hänen pitkä, terveellinen
taivalluksensa ja yö ulkoilmassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja
onnelliseksi ja oli omituisen vapautunut hengellisistäkin asioista. Hän
oli varma, että Herra siunaisi hänen todistuksensa Shadoxhurstissa — ja
tapansa mukaan hän ei miettinyt mitä hän sanoisi. Sellainen varovaisuus
olisi ollut kovin epäkunnioittava Pyhää Henkeä kohtaan, joka
epäilemättä vihjaisi Robertille hänen saarnansa ja myöskin osoittaisi
hänelle siihen sopivan raamatunkohdan.

Hän lähti Tenterdenistä Ashfordin tietä pitkin, ja jonkun aikaa hänen
matkansa kulki Rotherin ylempiä rantamia, jotka tunnettiin Shirleyn
nevan nimellä. Täällä syntyy räme Highknockin laskuviemäristä, hiipien
etelään päin Oxneyn saareketta kohti. Suuria aloja vihreää tasankoa
laajeni etelää kohti, sulautuen Kentin puron ja Fivewateringin alempia
rämeitä verhoavaan kullanhohteiseen sumuun. Sussex oli ikäänkuin
liisteröity taivaan kanteen — ei ollut mitään etäisyyttä, ainoastaan
rämettä latvottuine puineen ja ruokoisine vesiuomineen.

Brookin tielle päästyään hän jätti rämepolun kääntyen Boldshavesin ja
Tiffendenin kohdalta pohjoiseen päin. Hän oli nyt oudossa seudussa,
noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa — Sebulonin ja Naftalin
maassa, pakanain Galileassa. Mutta hän oli kävellyt viimeiset
kilometrit nopeammin kuin oli odottanut ja huomasi, että hän pääsisi
Shadoxhurstiin kokonaista tuntia ennen kolmea, jolloin jumalanpalvelus
alkoi. Ja kun hän Colliam Greenissä joutui pienoisen kappelin kohdalle
ja kuuli sieltä veisua, meni hän siis sisälle.

Kuulijoina oli ainoastaan kymmenkunta henkilöä — pari, kolme
ukkoa, vanha nainen, jolla oli lempeät, murheelliset kasvot,
muutamia keski-ikäisiä naisia, tarkkaamattomalta näyttävä poika ja
jonkinlaisessa sairastuolissa istuva tyttö. Pastori oli jakamaisillaan
Herran ehtoollista, ja Robert tunsi kutsun viipyä ollakseen
hartaudenharjoittajana ennenkuin lähtisi evankelistan toimeen. Pienen
kappelin ilmakehä oli ystävällinen ja rauhallinen, toisin kuin niin
monien, joissa hän oli käynyt, — seinät olivat ruskettuneet paljosta
päiväpaisteesta, aika ja aurinko olivat antaneet kirkonpenkeille ja
saarnastuolille miedonnetun sävyn.

Bob kysyi papilta, saisiko hän jäädä ottamaan osaa ehtoolliseen, ja
kun hän oli esittänyt todistuksen kääntymyksestään sallittiin se
hänelle. Niin hän jäi tuohon pieneen päiväpaisteiseen huoneeseen näiden
muutamien tuntemattoman kylän muukalaisten joukkoon, syöden ja juoden
kuolemaan uhrautuneen rakkauden muistoksi ja ylösnousseen ja elävän,
Jumalaan ja ihmiseen kohdistuvan rakkauden merkiksi. Runsaahkossa
tunnissa oli kaikki päättynyt — rukoukset, lukeminen ja saarna. Sitten
vanhukset astelivat pois päät kumarassa ja ikäänkuin etäisyyttä
etsivin silmin, naiset lähtivät nopeasti kotejaan kohti valmistaakseen
miehilleen päivällistä, hajamielisen näköinen poika kärräsi tytön ulos
sairastuolissa. Pieni seurue hajosi puristettuaan toistensa ja vieraan,
kättä.

Robert tunsi halua jäädä — ensi kertaa hän koki pyhän paikan
viehätystä. Hän, joka nyttemmin alkoi tuntea olevansa levollinen
ja oikeassa vireessä vain ulkoilmahartaudessa, olisi tahtonut olla
polvistuneena hiljaiset tuntikaudet jossakin noista pehmeäsävyisistä
penkeistä, joiden puu oli päiväpaisteesta lämminnyt, ja tuntea
sielussaan monien rukousten, monien pyhien aterian rauhaa, jotka muut
olivat rukoilleet ja muut nauttineet. Mutta pappi ja suntio odottivat
saadakseen sulkea ovet, sillä lopun viikkoa tämä pienoinen Jumalan
temppeli olisi lukittuna lippaana salattuine aarteineen.




12.


Robert havaitsi Shadoxhurstin valittujen olevan jokseenkin samanlaisia
kuin oli nähnyt muillakin seuduilla. Se seikka, että he eivät olleet
beemanilaisia, oli pelkästään hallinnollinen eikä uskon kysymys ja
johtui heille hyvin luonnollisesta halusta nimittää sielujaan omikseen.
He olivat innokkaita vakuuttamaan hänelle sekä oikeaoppisuuttaan että
hyvää tahtoaan. Kukaan, sanoivat he hänelle, ei saattanut hetkeksikään
nähdä mitään moitittavaa siinä, että hän tuli Shadoxhurstiin
saarnaamaan, — sitten kylläkin, jos hän olisi saarnannut High
Haldenissa tai Ebonyssä, jonka pappi oli siirtynyt High Haldeniin,
vieden enimmät kuulijakunnastaan mukanansa, olisi hänen esiintymisensä
herättänyt pahennusta, sillä High Haldenin ja Ebonyn välillä riehui
julkinen uskonkiista, kun taas Goudhurstin ja Shadoxhurstin välillä
oli hengellinen yhdysside, sitäkin lujempi, kun ei ollut mitään
aineellisia rajoituksia. Beemanilaista rituaalia noudatettiin tarkoin,
lukuunottamatta virsiä sillä eräällä edistyksen ja valistuksen hetkellä
oli Shadoxhurstissa hyljätty Hartin hymnit, joita vielä käytettiin
Goudhurstissa, ja niiden tilalle otettu sujuvammat ja uudenaikaisemmat
Moodyn ja Sankeyn säveleet.

Kun iltapäivän tulikoe oli ohitse ja hän oli teellä kirkon esimiehen ja
tämän perheen keskuudessa, jota hän piti varsin maailmallismielisenä,
koska tytöt juttelivat keskenään puseroista ja isällä itsellä näkyi
olevan vähemmän mielenkiintoa kirkollisiin kysymyksiin kuin satoon
ja politiikkaan. Robertia, joka oli tottunut pitämään teepöytää vain
tuttavallisempana ja tutkistelevampana jatkona saarnastuolille,
tympäisi tämä maailmallisuus, joka hänestä myöskin oli varsin sopimaton
Herran päivänä. Hän kieltäytyi kutsusta jäädä yöksi ja lähti pian kello
viiden jälkeen, suunnaten matkansa Witters Oakia kohti.

Hänen taivaltaessaan eteenpäin ja mennessään Colliam Greenin lukitun
tabernaakkelin ohi, juolahti hänen mieleensä, että hän menetti
arvaamattoman tilaisuuden samoillessaan niin monien vieraiden seutujen
läpi jättämättä jälkeensä evankeliumin murua. Hän oli kävellyt
pitkän matkan saarnatakseen vain vanhurskaille, sillävälin kun
tien varrella oli syntisiä, jotka eivät luultavasti koskaan olleet
kuulleet erikoisesta armosta. Koska hän nyt oli niin kaukana kodista,
sopisi hyvin kirjoittaa Mabelille, joka luultavasti saisi kirjeen
maanantai-aamuna, että hän saapuisi kotiin vasta tiistai-iltana tai
keskiviikkona.

Hän tuli ajatelleeksi, että Mabelia kai hiukan suututtaisi, jos hän
viipyisi poissa viisi päivää, kun hän oli vastustanut jo kolmenkin
päivän poissaoloa, mutta tällä hetkellä Mabel näytti niin paljoa
etäisemmältä kuin evankeliumi... Hän janosi syntisten pelastamista
(vanhurskaat herättivät hänessä poikkeuksetta tämän vaikutelman) ja hän
kuvitteli kylvävänsä kallista sanaa uusiin vakoihin, julistaen vapaata
armoa vieraissa tienhaaroissa, mistä jokainen tie vei tuntemattomaan
seutuun...

Witters Oakin postitoimisto oli avoinna juuri ennen iltapostin lähtöä.
Robert osti paperia ja postimerkin virantoimituksessa olevalta neidiltä
ja kyhäsi kirjeensä jakelupöydällä levottomasti, tuumiskelematta sen
vaikutusta Mabeliin, minkä ajatuksen vilkkaampi mielikuvitus olisi
kylläkin saattanut hänessä herättää.

»Tunnen itseni virkistyneeksi sielussani ja olen, rakas Mabel, hellä
puolisosi, Bob.»

Täten hankittuaan itselleen vapautta hän asteli pois Haffenden
Quarteriin päin ja kääntyi Dogkennelin ja Witsundenin luota etelään.
Hän todisti Wagstaffin nurmikolla ja niitti siellä kokemuksensa
kirkkaimmat laakerit, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, astui
jykevä talonpoika esille, taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei
hän koskaan ollut kuullut niin hyviä sanoja — ei kirkossa eikä
kappelissakaan. Hän oli matkalla jälkimäiseen raamattu kainalossa,
mutta Robertin hyvät sanat olivat tehneet häneen niin syvän
vaikutuksen, että hän huomasi, kuinka hyödytöntä oli etsiä pelastusta
lain töistä, ja halusi mieluummin odottaa vanhurskaiden valintaa.
Hän sai Robertin taivutetuksi lähtemään hänen kotiinsa illalliselle
ja pohtimaan asiaa pitemmälti, pyysipä hän tätä viettämään yönsäkin
lastensiirtolassa, mutta Bobin riemuitseva sielu kaipasi taaskin
vapaata yötä ja hän jätti proselyyttinsä toivotettuaan hänet Herransa
haltuun. Tämä talonpoika oli hänen lähetysseuransa esikoinen, jos jätti
laskuista pois hänen Hawkhurstin tiellä tapaamansa kulkurin — kuten hän
murhemielin aavisteli olevan syytä tehdä.

Hänen mielialansa oli reipas, kun hän lähti astumaan Dashnandenia
kohti, vaikka saattoi nähdä, että viime viikon kaunis ilma oli
muuttumassa. Pilvenriekaleita ajelehti alhaalla lounaistuulen
kuljettamina, ja niiden takana tanssivat tähdet kuin uudinten raoista
vilkkuvat valot. Kuu loi pilviin ja taivaalle vihaista, kellervää
hohtoa, samoin kuin alas vainioiden kirjavuuteen. Ilma ei enää ollut
sakea ja tyyni, vaan sateinen ja raikas, kirkas kuin juokseva vesi.

Mutta kaikesta tästä huolimatta ja hiukan katuen, ettei ollut mukavasti
yöpynyt lastensiirtolan turviin, lauloi Robert astuessaan eteenpäin:

    »Sun kauneuttas Jeesukseni
        kuin päivää vuoriston
    mun huulein ylistelköhöt —
        se riemunani on.»

Nämä sanat ja se rakkaus, jota ne ilmaisivat, tuntuivat täyttävän hänen
sydämensä. Hänen lunastetun sielunsa Jumala ja siivekäs yö näyttivät
olevan hyvin lähellä, ja hänen taivaallinen isoomisensa oli ikäänkuin
tulemassa tyydytetyksi... Tämä oli suurin riemu, mitä hän oli kokenut
— nälkä, joka oli osana tyydytyksestä, ja tyydytys, jossa vielä oli
suloista nälkää... Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa, ei voinut
kuvitella ihanammaksi edes sitä täydellistä tyydytystä, jota oli
oppinut odottamaan taivaassa:

    »Kotivuorelle Siionin kaipailen,
    ei janoa, nälkää siellä.»

Hänen ehdittyään lähelle Castwisellia tipahti sadepisara hänen
laulavaan suuhunsa, ja sitten alkoi tulla vettä tiheästi, valuen
raskaana roiskeena pensasaitaan ja tienvieressä kasvaviin tammiin.
Tuuli havahti ja alkoi vinkua, ja äkkiä värähti yössä kylmä viima.
Robert huomasi, että hänen oli pakko luopua aikeestaan nukkua
ulkosalla — nyt kun ilma oli muuttunut, tuntui hänen viehättymisensä
sellaiseen melkein naurettavalta, ja hän kaipasi lämpimiä peitteitä
ja kattoa päänsä päälle. Epäilemättä hän olisi saanut makuupaikan
majatalossa, vaikka tiesikin, että useimmat maalaismajatalot olivat
pelkkiä kapakoita, joissa harvoin oli enemmän kuin pari makuuhuonetta
vuokrattavana niille, jotka eivät piitanneet kirpuista — ja niistä ei
Bob piitannut.

Hän näki valoja tienristeyksestä ja tapasi ravintolan pikemmin kuin
oli odottanutkaan. Se oli Castwisellin »Kruunu», pieni epämiellyttävän
näköinen paikka; mutta sen tarjoiluhuoneen ikkunasta säteili hauska
punerva valo. Robert ei ollut käynyt ravintolassa sen jälkeen, kun
hän häpeällisellä tavalla, oli lähtenyt »Kuninkaanpäästä» Bodiamissa.
Hänen yrityksensä käännyttää kapakkain vieraita olivat kaikki
tapahtuneet ovikäytävissä, mikä takasi turvallisuutta sekä sisällistä
kiusausta että ulkonaista hyökkäystä vastaan. Hän astui sisälle hiukan
värähtelevin sydämin; sahajauhojen kitinä hänen jalkojensa alla,
oluen ja piippujen tuoksu ja käheiden äänien sorina, kaikki herätti
hänessä niin monia ärsyttäviä muistoja niiltä päiviltä, jolloin hän
oli riehunut kaikissa Salehurstin kapakoissa... Paikka oli täynnä,
koska sulkemisaika läheni, ja tuskin kukaan näkyi häntä huomaavan,
kun hän astui sateesta sisälle. Tarjoilijaneitiin teki edullisen
vaikutuksen tämä komea, nuori mies, jonka hän näki tunkeutuvan häntä
kohti, mutta hän tunsi sekä kummastusta että pettymystä, kun vieras
tilasi lasillisen limonaadia. Neitosen kummastus muuttui melkein
säikähdykseksi ja hänen pettymyksensä inhoksi, kun mies hänen
ojentaessaan hänelle tuon halvan nesteen huomautti: »Nyt on otollinen
aika, nyt on pelastuksen päivä.» Robertin päähän oli viimeiseltä
pälkähtänyt ajatus »siroitella sanaa» jokaiselle kujilla tai kapakan
vierillä tapaamalleen tilapäistuttavalle. Tähän asti eivät tulokset
olleet näyttäneet rohkaisevilta, mutta koko hänen kokemuksensa
evankeliumin julistajana olikin opettanut hänet olemaan odottamatta
mitään niin kuollutta ja lainkirjaimen mukaista tulosta.

Tarjoilijaneiti ei näkynyt hänen sanoistaan välittävän, olipa kääntänyt
hänelle selkänsäkin, ja Bob vei virvokkeensa eräälle sivupöydälle. Hän
istui siellä jokseenkin alakuloisena, epäröiden, pitäisikö hänen tilata
vuode vai sillävälin todistaa tälle perin tympeälle ihmisjoukolle;
mutta silloin muuan mies livahti äkkiä tuolille häntä vastapäätä ja
sanoi:

»Terve mieheen, hyvä isäntä!»

»Terve», vastasi Bob.

Ensin hän ei tuntenut miestä, mutta sitten hän huomasi, että se oli
Darius Ripley, joka oli kasvattanut itselleen ison mustan parran.

»Minä en tuntenut teitä», puolusteli Bob.

»Eihän minua uusine leukoineni — ja kuitenkin minä tunsin teidät,
vaikka teillä on uusi sydän.»

Robert säpsähti ja mustalainen nauroi.

»Kun vaimoni kertoo muukalaisille moisia asioita», virkkoi hän,
»sanoo hän, että se on Dukerin Duk eli onnen henki ja saa heidän
hopeakolikoitaan. Mutta minäpä sanon teille, että asiasta haastellaan
kahdeksassatoista kylässä.»

»Mistä haastellaan?»

»Että teistä on tullut evankeliumin tukkukauppias ja että puhutte hyviä
sanoja. Kenties puhuisitte hiukan näille ihmisparoille.»

Robert ei vastannut. Hänen mielessään kuvastui kookas nainen nojaamassa
kyläkapakan seinää vasten lapsi sylissään, kuivien lehtien kahisten
kasaantuessa hänen jalkoihinsa...

»Missä on vaimonne?» kysyi hän.

»Vaimoni on Catherine Wheelissä kaupustelemassa eli vaatevaarnoja
myymässä. Hän palaa huomenna molemmat kakarat mukanaan.»

»Molemmat!»

»Niin, meillä on niitä nyt kaksi. Haluaisitteko tavata vaimoani ja
niitä kahta vekaraa?»

Robert tunsi olonsa tuskalliseksi. Hän aavisteli Ripleyn havittelevan
jotakin — mutta mitä se oikeastaan oli, sitä oli hänen vaikea arvata.
Hän inhosi ja epäili tuota miestä, mutta samalla hän tunsi ääretöntä
huojennusta havaitessaan, että hän saattoi ajatella Hannaa ja puhua
hänestä ilman sydämenkouristusta. Muutaman kuukauden ajalla hän oli
miettinyt mitä tapahtuisi, jos hän tuon naisen jälleen kohtaisi. Nyt
hän havaitsi, ettei ollut mitään pelättävää — ei edes tuo hurja,
suloinen tunteiden tyrsky voinut palata sydämeen, jossa voimakas,
aseistettu mies varjeli turvatuita aarteitaan.

»Voisittehan puhua muutaman evankeliumin sanan näille ihmispoloisille»,
jatkoi Darius vikisevällä äänellään lipeäkielisesti. »Me rakastamme
hyviä sanoja ja olemme kuulleet niitä paljon — vaimoni vei kakarat
kerran kirkkoon.»

Robert oli äkkiä näkevinään, että hän sai kääntymään koko Ripleyn
heimon.

»Ehkä minä huomenna tulen teitä katsomaan. Aion nukkua yön täällä.»

»Nukkua missä, hyvä isäntä? Kahdeksantoista kylää tietää, että te
kernaasti yövytte kuivalle kentälle, mutta maa ei ole tänä yönä kuivaa.»

»Minä nukun täällä — majatalossa.»

»Mutta täällä te ette voi nukkua. Niillä on vain yksi liikavuode ja se
on annettu kahdelle kauppamatkustajalle, kuten satun tietämään myytyäni
toiselle heistä koiran.»

»Kenties sallivat minun oikaista itseni tarjoiluhuoneeseen.»

»Ei kolmen pennyn limonaadin jälkeen. Sellainen ei olo tapa
'Kruunussa'. Mutta sanonpa teille, isäntä... Kuinka paljon aioitte
maksaa huoneesta?»

»Ehkä puolisen kruunua».

»Sillä hinnalla saatte nukkua meidän matkavankkureissamme — jätämme
koko komiskan teidän haltuunne, sillä vaimoni, kakarat ja minä nukumme
kesäöisin teltassa, koska se on romaanilaisempaa. Mutta te voitte
yöpyä vankkureihin puolesta kruunusta ja maksaa meille shillingin
aamiaisesta.»

Robertia ei tämä tarjous kovin viehättänyt, mutta tiedustelut
tarjoilupöydän ääressä ilmaisivat hänelle, että Darius oli puhunut
totta — ainoa sänky kuului tosiaan kauppamatkustajille, eikä mitään
makuusijaa tarjoiluhuoneessa ollut odotettavissa kolmen pennyn
limonaaditilausten jälkeen.

Sillä välin paiskeli ravintolanisäntä pahaenteisesti ovia ja ikkunoita
ja kuivaili pöydille läiskähtänyttä nestettä, ja ulkoa siinsi
sade lampun valon läpi. Robert päätti ottaa vastaan mustalaisen
tarjouksen. Tietenkin se oli nylkemistä — puoli kruunua matrassista
hänen likaisissa matkavaunuissaan, joissa täytyi olla joku vakava
vika, sillä muutoin olisi Darius perheineen nukkunut niissä... Oli
kuitenkin tyynnyttävää tietää, mitä Darius oikeastaan tavoitteli — ja
yhdenhän yön hän vain niissä viettäisi, — eikä Hanna palaisi ennen
huomisaamua... eipä niin, että Bob olisi hänestä välittänyt.




13.


Mustalaisen syyt matkavaunujensa hylkäämiseen ilmenivät neljännestunnin
päästä. Niissä ei ainoastaan vilissyt elämää jokaisessa liitoksessa
ja saumassa — Darius perheineen oli tottunut senlaatuisiin pieniin
epämukavuuksiin, — mutta ne vuotivatkin pahasti. Säkin kappale oli
naulattu pahimman vuodon yli, mutta kangas likosi pian ja sade
herui lävitse muodostaen ison lätäkön, joka levisi kaikkialle. Eikä
Robert ollut yksinään, — Darius oli myöntänyt toisen matrassin
puolikasvuiselle mustalaispojalle, joka Robertin sisälle tullessa
venyi kiertyneenä kuin koira, ja olki- ja saniaiskasaa peitti jokin,
mikä ensi silmäykseltä näytti rääsyröykkiöltä, mutta lähemmin
tarkastettaessa osoittautui vanhaksi akaksi. Otaksumalla, etteivät muut
asukkaat Robertin tavoin maksaneetkaan hotellinhintoja makuutiloistaan,
täytyi teatterikieltä käyttääksemme toki kertyä viisi shillingiä
kassaan. Bobia melkein suututti Dariuksen ovela rahankärkkyys,
mutta hän oli liian väsynyt ja uninen pitkän taivalluksen jälkeen
— olihan hän kävellyt hyvinkin kahdeksankymmentä kilometriä sitten
lauantai-aamun, — ja yö ulkona oli aivan liian kurja ja märkä, jotta
hänellä olisi ollut paljoakaan halua vastalauseisiin. Olihan hän
karaistunut eikä niin tarkka valinnassaan kuin Mabel olisi suonut hänen
olevan. Hän kellistyi matrassilleen, koetti nukkua ja nukkui.

Tuntui kuluneen tuntikausia, kun hän heräsi, mutta tositeossa oli
kaiketi kulunut vain kaksikymmentä minuuttia. Hän kuuli lapsen
uikutusta ja naisen äänen. Joku riita oli käynnissä ulkona aivan
vaunujen lähellä, mihin Dariuksen teltta oli pystytetty, ja äkkiä
Robertille selvisi, että Hanna: oli varmaan tullut kotiin ja pyyteli
isäntäänsä päästämään hänet telttaan. Ilmeisesti oli Darius hänelle
vihainen, kun saapui tuolla tavoin keskellä yötä. Robert kuuli
edellämainitun nimittävän häntä nartuksi ja muilla kummallisilla
herjausnimillä. Lopulta hän kuitenkin heltyi, koskapa lapsen — tai nyt
pikemminkin kahden lapsen — uikutuksen ja naisen kimeän, puolustelevan
äänen vaimensi telttakangas, kunnes ne lopuksi valitellen vaikenivat.

Suuri hiljaisuus vallitsi yössä, sitä häiritsi ainoastaan sateen
loiskina ja rapina, ja Robert virui valveilla ajatellen, kuinka
hän kaksi vuotta sitten oli heittelehtinyt, voihkinut ja nyyhkinyt
ajatellessaan Hannaa Dariuksen puolisona ja kuinka hän tänä yönä lepäsi
rauhallisesti heidän ollessaan tuolla yhdessä tuskin kolmenkymmenen
metrin päässä... Se oli ihmeellistä — tämä puoli hänen kääntymyksestään
vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. Hänen rakkautensa Hannaan
oli ollut niin hurja ja vallitseva intohimo, että hän taipui nöyränä
ja kunnioittavassa pelossa suuremman rakkauden edessä, joka oli sen
taltuttanut. Olisi luullut, että jos häneltä riistettäisiin rakkaus
Hannaan, niin ei enää olisi ollut mitään Robertia jäljellä... Ja tässä
hän kuitenkin oli ja ylisti Jumalaa.

    Yhteen yhtykäätte
       äänin paisuvin
    karitsan kunniaksi
       ja uhriverenkin...»

Onnen ja haltioitumisen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän
painoi taasen poskensa syyhyiselle pielukselle.

Hänen jälleen herätessään oli täysi päivä — harmaa päivänvalo, jonka
lävitse tihkui valjua sadetta. Se rapisi ja suhisi vankkurien kattoa
vasten ja valua purskui sen saumoihin. Permannolle, kerääntynyt
lätäkkö liotteli Bobin matrassin syrjää. Hän nousi istualleen, ojensi
voimakkaat, nuoret käsivartensa ja työnsi päänsä taaksepäin. Poika ja
akka olivat poistuneet, ja ulkoa tuoksahti hieno keittiön haju.

Hän avasi oven ja vilkaisi ulos. Ensin hän näki vain sadetta, mutta
alkoi sitten erottaa leirintapaisen. Siinä oli toiset matkavaunut,
melkein samanlaiset kuin ne, joissa hän oli nukkunut, täpösen täynnä
tuoleja, vasuja ja luutia, jotka oli pantu niihin sateensuojaan. Oli
myöskin muutamia ruskeita telttoja, joista yhdestä tuli tuo makuhermoja
kutkuttava haju. Hän tunsi, että hänen täytyi kaikin mokomin peseytyä
ja ajella partansa, ja siksi hän meni Dariuksen telttaan pyytämään
vesiastiaa.

Ensiksi näytti sen sisusta yhtenäiseltä massalta; vaikuttiko sen
savu vai yhteensullotut ihmiset, ei siellä vain ollut helppo mitään
toisistaan erottaa. Keskellä oli hiilipannu, jonka yläpuolella
Hanna — hän totesi vavahtaen, että se oli Hanna — käristi kaniinia.
Ensiksi hän luuli, että savuinen hämäryys hänet suurensi, mutta
tarkemmin katsottuaan hän tuskallisesti havaitsi, että tuo nainen oli
käynyt kovin vahvaksi. Hän ei ollut ainoastaan imettävä äiti, vaan
näkyi ylimalkaan levinneen ja tulleen karkeasyisemmäksi, mikä oli
luonteenomaista hänen rodulleen, jonka naiset, jolleivät ne kutistu ja
käpristy keski-ikäisiä muistuttaviksi, muuttuvat tavattoman veltoiksi
ja karkeiksi. Hänen silmänsä katsoivat Bobiin vielä entiseen tapaansa
tumman, siistimättömänä riippuvan tukan alta, mutta kasvot olivat sekä
vaoittuneet että jäykistyneet. Robert peräytyi askeleen. Saattoiko tämä
olla Hanna, joka ennen oli niin viehkeänä levännyt hänen käsivarsillaan?

Naisen ääni katkaisi hänen muistelmansa.

»Hyvää huomenta, herra Robert Fuller. Darius kertoi minulle, että olit
täällä.»

»Minä nukuin viime yön matkavaunuissanne.»

»Oletko tullut saarnaamaan meille evankeliumia?»

»Kuunneltaisiinko sitten?»

Hän hengähti nopeaan ajatellessaan, että Hanna kuulisi evankeliumin
totuuden hänen suustaan.

»Minä kuuntelen mielelläni hyviä sanoja.»

Sillä välin hän käristeli kaniinia kumartuneena hiilipannun yli,
punainen hohto kasvoilla, joka armotta näytti silmäin ja suun ympärille
kutoutuneen juovaverkon ja leuan karttuvan lihavuuden. Bob tuijotti
häneen, ja hänen sydämensä oli liian täynnä hänen voidakseen puhua.
Hänen mielessään liikkui omituisen sekavia tunteita — hän totesi
pitävänsä Hannan rumuutta viehättävänä, koska se oli osa Hannasta
itsestään... ja kun hänen rakkautensa tuota naista kohtaan kuitenkin
oli kuollut, niin mitä sitten yhä oli jäljellä hänen kauneutensa
menetyksen jälkeen?... Hän totesi myöskin erään toisen seikan,
nimittäin, että koko toisiinsa liittyväin tapausten sarja, joka oli
tuonut hänet Castwisellin leirille, oli ilmeisesti jumalallisen
kaitselmuksen työtä, jotta hän käännyttäisi Hannan ja johdattaisi hänet
Herran luo — jotta tuo nainen, joka ennen oli oppinut häneltä pahuutta,
nyt oppisi häneltä hyvää...

Hänen lähetystoimensa uusi merkitys melkein yllätti hänet. Hannan sielu
tuli hänelle äkkiä suurempiarvoiseksi kuin kaikki muut sielut, joita
hän oli halannut — äitinsä, Mabelin, Clemin, kaikkien tienristeyksissä
ja kylänurmikoilla tapaamiensa ihmispoloisten... Hän olisi uhrannut
ne kaikki Hannan lunastuksen hintana. Hänen silmiinsä kumpusivat
kyyneleet; niin hartaasti hän toivoi voittavansa hänet Kristukselle...
Samalla kertaa hän tunsi olevansa ujosti häpeillään ja vastahakoinen;
hänen oli vaikea löytää sanoja, joilla tämän hyvän sanoman kertoisi...

Hän teki parhaansa murkinan aikana, Hannan ja Dariuksen istuessa
vastapäätä häntä tummine, loistavine silmineen. Aamiainen tuskin oli
sovitun shillingin arvoinen, sillä kaniini oli huonosti savustettu,
ja jostakin omituisesta syystä ei Robertia maittanut ruoka juuri
ollenkaan. Kun ateria oli päättynyt, istui Hanna pienokaistaan
imettämässä Ilmeisesti hän ei pannut pahakseen kolmen neljännestunnin
saarnaa.

»Ei voi kieltää, herra Robert Fuller, että nuo ovat hyviä sanoja»,
virkkoi hän, »ja se on tosiaan ihan ihmeellistä, koska sinä entisaikaan
juttelit niin häijysti».

»Minä olen kertonut sinulle, mitä minulle on tapahtunut; Herran
iankaikkinen armo se minut on silmänräpäyksessä kokonaan muuttanut
verenkarvaisesta lumivalkeaksi. Älä suinkaan luule, että se on omien
töitteni ansio.»

»Olettepa te kovin vaatimaton, hyvä herra», sanoi Darius kohteliaasti;
»minä olen kuullut kahdeksassatoista kylässä puhuttavan teidän
hyvyydestänne ja hurskaudestanne. On perin ystävällistä teiltä
tulla kertomaan meille näin miellyttäviä asioita, ja me olemme
aamiaista syödessämme nautinnolla kuunnelleet. Tulettehan nukkumaan
matkavankkureihimme toisenkin yön?»

»Minun täytyy mennä Wardiin saarnaamaan.»

»Mutta tulettehan illalla takaisin? Me haluaisimme kuulla enemmän.
Tahtoisimme muuttua verenkarvaisista valkoisiksi, kuten tekin — eikö
totta, rouva Ripley?»

»Kyllähän meidän pitäisi. Minulla on aina ohut korkea käsitys
kristityistä ihmisistä, ja vanhempi vekarani on kristitty, vaan ei tää
nuorempi, sillä olen kuullut sanottavan, ettei kaste sittenkään varjele
lasta rokosta.»

»Ei, meidän nuorempi vesamme on rokotettu, mikä auttaa paremmin kuin
kaste, hän ei saa koskaan isorokkoa, johon eno Wenzelow kuoli. Mutta
kuoltuaan hän ei myöskään pääse taivaaseen. Vanhempi vekara pääsee
taivaaseen, mutta pääsnee sinne tyttöparka aikaisemmin kuin olisi
hauskaa.»

»Ei kasteella taivaaseen päästä», aloitti Robert, ja Dariuksen oli
hiukan vaikea palauttaa häntä keskustelun alkuperäiseen lähtökohtaan
eli suunnitelmiinsa, että hän viettäisi toisenkin yön Castwisellissa.
Sateli yhä ja ehkei ilma seestyisi, ja matkavaunut olivat muka hauska
ja ihana yökoti; missään majatalossa ei voitaisi järjestää niin
ruhtinaallista mukavuutta niin huokealla hinnalla.

Robert tunsi suuttumusta tuota pientä varasta kohtaan ja oli
taipuvainen hylkäämään hänen nylkemisehdotuksensa. Mutta hän totesi
hänelle asetetun tehtävän vakavuuden. Hän oli nyt varma, että oli
saanut »kutsun» Shadoxhurstiin ainoastaan ja yksinomaan siksi, että
tapaisi Hannan ja neuvoisi hänelle pelastuksen tien. Jos hän jättäisi
hänet nyt, olisi hän tottelematon jumalalliselle käskylle. Hän
siis lupasi palata illalliselle. Siihen mennessä hän toivoi ilman
seestyneen, jotta hän voisi viettää yönsä ulkona kedolla.




14.


Hänen aikomuksensa oli tehdä kierros Castwisellin ympäri ja todistaa
puolessa tusinassa paikassa. Hän oli hiukan tiedustellut Dariukselta,
millaista maasto oli, ja käveli Ihorndenia kohti, missä oli pieni
takalistokylä.

Mutta hän ei ehtinyt Hareplainia, Hammer-joen yläpuolella sijaitsevaa
pientä mäkeä, kauemmaksi. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin vielä
iässään oli tuntenut; hän ihmetteli, miksi häntä kahdeksankymmenen
kilometrin taivalluksesta näin suurella uupumuksella rangaistiin; ja
kun ilma oli hiukan kirkastunut, päätti hän istahtaa levähtämään.
Niin hän istuutui puunrungolle muutamien genistapensaiden viereen ja
katseli, kuinka sumu ajelehti Hammer-jokea pitkin ja mäkeä vasten.

Pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta eivät enää liidelleet tuulen
edellä; sensijaan ne näkyivät liikkuvan juhlallisessa marssissa
taivaanrantaa pitkin. Taivaankansi oli kuin savuttunut lautanen ja sitä
vasten kuvastuivat metsät mustina, repaleisina ja sumun tuhrimina,
ikäänkuin ne olisivat olleet nokisella puuhiilellä piirretyt.
Ainoastaan genistat hänen vieressään näkyivät säilyttäneen ikäänkuin
tulenvärin, jollaista kukkulalla hehkui.

Hän nojasi kyynärpäitään polviin ja painoi sänkisen, huonosti
ajellun leukansa syvälle kämmeniinsä. Hänen silmänsä tuijottivat
taivaanrannalla verkalleen liikkuvia pilviä kohti, muttei hän niitä
nähnyt. Sensijaan hän näki mustalaisleirin Castwisellissa, josta
molemmat karavaanit häämöittivät sateen läpi, teittäin ruskeat kumpulat
ja tulipannun punaisen hohteen, joka loisti yhden teltan aukosta kuin
vihainen silmä. Sitten hän näki Hannan hiilipannun yli kumartuneena,
aivan kuumentuneena, pöhöttyneenä ja epäsiistinä, nuoruus ja kauneus
poissa, mutta edelleenkin Hannana. Sitten hän näki hänet imettämässä
pienokaistaan, sill'aikaa kun hän, Robert, puhui hänelle iankaikkisesta
elämästä. Hannan silmät eivät olleet laisinkaan muuttuneet, kuten
kaikki muu hänessä; ne olivat yhä samat loistavat, tummat, ahneet
silmät, pikemmin eläimen kuin ihmisolennon, koska niiden kauneudella
ja hurjuudella ei näkynyt olevan mitään juuria ihmissydämessä, vaan se
kuului pikemminkin johonkin villin tuiman ja ihanan maan henkilöttömään
ominaisuuteen tai luonnolle jossakin sen pienissä, hurjissa oikuissa,
sen siroitellessa tantereelle ja ojiin pieniä ruumiita. Hannassa ei
ollut mitään niin suurta eikä niin pientäkään kuin ihmisyys.

Mutta hänen asemansa aviovaimona ja hänen äitiytensä olivat kesyttäneet
häntä, saaden hänet mukaantumaan edes hellyyden ulkonaiseen muotoon.
Tämä hellyys, vaikka se ehkä olikin vain hellyyden varjo, oli tehnyt
hänet niin traagillisen suloiseksi hänen vuosi sitten seisoessaan
pienokaisineen »Kahdeksan kellon» ulkopuolella Salehurstissa. Ilman
sitä hän olisi ollut riemua, ihmettä ja intohimoa; mutta pienokaisineen
hän oli jotakin enemmän, sillä hellyys oli antanut hänelle osan sekä
elämästä että tuskasta.

Robert kohotti päänsä ja oikaisi olkapäitään, pannen kätensä ristiin
polviensa välissä, mutta hän ei noussut puunrungoltaan Ihorndeniin
lähteäkseen, vaikka hänen jo kylläkin olisi se pitänyt tehdä. Hän ei
voinut saarnata evankeliumia, kun Hanna täytti hänen ajatuksensa.
Hänen täytyi asettaa henki sydämessään ennenkuin hän saattoi toivoa
puhelahjaa. Jokin sanoi hänelle, että ainoa keino siihen oli kieltäytyä
häntä jälleen näkemästä — luopua kaikista aikeista palata Castwiselliin
— ja taivaltaa päättäväisesti etelänpuolisten kylien kautta kotiin. Hän
oli yhä heikko jumalallisesta voimasta huolimatta; hänen rakkautensa
Hannaan ei ollut kuollut vanhan Aatamin kera, vaan oli salaperäisesti
osana uudesta Kristuksessa elävästä ihmisestä. Jos hän ei enää näkisi
Hannaa, oli hän kylläkin turvassa, mutta jos hän näki hänet, niin —
vaikka hänen nuoruutensa olikin poissa, kauneus tärveltynyt ja intohimo
taltutettu — halusi hän häntä edelleen, koska tuo nainen kuului
hänessä osaan, joka ei ollut muuttunut, jonka hän nyt näki pysyneen
järkähtämättömänä hänen kääntymyksensäkin maanjäristyksessä... yhtenä
»niistä asioista, joita ei voida järkyttää», kuten sanassa sanotaan.

Niin, epäilemättä Bob olisi nyt mennyt kotiin, jos hänellä oli jotakin
järkeä, ja tunnustanut, ettei hänen sopisi eikä luultavasti koskaan
sopisi uskaltautua Hanna Ripleyn seuraan. Hän ei enää koskaan sallisi
ajatuksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli voittanut, pöyhistyttää
itseään; ehkäpä hänen nöyryytyksensä olikin rangaistus hänen
itseluottamuksestaan, kun hän, joka oli matonen eikä mies, luuli sen
voittaneensa... Mutta tällä suunnitelmalla oli vaikea vastus, ja se oli
hänen tietonsa, että hänet oli johdatettu Kentiin juuri vartavasten,
että hän käännyttäisi Hannan. Tämä, joka oli hänen suurena vaaranaan,
oli myöskin hänen suuren tehtävänsä kohde, ja jos hän vaaran pelosta
kääntyisi pois työstään, niin mitä ajattelisi Herra kelvottomasta
palvelijastaan?

Tosinhan ei Hanna näyttänyt valituksi sopivalta, mutta oli tärkeää
epäillä ulkonaisia muotoja, ja vaikkei hänen onnistuisikaan nyt
istuttaa häneen jumalallista sanomaa, saattaisi hän kylvää siemenen,
joka itäisi jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Hän näki Hannassa
Jumalan erikoisen harrastuksen ja huolenpidon esineen ja itsessään
Jumalan välikappaleen. Hän näki ihanan tilaisuuden osoittaa
kiitollisuutta omasta armoituksestaan ja valituksi tulemisestaan ja
myöskin osittain korvata ajan, jona hänen rakkautensa tuohon naiseen
oli syntiä. Synti näytti nyt kaikki olevan hänen; hänen haltioituneessa
muistissaan tuntui siltä kuin hän olisi hänet eksyttänyt ja vietellyt;
ja nyt hän johdattaisi hänet takaisin, jotta he kaksi, jotka olivat
vaeltaneet yhdessä pimeydessä, nyt yhdessä vaeltaisivat valossa.

Hän ei rohjennut kieltäytyä tehtävästään. Kyllähän Herra, joka
sen hänelle oli määrännyt, myöskin soisi hänelle voimia sen
toimeenpanemiseen; eikähän rakastanut Hannaa, niinkuin oli häntä ennen
rakastanut, myrskyisellä, itsekkäällä intohimolla. Ehkä tuo hänen
ulkomuotonsa riutuminen olisi hänelle avuksi... Voi Hanna-poloista,
Hanna-parkaa! Hän kummeksui oliko tämä kärsinyt, oliko tuska piirtänyt
nuo vaot hänen kasvoilleen ja riistänyt hänen ruumiiltaan joustavuuden
ja solakkuuden. Hänestä oli vaikea ajatella, että tuo nainen, joka
oli niin paljon tuskaa aiheuttanut, voisi itse tuntea tuskaa... Mutta
niillä, jotka vaeltavat Kristuksetta, täytyi aina olla tuska, kuten
hän hyvin tiesi... Hän ei koskaan unohtaisi niitä kauheita kuukausia,
joita hän oli viettänyt ennen vapautustaan. Hänen täytyi johdattaa
Hanna Herran karsinaan sekä Hannan itsensä tähden että kiitollisuudesta
sitä rakkautta kohtaan, joka oli hänet lunastanut. Sitten hän lähtisi
matkaansa eikä koskaan näkisi häntä enää.




15.


Oli omituista, että hän näiden haltioituneiden ja kiitollisten
tunteiden jälkeen huomasi olevansa aivan kykenemätön saarnaamaan.
Vihdoin hänen onnistui laahata itsensä Ihorndeniin, mutta hän kykeni
ainoastaan kävellä hoippumaan, eikä hänellä ollut sanoja tai ajatuksia.
Hän käveli muutamia kilometrejä kylästä ja tultuaan ravintolan kohdalle
astui sisälle, tilaten leipää ja juustoa ja kupin teetä.

Hän otti raamatun taskustaan ja laski sen avattuna viereensä
pöydälle. Sen käyttämisestä kuluneet sivut avautuivat seuraavien
sanojen kohdalta: »Minä olen iankaikkisella rakkaudella rakastanut
sinua; sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.»
Hän punehtui riemusta; juuri nämä sanat olivat olleet hänen oman
kääntymyksensä sinettinä ja panttina. Ne olivat nyt sitä Hannalle;
Jumala kutsui häntä aivan samoilla sanoilla, joilla hän oli kutsunut
Robertia. Jumala rakasti Hannaakin iankaikkisella rakkaudella. Tämä oli
hänen valittujaan ja kallis sielu... Bob sulki kirjan vapisevin sormin.

Hän harhaili iltapäivän Ihorndenin lähistöllä; hän tunsi vieläkin
olevansa kykenemätön puhumaan, vaikka hän meni Catherine Wheeliin
ja rukoili hartaasti hengen lahjaa. Olikohan tässä merkki, tuumi
hän... Oliko Herra vihastunut? Ei, ei noin siunatuin raamatun sanoin.
Täytyi olla jumalallinen tahto, että hän Hannan tavattuaan saarnaisi
evankeliumia ainoastaan hänelle. Hänelle kyllä annettaisiin puhelahja
tänä iltana. Hän toivoi, että olisi aika palata Castwiselliin, mutta
nyt oli vielä liian varhaista. Hänet valtasi äkillinen, melkein
hillitsemätön halu polttaa piipullinen tupakkaa. Hän meni metsään ja
laskeutui kuivalle kohdalle punertuvien pähkinäpuiden alle; mutta
hän ei voinut levätä, vaikka tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kuinka
hitaasti tunnit kuluivatkaan!... Hänen sydämensä sykki rajusti, ja
valtimot hänen ohimoillaan ja kaulassaan jyskyttivät.

Vihdoinkin vaipui levoton päivä hämärään. Kirkkaita kohtia ilmestyi
taivaalle kuin järviä, joihin oli tähtiä siloiteltu. Pilvet kiitivät
nopeasti keskitaivaan yli lakaisten noita pilvijärviä. Kuu ei ollut
vielä noussut, mutta omituista hohtoa näkyi taivaan avoimilla
kohdilla. Robertin kävellessä Castwisellia kohden alkoi sataa — ensin
muutamia lentäviä pisaroita, ja sitte tuli rankka kuuro. Kun hän pääsi
romaanilaisten leiripaikalle, raivosi jo musta myrsky.

Hanna keitteli maukasta illallista sienistä ja kananpojasta. Hän
oli vielä ulkotamineissaan, kun oli juuri palannut vaatevaarnojen
myynnistä, mihin hommaan hän epäilemättä oli liittänyt jotain
edullisempaa, mutta vähemmän kunniallista. Hänellä oli pitkä
plyyshitakki, johon kuului näennäisesti soopelinnahkainen kaulus, ja
päässä oli iso sulilla koristettu hattu, jollaisia ennen käytettiin.
Hän irvisti hilpeästi Robertille, ja tämä huomasi, että hän oli
menettänyt etuhampaan. Aika varmaankin kosti hänelle hänen pitkän
uhmansa Robertia kohtaan ja nyt Robert vihdoinkin oli häneen nähden
voittopuolella.

»Hyvää iltaa, herra Robert; onko käännytetty paljon syntisiä?»

Robert pudisti murheellisesti päätänsä ja istahti.

»On ainoastaan yksi syntinen, jonka tahtoisin käännyttää, ja se olet
sinä, Hanna.»

»Minä en ole syntinen. Minut vihittiin kirkossa ja minulla on
vihkimätodistus; muuten tahtoisin vaivata sinua nimittämään minua rouva
Ripleyksi.»

»Olen pahoillani», virkkoi Robert nöyrästi, »mutta jos sanomme, ettei
meillä ole syntiä, niin petymme eikä totuus ole meissä».

»Tuo on kai joku kaunis raamatunlause, eikö olekin?»

»On varmaan.»

»No, kyllähän herra Fuller saa minulle mainita kauniin raamatunlauseen.
Mutta raamattu ei ole aina kohtelias — ja minä haluaisin, että herra
Robert Fuller olisi minulle kohtelias.

»Kaihan minä aina ajattelen hyvää Hann... rouva Ripleystä.»

»Se on oikein. Ja nyt minä toivon, että herra Fuller syö meidän
kanssamme illallista ja puhuu meille enemmän hyviä ja kohteliaita
sanoja.»

Darius oli tullut telttaan.

»Illallisesta me pyydämme shillingin ja yhdeksän pennyä», vikisi hän,
»koska olemme köyhiä ihmisiä ja olemme varanneet kananpojan, joka on
kallista ruokaa».

Robert tiesi, että lintu oli joko varastettu tai kuollut vanhuuttaan,
mutta hän tahtoi pysytellä ystävällisissä suhteissa Dariuksen kanssa,
ja niinpä hän — koska ehdot olivat, että kaikki oli tinkimättä
käteisestä maksettava — ojensi hänelle rahat. Mutta hän olisi tahtonut
potkaista tuota mustalaista, sillä hän tajusi, että se pieni lurjus
yritti ansaita mahdollisimman paljon rahaa evankeliumista. Ilmeisesti
hän piti Bobin saarnailua jonkinlaisena mieskohtaisena suosiona, josta
tämä oli aina valmis maksamaan. Mutta Hannan tähden täytyi häntä
sietää, ja jos hän jollakin saattoi ostaa toiselta muutaman tunnin
taistellakseen tuon kalliin sielun puolesta, niin silloin ei hinnasta
tingittäisi.

Lintu oli kaiketikin varastettu, sillä se oli mehukasta ja mureaa.
Senjälkeen he söivät runsaasti omenia, istuen tulen ääressä, Hannan
imettäessä toista lasta ja antaessa toiselle muutamia kananpojan
rippeitä ja kastiketta. Se oli kodikas, mutta jokseenkin siivoton
näytelmä. Hiilipannun punerva hohde kajasti heidän ruumiisiinsa heidän
istuessaan sen ympärillä ja vaalensi teltan paksun savuisen ilman, jota
vielä korosti kolmesta kosteasta vaatekerrasta lähtevä höyry.

Robert oli syönyt jokseenkin hyvän illallisen, mutta vieläkin hän tunsi
itsensä hermostuneeksi ja epävarmaksi, ja aterian aikana oli heidän
keskustelunsa — mikäli sellaista oli ollutkaan, sillä usein oli pitkät
ajat vaiettu — liikkunut vain jokapäiväisissä asioissa. Kun Hanna oli
hoivannut pienokaiset nukkumaan teltan perälle huiviinsa käärittyinä,
sanoi Darius, että hänen täytyi mennä vähän ulos juttelemaan pari sanaa
täti Truffeny Lovellin kanssa, joka oli toisissa matkavankkureissa.
Tämä oli häijy, vanha vaimo, sanoi hän, joka ei pitänyt itseään
puhtaana ja nähtävästi muissakin suhteissa kaipasi sisarenpojan neuvoja.

Sitten Robert havaitsi, ettei hän halunnut jäädä yksikseen Hannan
kanssa. Hän oli otaksunut, että Darius olisi saapuvilla hänen
kilvoitellessaan Hannan sielusta. Hänen olisi pitänyt ilta-aterialla
ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä... Hän nousi ja sanoi aikovansa pistäytyä
ravintolassa, mutta Hanna tarttui häntä käsivarresta.

»Eikö herra Robert Fuller aio puhua minulle hyviä sanoja?»

Bob saattoi tuntea hänen kosketuksensa ranteessaan senjälkeen, kun
Hanna oli ottanut kätensä pois. Hän hotkaisi rajusti ilmaa.

»Minä puhuisin mieluummin sinulle ja puolisollesi yhdessä. Hänen
pitäisi tulla pelastetuksi sinun kanssasi. Ja sitten on vielä
Lovell-tätisikin...»

»Ei häneen voi koskaan mitään hyvää istuttaa eikä Dariukseenkaan.
Dariukselle ei sellainen sopisi, koska hänen täytyy myydä hevosia
ja koiria. Minä olen vain naispoloinen, jonka ei ole tarvis ansaita
elatustaan. Ei haittaa mitään, että minä opin, mikä on hyvää.»

Robert ajatteli vaatevaarnoja ja kananpoikaa, mutta Hannan valheet —
samoin kuin hänen kuihtuneet kasvonsa ja iso ruumiinsakin —tekivät
hänet vain vetoavammaksi. Bob ei voisi istua huoletonna taivaan
valtakunnassa Hannan ollessa oven ulkopuolella myymässä vaatevaarnoja,
vohkimassa kananpoikia ja kertomassa valheita...

Hän istahti Hannan viereen rääsykasalle, ja hiilipannun punervassa
hohteessa näyttivät hänen kasvonsa ihan tuomitun sielun kasvoilta,
kuilun pohjalla piinatun kasvoilta, jonka vain hänen rakkautensa...
ei, ei hänen rakkautensa, vaan Jumalan rakkaus voisi pelastaa.
Hannan silmät katsoivat hänen silmiinsä hehkuen, kun hän istui siinä
kyykyllään käsivarret polvien ympärillä; ja kun Bob puolestaan katsoi
alas niihin, oli kuin hän olisi tuijottanut kuiluun — pimeyden, synnin
ja kadotuksen kuiluun, samaan, jossa hän itse oli ollut ennenkuin
iankaikkinen armo oli hänet tavoittanut. Maksoi mitä maksoi, oli hänen
kiskottava hänet ulos kärventyneine, tulikivenkatkuisine vaatteineen...
Mutta entä, jos hän sensijaan putoisikin itse sinne, entä jos tuo
nainen päinvastoin vetäisi hänet mukaansa... Hannan silmät tuntuivat
vetävän häntä alaspäin.

Melkein ruumiillisesti ponnistaen hän käänsi katseensa pois ja kompuroi
vielä kerran seisaalleen.

»Ei, minä en voi puhua sinulle, täytyy odottaa. Oi Herra, tämä ei ole
oikea aika, minä kun olen vain heikko ihminen.»

Hän ei tiennyt, mitä sanoi, hän tiesi vain, että Hanna oli taaskin
tarttunut hänen käsivarteensa.

»Älä mene pois, ystäväni. Etkö sinä suo minulle niitä hyviä sanoja?
Pelkäätkö minua? Minä en ole muuttunut.»

Bob kääntyi häneen levottomassa tuskassa.

»Oi, Nannie», sanoi hän, »Jumala rakastaa sinua Hän ei ole koskaan
lakannut sinua rakastamasta, vaikka oletkin aina seisonut häntä vastaan
ja tehnyt häijyjä töitä...»

Sitten hän tiesi, että hän vain julisti hänelle omaa rakkauttaan,
nimittäen sitä Jumalan rakkaudeksi. Tämä ajatus sai hänet häpeästä
vapisemaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kyyneltensä
lävitse näkyivät Hannan kasvot tuijottavan häneen kuin kuilun
pohjasta...

Hänen viimeiset voimansa sortuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Hannan
viereen ja siepaten hänet syliinsä peitti hänen kasvonsa suudelmilla.




16.


Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi. Pian oli hänellä villi eläin
sylissään, ja se taisteli häntä vastaan potkimalla, kynsimällä ja
äänekkäin vihaisin huudoin. Bob päästi hänet yhtä rajusti kuin
oli hänet siepannutkin ja näki oviaukon täynnä päitä — Dariuksen,
siivottoman rouva Lovellin ja muutamien lapsien, joita hän ei ennen
ollut nähnyt.

Hanna istui maassa, keinutellen itseään ja nyyhkyttäen.

Robert tunsi veren tihkuvan poskestaan, johon hänen kyntensä olivat
raapaisseet viisi vihoittelevaa naarmua.

Darius astui telttaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän raivokkaasti.

Ei kuulunut vastausta.

»Olettepa te kaunis evankeliuminjulistaja. Minä jätän teidät kymmeneksi
minuutiksi kahdenkesken vaimoni kanssa, jotta opettaisitte hänelle
hyviä tapoja ja osoittaisitte hänelle taivaan tien, ja sitten te
ryhdytte tällaiseen peliin.»

Robert ei kyennyt puhumaan, hän oli aivan sanaton ja melkein ilman
ajatuksiakin.

»Mitä on tapahtunut?» toisti Darius, tarttuen vaimoaan olkapäistä.

»Hän on elukka», nyyhkytti Hanna, »häijy elukka».

»Minä en ole hänelle mitään pahaa tehnyt», änkytti Robert, saaden
vihdoinkin sanoja kielelleen.

»Ei pahaa!» kirkaisi Hanna. »Eikö ole mielestänne mitään pahaa joutua
teidän pideltäväksenne?» Ja hän olisi taasen karannut Robertin
kimppuun, jollei Darius olisi häntä pidättänyt.

»Te olette sika», sanoi tämä Robertille, »julkea sika,
ja kahdeksassatoista kylässä se saadaan tietää, herra
evankeliuminjulistaja.»

Bob kalpeni.

»On mainio uutinen kaikille ihmisille, joille olette saarnannut,
kun heille kerrotaan, ettei teitä voi jättää kahdenkesken laillisen
vihityn vaimon kanssa. Ne ovat mielissään — ne sanovat: 'Onpa se somaa
evankeliumia ja hiton hieno saarnamies.'»

Teltta oli täynnä melua, liikehtiminen oli herättänyt pienokaiset,
jotka parkuivat äänekkäästi. Hanna nyyhkytti yhä, ja rouva Lovell
pärpätti tolkuttomasti.

»Eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?» jatkoi Darius. »Minä luulin,
että teillä oli niitä yllin kyllin. Ettekö tiedä mitä merkitsee, jos
kerron jokaiselle Humalamaassa, että yrititte varastaa laillisen,
vihityn vaimoni — vietellä hänet, kuten ne sanovat, jotka käyttävät
hienoa kieltä? Ettekö tiedä, mitä se merkitsisi ammatillenne? Ettekö
tiedä, ettette enää koskaan voisi nostaa päätänne pystyyn tai kohottaa
ääntänne jälleen?»

Mutta Robert tiesi vain yhden asian — hän tiesi menettäneensä armon.

»Te ette kykene puhumaan sanaakaan. Te häpeätte itseänne, ja se on
ainoa hyvä puoli, jonka teissä näen, te korskea sika. Jos olette
häpeillänne, niin ehken ole teitä kohtaan niin ankara kuin laillisena,
vihittynä aviomiehenä kai haluaisin olla.»

Hän vilkaisi tutkivasti Robertiin.

»Hän on puolihullu», virkkoi rouva Lovell. »Sinun on puhuttava
selvemmin, Darius.»

»Pidä suus kiinni, vanha tamma», tiuskasi hänen sisarenpoikansa; »ja
kuunnelkaa te, herra Robert Fuller. Minä en ole ankara mies enkä tahdo
tärvellä ammattianne pappina tai saarnamiehenä, joten en kertonekaan
kellekään kuinka petomaisesti olette käyttäytynyt.»

»Kertokaa jos tahdotte — minä ansaitsen sen — ja sama se minulle on.
Minä en enää koskaan voi saarnata Jumalan armoa.»

»Voitte kyllä, jollei kukaan saa vihiä yksityisistä tavoistanne.
Enkä minä teiltä paljoa vaadi. En ole mikään kiristäjä ja tiedän,
että te ette ole rikas. Jos maksatte minulle viisi puntaa ostaakseni
vaimolleni uuden hatun ja huivin ja kaikki järjestetään rehdisti ja
sovinnollisesti, niin minä sanon, että olemme kuitit.»

»Mitä?» virkahti Robert terävästi. Jotakin oli selvinnyt hänen
ajatuksissaan.

»Minä sanon, että kaikki voidaan helposti järjestää pienestä summasta.
Hanna antaa teille anteeksi, ja tätini Truffeny Lovell tukkii suunsa,
ja minun veljenpoikani Tom ja Benedict ja minä, Darius Ripley, itsekin
tukimme suumme. Te maksatte meille viisi puntaa tästä viikon päähän, ja
niin ovat välimme selvät.»

»Te olette hupsu, jollette siihen suostu, herrasmies», säesti täti
Lovell. »Minusta ei viisi puntaa ole mitään siihen verraten, mitä
olette tehnyt. Toisen herrasmiehen täytyi maksaa kymmenen, eikä hän
ollut päässyt Hannaan edes oikein käsiksi...»

»Tuki suusi, vanha narttu!» ärjäisi Darius. Mutta se oli liian
myöhään. Robertin hitaat ajatukset olivat vihdoin alkaneet liikkua, ja
seuraavassa tuokiossa liikahti hänen ruumiinsakin. Sanaa sanomatta hän
karkasi Dariuksen kimppuun ja paiskasi sätkyttelevän miehen permantoon.

»Apua, apua, poliisi, poliisi!» kirkui täti Lovell.

Hanna parkui äänekkäästi. Robert ja Darius kamppailivat maassa
kieriskellen toistensa ylitse. Mustalainen oli sitkeä ja harjaantunut,
mutta Bob oli kookkaampi mies, ja hänen käsillään oli kuristava ote
Dariuksen kurkussa. Hän olisi luultavasti tappanut toisen, jollei
tappelua olisi keskeyttänyt kaksi miestä, jotka ajoivat kääseissä ohi
ja parkumiset kuullessaan riensivät paikalle.

»Hän murhaa minun mieheni», kirkui Hanna.

»Ampukaa hänet! Ampukaa se hullu koira!» huusi rouva Lovell.

Miehet tarttuivat Robertiin ja kiskoivat hänet irti Dariuksesta, juuri
kun hän miltei oli tukehduttanut hänen hengityksensä. Mustalainen virui
tunnotonna maassa, ja ohut verijuova valui hänen suupielistään.

»Parasta lähettää noutamaan poliisi», sanoi toinen miehistä.

Mustalaisten taholta kuului kuorossa itkua ja vastustelua.

»Älkää viitsikö vaivautua, hyvä herra. Me emme ole sisukkaita. Emme
halua poliisia.»

»Ette kai», virkkoi ensimmäinen mies jurosti. »Mutta minusta tulisi
poliisien tätä asiaa penkoa. Ajakaa te tienhaaraan, herra Gain, ja minä
jään tänne näiden kanssa.»

»Luuletteko olevanne turvassa yksinänne?»

»Oh, kyllä minä turvassa olen. Täällähän on vain naisia ja lapsia — ja
tuo miekkonen, jolla ei näy olevan paljoa taistelutarmoa jäljellä.»

Robert oli lyyhistyneenä multapermannolla, verta ja kyyneleitä
hänen sanomattoman likaisilla kasvoillaan. Hänen kätensä olivat
rukousasennossa ristissä hänen edessään. Mutta hän ei rukoillut.
Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Ei rukous, ei katumus, ei rakkaus
eikä usko olisi voinut nyt auttaa häntä, joka oli tallannut Jumalan
lupaukset jalkoihinsa.




17.


Clem ja Polly olivat olleet teeillallisella Elizabeth Wheelsgaten luona
Marsh Quarterissa, joten oli varsin myöhä, kun he löysivät Mabelin
sähkösanoman. Sähkölennätintoimiston poika oli työntänyt sen oven
alitse, ja he molemmat hypähtivät kuin jos olisivat tavanneet käärmeen
matolla.

»Sen täytyy olla Mabelilta!» huudahti Polly. »Kukaan muu ei lähettele
sähkösanomia. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut?»

Clem otti sen lattialta ja avasi varovaisesti.

»Tulkaa heti, kauheassa tuskassa — Mabel.»

»Oi mitä se merkinneekään?» huudahti Polly.

»Missä on Bob? Hänen täytyy olla kotona nyt. Hänen piti palata
maanantaina.»

»Mabel ei sano mistä on kysymys, mutta kaiketikin on Bob pulassa tai
muutoin hän olisi saapunut tänne.»

»Meidän täytyy mennä katsomaan. Hänen sanoistaan en pääse selville,
mitä on tapahtunut.»

He eivät pysähtyneet muuttamaan vaatteitaan, vaan lähtivät heti,
Polly tiukassa sinisessä puvussaan, joka oli jälleen uusittu Mabelin
vanhan pitsihameen avulla, ja Clem mustassa takissaan ja pienessä
naurettavassa matalakupuisessa huopahatussaan. He eivät edes menneet
noutamaan linjaalirattaita kartanosta. Oikaisemalla peltojen poikki
laski Clem ehdittävän Bodiamin maantielle noin kahdessakymmenessä
minuutissa, juuri osaavasti tavoittaakseen kuorma-ajurin hänen
paluumatkallaan Ticehurstista.

Siinä heitä onnisti hyvin, ja he saapuivat Campany's Hatchiin
vajaassa tunnissa. Paikka näytti autiolta heidän kävellessään pihaan
ajotietä, mutta kun he ehtivät rakennuksen edustalle, näkivät he
Podgam-nuorukaisen seisoskelemassa ladon takana.

»Onko isäntäsi kotona?» kysyi Clem. »Missä on emäntäsi? Saimme juuri
sähkösanoman.» Podgam astui esille virnistyksen taistellessa hänen
kasvoillaan todellisen huolen ilmeen kanssa.

»Rouva on kyllä sisällä; ja isäntä — hän on vankilassa.» Clem ja Polly
tuijottivat suut ammollaan.

»Luulin, että kai tietäisittekin. Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä se
tiedetään ja kaikkialla Peter‘s Greenissä.»

»Älä jää siihen hänen kanssaan haastelemaan, Clem», virkkoi Polly,
»vaan tule nopeasti Mabelin luo. Älä raapi päätäsi tuolla tavoin.»

»Minä olen ihan ymmällä», sanoi Clem.

»No, tule Mabelin luo. Ehkei se ole totta.»

»Se on totista totta», tiukkasi poika; »hänet tavattiin Darius Ripleytä
murhaamasta».

»Murhaamasta...»

»Niin sanotaan Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä, mutta Peter's Greenissä
väitetään, että hänet vangittiin rouva Ripleyn suutelemisesta...»

Polly tarttui Clemin käsivarteen ja raahasi häntä rakennusta kohti.
Mabelia ei ensin näkynyt missään, mutta heidän kutsuttuaan häntä
pari kertaa, tuli hän esille keittiön konttorista, kasvot itkusta
pöhöttyneinä ja riutuneina. Kun hän näki Clemin ja Pollyn tulevan,
alkoi hän uudestaan itkeä, mutta kyyneleet tuskin vuotivat hänen
paisuneista silmistään, vaan ainoastaan heruivat ja tihkuivat, ja kun
hän puhui, oli hänen äänensä melkein rauennut.

»Oi vihdoinkin te tulette... Minä en halua tavata Jimiä ja Marya...
Minä kuolen häpeästä.»

»Mitä on tapahtunut? Onko totta, että Bob...?»

»Hän on Headcornin vankilassa.»

Mabel hoiperteli ja kaatui ovea vasten. Polly tavoitti hänet
käsivarsilleen.

»Tule keittiöön, niin minä laitan sinulle kupin teetä.»

Kerran keittiöön päästyään Mabel vaipui tuolille ja peitti kasvot
käsillään. Hän oli ihan murtunut, hänen reippautensa ja itsetuntonsa
olivat aivan poissa. Hän istui keikutellen itseään, tukka aivan
pörröllään ja yksi iso suortuva löysänä olkapäällä. Hänellä ei
ollut mitään pehmeyttä ja kauneutta jäljellä; hänen luonteenomainen
»hienostuksensakin» näkyi jättäneen hänet. Hän näytti karkealta ja
alennustilassa olevalta. Clem tuijotti häneen mitään puhumatta. Mabelin
murhe säikäytti häntä kauheasti, ja kuitenkin hän tahtoi tietää
Bobista... Mitä oli hänelle tapahtunut...? Mitä hänen kuulemansa
kauheat uutiset merkitsivät...? Kunpa Mabel vain tahtoisi hänelle
kertoa... Hän olisi halunnut kysyä häneltä, mutta tällä hetkellä hän
tunsi, kuten sanoi, olevansa aivan tahnassa. Ainoa henkilö, jolla oli
mitään mielenmalttia, oli Polly, eikä hän esittänyt sitä sanoin, vaan
teoin, häärien kattilan ja teekannun kanssa.

Mabel alkoi vihdoin nyyhkiä ja mutista.

»Älä siinä seiso minuun töllistelemässä, hupsu», sanoi hän Clemille.
»Etkö voi mitään tehdä? Oi, tämä tappaa minut. Minä tiedän sen.»

»Mutta mitä minun olisi tehtävä? Sano ensin, mitä on tapahtunut?»

»Kerroinhan minä sinulle. Bob on vankilassa... murhayrityksestä Darius
Ripleytä vastaan, kun hän... kun hän...»

Hysteerisen, kyynelettömän nyyhkytyksen puuska tukehdutti hänen
sanansa. Polly alkoi menettää kärsivällisyytensä.

»Etkö voi pysyä tyynenä, Mabel, ja kertoa meille, mitä oikeastaan on
tapahtunut? Ehkä Clem voisi tehdä jotakin, muttei hän voi tehdä mitään,
kun hän tuskin tietää puoliakaan.»

»Ettekö te ymmärrä?» nyyhkytti Mabel. »Kyllä olettekin typeriä. Se
Bobin elukka on tavattu — tavattu — tavattu — Hanna Ripleyn parista —
ja nyt hän on vankilassa hyökkäyksestään hänen miehensä kimppuun, kun
se kun se yllätti heidät yhdessä.»

Clem ja Polly tuijottivat toisiinsa aivan hämillään.

»Se ei voi olla totta», huudahti Clem. »Bob ei suinkaan tekisi
sellaista nyt, kun hän on pelastettu.»

Mabel naurahti, mikä oli vielä kaameampaa kuin hänen itkunsa.

»Niin juuri... nyt kun hän on pelastettu. Kylläpä hän on pitänyt
hauskaa monet kerrat — nyt kun hän on pelastettu. Tosiaankin! Ne
lauantai- ja sunnuntairetket...»

»Mutta, Mabel, ethän tarkoita... tiedäthän varmaan, että hän kävi
Bethersdenissä ja Biddendenissä ja niissä muissa paikoissa.»

»Kyllä, mutta me emme tiedä—emme ainakaan tienneet, mitä hän matkan
varrella hommaili. Nyt ehkä aavistelemme, miksi ei hän matkustanut
junalla, vaan tuhlasi hän hirvittävän paljon aikaa tallustellessaan
edestakaisin, ja ehkä arvaamme, missä hän nukkui sunnuntaiyöt.» —
»Pidä suusi kiinni», sanoi Clem vihaisesti. »Minä en usko sitä. Bob on
vaeltanut rehellisesti siitä päivästä kun hän löysi pelastuksen. Hänen
tiensä ei ole minun tieni, mutta se on oikea tie, ja minä tiedän, että
hän on sillä pysynyt.»

»Kuinka sitten selität, eriähän on vankilassa — tapeltuaan Dariuksen
kanssa Hanna Ripleystä?»

»Onko se todistettu? Onko häntä jo tutkittu?»

»Hänet tutkitaan huomenna. Mutta kaikki on vallan selvää. Minä kuulin
sen täkäläiseltä poliisikonstaapelilta, joka oli kuullut sen Headcornin
poliiseilta. Darius on Unionin sairaalassa siellä — Bob miltei tappoi
hänet.»

»Mutta ehkeivät he riidelleet siitä, mitä sinä luulottelet. Kai on aika
paljon asioita, joista Darius ansaitsisi selkäsaunan.»

»Siinä sitä ollaan — sinä vastustat minua, niinkuin sinä aina teet.
Minä sanon sinulle, jokainen tietää, että Darius yllätti hänet vaimonsa
parista... Uh! Minua ihan ellottaa... Sinua pidetään pähkähulluna, jos
toista uskot.

Bob vietti sunnuntaiyön niiden likaisten mustalaisten parissa... se on
todistettu, sen tietävät kaikki — ja maanantaina Darius palasi äkkiä
ja tapasi Bobin ja Hannan yhdessä, niin ettei siinä mitään erehdystä
ole... ja sitten Bob karkasi hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet,
jollei häntä olisi riuhtaistu pois... niin sanotaan kaikkialla, ja
jollet sinä minua usko, niin voithan mennä itse katsomaan.»

»Kyllä minä tietysti menenkin. Me mennään kaikki.»

»Minä en tule. Minä en enää ikinä tahdo nähdä Bobia silmieni edessä.
Minä olen saanut hänestä tarpeekseni.»

»Oi, Mabel...»ja Polly alkoi itkeä, ja hänen kyyneleensä tipahtelivat
teekuppiin, jota hän vei kälylleen.

»Minä olen saanut hänestä tarpeekseni», toisti Mabel nyrpeästi. »Olen
kärsinyt kylliksi. Oi, oli jo kyllin pahaa, kun hän muuttui aivan
pehmeäksi ja tuli jumaliseksi, mutta nyt minä tiedän, että hän käytti
uskontoaan vain eläimellisyytensä verhona... hän käytti sitä voidakseen
rentustella Hannan kanssa. Katsohan tätä...» Hän otti kirjeen
taskustaan ja ojensi sen Clemille. Se oli Bobin onneton kirje Witters
Oakista.

»Olen päättänyt», luki Clem, »tulla kotiin verkalleen Sissinghurstin,
Dashnandenin ja muiden outojen paikkojen kautta, koska evankeliumia
täytyy saarnata niillekin, joten en ehtinyt kotiin tiistaiksi, ja
toivon, ettet ole siitä pahoillasi.»

»Kas niin — siitä näet, millaisia valheita hän kertoo! Aina evankeliumi
kielellä, kun hän suunnittelee kohtausta Hannan kanssa. Älä sano
minulle, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on sen tehnyt.
Vakuutan sinulle, että hän on ollut minulle uskoton kaksitoistakin
kertaa ja nimittänyt sitä evankeliumiksi. Voi sitä kirottua
teeskentelijää! Saisihan hän mieluummin olla vaikka pehmein ja
siirappimaisin kristillinen nuorimies, mitä milloinkaan on ollut, kuin
moinen elukka. Ja silloinkin pidin itseäni väärin kohdeltuna, mutta
nyt... Tämä ei ole oikein; minua on petkutettu kaiken aikaa. Hän nai
minut vain voidakseen unohtaa Hannan. Ja huomattuaan, ettei hän sitä
voinut, hän lyöttäytyi jälleen hänen pariinsa — tiedät, että hän teki
sen silloin, kun hän tapasi hänet Salehurstissa ja kotiin tultuaan
kohteli minua niin raa'asti. Ja kun hän näki, etten minä aikonut sietää
mitään joutavia jaarituksia, keksi hän uskontonsa verukkeeksi päästä
minun luotani karkaamaan hänen luokseen. Oi, nyt minä sen kaikki
tajuan; hän on tekopyhä ja lörpöttelevä lurjus, enkä minä tahdo häntä
enää ikinä nähdä.»

»Mabel», sanoi Clem, »sinä tiedät, että tuo kaikki ei ole totta. Minä
en voi uskoa, että Bob on mitään pahaa tehnyt. Joka tapauksessa minä
menen Headcorniin katsomaan.»

»Ja minä palaan isän luo Bulverhytheen.»

»Mabel, sitä sinä et voi etkä saa!» huudahti Polly. »Mitä tapahtuisi,
kun asia selviytyisi, niinkuin se varmasti selviytyy, ja Bob kotiin
tullessaan näkisi, että sinä ja pienokainen olette poissa.»

»Se asia ei selviydy — usko minun sanani. Joka tapauksessa hänet
tavattiin Hannan parissa, ja se riittää minulle.»

»Ka, oletpa sinä kauhean julma», nyyhkytti Polly; »Bob-paralta
hajoitetaan koti jonkun typerän erehdyksen vuoksi, joka on tapahtunut.»

»Kaiketikin ne mustalaiset ovat tehneet hänelle kepposen», sanoi Clem.
»Darius tietenkin oli hänelle mustasukkainen ja tahtoi kostaa hänelle
sen, että hän kerran oli niin pihkaantunut Hannaan.»

Se oli onneton huomautus. Mabel purskahti myrskyiseen itkuun ja
ponnistautuen seisaalleen hapuili ovea.

»Clem, senkin pöllö! » huudahti Polly. »Mabel, eihän hän tarkoita muuta
kuin mikä on ollutta ja mennyttä.»

»Mikään ei ole ollutta ja mennyttä. Hän ei minua koskaan rakastanut...
aina vain häntä... ja yhä edelleenkin häntä... Minä menen isän luo —
nyt — tänä iltana.»

Hän hapuili ovenripaa kyynelten sokaisemana. Hän oli itkenyt itsensä
ihan sairaaksi, ja kun hän siinä hapuili ja horjui, sai hän äkkiä rajun
kohtauksen.

Polly riensi hänen luokseen.

»Tule minun kanssani, Mabel. Älä enää tuskittele. Sinä et voi lähteä
mihinkään ainakaan tänä iltana; sinä olet laittanut itsesi sairaaksi.
Tule, niin autan sinut vuoteeseen, ja Clem ja minä viivymme koko yön
täällä, ja huomenna hän ensi työkseen lähtee Headcorniin.»

»Ja minä lähden Bulverhytheen.»

Polly näki hyödyttömäksi yrittää puhua hänelle järkeä siinä tilassa
kuin hän nyt oli. Hän puolittain talutti, puolittain raahasi hänet
yläkertaan siihen huoneeseen, jossa Robertin lapsi nukkui. Kun Polly
näki pienen mustakutrisen pään valkoisten pielusten keskellä vuoteessa,
tuli hänen sydämensä äkkiä helläksi ja kaihomieliseksi. Hän kumartui
pikku Natin yli, rinta haikeasti kuohuen, ja pari kolme kyyneltä putosi
pojun kasvoille.

»Minä jätän sen tänne sinun hoiviisi, jos haluat», virkkoi Mabel.

Se oli valtioviisautta hänen puoleltaan.

»Teetkö sen»? kysyi Polly kiihkeästi ja epäluuloisesti.

»Jos tahdot. Isä ei välitä lapsista, ja minä tiedän, että sinä pidät
hänestä hyvän huolen... Enkä minä halua riistää Bobilta hänen lastaan,
jos hän tahtoo sen pitää; mutten minä koskaan palaa hänen luokseen —
en koskaan — en koskaan. Minä olen katkaissut suhteeni Bobiin, — ja
olisipa Jumala suonut, etten olisi niitä koskaan aloittanutkaan!»




18.


Clem lähti Headcorniin aivan ensimmäisellä Rotherin laakson rautatiellä
kulkevalla junalla. Sittenkin hän saapui juuri viime hetkellä
ehtiäkseen kreivikunnan oikeusviranomaisten edessä toimitettavaan
tutkintoon. Bobia vietiin juuri syytettyjen paikalle, kun Clemin
vihdoinkin onnistui päästä lakitupaan. Hänen veljensä näkeminen
säikähdytti häntä. Melkein unettomana yönä ja pitkällä tärisyttävällä
matkalla eivät mitkään niistä erilaisista otaksumista, jotka olivat
hänen mieleensä juolahtaneet, olleet hänen laskelmiinsa tuoneet
Robertin rikoksen mahdollisuutta. Mutta nyt, kun hän näki hänet — nuo
ajelemattomat menehtyneet kasvot ja nuo kaameat silmät tuli hänen
syyllisyytensä yhdeksi niistä mahdollisuuksista, jotka hänen täytyi
ottaa laskelmiinsa. Bob ei olisi näyttänyt tuollaiselta, jos hän
olisi ollut vain olosuhteiden, väärinkäsityksen, kostotarkoituksessa
keksityn juonen uhri. Hän olisi tiennyt, että hän olisi voinut todistaa
syyttömyytensä, että mustalaisjoukkue ei ollut kovin pelättävä
syyttäjänä. Tietenkin tekisi Hannan osuus jutussa sen hänelle varsin
vaikeaksi; tämä olisi kenties saattanut hänet kovaan kiusaukseenkin.
Mutta se seikka yksinään ei ollut kylliksi selittämään hänen kurjaa
ulkonäköään eikä sekään, että nuo aikaisemmat suhteet tuohon naiseen
mahdollisesti paljastettaisiin tuomioistuimen edessä. Eihän hänellä
ollut mitään mainetta menetettävänä; hän ei ollut koskaan esiintynyt
muuna kuin kääntyneenä syntisenä. Pahojen tekojensa tarinan hän oli
itse kertonut monen kylän saarnastuolista, julistanut sen monissa
kyläteiden risteyksissä; hänellä ei saattanut olla mitään sitä vastaan,
että se täälläkin toistettaisiin.

Ja kuitenkin seisoi tuossa murtunut mies, pää kumarassa, leuka
lerpallaan ja kamalat punaiset juovat silmien ympärillä, jotka näkyivät
tuijottavan johonkin näkymättömään ja kauheaan lakituvan seinän tuolle
puolen... Clem muisti, että hänellä oli ollut tuollainen ilme ennen
kääntymyksensä päiviä, kun hän oli varma siitä, että hän oli tuomittu
kadotukseen. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui; hän ei
vastannut tuomioistuimen puhemiehen kysymyksiin. Hän seisoi vain siinä
ja näytti — tuomitulta.

Esitettiin kysymys, tunnustaisiko vai kieltäisikö hän syyllisyytensä;
ja Clem tiesi, että Bobin vastaus olisi ehdottomasti ratkaissut asian
häneen itseensä nähden. Mutta Bob kieltäytyi kaikesta puolustuksesta,
kieltäytyi vastaamasta tuomarin kysymykseen. Hän seisoi vain siinä
mykkänä ja masentuneena. Siis merkittiin hänen puolustuspuheekseen: »ei
syyllinen».

Sitten käskettiin todistajat esille. Darius Ripley, Hanna Ripley ja
Truffeny Lovell olivat todistajina samoin kuin ne kaksi maanviljelijää,
jotka olivat tappelun keskeyttäneet. Dariuksen kaula oli siteessä, ja
hän näytti kalpealta ja järkkyneeltä — hänen sallittiin todistaessaan
istua. Kukaan mustalaisista ei näyttänyt reippaalta todistajain
aitiossa, he olivat liian tottuneet siihen, että se oli eteisenä
syytettyjen osastoon. Kun Darius oli lopettanut todistuksensa ja
syytetyltä kysyttiin, oliko mitään kysymystä, jonka hän halusi
todistajalle tehdä, oli se ilmeisesti tukala hetki sekä Ripleylle että
heidän sukulaisilleen. Mutta Robertilla ei ollut mitään kysyttävää.

Näin rohkaistuneina toipuivat todistajat melkoisesti hermostumisestaan,
ja kaunis tarina esitettiin pidätettyä vastaan. Darius Ripley oli
tavannut hänet Castwisellin »Kruunussa», ja kun tämä ei voinut
löytää yösijaa, kutsui hän hänet matkavaunuihinsa nukkumaan. Kutsu
oli uudistettu seuraavaksi yöksi, ja Fuller oli viettänyt päivän
saarnailemalla naapuristossa. Illallisen jälkeen täytyi Ripleyn jättää
hänet kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja neljännestuntia myöhemmin
hän kuuli äänekkäitä huutoja. Hän riensi apuun ja tapasi vaimonsa
ponnistelemassa syytetyn kanssa. Hänen astuessaan telttaan karkasi
Fuller hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jolleivät herrat
Boorman ja Gain olisi ajoissa ehtineet väliin. Hanna vahvisti miehensä
todistuksen. Hän kertoi muutama vuosi sitten tutustuneensa pidätettyyn
Sussexissa, ja tämä oli vastustanut hänen avioliittoaan. Rouva Lovell
ja molemmat maanviljelijät esittivät sitten selostuksensa, eikä näkynyt
juuri muuta sanomista olevankaan. Bob ainakaan ei puhunut mitään.

Clem istui suorana kuin tanko, pidellen molemmin käsin kankeaa
huopahattuaan polviensa välissä. Tämä tarina ei voinut olla totta...
ja kuitenkin hän tuskallisesti tajusi kuinka totta se saattoi
olla, — äkilliseen kiusaukseen joutuneena pitkän itsekieltäymyksen
jälkeen, väsyneenä, pettyneenä avioelämässään ja uupuneena hatarista
ponnistuksistaan saarnaajana, oli Bob eksynyt jälleen elämänsä suuren
rakkauden pauloihin... Ei ollut ihmeellistä, että hän oli langennut —
vaikkei Clem uskonut, että asiat olivat juuri niin kuin mustalaiset
olivat ne esittäneet, — mutta se oli kovin julmaa. Sillä mitä ihmiset
häntä rangaistakseen tekisivätkin, Bob itse rankaisisi itseään armotta.
Clem saattoi lukea sen veljensä kasvoista. Hän seisoi siinä kuin mies,
jolle ihmisten tuomio ei merkitse mitään, koska hänen oma sydämensä on
hänet tuominnut. Hänellä ei ollut halua syyttää toisia eikä puolustaa
itseään. Häntä oli jo syytetty ja hänet oli havaittu vikapääksi
korkeamman tuomarin edessä; hänelle ei merkinnyt mitään, tekivätkö
Headcornin pienet käräjät hänestä mustan vai valkoisen.

Oikeusviranomaiset neuvottelivat keskenään ja julistivat tuomionsa
puhemiehensä välityksellä. He havaitsivat pidätetyn syylliseksi
varsin vakavaan rikkomukseen. Hän sai kiittää onneaan, ettei häntä
syytetty murhanaikomuksesta ja mahdollisesti lähetetty työvankilaan.
Oikeusviranomaiset ottivat huomioon hänen asemansa saarnaajana
ja mitä hyvän maineen menetys hänelle merkitsisi. Mutta he eivät
voineet päästää häntä lievennetyllä tuomiolla. Vaikka tämä oli hänen
ensimmäinen esiintymisensä lakituvassa, ei hänen maineensa ollut
moitteeton, ja hänet oli havaittu syylliseksi raakaan ja raukkamaiseen
rikokseen. Hänen täytyi mennä kuudeksi kuukaudeksi vankilaan.

Robert ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän ei näkynyt välittävän —
tuskin edes tajuavan. Konstaapeli kosketti häntä käsivarteen, ja hän
poistui syytettyjen paikalta tehdäkseen tilaa seuraavalle numerolle
oikeusviranomaisten runsaassa aamuohjelmassa.




19.


Clem pyysi ja sai luvan puhutella Bobia ennenkuin hänet vietiin
Maidstonen vankilaan. Hän oli veljensä luona kymmenkunta minuuttia
konstaapelin läsnäollessa. Robert näytti jokseenkin samanlaiselta kuin
oli näyttänyt lakituvassa, mutta näkyi paremmin muistavan ympäristönsä.
Clemin tullessa huoneeseen hänen silmänsä hetkiseksi valaistuivat,
mutta synkistyivät sitten. Kotvan aikaan ei heistä kumpikaan puhunut,
vaan he katselivat toisiaan äänettöminä.

»Niin, Bob», virkkoi Clem vihdoin, »kaikki tämä on sanomattoman
surullista, ja minä olen siitä kovin järkkynyt».

»Niin olen minäkin», sanoi Bob.

»Mutta minä olen tullut sinulle sanomaan, ettet tuskittelisi, sillä
minä aion pitää puoltasi.»

Veli ei virkkanut mitään, ja Clem tunsi pettymystä.

»Näitkö minut lakituvassa?»

Bob pudisti päätänsä.

»Mutta kyllä minä siellä olin. Minä tulin Headcorniin ensimmäisellä
junalla kuultuani sinusta eilen illalla.»

»Tietääkö Mabel?»

»Kyllä, hän sähkötti Pollylle ja minulle. Poll on nyt hänen luonaan.»

Hitaasti nouseva puna tummensi Bobin posken.

»Hän ei kaiketi enää koskaan tahdo minua puhutella?»

»Ole huoleti — me kyllä tuomme hänet luoksesi.»

»Ei ole mitään syytä tuoda häntä luokseni. Miksi hän minua puhuttelisi?
Minä olen kadotettu.»

»Oh, älä puhu noin jumalattomia.»

»Se on totta. Sanassa sanotaan: 'Jos teemme syntiä senjälkeen, kun
olemme päässeet totuuden tuntoon, ei ole enää mitään uhria syntien
edestä.'»

»Mutta, Bob, ei se kaikki tapahtunut niinkuin mustalaiset kertoivat.
Minä tiedän, ettet sinä ollut niin paha. Mikset tehnyt Dariukselle
kysymyksiä, kun se herrasmies kehoitti sinua tekemään?»

»Minulla ei ole mitään kysymyksiä tehtävänä kellekään. Jumala on minun
tuomarini ja hän on minut tuominnut. On hirveää langeta elävän Jumalan
käsiin.»

»Mutta käyttäydyitkö sinä tosiaankin vapaasti Hannaa kohtaan?»

»Käyttäydyin; muutoin en nyt olisi täällä. Kaiken hellän armon
jälkeen, jonka Herra oli minulle osoittanut, minä palasin kuin koira
oksennuksilleni... Oi, kuinka paljon rangaistusta ansaitseekaan se,
joka on häväissyt sen liiton verta, jolla hänet oli pyhitetty, ja
uhmannut armon Henkeä!»

»Älä tuollaisia puhu.»

»Minun täytyy puhua. Ne ovat minun tuomioni.»

Seurasi muutaman silmänräpäyksen tuskallinen hiljaisuus. He istuivat
tuijottaen toisiinsa tai oikeammin Clem tuijotti Robertiin, sillä
Robertin katse oli ilmeetön ja harhaileva.

»Kuusi kuukautta ei tunnu niin kovin pitkältä ajalta», sanoi nuorempi
veli vihdoin ontosti, koska hänestä oli parasta keskittää keskustelu
murhenäytelmän aineelliseen puoleen. »Minä hoitelen Campany's Hatchia
sillä välin, kun sinä olet poissa, ja huolehdin pienokaisesta... ja
Mabelista... Ehtinethän sinä takaisin kevätkylvöihin...»

Hänen äänensä hiljeni avuttomasti — Bob näkyi olevan niin kaukana,
jossakin hornassa, hänen ulottumattomissaan. Clem ei voinut tehdä
mitään hyvää hänen hyväkseen, — vaikka hän olisi suoriutunut varsin
uskomattomasta urakasta pitää hänen kotinsa koossa, ei sekään
tositeossa olisi Bobia liikuttanut.

»Älä katso minuun tuolla tavoin», sanoi nuorempi veli käheästi.

»Minä ajattelin, tekisitkö sinä jotakin minun puolestani.»

»Tietysti. Minä tuen sinua, kuten olen sanonut.»

»Tahdotko kirjoittaa kirjeen herra Beemanille Goudhurstiin ja pyytää
häntä tulemaan minua katsomaan? Kun hän on evankeliumin julistaja, niin
ehkä hänen sallitaan tulla... Minä haluan puhutella häntä... on jokunen
mahdollisuus, että hän voisi näyttää minulle valon... Sinun pitää se
tehdä, Clem.»

»Kyllä sen varmasti teen. Mutta... mutta, Bob, luuletko, että herra
Beeman on omiaan sinua lohduttamaan? Eikö hän tehnyt sinua kovin
kurjaksi vuosi sitten?»

»Minun täytyy tavata hänet — hän on Jumalan mies ja hänessä on Jumalan
sana. Lupaa, että pyydät häntä, Clem.»

»Minä olen luvannut, mutta... vanha Bob... minun sydämeni ihan murtuu
nähdessäni sinun kiusaavan itseäsi näillä asioilla, kun sinulla olisi
niin paljon muutakin mietittävää. Ehkei ollut oikein ja sopivaa, että
suutelit Hannaa, mutta tuskin se niin vaarallista oli — ei enempää
kuin moni muu mies olisi tehnyt, ja on tehnyt luulemma. Ja Dariuksen
peittoamisesta ei sinulla ole syytä olla niin järkkynyt ja alakuloinen,
koska teit vain mitä hän hyvin ansaitsi.»

»Sinä et ymmärrä minua», sanoi Bob. »Minä en ole tehnyt syntiä niinkuin
pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne — vaan minä olen tehnyt syntiä
valoa vastaan. Minä olen niitä, joista sanotaan, 'että oli mahdotonta
uudestaan herättää heitä katumukseen'. Suupalasta ruokaa minä olen
myynyt esikoisoikeuteni, ja nyt minä olen hyljätty. Minä sanon sinulle
vieläkin: 'Ei ole enää uhria syntien edestä'.»

»Minä en tajua sinun oppiasi Bob, eikä olisi mitään järkeä väittääkään,
että sen tajuan.»

»Teidän täytyy lähteä kahden minuutin perästä», huomautti
poliisikonstaapeli.

»Vie tervehdykseni Mabelille», virkkoi Bob; »sano hänelle, että pyydän
anteeksi, vaikken hänen anteeksiantoaan ansaitse; mutta hänen itsensä
tähden minä toivon hänen sen tekevän».

»Kyllä — kyllä sanon hänelle. Polly ja minä otamme pienokaisen
luoksemme.»

»Mabel aikoo siis lähteä?»

Clem punehtui kommellustaan.

»Vähäksi aikaa — mutta älä pelkää, kyllä me haemme hänet takaisin
siksi, kun sinä tulet.»

»Älkää häntä pakotelko. Minä olen tehnyt hänet sangen onnettomaksi
milloin milläkin tavalla... järkevästihän hän tekee pysyessään poissa,
ja sano myöskin Jimille ja Marylle, että olen pahoillani... ja
äidille... Minä olen tuottanut heille kaikille paljon tuskaa ja vaivaa.»

»Älä siitä puhu, Bob.»

»Ja sinut, poikani — minä teen sinut onnettomaksi.»

»Oh, ei, ei — ei mitään — älähän nyt tuskittele.» »Hyvästi sitten.»

»Hyvästi.»




20.


Clem lähti Headcornista perin alakuloisena sinä iltapäivänä. Hänen
huolensa oli häntä niin hermostuttanut ja kiihoittanut, ettei häntä
maittanut, päivällinen, ja hän kuljeskeli kurjana pitkin kaupunkia,
kunnes tuli junan aika. Ainoana lohtuna hänellä oli muutaman minuutin
keskustelu kookkaan poliisimiehen kanssa aseman tiellä. Tämä oli
nähnyt Clemin lakituvassa ja tiesi, että hän oli tuon hurjannäköisen
pahoinpitelystä vangitun saarnaajan veli. Poliisit, jotka tunsivat
mustalaiset, pitivät hänen tuomiotaan merkillisen ankarana ja
ansaitsemattomana.

»Ne ovat roskaista joukkoa», sanoi hän Clemille, »ja minä tiedän,
että siinä jutussa oli jotakin enemmän, mikä ei oikeuden edessä
tullut esille. Veljenne oli tietenkin hiukan järkkynyt, kun hänen
maineensa oli vaarassa, eikä ajanut asiaansa niinkuin hänen olisi
pitänyt. Arvellaan hyvillä perusteilla, että se Ripley on kiristellyt
rahoja miehiltä, jotka muka ovat yrittäneet vietellä hänen vaimoaan.
Ne mustalaisnaiset eivät koskaan katsahda muihin miehiin kuin omaan
aviopuolisoonsa, mutta ne ovat myöntyvinään, jos heitä suostutellaan,
aivan kuin pahimmat meikäläisistä naisista myöntyvät tosissaankin.
Mutta mustalaislurkit ovat meikäläisiä miehiä ovelammat. Vaimo
huutaa, ja he tupsahtavat sisälle — kuunneltuaan ensin ulkopuolella,
aiheuttavat rähinää ja tarjoutuvat sitten tukkimaan suunsa viidestä
punnasta. Meillä oli viime vuonna miekkonen, muuan Devenden, Quarterin
seudulta — sellaisesta syytettynä, mutta sitä ei voitu todistaa, joten
hän sai vapauttavan tuomion.»

»Luuletteko, että niin tapahtui Bobille?»

»En tiedä — mahdollisesti. Se tuntui minusta otaksuttavalta, koska
Ripley kylläkin tiesi, että hänen maineensa oli vaarassa ja että hän
aikaisemmin oli ollut ystävällisissä suhteissa rouva Ripleyn kanssa.
Pahoittelemme, ettemme voi sitä todistaa, muttei se pieni lurjus
sentään päässyt livistämäänkään. Hänet pidätettiin hänen tullessaan
ulos lakituvasta. Chichesterin poliisit olivat häntä etsiskelleet, ja
heti kun he kuulivat, että me niin sanoakseni olimme saaneet hänet
käsiimme, soittivat he siitä tänne, ja huomenna herra Darius vuorostaan
seisoo syytettyjen paikalla.»

»Minkätähden?»

»Syytettynä tavallisesta koiranvarkaudesta; ja hänen vaimonsa ja
vanha rouva Lovell joutuvat myöskin kiikkiin — varastettujen tavarain
kätkemisestä.»

»Kunpa ne hirttäisivät sen joukkion!» huudahti Clem, päästäen suustaan
kostonhimoisimman toivomuksen, mitä oli eläessään lausunut.

»Asia on nähkääs niin, että mustalaiset ovat kuin eläimiä, eikä niitä
voi pitää vastuunalaisina teoistaan samalla mitalla kuin tavallisia
ihmisiä. Minä olen nähnyt niitä paljon, niitä kun täälläpäin on
runsaasti, ja aina niitä kuljetellaan käräjillä milloin mistäkin
kepposesta. Pitäisi olla joku paikka, johon heidät kaikki kerättäisiin
yhteen, niin etteivät olisi meidän kiusanamme. Tavalliset ihmiset
eivät voi heihin luottaa, kun heidän aivonsa työskentelevät niin eri
lailla kuin meidän, — ja niin meitä aina petkutetaan. Valitan, että
veljenne joutui petkutuksen uhriksi. Minä tiedän, mitä sellainen ikävä
juttu merkitsee siivossa perheessä, ja hän näytti rehdiltä mieheltä,
vaikka kenties oli täältä joku ruuvi hiukan löysällä — vai kuinka?»
Konstaapeli kosketti otsaansa.

»Hänellä oli hiukan omituinen käsitys uskonnosta, mutta hän oli kunnon
mies, vaikkette sitä uskone.»

»Miksikäs minä sitä epäilisin? Minä tiedän, ettei kunnon mieskään aina
voi olla vilkaisematta sievään tyttöön. Eipä niin, että rouva Ripley
on sievä. Hyväinen aika! Hän ei ollut sitä lajia, joka saisi _minut_
poikkeamaan hyveen kaidalta polulta.»

»Veljeni piti hänestä hyvin paljon vuosia sitten, ennenkuin tyttö
joutui naimisiin, — piti hyvin paljon.»

»Miespoloinen! Onko hän muuten itse naimisissa?»

Clem nyökkäsi.

»Ja vaimo panee sen kai kovin sydämelleen. Sellaisiahan ne naiset
aina ovat... Mutta onhan veljellänne uskontonsa lohduttajana. Eikä
kai kuusi kuukautta tiilenpäitä lukemassa hänelle mitään haittaa tee,
kunhan vain kehoitatte häntä olemaan sitä liiaksi surematta — sitä
häpeää nimittäin. Kuulkaas, sanokaa hänelle, että on miekkosia, jotka
me poliisit tunnemme paremmin kuin tunnemme ne, jotka istuvat linnassa;
ja ne ovat sellaisia, joiden pitäisi siellä olla, vaikkeivät ole. Nämä
meidän lakimme... ne ovat laaditut lurjusten suojelemiseksi tyrmästä.
Kuinka monta heittiötä minulla on käpälissäni ollutkaan, mutta sitten
on täytynyt päästää heidät menemään näiden lakien vuoksi, jotka muka
ovat laaditut heikkojen ja avuttomien turvaksi!»

Konstaapeli eksyi muistelmiin ja mietelmiin, joiden keskelle Clemin
täytyi hänet jättää ehtiäkseen junaan. Hän oli siitä pahoillaan, sillä
miehen puheet olivat tuottaneet hänelle lohdutusta; mutta hän ei voinut
odottaa. Kuultuaan Headcornissa pahimman, mitä oli tapahtunut, täytyi
hänen nyt mennä Campany's Hatchiin kuulemaan pahinta, mitä siellä oli
tapahtunut.

Pieni juna — jono vanhoja kaakkois-Lontoon vaunuja kytkettyinä
nukkeveturiin — huoahti asemalta, Clemin ollessa surkeassa
mielentilassaan lyyhistyneenä kolmannen luokan tupakkavaunun nurkkaan,
imeskellen sytyttämättömän piippunsa vartta.

Hän ehti Bodiamiin teenjuonnin aikaan ja riensi sieltä Campany's
Hatchiin. Polly näki hänet ikkunasta, ja kun Clem ehti taloon, tapasi
hän hänet seisomassa oviaukossa pienokainen käsivarsillaan.

»Mabel on lähtenyt», virkkoi Polly.

»Bob sai kuusi kuukautta», sanoi Clem.

He seisoivat tuijottaen äänettöminä toisiinsa.

»Minä en voinut häntä pidättää», virkkoi Polly vihdoin. »Minä koetin
taivuttaa häntä jäämään, kunnes olisi kuullut varman totuuden,
mutta hän ei tahtonut — ja näin ollen en sitä pahoittelekaan. Kuusi
kuukautta...! Poloinen poika!»

»Se on kovaa», sanoi Clem, »se on kauheaa. Aavistan, ettei Mabel
koskaan palaa.»

»Meidän täytyy saada hänet takaisin tavalla tai toisella. Olisi liian
surkeaa, että Bob kotiin palattuaan näkisi, että hän on poissa...
Vaikka kyllähän hänellä on suuttumisen syytä, jos on totta, mitä
hänestä ja Hannasta puhutaan.»

»Osittain se on totta.»

»Sitten ei Mabel tule koskaan takaisin.»

Clem ei sanonut mitään. He olivat menneet keittiöön ja istuivat
katsellen toisiaan paljaan, puhtaaksi hangatun pöydän yli.

»Mabelin kaltainen nainen ei koskaan suostuisi elämään miehen kanssa,
joka on ollut vankilassa», jatkoi Polly; »ja hän on niin hirveästi
mustasukkainen Hannalle — luulisi hänen järkensä olevan menossa. Oi,
Clem, mikä sai Bobin sillä tavoin menettelemään?»

»Hän viipyi kaksi yötä Hannan ja Dariuksen luona Castwisellissa, ja
kai se oli liikaa hänen kestettäväkseen — hänet ja Hanna jätettiin
kahdenkesken, ja Bob otti hänet vain syliinsä.»

»Siinäkö kaikki?»

»Siinä kaikki, sillä Hanna rynnisteli vastaan ja Darius tuli sisälle,
ja sitten Bob-poloinen karkasi hänen kimppuunsa ollen nähtävästi
hulluna.»

Polly kuivasi kyyneleet kasvoiltaan.

»Se on kovin surullista, Clem.»

»Kovin surullista.»

»Luultavasti Bob on rakastanut Hannaa kaiken aikaa?»

»Niin se kai on.»

»Enkä minä voi häntä moittiakaan ajatellessani, millaista olisi ollut,
jos sinä ja minä emme olisi olleet naimisissa ja kuitenkin olisimme
rakastaneet toisiamme niinkuin nyt...»

Clem nyökkäsi vakavasti. »Minusta näyttää kuin olisi Bobin elämä ollut
raakaleita kantava omenapuu — hän on poiminut hedelmiään niinkuin muut,
mutta on saanut kovia ja happamia eikä makeita. Rakkaus ja uskonto
ovat kumpikin suloisia, sanotaan, mutta Bobille ne ovat olleet kovia,
raakoja hedelmiä.»

Polly otti tuolille ripustetun hattunsa.

»Meidän pitää palata kotiin — minä lähetin Jimille sanan, että
palaisimme tänä iltana.»

»Entäs Nat? Jättikö Mabel sen meille?»

»Jätti — lyhyeksi aikaa vain. Hänen isänsä ei pidä pikkulapsista.»

»Eikä Mabel itsekään.»

»Joka tapauksessa olen hänestä iloinen. Minä olen aina kaivannut
pienokaista kotiimme.»

Clem veti hänet luokseen hyväilevällä käsivarrella, ja yhdessä he
katselivat Robertin lasta.

»Oi, Clem, minä soisin sen olevan meidän.»

»Niin minäkin, sekä itsemme vuoksi että sen hyvän vuoksi, mitähän
koskaan saanee vanhemmiltaan. Mutta...»




21.


Seuraavain kuuden kuukauden ajan Clem täytti uutterasti Robertille
antamiaan lupauksia. Hän kirjoitti herra Beemanille pyytäen tätä
käymään häntä katsomassa, vaikka hän sydämessään suuresti epäili
sellaisen vierailun hyötyä. Hän kirjoitti Bobille kolmen kuukauden
päästä, minkä hän käsitti itselleen luvalliseksi, ja kertoi hänelle
kaikki hyvät uutiset. Hän ei maininnut mitään Mabelista, koska siinä
suhteessa ei ollut mitään ilahduttavaa kerrottavana. Rouva oli yhä
Bulverhythessä, uhmamielisenä ja murtuneena, hoitaen isänsä taloutta
ja käyden ystävättärensä Murielin kanssa elokuvissa, missä filmin
sankaritarten ja sankarien surujen katseleminen tuotti hänelle
jonkinlaista lohtua. Kerran, pari hän saapui pienokaistaan katsomaan.

»Kai minun pian täytyy ottaa se mukaani», sanoi hän, »mutta isä ei ole
voinut koskaan sietää pikkulapsia talossaan».

Eivät mitkään Pollyn tai Clemin puheet voineet muuttaa hänen päätöstään
Robertin luo palaamisesta. Hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja
jäykiksi, kun Robertista mainittiin.

»Minä olen lopettanut välini hänen kanssaan. Jos vain tietäisitte, mitä
olen kärsinyt, niin ette pyytäisi minua palaamaan. Ensin se nainen ja
sitten uskonto ja sitten taas se nainen. Ja nyt hän on vankilassa,
ja jokainen tietää mistä syystä... oi, se on minut melkein tappanut.
Hän on tärvellyt minun elämäni. Jollen olisi ottanut häntä, olisin
voinut saada Stanley Hugginsin, ja minulla olisi pieni sievä koti
kaupungissa. Mutta Bob tahtoi naida minut — voidakseen paremmin unohtaa
sen toisen... Ja näin minä olen naineena enkä kenenkään vaimo, sillä
minä en enää koskaan elä hänen kanssaan, eikä hän kuitenkaan ole tehnyt
mitään sellaista, minkä nojalla voisin vaatia avioeroa... Hän on vain
murtanut sydämeni.»

Oli juuri Mabelin kaltaista puhua avioerosta, ajattelivat Clem ja
Polly, aivankuin sähkösanomien lähetteleminen kuului hänen tapoihinsa.
Kuitenkaan he eivät voineet tosissaan olla hänelle äkäisiä senkään
jälkeen, mitä hän oli Bobista sanonut, sillä he tiesivät, että hänen
kärsimyksensä olivat totta, eikä se, ettei hän kärsinyt säyseästi,
tehnyt niitä vähemmän kauheiksi.

»Sitten, Mabel», virkkoi Polly, »kosket sinä Bobin palatessa ole kotona
eikä isäsi halua lapsukaisia taloonsa, sallit kenties meidän pitää
pojun siihen asti, kun Bob tulee takaisin, ikäänkuin tulotervehdyksenä
hänelle».

»Oh, kyllä te saatte hänet pitää, koska olette niin ystävälliset, että
tahdotte ottaa hänet vaivoiksenne. Ja Bobin lapsihan se on — minä en
voi riistää sitä häneltä. Jos Bob tahtoo sen pitää... se tulee päivä
päivältä yhä enemmän isäänsä.»

Hän vilkaisi melkein vihaisesti lapseen, joka ryömi lattialla. Se oli
siro, tukeva pikku veitikka ja sillä oli tosiaan Bobin heleä väri ja
siniset silmät, vaikka tukka oli vielä aivan vaalea. Clem ja Polly
palvoivat sitä aivan naurettaviin asti, — öisin se nukkui heidän
välissään kuin olisi ollut heidän oma lapsensa, ja kaiken päivää
se oli jommankumman parissa, saaden osakseen sellaista rakkautta
ja huolenpitoa, jollaista sen oikeat vanhemmat olivat sille vain
aika-ajoin ja ikäänkuin hetkellisessä hellyydenpuuskassa suoneet. He
sanoivat itselleen, etteivät he saisi unohtaa, ettei se ollut heidän;
he opettivat sen lausumaan »pappa», jotta se voisi tervehtiä isäänsä
tämän palatessa, mutta nykyisin se kirkui sitä milloin vain näki
Clemin, mikä teki aivan väärän vaikutuksen.

Kaksi viikkoa senjälkeen, kun Robert oli joutunut vankilaan, muuttivat
Clem ja Polly Campany's Hatchiin. Aluksi Clem oli yrittänyt hoidella
tilaa Pookwellista käsin, jättäen Podgamin asumaan talossa, johon hän
itse joka aamu tallusti; mutta se oli pian osoittautunut mahdottomaksi,
ja varhain lokakuussa he muuttivat autioon punaiseen rakennukseen joen
partaalla sijaitsevien vanhojen ulkorakennusten keskelle. Jim pestasi
uuden apumiehen Clemin poissaoloajaksi.

Bodingmares oli nyt vaurastumassa entistä ehommaksi, ja Jim oli
palkannut paimenen ja lehmien hoitajan veljensä ja Pickdickin lisäksi.
Mutta Jimin ilkeä kohtalo oli määrännyt, että hänen suurimman
menestyksensä vuodesta tuli myöskin hänen syvimmän nöyryytyksensä
vuosi. Hän ei ylpeillyt viljavista peltosaroistaan eikä hinnoista,
joita hän Battlen markkinoilla sai hiehoistaan. Hänen tarmonsa ydin oli
murtunut senjälkeen, kun hänen sukuunsa oli langennut mustin tahra,
mitä Rotherin kylissä tunnettiin, — vankilan tahra.

Hän toivoi kovin, ettei Bob vankilasta palattuaan tulisi takaisin
tälle seudulle, vaan menisi jonnekin muualle, missä hän »ei ryvettäisi
sukulaisiaan omalla loallaan».

»Olisi kylläkin helppo myydä, mitä Campany's Hatchin vuokraoikeudesta
vielä on jäljellä, ja talon karjasta ja irtaimistosta kai myöskin
saataisiin sievoinen summa. Kun kirjoitat, Clem, voisit sanoa, että
se olisi sopivin menettely. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme
voidaksemme pitää päämme pystyssä jälleen.»

Clem kieltäytyi sanomasta mitään sellaista. Hän ei tahtonut veljensä
ajattelevan, että hänen maailmansa hänen poissaollessaan mureni
palasiksi. Vaikka Bob olikin menettänyt vaimonsa, saattoi hän silti
pitää tilansa eikä hän ainakaan saisi tietää, että hänen sukulaisensa
—tai jotkut niistä — eivät halunneet häntä enää nähdä. Clem piti
uskollisesti kiinni Campany's Hatchista tehden parhaansa sen jokseenkin
rappeutuneiden vainioiden parantamiseksi ja koettaen minkä kykeni
tottua tuohon patustellen kyhättyyn uutisrakennukseen, joka näytti
niin tyhjältä ja epäkodikkaalta Pookwellin matalain vuoliaisten ja
hyvätuoksuisten seinien jälkeen.

Mutta pian uudenvuoden jälkeen Robert itse vapautti hänet
tilanhoidosta, sillä silloin hän kirjoitti Clementille ainoan
kirjeensä. Mikään kirje se tuskin olikaan; hän ei siinä kertonut mitään
uutisia itsestään, vaan se sisälsi pääasiallisesti suorasukaisia
määräyksiä siitä, mitä hän halusi tehtävän ennenkuin palaisi. Yksi
näistä oli, että oli päästävä eroon Campany's Hatchista — »mutta
kysy ensin Mabelilta, vaikka kyllä minä tiedän, ettei hän välitä».
Bob näkyi aivan lopullisesti otaksuneen, ettei Mabel enää koskaan
tulisi hänen luokseen asumaan, ja Clem kummeksui, oliko vaimo hänelle
kirjoittanut vai joutuiko Bob näihin ajatuksiin vain tietämällä
hänen luonteenominaisuutensa. Hän näkyi kaikin mokomin toivovan,
ettei Mabelia millään tavoin pakotettaisi tai yritettäisi taivuttaa.
»Menetelköön hän minun suhteeni niinkuin haluaa. Nyt on hänen vuoronsa.»

Clem ja Jim sopivat siis erään huutokauppaliikkeen kanssa Bobin karjan,
työkalujen ja huonekalujen myynnistä. Mabelilta kysyttiin, halusiko hän
pitää jotakin viimemainituista, mutta hän sanoi mieluummin olevansa
ilman. Saksanpähkinäpuinen astiakaappi, joka oli melkein täyttänyt
pienen ruokailuhuoneen, messinkinuppinen sänky, joka samaten oli
ottanut suurimman tilan makuuhuoneesta, eivät enää herättäneet hänessä
mitään emännänvaistoja. Nyt isänsä luona asuessaan hän ei tarvinnut
omia huonekaluja, ja nykyisessä kaksinaisessa asemassaan hän piti
parhaana pysyäkin siellä. Kaikki, millä oli yhteyttä Campany's Hatchin
kanssa, liittyi hänen mielessään onnettomiin muistoihin hän ei enää
halunnut nähdä siruakaan, mikä oli sieltä kotoisin.

Niin vietti Clem tuskallisen päivän huutokaupan pitäjän
liikkuessa, kirjava väkijoukko kintereillään, Campany's Hatchissa,
vasaroiden kanoja ja sikoja, työaseita ja huonekaluja erinäisille
naapuriston lampuodeille ja tilallisille sekä joillekuille kylän
huonekalukauppiaille. Koko seuraavan yön kajahteli nuoremman veljen
korvissa vasaramiehen loppumaton pärpätys: »kymmenen ja puoli
shillingiä tarjottu — pannaanko yksitoista shillingiä? — kymmenen
ja puoli shillingiä tarjottu — kymmenen ja puoli, ensimmäinen
huuto — kymmenen ja puoli toinen — kymmenen ja puoli... kolmas —
mennyt!» Myynnistä kertyi sievoinen summa — ei varsin paljoa, mutta
vuokraoikeuden myynnin kera kylliksi, jotta Bob saattoi varsin
vaatimattomasti asettua uuteen seutuun aloittaakseen siellä uudestaan.

Huolimatta kiintymyksestään tilaan niin kauan kuin hän piti
mahdollisena, että veli tahtoi sen omistaa, käsitti Clem nyt, että
siitä luopuminen oli viisas teko. Yleinen mielipide seudulla tuomitsi
Robertin varsin ankarasti. Ne, jotka olivat häntä nauraneet, ja ne,
joissa hän oli herättänyt pahennusta, samoinkuin nekin, jotka olivat
sanoneet, että »asiassa täytyi jotakin olla», liittyivät nyt kaikki
häntä vastaan. Paikkakuntalaiset tuomitsivat hänet lörpötteleväksi
teeskentelijäksi, joka vihdoinkin oli oikealla tavalla paljastettu, ja
kaikki »olivat sitä kaiken aikaa sanoneet».

»Tehdäksemme pitkän laulun lyhyeksi», sanoi Mountpumpsin Shovell, »on
asia niin, ettei rypäleitä voi poimia orjantappuroista eikä viikunoita
ohdakkeista, eikä evankeliumiakaan voi kuulla Bob Fullerin suusta».

»Hän oli musta», säesti Weigtsin Pepper, »ja tahtoi, että me olisimme
pitäneet häntä valkoisena, — mutta se väri on nyt kaikki poissa».

»Pankaa merkille sanani», lausui Udiamin Pont, »että kun hän pääsee
vankilasta, alkaa hän taasen käydä kapakoissa».

»Hän on kehno, häijy, likainen retkale», selitti Pepper, »ja ainoa hyvä
työ, mitä mustalaiset ovat tehneet, on, että he ovat paljastaneet hänen
oikean karvansa».

Varmaankin olisi Bobille tullut tukalat ajat, jos hän olisi palannut
tiluksilleen Bodiamin joen varrelle. Hän osoittautui järkeväksi
tahtoessaan päästä sieltä eroon. Kunhan vain Mabel olisi lähtenyt
hänen mukaansa ja auttanut häntä aloittamaan elämänsä uudestaan...
Mutta se oli hänen oma syynsä, eikä hän kaiketikaan enää koskaan voisi
olla onnellinen hänen kanssaan, enempää kuin Mabelkaan sitä puolestaan
olisi. Clem kirjoitti veljelleen, pyytäen tätä Maidstonesta lähdettyään
tulemaan Pookwelliin hänen ja Pollyn luo. Sitten he voisivat katsella
ympärilleen ja hiukan tuumia — ainakaan ei Bob tuntisi itseään niin
vieraaksi, kun tulisi tuttuun paikkaan.




22.


Kun Clem maaliskuun solskeessa ajoi asemalle Robertia tapaamaan,
havaitsi hän ensi kertaa, että hän oli hiukan peloissaan veljestään.
Kuusi kuukautta oli Bob ollut suljettuna pois hänen elämästään,
suljettuna uusien kokemusten piiriin. Miten ne olivat vaikuttaneet
häneen? Sitä oli mahdoton tietää, sillä hän ei ollut saanut muita
uutisia kuin tuon ilmeettömän suorasukaisen kirjeen. Mutta Clem saattoi
vähin aavistaa, mitä Bob oli tuossa kentiläisessä vankilakaupungissa
kärsinyt. Se ei olisi etupäässä ollut vankeusajan tuskia ja
nöyryytyksiä, sillä Bob ei ollut luonteeltaan herkkä eikä ruumiiltaan
hento, ja vaikka hän kai olikin hiukan ikävöinyt raitista ilmaa,
olisi hänen pitänyt varsin hyvin kestää kuuden kuukauden raskas työ.
Ja Clem tunsi vaistomaisesti, ettei hänen kurjuutensa erikoisesti
johtunut hänen kotinsa eikä lyhytaikaisen maineensakaan menetyksestä
tai siitä, ettei hän enää voisi esiintyä saarnaajana — ei ainakaan
moniin vuosiin. Katkeruuden juuri näkyi olevan niissä sanoissa, jotka
hänen veljensä oli lausunut Headcornissa: »Ei ole enää uhria syntien
edestä.» Robert oli tullut vakuutetuksi ikuisesta kadotuksestaan. Hän
oli menettänyt sen Jumalan, jota hän oli niin kiitollisin sydämin
rakastanut ja palvellut, eikä hänellä ollut muuta edessä kuin leimuavan
tuomion odottaminen. Millä tavoin oli tuo aate vankilassa vietettyjen
kuukausien aikana kehittynyt? Oliko herra Beeman tehnyt mitään sen
karkoittamiseksi? Oliko hänen sydämensä vapautunut pelosta? Vai oliko
pelko murtanut hänen sydämensä? Clem ei tiennyt — ja siksi hän oli
hädissään.

Oli vain muutamia henkilöitä Salehurstin asemalla Rotherin laakson
pienen junan sinne saapuessa. Bob astui ulos eräästä perävaunusta,
käveli Clemiä kohti ja puristi sanaa sanomatta hänen kättään. Se, mikä
veljessä enimmin pisti Clemin silmään, oli hänen erinomaisen puhdas
ja siisti ulkoasunsa. Hänen vaatteensa tuoksahtivat hiukan joltakin
desinfisioimisaineelta, mutta ne olivat huolellisesti harjatut.

»Terve», virkkoi Clem, »kuinka sinä voit?»

»Terve», vastasi Bob.

»Minulla on täällä linjaalivaunut ja Spongey. Tulet kai mielelläsi
Pookwelliin, Bob?»

»Kyllä.»

»Meillä on uusi sänky ja pesukulho ja muutamia vaatenauloja toisessa
yläkerran huoneessa. Ja meillä on pojukin, niinkuin sinulle kirjeessäni
kerroin.»

»Oivallista», sanoi Bob.

Clem odotti hänen kyselevän Mabelista, mutta veli ei sitä tehnyt, joten
hän katkaistakseen tuskallisen äänettömyyden virkkoi:

»Meillä on illalliseksi sianlihaa ja perunamokkoa».

»Hyvä on.»

»Ja äiti lupasi pistäytyä luonamme myöhemmin.»

»Hänen ei tulisi vaivautua; minä menen kyllä häntä katsomaan.»

»Oh, hän tulee mielellään meille.»

He kuluttivat ajan matkalla Bodingmaresiin tällaisella varovaisella
keskustelulla. Clemistä tuntui, ettei hänen veljensä näyttänyt niin
riutuneelta kuin hän oli odottanut, joten hän hiukan ilostui ja
tyyntyi. Oli vaikeaa tulkita Robertin silmien katsetta, muttei se
ollut se toivottoman masentunut katse, jonka hän oli niissä heidän
Headcornissa tavatessaan nähnyt... Kenties Bob oli hiukan laihempi
entistään, mikä sai nuo omituiset juovat hänen kasvoillaan nenästä
suuhun esiintymään niin huomattavasti. Clem ei niitä aikaisemmin ollut
pannut niin paljoa merkille, mutta nyt kun keltainen, valju päivänlasku
valeli vainioille hohdettaan ja muutamia kellerviä sateensuihkuja
lankesi viistoon valon poikki, näyttivät Bobin kasvot äkkiä aivan
juovikkailta ja iäkkäiltä. Oli vakoja hänen suupielissään, silmien
ympärillä ja kulmakarvojen välissä... mutta poskilla oli iho aivan
nuorteaa ja tiivistä, ilman kurttuja; nuo juovat olivat piirtyneet
hänen nuoruutensa yli... Clem oli iloinen, kun aurinko vaipui
pensasaidan taakse ja Bobin kasvot taas näyttivät pikemminkin nuorilta
ja melkein jäykiltä.

Polly odotteli heitä Pookwellin edustalla lapsi sylissä.

»Tuolla tulee pappa», virkkoi hän, kun linjaalivaunut ajoivat portille,
ja juosten polkua alas hän työnsi Natin Robertin syleilyyn ennenkuin
poju ennätti kurottaa käsivartensa Clemille.

»Se on kasvanut», sanoi Bob.

»No, mitäpä se olisi muuta tehnyt kuuden kuukauden ajalla? Se on metka
lapsi ja painaa kolmekymmentä naulaa. Clem punnitsi sen tänä aamuna.»

Nuori Nat sätkytteli noilla oudoilla käsivarsilla, ja Bob ojensi hänet
takaisin Pollylle juuri ennenkuin hän alkoi kirkua.

»Parissa päivässä se sinuun tottuu; näin alussa se tietysti vähän
vierastaa. Eiväthän ne sillä iällä muista. Heti kun se hiukan paremmin
tottuu sinuun, saat ottaa sen viereesi nukkumaan, mutta sen täytyy
nyt olla meidän kanssamme vielä jonkun aikaa, muutoin se parkuisi ja
valvottaisi sinua.»

Polly puhui rohkeammin kuin Clem, joka käsitteli veljeään kuin
huolellinen emäntä säröistä lautasta. Polly puhui Mabelistakin heidän
syödessään illallista, vain mainiten häntä nimeltä. Mutta Robert ei
osoittanut mitään liikutusta. Hän nautti ateriansa tyynesti, paljoa
puhumatta, syöden mitä hänelle tarjottiin, muttei mitenkään osoittaen
sitä ruokahalua ja nautintoa, jonka sianlihan ja perunamokon olisi
pitänyt hänessä herättää. Sitten hän auttoi Pollya pöydän korjaamisessa
ja astiain pesussa. Hänen sävynsä häntä ja Clemiä kohtaan näytti
nöyrältä ja kiitolliselta, muttei hän maininnut siitä enempää kuin
mistään muustakaan.

Rouva Wheelsgate saapui pian kahdeksan jälkeen, ja he istahtivat kaikki
takan ääreen, yrittäen haastella jokapäiväisistä asioista. Alussa
Elizabethilla oli taipumusta haikeamielisyyteen; hän itki hiukan
Robertia suudellessaan.

»No, äiti, älä ole huolissasi minun tähteni», sanoi tämä».

Mutta sinä näytät laihemmalta; vaatteesi riippuvat löyhällä.»

»Minä painan naulan enemmän kuin vankilaan lähtiessäni.»

Äiti ei virkkanut enempää, vaan pudotti kätensä hänen hartioiltaan
hämmästynein elein. Sitten he vetivät tuolinsa lähelle valkeata, sillä
maaliskuun tuuli pieksi huoneustoa. Ilmasta he saivat aiheen haastella
vähän hiilien hinnasta ja vesakosta, jota Dunk parhaillaan kaatoi
Shoyswellissa. Sitten Polly jutteli pienokaisesta ja kertoi isoäidille
sen viimeisimmistä hommista. Hän suoritti osansa parhaiten; Clem oli
ilmeisesti hämillään, ja rouva Wheelsgate näytti hämmästyneeltä ja
nololta. Jännitys laukesi vasta sitten, kun seurue hajaantui yöksi.

Clem saattoi äitinsä kotiin, ja palatessaan hän tapasi Pollyn
sytyttämässä kynttiläänsä vuoteen ääreen. Robert istui yhä takan
edessä, ja kun Polly lähti huoneesta, näkyi hän äkkiä muistavan jotakin
ja nousten kömpelösti jaloilleen meni avaamaan hänelle ovea. Tällaiseen
kohteliaisuuteen tottumattomana teki Polly ensimmäisen kommelluksensa.

»Ka, Bob, tuo on Mabelin opetuksia, eikö totta?» sanoi hän.

»Niin on», myönsi Bob ohuella äänellä ja palasi tuolilleen.

Keskellä yötä herätti Clemin omituinen ääni. Hetkisen hän kuunteli
vuoteessaan; se oli kummallisen yksitoikkoista, niin että hän alussa
tuskin tunsi sen nyyhkytykseksi. Mutta paremmin valveutuessaan hän
käsitti. Robertin vuode oli aivan seinän vieressä toisella puolen;
luultavasti hän ei ollut huomannut, että vain jalan vahvuudelta rimaa
ja rappausta erotti hänet Clemistä ja Pollysta.

Pian heräsi Pollykin ja kuuli myös.

»Ka, Clem, mitä se on?»

»Se on Bob.»

»Pitämässä moista melua, ei suinkaan?»

Hän kuunteli hetkisen ja uikutti itsekin hiukan.

»Voi sitä poloista; minä en jaksa sitä sietää. Sinun pitää mennä hänen
luokseen, Clem.»

Tämä livahti vuoteesta, mutta muutti sitten mielensä.

»Ei, en minä mene. Minä tiedän, että hän mieluummin soisi olevani sitä
tekemättä.»

»Mutta ethän voi hänen sallia tuolla lailla valittaa. Mene viemään
hänelle Nat.»

»Ei, eukkoseni, sinä et ymmärrä. Tuo uikutus ei suinkaan ole
tarkoitettu meidän kuultavaksemme. Hän ei luule meidän olevan ihan
seinän vieressä.»

Clem kömpi takaisin vuoteeseen, ja pian sen jälkeen lakkasi nyyhkytys.
Kenties oli Bob kuullut heidän haastelevan, vaikka he olivatkin
puhuneet varovasti kuiskaillen, jotteivät herättäisi poikaa.




23.


Seuraavat pari, kolme päivää kuluivat mitään erikoista tapahtumatta.
Öisin ei enää kuulunut nyyhkytystä. Päivin Robert ahersi uutterasti
sekä kotiaskareissa, joihin Mabel oli häntä opastellut, että
pelloilla Clemia auttamassa. Hän näkyi pitävän työstä — löytävän
siitä jonkunlaista helpotusta. Alussa Jim ei halunnut häntä nähdä
tiluksillaan tai oikeammin hän ei halunnut muiden häntä siellä näkevän.
Hän koetti taivuttaa Clemiä kehoittamaan Robertia lähtemään pois...

»Hänen täytyy yrittää alusta jossakin, missä ihmiset eivät tiedä, mikä
hän on. Jollei hänellä ole riittävästi kolikoita, niin suostun kyllä
häntä hiukan auttamaan.»

»Jos hän lähtee, niin Polly ja minä lähdetään myös», virkkoi Clem.

»No, älä ole noin hiton hupsu», sanoi Jim, joka ei mitenkään olisi
voinut saada toista miestä tekemään Clemin työtä Clemin palkoilla.

»Minä en salli Bobin lähteä oman onnensa nojaan siinä tilassa, jossa
hän nyt on.»

»Missä tilassa? Eihän häntä mikään vaivaa. Hän näyttää vähemmän
murheelliselta kuin joistakuista olisi sopivaa.»

»Minä tiedän paremmin kuin sinä, mitä hän tuntee, ja sanon sinulle,
ettei hänen ole hyvä lähteä mihinkään yksinään. Minä olen valmis
seuraamaan häntä minne tahansa, ja niin on Pollykin.»

»No minusta on parempi, että hän jää kuin että te lähtisitte. Eihän
hänestä täällä toki paljoa haittaa ole.»

»Haittaa! Hän tekee puolentoista miehen työn, tekee tosiaan.»

»Se onkin hänessä uutta. Taisivat vankilassa opettaa hänet työhön.»

Clem ei virkkanut mitään, ja pelosta, että oli häntä loukannut — sillä
hän oli niin verraton ahertaja, samalla sekä ansiokas työmies että omaa
ansiokkuuttaan aavistamaton, — Jim alistui lepytellen.

»No, sano hänelle, että hän saa jäädä — ja tehdä minulle työtä
kahdestakymmenestä shillingistä viikolta ja ylläpidostaan. Kai sen
sanot?»

»Minä sanon hänelle», virkkoi Clem, »ja sanon myöskin, että hän saa
lähteä, jos haluaa».

Mutta Robertista oli paljon mieluisempaa jäädä. Hän riippui kiinni
Clemissä ja Pollyssa, jotka tunsi ainoiksi ystävikseen, ja samalla hän
käsitti kuinka kiittämätöntä olisi riuhtaista heidät irti juurineen
ja siirtää heidät johonkin uuteen seutuun. Hänestä itsestään olivat
kaikki paikat samanlaisia. Hän ei välittänyt kylmästi tuijottavista
silmistä tai niistä, jotka kääntyivät hänestä poispäin, kun hän joskus
harvoin maantiellä liikkuessaan tapasi jonkun. Hän tiesi, ettei Clem
tuntenut noloutta ja häpeää hänen tähtensä, ja Jimille taas hän saattoi
uutteralla työllä ja uskollisella palveluksella korvata hänelle
tuottamansa häpeän, eikä hänen tarvinnut paljoa liikuskella tai tavata
ketään, jotka hänestä loukkaantuisivat.

Näin siis päätettiin, että Bob jäisi Bodingmaresiin ainakin
toistaiseksi. Clem ja Polly tunsivat suurta huojennusta, sillä
vaikka he olisivat kernaasti lähteneet hänen kanssaan vieraisiinkin
seutuihin, rakastivat he pientä kotiaan ja työtään Jimin tilalla ja
olisivat tunteneet itsensä varsin oudostuneiksi uudessa ympäristössä.
Jim puolestaan oli taaskin vastannut kohtalon oikkuun jalomielisellä
teolla. Hän sai kokea, että hänen anteeksiantonsa Robertille —
sillä siksihän se oli ymmärrettävä — oli enemmän vaikuttanut häpeän
poispyyhkimiseksi kuin mikään määrä hurskasta suuttumusta olisi
voinut tehdä. Hänen menettelyään hänen ottaessaan Robertin takaisin
työmieheksi vainioilleen ylistettiin kautta Salehurstin ja High Tiltin
pitäjien. Herra Vine vihjaisi siihen hienotunteisesti verhotuin sanoin
saamassaan Throwsin kappelissa, ja kahden kylän jokaisessa oluttuvassa
julistettiin, että Bodingmaresin Jim Fuller oli kunnon mies.

Robert oli kyllin kiitollinen ja osoitti sen välttämällä kartanon
läheisyyttä ja olemalla otaksumatta, että hänen sietämisensä
palkattuna palkollisena merkitsi, että häntä siedettiin myöskin
talon poikana. Mutta tämä kartteleminen johtui osittain hänen Marya
kohtaan tuntemastaan pelosta. Muistot tämän teräväkielisyydestä
entisinä aikoina tekivät hänet vastahakoiseksi häntä tapaamaan. Mutta
mahdotontahan oli, ettei hän talon säännöllisenä työmiehenä koskaan
joutuisi hänen kanssaan kosketuksiin.

Eräänä päivänä hän oli niin janoissaan, että tunsi täytyvän mennä
kartanoon pyytämään juotavaa. Luultavasti siellä olisi vain
palvelijatar.

Mutta kun hän kolkutti ovelle, avasi sen Mary.

»Ka», sanoi hän, »sinäkö siellä! Mitä haluat?»

»Minun on jano», mutisi Robert nolostuneena.

Mary katseli häntä hetkisen äänettömänä, avasi suunsa jotakin
sanoakseen, mutta hillitsi sitten kielensä.

»Kumpaako tahdot — olutta vai vettä?» kysyi hän vain.

»Vettä, ole hyvä.»

»Et siis siitä ole vielä päässyt? Luulen, että sinä kaiken tämän
jälkeen olisit alkanut uudenlaisen uskonnon.»

Robert ei virkkanut mitään.

»Sinun asemassasi», jatkoi sisar, »minä ottaisin varoituksesta vaarin
ja jättäisin kaikki moiset ehdottoman raittiuden hullutukset. Kun kanat
eivät muni tällä muonalla, niin en tarjoa niille enää samaa, vaan
koetan muutteeksi tuota apetta. Niin sinunkin pitäisi menetellä noiden
päähänpistojesi suhteen. Kun ei ensimmäinen laji, niin sanoakseni,
saanut sinua munimaan, niin koettaisit toista. Kuuletko, mitä sanon?»

»Kyllä.»

Robert aikoi kääntyä pois.

»No, kun kerran tulit saadaksesi kulauksen vettä, niin ei ole järkevää,
että lähdet sitä saamatta. Tule keittiön puolelle, niin etsin sinulle
kupin.»

Vähää myöhemmin, kun humalantaimien kasteleminen iltasin piti Clemiä,
Robertia ja Pickdickiä myöhäiseen jokipuutarhassa, pyysi Jim heitä
kaikkia tulemaan taloon haukkaamaan ehtoollista. Bob näki, että häntä
siedettiin perheen katon alla, mutta hän ei sitä suvaitsevaisuutta
käyttänyt väärin. Hän ei koskaan kutsumatta mennyt lähelle
Bodingmaresia, ja silloinkin hän toisinaan kieltäytyi. Hän pysytteli
mieluimmin Pookwellin nurkilla ja kävi noin kerran viikossa Marsh
Quarterissa äitiään tervehtimässä.

Clem ja Polly yrittivät parhaansa tehdäksensä hänet onnelliseksi.
He häpesivät Jimiä ja Marya, joiden sanat ja kasvonilmeet kielsivät
heidän omat työnsä; ja he olivat häpeissään Mabelin tähden, joka ei
tullut eikä kirjoittanut, ja myöskin naapuriston arvossapidettyjen
maanviljelijäin — vapaatilallisten ja vuokralaisten — vuoksi, jotka
eivät suoneet Robert-paralle tunnustusta eivätkä hyväksyneet häntä
seuraansa. Eipä niin, että tämä kumpaakaan halusi, mutta Polly oli
sydämessään vakuutettu, että hiukan seuraa tekisi hänelle hyvää, ja
Clem olisi mielinyt ottaa hänet mukaansa toripäiville nähdäkseen,
voisiko hänessä jälleen herätä mitään mielenkiintoa hintojen vaihteluun
ja elukoiden ostoon ja myyntiin.

Robert näkyi olevan kiitollinen heidän ponnistuksistaan, hän oli
nykyisin aina säyseä ja lempeäsanainen. Hän ylisti Pollyn keittotaitoa,
milloin huomasi sitä häneltä odotettavan, ja oli alati aulis häntä
auttamaan talon askareissa pilkkomalla puita, pesemällä astioita,
kantamalla hiiliä ja tekemällä kaikenlaisia roskaisia hommia, joita
Clemin mieleen ei koskaan ollut juolahtanut suorittaa. Polly »oli
aivan ymmällä», kuten hän itse sanoi. Clemistä taas oli hänen veljensä
verraton; hän ahnehti työtä ja olisi tahtonut tehdä sitä herkeämättä
kaiken päivää. Joka aamu, ennenkuin olivat nousseet, he kuulivat hänen
tulevan alas virittämään tulta keittiöön. Hänellä oli nyt ollut lapsi
öisin vuoteessaan; tämä oli vihdoinkin alkanut tottua häneen, mutta
siihen oli vaadittu melkoisen paljon suostuttelua. Pikku Natista oli
jotakin peloittavaa tässä kookkaassa, vahvassa, murheellisessa isässä,
joka ei koskaan nauranut tai laulanut hänelle, kuten hänen toinen
isänsä, ei koskaan heittänyt häntä ilmaan ja ottanut jälleen vastaan ja
joka joskus piteli häntä niin kömpelösti ja tiukasti.

Clem ja Polly ymmärsivät pienokaisen tunteet. Joskus he eivät voineet
olla pelkäämättä Bobin suhteen. Hän oli niin erilainen, niin kokonaan
toisenlainen kuin entisajan keikarimainen, miltei lurjusmainen Bob,
niin toisenlainen kuin jurotteleva, itsepäinen Bob, joka oli nainut
Mabelin, tai se haltioitunut, ilmestyksistä haaveksiva Bob, joka oli
saarnannut evankeliumia Kentin mökkiläisille. Tämä hiljainen, lempeä,
uutterasti uurastava, nöyrä olento tuntui vieraalta veljelle, joka oli
häntä koko ikänsä katsellut. Hän ei voinut käsittää, että hän oli sama
Robert, joka ennen kerskaili juopottelustaan ja vedonlyönneistään,
kun he rupattelivat Bodingmaresin isossa, matalassa makuuhuoneessa...
Mikä oli hänet niin voinut muuttaa? Clemistä näytti, että hänellä oli
täytynyt olla joku uusi, kauhea kokemus... Hän oli kuin sammunut lamppu.

Pari kertaa nuorempi veli yritti voittaa hänen luottamuksensa,
mutta hän pilasi asian etupäässä oman pelkonsa tähden. He pohtivat
tulevaisuutta, Mabelin palaamisen vähän otaksuttavaa mahdollisuutta,
Bobin taloudellista asemaa lapsen hoivaamista... Mutta Clem tiesi,
ettei veljen murheellisuuteen ollut mikään näistä syynä. Hän tiesi
nyt, että hän eli, ahersi, haasteli, jakoi jokapäiväisen elämänsä
epätoivoisen miehen kanssa, jonka oma elämä ei ollut mitään —
ainoastaan sammunut lamppu.

»Koeta saada hänet sinulle juttelemaan, Clem», sanoi Polly levottomana
Clemin puolesta samoin kuin Bobinkin, sillä Clemin silmistä alkoi
toisinaan välähtää ilme, joka suuresti muistutti Robertin ilmettä.

Nuori Fuller pudisti päätänsä.

»Hän ei juttele, hän ei halua kertoa minulle, enkä minä tosiaan tohdi
kysyä häneltä.»

»Mutta ehkei häntä mikään vaivaakaan.»

»Sellaiseltako hän näyttää?»

»Ehkä hän on saanut jonkun päähänpiston.»

»Hän on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on iankaikkisesti
kadotettu — sellainen päähänpisto hänellä on.»

»Mutta hän ei nykyisin koskaan puhu uskonnosta.»

»Siitäpä juuri sen tiedänkin.»




24.


Eräänä päivänä, kun Robert oli asunut heidän luonaan jo kolmisen
viikkoa, otti Clem hänet mukaansa Ticehurstin markkinoille. Hän
ajatteli, että vaihtelu tekisi hänelle hyvää, eivätkä he Ticehurstissa
luultavasti tapaisi monia hänen tuomitsijoistaan. He viettivät varsin
seikkailuttoman aamun tarkastellen lampaita, ja heille sattui vain
yksi ikävä kohtaus — Little Moatin Breamin kanssa. Tämä oli tullut
Ticehurstiin hevosia myymään, joita hän erinäisistä syistä luuli
voivansa helpommin kaupita vieraille. Senvuoksi kiusoitti häntä
nähdä Clem Fuller seisomassa keppi kainalossa surullisesti kuuluisan
Bob-veljensä vieressä, jonka tuominen säädyllisten ihmisten joukkoon
muka oli loukkaus.

Jos Bream olisi kuulunut ylevämpiin piireihin, olisi hän ilmaissut
inhonsa sellaisilla hienommilla keinoilla kuin olematta näkevinään
Robertia, vaikka tämä seisoikin hänen edessään, mutta hänen
olosuhteensa olivat tehneet hänet kykeneväksi vain karkeampiin
mielenosoituksen muotoihin.

»Hei», huomautti hän, »oletteko tullut pitämään meille saarnaa?»

Clem se oli, joka punehtui ja vastasi.

»Hei», sanoi hän, »oletteko tullut myymään meille pattijalkaista
hevosta?»

»Hoitakaahan kieltänne tai paiskaudutte sinne, mistä veljenne juuri on
tullut.»

»Minä paiskaan teidät ensin tunkiolle.» Ja Clem puristi kätensä
hurjasti nyrkkiin.

»Älä viitsi, Clem; »älä saata itseäsi ikävyyksiin. Hänen sanoistaan ei
tarvitse välittää.»

»Minun sanani ovat totta», virkkoi Bream.

»Niin ovat», myönsi Bob.

Bream nolostui sellaisesta alistuvaisuudesta eikä voinut löytää sopivaa
vastausta ennenkuin Bob oli raahannut kiukusta sähisevän Clemin pois.

»Meidän täytyy lähteä kotiin nyt», sanoi hän, »meillä ei ole täällä
mitään tehtävää enää, kun olemme nähneet karitsat enkä minä halua, että
tappelet kenenkään kanssa kun he puhuvat totta».

»Se ei ollut totta. Se oli vaan raakaa virnistelyä, jota jokaisen
kunnon ihmisen tulisi hävetä. Minä tahtoisin lyödä häntä naamaan.»

»Pysyhän tyynenä, nuorukainen», käski Robert äänellä, joka muistutti
häntä entisestä Bobista.

He kävelivät kotiin, koska linjaalirattaita tarvittiin sinä
aamuna muuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut ennenkuin olivat kylän
ulkopuolella. Sitten Robert lausui:

»Minä en halua, että aina pidät minun puoltani ihmisiä vastaan; ne ovat
useimmiten oikeassa siinä, mitä sanovat.»

»Ne eivät ole oikeassa. Ne ovat vain säädytöntä, räyhäävää joukkoa.»

»Ei, ei se ihan niin ole. Sinun tulisi asettua heidän asemaansa ja
ajatella. Minä olen itse miettinyt ja nyt käsitän, kuinka pahalta sen
kaiken on täytynyt näyttää. Minähän rentustelin kaikkialla ja herätin
kaikkialla pahennusta. Sitten aloin yhtäkkiä saarnata ja väitin olevani
pelastettu. Eivätkö he käyttäytyneet varsin siivosti, kun eivät
hetikohta nimittäneet minua tekopyhäksi teeskentelijäksi, niinkuin
vain jotkut heistä tekivät. Sitten he kuulevat, että olen tyrmässä
— että olin vähällä tappaa miehen, koska hän yllätti minut vaimoaan
liehittelemästä... On vain luonnollista, että he ajattelevat minusta
pahaa ja sanovat minun teeskennelleen kaiken aikaa.»

»Mutta ajatelkootpa mitä tahansa, niin ei heidän tulisi siten puhua.
Heidän tulisi jättää sinut rauhaan kaikkien kärsimystesi jälkeen.»

»Heidän sanansa eivät minua loukkaa. Minä sanon sinulle, nuorukainen,
etten minä välitä kestään. Nyt kun olen menettänyt Jumalan, niin eikö
ole samantekevää, mitä sen lisäksi menetän?»

»Mutta, Bob, et suinkaan sinä tuota tarkoita? Et sinä ole Jumalaa
menettänyt...»

»Jollen ole häntä menettänyt, johtuu se siitä, ettei minulla ole häntä
koskaan ollutkaan.»

»Mutta se ei ole totta. Sinä olit niin pyhä ja hurskas, että minua ihan
värisytti; ja sinä sanot: 'Jumalan lahjoja ja kutsua ei voi katua.'»

»Niinpä juuri. Valitut eivät voi langeta pois armosta; ja koska minä en
ole armossa nyt, en ole sitä koskaan ollutkaan.»

»Mutta mistä tiedät, ettet nyt ole armossa?»

Bob naurahti omituisesti.

»Sinun on täytynyt kerran tehdä erehdys», jatkoi Clem, »ja onhan se
voinut aivan yhtä hyvin tapahtua nyt kuin silloin».

»Minä en nyt seuraa omaa arvosteluani. Minulle on selvästi näytetty,
missä olen. Kerroinhan sinulle, että herra Beeman kävi minua vankilassa
katsomassa.»

»Niin?»

»Niin, me keskustelimme asiasta pitkin ja poikin, ja minä kerroin
hänelle kaikki — kaikki mitä saatoin muistaa, ja kun hän oli miettinyt
ja rukoillut, sanoi hän tulleensa jokseenkin varmaksi siitä, etten
ollut koskaan armossa ollutkaan...»

»Se vanha hölmö!»

»Hillitse kielesi. Hän on Jumalan mies.»

»Mutta kuinka hänenlaisensa tietävät, oletko sinä armossa vai etkö?»

»Hän osaa lukea merkit. Ja näin hän minulle sanoi: Minä olisin
saattanut tehdä Hannalle, ja Dariukselle mitä tein ja silti olla
armossa. Mutta silloin minä olisin sen tietänyt: minulla olisi ollut
hengen vakuutus sydämessäni, joka sanoo: Ken voi Jumalan valittuja
mistään syyttää? Mutta minä en tuntenut siihen tapaan. Minä tunsin
olevani synkässä pimeydessä ja menettäneeni Jumalan armahduksen.
Jos minulla olisi ollut todellinen armo, niin minä olisin tiennyt,
ettei sitä hänen pyhiltään voi riistää — eivät edes heidän syntinsä.
Mutta koska minä tunsin itseni aivan hylkiöksi, osoitti se, että minä
joko olin langennut pois armosta tai etten ollut koskaan armoitettu
ollutkaan. Oikean opin mukaan ei nähtävästi voi olla edellinen otaksuma
totta, joten sen jälkimäisen täytyy olla.»

»Enpä ole iässäni — en iässäni kuullut moisia mielipiteitä. Ja mitä hän
ajattelee kaikesta saarnaamisestasi ja silloisesta kääntymyksestäsi?»

»Tiedämme, että saatana voi esiintyä valkeuden enkelinä, ja niin kai
se menetteli minun suhteeni, vietellen minut luulottelemaan olevani
pelastettu, vaikka olinkin vain poloinen vihan lapsi. Ja herra Beeman
sanoo alusta pitäen esiintyneen sellaista, mitä hän ei voinut käsittää.
Ensiksikään ei minulle koskaan annettu oikeata puhelahjaa en kyennyt
koskaan pitämään oikein värähdyttelevää saarnaa... ihmiset kappeleissa
aina nurisivat minusta, enkä minä, kuten muistanet, koskaan kyennyt
voittamaan ainoatakaan syntistä Kristukselle. Minä seisoin puhumassa
itseni käheäksi, koetin vedota heihin, eikä ainoakaan tullut niin
liikutetuksi; että olisi ottanut pelastuksen vastaan... Herra Beeman
sanoi, että joskus hänen puhuessaan syntiset hyppivät istuimiltaan
ja hyrräsivät ilmassa erikoisen armoituksen tunnossa... niitä voihki
rivittäin lattialla... Mutta minun puhuessani he eivät muuta kuin
töllistelleet.»

»Mutta, Bob, olenhan kuullut sinun sanovan, että pelastus on kuin
kupillinen teetä ja että tarvitsee vain ojentaa kätensä sitä ottamaan.
Kaihan sinun pitäisi tietää, onko se ollut kädessäsi vai ei. Teekupista
ei voi suinkaan erehtyä.»

»Aivan niin, poika, aivan niin» — ja Bobin silmät kiilsivät
traagillisesti, — »minä otin teekupin kyllä käteeni ja sain maistaa sen
suloisuutta, mutta se ei ollut minulle tarkoitettu; ja nyt se on otettu
pois».

»Sitten voin vain sanoa, että Jumala on tehnyt sinulle pahemman
kepposen nyt kuin Throwsin kappelissa, jossa nousit todistamaan sillä
mitään tarkoittamatta.»

»Se ei ollut kepponen. Hän varmaankin tarjosi minulle täydellistä ja
todellista pelastusta sillä kertaa kappelissa, ja minä tein siitä
pilkkaa. Ja samanlaista tunsin toisenkin kerran, josta en ole sinulle
maininnut... Mabelin asunnon ulkopuolella... Voi, varmaankin minä olen
halveksinut ja hyljännyt armon vapaat lahjat! On siis aivan oikein,
että Herra salli minun luulla omistavani hänen armonsa ja sitten otti
sen pois, näyttääkseen minulle, mitä hänen aarteittensa pilkkaaminen
merkitsee.»

»Ka, minusta ei tuo tunnu rehelliseltä. Jos Jumala tosiaan on hyvä,
kuten sanot hänen olevan, ei hän suinkaan sellaista tekisi; ja jos hän
ei ole hyvä, niin miksikä moista jumalaa tavoittelisitkaan?»

»Hän _on_ hyvä», sanoi Robert.

»Sitten hän ei suinkaan ole voinut tuota tehdä.»

»Sinä puhut kuin sellainen, joka ei tiedä armosta mitään. Etkö näe,
että se on kaikki raamatussa? Minä kai olen lammas, joka ei mennyt
lammastarhaan ovesta, vaan kiipesi seinän yli, ja sellainen on ryöväri
ja varas. Ka, minä olen mies, jolla ei ole hääpukua, jota ei kutsuttu
häihin ja joka kumminkin meni sisälle edes siistimättä itseään; ja
Herra sanoi: 'Kuka on tämä, joka on ilman häävaatteita? Heittäkäät
hänet äärimmäiseen pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...!'
Vaikeinta on, etten minä voi unohtaa yljän kasvoja.».

Hän käänsi silmänsä poispäin ja näkyi hetkisen kilvoittelevan itsensä
kanssa. Sitten hän jatkoi:

»Se juuri on kauheinta. Minä olen kerran nähnyt Jumalan enkä voi häntä
unohtaa. Minä en olisi niin kurja, jos en olisi koskaan häntä tuntenut,
koskaan häntä rakastanut, koskaan luullut, että olen hänen ystävänsä...
Mutta nyt minä olen saanut maistaa ja kokea, kuinka armollinen Herra on
— ja kuitenkin, minut on iäksi heitetty pois hänen luotaan.»

»Minä en usko sitä», sanoi Clem närkästyneenä, »minä en usko sitä, etkä
sinä itsekään sitä oikein usko. Jos olet niin varman varma siitä, että
sinut on heitetty ulos, niin miksi yhä vietät niin hyvää elämää kuin
et koskaan ennen — olet niin ystävällinen ja tyyni, autat niin paljon
minua ja Pollya ja annat anteeksi Mabelille ja Jimille ja Marylle ja
kaikille muille, jotka eivät sitä ansaitse? Eikö se osoita, että sinä
sydämesi syvyydessä edelleen uskot Jumalan rakkauteen? Ethän sinä
muutoin niin hartaasti koettaisi tehdä hänelle mieliksi.»

»Sinä et käsitä. Minä koetan palvella Jumalaa, kuten sanot, mutta teen
sen siksi, ettei minulla Jumalasta muuta jäljellä olekaan kuin palvella
häntä. Se on kaikki, mitä nyt voin hänelle tehdä, ja se on se ainoa,
mitä ei minulta voida ottaa pois... Minun täytyy säilyttää hänestä tää
pikku rahtunen... se on kaikki, mitä minulle on jäänyt.»

»Sitten en voi sanoa muuta kuin...» Mutta Clem ei virkkanut mitään
enempää.




25.


Seuraavina päivinä Clem ja Robert vaikenivat tästä heille molemmille
niin perin tärkeästä kysymyksestä. He ahersivat äänettöminä työssään;
tuo luottamuksen purskahdus Ticehurstin tiellä näkyi tyhjentäneen
heidän puhevaransa, ja melkein viikon ajan rajoittui heidän
keskustelunsa satoon, karjaan ja päivän erilaisiin hommiin.

Mutta Clem mietti kuitenkin syvästi. Hän yritti vielä keksiä jotakin
Robertia auttaakseen. Nähtävästi ei hän itse voinut saada veljeään
vakuutetuksi; hän ei ollut kyllin taitava hänen kanssaan väittelemään
eikä tiennyt tai ei välittänyt kyllin paljon uskonnosta. Hän ei
voinut käsittää, kuinka Bob sen kohtelun jälkeen, joka hänen omien
luulottelujensa mukaan oli Jumalan puolelta tullut hänen osakseen,
edelleenkin saattoi rakastaa Jumalaa, pyrkiä hänen läheisyyteensä
ja tuskitellen ikävöidä häntä päivästä päivään. Mutta epäilemättä
joku todella hyvä ja hurskas henkilö voisi ymmärtää ja saada Bobin
vakuutetuksi, ettei hän sittenkään ollut Jumalan hylkäämä, vaan
ennakkomääräyksellä valittu, armoitettu, vanhurskautettu ja kaikkea
muuta, mitä hän olisi toivonut olevansa.

Vaikeutena oli, ettei Bob halunnut kuunnella ketään. Hän ei tahtonut
mennä puhuttelemaan herra Vineä eikä herra Brackpoolia, pitäjän
kirkkoherraa, mihin Clem häntä epätoivoissaan kehoitti. Hän ei halunnut
kuunnella ketään muita kuin herra Beemania, ja herra Beeman oli jo
puhunut. Clemin mieleen juolahti, että ainoa mahdollisuus Robertille
olisi, jos Goudhurstin vanha paavi jonkun ihmeen kautta huomaisi
erehtyneensä... Olisiko mahdollista saada hänet peruuttamaan sanansa?
Se ei ollut luultavaa, mutta mitä enemmän Clem asiaa mietti, sitä
paremmin hän tajusi, että ainoastaan herra Beeman voi hankkia hänen
veljelleen jotakin lohdutusta. Jos hän tietäisi, kuinka onnettomana
Bob oli, niin hän varmaankin muuttaisi mielensä ja puhuisi lohdutuksen
sanoja... Eihän toki olisi haitaksikaan, jos Clem ottaisi itselleen
vapaan iltapäivän lähteäkseen Goudhurstin saarnamiehen puheille ja
nähdäkseen, voitaisiinko mitään tehdä.

Tuuma ei hänelle juuri ollut mieluinen. Hän ei ollut koskaan tavannut
vanhusta eikä paljoa pitänyt siitä, mitä oli hänestä kuullut;
sitäpaitsi hän tunsi itsensä kömpelöksi ja ujoksi sellaiseen hommaan.
Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, kuinka perin vähän luultavaa
oli, että herra Beeman suostuisi muuttamaan päätöstänsä tai antamaan
mitään uutta lohdullisempaa lausuntoa. Mutta sittenkin se oli ainoa,
mitä hän saattoi tehdä; hän ei voinut nähdä Bobin sydämen päivä
päivältä hiljalleen murtuvan, yrittämättä tehdä edes toivotonta
ponnistusta hänet pelastaakseen.

Hänellä ei ollut samaa syytä kuin Bobilla taivaltaakseen
kolmattakymmentä kilometriä High Tiltistä Goudhurstiin, joten hän lähti
varsin mukavasti ensimmäisellä iltapäiväjunalla Hawkhurstista ja saapui
määräpaikkaansa kello neljän aikaan. Talon ulkopuoli teki häneen hyvän
vaikutuksen; rakennus oli valkoinen ja siisti; vihriäiset äskenmaalatut
luukut olivat työnnetyt auki leveiden ikkunoiden edestä, ja ovikello ja
kolkutin olivat niin kauniisti kiilloitetut, että hän tuskin uskalsi
koskea kumpaakaan.

Kun hän vihdoin rohkaisihe soittamaan kelloa, avasi oven tukeva,
hauskannäköinen nainen valkoisessa esiliinassa, hymyili hänelle
tervehdykseksi, kun kuuli hänen nimensä, ja jätti hänet odottamaan
perin siistissä, pienessä eteishuoneessa siksi aikaa, kun meni
ilmoittamaan saarnamiehelle. Tämä siis oli talo, josta tuomio oli
lähtöisin... Clem katseli ympärilleen vihreihin seiniin ja isoon
orapihlajan oksilla täytettyyn maljakkoon kauniisti silatulla pöydällä,
ja hänestä oli vaikea uskoa, että Robert tässä talossa oli oppinut ne
vihan mysteeriot, jotka häntä nyt kiduttivat.

Emännöitsijä tuli takaisin ja sanoi, että saarnaaja oli teellä, mutta
että hän mielellään toivoi herra Clement Fullerin tekevän hänelle
seuraa.

Varovaisesti laskien hattunsa lattialle — koska pöydänpinta näytti
liian hienolta siihen tarkoitukseen, — astui Clem hänen perästään
matalaan, aurinkoiseen huoneeseen, joka näkyi olevan täynnään hohtavan
valkoista palttinaa. Pöytäliinalle oli asetettu lautasille voileipiä,
hilloa, vesikrassia, kevätsipuleja ja sitruunakakkuja. Clemin silmät
välähtivät — ennenkuin ne olivat liidelleet teepöydän yllättävän
loiston yli sen komeimpaan ja määräävään esineeseen, isoon tinaiseen
teetarjottimeen mahtavine mustine teekannuineen, jonka edessä istui
kuin joku juhlamenojen ylipappi arvokas, mustiin puettu vanha mies,
jonka päälaki näkyi saaneen osansa ympäristön silauksesta ja jonka
valkoinen tukka valui molemmin puolin päätä melkein hartioille asti,
silmäänpistävänä vastakohtana kasvoille, jotka olivat ruusunväriset ja
kurtuttomat kuin nuoren lapsen.

Hänen kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki Clemiin alussa
väkisinkin vaikutuksen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän
vihasi häntä. Nuo sileät, vaottomat vanhan miehen kasvot saivat hänet
ajattelemaan Robertin nuoria kasvoja, jotka nyt olivat täynnä vakoja ja
ryppyjä... Tämä oli mies, jolla oli avaimet hänen veljensä taivaaseen —
ja minkä hän oli sulkenut, sitä ei kukaan voinut avata.

»Hyvää iltapäivää», sanoi Clem jäykästi.

»Hyvää iltapäivää, herra Fuller. Olkaa hyvä ja istukaa. Otaksun, että
minulla on kunnia tervehtiä luokseni Campany's Hatchin isännän, herra
Robert Fullerin, veljeä.»

»Hän ei asu siellä enää; hän on minun luonani.»

»Ah niin. Nyt muistan hänen maininneen aikomuksestaan luopua tilasta.
Sallikaahan minun tarjota teille kuppi teetä. Tämä on todellista
vihreää teetä, herra Fuller, jollaista ette luultavasti ole koskaan
ennen maistanut. Se on nykyisin varsin harvinaista, mutta nuorukaisena
ollessani muistan kaikkien parempien perheiden sitä nauttineen. Alemmat
luokat joivat mustaa teetä, joka tätä nykyä on tavallisinta.»

Clem otti kupin mitään virkkamatta. Hän alkoi hiukan tuntea, mikä
vaikutus tuolla miehellä oli Robertiin. Tuossa harkitsevassa, raskaasti
korostavassa puolittain viljellyssä, vanhassa äänessä oli jotakin,
mikä tuntui ehdottomasti tukehduttavan. Hänen lausuntonsa muuttuivat
itsestään oraakkeleiksi. Vastikään hän oli lausunut mielipiteensä
vihreästä teestä, ja Clem havaitsi tuijottavansa kuppiin alistuvalla
kunnioituksella.

»Kaunis päivä, eikö totta?» jatkoi oraakkeli, ja Clem tunsi, että uusi
uskonkappale oli liitetty hänen oppiinsa.

»Otaksun teidän saapuneen junalla — tai ehkä teillä on jotakin asiaa
täälläpäin?»

»Minä tulin puhuttelemaan teitä veljestäni», sanoi Clem.

»Ah, niinkö? Hm... ja kuinka veljenne voi?»

»Kuinka te odottaisitte hänen voivan?» sanoi Clem, epätoivoissaan
turvautuen karkeuteen voidakseen riuhtautua irti alistuvaisuudestaan.

Herra Beeman pudisti surumielisesti päätänsä.

»Sen nuoren miehen tarina on surullisimpia, mitä koskaan on pitkän
saarnamiesurani aikana tullut tietooni. Ettekö ottaisi tuolta
voileipää? Ja suosittelisin hiukan vesikrassiakin.»

Clem otti niitä lautaselleen, mutta jätti ruuan siihen syömättä.
Äkillinen inho koko ateriaan oli vallannut hänet — tuo tee ei maistunut
teeltä.

»Minä kävin vankilassa hänen luonaan», jatkoi vanha mies, »kuten ehkä
tiedätte. Matka täältä sinne on tavattoman vaivaloinen, minun oli
muutettava junaa Awkhurstissa ja sitten jälleen Eadcomissa», puhui
vanhus jälleen, niellen tapansa mukaan h-kerakkeet, »ja yhteydet ovat
mitä epämukavimpia. Mutta muistanpa nekin päivät, kun täällä ei ollut
rautatietä Salehurstia lähempänä — joten emme saa nurista.»

»Minä tulin juttelemaan teidän kanssanne siitä, mitä sanoitte
veljelleni vankilassa. Tahtoisin kysyä teiltä ehkei hän ymmärtänyt
tarkoitustanne aivan selvästi... mutta Bob on saanut päähänsä, että
hänen sielunsa on kadotettu, ja hän väittää teidän sen hänelle
sanoneen.»

»Ah, rakas ystävä, se oli kovin surullinen tilaisuus — kyllä minä sen
hyvin muistan. Kristityn pastorin elämä on täynnä huolia, ja minua
kovin suretti, kun täytyi sanoa sille nuorelle miehelle, että olin
hänen suhteensa erehtynyt — tai oikeammin, että saatana oli minut
vienyt harhaan.»

»Te siis sanoitte hänelle, että hän oli kadottanut sielunsa.»

»Minä sanoin hänelle, etten voinut otaksua hänen elävän armossa.»

»Niin te sanoitte, ja se on murtanut hänen sydämensä. Oi, jos näkisitte
hänet nyt, aivan surun murtamana, niin te säälisitte häntä... ja minä
olen tullut tänne pyytämään teitä, että lähettäisitte hänelle sanan,
sallisitte minun teidän mielipiteenänne kertoa hänelle, että hänen
kadotukseen joutumisensa ei ole totta, vaan että hänelle on kyllin
armoa. Silloin hän kylläkin uskoisi teitä ja muuttuisi toiseksi
mieheksi ja onnelliseksi jälleen — ainakin niin onnelliseksi kuin voi
olla mies, joka maan päällä on menettänyt kaikkensa. Se en teille
vain pienoinen tehtävä, mutta Bobille se on äärettömän suuriarvoista.
Sallikaa vain minun teidän puolestanne sanoa hänelle, ettei hän mene
helvettiin.»

»Rakas nuori mies, te pyydätte minua muuttamaan Korkeimman päätökset.»

»Missä suhteessa?»

»No, ei ole minun vallassani, sanoa, onko veljenne kadotettu vai
pelastettu. Minä voin ainoastaan tulkita merkit, ja jos hän niiden
mukaan on armossa, niin — sitten en tiedä mitä armo on.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armolla ja armon menettämisellä
ja kaikella sellaisella. Minusta Bob on hyvä ihminen — parempi kuin
useimmat meistä.»

»Te voitte päätellä vain ulkonaisen ihmisen mukaan: Jumala yksin tutkii
sydämet.»

»Hän ei näe Bobin sydämessä muuta kuin hyvää,»

»Älkää puhuko niin herjaavasti. Bob on mato. Te olette mato. Minä olen
mato. Muutoin ei asian ratkaisuna olekaan, tekeekö veljenne vai eikö
hän tee oikein lakiomantuntonsa mukaan, vaan onko hän vai eikö hän ole
armon tilassa.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armon tilalla... Kaikki mitä
tiedän, on, että Bob on kunnon mies, että hän on uhrannut paljon,
kärsinyt paljon ja käynyt saarnaamassa evankeliumia... ja mitä hän
niiden mustalaisten kanssa teki, siihen hänet tietenkin vieteltiin
ja ärsytettiin eikä ole minun asiani enempää kuin teidänkään häntä
tuomita.»

»Te ette vieläkään näe puhtaan opin valoa... te yhä vain kerrotte
minulle, mitä veljenne on _tehnyt_, vaikka meille on sanottu, että
omavanhurskautemme on likaisia rääsyjä. On kauheaa nähdä matopoloisen
kerskuvan likaisista rääsyistään, kun hänen päinvastoin tulisi
polvillaan rukoilla Jumalalta armoa. Sallikaa minun tarjota teille
toinen kupillinen teetä.»

Clem työnsi kädet tukkaansa. Hän näytti voimattomalta väittelemään
tämän tyynen, hyväntahtoisen vanhan herran kanssa, jolla oli peloittava
kyky saada teekupillinen ja tuomiopäivä näyttämään yhtä järkyttävältä.
Ja vaikka Clem olikin tottunut Bobin uskonnollisiin lauseparsiin, ei
hän ollut koskaan niiden merkitystä oikein tajunnut ja joutui aivan
ymmälle tässä jumaluusopin rämeikössä. »Armossa — armon ulkopuolella» —
mitä se kaikki merkitsi...? Hän katseli herra Beemania tämän istuessa
ylimmäisenä pappina teetarjottimen takana, ja eräänlainen avuton tenho
valtasi hänet. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi kauemmin taistelemaan
Bobin puolesta.

»Olen pahoillani», virkkoi Beeman kohottaen juhlallisesti teekannuaan
ikäänkuin se olisi ollut ehtoollisleipä-astia. »Olen pahoillani, etten
voi veljeänne varten antaa teille mitään lohdutusta. Jos hän olisi
armon tilassa, olisi hän ensimmäinen sen tietämään, eikä hän tunne
tuomiotaan ainoastaan minun vaivaisten sanojeni välityksellä, vaan oman
sydämensä todistuksesta, — _abba_, isä, ei ole hänen sydämessään.»

»Mutta kunhan vain sanoisitte...» Clem rukoili toivottoman nöyrästi,
tuijottaen teekannuun.

»Nuori mies, minä olen teille jo sanonut, etten voi muuttaa Korkeimman
päätöksiä.»

»Mutta Bob-parka...»

»Olen syvästi murheellinen onnettoman veliparkanne tähden. Mutta
minä kysyn teiltä — voinko minä sitä auttaa? Alusta pitäen pimitti
saatana meidän silmämme, vaikka kyllähän minulla oli epäilyksiä
alusta pitäen. Veljenne tuotti minulle suuren pettymyksen monessa
suhteessa — hän ei koskaan oikein antautunut pelastukseen. Hurskaat
ihmiset eivät tunteneet olevansa kotona hänen parissaan — heissä ei
herännyt tunnelmaa, että Herra puhui hänen suunsa kautta. Monet kerrat
minä kamppailin Hengen kanssa hänen tähtensä, kummeksuen mikä häntä
vaivasi, — mutta nyt on asia tietenkin selvä. Hän ei ollut koskaan
armossa. Hänet ja minut myös oli valkeuden enkeliksi pukeutunut saatana
pettänyt.»

Clem ei voinut puhua. Hän istui kuin halvattuna, tuijottaen herra
Beemanin teekannuun, jota hän yhä piti ylhäällä ja joka omituisella
tavalla näkyi liittyvän hänen Robertista lausumaansa tuomioon.

»Veljenne ei koskaan ollut aivan kuin kotonaan meidän parissamme»,
jatkoi saarnamies, »hän luotti laintöihin, sellaisiin kuin syntisten
käännyttäminen, ja laintöiden vuoksi hän lankesikin, sillä hän kertoi
minulle saaneensa vaikutelman, että hänen oli käännytettävä se nuori
nainen, jonka vuoksi kaikki tämä pahennus syntyi. Hän ei täydellisesti
jättänyt itseään Herran haltuun. Enkä minä koskaan voinut olla ihan
varma hänen opistaan — ei ollut mitään harhaoppia liikkeellä, josta hän
ei näkynyt saavan pirskahdusta» — Clemistä tuntui kuin teekannu olisi
yhtynyt sen omistajan katseen ilmaisemaan tyrmistyttävään epäluuloon.
»Muuan diakoneistani lausui: 'Muistakaa sanani — siitä miehestä tulee
lopulta gardnerilainen'» — teekannu vavahti. »No, hänen hetkensä löi
— hänet punnittiin vaa'alla ja havaittiin keveäksi — _mene, mene,
tekel upharsin_. Jos hänellä olisi ollut todellinen vakuutus, jos
hän todella olisi ollut armossa, niin eivät mitkään pahan hengen
rynnäköt olisi voineet häntä siitä horjuttaa. Sittenkin kun koko
asia oli tullut julki ja hänet viety vankilaan, olisi hän yhä voinut
pitää päänsä pystyssä tietäen olevansa Herran valittu. Mutta pitikö
hän päänsä pystyssä? Sanoiko hän: 'Kuka voi Jumalan valittuja mistään
syyttää?' — kysyn teiltä. Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän vain litistyi
litteäksi kuin revennyt säkki. Minkätähden? Sentähden, että hän tiesi
olevansa kadotettu — eikä ole enää uhria syntien edestä, vaan täytyy
odottaa varmaa, leimuavaa tuomiota» — teekannu ponnahti äkkiä ylös
herra Beemanin kohottaessa käsivarttaan ja muuttui hetkiseksi melkein
taivaalliseksi esineeksi, jylisten tuomiota ja kadotusta. Sitten herra
Beeman laski sen alemmaksi ja kaatoi Clemille kupillisen teetä.

»Se on siis selvä», virkkoi hän. »Olen pahoillani, etten voi teille
antaa lohdutusta, herra Fuller. Mutta ehkä löytänette sitä muualta.»

»Minä en halua mitään lohdutusta, jollei Bob sitä saa. Minä en halua
mennä taivaaseen, jollei Bob ole siellä... Mutta minä en voi uskoa,
ettei Jumala olisi sallinut häntä tuolla tavoin harhauttaa — silloin
alussa, tarkoitan.»

»Hän oli viettänyt kovin huonoa elämää ja antautunut saatanan valtaan.
Ei voi koskaan tietää, mitä perkele omilleen tekee.»

»Minä en voi käsittää, että Bob oli niin hirveän paha. Olihan hän
toisinaan hiukan hurjastellut, mutta ottavat ne monet muutkin miehet
lasin liikaa silloin tällöin; ja Hanna Ripleytä hän rakasti... ette voi
väittää sitä hänen syykseen, ettei lempi tullut hänelle sileästi ja
sovinnaista tietä kuten se useimmille tulee. Oli miten oli, mutten minä
voi ymmärtää, että hän on tehnyt mitään kaiken tämän ansaitakseen.»

Herra Beeman hymyili melkein säälivästi.

»Siinä te nyt taas puhutte ansaitsemisesta! Minä sanon teille, ettei se
riipu meidän ansioistamme, vaan Herran päätöksistä.»

Clem nousi äkkiä seisomaan ja työnsi kuppinsa pois.

»Minun täytyy lähteä kotiin», sanoi hän, »sillä minä näen selvästi,
että te ette mitenkään minua auttaisi».

»Kernaasti minä tahtoisin teitä auttaa—oikein mielelläni tahtoisin
teitä auttaa — jos minulle annettaisiin voima ylhäältä. Mutta sitä
ei minulla ole. Tämä on Herran tahto ja meidän täytyy nöyrtyä hänen
tuomioittansa edessä.»

Hän saattoi vieraansa pieneen sievään eteishuoneeseen, jossa
orapihlajan kukkalehtiä varisi pöydän silatulle pinnalle — ja
täällä Clem sai äkkiä rohkeutensa takaisin. Vapauduttuaan teepöydän
tyrmistyttävästä rituaalista hän kykeni karistamaan itsestään sen
omituisen painostavan, tukehduttavan tunteen, joka oli hänet vallannut.
Hänen sydämensä kiehui suuttumuksesta tuota vanhaa miestä kohtaan, joka
hyvänsuovasti tuomitsi Robertin elinkautiseen kurjuuteen, suhtautuen
hänen tuomioonsa tyynellä itsetyydytyksellä. Hän vihasi hänen sileitä,
arvokkaita, kasvojaan, hänen hyvinhoidettua kiiltävän puhdasta
eteishuonettaan, hänen muhkeita ja runsaita aterioitaan — kaikkea tätä
hyvin järjestettyä vaurasta ympäristöä, josta hän julisti tulevaista
vihaa.

»Te ette siis muuta mielipidettänne veljeni suhteen?» virkkoi hän
melkein töykeästi.

»Ystäväni — se ei ole minun mielipiteeni, vaan Herran.»

»Sitä se ei ole!» huudahti Clem käheästi. »Te valehtelette. Minä en
usko — minä en koskaan usko, että Bob on tehnyt mitään ansaitakseen
sen, mitä hän nyt kokee. Hän on kunnon mies; hän raataa kahden edestä
ja sytyttää tulen keittiöömme joka aamu. Herra ei suinkaan häntä
tuomitsisi ja hänen vankilassa olemisensa taas ei merkitse mitään —
eipä hän tehnyt puoleksikaan niin pahaa kuin te teette jumalattomilla
valheillanne... joista soisin teidän kerran saavan vastata ja kärsiä
hiukan sitä samaa, mitä Bob-poloiseni saa niellä.»

Hän oli tukehtumaisillaan surusta ja raivosta, ja vanhuksen tyyni
järkkymätön ääni vastasi hänelle:

»Te olette kovin raju nuori mies — kovin raju vanhusta kohtaan. Mutta
minä en toivo teille mitään pahaa. En kanna teille mitään kaunaa. Minä
tiedän, keneen olen luottanut. Varokaahan jalkaraapustinta, olette
kompastumaisillanne siihen... Ah, sitä pelkäsinkin. Toivottavasti ette
loukannut itseänne.»




26.


Clem ei kertonut Robertille kovaonnisesta retkestään Goudhurstiin.
Se olisi vain pahentanut asiaa. Hänen onnistui jotakuinkin selittää
tuo puolenpäivän poissaolo, eikä Bob nykyisin paljoa kysellyt. Elämän
ja työn taakkaan alistuttiin yhä lisääntynein toivottomuudentuntein.
Robert ahersi auran perässä kevätkylvöjen aikana, hän uurasti
rehunaurisvainioilla, niin että selkää kivisti, hän sitoi ja kasteli
humalia, jotka alkoivat kiertää ensimäisiä kärhiään seipäittensä
ympäri. Hän hoiteli vastasyntyneitä vasikoita ja karitsoita,
jotka iloisesti kirmasivat vainioilla auringonlaskun aikaan. Hän
auttoi hollantilaismallisen ladon kattamisessa, hän lannoitti
hedelmäpuutarhoja. Hän oli kenties hiukan rauhallisempikin kuin
alussa kotiintulonsa jälkeen. Hän nautti usein ateriansa virkkamatta
sanaakaan. Hänen kasvoillaan oli ehkä joitakin uusia vakoja,
jotkut entisistä olivat hiukan syventyneet. Mutta hänen vankilassa
menettämänsä verevä väri oli osittain palaamassa tumman ahavoittuman
alle, jota ilma loi hänen poskilleen. Hän söi ja nukkui hyvin; kerran
hän kertoi Clemille, että hänellä joskus oli tuskallisia unia, mutta ne
kävivät tuskallisiksi vasta hänen herätessään, sillä unissaan hän oli
jälleen Jumalan rakkaudessa, turvassa ja onnellisena.

Joka viikko hän säästi hiukan rahaa Mabelia varten. Paljoa ei sitä
jäänyt, sittekun hän oli maksanut asuntonsa, ylläpitonsa ja lapsensa
hoidon, mutta häntä viehätti ajatus, että vaimo siten kykeni hankkimaan
itselleen pientä ylellisyyttä tai huvia, joka ehkä muutoin ei olisi
ollut mahdollista kuten uuden hatun osto tai käynti elävissäkuvissa.
Mabel oli kyllä varsin hyvin turvattu sekä isän anteliaisuudella että
avioliittosopimuksen pykälillä, mutta koska Bobia niin ilmeisesti
miellytti näin hänen hyväkseen tehdä, niin ei Clem eikä Polly yrittänyt
kehoittaa häntä siitä luopumaan.

Mabel otti hänen uhrinsa ääneti vastaan — äänettömyydellä, jota nyt ei
oltu viikkokausiin katkaistu. Hän näkyi tipahtaneen pois Bodingmaresin
ja sen haarakkeiden Pookwellin ja March Quarterin, elämästä. Kuitenkaan
eivät he voineet käsittää, että hän oli mennyt — hän oli niin
pääsemättömästi kuulunut heihin omituisen vihamielisyytensä ja outojen
tapojensa uhalla. Silloin tällöin ajatteli Clem kirjoittaa hänelle ja
pyytää häntä käymään Bobia tervehtimässä, mutta kirjeen kyhäämisen
tuuma aina herpasi hänet — eikä hän sitäpaitsi tiennyt, halusiko Bob
nähdä hänet jälleen vai ei.

Sitten sattui eräänä päivänä, että Robertin oli mentävä Bulverhytheen
hammaslääkärille. Hänellä oli kipeä hammas, jota kovin kolotti öisin,
ja toiset tuumivat, että hänen oli parasta mennä vedättämään se ulos.

»Koska kerran käyn Bulverhythessä, niin pistäydyn Mabelin luona», sanoi
hän aivan tyynesti päivällisellä ennen lähtöään.

»Etkö ensin lähettäisi hänelle kirjettä?» ehdotti Polly.

»Minä menen mieluummin itse vain ja kysyn, haluaako hän tavata minua —
voihan hän kieltäytyä, jollei sitä halua.»

»Sinun pitäisi ottaa Nat mukaasi.»

Mutta Robert pudisti päätänsä.

»Minä haluan vain puhutella häntä ja nähdä, kuinka hän voi.»

Clem oli sääliytynyt lähtemään hänen kanssaan Bulverhytheen. Hän tiesi,
ettei Bob kernaasti jäänyt paljoa yksikseen, ja hänellä olisi hiukan
asiaa satulasepälle sillä välin, kun veli kävi hammaslääkärillä. Kun
he olivat lähteneet, sai hän tietää, että Robert toivoi hänen tulevan
mukaan Mabelin luo.

»Sinä voisit ensin käydä hänen puheillaan, Clem, kysymässä, suostuuko
hän minua tapaamaan — hänellä oli sinusta aina hyvät käsitykset, ja
kenties sinä voisit taivuttaa hänet päästämään minut luokseen.»

Clem tunsi itsensä vakuutetuksi, että käynti Mabelin luona olisi yhtä
hedelmätön ja masentava kuin vierailu herra Beemanin talossa oli ollut;
mutta kun Robert ei näkynyt siitä paljoa toivovankaan, vaikka hänen
sydämensä sinne halasi, suostui nuorempi veli. He tapasivat toisensa
kello viiden tienoissa ja nousivat yhdessä portaita Mabelin asuntoon.

Mabel oli kotona, ja ovelasti he ilmoituttivat palvelijattarella
ainoastaan Clemin nimen. Niin, rouva Fuller kyllä ottaisi hänet
vastaan... ja Clem oli pian hänen vierashuoneessaan, jossa oli sirosti
verhoiltu huonekalusto, piano ja useita sanajalkoja koristeellisissa
ruukuissa. Sillä välin odotteli Robert levottomana eteisessä.

»Terve tuloa, Clem», huudahti Mabel. »Ihmettelinkin, ettet koskaan ole
käynyt minua katsomassa. Oletko jo juonut teesi?»

»Minä en välitä teestä, kiitos vaan», vastasi Clem kiireellisesti,
tuntien, että Mabelin tee omalla hyvin erilaisella tavallaan olisi yhtä
tuomittavaa kuin herra Beemaninkin.

Hän istui vastapäätä häntä pari sekuntia, tuijottaen häneen pyöreillä,
kellertävillä silmillään, jotka Mabelista aina olivat tuntuneet
hämmennyttäviltä. Hänen oli mielestään hienotunteisesti ilmoitettava,
että Bob oli talossa, ja juuri siksi, että hän kaikin mokomin tahtoi
olla valtioviisas, hän lopuksi sanoa möläyttikin aivan suoraan:

»Minä olen tuonut Bobin sinua katsomaan.»

»Missä hän on?» kysäisi Mabel.

»Ulkona käytävässä. Hän ihan hirveästi haluaa sinua tavata.»

»Minä en tahdo häntä nähdä.»

»Sallihan hänen toki tulla, Mabel — puhumaan vain jonkun sanan.»

»Onko hän tullut pyytämään minua palaamaan luokseen?»

»Ei — ei hän sitä aio tehdä.»

»Ihmettelen, että hänellä on röyhkeyttä tulla senjälkeen, millä tavoin
hän on minua kohdellut.»

»Hän on kovin pahoillaan kaikesta, mitä hän on tehnyt — ja hän
luulee, että hänen sielunsa on kadotettu, ja häneltä on juuri vedetty
hammaskin.»

Mabel näkyi hiukan sulavan. Hänellä oli vielä kykyä sääliä Bobia
ruumiillisesti, ja ajatus menetetystä hampaasta liikutti häntä.
Kadotetusta sielusta hän ei välittänyt rahtuakaan — hänen sielunsa oli
aina ollut häiritsevä tekijä puhtaasti fyysillisessä omistuksessa...
jos se nyt oli hukattu, niin sitä parempi. Mutta Bobin vahvoista,
valkoisista hampaista hän oli pitänyt, ja häntä suretti että niistä
joku olisi poissa.

»Lupaatko, ettei hän yritä taivuttaa minua palaamaan luokseen? Ja
suotta on tyrkyttää minulle lastakaan. Minä en voi sitä pitää täällä
isäni talossa, ja tänne isäni luo minun täytyy jäädä ihmisten tähden.»

»Hän ei pyydä sinua palaamaan, lapseen hän on kovin kiintynyt —
vähintään yhtä kiintynyt kuin hän johonkin on. Saanko kutsua hänet
sisälle?»

»No, olkoon menneeksi... enhän sitä voine kieltää.»

Clem avasi oven ja viittasi Bobille, joka astui huoneeseen seisahtuen
Mabelin eteen.

Hän seisoi suorassa omituisin itsetietoisuuden ilmein, vaikka hän
oli nöyrä ja ääneti. Mabelissa hän herätti tällä kertaa arvokkuuden
vaikutelman. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Bobissa mitään
arvokasta, tämä oli aina ollut kömpelöhkö, hänen ei koskaan ollut
onnistunut vaikuttaa syntiseen enempää kuin hurskaaseenkaan; mutta
tänään hänessä oli arvokkuuden höystettä, vaikkei Mabel oikein tiennyt,
missä se hänessä piili.

»Terve, Bob», virkkoi hän itseluottamuksen kärki taittuneena, »kuinka
voit?»

»Varsin hyvin, kiitos.»

»Kuulin, että sinulta äsken vedettiin hammas.»

»Niin, yksi alaleuasta.»

»Tekikö se kipeää?» kysyi Clem.

»Ei erittäin. Tohtori pani jotakin ainetta ikeneen.»

Kaikki kolme katselivat toisiinsa levottomina. Kukaan heistä ei olisi
halunnut tällä tavoin haastella Robertin hampaasta, mutta samalla he
pelkäsivät hetkeä, jona se puheenaihe loppuisi.

»Minunkin ikeneeni pantiin kerran jotakin», virkkoi Clem, »mutta siitä
huolimatta se äilähteli hirveästi».

Hetkiseksi ei kukaan sanonut mitään enempää. Kolme silmäparia
harhailivat salaa. Lopuksi rohkeni Mabel keskeyttää äänettömyyden.

»Kuinka lapsi voi?»

»Se voi mainiosti. Viime viikolla sen paino karttui naulalla.»

»Kai suostut pitämään sen edelleenkin jonkun aikaa? Minä en voi sitä
nyt vielä ottaa huostaani.»

»Pidän sen niin kauan kuin vain tahdot; minä en halua päästä pojusta
eroon.»

Mabel punehtui.

»Hän on aina ollut enemmän sinun kuin minun lapseni. Hän tulee sinun
kaltaiseksesi; minua hän ei muistuta.»

»Hän on tukeva pikku veitikka», virkkoi Clem.

»No, emme me kai hänestä sentään riitele. Minä tiedän, että sinä pidät
minua luonnottomana äitinä — ja niinhän minä olenkin, muttei se ole
kokonaan minun syyni.»

»Ei, sitä se ei ole», myönsi Robert.

»Minua ilahduttaa kuulla sinun niin sanovan. Minä tiedän, että Clem ja
Polly pitävät minua eläimenä, kun jätin teidät... mutta tilanne alkoi
tosiaan käydä liian vaikeaksi.»

»Minä en suinkaan pyydä sinua palaamaan», sanoi Robert, »vaikka
tulisinkin äärettömän iloiseksi, jos sen tekisit».

Mabel pudisti päätänsä.

»Suotta on sellaista ajatella — minä en koskaan palaa.

Ei se johdu vain siitä mitä on tapahtunut... Minä en koskaan ollut
sinulle sopiva vaimo, Robert.»

»Minua surettaa», vastasi tämä nöyrästi, »mutta toivoakseni sinä elelet
mukavasti täällä — saat kaikkea, mitä tarvitset — ja minä järjestän
aina, että voin sinulle jotakin lähettää».

Mabel nauroi ilottomasti.

»Oh, kyllä kai minä elelen 'mukavasti' — minulla on sieviä huonekaluja
ja piano... Mutta jos luulet, että minulle on hauskempaa kuin sinulle
naimisissa ollen elää erossa — aivan yksinäni eikä kuitenkaan
vapaana... Me voisimme kai saada avioeron... sinä voisit pitää
lapsen...»

»Kenties se olisi paras ratkaisu.»

»Oi, älkää tehkö mitään hätiköiden», pisti Clem väliin.

»Ei se asiaa paljoa muuttaisi», sanoi Mabel, »ja me olisimme aivan kuin
ennenkin, paitsi että kaikki olisi järjestetty ja laillisella pohjalla,
kuten isä sanoisi. Hän on kehoitellut minua hakemaan eroa... mutta
joskus minä toivon, että olisit tehnyt jotakin, minkä nojalla saisin
avioeron, ja sitten olisimme niin vapaat, että voisimme mennä naimisiin
jonkun muun kanssa, jos tahtoisimme.»

»Haluaisitko sinä mennä naimisiin jonkun muun kanssa?»

»En — en ainakaan nyt; minä olen saanut siitä tarpeekseni pitkäksi
aikaa... Mutta onhan niitä aina miehiä saatavissakin... ja tämä on
kauheaa, kun ei ole naimaton eikä naimisissa. Yhteen aikaan minä
olin varma, että sinä nyt, kun minä olin sinut jättänyt, liittyisit
Hannaan...»

»Sitä en voisi koskaan tehdä.»

»Mitä? Etkö sinä häntä enää rakastakaan?»

»Kyllä, rakastanhan minä häntä kyllä», sanoi Bob yksinkertaisesti,
»mutta ensiksikään hän ei halua minua — hänellä on oma miehensä — ja
sitäpaitsi... no, se on nyt kaikki ohi.»

Hän seisoi hermostuneena, jokseenkin typerä ilme kasvoillaan. Mabel
alkoi kummeksua, mitä arvokkuutta hän luuli hänessä nähneensä.

Muutamia tuskallisia silmänräpäyksiä he katselivat toisiinsa kenenkään
haluamatta ryhtyä keskustelua lopettamaan, vaikka kaikki samalla
tiesivät, ettei sillä mitään enempää käytännöllistä merkitystä enää
olisi.

»No, ehkä meidän täytyy nyt lähteä», virkkoi Clem vihdoin.

»Niin... ehkä... hyvästi», sanoi Mabel.

He kättelivät kaikki.

»Minä kirjoitan», virkkoi Mabel Bobille, »jahka olen puhunut isäni
kanssa siitä avioerohakemuksesta».

Bob jupisi jotakin, ja veljekset riensivät ulos, ollen vähällä
kompastua keppeihinsä. Mabel istahti pianon eteen, jota hän ei voinut
soittaa, ja näppäili yhdellä sormella »Valssiunelman» alkusäveleet; he
saattoivat ne kuulla astellessaan pois katua ylöspäin.

»No, siitä ei ollut paljoa hyötyä», huomautti Clem.

»Kuitenkin olen iloinen, että sain hänet nähdä», virkkoi Robert.

He eivät puhuneet hänestä enempää ennenkuin olivat kotonaan, eivätkä
varsin paljoa sittenkään — ainoastaan niin paljon, että Polly sai
kuulla, mitä oli tapahtunut. Illallisella ja jälkeenpäin Robert oli
entistä hiljaisempi. Hän näytti miettivän syvällisesti. Kun hän oli
tavallisuuden mukaan auttanut Pollya astiain pesussa, meni hän ulos
lämpimään hämärään, joka tuoksahti vienosti orapihlajalta, ja nojasi
porttiin. Hän seisoi siinä pimeän tullen, joka tummensi voikukkien
hämärän kultahohteen. Ilma sakeni viilentyessään tuhrien harvat heikot
tähdet, jotka riippuivat Pookwellin savupiipun ympärillä. Itäisen
taivaan reunalla, metsien yläpuolella alkoi näkyä heikkoa hohdetta,
osoittaen, että toukokuun kuu pian nousisi ja kutsuisi voikukat,
metsäkirvelin ja keveällä pölyllä peitetyt tiet pimeydestä valkoiseen
rauhaansa.

Robert näki aaveita tanhualla. Ne olivat hänen entisen minänsä, Mabelin
ja Hannan haamut tähtien alla ajelehtimassa. Hän saattoi nähdä Bob
Fullerin juoksentelemassa kapakoissa, juomassa, heittämässä keihästä,
pelaamassa biljardia ja saattamassa vanhat miehet hätkähtämään, — hän
ei voinut ajatella, että Bob Fuller oli oma itsensä. Hän näki Bob
Fullerin ja Hanna Idenin livahtamassa pensasaitojen välissä, pieniä
kujia pitkin, joille heidän varjonsa lankesivat, Rotherin kuutamossa
leviäville rämeille — hän kuuli joen voihkinan ja näki hopeahohteen
tanssivan ruo'ikossa... kuuli lemmen huohotuksen Hannan kurkussa ja
oman riemusta pakahtuvan sydämen iskut... se oli todellakin hän itse;
siinä hän ei nähnyt vierasta... Mabel saapui ärsyttävänä, viettelevänä,
poistyöntävänä, pettymystä tuottavana, kärsivänä, vaikeroivana, kalvaen
mureniksi omaa sydäntään... Mabel-parka!

Hän säpsähti askeleita vieressään. Siinä oli Polly.

»Minä ja Clem menemme nyt levolle — milloin sinä tulet sisälle?»

»Minä tulen nyt.»

Kuun sirppi näkyi Bugshullin metsän yläpuolella, ja kalpea valo
heijastui Robertin kasvoille. Polly vilkaisi häneen arvostelevasti.
Hän oli suruissaan hänen tähtensä — kovin suruissaan, — mutta hän
oli sentään hiukan vihainenkin, koska tiesi hänen tekevän Clemin
onnettomaksi.

»Bob, on typerää, että tuolla tavoin jurottelet yksinäsi. Sinun pitäisi
pysyä sisällä meidän kanssamme ja olla hilpeä.»

»En tiedä, mikä sai minut tänne tulemaan.»

»En minäkään. Ja koska nyt sinulle siitä mainitsen, Bob, täytyy minun
sinulle sanoa, että sinun pitäisi yrittää parhaasi pysytelläksesi
iloisena — edes näyttää sellaiselta — Clemin vuoksi. Hän tuskittelee
tavattomasti sinun tähtesi.»

»Olen pahoillani.»

»No, koetahan nyt pysyä reippaammalla mielellä. Tiedän, että sinulla
on tuskaa, mutta kyllä se menee ohi. Sinä olet saanut päähäsi joukon
mietteitä, joissa ei ole mitään järkeä, ja Clem saa kärsiä niistä
kaikista myös. Sanon sinulle, että hän viime yönä tuskin sai unta
silmäänsä, ja edellisen yön hän heitteli vuoteellaan. Ja joskus hän
näyttää perin murheelliselta ja synkältä; vaikka hän ennen oli niin
tyytyväinen.»

Bob näytti hämmästyneeltä.

»Minä olen kovin pahoillani, Poll. Olen hieman järkkynyt, mutta minä en
aikonut kiusata sinua ja Clemiä.»

»Koetahan sitten näyttää hilpeämmältä. Minä sanon sinulle, että kaikki
kääntyy hyvään päin. Älä pidä minua kovasydämisenä, Bob, mutta minä
en voi olla tuskittelematta Clemin puolesta, kun näen hänet niin
muuttuneena ja synkkänä.»

»Minä teen parhaani.»

»Tietysti sinä teet — minä tiedän, että sinä olet kunnon poika. Ja
menkäämme nyt vuoteeseen — poju jo suloisesti nukkuu.»




27.


Lapsi nukkui tosiaan makeasti. Hänen päänsä näytti pieneltä ruskealta
täplältä lakanan käännetyn syrjän yläpuolella. Robert seisoi katsellen
häntä hetkisen ennenkuin laski kynttilän tuolille ja alkoi riisuutua.
Hän riisuutui hitaasti, sillä viimeiseltä hän oli muutamissa toimissaan
tullut omituisen hataraksi ja hitaaksi. Hän seisoi jonkun aikaa
kaulus kädessään katsellen ulos uutimettomasta ikkunasta. Kuu valeli
valoaan puutarhaan, tummiin sireniröykkiöihin ja alhaalle kaalimaan
multakokkareihin. Sen keskeltä kohosi valkoinen kukkapyramiidi —
myöhään kukkiva nuori kirsikkapuu. Sen valkoisuus heijastui pensaiden
harmaata valotusta ja varjojen tummuutta vasten — se ikäänkuin riippui
ilmassa. Robert seisoi tuijottaen siihen hajamielisesti.

Hänen päätänsä pakotti hiukan — hänellä oli viimeiseltä ollut paljonkin
päänkipua, vaikka hän, hienotunteisempana kuin Polly aavistikaan,
ei ollut virkkanut siitä mitään. Hän oli sitäpaitsi tilassa, johon
hän myöskin alkoi tottua — alituisessa painostuksen ja hämmennyksen
tilassa, mihin liittyi omituinen henkinen virkeys, joka nähtävästi
toimi tympeän, ulkopuolisen herpaantumisen alla... Hän seisoi jonkun
minuutin pitäen kaulusta kädessään ja tuijottaen kirsikkapuun
riippuvaan valkeuteen.

Hän ajatteli Mabelia — kuinka hän oli seisonut keskellä vierashuonetta
Bulverhythen rantakadun varrella kyynelten tihkuessa hänen
silmäkulmistaan. Hän muisti, mitä hän oli sanonut — ettei hän koskaan
palaisi hänen luokseen, — eikä Bob sitä oikeastaan toivonutkaan... Hän
ei häntä todella rakastanut; Mabel näkyi vain jollakin omituisella
tavalla kuuluvan hänelle, olevan osa hänen lihastaan... Jos hän olisi
hänen luonaan nyt, tekisi hän hänet vain onnettomaksi — niinkuin teki
onnettomaksi Clemin — ja Pollyn — jokaisen.

Oh, ei ole hauskaa elää helvetissä voihkivan miehen parissa, ja Mabel
eleli mukavammin rantakadun varrella Bulverhythessä, jossa hänellä oli
isänsä ja huonekalut ja piano... ja kuitenkin hän sanoi, ettei hän
ollut onnellinen »eläessään erossa eikä kuitenkaan vapaana»... hän oli
tosissaan toivonut, että Bob liittyisi Hannaan, jotta hän voisi hakea
avioeron — mikä oli varsin paljon sanottu Mabelin suusta.

Hän laski kauluksensa lipastolle ja, riisuen takkinsa, ripusti sen
huolellisesti naulaan. Sitten hän istahti matalalle tuolille sänkynsä
viereen ja alkoi päästellä kenkiensä nauhoja. Hän ei siinä hommassa
paljoa edistynyt — hänen silmänsä tuijottivat yhä kuutamoon ja
kirsikankukkien riippuvaan pilveen. Hiljaisuus ja kauneus vihloivat
häntä — hän ei voinut sanoa, miksi; mutta ne näkyivät moittivan häntä.
Ehkä se johtui siitä, että nämä tyynet kuutamoillat olivat osa hänen
muistoistaan, ja kaikki hänen muistonsa soimasivat häntä nyt. Ne
kyselivät kuin lapset: »Miksikä annoit meille elämän?»

Hän vaipui tuolilta polvilleen vuoteensa ääreen. Se tapahtui pelkästä
tottumuksesta, sillä nykyisin hän ei milloinkaan rukoillut. Ei ollut
syytä kiusata Herraa, joka oli hänet tuominnut. Eikö kaiken maailman
tuomari tee oikeutta? Ja Robert ei tahtonut vaivata häntä turhilla
rukouksillaan ja pyynnöillään, koska hänen mielestään sellaisten täytyi
tuntua tuskalliselta sille, joka kaikesta näennäisestä huolimatta oli
rakkauden Jumala... Hänen vaivansa aallot ikäänkuin levisivät renkaina
hänen sydämestään upottaen ensin Mabelin, sitten Clemin ja Pollyn ja
vihdoin salaperäisellä tavalla loiskien Herran tuomioistuimen askelmia.
Kuitenkin tuntui Bobista, että Jeesuksen täytyi olla murheellinen hänen
kadotuksestaan...

Hän peitti kasvot käsillään ja kävi hyvin hiljaiseksi. Hän näki nyt
Pollyn istumassa siinä ja katselemassa häneen nuhtelevasti: »Sinun on
pysyteltävä hilpeänä etkä saa kiusata Clemiä.» Oi, hän tiesi olevansa
ilontappaja — tiesi tärvelevänsä heidän elämänsä. Mutta hän ei voinut
sitä auttaa. Niin suurta murhetta kuin hänellä oli ei voinut salata.
Ja kuitenkin oli Polly aivan oikeassa — ei ollut sopivaa, että Clem
tulisi hermostuneeksi ja alakuloiseksi hänen tähtensä, siksi että
oli ollut hänelle hyvä, juuri siksi, että oli osoittanut hänelle
ystävyyttä kaikkien muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Clem oli
uhmannut naapuriston tuomiota ottamalla henkipaton kattonsa alle,
hän oli antautunut vaaraan menettää Jimin suosion — hän oli ollut
Robertin tukena, kun jokainen muu, vieläpä hänen oma vaimonsakin,
oli hyljännyt hänet... Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jossa Clem oli
tukenut häntä — Mabelin aviomiestä, Hannan rakastajaa oli Clem aina
puolustanut. Hän oli aina ollut Bobin ystävä; ja nyt hänen veljensä
maksoi hänelle tekemällä hänet onnettomaksi; sillä eivät ainoastaan
Pollyn sanat olleet ilmaisseet muutosta veljessä, vaikka hän murheen
välttämättömällä itsekkyydellä oli tuohon muutokseen jotenkuten
tyytynyt. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta Clemin lisääntyvää
alakuloisuutta, — tietenkään ei ollut hauskaa elää hänenlaisensa miehen
kanssa.

Jos Robertilla olisi ollut jotakin säädyllisyyden tuntoa, olisi
hän päättänyt lähteä pois ja salata kurjuutensa jossakin vieraassa
paikassa. Mutta se ajatus oli sietämätön. Hänen veljensä ja
veljenvaimon seura, heidän päiviensä pikkuhyrinä ja se seikka, ettei
häntä juuri koskaan jätetty yksikseen, — kaikki tuo yhtyneenä teki
hänen elämänsä juuri ja juuri siedettäväksi. Poissa heidän luotaan,
yksinäisenä ja vieraiden joukossa hän olisi menettänyt viimeisen
tukensa, — ja mieluummin hän olisi kuollut. Mutta niin kauan kuin hän
viipyi täällä, olisi Clem onneton — oli mahdotonta odottaa hänen olevan
mitään muuta. Bobin olisi tullut lähteä pois — mutta hän ei voinut.
Sillä ensiksikään ei Clem olisi häntä mitenkään päästänyt, ja toiseksi,
hän olisi mieluummin kuollut... Ka, miksipä ei?

Hän kohotti äkkiä päänsä yhteenliitetyistä käsistään. Kuutamo oli
nyt huoneessa, ja kauhea kuu ikäänkuin riippui ikkunan pienessä
neliössä. Se oli kovin valkoinen ja himmeä — siinä ei ollut talven
kristallisäteilyä eikä syksyn kiiltävää loistoa. Se oli vain valkoinen
niinkuin tuosta siimeksen keskellä salaperäisesti riippuvasta
valkoisesta puusta irtipuhallettu terälehti. Se valaisi vuoteessaan
nukkuvan lapsen kasvot, ja poika liikahti ja huoahti, työntäen toisen
käsivartensa lakanan ulkopuolelle. Robert pisti sen takaisin, ja
puolivalveilla höpisi lapsi »mamma — pappa —» tuntiessaan Robertin
lämpimän kosketuksen.

Niin, miksikä ei...? Lapsi ei ollut esteenä — se tuskin tunsi isäänsä.
Tuo unisen rakkauden hyminä oli ollut aiottu Clemille ja Pollylle.
Kenties se muutaman päivän ajan kyselisi sitä omituista miestä, joka
oli vähän aikaa ollut hänen kanssaan ja sitten poistunut... muttei se
itkisi, kun Clem ja Polly sille sanoisivat, ettei hän koskaan tulisi
takaisin. Poika rakastaisi heitä, jotka olivat olleet sille niin paljoa
enemmin isä ja äiti kuin sen omat vanhemmat, ja he pitäisivät siitä
huolen, opettaisivat sitä ja kasvattaisivat sen onnelliseksi lapseksi.
Hänen ei suinkaan tarvinnut olla pienokaisen puolesta huolissaan.

Tietenkin Clem ja Polly surisivat — surisivat vallan kauheasti. Mutta
se ei olisi heille sen pahempaa kuin heidän nykyinen silmälläpitonsa,
ja ajan mukana he voittaisivat surunsa. Hänen muistonsa ei olisi
alituisena taakkana, kuten hänen elävä läsnäolonsa, ja ajanpitkään he
alkaisivat puhua tapahtumasta sanomalla, että »se olikin parasta».
Mabelille taas ei hänen kuolemansa suinkaan voisi tuottaa mitään
surua. Kenties jokunen kyynel tipahtaisi kummallisesti hänen
silmäkulmistaan... mutta sitten hän muistaisi olevansa vapaa, ettei
hänen elämänsä enää olisi puoli-irrallista ja että hän saattoi mennä
uusiin naimisiin, jos tahtoi — jonkun kanssa noista alati saatavilla
olevista miehistä. Bob oli mielestään tosiaankin Mabelille velkaa, että
korjaisi itsensä pois hänen tieltään, eikä siihen mitään muuta keinoa
ollut. Hän oli tuottanut hänelle jo kyllin kärsimystä, — minkätähden
hänen tärveltynyt elämänsä jatkuvasti tärvelisi Mabelin elämää?

Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se
oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Parhaiten hän saattoi suorittaa
sen menemällä hiljaa ulos hukuttamaan itsensä ennenkuin ihmisiä oli
liikkeellä. Kyllä hän tiesi, että se oli väärin — »älä tapa». Mutta
hän tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta epäröidä mitään rikosta, joka
tuottaisi vapautuksen niille, joilla vielä oli elämänsä elettävinä
ja sielunsa pelastettavina. Hänen elämänsä oli eletty ja hänen
sielunsa kadotettu — hänelle oli siis aivan samaa, mitähän teki; hän
ei voinut tulla tuomittua tuomitummaksi. Ehkäpä hänellä helvetissä
olisi parempikin kuin täällä, koska tuska ja palavan kaupungin
kauhu mahdollisesti estäisi hänet niin paljoa ajattelemasta Jumalan
rakkautta...

Hän oli tositeossa tehnyt päätöksensä, ja vain heikko pelontunne häntä
pidätti. Jostakin syystä hän kammoksui ruumiillista kuolonkamppailua
— se häämöitti hänelle suurempana kuin sentakaiset kauhut. Myöskin
hän huomasi surkeasti epäröivänsä Clemin jättämistä, edustihan
hänen veljensä niin suurta myötätuntoa ja lohtua, ja heidän eronsa
olisi ikuinen. Ei ollut mitään onnellisen jälleennäkemisen toivoa
vaimentamassa hyvästijätön vihlausta. Clem jatkaisi onnellista,
elämäänsä, kunnes hänen aikansa tulisi mennä taivaaseen — samoinkuin
Polly, Mabel, Nat ja ne muut, hän ei koskaan enää näkisi ketään heistä.
Sillä viime kuukausina oli Robertin vihakehä huomaamatta tullut
ahtaammaksi, kunnes se vihdoin käsitti vain hänet itsensä — jokaisen
muun hän näki lepäävän Jumalan rakkauden lämpimissä säteissä. Hän
yksinään oli heitettynä ulos — syntiensä tähden niinkuin hän ansaitsi.

Hän karkaisi itsensä — hänen arkailunsa olivat nyt vain itsekkyyttä ja
siis voitettavat. Parasta oli toimia heti. »Mitä teet, se tee pian.»
Aamunsarastuksen ensimmäinen heikko kajo oli kohonnut taivaalle. Hän
ei saisi viivytellä tai muutoin ehtisivät ihmiset liikkeelle. Eikö
hän menisi laisinkaan ulos, vaan hirttäisi itsensä koukkuun oven
takana, kuten Copt Hallin vanha Piper oli tehnyt kymmenen vuotta
sitten. Ei se olisi kauheata niille, jotka hänet löytäisivät rouva
Piper oli saanut pyörtymiskohtauksen. Paljoa parempi olisi, että
hän hukuttaisi itsensä — siitä koituisi kaikkein vähimmän vaivaa,
ja sanottiin sen olevan helpon kuoleman... omituista, että hän niin
kovin arasteli kuoleman tuottamaa ruumiillista kipua. Hänen olisi
parasta hukuttautua lammikkoon. Rother oli tuskin kyllin leveä — hän
saattaisi menettää itsehallintansa ja ponnistella pois; mutta kun hän
kerran olisi kävellyt Bodingmaresin lammikon keskelle (kuten useimmat
hänen säätyisensä naapuriston miehet oli hän uimataidoton), ei hänen
muuta tarvinnut kuin etsiä riittävän syvä kohta. Mutta lehmät joivat
Bodingmaresin lammikosta, ja jollei hänen ruumistaan löydetty nopeasti,
saattaisi hän myrkyttää niiltä veden. Häntä värisytti ajatus, että
ystävälliset, säisyt lehmät, joita hän oli lypsänyt ja hoitanut,
joisivat surmansa hänen tähtensä... Hänen täytyi jättää paperi, jolle
kirjoittaisi ohjeita ruumiinsa löytämiseksi — oli myöskin pari, kolme
muuta seikkaa, jotka hän halusi sanoa... ja joitakuita esineitä, jotka
hän halusi antaa määrätyille henkilöille.

Hän nousi kankeasti polviltaan ja etsi lyijykynää ja paperia. Hänen
takkinsa taskussa oli lyijykynä, mutta hän ei voinut löytää mitään
paperia. Hänen täytyi käyttää Clemin hänelle lainaaman kirjan — nimeltä
»Croftonin serkut» — tyhjää etulehteä. Se oli tarina, jonka Clem
oli vuosia sitten saanut palkintona pyhäkoulusta ja jonka hän salli
Robertin ottaa mukaansa vuoteelle siltä varalta, että hän yöllä olisi
hereillä ja tuskittelisi. Oli sääli kirjoittaa siihen — mutta hän
kirjoittaisi vain lyijykynällä, joten Clem voi pyyhkiä sen kumilla pois.

Ei ollut paljoa kirjoitettavaa, sillä jälkisäädöksentekijällä oli
vähän jaettavaa. Campany's Hatchin huutokaupasta kertyneet rahat
olivat annetut Mabelille, ja hänen tarpeittensa vuoksi ei Bob ollut
säästänyt mitään palkastaan. Hänellä oli pari uusia saappaita, jotka
hän halusi lahjoittaa Clemille ne olisivat tälle kylläkin aivan
liian isot, mutta saattoihan sulloa paperia kärkiin; ja herra Beeman
saisi hänen raamattunsa. Kellonsa perineen, joka oli kuulunut hänen
isälleen, jätti hän Pollylle pienokaista varten. Sitten hän pani kirjan
pukeumapöydälle, laskien harjan sen päälle, jotta se pysyisi auki.

Värejä alkoi nyt hiipiä esille sarastuksesta — vaaleita, valottomia
värejä — vihreää, sinipunervaa ja rusohohteista, — kaikki heikkoja
ja himmeitä taivaalla ja puutarhassa. Kirsikkapuu ei enää riippunut
varjossa, vaan kohotti valkokukkaiset oksansa tummasta hennosta
rungosta. Robertin kurkkua kouristi. Nuo hohtavat oksat, jotka
kohosivat pehmeästä, kukkatuoksuisesta hämärästä, näkyivät vielä
jostakin käsittämättömästä syystä nuhtelevan häntä — ne olivat kuin
Aaronin umppuja ja kukkia kantava viheriöivä sauva.

Hän palasi huoneeseensa ja puki takkinsa ylleen. Hänen raamattunsa oli
tuolilla sängyn vieressä, ja hän otti sen käsiinsä. Leimuava tuomio...
katsoisiko hän, mitä sillä oli sanottavaa? Eihän sillä hänelle nykyisin
koskaan mitään sanomaa ollut. Hän avasi sen konemaisesti: »Kuka on
ryhtynyt tähän neuvoon Tyrosta, ylvästä kaupunkia vastaan, jonka
kauppiaat ovat ruhtinaita, jonka liikkeenharjoittajat ovat maailman
kunniakkaita? Sotajoukkojen Herra on sen määrännyt tahratakseen kaiken
kunnian ylpeyden.» Tuollaisia kohtia hän aina löysi, jos nykyisin avasi
kirjan sillä ei ollut hänelle mitään sanomaa. Hän selaili lehtiä jouten
ja ne kierähtelivät hänen kädessään kuluneina ja tahraisina kuukausien
tuskasta ja innoituksesta. Mitä tuolla etulehdellä oli? »Minä Albert
Slater olen lupautunut olemaan nauttimatta mitään väkijuomia kuukauden
aikana tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.»

Nuo sanat oli piirtänyt mies, jonka hän oli tavannut ensimmäisellä
lähetysmatkallaan — tiellä kotiin Goudhurstista. Hän kummeksui, mitä
hänelle lienee tapahtunut — hän ei ollut häntä senjälkeen paljoa
ajatellut. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Hän ei sitä koskaan saisi
tietää... Tuo mies oli hänet ensiksi opettanut nukkumaan ulkosalla —
hän muisti yöpymisen heinäru'ossa Cockshotin talon lähellä. Hän oli
senjälkeen viettänyt monet yöt ulkoilmassa... oi, se oli kesä, jota
hän ei juljennut ajatella — tuo ihmeellinen kesä kujilla, kentillä ja
kylissä. Hän oli tuntenut Jumalan rakkauden sydämessään, ja se oli
täyttänyt hänet riemulla, — hän oli ollut mies ilman häävaatteita
iloitsemassa hääsalissa lyhyen ajan ennenkuin hänet heitettiin ulos.

Hän laski raamatun kädestään. Herra Beeman pitäisi sitä ehkä arvossa ja
surisi häntä joskus — herra Beeman, jonka hääpuku oli niin oivallisesti
tärkkelyksellä jännitetty ja niin hohtavan valkoinen... Hän seisoi ja
katseli Natia. Suutelisiko hän lasta? Ei — se voisi herätä. Hänen oli
parasta lähteä niin meluttomasti kuin mahdollista. Hän toivoi, ettei
päivänsarastus ja ilmaan kohoileva kirsikkapuu olisi tehnyt hänen
mieltään niin murheelliseksi... pian hän olisi poissa niiden luota...
poissa niiden nuhtelusta. Tuuli nousi ja ravisteli ikkunan lyijytettyjä
ruutuja.




28.


Hän riisui kenkänsä mennäkseen portaita alas, istahti sitten
kynnykselle ja veti jälleen ne jalkaansa, huolellisesti nyörittäen ne
jälleen, ikäänkuin hänellä ei olisikaan ollut enää vain muutama sata
metriä käveltävänä elämänsä taipaleella. Päivänsarastus oli nyt alkanut
hehkua — se ei enää ollut vaaleaa kuin kirsikankukat; ensiksi punertui
taivaalle pitkiä rusojuovia, sitten hiipi ambrankeltainen valo Rotherin
rämeille ja leimusi joella, — tuuli kohosi jälleen ja puisteli puita.

Robert meni ulos vainiolle talon taakse. Sen kunnaalta hän saattoi
nähdä Bodingmaresin kartanon heinärukojen ja latojen keskeltä.
Hetki ennen auringonnousua oli niin kuulakkaan kirkas, että hän voi
erottaa ajan ja ilman kirjavoittamat kattotiiletkin. Omituisessa
auringottomassa hohteessa ja ehdottomassa hiljaisuudessa se oli kuin
joku kangastus — kuin joku unilinna. Sen takana hiukan idempänä oli
rykelmä raitoja ja leppiä lammikkoa reunustamassa; ja etäältä, mutta
hohtaen siinä omituisessa vetisessä kirkkaudessa, joka Rotherin
laaksossa tietää sadetta, erotti hän Kentin mäet ruutumaisine
peltosarkoineen ja hajallisine metsikköineen. Sitten äkkiä nousi
aurinko valaen kentille hulmehtivaa valoa, — vesijuonteet kiilsivät,
talojen ikkunat hehkuivat, metsä näkyi muuttavan väriä, ja lintujen
vaimennettu tirskuna puissa paisui lauluksi. Mustarastaan helähtelevä
sävel kuului orapihlajasta läheltä Robertia; jostakin syystä se
tuntui täyttävän hänet sydäntäsärkevällä kummastuksella... Soimauksen
tunnelma kasvoi; hän oli tähän asti luullut, että Clem oli ollut ainoa
elävä olento, jonka jättäminen häntä todella surettaisi, mutta nyt
hän huomasi, että oli katkeraa erota tästä Rotherin laakson tyynestä
seudusta, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänelle niin paljon
ja kuitenkin niin omituisen vähän.

Hänen kävellessään päivännousussa laajan pellon poikki ja hänen
varjonsa rientäessä hänen edellään kuolemaa kohti tunsi hän toivovansa,
että olisi rakastanut enemmän tätä seutua. Poikana ja nuorena miehenä
hän oli paremmin viihtynyt kapakassa kuin ulkona kedoilla ja oli
kesäilloin lähtenyt kujille vain jotakuta tyttöä halaillakseen. Ja kun
hän oli hyljännyt kapakat ja tytöt, ei hän vieläkään ollut kääntynyt
kedoille — hän kun Luojaa etsiessään arastellen epäili luotuja. Ja
kuitenkin tämä epäilty maaseutu oli ollut hänen lohtunsa kautta
tuon ihmeellisen vuoden... hänen mieleensä muistuivat jalanjäljet
kentiläisten kujien valkoisessa pölyssä, laajat päivänlaskua kohti
kallistuvat vainiot, kuun tavoin yössä välkkyvät lampareet, hämärässä
himmeinä häämöittävät kylät, joiden ääriviivoja elonkorjuun samea
sumu vaimensi, isojen, juhlallisten tähtien luoma loisto, yöäänien
ihmeellinen salaperäisyys — hiipivien eläinten äänien, veden loiskinan,
lintujen liverryksen...

Hänen ajatustensa ketju liikkui väliin hämmennyksen raskaan kuoren
alla. Ulkonaisesti hän yhä asteli typeränä, melkein eläimellisenä
kunniattoman kuolemaansa kohti karjalammikkoon päin; mutta hänen
rinnassaan kuohui sydän täynnä muistoja, haluja, sekavia päämääriä —
jotka nyt alkoivat jonkun salaperäisen toiminnan kautta vähitellen
pyrkiä kätköistään lähemmäksi pintaa.

Lammikko sijaitsi noin kolmanneskilometrin päässä Pookwellista
joidenkuiden raitojen ja leppien reunustamana. Isot keltaiset
kurjenmiekat avautuivat nyt ruo'istossa ja päivännousun valo
kellervöitti vedenpintaa. Se oli kauttaaltaan leimuavana hohteena,
ja kun Robert katseli sitä ylhäältä vainiolta, näkyi se yhtyvän
nuhteeseen, jonka hän ensiksi oli tuntenut kohdistuvan itseensä
kirsikkapuun riippuvasta valkoisuudesta ja joka nyt ikäänkuin tuli
jokaisesta puusta, jokaiselta kujalta, jokaisesta pensasaidasta,
lehvästä ja kukkasesta, lintujen kätketystä viserryksestä ja hulmuten
tulvivasta päivännousun rusosta.

— Menetkö sinä hukuttautumaan, Robert Fuller? Aiotko sinä olla
kuolleena meidän eläessämme? Joutuuko ruumiisi lepäämään vihertyneenä
ja limaisena tuon lammikon pohjalla? Etkö lähde tänä aamuna lypsämään
lehmiä? Etkö mene laittamaan tulta keittiöön? Etkö enää halua nähdä
aurinkoa? Etkö aio mennä pukemaan lapsukaistasi? Kenties se herää ja
itkee nyt, kun se on yksinään.

Hän seisoi lammen reunalla, näyttäen ahdistetulta ja häpeästä
nolostuneelta. Nuhde näkyi paisuvan hänen ympärillään, osuvan häneen
kedoilta ja päiväpaisteesta — häntä, sokeaa, takaisin kutsuvan
kauneuden nuhde.

— Kaiken ikäsi olen ollut täällä sinun nähtävissäsi, mutta sinä olet
tuskin koskaan tätä ennen edes vilkaissut minuun; ja nyt kun sinä
katselet — nyt sinä lähdetkin pois.

— Mutta minä en halua sinua — minä en välitä kauneudestasi. Minä en
huoli mistään ilman Jumalaa.

— Minä olen sinun Jumalasi. Etkö sinä Minua tunne?

Kedot ja maatalot ja auringonnousu kutsuivat nyt äänellä, jonka hän
oli kuullut Throwsin kappelissa, äänellä, joka vuosikausia oli häntä
milloin kiusannut, milloin riemastuttanut, raivostuttanut häntä ja
tehnyt hänestä hupsun.

— Minä olen sinun Jumalasi — etkö sinä Minua tunne? Luulitko Minun
olevan kaukana taivaassa, katselemassa sinua mittaamattoman taipaleen
takaa? Etkö sinä tiennyt, että Minä olen ollut kanssasi kaiken aikaa —
että joka kerta, kun katsahdit kedoille, ystävällisen veljesi silmiin
tai vuoteessa nukkuvaan lapseesi, katsoit Minuun?

Robertin ohimoita jyskytti, ja paksut valtimot hänen kaulassaan
tykyttivät raskaasti. Tyrmistyksen jäykistävä paino oli poissa — ja
sensijaan hän oli tuntevinaan sydämensä pakahtuvan...

— Miksi sinä pakenet luotani ja piiloudut kuin tyhmä kettu, joka ei
tunne omaa luolaansa? Miksi et sinä katso ja näe, kuinka kaunis,
kotoinen, uskollinen ja rakastava Minä olen. Sinä et pääse Minulta
pakoon. Vaikkapa astuisit alas helvettiin, niin Minä olen sielläkin.
Minä olen osa sinun murheistasi, niinkuin sinä olet osa Minusta.

— Mutta, Herra, Sinä olet heittänyt minut ulos.

— Kuinka Minä koskaan voisin heittää sinut ulos? Minä olen liitossa
sinun kanssasi niinkuin äiti on lapselleen vannoutunut. Vain oman
sielusi sumuissa sinä luulit Minut menettäneesi.

Liejussa lammikon äyräällä oli lintujen jalanjälkiä — hennot kynsien
jäljet painettuina pehmeään hiekkaan... Robert katseli niitä ja vapisi.
Sitten hän kohotti kasvonsa taivasta kohti, niin että niihin lankesi
päivännousun valo, joka säteili pilvien lomitse ja heijastui ylös
lammikon värähtelystä. Hänen kasvonsa olivat hikikarpaloiden, hänen
tuskanhikensä kostuttamat, ja ne kiilsivät päivännousussa tavoittaen
sitä kuin vettä, kunnes ne kirkastuivat ja hohtivat.

»Oi, Herra», huudahti hän, »oi Herra!»




29.


»Clem, Bob ei olekaan sytyttänyt tulta.»

Pollyn nuriseva ääni kuului portaita ylös Clemin korviin hänen
kiinnittäessään housujansa.

»Ehkei hän ole vielä mennyt alas.»

»Kello on jo yli kuuden.»

»Hän on kaiketi nukkunut sikeästi saatuaan hampaansa poisvedetyksi.»

Clem harppasi parin jalan levyisen sillakkeen yli ja avasi Bobin
oven. Huone oli täynnä päiväpaistetta, jota lankesi vuoteeseen, missä
pienokainen oli tyytyväisenä valveillaan, heilutellen käsivarsiansa.

»Hän ei ole täällä — hän on siis mennyt ulos.»

»Hm, tämä on ensi kerta, kun hän on unohtanut tulentekemisen, eikä hän
ole tuonut minulle hiiliäkään.»

Jokin koski Clemiin.

»Minä autan sinua», jupisi hän ja meni alas.

Hän kantoi Pollylle hiilet ja auttoi tätä tulen laittamisessa, ryhtyen
sitten sitä vartioimaan Pollyn rientäessä ylös pienokaista pukemaan.

Minuuttia myöhemmin hän kuuli parahduksen:

»Clem!»

»Mikä on?»

»Bob on mennyt hukuttamaan itsensä... On kirjoittanut sen tähän... Oi,
mitä meidän pitääkään tehdä?»

Clem riensi yläkertaan vapisten ja tyrmistyneenä. Hän tapasi Pollyn
seisomassa lipaston ääressä ja pitämässä kirjaa kädessään. Etulehti oli
töherretty täyteen Bobin hataralla käsialalla.

»En tahdo, että kauemmin kärsitte minun tähteni, minkävuoksi minä
hukutan itseni. Se on helppo kuolema. Älkää siis surko minun tähteni,
rakas Clem ja Polly. Mutta minulla on vaivaa päässäni...»

»Oi, niinhän sen tehdessään aina sanovat, niinkuin saa lehdistä lukea»,
huudahti Polly hysteerisesti.

Clem seisoi käsivarsi vaimonsa olkapäällä nojaten häneen koko
voimallaan, niin että Pollyn täytyi tukea itseään lipastoa vasten.

»No, älä pane sitä niin sydämellesi, poikarukka», lohdutti hän; »sehän
oli kai parasta. Hän on onnellinen nyt... sanoo, että me saamme pitää
lapsen... ja hän on jättänyt raamattunsa herra Beemanille...»

»Sitten hän saa itse mennä sen hänelle viemään!» huudahti Clem
raivoissaan. »Sillä tuolla hän tulee portilla.»

»Kuka? Herra Beemanko?»

»Ei, vaan Bob.»

Clem ryntäsi ovelle vavisten raivosta ja kiihtymyksestä. Murhe oli
vastavaikutuksen voimalla vaihtunut vimmaksi, ja ensi kertaa Robert
näki veljensä tulipunaisena ja kiukusta sähisevänä.

»Mitä tällä tarkoitat?» huusi Clem. »Mitä tarkoitat säikähdyttämällä
meidät tällä tavoin, — ja sitten kävelet portista sisälle niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut? Noilla metkuillasi sinä murrat meidän
sydämemme.»

Bob seisoi katsoa töllistellen häneen, suu avoinna.

»Tule sisälle, Bob», virkkoi Polly kyynelsilmin. »Sinun täytyy riisua
vaatteesi, koska ne ovat märät.»

»Ne on kuivat kuin pouta», huudahti Clement.

»Olen pahoillani», änkytti Bob; »olen kovin pahoillani teille
tuottamastani säikähdyksestä. Tein parhaani ehtiäkseni kotiin ennenkuin
olisitte nähneet, mitä olin kirjoittanut.»

»Sinä et siis upottanutkaan itseäsi!» virkkoi Polly.

»Enpä kai. Lähdin kyllä täältä hukuttautumisaikeissa, mutta päästyäni
rantaan osoitti Herra minulle kauneutensa.»

Oli lyhyt, vakavatuntuinen äänettömyys. Clem ja Polly katselivat
toisiaan.

»Hän näytti, että koko maailma oli hänen ja minä sen mukana ja
ettei hän milloinkaan sallisi minun lähteä... ja kaikki tämä minun
tuskani oli aivan sellaista kuin jos heräisi pää vuodevaatteiden alla
päiväpaisteisena aamuna ja luulisi olevan yön.»

»Siis tarkoitat... tarkoitat, Bob, ettet enää usko olevasi kadotettu?»

»Minä olin kadottanut Jumalan, eikä hän minua — kaiken aikaahan hän
kutsui minua, enkä minä kuullut, kun olin niin typerä... Pikemmin
lammas puree karitsaltaan pään poikki tai äiti heittää lapsensa
ulos ikkunasta kuin hän työntäisi sielun luotaan. Oi, minä olin
helvetissä... mutta myös hän oli siellä kanssani, vaikken minä sitä
ollenkaan aavistanut...»

»Merkitseekö tämä kaikki, että sinä olet jälleen kääntynyt?» kysyi Clem
epäilevästi.

»Minähän käännyin yhdeksättätoista kuukautta sitten — ainakin annoin
itseni silloin Jumalalle, ja vaikka minä tein syntiä, ei hän heittänyt
minua pois; mutta koko tämän ajan minulla oli päässäni kovin typeriä
ajatuksia hänestä, sillä ihan tähän aamuun asti minä luulottelin, että
hän oli vihainen Jumala, leimuavan tuomion Jumala niin sanoaksemme.
Mutta nyt minä näen, että hän on rakkautta... että hän on kaunis.
Hän on kedoilla kasvattamassa kukkia, viserryttämässä lintuja ja
nostattamassa lammikoiden pinnoille sen herttaisen, pienen, valkoisen
kukan... ja hän on paljoa kotoisempi kuin ihmiset luulevatkaan...»

Clem huomasi veljensä käsien vapisevan hänen seisoessaan leuka pystyssä
tuollaisessa haltioitumistilassa, jollaiset hänellä ennen olivat
tavallisia, mutta joita nyt ei ollut sattunut kuukausimääriin.

»Mikä sen sinulle osoitti, Bob, — noin yht'äkkiä?»

»Enpä tiedä. Minä vain seisoin siellä, ja jotakin tuntui särkyvän
sydämessäni — ja sitten minä ajattelin aivan toisin. Olin kuulevinani
äänen minua puhuttelevan — en kauheaa ääntä enkä papillista ääntä,
vaan sellaisen äänen, jolla puhutaan täälläpäin, aivan rauhallisen ja
silaamattoman. Ja se sanoi, ettei Jumala ole suljettuna meiltä pois
taivaaseen, vaan että hän on täällä alhaalla — vainioilla nuoren viljan
ohella ja kedoilla pienokaisiaan hoitelevien eläinten parissa, sinussa
ja minussa, — hänen seurastaan ei pääse pakenemaan — Ja sitten minä
ajattelin raamatun sanoja: 'Jos minä vuoteeni helvettiin rakentaisin,
niin sielläkin Sinä olet kanssani', ja minä käsitin, että siten minä en
koskaan voisi joutua helvettiin, koska ainoa helvetti, jota pelkäsin,
oli elää ilman Jumalaa.»

»No», sanoi Polly reippaasti, »tuota kaikkea sinun olisi pitänyt
ajatella aikaisemmin ja säästää itseltäsi ja jokaiselta muulta melko
paljon vaivaa. Mutta samapa se, koska olet tullut järkiisi, niin hyvä
on, ja nyt saat auttaa minua valmistamaan aamiaista.»

Robert totteli häntä auliisti. Clem jäi seisoman kuistille, tuijottaen
raitille mitään näkemättä. Pitkän aikaa hän seisoi nojaten ovenpieltä
vasten, kädet ristissä rinnoilla. Kerran hän sytytti piippunsa ja salli
sen sammua jälleen. Kun Polly oli häntä kahdesti käskenyt, toisen
kerran jokseenkin kiivaasti, meni hän sisälle aamiaiselle.

Aterioidessa Bob selosti ihmeelliset kokemuksensa vielä
seikkaperäisemmin. Pidättyväisyys oli aina ollut hänessä vain ohimenevä
ominaisuus, ja hän haasteli laajasti seikkailuistaan lammen partaalla,
niin että ainoastaan kielen, varsinkin hänen kielensä asettamat
rajoitukset estivät Clemin ja Pollyn saamasta tietää niistä yhtä paljon
kuin hän itse tiesi. Tämä uusi kokemusten sarja oli heille jokseenkin
yhtä käsittämätön kuin se vanhakin, mutta he näkivät, että hän nyt
oli onnellinen ja että hän oli päässyt epätoivostaan, joten he olivat
kiitolliset — ja koettivat osoittautua mahdollisimman myötätuntoisiksi.

»Minä tunnen, etten tosiaankaan koskaan voi maksaa Herralle kaikkea,
mitä hän on minulle tehnyt», sanoi Robert. »Minun täytynee kertoa
kaikille ihmisille, että hän on rakkauden Jumala ja pelkkää rakkautta.»

»Ka, Bob», virkkoi Clem vakavasti, »sinun täytyy jättää muut ihmiset
rauhaan. Et voi jokaisen kääntymyksesi jälkeen mennä saarnailemaan
evankeliumia.»

»Mutta minä näet saarnasin ankaraa evankeliumia ensi kerralla: minä
julistin, että Kristus kuoli valittujen edestä ja että kaikki muut
palaisivat helvetissä. Kaiken aikaa minä näet esitin Jumalaa väärässä
valossa, ja minun on mentävä se asia korjaamaan.»

»Sinä jätät sen nyt ainakin toistaiseksi.»

»Mutta minä en voi sitä jättää, kun kerran olen puhunut hänen
rakkauttaan vastaan. Minun täytyy mennä sanomaan herra Beemanillekin,
että hän on erehtynyt.»

»Voit mennä sanomaan herra Beemanille mitä ikinä haluat — minä annan
sinulle sitävarten vapaapäivän, — mutta sinun tulee jättää muut
ihmiset rauhaan, jo siitäkin syystä, etteivät ne sitä sinulta nykyisin
sietäisi; sinun on muistettava, että kaikki naapurit ovat sinua
vastaan, Bob.»

Bob tukki suunsa, mutta Clem tunsi itsensä hänestä vielä varsin
levottomaksi. Hänen veljensä taipumus aikaansaamaan pahennusta
herättävää hälinää kaikesta, mitä hänelle tapahtui, olipa se hyvää
tai pahaa, oli otettava laskuihin, ja hän tiesi, kuinka vaarallinen
saattoi olla tuo hytkähdyttävän haltioitunut mielentila, jossa hän sen
erilaisuudesta huolimatta näki Bobin nyt olevan.

»Meidän täytyy pitää häntä silmällä pari päivää», sanoi hän jälkeenpäin
Pollylle, »Hänen muka täytyy kertoa kaikki jokaiselle.»

»Kyllä hän olisi aikamoinen pöllö, jos taas aloittaisi sen kaiken
uudestaan.»

»Sitäpä minä juuri sanon — koko naapuristo on häntä vastaan, kuten
luonnollista onkin; ne eivät häneltä enempää sellaista siedä.»

»Eivät suinkaan — ja oletko kuullut että Hanna Iden on palannut?»

»En, — onko hän?»

»On ja Darius myös. Mandie Pont kertoi minulle. Jos Bob näkee Hannan,
niin ehkä sekin sotku alkaa uudestaan.»

»Bob on häneltä turvassa, siitä olen aivan vanna.»

»Minä en ole. Sellaisesta miehestä kuin Bob ei missään suhteessa voi
olla aivan varma. Minä en soisi hänen nytkään sitä Hannaa paljoa
näkevän.»

»Sinä puhut naisten tapaan, muijaseni, — luulet, ettei kukaan meistä
voi koskaan täydellisesti päästä irti jostakusta teistä. Mutta Bob on
kunnon mies, ja vaikka minä toivoisin hänen uskontonsa olevan hiukan
tyynempää, arvelen, että se on hyvä uskonto ja pitää hänet oikealla
tiellä.»

»Sitten se tekisi nyt, mitä se ei ennen tehnyt. Joka tapauksessa olen
iloinen, että hän on jälleen reipastunut ja katselee asioita hiukan
luonnollisemmalta näkökannalta. Ensiksi hän ei muuta kuin murehti,
että jokainen oli menossa helvettiin, paitsi hän itse, ja sitten hän
murehti, ettei kukaan mennyt helvettiin, paitsi hän. Nyt hän näkyy
saaneen järkevämmän vakaumuksen. Mutta, kuten sanot, täytyy meidän
pitää häntä silmällä, eikä luullakseni haittaisi, että hän jäisi minun
luokseni täksi aamuksi perkaamaan hillomarjat.»




30.


Clem jätti Bobin kernaasti vaimonsa pariin. Hänellä oli tänä aamuna
liian paljon hommaa pitääkseen Bobia silmällä, ja hän saattoi luottaa
siihen, että Polly osasi estää hänen veljensä millään tavalla
tekemästä itsestään narria. Kunhan Bob vain käyttäytyisi sopivasti ja
pysyisi levollisena, saattaisivat asiat kääntyä nyt parempaan päin.
Ainakin hän nyt oli onnellinen ja järkevä — järkevämpi kuin oli ollut
kääntymyksestään asti. Kunhan hän vain tätä jatkaisi, niin ehkä Mabel
nähtyään, kuinka hänen miehensä oli parantanut tapansa, voisi jonkun
ajan perästä ajatella palaamista hänen luokseen...

Näin maalaili Clemin mielikuvitus hohtavia tauluja hänen ahertaessaan
työssään sinä aamuna ja hänen kävellessään kylään, jossa hänen oli
käytävä Pepperin luona hevoskaupoissa, — tauluja, jotka kaikki tyynni
tummenivat hänen palatessaan kartanolle ja tavatessaan Pollyn häntä
siellä odottelemassa.

»Hän on tullut herra Robertia hakemaan», selitti Pickdick. »Minä
sanoin, että te olitte mennyt kirkonkylään ja että hän kenties oli
teidän kanssanne.»

Clem huokasi.

»Minä en ole häntä nähnyt. Miksi et pitänyt häntä paremmin silmällä,
Polly?»

»Minä vain juoksin katsomaan munia sillä välin, kun vesi kiehui, ja
hän perkasi pieniä vihriäisiä karviaismarjoja — ja palatessani hän oli
poissa, kun oli saanut marjat peratuiksi; minä siis ajattelin, että
ehkä hän olisi kartanossa.»

»Häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna», sanoi Pickdick

»Sitten en voi ymmärtää, mihin hän on mennyt.»

»Minä kyllä voin», sanoi Clem, taaskin huoahtaen.

Hän oli muistanut, että tänään oli Salehurstissa markkinat.

»Mihin sitten?»

»Se pahuksen hupsu on lähtenyt Salehurstiin. Hän kertoilee siellä
niille juurta jaksain uudesta kääntymyksestään. Lempo soikoon! Mikset
pitänyt hänestä vaaria, muijaseni?»

»Minä poistuin vain viideksi minuutiksi — enkä voinut aavistaakaan,
että kukaan ihminen olisi voinut ne karviaismarjat niin nopeasti
perata.»

»No, minun täytyy joka tapauksessa lähteä hänen perästään; ihmiset
eivät siedä hänen saarnailuaan kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut,
— tekevät kenties hänelle jotakin pahaa.»

»Odota, kunnes olet syönyt päivällisesi, Clem.»

»Ei — minä lähden nyt ja pakotan hänet käyttäytymään järkevästi, jos
voin. Hän on muutamissa suhteissa kuin lapsi, se Bob, ja pelkään, että
hän saattaa itsensä ikävyyksiin.»

Hän lähti heti. Päivä oli kuuma, mutta hän astui ripeästi ja oli pian
ehtinyt tienhaaraan Salehurstin ulkopuolelle. Oli vain pikkumarkkinat,
eikä hän vielä ollut tavannut ketään, mutta täällä hän näki
linjaalirattaiden tulevan häntä vastaan. Ajaja huusi hänelle matkan
päästä:

»Tekö siellä, herra Fuller?»

»Minä kyllä, herra Cox.»

»Olin tulossa teitä noutamaan — veljenne on taas aloittanut
saarnailemisensa, ja pelkään, että sattuu ikävyyksiä.»

»Minä olin juuri matkalla häntä etsimään.»

»Hypätkää sitten kärryihin, niin minä kyyditsen teidät paikalle.»

Clem astahti pyörälle ja hyppäsi ajopeleihin. Cox käänsi hevosensa pään
Salehurstia kohti.

»Minä tiesin, että ainoastaan te kykenisitte hänet estämään,
minkätähden päätin lähteä teitä noutamaan. Minä tein parhaani, mutta
hän oli niin innokas kertomaan niille kaikille jostakin ihmeellisestä
asiasta, joka oli hänelle tapahtunut; hän ei näkynyt ollenkaan
ajattelevan, etteivät ihmiset siedä semmoista hänenlaiseltaan — pyydän
anteeksi.»

»Bob on mainio mies», virkkoi Clem, »mutta hänen sietäisi olla
järkevämpi».

»Nähtävästi hän on jälleen tullut uskovaiseksi», sanoi Cox. »Olin
kuullut, että hän oli kaiken sellaisen lopettanut, koska luuli olevansa
kadotettu. Mutta nyt hän sanoi, että Jumala näyttäytyi hänelle jälleen,
rakkauden Jumalana, ja mitä muuta lienee sanonutkaan. Ihmiset eivät
sitä siedä.»

»Olivatko alkaneet käydä raa'oiksi?»

»Oh, ainoastaan jotkut hänelle huutelivat... Mutta ne mustalaiset
ovat jälleen liikkeellä; minä näin Darius Ripleyn kuuntelemassa,
ja Dariushan on uhannut kostaa Bobille, että tämä toimitti hänet
seitsemäksi kuukaudeksi kruunun muonaan.»

»Minä en ole siitä kuullut; eikä muuten Bob häntä telkien taakse
toimittanut — hänet vangittiin koiranvarkaudesta.»

»Niin mutta jollei Bob olisi aiheuttanut sitä hälinää ja poliisit
saapuneet, niin ei Ripleytä olisi pidätetty. Sen Bobin jutun yhteydessä
poliisit pääsivät hänen jäljilleen. Jos tapahtuu jotakin ilveilyä,
niin Darius tekee sen pahemmaksi — ja sitäpaitsi on muita mustalaisia
liikkeellä.»

Clem näytti säikähtyneeltä.

»Luuletteko, että — että ne tekisivät hänelle jotakin pahaa?»

»Oh, älkää olko huolissanne, — pahin, mitä ne tekisivät, olisi, että ne
uittaisivat hänet.»

»Minä en salli Bobia uitettavan.»

»Kenties ehdimme ajoissa sen estääksemme — eipä niin, että voisimme
mitään, jos rymäkkä on alkanut, mutta jos ne vain ilkkuvat ja huutavat
ja te saatte Bobin perääntymään...»

»Hän ei minun tähteni peräänny... Mitä tuo on?»

»Missä?»

»Tuolla alhaalla nevalla — ikäänkuin joukko ihmisiä juoksisi.»

»Se on sitä — siellä ne ovat. Taidamme tulla liian myöhään, ehkä ne
ovat käyneet käsiksi veljeenne.»

Hän pysähdytti äkkiä hevosensa, ja he molemmat hyppäsivät rattailta. He
olivat juuri ehtineet sillalle aseman mäen alapuolelle, missä Rother
juoksee tien alitse ja kääntyy pohjoiseen Dudwellin jokea kohti.
Puolisen kilometrin päässä oli pieni vierivä ihmisjoukko liikkumassa
rämeellä. Keskusta oli hyvin tiivis, taaja, tumma ryhmä, mutta sivuilta
se harveni ja hajaantui, kutistui ja laajeni, vaihdellen muodoltaan
ympyrästä pitkäksi soikioksi.

Clem ei eläessään ollut juossut niin nopeasti — hän jätti kauaksi
taakseen Coxin, joka oli hiukan kömpelömpi. Hän saavutti kansajoukon,
kun se vielä oli jonkun matkan päässä paikalta, missä Rother laajenee
ja syvenee Bugshullin myllyn yläpuolella. Oltiin ilmeisesti matkalla
myllylammikolle. Clem ei voinut erottaa huutoja, vaan sekavaa melua
ja raskasta juoksuntöminää, ikäänkuin silloin, kun Salehurstin
»yhdistyneet» ryntäävät kentällä jalkapallokilpailussa ja Etchinghamin
joukko perääntyy asemiltaan heidän edellään... Ensiksi hän tunsi
jotakin huojennusta havaitessaan, että heitä oli niin vähän; eiväthän
toki Salehurstin säädylliset tilalliset voisi yhtyä moiseen ilveilyyn,
vaikka sen ehkä sallisivatkin, — mutta kun hän pääsi heitä lähemmäksi,
huomasi hän, että hänelle olisi melkein yhtä toivotonta taistella
kahtakymmentä kuin kahtasataakin miestä vastaan. Siinä oli markkinaväen
raaempaa ainesta — mustalaisia (joiden joukossa hän ei kuitenkaan
nähnyt Dariusta), nuoria räyhäileviä työmiehiä ja maalaisrenkejä sekä
pari, kolme pienemmän vuokratilallisen poikaa.

»Seis», huusi Clem, »seis!»

Kukaan ei hänestä välittänyt, eikä hän muuta voinut kuin juosta
toisten rinnalla läähättäen ja rukoillen. Keskustana oli tiiviisti
yhteenlyöttynyt joukko — siellä ei ollut mitään rynnistelyä; kaiketikin
Bob alistui kohtaloonsa, joko valtioviisaudesta tai luultavammin
vakaumuksesta.

»Seis!» huohotti Clem. »Päästäkää hänet irti. Hän ei ole tehnyt teille
mitään pahaa. Te olette kirottu räyhääjäjoukko.»

»Pidä kitasi kiinni», sanoi Stan Shovell juostessaan lähellä, »tai ehkä
me paiskaamme sinut hänen perästään».

»Lopettakaa, herra Clem», hillitsi Cox, joka nyt oli heidät
saavuttanut. »Hyödytöntä puuttua asiaan. Ne eivät tee veljellenne
mitään pahaa, jos hän menee tyynesti.»

»Ne hukuttavat hänet.» »Ei, eivät ne sitä tee — ne vain aikovat häntä
hiukan uittaa, mikä tekee hänelle äärettömän hyvää, meidän keskemme
sanoen.»

»Voi kamalaa», huohotti Clem, »voi kamalaa!»

He olivat vihdoinkin päässeet lammikolle — sille laajentumalle, johon
kuvastuu Bugshullin mylly lombardilaisine poppeleineen. Ratas ei ollut
käynnissä, joten ei ollut vaaraa, että Robert painuisi veden alle ja
hukkuisi, mutta Clemiä raivostutti ajatus siitä, mitä tapahtuisi. Hän
äkkäsi äkkiä veljensä, horjuvan, pörröisen miehen... ja sitten Robert
hänen kauhukseen aikoi rynnistellä. Kylmän ulapan näkeminen, jonka
syvyyttä hän ei tuntenut, täytti hänet kuolettavalla pelolla.

»Päästäkää minut!» parkui hän. »Päästäkää minut!» Clem ryntäsi häntä
kohti, mutta häneen tarttuivat Haiselmanin Cox ja Stan Shovell. Hän
taisteli heitä kumpaakin, niin ystävää kuin vihollistakin, vastaan yhtä
vimmatusti. Sitten kuului äkkiä iso molskahdus, ja hän asettui.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Jokainen tuijotti paikkaan, mihin Robert
oli hävinnyt. Vesi leveni yhä laajemmissa renkaissa...

»Hän on hukkunut», huudahti Clem.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Robert näyttäytyi, seisoen
vyötäisiinsä vedessä hullunkurisena kuvatuksena, hiukset riippumassa
silmille, ja vesi valui hänen suustaan, kun hän kakisteli ja
pärskytteli.

Äyräällä seisovat miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun.

»No, Robert Fuller — saarnaa nyt meille Jumalan hyvyydestä.»

»Oletko pelastettu?»

»Hän on ainakin pesty.»

»Vetäkää hänet maalle ja työntäkää uudestaan veteen.»

»Ei — hän on saanut kyllikseen.»

»Kolme kertaa on oikea annos.»

»Tarttukaa häneen kepillänne, hän ei voi päästä pois.»

»Ei, seisokoon hän tuolla ja saarnatkoon meille.»

»Hän sanoo, että Jumala on kaikessa. Oletko tavannut hänet vedestä,
Bob?»

Robert avasi suunsa.

»Nyt hän aloittaa.»

Verivirta syöksähti äkkiä Robertin suusta.

»Hyväinen aika, olette häntä loukanneet!»

»Auttakaa hänet maalle — emme saa häntä tappaa.»

»Ei se mitään — hänen nenänsä vain vuotaa verta.»

»Ei — sitä tulee sisuksista. Hän ei olisi saanut sillä tavoin
rynnistellä.»

Robert ponnisteli hitaasti vedestä rantaäyrästä kohti, tarttui kahteen
ruohontöppääseen kiskoakseen itsensä ylös ja kaatui sitten tunnottomana
kasvoilleen ollen vielä puoliksi vedessä.




31.


Hänet tuotiin kotiin Coxin rattailla tämän ja Clemin väliin tuettuna.
Hän sanoi voivansa paremmin, mutta heidän Pookwelliin päästessään
olivat hänen kasvonsa harmaat. Jättäen hänet Clemin ja Pollyn huostaan,
Cox ajoi noutamaan lääkäriä.

Clem auttoi veljeään riisumaan märät vaatteensa ja hoivasi hänet
vuoteeseen. Jotkut liikkeet näkyivät tuottavan hänelle suurta,
tuskaa, ja Clem pelkäsi, että joku sisäelin oli vioittunut. Hänen
levottomuuttaan ja sääliään sumensi yhä vimma; hänestä tuntui, ettei
hän koskaan voisi unohtaa vaikutelmaa, jonka sinä päivänä oli saanut
lähimmäisistään, ettei enää koskaan voisi heitä kohteliaasti tervehtiä
torilla. Tosin kyllä oli Bobin pyöveleinä ollut vain kourallinen
roskaväkeä, mutta arvokkaat maanviljelijät ja ammattilaiset olivat
seisoneet vieressä ja sallineet heidän tehdä, mitä halusivat; he
olisivat melkein varmaan voineet ehkäistä heidät, jos olisivat
tahtoneet, mutta — Coxia lukuunottamatta — he eivät olleet tahtoneet,
olivat luultavasti mielellään nähneet Bobia rangaistavan... »Uittaminen
tekee hänelle erinomaisen hyvää», oli myöskin Cox sanonut.

»Älä näytä noin hurjalta, poikaseni», virkkoi Bob, Clemin peittäessä
hänet lakanalla jännitetyin vapisevin käsin. »Sehän oli tarkoitettu
vain kujeeksi, minä kuulin useimpain heistä vain laskevan törkeää
leikkiä.»

»Kaunista leikkiä — samanlaista kuin koira leikkii lampaita
hätyytellessään.»

»No, sen mielestä se on leikkiä kumminkin.»

»Miltä tuntuu nyt, Bob?»

»Hiukan omituiselta... Minä tunnen tuskaa.»

»Tohtori saapuu tuossa tuokiossa.»

Lääkäri tuli ja tutki Bobia. Pari kylkiluuta oli taittunut ja
lisäksi oli sisällisiä vammoja. Tuska kävi joka minuutti yhä
sietämättömämmäksi, ja ennenkuin lääkäri lähti, antoi hän hänelle
jotakin unilääkettä.

»Luuletteko hänen tulevan pian paremmaksi?» kysyi Clem-poloinen, kun he
olivat lähteneet huoneesta.

»Pelkään, että hän on pahoin loukkaantunut. Enhän voi sanoa mitään
varmasti — hän on nuori ja vahva, — mutta luulen, että minun tulee
valmistaa teitä siihen, että tauti saa vakavan käänteen.»

»Tarkoitatteko, että hän kuolee?»

»Hän on varsin suuressa vaarassa. Otatteko te ja vaimonne hoitaaksenne
häntä? Minä lähetän tänne illalla piirin sairaanhoitajattaren — voidaan
tarvita ruiskutuksia.»

Clem istahti kurjana portaille.

»Reipastukaa», kehoitti lääkäri, »hän saattaa toipua». »Sellainen
menettely on häpeällistä — hiton häpeällistä.» »Olen aivan samaa mieltä
kanssanne, ja teidän sijassanne minä hänen toinnuttuaan yrittäisin
ottaa selvää, tietääkö hän, keitä ne olivat, jotka hänet tällä tavoin
runtelivat. Jonkun tulisi siitä joutua vankilaan. Itse ette kai paljoa
nähnyt?»

»En — ainoastaan uloimmat heistä. Minä näin pari, kolme, juuri kun
he kaikki pötkivät tiehensä, sittekun Bobille oli käynyt huonosti,
mutta siinä metakassa ei tietysti voinut saada selvää, mitä oikeastaan
tapahtui.»

Lääkäri tuumi, tulisiko hänen ehdottaa, että lähetettäisiin noutamaan
potilaan vaimoa, mutta hän tiesi, että asia oli arka, ja jätti sen siis
nuoren Fullerin harkintaan.

Clem jutteli siitä Pollyn kanssa, ja he päättivät heti lähettää
noutamaan Mabelia. Kaikesta huolimatta oli hän edelleenkin Bobin vaimo
ja kaikki sovinnaiset perinnäistavat vaativat, että hän nyt tulisi
Bobin sairasvuoteen ääreen.

Mabel sai siis pian sähkösanoman, jollaisia hän itse oli niin kerkeä
lähettelemään, ja seuraavana aamuna hän oli Pookwellissa, kovin
kuumeisena ja kyyneltyneenä, mutta aivan lempeänä Bobia kohtaan, joka
nyt oli voittanut puolelleen koko hänen ruumiillisen säälinsä.

Hän lepäsi omituisen murtuneessa asennossa vuodevaatteiden alla,
jotenkuten osoitti hänen asentonsa täydellisesti särkynyttä ruumista.
Hänen poskillaan oli kaksi kovaa punaista väritäplää, ja silmät
kiiluivat levottomina.

»Terve, Mabel...» sanoi Bob hänet nähdessään, mutta hän ei näkynyt
kykenevän enempää puhumaan. Mabel istui hänen vieressään kymmenkunta
minuuttia, pidellen hänen kättänsä, nousi sitten lääkärin tullen ja
suuteli hänen kuumaa poskeaan ennenkuin lähti.

Seuraavat kaksi vuorokautta pidettiin häntä varsin paljon rohtojen
vaikutuksen alaisena, sillä tuska oli kova. Parina selkeänä välihetkenä
hän puhutteli Clemiä. Kerran hän sanoi:

»On hyvä Mabelille, että minä kuolen, — en laisinkaan ajatellut sitä
muuttaessani mieleni hukuttautumisestani... ehkä minun olisi pitänyt
muistaa häntä, mutta sydämeni oli niin täynnä, etten voinut ajatella
muuta kuin kuinka ihanaa oli elää kauniissa maailmassa.»

Toisella kertaa hän pyyteli anteeksi veljeltään:

»Minä tiedän, ettet sinä ja Poll olisi suoneet minun lähtevän puhumaan
ihmisille siitä, mitä minulle oli tapahtunut... mutta istuessani tuolla
auringon paistaessa minuun ja pieniin viheliäisiin karviaismarjoihin
lautasella... ja kun näin ulkona sinisen taivaan ja valkoiset ja
keltaiset kukkaset... silloin tuumin, että minun täytyi mennä kertomaan
jokaiselle, että Jumala on rakkaus ja että kaikki ihana on osa hänen
rakkaudestaan ja ettei oppi vihasta ja helvetistä ja muista kauheista
asioista ole totta... Hän sanoi: 'Katsokaat liljoja' — sehän merkitsee:
'katsojaa kukkia — satakaunoja, päivänkakkaroita, maitokeijuja ja
muita...'»

Clem ei voinut saada häneltä mitään tietoja, jotka olisivat voineet
johtaa hänen hätyyttäjiensä vangitsemiseen.

»Sehän oli heidän karhunleikkejään... he olivat kuin vasikkajoukko...
Minä en pannut merkille ketään erikoisesti — ja olihan se vähän omakin
syyni... minun ei olisi tullut niin rynnistellä... mutta minä pelkäsin
niin kauheasti hukkumista.»

Kun toisen päivän illalla kävi varsin varmaksi, että hän kuolisi, kysyi
Clem häneltä, halusiko hän Clemin ja Pollyn pitävän lapsen, yhä sillä
edellytyksellä, ettei Mabel sitä tahtonut, mikä oli luultavinta.

»Tietenkin te saatte hänet pitää. Hän on enemmän teidän kuin minun.»

»Bob — ethän tahtone — tahtoisitko, että kasvattaisimme hänet sinun
uskonnossasi?»

Robert oli hetkisen ääneti, katsellen vaaleata taivasta, jonka lävitse
kuulsi sammuva auringonlasku. Sitten hän sanoi hitaasti:

»Jos tiedätte helpomman tien Jumalan luo kuin mitä omani on ollut, niin
neuvokaahan se hänelle.»

Clem tunsi jotakin kovaa ja tukehduttavaa nousevan kurkkuunsa. Hän
ojensi kätensä ja laski sen Bobin kädelle, joka oli aivan ruskea ja
känsäinen, mutta nyt oli omituisen avuton hänen omansa alla.

»Oi, Bob, tuntuu sanomattoman kovalta, että sinä kuolisit keskellä
toukokuuta.»

»Epäilemättä se tuntuu kovalta, koska minä olen saanut takaisin
elämänhaluni, kuten sinä sanoisit... ja, Clem, minusta tuntuu kauhean
kummalliselta, kun tämä tuska ja tohtorin antamat rohdot ja kaikki...
Enkä tahtoisi kuolla, se peloittaa minua, — mutta minusta tuntuu, että
jos menen Herran Jumalan luo, niin menen kaiken sen keskelle, mikä
on elävää... Jos olen hänen kanssaan, niin en koskaan voi menettää
toukokuuta... Oi, kun ajattelen, kuinka hän kutsui minua kaikki nämä
menneet vuodet ja minä juoksin pois säikähtyneenä kuin typerä lammas,
— sanoin näyttäväni hänelle... Oi, kyllä hän on näyttänyt minulle —
saavuttanut minut ja vienyt minusta voiton. Hän voisi nauraa minulle
iankaikkisesti.»

Ja sairasvuoteeltaan yhtyi Bob heikosti Jumalan nauruun.

Clem luki hänelle raamattua silloin tällöin, muttei hän jaksanut
paljoa kuunnella, ja lopun lähestyessä — kolmantena iltana — hän
oli aivan tiedoton armeliaan lääkkeen vaikutuksesta. Clem, Mabel,
Elizabeth ja Polly, viimemainitulla pikku Nat sylissään, olivat
huoneessa hänen kuollessaan. Muttei hän nähnyt ketään heistä. Oli
hämärä, toukokuun lämmin usva riippui puutarhassa, puut ja kukkaset
olivat liikkumattomina harmaassa valossa. Robert virui vuoteessa,
kasvot ikkunaan päin, hengittäen raskaasti. Äkkiä hän vavahti
hiukan, hengitys muuttui hetkiseksi luonnollisemmaksi, ja hän jupisi
joitakuita epäselviä sanoja, jotka kuulostivat kuin hän olisi
virkkanut »kummallisia unia» ja »puiden varjoja tiellä». Sitten hänen
hengityksensä kerääntyi syväksi huokaukseksi... ja lakkasi.




32.


Hänet haudattiin Throwsin kappelin kirkkomaahan, jossa hänen isänsä
lepäsi. Hautajaiset tapahtuivat varhain aamulla, sillä omaiset eivät
halunneet »kansajoukkoa töllistelemään». Salaisuus säilyi hyvin, eikä
haudalla ollut muita kuin sukulaiset.

Paikkakuntalaisten mielipide Robertista oli melkoisesti lieventynyt.
Hänellä oli parempi maine kuoltuaan kuin hänellä oli ollut koskaan
eläessään. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, ettei hän ollut sanonut
tai tehnyt mitään vainoojiensa vangituttamiseksi. Hän oli kuollut
syyttömänä uhrina, vaikka muutoin epäkunniakkaasti. Pidettiin
tietenkin tutkinto, mutta se ei johtanut muuhun kuin lausuntoon, että
»joku tai jotkut tuntemattomat henkilöt olivat syypäät miesmurhaan».
Kukaan todistajista, jotka jotenkuten selvisivät ruumiintarkastajan
kysymysverkosta, ei tahtonut tunnustaa vainajaan koskeneensa. »Siinä
oli joukko miehiä ilveilemässä eikä tietysti voinut nähdä miten kaikki
kävi.» Lopuksi oikeus peruutti syytteen Robertin taposta, selittäen
asian törkeäksi leikiksi, — »liian pitkälle mennyttä pilaa» oli
otsikko, jonka alla paikalliset sanomalehdet asiasta kertoivat.

Illalla ennen hautajaisia olivat Clem ja Polly sisustaneet haudan
myöhäisillä kevätesikoilla, käenkaalilla ja voikukilla. Ne olivat
vielä jokseenkin tuoreita, kun Bobin arkku laskettiin niiden päälle,
koristettuna kahdella seppeleellä erilaisista valkoisista tekokukista,
sidottuina mustilla hamppusäikeillä. Toinen niistä oli leskeltä,
toinen muilta omaisilta. Ne tiesivät melkein haaveellisen aulista
tuhlaavaisuutta, koska ne olivat haudattavat ruumiin kanssa, sillä Jim
toivoi, ettei Bobin kumpua millään ehdolla tehtäisi silmäänpistäväksi
hautajaiskoristuksilla — »ehkä myöhemmin, kun ihmiset ovat hiukan
unohtaneet, voimme pystyttää kiven». Niinpä nämä kaksi kukkakauppiaan
keinotekoista mestarinäytettä menivät hautaan kuin joku muinaisaikainen
uhri vainajille. »Alati surevalta leskeltä — ei menetetylle, vaan
ennemmin poistuneelle» ja »Hellimmin tervehdyksin ja myötätunnoin
äidiltä, Jimiltä, Maryltä, Clemiltä ja pikku Natilta isälle, joka on
mennyt enkelien pariin».

Oli synkähkö aamu; kalpeita valoviiruja näkyi harmaalla taivaalla.
Orapihlaja esiintyi melkein huikaisevan valkoisena matalalla riippuvia
pilviä vasten, ja voikukkaketojen kellervyyttä tummensivat kesäkuun
varhaiset hierakat. Vieno tuuli huokuili Rotherilta tuoden mukanaan
salaperäistä veden tuoksua.

Herra Vine seisoi haudan pääpuolella ja lausui rukoukset, joihin
sisältyivät kaikki muut paitsi Robert. Mabel seisoi lähinnä häntä,
suruharsot liehuen tuulessa. Hän näytti varsin sirolta ja sievältä
surupuvussaan, joka oli kalliilla hihnalla ostettu Bulverhythestä.
Kyyneleet heruivat hänen silmäkulmistaan... jostakin epämääräisestä
syystä hänellä oli rukouskirja kädessään. Pollykin itki, mutta Clemin
silmät olivat aivan kuivat; hän näkyi itkeneen kaikki kyyneleensä
neljänä kaameana päivänä Robertin kuoleman ja hautajaisten välillä...
Nyt häntä liikutti enää vain yksi tunne — suuttumus Marya kohtaan
siitä, ettei tämä ollut ostanut uutta surupukua, vaan käytti sitä
vanhaa ja tiukkaa, joka hänellä oli ollut isän hautajaisissa...
Kaiketikaan hän ei katsonut maksavan vaivaa Bobin tähden tuhlata
rahoja. Clem ja Polly olivat säästelemättä pukeutuneet ihkasen
uusiin mustiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän. Tavallisen
kankean, matalakupuisen huopahattunsa asemesta oli Clemillä
pehmeäreunainen hattu, jossa hän villatukkaisine päineen näytti
italialaiselta posetiivinsoittajalta... Hän hypisteli ja rutisteli
sitä hansikkaittensa mustilla kiiltonahkasormilla, kun hän siinä
tuijotti Maryyn, jonka röijyä kiinnitti hänen laajalle povelleen iso,
maahanpaniaistuntuinen hakaneula...

... Ja tuossa haudassa lepäsi Bob, joka oli istuskellut sänkynsä
laidalla isossa, matalakattoisessa huoneessa kertoillen hänelle
_miehen_ elämän salaisuuksia ja seikkailuja, — Bob, joka oli herättänyt
pahennusta »Woolpackissa» ja »Royal Georgessa», pannut vetoa
shillingeissä ja juonut tuopittain, pelannut Lingfieldin kilpa-ajoissa
mustalaisten kanssa, lainaillut Clemin rahoja... ja rakastanut Hanna
Ideniä... Ja Clem oli katsellut Bobia, kun hänet oli iskenyt maahan
polvilleen se voima, jota hän kerran oli uhmannut, kunnes hänen
entisestä ylpeydestään ja korskeudestaan ei ollut enää mitään jäljellä
ja hän oli päättänyt päivänsä sen pienen veljen palvelijana, jota hän
oli opettanut ja halveksinut. Tähän tomuun oli päättynyt _miehen_
retki, tälle yksinäiselle vuoteelle oli _rakastaja_ vaipunut...

Hänen ajatuksensa olivat harhailleet pois Marystä ja tämän virheistä,
ja kun ne palasivat, havaitsi hän hautajaissaaton olevan hajoamassa.
Tällä kertaa ei ollut mitään ajureita tilattu; he kävelivät kaikki
takaisin ryhmissä ja parittain — ensimmäisinä Mabel ja Elizabeth,
sitten Jim; Harry Wheelsgate ja Mary, ja kaikkein viimeiseksi Clem
ja Polly hiukan arkoina herra Vinen seurassa, joka käveli heidän
kanssaan kadun päähän asti. Hän jutteli ilmasta ja sadosta ikäänkuin
poloinen Bob, joka oli ylinnä heidän ajatuksissaan, olisi jotenkuten
muuttunut sopimattomaksi puheenaiheeksi, — ja Clem tiesi, että ne
kotonakin puhuisivat ilmasta ja sadoista ja ettei Bobin nimeä koskaan
heidän keskuudessaan mainittaisi muuten kuin alasluoduin silmäluomin ja
kuiskaillen.

»Niin, te voitte pian leikata jokivainion... toivottavasti ei
hierakasta ole samaa kiusaa kuin viime vuonna... Jääkää hyvästi.»

Herra Vine puristi heidän käsiään kylään tullessa, jossa hänen
huvilansa oli. Hän piti heidän käsiään hiukan kauvemmin kuin oli
välttämätöntä, lausuakseen heille myötätuntonsa ja sanoakseen
puhuneensa sadosta vain siksi, ettei ollut aivan varma, halusivatko he
Bobista haastella...

Hänen lähdettyään Clem pani käsivartensa Pollyn kainaloon. Toiset
olivat ehtineet kauaksi edelle.

»Oi, Poll...» sanoi hän.

»Älä tuskittele, rakkaani.»

»Minä en voi sitä auttaa... kun ajattelen häntä... kuinka hänellä
oli tapana kävellä tätä tietä kädet taskuissa ... ja aina niissä
ruudullisissa housuissaan.»

»Pelkään muistelevasi häntä tavalla, jolla hän ei soisi sinun häntä
muistelevan.»

»Kenties.»

»Hän soisi sinun pikemmin muistelevan häntä senjälkeen, kun hän oli
oppinut parempaa.»

»Hän oli kunnon mies, Poll. Tiedän, että ihmiset ovat täällä häntä
vastaan ja ettei hänen omaisillaankaan ole paljoa hänen puolestaan
sanottavaa... Niin, mitä ikinä hän tekikin, eläen tai kuollen, hän
ei osannut olla tekemättä sitä kammottavasti... mutta hän oli hyvä
ihminen, paras, jonka olen tuntenut.»

»Epäilemättä», virkkoi Polly; »jos Bobilla vain olisi ollut järkeä,
olisi hänestä voinut tulla pyhimys ja marttyyri — ken tietää? Hänessä
oli ainesta sellaiseen; mutta hänellä ei ollut järkeä... Jos hän olisi
ollut järkevämpi, olisi hän nyt elossa.»

»Mutta hän teki, minkä uskoi oikeaksi.»

»Juuri senvuoksi säälittää, ettei se ollut järkevää. Mutta älähän
sentään häntä kovin sure, rakkaani. Meillä on kotona hänen pieni
poikansa meille kummallekin iloksi ja lohdutukseksi.»

Hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän veti Clemin käsivarren lähemmäksi
rintaansa vasten. Sitten he kiirehtivät askeleitaan, sillä ohut
sadekuuro rapsautteli pisaroitaan pölyyn.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAAKALEENKORJUU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.