Nikkinen nyrkkeilee : Sanomalehtineekerin näperryksiä

By Santeri Rissanen

The Project Gutenberg eBook of Nikkinen nyrkkeilee
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nikkinen nyrkkeilee
        Sanomalehtineekerin näperryksiä

Author: Santeri Rissanen

Release date: May 14, 2024 [eBook #73628]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1924

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIKKINEN NYRKKEILEE ***





NIKKINEN NYRKKEILEE

Sanomalehtineekerin näperryksiä


Kirj.

SANTERI RISSANEN





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

Isien puu
Tyyppi punapäivien ajoilta
Gulassinero
Vaatimaton lisä yliluonnollisten yllätysten historiaan
Jopi Juntusen joppaukset
Konttoripäällikkö Kiikkusen käkönen
Kärpäsenkyläläisten voimakas vappuhyppy
Erzerumilaisten edesottoja
Harha-askel
Bruntilaisparat
Pikkunen pakina puuttuvista pilkuista
Puhelinpakinaa
Runollinen Savonmaa
Ha, ha, ha, ha
Kuningasten jälkeläiset
Kekkonen kertoo
Nikkinen nyrkkeilee
Nestori Nikkinen mallaa moottoripyörällä ajoa
Minkätähden Nestori Nikkinen ei ottanut osaa köyden vetokilpailuun
Nikkinen on ostanut moottoriveneen
Nikkiset juhlivat juhannusta




ISIEN PUU


Astelen aamuna autereisena tutun kylän talvista tietä.

Askelteni alla kitisee kristalleina kimalteleva lumi, ylläni kaareutuu
korkea, pirteää pakkasta tietävä taivas, kupeillani kohoavat kookkaat
hongat valkovaippaisina, ylevinä, äänettöminä.

Käyntini on keveää, oloni onnekasta. On niin helppoa hengittää. Veri
virtaa suonissa sukkelammin, sydän sylkyttelee rinnassa ripeämmin.
Ajatukset ailahtelevat arkihuolista vapaina kuin suuret soiluvasiipiset
linnut. Kaikki on kaunista minusta, maailma mallikelpoinen, elämä
ehyttä ja ihminen erinomainen.

Huomaan hyräileväni:

    Terve, metsä, terve, vuori — —

Terve!

Terve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien,
kokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille
tuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä!

Kun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini
sinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi
voimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle.

Siinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä
vaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut
ruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän
ihalan.

Kaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien
pyhänä perintöpuuna.

Sillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen
jo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin
ammoisihin —

Ja kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme
nouseville perintöpuuksi.

Sinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun
ensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen
juurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan
rakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi
salaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen
sävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen.

Ja kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut
ainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään
piirtoa tehnyt.

Vain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt
juurellesi.

Sillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen
kasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka.

Sinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi
läheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon
laitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta,
nähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut
perintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun
hyvien haltioittesi hoivattavaksi.

Hän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen.

Sinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille.
Kukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna.

Sinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan
äärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä.

Sinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä
lehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja
naurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi
laulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin:

— Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto!

He vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa
tuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he
nyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle:

— Niin, niin, sinä ihana isien puu.

Eivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan
koskea, eivät havuasi häiritä.

Lapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa
kehittyvä.

He saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin
ja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka
heidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja
hupainen aitasi ilmoille yleni.

»Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!»

He tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät
hyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat.

Eivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi
rustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet,
piloillaankaan pahoin pidelleet.

Sillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he
riihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön.

Ja ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat,
kun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana
immyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista
uskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen.
Sinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi.
He tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit
läheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa.

He eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät,
että isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja
liitot laajaan sydämeensä.

He eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää
leikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa
muisto ja merkki oli — puu isien.

Sinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa,
miehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa.
Sinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan,
näit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme.

Sinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana,
koskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana,
nuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva
perintö.

Terve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus
vakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista —
kallis minulle ja kallis monille!

Minä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi,
silitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — —

Mutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly
tai typerä!

Ken on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka
perintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt?



Juoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan
hädissäni — —

Ja tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn.

— Oi, puu isien, puu isien!

Vihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi
kasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu
kantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla
naulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu,
täällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja
poltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva
pullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —.

Isien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja
häpeällisimmin.

Saastutettu ja rikkirevitty.

Tuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä
sydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti
neulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on
piirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos,
tänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki:
puumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — —

Puu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta
raastettu.

Ja ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön,
niin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto
hyväksynyt moista?

Kysy, ken!

Oma koira on omaansa purrut.

Sillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty,
laittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee
tulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa
punainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua
heiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru.

Naurava, ilkkuva iletys.

»Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —»

Ha, ha, ha, ha!

He, he!

He ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret,
häväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin
kaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan
punapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen
pyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden
— saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa
kohoamattomaksi isiemme perintöpuun.

Isien puu! Isien puu!



Minä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti,
kurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel.

Minä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa:

— Isien puu! Isien puu!

1918.




TYYPPI PUNAPÄIVIEN AJOILTA


Hän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen
ja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään.

Hänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui
rentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi
tuoksuava »Työmies».

Hän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia
haikupilviä halliin.

Hallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä
kielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla
hänelle.

Hän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa
eikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja
kulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun
luo.

Hän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain
toisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun
rahakuurnaan koputtaen:

— Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin!

Hän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan,
syvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin
ihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan
vastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin,
ja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä
olevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen
suurriistäjäkoplan keinottelureklaamia.

Lipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa
jälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis.
Lopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti
kyynäspäästä.

— Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä.

Hän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun
uloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä,
mikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja
alkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia
rikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan
perinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä
tuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän
katseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti
takkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja
rahakukkaro tallella.

Kopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä
porvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta
sisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle.

Hän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen
taskuunsa.

Jonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi.

Hän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja
takkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta,
sytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta.

Hän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen
kiersi häntä kaukaa kuin ruttoa.

Hän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja
huolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia,
otsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja
uhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen,
tahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle
roikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa
rikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan
hamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia
patiinikenkiä.

Hän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan
uudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä
viimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja
suitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän
imukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle.
Se rupesi kytemään ja käryämään.

Hän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin
upotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli
mahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali».

Hänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi
keskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan
matkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja
pyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä
kasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan
kädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen.
Viimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän
irvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti
takaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti
housujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään.

Matkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi,
potkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään.

Hän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen
huonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun.

Hän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun,
häikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän,
kovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen
sakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan.

Hän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja
keikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut.
Ympäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia
porvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan
tilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien
hiellä eläjinä.

Hyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi
kolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä
pitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti
lattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus
tai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen,
vapaaseen »temokraattiin».

Viereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan.
Hän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin,
maiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla.

Lehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat.

Hän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia,
puristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle.

Hänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen
laittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin
tietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin
temokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset.
Viitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa —
kiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja
tämän roletäärin räkyttämistä!

Hän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi
nauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja
kehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia.

Löydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän
räjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja
huudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä:

— Jumalauta, saatana!

Hän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen
ja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha
pojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen
huomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva.




GULASSINERO


Tukkukauppias Tuomas Tuppurainen on epäilemättä etevimpiä ja
rohkea-aatteisimpia gulassinerojamme.

Hän osoitti niitä vinkeitä jo hamasta nuoruudestaan. Hän keinotteli
näet, ties millä mahdin ja tavoin, itsensä ensin repaleisesta ja
kaikkien kieroon katsomasta kerjuripojasta rehteväksi renkimieheksi,
renkimiehestä leskiemännän (ja emännän talon) isännäksi, insänästä
pyyleväksi puulaakin pomoksi, pomosta piiripäälliköksi ja päälliköstä
suuria summia käsitteleväksi kasööriksi, ryhtyen lopuksi kokeilemaan
omalle kontolleen, aluksi haloilla ja tukeilla, sitten taloilla
ja tiloilla ja lopuksi pörssipapereilla, ollen nyt huipussaan ja
omaten miljoonan, kuusikerroksisen kivimuurin pääkaupungin parhaalla
liikepaikalla, auton, paljon painavasanaisia ja hienoja tuttavuuksia ja
rajattoman luoton pankeissamme.

Te tunnette hänet helposti Helsingin kaduilla, rahan ja räätälin
porstaaman gulassiparoonin ja kaikilla brancheilla touhuilevan
nousukasmaailman high lifen.

Meillä, muutamilla harvoilla ja valituilla hänen
kirjallis-taiteellisilla armoitetuillaan, oli äskettäin kunnia olla
kutsuvieraina ja alamme näytteinä hänen loisteliaassa asunnossaan
pidetyillä päivällisillä.

Tarinoimme ylen syötettyinä ja juotettuina kahvin ja sikaarin ääressä,
muiden vieraiden mentyä, päivällisten päättäjäisiksi sen siitä ja tuon
tästä.

Kirjailija Kynälä mainitsi viimeaikaisesta vilkkaasta kirjallisesta
tuotannostamme ja tiedusti samalla huomaavaisesti arvoisan isäntämme
mielipidettä tästä ilahduttavasta kulttuuri-ilmiöstämme.

Tuomas leikitteli hetken paksuilla kultaisilla kellonperillään,
rykäisi sitten äänekkäästi ja lausui hänen asemalleen sopivin pitkin
pausseerauksin:

— Tsah! Tällaisilla kylttyyrikysymyksillä on mielestäni sekä hyvät että
huonot puolensa. Riippuu siitä, miltä taholta ja tasolta sitä katselee.
Puhtaasti ja pelkästään teidän kirjaltajain ja kirjanpainajain kannalta
katsoen on ilmiö tietenkin ilahduttava. Kuta enemmän te jaksatte
näet noita romaanejanne rustailla ja novellejanne värkätä, sitä
suuremmat tulotkin teillä on tiedossanne. Mutta meidän ahväärimiesten
kannalta tuo kaikki teidän touhunne on tuskin kolmenkymmenen prosentin
arvoista. Minä annan teidän tuotannollenne tietenkin sen aivon,
jonka se ansaitsee, sillä onhan esimerkiksi äskettäin ilmestynyt
»Korkokirja» erinomainen tekele ja Kauppalehti ja Merkaattor
ovat varsin paikallaan nekin ja onhan Aleksis Pakkalainen tehnyt
puutavarapransseilla puuhaileville tärkeän »Tukkijoen», Teuvo Aholainen
kirjoittanut traketiiansa »Kruununmetsistä», Eino Leinolainen novellin
»Pankkiherroista», samoinkuin Hannes Linnankoskelaisen kirjasessa
»Tulipunainen kukko» kuuluu olevan monia hyviä tetaljitietoja
puutavara- ja uittoaloilta, mutta —

Hän nosti jalokivillä komistetuilla sormillaan 20 markan havannan
huulilleen ja imaisi siitä pari sauhua.

— Mutta me kesehtimiehet järjestäisimme periaatteen pohjalla tuon
kaiken paljon edullisemmin kuin mitä te kykenisitte koskaan tekemään.
Sillä, kas, kaikki tuo teiden tuotantonne on tuskin epävarmaa
osaketta parempi. Aikani on tosin näihin kirjallisiin kysymyksiin
valitettavan vähän hersyvä, mutta olenpa kuitenkin luonut mielipiteeni
ja suunnitelmani tästäkin, kuten luonnollisesti kaikista kansallisista
kylttyyrikysymyksistä. Ja mielipiteeni on, että tuo teidän
työskentelynne on — mitenkä se ruotsalainen runoilija Shakespeeri
sattuvasti sanookaan — »Liian paljon melua ihan turhasta.»

Hän naurahti ja maistoi kahvikupistaan.

— Jaah, juuh, hyvät herrat! Me ahväärinerot katselemme usein asioita
paljon kauasnäkevämmillä pinksneillä kuin te ja meillä on paljon
hienompia johtolankoja kuin teillä kehutuilla kirjaltajilla, he, he.
Toivon, että voitte seurata ajatukseni säkenöiviä säikeitä.

— Hm. Lähden eräästä tosiasiasta. Ja se on se, että ulkomaiden
markkinoilla tarvitaan nyt ja lähitulevaisuudessa tavattoman paljon
hyvää paperimassaa. Tiedättehän kai, että siitä tehdään konttinenssin
teollisuuskeskuksissa kenkiä, kankaita, nuoraa, lankaa, huonekaluja,
jopa talojakin. Monet massatehtaamme eivät tule jaksamaan tyydyttää
kasvavaa kysyntää. Ja siinä parhaillaan päivänkysymykseksi tulevalla
ahväärialalla minä olen keksinyt oivan kesehtin. Miksi tuhlata niin
paljon paperia kotimaassa teidän kirjoihinne, kun paperia voidaan
käyttää paljon hyödyllisempään hankkeeseen! Ei, painettakoon täällä
vain almanakkoja ja joku kauppa- ja pörssilehti, mutta — muu paperi
leveranssattakoon ulkomaille massamarkkinoille, 200 prosentin varmalla
tuotolla.

Hän hymyili alentuvasti.

— Tsah! Minä näen naamastanne, että te olette hieman vörpluhvatuita,
he, he. Te ette ole huomanneet, että asia on niin naurettavan helppo
ratkaista. No niin, teiltähän ei voi sitä vaaliakaan, mutta me
liikemiehet, me luemme kaikki tuollaiset kauppamahdollisuudet kuin
ilmasta.

Tuomas kulautti taas kahvitilkan ja tuprutti hetken havannaansa. Sitten
hän haastoi:

— Tuota massakysymystä voisi vielä helposti laajentaakin ja säästää
samalla toistaiseksi paperipuitamme. Meillähän on näet vuosikaudeksi
kyllin entistäkin varastoa vietäväksi. Onhan Helsingissä, Turussa,
Tampereella, Viipurissa, vieläpä miltei joka kaupungissa ja joissakin
kauppaloissa ja kirkonkylissäkin suuria kirjastoja, joissa lojuu aivan
hyödytönnä tuhansin leivisköin kirjoja, kansallisomaisuutta korottomana
pääomana. Otetaan ne ja sulatetaan uudelleen massaksi — ja sitten
ulkomaille, he, he, he! Kas siinä, hyvät herrat kirjaltajat, minun
mielipiteeni kirjakylttyyristä.

— Mutta silloinhan kirjailijat jäisivät — —, uskalsi joku huomauttaa.

— Työttömiksi ja puille paljaille, aiotte sanoa? Ehei, minulla on
mietitty heillekin tehtävänsä. Hehän tuntevat tarkoin kirjallisuuden
ja kirjastot. No niin, pantakoon heidät kokoamaan massatehtaisiin
noita kirjastoja. Monet heistä osaavat muutoin kieliäkin ja
ovat laajalti matkustaneita. He ovat siis paikoillaan tehtaiden
ulkomaankirjeenvaihtajiksi ja kauppamatkustajiksi.

Meiltä pääsi yhteinen ihastuksen hyminä.

Muistaen asemani sanomalehtimiehenä tiedustin:

— Entäs jos kaikki sanomalehdet, jotakin kauppa- ja pörssilehteä
lukuunottamatta, lopetettaisiin, niin mihin olette aikoneet käyttää
sanomalehtimiehiä?

— No, heitähän on meidän maassamme vielä verrattain vähän ja
heille on helppo saada sijansa. Me panemme heidät kyhäämään
lentäviä reklameerauksia ulkomaille suurenmoisesta suomalaisesta
massatuotannosta ja suomalaisen massan eduista. Se on kysynnän
kiihoittamiseksi hyvin tärkeää ja tarpeellista.

Taiteilija Maisema uteli:

— Herra komesroodilla on epäilemättä omat nerokkaat suunnitelmansa
ja laskelmansa meidän taiteilijoidenkin ja harjoittamiemme taiteiden
varalle?

— Luonnollisesti! Taiteetkin on pantava palvelemaan käytännöllistä
kauppaa ja teollisuutta. Maamme on köyhä eikä meillä ole varaa
tuhlata niukkoja pääomiamme taiteisiin ja taiteilijoille. Ottakaamme
aluksi kuvanveistotaide, sillä se on hyvin helposti lyötävissä
rahaksi. Ulkomailla tullaan sodan jälkeen paljon rakentamaan.
Tiedättehän, kuinka paljon rakennuksia niissä meni raunioiksi kaikilla
rintamapronteilla. Kalkista ja sementistä on noissa maissa varmasti
tulossa ennen pitkää puute ja samalla siis niiden vilkas kysyntä.
Toisin sanoen niistä tulee kuranttitavaraa. Meillä on molempia
taidekokoelmissamme kiihkeimmän kysynnän ajaksi. Monet meikäläisistä
kuvanveistoksista ovat ihaeltavan kookkaitakin. Savi-, kipsi-, marmori-
ja vuolukivikokoelmamme siis vain murskaksi ja sementtilaastiksi,
muurisaveksi ja sekuliksi — ja pistämmepä vallan varmasti oikeana
hetkenä niistä 500 prosenttia pussiimme. Kuvanveistäjätkö? Lapsekas
kysymys! Hehän ovat ensiluokan työmiehiä sementtitehtaisiin. Voimme
tarjota heitä myös ulkomaille muuraus- ja rappaustöihin ja he saavat
siellä suuria päiväpalkkoja ja elävät paremmin kuin nyt.

Me vilkaisimme toisiimme. Emme olleet osanneet aavistaakaan moista
afäärineroutta.

Tuomas myhäili oikeutetun itserakkaasti.

— Mikäli tulee taidemaalareihin, jatkoi hän, niin me hankimme
heillekin ulkomailla mainioita työansioita. He menevät sinne uiko-
ja sisämaalareiksi, tapetsoijiksi, puleeraajiksi ynnä muuksi, mikä
ala mitäkin enimmin miellyttää. Kysymys on vain siitä, päivä- vai
urakkapalkkako heille on edullisin, mutta sehän selviää kyllä
sittemmin. Taulukokoelmien suuret pinta-alat voidaan taas käyttää
tonniston purjeiksi, pienemmät öljyllä kyllästetyt kankaat ovat
taas käytännöllisiä ja kauniita korkkimattojen vastineiksi ja
permantomatoiksi. On hyvin mahdollista, että niiden kysyntä voisi
tuottaa jopa kaksi-, kolmesataa prosenttia.

— Pianonsoittajat olen ajatellut konekirjoittajiksi sekä tehtaisiin
että paikanvälitystoimistoihin, mutta voisi heitä tarjota myös
ulkomaille sähköhissien käyttäjiksi. Näyttelijät ovat taas mainioita
ja itseoikeutettuja eläviksi reklaameiksi, laulajat ja lausujat
pörssimeklareiksi ja tarjontahuutokauppoihin myyjiksi.

— Entä tiedemiehet? kysäisi uteliaasti lehtori Lukevainen.

— Ooh, heidät on helppo sijoittaa myös ahväärialoille! Kemistejä
tarvitaan tulevissa massa- ja sementtitehtaissa, tilastotieteilijät
toimivat kirjanpitäjinä, museomiehet varastonhoitajina, matemattimiehet
tilin tarkastajina, maantieteilijät kauppamatkustajina tai uusien
kauppamaiden tunnustelijoina. —

Tuomas vaikeni ja vaipui syviin mietteisiinsä. Sitten hän huomautti
kuin tuskaisen avuttomasti:

— Mutta tähtitieteilijöille minä en ole löytänyt sopivaa alaa. Olen
mietiskellyt sitä usein, mutta —

Mekin vaivuimme syviin ajatuksiin noiden tähtitieteilijöiden
tulevaisuuteen nähden. Tuijotimme miehissä paksuun brysselimattoon.

Me kai tuijottaisimme vieläkin, ellei Tuomas olisi tuskin puolen tunnin
kuluttua äkkiä lyönyt nyrkillään nerokkaaseen otsaansa ja huudahtanut:

— Vihtoriini! Hehän voivat suunnitella uusia leveranssimahdollisuuksia
esimerkiksi Marsiin.

Meiltä kirposi kuin raskas kivi sydämeltämme ja me päästimme
helpotuksen naurun.

Tuomas nauroi itse eniten.

— Hjaa, hjaa, hyvät herrat, he, he, he. Täytyy osata vain eläytyä
asiaan ja mukautua olosuhteisiin ja seurata ajan virtauksia, olla
ketterä keksimään kaikessa käytännöllinen mahdollisuus ja ryhtyä
sitten rohkeasti luotua suunnitelmaa lyömään rahaksi. Kekseliäs
ja kaikkiruokainen täällä voikin vain kulassiksi kehittyä, tulla
joppineroksi.

Hän heitti pois sikaarinsa ja iski meille silmää.

— Tarvitsee enää vain perustaa osakeyhtiö, jokin »Aktiepolaket Massa
Osakeyhtiö Vinlant suomalaisen kirjallisuuden kansantaloustuttamiseksi»
ja sille haaraosastoksi »Taiteteosten käytännöllistyttämiseksi»,
harjoittaen samalla välitystoimintaa tiedemiehillä.

— Ja tehdä komesroodi Tuomas Tuppurainen toiminimen per prokuraksi!
huudahti Maisema mukaansatempaavasti.

Tuomas nousi, kumarsi kainosti ja puristi tästä luottamuksesta
kiitollisena kättämme.




VAATIMATON LISÄ YLILUONNOLLISTEN YLLÄTYSTEN HISTORIAAN


Allekirjoittaneen elämässä on sattunut muuan mielestäni eriskummainen
yllätys, jonka toivoisin kernaasti liitettäväksi kainona kertomuksena
ihmeiden historiaan todisteeksi yliluonnollisten yllätysten
olemassaolosta.

Tarvitsin viime syksynä, tarkalleen sanoen syyskuun 25 päivänä, tusinan
tavallisia paidannappeja. Menin siksi ostamaan niitä Tettaraisen
puodista.

Tettarainen, perin arvoituksellinen olio ihmiskunnassa, jonka tapoihin
kuuluu alinomainen silmien epäilyttävä vilkuileminen ja hermostunut,
luihuileva hääräileminen, oli itse puodissaan. Hän onkin aina ostajan
saapuessa puodissaan, koska hänellä ei ole emäntää, ei poikaa, piikaa
eikä puotilaista.

Tettarainen kuunteli nappitarpeeni tavattoman tarkkaavaisena ja kiipesi
kahden minuutin kuluttua päänsä kaupalla kolmen sylen korkeuksissa
hyllyillään ja latoi niiltä eteeni tiskille täsmälleen laskettuna 36
erikokoista, -pituista ja -paksuista pahvilaatikkoa, uhaten lähteä
hakemaan makasiinistaan toisen mokoman samanlaisia laatikoita, mutta
luopui ilmeisen vastahakoisesti aikeestaan jyrkän protestini vuoksi.

Tettarainen avasi nuo laatikot ja levitti eteeni 3265 tusinaa
»Parisienne», »Patent», »Victoria», »Trade mark», »Non plus ultra»,
»Grand prix», »Made in Germany» y.m., y.m. paidannappeja.

Valikoin siitä lajista, jota oli ainakin 2000 tusinaa, mieleisiäni
nappeja ja maksoin tusinasta kaksi Suomen Pankin takapuoletonta markan
seteliä ja poistuin, Tettaraisen hykerrellessä käsiään.

Saman kuun viimeisenä päivänä saapui luokseni eräs sukulaisekseni
lukeutuva (me olimme olleet kerran sattumalta samoilla
päivälliskutsuilla) maalaisserkku, näki pöydälläni noita samoja
paidannappeja, ihastui niihin ikihyväksi ja pyysi minua ostamaan niitä
hänellekin puoli tusinaa.

Pistäydyin Tettaraisen puodissa ja tein paidannappikaupat suuremmitta
seikkailuitta. Se vain eroa, että napit maksoivat sillä kerralla kolme
markkaa tusina.

Lokakuun 5 päivänä ostin samoja nappeja telefonipuhelumääräyksen mukaan
kaksi tusinaa maalaisserkkuni sisarentyttären miehen serkun tuttavan
puolisolle. Hinta oli silloin 5 markkaa tusina.

Lokakuun 8 päivänä sain kirjeen mainitun maalaisserkun, anopin tädin
pojan tyttäreltä, jossa hän pyysi minua ostamaan samoja nappeja tulevan
miehensä paitoihin neljä tusinaa.

Ihmiskuntaa aina auliisti auttavan avuliaisuuteni ajamana lensin
taas Tettaraisen puotiin, sain vielä kerran eteeni samat huonolta
liisteriltä löyhkäävät 36 nappilaatikkoa ja niistä 48 nappia, hinnan
ollessa sillä kerralla 7 markkaa tusina.

Saavuin kotiini kello 2,35 i.p. ja riisuin eteisessä päällystakkini.
Huomasin silloin harmikseni kadottaneeni uudet käsineeni ja muistoksi
saamani hauskan sikaarinimukkeeni. Etsittyäni niitä tarkoin eteisestä,
eteisen rapuilta, pihamaalta ja kadulta, käsitin unohtaneeni ne
Tettaraisen puotiin ja pistäydyin niitä sieltä tiedustamaan.

Käsineitäni ja sikaarinimukettani ei löytynyt sielläkään mistään.
Päinvastoin tiedusti Tettarainen minulta jokseenkin terävästi,
olisinko mahdollisesti luullut hänen tiskillä ollutta metrimittaansa
kävelykepikseni ja ottanut sen mukaani. Metrimitta oli näet hävinnyt
epäilyttävän merkillisellä tavalla minun puodissa käydessäni. Vieläpä
lisäksi kauppiaan saksetkin, jotka tosin olivat jo ruostuneet ja
poikkikärkiset, mutta vielä käyttökuntoiset sakset kuitenkin.

Poistuin Tettaraisesta hyvästiä sanomatta ja päättäen, etten astu enää
jalallani hänen puotiinsa.

Toisin oli kuitenkin määrätty.

Saman kuun 10 päivänä sain näet jo mainitsemaltani tulevalta ja
minulle täysin tuntemattomalta rouvalta suloisen ja huumaavalle
orvokkihajuvedelle tuoksuvan kirjeen, jossa hän pyysi minua olemaan
niin erinomaisen kiltti ja ostamaan noita »niin ihmeen ihastuttavan
ihanteellisia» nappeja — hm — hänen nimettömiinsä kaksi tusinaa.

Etsien yhäkin onnettomia käsineitäni ja sikaarinimukettani ja
toivoillen niiden ehkä kenties mahdollisesti löytyneen Tettaraisen
puodista, riensin juoksujalkaa nappien ostoon.

Tettarainen vilkaisi asiani kuultuansa minuun arvoituksellisilla
silmillään, huokasi haikeasti ja antoi sitten murheelliseksi muuttuvan
katseensa painua rajahintahaililta vahvasti hajahtavaan vaakakuppiinsa.
Sitten hän nosti katseensa, vilkaisi minuun kehoittavasti ja
siirsi silmänsä luihuina liukuilemaan pitkin hyllyrivejä, joissa
nappilaatikoita säilytettiin.

Nappilaatikkohylly oli typötyhjä. Laaja laatikkopino oli kadonnut.
Hyllyillä oli vain parin sentin paksuudelta suomalaista tomua.

Tettarainen huokasi taas ja levitti kuvaavasti käsiään. Sitten hän
laukasi jännittyneen jousen kahdella surullisella sanalla:

— Myyty loppuun!

Palasin kotiini vakavana ja mietteissäni.

Lokakuun 13 päivänä (lukija huomatkoon hyväntahtoisesti luvun 13)
kello 9,23 a.p. soi puhelimeni, kuinka sanoisin, salaperäisen paljon
enteilevästi.

Kauppias Tettarainen tahtoi puhua kanssani, ilmoitti keskusneiti.

— Haloo! Onko herra Sam? Jaahah! Tettarainen täällä toisessa
päässä. Hyvää huomenta! Oli pari päivää sitten kysymys eräistä
priima paidannapeista. Ne, ikävä kyllä, olivat silloin lopussa.
Muuan kaikkiruokainen tukkuostaja — noh, niin, niitähän on nykyisin
kuin kirjavia kissoja, he, he! Nyt niitä nappeja olisi kuitenkin
taas saatavissa. Vallan samaa lajia kuin edellisilläkin kerroilla.
Tulivat tänä aamuna pikatavarana Tampereelta, erikoistilauksena
suoraan tehtaasta. Haettiin juuri asemalta ja tuskin on ehditty vielä
laatikoitakaan avata. Hinta tosin — hm, niin, se nyt on jonkin verran
kohonnut — kysyntä kai suuri kaikkialla — mutta voidaan myydä teille,
pysyvälle kundille, 15 markkaa tusina — —

Kiitin ystävällisestä tiedonannosta ja iloitsin, että voin tyydyttää
tulevan rouvan kenties hyvinkin kipeän ja kriitillisen nappitarpeen.

Tullessani puotiin oli Tettarainen loistavalla tuulella. Tervehti
oikein kädestä pitäen.

— Nappeja —? Jaahah! Onhan niitä. Priima lajia ja kuten ilmoitin,
vallan samanlaisia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tunti sitten
aamujunassa Tampereelta ja ehätettiin heti hakemaan asemalta. Hintakin
perin kohtuullinen — näin huimaavana hinnannousuaikana, he, he, he.
Vain toista markkaa kappale.

Tettarainen viittasi käsiään hykerrellen tiskillä olevaan laajaan
laatikkokasaan.

— Suoraan tehtaasta, herra Sam! Suoraa päätä koneiden kynsistä, he, he!
Tuoreita ja vielä tehtaalle tuoksahtavia. Kas tässä. Erinomaisia, vai —?

Hän avasi erään suoraan Tampereelta tulleen, äsken asemalta haetun
laatikon, ja veti siitä esiin joukon nappipahvikoita ja — minun toisen,
kateissa olleen käsineeni.

Otin käsineeni, totesin siinä hansikasnumeroni ja nimimerkkini ja
odotin toisen laatikon avaamista. Sieltä ilmestyi hänen metrimittansa
ja minun sikaarinimukkeeni puoleksi polteltuine Bahara-Batteineen.

Kolmannesta laatikosta kohosivat nappipahvikoiden keralla toinen
käsineeni ja hänen poikkikärkiset saksensa.

Suoraan sinä aamuna pikatavarana Tampereelta tulleina ja ihan äsken
asemalta haettuina.

Kauppias Tettarainen oli yhtä yllättynyt tästä yliluonnollisesta
tapahtumasta kuin allekirjoittanutkin. Ehkäpä hieman enemmänkin.

Kertomustamme on enää turha jatkaa. Sen jännittäväisyys päättyy näet
tähän.

Jaa-ah!

Mikä on heikko ja avuton ihmislapsonen olevaisuuden ylevyydessä? Vain
leikkipallo, jota aavistamattomat yliluonnollisuudet yllättävät milloin
missäkin muodossa ja milläkin taholta! Väliin maan uumenista, väliin
taivaan tarhoista, väliin samana aamuna Tampereelta tehtaasta tulleina.

 Vuonna 1917 henkilökohtaisen kokemuksen mukaan vaatimattomaksi lisäksi
 yliluonnollisuuksien historiaan liitettäväksi muistiin kirjoittanut ja
 nimimerkillään todeksi vahvistanut

                                                   _Sam_.




JOPI JUNTUSEN JOPPAUKSET


Tämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole
sivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä.

Hän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta
silmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman
joppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla
hänkin.

Hän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja
tuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain
keksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja
luvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä
sitten sujuisi kuin itsestään.

Sen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja
hankaluutta.

Hän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata
taloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli
talon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle
pyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän
kuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia
taloja kauppailtaviksi.

Sitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi
senkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään.
Sillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen
mökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten.

Yhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä
sokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja
kolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä
myydä.

Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain
yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta
hävittäminen.

Hän yritti kaloilla.

Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan
hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai
heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen
kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin
kalanvarkaudesta.

Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla.
Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo
asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa
elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja
niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.

Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino
tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän
kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.

Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan
Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi,
kunhan vain konstin keksisi.

Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä
järjestelmällisesti käytäntöön.

Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei
oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä
kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta
kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.

Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja.
Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti,
joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.

Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun
kylän karja löntysti siitä ohitse.

Kymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle
ominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi
Juntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen
ahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä.

Sillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän
tunkeilevaisuuden.

Joku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan
karjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle
ja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä,
mutta ei Jopi Juntunen.

Hän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen
laskelmiinsa.

Hän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta
säikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja
säyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin.

Hän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti
ja säälivästi rapsien lääväänsä.

Sitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo.

Ovaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta.
Jopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa
syönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa.
Ellei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää
tunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia
kihlakunnanoikeudessakin.

Ovaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta
anteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä.

Seuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja
maksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta
tusinasta päästä.

Pehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet
avoimesta portista Jopin kylvöheinikköön.

Viikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin,
milloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla
ja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja
puoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi
jopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia.

Seuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat
Jopin tulot nousseet 1500 markan korville.

Torstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään
lehmiään Jopilan ohitse.

Jopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun.

Samoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle
laitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle,
korkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja
houkuttelevan herkullisia heiniä.

Kolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien
kimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti
tuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen
naapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan.

Lehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin
kylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin.

Lehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi
kaikkiaan 300 markkaa.

Perjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi
lehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut
heinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut
mehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa
koskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla
ja vartioi laumaa mitä visuimmin.

Karjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse
ja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he
taas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen
kuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni.

Jopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä
ollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan
saranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt
käydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan
laukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä
oli oltu.

Vai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan
porttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa
likaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten
pakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua
harjoittanut?

Ehei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen)
olleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä
rehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta
portti oli kuitenkin paras panna kiinni.

Ja Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että
hänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi
väärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — —

Seuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt
vuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa
ja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi
säkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin
vaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta.

Jopi oli äreissään.

Hän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden
teettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo
kauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa.

Kyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa
pitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta
syöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti
tyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse,
että karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se
pakkaudu asiattomille alueille.

Huomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja
samana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja
säpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää
portti tästedes hoidossaan.

Jopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään.

Mutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä,
samoin kuin sitten Jopilan lääväkin.

Myrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan.

Kyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat
aidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan.

Seuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa.

Sekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli
kuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä.

Silloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se
kun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään.

Mutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä.

Sillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he
käyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan
ulkometsässä vallan toisessa päässä kylää.

Jopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään.
Laskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin
paljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin
polttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin
Jopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi.

Kuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin
ahväärit: tilat, talot, tukkimetsät.

Vain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää
Juurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa.

Senpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken.




KONTTORIPÄÄLLIKKÖ KIIKKUSEN KÄKÖNEN


Konttoripäällikkö Kiikkunen oli saanut kuukauden kesäloman liikkeestään
ja tiedoitti tämän ilosanoman päivällispöydässä perheelleen.

Sanoma synnytti seitsemäksitoista minuutiksi myrskyisen
mielenosoituksen.

Mamma Kiikkunen kimposi kuin hyvin ammuttu potkupallo pappa Kiikkusen
kaulaan ja halaili ja hyväili häntä niin hurjasti ja hehkuvasti, että
pappa Kiikkunen oli läkähtyä syleilyihin ja suuteloihin. Perheen
vanhempi, äsken valkolakkinsa saanut neiti huokasi kuin raskaasta
painajaisesta päässeenä ja alkoi katsella autuaallisesti hymyillen
johonkin epämääräiseen etäisyyteen. Nuorempi, yhteiskoulua käypä neiti
päästeli vilkkaita huudahduksia ja taputteli pulleita kätösiään.
Perheen vehrein vesa, lyseon kolmasluokkalainen nuori herra Kiikkunen
alkoi puhaltaa kouraansa Porilaisten marssia ja paukutti patarummun
tehtävät nyrkillään pöytään niin innostuneen perinpohjaisesti, että
maito roiskahteli sekä laseista että kannusta pitkin pöytäliinaa.

Kun riemun hyrske oli taas hiljentynyt ja perhe antautunut jälleen
pöydän nautintoihin, ilmoitti pappa Kiikkunen, että hän oli valmistanut
perheelleen toisenkin yhtä iloisen yllätyksen ja vuokrannut valmiiksi
kesäasunnonkin. Se oli pieni ja sievä punapirttinen parin peninkulman
päässä kaupungista ja sen hälinästä ja hulinasta rauhallisen ja
runollisen salolammen rannalla. Mammalla oli siellä maalaiselämän
herttaisuudessa mainio tilaisuus hoidella heikentyneitä hermojaan,
tytöillä joko haaveilla kauniissa koivikoissa tai rehevässä ruohostossa
lojuen lueskella runojaan ja romaanejaan, pojulla uida ja urheilla
mielin määrin ja hänellä, papalla, ongiskella kerrankin oikein
kyllikseen ahvenia.

Pappa Kiikkunen kertoi tämän yllätyksen ilosta loistavin silmin ja
innostuksesta paistavin poskin ja katsahti sitten perheensä puoleen
uutta ihastusta ja kiitosta odottaen.

Sitten hänen silmänsä synkkenivät ja kasvonsa kylmenivät.

Mamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja
katseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä.
Vanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan
kaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja
hän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta
alas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen
välinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja
anasti kaikki lohipalat lautaselleen.

Kun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä
Kiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa
asemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja
ärähti:

— Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse
jatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä,
mitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin
tehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin
kielettömät ka-kameelit!

Ja perhe puhui.

Mamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän
lähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden.
Hänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta
kesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista
yksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi
vähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa,
Naantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden
vasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon
samalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties
vainajanakin takaisin ihmisten ilmoille.

Vanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä
tiheämmin ja haikeammin.

Nuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin
sen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja
luvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman
ystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli
siihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin
mennyt myttyyn, kun pappa j.n.e.

Nuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri-
ja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa,
ei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain
huomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen
onkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli
hyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt
lähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään
tai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän
ainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa
polkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi
antaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se
tulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän
tulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla.

Konttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä
syvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata
kiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta
kasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että
hän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä,
joka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle
oli parhaaksi.

Siitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat
itkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra
Kiikkunen irvisti päin pappaansa.

Kun asia ei parantunut pauhaamalla, koetti konttoripäällikkö Kiikkunen
puhua järkeä.

Naiset heittivät heti itkunsa ja todistivat suustaan sukkelampina,
ettei papan puuhissa ollut järkeä nimeksikään, jopa koko hänen
järjenjuoksunsakin esiintyi hyvin epäiltävänä.

Silloin konttoripäällikkö Kiikkunen heitti järkeilyn sikseen ja ryhtyi
lennokkain sanoin ja runollisesti kuvailemaan maalaiselämän ihanuuksia
ja suloisuuksia.

Hän sanoi olevansa itse maalla syntynyt ja viettäneensä maaseudun
väärentämättömässä helmassa vastaanottavimmat ja muistoisimmat nuoruus-
tai paremminkin poikavuotensa, istuskelleensa illoin lempeiden laksien
rannoilla ja ihailleensa ehtooauringon kultakehränä laineisiin
laskeutumista tai aamuin korkeilta mäiltä katselleensa päivän
purppuranousua ja kuunnelleensa lintujen laulua ja käen kukuntaa —
käen, Suomen kansan kansallislinnun, josta Kanteletarkin niin kauniisti
ja sattuvasti sanoo:

    Kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi,
    läylemmäksi lankeavi

(jolloin nuori herra Kiikkunen naurahti ja iski silmää
yhteiskoulusisarelleen) tai jotakin muuta sen tapaista ihanaa. Nyt
oli hänen, papan, tarkoituksena ollut vain tutustuttaa perhettäänkin
kaikkeen tuohon ja elää vielä ennen vanhenemistaan ja yhteen paikkaan
kontistumistaan, kenties kuolemaansakin, nuo nuoruutensa muistot
maalla ja erota sitten elämästä näkemänsä ja kuulemansa tyydyttämänä.
Hän oli halunnut vain vielä kerran kuulla käen kultarinnan kukuntaa
— erityisesti juuri käen, joka oli aina ollut hänen lempilintunsa
— ja saatuaan kuulla sitä edes kerrankin, oli hän tietysti valmis
tyydyttämään muidenkin perheensä rakkaiden jäsenten mielihalut ja
unelmat ja toiveet ja tahdon — — kuultuaan vain vielä edes yhden kerran
käköstä.

Sen sanottuaan pappa pyyhki liikutettuna pöytäliinan nurkkaan silmiään
ja yritti pistää liinan nurkan taskuunsa ja nousi ja suuteli mammaa
otsalle ja tyttöjä poskelle ja poistui kamariinsa.

Tytöillä ja pojulla oli sinä iltana kolminkeskistä salaista
supattamista ja hiljaista naurun hihittämistä ja kun vanhempi neiti
Kiikkunen kuiskasi jotakin mammalle, niin mammakin hymyili, mutta
sanoi sitten, että kunhan pappa ei vain huomaisi mitään ja pahastuisi
ja ettei hän ainakaan yhtyisi lasten leikkiin. Mutta silloin alkoivat
tytöt häntä syleillä ja pyydellä ja suudella ja silitellä ja nuori
herra Kiikkunen sanoi, että mamma nyt uhrautuisi koko perheen hyväksi
eikä pilaisi koko metkaa juttua — jolloin mamma sanoi, että no,
sittenpähän nähdään.



Aamulla kokoontuivat Kiikkuset kuistilleen kahvin ääreen ikäänkuin ei
eilistä myrskyä ja mielenliikutusta olisi ollutkaan. Mamma hääräili
ystävällisesti ja kaateli kahvia ja tytöt tarjoilivat kilvan isälleen
kermaa ja sokeria ja vehnäleipää. Nuori herra Kiikkunen oli tapansa
mukaan tästä perheen aamuhetkestä poissa.

Juuri kun isä Kiikkunen oli kohottamaisillaan toista kahvikupposta
huulilleen, kuului jostakin puutarhan hiljaisuudesta voimakas ja
kantava:

— Kukkuu!

Pappa Kiikkunen seisautti kupin keskelle taipaletta ja heristi
korviaan. Muukin perhe pysäytti kahvinjuontinsa. Ja taas kuului
selvästi ja kantavasti:

— Kukkuu! Kä-kä-kä kukkuu, kukkuu!

Kiikkusen neidit hypähtivät seisoalleen ja löivät kätensä yhteen ja
huudahtivat:

— Käki! Meidän puutarhassamme!

Mutta mamma Kiikkunen laski kermakannun kädestään pöydälle ja
otti kahvikupin papalta ja pani sen varovasti syrjään ja lankesi
liikutettuna papan kaulaan ja sanoi:

— Pappa! Sinun elämäsi kaunein halu on toteutunut. Sinä olet saanut
kuulla vielä kerran käen kukkuvan.

Ja tytöt lisäsivät:

— Ja omassa puutarhassasi.

Mutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi:

— Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista —
mi-mi-minä en ymmärrä...

Sitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi
sieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua.

— Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman
vanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä
käki, vaikken ymmärrä...

— Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka
kummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan.

— Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se
kukahtaa, sanoi pappa.

Hän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui
ja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille:

— No niin, lapset, te olette voittaneet...



Kiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi
neiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään.
Nuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella
sydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori
herra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla
varustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja
Punkaharjulle.

Hyvästellessään siskoaan kuiskasi vanhempi neiti Kiikkunen nuoremmalle
neiti Kiikkuselle aikovansa julkaista Heinolassa, jos pappa suostuisi,
kihlauksensa nuoren, Helsingin-matkalla tutuksi tulleen ja heitä
Heinolassa vastassa olevan maisteri Miettilän kanssa.

Mamma kuuli tuon kuiskauksen, meni papan luo, taputti pappaa olalle,
iski silmää tyttärilleen ja sanoi hymyillen:

— Kyllähän me aina pappaa osaamme hoidella!

Kun nuori herra Kiikkunen käväisi seuraavan kerran parhaan toverinsa
Kröönperin Epun kotona, antoi hän tälle kookkaan paketin ja sanoi:

— Tattis vain! Täytetty kanahaukkasi toimi kuluneine höyhenineen
metkasti ja moitteettomasti. Minä sidoin sen ukon nukkuessa
pihlajanoksaan, ja kun ukko istui kuistilla ja hörppi aamukahviaan,
aloin minä vedellä sitä nuorasta puun alta ja kukuin savikukolla.
Ukko ei huomannut kiikarillaan mitään, ja mamma ja likat pelasivat
teatteria erinomaisesti. Perhe on nyt sovussa ja hajoaa halunsa mukaan
kesälomalle minun fiksun keksintöni ansiosta.




KÄRPÄSENKYLÄLÄISTEN VOIMAKAS VAPPUHYPPY


Emme tosin häpeäksemme tiedä, missä kohdassa rakasta ja ihanaa
isänmaatamme Kärpäsenkylä sijaitsee, mutta meillä on varma vakaumus
siitä, että siinä kylässä on ja elää tavallista voimakkaampaa ja
aloitteissaan arvonantoa ansaitsevaa kansaamme.

Vakaumuksemme perustuu kärpäsenkyläläisten viime Vappuna suorittamaan
suurenmoiseen voimannäytteeseen.

Kärpäsenkylässäkin vietettiin viime toukokuun ensimmäisenä päivänä
kevään suurta ja sytyttävää juhlaa. Ja kun kevät ja varsinkin Vappu on
omiaan nostattamaan sekä mielen, kielen että kengät matoisesta maasta,
päättivät kärpäsenkyläläiset mielensä ylentämiseksi ja jalkojensa
keventämiseksi pistää tuona toukokuun päivänä piskuiseksi vappuhypyksi
ja kokoontua sitä varten tienoonsa tunnetulle ja vanhastaan käytetylle
huvipaikalle, Okeroisten ja Simolan väliselle sillalle.

Illansuussa ilmestyikin sillalle sekä sirkeitä Kärpäsenkylän
suloisemman sukupuolen pullukoita että jykeitä ja jäyhiä
pojanpallukoita Vappua valssaamaan. Eikäpä aikaakaan, niin alkoi jo
haitarin tiitterä tiskantti hujeltaa houkuttelevasti ja karkeampi
paassi pompottaa pyytelevästi ja — pojat kohensivat housujaan ja
tytöt koettelivat vöitään ja kummatkin antautuivat tuossa tuokiossa
ryöppyävien »Tonavan aaltojen» ankarasti ajeltaviksi.

Okeroisten ja Simolan välisellä sillalla alkoi perin voimakas
vappuhyppy, hetkutus ja nytkytys, touhu ja trafiikki. Poikien
kiilteleville otsille kihoili herneilevä hiki ja tyttöjen poskille
kauas paistava puolukkapuna. Kärpäsenkylä unohti ajat ja paikat, maiset
menot ja murheet ja vain valssasi, polskasi, hyöri ja pyöri ja polki
sekä siltapalkkeja että toistensa varpaita ja liiteli »Klaata enkan»
ja »Kulkuripojan valssin» suloisissa sävelissä sillan toisesta päästä
toiseen.

Hetki hetkeltä ja tunti tunnilta, levähtämättä ja tyhjää lorvailematta
he ponnistivat kunnes Vappuyön hämyiset tiimat olivat hiipuneet
huomaamatta ohitse ja toukokuun toisen päivän ujo aamuaurinko
pilkisteli pilvenraosta.

Silloin kärpäsenkyläläiset vasta havahtuivat taas kylmään ja
runottomaan todellisuuteen, huoahtivat ja päästivät käsivartensa sekä
kosteilta ja nuhraantuneilta neitojen uumilta että palavilta poikien
kauloilta ja läksivät hieman väsähtäneinä, mutta muutoin suloisen,
tyydytetyn nautinnon raukeassa tunnelmassa tallustelemaan kotikontujaan
kohti.

Kun oli tultu sillalta syliä viitisensataa, viskattiin vielä kaihoisa
katse sen suloisten muistojen palkeille ja — jäätiin siihen suut auki
ja silmiä hieroskellen kotvaksi aikaa kummastuksen kysymysmerkeiksi.

Siltaa oli näet mahdoton tuntea äskeiseksi hauskaksi hyppelöpaikaksi.

Se oli vääntynyt vatupassistaan sekä kontiolleen että keikalleen ja sen
toinen kaide tavoitteli taivaita ja toinen joen mustia mujuja.

Silta oli tanssittu huomaamatta sinä yhtenä yönä vasuuniltaan. Sen
tanakat takonaulat ja pultit ja pitimet olivat irtautuneet lujista
niittauksistaan taikkapa siellä ja täällä rapsahdelleet rikki, ja silta
oli polskattu monta metriä paikoiltaan sekä toiselle kyljelleen.

Ihme ja kumma vain, etteivät kärpäsenkyläläiset olleet valssanneet
itseään veteen ja saaneet vappupaalinsa lopuksi vappupaatiakin.

Niin, semmoisia kansalaisia sitä Kärpäsenkylässä kasvaa, jotka yhtenä
vappuyönä hypätä heiskuttelevat suuria siltojakin sijoiltaan.

Ensi luokan eppuja ja tanakoita tyttöjä kerrassaan!




ERZERUMILAISTEN EDESOTTOJA


Missä paikassa Erzerum on, se jääköön kunkin lukijan itsensä
ilmikopeloitavaksi. Siellä se kai vain jossakin vähemmän Aasian
laitojen sisässä lienee.

Ja olkoonpa missä tahansa. Joka tapauksessa ajautui sieltä joku aika
sitten Angoran kansalliskokoukseen läähättävä ja lääpästynyt lähetystö,
tempasi taskustaan tanakan tukullisen ankaria asetusehdotuksia,
paiskasi ne kokouksen puheenjohtajan pöydälle ja vaati niiden
tavallista vikkelämpää promulgoimista.

Sillä erzerumilaiset eivät ole enää ollenkaan tyytyväisiä tähänastisiin
lakeihinsa ja asetuksensa, vaan vaativat niiden kiireellistä korjausta
ja kohennusta. Erikoisesti ja ennen kaikkea aviosäätyasetukseensa.

Erzerumilaisten maassa ja valtakunnassa on kaikesta päätellen
naimaikäisiä naisia ja miehiä kuin kirjavia kissoja, mutta siellä ei
vain tahdo syistä tai toisista syntyä sellaisia sulositeitä, jotka
vain kuolema katkaista taitaa. Haikaran vierailut ja pyriskelevien
pikkulasten saunan karsinasta löytämiset ovat päinvastoin alkaneet
käydä Erzerumissa niin erikoistapauksiksi, että erzerumilaisia on
kohta tuskin nipin napin viittä persoonaa peninkulmaneliölle. Ja jos
moista menoa jatkuu, niin kunnon erzerumilaiset ovat pian haukotelleet
elämänsä viimeistä kertaa.

Tämä Erzerumin taantumus ja tyhjentyminen oli alkanut syvästi
huolettaa maan ja valtakunnan hyvää hoivailevaa hallitusta, ja se oli
päättänyt pitkän ja perinpohjaisen tuumailun jälkeen tarttua tarmolla
moista lisääntymis- ja maantäyttämislakkoa lopettamaan. Ja otettuaan
ylleen ankaran ilmeen ja tuikean katsannon se oli laatinut lujan ja
lahjomattoman lakiehdotuksen lapsiluvun pakolliseksi parantamiseksi.

Tälle laille ja sen painaville pykälille henkeään haukkova lähetystö
vaati viipymätöntä vahvistusta kansalliskokoukselta.

Eikä laissa ollut pienintäkään takaporttia tai tulkinnan monia
mahdollisuuksia, vaan se sääti suorin ja selvin sanoin seuraavaa:

Jokaisen erzerumilaisen 25-vuotiaan miehen ja naisen on mentävä ilman
mitään mukinaa ja vastaan vikuroimista heti paikalla naimisiin. Jollei
heistä joku sitä tee, niin — henki pois! Poliisi käy vain kysäisemässä,
että mitenkäs se on, jokos sitä ollaan emännän isäntiä ja isännän
emäntiä, ja jos ei jokainen kykene silloin poliisille esittelemään
Eevaansa ja Aatamiansa tai lupaa pyhästi vielä sinä iltana löytää
kylkiluutaan tai sen kaipaajaansa — niin lyhyt lähtö vain tästä murheen
alakuloisesta alhosta.

Se oli ankara asetus ja merkitsevä pykälä jo sekin. Mutta se oli vain
yksi lehti laista. Toinen lehti ja luku momentteineen oli yhtä luja ja
lahjomaton: jokaisella erzerumilaisella aviolla tulee olla joka kolmas
vuosi »käärö kätkyessä». Jos ei ole, niin poliisi antaa heti vakavan
varoituksen ja käy kuukauden moniaan mentyä tarkastamassa, että onko jo
vai eikö ole, ja jos ei sittenkään ole, niin sanoo, että tuleeko siitä
mitään vai —? ja jos ei, niin mars maistraattiin ja — ensin rästinkiä
ja sitten västinkiä ja lopuksi henki hangelle.

Erzerumissa oli saatava lulluun laulamista, oli miten oli.

Sillä kas, sillä tavoin aikoi Erzerum nostaa valtakuntansa väen
kahdeksasta kainosta miljoonasta viidenkolmatta ajastajan kuluessa
kahdeksattakuuteen miljoonaan eli pienokaisen joka ainoalle
neliömetrille.

Mitä Angoran kansalliskokous erzerumilaisten ehdotuksesta päätti, se
oli kerrassaan ennenkuulumatonta.

Se ei promulgoinut tätä kekseliästä kansoittamista.

Erzerumilaisten kiukuksi ja kummastukseksi.

Mutta ehkäpä tämä edesotto riitti promulgoimattakin ensi pelotukseksi
Erzerumin avioväelle ahkeroimaan vastedes paremmin.




HARHA-ASKEL


Menlösasta, Etelä-Hollannista, on kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin
runollinen kertomus eräästä romanttisesta harha-askelesta.

Kun siitä kumpuilee kesän yltäkylläisyyden suurta ja armasta
antaumusta, nuorta lempeä salojen salaisissa siimeiköissä, kukkien
huumaavaa tuoksua, honkien kaikki huomaansa kätkevää humua — sanalla
sanoen luontoa, rakkautta ja rakastavaisia, julkaisemme mekin jutun
joutoajan lukemiseksi yleisöllemme.

Se nyt oli sillä tavalla, että eräs nuori menlösalainen immyt läksi
kerran kuuna kesäisenä runollisesti sanoen marjahan mäelle, metisille
mättähille, simakukkien sekahan. Ja kun se ilta oli kaunis ja ihana
ja linnut lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta ja kukat kedolla
kasvoivat, viivähteli immyt ihana viidakoissa ja lehahteli luonnon
helman hempeydessä sekä sen ehtoon että seuraavan suvisen yön ja palasi
vasta uuden auringon yletessä, uuden päivän paistaessa kotipihoille.

Oliko immyt ehkä nähnyt laivan seilaavan ja kolme kreiviä laivassa
vai tavannut salojen sinisiimeiköissä jonkun yksinäisen ystäväänsä
kaipailevan metsien miehen vai oliko hänelle käynyt kuin meikäläiselle
Kalevalan Marjatta-muruselle — joka tapauksessa vietettiin vuoden
vierryttyä impyen kotona hänen harha-askelensa hedelmänä ristiäiset,
tosin tuntemattoman isän iloihin yhtymättä ja osaa ottamatta.

Kun ristiäisissä läsnäolleet vanhaan tuttuun ja tiedonhaluiseen tapaan
tutkivat ja tyyten tarkastelivat impyemme harha-askelen tulosta,
huomasivat he hämmästyksekseen pienokaisen olevan ihan uppo-outoa
rotua, isää ihan vierasmaista. Pienokainen oli kaukana hollantilaisesta
tyypistä ja rodusta, jotakin etäistä pohjoisperukkalaista, Lapin
raukkojen rajojen tapaista: tummanruskea, kiharakutri, silmät
surunvoittoisen haalean harmaat, jäntereet ja lihakset kookkaat ja
voimakkaat, juoksijarodun perikuvia.

Ilmeisesti oli immyt kohdannut salossa jonkin pohjoismaista Hollantiin
harhailleen väkevän ja voimakkaan, pohjan koleissa korpimaissa
katseeltaan kaihoisaksi kasvaneen metsien kävijän ja solminut tämän
oudon eränkävijän keralla nopeaksi kesäiseksi yöksi lemmen lumoisen
liiton, jonka seurauksena impi ihala sai laulella harha-askeltaan
helliessään:

    Tuo pohjan poikasen lempi,
    oi, kuink' oli lämpöinen.
    Suvi-iltaakin suloisempi
    on muisto sen poikasen.

    Mut niin kuni kevät jättää
    kesän haltuhun kukkasen,
    hän päätään nyökkäs, löi kättä,
    hänet kiskaisi pohjoinen.

Lempensä haihtunutta hempeyttä murehtiva menlösalainen neito on syystä
joutunut harvinaisine harha-askelhedelmineen koko Hollannissa yhteisen
ja jakamattoman, ansaitun huomion esineeksi.

_J.K._

Unohdimme mainita edellisen yhteydessä, että puhe on eräästä Menlösan
Ahlmanin hyvärotuisesta hiehosta ja paikkakunnalla harvinaisuutena
ylempänä mainittuna aikana samoilleesta hirvestä sekä näiden salaisen
lemmenliiton huomiota herättäneestä hiehomaisesta hirvi- tai
hirvimäisestä hieholapsesta.




BRUNTILAISPARAT


Ovatko lukijat kenties jo kuulleet, mihin murheelliseen muljaukseen ne
bruntilaisparat ovat joutuneet vesisäiliönsä vuoksi?

Kun tapaus on alallaan ainutlaatuinen ja syrjäisenkin sydänjuuria
syvälti järkyttävä, juttelemille sen tässä, joskin se jo lienee yhdelle
ja toiselle tuttu.

Brunti on eräs kaivospaikka Amerikassa ja Bruntin kaivoksen vieressä
oli bruntilaisten verraton vesisäiliö.

Sanomme »oli», sillä sitä vesisäiliötä ei enää ole.

Bruntin vesisäiliö toimi vielä viime talveen asti virheettömästi ja
aina ahkeran palvelushaluisena ja lirisi ja lorisi käyttäjilleen
kehuttavalla ja kiitettävällä kernaudella yllin kyllin ja joskus
ylitsevuotavaisen anteliaastikin sekä pesuetta juomavedet, toisin
sanoen täytti kaikki bruntilaisten vesitarpeet.

Mutta viime talvena vesisäiliö rupesi äkkiä ja ilman minkäänmoista
edeltäpäistä ilmoitusta kujeilemaan ja konstailemaan ja tekaisi
lopuksi vakavan vesilakon. Ei niin, että se olisi saanut nykyään esim.
Suomessa ja Norjassa raivoavan tarttuvan lakkotaudin tai itämaalaisen
saboteerausruton taikka alkanut meikäläiseen tapaan vaatia työnsulun
uhalla korotettua kalliinajankorotuksen palkanlisäyksen korotusta — ei,
se vain yksinkertaisesti ja lyhyesti lopetti työnsä eikä antanut enää
pisaraakaan vettä.

Ja mitenkäpä se olisi antanutkaan, kun se oli jäätynyt pakkasen
kynsissä perustuksiaan myöten.

Todettuaan mihin murheelliseen tilanteeseen heidän vesisäiliönsä
oli joutunut, ryhtyivät bruntilaiset heti ripeästi, tarmokkaasti ja
ystävällisesti vedenantajaansa auttamaan.

Saadakseen taas vesisäiliönsä hauskasti lirisemään ja lorisemaan
päättivät bruntilaiset pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen
ryhtyä sulattamaan säiliötään ja sytyttivät sitä varten sen alle ja
kupeille kookkaan roihuavan rovion.

Sitä heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä.

Se oli näet ylen ajattelematon ja lyhytnäköinen toimenpide. Sillä sen
sijaan että olisi sulanut, syttyikin säiliö jäineen ja kaikkineen
tuprahtelevaan tuleen.

Kun ei Bruntissa ole vielä toistaiseksi palokuntaa eikä edes puhetta
sen vastaisestakaan perustamisesta, kääntyivät bruntilaiset lähimmän
naapurikaupunkinsa puoleen ja pyysivät sieltä palokuntaa vesisäiliön
sammuttajaksi.

Päästyään bruntilaisten hädästä selville läksivät naapurikaupungin
palokuntalaiset tuossa tuokiossa reippaasti ja ripeästi bruntilaisten
palavaa vesisäiliötä sammuttamaan. Palokunta vaelsi hälisten ja
laillisten, rämisten ja kolisten kohti Bruntia. Mutta kun se oli
päässyt parhaiksi puolimatkaan, täytyi sen seisahtua. Sen edessä oli
luonnoneste, suuri suunnaton kinos, jonka ylitse ja alitse kuppuroivat
ja huppuroivat palokuntalaiset turhaan pyysivät päästä. Palokunnan oli
pyörrettävä puolitiestä takaisin ja käännyttävä kotiinsa sekä jätettävä
bruntilaiset vesisäiliöineen oman onnensa varaan.

Keräiltyään pari päivää voimia, teki palokunta uuden yrityksen ja pääsi
kuvaamattomia vaivoja ja vastuksia kärsittyään Bruntiin. Siellä se
tutki säiliön tarkoin kaikilta tahoilta ja raapi hetken korvallistaan,
mutta löi sitten iloisesti näppiä ja vihelsi ja sanoi jännittyneinä
odottaville bruntilaisille, että _well_, säiliön seinät on ammuttava
seulaksi, niin että vesi voi virrata säiliöstä ja sammuttaa itse
tulipalon.

Sen kuultuaan bruntilaiset nyökkäsivät naapureilleen ja sanoivat, että
yes ja hakivat kaikki paikkakunnan pyssyt ja pistoolit ja revolverit ja
haulikot ja alkoivat ammuskella auttajineen säiliötään sekä yltä että
alta ja kupeilta kummaltakin.

Parin tunnin iloisen ammunnan ja pirteän paukuttamisen jälkeen
oli bruntilaisten vesisäiliö yhtä huokoinen kuin Suomen kansan
oppivelvollisuuslaki — mutta vettä siitä ei valahtanut pienintäkään
pisaraa.

Mitenkäpä olisi valahtanutkaan, sillä säiliöhän oli jäässä, eikähän
jäätynyt vesi juokse missään maailmassa valmiistakaan reiästä.

Kun amerikkalaiset eivät kuitenkaan koskaan jää tällaisissa tapauksissa
kädet housuntaskussa ihmettelemään ja päivittelemään, pyydettiin vielä
toistakin naapurikaupunkia lähettämään palokuntansa Bruntiin palavaa
vesisäiliötä sammuttamaan.

Kahden palokunnan ja bruntilaisten itsensä ahkerin yhteisponnistuksin
saatiin säiliö lopuksikin sammutetuksi, mutta vasta kun se oli palanut
sekä sisältä että ulkoa.

Seutu oli saatu täten pelastetuksi tulen vakavalta vaaralta.

Mutta ei eräältä toiselta vaaralta.

Kun näet sammutettua säiliötä tarkastettiin, huomattiin sekä harmiksi
että hämmästykseksi, että siinä ei ollut enää pisaraakaan vettä.

Vesi oli näet ehtinyt palaa säiliön keralla.

Kun bruntilaisilla ei ole enää toista säiliötä, uhkaa heitä nyt
huolestuttava veden puute ja kiusallinen ja kammottava janokuolema.
Etenkin kun Bruntissa on kieltolaki.

Onneksi on nyt vielä jonkun verran talven riekaletta jäljellä ja
tilanne on siis jotenkuten siedettävissä, talvella kun ei ketään perin
pahoin janota ja hätätilassa voidaan sulattaa lunta vedeksi.

Mutta annahan kun tästä ovat nämä huhtikuun pakkaset ja toukokuun lumet
lopahtaneet ja tullut helteinen heinäkuu ja bruntilaisia alkaa oikein
janottaa, niin —

Niin mistäs kaappaat Bruntissa vettä, kun entinen vesi on porona?

Säälittävä, syvästi säälittävä kohtalo.

Bruntilaisparat!

Onnellisempien ja osallisempien olisi tehtävä jotakin heidän hyväkseen.

Avunantokeinoja ja -muotoja olisi tarjolla tässä kuten kaikessa
hyväntekeväisyydessä useitakin.

Joku rikkaampi vesimaa voisi lainata tai vielä paremminkin lahjoittaa
bruntilaisille jonkin joutilaan kaivon.

Tai vihjata juutalaisille, greekkiläisille taikkapa suomalaisille
gulassimiehille bruntilaisten vesipulasta ja huomauttaa, että Bruntin
kaivosseutu on kiitollinen liikepaikka.

Myöskin olisi ehkä paikallaan huomauttaa asiasta virolaisille
ja saksalaisille, että he ehättäisivät lähettämään eskaaderinsa
ankkuroimaan Bruntin aluevesien ulkopuolelle.

Voisipa käyttää kyyneleihin asti liikuttavaa osanottoadressiakin.

Ne kun ovat nyt hyvin muodissa ja hyvin tehokkaita.

Mitä apua annettaneenkin, on se ojennettava ennenkuin bruntilaisparat
kerkiävät kaikki hukkua veden puutteeseen!




PIKKUNEN PAKINA PUUTTUVISTA PILKUISTA


Edessämme on eräs pääkaupungin lehti ja lehdessä isohko ilmoitus
muutamasta Pelastusarmeijan tervetuliaissoittojuhlasta Helsingissä.
Ohjelmineen ja puuttuvine pilkkuineen.

Että sitä vielä kielellisesti ja kieliopillisesti korkealle
kiivenneellä kultturivuosisadallamme saatetaan sillä tavoin kirjoittaa
suloista suomenkieltä — pilkkuttomasti!

»Hän on avaava päärlyportin Bloom-Duhlin», »Olen kuullut äänesi Ch.
Marshall», »Pysyvä on sana Toit», »Sweet and low Chas Johanson»,
»Gavotte Rococo W.E. Haesche», »Piano Sotilas Greta Toft», »Souvenir
Fr. Dradla» j.n.e.

Sotkea sävellykset, säveltäjät, esittäjät ja esiintyjät pian ja
helposti pistettävän pilkun vuoksi tuolla tavoin sekamelskaksi!

Vaikkei tapaus ole suinkaan ainutlaatuinen kielitaituruuden
pilkuttomuusnäyte yhteiskunnassamme.

Mieleemme muistuu näet muuan hauska hintaluettelo. Siinä eräs
musiikkikaupoistamme tarjosi halullisille ostajille käytettyjä nuotteja
alennettuun hintaan seuraavin selityksin:

»Ave Maria liattuna ja keskeltä revittynä 2 mk.»

»Enkeli taivaan lausui näin kansilehdettä sopraanolle 1 mk 25 p:iä.»

»Sa kasvoit neito kaunoinen pianolla 1 mk.»

»Sydämestäni rakastan sua viheltämällä 3 mk.»

»Tuoll' on mun kultani nurkat taitettuina ja muutoinkin huonossa
kunnossa 50 p:iä.»

»Voi minua poikaraukkaa kun olen omistajan nimikirjoituksella
varustettuna 75 p:iä.»

»Tapaa minut yöllä unessasi pahoin pideltynä 50 p:iä.»

»Kun rakkaus kuolee eri äänissä naiskuorolle 4 mk.»

»Niin minä neitonen sinulle laulan B-kornetilla 2 mk. 50 p:iä.»

»Ensimäinen rakkaus sopiva harjoittelevalle naiselle 1 mk. 25 p:iä.»

»Sua lemmin vain yhtenä eksemplaarina 5 mk.»

»Yksin istun ja lauleskelen koviin kansiin sidottuna 3 mk.»

»Paitaressu tekijänsä kuvalla varustettuna 2 mk.»

»Miksi laulan yksiäänisesti 1 mk 75 p:iä.»

»Jos ei herra huonetta rakenna selloviululla ja urkujen myötäilyllä 2
mk.»

»Voi jos ilta joutuisi mieskuorolle 1 mk.»

»Tuoll' laulaa neitonen musteen tahrimana 50 p:iä.»

»Tonavan aallot rutistuneet ja puoliksi palaneet 1 mk.»

»Tristan ja Isolde rasvatäplien pilaamana 50 p:iä.»

»Kaksoiskotkan alla siedettävässä kunnossa 4 mk.»

»Ulla ah Ulla sormen jälkiä täynnä 75 p:iä.»

»Kaunis Helena päällyksittä 1 mk.»

»Mignon sisästä liattuna 50 p:iä.»

»Minun kultani kaunis on urkuharmoniolla 2 mk.»

»Nuku rauhaton sydämein bassoviululla 2 mk.»

»Tälläpä pojalla on hyvin harvinainen kappale 6 mk.»

»Ah jos onni olisi naiskuorolle 75 p:iä.»

»Kaunis Anna orkesterin keralla 3 mk.»

»Yksinäin en valvo yötä saksalaisena painoksena 2 mk.»

»Jos olet mun ainoastaan 2 markalla.»

Mutta se luettelo olikin painettu jo vuonna 1890.




PUHELINPAKINAA


Vartoilimme tässä eräänä ehtoona ratti korvassa puhelinvuoroamme
Helsinkiin, kun kaino naisääni kuiskasi jostakin »toisesta päästä» ihan
aavistamatta:

— Onko se Olavi?

Meidän nimemme ei ole Olavi eikä edes mikään o:lla alkavakaan allakan
nimi, mutta me antauduimme alttiiksi kiehtovalle kiusaukselle ja
kuiskasimme takaisin:

— On.

Tuntematon puhuttelijamme tuntui ilmoituksestamme isosti ilostuvan ja
tiedusti:

— Miten voit nyt, rakas?

Kun meillä on alati kiusanamme vanha vainoojamme vatsakatarri,
vastasimme:

— No, niinkuin märkä palaa.

Hänen ääneensä tuli huolestunut sävy:

— Ethän vain liene vilustunut, armahin? Eilen oli niin kolea ilma.

— Niin, alle nollan sitä ainakin oli. Ja tuuli oli taas pohjoisessa.

Hän mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten:

— Sinun pitäisi juoda jotakin lämmittävää.

— Hm — menisihän tässä todellakin kuppi pari kuumaa.

Puhelimessa kuului lyhyt houkutteleva naurahdus ja sitten veikeä
ilmoitus:

— Kuulehan, minä olen nyt yksin kotona.

— Jaa-ah. Yksikseni tässä olen tällä haavaa minäkin.

— Rouva läksi juuri ostoksille torille.

— Turha vaiva. Ei siellä ole enää mitään ostettavaa, kun
rautatierakennusmatamit veivät viimeiset matikat. Kuoreita kyllä oli,
mutta kalliita eivätkä enää tuoreitakaan.

Hän nauraa heläytti.

— Aina sinä olet niin lystikäs. Kuulehan, meillä on parhaillaan pannu
tulella.

— No, mikäs sen nätimpi! Maistukoon vain makealta.

— Ja rouva leipoi tänä aamuna lämpöisiä, pullia ja pikkuleipiä.

— Hauska kuulla.

— Niin että meillä on nyt vehnäleipää, piparkakkuja ja kaakkuja.

— Teitä miekkoisia!

Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli puoleksi ujostellen, puoleksi
houkutellen:

— Etkö sinä saattaisi tulla tänne minun luokseni?

— Saattaisinpa hyvinkin, mutta...

— Minä parantaisin sinut, poikaparan.

— Kiitos tarjouksesta, mutta...

— Ja voisimmehan mennä sitten puoleksi tunniksi niemellekin — siksi
kunnes rouva tulee.

— Kyllä kai, kernaastikin, mutta...

Kuherrellen:

— Sille samalle penkille —

— Sillepä hyvinkin, mutta...

Häntä ujostutti ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Ja minähän voisin taas... jos sinä, rakas, tahtoisit —

— Mitä armaani?

— Hi, hi, hi — (kuiskaten ja hiljaa tyrskien) kiivetä syliisikin ja
suu— hi, hi, hi — ei; enpä sano enempää!

— No, sehän sopisi niiden rouvan pikkuleipien ja pullien lisäksi,
mutta...

— Tuletko?

— Tuossa tuokiossa ja vallan lentäenkin, mutta...

— Mitä sinä vielä muttailet? Vai — etkö sinä ehkä enää tekisikään minun
kanssani seuraa, Olavi?

Minäkö? No, tottahan toki, miten voit sitä epäilläkään, mutta...

Ja rakastat minua vieläkin, rakas?

— Se on selvä.

— Yhtä paljon kuin ennenkin?

Kyynärää ja korttelia enemmänkin, mutta...

— Äsh, sinä! Mitä mutta —?

— Mutta minun pitäisi tässä ensin ottaa Helsingistä illan viimeisimmät
tuoreimmat tiedot huomiseen numeroon.

— Tuor— huomiseen numer— Etkö sinä sitten olekaan Olavi?

— En, enkä Ollikaan, Pekkakaan, Paavokaan, Junnukaan ja Jaakkokaan...

Hyvin hätäisesti, mutta vielä toivoen:

— Kukas sitten?

— Sam.

— Sa-Sam? Missä se sitten on?

— Kaupunkimme ainoan sanomalehden toimituksessa.

Oli hetken syvä hiljaisuus. Sitten kuului arkaileva, pelästynyt ja
puolittain häpeilevän hilpeä:

— Herra Juuumala!

Ja kuulotorvi pistettiin varovasti ja vitkallisen vaisusti jossakin
kahaansa.




RUNOLLINEN SAVONMAA


Onhan kaunotaiteita pyhästi palvova Suomen kansa kauttaaltaankin
yleensä runoutta rakastavaa ja kernaasti värssyttelevää väkeä, mutta
Savon kansa taitaa siinä kuitenkin kaikitenkin muista voiton viedä ja
rekordin lyödä.

Kun näet muualla maassa juhlarunoillaan jokaisesta innoittavasta
isänmaallisesta tilaisuudesta korpikylän karjanäyttelyyn asti tai
värkätään sisäänlämpiävissä savupirteissä vanhoja Väinämön virsiä
uuteen uskoon tai tekaistaan tukkipontulla tunnelmarunoja ja
rekipajulla lemmenlauluja, näprätään runollisessa Savonmaassa jo
korkean oikeuden protokollatkin riimeissä ja runojaloissa.

Todistuksena siitä olkoon seuraava käsiimme joutunut näyte. Se on erään
Kuopion takaisen kihlakunnanoikeuden äskeisten vuosien talvikäräjien
pöytäkirjasta.

§ 198.

»Talollinen Pekka Ryynänen, Karvasalmen kylästä, on näihin käräjiin
alempana selitetyssä tarkoituksessa manuuttanut talollisen Juho
Ryynäsen samasta kylästä, ja kun se asia nyt tutkittavaksi otettiin,
tulivat saapuville asianosaiset kumpikin itse.

Kantaja lausui kantehensa tällä lausehella:

    Vastaajalta viime vuonna
    koni kuoli kevähällä,
    jonka raadon rannikolle
    liki vettä hän vedätti,
    joss' on kulku kantajalla,
    venevalkama valittu,
    sija nuotalle sopiva
    sekä karjan käynti kanssa;
    nyt kun raato rannikolla
    paljahana peittämättä
    heitti herja ympärinsä
    hajun haisevan pahasti,
    josta inho ihmisille
    tuli tuima sieramihin
    sekä kalma karjahankin
    tarttui huonosta hajusta,
    niinpä kantaja kovasti
    tästä vaati vastaajata
    sakkohon nyt saatavaksi
    sekä pyysi palkintoa
    kuluistansa käräjissä.

    Vastaajapa vastineeksi
    sanan virkkoi, noin niinesi:
    Kun minulta miesparalta
    heitti henkensä hevonen,
    niin mä raadon rannikolle
    kauas kuljetin kotoa,
    hautahan sen heitin sinne
    ja kun sillä seutuvilla
    ei oo ihmisten oloja
    eikä konin kuollut raato
    ole tuottanut tuhoa,
    ruttotaudin tarttumista
    ihmisiin eik' elukoihin,
    niin mä pyydän puolestani
    kannetta kumottavaksi
    jutelmana joutavana.

Asianomaisten ulosmentyä Oikeudessa Päätettiin:

    Koskei löydy laeissamme
    sääntölöitä semmoisia,
    joissa selvähän sanoisi
    kuhun koni kuoltuansa,
    oisi haaska haudattava
    sekä vieläkin vähemmin
    sakkoloita siitä pantu,
    ja kun koni kuoltuansa
    ei oo eneän tehnyt
    vahinkoa valittajalle,
    niin ei Oikeus osannut
    tehdä muuta määräystä
    kunpa kantehen kumota
    asiassa aiheetonna
    sekä kuitata kulutkin
    riitaveljesten välillä.

                  Julistettiin — —.

Niin että kyllä kai sanarikkaalla Savolla lienee nyt toistaiseksi
runollisuudessa rekordi.




HA, HA, HA, HA


Arvoisa asiaa tuntematon yleisö ei tietenkään ota oikein vakavalta
kannalta uskoakseen, että naurukin on jo otettu tieteellisen
tutkimuksen alaiseksi.

Sehän olisi arvoisan yleisön mielestä suorastaan naurettavaa.

Arvoisa asiaa tuntematon yleisö on hyvä ja nauraa sille vain sydämensä
pohjasta ja vähääkään kainostelematta.

Sillä paitsi että arvoisa yleisö pidentää sillä jo vanhojen viisaiden
vakuutuksen mukaan lyhyttä ikäraukkaansa, paljastaa arvoisa yleisö
sillä myös uuden tieteellisen tutkimuksen mukaan luonteensa
väärentämättömimmän ja teeskentelemättömän laadun. Ja sellainen
paljastus on kaikkialla eikä vain tiedonhaluisessa tieteellisessä
maailmassa hyvin haluttua tavaraa. Tämän kirjoittaja ainakin kuuntelee
hyvin kernaasti tästä lähtien sekä tuttujensa että tuntemattomien
naurua. Ja jos he eivät naura, koettaa tämän kirjoittaja saada heidät
nauramaan.

Kuta kovemmin ja kainostelemattomammin, sitä parempi.

Eräs hyvin oppinut italialainen tiedemies ja professori, joka jo on
niin tunnettu, etteivät asiasta kertojat katso enää tarpeelliseksi
mainita hänen nimeäänkään, on äskettäin tehnyt hyvin huomattavan ja
uusia uria avaavan tutkimuksen naurusta. Vaikkakin tämän kirjoittaja
pitäisi tämän tutkimuksen tietoonsa onkimiaan tuloksia erikoisista
syistä kernaasti vain omina tietoinaan ja kuuntelisi vain hyvin
viattomalla naamalla muiden naurua, saattaa tämän kirjoittaja
kuitenkin ne seuraavassa julkisuuteen — ammattimme ja kutsumuksemme
sanomalehtineekerinä kun on julkisuuteen saattelemista.

Jos siis arvoisa yleisö edellä olevan pitkän valmistelun jälkeen tahtoo
tietää naurunsa laadusta jotakin, niin on tuo äsken viitattu viisas
professori saanut selville seuraavat ilmiöt:

1. Ken nauraa hehettelee tavuja he, he, he, hänellä on hyvin
halveksittava luonteenlaatu ja hän olisi heti huudettava sekä
alas että ulos ja olisi lisäksi saapa kaupan päälle kansalaisten
halveksumisenkin. Nauraa hehettelevän luonne on näet totisen tieteen
lahjomattomalta kannalta sekä sangen juro että nurja ja tuollainen
hehettelijä on omanvoitonpyyntöinen, teeskentelijä ja — sanalla sanoen:
suuri kelmi, koko mies.

2. Ken taas nauraa hi, hi, hi tavuja, hänellä on tavallisesti perin
epäröivä ja epäitsenäinen luonteenlaatu, ja hän on kuin luoko meren
lannalla, joka tuulen tutjuteltava, heikko ja huojuvainen, vailla
pysyvää pontta ja perää.

3. Ho, ho, ho nauraa hohottavalla on kylläkin kaikin puolin kiitettävä
ja kunnioitettava, voimakas ja jalomielinen luonteenlaatu mutta hän
arvostaa aina ja kaikessa itsensä kaikkien muiden yli eikä anna toisten
mielipiteille ja katsantokannoille juuri muuta kuin korkeintaan
kuuntelemisen arvon.

4. Hu, hu, hu on pahin nauru, mitä tieteelliseltä kannalta voi olla, ja
sellaiselle naurajalle on heti paikalla ja hyvin kiireen vilkkaan paras
kääntää selkänsä ja katsoa, mistä sattuisi olemaan viisi hirttä poikki.

5. Parhain ja kaikin puolin suositeltavin naurun malli on tuo tunnettu
ja yleisesti käytetty ha, ha, ha. Se on avomielisen, sydämellisen
ja suoran henkilön luonteenlaadun kuvastin ja sellaista naurutapaa
käyttävän kanssa on heti hierottava tuttavuutta ja seuranpitoa.

Muita naurutapoja on vielä monia.

Tämän kirjoittaja esim. on kuullut kerran erään kunnioitettavan
konstaapelin kimputtelevan suustaan seuraavan sarjan: aih, kih, kih,
kih, aih, kih ja erään edesmenneen sekatavarakauppiaan harvinaisen
kiah, kiah, kiah-naurun, kuten myöskin muutaman kivalterin kekuttelevan
tavuja kek, kek, kek, kuk — lukuunottamatta sitä, että hyvin moni
kanssaveljistämme ja sisaristamme päästää riemuitessaan hä, hä hä tai
rä, rä, rä-hää.

Niiden arvoitusta, luonteenlaadullisesti, ei italialainen professori,
surullista kyllä, selitä.

Mutta ehkä ne osoittavat hyvinkin lempeitä luonteenlaatuja, vaikkei
niitä ehkä Italiassa nauretakaan.

Joka tapauksessa on arvoisan yleisön tämän luettuaan tästedes paras
nauraa vain hyvän luonteen laadullisesti ha, ha, haa-ta. Tai kenelle se
osoittautuu aivan mahdottomaksi — perusluonteelleen kun ei mitään mahda
— ja ken ei halua paljastaa heti paikalla luonnettaan, naurakoon koko
programmin:

He, he, he, hi, hi, hi, ha, ha, ha, hu, hu, hu, hö, hö, hö, ho, ho, ho,
hä, hä, hä, kik, kik, kik, kek, kek, kek, kuk, kiah, kiah, aih, kih!

Huonot ja puolihyvät luonteenlaadut päättävät tietenkin tämän
kirjoituksen luettuaan olla viisaampia kuin toiset ja jättää tästä
lähtien koko naurun ja vain hymyillä.

Mutta siinä he tekevät itselleen vieläkin huonomman palveluksen.

Sillä nauramatta oleminen osoittaa, ettei tuollaisella yksilöllä ole
luonteenlaatua ollenkaan.

Ha, ha, ha!




KUNINGASTEN JÄLKELÄISET


Ystävämme, neljännen luokan liikemies Nestori Nikkinen, on
pasteeraillut parina äskeisenä päivänä ryhdiltään tavallista
teerevämpänä ja katsellut vain ylvään taivaan ylhäitä korkeuksia.

Hänellä on mielestään syy ja epäämätön oikeus olla hieman vaateliaampi
ja jonkin verran päätään pitempi vertaisiaan. Hän kun on kuninkaallisen
suvun yhä harvemmin tavattavia jälkeläisiä.

Pantuaan viime lauantaina lafkansa kello kuudelta kiinni ja
kulautettuaan kupin kuumaa hän istuutui hyvin päätetyn päivätyön
jälkeen salinsa narisevaan nakkilalaiseen kiikkutuoliin ja syventyi
silmäämään päivän pääkaupunkilehteä.

Hänen katseensa kiintyi heti ensi heitolla seuraavaan uutiseen:

— _Hjalmar Branting Kaarle Suuren jälkeläinen_. Eräs ruotsalainen
sukututkija on päässyt selville, että heidän sosialidemokraattinen
päämiehensä, ministeri Hjalmar Branting johtaa sukujuurensa Euroopan
valtiojärjestelmän luojasta, Kaarle Suuresta, kuten seuraava
johtoluettelo osoittaa: Kaarle Suuri, Rooman keisari, Ludvig Hurskas,
Rooman keisari, Gisela, naimisissa Friantin Eberhardin kanssa, Berengar
I, Italian kuningas, Gisela, naimisissa Jorean kreivi Adalbertin
kanssa, Berengar II, Italian kuningas, Adalbert H, Italian kuningas,
Otto Wilhelm I, Burgundin kreivi, Renaud I Burgundin kreivi, Sibylla,
naimisissa Burgundin herttuan Henrikin kanssa, Henrik, Portugalin
maakreivi, Alfons I, Portugalin kuningas, Sancho I, Portugalin
kuningas, Berengaria, naimisissa Tanskan kuninkaan Valdemar II
Seierin kanssa, Erik Auravero, Tanskan kuningas, Ingeborg, naimisissa
Norjan kuninkaan Maunu Lainparantajan kanssa, Hakon V, Pitkäsääri,
Norjan kuningas, Astrid, naimisissa Jon Martinpoika Stjernan kanssa,
Catherine, naimisissa Alf Haraldinpoika Boltin, Norjan valtioneuvoksen
kanssa, Ero, naimisissa Matti Jenenpoika Römerin kanssa, Gertrud,
naimisissa Ruotsin valtioneuvoksen Knut Possen kanssa, Nils Posse,
valtaneuvos, Axel Posse, valtaneuvos, Märta, naimisissa Jöns
Thordson-Possen kanssa, Anna, naimisissa Olof Nilssonin kanssa, Märta,
naimisissa majuri Hans Johansson-Löflingin kanssa, Johan Löfling,
asessori, Anna Dorotea, naimisissa ratsumestari Anders Appelbomin
kanssa, Samuel Appelbom, majuri, Maria Elisabet, naimisissa professori
Carl Fredrik Georgiin kanssa, maaherra Carl af Georgii, laamanni,
Emerentia, naimisissa professori Lars Gabriel Brantingin kanssa,
Hjalmar Branting.

Nestori Nikkinen antoi lehden painua hitaasti polvelleen.

Hän vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin.

Sitten hän nousi ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin ja käveli
kymmenen kertaa salin lattian päästä päähän.

Yhdennellätoista kerralla hän pysähtyi kirjoituspöytänsä luokse, jolla
lojui paitsi memoriaalia, reskontraa ja pääkirjaa, hujan hajan lasten
koulukirjoja.

Pantuaan kirjat vielä villimpään epäjärjestykseen hän löysi mitä
etsikin: Yleisen historian oppikirjan alempia oppilaitoksia varten.

Kaapattuaan vielä tyhjän vekselilomakkeen jₐ lyijykynän Nikkinen
istuutui selailemaan historiaa ja merkkasi sieltä lomakkeelle seuraavaa:

— _Liikemies Nestori Nikkinen Ramses II jälkeläinen_. Eräs toistaiseksi
kainoussyistä tuntemattomana pysyttelevä suomalainen sukututkija on
päässyt selville siitä, että liikemies Nestori Nikkinen kaupungistamme
johtaja sukujuurensa Egyptin suuruuden luojasta, Ramses II:sta, kuten
seuraava johtoluettelo osoittaa:

Ramses II, Egyptin keisari, Hamrnurabi, Babylonian kuningas, Dareios,
Persian hallitsija, Hannibal ja Hamilkar, Karthagon itsevaltiaat,
Marius, Rooman keisari, naimisissa Sullan kanssa, Titus, Rooman
keisari, Attila: Hunnien herttua, Corpus Juris, Benediktinus
Nursialainen, Muhamed, naimisissa Medinan kanssa, Alfred Suuri,
Englannin viikinkien keisari, Henrik VII, naimisissa Simonia
Investituran kanssa, Gottfried buljonkilainen, Jerusalemin hallitsija,
Fransiskus, naimisissa Assisittaren kanssa, Juhana, naimisissa Magna
Chartan kanssa, Jeanne d'Arc, Ranskan kuningas, puoliso Orleansin
neitsyt, Kalmarin Unioni, Ruotsin kuningas, naimisissa Margaretan
kanssa, Kustaa Vaasa, Kustaa II Adolf, puoliso Kristina, Pietari Brahe,
Eerikki Sorolainen, Matleena Korolainen, naimisissa Nikoteemus Nikkisen
kanssa, Nestori Nikkinen.

Työnsä lopetettuaan Nestori pyyhki runsaan hien otsaltaan, luki lävitse
sukuluettelonsa, pisti sikaarisauhuksi ja laittautui tyytyväisenä
levolle.

Siitä saakka hän on kuljeskellut pää kekallaan.

Hymyillen halveksivasti kanssaveljilleen, kun nämä eivät huomaa, kuinka
helposti voi johtaa sukujuurensa vaikka aikojen uumeniin.




KEKKONEN KERTOO...


Meitä oli joitakin kaupunkimme ahväärieppuja viime keväänä kauppa-
ja huvimatkalla Helsingissä. Kierrettyämme kylliksemme kahviloissa
ja kinograahveissa vietimme lopuksi viattoman illan hotellimme
numerohuoneissa Viron kansan veljestervehdyksistä nautiskellen.

Pikkutunneille päästyämme aloimme kukin kehua erikoisuuksillamme,
kuten tämän kauppiassäädyn tapana on. Yksi kehui kaupoillaan, toinen
gulasseerauksillaan, kolmas liiketuttavuuksillaan ja mikähän milläkin
tavalla.

Nestori Nikkinen kehui voimillaan. Nestorihan kehuu aina määrättyyn
tunnelmaan tultuaan niillä, ja hänellä, hyvin syöneellä miehellä, onkin
voimia enemmän kuin monella muulla.

Eikä hän ainoastaan kehunut, vaan näyttelikin voimiaan.

Hän nosteli yhdellä kädellä selustasta tuoleja, kohotteli meistä
milloin mitäkin rinnasta ilmaan, löi rystysillään ruutuja pöytään ja
hiilihangon luokiksi hauislihakseensa.

Lopuksi hän aikoi nostaa yhdellä kädellä jalasta pöydän koholleen.

Silloin me suutuimme ja epäsimme jyrkästi tällaisen tuuman. Ja kun hän
ei totellut meitä, hyökkäsimme joukolla häneen käsiksi, kaadoimme hänet
lattialle, kannoimme hänet viereiseen huoneeseen ja suljimme hänet
sinne lukkojen taa.

Unohdimme hänet puoleksi tunniksi.

Sitten joku huomautti, että viereisestä huoneesta kuului kummallista
ärinää ja ähkimistä.

Aavistellen jotakin kamalaa tapahtuneeksi syöksyimme miehissä sinne.

Se, mitä siellä näimme, oli sekä naurettavaa että säälittävää.

Nestori seisoi valtavan rautasängyn päädyn luona sängyn suuri
pyöreä nuppi suussaan. Tiedäthän ne rautasänkyjen päissä olevat
messinkipollukat.

Me kysyimme, mitä hän tuollaisella ilveellä tarkoitti, mutta Nestori
vain viittoi käsillään ja mongerteli jotakin, mitä emme käsittäneet.

Silloin me ymmärsimme.

Voimiaan näyttämään innostunut Nestori oli saanut päähänsä nostaa
hampaillaan rautasängyn paikoiltaan ja ottanut sitä varten sängyn
pollukan suuhunsa. Pollukka oli kuitenkin kovin iso eikä Nestori saanut
sitä enää ulos suustaan.

Koetimme kiskoa häntä yhdistynein voimin siitä pollukasta erilleen, ja
Nestori ärisi ja härisi hirvittävästi.

Kaikki yrityksemme olivat turhia. Nestori oli ja pysyi kiinni kahden
hengen maattavassa hotellin rautasängyssä.

Olimme pitkän aikaa ymmällä mitä tehdä. Nestori katsoi meihin kaiken
aikaa apua anovasti että ihan sääliksi kävi. Yritimme uudestaan,
mutta luovuimme siitä pian, kun Nestorin suusta alkoi vuotaa verta ja
pelkäsimme hänen hampaittensa heltiävän ennen kuin pollukan.

Äkkiä sitten Käkriäinen sylkäisi kouriinsa ja viittasi meille. Kävimme
taas Nestoriin käsiksi, nostimme hänet Käkriäisen neuvon mukaan
vaakasuoraan — asentoon, siirsimme sängyn keskelle lattiaa ja aloimme
kieputtaa häntä ympäri, kunnes pollukka oli kiertynyt ruuveistaan
ja sängystä irti ja Nestori pääsi vapaaksi vuoteesta, joskaan ei
pollukasta.

Mitäkö sitten teimme?

Etsimme puhelinluettelosta lähimmän lääkärin osoitteen, talutimme
Nestorin kadulle, huusimme ajurin ja kyyditsimme Nestorin
suuntäyteisineen lääkärin luokse.

En tiedä, kuinka pompula saatiin hänen suustaan. Suuri puuha siinä
kuitenkin lienee ollut, sillä Nestori tuli tänne kotiinsa vasta viikkoa
myöhemmin kuin minä.

Mainitsin hänelle kerran matkastamme, mutta Nestori suuttui
silmittömästi ja läksi pois kuin puhaltaen. Hän ei kerro kenellekään
tuosta sängyn pompulasta eikä siitä ole hyvä mennä häneltä kenenkään
kyselemäänkään.

Ja jos hän joskus eksyy jossakin toveriseurassa viettämään hauskaa
iltaa, katsoo hän aina aluksi, onko huoneessa rautasänkyjä ja niissä
pompuloita.

Jos niitä on, ruuvaa hän ne heti irti ja lähettää keittiöön tarkoin
talletettaviksi.

Kotiinsa hän on laittanut kaikki vuoteet puusta.

Pompuloitta.




NIKKINEN NYRKKEILEE


Liikemiehemme Nestori Nikkinen pistäytyi äskettäin ahväärimatkalla
Helsingissä. Kun siellä ei ole enää kabaretteja eikä varieteita,
katseli hän kauppojensa onnelliseksi päättäjäisiksi nyrkkeilyä
sirkuksessa.

Tämä sekä hyödyllinen että terveellinen urheilulaji sai hänestä,
vanhasta ja kotiseudullaan hyvin tunnetusta väkikiven nostajasta,
kissanhännän vetäjästä ja housunkauluspainin heittäjästä, heti
innokkaan ja lämpimän kannattajan, jopa siinä määrin, että Nestori
päätti itsekin ryhtyä sitä harjoittamaan.

Tuliaisiksi hän toi kotiinsa pääkaupungista kaksi paria
nyrkkeilykäsineitä ja selitti seuraavana päivänä aamiaista syötäessä
puolisolleen, kahdelle keskenkasvuiselle pojalleen ja pöytään
passailevalle piialleen seuraavaa:

— Elettävänämme oleva aika on raju ja rauhaton. Intohimojen itsekkäät
ylitsekuohuilevat hyrskyt tyrskyvät nyt kahleitta kaikkialla. En
tarkoita tällä kansainvälisiä kahnauksia, vaikka nekin ovat ajan
ankaroissa aalloissa huomioon otettavat, vaan henkilökohtaisia
hyökkäyksiä, joiden alaiseksi näissä omanvoitonpyyteisissä oloissa
voi kuka tahansa ja koska hyvänsä joutua. Onnellinen se, joka voi
tällaisissa tapauksissa omin avuin ja tehokkaasti torjua luotaan
kaikki tuuppijat ja tunkeilijat. Sille, joka osaa esimerkiksi jaloa
nyrkkeilytaitoa, kuten minä, se onkin sekä sangen helppoa että sulaa
hauskuuttakin. Näytän teille syötyämme muutamia otteita taidostani.

Aterian jälkeen Nikkinen toi kamaristaan nyrkkeilykäsineet ja puki
niistä toiset itselleen ja antoi toiset puolisolleen.

— He, kiskohan kännyihisi, Kunilla! Näytämme pojille ja Pauliinalle
pari isku- ja puolustusotetta.

Hieman esteltyään pukihe rouvakin käsineihin.

— No, kas niin, nostahan nyt esimerkiksi vasenta kättäsi, Kunilla —

Rouva nosti ja sai mitään aavistamattaan ankaran iskun kasvoihinsa.
Nestoria nauratti ja pojat tirskuivat äänekkäästi. Mutta samassapa sai
Nikkinenkin tähtiä sinkauttelevan sivalluksen poskelleen. Hän haukkoi
hetken henkeä ja ärjäisi rouvalleen:

— Elä lyö silloin, kun toinen ei tiedä mitään!

— Minä lyön milloin minua haluttaa, huomautti rouva. Vai luuletko sinä,
että nyrkkeilijätkään ilmoittavat, milloin meinaavat muksauttaa?

— Jassoo, sanoi Nikkinen terävästi ja antoi puolisolleen kaksi
kumajavaa iskua rintaan.

Rouva oli läkähtyä. Sitten hän heitti nopeasti käsineet ja viskasi
ne vasten Nikkisen naamaa. — Kurja mies, joka tahdot tappaa poikiesi
nähden turvattoman naisen ja äidin, kun en tiedä edes puolustautuakaan!
Mallikelpoinen isä ja aviomies, joka —

Samassa soi ovikello. Tulija oli Tuppurainen, Nikkisen kauppakaveri.

Rouva Nikkinen ilostui isosti vieraan tulosta, vilkaisi salaa
kuvastimeen ja liverteli Tuppuraiselle:

— No, olipa hauskaa, että kauppiaskin taas meitä muisti ja pistäytyi
katsomassa. Ajatelkaas: Nestori neuvoi meille juuri nyrkkeilyä, ettekä
usko, kuinka hassua se oli. Minäkin sain aika tölmäyksen rintoihini,
hi, hi.

— Sinunkin, Tuppurainen, pitäisi opetella tätä mukavaa poksauksen
konstia. Otappas nuo käsineet, niin näytän sinulle, kuinka sitä
nyrkkeillään, he, he, he.

— Olen jo liian vanha sellaiseen, esteli Tuppurainen. Nuorempana oli
toista...

— No, no, ethän sinä vieläkään ikäloppu ole. Otahan käsineet, niin
koetamme kujeillessamme.

Tuppurainen kiskoi käsineet kouriinsa, tälläytyi nyrkkeilyasentoon ja
kun Kunilla-rouva oli lukenut kolmeen, kuten Nestori käski, antoi hän
samalla terävän ja tanakan iskun Nikkisen otsaan.

Kun kolmekymmentäkuusi tähteä ja keskikokoinen aurinko olivat laskeneet
Nikkisen katseen edestä, puuskutti hän:

— Sisisisinä olet nynynyrkkeillyt ennenkin, Tututuppurainen!

— Joo, joskus nuorra miesnä Amerikassa ollessani, tunnusti Tuppurainen
ja serveerasi taas Nikkiselle sellaisen tölmäyksen leukaan, että
Nikkistä alkoi ankarasti nikottaa ja hän oli mennä kirjakaapista sisään.

— Anna takaisin, Nestori, kehoitti Kunilla.

— Miminä pppuolustaudun, soperteli Nikkinen ja sai taas mahtavan
paukun poskeensa ja toisen rintaansa. Hän koetteli hänkin hosua ja
sohia Tuppuraista, mutta sai joka käden ojennuksella uuden muksauksen
milloin mihinkin ruumiinsa osaan. Iskua seurasi isku ja paukkua paukku
ja Nikkinen kadotti sekä ajallisen että paikallisen tietoisuuden. Hän
läksi pakoon sänkykamariin, mutta Tuppurainen tuli aina vain iskuja
annellen hänen kintereillään sinne. Nikkisen nenästä alkoi vuotaa
verta ja rouva Nikkinen selaili kiireesti eteisessä lähimmän lääkärin
puhelinnumeroa.

Nikkinen menetti viimein kaiken käsityskykynsä. Hän potkaisi
Tuppuraista polveen. Se oli onneton ote. Tuppurainen tulistui. Hän oli
tullut taloon kahvikupposelle ja ryhtynyt pyynnöstä pikkusen leikin
vuoksi nyrkkeilemään ja — häntä potkittiin kuin mitäkin koiraa! Hän
raivostui, pikainen kun oli luonnoltaan, ja...

Rouva Nikkinen oli hakenut kadulta poliisin. Tämä tuli ja seisahtui
silmänräpäykseksi sänkykamarin ovelle.

Nikkisen naama oli pöhössä, hänen silmänsä tuijottivat lapsellisen
hölmömäisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja kädet hervottomina riipuksissa
hän otti vastaan satelevia iskuja, uikuttaen välillä avuksi vuoroin
vaimoaan, vuoroin seinän takana vuokralla majailevaa hyyryläistään.

Nikkinen oli lokattu viidessä minuutissa. Viimeinen isku viskasi hänet
vatsalleen rouvan ompelupöydälle, jossa hän sai neulapreivin nenäänsä
ja lankakerän ammottavaan suuhunsa.

Silloin astui poliisi esiin ja pisti Tuppuraiselle hansklovit käsiin.

Tuppurainen tuomittiin puolustuskyvyttömän henkilön tahallisesta
ja tarkoituksellisesta pahoinpitelystä kolmeksi kuukaudeksi
kuritushuoneeseen.

Hän on siellä parhaillaan, Nikkisen ottaessa ahkerasti tunteja
nyrkkeilyssä ja japanilaisessa jiujitsussa ja rouvan hankittua
ulko-oveen varmuusketjun ja kaksinkertaisen lukon sekä voimakkaan
hälytyslaitteen, joka kutsuu minuutissa Nikkisten luo kadulta heidän
palkkaamansa sivilipukuisen 120-kiloisen yksityispoliisin ja pari
portin suojassa päivittäin istuskelevaa isoa hampparia.

Ajat ovat näet nykyään niin rajuja ja rauhattomia.




NESTORI NIKKINEN MALLAA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ AJOA


Kauppias Kipakka osti tässä keväällä moottoripyörän. Se onkin hänelle
hyvä ja hyödyllinen kapine. Hänellä on kundeja pitkin pitäjää ja hän
voi pistäytyä niitä tapaamassa pyörällään tuon tuostakin.

Mainion moottorin Kipakka sattuikin saamaan. Kone on kestävä ja juosta
joilottelee jopa 120 kilometriä tunnissa. Ja kun sen säiliöön sopii
polttoainetta kymmeneksi tunniksi, tulee siitä taivalta, jos yhteen
rysyyn mennä hyryttelee.

Kipakka puhdisteli ja koetteli pyöräänsä pihamaallaan viime
perjantaina. Pyörän pärinä ja koneen rähinä houkutteli koko kaupunkimme
sinne sitä surraamista ja pörräämistä katsomaan.

Kipakka lankesi luonnollisesti heti paikalla kaikkien moottorimiesten
helmasyntiin, kehumiseen. Hän alkoi kiitellä ja ylistellä pyöräänsä
parhaimmaksi maan päällä. Ja uskoahan se piti, kun ei kukaan ollut
sen parempaa eikä pahempaa nähnyt. Mutta kun Kipakka sitten yltyi
runoilemaan moottoripyörällä ajamista ihanimmaksi nautinnoksi,
minkä taatto taivahinen on älynnyt ja osannut ihmislapselle tässä
ajallisuuden olevaisuudessa luoda, alkoi jo yksi ja toinen kohautella
sekä housujaan että hartioitaan ja sanoa, että jo nyt, kauppias,
laulat vähän liikaa. Kun Kipakka sen huomasi, kiivastui hän ja sanoi,
jotta kah, saahan tällä koettaakin, jos kuka ei ota uskoakseen, ja
kehoitti lähinnä seisovaa Nestori Nikkistä nousemaan pyörän satulaan ja
koettelemaan muutaman kiehkerön pihamaalla.

Nikkinen on kaupunkimme vanha ja tunnettu polkupyörämies ja kun yksi
ja toinen kivotteli häntä koettelemaan, ei hän voinut kunniansa eikä
arvonsakaan vuoksi vastustaa viettelystä, vaan vastasi:

— No, jospa hänellä, rakkineella, tosiaankin mallaisi muutaman lenkin
lystiksensä.

Hänet autettiin monin avuliain käsin pyörän selkään ja Kipakka polkaisi
koneen käyntiin.

Moottori päästi peijakkaan moisen papatuksen ja sylkäisi kolme katalan
pahalta löyhkäävää pensiinituhausta. Ja sitten se läksi liikkeelle kuin
noiduttu. Se mennä vihkaisi ensin vihaista vauhtia kohti Kipakan kyökin
rappuja ja olisi kai mennyt itse kyökkiinkin, ellei Nestori olisi
saanut sitä viime hetkessä kiepautetuksi toiselle taholle ja ajanut
hurjaa kyytiä Kipakan avoimesta heinäliiterin ovesta sisälle.

Sieltä hänet löydettiin vahingoittumattomana pyörää syleilemässä ison
olkikuvon päältä.

Kun Nestori ilmestyi pihamaalle, syntyi yleinen ilo, nauru ja
leikinlasku. Ja kun hän yritteli puolustella itseään, naurettiin ja
veisteltiin hänelle päin naamaa, niin että piha kaikui.

Silloin Nestori suuttui. Hän tempasi kenenkään arvaamatta pyörän sitä
juuri vajasta taluttavalta Kipakalta, polkaisi sen käyntiin, hyppäsi
satulaan ja alkoi hyrrätä huimaa kyytiä pihamaalla. Ensin hän ohjasi
päin pahimmin nauraa hehettelevää akkaparvea ja ahdisti sen Kipakan
kyökkiin, niin että kintut vain vilahtelivat. Sitten hän ajoi ukot
tikaportaille ja tallin ja aitan rapuille ja pojat kilpajuoksussa
lankulle. Pihalle jäi vain nauraa hohottava Kipakka ja kummallisia
kuvioita moottoroiva Nikkinen.

— Jos — hekekehe — — tahdot — hekekekeke heeh — — hiljentää, niin
— — hekekekekek — — niin hekekhek — väännä vain — — hekekekek — —
kekekee------käsimiä — hek —

Ja Nestori väänsi, mutta väärin päin. Sen sijaan että olisi vauhdissaan
vaimentunut, ulahtikin pyörä kuin vesikauhuinen koira ja läksi
rullaamaan niin riivatusti, ettei Nestorista näkynyt kuin vilahdus
siellä täällä.

— Vedä keskuskammesta, vedä keskuskammesta! huusi kamalaa kyytiä
kauhistunut Kipakka.

Ja Nestori veti ja sai pyörälle 120 kilometrin vauhdin. Pyörä pauhasi
ja peuhasi, naputti ja koputti, suhutti ja tuputti kuin kappaleiksi
aikoen ja päästeli pensiinikaasutupsauksia niin tiheään, että pihamaa
oli kuin usvassa.

Pyörän satulassa silmät pelosta pyöreinä istua kehottava Nestori
havaitsi pihamaan moiselle menon hurakalle kovin rajoitetuksi ja pyörsi
laveampaa alaa antavalle kadulle. Siellä hän hieman rauhoittui ja
ohjasi mahdollisimman vakavasti.

Hän ajaa vinhasi kaikki kaupunkimme kuusi katua ylös ja alas ainakin
kymmeneen kertaan. Ettei sattuisi päälleajoa eikä onnettomuutta, huusi
ja hoilasi hän jo kaukaa ihmisiä nähdessään:

— Ho-holoooo! Tulooo! Pyörä tuloooo!

Kuudennella kiehkerolla olivat kaikki kadut ihmisistä kuin nuollut.
Ikkunat ja puotien ovet olivat täynnä suut auki ja silmät renkaina
päitään vikkelästi käänteleviä kaupunkilaisia Nestorin vilahtaessa
ohitse.

Mutta jos kadut olivatkin tyhjät ihmisistä, ei sentään koirista. Kaikki
kaupunkimme kolmekymmentäkaksi koiraa kiitivät näet kielet pitkällä
roikkuen ja koivet yhtenä vilinänä ulvoen, haukkuen ja häristen
Nestorin jälestä. Pari lyhytjalkaisinta ja huonovauhtisinta jäi niistä
läähättäen jälkeen ja Nestori ajoi ne seuraavalla kierroksellaan
kumoon, pyörän kimmahtaessa korkealle ilmaan.

Kun yhä useampia koiria oli joutua pyörän jalkoihin, katsoi Nestori
kaupungin kadut hieman turvattomiksi ja ohjasi maantielle.

Maantie kaupungistamme vie Oulua kohti. Viiden peninkulman päässä eroaa
siitä kaaressa etelään toinen viiden peninkulman tie Kiuruvedelle ja
sieltä kahden peninkulman tie kaupunkiimme.

Sittenkun oli päästy pahimmasta Nestori Nikkisen kaupungissamme
aiheuttamasta pelästyksestä ja sekasorrosta ja kuultu eräältä
hevosmieheltä, että Nestori oli nähty Oulun tiellä, alettiin
puhelimitse ottaa selkoa, missä hän milloinkin oli menossa. Kaikki
kynnelle kykenevät kaupunkilaisemme kokoontuivat puhelinkeskuksen
edustalle, josta puhelinneitoset antoivat avaimesta ikkunasta tietoja
kuin eräät sanomalehdet viime olympialaisten kisojen kulusta.
Jännittävintä oli se, älyäisikö Nestori kääntyä tuolle toiselle tielle
vai pyyhältäisikö kahdenkymmenen peninkulman päässä olevaan hänelle
outoon Ouluun ja joutuisi siellä kukaties mille mahdottomille mereen
tai lossipaikkaan päättyville maanteille.

Pyörää hän ei osaisi seisottaa kuin Luojan laupiaaksi ihmeeksi, niin
vakuutti ja valitteli Kipakka, ja pensiiniä pyörässä riitti ainakin
yhdeksäksi tunniksi 120 kilometrin vauhdilla, joka Nestorilla oli.

Kun oli joka paikkaan matkan varrelle ilmoitettu Nestorin kulusta,
saatiin jo miltei samassa viiden peninkulman tiehaarasta tiedoitus
puhelimella, että sivu se nyt viuhahti ja Kiuruvedelle se kiepahti,
sitten Kiuruvedeltä ilmoitus, että täällä jo ohi solahti niin että pöly
pelmahti ja että kohta se on siellä kaupungissa.

Sen kuultua kiipesivät kaupunkilaiset katupuihin ja lankuille ja
rapuille ja — samassa kuuluikin jo maantieltä pakananmoinen papatus ja
tuhutus ja Nestori tulla tupsahti pöly- ja pensiinipilvenä kaupunkiin,
jossa hän kiersi kolmasti kadut ja karautti taas takaisin maantielle.

Taas pantiin puhelimet kilisemään kaikkialle matkan varrelle ja saatiin
kuulla, että Nestori oli ajanut ensin viiden peninkulman taipaleella
suuren karjan maantieltä suohon ja pelästyttänyt erään hevosmiehen
kuormineen ojaan ja toisella taipaleen osalla ajanut kumoon kaksi
koiraa ja — siinä hän jo taas hyrräsi kaupunkia kiertämässä.

Kolmannella kierroksella oli häneltä lennähtänyt hattu jonnekin matkan
varteen, ja neljännellä hän oli juoksuttanut eräässä paikassa kuutta
irtohevosta edellään puolisen kilometriä, kunnes hevoset vaahtoisina
älysivät karata tiepuoleen ja metsään.

Viidenneltä kierrokseltaan kaupunkiimme palatessaan hän soitti jo
tullessaan ja kaupungin katuja kahdesti kiehkeroon kiertäessään.
Tottapa hän lienee tullut jotenkuten nykäisseeksi merkkitorvea ja
älynnyt sen hälytyslaitteeksi.

Ihmiset alkoivat jo väsyä Nestorin lakkaamattomaan kierrosajoon ja
läksivät kaduilta kotiinsa arvellen, että tottapahan se siitä kerran
seisottuukin. Ja niin jätettiin Nestori oman onnensa varaan ja mentiin
maata.

Mutta joka tunnin perästä kuuli kukin ikkunansa alta hirmuista hurinaa
ja pärinää ja sen keskeltä korvissa huikeasti hujeltavaa:

— Huuuuup! Huuuuup! Huuuuup! Pa, pa, pa, pa. Hyrryn, hyrryn, hyrryn.
Sytkyt, sytkyt, sytkyt. Huuuuup! Huuuup!

Sinä yönä ei moni nukkunut rauhaisaa unta kaupungissamme. Ei vaikka
peitteen kuinka korvilleen veti. Sillä joka tunti kuului aina
herättävänä äänenä horroksiin vaipuneille:

Pa, pa, pa, pa — Huuuuup, huuuuup — hyrryn ryrrryn — sytkytsytkyt —
huuuuiphuuup — —!

Tämä meno ja metakka loppui vasta aamuyöstä.

Joka tunti Nestorin merkinantoja kuulemaan tottunut korva odotti pari
tuntia näitä siknaaleja turhaan.

Niitä ei enää kuulunut. Kaupunki vaipui siihen kesäiseen syvään
hiljaisuuteen, joka on niin täydellinen, että kuulee, jos korvansa
heristää, kuinka meidän katuruohomme kasvaa.

Kello puoli neljä aamulla kuuli Kipakka ulko-oveltaan vaimeata
naputusta. Kun hän meni avaamaan, seisoi siellä Nestori Nikkinen.

Mutta minkälaisessa muodossa ja asussa! Hatutta ja hiukset ja kasvot
harmaina pölystä, nutun toinen hiha roikkuen halkinaisena paljaasta
kyynäspäästä alaskäsin, toinen housunlahje haljenneena ja koko puku
pölyssä ja liassa, koneöljyssä ja lätäköiden ravassa ja mies tuoksuen
pensiiniltä kuin kymmenen litran kanisteri.

Kakisteltuaan ja ryiskeltyään kymmenisen minuuttia Nestori sai
sanotuksi:

— Jjjjosss sssisinulla sasattuu olemaan ryryryypyllinen kokokonjakkia
jajaja sasasavukkeita, niniin a-a-a-anna Jujuj-jumalan nininimessä
heheheti.

Kipakka kehoitti häntä tulemaan sisään ja istumaan ja ryyppäämään ja
tupakoimaan, mutta Nestori viittasi vain murheellisesti kädellään ja
sanoi:

— Mimiminua ei nynynyt oikein i-i-istuta.

Saatuaan siihen rappusten eteen seisoville jaloilleen kolme kookasta
pikaria konjakkia ja savukkeen suuhunsa hän ilmoitti:

— Se on hyvä pyörä ja mainio menijä. Voit sanoa sen jokaiselle. Mutta
elä kutsu enää minua sitä muille mallaamaan.

Heitettyään polttamansa savukkeen pätkän pois hän lisäsi:

— Minua tinkii nälättämään ja nukuttamaan. Hyvää yötä.

Portilta hän vielä pyörähti pihaan päin ja huomautti:

— Olin unohtaa sanoa, että rakkineesi on Heiskalan isossa
hiekkahaudassa, kahdeksan kilometriä Ouluun käsin, jonne se seisahtui.
Voit käydä sen sieltä hakemassa. Minä en halua enää koko pörriäistä
nähdäkään.

Siitä saakka on Nestori Nikkinen periaatteellisista syistä vihannut
kaikkea, mitä moottoriksi mainitaankaan.

Ja kun joskus tulee puhe moottoripyöristä, lähtee hän heti semmoisista
seuroista pois.




MINKÄTÄHDEN NESTORI NIKKINEN EI OTTANUT OSAA KÖYDENVETOKILPAILUUN


Liikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti
ottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n
komppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan
yhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa
sammutuskomppanian seppeleeseen.

Hän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi
kahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti
antamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa
päätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin
sulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja
sitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan
tärisyttävällä perhetragedialla.

Nestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan
ja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan,
aukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa
ja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti
etusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä:

— Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää
ja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin
tahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota
taloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset,
hyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi,
pyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä
kykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee
testamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja
momentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja
köysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse
kirkkomaan kalmistoon.

Kun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai
Nestori sananvuoron ja huomautti:

— Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta —

— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko
elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja
riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön
mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä
kansanjuhlassa?

— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.

— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan
itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän.
Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti
muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit,
apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka
iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä
köydenkiskojia kaupungissa.

— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.

— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin,
sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit
harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?

— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —

— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin
ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja
kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja
sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki
pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme
parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden
sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —

— Alafakkihan se oli —

— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas
pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn
hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin
keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan
vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin
onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille
kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen,
lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden
permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi
kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin
kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä
viikkokausi —

— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.

— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi
pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa
sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit
ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta
oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi.
Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein,
tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken
jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja
häpeän sitä vielä tänäkin päivänä.

— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!

— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin
näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa
junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen
ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan
käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä
voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti
parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja
sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun
läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja
tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa
ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja
sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas
kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja
kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään,
tajunnut mitään.

— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin
palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka
halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa
tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla
selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja
saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle
hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.

— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli,
että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai
onnettomuudeksi paremminkin.

— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja
myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin
irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo
heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä
päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta
puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa
matkalla vanhempieni luokse.

— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti
ja menettele sen mukaan!

Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet
saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki
kilpailuponnistukset.

Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille
tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli
mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita
korviaan korjauttamaan.




NIKKINEN ON OSTANUT MOOTTORIVENEEN


Vaikkakin Nestori Nikkisellä on eräitä kokemuksia ja vakavia valituksia
moottoreista ja varsinkin moottoripyöristä, on hän nyt itsekin
moottorin omistaja. Kaupungissamme parhaillaan kiihkeänä raivoava
moottorikuume tarttui näet jo häneenkin, ja hän osti moottoriveneen.
Ei sellaista suurellista monumenttaalia ja vinsesterimenijää kuin
meidän muiden herrojen ryöpältäjät ovat, vaan ainoastaan tätä meidän
tavallista seutumme pikkumoottorien peristyyliä ja konstruktiivia:
runko meidän venemaakarimme Kemppaisen tekemä, varalaidoilla varustettu
savolainen kolmilaita, keskellä Tikkatettara ja laidassa uusimman
moottorimekaniikan mukainen auto-ohjausrustinki.

Sellaisilla pikkupäpättäjillä onkin omat etunsa ja erikoisuutensa: ne
kulkevat kepeästi, ovat niuhoja kalliille penssiinille, antavat terveen
ja terhakan äänen ja maksavat vain varttaalin siitä, mitä esimerkiksi
meidän tohtorin »Seere».

Sitäpaitsi on Nestorin moottorissa eräs etu, jota meillä muilla
perärännäli- ja pikkukeskusnakuttajilla ei ole: se pakkaakin, kun panee
sen pakkaamaan, ja menee sakta ramia, kun panee menemään.

Saatuaan »Jouhtenensa» sen entiseltä omistajalta karvari Kämäräiseltä
Nestori teki sillä Kämäräisen kanssa sekä ruuvi- että koulutusajon ja
opastui reissulla mielestään yksityiskohtia myöten moottirakkineen
kaikkiin kymmeniin konstrumentteihin ja instruvenkkeihin: kaasuttajiin,
neulaventtiileihin, magneesiumiin, lauhduttajiin, pensiinihanoihin,
automaattiöljyttäjiin, ryyppynastoihin ja mitä kaikkia niitä nyt
lieneekään. Tietopiirinsä laajentamiseksi hän osti lisäksi sen 30
markan maksavan moottorikirjan, jonka on tehnyt alallaan tunnettu
moottorimonttööri Werner Söderström Porissa.

Seuraavana aamuna Nikkinen osti lyhyen öljy takin ja nahkatakin, pisti
vaneeriaskiin lujasti evästä, otti poikien onget mukaansa ja läksi
moottorilla kalaan.

Puulattuaan »Jouhtenen» veteen ja pyöriteltyään rannassa sen konetta
puolisen tuntia saamatta, siitä esiin pienintäkään pihausta,
heitettyään yltään ensin lakkinsa ja sitten öljy takkinsa ja vihdoin
nuttunsa ja liivinsäkin hän käski rannalla suu auki katsoa töllöttävän
poikansa pinkaista korjauspajalle ja pyytää jotakin asian ymmärtävää
miestä tulemaan moottoria katsomaan.

Mies tulikin, vilkaisi koneeseen, hymyili ja avasi pensiinihanan, joka
Nestorilta oli unohtunut kiinni, ja sanoi, että selvä on, ja laittoi
Nestorin taipaleelle.

Meillä ei ole tietoa, missä kaukana tai kuinka lähellä Nestori kävi,
mutta kuulimme hänen palanneen iltayöstä, kiinnittäneen »Jouhtenensa»
laivalaituriin käydä kalkuttelemaan, juosseen noutamassa kotoaan
pensiinikanisterin, täyttäneen veneen säiliön äärilleen ja menneen
sitten maata kotiinsa.

Aamulla tuli Nikkisen puotiin joukko ranta-asukkaita kysymään, kuinka
kauan kauppias aikoi moottoriaan siellä rannalla käyttää, se kun oli
kalkuttanut siellä kaiken yötä ja karkoittanut papatuksellaan koko
rantakaupungin unen.

Silloin Nestori vastasi platoonilaisesti, että hool rei, ja kävi taas
kaatamassa moottorin säiliön piripinnaksi ja jätti »Jouhtenensa» jouten
papattamaan.

Seuraavana aamuna ilmestyi Nikkiseen kymmenhenkinen
rantakaupunkilaisten valitsema lähetystö kysymään, aikoiko Nikkinen
koskaan moottorinsa papatusta pysähdyttää vai kuinka kauan
rantakaupunki saisi viettää unettomia öitä.

Ja Nikkinen ilmoitti, että niin kauan kuin kaupungissa piisaa pensiiniä
ja sylinterirasvaa.

Sen johdosta lähetystö rantakaupungin nimessä vaati tietoa ja
selvitystä, mitä tämä ainainen kolkutuskometia oikein tarkoitti ja
miksi Nikkinen nakututti konettansa yötä päivää. Ja Nikkinen ilmoitti,
että kun se moottorin pentele ei näy rupeavan käymään silloin, kun sitä
siihen ruuvaa ja reistailee, ja kun se nyt kerran on käynnissään, niin
käyköön seisottamatta valmiina tarpeen varalta.

Lähetystö poistui selityksen saatuaan, mutta julkaisi samalla
rantakaupunkilaisten kansalaiskokouksen päätöksen, että ellei »Jouhten»
pidä papatuksessaan paussia ainakin ensi yönä, niin kokous kiskoo
koko kalkattajan nakuttamaan Nikkisen omalle pihalle ja haastaa
Nestorin maanantaiksi raastupaan vastaamaan rantakaupungin kotirauhan
rikkomisesta ilman lieventäviä asianhaaroja.

Nestori oli lähetystön poistuttua kaiken päivää pahalla päällä ja läksi
illalla vähän vesille »viiluuttelemaan» aivojaan.

Hän päästi moottorinsa rannasta, hyppäsi perätuhdolle, vetäisi
liikkeellepanokammesta ja läksi kiitämään takapakkia monessa mutkassa
pitkin laivalaiturin ympäristöä.

Rannalla seisoi silloin liikemies Latola. Kun Nikkinen kulki perä
edellä kymmenettä kertaa laiturin ohitse, tiedusti Latola, että mitä
merkillistä sinä aina vain takapakkia ajelet?

— Minä vain koettelen, mitenkä tämä ottaa takaisin. Nämä pikkuväkkärät
eivät näet ole siinä taidossa vallan vissejä ja luotettavia
instrumenttareita.

Piirreltyään vielä varttitunnin taapäin kulkien mitä kummallisimpia
kysymysmerkkejä, puoliympyröitä ja murtoviivoja Nikkinen oli
huomaavinaan Latolan suupielessä jotakin epälojaalista hymynvärettä,
suutahti ja kiskaisi kiukuissaan kammesta toisinpäin. »Jouhten»
puistalti ja läksi kiitämään eteenpäin.

— Hyvin tämä näkyy takapakkia taitelevan, huomautti hän Latolalle. Nyt
minä lähdenkin jo etuperin.

Kun »Jouhten» teki vieläkin koukerolta ja käännöksiä ja kurvia ja
lenkkejä milloin sinne, milloin tänne, päätti Nestori neuvoa sille
hieman järkevämpää kulkutapaa ja tarttui tanakasti auto-ohjaajaan ja
väänsi sen parilla voimakkaalla käännähdyksellä niin kiinni ketjuihinsa
ja rautalankoihinsa ja ruuveihinsa ja muttereihinsa, ettei ohjauslaite
sen siitään enää tikahtanut tai päkähtänyt puoleen tai toiseen.

»Jouhten» kulki keulakaula pitkällä kouhollaan pitkin iltaa suurta
soikeaa ympyrää rantakylän edustalla. Ja Nestori istui jouten keskellä
venettä ja veti rettinkisauhun toisensa perästä ajan kuluksi.

Katsoen sitä menoa ikkunastaan Löi kommunisti Kostoniemi nyrkkinsä
pöytään ja viittasi vihaisesti selkää kohti ja sanoi hammasta purren
puoluetoveri Pärssiselle:

— No, on totta kiesaa ja varjele sitä tuolla porvarikoplalla
köyhälistön rahaa, kuten tuollakin Nikkis-pösöllä! Siinä on nyt koko
illan huviksensa vain rinkiin rullannut ja rallatellut ja näytellyt
tälle työkansalle, että on sitä rikkaalla riunoja rellutella.



Nikkinen tuli vasta aamulla auringon noustessa rantaan — soutamalla.

Sinä päivänä ei »Jouhten» enää laiturin kyljessä papattanut tarpeen
varalta. Ja mitenkäpä olisi papattanutkaan, kun sen säiliö oli tyhjä
kuin nuoltu. Eikä Nestori käynyt siihen enää uutta pensiiniä panemassa.

Eipä hän ollut enää muutenkaan koko moottorista milläänkään, vaan jätti
sen poikiensa hoteisiin.

Hän halveksii nyt periaatteen ja kokemuksen vankalla pohjalla
venemoottoreita yhtä syvästi kuin moottoripyöriäkin.




NIKKISET JUHLIVAT JUHANNUSTA


Nikkisen herrasväellä oli kuluneena kesänä kaukaisia vieraita. Muuan
Nestorin pikkuserkku, joka ei ollut vielä ennen kaupungissamme käynyt,
saapui näet heille Helsingistä rouvineen, lankoineen ja langonrouvineen
suven ja seutumme suloista nauttimaan.

Ihastuneet ja sukulaisrakkaat Nikkiset pitivät näitä harvinaisia
vieraitaan, kuten piispoja pidetään pappiloissa. He syöttivät ja
juottivat heidät parissa viikossa pulleiksi kuin jouluporsaat
ja suorastaan kilpailivat keskenään huvittaakseen heimolaisiaan
ja tutustuttaakseen heidät kaikkiin seutumme maisemiin ja
merkillisyyksiin. He käyttivät heitä kaupunkimme palohälytystornissa
ja näyttivät heille, kuten Nestori, joka viljelee kernaasti kaikissa
sopivissa puheensa paikoissa vieraskielisiä sanontatapoja, selitti:
paikkakunnan panuraamit lintusten perspenktiivissä. He pistäytyivät
vieraineen kaupunkimme huviniemellä ja lauloivat sen paviljongissa
Nestorin pyynnöstä yleisäänisesti tuon tunnetun kansanlaulelman: »Halk'
iltaruskon autereen tuo joutsi joutusaan.» Sitten he olivat vieraineen
sankaripatsaallamme, jonka päässä seisoo sorja alaston nuorukainen, ja
siellä herrat lausuivat julkisuuteen tunnustuksensa patsaan sattuvalle
symbaalille ja rouvat pääasiallisesti patsaan juurella rehoittavalle
rekooli-istutukselle. Ja eräänä iltana innostunut Nestori vuokrasi
meijerimme kuorma-auton, kuljetti koko sukunsa Sandelsin ja Tolkoruutin
patsaille ja lausui siellä isänmaallisen tunnelman haltioittamana
hetken muistoksi tunnetulla taidollaan Paavo Kajaanuksen kauniin ja
mieltä kohottavan runovärssyn »Kesäkuun 15 päivä», jonka Ryynepek on
niin mestarillisesti suomenkielelle kääntänyt. Samalla hän kohotti
mukanaan tuomassaan sitruunalimunaadissa maljan ja pyysi läsnäolijoita
yhtymään täydestä sydämensä pohjasta raikkaaseen eläköön-huutoon Suomen
1908—1909 sodan vainajille.

Huipuksi vieraittensa viihdyttämiselle Nikkiset olivat kuitenkin
ajatelleet juhannuksen juhlimista. Rouva Kunilla Nikkinen olisi
pyhittänyt tämän päivän tosin kernaammin »Runnin» terveysvesilähteelle
tehtävällä huvimatkalla, mutta Nestori protesteerasi siihen heti
jyrkästi, jotta niks. »Runnillahan» voitiin käydä koska tahansa tai,
jos vieraita niin halutti, tilata sieltä pari meijeriastiallista
raatipitoista ruostevettä, mutta juhannusta viilattaisiin ainakin
tällä kerralla luonnon helmuksissa Kumpusaaressa, rantakaloineen
ja juhannusyön laskemattoman auringon nousua katsellen ja lopuksi
viritettäisiin joku tilaisuuteen sopiva päättäjäislaulu, Arvit
Sipeliuksen »Nyt on Suomen suviaika» tai Järnepfeldin sointusävelikäs
»Mun muistuu mieleheni» tai joku muu mieleen juolahtava maammelaulu.

Sitäpaitsi vihjasi Nestori kautta rantain suunnitelleensa juhlan
lopuksi vielä jotakin »non ultra plunssia» erikoisprokrammia, josta
kuitenkin oli vielä liian aikaista puhua.

Rouva Nikkinen osti siis torilta pari kookasta haukea rantakalaksi ja
ruokakaupoista yhtä ja toista telikatenssia, kuusi tuusaa sartennia,
juustoa, prulsylttiä, syskonia, purkin vakstuukkia, silliä ja
amerikkalaista lakseeraussäilykettä, ja Nestori tilasi tehtaalta kolme
koria parhainta ja korkearosenttisinta porttelikaljaa ja kaksi koria
simaa.

Helsinkiläiset herrat puolestaan pengoskelivat salaperäisinä
kapsäkkejään ja lupasivat hekin kantaa kortensa juhannustunnelman
täydellistyttämiseksi.

Niin sitä sitten juhannuksen aattona iltapuolella päivää lähdettiin
Kumpusaareen. Edellä kulki Nikkisen poikien täksi harvinaiseksi
tilaisuudeksi käyntikuntoon keinottelema »Jouhten» ja hinasi jäljessään
ensin yhtä venettä, jossa istuivat rupattelevat rouvat, sitten toista
venettä, jossa tupakoivat ja turisivat herrat, ja lopuksi kolmatta
venettä, jossa tulivat runsaat eväät ja palvelijat ja Nestorin,
puotipoika.

Saareen saavuttua järjestettiin elämä ja olo mukavaksi ja kodikkaaksi.
Se muistutti hauskaa ja hilpeää kesäleiriä. Saaren nurmitanterelle
levitettiin saalit ja Nikkisten salin sohvatyynyt heikomman sukupuolen
lojua ja loruilla. Ukot valitsivat leiripaikakseen ison kuusen juuren,
missä oli luonnon laatimana pöytänä laakea kivi. He katkoivat alleen
havuja ja pihlajan ja tuomen oksia ja Nikkisen pojat laittoivat
heille pikku nuotion itikoiden häätämiseksi. Rantapenkerelle
levitettiin Nikkisten iso lakana ja purettiin siihen kaikki ruokailu-
ja juomailutarjoukset. Mutta rantakallion katveeseen järjestivät
palvelijat ja puotipoika itselleen tilapäiskeittiön.

Kun vielä oli kahden koivun väliin kiinnitetty riippumatto ja kaupungin
ainoasta kahvilasta lainattu gramofooni asetettu leirin keskelle
kannolle, voi juhlallisuus alkaakin.

Me emme poissaoloina voi kertoa Nikkisten ja heidän rakkaiden
heimolaistensa perheellisestä sukuateriasta. Aavistelemme vain, että
se sujui kuten tavallisesti syönti sujuu luonnon helmassa kuppeihin
tipahtelevine kuusenhavuineen, voihin lenteleville uteliaine pikku
kovakuoriaisineen, maitoon hukuttautuville myyriäisineen ja joka
paikkaan puremaan pakkautuville hyrisevine hyttysineen ja määrättömine
mäkäräisineen.

Sen vain tiedämme, että herrat alkoivat aterian loppupuolella
tanakasti ja ihanasti punoittaa ja että rouviakin jo pakkasi heleästi
naurattamaan. Ja kun oli päästy jälkiruokaan ja Nestori nousi
korkealle kivelle ja kohotti lasinsa, pidettiin Suomessa kerran taas
juhannuspuhe, jonka vertaista ei ole monta.

Hän puhui rakkaille sukulaisilleen, Suomen lempeälle äiti-luonnolle,
joka ruokkii meitä rinnoillaan, ja juhannukselle ja riiteli välillä
tirskuville pojilleen ja käski puotipoikansa niistää nenänsä, joka oli
kuin mikäkin ehtymätön kalanmaksaöljyvapriikki, ja naisille, näille
ihmiskunnan ihanille Tianoille, jotka sulostuttivat tätäkin hauskaa ja
veljellistä yhdessäoloa, ja itselleen, joka ei ollut mikään kouluja
ja oppeja suorittanut suurpuhuja Temistootteles, vaan kuitenkin
paikkakunnallaan alati uuras ja voimiaan yhteiskunnan alttarille
uhraava valistuksen lamppu ja samasta lävestä kuin muutkin kaupungin
kauppiaat päänsä pystyssä kantaen kulkeva hantelsmanni, ja — paljolle
muulle jalolle ja kauniille, mikä hänen sydämensä tunnepohjia sillä
hetkellä liikutteli ja läikytteli ja hänen vastaanottavaa poveaan
paisutteli ja rintaansa raiutteli —

Puheen päätyttyä esitti pikkuserkku maljan ja eläköönhuudon Nestorille,
seutunsa Sokrateen kynttilälle ja valonsoihdulle, mutta Nestori
keskeytti hänet ja kumarsi kainosti ja kehoitti saapuvilla olijoita
kohottamaan nektaripikarinsa ja huutonsa isänmaalle.

Kuten moneen kertaan kohotettiinkin.

Vanhemman väen jatkaessa juhlaa olivat pojat laittaneet saaren rannalle
valtavan kokon. Mutta kun se märkine puineen savusi vain katalasti,
käski Nestori heidän heittää hiiteen koko moisen kasken viertämisen
ja iski heille silmää ja sanoi, että hool reet, älkää surko, kasvavat
nuorisot Suomessa, jos pappanne kieltääkin teitä kokkopuuhista, sillä
kokko täällä poltetaan joka tapauksessa.

Sen sanottuaan Nestori pjuutasi herrat »Jouhteneen» ja meloi vähän
matkaa rannasta ja nousi keulatuhdolle ja kääntyi rantaan päin ja
ilmoitti naisille ja pojille, että nyt tulee tämän muistettavan
ehtoon eloisimmin iäksi mieliin painuvin meno ja momentti ja heiskuva
helavalkea, joita esi-isämme jo hamassa harmaassa nuoruudessaan olivat
tottuneet polttamaan kesäyön keskiauringolle taikka oikeammin keskiyön
kesäauringolle — tai jotakin sellaista ynnä muuta ja niin edespäin,
mitä hänen ei tarvinnut tällaisena yleisesti tunnettuna ja allakassa
painettuna hetkenä tarkemmin tulkita.

Ja niin puhuen Nestori laskeutui tuhdolta, kaappasi kymmenen litran
pensiinikanisterin ja tyhjensi sen veden pinnalle.

Nestorin serkun rouvan veli tahtoi soutaa vähän kauemmaksi tästä
lelluillen levenemään rupeavasta pensiinimerestä, mutta Nestori sanoi,
että niks, ja raapaisi tikulla tulen, ja —

Kumpusaaren senpuolinen ranta oli silmänräpäyksessä sinivivahteisessa
heiskuvassa ja leiskuvassa liekissä. Pensiini otti sekunnissa tulen ja
alkoi palaa pelmuta, että peloitti.

Kaikeksi onnettomuudeksi imaisi »Jouhtenenkin» pensiinisäiliö hiis
tietköön mistä tulen ja alkoi sekin paukkua ja suitsuta tulta kaikista
rekistänsä.

Herrat koettivat soutaa palopaikalta pakoon minkä kerkisivät, mutta
kun ilmanvedon nostama tuuli alkoi ajaa palavaa vedenpintaa pitkin
»Jouhtenta» kohti, harppasi Nestori taas keulatuhdolle ja huusi, että
pelastakoon itsensä ken voi, paiskautui pallona järveen ja alkoi uida
polskuroida saaren rantaan.

Mutta eihän kepeän ja kiikkerän veneen keulatuhto ole mikään
uimalaitoksen trampooliini eikä kestä liki satakiloisen miehen
ponnahduksia. »Jouhten» keikahti kumolleen ja heitti helmastaan
helsinkiläiset herrat Ahdin vetiseen syliin.

Rouvat ja piiat ravasivat rannalla huutaen ja voivotellen kilpaa
kahakäteen. He sotkivat juhlapöydän jalkoihinsa, kaatoivat padat
ja pannut ja repivät itsensä kiviin ja pensaihin ja pitivät senkin
seitsemänlaista menoa ja mekastusta.

Mutta pojat, joita aluksi oli naurattanut ukkojen uinti, työnsivät
sukkelasti veneen veteen ja soutivat helsinkiläisten setien
pelastajiksi.

Toinen sedistä saatiin heti veneeseen, mutta toinen ehti käydä kolmasti
umpisukkulassa, ennenkuin pojat saivat hänet tukasta kiinni ja uittivat
hänet siitä rannalle, johon Nestorikin ähisten ja puhisten parhaillaan
kömpi.

Ukkojen päristellessä ja siristellessä vettä vaatteistaan kuin koirat,
hilasivat pojat rantaan »Jouhtenenkin», jonka säiliö oli veneen
kaatuessa sammunut.



Nikkinen vieraineen ei odottanut sinä yönä juhannusaurinkoa eikä
lauleskellut Sipeliusta tai Järnepfeldiä, ei yleensä mitään
sävelsointuja, vaan souteli sanattomana ja vilusta väristen musiikeitta
kaupunkiin.

Nikkisen rakkaat sukulaiset läksivät sitten jo seuraavana päivänä
syystä tai toisesta aiemmin kuin olivat aikoneetkaan kaupungistamme
Helsinkiä kohti.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIKKINEN NYRKKEILEE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.