Suomenselän vieriltä

By Samuli Paulaharju

The Project Gutenberg eBook of Suomenselän vieriltä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomenselän vieriltä

Author: Samuli Paulaharju


        
Release date: July 29, 2026 [eBook #79219]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1981

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79219

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMENSELÄN VIERILTÄ ***
language: Finnish




SUOMENSELÄN VIERILTÄ

Kirj.

Samuli Paulaharju





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.




SISÄLLYS:

 Alkusana.
 Kun erämaata asutettiin.
 Vanha talo.
 "Kun sota laaksoissamme soi".
 Lähimmäisiä.
 Savolaisia ja Maakunnan miehiä.
 Kalanpyyntiä.
 Metsänväkeä ja metsänkävijöitä.
 Tervanteossa.
 Kaupunkimatkat.
 Heinänteossa.
 Karjanhoitoa.
 Halme, pelto ja kytö.
 "Ja halla nälän tuskan toi".
 Erämaan joulu.
 Kun vuosi vierähtää.
 Mestareita ja muita.
 Kun saa hetken hengähtää.
 Tietäjiä ja pohakoita.
 Naiset käsitöissä.
 Kahta yhteen.
 Erämaan kirkko.
 Kertojia.
 Viiteselitykset.




ALKUSANAT


Suomenselän vierillä on vielä suuret erämaat, ja nämä erämaat ovat
säilyttäneet paljon vanhankansan tietoutta. Kymmenet penikulmat on
tänne matkaa isoilta valtateiltä, pitkät metsätaipaleet suojelevat
näitä yliperän kyliä ja erottavat ne suuresta maailmasta. Erämaiden
kansa on täällä enimmäkseen saanut viettää rauhassa omaa elämäänsä.

Korkeilla metsäperillä täällä asutaan — suurimmat mäet kohoavat yli
200:n metrin — mutta sittenkin täällä on paljon suuria, vetisiä soita.
Jokainen tie ajaa halki nevojen, ja jokainen kangas sekä metsäharju
päättyy rämeikköön. Nevojen vesistä ja rimmeistä sekä lukemattomista
järvipotamista saavat alkunsa monilukuiset purot ja joet, jotka vetävät
vesiä merta kohden sekä etelään että länteen.

Kahtianne täältä virrat juoksevat, kahden vesijaon rajoilla on tämä
metsäperä, kahden maakunnan rajoilla sekä kahden viljelyksen rajoilla.
Pohjanmaan yhtäoikoinen tasamaa täällä ylenee ja vaihtuu Keski-Suomen
monikuoppaiseksi kukkulamaaksi, vanha Kainuu ja vanha Häme kohtaavat
täällä toisensa, kirkaspintainen Kainuun Valkeinen on vierekkäin
Keski-Suomen Valkeisen kanssa, mutta kumpainenkin ajavat vetensä omalle
kotoiselle suunnalleen. Idästä tullut savonsekainen väki tapaa täällä
lännestä saapuneen pohjalaisen, länsipuolen puhe saa vierelleen itäisen
kielenkäytön, idän ja lännen tavat ja olot sivuavat toisiaan ja
savolainen virtaus sekoittuu pohjalaisiin perintöihin. Täällä
pitkäpiimä ja kolkkupiimä pysyvät omilla puolillaan, samoin mutti ja
piimätalkkuna sekä kova ja pehmeä leipä, täällä nähdään pitkä
luuvariihi rinnan neliseinäriihen kanssa.

Täältä, idän ja lännen rajamailta, olen kerännyt seuraavien
kirjoitusten ainekset. Tarkimmin tuli kolutuksi koko Perhon nevainen
perukka, mutta tuli myös käydyksi naapuripitäjät: Veteli, Vimpeli,
Alajärvi, Soini, Kyyjärvi, Kivijärvi, Kinnula, Lesti ja Halsua. Enimmät
asiat, tiedot ja kuvat on kumminkin saatu Perhosta, ja perholaiselämä
on kaiken kuvauksen perustana, mutta lisänä on piirteitä naapureilta,
enimmin Kyyjärveltä, Kivijärveltä, Kinnulasta ja Lestiltä. Satalukuinen
metsäperien vanhakansa auliina kertojana on muisteluksiani ollut
rakentamassa, ja tälle vanhalle väelle saan kirjastani olla
kiitollinen. Samoin saan lausua kiitollisuuteni Alfred Kordelinin
Säätiölle, jonka avustuksella olen voinut vapaana koulutyöstäni käyttää
aikani tämän kirjan valmisteluun. — Keräystyössä on apulaisena ollut
vaimoni, Jenny Paulaharju.

Lukujen alkukirjaimet ovat jäljennöksiä Perhon hautaristien
kirjoitusten sekä kellotapulin ovenpäällys-kirjoituksen kirjaimista.

Oulussa tammikuulla 1930.

_Samuli Paulaharju_.




KUN ERÄMAATA ASUTETTIIN


Muinaisina, ikivanhoina aikoina vain kurjet ja kuovit kävivät kesäisin
Suomenselän suurilla nevoilla luikkailemassa, ja huuhkaiset huhuilivat
metsissä kesät talvet. Möyri korpimaissa karvainen kontio, penkoi
kusiaispesiä ja vihelteli... Mutta ihmisestä ei paljoa tiedetty. Vain
joku karvapeittoinen luontokappale, lapinäijä lynkäpolvi, saattoi
samoilla suuria metsiä, pystyttää pesänsä _Jängänjärven_ jäkäläisille
kankaille, kotailla jokimutkan vieressä vetelien nevojen ympäröimällä
_Jängänharjulla_, liikkua korkean _Vasamäen_ vaiheilla sekä viivähtää
röyhyisen _Tunturivuoren_ tienoilla Porasharjun lähimailla ja sitten
taas hoitaa tultansa _Tunturilammen_ rannalla Kirvesmäen kuuluvilla.

Lapinkorpea, vanhojen lappien ja metsänpetojen polvi polvelta
viljelemää perukkaa koko yliperä oli, villimaata, jossa äristen ja
irvissä hampain, terävin kynsin ja kirveskalsuin käytiin toistensa
kimppuun. Täällä oli viljaa sekä maalla että vedessä, ja vain
vähälukuinen lapinväki oli sitä pyytämässä. Ja tämä musta Lapinkorpi
ulottui kauas, kauas aina päivättömän pohjoisen kotiperille, missä
oikein suuret tunturivuoret komottivat ja rannattomat nevat aukenivat
ja pohotti jäinen meri.

Majaili täällä mustissa metsissä hirveitä jättiläisiäkin. Lestillä,
_Hiienniemellä_ muuan jätti asusti ja kuljeskeli ympäri korpia, ja
toinen hirvitys möykkäsi _Hylysenaholla_. Kävi Hiiden äijä joskus
Perhon Salamajärvellä nostelemassa suunnatonta väkikiveään, joka oli
Sallauvenjoen niskan lähellä, Kalliosaarella pienempien kivien varassa,
ja nähdään siinä vieläkin. Mehtälammen kallioiselta kankaalta, Porasen
lähimailta, synkästä korvesta oli kerran löydetty oikein _jättiläisten
kirkko_. Vanhalle Poraselle oli se muuanna keväisenä pyhäaamuna juuri
auringon noustessa näytetty, kun ukko oli menossa metsonsoitimelle.
Suurista kivistä oli kankaalle kasattu oikein ristikirkon perustukset
niin selvästi, että haamu oli hyvin näkynyt. Vaikka Poranen oli
pistänyt paikalle seipään merkiksi, ei hän ollut enää sitä löytänyt
tullessaan toistamiseen suuren joukon kanssa sitä etsimään.

Jo satoja vuosia sitten osui näille pitkille perille pienen lappalaisen
pyytökumppaniksi toinen eränkävijä, suuri korvenkolkuttaja Hämeen
rikkailta rintamailta. Tämä tulokas oli vielä ankarampi ja
peloittavampi metsien möykkääjä kuin suurinkaan jättiäijä. Koko
pohjoinen Häme ja Suomenselän ulkopuolisetkin vierimaat joutuivat
vanhojen hämäläisten rikkaiksi riistamaiksi, joihin joka kesäkaudeksi
suurin miesjoukoin rynnättiin saaliin ajoon. Karstulan ja Kivijärven
avariin erämaihin pyytömiehiä nousi aina _Padasjoelta, Pälkäneeltä,
Hauholta_ sekä muinaisista _Kulsialan_ ja _Saarioisten_ pitäjistä asti.
Monet erämiehet ulottivat pyytöretkensä vesijakajan takaisiin
korpiseutuihin. Niinpä tiedetään _jämsäläisten_ retkeilleen
Lestijärven, Reisjärven ja Pyhäjärven saloilla, jopa _sääksmäkeläinen_
tunkeutui aina Venetheittoon saakka.[1] Alajärven _Hämeenniemelläkin_
lienee joku Hämeen ukko hoidellut kalavalkeaansa.

Jämsän miehet lienevät Perhonkin erämaita kolunneet. Vielä nytkin
vanhat tarinoivat, kuinka entisaikaan Perhon jylhäset olivat Hämeessä
pellavanostossa liikkuessaan osuneet johonkin Jämsän taloon ja kuulleet
siellä kummia asioita. Talon isossa tuvassa oli satavuotiasta
äijänloppua lullattu kehdossa niinkuin pientä lasta, kun vaari ei enää
muuten saanut lepoa. Kun ikäloppu oli sattunut kuulemaan, että
matkamiehet olivat Perhon periltä, hän oli heti pysähdyttänyt
lullaamisen ja vaidellut:

— Onko teillä Kirvesjärven kalaa syyväkseni?

Oli ukkoriepu saanut palasen nuoruutensa himoruokaa, syönyt sen
hyvillään ja sitten tyytyväisenä urahtanut:

— Anna lullan käyvä!

_Kirvesjärven_ rannalla, Suomenselän itävierillä, Jämsän äijän
kalapirtti oli entisinä aikoina kyhjöttänyt, ja kolmea Kirvesjärveä hän
oli kokenut: _Isoa_ ja _Keskimäistä_ sekä vielä _Pikku-Kirvesjärveä_,
joka jo oli Perhon puolella Kirvesmäen alla. Oli kalamiehellä ollut
toinenkin eräpirtti Perhonjoen juoksulla, _Jylhänjärven_ rannalla, ja
pirtin paikkaa nimitetään nykyään _Autiopelloksi_.

Monilla muillakin Perhon vesillä Hämeen muinaiset erämiehet ovat
kalastelleet. Perhonjoessa Möttösen kylillä on useita entisten
pyytöpaikkojen jäännöksiä. Aivan kylärannassa, _Hautamäen_ luona ja
taas ylempänä _Kourapuron_ suussa sekä alempana _Mustikkaniemen_
vierellä nähdään vanhojen patojen paalutuksia: suuria teloja
puskettuina joenpohjaan, niin että ne vieläkin matalan veden aikana
ovat esillä. Samanlaisia patopaaluja on kaksin ryhmin Liukon kylillä
_Pirttijärvien_ välisessä salmessa, ja muuan pato on Koivukosken luona
_Limakossa_. Paalujen varaan sanotaan hämäläisten rakennelleen
päreliisteistä monimutkaisia katiskoitaan ja saaneen paljon kalaa, jota
sitten ovat säilyttäneet kivisissä maakuopissa. Näitä _hämäläisten
kalakellareita_ on vielä siellä täällä näkyvissä. Möttösen kylässä,
_Lampelan_ luona on tällaisten kellarien kuoppia, ja _Pirttikosken_
kivisessä kylämäessä on suurista paasista kasattu kallionkylkeen maalla
peitetty kylmä onkalo, toista syltä pitkä, puolta leveä ja pari
kyynärää korkea.

Hämeen pyytömiesten eräpirttienkin sijoja vielä tiedetään. Niinpä
kerrotaan Pirttikosken kylän rannalla entiseen aikaan olleen
_hämäläisten kalapirtin_, ja toinen pirtti oli ollut Liukon kylämäen
laidassa, Pirttijärven rannalla, _Kalliopellolla_. Harmaa, korkea
kiviseinä oli ollut pirtin peräseinänä, ja vieläkin pirtinsijalta ja
pihamaasta nousee hiilenmurua sekä mustaa maata. Ikivanhan kalapirtin
rottelo oli ennen tönöttänyt _Rotmonjärven_ rannalla, jopa vielä ollut
niin kuvillaan, että vanha Rotmon Heikki oli siinä poikasena ottanut
hyviä saunanlöylyjä. Rotmon eräjärvi olikin muinaiseen aikaan ollut
"mahoton kalajärvi", ja vanhojen pyytömiesten peruja on järven rannalla
vielä tiheä koivumetsistö, jota sanotaan _Hämäläisten lehoksi_.
Kaukaisella Salamajärvelläkin hämäläiset olivat pyydystelleet ja
pitäneet pirttirantanaan _Pirttiniemeä_, jossa vielä nähdään ikivanhan
kiukaan sija. Muistelevatpa vanhat kerrotun, että kolme veljestä oli
muinoin saalistellut näillä synkimmillä sydänmailla. Ensimmäinen oli
rähjännyt täällä Salamajärven Pirttiniemellä, toinen oli kapsehtinut
kaukana _Lestijärven Hiienniemellä_, ja kolmas kuuhkaillut piiloisen
korpijärven, _Vähän-Valvatin Jääskenniemellä_. Vähän-Valvatin asukas
lienee raatanut halmettakin, koska oli perintöinään jättänyt niemelleen
pikku aittasen, neljä-, viisikyynäräisen köppänän, jonka Salamajärven
miehet sittemmin valtasivat ja kuljettivat niittyrannalleen
heinäladoksi. Eikä ole tämä aittanen nykykansan käsillä rakettu.
Sahatta ja navaritta se on synnytetty. Vain kirveellä iskien
salvainkolot ja ovireiät jääskenniemeläinen on sen kopsinut kokoon.
Mutta _tiiviit_, sisähampaalliset salvaimet hämäläisen kirves on
puraissut ja vielä nuolaissut salvainpäät sievälle sulkaukselle.

Hämäläisen katiska veti nieluunsa mitä vain viljaa vedessä liikkui,
punasilmää särkeä, kyrmyniskaa ahventa, haukea, säynävää ja myös
lahnaa. Lahna oli parasta, ja Hämeen mies nosti sitä sekä joista että
varsinkin järvistä, joissa se kutuaikoina suurin parvin porisi
mataloilla rannoilla, niin että selkäpuolen uimukset vilistivät
vesirajassa. Ja lahna nousi Perhonkin jokiväylää myöten aina
latvavesille saakka. Mutta saipa kerran Pirttijärveä pyytävän
hämäläisen sikiö lahnanruodon kurkkuunsa ja kuoli. Kalamies tästä
kimmastui, upotti tervaisen juurakon järveen ja manasi, ettei pidä
tästä vedestä lahnaa saataman niin kauan kuin juurakko on märkänemättä.
Eikä Pirttijärvestä ole sen koommin lahnaa annettu. Jylhänjärvessä,
pikkuisen alempana Pirttikosken alla, on kyllä lahnaa ja saadaankin,
mutta ei ole Pirttijärvessä. Eikä siinä lahna ole pysynyt, vaikka
entiset ukot monta kertaa ovat sen siihen tuoneet.

Hämeen rintamaiden miehet viipyivät kaukaisilla metsäpirteillään
ainoastaan kesäkauden ja sitten taas pimeän ja talven tullen pakenivat
pois jättäen asentopaikkansa ja koko salon autioksi. He eivät suinkaan
halunneet kokonaan antautua äärettömän korpimaan miehiksi, lappalaisten
ja muiden metsän elikkojen kanssaveljiksi. Hämäläiset olivat ainoastaan
rikkaitten riistamaiden itsekkäitä riistomiehiä, jotka parhaana
saalistusaikana kävivät vain Tapion suurta aittaa vaillentamassa
vetäytyen kolkoimmiksi talvikuukausiksi etelän suuriin kyliinsä. Heitä
ei kyllä metsä eikä Tapio oikein omikseen tunnustanut.

Mutta tuli miestä toisaalta, teki tönönsä hämäläisten takamaille ja
kuuhkaili sitten piiloisella metsäkentällään kesät talvet. Nämä miehet,
joita kyllä metsä ei peloittanut, astelivat idän alta, savolaisten
sydänmailta, samoilta metsätulilta, joiden äärestä kaikkein äkäisimmät
korpien raivaajat ovat lähteneet ei vain Suomen erämaihin, vaan aina
merenkin taakse, Ruotsin suomalaismetsiin. Ja nämä korpien raatajat
tulla rymistivät yli maanselänkin painuen vedenjakajan läntisille
vierille. Mutta tuli sitten myös toisia yhtä pelottomia korpelaisia
toisaalta, lännen alta, merimaasta päin nousten virtojen vieriä aina
mustiin perämetsiin asti. Suomenselän itäisille vierille ilmestyi
vakinaisia pirtin pitäjiä jo hyvin aikaisin. Karstulan Kiminkijärvellä
mainitaan kaukaa Karjalasta päin tulleen _Möttösen_ ukon möyrineen jo
1564, ja samaan aikaan aherteli Kivijärven rannoilla _Kinnunen_ sekä
Saarijärvellä _Hänninen_. Jopa aivan maanselän äärellä, Kyyjärvellä,
suuri _Pölkki_ savusteli, kuinka kauan lienee jo savustellutkaan.[2]
Vieläkin muistellaan, että 16-17 ihmiskertaa takaisinpäin ensimmäinen
Pölkki on tullut näille maille. Juvan ikivanhasta Pölkistä muinoisin
muuan leskieukko lähti poikansa ja tyttärensä kanssa soutamaan Hämeen
vesiä ylös, pyrkien pohjoisiin erämaihin samoille saloille, joilla hän
ennen nuorikkona ollessaan oli miehensä kanssa viettänyt ihanan
kesäisen pyytökauden. Kyyjärvelle Lintulahden paikoille soutajat kerran
yöpyivät ja aikoivat jo siihen asettua. Mutta yöllä sanottiin unissa:

— Älä pysähy tähän, äläkä laita asumusta... Lähe aamulla, mistä
aurinko nousee, niin sitä kohen souva toiselle puolelle järveä... Tee
siihen ittelles koti! Siellä sinun sukus menestyy ja siellä on hyvä
olla.

Aamulla erämaan matkamiehet soutivat yli järven kesäpäivän nousulle
pohjaksuen Pölkinniemelle ja tehden siihen kotatulensa.

Ja samalta niemeltä vieläkin saman suvun savu nousee.

Myöhemmin saapui samoille Kyyjärven kalarannoille toinenkin juvalainen,
naapurikylän mies Nopolasta. Tämän _Noposen_, monilukuisten
noposten tyvimiehen, sanotaan Kyyjärvellä asustelleen jo 1586. Ja
Hirvensalmelta saapui taas jonkun ajan kuluttua _Karstusen_ ukko,
suuren karstus-joukon pääjuurakko, pysähtyen 1621 Pääjärvelle, jossa jo
muuan _Tiainen_ sekä Kangasniemen _Kauppinen_ kalastelivat. Samoihin
aikoihin tiedetään _Kotilaisen_ hoidelleen kotiliettään Kivijärven
Heinolahden rannalla, ja sitten jo Kinnulan perukoilla möyri
Hankasalmelta saapunut suuri _Urpilaisen_ ukko.[3]

Mutta kaukana Soinin mäkisillä metsäperillä hallitsi _Iso-Soini_,
mahtava mäkien isäntä, jolla oli sata lehmää ja tuhannen lammasta.
Täällä olikin ylpeät maat hallittavina: korkeita mäkiä ja niiden
välissä avaroita metsiä, järviä ja jokia. Vesi täältä veti Hämeeseen ja
Pohjan puoleen, ja Hämeen vanha rajamerkki, iso _Iiroonkivi_, oli
erämaassa Iiroonjärven luoteiskolkassa. Oli täällä kerran itse
kuningaskin vaeltanut, levähtänyt leveällä _Kuninkaankivellä_, rimpisen
_Kuninkaansuon_ selällä sekä liikkunut _Kuninkaanjoella_. Paukkasi
Soinin ylhäisillä perillä toinenkin suuri metsäläinen, _Keisalan_ ukko,
jonka asuinpirtti oli Saunavuoren juurella ja valtamaana koko
Kuninkaanjoki. Ja alhaalla Lappajärven alapäässä asusteli kiukkuinen
_Nykälän_ ukko. Näkipä Nykäläinen kerran tuoreita lastuja tuleskelevan
rantavesilleen ja lähti talvella terävä keihäs kainalossa hiihtäen
etsimään naapuria, joka oli tullut hänen riistamailleen. Saunavuoren
eräpirtille Nykäläinen osui keihäineen, mutta Keisalainen ehti siepata
jousensa ja lähteä pakoon. Lappajärven mies lykki perässä ja tuon
tuostakin ähisi:

— Hiihä mitä hiihät, mutta tänäpänä tuura töksähtää!

Nykäläisen tuura ei kyllä töksähtänyt niinkuin äijä aikoi. Ennätti
Keisalan ukko kahnustaa niin paljon kaulaa, että sai jousensa
jänteeseen, ja sitten kohta rauta piukahti ja perässä tuleva tuuramies
keikahti. Sinne Kuninkaan joen erämaahan päättyi Nykäläisen
hiihtoretki.

Pohjoisen puolessa, Lestin jylhissä erämaissa, joissa olivat
_Pirunkorvet ja Hiienniemet, Karhunpiilot_ ja kaikki kummat, piti
muinoisin isäntävaltaa _Hiienniemen äijä_ ja _Lapin_ ukko, toinen asuen
järven pitkällä niemellä, toinen järven etelärannan kankaalla. Nämäkin
metsäläiset riitelivät pyyntimaistaan, _ajelivat_ toisiaan pitkin
järveä, toinen soutaen isolla padalla, toinen leveällä laakakivellä.
Laskettelivat ukot toraten alas Lestijokea, kunnes Lampin Asialassa
nousivat maalle ja tekivät sovinnon. Nämäkö äijät vai kutka lienevät
hoitaneet rautaruukkia Ruonasenjärvellä, niin että vieläkin sen
rantamalta löydetään ruskeaa raudankuonaa.

Jo näinä kaukaisina, hämärinä erämiespäivinä vakinainen savunpitäjä
vaelsi Perhon nykyisen valtapiirin alueelle. Salamajärven mailla, jotka
kyllä muinoin vesiajonsa takia kiinnitettiin Hämeen maakuntaan,
mainitaan 1621 vaiheilla majailleen pari korpelaista: _Noponen_ ja
_Lappalainen_.[4] Miten kauan nämä noposten ja lappalaisten etumiehet
lienevät täällä maanselillä pysyneet, mutta perholaisilla on
Salamajärven isännäksi, jopa ensi mieheksi tarjolla eri uros, oikea
mahtiäijä, josta kelpaa haastella vielä satojen vuosien kuluttuakin.

_Esko Tiainen_ oli tämä mies, _Salaman ja Elämäisen, Koirajärven_ ja
monien muiden korpijärvien itsevaltias, kaikkien kaskimetsien päämies
sekä _Sallauven_ suuri hyttämestari. Salamajärven rannalla Eskon
päätalo paistoi ja _Tialaksi_ sitä sanottiin, ja pitkin erämaita
Eskolla oli halmeita sekä talojakin Humalajoella, Kuusjärvellä,
Risumäellä ja Kirvesmäellä, ja kaikki nevat hän karhosi karjalleen.
Tialan navetoissa teiskasikin

    "Sata sarven kantajaa,
    Tuhat villan tuojaa".

Paljon hääri ison Tiaisen työmailla väkeä, niin paljon, etteivät kaikki
toisiaan tunteneetkaan. Sillä vain pari kertaa vuodessa, jouluna ja
juhannuksena, koko kansa kokoontui Salamajärven päätaloon. Mutta
silloin olikin Tiaisen pesässä poikuetta partaita myöten. Vanhat
vieläkin muistelevat, kuinka yksin löylynotossakin ähkäili

    "Sata miestä saunanlauteilla
    Jouluna ja juhannuksena".

Lehmä tapettiin talossa juhlaa varten, ja vielä suuria sonninreisiä
paiskittiin pitkä pöytä kukkuroilleen, ja kalaa oli joka lajia,
lahnaakin yltäkyllin.

Kaikki lähijärvet ja lammet Tiaisen äijä katsoi ja koki. Elämäinen oli
silloin viljaa täynnä ja elätti suurelta osaltaan koko Tialan talon
väkeä. Salamassa ja Salmijärvissä kuhisi kaikenlaista kalaa, ja
kaukaisen Koirajärvenkin Esko-äijä etsi ja kolusi. Siellä on vieläkin
kahdeksantoista saaren joukossa _Eskonsaari_, kaksikin, ja toisella
kyhjötti entiseen aikaan ikivanha kotaröttelö, jota sanottiin
_Eskonkoaksi_.

Kaskia Esko kaatoi pitkin metsiä Kuusjärveä, Risumäkeä ja Kirvesmäkeä
myöten, ja halmeita hänellä oli joka aholla niinkin kaukana
sydänmailla, ettei niitä tarvinnut aidatakaan. Eikä Esko kaskistaan
karsinut teloja pois, vaan kylvi siemenen puiden sekaan, korjasi elot
aumoihin ja ajoi aittoihinsa. Ja työtä puskettiin kovasti, joskus
miltei yötkin samaan rysyyn. Tialassa kun aamupuhteella puitiin riihi,
niin jo ennätettiin penikulman päähän Kuusjärvelle eineelle sekä heti
toista riihtä tappamaan. Pää-Tiainen oli itse kaikkein parhain. Saattoi
Esko samana iltapuhteena tehdä rutaista kokonaisen reen, vieläpä
kuraista kurpposet vereksestä lehmännahasta ja sitten samalla pimeällä
ajaa renkeineen neljällä hevosella Kirvesmäeltä eloja noutamaan.
Kuusjärvellä miehet vain pysähtyivät pitkää aamupuhdetta levähtämään ja
hevosia haukkauttamaan. Rengit retkahtivat lattialle, ukkokin oikaisi
penkille pitkäkseen ja nukahti, jopa niin kovasti, että nälkäinen koira
söi vasta kuraistun karvakengän hänen toisesta jalastaan. Äijä kun
heräsi ja huomasi kengättömän koipensa, jo kirosi koko Kuusjärven ja
sanoi:

— Tämä ei piä oleman minun eikä minun sukuni lepopaikka, muuta kuin
syöttöpaikka vain.

Rautaakin Tiaisen äijä rakenteli. Sallauvenjärven alapuolella, synkässä
metsässä, pienen kosken rannalla nähdään mäen laitaan koverrettu,
kivillä seinätty iso loukko, isoja puita työntävä onkalo, jonka pohjaa
peittää ruosteinen rautamura. Eskon _rautahytän_ sanotaan siinä
ryöhänneen. Malmia Esko oli nostanut järvien pohjasta — Salamajärven
pohjassa tiedetään olevan kokonaisia harkkoja — olipa vedättänyt sitä
Kinnulan rajoilta, Nieljärven lähimailta suuren nevan Salkosaaresta,
jossa on vanhoja kuoppia ja kaivantoja vieläkin. Ja malmia keittää
pouhutettiin Sallauven takaisessa hytässä ja lyötiin rautaa, niin että
Tialan kartanollakin paukkui seitsemän rautaista porttia.

Näin asui Salamajärven suuri Tiaisen äijä. Ikivanha pyöreistä hirsistä
isketty, luukkuikkunainen iso savupirtti on Kinniän riihen luona
olkilatona. Kerrotaan pirtin olevan Esko Tiaisen muinaisia asuntoja, ja
muuan vuosi takaperin hajosi käsiin Esko-äijän rautaharkoistaan
rakentama riihenkiuas, joka oli pyöreä kuin pääskysenpesä. Kolmet
seinät oli kiuas ennättänyt ympäriltään lahottaa.

Mutta vieläkin Salamajärven ja Elämäisen salomailla elää entisen
Tiaisen jälkipahnaa. Kinniän eli muinaisen Tialan isännät sekä
Polvilammen vanha tukeva tuhva sanovat polveutuvansa Esko-äijästä.
Pitkä taival on kyllä ensimmäisestä tuvarista nykyvaareihin, ja
monta ukkoa on sitä väliä polkenut. Alkuaikoinaan koko Salamajärvi
kuului Lahisten kartanon aatelisherralle De la Mottelle, ja hänen
lampuotinaan Esko lienee erämaissa ryskänyt. Jo 1600-luvulla tiedetään
Salamajärvellä olleen kaksi lampuotia.[5] Näiltä ajoilta jo tunnetaan
Tialan nimi, ja näiltä ajoilta on peräisin Salamajärven talon nimi,
Lampuoti.

Jo muinaisina Tialaisten aikoina ensimmäinen talontekijä tuli
_Jängänjärvelle_. Vanhasta Kyyjärven Pölkistä muuan Pölkki jouti jo
muualle, kelpasi Tialan äijälle vävyksi ja rytkähdytti talon
_Mustaanmaahan_, Jängänjärven etelärannalle. _Jaakko Pölkki_ mies
lienee ollut, sillä jo 1621:n verokirjoissa mainitaan senniminen ukko
Perhossa asustaneen, ja 1633 siellä maksoi veroa _Påvale Pülcköi_. Ja
erämaahan nousi uusi Pölkkien suku, samanlaisia lyhyehköjä,
lyhytkaulaisia, mutta tanakoita ja paksuja ukkoja, niin että heitä
joskus voitiin nimitellä _Tamppikauloiksi_. Muutkin sukumerkkinsä
Pölkki säilytti Perhon erämaassa. Yksin lapionvarret ja rekensä kaplaat
hän kaversi Pölkkien vanhaan kaavaan, niin että asioita ymmärtävä
Kyyjärven ukko nähdessään lapion Mustanmaan pihalla arvasi heti, että
samoja jumalanluomiapa täälläkin tuhertaa. Ja samoja tukevia tuvareita
vieläkin ahertaa 11-12:nnessa polvessa Mustanmaan Pölkki-rannalla
parissa, kolmessa talossa.

Mutta jo ennen paksuja Pölkkejä saapui savunpitäjä Jängänjärven
itäpäähän, _Jängänharjun_ vierteille. Sanotaan joskus maailmassa
Karstulasta tulleen ronkkapuolen ukon, romahduttaneen asuinkömmänänsä
Jängänharjun taakse ja raivanneen niittyäkin. Ukon entistä asuinkenttää
sanotaan nyt _Vanhaksi-autioksi_, ja hänen raatamaansa heinämaata
_Ronkaisen niituksi_. Ja tämä puolironkkainen Ronkaisen niityn raivaaja
lienee ollut sama mies kuin jo 1585 Perhon veroluetteloissa mainittu
_Peder Rongainen_. Saman ikivanhan alkuäijän alaa nykyiset jänkäset
tunnustavat olevansa, ja Pietarin nimissä Jängänjärveä hallittiin
silloinkin, kun metsäläisiä ruvettiin merkitsemään Vetelin
kirkonkirjoihin.

Ei tarvinnut Ronkaisen Petterin yksinään ryskehtiä Perhon kaukaisissa
perämetsissä, vaan oli tänne jo silloin eksynyt muitakin metsäläisiä.
Seitsemän kurjaa korpelaista mainitaan veroluetteloissa 1585 asustaneen
Kokkolan pitäjän yliperillä, "Oxkåski byyn" ja sitten "Perhå å byyn"
kylissä sekä maksaneen veroa yhteisesti 14 voileiviskää. Muuan näistä
oli vasta mainittu Jängänharjun Petteri ja muuan taas _Eiric
Kinnuinen_. Tämä ikivanha Kinnuisen Erkki, alkuisin kaiketikin
Kivijärven kuuluisia Kinnuisia, lienee röykännyt korpea mustan
_Korpijärven_ rannalla, Jängänjärven ja Salaman välisellä sydänmaalla.
Vanhimmissa kirkonkirjoissa onkin Korpijärven asutus "Kinnosen" ja
"Korpi-Kinnosen" nimissä, ja "Kinnosina" siellä vanhimmat ukot
raatavat, jopa muuan Erkki Kinnosena. _Korpeisiksi_ heitä muu erämaa
nimittelee, ja neljä, viisi talon täyttä niitä on järven rannalle
sikiytynyt. On samassa vanhassa veroluettelossa myös _Peder Metteinen_,
Perhon monilukuisten Möttösten kantaisä. Maanselän takaa Karstulan
Möttöskylästä Petteri on luultavasti lähtenyt ja asettunut Perhon
jokimutkaan, _Perhonlammen_ rantakummulle. Ja täällä sitten, _Perhon_
kylässä raatoi Möttös-ukkoa milloin "Sigfrid Matoisen", "Oluf
Mättäisen", "Michell Mötösen", milloin milläkin Möttösen nimellä, niin
että rantakummulle kohosi viimein oikein _Iso-Möttönen_, ja Perhon
kylänimi kelpasi koko eräkulman sekä lopulta pitäjänkin nimeksi.
_Ukskoskella_ taas, jokivartta alaskäsin, oli _Simon Personin_
metsäpirtti, ja 1604 mainitaan _Kuusjärven_, "Kusi ärffi", metsäperällä
möyrineen _Lars Månssonin_ sekä _Humalalammella_, "Humblajerfvi",
_Sigfrid Perssonin_. Humalalammelle, kahden lamperoisen väliseen
metsäperukkaan, sanotaan kyllä sitten aikoinaan tulleen miehen
Viitasaarelta, _Hookona-ukon_, ja kirkonkirjat tuntevatkin metsätalon
ensimmäisenä isäntänä Matti Hookonanpojan, joka on syntynyt 1682. Siitä
koko Perho vieläkin nimittelee Humalalammen kylää vain _Hookonaksi_.
Paljoa myöhemmin, vasta silloin kun yliperä oli jo merkitty Vetelin
kirkonkirjoihin, asettui talontekijä _Haukkapurolle_, Perhon alapäähän,
Vetelin Haukilahden ja Huuskon naapuriksi. Ainakin 1700:n maakirjassa
mainitaan _Jacob Hauckapuron_ täällä ahertavan, ja Alavetelin Jolkasta
sanotaan hänen tulleen. Jaakopin tekemää Haukkaa on aina pidetty koko
kulmakunnan ensi talona. Vanhat tietävät vieläkin, että vanhimpia
asumuksia ovat

    "Huusko, Haukka ja Haukilahti,
    Leppäniemi, Liukko ja Linnusperä".

Vetelin kirkon aikoina talontekijä pysähtyi _Jylhänjärvenkin_ synkälle
metsärannalle. Vanhat muistelukset kertovat, että Jylhänrannalla olisi
ensi miehenä etsinyt leipäänsä _Säkkisen_ ukko, joka oli tullut, mistä
lienee Savonmaasta, kopsahduttanut mökin ja raivannut pienen pellonkin,
mutta pian nälissään lähtenyt astelemaan pois. Oli tullut sitten toinen
savolainen, _Väisänen_, möyrinyt mökissä ja mökkirannalla jonkin aikaa,
mutta jo taas hänkin oli hylännyt asuinmaansa. Silloin oli saapunut
1717 Rautalammelta _Hänninen_, Juho Matinpoika. Tämä rautalampelainen
Matinpoika kyllä pysyi Jylhänrannalla koko ikänsä, samoin kuin hänen
Matti-poikansakin, joka tuli niin rikkaaksi, että saattoi kaivaa ja
tallettaa nelikollisen hopearahoja Myllykankaan laitaan. Mutta kun
Matille ei annettu poikia, täytyi hänen ottaa vävy. Tuli taas
Rautalammelta mies, _Pääkkös-Sameli_, nai Matin tyttären, ja jylhästen
suuri suku sai alkunsa. Suureksi se helposti paisuikin, sillä
metsäpirtissä telmäsi perillisiä väliin kolmintoista. Jylhästen sukua
levisi joka suunnalle ympäri Perhoa ja Perhon ympäristöä, ja vanha
Jylhänmäki viisine taloineen on suureksi osaksi jylhästen hallussa.
Entisaikaan, kun jylhäset elivät parhaita päiviään ja suuret
moukarikurkut siellä huutelivat, koko mäki komisi ja kaikui — siihen
aikaan kun _Terva-Jylhäset_ asuivat kylän pohjoislaidalla ja
_Jälttä-Jylhäset_ rehkivät eteläpäässä. Silloin Jälttä-Jylhän
pojankelterit, viisi, kuusi mieheksi nousevaa, ruskeaa vesaa, pelkissä
hurstipaidoissaan laukkoivat päiväpaisteisilla keväthangilla ja
puukkokynä hampaissa kiipeilivät mäkimäntyihin, niin että paljaat
punaiset kintut vain vilkkuivat. Sitten jälttäpojat keikkuivat puissa
kuin varikset, raakkuivat toisilleen, söivät kerkkiä ja kiskoivat
puukolla makeata männynmäihää.

Samoja ikätovereita ja naapureita Jylhän korpitalon kanssa on
_Vasalammen_ metsäpesä. Suomenselän vierille, pienen Vasalammen
äärelle, korkealle _Vasamäelle_ kiipesi kerran _Mikkeli Matinpoika_
saaden siitä elinkautisen pirttisijan ja panettaen 11-henkisen
joukkonsa pappilan papereihin 1755. Pahaisen kömmänän ukko vain teki
alussa, mutta aikojen kuluttua sitten jälkimiehet kerran rymähdyttivät
mäelle oikein korpilinnan, suuren harmaan rakennusromiskon, jossa
asuinpirttikin oli kuin tervaksien rouhimatupa. Kohta savu rupesi
nousemaan Vasamäen naapurivaaraltakin, komealta _Korkealtakankaalta_,
joka kohosi ihan vieressä syvän ojanotkelman takana, ja rinnakkain
Vasamäen kanssa komotti yli metsien Jylhän, Humalalammen, Pölkin ja
Kuusjärven uudispirteille. Siinä 1775 vaiheilla muuan _Niilo
Heikinpoika_ käväisi mäellä tulta pitämässä, muuttaen kumminkin kohta
_Pirttikoskelle_, ja tilalle tuli Vetelistä _Matti Matinpoika_ ja teki
sellaisen _Linnan_ talon, että siinä saattoi toinenkin Matti Matinpoika
ja sitten koko jälkipolvi majailla. Saapuu samaan aikaan Perhon
perille, _Liuhamäelle_, Pirttijärvien väliselle rantamalle, Kuusjärven
Ollin poika, _Erkki_, hikoilee ja rakentaa kankaalle talon, käy
tuohiliuhalla latkimassa vettä lähteestä, heittää liuhan hetteen
reunalla, sanoo:

— Täm' on Liuhamäki!

Ja Vetelin pappi panee papereihinsa talonnimen, joka on _Lju-Backa_, ja
sitten mäellä rehkii sellaisiakin tuhvia kuin Mäki-Matti, joka elää
rymistää lähes satavuotiaaksi ja ennättää eläessään nauttia neljää
akkaa. Nostetaanpa sitten _Sahipakan_ uudistalo Perhonjoen rannalle,
Telakosken alapuolelle. Ei ollut läheisellä Jängänharjulla vielä
kirkkoa, kun _Antin Jaakko_ rupesi autioita jokirantoja, metsäkorpia ja
nevoja möyrimään, ja 1775 merkittiin Vetelin kirjoihin _Sahibackan_
isännäksi. Ja samoina vaellusvuosina erämaiden kiertäjä valitsi
asumapaikakseen _Kellokosken_ rantatöyrän. _Lassi_-niminen Lassinpoika
tulla rähjäsi akkoineen ja tavarakontteineen lehmää talutellen ja
asettui kosken rannalle vanhaan hautapirttiin ruveten maata myyrtämään
ja asuinpirttiä tekemään. Ei kumahdellut silloin vielä kirkonkello
Perhon erämaassa, eikä kantanut tänne Vetelinkään pyhäsoitto. Mutta
Lassin Susanna kuuli kerran komeasta koskesta kellojen kumahtelua, niin
että iloissaan saattoi ukolleenkin huudahtaa:

— Tuleppas kuulemaan, kun koskessa soi niinkuin kellon ääni! Siitä
Lassi Lassinpoika merkittiin kirkonkirjoihin 1765 _Kellåkåsken_
isännäksi. Eikä ollut naapureita kovin lähellä, Haukkapuron metsässä
vain, kaukana alajuoksulla sekä Ukskoskella virran päällä. Mutta silti
naapurit nahisivat:

— Tulee niin lähelle, ettei saa lintuakaan!

Niinä päivinä jo Perhon perillä soitettiin pyhäkelloilla, kun _Pietari
Pulkka_ — Vetelin Pulkkilasta sanotaan olleen — tuli ja rakensi
mökkinsä _Koivukosken_ rannalle. Jo Perhon ensimmäisessä kirkonkirjassa
"Pehr Henrici Pulcka" on Koivukosken isäntänä. Pieni mökki Pietarilla
vain oli kosken rannalla, _Vanhankartanon pellon_ paikalla. Kalaa hän
nosti joesta, ajeli myös metsän eläviä, ja pyhäpäivin hän luikkaili
kirkossa lukkarina. Mutta kun ruvettiin ajamaan Kokkolan-Jyväskylän
maantietä Pietarin aidan taitse, ukko suuttui ja manasi, että tulevat
ihan tuvan katolle, heitti mökkinsä ja pakeni joukkoineen Savon perille
1794. Pulkan Petterin perustuksille tuli Vetelin Pihlajaniemestä _Erkki
Erkinpoika_, joka sukutarinan mukaan pitäisi olleen Pommerin sodassa
kuolleen Hjeltti-ukon poika. Ja Erkistä sikisi jokirannalle iso
Koivukosken suku.

Rupesipa kerran korpisavu kohoamaan kaukaiselta _Rotmonmäeltä_,
maanselän rajavaaroilta. Vetelin mies, _Pekka Mikkelinpoika,
Viljakaiseksi_ sanottu, osui joukkoineen tänne hämäläisten ikivanhoille
pirttisijoille, ja Perhon pappi piirsi 1788 kirjansa lehden yläreunaan:
"Rätimänmäki. Nybyggaren Pehr Michelsson". Kovalle täällä yksinäisessä
erämaassa korvenraataja otettiin. Repäisi Pekka peltoa piilopirttinsä
ympärille, kalasteli ja kierteli metsiä koettaen pitää hengissä
kymmenlukuista sikiöparveansa. Mutta ajoi sota ja ankara aika Perhonkin
erämaan kautta. Kovan korven röykyttämä Pekka parka uupui ja kuoli.
Metsäpirtin Anna-eukko lähti sitten kerran nälkäiselle joukolleen
hakemaan ruoanapua Karstulan Saunamäestä, mutta nääntyi sinne ja kuoli.
Saunamäen ukko kelkkasi ruumiin metsään ja heitti sen kuusen juurelle
nevasaareen, jota vieläkin sanotaan _Rot'akan saareksi_. Eikä
metsäpesän emoa kuulunut kotiin, vaikka nälkäinen joukko kuinka
hätäisenä olisi odottanut... Aikojen kuluttua, kun ihmiset osuivat
metsäpirtille, he löysivät sieltä kolme nälkään kuollutta lapsiriepua
ja karrelle korvennettuja vällynahkoja, joita kurjan pesän pienet
eläjät olivat koettaneet nälissään jyrsiä.[6]

Mutta uusi eläjä uskalsi kumminkin taas pian asettua tähän kuoleman
pesään. Paavo Matinpoika, Kivijärven kova _Kotilainen_, jolla oli
emäntänä Nousiaisten Saara Rautalammelta, tuli ja rupesi ryskämään
autiolla asuinkentällä. Kaksi lahonnutta saunakömmänää siinä vain
tönötti, ja metsä oli vallannut vanhan aherruksen, niin että
edesmenneen Pietarin pieni peltokin jo työnsi täyttä vesaa, kun
Kotilainen 1815:n paikoissa nousi mäelle. Pitkin keväthankia halki
metsien Paavo Saaroineen ja lehmineen tulla kahnusti, ja esikoinen,
Heikki-poika, oli kontissa isän selässä. Kulhalammin puron ylitse
yritettäessä lehmä humahti sulaan veteen, ja kun ukko sitä
hätäyksissään rupesi kiskomaan ylös, roiskahti esikoinen päätään myöten
samaan aukkoon. Hätä siinä majanmuuttajilla oli, mutta ehjinä sentään
viimein päästiin Rotmon metsäkotiin. Oli sinne Kotilainen kyllä jo
etukäteen kanniskellut yhtä ja toista tavaraa, korjannut pirttiä ja
lämmittänyt, oli tuonut mustan sianporsaankin ja jättänyt sen mökkiin
yksikseen kopsuttelemaan. Olipa sillä aikaa sattunut Perhon tervamiehiä
yrittämään pirttiin yöksi. Mutta sukkelaan tervantekijät olivat
paukahduttaneet oven kiinni, kun olivat nähneet mustan pirunpojan
röhkien laukkaavan pitkin lattiaa. Ja Möttösen kylillä oli kauhistuen
kuultu, että paholainen möykkää Rotmon metsäkömmänässä.

Kotilaisen ukko, _Roti-Paavo_, siellä kyllä sitten vain möykkäsi, teki
tervaa ja perkasi niittyjä sekä sai kolme poikaa ja pari tytärtä. Mutta
vielä kovempi mies oli Heikki, joka Kulhalammin purossa oli saanut
tulokasteensa. Teki hän peltoa, teki kovasti tervaa, sai pari vahvaa
poikaakin sekä kuusi tavatonta tytärtä, koko seutukunnan kuuluja
vakinaisia; Saara-Liisan, Maijan, Annan, Kaijan, Priita-Stiinan ja
Eriikan, jotka raatoivat paremmin kuin hyvätkään miehet niityllä,
tervanteossa ja kaikissa korpitöissä. Mutta pois hävisi korkealta
rajamäeltä viimein tämä kova suku, ja uusi tuli sijaan. Vanhan
Roti-Paavon saunan sija on vielä mäen korkeimman laen laidassa, ja sen
vieressä _Roti-Paavon pesukivi_, jolla ukko oli saunassa istunut ja
peseskellyt.

Tuli talontekijä toiseenkin kaukametsään, _Porasjärven_ rannalle,
Alajärven rajamaille. Täällä mustien ja vetelien nevojen laiteilla,
Porasharjun pohjoisilla vierillä, oli kyllä jo moni mies hoidellut
pirttituliaan. Sanotaan jo Isonvihan aikoina täällä jonkun metsäkörrin,
Poras-äijän taikka muun semmoisen, pitäneen majaansa. Tuli sitten taas
merimaista päin muuan metsäpesän haeskelija rujaten ämmineen ja
lehmineen pitkin erämaita, ja kolme petäjärieskaa oli kontissa.
Koetteli konttimies _Patovistin_ paikkaa Patanajoella, mutta kun ei
siinä hyvättänyt, lähti taas taluttamaan lehmäänsä ja akkaansa, ja
pettukontti keikkui hartioilla. Osui metsienkiertäjä Porasjärven
rannalle ja rupesi siihen taloksi, mutta ei pitkää aikaa viihtynyt
täälläkään, kun jo taas lähti vaeltamaan. Saapui sitten kerran, 1788:n
vaiheilla Vetelistä _Erkin Jaakoppi_ joukkoineen, rehki pari, kolme
ajastaikaa, ja niinikään hänkin lähti taivaltamaan. Mutta viimein,
1800:n tienoissa _Vareksen Antti_, ankara työnpuskija ja vahva mies
Viitasaaren Kolimasta tuli ja uhkasi:

— Jos en minä siinä pärjää, niin ei kukaan muukaan.

Ja Antti Vares, samoin kuin poikansa ja poikansapoika sekä tämänkin
poika, osasi kyllä elää Porasen metsissä. Siellä tiettömien nevojen
takana Vareksen miehet röykkäsivät kuin karhut, tappelivat karhujen
kanssa, polttivat tervaa ja kalastelivat sydänmaan monilukuisissa
järvissä. Suuri ja komea talo, oikea _Mehtä-Poranen_, nousi 1815
metsäjärven rannalle, peltoa repäistiin aina nevanlaitoja myöten,
kytöjäkin ryskättiin, ja riihiä oli talon ympärillä kolmin, neljin.
Jauhomylly kalkutti Porasjoessa ja sahakin karskutti honkaa. Kun
Porasen iso vanha Heikki-tuhva mennä rähjäsi portaattomia nevoja myöten
kirkolle sukulaisiinsa, niin punainen kairalakki piipotti päässä ja
pieksujen pitkät varret oli kaksilla pauloilla sonnustettu, nilkoissa
oli toinen pari ja toinen oli kiristetty reisille. Suuria juustoja kuin
saavinpohjia ja rasvaisia lampaanlapoja oli tuhvan kontissa
tuliaisiksi. Mutta kun äijä meni pappilaan käymään, hän työnsi
sielunpaimenelle ison mustan karhunkontin. Poranen olikin aikoinaan
koko Perhon mahtavin talo. Sieltä tarvitsevainen sai aina ruokaa ja
juomaa, sai hätäänsä helposti rahaakin. Mutta mustan järven rannat
olivat rääsyisinä ryteikköinä, ja riihen takana uhosi suuri neva.

Koko erämaata Mehtä-Poranen yksin hallitsi ja tahtoikin yksin hallita.
Tuli _Soropaapelin_ ukko Evijärveltä ja rupesi rötistämään
pirttipöksäänsä Porasen metsiin, neljänneksen päähän jokivarrelle.
Ikkunan tasalle Soropaapeli jo oli ennättänyt nostaa seiniä, kun
Porasen äijä ryntäsi kimppuun, ajoi pois ja mökisi:

—... kun tulee ja tekee tupansa aivan katon päälle.

Siinä 1700-luvun loppupuolilla pirtinsavu rupesi nousemaan
_Kivikankaan_ metsärannalta Perhon alapäästä. _Antti Juhaneksenpoika
Mehtonen_ tulla tuhraili Rautalammelta matkassaan Susanna Kinnunen ja
pieni Jussi-poika ynnä hyvä kirves ja pari remppavatsaista
"savonlehmää" eli vuohta. Antti ryskähdytti heti joen rannalle saunan
ja asui siinä Susannoineen ja Jusseineen ensi vuotensa. Tervaspuita
ukko heti koloi ja teki tervahaudan nykyisen vanhan riihen paikalle ja
tervaksien latvoista rakensi uuden tuvan, joka vielä on talossa
tallina. Mutta kun metsän takana, Haukkapurolla asuva Haukka-tuhva
kuuli ryminän Kivikankaalta, hän kiukkuisena laukkasi häätämään
rautalampelaista tiehensä. Uudistalossa sattui vain Susanna-emäntä
olemaan kotoisalla. Mutta hautapirtin muori oli niin pahansisuinen,
että paiskasi padallisen kuumaa vettä Haukan silmille käskien hänen
äkkiä lentää omaan pesäänsä.

Haukan äijä kyllä ärhenteli kivikankaalaiselle, kun tämä uskalsi
asettua "hänen laidunmailleen". Mutta asuinsijaa etsivä kulkuri tuli ja
pysähtyi vieläkin lähemmäksi äkäistä Haukan turaa. Tuli mies, siinä
1700-luvun lopulla, asettui _Ahvenkoskelle_, tuli toinen, valtasi
_Vappusalon_, ja kolmaskin tulla kolusi rakentaen pesänsä _Kukkopuron_
rannalle, Haukan metsäkankaan takalaitaan. Vetelin Huuskolta — johon
sanotaan aikoinaan Rautalammelta _Jussi Hytösen_ saapuneen — miehet,
kolme _Erkinpoikaa_, tulivat, _Jaakko_ asettuen Lohtajan Priitoineen
Ahvenkoskelle, _Erkki_ pysähtyen Annansa kanssa Kukkopurolle, ja
_Heikki_ Susannoineen valiten Vappusalon. Oli täällä, Vappusalossa, jo
muuan ukkotura asustellut, joku rantamaista, Kruunupyystä, tullut
merenkävijä, ruotsalainen, laivapuiden hakkaaja. Ihastellen ukko oli
katsellut Vappusalon metsäistä rantamäkeä, ohitse ujuttelevaa
Kukkopuroa ja sen nevaisia rantamaita. Kovin tura oli kiitellyt tätä
maanpaikkaa, ja näin hän oli sanonut:

— Oon kulkenut Suomet ja Saaret ja Ispiiniat, enkä ole löytänyt näin
ihanaa paikkaa kuin on tämä Valpurinsalo.

Mutta entisinä aikoina oli täällä muuan Vappu-tummu kuljeskellut ja
kuolla kupsahtanut metsään ison kallionjärkäleen juurelle. Siitä oli
ruvettu kiveä sanomaan _Vappukiveksi_ ja koko paikkaa Vappusaloksi.

Kauas Karstulan rajoille, _Kirvesmäelle_, jota ennen mainittiin myös
_Pyhämäeksi_, ennätti erämaan asuttaja vasta 1800-luvun alussa. _Jussi
Jaakonpoika_ tuli Haukkapuron metsätalosta ja nosti uuden metsätalon
tänne Perhon toiselle laidalle, Rotmon naapuriksi. Asui täällä vähän
aikaa Jussin velikin, _Aapa_, mutta molemmat Haukan pojat pakenivat
jälleen pois, ja Hookonan _Matti Matinpoika_ kiipesi sitten Kirvesmäen
harjalle onneansa etsimään. Tuli myöhemmin vielä Kivijärven Kinnusia,
_Elias Matinpoika_, ja näiden molempien Matinpoikien Matti-poikia,
Heikkejä ja Aapoja asui pyhällä mäellä monet polvet ja pitkät ajat, ja
maallinen onni ja menestys asui Mattien matkassa. Monta kirvestä heilui
Kirvesmäellä. Siellä tehtiin tervaa ja hakattiin halmetta, raivattiin
niittyjä ja nevoilta karhottiin lisärehua. Kirvesmäki olikin parhaana
aikanaan oikein miehinen ja karjainen kylä. Kahdeksantoista lypsävää
saattoi kesäisin astua keikutella metsätalon tanhualla. Olipa talossa
kerran yhtaikaa aivan myötyrinä seitsemän Mattiakin. _Vanha-Matti_,
oikea _Kirves-Matti_, oli talon vanhin ja ikätura, mutta _Iso-Matti_
oli itse isäntä; _Poika-Matti_ oli Matin poika, mutta _Pikku-Matti_ oli
Heikin poika; _Parta-Matti_ oli talon vävymies, kun taas _Tuo-Matti_ ja
_Tämä-Matti_ olivat vain renkimiehiä.

Oli mäellä taas toisen vuoron samalla kertaa viisi Heikkiä: kaksi
vierasta ja kolme kotitekoista. Ja nämä kirvesmiehet, Kirves-Matit
ja -Heikit, asuivat Pyhämäelleen taloja kaksittain. Toisessa majaili
Vanha-Matti, Iso-Matti ja Poika-Matti ynnä muita, toisessa Vanhan-Matin
poika, Heikki ja Pikku-Matti sekä muita myös. Vanha Kirves-Matti oli
suuri koukkuniskainen tura ja muita merkillisempi. Tuulimyllyynsä hän
piilulla veisti siivet paksuista pölkynkelleksistä, ja seppäpahaisena
hän kalkutteli huonoja rumia viikatteita, niittää huiteli niillä ja
kehuskeli niitä erinomaisiksi. Halmeistaan Matti-tuhva sai jyviä aina
paljoa enemmän kuin kutkaan muut, ja jos toiset olivat saaneet suuria
rukiita, Matti sanoi saaneensa vielä suurempia ja parempia.

Suomensodan jälkeisinä vuosina saapui Perhon hiljaisiin salomaihin
muutamia entisiä sotaurhoja. Vimpelin rajoilla, _Peltokankaan_ mäellä
sanotaan asustaneen sotaukkoja kaksittain: _Iiti_ ja _Erkki Eini_.
Nelikon ala urohilla oli maata muokattuna, kun taistelukentälle marssi
1811 kolmas kova mies, _Töörni-äijä_, Anders Törn. Tämä neljä tuumaa
neljättä kyynärää pitkä Anterus oli kotoisin Kälviältä ja oli tapellut
ryssien kanssa monet kerrat. Ruonan sillalla, jossa ryssä oli kolmesti
ajanut väkeä sillan täyteen, Töörni oli pistimissä heilunut ja
heitellyt venäläisiä yli kaidespuun, niin että joki oli ollut aivan
kuivapäänään ryssänraatoja. Ja Iisalmen isossa sodassa pajunättisillä
ollessaan Anterus oli pistellyt ryssiä kuin silakoita, väliin kolmekin
samaan rassiin. Oli Töörni sitten omin luvin tehnyt mökin Teerijärven
metsiin, mutta kun mies oli ollut riihtä puimassa, ruotsalainen oli
tullut ovelle ja sanonut:

— Mine otta sulta jyve pois!

Vastapuheeksi Anterus oli antanut ruotsalaiselle sellaisen korvallisen,
että hän oli maannut kauan aikaa riihen seinustalla muistamatta
vähääkään, että pitäisi "otta jyve pois".

Teerijärven ruotsalaismetsistä Töörni kumminkin muutti pois pohjaksuen
Peltokankaan mäelle sotamiesten mökkiseuraan. Mutta kun sieltä toiset
sittemmin hävisivät pesistään, Töörni peri heidänkin osansa, ja
Peltokankaan mäelle kohosi talo, toinen ja kolmaskin, jopa aikojen
kuluessa seitsemän taloa. Kovia miehiä olivat vanhan sotasankarin
jälkeläiset, ja monella oli oma haukkunimensä. Ketä sanottiin
_Keisariksi_, ketä _Keitetyksi_, ketä taas _Rupi-Jussiksi_. Ja
pahansisuisia miehet olivat. Kun he eivät enää tuhvan tavoin saaneet
pistellä ryssiä rassiin, he tappelivat silloin tällöin Vimpelin
sääksjärveläisten kanssa, itse Keisari suurimpana sankarina. Ja korvat
pystyssä nuori polvi aina kuunteli päätuhvan tarinoita Ruonan sillan
temmellyksestä sekä Iisalmen isosta sodasta. Vanha tummu vain saattoi
kauhtuen kysäistä:

— Eikö tuntuas yhtää vaivannut?

— Ei yhtää... ne oli ryssiä! Töörni vain törähti.

Siellä täällä pitkin Suomenselän erämaita on vanhoja aherruspaikkoja,
pensastuneita pirtinsijoja, ruohottuneita kiukaanperiä, maatuneita
mökinraunioita ja aikoinaan peltona olleita pieniä nurmikenttiä.
Monilla on vielä vanha nimikin tallella, mutta toiset maatuneet
majansijat ovat jo niin edesmenneitä, ettei niiden tekijästä kukaan
tiedä tarinaakaan. Ne ovat vain tuntemattomien korven kiertäjien
katoavia muistomerkkejä.

Henkensä pitimiksi köyhät ihmisparat ovat näissä hävinneissä
metsäpesissä aikoinaan ahertaneet ja luulleet löytäneensä onnenpaikan
— ainakin sellaisen olinsijan, että se heidän vaatimattomat tarpeensa
tyydyttäisi. Ovat, raukat, metsäkentällään raataneet nälkäisinä parhaan
ikänsä, saaneet pesänsä alastomia sikiöitä täyteen ja lopulta uupuneet.
Erämaa on ollut heille tyly. Ihmisparat eivät ole kestäneet ankarassa
kamppailussa, eivätkä jaksaneet nousta erämaan isänniksi. Niinpä on
täytynyt paeta pois ja jättää pieni aherrus jälleen metsän haltuun
taikka luovuttaa se toiselle onnensa etsijälle, jonka kova korpi
niinikään on näännyttänyt.

Mutta toiset korpien raatajat ovat käsittäneet paremman osan. He ovat
kestäneet taistelun ja vähitellen vallanneet metsältä pysyvän
olinsijan. Ja toimekas talo on noussut erämaahan. Mutta ankaran ja
uupumattoman ja pitkällisen työn tuloksena se siinä komottaa, koko
ihmisiän, monenkin ihmisiän ja monen ihmisen aherrus, toivo ja tuska
siinä asuu... Nälkä, monta suurta nälkää on korpien jokaista raiviota
ja suurtaloa ollut rakentamassa, nälkä ollut monella kytömaalla
kuokkamiehenä. Moni isokin ihmisen aherrussija on ensi vuosinaan ja
alkuun päästäkseen uuvuttanut monta raatajaa. Se on asujansa elättänyt,
mutta se on myöskin kuolettanut. Ensimmäinen korvenraivaaja useinkin on
saanut uhrata voimansa ja raataa vain jälkeensä tulevaisen hyväksi
saamatta itse osakseen muuta kuin pitkän nälkäisen työpäivän ja
väsyneen ruumiin sekä sitten lopuksi unohdetun leposijan erämaajärven
saaressa taikka hiljaisessa kirkkomaassa — parhaan palkan kumminkin:
ikuisen levon elämänikäisestä raatamisestaan.




VANHA TALO


Pihkaseinäinen metsäpirtti, savuinen saunaköpperö oli erämaan asukkaan
ensimmäisenä talonpitona. Omasta puolestaan korpi tarjosi tulevalle
asukilleen, jonka kirves alkoi kaiuttaa uutta aikaa erämaahan, kaikkein
ensimmäiseksi vierasmajaksi vain kuusenjuuren konttinauloineen ja
tervaisen kelohongan kotiliedeksi ynnä pienen metsäkoivun lehmän
kytkinpuuksi. Suojaa antavan hakokopperon tulija sai jo itse rötistää
ja sitten ruveta hirren kaatoon. Tällainen metsäläisen pesä oli monen
hyvänkin talon ja kylän alkupäänä, ja tästä oli vuosisatainen ankaran
työn taival sellaiseen komeaan korpilinnaan, joka komottaa vaikkapa
Haukkapuron rantamäellä.

Moni huonokuntoinen ihmissuku sai kyllä ikänsä ahertaa alkukömmänässään
nousematta koskaan sen korkeammalle. Haara-Heikin pätinäkunta, joka
pahansopuisena ei saanut armoa parempiosaisten asuinmajoissa, rähjäsi
Karstulan Peuraperällä Hautakankaan laidassa vain kuin muinaisten
tuhvien aikainen kotakansa kaksipuoleisessa havukotoksessa, jonka
paljaalla keskipermannolla kattoaukeaman kohdalla lämmittävä nuotio
loimotti. Siinä sikiöt telmäsivät, siinä Heikki askaroi ja myös
kota-akka, Haara-Kaisa, hurvelilla hyrräsi tappuralankansa sekä
tuhraili lintu-, kala- ja nauriskeittonsa. Mutta lepohetkinään
kotakunta kelletteli hirven- ja karhuntaljoilla. Eikä entinen Kovasen
Aatamikaan Kellokoskella suinkaan pyrkinyt esituhvaansa korkeammalle
painuessaan pirttihoitoineen maakuoppaan, niin että savuava turvekatto
vain törrötti mäenrinnasta, ja otsasta oven kamanasta katsella tiiraili
mökin pieni silmä, musta ja tylsä kuin navetan ikkuna. Tässäkin oli
kylliksi Aatami-paralle. Sillä maanalaisessa ihmispesässä asui joskus
niin suuri hätä ja kurjuus, että Aatamin lapset nälissään söivät
toisiltaan sormet. Mutta tämä on tapahtunut jo sata vuotta takaperin.
Ei päässyt Vallingin köyhä Sipo-rukkakaan eläessään sen kummempaan
asumukseen kuin Metelhaamin kurjaan tervapirttiin, jonka parhaana
tavarana oli musta saunankiuas ovipielessä ja olkipahnoilla peitetty
aidaslava peräpuolessa. Pohjana oli savinen permanto, valoaukkona pieni
lautaikkuna, ja ovi oli niin hatara, että sen lävitse jo ulkoa tunsi
tulijan. Mutta pääsi Sipo kerran niin rikkaaksi, että laittoi oikean
lasin pieneen ikkunareikään. Pikku-Aapasta tämä oli jo niin suuri
kohennus, että hän ylpeillen katseli kotimurjuaan ja todisti:

— Näyttää ta.. ta.. talolta, ku on la.. latiteinä.

Vallingin Aapan metsäläisaikoina kyllä jo kaikki talot, köyhätkin,
"lasiseinineen" näyttivät taloilta, ja tervapirtit olivat
tervapirttejä. Mutta niinä päivinä, jolloin Esko Tiainen hallitsi
Salamajärven perämaita, isotkin isännät asuivat lautaikkunaisissa
savutuvissa. Kinniän talon riihilatona on vielä vanha kunnianarvoisa
huone, jota sanotaan ison Tiaisen entiseksi asuintuvaksi. Suurista
pyöreistä hirsistä pirtti on salvettu sulkanurkkaiselle _koninpäälle_.
Sisäpuolelta hirret on veistetty, vain oikeanpuolinen ovinurkka,
entisen uunin takaseinä, on jätetty pyöreäksi. Ovi, parikyynäräinen
kumarrusaukko, on saatu neljän hirren katkaisulla, ja neljästä pienestä
lautaluukuin hoidellusta ikkuna-aukosta Tiainen on saattanut
tirkistellä. Ikkunat ovat vain kolmisen korttelia leveät ja
puoltatoista korkeat, ja pari niitä on sivuseinässä, yksi keskellä
peräseinää sekä vielä kiuasseinän peräpuolessa pieni reikähäinen. Ja
seinäin pituus on puoliseitsemättä metriä. Honkaharmaita ovat hirret
ulkoa, mutta seinien sisäpuolta vieläkin kaunistaa Tiais-tuhvan
aikainen, savun tuottama tummuus. Sillä pirtin oviloukossa oli sen
oikeina elinpäivinä suuri savukiuas, joka niinkuin valtava
mustakylkinen, nokiotsainen vuori seisoa komotti nurkantäyteisenä
puhaltaen palavista sisuksistaan harmaata henkeä huoneen täysin. Koko
laipion alusta oli läpinäkymättömän savupilven peitossa, vain suuri
honkatorvi tönötti katolla ja huokui tummia haikuja ulkoilmaan.

Vanhankansan savupirtillä olikin aivan oma erikoinen henkensä ja
ilmapiirinsä, joka iskeytyi ei vain huoneen seiniin ja laipioon, vaan
myös pirttikansaan sekä kaikkiin sen tavaroihin ja työkaluihin. Pirtin
laipiokumu hirsineen ja orsineen oli kuin itse pimeys, ja seinienkin
kattopuoli oli nokimusta. Tummanruskea _savutuvan väri_ jäi kaikiksi
ajoiksi pirtin työkaluihin, höyliin, navarinpäihin, uurresahoihin,
hurveleihin... kaunis honkaisen savun painama tummuus, jonka satojen
käsien kosketus oli paikoin hionut kiiltäväksi, jopa hiertänyt ja
kuluttanut esiin punertavan pohjapuun. Ja savutuvan mies vei aina
muassaan erämaan tuoksun kauas rintamaille. Ukosta uhosi haikupirtin
henki vielä kaupungin kadullakin.

Savupirtin päivät ovat jo aikoja sitten vierineet ohitse, savukiukaat
ja lakeistorvet hävinneet "lasiseinä"-tuvistakin, puhumattakaan
lautaikkunoista. Vanhat, satavuotiaat, yli sataisetkin talontuvat ovat
jo alkuaan rakennetut takkatuviksi, ja haikuava kiuas on jäänyt vain
saunan ja riihen haltiaksi. Vanha savukiuas sai eteensä kapean lieden
sijalle, leveän takan ja nokiseen otsaansa holvikomeron sekä kivisen
korsteinin, joka lakeistorvena puhalsi savun suoraan taivaalle.
Tällaisia vanhankansan takkauuneja, harmaista jumalanluomista
maakivistä paiskottuja, valtavia oviloukon kivikasoja, näkee vielä
muutamissa vanhoissa asunnoissa. Mutta melkein kaikissa talontuvissa on
jo tavallinen pohjalainen takka pyöreine otsakomeroineen, ja leivinuuni
on saanut oman sijansa omine holveineen takan vieressä suunnaten
suuaukkonsa tavallisesti ovea ja sivuseinää kohden. Uunin vastaisella
kyljellä on ovella suojattu kiukaanloukko, puusäiliö, ja uuninpäällys,
entiskansan _vanhanpiian uuni_, jota Kinnulassa vieläkin ikäturat
käyttävät lepokammionaan. Valtavana oviloukon isäntänä, niinkuin
ainakin ison talon pää, takkauuni hallitsee koko asuinhuonetta, antaen
kansalle leivän ja keiton, pirttilämpöisen ja valoisat puhteet. Ja kun
ilta hämärtyy, saattaa joskus uunin takaa kuulua kotoinen sirkan
siritys. Se on savupirttien perintöä, ja savupirtissä on syntynyt sen
arvauskin:

    "Kuningas kultapöksy
    Kiertää kivistä vuorta,
    Someroista sotkottaa".

Tarvitsikin vanhankansan iso asuintupa lämmintä talven pakkasilla sekä
loimottavaa takkavaloa pitkinä pimeinä puhteina. Kuusi, seitsemän
metriä oli tavallisen tuvan seinämitta, mutta saattoi aikatalon
asuinhuone olla suurempikin. Mehtä-Porasen vanha Anterus rytkähdytti
1815 pirtin, jonka lattia oli kahdeksan metriä ristiinsä, samoin
Vasalammen veljekset nostivat 1832 korkealle mäelleen hirsilinnan,
jonka tuvanlattia oli yhtä laaja. Kellokosken Markun kuulu jokirannan
talo, Fieandt-vainajan sota-aikana rakennettu, käsitti tuvan, joka oli
toisinpäin 8.20 sekä toisin 8.60 metriä.

Jo asuinhuoneensa hirret vanha erämaalainen haki kaikkein suurimmista
sydänmaista, joissa petäjät nostivat latvansa kaikkein korkeimmalle.
Ajoivatpa jotkut ukot kaukametsiin, aina karstusten petäjikköihin
keikahdutellen sieltä oikein emäpuita. Silloin oman pitäjän
suurhongistot säästyivät vastaiseksi. Metsät näet olivat vielä
jakamatta, niin että sai ottaa, mistä mieli teki. Mehtä-Porasen tuvan
hirret hakattiin penikulman päästä Huumarkankaasta, ja Tialan Lampuodin
asumusta rakennettaessa ajettiin hirret talkooksilla Lauvaskankaasta.
Kellokosken tuhva vedätti suurtalonsa rakennuspuut Karstulasta
Kalamiehen takaa. Muinainen Möttösen Mattiäijä taas sanoi pojilleen —
siitä on jo ainakin lähemmä puolitoista sataa vuotta —
mikkelimaanantain aamuna einettä syötäessä:

— Nyt me rakennetaan uusi tupa, tämä kun on jo vanha... Mutta
tänäpäivänä ei muuta kun kahtotaan vain mehtästä pisin puu.

Pojat lähtivät ajamaan kohti Karstulaa ja pysähtyivät Rotmonpurolle,
jossa oli oikein synkkä metsikkö, etsivät ja iskivät maahan kaikkein
pisimmän Rotmon rutimon. Puu rojahti kankaaseen ja meni poikki
latvapuolesta yhdeksän sylen päästä. Siitä saatiinkin sitten tuvan
ensimmäinen hirsi ja hirrenmitta. Möttösen talo, vieläkin Möttösen
mäellä kohoava vanha komea asumus, rakennettiin tupineen,
peräkamareineen ja porstuoineen yhdeksää syltä pitkäksi.

Ensimmäisen tupahirren kaataminen määräsi Mehtä-Porasenkin talonmitan.
Hirsi katkesi kymmenen sylen päästä, ja Porasjärven rantakorpeen nousi
kymmensylinen rakennus. Vasamäen veljekset rymähdyttivät maahan niin
suuren hongan, että saivat viisitoista metriä pitkän huonerykelmän, ja
vedättivät niin paljon hirsiä, että voivat pystyttää linnan, jonka
harja kohosi viidettä syltä korkealle, vieläpä hirsien lopuista koota
ison luhtirakennuksen. Ensimmäisen hirren kaato oli vielä muutenkin
tärkeä toimitus. Oikein vanhat ikäturat, jotka parhaiten ymmärsivät
asian, keikahduttivat puun latvoin pohjoiseen ja keräsivät tarkasti
kaikki hakkuulastut hirren kannolle. Ja tuluksilla iskien tulen
sydänlastuihin ukot polttivat koko kasan. Eikä sitten vastaiseen tupaan
siinnyt luteita, eivätkä muutkaan pahat siihen pystyneet.

Yksimittaisista hirsistä korpelainen salvoi talonsa, kaikki
sivuseinienkin hirret ulottuivat ehjinä nurkasta nurkkaan,
päätyseinistä puhumattakaan. Ja kaikki väliseinät, niin pitkin kuin
poikinkin, hän kyllä jaksoi ja raski rakentaa puhtaista puista, jopa
aina vesikattoon ja harjahirteen asti. Vanhimmat erämaan miehet,
Tiaisen aikaiset turat, kirvestivät pyöreiksi heitetyt hirret
_sulkanurkalle_, jonka _hulas_ oli viistokylkinen, pohja pyöreähkö, ja
nurkanpää poskettu kuusikulmaiseksi _koninpääksi_. Mutta jälkipolvien
miehet veistivät hirtensä, piilusivat seinänsä ja salvoivat suoralle
_pitkällenurkalle_. Ja niinkuin vanhaa sulkanurkkaa hakattaessa ukot
usein tekivät alapuolisen hulaan kapeammaksi ylähulasta, pannen hirren
ala-olkapään puskemaan salvainkolon sisään, samaan malliin jälkiturat
tekivät vanhan pitkännurkankin. Senkin alapuolinen olkapää työntyi
salvaimeen. Melkein jokainen Mehtä-Porasen vanha rakennus on näin
salvettu, ja näin myös Kellokosken satavuotias riihi. Osasivat entiset
talontekijät iskeä salvaimen sisäpuolelle _lämpymän hulaan_, johon
tukittiin sammalia. _Seinäsammal_, omilta kankailta kerätty, oli
parasta seinäin _varausten_ ja salvaimien täytettä, ja joskus
raastettiin savikuopista sitkeää _kokelmaa_ tilkkeiksi. Mutta vanha
vaari varoi, ettei sammallettaessa alas karisseita karpeita enää
toistamiseen käyttänyt. Sillä jos näin olisi tehnyt, tuuliaispää olisi
vasta saattanut pidellä pahoin rakennusta. Muistipa ukko jo varausta
kirvestäessään sovittaa työnsä niin, että kaikki lastut putoilivat
seinien ulkopuolelle. Siitä ei tulipalo uhannut taloa.

Muutamille nurkkakiville ja harmaille maakiven mukuloille ukko uskoi
asuinmajansa, ja _multiaiset_ hän rakensi seinien viereen lattian alle
suojaamaan talvella kylmyydeltä. Iänikuisen _lattian_ lahjoitti metsä.
Suuret petäjät vain halottiin _vaajoilla_ kahteen kellekseen, jotka
veistettiin toiselta puolen, ja pyöreä kylki käännettiin alaskäsin.
Tällaiset raskaat ja leveät, seinästä seinään ulottuvat petäjäpalkit
kestivät miespolven polkea ja pestä. Kovat oksat vain lopulta jäivät
korkeina kuhmuina törröttämään, niin että niihin ikäihminen tahtoi
joskus kompastua. Vanhaa metsien taloa varjosi tuohinen katto. Se oli
pyöreillä hoikilla _maloilla_ peitetty vieri vierin, niinkuin koko
metsän pieni väki olisi pantu suojaamaan ihmisen asuntoa. Päätypölkyt
ja vahvat vuolet kannattivat kattoa, ja räystään alus oli tavallisesti
kaksin, kolmin kumurin ja koverin hirsin komeasti kaarrettu uloskäsin
tukemaan katon räystäspuolta. Ja ylimmän päätypölkyn koloon,
harjahirren alle panivat ainakin Vasamäen entiset veljekset
karhunnahkaa, ettei _painainen_ pääsisi taloon.

Terävä kirves oli entisen tuvantekijän paras työkalu. Sillä hän
hammasti parhaatkin nurkkahulaat, sillä hakkasi seinien varaukset, ja
pelkällä kirveellä hän iski ovet ja ikkunareiät, vieläpä jyrsi
karansijatkin ikkuna- ja ovipieliin. Vanhimpien rakennusten
kirvesmiehet eivät käyttäneet karankoloa tehdessään edes _navaria_,
kirveellä vain kalkuttivat kahteen suuntaan, niin että kolon pohjaan
lopulta jäi törröttämään terävä hammas. Kirveellä rakennusmies pälhi ja
veisti hirtensä sekä hirsien koverot ja kumurat, veisti myös piitat,
laipionniskat, viililautaset ja lattiapalkit. Mutta lopuksi ukko
_piilulla_ siisti ja silitti kirveen epätasaisen jäljen, käyttäen
leveäteräistä paksupalkoista työasettaan varsin taitavasti. Kun
veistomies oli lopettanut työnsä, niin yhtämittainen sievä piilun
vuolaisu ulottui laipiosta lattiaan sekä räystäästä maahan asti jatkuen
vieri vierin pikkuruisina aaltopohjina yli seinän nurkasta toiseen.
Tällainen piilunkäyttö olikin mestarin työtä, ja sen jäljeltä
rakennuksen seinä oikein uutuuttaan paistoi ja punoitti, tuoksuen
samalla mitä raikkaimmin pihkalta ja tuoreelta metsältä.

Mielihyvin metsien mies asettui oman kätensä nostaman metsälinnan
isännäksi, ja uusi talo tuntui oikein ilosta hohtaen häntä tervehtivän.
Kun nurkkapuolen pienestä _porstuasta_ pyörähti oikealle _tupaan_, niin
siellä seinät puhtaina punoittivat vastaan, ja laaja lattia paistoi
niin valkoisena, että tupaan tulijan pikku tyttäret siinä oikein ilosta
hyppivät ja tanssasivat. Kattokumu kohosi komeana ja korkeana
_laipiona_ sileiksi veistettyine kuusisine haljispuolikkaineen.
Pyöreät, paksut _laipionniskaset_ kaksin, kolmin turvallisina
kannattivat välikattoa, ja poikittain niiden alla, yli tuvan
sivuseinästä toiseen oli vielä valtava _piitta_, jonka selässä seisovat
pikku patsahaiset tukivat laipionniskoja. Oli laipion alla vielä monet
tarpeelliset orret ja muut hoidot: _päreorret, takanorret, vaateorret_,
leveä _viilihylly_ ja monipuikkoinen _leipähäkki_ ynnä _naverihaukka_.
Vasemmassa ovinurkassa oli iso uunihoito, jossa jo takkavalkea
kotoisena loimotti, ja uunin viereisessä seinässä oli ikkuna,
_takkalasi_. Sen edessä oli penkkinä _pata-arkku_, millä emäntä saattoi
vieraineen istua ja katsella lasista vainiolle. Vastaisessa
sivuseinässä oli kaksi ikkunaa, joista voi katsella pihamaalle:
_ovilasi_ ja _perälasi_, ja niiden edessä oli pitkä laatikkopenkki.
Tämä oli taas isännän istuinpaikka, ja siihen kylän miehetkin toisinaan
tulivat penkin pituisena rivinä tupakoimaan ja tarinoimaan. Mutta
peräseinän vieressä, keskellä seinämää, oli talon pitkä _pöytä_
seinäpenkkeineen ja raheineen, _sääteineen_. Oikeassa peränurkassa,
sivupenkin päässä taas oli komea _nurkkakaappi_, ja vasemmassa
nurkkapuolessa, takkaseinän vieressä, ylpeili yhä komeampi
_astiakaappi_. Olipa vielä ovinurkan hoidoissa, sivuseinän puolessa
kaksikerroksinen _sänkyrati_, ja ovikamarin sekä porstuanoven väliseen
kapeaan seinään oli isketty pässinsarvet tai puuhäkkyrä
_suihtinaulaksi_.

Näin oli vanha metsien isäntä järjestänyt asuintupansa. Mutta oli
talossa muitakin huoneita. Tuvan peräseinässä, kahden puolen pitkää
pöytää, oli kaksi ovea, jotka veivät _peräkamareihin_, isoon ja
pieneen, ja oviseinässä, porstuanoven ja takan välissä, oli
_ovikamarin_ ovi. Porstuasta kiipaistiin jyrkkiä rappusia myöten
_porstuan päällykseen_ ja sieltä aution, hämärän _tuvan päällyksen_
lävitse _ylikamariin_, joka oli peräkamarien kohdalla harjan alla,
kummallakin sivullaan kapeat kylmät _kylkeiset_. Vanhan, hyvän talon
tavallinen huonesovitus oli tällainen: keskellä iso tupa, sen edessä
ovikamari ja porstua, perässä vierekkäin kaksi peräkamaria. Ja tällä
samalla entistuhvien suunnittelemalla hyvällä pohjalla vieläkin monet
asumukset pysyttelevät. Kaikki vanhat talot ovat järjestään rakennetut
isävaarien kaavan mukaan.

Ei toki heti päästy näin valmiisiin koteihin. Mehtä-Poranen mahtui
alussa vain pieneen tupaan, porstuaan ja ovikamariin, sitten jo
tarvittiin isompi tupa porstuoineen, ovi- ja peräkamareineen, ja
viimein paisuttiin niin, että paiskattiin kokoon oikein suurtupa, iso
porstua ja iso ovikamari sekä kaksi hyvää peräkamaria. Ja vanhimmasta
tupahoidosta tehtiin jauho- ja sahamylly Porasjokeen. Kahdessa pienessä
alkutuvassa Kellokoskellakin tuhrailtiin Lassi-ukon isännöidessä, mutta
kun Markku nousi isännän sijalle, hän 1808 ryskähdytti kosken rannalle
sellaisen linnan, ettei mointa oltu erämaassa vielä nähty. Kaksitoista
oman talon miestä oli sitä salvamassa, ja vielä apumiehinä kaikki
lähiseutujen parhaat kirveskourat, joille Markku-tuhva, kun kova aika
oli, ja miehet pyytelivät eloa, sanoi:

— Saat, kun tulet timpraamaan!

Kun rakennuksen kurkiainen saatiin paikoilleen, se oli niin korkealla,
etteivät miehet, puoletkaan, uskaltaneet nousta sille seisomaan. Mutta
Markun emäntä, Jaakopin Valpuri, pelkäämätön akka, asteli sen päästä
päähän, katseli ja todisti:

— Tämä onkin nyt talon näköinen... ei ole mökin näköinen.

Talon näköinen Markun linnasta tulikin. Siinä oli huoneita ja ikkunoita
oikein kahdessa kerroksessa, jopa päädyssä kolmin kerroin. Tavallisia
peräkamareita ei ollut, mutta sen sijaan rakennus oli tehty niin
leveäksi, että tuvan kyljessä oli _sivukamarit_. Talon pääasuntona oli
_isotupa_, joka oli rakennuksen koskenpuolisessa päädyssä, ja siihen
päästiin porstuasta vasemmalle poiketen. Isontuvan oikeassa
kylkiseinässä, _takkaseinässä_, oli kaksi sivukamarin ovea, toinen
vieden _takkakamariin_, toinen _peräkamariin_. Mutta kun porstuasta
mentiin suoraan oven suuntaan, tultiin _pohjatupaan_, jossa parhaastaan
asusteltiin talvipakkasten aikana. Pohjatuvankin hoidoissa, rakennuksen
maantien puolisessa päädyssä, oli kaksi kamaria, _keskikamari_ ja
_nurkkakamari_. Sopi samaan päätyyn kolmaskin huone, iso
_porstuakamari_, johon päästiin suoraan porstuasta, oikealle
pyörähtäen. Tätä huonetta sanottiin kyllä sitten _sorvituvaksi_, kun
Kaustisesta vävyksi tullut rukkimestari, Nikulan Jussi, laittoi sinne
"sorvimyllyn" ruveten pyörähdyttelemään rukkeja. Ja samankokoiset
huoneet kuin alhaalla oli yläkerrassakin, ylituvat, ylikamarit,
porstuanpäällykset ja kaikki, kylmiä suojia vain, eikä niissä asusteltu
muulloin kuin kesällä. Ikkunoita Markun kaksikerroksinen suurtalo
tarvitsi paljon, oikein kaksinkymmenin. Mutta ne olivat kaikki pieniä,
matalia harmaan seinän tirkistysaukkoja, joiden täytteinä oli
lyijypuitteisiin sovitettuja pikkuruisia lasiruutuja. Seitsemän matalaa
ikkunaa ynnä porstuanovi silmäili pihamaata sekä jokivartta ylöspäin
pitäen lukua maantien tulijoista, ja kahdeksan pikkuista silmää katseli
jokea alaskäsin sekä saatteli Kokkolaan ajavia matkamiehiä. Maantietä
pidettiin silmällä kolmesta päätyikkunasta, mutta koskea katsoi vain
kaksi lasia, toinen isosta-, toinen ylituvasta.

Sata vuotta tämä Kello-Markun komea talo komotti kosken rannalla,
harmaana ja vanhanakin tihruisin silmin katsellen erämaata ja maantien
matkamiehiä. Parikymmentä vuotta takaperin jälkipolvi sen purki ja
nosti uudelleen kahdeksi asuinhuoneistoksi samalle jokirannalle.

Näin mainittavaa korpilinnaa ei erämaassa enää ole, joskin siellä tapaa
vielä jonkun kaksikerroksisen asuintalon, sivukamarittoman kyllä.
Haukan vanha metsätalo Haukkapuron äärellä on jo komeimpia takamaiden
saavutuksia. Mäeltään metsän reunassa se paistaa kauas nevalle
vaaleanpunaisena, valkeanurkkaisena, pitkänä ja korkeana kuin ainakin
ison isännän olinpaikka. Ylpeänä se hallitsee laajaa pihamaata ja
kartanoa, suurta viljavainiota, metsiä, nevoja ja nevaniittyjä.
Pystylaudoitus kaunistaa seiniä, ja ikkunoita, oikeita kuusiruutuisia
talonlaseja, on kaksin pitkin rivein.

Entistuhvien tuhatvuotinen savupirtti on jo Suomenselän erämaista
hävinnyt, mutta vanha savuava sauna pitää yhä olla kartanomaalla, ja
sitä moni erämaalainen, niinkuin Perhon ja Lestin asukas, esituhvainsa
tapaan yhä nimittelee _pirtiksi_. Nokisin naamoin se nököttää talon
tauksilla, joskus aivan pihan piirissä, ollen sisuksistaan musta kuin
yö. Synkeä määkivien röykkiö, _kiuas_, on peränurkassa, ammottaen
mustaa kitaansa ovea kohden, ja sen vieressä on patsaille rakennetut
_lauteet_ parine, kolmine istuinpenkkeineen. Ylhäällä peräseinässä on
entispirtin _räppänä_, sivuseinässä pieni _ikkuna_ ja oven yläpuolella
_pellavaorret_. Mustasisuksinen pirtti on, mutta se puhaltaa nokisesta
kiukaastaan erinomaisen löylyn ainakin joka pyhäaatto-iltana, jolloin
sauna ikivanhaan hyvään tapaansa valmistaa raatajan ottamaan vastaan
Herran sapattia, ja antaa se myös hyvän virkalämpöisen hierojalle ja
kupparitummulle sekä taas syksyisin haikuaa tavan takaa kuivaillen
pellavapanoksia.

Toinen hyvän haltian savuinen huone on talon tauksilla kyhjöttävä
_riihi_, riihitontun musta koti, jossa jumalanviljat puidaan ja
erotetaan elukan ruoasta. Korpikansan puimahuone oli vanhastaan vain
_kanttinen riihi_, yksinäinen rakennus, nokiotsainen kuin sauna, ovi
oli päätyseinässä ja kiuas ovipielessä sekä pohjana tervatusta savesta
sotkettu maapermanto. Saattoi riihen sivulla olla leveä elokatos,
toisella kyljellä kapea ruumensuoja sekä takana vielä olkilato. Iso
isäntä voi isolle vainiolleen rakennella useampiakin pikku riihiä,
niinkuin Mehtä-Porasen ukko, joka pystytti järvenranta-kentälleen
kolme, neljä puimahuonetta täyttäen ja tyhjentäen niitä vuoronsa
mukaan. Yksinäinen riihi on yhäkin usean talon viljankuivaus- ja
puimahuoneena, mutta moni on Pohjanmaan mallia seuraten nostanut
riihensä yhteyteen _luuvan_, jossa elojen puiminen toimitetaan.

_Aitta_ on pihapiirin parhaita ja arvokkaimpia huoneita. Tämä
jumalanhyvien ja kaikkien elämäntarpeiden tärkeä talletussuoja
tarvittiin jo vasta jaloilleen päässeen metsäpirttiläisen kantoisella
aholla. Muinaiset erähämäläisetkin nostivat sen kalarannalleen, ja se
nökötti myös vanhan halmekontion asuntokentän vierillä. Vähän-Valvatin
pikkuruinen aittanen, joka entisinä aikoina oli kyhjöttänyt hämäläisten
muinaisilla metsäperillä, oli väliaitauksilla ositeltu seitsemään
pikkuruikkuiseen purtiloon, etupäässä halmeen antamia viljoja varten.

Hyvä talo tarvitsi useampia aittoja. Mehtä-Porasen ison, nurmisen
pihamaan järvenpuolisella laidalla, tuuheiden pihlajien hoidoissa
kyköttää pikkuinen kala-aitta sekä viljalle varattu iso, komealla
otsakammiolla kaunistettu _kokka-aitta_. Kinniän tuvan takana,
ruispellon vierellä niinikään komottaa kaksi komeaa vanhankansan
aittaa, ja kolmas on riihen luona, ja kuulun Kotilaisen kartanolla
Kivijärvellä on pieniä aittoja viisin, kuusin. Monen muunkin talon
pihan piirissä nähdään entisukkojen ahertamia aittasia. Vankoilla
maahan painuneilla ristihirsillä ne vakavina tönöttävät, monesti vielä
nostettuina neljän matalan jalkapatsaan varaan. Harmaan seinän harmaa
pieni ovi, _tukkilukolla_ suljettu, leveät ovenlaudat ja ovipielet,
kaunis lukonsuullisrauta ja muhkea avain sekä saranakiskot kertovat
kelpo sepistä ja taitavista kirveen käyttäjistä, tuottaen vieläkin
heille kunniaa. Ja komea otsakokka puskeutuu ulos kuin suojaten aitan
sisäänkäytävää. Kolmet, neljät, kuudet, seitsemätkin _laarit_ siellä
tallettavat pellonviljaa, perimmäiset rukiita, sivulliset kevätviljoja.
Joskus hyvinä Herran vuosina laarit täyttyvät niin, että pitää
_loukkarilla_ työnnellä viljaa perään käsin, vieläpä laudoilla
korotella laitoja. Toisissa aitoissa taas talletetaan lihat ja kalat,
suolat ja monet muut talon ruokatarpeet, ja aitan yläkertaa, _kullaa_,
tarvitaan kaikenlaisten kappaleiden säilytyssuojaksi.

Komeiden vanhojen aittojen ikätovereita ja samojen ukkojen kirvesaloja
ovat _luhtirakennukset_, jotka vielä joitakuita pihamaita kaunistavat.
Aittojen kyhjöttäessä hiukan syrjäpuolessa omassa yksinäisyydessään
ruokavaroja säilytellen, luhtirakennus puolestaan on asettunut aivan
pihamaan laitaan vastapäätä asumahuonetta taikka sen kanssa
nurkitusten. Se on tavallisesti kolmiosainen, kaksikerroksinen
rakennus, jonka keskiosa on lävitse kuljettavana porttina. Oli ainakin
siihen aikaan kuin luhti eli parhaita päiviään. Entisinä aikoina
luhtihoito oli useinkin asetettu niin, että sen portin kautta ajettiin
joko talon pellolle taikka kylätielle. Pölkkien vanha luhti oli pihan
vieressä, Jängänjärven puolella rannan suunnassa. Ja talvella koko
Salamajärvi sekä kinnusten perukka ajaa kihnutti kirkkomatkallaan
pölkkisten portin kautta, samoin kuin taas tervakuormineen junnasi
Kokkolaa kohden palaten muutamien päivien perästä takaisin, niin että
nurkat kolisivat. Möttösen pihamaata vartioiva entinen luhtirakennus
oli niin kuulu ja niin paljon alitse ajettu, että koko maakunta tiesi:

— Möttösen portin läpi menee tie Laukaaseen.

Pienet tavaroille varatut _puojit_ on luhdin alakerrassa, ja puotien
sekä portin yllä on samansuuruiset _luhinkullat_. Mutta kullahuoneitten
edessä on ylpeä katsoma-aukkoinen yläkäytävä, ulkoneva sivuseinän
etukammio, johon jyrkkiä rappusia myöten saattaa kaahaista. Talon
palvelijat niitä ennen useimmin kulkea natistelivat, sillä kullat
olivat heidän viileitä kesähuoneitaan. Pimeinä ja hämärinä öinä kullan
rappuset monesti kapisivat myöskin nuorten miesten poljennasta, koska
he salakättä hiiviskelivät piiloisten yläkammioiden tytärkansaa
katsomassa.

Pihamaan tauksilla on _navetta_, karjan asuntohuone ja naisväen
jokapäiväinen työmaa, sekä myöskin _talli_, hevosten suoja. Pieniä,
matalia ja pikkuovisia vanhojen ukkojen tallit olivat niinkuin olivat
heidän hevosensakin, pöllö tai haukka oli vain siivet levälleen
naulattu oven yläpuolelle, ettei talliin pahat pääsisi. Ja monet
entiset ukot talvella pakkasessa ajettuaan taluttivat hevosen tupaan
sulamaan ja saamaan suurusta. Sitten vasta, kun ajokas oli syönyt
appeensa, vietiin se talliin. Lintulahden vanhassa tuvassa oli ennen
ovipielessä hevosta varten silppuruuhi, ja Kyyjärven Pölkin ison tuvan
nurkassa syödä rouskutti väliin kolme hevosta. Isoja orkosia vain oli
ovilattia poljettu täyteen.

Entisen erämaalaisen rakennusryhmään liittyi usein vielä _tuulimylly_.
Varsin monen talon luona se mäentöyryllä kojotti kurotellen korkeita
siipiään yli kaikkien sekä ojennellen pitkää pyrstöään niinkuin vanha
arvoituskin oli pannut merkille:

    "Harakka hatistelee,
    pitkäpyrstö pyristelee,
    kalliolla karistelee,
     vuorella muniakseen".

Mutta nämä mäkien ylpeät eläjät ovat jo melkein kaikki lakanneet
viuhtomasta, muutamat vain vielä siellä täällä natisevat tuulen käsissä
siivettöminä ja siipirikkoina, vain jotkut enää pystyvät vanhaan
kunnialliseen virkaansa. Tavallisia _varvasmyllyjä_ ne ovat, tukevalle
hirsiristikolle istutettuja yksihuoneisia, nelisiipisiä laitoksia,
jotka entisaikaan tohisten ja natisten jauhaa jyristivät erämaalaisen
viljoja. Mutta oli yliperällä toisiakin jauhajia. Metsäpurojen ja
jokien koskirannoilla siellä täällä käydä kalkutteli harmaita
vesimyllyjä. Ne olivat vain pieniä _hierinmyllyjä_, pahaisia
naapperoita, eikä mitään mestarijauhajia: purivat jyvän poikki, toisen
halki ja kolmannen laskivat kokonaisena, niin että monesti saivat
märehtiä syönnöksensä uudestaan. Yhteisin voimin ukot näitä
koskiväkkäröitä laittelivat ja sitten vuoroonsa käyttää reputtivat
huolimatta suuria korjauksista ja teroituksista. Siinä oli tuhvalle
tarpeeksi olemista, kun jaksoi vahtia kivensilmää myllyn hiljalleen
käydä kalkutellessa ja märehtiessä miehen syötäviä. Omista kallioista
oli myllynkivet hakata kalhuttu, mutta hyviä kiviä saatiin Alajärveltä
Paalijärven kalliosta, ja kovaa mustaa _kaulakiveä_ myllyn akselinnavan
alle noudettiin Lappajärven Kärnänsaaresta. Siellä olikin niin
merkillistä kiveä, että sitä vedätettiin hevoskuormin aina Laukaaseen
asti.

Edesmenneet erämaalaiset raivasivat kyllä korpeen asuinmajansa ja
ajoivat metsää yhä kauemmaksi mökiltään, mutta silti he saattoivat
rakastaa komeita jumalanpuita ja antaa niille heidän kunniansa.
Metsältä he valtasivat pelto- ja niittymaata, mutta niitylleen he
monesti heittivät hyvän männyn tai koivun ladon seinustalle kuin
vartijaksi, ja pellon pientareelle tai tien oheen taikka riihen
päädylle he jättivät jonkun pikku koivun tai mäntypahasen, joka aikaa
myöten kohosi koko pellon haltiaksi. Mutta varsinkin kartanopuita
vanhat hyvin suosivat. Monet muinaiset tuhvat ja tummut hoitelivat ja
vaalivat komeaa nimikkopuutaan koko ikänsä, monen vanhan talon kartanoa
hallitsi valtava puu, useampikin, ja moni talo elää vieläkin
edesmenneitten vanhojensa _elättipuun_ suojassa. Karstulan Saunakylän
Juoksuahon valtava koivu, koko mäen ylpeys, oli toistasataa vuotta
takaperin, kun Erkki-tuhva asteli aholle talon tekoon, vain aisan
paksuinen. Koivun juurelle ukko sytytti ensimmäisen tulensa, sen
viereen hän nosti ensimmäisen tupansa, ja koivu kasvoi sitten ukon ja
koko talon hyvissä hoidoissa. Taloa hallitseva valtapuu humisee Vetelin
Hirvikosken pihamaalla, ja sekin on samanikäinen talon kanssa, lehmän
kytkinpuuna tehnyt talontekijälle ensimmäisen palveluksensa. Monet
vanhat kasvoivat rinnakkain elättipuunsa kanssa. Alapihan iso koivu
Perhon Liukonmäellä on 90-vuotiaan Maija-tummun ikätovereita ja
Jylhänmäen koivu nousi Aapa-vaarin ja miniän yhteisenä nimikkopuuna.
Komea ja kauas näkyvä kirvesmäen koivu, Kirvesmäen riihen luona, oli
entisen _Kirves-Matin_ elättipuu. On samalla mäellä vanha vapiseva
haapa, jota taas _Kirves-Heikki_ oli koko elämänsä hoivaillut. Ja
metsäkasvatti on niin suopunut hoitajaansa, että se vaarin kuoltua piti
murhetta pari vuotta kasvattaen vain pikkuisia lehtiä, ennenkuin taas
uudelleen kostui elämään.




"KUN SOTA LAAKSOISSAMME SOI"


Kovan ja kylmän korven kanssa köyhä erämaalainen sai aina koetella ja
taistella viimeiseen hengenhuokaisuun asti saadakseen savuisen pirtin
suojakseen sekä pirtin pöydälle petäjäisellä sekoitetun leipäkannikan.
Mutta varsin tyytyväinen hän silti oli ja vielä tyytyväisempi olisi
ollut, jos vain olisi aina saanut rauhassa syödä kovaa kannikkaansa.
Mutta näillekin kaukaisille sydänmaille osui joskus Suomen
perivihollinen, vihavenäläinen. Silloin korpelainen sai tapella
ryssääkin vastaan, ja erämaan rauhallinen elämä kääntyi kovin kurjaksi.
Jo silloin iskettiin metsien kansaan sellainen venäläiskammo, ettei se
oikean miehen sisuksista ole vieläkään lähtenyt. "Venäläinen verikoira"
on jättänyt pahan nimensä mustien nevojenkin takakorpiin. Miltei
jokainen vaari ja muori täällä tietää jonkin vainolaistarinan, moni
muistaa vielä, kuinka edesmenneet vanhat laulelivat lapsilleen
entisestä pakoretkestä:

    "Venäläinen verikoira
    tappoi isän, tappoi äitin,
    aikoi vielä minutkin tappaa.
    Minä pääsin päistärihin,
     päistäret tulehen syttyi..."

Jo Ison vihan ryssä liikkui Suomenselän vierillä. Näihin aikoihin
täällä ei kyllä ollut suuria surmattavia eikä rikkaita ryöstettäviä.
Vetelin avaroissa perämetsissä, Perhon mailla oli vain seitsemän,
kahdeksan taloa, niistä toiset vasta pystyyn saatuja. Eikä ohjannut
taloihin muuta ihmisen tietä kuin eksyttävät eräpolut ja koskinen
vastavirta. Mutta ryssillä oli hurjat _koirankuontolaisensa_, jotka
saattoivat ajaa asukkaiden jälkiä aina perimmäisiin piiloihin.
Näiden rumien vainuihmisten käsistä oli hyvin vaikea piiloutua. Vain
hakoa perässään laahaten sai sotketuiksi jälkensä, niin että
koirankuontolainen eksyi. Saattoi silloin pakomies piilostaan sydän
kurkussa pilkistellä ja kuulla, kun kauheannäköinen kuontolainen
laukkoen sinne ja tänne nuuski jälkiä ja kummasteli:

— Tuost' on tullu... tuost' on männy... tuost' on noussu
taiviisiin...

Napuen tappelun jälkeen tuli ryssäjoukko keväällä 1714 Pietarsaareen,
ja sitten syksyllä hurja kasakkaparvi ilmestyi Veteliin. Kansa
kauhistui, kirkonkellot upotettiin jokeen ja rahat kuopattiin
kirkkomaahan, pappi lähti pakoon ja pyhä temppeli jäi autioksi, eikä
siinä enää jumalanpalveluksia pidetty. Pakoretkille painui kansakin
kaikkein kaukaisimpiin metsiin. Rantamaiden väki suurin joukoin tulla
rujasi kauas yliperille. Patovistin synkässä korvessa sanotaan
pietarsaarelaisten oleskelleen monessa salasaunassa, ja Kirvesmäen
lähellä, pienen Joutenjärven saaressa on koko joukko kodittomia
ihmisparkoja asustellut. Saarella oli ennen iso _Papinkuusi_, jonka
juurella sanotaan pakolaisena metsiä kierrelleen Vetelin papin, _Elias
Fonseliuksen_, saarnanneen erämaan köyhälle kansalle.

Näille perukoille vainolainen ei kyllä osunut. Mutta Porasen perille,
jossa kerrotaan jo siihen aikaan jonkun metsäturan majailleen, koko
parvi ryssiä kerran ryöhähti, ja äijä sai heitä syöttää ja juottaa.
Mutta kun ryssät laiskoina nukkua rötköttivät lattialla, ja äijä pöydän
päässä istui Raamattua lukien, kova _Pääkkönen_ sisseineen ryntäsi
pirttiin, sieppasi ison pöydänkannen lyöden sen ryssien peitoksi.
Sissijoukko paiskausi painoksi päälle, litisti, kolhi ja sohikoitsi
kuoliaaksi koko parven.

Pääkkönen, sissien päämies, olikin sellainen Ison vihan mies, että
häntä vielä jälkipolvi mainoo. Perhon metsäseutu ja Karstulan kulma
tarinoi tästä rautalampelaisesta, joka oli samoja Pääkkösiä kuin
sittemmin Perhoon koteutunut jylhästen esi-isä, Sameli Pietarinpoika.
Vaikka sissi Pääkkönen oli vain kymmenen korttelin ja kahden tuuman
korkuinen miehen tekele,[7] hänessä silti oli oikean miehen mitta ja
äkäinen sydänkarsina. Oikeana sotamiehenä Pääkkönen oli tapellut Napuen
sodassa ja haavoittunut käsivarteen, mutta sitten armeijan jouduttua
tappiolle sekä pakoretkelle, karannut rivistä ja ruvennut sissiksi.
Oli rautalampelainen ollut mukana siinäkin rytäkässä, kun
sissipäällikkö Luukkoinen oli vähällä saada itse tsaari Pietarin
vangiksi. Neljänkymmenen miehen voimalla oli hyökätty taloon, missä
Ryssän keisari majaili, mutta pääsaalis oli päässyt karkuun. Sitten
Pääkkönen taas oli miehineen kerran joutunut Sieviin, jossa ryssille
oli tuotettu oikein joukkosurma: riihessä majaileva lauma yllätetty,
teljetty sisään ja poltettu sekä vainolaisten hätähuutoihin vastattu
vain:

— Ei armoa... kun olette meijän papinkin tappaneet.

Muistetaan näillä mailla toistakin Ison vihan aikaista sotamiestä,
_Liimataista_, jota oli sanottu _karoliinijääkäriksi_. Liimatainen oli
ollut Kaarle XII:n oikeita sotamiehiä, joita jo etukäteen oli opetettu
ryssiä tappamaan. Seitsennaulaisella miekalla oli pitänyt laukkaavan
hevosen selässä istuen iskeä poikki leppäisiä pylväitä, ensin
käsivarren paksuisia, sitten jo kaulan paksuisiakin. Suomen pojat
olivat sivahdutelleet, niin että leppäiset kappaleet vain olivat
korkealle kimmahdelleet, ja kuningas oli hyvillään huutanut:

— Praa! Vinski on aina praa! Vinski on riski poika... se kyllä osaa
ryssän kaulan katkaista.

Liimatainen ainakin oli ollut riski poika, kahta tuumaa vaille
seitsemää jalkaa pitkä[8] ja niin paksu, ettei huono hevonen ollut
jaksanut häntä kantaakaan. Valittujen joukossa, kuningas Kaarlen
henkivartijana, hän oli saanut tapella, Narvassa ensi kerran ja sitten
monissa kymmenissä kahakoissa, Pultavassakin, jossa oli 18 haavasta
verta vuodattanut sekä saanut nähdä sen ihmeen, että ryssäkin tulee
päälle ja voittaa. Oli Liimataisen urho seurannut kuningastaan
Norjaankin ja tapellut siellä. Joukoittain oli Norjan kylmillä vuorilla
paleltu, kuoltu viluun ja nälkään. Ja tämä oli ollut kaikkein kamalin
sotaretki, mitä Liimatainen koskaan oli kokenut, vaikka oli
tappeluissaan saanut kaikkiaan 80 haavaa, Narvassa pääkalloonsa niin
pahan aukeaman, että siitä sai koko ikänsä rassata pölyä pois.

Kun pieni Pääkkönen ja iso Liimatainen sitten sodan jälkeen olivat
Perhon ja Karstulan mailla sattuneet yhteen, niin oli siinä urhotöitä
muisteltu. Pääkkösen parhaita tekoja oli ollut, kun hän oli tapellut
Napuella ja taas yrittänyt Ryssän keisaria vangiksi sekä lisäksi
polttanut Sievissä riihellisen ryssiä. Mutta Liimatainen ei ollut enää
muistanutkaan satoja temmellyksiään, sen vain oli tietänyt, että hän
yhdessäkin tappelussa oli listinyt ryssänpäitä ainakin riihellisen ja
kaikissa kahakoissaan monta riihellistä.

Ja Kaarle kuningas oli urohien mielestä ollut miesten mies. Varsinkin
Liimatainen oli aina ihastellen muistellut _Kalle-vainaata_ ja hänen
sanojaan. Vielä harmaana hautaan horjuvana turana Liimatainen oli
näytellyt vanhoja sotatemppujaan sekä hypähdellyt ja lakkiresuaan
heittäen tolkuttanut:

— Kun kuningas Kalle-vainaa huusi: "Hei poijat, rammoot!" niin silloin
sitä mäntiin.

Näinä kamalina vainovuosina Runebergin kuvailemat Haane-veljeksetkin
lienevät eläneet ja kamppailleet ryssien kanssa, saaneet surmansa ja
joutuneet levolle "Perhon hautaan". Jängänjärven takana metsätalossa
veljekset olivat asuneet, ja Jängänjärven _Kalmasaareen_ sanotaan
heidät haudatun. Järven perimmässä sopukassa on monien pikku saarien
takana piilossa heinäisen rantaveden vierellä petäjäinen kumpu, josta
on löydetty vainajien luita. Täällä, aivan koskemattoman villin erämaan
rauhassa, omilla jylhillä kotirannoillaan, koivujen ja mäntyjen
suojassa, muinaisen metsäpirtin miehet lepäävät. Mutta harva heidän
leposijansa tietää.

    "Miss' on hauta, joka sata vuotta
     Perhon korvessa on pensastunut,
    unhotettun' aivan ansiotta?
    Missä on se? älä kysy vieras.
    Kussa järvi kaijimpana kääntyy
     männikköhön, siell' on paikka. Koivut
    latvoineen jo huojuvat sen päällä;
    missä niiden juurten alle hauta
     kerran peitettiin, ei kenkään tunne".

Näin kertoo Runeberg metsänpoikien piiloisesta lepokummusta. Iso
hakkaamaton kivipatsas, kuin harmaa vuorentaatto, nykyisten
perholaisten pystyttämä, sitä vain yksinään vartioi.

Tuskin sataa vuotta erämaalaiset saivat rauhassa raataa ja rakentaa
uusia taloja laajaan valtamaahansa, kun jo taas ryssä saapui tänne
perämetsiin. Oli joku vuosikymmen sitten saatu valmiiksi valtatie
Kokkolasta Keski-Suomeen, ja tämä tie ajoi läpi Perhon erämaan. Ja heti
myös kamala sota vaelsi Perhon kautta, jopa kaikkein pahimmin juuri
Perhon köyhän nevamaan kautta, joka vasta oli tiellä yhdistetty
ihmisten ilmoihin. Se oli suuri Suomen sota, jolloin venäläinen
lopultakin valtasi koko Suomenmaan. Silloin korpien kansa sai nähdä
omilla kotipihoillaan vanhan perivihollisensa isännöivän ja
mellastavan, sillä kaksi kesää ja yhden talven venäläinen vaivasi koko
metsäperukkaa. Ja silloin metsäperäläinen sai myös kuulla hirveää
kanuunan pauketta ja sotapauhua, sillä täysi tappelu pantiin toimeen
rauhallisen Perhonkin piirissä, puhumattakaan että naapurikirkolta
kuului tuon tuostakin jyminää.

Hyvin tietää perholainen vieläkin, mikä mies oli _Viantti-vainaa_. Tämä
_Otto Henrik von Fieandt_, vankka kymäräniskainen mies, lyhytkaulainen
kuin Pölkki, mutta korkeaotsainen, oli Suomen sotamiesten päämies,
jytisevällä äänellä puhuva, jäykkäsanainen ukko, joka ryssän kanssa
tapella rähjäten kulki joukkoineen Perhon tietä edestakaisin koko
kesän, 1808.

Jo kesäkuussa Fieandt hyökkäsi pienen ryssäparven kimppuun Perhon
kirkolla vallaten heidän muonavarastonsa. Ja tämä oli köyhille
perholaisille iloinen asia. Sillä Fieandt-vainaja jytisi heille:

— Korjakkaa pois, ennenkun pistän tuleen!

Pari tuntia perholaiset saivat hääriä ja ottaa, mitä vain ennättivät.
Kova touhu metsäperäläisille tulikin, ja moni siinä ennätti osille.
Jylhän Matti-tura keikutteli selässään pensaikkoon useita kauramattoja
ja vielä muutamia leipämattojakin, ja Jylhän Sameli saatteli
piiloihinsa kaksi kauramattoa sekä jauhomaton. Mutta Kirvesmäen
Puujalka-Jussi kolkutteli koipipölkkyineen niin kovasti, että ennätti
kuljettaa metsään kahdeksan mattoa, ja Koivukosken tuhva poikineen
raahasi kymmeniä ryssän säkkejä peittäen ne maakuoppaan. Saivatpa
Koivukosken miehet haltuunsa suuren viina-aaminkin vyöryttäen ja
piilottaen sen jokivarren pajupensaaseen.

Kyyjärvellä _Lintulahden_ luona sotajoukoille tuli heinäkuun 3 päivänä
ensimmäinen kova yhteenotto. Koko aamurupeama tapeltiin. Ryssät
paukuttivat vallihaudoistaan Lintulahden _Patteripellolta_, ja
Fieandtin miehet räikyttivät vastaan _Könkkälän mäeltä_, Kokkolan tien
varrelta. Fieandtin joukko joutui häviölle ja sai lähteä peräytymään
Perhoa kohden. Mutta ennen lähtöään Fieandt mörähti Sepän-Ellulle,
Nopos-sepälle:

— Meneppäs pistämään ruutisäkkiin valkia!

Kylän riihessä näet oli suuri ryssän ruutivarasto, jonka Fieandt oli
ennättänyt vallata. Seppä Noponen meni ja sohaisi tulisen kekäleen
ruutisäkkiin...

Pöhähti vain ja seppä paiskautui kuin musta ryökäle ovesta pellolle, ja
kohta pomahti koko riihi ilmaan, niin ettei paikalle jäänyt muuta kuin
syvä kuoppa. Hirren kappaleet ja kiuaskivet vain lentelivät kuin
varikset taivaan alla.

— Kuinkas nyt kävi sepän? ihmiset kauhistuivat.

Mutta sieltä kohta seppä tulla väännätti tuhahdutellen pehkuja
turvastaan ja paneskellen:

— Hyssyh... ei oo sepällä hättäänää!

Tapella nahistiin sitten Perhon Möttösessäkin sekä revittiin joen silta
ryssän edestä. Mutta venäläinen raastoi ja poltti Möttösen kylän taloja
rötistäen uuden sillan ja paineli Suomen joukkojen perässä. Tulipa
kohta taas, heinäkuun seitsemäntenä, tuima temmellys _Kokkonevalla_,
toista neljännestä Perhon kirkolta alaspäin. Suuren vetelän suon
taakse, _Kampelinsaarelle_, metsäiselle kivikkomäelle Fieandt
joukkoineen varustautui vastakynteen, ja kintereillä kulkeva ryssä
pysähtyi kirkonkylän puoleiselle rannalle, _Huhtakankaan_ louhikkoiseen
männikköön. Oli Kampelinsaarella suuri kivenjärkäle kuin kokonainen
huone. Sen harjalla Fieandt seisoi kiikaroiden ryssien rehkimistä.
Juuri kun pappi Matokankaan puolessa, Mato-Eerun mökin luona ripitti
tappeluun joutuvia suomenmiehiä, Fieandt kiveltään katsoi ja manasi:

— Nyt ryssä, sen piru, jo ottaa lehtiä pois kanuunan suulta... ja
kohta se ampuu.

Pamahtikin, ja viisi Fieandtin miestä sai surmansa. Siitä Kampelin
kalliokin alkoi paukkua sekä savuten ja tulta leimuten syytää yli nevan
lyijyisiä rakeita ynnä raskaita rautapalloja. Kalliot vain kumisivat,
kirkkoharju järisi, ja Möttösen mäki tärähteli, vieläpä Pirttikoskella,
johon oli matkaa yli penikulma, ikkunat tärisivät, ja takan kulman
rautakoukussa avaimet heiluivat, helisivät ja piuvasivat. Kokkonevalla
oli kuumat päivät. Siellä yhtä mittaa tuli leimahteli kahden puolen, ja
katkera savu pöllähteli. Möttösen Mattikin siellä suurkiven luona hääri
Fieandtin passarina. Mutta ukko kiikarikiveltään mörähti hänelle:

— Matti, mene piiloon nyt, ettei satu... nuo ryssä-pirujen marjat ei
ole terveellisiä.

Kohta ukkokin hyppäsi alas kiveltä, kopeloi poveaan, veti sieltä
kourallisen kuulia ja sanoi:

— Hyi, koiranpaskoja, mitä ampuvat! Mene, Matti, hakemaan vettä, nuo
ryssien marjat karvastelee rintaa.

Fieandt oli lumottu kuulia vastaan, ja rautapaita oli vielä hänen
päällään, niin etteivät ryssien pahatkaan marjat jaksaneet sitä
läpäistä, vain vähäisen rintaa korventelivat.

Mutta hullummin kävi luutnantti Schönemanin, joka oli pahankurinen
mies. Hän väliin äkäpäissään läpsi miehiä miekanlappealla, niin että jo
kerran lohtajalainen suuttui, ja taas härmäläinen ärähti vastaan:

— Viälä tänä yänä korppi kroukkii sun silimäs, ja sinä kuapathan tähän
rämäkhän.

Fieandt lähetti Schönemanin partioineen nevaa kiertäen paukuttamaan
ryssien kylkipuolta. Mutta sinne keskelle rämettä, _Kokonsaarelle_,
luutnantti-parka keikahti. Sanotaan, että omat miehet rautanaulalla
selkään ampuen hänet menettivät. Häviön puolelle Fieandt-vainaja joutui
Kokkonevallakin. _Linspora_, koko Suomen joukkojen päämies, oli ottanut
ryssältä lahjoja ja sekoittanut ruutiin hiekkaa, niin etteivät kuulat
lentäneet juuri minnekään. Niinpä Fieandt ei Kokkonevallakaan voinut
kauan pitää puoliaan, kun kuulat enimmäkseen putoilivat vain välille
kantamatta ryssiin asti. Veteliä kohden ukko lähti painumaan. Mutta
matkalla hän sai apuväkeä, ja nyt ryssä vuorostaan rupesi astelemaan
selkä edellä niinkuin hänen tapansa tappelussa tavallisesti onkin. Ja
taas mentiin perävilkkaa läpi Kokkonevan, läpi Perhon ja Möttösen ja
Lintulahden aina _Karstulan kirkolle_ asti. Täällä järvien välissä,
kirkon seutuvilla tuli elokuun 21 päivänä kaikkein kovin temmellys.

Oli kesäinen sunnuntai, kirkonkellot kumahtelivat, ja Karstulan kansa
oli juuri menossa Herran temppeliin, kun tuli tieto, että tappelu alkaa
heti. Kirkkokansa lähti pakoon soutaen järvelle Kirkkosaareen, ja
jumalanpalveluksen sijasta pantiin kirkon ympäristöillä toimeen
perkeleellinen pyhänvietto. Kirkonkellojen asemesta moukuivat tulta
syytävät tykit, ja kamalana saarnana papattivat kiväärit samalla
viheltäen kuoleman virttä. Venäläisen kanuunat ampuivat _Syrjämäeltä_,
Fieandtin tykit jymähtelivät _Höyläniemessä_, ja kiväärimiehiä paukutti
kaikkialla. Sitten ryssä raahasi tykkejään halki ruispeltojen _Muhosen
kalliolle_ ruveten sieltäkin pomahduttelemaan. Mutta Otto Henrikin
miehet tappelivat kuin suomalaiset ainakin. Jo venäläisten päämies
lähetti parisataa ryssää _Päällimen_ kautta ahdistelemaan Fieandtin
kylkipuolia. Mutta piippua poltteleva ukko komensi viisikymmentä
porilaista vastaan, ja siinä joukossa oli Karstulan saunamäkeläistenkin
ruotusotilas, _Kaini_, sekä hänen vierustoverinsa, Hartolan mies. Nämä
kohtasivat ryssän _Mustilaispurolla_, jossa syntyi sellainen rymäkkä,
että suomalaiset lopulta pistimillä söhiköiden lennättivät venäläisiä
edellään, niin että osa hätäännyksissään sotkeutui vetelään
_Nevasuohon_. Silloin ryssä lähetti vielä suuremman joukon _Humpin_
kautta pyrkimään suomalaisten selkäpuolelle ja katkaisemaan Perhon
tien. Mutta Humpin Penjaami juoksutti tästä tiedon uhatuille, ja
silloin Fieandtin täytyi ruveta kiireesti peräytymään, ettei olisi
joutunut ryssän loukkuun. Yhtä mittaa tapellen Otto Henrikin väki
taivalsi takaperin Perhoa kohden. Kimingin kylässäkin vielä tuli kova
yhteenotto perässä painelevan ryssän kanssa. Siellä rymistettiin
ankarasti _Uiton sillalla_, ja saunamäkeläisten Kaini joutui vihollisen
käsiin ja vietiin sitten kauas Venäjälle.

Monituhantisen ylivoiman edellä piippusuisen majurin täytyi marssittaa
miehensä jälleen läpi Lintulahden, Nopolan ja Möttöskylän, läpi Perhon
pitkän sydänmaan aina Veteliin asti. Näki Perho taaskin pakenevan
sataisen joukon pyssyineen, miekkoineen, tykkeineen ja kuormineen
vaeltavan pitkin valtatietään väsyneenä, haavoitettuna, ryysyisenä ja
pölyisenä. Ja Fieandt-vainajan joukko oli toistamiseen pakojalalla.
Koivukosken Erkki-äijä oli juuri tervahautaa polttamassa vainiolla, kun
pitkä, pitkä kujantäytinen surullinen jono marssi ohitse. Huusivat
pakotien vaeltajat tuhvalle:

— Nyt on paras mennä niinkuin pakosalle... Me peräännymme.

Ja koko Perho, samoin kuin muutkin erämaaseudut, jäi tykkänään
venäläisten valtaan.

Tämä ryssävallan aika oli ankara. Jo heti sodan alussa, ennenkuin
ensimmäiset venäläiset paikkakunnalle ilmestyivätkään, vanha veriin
syöpynyt vaisto ajoi sydänmaan kansan pakopirteille. Ja ryssän tullessa
valtaan kohta miltei koko erämaa oli _kaiossa_, kuka milläkin
suunnalla, ja melkein kaikki talot olivat autioina. Tavarat, joita ei
voitu ottaa mukaan, kätkettiin, ja sitten koko joukoin mentiin ja
antauduttiin turvallisen metsän hoitoihin. Koivukosken tuhva peitti
tervatynnyrinsä murtoon, pikku tavaroitaan pisteli puulaatikkoon ja
hautasi peltoon ja sen jälkeen lähti perheineen hevoskopukkaa ja
lehmänkantturaa talutellen _Kontusenkankaan_ hautapirtille, penikulman
päähän pohjois-sydänmaille. Ja kahdeksan kappaa ohria oli hevosen
selässä niinkuin ruoan puolena. Pirtti-Jussi pisti ison Raamatun ja
pari posliini-astiaa vesikaivoon, kehän koloon ja pakeni eukkoineen ja
lapsineen Vehkalammen taakse Haapanevan _Pakosaareen_, jossa muitakin
paikkakunnan pakolaisia piileskeli. _Hookonan Kotasaaressa_ taas, pari
neljännestä pirttikoskelaisten pakopaikasta länteen, suuren vetelän
nevan keskellä, asusteli Hookonan väki sekä jylhästen sukukunta.
Linnasilla oli piilopirtti _Hoikanjärven_ korvessa, Kivikankaan kansa
oli kaiossa Ahvenlammin päässä, _Hautakankaalla_, ja Mehtä-Porasestakin
mentiin _Ukonpaon_ pirtille, parin virstan päähän Porasharjun vierille.
Soinin Keisalan väki piileskeli _Lehtipuron_ mäen takana, toiset
soinilaiset taas _Niskakankaalla_, ja Alajärven möksyläiset pakenivat
_Kurvihauvalle_. Mutta Korkeankankaan entinen Toppa-Kaisa, pikku tummu,
oli muistellut, kuinka hänen isänsä oli tarponut joukkoineen
puolitoista penikulmaa pohjoiseen _Pakokankaalle_, kantaen selässään
konttia, jossa hän, viisivuotias Kaisa-tytär, istua nökötti.

Isoin joukoin metsäpirteillä asusteltiin. Saunakylän takana,
_Pakoaholla_, piileskeli Karstulan saunamäkeläisiä ja muita kaikkiaan
18 patakuntaa, Meriläisen äijä metsäseuran vanhimpana. Vanhat ihmiset,
akat ja lapset täällä parhaastaan häärivät, mutta miehet liikkuivat
missä milloinkin. Lehmät kävivät laitumella suuressa halmeaitauksessa,
ja kelloihin oli tukittu heiniä, ettei niiden kilinä ja kalina olisi
ilmoittanut piilopaikkaa. Vanhat akat silti kyllä väliin unohtivat ja
olivat itse huutaa piilonsa julki. Oli mukana rakkaat virsikirjat, ja
niitä tummut toisinaan haikeissa mielialoissaan veisata killittivät,
Näreahon akka kiskoen kaikkein kimakammin. Monta kertaa miesten täytyi
kieltää:

— Älkää, akat, ällöttäkö! Ryssät kuulevat... ja tulevat.

Hyvin ryssä saattoi kuullakin. Pakoaholle kuului Lintulahden tappelun
kamala meno ja pauke. Siunaillen siellä ja kauhusta vaieten seisottiin
ja tarkattiin, kun metsän takaa kuului yhtä päätä kiväärin ääni:
"nap-nap-nap... nap-nap-nap", ja taas tuon tuostakin kanuuna
jymähdytti joukkoon: "jump... jump... jump". Möksyläisten
Kurvihauvalle kuului kova pauke kahtaalta käsin: Karstulasta ja Ruonan
sillalta.

On Pakoahon männiköstä vieläkin tavattu puihin sidottuja kytkysiä,
joissa lehmiä oli pidetty kiinni. Ja oli siellä ennen iso petäjä, johon
muuan pakolainen oli joutessaan puukolla leikannut: _Täsä on oltu
Wenäläisen paosa 1808_.

Toisinaan rohkeat miehet hiipivät piilopirteiltä kyliin kurkkimaan,
mitä siellä venäläinen askaroi. Tämä saattoi kyllä olla vaarallinen
retki — kävijä voi joutua ryssien käsiin. Niinpä kerran Jylhän tura
lähti salasaunaltaan tarkastelemaan kotiaan mennen hamppupeltoon
piileskelemään, kun kuuli ryssien reuhaavan talossa. Venäläiset pitivät
pirtissä pahaa elämää särkien uunit ja ikkunat, kaapit ja kaikki. Sillä
he olivat talon aitasta löytäneet kauramattojaan, joita Fieandtin
avulla oli heiltä vallattu. Sattui pirtin pöydällä olemaan linnun
täkkäluu. Ryssä-päällikkö otti sen, kiikaroi sillä ja sanoi:

— Mies on hamppumaassa.

Tura-parka raahattiin esiin ja pakotettiin opastamaan ryssiä
piilopirtille, missä kylänväki karjoineen oleskeli. Äijä lähtikin ja
kahlautti miehiä kaikkein vetelimpiä nevoja pitkin kauas sydänmaille.
Tultiin viimein suuren suon saarelle, jossa oli paljon puolukoita.
Ryssät rupesivat niitä nälissään poimimaan ja syömään. Joutui siinä
pääryssä turan kanssa saaren reunapuoleen erilleen toisista. Siellä
Jylhän äijä paksulla pihlajaisella kepakollaan yhtäkkiä vetäisi
kumarruksissa olevaa ryssää niskaan, niin että tämä typertyi maahan.
Sitten tura potkaisi pakoon nevan selälle. Toiset kyllä yrittivät
perässä ja ampua paukuttivat, mutta metsän piiloon ukko pääsi.

Lähtipä taas sitten Jylhän Matti, turan poika, vakoilemaan, vieläkö
venäläinen on talossa. Siellä ryssät vielä rähjäsivät. Lehmän he olivat
tappaneet ja parhaillaan mässäsivät lihojen ääressä. Olivat he
laittaneet lattiaan niinkuin häklänterän ja kihnuttivat siinä
lehmännahkaa säämiskäksi. Mutta kun säämiskämestarit äkkäsivät Matin,
lähti kaksi miestä ajamaan häntä kiinni. Matti laukkasi metsään, ryssät
perässä. Purokankaalla Jylhän poika äkkiä pyörähti päin ja ampui, niin
että toinen ajomies kupsahti kanervikkoon. Toinenkin siitä säikähti ja
kiireesti pinkaisi pakoon.

Koivu-Jussikin hiipi pakopirtiltään kurkistelemaan metsäpiilosta, kun
ryssät juuri palasivat Kokkonevan tappelusta. Koivukosken riiheen he
kantoivat haavoittuneita ja riihen seinän vierustalle paiskasivat pari
kuollutta. Silloin kun toiset ryssät hoitelivat sairaita ja vainajia,
toiset jo pitivät aika remua, lauloivat ja soittelivat käsiharmonikkaa.
Ihmetellen Koivu-Jussi katseli menoa, saaden sitten pakopirtillä
muistella:

— Niillä oli niinkuin isot virsikirjat käsissä, ja ne pani niin
korjasti.

Mutta Koivukosken Erkki-tuhvan oli käydä huonosti. Ryssät ottivat ukon
kiinni ja pakottivat pienellä harmaalla hevosellaan vedättämään heidän
raskaita _ransporttejaan_. Kokkolaa kohden ajettiin monin miehin
ankarassa paimennossa. Mutta muutamassa levähdyspaikassa Koivu-tuhva
pani hevosensa talliin, jääden itsekin sinne yöksi. Hakorauta oli
tallissa, ja peräseinässä metsän puolella pieni sontaluukku. Äijä
telsosi ja jyrsi hakoraudalla ahtaan aukon isommaksi hirsi hirreltä,
niin että viimein sai siitä pienen Harmonsa kiskotuksi ulos. Sitten
tuhva hevosineen hölkkäsi kiireesti metsään sekä pitkin metsiä
kotiperille... Sanotaan kyllä, että ukon työskennellessä sontaluukun
timpermannina ryssien päämies oli tullut talliin, jolloin turan
hakorauta seinähirren sijasta oli kamahtanut hänen kalloonsa. Tallin
pehkuihin pääryssä oli jäänyt retkottamaan, mutta hänen raskas
hopearuplilla ahdettu laukkunsa oli lähtenyt vaeltamaan tuhvan ja
Harmon matkassa Perhoa kohden. Koivukoskella olikin sitten ollut pitkät
ajat hopearuplia jaella perinnöiksi tyttärillekin.

Joutui näinä kamalina aikoina toinen jos toinenkin tekemisiin
venäläisten kanssa. Soinin Vakkurin isännän ryssät sitoivat käsistä
kattoon takkihirteen ja sytyttivät olkilyhteen alle palamaan, tiukaten
ukkoparalta rahoja. Karstulan Isosta-Saunamäestä ryssät ryöstivät
voipytyn, ja kun Kettu-Heikki lähti riistämään sitä takaisin, rosvot
pieksivät miehen, niin että hän kuoli. Kierä-Matti taas tappoi kasakan,
joka oli vienyt hänen lehmänsä, ja Rötkö-Ellu oli niin rohkea, että
sieppasi hevosen itse kasakalta. Kun ryssä heitti hevosensa tien
viereen, pistäytyen Humpin taloon, Ellu sattui paikalle, hyppäsi elukan
selkään ja laukotti tiehensä. Kasakka kyllä ryntäsi pihalle ja karjui:
"toit... toit!" mutta Ellu repi suitsia ja paukutti kantapäillään
konin kylkiä, niin että sen täytyi laukata vain eteenpäin. Syrjämäen
renki taas sieppasi kasakan sapelin ja sohaisi sillä hänet lävitse, kun
kasakka ahdisteli talon piikaväkeä. Mutta Niemen Marke-muori lähti
kymmenen sääksjärveläisen kanssa ryöstämään ryssän kuormastoa, ollen
miesten olalla kovat pyssyt ja Markella kontissaan pitkä terävä puukko.
Mutta kun sateessa piilukkojen sankkiruuti kastui, eikä ollut muuta
asetta kuin Marken suurpuukko, täytyi jättää ryssien muonavarasto
rauhaan.

Kaikkein kamalimpaan yhteen ottoon vihavenäläisten kanssa joutui
Mehtä-Poraseen asettunut kulkuripoika, joka Perhon kirkolla yksinään
sai temmeltää koko ryssälaumaa vastaan. Ryöpsähti poika Porasen
metsistä nevojen takaa Koivukoskelle juuri, kun venäläiset olivat
vieneet Koivu-tuhvan ja Sahin äijän matkassaan ja tehneet muutakin
kurittomuutta. Lähti hän ajamaan ryssiä takaa ja tapasi kirkkomäellä
suuren roistojoukon. Metsien poika syöksyi heti villipetona kimppuun,
ja tuli hurja kärhäkkä, jossa kymmenen ryssää menetti henkensä, ja
raivostunut Porasen poikakin lopulta sortui verisenä ja revittynä
kellotapulin juurelle. Tuli sitten Mehtä-Porasen tura etsimään
kasvattiaan, tuli Porasen tytärkin, "veikkoaan" tiedustelemaan, ja
kirkkomaalta he hänet viimein löysivät valmiina. Tämä oli surullinen
löytö, metsän tyttärelle liiatenkin. Kerrotaan, että hän vielä vanhana
tummunakin saattoi joskus sanoa:

— Mun oikean mieheni on ryssä tappanut.

Ruma ryssä ennätti joka paikkaan, ja köyhä erämaalainen sai aina olla
varuillaan sekä metsissään että varsinkin kyläteille satuttuaan. Eivät
vanhat turapahasetkaan saaneet siivosti köpötellä asioillaan, eivätpä
saaneet edes ruokarauhaa, kun ryssä oikein rehenteli mailla.
Pakoretkillä ajelehtiva Lintulahden äijä hiipi köyhine jauhopusseineen
Koivukosken autioon taloon kaahaisten kiukaalle piiloon. Sattuipa monet
kovat kokenut Koivu-tuhva salakättä tulemaan kotiinsa. Kuului kiukaalta
kahinaa.

— Kuka siellä? Koivukosken Erkki säikähtäen äsähti.

Lintulahden nälkäinen tuttu turaparka sieltä vain kömpi pusseineen ja
ehdotti, että keitettäisiin hyvä mutti — jauhoja olisi pussissa juuri
sen verran, että kahden äijän mutin saisi. Eihän Koivu-tuhvakaan toki
ollut tätä vastaan, vaan nouti padan piilosta, ja vaarit saivat
muttikeiton tulelle...

Mutta kun tuhvarukat siinä parhaillaan kiukaan luona häärivät ja
pistelivät puikolla höyryävää muttikattilaa ja nuoleskelivat makeata
muttipuikkoansa, kartano kahahti kasakoita täyteen. Ärjyen roistot
tulivat äijien keittopirttiin ja rupesivat tiukkaamaan, missä on talon
tavarat ja missä ryssiltä ryöstetyt jauhomatot. Kun peloissaan
vapisevat, änkyttävät äijäparat eivät sellaisista asioista tietäneet
mitään, venäläiset rupesivat heitä pieksämään. Koivu-tuhva ensin
vetäistiin pöytärahille vatsalleen ja kepit ojossa ryssät karjuivat:

— Missä on tavarat?

Silloin Koivu-äijä yhtäkkiä ponnahti pystyyn, survaisi ryssät syrjään
ja syöksähti pihalle, koppaili jokirantaan, kapsahti ruuheen ja meloa
riuhtoi yli joen. Kasakka kyllä laukkasi perässä, potkaisi
piikkinsäkin, mutta se töksähti ketoon. Lennätti kasakka vielä
nuorakoukkunsa joen ylitse, ja koukku tarttui tuhvan hurstiseen
selkämystään. Mutta vahva vaari tempaisi heittomiehen nurin ja meni ja
katosi metsän turviin.

Joen taakse Koivu-tuhva sitten kuuli, kun kasakat pirtissä pieksivät
Lintu-äijää. Äijä valitti ja rukoili surkeasti, mutta kasakat vain
kiroilivat ja nauraa hohottivat. Ja vähän ajan kuluttua Koivu-Erkki sai
vielä kauhistuneempana katsella, kun Lintu-äijää vietiin kahden hevosen
väliin kalvosista sidottuna. Kovaa vauhtia kasakat ajoivat, niin että
nälkäisen äijäparan jalat vain silloin tällöin vähän maata hiippoivat.

Eikä Lintulahden äijää sen koommin enää nähty.




LÄHIMMÄISIÄ


Suomenselän suurilla vierillä asui monenlaista raatajaa. Siellä
perholainen liikkui omalla hallaisella metsäperällään levittäen yhä
pientä pälveänsä, ja ympäristöillä metsien takana röykkäsi toisten
pitäjien raatajia. Kaikki olivat samanlaisia metsäperäläisiä, jotka
aikoinaan olivat saapuneet kuka mistäkin, etsineet pirttisijansa ja
ruvenneet ajamaan metsänlaitaa etemmäksi. Kaakossa metsätaipaleen
takana olivat Nopolan kylän _noposet_ sekä Saunamäen _saunakyläläiset_,
jotka niinkuin kaikki Karstulan kansa, olivat samoja _karstusia_. Idän
alla asuivat _kivijärviset_ ja samalla suunnalla, päivän nousun mailla,
möykkäsi monesti mainittu _kinnusten_ joukko. Pohjoisessa taas
harvalukuiset _lestiset_ koettivat pitää ihmisten kirjoissa Lestijärven
eli _Lestin_ köyhiä, karuja erämaita. _Halsuaiset_ liikuskelivat
päivänlaskulla Halsuan yksitoikkoisilla, matalilla nevamailla, ja
heidän rinnallaan, Perhonjoen varsilla, rehkivät _Vetelin_ rikkaat
entiset emäkirkkolaiset. Mutta linnunlennolla, lännen ja etelän
välimailla, Lappajärven ja Sääksjärven rantamilla, Maakuntaa kohden,
pitivät majaansa _vimpeiset_, Vimpelin ylpeät ihmiset, jotka kyllä
olivat tuttuja ja hyviä lähinaapureita. Etelässä erämaan takana oli
_alijärvisten_ asuinmaa, ja heidän takamaillaan oli _Soini, Lehtimäki
sekä Kuurtane_. Ja kaukana toisten takana idässä asustivat Pihtiputaan
_puttaiset_ ynnä _viitasaariset_, etelän puolessa Saarijärven
_saarikkaat_, sekä taas pohjoisen alla Reisjärven _reisikkäät_ ynnä
Toholammen maita raatava _Lampin_ kansa. _Kaustisenkylä_ ja _Alaveteli_
sekä muut olivat kaupunkimatkoilla kyllä nähdyt.

Vaikka kaikin oltiinkin samoja jumalanluomia korvenkolkuttajia ja
puhuttiin jokaisen ymmärrettävää ihmisenkieltä, niin sittenkin
metsientakaiset olivat jokainen joukko vähän niinkuin eri ihmissukua.
Karstuset olivat eri kansaa, kinnuset olivat eri kansaa, samoin Lestin,
Vimpelin ja Vetelin ynnä Halsuan ja Kaustisenkylän ihmiset olivat eri
sukua, ja niin myös perhoset olivat ihan omaa metsäkansaansa. Tämän
kyllä kuuli jo ihmisten puheestakin, sillä toiset haastoivat eri lailla
kuin toiset, muutamat varsin kummallisesti. Veteliläinen rääkkäsi kovin
ärrää, ja samoin halsuainen, sanoen karkeasti: "meirän ja teirän", kun
taas perhonen ja karstunen sipaisi sievästi: "meiän ja teiän". Oli
Perhon mies kuullut ja kauhistunut, kun Vetelin ukko sanoa päristi
pojalleen:

    "Pirä sinä, minä verän,
    Verethän perä erellä".

Kaustisenkyläläiset taas, samoin kuin Vetelin väki, puhuivat ja
vieläkin puhua sussuttavat ässän päälle, sanoen hassusti: "Kassoppas
messää!" kun sen sijaan oikeat ihmiset lausuvat: "Katohan mehtää!"
Eivät liioin lestisetkään osaa oikein puhua, vaan vääntävät pitkään
sekä käyttävät sanojaan samaan malliin kuin reisikkäät ja Lampin
kristikansa. "Misä? Täsä lajosa", on lestisen mielestä ihmisen puhetta,
vaikka muu metsäkansa sanoo: "Missä? Tässä laossa". Niin myös lestisen
tavara on "kepusa vuotehen alla", vaikka se onkin vain "kopassa sängyn
alla". Kinnunen ja kivijärveläinen — samoin Perhon kinnunen — sanoo
Keski-Suomen tapaan: "kot'puro, puukkon', kotova", kun taas perholainen
tietää puhuvansa ihmisten tavalla sanoessaan: "kotipuro, puukkoni,
kotua". Karstuset laskevat "haikua" silloin kun muut ihmiset puhuvat
"savusta", ja kun perholainen sievästi sanoo "mee!" niin jo karstunen
laukaisee leveästi kuin lammas: "mää!" Karstula onkin jo _linnanrajan_
toisella puolella, niin että siellä kyllä sopii hyvin erilailla
laukoakin.

Eikä paljon viisaampi ole vimpeliläinenkään, joka saattaa äyskäistä:
"Mää, ja mää noppee!" vaikkei tarvitsisi sanoa muuta kuin: "Mee pian!"
Mutta vimpeiset kuuluvat olevankin Savonmaasta Savonjokea myöten
saapuneen raatajakansan jälkipahnaa. Niinpä Vimpelin väki, vaikka asuu
vain metsän takana, puhuu hyvin erilailla kuin perholainen, samoin
alajärveläinen. Jo heti Peltokankaan maanselän ylitse mentyä muuttuu
puheenmalli. Vimpeliläinen sanoo saavia _korvoksi_, rintiä _hilaksi_ ja
tanhuaa _kujaksi_. Niityllä hän tekaisee _kuupanon_ silloin kun
perholainen pyörähdyttää _kuupan_, ja leikkuupellolla hän saa aikaan
_läpin ja kyylin_, vaikka Perhossa tehdään _nikuli ja kuhila_, vieläpä
puhuu _olkikuvosta_, mikä perhosen mielestä on _olkikerppu_. Kuullaan
Vimpelissä olevan myös _luomapuut, pirta, tiuhat ja vyyhti_, kun taas
Perhossa on _reivinpuut, kaije, kilit ja vihti_. On Vimpelin ihminen
niinkin merkillinen, että sanoo olevansa _pihalla_ silloin, kun on
_ulkona_, ja pirttiä hän nimittelee _saunaksi_ — vaikka kuuluu
rautalampelainen olevan niin sekaisin, että haukkuu tupaansa
_pirtiksi_. Sitten vielä vimpeinen melkein joka sanaansa vetää "vaan",
vaikka perhonen sanoo vain "het". Mutta kun vimpeisen akka menee
Lappajärvelle kauppailemaan _vällyjä_, palaa hän loimivillaisineen
sieltä kiukkuisena takaisin ja motkottaa:

— Mitä kun Lappajärven pöllö haukkuu toisen uusia vällyjä
_nahkaasiksi_.

Luonnostaankin eri seutujen ihmiset ovat niin erilaisia, että sen kyllä
kaikki tietävät. Keski-Suomeen, Hämettä ja Savonmaata kohden
painuttaessa kansa on melkein ylpeämpää kuin rantapuolen väki.
Saarijärven seuduilla outo kulkija ei tahdo enää saada yösijaa eikä
ruokaakaan, siellä kun on kansa köyhää ja ylpeätä. Rantaruotsalaiset
ovat kyllä kaikkein ylpeimpiä. Heidän taloihinsa ei juuri matkamiestä
lasketa. Alaveteliläinen helposti sanoo vain: "Ei mine anta!" Mutta kun
sama ruotsalainen saapuu ja yöpyy suomalaistaloon, niin hän tuo tupaan
hevosvärkkinsäkin. Ja hyväntahtoinen sydänmaalainen, ainakin perhonen,
sallii sen tapahtua. Perholaiset ovatkin hiljaista, hyvännahkaista ja
hyvänsopuista väkeä. Sen tietävät kaikki naapuritkin. Ja tietävät he
senkin, että perhoset ovat samalla hyvin yksituumaisia ja yksiväkisiä
sekä "kaikki yhtäänne päin kuin sianjalat". Mutta on myös tunnettu
Perhon suuri köyhyys. "Nälkä kuin Perhossa", oli ennen tuttu lausuma.
Ja kun veteliläinen tahtoi toiselle sanoa oikein hävyttömästi, hän
manasi: "Mene Perrhoon!" Halsuainen taas vällötti: "Mene Perhoon
lehmänsilmiä nuolemhan!"

Niinkuin jokainen perukka piti omaa puhettaan kaikkein parhaimpana
suomenkielenä, niin myös oma kotiseutu, jossa pienestä pitäen oli
eletty ja kasvettu, oli jokaisen mielestä kaikkein parhain maanpaikka.
Omat köyhät nevamaansa olivat perhosen mielestä parhaita maita, samoin
kinnusista kaukainen metsäperukkansa oli hyvä perukka, niin myös
noposista Nopolansa. Vimpeinen oli tyytyväinen kaikkeen, mitä hänelle
oli annettu, ja soinilaisesta oli mäkimaansa paras asuinmaa, eikä
lestisen mielestä kenenkään tarvinnut moittia Lestin karuja
kangasmaita. Samoin myös jokainen piti omaa metsäkirkkoansa, missä
jo pienenä sikiönä oli saanut ihmetellen katsella kirkkaita
joulukynttilöitä, kaikkein kauneimpana Herran temppelinä, ja vain oman
metsäperän tavat ja menot olivat oikeita ihmisten tapoja ja menoja. Oma
kotiperä oli kullekin oma pieni isänmaa, jonka puolesta piti puhua ja
kiukkuisesti väittää vastaan, jos toiset sitä sortivat ja panettelivat.

Sillä näilläkin perillä, niinkuin kaikkialla muuallakin hyvässä
Suomenmaassa, lähiseutulaiset — erittäinkin entisaikaan — sattuessaan
samoille sijoille tavallisesti häsähtivät yhteen hämmästellen toisiaan
väliin oikein pitäjän nimen ja kirkon kautta, joskus vielä kurkistaen
toisen vellikuppiinkin. Varsinkin kaupunkimatkoilla, kun monien
kirkkokuntien miehiä sattui samaan syöttöpaikkaan, syntyi sanakärhäkkä,
taikka taas, kun jouduttiin samalle pitkälle metsätaipaleelle,
lyhennettiin yksitoikkoista jutamista sanastelemalla, huudellen sopivia
sanoja sekä valittuja asioita kuormasta toiseen. Siinä saatiin monta
kertaa kuulla, mistä kukin oli kotoisin ja millä _koltilla_ mitäkin
kirkkokuntaa kunnioitettiin. _Vetelin vellimaha_ oli paras
sananpaukaus, jolla veteliläinen saatiin kiukusta kihisemään, kun taas
kivijärveläinen kimmastui kuullessaan maininnan, _Kivijärven
muikkumaha_, ja vielä enemmän, jos lisättiin, että Kivijärven
kirkonkelloilla soitetaan: "Muikkuja kuppiin... muikkuja kuppiin!"
Eikä Vimpelin mieskään tahtonut pysyä nahoissaan, jos häntä sanottiin
_vaan-pitäjäläiseksi_ tahi _Pyöreänkirkon_ mieheksi. Sääksjärveläinen
ihan tuhisi, kun toinen hänelle todisti: "Sinähän olet Pyöreänkirkon
pitäjästä, Pikkulinnun kylästä". Soinin _pitkänenä_ sai kuulla, kuinka
hän "kahtoo hollilta kuin Soinin poika morsiantaan", vaikka "Jumala ei
ole Soinia luonut muuta kuin sysien takia". Lehtimäkeläiset olivat
_varpukirkkoisia ja lampaanruokamäkeläisiä_, kuurtanelaiset
_tervakouria_, pylkönmäkeläiset _pihkaporilaisia_ ja multiaiset
vuohipukkeja kasvattavia _keltiäisiä_. Lappajärveläinen katseli hyvin
rumasti, kun toinen nenäänsä pidellen puhui _norsista_, Ullavan ukko
oli ihan tulla kimppuun, kun joku arveli jostakin: "Niinpä sill' on
nahka päällä, kuin Ullavan ahvenella", eikä ahneeksi sanottu Kaustisen
kyläläinen ollut suinkaan hyvillään kuullessaan: "Jos kaustinen itkee
hauvalla, niin se itkee sentähen, että kuollut pitää kuopata
nahkoineen". Halsuan _hopero_ kyräili kuin sonni kuullessaan
sanottavan: "Sotkeennuksissa kuin halsuaisten siiat", Toholammin
_kainuulaiset_ äyskähtelivät äkäisinä, kun heille heitettiin: "Jörisee
kuin Lampin akka kirkosa", ja kälviäläinen oli harmissaan, jos toiset
muistuttivat: "Teillähän on sonnillekin pietty rukouksia", eikä
reisjärveläinen ollut suinkaan iloinen, jos puhuttiin _montuksista_.
Lestin _kiikkutuppi_ rupesi jo kiivaammin heilumaan, vaikkei sanottu
muuta kuin: "Tasaa kiikkaa kuin lestisen tuppi". Lestin miehen
tuppihoito oli näet kiinnitetty kantimeensa niin hassusti, että se
kiikkui melkein tasallaan. Vielä myrkyllisempää oli muistuttaa lestisiä
heidän sukkelasta syöntitavastaan: vetää kala suupielestä toiseen, niin
että liha jää suuhun ja ruodot käteen, sekä taas nuolla voi leivältä,
niin että "lestinen meni leivän päälle". Alajärven _rajatuppia_
yritettiin ilahduttaa pikku värssyllä:

    "Alijärven lukkarilla
    oli kaksi morsianta:
    toinen oli Pikku-Tilla,
     toinen Apu-Manta".

Koetettiin runoilla pihtiputaalaisillekin, vaikkei tahtonut syntyä
kunnon värssyä:

    "Nyt aivon minä laulella
    noista puttaalaisista,
    ne voinsa myövät
     ja kiiskinsä syövät".

Mutta kun käytiin Karstulan noposten ja Kivijärven kinnusten kimppuun,
niin oli sitä vaille, ettei tullut täysi tappelu. Karstuset
kokonaisuudessaan olivat _kopeksia_, mutta noposet olivat erittäin. He
olivat oikeita _ruhnikka-noposia_, jotka viljelivät _penkkivelliä_, ja
Nopolassa oli kuultu kukkojenkin laulavan vuoroa: "Kuinka teillä
voijaan? — Velan tuu-urvin!" Kinnuset taas olivat _Kinnulan
vasikoita_, jotka asuivat metsäperillään, mistä oli vain "kirvesheitto
helvettiin". Kesällä kinnuset hurstivaatteissaan ajaa köröttelivät
Lestin kirkolle ratsastaen poukkolavalla ukko edessä ja akka takana, ja
eväskontti selässä he taapersivat kirkkoonkin heittäen konttinsa
ovensuun penkkiin. Talvella kinnusten perukka paljain kauloin ajaa
kitkutti vitsaruomilla ja vitsasta väännetyillä savirikoilla vielä
silloinkin, kun muut jo ylpeilivät nahkaruomissa ja rautaisissa
savirikoissa. Niinpä metsäperän miehiä nimiteltiin _vihta-kinnusiksi_,
vieläpä joskus kunnioitettiin komealla laululla:

    "Kinnusen ruomat kitisee,
    ja savirikot laulaa.
    Kun ne menee markkinoille,
     heill' on paljas kaula".

Oli kaiveltu kinnusen piimäpyttyäkin ja huomattu, että

    "Pohjalta paranee kuin kinnusen piimä".

Oli myöskin otettu selville, että

    "Kinnuset ja kiiskiset on Jumala viimeksi luonut
    Ja pannut kiven pään sisään".

Saivat noposet ja kinnuset kuulla kummempaakin, sellaisenkin juorun,
että

    "Viis Karstulan noposta saa yhellä silakanpäällä,
    Ja kolmella noposella saa viis Kivijärven kinnusta".

Taikka heitettiin heille tarkka laskelma:

"Kun Nopolasta ottaa emännän, saa sen silakan päällä. Kun se kuolee ja
sen vie Kinnulaan, saa kaksi kinnusta. Kun kinnunen kuolee, niin saa
sillä Puttaalta akan ja vuohen. Akka elää vuohen maijolla, ja vuohi
akan tuotteilla, eikä miehen tarvihte elättää kumpaakaan".

Ja sitten vielä kaiken lopuksi lennätettiin vanha sukuluettelo, johon
oli valittu joka kirkkokunnan merkillisimmät:

    "Kivijärven kinnuset,
     Saarijärven hänniset,
    Karstulan noposet,
     Perhon jylhäset,
    Oinoskylän rupiset
    pittäis panna yhteen nuoraan
     ja heittää järveen".

Saattoipa tästä jo, saattoipa hyvinkin moni pahansisuinen
metsäperäläinen poukkia tasakäpälässä ja äyskähtää:

"Min' oonkin niitä pirullisia vihta-kinnusia!"

Sai toki köyhä Perhokin näissä hammasteluissa kuulla tapansa ja
tekonsa. "Kyyti Perhosta, vaan ei ruokaa", oli monesti kuultu
piikkisana, samoin kuin sekin, että "On kallellaan kuin Perhon poika
reen perässä", sekä: "Muuttelee taivaasta toiseen kuin Perhon pojan
jumala". Eihän totta ollut, mutta totena perhosille viskattiin, että
heidän tapulissaan soitetaan _pukinsarvella_, koska kirkonkello on
viety siemenviljan pantiksi rikkaaseen Veteliin. Vällöttivät veteliset
perhosista sellaistakin, että he Kokkolan matkalla, Kainuun
syöttöpaikassa, kaikki ruokkivat hevosensa samalla heinätukolla,
siirtäen sitä vain vuorottain hevoselta hevoselle. Vimpelin hyvät taas
vaivasivat perholaisia heidän olikirehun ajollaan. Perhos-rukat näet
aina kevättalvella pitkin jonoin vedättivät Vimpelistä ja Vimpelin
takaa karjalleen olkia, niin että koko tie oli rehun vahassa. Sitä
myöten vimpeinen sanoi kyllä osaavansa Perhoon vaikka pimeässäkin. Ei
tarvinnut muuta kuin pistää tuli Jokisillan päähän ja sitten lähteä
astelemaan sen perässä pitkin tietä. Mutta osasi pieni perhonen
puolestaan vastata. Liukonkylän pitkäkaulainen Mäki-Matti kysyi
isonenäiseltä Vimpelin mieheltä, joka pilkkasi, että perhonen tarvitsee
pitkän kaulansa voidakseen olkikuormansa takaa kurkistella
vastaantulijoita:

— Tiijätkös sinä, minkätähen Vimpelissä on pyöreä kirkko?

— Ka, en tiijä, vimpeinen sanoi.

— Se on sentähen, kun vimpeisillä on niin iso nenä. Ei ne pääsisi
kirkossaan kääntymäänkään, jos ei se olisi pyöreä.

Sanoi sama Mäki-Matti lyhytkaulaiselle Kivijärven miehelle, kun tämä
pilkkasi perhosen pitkää kaulaa:

— Kivijärviset kyllä tarvihtee lyhyen kaulan, kun ne juo karvasta
muikun suolavettä, että se menisi pian alas.

Lähipitäjäläiset näin toisiaan toisinaan kohtelivat. Mutta saman
kristillisen seurakunnan eri perukatkin saattoivat keskenään joskus
kinastella ja moitiskella naapurikyläänsä. Hyvänsopuiset ja
yksituumaiset perhosetkin olivat niin ihkoviisaita, että keksivät
pikkuisia költtejä lähikylilleen taikka sorvasivat toistensa asioista
juttuja sekä värssyjä. Toimekkaat jylhäset olivat _jälttä-jylhäsiä_ ja
_terva-jylhäsiä_, joilla oli, niinkuin tiedettiin, "Puukko Jylhässä
leivänsärvin". Tiedettiin myös sekin, että "Jylhäset ovat sitä sorttia,
että ne kuolevat, ennenkuin kituvat". Sanottiin myös liukkosille vanha
juttu: "Mikä Liukon laukusta leivän vei, kun eilen oli viis ja nyt on
kuus", sanottiinpa toinenkin: "Kuka Liukon laukun löytää, se saa sen
pittää". Pölkkiset olivat _keltiäisiä ja tamppikauloja_. Möttöstä
nimiteltiin _Perhon peräporstuaksi_, ja möttöset puolestaan lauloivat
Mäkikylän Korkeankankaan miehille:

    "Repsua viijään, Repsua viijään,
    Repsua viijään saunaan,
    Välimäen Kaisa taluttaa,
     ja Myrkky-tummu laulaa.

    Tuuvittele sinä, Kissanaama,
    Myrkky-tummun lasta,
    niin kauan kuin on Myrkky-tummu
     myrkkyä kauppaamassa".

Ja korkeille vasamäkeläisille piti antaa komea värssy:

    "Kettu se jätti riihen taakse
    sen vanhan tamman kieltä,
    silloinpa Vasamäessä keitettihin
     vankan rokan lientä".

Lennätettiin joskus rajan takakyliinkin joku piikki. Pölkkisille
hoilautettiin:

    "Hotoo, pölkyn pojat,
    Isot rikkaat ja hämäläisten varkaat!"

Saunamäkeläisille taas laulettiin:

    "Kaks' on miestä Saunakylällä:
    Karhi-Tippo ja Sauna-Mikko,
    toinen niistä on renki.
    Mikko niistä on riskimpi,
     mutta Tiposs' on kovemmas henki".

Mutta kun perhonen lähti ajamaan vanhaa valtatietään Keski-Suomeen
päin, niin pitkin matkaa oli tien varrella vanhoja taloja, joista
jokaisesta oli jotakin merkillistä muistettavaa. Näki hän ja kuuli
matkallaan kivisistä pelloista, persoista tummuista ja puupelleistä
ynnä mustapintaisista ukoista, kuuli haasteltavan huonoista
ränkkämyllyistä ja sarkatampeista, herrain käyntipaikoista, äveriäistä
äijistä ja pettupesistä sekä norsien syöjistä taloista ynnä muista
kummista. Perhonen pani asiat mieleensä, jotta sitten kotikylillään
muistaisi muillekin saarnata. Ja hän muisti pitkän luvun:

    "Kiviahoss' on kivet kovat,
     Rajalassa rajat omat,
    Kalamiehessä emäntä perso,
    Hokkasenahoss' on ovet auki,
    Kukko-Heikillä puupelti,
    Ruisaholl' on miesten lukko,
     Iisakill' on musta ukko,
    Sepällä vain norsia syyään,
    Jokelan akall' on ränkkämylly,
    Järvenpääss' on ikkunat veheriäiset,
    Tampparilla tampit hyppää,
     Lintulahesta herrat tykkää,
    Mäntyniemellä kunnon ukko,
    Lautakankaalla poikain pesä,
    Leppälässä vävynpaikka,
    Oikarilla ohria myyään,
     Aijälässä petäistä syyään".




SAVOLAISIA JA MAAKUNNAN MIEHIÄ


Etäisillä yliperillä saatiin kyllä tutustua kaukaisempiinkin
ihmissukuihin kuin lähipitäjäläisiin, joiden kanssa kaupunkimatkoilla
kinasteltiin. Metsäperän kautta vaelsi valtateitä, joita myöten
sydänmaalaiset ajoivat merenrannan kaupunkeihin asioilleen. Varsinkin
Perhon jokivarren tie, joka ohjasi Kokkolan vanhaan kauppapaikkaan, oli
vahva ja paljon käytetty erämaan keino. Se veti matkamiestä merimaita
kohden Keski-Suomesta ja Savonmaasta, jopa aina Karjalasta asti. Tämän
tien ohjissa suuri ja kaukainen _ylimaa_ joka talvi juti alas meren
rannalle ja sitten taas palasi syville kotiperilleen.

Pitkin talvea oli valtatiellä vaeltajaa. Itäpuolen metsistä lappoi
matkantekijää melkein myötäänsä. Vitsaruomat ja vitsaiset savirikot
vain kitisivät ja natisivat, ja rekien ratina sekä kulkusten helinä
kuului maantieltä, kun huurteinen joukko höyryten mennä kihnutti
ohitse. _Kivijärveläiset, Viitasaaren_ miehet ja _saarikkaat_ ynnä
_karstuset ja Humpin_ kyläläiset ajoivat syksytalvin meren rantaan
laivapuita, joskus niin mahdottomia mastojakin, että kahdeksan, jopa
kaksitoistakin hevosta piti olla niitä kiskomassa. Tulivat
_hämäläisetkin_ etelästä Keski-Suomen takaa ja vedättivät rantamaihin
pellavia, jyviä ja viinaa, tulivat myös _viipurilaiset_ ajaen aina
Pietarista asti, ja heidän kuormissaan oli jauhoja, ryyniä,
vaatetavaraa ja ryssänlehtimattoja. Lyhyttä suomea he haastoivat,
eivätkä tavallisesti myyneet tavaraansa muille kuin vasta Kokkolan
kauppamiehille.

Mutta kevättalvella, jo ennen kevätmariaa, vanhat, kuulut _savolaiset_
olivat liikkeellä. He tulivat kaukaa sydänmaistaan, Kuopion takaakin,
aina Rautalammelta, Kangasniemeltä ja Pieksämäeltä asti, ja samaan
savolaisten lukuun joutuivat vielä laukaalaiset ja viitasaarisetkin.
Nämä matkamiehet vaelsivat kaikkein suurimmin joukoin ja olivat, koska
heidän aikansa tuli, kaikkein ahkerimmin taipaleella. Samaa ikivanhaa
valtatietä hekin ajaa kihnuttivat. Idän ja kaakon alta, Keski-Suomen
mutkaisilta mäkiteiltä he laskeutuivat Karstulaan Kokkolan tielle,
jonka varrella, karstusten mailla, oli vanhoja taloja, sellaisia kuin

    "Ilola, Herala,
    Karhila, Kantola,
    Kolkanlaks
     ja Matias Lintulaks".

_Lintulahti_ oli maantien matkamiesten vanha syöttöpaikka. Taloon tulla
karskuteltiin jäätä pitkin, lahden poikki, syötiin ja syötettiin
hevosia, ja sitten lähdettiin painumaan Perhoa kohden kautta kuulun
_Nopolan_ ja vanhan _Kalapappilan_, mihin muinaisina aikoina muuan
papinkoulun käynyt, pilalle mennyt papinpoika oli asettunut
kalamieheksi ja tehnyt mökin. Päästiin siitä Perhon peräporstuaan,
_Möttöseen_, ajettiin _Torkin_ pihalle kaikille tutun luhtiportin
lävitse, jonka kautta, nevalta nevalle kulkien, "tie meni Laukaaseen".
Torkki oli myöskin vanha syöttöpaikka, mutta toiset matkamiehet
kannustivat vain läpi portin ja pihamaan ja levähtivät vasta
_Koivukoskella_ taikka jutivat siitäkin edelleen _Lukkarinmäen_ ohitse
ja _Kortessuon_ ylitse pysähtyen _Sahille_. Kävi matka siitä pitkin
jokivartta alaskäsin, ajoi Ukskosken _Luikussa_ yli joen, ja
Ukskoskella oli taas joidenkuiden ukkojen syöttöpaikka, joko
_Ukskosken_ talossa taikka _Riihimäellä_. Mutta putosi Luikun niityille
kerran savonukon töppönen, löysi perhonen sen ja risti heinämaansa
_Töppöseksi_. Vieläkin sama niitty pysyy Töppösenä, ja niityllä on yhä
pahoja heinämättäitä, jotka monesti tahtovat kiireisiltä heinämiehiltä
jäädä keritsemättä nököttämään kuin savolaisukkojen kuormat, niin että
isännän pitää huomauttaa:

— Jopa pojan lakeuksilla on taas savolaisia.

Ukskoskelta vahva tien uoma veti aivan nevoja pitkin alaskäsin. Tämä,
vanhojen _savolaisten viinatien_ entinen ura, näkyy nevoilla vieläkin.
Ajettiin halki suuren _Uksnevan_ ja poikki Vimpelin talvitien suurelle
_Oravanevalle_, sitten laajalle Haukkanevalle. Täältä uoma ujutteli
_Suolasalmen rahikkoon_, mihin kerran savonukon suolasäkki oli
remahtanut, ja sitten suosalmia ja monia nevoja myöten _Haukkaan_.
Tämäkin oli vanha kortteeritalo niin mennen kuin tullenkin. Olikin aika
jo vähän levähtää, kun oli monet isot ja pahat nevat ajaa rähjätty.
Hyvän talon pihaan päästyään ja ennätettyään lämpöisen takkatulen
ääreen hautomaan kohmettuneita jäseniään savonäijät kylmettynein
naamoin ja hyytynein leuoin väkättivät:

— Jo jo matka on kohta perillä, kun piästiin Haukkaan... ei ole ennee
jälellä kun monjaita meren raksiloita.

Vaikka taivalta oli meren rantaan vielä kymmenen pitkää penikulmaa.

Näitä kymmenen penikulman "moniaita raksiloita" savolaiset taas
lähtivät jutamaan ajaen vain nevoja, metsiä ja jokivarsia _Haukilahden,
Pulkkilan ja Räyringin_ kautta ja nousten maantielle vasta Vetelin
_Tunkkarissa_. Täällä olikin toinen kova kohta, pahempi Ukskosken- ja
Haukannevoja. _Tunkkarintörmä_ oli kaikkien valtatien matkamiesten
"vaarheellisin" paikka. Siinä näet mutkaa heittäen piti raskain kuormin
mennä riepottaa alas joen sillalle, ja vielä mutkan pohjissa, juuri
sillalle yritettäessä oli oikealla _Tunkkarinluoman_ kamala kuilu,
johon valtoihinsa päässyt kuorma saattoi helposti kierähtää.
_Vihtakytkynen_ reenjalakseen puupalikalla sonnustettuna savolainen
sitä laskea kahnusti ja ohitse päästyään helpotuksesta huoahtaen sanoi:

— Nyt siitä on piästynnä, mittee koko matkan on pelätty.

Eikä tämän jälkeen enää peloittavia paikkoja ollut, vain tasaisia ja
hyviä maita Kokkolaan asti.

Pitkillä omalaatuisilla _lohnareillään_ savonmiehet matkasivat.
Laudasta oli lyöty leveä, korkeahko perä, ja laudasta oli laitettu
laidat parraspuiden ja kylkikaarien varaan, lautainen oli matala
nenäkin, ja koko ajoneuvo oli tavallisesti maalattu punaiseksi.
Savonmaan raskaita halmerukiita oli reessä viemätavarana kaupungin
porvareille, oli myös miehen iso eväsvakka sekä hevosta varten monia
heinäsäkkejä — joita kyllä pitkin matkaa piti heittää syöttötaloihin
paluuta varten —, oli vielä hyvä _lekkeri_ kirkasta, kotikeittoista
Savon viinaa. Eväitä oli matkamiesten reessä ja vakassa niin vahvasti,
että olisi riittänyt, vaikka miehet olisivat olleet matkalla
koko kevättalven. Oli komeita, lihavia kalakukkoja, rasvaisia
läskikukkojakin sekä kokonaisia sianreisiä ja paksuja ruokaisia leipiä.
Syöttötaloista ukot ostivat piimää särpimekseen, saaden kopeekalla
kokonaisen _toopin_ täyden. Oli äijillä myös valtava _kessupussi_ ja
kimppu _karvakengän koipia_, joita he antoivat piimätuopin korvaukseksi
taikka myivät niitä rahasta. Rautalampelaisilla oli matkassaan vieraan
varalle vielä lihaa ja kauranryynejä. Haukalla viivähtävät savolaiset
toivat useasti mukanaan vinkuvan sianporsaan taloon piimänhinnaksi.
Pimeältä pihalta he jo huutelivat emännälle:

— Nyt on meillä tuas porsas! Onko sulla piimee?

Kokkolaan ylimaiden matkamiehet painuivat, ja sitten taas jonkun päivän
perästä palasivat, kuormat täytettyinä _suolalla ja rautatavaralla_.
Sillä suola ja rauta olivat entisten savonmiesten suuria
tarvetavaroita, joita heidän piti joka talvi meren rantakaupungista
vedättää kotimaahansa.

Samoja taipaleita ja samoja taloja myöten paluumatkakin tapahtui. Ja
yhtä hyvin otettiin savonmiehet taloissa vastaan sekä mennen että
tullen, vaikka väliin ahtautui kartanoon niin paljon kulkijaa, ettei
tahtonut olla tilaakaan. Mutta kun toinen joukko painui taipaleelle
toisen saapuessa, tultiin sentään toimeen. Koivukoskella monesti
tapahtui, että kun toiset juuri lähtivät ajamaan, niin jo toinen joukko
posahti pihalle. Kymmenkuntakin hevoskuormaa saattoi jutaa samassa
jonossa, jopa joskus nähtiin tietä vaeltavan 40-50-kuormaisen matkueen.
Hiljalleen se mennä kahnusti pitkin talvista tietä ja valkoista nevaa,
mäkipaikoissa ratkoen aukkoja pitkään riviin ja taas tasaisilla mailla
vetäen niitä tukkoon. Oli joukossa ääntä, reen ratinaa, kulkusen
kalkutusta ja matkamiesten melua. Kun semmoinen lumisen erämaan
huurteinen matkajono höyrysi pihaan, niin ahtaus tuli isoonkin taloon.

— Onkohan nuokin yötä tässä? talonväki saattoi itsekseen arvella.

Saattoivat miehet hyvinkin rähjätä talossa yötä myöten, ja sitten taas
lähteä taipaleelle. Ei talo siitä maksua vaatinut, eikä liioin
tarjottukaan. Hevossontaa ja heinärehua kartano täyteen sekä ruskeiksi
sohitut lumikentät matkue jätti maksukseen ynnä jonkun kopeekkaisen
piimänhinnaksi.

Hyvin kyllä taloissa sovittiin. Savolaiset tarjosivat viinaa ja
kalakukkoa ainakin isännälle ja väliin emännällekin. Kellokoskella kävi
joskus niin ylpeitä Savon isäntiä, että nostivat viinalekkerin pöydälle
ja asettivat vielä napun viereen, jotta sai nakata naukun, kuka vain
halusi. Kohtelivat hyvät talotkin puolestaan hyvin savolaisia.
Koivukoskella, jossa itse keitettiin viinaa, hyviteltiin savonmiehiä
kunnollisella ryypyllä, ja Riihimäellä, joka oli touhuun tuleva talo,
keitettiin matkamiesten kulkuaikana aina kaksi illallista, toinen
kotiväelle, toinen kulkijaimia varten. Mutta kun savolaiset kerran
yöllä tulivat ja levähtivät talossa ja koiruuksissaan köyttivät
Riihimäen Sokean-tuhvan penkinjalkaan kiinni ja lähtivät tiehensä, niin
tuhva herättyään suuttui niin ankarasti, ettei enää kertaakaan laskenut
Savonmaan miehiä kartanoonsa.

Olikin savolaisten pitkässä jonossa miestä monenlaista, oikeata
matkantekijää ja myös oikeata Savon hyväkästä, jonka liikkuvia leukoja
ei pitkien nevojen pakkanenkaan pystynyt kohmetuttamaan. Pohjanmaan
pitkäpiimä lipui kyllä heidän kurkustaan alas, mutta he saattoivat
samalla kumminkin irvistellä:

— On niin venyvee piimee, että suap' kiertee kolome kertoo pettään
ympär'... ja aena vuan sitä piisoo.

Ilveillen samat hyväkkäät juoksivat Vetelin Lammasojan taloon kysymään:

— Mittee tiällä piimäkyynnärästä pittää maksoo?

Mutta juuri tynnyrinvannetta vääntävä pohjanmies, talon isäntämies,
vetäisi vanteellaan piimänostajaa selkään ja sanoi:

— Täs' on yks' kyynnärä aluksi!

Savolaiset näet kotiperillään itse söivät kamalaa hötelöä,
_kolkkupiimää_, jossa oli niin kovia ja paksuja kokkareita, että
vasaralla piti särkeä, ja tarvittiinkin savolaisen laaja kurkku,
ennenkuin sai piimän menemään alas.

Eiväthän Savosta tulleet maantien matkamiehet kaikki tainneet olla
aivan täysipäisiäkään, ainakaan Pohjanmaan miehen mielestä. Näkihän sen
jo ja arvasi heidän monista edesottamisistaan. Sillä mitä miehenjärkeä
oli tehdä niinkin kuin muuan Savon ukko, joka sattuessaan myötämäessä
nukahtamaan päivitteli:

— Voe, voe, ko män' hyvä mäk'huelu hukkaan.

Ja ukko pyörähdytti hevosensa ja kuormansa ympäri, ajaa kiikersi
mäelle, pyörähdytti taas hevosensa ja kuormansa ja otti hyvän
"mäk'huelun".

Eikä liene Kotilainenkaan ollut kaikkein viisaimpia, vaikka olikin
suuri Savon isäntä ja vankan viljakuorman kanssa ajoi isosti Kokkolan
Kyntseenille. Kaksitoista hyvää ryyppyä toisensa perään äijä
kaupantekiäisiksi nakkasi naamaansa, ennenkuin ymmärsi kieltää ja
tolkata:

— Riittee jo... mittee tuon hyvän paljouvesta.

Mitä lienevät savonukot omissa metsäperien kirkoissaan pudotelleet
suntion kukkaroon, mutta eivät he ainakaan Kokkolan kirkossa
rahattominakaan joutuneet pulaan, kun suntio haaviaan ojenteli
heillekin.

— Mittee myö, Pekka, pannaan Pyhän Herran läkkituoppiin? toinen
kysähti.

— Ka, pannaan myö puolikas hyvvee hiilikkoo, toinen sanoi. Ja ukot
pudottivat suntion pussiin puolikkaan hiilillä kypsennettyä
eväsrieskaansa.

Tolloina pitämiään savolaisia Kokkolan kurilliset puotipojat yrittivät
joskus hiukan narrata. Keksi muuan ihkoviisas saavinpohjasta ison
jääkiekon, kieritteli sitä hiekassa ja lahjoitti savonukolle komeana
tahkona kaupantekiäisiksi. Kiitteli ja kosteli ukko, kumarteli ja
kantoi kuormaansa, veipä sen vielä yöpaikassa päänsä alle, ettei vieras
väki varastaisi. Mutta kun mies herättyään löysi hyvän lahjansa sijalta
vain ison vesilammikon ja pienen jääpalasen, jo hän kiukkuisena kirosi.
Kun ukko uudelleen meni Kokkolaan, hän vei puotipojalle tuliaisiksi
komean savolaisen kalakukon, jonka sisuskaluksi oli nutistettu vanha
kissa.

Näinpä savolaisetkin osasivat puolestaan, ja pitivät hekin itseään
viisaampina pohjanmiehiä. Mutta panivat Pohjan ja Savon miehet
Kokkolassa kerran koetuksen, jopa oikein vetoa lyöden, kummatko heistä
ovat viisaampia ja täysipäisempiä. Matti-tura, Vetelin mies, valittiin
pohjalaisten parhaaksi, ja savolaiset ottivat suurimmaksi älyniekakseen
viitasaarelaisen. Ja miehet saivat sanastella sekä soittaa suutaan niin
rumasti kuin osasivat, mutta suuttua ei saanut menettämättä vetoa.
Kauan, kauan miehet repivät leukojansa, eikä voitu moittia, sillä hyvä
oli kumpainenkin. Jos toinen osasi repäistä ruman reiän, niin kyllä
toinen siihen heti paiskasi hyvän paikan. Sanoi Vetelin Matti viimein:

— Klapurin porstuassa näin syksyllä savolaisen. Se lakki kourassa
pukkaili ison peilin eressä, pukkaili, pukkaili ja hoki: "Terveisiä
vuan ukolle kuappiin mualta... terveisiä vuan ukolle kuappiin
mualta..." — Ethän se vain ollut sinä?

Viitasaarelainen hyppäsi nyrkki pystyssä seisomaan ja kirosi:

— Älä, perkele, valehtele!

Savolaiset hävisivät ja saivat maksaa vetoviinat. Ja näin tuli
todistetuksi, että pohjalaiset ovat viisaampia kuin savolaiset.

Saapui tänne yliperille matkamiestä monesti lännen puolestakin. Tuli
merimaista asti tienkävijää. Pietarsaaren _öijäläiset_ ajoivat talvisin
kymmenine silakkakuormineen Jyväskylän markkinoille. Hapanneiden,
haisevien silakkain kyytimiehiä öijäläiset olivat, ja kun he tulivat
taloon levähtämään, niin koko kartano lemahti öijänmiehille, niin että
talon pikku vesankin piti lattiata taapertaessaan päivitellä:

— Hyi, hyi, mikä tättä haitee?

Kävivät samat pietarsaarelaiset myös ajamassa laivapuita Suomenselän
suurista metsistä, ja muutkin rantaruotsalaiset samassa joukossa,
ähtäväläiset aina Soinista asti. Ja ruotsalaiset häärivät metsäperien
taloissa kuin "villi-ihmiset". Hevosvaljaansa he kysymättä toivat
ovipielen suitsinaulaan, jäiset ämpäriromiskonsakin patakoukkuun
sulamaan, ja muutenkin he olivat melkein kuin talon isäntiä. Hyvät
sydänmaalaiset koettivat heitäkin sietää, vaikka Koivu-tuhva kerran
suuttui ja kapisti öijänmiehet kartanolle.

Eivätkä rantaruotsalaiset omissa asioissaankaan osanneet oikein
ihmisiksi menetellä. Kun he kesällä ajella kolkuttivat puukärryillään,
niin huono eväsarkku oli asetettu kovimmin paukkuvaan peräpuoleen ja
suolasäkki pantu etulavalle, vaikka ymmärtävät ihmiset tekevät
päinvastoin.

Mutta kun _maakuntalaisia_ ilmestyi perämaille, niin jo taas nähtiin
eri miehiä. He tulivat kaukaa _Maakunnasta_, Härmästä, Kauhavalta,
Lapualta, Ylistarosta ja aina Kyrön mailta. Ja Maakunnan heillä oli
tavaraakin kuormissaan: sonnalla ruokittujen savipohjaisten peltojen
raskaita rukiita viisin, kuusin tynnyrein, valmiiksi säkkeihin
mitattuina. Pitkin kyliä kaikissa metsäperän karuissa pitäjissä,
Soinia, Perhoa ja Lestiä sekä maanselän takavieriä myöten ukot ajella
kahnustelivat, milloin istuen kuormallaan, milloin taas kävellä
tohmertaen kuormansa perässä, ja käyden talo talolta kysäisemässä:

— Eikö taloos olla rukihia vailla?

Kummia paappoja nämä viljakuormien isot isännät olivat, ja kummat
olivat heidän rekensäkin. Ne olivat kovin rumia jukorekileukkanoita,
matalanenäisiä ja matalakaplaisia sekä jalaksiltaan soukempia kuin
oikeiden ihmisten ajopelit. Mutta paksut raudat vain olivat jalaksien
alla ja aisat kaukana jalaksissa kiinni. Jo reestä tulija heti
tunnettiin ja sanottiin:

— Jo taas maakuntalaisia tulee!

Eikä ollut reen isäntäkään, Pakan Heiska, Untamalan Iisakki, Hölsöölän
Juha taikka joku muu Masa, suinkaan niinkuin tavallisen ihmisen
näköinen. Mies oli ruma niinkuin hänen moitittu rekensäkin, pitkä ja
musta. Koirannahkainen lakkireuhka oli tumman tasatukan peittona,
tummanharmaa, lyhyt, kaulukseton takki oli päällä ja jaloissa
merkilliset housut, joiden etulahvi oli kuin pikkupoikain takapelti ja
isoilla messinkinapeilla ylänurkista kiinni. Sellaisia vehkeitä ei enää
aikoihinkaan oltu nähty, ei savolaisilla eikä edes öijäläisillä. Ja
kaikkein kurillisimmat olivat miesten nenättömät karvakengät, jotka oli
nahkanauhoilla kuraistu nilkkoihin kiinni. Ja kun Maakunnan mies
läväytti suunsa ja puhui, niin metsäperäläistä melkein peloitti ja
nauratti. Karkeasti ärräänsä karhoten tämä pitkään vääntäen päästi
sanan ja sanan. Eivätkä miehen _kettaiset_ eväätkään yliperäläisistä,
jotka olivat ilmaiseksi herkutelleet persojen savolaisten rasvasilla
kalakukoilla, olleet kovin ilahduttavia: matkavakassa oli vain voita,
leipää ja silakkaa.

Mutta näiden, kettaisia eväitä möykyttävien, koirannahka-lakkisten
Maakunnan miesten matkassa ei kumminkaan nälkä vaeltanut. Päinvastoin.
Heidän rumista rekileukkanoistaan valui nälkäiselle nevamaiden kansalle
ruokaisaa ruista niin monta säkkiä kuin he vain jaksoivat ostaa. Eikä
kalliiden aikojen viljatynnyri tyhjyyttään kopisevaan aitanlaariin
karistettuna maksanut enempää kuin 23-25 markkaa taikka vähitellen
kaupiteltuna markan kappa.

Toisinaan Maakunnan miehet ajelivat olkikuormineen yliperien
kevättalvisia teitä pitkin. Kauhavalaiset ennättivät rehuineen aina
Soiniin asti, ja neljä, viisi markkaa maksoi _mitta_, johon mahtui
parikymmentä Kauhavan _lyhyrestä_. Tuli ylimaihin asukkaiksikin
muutamia maakuntalaisia. Muuan Härmän mies sattui Soinin mäkikylille
Pyhäjoelta tulleen Parviaisen naapuriksi. Ja Härmän ukko huuteli joskus
naapurilleen:

— Pyhäjojen Parvijaaset tulukaa Härmän Mäntylääsiä kattomhan!

Toinen Härmän mies, Reipsaaren Juha, pohjaksui Perhon nevoille
möykäten siellä mökin toisensa perästä, tehden talonkin tapaisen
Haukkakankaalle, Maanselkään. Oudonnäköinen Juha oli, ja outoa oli
hänen puheensakin, kun hän lateli "ruumaasista" ja "kuvaasista" ja
kehuskeli:

— Mull' on isoot käret ja jalaat, mutta muutoon min' oon nättyynen
miäs.

Ja siitä sanottiinkin tätä Maakunnan miestä aivan vain _Nättyseksi_.

Tulla rähjäsi Perhon perille kerran oikein kaukaisia maakuntalaisia.
Kirkkoherra Leideniuksen jälkiä seuraten ja kehoitusta noudattaen
Kurikan takamaalaisia saapui tänne, asettuen suurien nevojen
laitamille, Kokkonevan ja Tirskun tienoille. Ja kohta nevojen
piirittämät, nevoja ymmärtämättömät perhoset saivat kummikseen nähdä,
kun vasta paikalle tulleet oudot miehet rupesivat rääpimään rämäkköä,
niin että ruokoton rapa räiskyi. Pitkiä ojia siellä aukeni, sarka
syntyi saran viereen, ja savu sieltä nousi. Talvisin ajettiin nevalle
savea, niin että kuorma tapasi kuormaa. Vanha isä-perhonen katsoi ja
nauroi, nauroi poika-perhonenkin. Mutta ei nauranut kumpainenkaan enää,
kun kohta kohosi pellosta roteva ruis, ja nousi sitten kova kaurakin,
miehen mittainen.

Mutta samoja kummia maakuntalaisia kurikkalaisetkin olivat.
Varpahaas-Samelin perholainen aina luuli tulevan käärmeenpesältä, kun
hän käydä lopsotteli nokattomissa paulapieksuissaan, joita perhonen
pilkaten nimitteli _kärmeenpesällä konttimakengiksi_. Ja samaa kauheaa
kieltä, jolla vanhat ruiskuormien kuljettajat sekä Nättys-Juha
rääkkäsivät metsäperäläisten korvia, nämä uusimmat maakuntalaiset
karistivat suustaan. Se tuntui "meiän ja teiän" puhujista niin
karkealta kuin joka sanalla olisi ratsastanut seitsemän ärrää ja joka
toista sanaa laahattu sarvikelkalla. Kun Varpahaas-Sameli luetteli
"aanpuustaviansa" ja sanoi "ree", niin perhosen täytyi oikoa: "Ei rekeä
oo puustavis, se on tee". Nauroi ja pelkäsi perhonen taas, kun
Matokankaan rämäkköjen raivaaja tuli rapaisena nevaltaan ja paasasi:

— Itikat perrhanat hyppäs luhuralla kahara kahara ja laureehinsa ja
tramppas kaikki yliporohon...

Eikä perholainen tälle saarnalle saattanutkaan muuta kuin nauraa. Sillä
hän ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, luuli vain äijän kiukuissaan
hourivan perhanan hyppäämisestä itikkain käsissä.

Mutta kylläpä kerran yöjalassa hiiviskelevä poika-perhonen ymmärsi, kun
jäyhä Maakunnan mies, valkoisena kummajaisena portailla hämärissä
seisoen, karisti ärräänsä ja harvakseen lateli:

— Tierä se, Saaren poika, jottes enää tuukkaa krapsuttelohon meirän
taloon nurkkapuolia!

Sillä rämäköitä rääpivä maakuntalainen oli niin itsetietoinen vaari,
että hän saattoi sanoa koko Perholle:

— Se pitää ollakki Perhoosta parahin, joka meirän Soffiijan saa.




KALANPYYNTIÄ


Jo muinaiset erähämäläiset kävivät Suomenselän kalavesiä karhoamassa.
Nevaisen ylämaan kalasammiot olivat kyllä vain vähäisiä metsäjärviä,
lukemattomia suolampia ja kylmiä, mustia korvenpuroja sekä soita
halkovia mutarantaisia manalanvesiä, jotka kyllä aikansa vaellettuaan
paisuivat valtavirroiksi. Mutta kalaa näissä erämaan hiljaisissa
sammioissa liikkui, niin että hämäläisten hyvin kelpasi elellä kesänsä
täällä metsäläisinä ja rakennella vesiin katiskoita ja kalapatoja.
Kerrotaanpa aikoinaan Lestin _Tuikan_ ja Soinin _Pahkamäen_ riidelleen
erämaiden kala-apajistaan aina kuninkaisiin asti, pitäen kumpikin koko
sydänmaita ominaan, ja kuningas määräsi, että Perhonjoki pitää olla
heidän rajanaan.

Oli viljaa vesissä vielä hämäläisten hävittyä mailta halmeilta, vaikka
jotkut heistä kirosivat muutamia parhaita kalajärviä. Tialan kauniiseen
Salamajärveen muuan muljautti tervaämpärin manaten, ettei järvestä pidä
lahnaa saataman niin kauan kuin tervatöriläs on siellä märkänemättä, ja
jos saadaan niin vahingoiksi se pitää oleman. Näin sitten tapahtuikin.
Harju-Antti sai kerran keväällä kaksi lahnaa, ja heti kesällä menetti
kaksi lehmää, samoin Lampuodin pojalle annettiin kyynärää pitkä
kyrmyniska lahnavaari, ja lehmä otettiin häneltäkin. "Lahna ja lehmä",
oli Tialan järven vanha meno. Porasjärvikin on hämäläisen kiroissa,
niin ettei se luovuta lahnaa muuten kuin kuolemaksi. Pari, kolme se on
aikoinaan antanut, mutta aina myös kuolema on kulkenut perässä. Iso
Lestijärvi on niinikään tervaskannolla kirottu lahnattomaksi.

Mutta monista muista metsäjärvistä on kyllä entiseen aikaan nostettu
paljon vedenviljaa. Vanha Vinha-Pölkki sai kerran Isosta-Kirvesjärvestä
rysillä ja verkoilla kolme veneen täyttä säynäitä, satoja joka
veneeseen. Niemen Kalle niinikään vetäisi samasta järvestä sataisen
säynätapajan ja riemastui niin, että kalat rantaan saatuaan huutaa
hölähdytti:

— Vaikka paras lehmä vietäisiin, niin enpä antaisi näitä!

Kallen ei toki olisi pitänyt näin viettää, sillä kun karja seuraavana
päivänä ensi kerran laskettiin laitumelle, paras lehmä hävisi, niin
ettei mistään löydetty.

Tällaisia korpelaisten apajoita entiset turat vetelivät. Ja saivat he
joskus suuriakin kaloja. Lintulahden kievarin ukko kiskoi kerran
Kyyjärvestä niin tavattoman mateen, että sitä syötiin monta vuotta,
syötettiin herroille ja matkustajillekin, ja talossa pysyi kievari niin
kauan kuin mateenlihaa riitti. Mateen suuri selkänikama oli talossa
pitkät ajat veistopölkkynä. Suuri hauki tarttui myös Vipu-Samulin
väkärautaan Pahanpuronlammen suusta. Se oli ainakin puolileiviskäinen.
Mutta juuri kun Samuli oli vetämässä sitä maalle, toinen mokomampi
ahmaisi sen kauheaan kitaansa, ja tura kiskaisi molemmat kalat
lepikkörannalle. Siinä suuri vesipeto peppuroi ja piehtaroitsi niin
vimmatusti, että koko lepikkö lamaantui kuin olisi se lyöty kaskeksi.
Mutta Samuli vain piti kiinni väkäraudan siimasta ja sanoi: "ääh!" Koko
Kuusjärven kansa, kolmisenkymmentä korpikylän köyhää sielua, oli sitten
Samulin saalista kantamassa kotiin, saaden siitä evästä moneksi
viikoksi. Hauen kaataman lepikön Samuli seuraavana kesänä poltti
kaskeksi ja kylvi siihen tynnyrin ohria. Ja hauen hampaasta Samuli teki
_ryynihuumaron_, jossa sitten survoi ohriaan, jylkyttäen aina kaksi
kappaa kerralla. Sama huumaro kuuluu vieläkin olevan Kuusjärven talossa
tallella.

Suurenpuoleisen hauen Kuivaniemen Mattikin onki Lestijärvestä. Kun iso
kala aina ryösti Matilta koukun, hän viimein takoi leiviskän painoisen
väkäraudan, pani siihen kesänjuosseen vasikan syötiksi ja vei järveen,
ja hauki tarttui kiinni. Mutta kala oli niin tavaton, että turan täytyi
valjastaa hevonen ja sillä vedättää se maalle. Kolme kertaa Matti ajoi
kartanon ympäritse, ja vieläkin hauen pyrstö jäi järveen. Vedättäessä
karisi kalansuomuja veräjäpieleen niin paljon, että niistä saatiin
mainiot katot koko Kuivaniemen kartanoon. Eikä ollut pieni peto
Kivijärvessäkään. Siellä aina lehmiä katosi heinäiseen lahteen, ja
luultiin niiden hukkuneen. Mutta viimein selvisi asia, kun saatiin
suuri hauki, jonka vatsassa oli seitsemän lehmänkelloa.

Mutta kaikkein kamalin kala nähtiin kerran Lappajärvessä. Se oli made
niin mokoma, että kääräisi itsensä käppyrään monivirstaisen
Kärnänsaaren ympärille, ottaen häntäpuolen suuhunsa. Kaikki saarelaiset
sen näkivät, ja koko saaren kauhistunut kansa oli kauan aikaa synkän
vesirymän saarroksissa. Ei kukaan uskaltanut lähteä edes veneellä
soutelemaan pedon ylitse, puhumattakaan, että olisi ollut sellaista
urosta, joka olisi rohjennut ruveta ryötältä henkeä pyytämään.

Näin tavattomia kaloja harvoin nähtiin ja vielä harvemmin saatiin. Eikä
niitä juuri haluttukaan, kunhan järvien isäntä antoi vain tavallisia
vedeneläjiä. Sillä saattoi käydä niinkin, että järvi kielsi pyytäjältä
kalansa. Varsin helposti se sen teki, jos saamamiehet rupesivat
saaliistaan riitelemään. Entiset Pölkin miehet ja kirvesmäkeläiset aina
kovin torailivat Ison-Kirvesjärven säynäistä, repivät toistensa
pyytöneuvoja sekä nakkelivat niitä maalle.

— Tämä on vaarin aikainen kalapaikka! kirvesmäkeläiset kiljuivat ja
hyppivät.

— Tämä on vaarinkin vaarin aikainen kalapaikka! pölkkiset poukkien
päkittivät.

Siitä Kirvesjärven säynäät loppuivat, niin ettei enää sataan vuoteen
ole saatu muuta kuin joku pieni penikka toisen kalan sisässä.
Kulhalammessa, virstan verran alapuolella, on kyllä säynäitä, kun siitä
ei ole riidelty. Pekusenjoki kyllä vetää Isosta-Kirvesjärvestä isoon
Kyyjärveen, mutta säynättä se ei vain kuljeta Kirvesjärveen asti. Ja
Hankasenjärvestä piiloutui lahna tykkänään, kun soinilaiset ja Vahangan
kyläläiset niistä myötäänsä riitelivät. Sillä järjetön kala katoaa
vedestä, kun järjelliset ihmiset sen takia keskenään toraavat ja
tappelevat.

_Verkko, rysä ja nuotta_ olivat entisukkojen tavallisia pyyntöneuvoja.
Pienissäkin järvipotamissa, niinkuin Jylhänjärvessä ja Porasessa
saattoi liikutella nuottaa ja silloin oli ukoilla

    "Liha uus, liemi kypsä,
    Kahenhaarainen kapusta".

Metsälamperoisiin viriteltiin verkkoja ja järvien välisiin salmiin
rakenneltiin _patoja_, joiden aukkoihin keväisin asetettiin _mertoja_
vetämään haukea. Mutta pohjassa jurovaa madetta pyydettiin
_katajaisella oksakoukulla_. Järvien heinäisiltä rannoilta ukot
toisinaan ottivat saalista _käestämällä_. Verkko potkettiin järviheinän
rintaan, ja sitten _molauttamalla_ ajettiin ruohikossa piilevät kalat
pyydykseen. Airolla, vavalla tai seipäällä sukaistiin veteen taikka
parhaiten porskahdutettiin _porkalla_, niin että kalat säikähtivät.
Ahvenet ja särjet vilahtivat vain, mutta hauki monesti juraantui
pohjaan, niin että sitä sai oikein kepillä survaista, ennenkuin se
karkkosi — ja menikin silloin joskus oikopäätä läpi verkonkin.
Kalaisten metsäjärvien rannoilla oli vanhoilla turilla omat
kalapirttinsä. Entinen Kivijärven Risu-Penna makaili kesäkaudet
Koirajärven pienessä pirttiköppänässä, pyysi kalaa ja suolasi sitä
tynnyriin, jota säilytti rantakorven maakuopassa. Kontissa Penna-ukko
sitten kanniskeli kaloja kotiinsa ja kaupitteli niitä naapureillekin,
mutta Risu-turan tavara ei tahtonut kaikille kelvata, koska se oli
kovin hapannutta ja haisevaa.

Edesmenneillä tuhvilla oli omat hyvät oppinsa kalanpyynnissä.
Humalajoen tura, seuraten vanhojen kalamiesten iänaikaista tapaa,
katsoi ja laski _sääkirjasta_ haukikalan syöntipäivät. Merkillinen
_kalaatta-tähti_,[9] jota oli ainoastaan yksi koko sääkirjassa ja sekin
helmikuussa, selvitti tarkoin hauen syönnin, kun vain ymmärsi sen
kirjasta lukea. Piti vain katsoa, minä helmikuun päivänä kalaatta oli
sekä siitä laskea kuukausi ja päivä eteenkäsin ja taas kuukausi ja
päivä ja niin edelleen yli kesän. Juuri näinä päivinä hauki parhaiten
liikkui ja söi sekä puri hyvästi onkeakin. Näinpä vanhat turat saatuaan
uuden sääkirjan heti muistivat katsoa: "Onko kalaattaa?" Olivat oikeat
kalamiehet panneet myös merkille, että kutuhauki tyhjennettyään mahansa
heti seuraavana päivänä havarsi onkea kuin peto. Muistivat ukot senkin,
että entis-isille oli sanottu:

    "Minkälainen sää on pääsiäisenä,
    Sellainen se on särenkuvussa".

Huuhkaisen ikätuhva, kaikkien vanhojen tapojen ankara palvoja, oli
kovin tarkka kalanpyynnissäkin. Kun äijä meni ensi kertaa kevätkalalle,
niin saapas kopsi toisessa jalassa ja toisessa tassahteli pehmeä
lapatossu. Tämä oli tarpeellinen toimenpide, sillä silloin kalaonni
kulki matkassa ja kulki koko kesän. Mutta jos sattui niin surkeasti,
että _kaakko paskansi_, äännellen järveltä äijälle, ennenkuin hän oli
saanut kevätkalan makua suuhunsa, turaparka oli aivan mennyttä miestä.
Koko kesän kalaonni oli viety, niin ettei tarvinnut järvelle edes
yrittääkään.

Mutta kaakon piloilta säästynyt, oikea kalatura sylkeä topsahdutti
koukkuunsa kolmet kerrat, heitti veteen ja sanoi:

    "Syö syöttää, väännä väättää,
    kommerra iso kala koukkua!
     Tule, iso kala, minun onkeeni!"

Taikka äyskähti hän äkäisesti:

    "Syö syöttää, väännä väkää,
    Piä vanhan isävainaas tapaa!"

Joskus kyllä _vesipainainen_ saattoi pelehtiä järvessä, niin ettei kala
käynyt pyydykseen ensinkään. Lestin ukot rähjäsivät Perhon Elämäisellä
päiväkaudet näkemättä hauen pyrstöäkään. Silloin Kinnulan Tiais-kuohari
neuvoi:

— Polttakaa ves'painaisen silmät, niin kaloja tulee.

Lestiset kuumensivat kiviä, meloivat ruuhellaan järvelle ja
porskahduttivat kivet veteen. Heti nousi hirmuinen kohina niinkuin
tuuliaispää, nosti vettä ilmaan ja riehkaisi kohti miehiä. Ukot
kiskoivat kiireesti rantaan ja rupesivat syytämään tulista poroa
perässä ryöppyävän vesipahan silmille. Siitä se pyörähti pois ja
katosi, ja kohta Elämäinen taas antoi kalaa lestisille.

Kalansaalistaan entiset turat kanniskelivat kotiinsa piilopuolissa.
Sillä saanto helposti loppui, jos sitä kovin levitteli. Metsän
antimista kyllä sai isoitella muillekin, mutta veden antimista piti
vaieta. Jo entisille isätuvareille oli sanottu:

"Kalansaalista vähentää, metänsaalista isontaa".

Yksipuisella _ruuhella_, jota karstuset nimittelevät _paatiksi_, monet
edesmenneet ukot meloivat metsälampia kalaretkillään. Kuusjärven
takana, Teerilammella, oli ennen muinoin iso ruuhenromisko, Matti
Humalalammen tekemä. Se oli oikein jättiläishongan tyvestä koverrettu,
parisylinen, paksupohjainen kaukalo, jonka laidat olivat raavaasti
kolmea korttelia korkeat. Kolmekin miestä saattoi sillä meloskella. Iso
ruuhi, kahdesta hongasta hakattu, oli ollut Kaunislammellakin ja
Penkkilammella oli muuan ruuhipahanen. Metsien järvipotamiin kalamiehet
rakentelivat myöskin _lauttoja_, puunrungoista poikkitelojen ja
vitsaksien varaan koottuja _kopukoita_, joita saattoi käyttää
aluksinaan onkiessa sekä rysiä ja verkkoja hoidellessa. Voivat jotkut
lautapahasista naulata kopsaista kokoon nelikulmaisen tasapohjaisen
_lautaruuhen_, joilla vieläkin joskus vesiä melotaan. Jo ikivanhat
kalaturat olivat soutaneet vesiä _veneilläkin_. Mutta nämä vanhimmat
vaarit olivat iskeneet venelaitansa yhteen _puunjuurella ommellen_.
Noin 30 vuotta takaperin oli Mänty-Ellu kaivaessaan kytöojaa
Hammaslahden nevalla, Järvenpään ja Mäntyniemen välillä, noin sata
syltä Kyyjärven rannasta, löytänyt nevasta parin, kolmen korttelin
syvyydestä vanhan veneromiskon. Toinen ääripuu oli ollut vielä aivan
eheä ja haamullaan, samoin laita sekä kaaret, mutta toinen laita oli jo
lahonut. Kahdesta laudasta laita oli rakennettu, ja laudat oli kurottu
toisiinsa sekä "puoli kyynärää" leveän pohjapuun jykertämällä tehtyyn
olakseen niinkuin "ämmää" yritellen, aina yli saumaan yhteen mittaan
veneen päästä toiseen. Mutta Mänty-Ellu, ojankaivaja, oli antanut
veneraiskan maata rauhassa ikivanhassa nevahaudassaan. Ja siellä vesien
vaeltaja maannee vieläkin.




METSÄNVÄKEÄ JA METSÄNKÄVIJÖITÄ


Avarassa _metänaitassa_ Suomenselän suurilla vierillä oli ennen
yltäkyllin viljaa. Tapion villiä, ristimätöntä metsäkuntaa oli paljoa
enemmän kuin kristittyä pirttikansaa. Metsän vainotulla väellä oli
hyvin suuri vapautensa, sillä ihmisen polut eivät vielä jaksaneet ajaa
erämaita kierrokseensa. Vanha hämäläinen kyllä kesäkausin kierteli
täällä virkateitään täyttäen metsäaittansa sekä kalalla että
turkiksilla. Tuli sitten toinen kansa ja pystytti kotinsa hämäläisten
heittämille kotakentille, ja ankaroita eränkävijöitä asteli kohta taas
tapionkansan laitumilla. Mutta oli täällä saloa samoilla niin hyvin
edellä pakenevan metsänelukan kuin perässä paahtavan pyytömiehen,
Suomenselän suurta nevaista korpea, joka pitkin Pohjan ja Hämeen
rajaseutuja monin kymmenin penikulmin ajoi poikki ja halki koko maan,
Vienan ja Lapin laidoilta aina etelän rintamaille. Penikulmittain
korvenotus saattoi painella pakotietään, eikä tarvinnut hänen pelätä
joutuvansa ihmisen polulle taikka asumakentälle, ja penikulmittain
korvenukko sai toisinaan ajaa toista korpelaista, ennenkuin hänet
tavoitti.

Oli näissä rannattomissa erämaissa elukkaa vaikka minkälaista, lentävää
ja juoksevaa. Talvenkin paksuissa lumissa niitä liikkui, ja keväällä
suuret kesälintujen laumat ajoivat aurojaan _halki-ilmaan_, niin että
siivet suhisivat. Ja sitten täällä komeat _kurjet_ kenokauloin
kahlailivat aukeimmilla nevoilla luikkaillen sadeilmoiksi ja laittaen
kaksoispojat joka kesä. Täällä _nevakuovi_, pitkänokka, kiljuen lentää
laukoili hongankelosta toiseen, ja _suokurppa_ viklutti sekä
_tuulenjäpijä_, virkaheitto käki, haukkalintuna neva-aukeoilla hassuna
räpötteli ilmassa. Rämäkkömailla _vanhapiika_, hullu _taivaanvuona_,
kitkutti ja ketkutti ja huusi "mähähä-häätänsä" hymistäen, niin että
melkein koko rämäkkö liikkui. Kankailla nokisten palokantojen kimpussa
nikkaroi musta, punalakkinen _palokärki_ pärryttäen kelopuuta ja huutaa
pillaten, jotta ilmatkin poudistuivat, mutta taas väliin ruikuttaen
roskailmoiksi. Siellä myös _koro_, kirjava _hongankolistaja_, nakutteli
pökkelönkylkeä. Kotonaan olivat täällä _koppelo- ja kanahaukat_, samoin
kuin _kissapöllöhaukat_ sekä merkillinen _korppi_, suurien sydänmaiden
musta mies, joka eläinrauskojen vierillä tovereineen väliin ronkkui ja
tapella rähjäsi ennustaen ilkeitä ilmoja. Kuusikoissa kapsehti
_käpyhakkari_ mouhuuttaen ristinokallaan käpyjä alas niinkuin olisi
rakeita satanut, ja siellä ruskea _kuussankakin_, mustanaama, pahaa
ennustaen kärähteli. Mutta suuri _kokko_ asui kaikkein kaukaisimmissa
korvissa ja kalliomaissa. Kuuhkaili siellä myös yön kolkko isäntä,
_huuhkainen_, sarvipäinen _huuhkaishaukka_, väliin huutaa huhuten kuin
manalainen, väliin taas rääkkyen hyvin rumasti ja monella äänellä, niin
että öinen korpi kaikui. Yhtä peloittava oli pieni, mutta isopäinen
ruskea _tuusankolkka_, joka myös lenteli öisin ja ennen auringonnousua
ulvoi: "uu... uu... uuu". Mutta vanhoista mädänneistä tervahaudan
komeroista lentää kahahdutti päivän mailleen mentyä harmaa iso
_lehtorepakka_ ollen koko yön liikkeellä, leuhotellen sinne, tänne
nokka alaspäin ja rääkkyen kuin kummituinen: "ooo... uuh, ooo...
uuh". Avaran, asumattoman korpimaan eläjiä nämä olivat, ja öisin piti
heidän aina olla liikkeellä sekä peloitella toisia yökulkijaimia. Öinen
musta korpi heidät elätti, tuusankolkkakin raastoi käpyjä, ja
lehtorepakka ahmi nälissään männynkerkkiä kuin jälttä-jylhänen.

Oikeat jumalanluomat erämaalaiset, kurjet ja muu nevakansa sekä kokot,
haukat ynnä muut liikkuivat vain valoisana päivänaikana leväten yönsä
niinkuin ristirahvaskin ja taas aamun tullen kiiruhtaen töihinsä. Mutta
_mehtikana_, karvatassu, oli kaikkein ahkerin ja koko korpikunnan hyvä
esikuva. Se aina ensimmäiseksi heräsi ja heti aamutuimaan kolme
kertaa manasi: "Kopeuk... kopeuk... kopeuk" pitäen ikivanhaa
kopeekkalaskuansa. Ja kohta erämaan asukkaat alkoivat äännellä,
_mehtot_ hioa ja kalkuttaa ahoilla ja _teeret_ puissa kukertaa, pienet
_pyytkin_ puhaltaa pikku piiskuunsa, ja sitten kaikki muutkin antoivat
äänensä, niin että koko luomakunta oli aamuvirren menoissa. Illalla
taas kaikkein viimeisimmäksi metsäkana viidakon laidassa käkersi kolme
kertaa, ja koko korpi oli kohta äänetönnä. Eivät soineet punakulmaiset
metsokukot, eikä haarapyrstöinen teerikään enää kukertanut, eikä pieni
pyy puhaltanut pilliinsä. Mutta _yörastas_, koko metsän virkku, ei
malttanut totella riekkomuorin käkerrystä. Korkean karakuusen latvasta
hän yhä vain viritteli valoisan kevätyön virttä, laulellen aina päivän
tuloon asti. Se laulaa lorusi koko korven salaisuudet, väliin taas
pilkkasi ja toruili nukkumamiehiä.

    "Ka laiska, ka laiska,
    nuku vielä, nuku vielä,
     ei kiirettä, ei kiirettä",

se huuteli ja sitten taas lasketti lorua, niin että erämaa helisi.

Ja nelijalkaiset korpien kiertäjät vaelsivat heidän polkujansa.
_Orava_, ketterä käpynikkari, kiipeili puissa joutuen monesti hurjaan
pakolaukkaan, kun peloittava _mäntynäätä_ pääsi kintereille.
Kiviraunoissa askarteli nokkela _kärppä_, löyhkäpöksy, ja korven
puroissa pitkäselkäinen _saukko_ sukelteli ahkerana kalamiehenä.
Lehtoisilla metsämailla, notkoissa ja haavikoissa kyykkäili _jänis_,
mollosilmäinen sarkahousu, saaden usein kyytimiehekseen kavalan
_ketun_, ja hiekkaisilla mäkilöillä aherteli _mehtäsika_, harvoin nähty
viiruposkinen kolomestari. Mutta jylhissä kallioisissa korpimaissa oli
synkkä _ilveskissa_ kuin kotonaan, joskus _ahmakin_ siellä luikaili
jättäen jälkiä kuin mies, ja suuret susi-laumat toisinaan vaeltelivat
pitkin talvisia erämaita, tullen väliin niin villeiksi, että loikkivat
matkamiesten rekien ylitse. _Peuratkin_ pitivät näitä sydänsaloja
parhaina mainaan, ja komeat _hirvet_ juosta jylkyttelivät pitkin
korpia, puhumattakaan metsän hallavasta vaarista, _karhusta_, joka
hoiti isännyyttä kaikkialla.

Hyvä oli näissä suurissa erämaissa metsän kasvattien elellä. Mutta hyvä
oli täällä myös ihmisenkin asustella. Moni metsäperäläinen kasvoi
täällä pian täydeksi erämieheksi, oppien tuntemaan sekä pyörryttävän
korpimaansa että sen monipäisen kansan. Metsän kanalinnuille hän
rakenteli _ansoja, permejä ja satimia_ viritellen niitä koivuviitoihin
yksin ahkeralle riekko-rukallekin, joka satimille sattuessaan sai monet
kerrat kumppaneineen manailla:

    "Kopeuk... kopeuk!
    Katoppa rustinkia, katoppa rustinkia,
     käyppä sisään, käyppä sisään, retuhousu..."

Osasi vanha metsämies oikeaan aikaan astella metson soitimelle
ottamaan osaansa, ollen ahon laidassa valmiina ja vaanien saalistaan
yhtä valppaana kuin metsän musta kukkokin silloin, kun se piti
kalkutusvuoroaan. Matti Möttönen, julma _mehtomies_, oli joka kevät
soidinaholla aamuvartiossa ja sai monta metsoa, vaikka joskus
_rikkarastas_, lorupekka, huuteli kuusenlatvasta:

    "Voi, velikulta, voi velikulta,
    hukkaan tänne tulit, hukkaan tänne tulit.
    Puukko putos, puukko putos!
     Törttötiitiliä!"

Ahojen laitoja laukkovan jäniksen metsäperäläinen petti, laittaen
kavalat lankansa vanhojen tuhviensa tavalla. Kolmesta haavasta ukko
ketti kuorta, kolmesta lähteestä otti vettä ja pani siihen haavan
kuoret sekä kolme ruununmynttiä. Tässä väkivedessä ukko keitti
jänislankansa ja sitten heitti veden vasemman olkansa ylitse metsään
sanoen:

    "Metänemäntä, ota sinä nämä roskat,
    Anna mulle jäneksiä!"

Saipa tura sitten jänistä niinkuin ennen muinoin Simpsoni kettuja.
Metsän lynkäpolvi laukkasi lankaan, vaikka se olisi viritetty
uuninsuuhun.

Mutta metsänisäntä oli tarkka tavarastaan ja karjastaan, ja
metsänkävijän piti ymmärtää myös hänen mielialansa sekä lähestyä häntä
oikealla tavalla ja liikkua hänen avarassa erämaassaan oikeassa
hengessä. Piti tarkasti varoa pilaamasta mainettaan ja pyytöneuvojaan.
Menipä vain tyhmyyksissään ampumaan sellaista roskalintua kuin _varista
tai harakkaa taikka närhiä_, niin painui pyssy iäksi pilalle,
vaikka vain olisi höyhentäkin vikauttanut. Eikä ollut hyvä ampua
kuusankaakaan, sillä se oli metsän mielilintu. Metsä menetti mieluummin
vaikka rihman oravia kuin yhden kuusankalinnun. Niinpä metsä lähetti
erämiehelle jo vastaan kuusangan ilmoittamaan, että on parasta palata
takaisin. Sillä silloin ei erämaasta hyötynyt karvaakaan. Metsä oli
ottanut ja pannut kaikki karjansa omaan _metänaittaansa_ niin tarkoin,
ettei näkynyt ainoatakaan, ei lentävää, ei juoksevaa. Metsän tyhjyyttä
ilmoittaen myös vastaan sattuva harakka nauraa räkätti, ja samaa
metsäkanakin käkersi. Mutta silloin oli metsän koko karja laskettu
aitasta valloilleen, kun erämiehelle ensimmäisenä pyy piiskutti taikka
pieni _tiainen_ tuli vastaan tirskuttamaan. Jopa oikein hyvää onnea
tuodessaan tiaisen piti tulla tupsahtaa ihan tupenkantimelle. Ainakin
Jylhän Karhu-Matin tupelle tiainen räpsähti, kun vanha Matti oli
menossa karhua saamaan.

Mutta muutamat metsänkävijät, kademielen täyttämät erämiehet,
saattoivat pilata toisen pyytöonnen, niin ettei tämä saanut metsästä
mitään, vaikka siellä kyllä saalista liikkui. Ei tarvinnut muuta kuin
kolmineuvoisesta tupestaan kopistella rikkoja metsälle lähteneen miehen
kolmeen jalan jälkeen ja manata:

    "Kolmesti tuppi heilukoon,
    Ennenkuin mitään saat"

Mutta vielä parempi oli, kuullessaan toisen ampuvan, karjaista:

    "Liha mehtään, veri kottiin,
    Piä mehtä omasi"

Silloin metsä kyllä piti omansa, eikä antanut ampumiehelle mitään.

Saattoi pahanelkinen myös pilata toisen pyssyn, parhaan pyytöneuvon.
Mutta oikea erämies osasi päästää pyssynsä pienistä ja suurista
piloista. Pienet pilat lähtivät kyllä, kun vetäisi pyssyn pajan
ahjotulen lävitse tai hautasi sen yöksi lammaskettaan taikka pisti sen
panokseen hopeaa. Suuret pilat taas karkkosivat, jos ajoi käärmeen
pyssynpiippuun ja ampua roiskahdutti sen honkaa vasten, niin ettei
madosta jäänyt kuin märkä läiskä. Jotkut vanhat, kovat korpiturat
rohkenivat sielunsakin hinnalla parannella pyssyään ja onneaan.
Rippileivän he ripustivat petäjän kylkeen ja ampuivat sitä että veri
tirskahti. Sitten kyllä sai viljaa. Oikea metsämies varsin osasi
varjella pyssynsä. Hän piilotti tukkiin ohranjyviä, eikä sitä asetta
helposti toinen pilannut. Vielä vahvempi pyssy oli, jos sen lukkoruuvin
kannan alle oli kiristetty palokärjen punainen otsatupsu.

Mahtoi hyvä metsäonni mennä muutenkin. Vipu-Samuli, Kyyjärven
metsänkävijä, menetti erinomaisen onnensa, kun antoi äsken saamansa
metsopojan Jouten-Kallelle, joka oli syntynyt Korpjoonin päivänä, eikä
sentähden ikänään saanut metsästä mitään. Mutta metson mukana meni
Vipu-ukon onnikin, niin ettei hän pari viikkoa yritettyään saanut
höyhentäkään. Vanha Vipu-tura pystyi kyllä korjaamaan kovan onnensa.
Hän meni Pienen-Pahtanevan laitaan, jossa kasvoi komea _Tapionkanto_,
leveäoksainen, sammalhattuinen näre, jota myös mainittiin _Metänemännän
pöyväksi_. Kolmesta tervaskannosta Vipu-äijä veisti isoja lastuja,
kolme kustakin, asetteli ne Tapionkannon sammalpartaiselle laelle ja
sytytti palamaan. Tervaksien ja sammalien palaa roihutessa Samuli
puskeutui pohjoispuolelta näreen tuuheaan oksistoon, kontaten rungon
ympäritse kolme kertaa vastapäivään ja kahdesti myötäpäivään. Mustaa
savua tervaskannon lastut työnsivät, Tapionkannon partasammalet
kärisivät ja oksat rätisivät, karistellen punaisia puikkoja äijän
niskaan. Tukan ja kulmakarvat ne turalta kärvensivät, mutta metsäonnen
ukko taas sai. Kun hän ensi kerran meni kokemaan pyydyksiään, oli
niihin käynyt yhdeksän lintua.

Tarvitsivatkin entiset turat pilaamattoman metsäonnen, koska he
korpimaitaan samoilivat kilpaa Tapion suurriistan kanssa. Piti ukkojen
aina silloin tällöin käydä metsänemännän pöydässäkin pyytämässä
parannusta. Sillä koska Metsä laski väkensä valloilleen, erämiehille
tuli kiukkuinen pyytöpäivä. Villejä peuroja vaelteli saloilla väliin
suurin laumoin. Salamajärvessä on muuan saari, _Peurasaari_, johon
sanotaan peuroja surmatun. Lampuodin kartanomäellä oli ennen ollut
pieni tupanen, jota oli nimitetty _Nylkytuvaksi_. Siinä Lampuodin
muinaiset suuret noidat olivat nylkeneet peuroja ja vielä kuolemansakin
jälkeen ruumiina möykänneet ja haastelleet villipeuroista. Jylhän vanha
_Karhu-Matti_ oli surmannut lukemattomia metsän villejä sarvipäitä.
Kivijärven _risumäkeläiset_, jotka asuivat Risumäen isossa korpitalossa
Perhon rajanaapureina, olivat kuuluja metsämiehiä ja surmasivat
kaikenlaista korvenelukkaa. Entinen _Risu-Jussi_, vanha erä-äijä,
saattoi kevättalvella valitella vieraalleen:

— Tänä talvena on tapettu viistoista peuraa ja karhu kuuvestoista...
ja lihat on syöty niin, että onko mitä vieraan etteen panna.

Kilvan perhosten ja karstusten kanssa risu-miehet ajelivat villipeuroja
ympäri villejä korpimaita. Kaatoivat he kerran yhdessä kivijärveläisten
kanssa koko peuraparven Kirvesjärven salmeen. Mutta kun Saunakylän
miehet pitivät Kirvesjärven seutuja omina erämainaan, he nostivat kovan
käräjäjutun peurantappajia vastaan. Lonttosen Jussi, Juoksuahon
Tammisten esituhva, tyytyi kyllä, kun sai pari peuraa palkinnokseen,
jopa rupesi rakentamaan sovintoa riitaveljesten välille. Mutta
saunamäkiset ajoivat asian loppuun asti, ja Viitasaaren käräjillä
annettiin riiteleville päätös:

    "Karhu on kiertäjänsä,
    hirvi hiihtäjänsä,
     peura sen, joka ampuu".

Näin risumäkeläiset saivat pitää peuransa, ja Lonttosen tuhva oli
heidän kanssaan tämän jälkeen aina hyvissä väleissä.

Saivat entiset eräturat monesti hiihtää komean hirvenkin kintereillä.
Leveillä koivuisilla tai mäntyisillä _suksillaan_ miehet mennä
kahistivat työnnellen _kaksin sauvoin_, ja sauvojen alapäässä oli
puinen, pyöreä, koveropohja _porkka_. Sukset olivat kyllä hyvin
liukkaat, sillä niitä oli kevätpäivän paahteessa tervalla voideltu ja
hiottu rasvaisilla kalansuolilla, niin etteivät ne enää tarvinneetkaan
muuta voitelemista. Ja vitsaisella _mäihystimellä_ pysyi suksi
hiihtäjän jalassa kiinni.

Suuri hirvi oli komeinta antia metsänemännän aitasta. Varsinkin
syksyllä, kun hirvi oli kesän kuljeskellut rehevissä lehtometsissä ja
hyllyvillä nevoilla, oli sen lihava ruho köyhälle korvenraatajalle
parasta talven eläkettä. Kaikkein parhaita erämaan herkkuja olikin:

    "Hirven huuli,
    peuran kieli,
    matteen maksa
     ja hongan oksa".

Mutta talvella, kun hirvi nälissään joutui jyrsimään puuta ja
puunparkkia, sen liha muuttui huonomman makuiseksi. Kelpasi se silti
kyllä metsäläiselle, jopa oli hyvääkin. Erämies joutui täyteen
pyytöintoon, kun vain huomasi hangella sen aikamiehiset jäljet taikka
näki tumman jättiläisen harppovan valkoisessa erämaassa. Näytettiin
vanhalle yliperäläiselle joskus sellainenkin komea korpinäky, että
kahdeksan suurta kyrmyniskaa metsäläistä, muutamat korkeilla sarvilla
kruunattuina, ylpeästi mennä haarikoi pitkin aavaa, lumista
nevanselkää. Iänikäisen pyytömiehen veret tämä näky nosti ihan villiin.

Kuulut Risumäen miehet sekä vanhat jylhäset hiihtivät monesti myös
hirven kintereillä. Tuli kerran kevättalvella Jylhän Karhu-Matti
etsimään Risu-Jussia hirvenajoon. Oikeaan aikaan ukko tulikin.
Risu-miehellä oli kohta nälkä ovella, ainakin ensi sanoiksi piti Jylhän
karhuturalle todistaa:

— Viistoista peuraa on tapettu, karhu kuuvestoista. Lähemmä nyt
ajamaan hirveä!

Lähtivät turat korpeen, saivat suuren sarvipään ajokkaakseen ja
kannustivat sen kantapäillä _kolme vuorokautta_, tyhjä eväskontti vain
hartioilla keikkumassa. Vanha, sitkeä metsänvaltias laukkoi omia
kotikorpiaan vetäen miehiä perässään yli valkoisten nevojen ja halki
huurteisten korpien. Mutta yhtä sitkeät ajomiehet olivat myöskin
kotitanterillaan ja painoivat perässä kuin viholliset. Ei ollut ajajien
kontissa evästä, mutta ei saanut ajettukaan syömärauhaa. Nälkä häntä
ahdisti, ja nälkä kurni miestenkin sisuksia. Mutta nälkäisten
korpelaisten edellä juoksi höyryävä liha ja lämmin veri pitäen uupuvan
miehen väkisinkin suksien mäihystimissä. Näin mennä rähjättiin monet
nevat ja monet kankaat ja ryteiköt, käytiin kaukana Lestinkin
erämaissa, Valvattien takana, palattiin taas takaisin kierrellen ja
kaarrellen, höyryten ja huohottaen, ja saavuttiin viimein samoille
saloille, mistä oli lähdetty. Loppua tehden metsän sarvekas otus
kahnusti edellä, ja viimeisin voimin pyytömiehetkin kaahasivat perässä.
Kuusjärven taakse kun jouduttiin, niin jo vihdoinkin päästiin pyssyä
käyttämään. Risu-Jussi ampaisi ensimmäisen panoksen, mutta se sattui
huonosti. Jylhän tura työnsi kiireissään kaksi mittaa ruutia putkeensa
ja pamahdutti vasten hirveä, joka hätäpäissään laukkasi kohti
vainomiehiään. Mutta ukon ankara panos potkaisi taakse, niin että
suolatoosa, joka oli liivin rintalakkarissa, painui sijansa rintaan, ja
tura keikahti kuin tukki selälleen hankeen. Risu-Jussi vain ennätti
parkaista:

— Hirvi tulee päälles!

Mutta Matti makasi vain. Ja hirvikin samassa tupsahti turvalleen, sillä
turan ammus oli siepannut huulesta kuin nauriin lohkon ja mennyt sitten
rinnasta sisään sekä tullut ulos saparon vierestä.

Risu-Jussi luuli turan saaneen oikein kuoleman kolahduksen. Meni hän
kumminkin, nykäisi äijää rintapielestä ja huusi:

— Tokko ookkaa kuollut?

Matti havahtui ja pääsi henkeään huokumaan, kun suolatoosa repäistiin
irti rintakolostaan. Saattoi hän ökistäkin:

— En minä kuollut oo...

Kiireesti Risu-Jussi hyppäsi hirven luo, viilsi puukolla kurkun auki ja
huusi turalle:

— Tule juomaan hirvenverta... jos kykenet!

Matti kömpi kinoksestaan ylös ja mennä kahnusti saaliin luokse, joka
suurena tummana kasana vieläkin koipiaan nytkien maata retkotti
valkoisella hangella. Kuusi kourallista mies särpi lämmintä verta, joka
solkenaan virtasi kurkusta, kun vain avasi Risu-Jussin aukkoa.
Vuoro-vuoroon nälkäiset ukot siinä aukoivat ja sulkivat veristä läpeä
kouraisten punaista leppää suuhunsa. Ihan koko olennossaan, josta veto
jo oli kokonaan lopussa, ukot tunsivat, kuinka elämää antava voima
metsän sortuneesta valtiaasta siirtyi heihin, voittajiin. Suuri olikin
tämä metsänmies, joka kolme vuorokautta oli jaksanut lennättää
perässään koko seutukunnan parhaita erämiehiä. Kun turat rupesivat
saalista nylkemään, niin Risu-Jussi, iso ukko, hirven mahalla
seisoessaan tuskin saattoi nostaa jalan suoraksi.

Kun turat olivat saaneet kyllikseen hirvenverta, he kohta taas olivat
entisiä äkäisiä korvenäijiä. Uskalsivatpa ukot astella Kuusjärven
taloon, jossa pappi parhaillaan piti niin kovia lukukinkereitä, että
niitä parhaatkin vaarit kauhistuivat. Mutta Jylhän Matti, naama
vieläkin sekä kourat hirven veressä, asteli oikopäätä tuvan perälle,
papin pöydän eteen ja vetäisi vyöstään verisen hirvenkorvan, viskasi
sen pöydälle ja kysyi papilta:

— Tunnekkos tuota?

Kaikkein mahtavin metsäläisten suuressa joukossa oli kumminkin karhu,
ja kaikkein parhaat miehetkin tarvittiin sitä vastaan, niinkuin suuret
Jylhän turat, tuima Risu-äijä ja Mehtä-Porasen kovat korpelaiset sekä
Karhunpiilon ukot Lestillä ynnä Urpilaiset Kivijärvellä.

Olikin kovilla metsänkävijöillä kiistakumppaneita, sillä ennenvanhainen
karhu piti näitä suuria saloja parhaina perintömainaan. Täällä olivat
hänen edesmenneet tuhvansa asuneet ja möyrineet kusiaismättäitä, täällä
hänkin sai mielin määrin möyriä ja mellastaa. Ja näin vanha korvenäijä
tekikin, penkoi kaikki kangasmättäät, kaiveli lahokannot, poimi
nevoilta muuraimia ja ahmi marjoja mättäiltä ja sitten vihelteli vain.
Saattoi äijä toisinaan kiukkupäissäänkin hyppiä, paiskoa kantoja ja
karjahdella sekä puhallella kämmeniinsä niin, että vinkui, sitten taas
karjaista kuin vanha vaari karkealla äänellä: "Kokko kaar!" Voi
metsänukkojen kesken tulla joskus hurja tappelukin. Kinnulan tura kuuli
kerran metsässä kamalaa jyminää ja karjuntaa. Kangas vain kumisi ja
ryski, niin että äijä luuli sotaväen olevan tulossa. Hongan takaa ukko
peloissaan kurkisteli ja näki, kun kolme kontiota mennä jymisti pitkin
metsiä. Suuri akkakontio kyökytti edellä, minkä konteista pääsi, ja
kaksi porhoista ukkokontiota paukkasi perässä, hirveästi karjuen ja
tapellen keskenään. Kävi karhuvaari monesti varkaisin talonukkojen
jyväisissä halmeissa, tehden toisinaan pahat pilat, ja kun metsänukko
oikein äityi elämöimään, hän hyppäsi lammaslaumaan nutistaen parhaat
pässit ja emälampaat ruokapaloikseen, kävipä usein karjaankin kaataen
ja repien elukoita minkä ennätti. Pirttikosken takaisilla sydänmailla,
Pässikankaalla, karhu kerran hävitti yli kaksikymmenisen lammasparven
niin tarkoin, että vain yksi ainoa pääsi kotiin huutamaan surkeutta.
Möttösen kylän äärellä, suuren rämäkön tiheässä metsikössä,
metsänisäntä usein vihelteli, vieläpä kerran keskellä parasta päivää
tappoi Möttösen miniän lehmän ja hautasi Luusaareen. Mutta kun Möttösen
vanha Riitta-Liisa meni lehmänraadolle ja siellä pyllötti metsään käsin
kolme vuorokautta, karhu niin häpesi, että käsi silmillään pakeni pois,
eikä tullut rämäkölle kolmeen vuoteen.

Vanha, ruma noitaämmä saattoi näin kyllä kovan karhun karkoittaa, mutta
tavallinen syntinen sai häntä aina ajatella suurella pelolla ja
vapistuksella. _Karhu_ tiedettiin kyllä olevan hänen oikea isiltä
peritty huutonimensä, mutta nimittelipä vain metsän pihkasilmää
karhuksi, hän helposti suuttui ja tuli tavattaessa yhdeksää askelta
lähemmäksi. Parasta oli sanoa _mehtäläiseksi, metalliseksi ja metän
elukaksi sekä kontioksi_, ja kaikkein parasta nimittää niinkuin
ikivanhat turat, _kouvoksi_. Kova Risu-Jussi, vaikka oli niin peloton
mies, että kykeni ottamaan hengen karhulta, puhui vain _kouvosta,
kouvonpojasta ja kouvonpesästä_. Kumminkin karhu, _kouko_, oli
Risu-turan ankarin metsällinen vastamies. "Kouko teijät kottiin
ajakoon!" manattiin joskus vihapäissään, kun karja ei aikoinaan
ruvennut palaamaan metsästä. Tämä oli kovin mieletöntä manaamista,
sillä kouko kyllä kehtasi tehdä niinkuin kehoitettiin. Olipa
metsäläinen niin äkäinen, että kosti karjalle, jos talossa kovin
suosittiin karhuntappajia. Kun Juoksuahon Erkki kerran laski Risumäen
karhunajajat tupaansa yökaudeksi, niin jo seuraavana kesänä kontio
kaatoi melkein koko karjan, kaksi päätä vain jätti, viisi vei.
Juoksu-Erkillä ei ollut muuta neuvoa kuin kirvestää tappokentälle
hongankylkeen risti ja puumerkki ja mennä Risumäkeen valittamaan
talvisen kestityksen surkeita seurauksia. Näinpä oikeat ukot eivät
laskeneetkaan karhumiehiä yöksi tupaansa, vaan metsäläisen ajajat
saivat, jos halusivat, mennä saunaan kellettelemään, elleivät jääneet
korpeen rakovalkealle.

Näin ankara metsänmies saattoi olla, ja vielä vähemmin hän kärsi
itseään pilkattavan. Hietalan Jussi, Kinnulan mies, oli niin mieletön,
että ilvehtien nosteli kuolleen karhun saparoa ja tiiraili toisella
silmällään. Mutta pian tuli Jussin silmä niin kipeäksi, että oli
melkein mennä. Ja niin kova voima metsänukossa oli, että ihminen
korvessa liikkuessaan tunsi jo kammoa ja pelkoa ollessaan kouon
lähellä, vaikkei pahaa vaaria vielä näkynytkään. Jos se näkyi taikka
kuului, sitä suuremman kammon se herätti. Kun kontio rytki halmeen
aidan takana metsässä, tuli Kinnulan Puras-ukkoon niin paha paino, kipu
ja kankeus, ettei hän tahtonut päästä minnekään.

Mutta monesti koetellut kovat karhuturat eivät pelänneet eivätkä
tunteneet kammoa, vaikka olivat kontion kanssa joskus ihan
käsirysyssäkin. _Mehtä-Porasen_ Antti Vareksen perillisetkään eivät
säikkyneet metsänäijän perillisiä. Kaksin, kolmin koirin korpitalon
miehet monesti liikkuivat pitkin erämaita, ja ankara meteli vaelsi aina
heidän matkassaan. Koirat haukkuivat tavan takaa, lintuja pudoteltiin
puista, poimittiin niitä ansoistakin, ja monta muutakin metsänelukkaa
päästettiin päiviltä. Mutta kun satuttiin päämetsäläisen kanssa
samoille mättäille, tuli täysi korven tappelu, pyssyjen pauke ja
koirien ärhentely ja kontion kamala karjunta. Korpi siinä tavallisesti
menetti taas miehensä, ja kun Mehtä-Porasen vanha tura sitten asteli
kirkonkylään, oli hänen kontissaan metsänterveisinä pappilan emännälle
suuri musta karhunkontti.

Yhtä kovasti kävivät kontion kimppuun _Risumäen_ miehet, vanha
_Risu-Jussi_ kaikkein kiivaimpana ja sitten joukossa jo _Risu-Penna_,
Jussin poika. Kaksin, kolmin koirin hekin kiertelivät metsiä, kaksi
koiraa karhunhaukkuna, kolmas lintuja varten. Ja erämaat ajettiin
ympäri aina Karstulaa, Kivijärveä ja Lestiä myöten. Kovia
karhuntappajia olivat myös _Vasamäen_ veljekset, samat vanhauskoiset
noitaturat, jotka kerran rymähdyttivät mäelleen tavattoman
asuinrakennuksen. Pelkäämätön karhupekka oli myös _Hovilan Antti_
Salamajärvellä. Ainakin hän kerran, kun kontiota ammuttiin pesään eikä
ruvennut sieltä mitään kuulumaan, konttasi aukosta sisään katsomaan,
mitä siellä tehdään. Nuora vain sidottiin Antin koipeen, kuten
ennenvanhaiselle hölmöläiselle. Mutta miehellä ei ollut hätää:
vainajana metsänukko maata retkotti kotipahnassaan. Eikä mitätön mies
ollut Kinnulan _Vihta-Jussikaan_, jolta karhunajossa kontio kuoraisi
päänahan luuta myöten pois, niin että kallo komotti valkoisena kuin
koivun kääpä.

Mutta _Jylhän_ miehet, isot ja äkäiset, suurikurkkuiset metsämäen
turat, olivat kaikkein kiukkuisimpia karhumatteja. Risu-miesten kanssa
he monesti yksissä lähtivät kontionpesää kornaamaan, tapellen sitten
korvenisännän kanssa verissä päinkin. Mutta monta kertaa jylhäset
ajoivat metsäläistä vain omin voimin. Mainioin Jylhän erämiehistä
oli vanha _Karhu-Matti_, Samulinpoika, joka viime vuosisadan
alkupuoliskolla piti koukoja kovilla. Kahdeksantoista karhua sanotaan
Matti-äijän kaataneen, Viita-Jussin kanssa kerran niinkin valtavan
metsäläisen, että sen lihat painoivat 18 leiviskää, ja ylystä tuli
kaksi leiviskää. Tämän metsänäijän ukot kohtasivat aivan sattumalta
hiihtäessään metsonsoitimelle mukanaan vain Aapa Jylhän takomat
lintupyssyt, niin pienireikäiset että kuula katosi hyppysiin,
peukalonpään ja etusormen puristukseen. Kun miehet metsässä mennä
kahnustelivat, Jussi edellä, Matti perässä, karhu äkkiä kapsahti ylös
Jussin suksien alta, niin että hiihtäjä keikahti nurin, saaden pyssynsä
lunta täyteen.

— Lataa pyssy pian uudestaan! Matti komensi ja pikkureikäisellään
pimahdutti otusta rintaan. Sitten tura heitti aseensa Jussin
ladattavaksi ja taas toverinsa pyssyllä piukaisi päälle hyökkäävään
kontioon pikku marjan, ja vielä kolmannenkin kerran napsahdutti jälleen
omalla luodikollaan, Jussin yhä hosuessa latausmiehenä. Silloin
karhuparka jo totteli ja kuukahti kynsilleen. Tottumaton Viita-ukko
aikoi heti mennä sitä nykimään, mutta Matti karjaisi:

— Älä mene! Peräkarvat liikkuu!

Metsänmies kapsahtikin kantapäilleen, loikaten Jussin suksien
kannoille, niin että ne rätkähtivät poikki. Ei ennättänyt mies edes
puhaltaa suustaan vanhaa karhumanausta, jota pahimmankin metsäläisen
täytyi totella:

"Älä tule miehen päälle!"

Mutta äkäinen Karhu-Matti oli aina valmiina. Piukahti taas
pikkureikäinen, ja karvas pippuri upposi karhun kainaloon. Siihen
täytyi metsänmiehen tyytyä ja sortua hangelle.

Kuulu ja peloton mies oli Jylhän vanha Matti. Kun hän 85-vuotiaana
kuoli 1865 ja haudattiin, niin itse pappikin saarnasi ja luki tuhvan
elämäkertaa sekä sanoi:

— Siinä se nyt makaa se mainio karhuntappaja.

Isä-Matti meni, mutta poika-Matista tuli Jylhän toinen _Karhu-Matti_,
joka miltei yhtä kovana miehenä kuin isäkin hiihteli turan latuja,
karhoten monet metsäläisen pesät ja nitistäen niiden eläjiltä hengen.
Monesti ukolle unessa ilmoitettiin kontion talvinen rytö, niin että hän
tiesi jo lähtiessään mistä päin metsällistä on etsittävä. Neljä, viisi
koukoa Matti näin käsitti ja surmasi.

Mutta oikeita metsän möyryjä olivat Lestin _Karhunpiilon_ miehet,
rumat, törkeät turat, jotka kyllä tohtivat käydä kiinni suurimpaankin
kontioon. Olivat ukot suurta sukuakin, kuulun Kinnulan urohon, Lassi
Urpilaisen, jälkeläisiä, ja metsänkävijöitä monessa polvessa. Vanhat
turat, Parta-Kustit, Matit ja Juhat, olivat rautakaarisella
perintöjousellaan ammuskelleet peurojakin. Isältä vanhimmalle pojalle
oli jousi järjestään joutunut, mutta niin oli pojasta aina polvi
pehmennyt, että jokainen perijä jousen saatuaan oli ensi töikseen
käyttänyt kaaren pajassa ja ohentanut jaksaakseen sen jännittää. Oli
miehillä toinenkin perintökalu, tukeva karhukeihäs, joka kyynärää
pitkine rautaisine terineen oli julma ase miehen kädessä, kun hän
ryhtyi tappelemaan kontion kanssa.

Lestin kaukaisessa peräkulmassa, Perhon ja Kinnulan rajoilla,
Karhunpiilon möyryt asuivat. Siellä, kalaisen Lehtosenjärven niemellä,
oli oikein suuri savupirtti, jossa ei paljon jumalanviljaa nautittu,
mutta vain mustaa metsänviljaa, vedenviljaa ja karjanviljaa sekä
karkeaa petäjäistä. Pieni äijä oli Karhunpiilon vanhin, Juha-tura,
mutta paksu ja väkevä, ja niinkuin vanhalla Jaakopilla, oli hänelläkin
kahdesta akasta kaksitoista poikaa, kaikki samanlaisia metsäkörrejä.
Kävi mökä erämaissa, kun miehet siellä liikkuivat sekä kontioiden että
petäjien kimpussa, milloin nylkien mustaa metsäläistä, milloin kettäen
petäjänkylkeä. Oli miehillä aina matkassa suuri, harmaa koira,
_Loukas_, joka oli niin äkäinen, että saattoi hyökätä karhunpesäänkin
ja repiä, niin että paljas läikkä paistoi kontion selässä, kun se
kuopaisi hangelle. Ja kun miehiltä sattuivat metsässä pyssynluodit
loppumaan, napsivat he hurstimekoistaan tinanappeja, takoivat
niistä kuulamokaleita, työnsivät isoreikäisiinsä ja paukuttivat.
Karhunhampaita ja -kynsiä ukot tallettelivat vahvoina taikakaluina ja
karhun väkevää sappea jo he poikasina olivat nautiskelleet luontoaan
nostaakseen, ja isämeitänsä he joskus lopettivat sanoihin: "Mutta
päästä meitä pahasta". Näinpä korpijärven rantalaiset olivatkin
sellaisia ukkoja, että karhun täytyi heitä totella. Kun vain tura
ärjäisi pakenevalle karhulle: "Älä jätä!" niin se heti pysähtyi, ja
kääntyi kohti, kun karhunpiilolainen karjaisi: "Käänny päin!" Monta
koukoa metsäperän miehet kaatoivat, väliin kaksin, kolminkin samasta
pahnasta.

Henkensä kaupalla vanhat turat monesti saivat tapella kontion kanssa,
ennenkuin saivat hänet nujerretuksi. Mutta sitten he pitivätkin
metsänvaarille komeat _hautiaiset_ niinkuin ainakin ison talon
isännälle. Mitä isompi metsänmies, sitä komeammat piti saada pidot.
Koko kyläkunta asteli _peijaistaloon_, mihin metsänvainaja oli ajettu.
Siellä oli miehille tarjona parasta metsällistä ja vielä viinaakin.
Karhun pää, kämmenet ja sydämykset sekä munuaiset oli pantu isoon
karjapataan ja keitetty tavaton _rokka_, ohranryyneillä suurustettu.
Oli vielä paistettu kontion väkevää, mustaa lihaa, oli rasvaista
ylystä, joka paksuna läskisenä vuotana oli vetäisty äijän selkäpiistä
ja pantu suolaan. Sai siinä nälkäinen kylänmies taas kerran vatsansa
täyteen oikeata metsällistä, tummankeltaista ylystäkin, joka oli
makeampaa kuin läski. Ja viinaa juotiin aina vähän päästä. Kivijärven
Varesmäessä oli peijaispöydällä ollut vanha karhunkallo, josta oli
ryypitty viinaa, ja tämä oli ollut oikein juhlallista. Kaikki olivat
siitä nähneet ja tietäneet, kenenkä muistoksi peijaisia pidettiin. Oli
laulettu pitkä virsi vainajan kunniaksi, laulettu kuinka koukokin kyllä
ryyppää viinaa, kun vain tarjotaan. Vanhat Jylhän ukot nakkelivat
ryyppyjä napulla suuresta kupariastiasta, tullen lopulta niin hyvälle
luonnolle, että hyppivät ja tanssasivat vain. Kasvoi komea
_karhunpäämänty_ kartanon takana Kangaspellolla, ja sen juurelle turat
astelivat remuten, sileäksi kaluttu karhunkallo itse Karhu-Matin
kainalossa. Siinäkin vielä, vanhan petäjän tyvillä, vanha Matti kallo
kainalossa hypähteli ja lauleli:

    "Huppili lii lii lii,
    Huppili lii lii lii..."

Metsän vainajan _maahanpaniaisia_ turat siinä tanssahtelivat. Ja sitten
kohotettiin karhunkallo männynoksaan. Mutta pian taas pääsi pyssymiehen
pyytöluonto valloilleen. Haettiin isoreikäinen ja ruvettiin kilvaten
ampumaan puuhun pantua kalloa. Kuudenkymmenen akseleen päästä
vuorottain mies mieheltä tähdättiin ja pamahdutettiin niin monesti,
että saatiin sattuma. Täytyi väliin kahteen kertaan käydä miesten rivi,
ennenkuin remuavasta joukosta lähti osuva kuula.

Iloisella luonnolla lähdettiin kontiovainajan viimeisestä maallisesta
kodista, ja parhailla vierailla oli matkassa mustaa metsäläisen lihaa
ja mustankeltaista ylystä kotiväellekin maistiaisiksi.

Kalpea kallo jäi männynoksassa killuen kertomaan ohitse kulkijoille ja
taivaan tuulille korpitappelusta ja sen iloisesta loppujuhlasta.
Saattoi samassa puussa olla jo entisestäänkin samanlainen metsänkallo,
toinen ja kolmaskin vaalennut voitonmerkki.

Talon ja talonmiesten kunniapuuna ja metsänvaarin merkkipuuna
karhunpäämänty kohosi kartanon tauksilla. Jokaisen vanhan karhutalon
merkkipuuna se nähtiin. Jylhän lähettyvillä, järven rannalla oli
entisaikaan niin iäkäs kontiopetäjä, että siitä löydettiin rautainen
nuolenkärki, jolla aikoinaan lienee ammuttu oksaan ripustettua kalloa.
Toinen petäjä saatiin sen jälkeen Kangaspellolle, ja siinä oli
entisaikaan monta kalloa. Tämäkin, tyveltään yli kolmikyynäräinen
rutimo, on jo sortunut maahan. Iso petäjä oli ennen Mehtä-Porasen
riihen luona, ja petäjän oksien tynkiin oli pistelty karhunkalloja.
Kuusjärven miehillä oli mäenlaidassa karhumänty kalloineen, ja
Kivijärven Varesmäen mäkirinnassa nähtiin komea kallopuu, samoin
Talviaisten kartanolla sekä Kinnulan Hakkilassa.

Mutta Vasamäen vanhoilla tietäjäturilla oli kaikkein komein
karhupetäjä, lyhyt ja paksu taarikkamänty, karsittu aina lakkapää
latvaan asti, latvankin alta vielä kolmea korttelia paksu. Vain muuan
oksantynkä oli rungon kyljessä, ja siinä valkea kallo irvistämässä.
Mäen rinteessä, noron puolella, se seisoa törötti kuin ylpeä
tuuheahattuinen talon ikätura. Mutta Vasamäen poika keikahdutti komean
puun kalloineen nurin, vaikka vanhat ukot kielsivät ja varoittivat:

— Vielä saat siitä muiston, jos sen kaa'at!

Saikin poika muiston. Päätä rupesi pian ajamaan, ja ajoi toisen puolen
aivan surkeaksi. Ja vanhat sanoivat:

— Näit nyt! Se oli vanhojen turien karhunpäämänty... mahoit antaa
sille rauhan.




TERVANTEOSSA


Oli vanha erämaa muutakin kuin Tapion kansan suuri kotitanhua.
Metsänriista oli kyllä hyvää ja tarpeellista ajallaan, mutta kun
nälkäinen yliperäläinen pääsi kirveineen ja kolorautoineen metsään
jyrsimään petäjänkylkeä ja siitä tervaa puristamaan, niin silloin hän
vasta virkistyi elämään. Suuret loputtomat männiköt olivat entisen
erämaalaisen eloaittana, ja petäjän tumma elämänneste oli hänenkin
elämännesteensä.

Vanha yliperäläinen ihan eli petäjänvoimalla. Monesti hän söi männyn
karkean kuorenkin hyvänä herkkunaan, ja tervalla hän vaihtoi jauhoja
petäjän mauksi ynnä suolaa saadakseen suurukseensa miestä pystyssä
pitävän karkeuden. Kumiseva kangaspetäjikkö ja rämemännikkö on monen
ukon houkutellut erämaan asukkaaksi, ja musta, karkea petäjäinen sekä
tumma, väkevä terva on pitänyt kohdallaan taloa ja talon kansaa.

Mäkimännyt vain paistoivat alastomina mökin ympärillä, tervahauta
haikusi lähipuron varrella, ja haudan musta muju puskeutui putkesta
ukon tynnyriin. Näki tämän vanha arvoituskin ja pani talteen:

    "Eilen meillä härkä tapettiin:
    sarvet lyötiin kankaaseen,
    nahka syötiin viilin kanssa,
    liha poltettiin tulessa,
     veri vietiin Viipuriin".

Suomenselän suurilla ylämailla oli metsiä loppumattomiin. Siellä leveni
koko maailman korpi komeata kangaspetäjää, sitkeätä rämäkkömäntyä ja
oksaista räkämännikköä sekä suurta harmaata kelohonkaa, palokankaan
vanhaa turaa, joka oksiaan ojennellen tuulessa natisi ja huojui. Ja
nämä laajat metsämaat olivat vielä aivan jakamattomat, enimmäkseen vain
Tapion hoidoissa olevia ikikorpia, joihin kuka tahansa sai mennä mielin
määrin elämöimään. Vain muutamat vanhojen alkuäijien jälkeläiset,
niinkuin Kyyjärven Pölkit, Karstulan vanha Suohokka, Kivijärven
Kotilainen, nimittelivät omikseen isiensä valtaamia erämaita.
Ihmissukua täällä suursalojen mailla asui kyllä vain harvassa. Mutta
tämä vähäväkinen korpikansa ei saanut vain kaksin Tapion kanssa hallita
perämetsiään.

Kuuli rantapuolen ukkokin, joka oli jo omat männikkönsä korventanut
kuiviin ja ajanut kaupungin porvarille, ylimaiden suuresta
metsärikkaudesta. Ja ahnas alamaalainen sonnusti itsensä ja ajaa
kahnusti kaukaisiin ylimaihin. Kohta siellä hänenkin kirveensä paukkui,
ja taas tervahauta tuhnutti savua ja hajua koko korven täysin.
Niinkuin ennenmuinoin etelän hämäläiset kävivät täällä kesäkausin
riistoretkillään, niin sitten vuorostaan rantapuolen väki rynkäsi
lännestä käsin, kaataen maahan kokonaisia männiköltä. Samoin kuin
hämäläiset ylpeästi vain tulivat ja menivät, niin myös tervankäristäjät
tekivät tänne ainoastaan ajoittaisia saalistusretkiä, tulella
korventaen metsänpuut ja kylmästi jättäen jäljilleen raiskatut kankaat.
Aina Karstulan, Kivijärven ja Kinnulan saloja myöten alamaiden
tervaukkoja joka vuosi nousi koluamaan ja savustamaan. Vanha väki
muistaa vieläkin tarinoita muinaisista tervanpolttoretkistä, samoin
kuin monet haudat ja hautapaikat nimineen niistä kertovat.

Soinin ja Alajärven mäkisissä perämetsissä möykkäsivät Evijärven,
Lappajärven ja Kauhavan miehet, Purmonkin ruotsalaiset, muutamat
ulottaen retkensä aina Multian sydänmaille. Kyyjärven Pölkkien
erämaissa sekä Kivijärven metsissä lappajärveläiset kävivät monet
kerrat petäjää korventamassa, ja sanotaan näillä sydänmailla aikoinaan
lapualaisten ja nurmolaistenkin liikkuneen. Perhon ja Halsuan suuria
männiköitä nylkivät ja korvensivat parhaastaan Vetelin ukot, nousten
syvimpiin sydänmaihin ihan köytenään. Perhon kankaat ovat vielä täynnä
Vetelin ukkojen nimillä ristittyjä vanhoja hautakuoppia. Osuivat tänne
myös jotkut Evijärven, Kaustisen ja Alavetelin ukot. Mutta Lestin
kaukaisille mäntykankaille, Kinnulan rajoille ja Kinnulan maillekin
nousivat Lampin isännät, Kannuksen, Kälviän ja Kruunupyyn tervaturat
sekä lohtajalaiset monin kymmenin miehin, neljättä kyynärää pitkin
rumilainkin Hellevistä.

Pitkä matka alamaalaisilla oli tervametsiinsä, mutta sitten he
kaatoivat mäntyä kuin mielettömät ja rakensivat tavattomia hautoja.
Varsinkin Lappajärven ukkojen sanotaan sekä Soinin metsissä että Pölkin
petäjiköissä rymynneen kuin metsänpeikot. Saukkolahden hauta oli jo
satojen tynnyrien tervakattila, Heinäsuon maakumpu työnsi 400 tynnyriä,
samoin Honkilahden hauta, ja Pajulammen panos puski mujua, niin että
laskumiehet olivat läkähtyä. Mutta kaikkein mahtavimman maakuopan
muutamat lappajärveläiset rakensivat yhteisvoimin Koirapuskaan
vedättäen sen äärelle 200 syltä tervaksia ja varaten viereen 600 tyhjää
tynnyriä odottamaan. Vanhat tervaantuneet tuhvat siinä itsetietoisina
keittomestareina kyökkäsivät, ja tervaputken suun alla ammotti valmiina
tavaton, kuusitynnyrinen amme. Kun aika tuli, avattiin tappi, mutta
tervaa ei tullut, vaikka ammennusmiehet kiulu kourassa seisoivat ammeen
ympärillä. "Antaa pi'in sulaa!" keittomestari vain sanoi ja pisti tapin
kiinni. Mutta sitten yhtäkkiä puhkesi putken vierusta, ja tulista
tervaa alkoi työntyä kuin torvesta täyttäen ammeen ja tulvien
metsäänkin. Tuli lappajärvisille tulinen ja tervainen temmellys
Koirapuskan haudalla. Kiuluilla, ropeilla, kupeilla ja kourillakin
koukittiin ja kahmaloitiin männynviljaa ammeesta ja ammeen vieriltä ja
työnnettiin tynnyreihin, kuka kunnekin ennätti. Kuukahti siinä
häsäkässä jo muuan tervakoura ammeeseen päälleen tukehtuen ja palaen
kuoliaaksi. Mutta siitä ei ennätetty huolia, täytyi vain tapella tervan
kanssa. Satoja tynnyreitä Koirapuskan valtavasta keittokummusta
saatiin, vaikka ainakin kolmasosa valui kankaalle, pilaten ja polttaen
korpea kymmenin sylin, niin että kaikki ruohot, pensaat ja puutkin
kuolivat.

Alamaan tervamiehet saivat aina vuosittain tulla ja mennä, mutta
yliperäläiset olivat metsissä aina kotonaan ja valmiina tervan tekoon.
Suomenselän asukkaat valtasivat takamailtaan männiköitä toisensa
perään, savuutellen toinen tällä, toinen tuolla sydänmaalla. Miehet
kopsahduttivat kankaalle vain metsäpirtin, loivat hautakummun, ja näin
oli omistusoikeus taattu. Myöhemmin saapunut sai katsella toista
männikköä sekä merkitä sen metsäpirtillä ja haudanteoksella. Jokaisella
vanhalla talolla oli sydänmaalla oma _suuntansa sekä hautapiirinsä eli
hautavistinsä_, eikä toinen enää pyrkinyt toisen valitsemalle paikalle.
Suunnan päämies paiskoi metsässä kuin ainakin omassaan kaataen mäntyä
ja rakennellen hautoja toisensa jälkeen. Liittyivät ukot monesti
yksituumaisesti rakentamaan suuria yhteishautoja. Manttaalin mukaan
vain asteli miestä männikköön, pienestä talosta mies tai pari, puolta
isommasta kaksi tai kaksi paria, ja sen mukaan jaettiin sitten
tervantulokin. Itse Lestin pappikin kärvensi tervaa yksin neuvoin
Lapin lautamiehen kanssa. Perhon Yrttikoskelainen rakensi Vetelin
Tunkkarin kanssa yhteishaudan Näätäsalmeen hakaten ja ajaen puita
kumpikin tasavoimin. Tunkkari ajaa poukotti kiintopenkkisellä
_pankkareellä_ pieniä puita, ja Yrtti-ukko taas irtopankkaisella
_roukkoreellä_ kiskotti kaikki isot rungot, 13-14-tuumaisetkin
kolopetäjät, yhden kerrallaan. Juoksuahon vanha ukko rakensi Kantasten
turan kanssa Pirttikankaalle yhteisen tervakattilan. Juoksu-Erkki ajeli
hyvällä hevosella, ja Kantasten turan ajokkaana oli kuusivuotias
kirjava sonni. Kilvaten ukot työskentelivät, koettaen kumpi enemmän
ennättäisi päivän mittaan. Kantasten tura löi sonniäijälleen tavattoman
kuorman, ja juhta vetää junnasi sen perille kuin mies. Juoksu-Erkin
ajokas ei saanut liikkeellekään sellaista puukasaa, mutta se sen sijaan
kuljetti kuormansa nopeasti haudan äärelle, ja sitten Juoksu-ukko
kiidätti juoksujalkaa noutamaan toista panosta. Turan sonni taas mennen
tullen junnasi samaa tasaista tahtiaan. Jos tura rupesi jutoaan
juoksuttamaan, se tuli heti vetelälle ja pilasi tien.

Keväällä, toukokuun alkupuolella, kun maa jo alkoi ajautua kesäkuntoon
ja petäjänkylki lämmetä, niin että se oli _saullaan_, ja kuori
irtautui, erämaalainen lähti tervasmännikköä _kolomaan_. Koko talon
pystyvät miehet ja naiset, jo viisitoista vuotiaista tyttäristä alkaen,
astelivat raskaine _riippeineen_ perävilkkaa sydänmaalle. Isosta
talosta lähtikin iso väki. Sillä talo pysyi pystyssä sitä vankemmin,
mitä enemmän siitä omaa miestä ja naista saattoi painua tervantekoon.

    "Mies mehtään menee,
    Selkä silmiä täynnä",

vanha arvoitus pani merkille katsoessaan konttiselkäisen joukon
korpivaellusta.

Mutta tämä tervakansan korpivaellus oli raskas ja vaikea vaellus.
_Keväthölseet_ olivat juuri pahimmillaan, villivedet rojottivat
valtoinaan suurilla nevoilla, ja kaikki metsäpurot vetivät vettä aivan
läkähtyäkseen. Metsien hanget sulivat humahdellen yhä vain lisäten
tulvaa. Tervametsään menijät saivat vuoroin kahlata kylmiä kevätvesiä,
vuoroin sotkea sulavia hankia, niin että jalat olivat polvia myöten
märkinä. Eikä auttanut siinä voivotteleminen, nälänpakko painoi
pahallekin taipaleelle. Mutta kun terva-jylhästen tuima mies, ollessaan
maanantaiaamuna veljensä kanssa menossa puita kuorimaan, sai koipensa
kosteiksi, hän ärähti:

— En kastele jalkojani!

Ja mies tarpoi takaisin, tappoi härän, kuori nahan, karvaroi ja
parkitsikin sekä kuraisi pitävät pieksut, ja sitten vasta lähti
vetiselle nevamatkalle.

Entiseen aikaan, kun metsiä oli valitenkin, kuorittiin vain
_kangasmäntyä_, riisuen alastomiksi kokonaisia saloja. Vanhat turat
vetelivät paljaiksi niinkin valtavia metsännapoja, että yhdestä
_kolopuusta_ tuli kokonainen kuorma, ja tervaksien latvoista voitiin
vielä rakentaa asuintupa. Mutta myöhemmin jo täytyi astella nevojen
laidoille, _rämäkkömehtiin_ koluamaan ja pitelemään pientä sitkasta
_mäntyrässiä_, joka kasvoi vesiperäisten maiden valtapuuna.

_Kolorauvalla_, joka oli pitkän varren nokassa kuin viikate, miehet
nylkivät petäjän toisensa jälkeen paljaaksi niin ylhäälle kuin
ylettyivät ja niin alas kuin pitkävartisellaan voivat. Ja naisten
tehtävänä oli käyrällä, kaksipäisellä _pantaveittellä_, kolopuulta
toiselle kulkien, _painaa tyvi alas_ eli kuoria puu maahan saakka.
Ahkera mies ennätti päivässä paljastaa hyvästä metsästä parisataa
puuta, ja viiden miehen tyvet ehti oikein nopsa nainen nylkeä.

Yöt levättiin _hautapirtissä_, pimeässä metsäläisen asunnossa, joka
kankaan reunassa tervahaudan luona, vesipaikan vierellä yksinäisenä
kyhjötti. Se oli salvettu vankoista hongista, työnnetty törkyä pyöreän
hirren saumaan ja koirankaula-hulaaseen, lyöty multaa laipiolle, ja
kurikalla ja vaajoilla halotuista kelleksistä oli ladottu vesikatto
suojaksi. Ahdas _akkuna_, lautareikä, oli alhaalla sivuseinässä,
pieni _räppänä_perässä korkealla, ja ovi oli puunauloilla isketty
kokoon veistolaudoista, _sarantana_ reunaan puutapeilla naulattu
_kuusenkarahka_. Vitsalla ovi vain vetäistiin ja pantiin kiinni. Paljas
maapermanto oli pohjana, peräseinän vieressä leveä _lava_ makuusijana,
ja ovipielessä oli maakivistä kasattu _kiuas_. Oksahankaisia
kuusenrungon puolikkaita oli istuimina, _ränkkyinä_, sellaisiakin
suuria kelleksiä kuin Piilammen hautapirtin monijalkainen,
_satiaiseksi_ sanottu ränkky, joka oli niin leveä, että siinä Jylhän
Kalle hyvin saattoi levätä Korpeisen Kaisan kanssa. Haltia täällä
metsätalossaan enimmät ajat yksinään kuuhkaili ja tavallisesti
mielellään soi sijaa ihmisellekin, kun se osasi oikein tulla ja olla.
Täällä metsän ja haltian turvissa petäjännylkijä vietti viikkonsa vieri
vierin loikoen havuilla ja pahnoilla peitetyllä lavalla. Lämpöinen
haltian koti oli, metsän ja savun tuntuinen, ja lämpöistä tervakansa
tarvitsikin. Kastuneet ketineet, likomärät kengät ja jalkarievut
kaipasivat kuivaamista, vaimoisten ihmisten vaatteet varsinkin. Heidän
hameittensa helmat löpisivät ihan vetisinä, sukat ja kengät olivat
lumihyhmän pitelemät. Hankien puremat sääret ja paljaat polvet
kihelmöitsivät aivan punaisina, jopa lopulta kerrassaan kesimällä
loivat nahkansa. Nuorilta ensikertalaisilta tyttäriltä ja piikalapsilta
tämä monesti puristi itkun tuherruksen.

Ruokahoidot toimitettiin ulkona. Kivenrakoon, kannon alle vain
työnnettiin vipu, ruokapata pantiin tulelle vivun nokkaan, ja läpättiin
oikein hyvä ja venyvä puuro. Vieläkin Peltokankaan Maija-tummu
muistelee metsäpäiviänsä Suolasalmen tervapirtillä ja sanoo, että
osattiin siellä kyllä keittää ja syödä sekä puuro että mutti, eikä
mauksi tarvittu muuta kuin nälkää. Kun kokonainen korvenlaita oli saatu
riisutuksi, ja jokaisen männyn juurella rapisi ruskea kuorikasa,
työkansa asteli kotiinsa. Koko metsä jäi paljaana paistamaan ja
itkemään pihkaisia kyyneleitä kesäpäivän lämmittäessä. Mutta seuraavana
keväänä sama viikatemies ja pantaveitsen kantaja nainen saapui
uudelleen. Viikatteessa oli vielä pitempi varsi kuin ennen, ja vielä
korkeammalle kurotellen mies kynsi kuoren irti, jopa aivan ympäriinsä
kiskaisten vuoli pois viime keväänä heitetyn kapean _selän_. Naiset
nyrhivät selän tyvipuolen alas, ja petäjä paljastui parin sylen
mitalta. _Kaksivuotiset kolot_ näin heti vuoden kuluttua _jatkettiin_,
mutta _kolmivuotiset jatkettiin_ vasta kahden vuoden perästä.

Ja taas metsän männistö jäi puristamaan pihkaa sisuksistaan. Komea
kangaspetäjä kaihoksuikin päivän katsellessa, niin että verhosi pitkän
alastomuutensa pihkaisella peitolla, mutta rähjyinen rämäkkömänty,
mustan korvenrannan kasvatti, ei kovin paljoa perustanut eikä liikoja
vuodatellut, sitä kiukkuisemmin vain puristi pihkan tervaisiin
sisuksiinsa.

Tuli syksy, korven kolopuille tuli tuomionpäivä, ja tervamiehille
ankara talvinen työ. Kun köyri joutui, ja marraskuu pani maan jäähän,
ja Simo rakenteli sillat soille, tervantekijät taas saapuivat
metsäpirtille ja rupesivat kaatamaan kolopuita. Petäjä toisensa jälkeen
lyötiin maahan, iskettiin poikki, niin että vähän kuorimatontakin
runkoa tuli kuoritun jatkoksi, ja nostettiin kannolle asetetun
_niskasen_ varaan. Neljin, viisin viikoin kolmet, neljät miehet saivat
mäntyä kaataa ja kasata, ja sitten kun lumi laskeusi korpeen, toiset
miehet rupesivat hevosella ajamaan kolopuuta haudalle. Elettiin
lumisessa sydänmaassa, pimeänä sydäntalvena, oikeata korpelaisen
kotielämää. Aamulla, kun vähänkin rupesi päivä hämärtämään, mentiin
männyn kimppuun. Puuro vain oli jo pimeän aikana ennätetty kiehuttaa ja
syödä sekä savutella piipullinen kessuja. Käväistiin puolipäiväisellä
pistämässä perunoita tai muttia, ja sitten taas rehkittiin pimeään
asti, vielä pimeässäkin, kun ei enää saattanut hakata, raahattiin puita
kasoihin. Vahva puuro, vanhan turan keittämä, väännettiin iltaveroksi,
ja sitten pidettiin lämpöisessä korvenpirtissä pitkää iltapuhdetta.
Päre paloi seinänraossa kiukaan kohdalla, ja pirttikansa askarteli kuin
kotonaan puhdetöissä. Toiset kiskoivat päreitä kasoittain, toiset
kutoivat pärekoppia, muutamat kovertelivat lusikoita ja kauhoja, joku
vuoleskeli kirvesvartta. Seinän takana oli synkkä yö ja musta, huokaava
korpi, joka kyllä antoi ihmiselle elatuksen, vaikka saattoi sieltä
kuulua suden synkkä ulvonta taikka huuhkaisen pitkä huuto. Mutta
nokiseinäisessä pirtissä oli hyvä olla, vaikka ovi olikin vain vitsalla
kiinni sonnustettu. Päretuli savusi ja piti omaa iloaan, se vipatteli,
ritisi ja tarinoi kuin haltian kanssa haastellen salaisia satujaan.
Siitä illan kuluksi vanhat turatkin alkoivat tarinoida, ja sitä saattoi
kestää aina myöhäiseen lavalle menoon asti. Ja hämärä pirtti oli täynnä
sekä päreen savua että kessupiipuista kiskottua väkevää haikua.

Mutta jyrkät Jylhän veljekset eivät liikoja haastelleet hautapirtillä
askaroidessaan. Maanantaiaamuna kun ukot kumpikin omaa konttiaan
kantaen karskuttelivat salolla, toinen huomaa karhunjäljet, sanoo:

— Tuost' on käynyt kämppäjalka!

Toinen katsahtaa vain, mutta ei vastaa mitään. Eikä koko viikolla
veljesten saunalla puhuta sanaakaan, ei puolin eikä toisin. Ahmaiseehan
toinen vain heti ensi päivänä kaikki eväsvoinsa ja lihansa, ryökäisee
päälle komeasti ja heittää luut ja rasiat ovesta ulos, eläen sitten
koko viikon pelkällä leivällä ja puurolla. Vasta lauantai-iltana kotia
kohti asteltaessa, kun tullaan karhunjälkien kohdalle, toinen murahtaa:

— Kun on käynyt niin käyköön!

Syksytalvi vierähti ja haudan ympärille, _hautarehtoon_, nousi valtava,
petäjäinen pino. Kolopuut kiersivät koko tervantekopaikan syltä
korkeana kasana, latvoin hautaa kohden ladottuina. Mutta joulun
jälkeen, kovilla sydänkuilla, mentiin jälleen metsäpirtille. Siellä oli
taas suuri työmaa: yhdeksäkymmeninen, satasylinen, kolopuiden _laje_
oli _rouhittava_ hautaan kelpaaviksi _piluiksi_. Tammi- ja helmikuiden
pakkanen olikin paras _rouhimailma_. Sillä jota kovemmin pakkanen
porotti, sitä helpommin kolopuut helähtivät halki, kun niitä
kaksin kirvein käsiteltiin. Uutta pölkkyä vain pyörähdytettiin
_rouhimapaikalle_, iskettiin rikki ja _pilupino_ yhä piteni. Mutta
riitti miehille työtä — satasylinen kolokasa oli kova kasa. Viikko
viikolta aina vain saatiin joka maanantaiaamu lähteä taipaleelle.
Vaikka pakkanen kiristi, niin että paikat natisivat ja metsä tuskasta
parahdellen ihan tyrmissään kyyristyi lumen peittoon, ja pohjoinen
pohotti synkän sinisenä, miehet höyryten ja valkeata huurua puhaltaen
painelivat salolle. Kolmen, neljänkin leiviskän kantamus painoi
hartioita, kun tervantekijä leveillä suksilla lykkeli pitkin hankia,
musta pata kontin kyljellä heikkumassa. Kuukausittain kuului
kolopinolta kapse, metsäpirtti haikusi joka päivä, ja öisin korpimaja
kuorsasi niinkuin metsän kummituiset olisivat siellä häärineet
hirrenajossa. Pitikin olla ahkerana. Rouhimistyö oli saatava loppuun
ennenkuin kevät ennättäisi niin pitkälle, että olisi

    "Varis vaajana,
    Kurki kurikkana".

Ja tavallisesti pysyttiinkin vanhojen asettamissa rajoissa. Ojalan
haudalla urakkamiehenä muuan ukko yksinään hakkasi ja löi piluiksi 90
sylen kolopuut. Talonmiehet vain ajoivat petäjää paikalle, ja
urakkalainen riehui kuin luontokappale. Syyssulan aikana mies jo alkoi,
ja koko talven hän liikkui, ja naapurit aina tavatessaan utelivat:

— Tuoko sulle varis vaajan, ja kurki kurikan?

— Kyllä minä vaajan vastaan otan, mutta kurikasta en huoli, ukko
vastasi, ja paiskelikin kaikki kolot piluiksi, niin että kurjen
luikatessa ei Ojalan hautarehdolla ollut ainoatakaan eheää pölkkyä.

Kurjen luikatessa tervamiehen pitikin jo taas olla toisessa männikössä
kuorimassa uusia petäjiä seuraavan kesän varalle.

Vasta kesällä, kun touot oli tehty, ja juhannus oli kohta käsissä,
jouduttiin _hautaa laskemaan_. Tervan polttosija, _hauta_, oli laitettu
valmiiksi jo edellisenä syksynä sulan aikana, ellei korpikulmalla ollut
saatavilla entistä hautaa. Sitkeästä savesta oli lyöty haudan _pohja_
kovaksi ja sileäksi, ja loivasti laitettu viettämään _hauannapaan_
päin, ja navan pohjana oli savinen _kuppi_, mistä tapilla suljettava
ontto _tukki_ maan alatse puskeutui _halssiin_ ja halssissa olevaan
suureen tynnyriin. Vanhat Kirvesmäen miehet, suunnitellessaan hautaa,
piirsivät pohjan seitsensylisellä nuvulla, niin että tervakummun
läpimitta oli neljätoista syltä. Vihtasalmen hauta taas oli _kaheksan
syltä puolelleen_ eli 16 syltä _ylihte_, ja Kurvin hauta Soinissa oli
20 syltä laidasta laitaan, mutta Piilammen mujukumpu, kolmen talon
yhteinen, oli niin suuri, ettei oikein ääni kuulunut toiselta laidalta
toiselle.

Haudan laskeminen oli kova ja tarkka työ. Koko talonväki asteli korpeen
viikon pitoon, emäntä vain tai vanha tummu jäi pienimpien lasten kanssa
kotia hoitamaan. Vanha tuhva itse, tervanhengessä kasvanut, satoja
hautoja savustanut äijä, oli työtä ohjaamassa. Monikymmenvuotisen
tervamiehen koulun käynyt tura, ulosoppinut _tervamestari_, kyllä tiesi
miten maahauta on rakennettava, ja miten metsän männyt on hautaan
laskettava ja siunattava. Arvioi ukko pilujen paljouden ja sen mukaan
lasketti haudan _pohjapuut_, niin että sitten niiden varaan saattoi
syntyä oikea ja laillinen tervaspilujen keko, jossa ei ollut
sanansijaa. Naiset ja lapset kantoivat tervaksia sylin täysin, ja
miehet latoivat niitä hautaan. Valtava tervaksinen rymä, pyöreä,
pihkalta tuoksuva puukumpu, kohosi kankaan laitaan. Sitten suuri
tervaskeko peitettiin sammalilla, joita rahkaisilta nevoilta oli
lyhytvartisella _sammalviitakkeella_ karhottu ja pihlajaisella
_takkavitalla_ kannettu sadoin takoin. Lopuksi koko keko peitettiin
mullalla. Sai siinä hautaa rakennettaessa hikipäissään ahertaa niin
nuori kuin aikuinenkin. Vanha tuhva oli tervahaudan rakennusmestarina
hääriessään ankara ja äkäinen äijä. Jokaisen piti tehdä täyttä ja
totta. Jos vain tyttökentat, pojankelterit ja piikaihmiset, iltapuoleen
väsähtäneinä, tahtoivat ottaa kannettavakseen pienenlaisen
sammalsylyksen, jo äijä ärähti:

— Pellontukkojako sinä kannat?

Oli hauta peitossa ja vanhan turan tervakömmänä valmis. Kaksi vuotta
kestänyt ankara aherrus oli päättynyt, korvenlaitos kuin manalaisten
kumpu kohosi metsäpuron vierellä taikka järvenrannalla. Nyt oli koko
rymä _poltettava_. Kovin ja vaikein työ oli vielä tekemättä. Mutta
vanha ukko, joka oli painamattomat tervakirjansa lukenut mies, ei
turhia hätäillyt.

Tuli juhannuksen aikainen aivan tyyni ilta, ja ilma näytti
otolliselta. Äijä taas kuljetti koko joukkonsa korpeen. Nyt piti hauta
_sytytettämän_. Ehtoo kääntyi yöpuoleksi, metsäkana viidassa vaikeni,
yörastas vain kuusenlatvassa jakeli neuvojaan huudellen:

    "Nyt on ilta, nyt on ilta,
    heitä pois, heitä pois,
     paa maata, paa maata!"

Mutta tura ei joutanut kuuntelemaan eikä haastelemaan loruilevan
yölinnun kanssa. Otti ukko kirveen hampaisiinsa, asteli haudan
ympäritse kolme kertaa ja heitti aseensa haudan ylitse pohjoiseen päin.
Sitten hän jälleen nouti kirveensä ja kätki sen haudan laelle
sammaliin. Kokosi tura kohta _pilutikkuja_ ison kahmalollisen ja sitoi
ne vitsalla yhteen, sytytti pilut palamaan ja kiersi tulella haudan
kolmesti, kaksi kertaa myöten, kerran vastapäivään. Taikka iski ukko,
niinkuin Saunakylän Hokkainen, tuluksilla valkean tervassoihtuun ja
sitten tuli kourassa asteli keon ympäritse, siunaten tervaslatomuksensa
ja sanoen lopuksi hautaväelle: "Nyt saatte ruveta sytyttämään!" Saattoi
hän Kalmoniemen Jussin lailla tuluksilla lipsahduttaa tulen
päretorveensa, panna tervakummun kierrokseen ja lukea parhaat lukunsa
sekä sytyttää lopuksi väkevällä päretulellaan _hauvansuun_. Tästä
sitten saivat muut kuljettaa tulta ympäri keon varta vasten
asetettuihin pikku piluihin. Muuta tulta ei saanut käyttää.

Tervaiset tikut heti sieppasivat tulen hoitoihinsa, ja iloisesti
vilkuttaen pieni valkeainen juoksi pilusta toiseen, heitellen mustia
savukierteitä sinne tänne. Vanhan turan tuluksista kirvonnut pieni
eläväntulen kipinä kasvoi nopeasti ja otti haltuunsa haudan koko
alareunan puhaltaen aina mustempia ja paksumpia savukierteitä. Se ahmi
yhä ahkerammin tervaista puuta, se hypähteli, räiskähteli ja
vallattomasti vingahteli, jo luullen saavansa pitää täällä hiljaisessa
metsänkorvessa oikeat tulenpalavat juhannusjuhlat, remuta ensin
tervahaudassa ja sitten riehahtaa koko metsän kimppuun... Mutta juuri
kun valkea oli päässyt parhaaseen alkuunsa, tuima tervatura komensi
tukkimaan haudan avonaisen alareunan sammalilla. Sinne peitettiin
iloinen ja eläväinen tulenpoika. Sammalien ja mullan alle se joutui,
puolitukehduksissa pihisten elää kituuttamaan. Sen verran vain
jätettiin haudanrehtoon henkireikää, ettei tuliparka kokonaan
tukehtunut. Mutta niin väkeväksi pieni kipinä jo oli ennättänyt
varttua, että se ihan puhkui ja ähkyi sammalien alla, jopa monta kertaa
yritti viskata raskaan peiton pois päältään. Musta, paksu kummun
täyteinen savu kohosi päälaesta, ja ankara tuskanhiki nousi höyrynä
ilmaan.

Sammalien ja mullan alle haudattuna tuli sai puhkua ja etsiskellä tietä
vapauteen. Mutta jos se löysi pienen reiän ja siitä hulmahti
kirkkaaseen päivään, niin jo heti tuli musta mies, antoi sammaltukolla
päin ja paiskasi läven umpeen. Kun tuli ei päässyt ulos, se kävi sitä
tuimemmin maan alle haudattujen tervaksien kimppuun. Niitä se
tuskissaan jäyti ja kalusi, ja ahdistetut puut, jumalantuulissa ja
päivänpaisteessa kasvaneet petäjät, täällä päivännäkemättömissä
korventuivat kekäleiksi ja puristivat ulos mustan verensä.

Hauta paloi ja haikusi, ja vanha ukko valvoi apumiehineen sen vierillä,
johtaen multaamalla ja avaamalla tulen kulkua tasaiseksi. Tyynellä
ilmalla tuli paremmin pysyi levossaan, ja kaikki meni vain hiljalleen
_hautomalla_, mutta jos tuuli sattui ja tapaili savuavaa kumpua, niin
jo tulikin sai virikettä ja kävi kiihkeämmin kiinni. Siitä hauta _paloi
tuuleen_, mennen hiukan pilalle.

Mutta pahemman pilan saattoivat vanhat kadehtijat tehdä. Heitä vastaan
piti aina olla varuillaan. Kalmoniemen Jussi pystytti haudan päälaelle
kepin ja pani sen nokkaan tikuista ristin, ja tämä kyllä varjeli
monesta pahasta. Eikä Jussi lainannut tuluksilla iskemästään
hautatulesta kiventäkään toiselle. Yrittipä vain kuka tahansa sytyttää
vaikka piippunsa haudasta, äijä heti ärjäisi:

— Älä koske siihen tuleen!

Mutta saattoi joku hyvin paha pohakka sittenkin tuottaa pilat, niin
ettei terva ruvennut aikanaan tulemaan ulos. Siihen taas toinen kyllä
tiesi keinot. Perhon Kukko-Jussi kylvetti lähdevedellä ja leppävastalla
koko haudan, ja Halsuan Kauppis-Matti teki samoin, ja se auttoi. Kun
Marjo-Kirsti pilasi Soinin Pohjois-äijän tervanteon, täytyi hakea
avuksi Keisalan Puukko-Jussi. Kolme kertaa Jussi kiersi savuavan
kummun, ja heti syöksähti haudasta niinkuin musta koira, kadoten
korpeen. Huuhkaisen Puhvelinkin täytyi ryhtyä toimiin, kun Kirves-Matti
oli panoksen pilannut, niin ettei tullut _tappitervakaan_. Noitui
Puhveli kovasti, luki lukuja kiertäen hautaa ja sitten pitkällä
koivurassilla porahdutti tukinputkeen. Auttoi Puhvelin puuhat: terva
tuli että tohahti.

Oli kiirettä silloin ja ankaraa menoa, kun terva, aikansa kypsyttyään,
alkoi työntyä torvesta ulos. Puhaltui putkesta ensin tulenpalavaa
höyryä, tulvahti sitten loristen tulista _tervankusta_, ja lopulta
alkoi öysätä kaunista kuplahtelevaa tervaa. Vesi siinä turan ja
toistenkin silmistä sirisi, ja höyry tahtoi oikein tukehduttaa, mutta
tynnyri täytettiin tynnyrin jälkeen, niin kauan kuin tervan puhallusta
riitti. Kolmin-, neljinkymmeninkin tynnyrein saattoi heti ensi annolla
öysähtää. Ja lisää oli tulossa, kun vain taitavasti metsänkumpua
korvennettiin.

Paljon piti tynnyreitä olla valmiina varalla. Kolme tynnyriä vanhojen
kirjoihin oli merkitty kolosylen tuloksi, ja sadasta kolosylestä äijät
vaativat kolmesataa täyttä laskematonta astiaa.

Tynnyreitä oli tehdä rymytty puhdetöinä ja muutenkin pitkin talvea sekä
kotona että tervapirteillä. Jo syyspuoleen oli petäjiköstä hakattu ja
veistetty ainespuut tuvan ja saunanorsille kuivamaan, ja sitten
kevättalvella rakennettu tynnyreitä, niin että lattia oli aina lastuja
täynnä. Kilvaten entiset ukot paukkasivat terva-astioita kokoon, pitäen
tarkkaa lukua, kuka useamman ennättää päivän mittaan iskeä. Jylhän
Karhu-Matti ja Möttösen Jaakko olivat Perhonkylän parhaita mestareita,
mutta Kiviahon Jussi oli niin kova rymistämään, että päästi illalla
kouristaan kaksitoista valmista tynnyriä, jotka aamulla oli kimpeinä
ottanut orsilta alas. Ja kun oikein kova mies oli saanut tynnyrinsä
valmiiksi, saattoi hän iskeä hampain kiinni sen uurteeseen, nostaa
astian koppinaan ylös, keikahduttaa selkäänsä ja niskojaan ja heittää
tynnyrin päänsä ylitse. Ei siihen joka poika pystynyt.

Hautaa hoitavat ukot eivät paljoa ennättäneet metsäpirtissä nukkua.
Koivukosken miehet, kun Teerisaaressa polttivat 130:n tynnyrin panosta,
joutuivat valvomaan yhtä mittaa pari viikkoa. Milloin piti puisella
_hautakuokalla_ karhota kummun alareunasta _sysiä_, milloin pitkällä
_puukangella_ lyödä _kattoa ja rastasta_ tiiviimmäksi, ja sitten taas,
kun hauta oli joutunut _sysikatolle_, täytyi terävällä _pistoseipäällä_
sohia lakipuolta, niin että savu ja pöly ja tulinen lieska
tuiskahtelivat vasten silmiä. Karkeat _turvakot_ käsissä siinä piti
sohikoida, jopa vetää joskus oikein tultakin henkeensä, sitten taas
nieleksiä tervaista katkua, niin että ukko tuli ei vain ulkoa vaan
sisästäkin tervatuksi.

Niinpä oli tarpeellista, että tervahaudan korventajilla oli hyvät
_hautaviinat_ matkassa. _Viinahinkki_, ainakin kolmen kannun vetoinen,
piti varata kymmenen kannun _piimäleilin_ ja ison _leipäkontin_
lisäksi. Kuumana kesäpäivänä täytyi voit ja särpimet kaivaa korpeen,
etteivät olisi pilautuneet, mutta viinahinkki oli aina lähellä puun
oksalla killumassa. Aamulla siitä napsahdutettiin pieni puunapullinen
mieheen ja pulputettiin napsu naisväellekin. Annettiin ryyppy myös
vieraalle, joka tuli katsomaan korven aherrusta, ja silloin, kun sattui
oikein tulenpalava temmellys, oli lopuksi hyvä kallistaa kuusenoksalta
virkistävä napullinen.

Terveellistä ja tarpeellista kolmen kannun vilja oli, kun sitä näin
taiten käyteltiin. Joskus kyllä kuusenoksassa killuva kolmikannuinen
yritti tehdä pienet pilat. Pelto-Matti ja Yrtti-Aapa kärventelivät
korpikumpua Pohjaissalon takana, ja siinä, kun tervantuloa juuri
odoteltiin ja tulinen hauta pohotti alta ja helteinen päivä paahtoi
päältä, turat tarvitsivat monta vahvistavaa kulahdusta kuusenoksalta
milloin toiselle jalalle, milloin taas toiselle. Kun terva ei vain
antanut merkkiä tulostaan, iloiset äijät lähtivät astua koppailemaan
Pohjaissalon mökille. Uskoa tunnustava Pelto-Matti rupesi siellä heti
saarnaamaan parannusta Kukkopuron tummulle. Eihän syntinen muori niin
vain kuiviltaan käynyt parannuksen tekoon, vaikka Matti olisi kuinka
ankarasti manannut ja lopuksi jo huutanut helvetin polttavaa lieskaa
kauheammaksi tervahaudan pohotusta... Mutta silloin Yrtti-Aapa äkkiä
tuli tuntoihinsa ja karjaisi:

— Voi, tervahauta!

Kesken jäi Pelto-Matin saarna ja Kukko-tummun parannuksen teko.
Perävilkkaa turat juosta köpöttelivät haudalle. Siellä laki jo lieskana
leimahteli. Äijät rupesivat kangilla hosumaan kattoa kasaan, niin että
tulinen tuhka ja savu pöllähtelivät. Saivat miehet viimein päälaen
kuntoon, mutta silloin tappi paukahti auki, ja höyryä ja tervaa alkoi
ryöhätä torven täydeltä. Tynnyri täyttyi heti, ja tulinen terva ajoi
täyttä vauhtia nevalle. Pelto-Matti laukkasi perässä ja rupesi
rakentamaan sammalista patoa tervavirran tielle. Aapa taas ryhtyi
keinottelemaan tappia kiinni. Kauan ukkoparat saivat rähjätä ja
riehkaista tervahöyryisessä korvessa, ennenkuin tappi oli kiinni ja
kaikki terva tynnyreissä. Oli ukkojen päässä sitten viinahöyryjen
lisäksi tervahöyryäkin, kun asia taas oli oikealla tolalla, ja uskoa
tunnustava Pelto-Matti saattoi todistaa:

— Ei terva hullua ole, ei se ihteään polta... pois se hauvasta tulee.

Mutta kun hyvällä ilmalla hauta sievästi omia aikojaan kyti ja savusi,
oli miehillä aikaa koetella, kuka on parhain. Varsinkin pyhäaikoina,
kun naapureita tuli haudalle, pantiin toimeen kovat koetukset.
Vuorotellen käytiin suuren väkikiven kimppuun, ja taas aherrettiin
tervatynnyrien ääressä. Oli jo kova mies, joka täysinäisen astian
kohotti maasta ylös. Kun aseteltiin tyhjiä tynnyreitä vierekkäin
riviin, laita laitaan kiinni, kysyttiin taas miestä, joka jaksoi
tasakäpälässä hypätä pisimmän rivin tynnyristä toiseen. Karstulan
Vakkeri oli niin jalkava, että hyppäsi yhdeksän tynnyriä, Vehkalammen
Elias oli vielä jalkavampi ja roikkasi tusinan. Mutta Kiminginkylän
Hullu-Ellu pystytteli vierekkäin täysiä tervatöriläitä, hyppi sitten,
niin että roiskui tynnyristä toiseen, sanoen vain joka astialle:
"turskis!"

Tervaa tuottava kumpu tuli yhä pienemmäksi. Joka päivä sitä pisteltiin
ja kuokittiin, ja viimein tervan tulo tykkänään tyrehtyi. Silloin hauta
_murrettiin_, sohittiin seipäillä ja paukattiin kurikoilla, niin että
tuli suihki, ja tulinen tuhka pölisi. Lopuksi peitettiin ja
tukahdutettiin koko panos tiiviisti mullalla. Vasta muutaman päivän
perästä purettiin nokinen haudanloppu, ja helisevät sydet kannettiin
lähelle _sysikotaan_.

Satainen luku täysiä tynnyreitä ladottiin syrjäpuoleen ja peitettiin
havuilla ja lehtioksilla. Sinne omaan korpeensa korventavara sai jäädä
odottamaan syksyä, jolloin riihenpuinnin loputtua taas jouduttiin niitä
käsittelemään. Ensi töiksi täytyi kauan levänneet astiat _kusettaa_.
Uurteen pienestä leppätapin reiästä laskettiin alaosaan painunut
tervainen vesi pois, ja tynnyrit täytettiin oikealla tervalla sekä
saatiin _pakattu_ tynnyri. Vettä oli erittynyt usein niinkin paljon,
että kolmesta laskemattomasta tynnyristä saatiin vain kaksi pakattua.

Tavattomasti metsäperän ukot polttivat tervaa. Joka talon miehet ja
naiset olivat keväisin petäjää kolomassa, ja joka talolla oli
kesäkausin hautoja, kaksittainkin, nevojen takana haikuamassa.
Kevätkesällä juhannuksen aikoina oli tervansavua koko ylämaa täynnä,
kun suuri hauta puhalsi sitä joka korvesta ja melkein joka
mäentönkyrästä. Savu oli kyllä karvasta ja kitkerää, mutta sitä
terveellisempää. Se oli kuin lääkettä rintatautia vastaan. Siksipä
silloiset ihmiset eivät sairastelleetkaan, eivätkä tienneet mitään
keuhkotaudista. Tervanpoltto ja kesäinen suuri savustaminen tuotti
erämaalaiselle leipää ja terveyttä. Entinen metsien mies poltti kesässä
monesti kaksikin hautaa. Toisen hän savusteli kesäisen kulkutien
lähitienoilla, ajaen tuotteensa heti kaupunkiin, hankkien siten
_kesäleivän_. Toisen, isomman haudan, ukko korventeli kaukana
sydänmailla, ja siitä saatiin leipää talveksi.

Mutta monet yliperäläiset polttivat tervaa talvellakin. Jylhän turat,
oikeat terva-jylhäset, häärivät erämaassa kesät, talvet korventaen
_honkatervaa_, samoin Hookonan miehet ja vasamäkeläiset. Monesti
mentiin talviseen erämaahan vaimoväkeä myöten. Nuoret miniätkin saivat
heittää perillisensä vanhan tummun ja muikean maitosarven hoitoihin
sekä lähteä ankaraan honkatervan tekoon. Monet, monet kerrat Jylhän
Iso-Marjaana on näin etsinyt leipäänsä, ja Liukon tummukin muistaa
kyllä vielä, kuinka hänet jo nousevana tyttärenä vietiin lumikorpia
tohmertamaan. Rämäköillä ja kankailla oli lunta paikoin vyötäisiin
asti, ja toisinaan taas taivaantäyteinen lumipurku oli peittää koko
korven sekä köyhät raatajat kinoksiinsa. Mutta siellä vain saivat talon
emännät sekä piiat ja tyttökentat miesten mukana rämpiä, niin että
paidanhelmat olivat jääkalkkareissa, ja paljaista polvista kihosi veri.
Kylmettynyttä tervaista puuta piti lumen sisästä vääntää röykkiöön,
kaivaa kuin elukka sammalla hangen alta ja taas jäisiä kuusenhakoja
takoittain kantaa kasoihin. Vasamäkeläiset muuanna talvena kyökyttivät
sydänmailla Kinnulan rajoilla yhtä mittaa seitsemäntoista viikkoa,
pyhäaikoina vain pistäytyen kotona eväitä noutamassa. Köyriltä jo
tällainen talvimeno alkoi, ja siitä sitä kesti yli joulun aina
kevätmariaan asti. Milloin väännettiin tervasjuurakoita kankaasta,
milloin kaivettiin lumen alta tuulen kaatamia keloja, milloin
keikahduteltiin harmaita honkia, ajettiin niitä haudalle ja rouhittiin
piluiksi. Kuusenhaoilla ja mullalla peitettiin hauta, poltettiin ja
ajettiin tervat Kokkolaan. Sitten heti alettiin rakentaa uutta panosta:
vedättää ja rouhia juurakkoa, tuulenkaatoa ja pystykeloa sekä polttaa
tervaksi ja ajaa Kokkolaan. Vielä kolmannenkin haudan vasamäkeläiset
ennättivät samana talvena panna kokoon.

Ylimaiden tervahauta on jo haikunsa huokaissut, ja metsäperäläiset
polttaneet leipätervansa. Sydänmaat vain ovat täynnä entisten
tervantekijäin vanhoja aherruspaikkoja. Miltei joka kankaalla ja
nevantakaisella mäentönkyrällä on villiintynyt hautakumpu. Muinainen
haudannapa näkyy vielä matalana painanteena kummun keskellä, ja
kumpareen laidassa on vanha, ruohottunut kuopanne. Haudan lähellä
metsässä on hävinneen tervapirtin paikka, lahonut hirsikerros ja
kiukaansijalla kasa nokisia kiviä.




KAUPUNKIMATKAT


"Pitkä matka kuin perhosilla kaupunkiin", veteliläinen tiesi Perhon
perukasta. Ankara taival täältä harvaan asutulta metsäperältä oli
merenrannan suurkylään, Jängänharjun kirkkomäeltäkin kokonaista
kymmenen penikulmaa. Ja yhtä kaukana kaupunkirannasta olivat muutkin
yliperät.

Niihin aikoihin, kun metsäperäläiset tänne saapuivat ja saivat näillä
sydänmaan navoilla parhaan kotisijansa, ei täältä ollut ihmisten
ilmoille vielä oikeata ihmisen tietä, vaan erämaan eläjät saivat muiden
metsäneläjäin kanssa astella samoja polkuja sekä toisin vuoroin
soudella mutkaisia vesitaipaleita. Joki oli parhaana tienviittana ja
keinona, jota myöten kuljettiin alas merenrantaan. Niinkuin muinaisen
metsäpirttiläisen lastu jokea pitkin etsi tiensä alamaihin, niin lastun
veistäjäkin seurasi virran juoksua. Entisinä aikoina erämaalainen
vyörytteli vain tervatynnyrissäkin veteen, kuljettaen ne uittamalla
määräpaikkaansa, ja kevätvesillä hän lasketteli suuria mastopuita
rannan porvareille. Kirkkomatkatkin alamaiden temppeliin yliperän kansa
teki veneellä ujutellen pitkin pientä, mutkaista ja koskista väyläänsä,
saaden kokea, kuinka

    "Tie vyöryy, reki narisee,
    Ohjat seisoo ja orit juoksee".

Lestijokea pitkin kulkea kahnasi kansa Lestiä myöten, Ähtävän
jokilatvoilta souti Soinin ja Alajärven metsäperä ja Perhonjokea Perhon
vähäväkinen perukka. Samaa Perhonjokea myöten aikoinaan muinaiset
Karjalan miehet olivat kerran monin venein lasketelleet rantamaita
kohden, ja Vetelin Karjalankoskessa kaikki ajaneet ylösalaisin, ottaen
merkkiä etumiehensä melan heilauksesta ja huutaen:

    "Hyvin kävi, kun mela vilahti!"

Kuljettiin myös _polkuja_ myöten pitkin jokivarsia. Niinpä muuan polku
veti Perhonjoen rantoja, läpi metsien ja korpien ja halki nevojen aina
Veteliin asti. Nevat oli oikein porrastettu, niin että portaat ovat
paikoin vielä näkyvissä. Kulkivat polkua muinaiset kirkkomiehet,
kulkivat muutkin asioillaan, ja juoksi sitä kerran Möttösen
Keijo-niminen piikatyttö. Emäntä kun suutuksissaan yritti lyödä
piikaansa leipälapiolla, tyttö lähti laukkomaan pakoon, juosta
haapsottaen huivi kourassa edellä, ja emäntä leipälapioineen hönttyytti
perässä. Mennä touhotettiin perävilkkaa Vetelin polkua pari penikulmaa
aina Kellokoskelle asti. Siellä kiukkuinen Möttösen muori viimeinkin
tavoitti piikansa ja köpyytti häntä leipälapiolla, ja sitä maanpaikkaa
sanotaan vieläkin _Keijonkankaaksi_.

Vuosikymmenet toisensa jälkeen erämaalaisten täytyi taivaltaa polkujaan
taikka soutaa pitkää väyläänsä. Mutta saatiin tänne viimein oikeita
ihmisenteitä, vedettiin tie Vetelin kautta Perhon perillekin. Kokkolan
vankka mies, iso ja kuulu rovasti _Antti Chydenius_, kiipesi hevosen
selkään ja lähti tekemään _tienlinjaa_ Kokkolasta Lintulahteen.
Kullakin paikkakunnalla kylänmiehet olivat apuna ja opastamassa, ja
näin mentiin Perhon jokivartta ylöspäin tunnustellen paikkoja,
veistellen pilkkoja puihin ja sanoen, että näitä maita tie on
rakennettava. Kun paha neva tuli eteen, jätettiin hevonen rannalle,
satula vain kannettiin ylitse, ja paksu rovasti koetti muuten
keinotella toiselle puolelle, ja siellä oli toinen ratsashevonen
odottamassa. Näin Anterus ajoi aisoitta läpi erämaat Perhon perille,
jopa ohi Möttösen ja Nopolan aina Lintulahteen, missä tavattiin Vaasan
ja Kuopion tie. Sitten tienkatsoja rovasti kääntyi takaisin ja asteli
oikopäätä maaherran eteen sanoen, että hän on käynyt katsomassa, maat
ovat hyvät, ja kylänmiehet halukkaita tekemään tietä, kun vain saadaan
lupa ja johtomiehiä. Maaherra sattuikin olemaan sillä tuulella, ettei
pannut vastaan, ja niin tehdä rymähdytettiin, siinä 1700-luvun lopulla,
tie muutamassa kesässä. Mutta mutkitellen oli rovastin hevonen pilkkoja
veisteltäessä astellut, ja mutkainen sekä kapea tuli metsäperän
tiestäkin. Mutta pituutta siinä oli kyllä. Sen metsäperäläinen varsin
tunsi ja sanoi:

    "Pitempi metsän puita,
    Matalampi maan ruohoa".

Kokkolan rovastin pilkoittama tie veti kohta erämaalaiset kuin
lähemmäksi rantakaupunkia. He saattoivat täst'edes yhtähyvin kesällä
kuin talvellakin ajaa meren äärelle leivän ja suolan etsintään. Sillä
näistä erämaassa oli aina suurin puute. Mutta tervasta täällä ei ollut
puutetta. Sitä metsäläisellä oli kyllä vedättää Kokkolaan sekä kesät
että talvet.

Silloin kun kesä parhaimmillaan paistoi ja kypsytteli ylämaan pieniä
viljapeltoja, ja aitanlaarit jo kolisivat tyhjinä, metsäperän tura
lähti vasta korventamiaan tervoja vedättämään Kokkolan porvarille.
Sillä nälkä kohta rupesi kaivelemaan sisustaa, ja suurilla nevoilla
vihvilä alkoi odotella viikatemiestä.

Mutta metsän asukkaan kesäleipä oli lujassa.

Tien vierestä sai kyllä helposti tynnyrit matkaansa, mutta jos
tervahauta oli tiettömällä salolla, erämaalaisella oli täysi työ,
ennenkuin tervat olivat kärryillä. Saatiin monesti virstamäärin
kieritellä raskaita terva-astioita pitkin kankaita, jopa useasti vetelä
neva tuli eteen. Silloin täytyi seipäistä ja riuvuista rakentaa nevan
ylitse kaksittaiset pitkospuut. Tällaista sydänmaan tervarataa pitkin
kymmenet tynnyrit perä-perää vaelsivat vyöryttelijöinä milloin mies,
milloin nainen. Haarajoelta pyrittäessä kulkuteille täytyi tervamiesten
tynnyreineen kyökytellä sekä maata että vettä kaksin, kolmin virstoin,
rähjätä yli Haaranevan ja uittamalla keinotella joen poikki. Möttösen
vanha Markku, luiseva ukko, ei ruvennut pieniä puolitynnyreitä
kierittelemään, heitti vain astian hartioilleen ja asteli tielle.
Eivätkä Rotmon tyttäret, isot ja kuulut väkinäiset, kieritelleet koko
tynnyreitäkään. Ainakin väkevimmät, Saara ja Maija, sonnustivat
tervatörilään _lapinviilekkeillä_ selkäänsä ja siinä kanniskelivat.

Kolme terva-astiaa oli tavallinen hevosenkuorma, ja siinä oli kylliksi
kiskomista: hevonen oli vähäväkinen, tie huono, matka pitkä ja eväät
heikonlaiset. Mutta perillä käytiin, tervat myötiin ja jumalanviljat
tuotiin, niin että uutiseen asti pysyttiin hengissä ja jaksettiin
kalvaa ja karhota heinää laajoilta nevoilta. Rotmon Saara toi kaksi
jauhomattoa ja lähti niitä metsäpolkua myöten kuljettamaan
kotimäelleen. Toisen maton Saara sonnusti varsahevosen selkään ja
toisen omaansa, läpsähdytti sitten varsaa ja sanoi:

— Nyt koetetaan, kummalla ennen lavat vaahteaa!

Mutta vasta talven tultua yliperä teki varsinaiset kaupunkimatkansa ja
tervakauppansa. Talvella oli aikaa enemmän, ja silloin päästiin kyllä
pahimmillekin sydänmaille. Tynnyrit saatiin vain väännellä hevosen
rekeen ja

    "Teppu juoksi tietä pitkin,
    tepull' oli tervatut jalat,
     teppu itse tervaisempi".

Nyt voitiin oiustella suoraan yli nevojen, eivätkä joetkaan tehneet
haittaa. Tervat saatiin helposti kotiin, ja sitten ruvettiin ajamaan
kohti Kokkolaa.

Monin miehin kaupunkiretket tavallisesti tehtiin. Muuan talo kun lähti
taipaleelle, niin jo toinen, kolmas ja neljäskin kyläläinen
sonnustautui samaan matkaan, ja vielä aina sieltä täältä tiepuolesta
tulla ratusteli yksinäinen tervakuorma, kääntyen joukon jatkoksi.
Samanlaiset olivat kaikkien kuormat ja asiat: kolme tervatynnyriä
poikittain reessä, ynnä pyöreäkantinen _eväsarkku_ ja hevosen
heinäsäkki. Hiljalleen mennä junnattiin. Tervakuormien jalaksissa
kitisivät vitsaiset savirikot reenkaplaaseen ja _aisanlumppiin_
kahdeksanmerkille kierrettyinä, taikka natisi jonkun turan vetoneuvoina
_vihtakytkyt_, joka oli pujotettu aisanpään reikään sekä sonnustettu
_poran_ avulla reenkaplaaseen. Pakkasilmalla vitsaiset vetimet
valittivat kipeästi ja monesti naksahtivat poikki. Mutta reen
_nokkapaju_ oli varalta täynnä terveitä metsänvaruksia, ja uusi valmis
vitsarengas joutui vuorostaan kaplaassa kitisemään. Kuului joukosta
helinä ja kilinäkin. Ainakin varakkaat isännät olivat saaneet hevosensa
kaulaan kulkusvyön taikka länkienharjaan iloisen umpikulkusen. Vanhat
tutut talot, satakertaan käydyt, olivat syöttö- ja levähdyspaikkoina:
Haapataipale, Torppa ja Tunkkari, Puumala ja Viipäri. Tuttu paikka oli
Kainuukin sekä Pietarsaaren tiellä Köystäjä.

Mutta kun lähestyttiin Kokkolan kaupunkia, niin jo elämä nousi, kun
porvarien _tervapojat_ ennättivät vastaan. _Torkinmäellä ja Viineesin
sillalla, jopa Linnusperälläkin_, ne jo törmäsivät kimppuun, kuusi,
seitsemän hyväsuista epeliä, huutaen ja tapellen kukin isäntänsä
puolesta. Sikaaria ja lakeria pojat tarjosivat kehoittaen tulemaan
omaan taloonsa. "Tule meille... tule _Vanhalle Vorsseenille_!" muuan
hoilotti, toisen kiljuessa: "Tule _Kusto Vorsseenille_!" Kolmas karjui
_Kyntsiiniä_, neljäs elämöi _Ensti Vorsseenin_ nimissä, viides huusi
_Vinnilää_, kuudes _Vallinia_, mutta muuan jo hypätä poukahdutti jonkun
ukon kuormalle, huutaen: "Täs on se mies, joka ajaa _Liteinille_!"
Ennätti siihen heti toinen tervajulli, lennätti kuormalle istujan
tiepuoleen, päkittäen: "_Hermanssonnille_... Hermanssonnille! Se on
paras... siellä saa paljo antimiakin!" Tuli tervapojille jo miltei
täysi tappelu. He haukkuivat toisiaan ja toistensa isäntiä, hyppivät
miesten kuormille ja paiskivat toisiaan lumikinokseen.

Muutamat tervamiehet seurasivat huutavia poikia porvarien kartanoon,
mutta usealla oli jo ilmankin tiedossa oma kauppasaksansa, johon he
oppaittakin osasivat. Hyvin kaupunginporvari otti metsäperän
tervamiehet ja heidän kuormansa vastaan. Hevoset juotettiin ja
heinitettiin, ja miehet vietiin sisään saamaan tupakat jopa ryypytkin,
joskus oikein häränsarvesta tarjotut. Mutta saattoi porvari olla
äkäinenkin, ainakin, jos tuttu tervantuoja yritti ajaa ohitse toisen
ostajan luokse. Vanha Forsen, visu _äijä_, tuli vihaisena Koivukosken
ukon kintereillä Finnilään pauhaamaan, kun Koivu-tuhva oli sinne vienyt
tervansa. Ja niin itsepäinen vanha tervaporvari oli, että rengeillään
vyörytteli Koivukosken tynnyrit omaan kasaansa. Eikä Finniläkään
uskaltanut puhua mitään.

Suurilla tervanpolttajilla riitti tynnyrien vedättämistä melkein koko
talveksi. Omat hevoset ja miehet niitä ajoivat, minkä ennättivät, ja
monet ajattivat paljon vieraillakin. Vetomiehiä oli kyllä. Tuli köyhiä
hevoskaakin omistajia aina ruotsalaisista rantapitäjistä asti
kyselemään _palkkatervoja_ ajettavakseen. Puolitoista, pari
markkaa piti maksaa tynnyriltä, että se lähti liikkeelle ja teki
kymmenpenikulmaisen matkan joutuakseen kaupungin porvarin kasaan,
isännän hyväksi. Mutta vasta kevättalvella, kun kaikki tervat oli
ajettu, isäntä itse lähti _luvuntekoon_, ja hän olikin silloin iso
mies, melkein kuin herra. Isoissa, vyötetyissä turkeissa hän ajoi, ja
monet kulkuset ja umpikellot helisivät hänen matkassaan. Mutta
kaupungin porvari oli kyllä vielä suurempi herra. _Roomanniksi_ piti
isoimmankin tervaisännän häntä puhutella, eikä uskaltanut ukko edes
sanoa, mitä hän tavarastaan tahtoisi peläten, että siitä tulisi pilat.
Tervaukon piti vain nöyränä tunnustaa:

— Minä tiijän, että roomanni antaa kyllä oikian hinnan.

Oikean hinnan roomanni antoi. Parhaansa kun tervanpolttaja sai, niin
sai parikymmentä markkaa tynnyristä, mutta painoi roomanni hänen
tavaransa joskus niinkin alas, että työnsi tynnyristä vain seitsemän
markkaa. Ei siis kovin tavattomia rahatukkoja siirtynyt kauppiaan
kaapista isonkaan tervamiehen kukkaroon, sitä vähemmän, kun isäntä oli
jo pitkin talvea ottanut tavaraa _räkningin päälle_, muutamat alkaen
velaksi ottamisen jo heti, kun hauta oli poltettu. Hyvä kyllä, että oli
saatu etukäteen, vaikka lopputilissä täytyi jäädä vähemmälle. Olihan
näin päästy rennosti yli talven. Ei joka tervakouralla eikä jokaiselle
haudankorventajalle uskottu _porvarinvelkaa_. Piti olla jo isorikas ja
suuri tervantekijä, joka voi kysyä ja saada kaupungista tavaraa,
"räkningin päälle", niin että sitten saattoi ajaa komeasti luvuntekoon
ja astua itse roomannia puhuttelemaan. Sekin jo oli jotakin. Ja isoista
oli myöskin, kun sai silloin porvarilta hyvät rommiryypyt sekä hyvät
tupakat. Annatti roomanni luvun lopuksi komeat _antimet_ matkaeväiksi
ja kotiintuliaisiksi. Parhaat porvarit työnsivät pari _säntiä_, pari
syltä _Kokkolan pötkyä_, valkoisen _savipiipun_ sekä _tupakkaa_,
jopa suolaisen _sillin_ joka tervatynnyriltä, vieläpä korean
pikkulippuisen _nöörlakin_. Emännälle porvari lähetti _huivin_, joskus
_vaatevärkin_ sekä lapsille _makiaisiksi_ tuutin _rusinoita_, toisen
_viikunoita_ ynnä muutamia _lakriskankia_. Mutta kaikkein parasta oli,
kun roomanni pisti poveen pitkän kylmän taipaleen varoiksi kokonaisen
_rommipotun_. Osasi kaupunginkävijä kyllä omillakin varoillaan
pistäytyä ryypyn otossa sekä hankkia lämmittävää matkaevästä. Jos
sattui joukossa olemaan jokin _härkämies_, joka ensi kertaansa oli
matkan teossa, sai ryypyt ilmaiseksi. Sillä kaupunkiin päästyä
härkämiehen piti ostaa ja juottaa matkatovereilleen kannu viinaa,
_härkäkannu_, ellei tahtonut kiivetä jalat edellä puuhun. Jo
tulomatkalla, kaupunkia lähestyttäessä, oli härkämies narrattu tai
väkisin raahattu isolle _Härkäkivelle_ katsomaan kaupunkia ja antamaan
lupauksen viinoista.

Kova oli Kokkolan matka, monta vuorokautta sai rähjätä talvisella
tiellä. Pakkasessa kävi kulku paremmin, mutta lumipyryssä oli surkea
liikkua. Penikulmaiset metsätaipaleet olivat silloin entistään
kolkommat, ja asutuilla mailla jumalanilma oli pannut tanhuat tukkoon,
niin ettei huonolla hevosella tahtonut läpi päästä. Monta kertaa
tervakuorma keikahti nurin, ja ajomies sai purkaa vitsoilla köytetyn
panoksensa ja taas yksin tynnyrein väännellä kokoon. Rotmon Saara ei
kyllä koskaan purkanut köysitystään, kierähti reki kuinka pahoin
tahansa. Saara tohmersi vain viereen, tarttui kaksin kourin kiinni kuin
mies, hoputti hevosta vetämään ja samassa pungersi kolmitynnyrisen
kuorman kohdalleen.

Monet muutkin naiset kuin Rotmon isot tyttäret saivat jo pienestä
pitäen tottua tervakuormaan ja kaupunkimatkaan. Jo toisellekymmenelle
ennätettyään tyttö saattoi joutua tervatynnyreille istumaan sekä
pyryssä ja pakkasessa palelemaan. Säynälammen Maija-Liisa pantiin
11-vuotiaana kolmitynnyrisen kuorman emäntänä samaan matkaan muiden
tervamiesten kanssa. Eivätkä toisetkaan olleet paljon kummempia:
Vanhantuvan 13-vuotias Heikki, piikatyttö ja renkipoika. Mutta tervat
vietiin perille, rahat saatiin ja kotiin tultiin. Kävi kyllä joskus
niin onnettomasti, että taitamattoman tyttären rahat matkalla
hävisivät, vaikka tyttö oli aarteensa pistänyt vanttuuseen ja vielä
villahuivin kiertänyt ympärille. Voi sattua niinkin kurjasti, että
väsynyt pikku tyttönen pyörähti tukalalta istuinsijaltaan tiepuoleen,
ja kuorma kärräsi ylitse, rutistaen jalan. Mutta vuosi vuodelta piiat
ja tyttäret saivat olla miesten matkassa tervakuormien ajajina. Samoin
myös vähäväkiset emännät monesti joutuivat tervoineen tekemään
kaupunkimatkoja. Ruis-Antin Maija Möttöskylästä lähti miesten kanssa
syksymyöhällä, kolealla kärrykelillä, viemään kolmitynnyristä kuormaa
Pietarsaareen. Kun päästiin Merijärven kylään, ajettiin taas
syöttötaloon, ja miehet rupesivat riisumaan hevosiaan valjaista. Mutta
Ruis-Antin Maija vain kyhni kuormallaan, vaikka yö oli. Riihi-ukon piti
jo huomauttaa:

— Mikset sinä riisu hevostas?

— Minull' on täällä kaksi kurjenmarjaa, akka sanoi.

Ja totisesti Herra oli tehnyt ihmetöitä. Ruis-Antin Maijan helmassa
vikisi kaksi pientä ihmisenalkua niinkuin kissanpoikaa. Lapsivaimo
saateltiin huoneeseen ja jätettiin talon hoitoihin. Miehet veivät
hänenkin tervansa kaupunkiin, ja kun he toisena päivänä palasivat
takaisin, Ruis-ukon emäntä lähti kaksoisineen samaan matkaan viemään
Antilleen erinomaisia kaupungintuliaisia.

Vaivansa oli pitkällä matkalla, vaivaasa varsinkin vaimoisilla
ihmisillä. Mutta miehiset miehet ja Rotmon tyttäret kyllä rähjäsivät
vaikka minkälaisessa ilmassa. Miehillä oli useinkin povessa lämmittävä
eväspullo, ja sen turvin kotimatka meni varsin hupaisesti ja
huomaamatta, kirkolta kirkolle, kunnes oltiin kotipitäjän pikku
temppelin laitamilla.

Monen kirkon ja hautausmaan ohitse Kokkolan tie kuljetti. Pimeänä
pakkasyönä kun jouduttiin niiden vieritse ajaa ratistamaan, niin
vaeltajaa melkein kammotti. Valjussa kuutamossa vainajien haamut
näkyivät häilähtelevän hautausmaalla patsaiden ja puiden vaiheilla,
kirkon jäisistä ikkunoista tuikahteli kaamea tulenvälke, lumilakkinen
vaivaisukko tapulinseinällä irvisteli tylsästi, ja koko kirkkomäki
vastasi kovin oudosti matkamiesten vaellukseen. Edesmenneet
vainajaraukat siellä valittelivat raskasta oloansa ja huutaa kähisivät
maailman raskasta tietä vaeltaville veljilleen.

"Pyhä, pyhä Herran temppeli!" matkamies tervehti kirkkomäkeä ja
vainajien lepokammioita ja ajeli hiljalleen ohitse.

Mutta kun tervamiehet ottivat pullostaan liikoja ryyppyjä, tulivat he
niin ylpeiksi, etteivät enää muistaneetkaan toivottaa rauhaa Herran
temppelille ja vainajien leposijoille, vaan laskettelivat vain
välinpitämättöminä ohitse. Saattoivat joskus olla vielä hullumpiakin.
Karstulan mies viskeli Vetelin kirkon vierillä Kokkolan pötkyä tielle
huudellen:

    "Te Vetelin vellimahat
    ja Kainuun kalipäät,
    tulkaa kaupungintupakille,
     ettei tartte kuormaa piättää!"

Rajalan Kalle oli niin pöllönylpeä, että astella pökkelehti Alavetelin
kirkkomaalle hyppimään ja huutelemaan:

    "Kaikki hengettömät kuolleet
    ja te härviilarit,
    nouskaa paikalla ylös!
     Viilareita te kumminkin kaikki ootte!"

Ihkoviisas oli Halsuan ukkokin olevinaan, kun Kokkolan kalmiston
kohdalla huikkaili:

    "Honkeli, homenoukka,
    Nouse kelloja vaihettamaan!"

Mutta kiire tuli halsuaiselle ja niin kova hoppu ajaa pakoon, että
silatkin yrittivät sotkeentua, kun kirkkomaalta nousi miestä
monennäköistä ja rupesi tulemaan kohti paneskellen: "Hm... hm...
hm... hm!"

Toisin vuoroin yliperäläiset taas hakkasivat suurmetsistään tukkeja
sekä laivapuita ja vedättivät niitä rantakaupunkeihin, Kokkolaan,
Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn. Silloin oli talvisin Suomenselän
perämetsissä ääntä ja elämää. Muutamat korvensivat tervaa, muutamat
polttivat potaskaa, toiset kaatoivat tukkeja, toiset rojahduttelivat
maahan mahdottomia mastopuita, ja jotkut sahasivat lankkuja taikka
veistelivät laivapelkkoja. Rantamaiden ruotsalaisiakin ajoi tänne
hevoskuormittain laivapuiden tekoon. Mitat ja kaikenmalliset kaavat oli
miesten matkassa, ja talvikauden he hakkasivat, sahasivat ja veistää
kalkuttelivat metsissä ja porpottivat outoa kieltään. Heidän teoksiaan
taas koko seutukunta merenrantoja myöten sai olla vedättämässä. Mutta
osasivat perämetsien asukkaat itsekin puun kaataa ja laittaa matkaan.
Kivijärviset useasti mennä rymistivät läpi Perhon vedättäen tavatonta
mastopuuta, 14-15:kin syltä pitkää metsänjättiläistä, joka yksinään
maata rojotti kolmen reen varassa. Kahdeksan, kymmenenkin hevosta,
joskus koko tusina, oli kuormaa kiskomassa, ja höyry siinä nousi sekä
miehistä että hevosista. Kitisivät vain kinnusten vitsat ja vitsaköydet
sekä vitsoilla kokoon kiskotut reet, kun erämaiden pitkää turaa vietiin
pois kotitanhuoiltaan. Monet perhosetkin kaatoivat tukkipuita ja
sahasivat lankkuja vedättäen kaupunkiin. Rotmon tyttäret häärivät
niinkuin miehetkin myötäänsä lumisissa metsissä. Paksut sarkahousut
sekä lehmän takakoivista kuraistut karvakengät oli tyttärien jaloissa
ja käsissä koirannahkaiset kintaat. Kivijärven rajamailta rotmolaiset
tukkejaan hakkasivat, Saara ja Maija aina työskennellen yksissä.
Heikki-veli ei tahtonut kelvata tyttärien työtoveriksi, koska hän ei
jaksanut isoa tukkipuuta toisesta päästä koppinaan nostaa rekeen.
Tyytymätönnä Saara motkotti:

— Pitää olla kanget ja sapilaat, kun Heikin kanssa tukkia pannaan
rekeen. Mutta kun on Maija, niin ei kankia tarvita.

Parissa, kolmessa tukissa taikka lankkutusinassa oli kylliksi
kiskomista senaikaisille hevosille huonoilla teillä, joita ei edes
lumiauroilla ajettu auki. Mutta kymmenet penikulmat vain niitä piti
hevoskaakeilla vedättää, ja kymmenet penikulmat köyhä metsäperäläinen
sai huonoissa ketineissään kolmen tukkipahasen perässä tohmertaa,
ennenkuin niistä hyötyi rahapennisen. Mutta rantakaupunkiin vain piti
yritellä ja vaihtaa siellä kuorma rahaksi ja tavaraksi. Mastosta lähti
kyllä paljon, mutta tukeista tuli vähän, samoin lankuista ja
laivapuista. Mutta etureen kaustain ja kaplaiden varaan asetettu
tukkien aluspuu, _kahvipölkky_, annettiin kaupungin akoille ja saatiin
siitä hyvät kahvit.

Hyvä oli vanhaan aikaan, kun kankaat oli jakamatta, metsissä reuhata,
polttaa tervaa ja potaskaa sekä kaataa tukkipuuta ja suurta
mastopetäjää. Mutta kun metsät ositeltiin ja parhaat männiköt otettiin
kruunun haltuun, kova aika nousi erämaihin. Terva ja metsänpuu olivat
parhaiten pitäneet ihmistä hengissä, eikä nyt enää saanut yhtä
tukkiakaan keikahduttaa. Ja omat metsät olivat pian lopussa. Mutta
monet metsäperäläiset menivät omin lupinsa männistöön vain niinkuin
ennenkin. Nälkäiset sydänmaan isännät ajelivat monta kertaa salaisin
puolin pääisännän komealle petäjäkankaalle, kaatoivat sieltä parhaita
ja lähtivät laskettelemaan rantamaita kohden. Asui kyllä siellä täällä
suurissa erämaissa metsänvartijoita, mutta niitä oli helppo välttää ja
narrata. Valvatin sydänmaita vartioiva Syyläpään ukko, tuvantäyteisen
lapsikarjan isäntä, sai väliin aihetta valittaa toruvalle
päämiehelleen:

— No, kun minä olin nuille merhiäisille kylästä ruokaa hakemassa, niin
halsuaiset tuli ja hakkas koko kankaan.

Eivät nälkäiset halsuaiset kyllä aina jaksaneet vartoa, milloin
Valvatin peikko poistuisi merhiäisilleen ruokaa etsimään. Ajoivat he
joskus yöpimeissä samoille saloille, pönkäsivät Syyläpään koko
joukkoineen pöksäänsä ja taas löivät kokonaisen kankaan paljaaksi.

Yhtähyvin muutkin yliperäläiset osasivat hankkia metsästä rahaa
tuottavaa tukkipuuta milloin miltäkin kankaalta. Ja mikäpä otti selvän,
kuka minkin puun oli kaatanut ja korjannut. Olihan sydänmailla mäntyä,
oli männyn kaatajaakin, ja oli monenlaista suksenlatua, jalansijaa ja
reenjälkeä. Mutta kun Haasiosalmen metsänvartijan mökin takana kasvoi
petäjä, oikea metsien rymä, niin moni mies sitä katsoi himoiten.
Haasiosalmen ukko oli kyllä varannut vihaisen koiran kumppanikseen ja
väittänyt, ettei perhonen eikä halsuainenkaan petäjää pitele. Mutta
sanoi kerran metsäperäläinen toiselle:

— Lähetään nyt ja kaaetaan se Haasiosalmen suuri puu!

Ja kohta koko miesjoukoin ajettiin pimeänä yönä Haasiosalmen metsäperää
kohden, tuohisoihtu etumaisen hevosen tietä valaisemassa. Hiivittiin
mökin tienoille, lumottiin koira haukkumattomaksi ja lyötiin suurpetäjä
mäkeen.

Ja aamulla kun päivä valkeni, laskettiin Tunkkarin törmää alas suurta
pelkkaa, joka oli neljältä sivulta veistetty.




HEINÄNTEOSSA


Tervahauta oli poltettu, kaupungissa käyty ja kesäleipä hankittu.
Viikatteet ja haravat oli laitettu kuntoon, olipa kaupunkimatkalla
muistettu Vetelin _Sulkavanharjun_ hiekkahaudasta, tienohesta käväistä
poimimassa muutamia viikatteen liippakiviä, ja kauppamieheltäkin oli
saatu joku sänti kaupantekiäisiksi. Oli myös muistettu hankkia
_heinäviinat_, olipa käyty kirkossakin _isollaripillä_. Yliperän mies
oli valmis niittymieheksi. Heinäkuu olikin jo hyvässä menossa.

Mutta vanhan metsäperäläisen heinämaat eivät olleet oikein tavallisen
ihmisen heinämaita. Ne olivat enimmäkseen luonnontekoja, suuria
rannattomia jumalanluomia _rämäköitä ja nevoja, jokivarsia ja
metsäjärvien rantoja_. Kaikkivaltias oli tämän erämaan siunannut
ylettömillä soilla, Kaikkivaltias oli tänne ohjannut vähään tyytyväisen
ihmisen ja antanut hänelle kaiken muun vähäisen lisäksi rannattomat
nevansa niittymaiksi. Ne kelpasivat yliperäläiselle, ja lisää
heinämaata hän röykytti korpirannoista ja räseiköistä. Kun hän kerran
oli tänne metsäperille asettunut, niin hän otti täältä elatuksensa ja
otti elatuksen karjalleenkin.

Jo vanhat alkuäijät valtasivat heti, sitä mukaa kuin saapuivat
metsäperille, parhaita erämaita ja niittynevoja. Kuulu Pölkki, joka
ensimmäisenä asettui Kyyjärven takarannalle, rupesi kohta niin
leveäksi, että pani haltuunsa kaikki läheiset erämaat Suomenselän
harjuja myöten. Mutta oli näillä saloilla sittenkin jo ollut ottajansa.
Kotilan tura Kivijärveltä ja toisaalta kaukaisen Lapuan äijä
nimittelivät samoja takamaita omikseen, ruveten kahdelta puolen Pölkkiä
ahdistelemaan. Silloin takamaiden mies kutsui kummankin isännän
metsäpirtilleen pitoihin, syöttäen heille mateenmaksaa ja hirvenhuulta,
karhunkämmentä ja karhunylystä. Ja siitä sovittiin, mihin asti tämä
metsien Pölkki saa mennä metsästämään, kalastamaan ja perkkiöitä
raivaamaan. Sai Pölkki saloa Suomenselkää myöten, Auma-ahosta
Koirapuskaan asti, aina penikulmaa puoltatoista pitkälti. Eikä näitä
erämaita edes isojako sitten paljoakaan saanut pois, kun ne oli kahden
isännän antamat.

Mutta kun sitten Roti-Paavo tuli Rotmonmäelle ja rupesi raatamaan
perkkiöitä sekä nevoja mittelemään, hän vuorostaan joutui riitaan
Pölkin kanssa. Lopulta sovittiin, ettei Paavo mene aseineen vanhan
rajan ylitse Suomenselän takasaloihin, jotka on pölkkisille pyhitetty.
Omissa läheisissä korpimaissaan Roti-ukko kyllä sai levennellä niinkuin
halusi. Ja Paavo raaji perkkiöitä aivan Pölkin rajoille, Karstulan
vesilaskulle.

Samoin kuin Pölkit, Kotilaiset ja Roti-Paavot keskenään kinastelivat ja
sopivat erämaistaan, samoin myös muut yliperäläiset pitivät maistaan ja
nevoistaan ensin kahinaa, sitten _sovintojakoa_ päätellen, että tämä on
sinun nevasi, ja tämä on minun, ja tämä taas on minun suuntani.
Jokaisella oli oma _suuntansa_, ja kaikkiin, mitä oli suunnan piirissä,
oli sen isännällä oikeus. Jos toinen meni sinne nevaa niittämään taikka
repimään korpea perkkiöksi, se oli oikein laillinen rikos. Vanhat
puhutut ja sovitut erämaan paikat, etupäässä järvet ja lammet, olivat
rajoina ja rajamerkkeinä, niin että hyvin tiedettiin, mikä kangas ja
neva kullekin kuului. Niinpä vanhojen Hookonan ukkojen suuri suunta
kulki pohjoiseen päin Kinnulaa kohden, ja raja ajoi pitkin sydänmaita
järvestä järveen mennen _Myllykankaasta Pikku-Valkeiseen ja
Pohjois-Valkeiseen_ sekä sitten hiukan _Pajulampea_ kosketellen
_Tiaisten Tielampeen ja Särkkisenjärveen_, niin että _Särkkisenneva_
jäi Hookonalle. Täältä raja veti _Vapusalmeen ja Heikinjärveen_,
kääntyen siitä _Hookonan Tielampeen_ ja taas edelleen Kuusjärven taakse
_Teerilampeen_, mistä alkaen kinnusten vanha talvinen valtatie oli
rajana aina _Soijinnevaan_ asti. Tiaisten Tielammella Hookonan suunta
kosketteli tialaisten alusmaita, kinnusten tien takana taas olivat
Kuusjärven alueet, pohjoispuolella Kinnulan erämaat, ja liukkosten sekä
jylhästen valtapiiriä oli lännessä Komanteeseen asti. Heikinjärvelle,
joka oli kauimpana pohjoisessa, tuli Hookonalta penikulma. Tähän
penikulmaiseen kierrokseen mahtui monta niitettävää nevaa antaen heiniä
yhteensä joskus parisataa kuormaa.

Vanhojen Möttösten suunta oli taas Perhonjoen seutuvilla. Nämä
Perhonkylän alkuäijät olivat hyvin ennättäneet lähiseuduiltaan vallata
parhaat niittymaat. Tuhvat olivat raivanneet heinäkentikseen Perhonjoen
rantoja aina Kokkonevalle asti, koko joukon alapuolelle Jängänharjun
kirkkopaikkaa. Tuli sitten myöhemmin uusia asukkaita, jotka
keinottelivat omikseen läheisiään jokirantoja. Koivukoski ja pappila
saivat niittyjä Koivukosken seutuvilta kirkonkylille, ja entinen
Möttös-Matti kaupitteli erään rantaniityn Sahin ukolle tavallisesta
pieksukengän pohjaparista. Toinen Möttösten vanha hyvä heinäranta oli
Haarajoella. Siellä kahden puolen matalaa metsäpuroa levisivät
tavattomat nevat ja heinäiset rantalakeat, joita oikein mielikseen
viikatteella viuhtoi.

Ja näin vallattiin ja omittiin Suomenselän vierillä nevaniittyjä,
jokivarsia ja järvirantoja.

Omasta luonnostaan metsäperän nevat, jokirannat, lampien laitamat ja
ukkojen raivaamat perkkiöt tuottivat heinää, minkä tuottivat ilman
kyntöä ja kylvöä. _Vihvilää, kortetta, saraheinää ja valkotukkaista
luhtapäätä_ sekä muuta jumalanluomaa nousi itsestään nevoille,
jokirannoilla ja rapaperäisillä soilla taas kasvoi _taarnaa ja
mehtäheinää_. Järvet ja matalat joet lykkäsivät korkeaa _kaihlaa
ja pilleetä_ sekä kortetta, niin että kahisi, ja perkkiömaat
työnsivät saraa ja _kastelatvaa_ ynnä tupsupäistä _ohraheinää_.
Kasvoi perkkiöissä, jokirannoilla ja nevoillakin mätästukkuina
karheatukkaista _harjasheinää_. Mutta vanhoihin perkkiöihin ilmestyi
lopulta _karasammalta ja kurenruista_, suurilla nevanselillä piipotti
pieni _kiimaheinä_ ja korvenlaidoissa kahisi iso tumma _kuolleenkoura_.

Mutta kaikkein suurimmilla nevanselillä, missä taivas kohosi aivan
tavoittamattomiin, ei kasvanut heinääkään. Siellä oli vain suuria
rimpiä, ilkeitä nevansilmiä, joiden äärillä pitkäkaulaiset kurjet
luikkailivat ja valkeat joutsenet liikkuivat. Siellä toisinaan myöskin
hirvet oikein parvittain makailivat. Mustista pohjattomista
rimmennieluista kuumina heinäkuun päivinä kohosi kuplahdellen väkevä
höyry. Vain kiimaheinä siellä mättäänkyljessä kinalatvaisena punersi,
ja muikea karpalo jo keväisin lumen alta rupesi punaiselta paistamaan.

Erämaan nevaniityt, vain kurjen lannoittamat, eivät omasta
luonnostaankaan jaksaneet lykätä uutta satoa, jos niiltä joka kesä
riistettiin heidän heinätuottonsa. Piti aina silloin, tällöin antaa
nevan olla kesä _kulollaan_ eli jättää niittämättä, toiset nevat
kaksikin kesää. Kun neva näin itse sai korjata satonsa, se taas
tyytyväisenä tuotti uutta heinämiehellekin. Muuten se kyllästyneenä
olisi pian heittänyt koko heinänannon.

Kaukaisimmille nevoilleen erämaalainen tavallisesti asteli ensiksi. Jo
maanantaiaamuinen metsäniitylle meno oli täysi työ. Oli toimitettava
penikulman, parin korpivaellus kantaen raskasta viikonriippiä.
Perättäin hurstipukuinen metsäkansa äänetönnä paineli kapeaa mutkaista
polkua kymmeninkin hengin, miehet viikatteineen edellä, naiset
haravoineen jäljessä. Jokaisella oli vielä eväitä kannettavana, kenellä
suuri leipäkontti, kenellä painava piimäleili, kelläkulla jauhokontti,
jollakulla vielä piimäleilin harjalla musta pata ja häntäpäässä
hilppovalla pikku tyttärellä suolakopsa kainalossa. Etumaiset
väkimiehet kantoivat hartioillaan seitsemänkin kannun piimäastiaa,
piikatytöt neljäkannuista. Nevojen niittäjä tarvitsi ruokaa paljon.
Leipä piti varata päiväksi miestä kohden ja puurojauhoja kourallinen
joka keittoon niin monta kuin miestä oli sekä piimää kannu mieheen
viikoksi. Voita oli matkassa varojen mukaan, ainakin naula päiväksi,
samoin lihan puolta parin lampaan nivuset viikoksi isolle väelle.

Matka oli kova, eväsriippi vaivutti hartiat ja hieroi olkapäät verille.
Kova oli korventyökin edessä. Miehet rupesivat niittämään ja vaimoiset
henget haravoimaan heiniä karheelle. Pari naista _haravamiehinä
eli haravareetoina_ ennätti aina yhden niittäjän heinät pitää
järjestyksessä. Vetisillä nevoilla sai alituisesti kahlata nilkkojen ja
polvenkin mitalta hyllyvässä letossa, jopa toisinaan vielä saattoi
humahtaa mustaan rapaan mahaansa myöten. Ja taas, kun järvien ja
metsälampien mutaisilta rytirannoilta karhottiin kaihlaa, kortetta ja
taarnaa, täytyi tarpoa vedessä vyötäisiin saakka. Yhtähyvin kuin
pitkäkoipiset miehet edellä astellen kaatoivat heinää, matalajalkaiset
naiset saivat havitella perässä senkuin voivat. Erämaa ei antanut
tyttärelleen armoa, vaan työnsi hänet miehen rinnalle kovimpiinkin
paikkoihin.

Veteliltä nevoilta täytyi heinien korjaaminen toimittaa _nevasuksilla_
hiihtäen. Se oli kaikkein vaivalloisinta työtä. Piti kantaa
reputtaa heiniä sylissään tai hartioillaan ja samalla laahustella
korttelinlevyisillä suksilotiskoilla, joita märkä neva ihan kuin imien
puristi pintaansa, niin että joka askel oli kiskaista jalan aivan
juurineen irti. Pitkiin _pieleksiin eli saaroihin_ taikka pyöreisiin
_suoviin_ heinät koottiin nevalle ja nevasaarille. _Aluspuut ja
niskaset_ vain pantiin pohjalle, keskelle _napa tai sankapuut_ pystyyn
ja harjalle tuulen varalta koivunvitsat, _tuulikkaat_, oksista
toisiinsa sonnustettuina. Juurelle vielä painettiin _tukipuut_
viistoon, ja lopuksi miehet heittivät vettä ympäri heinäkeon, ettei
hiiri menisi sitä silppuamaan. Kinnulan ukko kierrätti vasemmalla
jalallaan kiveä ympäri pieleksen, heitti sen sitten pieleksen pohjalle
ja sanoi:

    "Pure tuota kiveä!"

Korpi oli heinämiehen kotina. Kauniilla ilmoilla ja muutamapäiväisillä
niittyretkillä asusteltiin ja maattiin lyhyt yö vain _nuotion_ ääressä.
Mutta tavallisesti kopsahdutettiin korpeen kankaan laitaan tai
nevasaarelle _niittukota_, tuohikattoinen matala kömmänä, jonka
sivupuolet, _säyt_, pystyteltiin lehdeksistä ja havuista taikka
rakennettiin halotuista puista. Heiniä kannettiin kotamaalle makuusijan
pehmikkeiksi ja hyvä _rakovalkea_ laitettiin eteen loimottamaan. Kaksi
kovaa honkapölkkyä päällekkäin _kantapallukkain_ varassa, vielä
_vivulla ja nuotionaulalla_ tuettuina siinä paloi. Piti olla niinkuin
vanhoille oli opetettu:

    "Nuotionaula ja vipu
    Ja kaksi kantapallukkaa".

Tarkeni siinä kyllä kodassa loikoa, kun tuli hiljalleen kalvoi ja
nuoleskeli tervaista honkapölkkyä lämmittäen somasti kotakansan
jalkoja. Säky vain oli kylmä makuupaikka, kun siinä heti havuseinän
takana oli kolkko korpi. Kohentamatta honkatuli kyllä paahtoi koko yön
ja hoiteli itse itsensä. Pihisten ja sihisten se piteli ja siveli
tervaista puuta, silloin tällöin vain kuin mielihyvästä piukahtaen ja
vinkaisten. Joskus sentään honkainen rakotuli saattoi ryhtyä
omavaltaisuuksiin. Jylhän akalta se kerran hävitti koko kotahoidon,
niin ettei eukolla ollut muuta neuvoa kuin juosta kylälle valittamaan:

    "Paloi kolmikoskuksinen kota, hyrynlyry,
    kaksi kantapallukkata,
    nuotionaula ja vipu
     ja kotkansulkainen viuhka".

Parempi ja suojaisempi kuin ammosuisessa, matalassa kodassa, oli
viettää lepohetkensä _heinäpirtissä eli niittupirtissä_, joka
tavallisesti laitettiin suurien nevaniittyjen laitamalle. Samanlaisia
maapermantoisia, mustakiukaisia metsäläisen koteja kuin tervapirtit
olivat heinäpirtit, ja monesti hautapirtti saattoi olla heinäväenkin
asuntona.

Kotanuotiolla taikka pirtin pihamaalla keitettiin ruokaverot. Pata
pantiin vivunnokkaan tulelle ja siinä kiehautettiin puuro tai mutti,
joskus _tuohiropeessakin_ käristettiin kalakeitto. Kovat työnpuskijat
miehet vaativat ohraisen tai rukiisen puuron kaksikin kertaa päivässä:
_eineeksi_ aamulla ja taas _iltaseksi_ ennenkuin maata mentiin. Mutta
kahdesti viikossa, tiistaina ja torstaina, piti eineeksi saada
_leipäressu_, oikein lihalla höystetty. _Puolipäiväiseksi_ haukattiin
vain kalaa, piimää ja leipää. Piimä ei toki sellaisenaan riittänyt
suurelle joukolle. Mutta kun pantiin vettä sekaan ja tuohiropeesta
ryypittiin _vesiharikkaa_, niin särvintä oli koko viikoksi. Sitä kukin
omasta ropeestaan ryypiskeli ja pisteli puuroa vuoronsa mukaan, kun
koko joukko istui suuruksella höyryävän keittokattilan ympärillä,
metsänkävijät kyllä varoen, etteivät koukkineet padansangan ylitse,
sillä silloin pyytölinnut olisivat katkoneet ansojansa. Siinä puuro
kyllä maistui, ja hyvää oli harikkakin, eikä soinilaisen mielestä
puuro ja piimä ollut missään niin makeaa kuin Kuninkaanjoen
metsäniityllä. Lopuksi tehtiin _hoppatassia_. Jokainen kaatoi hapanneen
piimänarikkansa lämpöiseen puuropataan. Sekoitettiin se muikeaksi
piimävelliksi, syötiin ja oltiin hyvillään sekä toruttiin tyytymätöntä:

— Jos et syö, niin ole ilman, mutta hoppatassia nyt syyään!

Vahvan rukiisen puuronsa päälle miesväki, kessusavut vetäistyään,
ruiskautti ruskean syljen, ryökäisi voimallisesti ja pani
pirtinlavalle nukkumaan. Mutta vaimoiset ihmiset, erämaan väsymättömät
työmuurahaiset, vain istua kyköttivät mikä missäkin ahkerasti _tikuten_
sukanneulettaan. Hyvät miehet, puurovatsat, saattoivat makuulavaltaan
heille vain hymähtää:

— Haravareeta tökäkköön vain tökkäystään, mutta talonväki nukkuu.

Jängän Matti-vainaa ei kyllä metsäniityllä paljon joutanut
levähtelemään. Kun toiset vahvan puuron painoksi tahtoivat heittäytyä
pitkälleen, Matti lähti astelemaan nevalle murahtaen:

— Se levähti, kuka levähti, mutta minun ei tartte levähtää.

Myöhäiseen iltaan asti nevalla riehkaistiin. Aurinko oli jo laskenut ja
kylmänkostea hallava sumu noussut notkelmiin ja rimpien ylle, ennenkuin
jouduttiin pirtinlavalle pitkälleen. Mutta elämäniloiset nuoret, joita
ei kokopäiväinen rämeissä rämpiminenkään kyennyt lannistamaan,
tahtoivat vielä yökaudetkin telmätä, niin että vanhoilta yritti
nukkumarauha sotkeentua. Varessaaren pirtillä, jossa kahden Korpeisen
väki asusteli, nuoret mekastelivat aina aamupuoleen. Ja Korpeisen
poika, Roomanniksi nimitelty, rupesi taas heti aamulla aikaisin jo
puolinukuksissa hoilottamaan:

— Hohooi minun punaisia röijyjäni!

Mutta jos sattui metsän pirtissä paha haltia asustamaan, niin
nuortenkaan ei silloin tehnyt mieli kovin elämöidä. Luolanevan vanhassa
saunassa aina joka yö paiskattiin räppänälauta alas, vaikka se olisi
illalla kuinka tarkoin hyvänsä asetettu paikoilleen. Aina joka yö ja
joka kesä pidettiin siellä samaa menoa: luukku alas lattialle! Kammotti
tämä heinämiehiä, niin että Sakrin Matti, saunan isäntä, viimein pisti
pirtin tuleen ja teki uuden Nöyhysalmelle, ja siinä kyllä haltia antoi
rauhan. Luolaneva olikin kolkko paikka. Pitkin neva-aukeaa oli satoja
kalliolohkareita ja isoja irtokiviä, toiset suuria kuin lato, toiset
ainakin lehmänkokoisia.

Sateisina päivinä oli korvessa ikävä olla. Täytyi vain kodassa tai
pirtissä makaillen kuluttaa aikaa. Kolmikannan nevalla korpeisille
kerran satoi kaksi viikkoa miltei samaa menoa, ja koko neva muuttui
lainehtivaksi heinäjärveksi. Mutta aurinkoisina päivinä oli erämaassa
hauskaa, vaikka saikin raataa aivan henkimenoikseen. Päivä paistaa
lekotti korkealta taivaalta, ilma ihan värisi ja hehkui, ja sininen
päivänsauhu leijaili rannattomilla aavoilla. Kärpäset surisivat ja
paarmat pörräsivät sakeana ympärillä, sorsat narisivat suolammikoissa,
korvessa luikkaili palokärki, ja tikka nakutteli kankaalla kuivaa
keloa. Sieltä täältä kuului heinämiehen viikatteen hiominen, ja samaa
tahtia pieni tiltalttikin piti nevanlaidassa. Mutta kaukaa salojen
takaa, kun oikein tarkkaili, kajahteli kirkonkello. Pieneltä
kotikirkolta se kuului, hiljaa vain ja harvaan kahta vuoroa
kumahdellen. Korven niittomiehelle se ilmoitti, että elämän
niittomieskin oli tehnyt työtään, ja taaskin muuan erämaan raataja
päässyt siunattuun lepoon.

Koko viikko samaa menoa häärittiin korpiniityllä ja pystyteltiin
pieleksiä toinen toisensa perästä. Mutta lauantaina jo hyvissä ajoin
lähdettiin astelemaan kotia kohden. Tyhjät kontit ja kopisevat
piimäleilit nyt vain liikoja painamatta keikahtelivat hartioilla, kun
raatajakansa auringon vielä korkealla komottaessa perävilkkaa asteli
tanhuaa pitkin kotipihoilleen. Täällä sauna jo kohta päästäkseen
kartanon takana puhalteli harmaita haikujaan. Kotimiehenä lasten kanssa
häärinyt tummu oli jo hyvissä ajoin laittanut löylypirtin savuamaan,
olipa tummu koko päivän kiehutellut eilisiltana lypsämäänsä maitoa
_makukeitoksi_ heinäväelle. Kuuman purevan löylyn heinämies tarvitsi ja
saikin. Tavallista kovemmin siinä

    "Iso alla ähki
    Ja pieni päällä pöhki",

kun viikon korvessa kiusattu sielu taas pääsi parhaimpaan maalliseen
paratiisiinsa, mustan savusaunan autuaaseen löylyyn. Ja kun sitten
vielä iltaseksi sai tyhjentää ison pahkakupillisen aivan ruskeaksi
korvennettua makukeittoa, ei korvenraataja osannut parempaa
uneksiakaan.

Vain sunnuntaipäivän heinämies sai levätä, ja levätessä piti vielä
käydä kirkossakin. Mutta jo taas maanantaiaamuna aikaisin
nevanniittäjät eväineen olivat tavallisella taipaleellaan metsiä
kohden. Samoin jälleen seuraavana maanantaina ja vielä sittenkin.
Viikko viikolta jatkui heinänteko. Siirryttiin vain nevalta toiselle
taikka käytiin karhoamaan lähiperkkiöitä ja kotoisia heinärantoja.
Perkkiöt ja matalat kotirannat olivat heinäkuun hehkussa kaikkein
kauneimmillaan. Kaikenlaiset Jumalan kylvämät ja kasvattamat kukat ja
yrtit siellä helottivat ja tuoksuivat toinen toistaan väkevämmin.
Siellä täällä matalampiensa joukossa kojotti ylpeänä komea kruunupäinen
_putki_. Pienet heinäpojat leikkasivat ja vuoleksivat siitä somia
_soropillejä_ huilutellen ja piipottaen sitten, niin että koko niitty
oli äänessä. Pikkuinen ruskeapää heinäsirkka laulaa siritteli
ruohostossa heinämiehen kesävirttä, ja isot viheriäiset hepokatit,
mollipäät, poukahtelivat mättäältä toiselle, niin että surisi.

Metsäperäläisten heinänteko kesti toisinaan aina mikkeliin asti.
Tehtiin muita töitä välillä, leikattiin viljaa, kylvettiin ruista ja
taas asteltiin nevaniitylle. Hyvät perkkiöt ja rehevät rannat kyllä
maksoivat tekijänsä vaivat, mutta nevojen niittäjä sai koota
karjanrehunsa laajalta alalta. Täytyi karhota koko iso aukea, ennenkuin
sai hyvän pieleksen kokoon. Elämäisen rantalaiset ainakin sekä lestiset
tekivät heinää vielä myöhään syksyllä, kohta joulun lähetessä. Kun
pakkanen oli pannut matalan järven jäähän, eikä vielä ollut satanut
lunta, heinämiehet menivät viikatteineen kirkkaalle järvelle ja niittää
huitelivat _jääheinää_. Kaikki heinärannat, joita ei kesällä voitu
niittää, saatiin nyt korjatuiksi. Sileää jäätä myöten oli hyvä kaataa
ja haravoida heinät kokoon. Eikä tarvinnut kuivunutta kortta lisää
kuivatella, vain sellaisinaan voitiin heinät työntää kasaan ja vedättää
latoon, ja lehmät söivät niitä mielellään.

Pielekset ja suovat olivat metsäperäläisen heinäsäilöjä. Mutta
perkkiöille ja parhaille nevoille hän sentään laittoi latoja, pieniä,
matalia, tuohikattoisia hirsikömmänöitä, isoille niityille useampiakin.
Mehtä-Porasen monilla heinämailla oli yhteensä 57 latoköppänää. Mutta
saura ja suova oli tavallinen nevanniittäjän tuote. Kun heinäkansa
poistui korpiniityltä, heinäkeko jäi sinne yksinään pitämään vartiota
ja odottamaan talven tuloa. Lumen se sai hartioilleen suojakseen, ja
valkeana metsäköyrynä se otti vastaan heinämiehen, kun tämä jonakin
varhaisena aamuhetkenä auringon vasta itärantaa ruskottaessa ajaa
kahisti nevalle, polki tietä ja kierrätti hevosensa lumiköyryn viereen
ja rupesi riisumaan sen valkeata vaippaa...

Ja valkoisen talven alta paljastui viheriäinen kesä sekä tuoksahti
mieluinen ja raikas heinäkuu.




KARJANHOITOA


Heinäkuusta saakka takamaalainen oli yhtämittaa ahkerana häärinyt
kooten karjalleen talvirehua. Nevoille ja perkkiöihin oli noussut
heinäpieleksiä, ja ladot olivat täyttyneet. Oli vielä _lehtiäkin_
taitettu monet _haasiot_, Yläkuun aikana, jolloin lehti on oikeassa
luonnossaan, oli koko talonväki käynyt metsään, toiset kaatamaan
koivuja, toiset _kassaroilla_ leikkaamaan niistä oksia _kerpuiksi_.
Satoja kerppuja oli sidottu, tuhat aina ahdettu haasioon, ja haasioita
pantu pystyyn kymmenin, kaksintoistakin. Vanhat tummutkin olivat
yksinään mennä kyököttäneet kotiperkkiön matalaan koivikkoon rapsimaan,
minkä olivat jaksaneet, muutaman kerppukymmenisen. Oli vielä syksyllä
muiden kesätöiden loputtua käyty kankailla kaapimassa _jäkälää_,
kymmeniä _pantioita_ kuin tervatynnyrejä oli kasattu kankaalle talvea
odottamaan.

Paljon erämaalainen saikin koota eläimenrehua. Karjanvilja ja
metsänterva pitivät häntä kohdallaan, ja isoväkinen tervanpolttajatalo
tarvitsi paljon karjaa ja karjanviljaa. Monessa vanhassa talossa oli jo
entiseen aikaan kymmenlukuinen karjakunta. Mehtä-Porasen isossa
navetassa teiskasi kahdeksantoista maidonantajaa ja tallissa kolkutti
kolme hevosta, ja paljon oli elikoita Pollarillakin Elämäisen rannalla.
Vaikka Antti-tuhva oli kerjuupoikana tullut Vetelin Räyringistä ja
silmäpuoli-tammalla kuljettanut morsiantaan vihillä, siunautui talo
niin, että navettaan kytkettiin kaksikolmatta _vihtakaulaa_, ja talliin
pantiin kaksi komeata täysisilmäistä hevosta.

Metsäperäläisen kotikasvuista rotua karja oli, valkoista, punaista ja
punakirjavaa, joku musta vain joukossa. Jossakin talossa saattoi olla,
mistä lienee saatu, isoja _koonalaisia_ lehmiä, mutta taas jonkin pikku
eläjän pienellä pihamaalla ynisi laiha sarvipää, joka oli pikkuinen
kuin piipunkoppa.

Vaimoisten ihmisten hoitoihin oli koko navettakunta uskottu, ja
varsinkin talvella oli naisväellä karjan _tillaamisessa_ paljon työtä.
Jo aamuviideltä aivan unisilmissä piti pimeässä ja pakkasessa mennä
navettaan, ja päresoihtu vain oli valoneuvona. Mielihyvästä ynisten
pimeän huoneen asukkaat antoivat aamutervehdyksen _tillarilleen_.
Toiset vielä levein vatsoin maata retkottivat yötiloillaan, toiset
olivat jo jalkeillaan, kallistellen vitsaperäisiä _kytkysiään ja
kaulaimiaan_. Yön sonnat siinä tillari sai ensi töikseen kanniskella
tunkioon, sitten lypsää lehmät ja antaa niille olkia, heiniä ja
vettä. Sitten taas jo ennen päivän tuloa piti karjalle antaa
_hauvetta_: jäkäliä, ruumenia, riivittyjä lehtiä navetan muuripadassa
varistettuina. Jäkälät olivat karjalle hyvin mieluisia ja maitoa
heruttavia, varsinkin jos niihin huljautettiin suolavettä taikka
vietiin niitä yöksi tupaan ja käytiin silloin tällöin ämpäriin
heittämässä vettä. Iltapäivällä jo taas piti muistaa navetan asukkaita
heinillä sekä oljilla, ja illalla viiden, kuuden tienoissa käytiin
iltalypsyllä ja ehtooruokolla, jolloin navetta eläjineen heitettiin yön
haltuun.

_Lypsinkiuluun_ maito vedeltiin, ja isossa _saavissa_ se kannettiin
tupaan. _Puusiivilällä_ kuusenhavutukon lävitse entinen emäntä siivilöi
maidon mataliin _pankkeihin_, joita leveälle _viilihyllylle_ nosteli
toistensa varaan pitkän rakennelman. _Katajaveellä_ hän hautoi
maitoastiansa ja _tuohipesimillä_, joita kesällä oli lehtimetsässä
sidelty, hän niitä hankaili.

Tarkat toimet oli silloin, kun lehmä rupesi poikimaan. Koko
kotieläinkuntansa kantoajat emäntä oli kyllä kuullut vanhoilta. Entiset
tummut olivat jo rakentaneet päässä pidettävän kuukausiluvun:

    "Katti kaksi,
     koira kolme,
    neito neljä,
    vinkuva viisi,
     määkyvä kuusi,
    vihtakaula emäntineen,
    ja hevonen niin paljo vailla vuuesta,
     kuinka kenkä on auki".

Iloinen asia oli, kun nuori _hieho_ antoi ensimmäisen vasikkansa ja
pääsi lehmän kirjoihin. Kiireesti piti sitä mennä saunan räppänästä
huutamaan:

    "Nyt, pirttitummu,
    Nyt meiän pikku lehmä on poikinut!"

Pitipä vielä ottaa saunankiukaasta kolme kiveä, painella niillä hiehon
kynnenvieriä ja viedä kivet takaisin saunankiukaaseen. Sitten hiehosta
tuli hyvä ja rauhallinen lehmä, joka ei lypsettäessä potkinut. Tervaa
ja lukinverkkoa pantiin hiehon ensimmäiseen juotavaan, ja kovin varoen
huivin tai esiliinan kätkössä tuotiin maito navetasta, ettei sitä tuuli
eikä paha ihminen saanut katsoa ja pilata. Ja pienelle vasikalle, joka
hontelona seisoi ketassa, ynisi ja hailein silmin katsoa tollotti ja
imi hoitajan sormea, annettiin emon maitoa kolmella ensi juotolla
vain korvantäysi. Iloinen ja tärkeä asia oli aikuisenkin lehmän
poikiminen. Suurella huolella sitäkin hoidettiin ja voitiin käydä
saunanikkunastakin ilmoittamassa:

    "Nyt, pirtinkiuas,
    Meiän Mansikki poikii"

Paksusta pihkamaidosta emäntä juoksutti ja puristi pari, kolme, komeaa
_juustoa_, paistoi ne takkaloisteessa, kuivasi orrella ja vei
aitanlaariin jouluvaroiksi.

Kaukaisessa erämaassa olivat aina kaikenlaiset pahat liikkeellä ja
saattoivat hyvin pyrkiä navettaankin. _Painainen_, ilkeä kiusaaja,
useinkin pahojen ihmisten panema, kulki kovin ahkerasti koko metsäperän
navetoissa — ja talleissa — milloin missäkin. Se ajoi lehmällä tai
hevosella, niin että tämä aamulla oli ihan vesimärkänä, ja hiki tippui
joka karvannenästä. Häpeemätön se oli, ja kovin se rasitti viatonta
luontokappaletta, mutta saattoi sen sentään taitokeinoilla ajaa
tiehensä. Koivu-tuhva kiskotti tallin katolle _karhin_ ja se jo auttoi,
jylhäset ripustivat navetan kattoon lehmän kohdalle _sääkirjan_ sekä
holahduttivat elukan selkään kylmää vettä, samoin tekivät haukkaset,
lisäksi vielä töhrivät lehmän selän ihmislannalla. Toiset taas
piirsivät navetan oven yläpuolelle _viisloppiaisen_, toiset panivat
kirjanlehden, jossa oli kolme _Iesuksen nimeä_, muutamat kuljettivat
palasen _kuolleenristiä_ ja muutamien navetan oven yllä oli aina
_viikate. Kukko_ oli myös hyvä navetassa, sillä

    "Painainen on nevan takana,
    Kun on kukko navetassa".

Mutta saunamäkeläinen vasta oikeat temput tiesi. Hän kiskoi kirveettä
neljä sylenpituista leppää, haarukkalatvaa, nylki puukotta neljä
tuohikäppyrää, löi kaksi leppäpuutansa maahan pystyyn, kolmannen pani
niiden latvahaarukkaan poikittain portinkamanaksi, neljännen maahan
kynnykseksi, ja tuohikäppyrän asetti portin jokaiseen nurkkaan.
Tuluksilla ukko iski tulen tuohiin ja sitten kuljetti vaivatun elukan
kaksi kertaa tuliportin lävitse myötäpäivään, kolmannen vastapäivään,
sylkien ja manaten:

    "Tphoh!
    Puuhun puuta, maahan maata,
    heitä pahan paimenen silmille
    tulen palavata paskaa!
     Tphoh, tphoh, tphoh!"

Monet muutkin pahat voivat karjaa kohdata. _Lento_ tuli ja _ampui_,
niin että ihan reikä oli nahan alla, ja elukka aivan _lentosonnalla_,
varsinkin jos lento oli _ampunut läpi_. Partapuukolla piti silloin
leikata haava ja laskea verta. Elukka parani siitä, sillä lento oli
vain heikko noidannuoli, joka ei pystynyt tappamaan. Mutta kun oikea
_noijannuoli_, joka niinkuin puupuntari tulisena viiruna lensi
taivaalla, iski, niin paikalla kuoli. Joskus myös _piljo ampui_, niin
että maitosuonet tukkeentuivat, ja lehmä tuli vielä mahoksi. Pahat
ihmiset siinäkin taisivat olla takana, eikä piljo tahtonut parantua
edes leppävastoilla ja suolavedellä kylvettämällä. Paha oli
_tuuleinenkin eli tuulimato_, joka _hakkasi_ lehmän, niin että ronkat
ja utaret olivat mustina ja turvoksissa, ja elukka aivan vapisi ja
tutisi, ei syönyt mitään eikä antanut maitoakaan. Jonkun riettaan
ihmisen lähettämä, tuulien tuoma sekin vaiva oli, ja vain hyvä pohakka
saattoi sen korjata. Vanha Pirttikankaan Matti puhalteli elukan suuhun,
ja se auttoi, Koivu-tummu otti pienen visaisen _noitakuppinsa_, höpötti
ja viskoi siitä vettä lehmän selkään ja lopuksi lennätti veden
pohjoiseen päin manaten:

    "Sinne kaikki paha saa mennä!"

Mutta Kukkopuron ukko juotti elukalle vettä, jota oli kolme kertaa
laskettanut saunankiukaan lävitse, ja syötti _maonsuoloja_, joita
tuohiliuhassa oli käärmeellä nokittanut, antoipa vielä _yökönsuoloja_,
joita oli laittanut hautomalla elävää yölepakkoa suolakopsassa.
Koetettiin tuuleista parantaa myös _vaskisontiaissuoloilla_ sekä
syöttämällä lehmälle kolme elävää _luetta_, juottamalla vasemman kengän
kantapäästä vettänsä sekä vielä voitelemalla _tuuleisella_, haisevalla
vesielävän rasvalla, jota tuuli ajeli Kokkolassa merenrantaan.

Ei tahtonut olla oikein onnessaan ostettu lehmä uudessa
asuinpaikassaan. Se ikävöi ja ehtyi. Mutta kun poltti vanhan virsun
lehmän turvan edessä navetassa, niin heitti, taikka lehmää tuodessaan
toi entisestä navetasta runsuja mukanaan lehmän uuteen parteen, pani
kolmen tulisijan poroa sen juomaveteen ja syötti esiliinastaan sille
ohria alakiveltä ja huusi korvaan:

    "Vanhassa koissa on kaikki kuollut,
    Uuvessa elää!"

Hyvä oli että navetta oli yhdeksällä kusiaispesällä kiertäen varattu
pahoja vastaan, hyvä oli vielä säilyttää navetassa _tuulenkoura_, joka
oli metsästä tuotu välttäen tietä, mitä myöten oli kuollutta
kuljetettu. Sellainen tärkeä kalu oli ennen monessa navetassa. Sillä
kun pyyhki ja siveli elukoita, niin ne menestyivät erinomaisesti.
Lehmätkin antoivat paljon maitoa ja voita. Hyvien talojen tuvassa oli
suuria ammeita, joihin kesällä koottiin piimää talven varaksi, ja voita
vietiin sekä kesällä että talvella hulikoittain kaupunkiin,
parhaimmista taloista oikein kuormittain. Mehtä-Porasesta usein
kesälläkin kuljetettiin voitynnyriä kirkonkylän tielle aisoiksi
asetettujen koivujen lehtilatvoilla laahaten. Pollarin Antti-tura vei
niin ahkerasti voita Kokkolan porvareille, että hekin jo sitä
ihmettelivät. Mutta Antti sanoi vain:

— Se on yhön emännän kirnuamaa!

Mutta kaikkein parhaiten saivat voita emännät, joilla oli _para_. Se
oli ennen vanhaan ollut ainakin Lestin Similässä, muutamissa Vimpelin
taloissa ja Halsualla Isonsaaren tummulla, sekä parissa muussa
paikassa, ja oli se ollut Perhonkin rikkaimmilla samoinkuin Kyyjärven
ja Soinin isoisilla. Entisten emäntien käsialoja para oli, vesikirnua
huuhtomalla he sen tekivät taikka synnyttivät kumoon käännetyn veneen
alla alakivellä, leppärisuilla hosuen ja hokien:

    "Synny para, synny para,
    ei ole ketään kuulemassa
     eikä näkemässä".

Tarvittiin siinä kyllä muitakin kovia asioita ja aineita, kallis
paastonaika sekä kalliita ruumiin ja sielun ruokia, rippileipää
ja vasemman käden verta. Yksijalkaisena ja yksisilmäisenä,
linnunkaltaisena luontokappaleena niinkuin harakka, ratas mahalaukkuna,
para sitten pyörien liikkui. Kyläkunnan lehmiä se kävi salaa lypsämässä
ja kantoi maidon emäntänsä pyttyihin taikka toi sen kermana suorastaan
kirnuun, niin ettei emännän tarvinnut omastaan panna kuin tilkkanen ja
ruveta huhtomaan, ja kohta oli kirnu kermaa täynnä. Saattoi para tuoda
voitakin sekä kirnuun että puuronsilmään. Oli para joskus nähty. Lestin
Similässä se oli harmaana lintuna tullut kirnunlaidalle ruikkimaan, ja
emäntä oli sanonut: "Ei saa tehä pahaa, se on talon lintu!" Toisessa
talossa renki oli uunilta kuullut ja kurkkinut, kun emäntä oli
kutsunut: "Pane nyt puuroon voita!" Ja para oli paiskannut tavattoman
silmän keskelle puurovatia. Mutta monesti paraparka hätäyksissään
ruikkasi ainettaan muuallekin. Tunkioiden laidoilla nähtiin usein
valkoista ja keltaista raattaa ja rapuskaa, jota para oli päästellyt,
ja sanottiin sitä _paranpaskaksi_. Kyyjärvellä oli kaikki tunkion
laidat valkoisessa rapuskassa, niin että vanha tura sai päivitellä:

— Kellään eukolla tään järven rannalla on para, kun on kurannut kaikki
tunkion syrjät ja meiän Kaisalle kahesti irvistännä oven raosta.

Mutta jos otti ja kolmella leppävitsalla piiskasi paran valkoista
raattaa taikka kantoi sitä leppälastuilla tuulimyllyn tai kirkonkellon
akseliin taikka pajanahjoon, niin parantekijän piti kiireesti laukata
hätään.

Lestin tummu, para-muori, oli niin merkillinen, että heitti
päällispyttynsä karjatanhualle, ihmisten valtatielle kaiken kansan
potkittavaksi ja kiroiltavaksi. Mitä enemmän pyttyä potkittiin ja
kiroiltiin, sitä enemmän tummun kirnusta lähti voita. Ja helposti tuli
päällinen voille. Ei tarvinnut kirnua kertaakaan heittää lammaskettaan
lampaiden hypittäväksi, niinkuin Latvalan miniän piti tehdä, kun toinen
pahasilmäinen miniä oli _kahtonut_ kirnuun.

Karja antoi kansalle voita, maitoa ja viiliä, kun metsaperäläisellä oli
sille puolestaan kylliksi antamista. Heiniä ja lehtiä sentään
tavallisina keväinä riitti, vaikka tuli joskus niistäkin puute, niin
että toiset ukot saivat syytä sanoa puutetta kärsivälle:

— Et ole pannut suuta vikatteesees kesällä, koska heinät loppui...
vai onko mynkit syöneet, niin ettet saanut niittää?

Pahin puute tuli kumminkin oljista, joita perämetsien pienistä
pelloista ei juuri liikoja lähtenyt. Joka kevättalvi saatiin ajella
kannustaa olkikuormia, joskus oikein jonoittain, Vimpelistä,
Lappajärveltä ja aina Maakunnasta asti. Monta _mittaa_ olkia vaelsi
metsäperien teitä pitkin, ja mitan kolmisyliseen köyteen mahtui
kaksikymmentä Maakunnan tavallista olkikupoa.

Hyvä oli heinättömälle ja olkikuormia ajavalle erämaalaiselle, että
kevät aikoinaan ennätti tänne Suomenselän vierillekin, ja maa alkoi
kasvattaa kaikkinaisia ruohoja, niin että karja voitiin kuivilta ja
laihoilta navettaeväiltä laskea oikeille Jumalan siunaamille
ruokamaille.

Mutta avaroissa erämaissa kaikenlaiset vaarat uhkasivat syyttömiä
luontokappaleita. Siellä elukat, korpia kierrellessään, nevoja ja
räseiköitä rämpiessään, olivat paljoa enemmän alttiina sekä ihmisten
että metsän pahoille kuin navetassa asustaessaan. Monella lailla
varaten karja oli laskettava metsän helmoihin. Vanhojen tummujen koetut
keinot olivat tässä parhaat.

Jo päivä oli katsottava. _Erkki_ oli edesmenneiltä peritty merkkipäivä,
jolloin emännät ensi kerran laskivat karjansa pimeästä navetasta
keväiseen valkeuteen. Maanantai vain ei kelvannut, sillä jos silloin
olisi laskenut, olisi ollut samaa kuin panna karjansa metsään
viikkokuntiin.

Oikea emäntä oli jo laskiaisena muistanut keväistä karjanlaskupäiväänsä
ja leiponut polvellaan lehmänkarvoilla seostetun _karvakakun_, jota
sitten Erkin aamuna antoi palasen joka lehmälle. Kankaanpään tummu pani
ruosteiseen lehmänkelloon suoloja ja nykki vielä jokaisen lehmän
korvanjuuresta ja hännäntyvestä siihen karvoja sekä keitti kaikki
navettapadassa. Keittoveden tummu juotti karjalle ja pani kellon
parhaan lehmän kaulaan. Sitten ei karja vihannut kellokastaan, vaan
uskollisesti seurasi häntä kaikkialle. Saunamäkeläinen heitti vielä
kellosta vettä joka lehmän selkään sekä kaivoi lehmien korvasta vaikkua
syöttäen sitä kellokkaalle, ja Möttösen emäntä ripsautti rinnastaan
tilkkasen kellonkantajalle ja taas kellokkaasta herutti maitoa
toisille lehmille. Patovistin eukko pyyhki ja pesi lehmien silmiä
ruumiinsaippualla, ja Koivu-tummu pyyhkäisi tervaa elukkainsa
sieraimiin, mutta Jylhän muori sonnusti kellolehmän kytkyen kaulaansa
ja kömpi uuniin, ja tämä oli varsin hyvä keino. Karja tuli illalla
komeasti kotiin.

Navetan kynnyksen alle oikea karjan emäntä kätki kovia rautakaluja,
etteivät elukkain jalat tulisi metsässä kipeiksi. Mehtä-Porasen muori
piilotti kolomaraudan ja hakoraudan, Tialan tummu keitinkoukun,
Vappusalon Maija ja Haukan Liisa työnsivät rautakangen, Möttösen muori
lisäksi viikatteenkin, ja Möttös-vaari vielä viskasi samaan joukkoon
tuppirustingin. Viikatteen pani saunamäkeläinenkin, mutta Vetelin tummu
kätki koko asevarastonsa: kirveen, kuokan, viikatteen ja sirpin. Ja
sitten tummu kiskoi kedosta pöydänkokoisen turvelevyn, jolla peitti
kätkönsä. Turvemättäällä päällystivät muutkin teräkalunsa, mutta
Kankaanpään muori kantoi rautakankensa peitoksi multaa ristiin
kynnetyltä pellolta.

Sitten vasta ruvettiin karjaa laskemaan. Ainakin saunamäkeläinen ja
Möttösen muori, Halsuan eukko ja Jylhän tummu asettivat tervatynnyrit
kahden puolen navetanovea ja kiipesivät hajalla haaroin tynnyreille
seisomaan, selin metsään käsin, ja tästä haaraportista laskettiin karja
kesän vapauteen. Sonnin saunamäkeläinen ensiksi työnsi takaperin ulos
ja sen jälkeen vasta kellokkaan, mutta Möttönen lykkäsi kellokkaankin
häntäpää edellä.

Ja karjanlaskupäivän aamiaiseksi emäntä keitti väelleen ohraisen
_karjapuuron_, johon pani hyvästi voita silmäksi. Mutta jos syötäessä
puuro lusikasta luiskahti silmään, putosi pian lehmäkin nevaan.
Hyvillään karja oli päästyään ummehtuneesta, pahanhajuisesta pimeydestä
kirkkaaseen kevätkesän ilmaan, jossa tuoreen ruohon tuoksu heti
ihanasti kosketteli turpaa. Nuoret hiehot ja mullikat ihan hulluina
laukkoivat sinne ja tänne, hyppivät ja heittelivät takakoipiaan. Vanhat
lehmätkin hypähtelivät ja juosta keikuttivat, mutta nuoret
ymmärtämättömät vasikat vain katsoivat kummissaan isompien ilonpitoa.
He pököttelivät vain jalat haarallaan, eivätkä ymmärtäneet mitään kesän
vapaudesta eivätkä navetan pimeydestä. Ja talon lapset, vaikka eivät
saaneetkaan olla katsomassa navetan ovella toimitettuja menoja, olivat
nyt mukana, ollen yhtä iloisia ja vallattomia kuin navetasta lasketut
hiehot ja mullikat.

Mutta karjan piti kohta päästä katselemaan kesäisiä ruokamaitaan.
Paimen lähti lehmien matkaan pihlajan tai pajun oksa keppinä kädessä.
Hän seurasi elukoita koko päivän, toi illalla saman kepin mukanaan ja
heitti sen navetan kullalle taikka pani talteen navetan hyllylle. Hyvä
oli tallettaa paimenen ensi päivän karjasauva, muuten olisi lehmä
saattanut kesällä kadota metsään. Hyvä oli myös, että paimenen niskaan,
kun hän illalla palasi metsästä, rojahdutettiin ämpärillinen vettä.
Sitten lehmät lypsivät hyvästi koko kesän. Ja illalla emäntä siivilöi
nisälämpöistä maitoa suorastaan pataan, juoksutti sen piimällä ja
kiehahdutti koko talonväelle hyvän makukeiton.

Entiseen aikaan olikin tarpeellista, että paimen aina oli karjan
matkassa, metsässä kun liikkui koukoja, petoja sekä monenlaisia metsän
kummituisia. Soinin Raitaperän Saara sai paimenessa ollessaan kirveellä
paukutella petäjänkylkeä ja karjua niin, että ääni meni, kun karhu tuli
karjaa ahdistelemaan. Rotmossa karhu kerran kaatoi lehmän aivan
kartanon taakse ennenkuin ehdittiin hätään, ja kun lehmänlihat sitten
pantiin saunaan tallelle, kontio tuli yöllä uudestaan ja korjasi lihat
omaan talteensa. Niinpä Roti-Paavo monta kertaa meni itse karjaansa
paimentamaan. Eikä silloin toki kouko uskaltanut hätyytellä. Mutta
kerran, kun Paavo, ollen huonossa voinnissa, ainoastaan sarkakaprokki
selässä laahusteli karjansa kintereillä, itse metsänisäntä tuskastui ja
huusi hänelle:

— Paavo, pane housut jalkaas! Sinä sotket kaikki metät, niin etten
minä pääse kulkemaankaan.

Viisas karhu ei kyllä omasta luonnostaan tehnyt pahaa kellenkään, ei
eläimille eikä ihmisille. Oli joskus nähty, kun karvainen metsänukko
käydä kässytteli kankaalla makaavan ja märehtivän karjan luokse,
kyykähti mättäälle kellokkaan viereen, kalisteli kelloa ja kallisti
vasenta korvaansa kuulemaan, kalisteli taas ja kuunteli oikeaa
korvaansa kallistaen. Sitten metsänäijä lähti jälleen tassuttelemaan.

Mitäpä syytä erämaan asukkailla olisi ollutkaan vihata toisiaan. Samoja
jumalanluomia, köyhiä metsäperäläisiä he kaikki olivat, ja kaikille,
niin hyvin ihmisille kuin metsänelukoille, Jumala oli varannut heidän
ravintonsa. Mutta kun pahanelkinen ja kateellinen ihminen, järjellä
valaistu, rupesi kouhottamaan ja yllyttämään vihaan järjetöntä
luontokappaletta, silloin kyllä metsänelukka, koukokin, saattoi tehdä
paljon pahaa, ei omasta halustaan, vaan ihmisen _nostamana_. Jylhän
entinen Elias, noitamies, kun riitaantui veljensä emännän kanssa, nosti
metsäläisen, niin että se tappoi lehmän, repi toisen, vieläpä kaatoi
kaksi hevosta. Eikä paljoa huonompi ollut Jylhän Mattikaan. Kun Matin
eukko, Vertalan tytär, kehahteli kotoa tuomaansa talon lehmiä
paremmaksi, Matti ärähti:

— Kehuppas vielä, Vertalainen, huomenillalla elukkaas!

Karhu tulikin heti aamulla ja tappoi emännän lehmän aivan aidan taakse
ja söi siltä utaret. Risu-Penna, kolmas kova mies, revitti karhulla
Koivu-Erkin lehmän, ja Kivijärven Huttu-seppä pani kontion niin
vimmoihinsa, että se nutisti Vanhaltapihalta yhdeksän elukkaa, olisipa
ottanut loputkin, kaksi lypsävää, ellei seppä olisi sanonut:

— Lasten osa jääköön... ei aivan maijottomaksi piä panna.

Sama äkäinen Huttu-seppä nosti karhun joskus omienkin elukkainsa
kimppuun. Kun karja ei aikanaan ruvennut tulemaan kotiin, seppä jo
manasi:

— Eipä niitä karhukaan aja kottiin!

Kohta kontio toi elukoita aika elämällä kotiin päin ja äkäpäissään
tappoi muutaman.

Mutta kun Uuentuvan vanha tummu pani metsäläisen Nopolan muorin
lehmikarjaan, niin jo hän kohtasi parempansa. Sanoi Nopolan muori
iltapäivällä Ellu-pojalle:

— Meneppäs kahtomaan, kun ei lehmiä ala jo kuulua!

Ellu-poika kävi ja sanoi, että kuuluu kova kellonpampatus, mutta pois
päin talosta. Muori meni kuuntelemaan ja päivitteli:

— No, mikkään lehmillä on? Eihän vain kontio niitä ajele... No, mitä
sinä niitä, ajat mehtään päin? Aja kottiin päin!

Meni muori tupaan, köpsötteli vähän aikaa, pani taas pojan kuulemaan,
jotta kuuluuko lehmänkelloa. Poika toi tiedon:

— Kuuluu... ja aika kaikua tulevatkin!

— Ootetaanpas, jotta nähhään, minkälainen otus niitä ajjaa.

Tanhuan suussa muori ja Ellu odottelevat vähän aikaa. Kohta lehmät
tulla pamputtavat kovaa vauhtia pitkin tanhuaa, ja karhu tulla
lessuttaa perässä. Poika säikähtää, kapaisee aidalle ja huutaa:

— Mikä tuo on?

— Älä oo milläskään! muori vain sanoo ja menee kohti kontiota,
topsahduttaa sitä kämmenpäällä otsaan ja äkäilee:

— Mitä sinä minun lehmiäni kuolaat? Mää ja tee tehtäväs siellä, joka
sinut on pannut!

Karhuparka seisoo häpeissään matalana ja pää alhaalla. Sitten se hiljaa
kääntyy ympäri ja nolona lähtee jurppaamaan metsään. Lehmät se oli
kaikki kuolannut ja ajanut vaahteen, mutta hammas ei ollut lehmien
lumottuun nahkaan pystynyt. Katseli muori karjaansa ja paneskeli:

— Kukaan oli, kun ei antanut mehtäläisen olla rauhassa... Huomenna se
nähhään.

Nähtiinkin. Sama karhu äkäpäissään meni Uuentuvan karjaan, ja pystyikin
silloin sen hammas, niin että kohta neljä elukkaa makasi metsässä
syrjällään. Kun Uuentuvan tummu tuli Nopolan muoria torumaan
surkeudestaan, muori sanoi:

— Mahoit antaa mehtäläisen olla rauhassa! Eilisen päivän ajeli meiän
lehmiä, ja sanoin vain: "Mänköön koira kottiinsa!"

Osasivat muutkin kuin Nopolan muori häpäistä karhun ja peloittaa sen
pois. Möttösen Riitta-Liisakin siihen kyllä pystyi, ja Kinnulan
Riitta-Kaisa vain helmojaan kohottaen ärjäisi kontiolle:

"Mää sinä sinne, minä mään tänne!"

Eikä kouolla ollut muuta neuvoa kuin lönkytellä tiehensä. Mutta jos ei
ollut mahtia häpäisemällä ajaa karhua pois, oli hyvä osata varjella
karjansa nostetun kontion hampailta. Monet vanhat tiesivät siihen hyvän
keinon. _Karhuntappi eli pikipaska_, jonka kontio noustuaan
talvikorjuustaan ensi töikseen työnsi hangelle, oli arvotavara, jota
ennen monet äijät etsiskelivät. Kun karhuntapilla pyyhki lehmiä aina
silloin tällöin sekä pani sitä palasen kellonkantimeen, niin kouko
antoi eläinten olla rauhassa. Mutta jos taas pani karhunsontaa lehmän
suuhun, silloin kyllä kouko kimmastui ja etsi elukan. Risu-Penna
puolestaan otti Koivukosken tunkiolta lehmänlantaa ja vei karhun
tielle, ja sillä lailla sai metsäläisen villiin.

Pahojen ihmisten, noitien ja muiden yllyttämänä itse vanha _mehtä_ voi
liikahtaa ja tehdä karjalle pahoja. Saattoi ihminen myös omalla
taitamattomuudellaan suututtaa metsän, taikka metsä mahtoi jostakin
muusta syystä ottaa itseensä ja ruveta vihaamaan laitumella kulkevaa
karjaa. Saunamäen kankailla oli joskus nähty metsänemännän kulkevan
kiulu kainalossa ja lypsävän kylän lehmiä, kuka sitten lienee hänet
houkutellut. Usein villiintyi metsä, niin että otti ihmisten elukoita
_vangiksi_ taikka otti eläimen niin _omakseen_, ettei sitä
etsimälläkään löydetty, vaikka koko kylän kansa oli monta päivää
liikkeellä. Silloin heti arvattiin, että eläin on _metänpeitossa_.
Keskitalon Liisa-tummu, Mikkeli-Antti, Kalmu-Sakri, taikka joku muu
vanha velho oli silloin varmasti ollut pohakoimassa. Ja merkillinen
metsä saattoi kätkeä elukan niin visusti, että sen joskus piti kiertää
vain pikkuista pyörylää jyrsien nurmen mustalle kuralle. Taikka voi
lehmä näyttää vain oudolta kiveltä. Alajärven Kurenjoella kuusi miestä
lehmää etsien istahti isolle kivelle ihmetellen, mistä se siihen oli
tullut, kun ei sitä ennen oltu nähty. Muuan ukko komahdutti kiveä
kirvespohjalla. Sama kivi sitten myöhemmin katosi, ja sen sijalta
löytyi lehmänraato, jonka reidessä oli kirveellä isketty reikä.

Metsä ei helposti antanut takaisin, mitä oli ottanut. Piti olla jo hyvä
tietäjä ja koko velho, joka osasi pakottaa metsän antamaan pois omansa.
Saunamäkeläinen temmersi hiilikoukulla kadonneen lehmän parren
ylösalaisin ja vedätti siihen selkäkarhin piit ylöskäsin, vei vielä
lehmän vitsakytkyet tuvan takkaan palamaan. Kemppaisen tummu pani
konttiinsa rautapalasia ja keitinkoukun ja astuskeli tanhualla, Jylhän
tietäjät kirvestivät tallin tai aitan seinästä oksanreikälastuja ja
kiikaroivat niiden lävitse metsään päin. Rasin Ulla hankki sormuksen,
jolla oli kolme parikuntaa vihitty ja tirkisteli sen lävitse sekä vei
sormuksen sitten navetan parteen keitinkoukun haaraan, pannen vielä
padan alassuin niiden peitoksi. Patovistin muori taas valoi vettä läpi
saunankiukaan, viskeli sitä metsään käsin, käänsi sitten vasemman
sukkansa nurin ja lähti etsimään lehmäänsä. Haukan tuhva pani
uuniluudan ja kohennuskepin ristiin lehmän parteen ja keitti lehmän
kytkysiä kuiviltaan navettapadassa. Mutta Kukkopuron Kaisa osasi
kumminkin parhaat temput. Navetassa hän käänsi vaatteensa nurin ja
pisti vitsakytkyset kaulaansa, meni tupaan ja katsoi korsteinista ulos,
otti uuniluudan, kiersi tuvan kolme kertaa ja pani uuniluudan pystyyn
uunin eteen. Sitten Kaisa vitsakytkysineen ja vaatteet nurin päällä
rupesi puskeutumaan uuniin, vaikka Vappu-Juho, pohakkamies, sanoi: "Älä
koita, et sinä mahu!" Mutta Kaisa mahtui ja kävi uunissa kaksi kertaa
pää edellä ja kolmannen jalat edellä. Siitä muori vielä hönttyytti
uuniluudan navettaan ja palasi sieltä vaatteet oikein käännettyinä. Ja
lehmä tuli kotiin, vaikka Vappu-Juho sanoi: "Älä niin kiirettä pane, se
kuolee!" Vain kahdesta nisästä oli maito loppunut, kun lehmä oli kaksi
yötä ollut metsänväen hallussa.

Mutta kaikkein parasta oli, kun päästiin _kirkonkelloa_ soittamaan.
Sillä niin kauas kuin kirkonkellon kumahteleminen kuului, oli sen valta
niin kova, että metsän täytyi antaa kätkönsä ilmi. Tyynellä ilmalla
kellon ääni kuuluikin kauas. Oli vielä hyvä luvata jo etukäteen, jos
lehmä löytyy, tehdä sen maidosta iso juusto köyhille ja puutteellisille
ihmisille.

Mutta kun karja sai rauhassa kulkea päiväkunnissaan suurissa erämaissa,
se illalla tyytyväisenä, maitoleilit pullollaan ammuen astella
keikutteli tanhuaa pitkin karjapihalle. Siellä emäntä apulaisineen oli
kohta vastassa. Vanha tummu oli pellon pyörtänöiltä käynyt riipimässä
lehtiä ja hyvänmakuisia ruohoja, _riipeitä ja ottosia_, koko
korillisen. Niitä karja sai tuliaisiksi, sai vielä juotavaakin. Hyvillä
mielin ynähdellen lehmät potkimatta seisoivat ja laskivat maitoa
lypsäjän kiuluun, niin että sohisi ja vaahtosi vain.

Melkein rannattomat olivat metsäperäläisten karjanlaitumet,
mäntykankaita, korpia ja lehtimetsiä, rämäköitä ja nevoja
loppumattomiin. Ja ne tuottivat elatusta karjalle. Mutta vanhat
halmeahot ja palokankaat kasvoivat kaikkein parhaiten. Ne lykkäsivät
rehevää ruohoa, joka oli mieluista syödä ja herutti paljon väkevää
maitoa. Siitäpä metsäperäläinen monta kertaa pisti suuret erämaansa
tuleen, että saisi yhä parempia karjamaita. Suuria aarniometsiä ukot
vain turahduttelivat palamaan, niin että koko sydänmaat roihusivat, ja
savua oli koko metsäperä niin täynnä, ettei aurinkoa näkynyt kuin
joskus vain, ruskeana ammeenpohjana silloinkin. Tämä kyllä kannatti.
Poro työnsi kohta paksua heinää, ja tuhka levisi tuulen matkassa kauas
nevoillekin, niin että nekin kasvoivat kuin kylväjän kourasta. Lehmät
söivät, tulivat täysinä kotiin ja lypsivät että pohisi.

Mutta sitten, kun metsät merkittiin kruunun omiksi, ei enää ollutkaan
hyvä turahdutella kankaita tuleen. Siitä saattoi helposti joutua
lakitupaan tuomarin pöydän ääreen selvittelemään metsäretkiään. Mutta
sittenkin aina silloin tällöin joku kangas kurahti palamaan, mistä
sitten lienee kulo syttynyt, vaikkapa jonkin huolimattoman paimenen tai
kalamiehen nuotiosta. Sinne heti koko kylän väki komennettiin
sammuttamaan. Mutta eiväthän tottumattomat metsäturat oikein osanneet
ajaa kuloa tukehduksiin. Koivu-tuhvakin oli niin tökerö, että sai
tuohivirsuihinsa tulen ja sitten hätäpäissään lähti huutaen laukkomaan
pitkin kuivaa kanervikkoa. Siitä kulo kulki tuhvan tulisissa askelissa
yhä kauemmaksi.

Sattui taas niinkin, että kaukana Ullavalla metsä pelmahti palamaan
kuumana heinäkuun päivänä. Saivat halsuaiset sen kuulla ja saarnasivat
sitä koko pyhäpäivän, Tahnu-Aleksi parhaana miehenä, pauhaten:

— Lähtekää, hyvät miehet, varomaan, ettei meirän saurat ja kylät
pala... kun Ullavalta kuuluu tulevan kova vahingonvalkia.

Halsualaiset toki lähtivät miehissä ja tekivät suuren vastavalkean,
ettei vain Ullavan suuri kulo pääsisi kärventämään heidän kyliään ja
kalliita saurojaan. Miehet pistelivät tulta, minkä ennättivät, ja
naiset ajelivat elukoita metsästä kotiin. Ja kokonainen sydänmaa
korventui Perhon rajoille asti.

Kuulivat Perhon ukotkin Ullavan ja Halsuan kamalasta metsäpalosta, ja
siitä jo kavahtivat kantapäilleen. Saarnasivat hekin pyhäpäivän,
Raatari-Kustu ja Kivikankaan tura pitäen parasta puhevaltaa:

— Koko Perhon seurakunnan pitää mennä valkiaa sammuttamaan
Ahvenlampille... kun Halsualta ja Ullavalta kuuluu tulevan kova
vahingonvalkia.

Suuri perhosten joukko riensi Ahvenlammelle valkeanhätään. Eihän
siellä näkynyt savuakaan, mutta kohta näkyi, kun miehet alkoivat
kuokkia nevaa ja kylvää tulta, ettei vain Halsuan kulo pääsisi kyliä ja
heinäpieleksiä tuhoamaan. Hosui siellä vanha Risu-Penna sytytellen
kanervikkoa, ja avojalkainen Töyrsuon Anterus siellä ahkerana kyökytti,
niinkuin moni muukin, mutta Hookonan Matti paineli pian takaisin kotiin
paneskellen:

— Hullu kun ma lähinkään... Kellokoskelaisille ja kivikankaalaisille
ilman vain sain tehä karjanlaitumia.

Saivat kylät karjanlaitumia. Takamaat korventuivat Kanalan kyliä ja
Halsuan rajoja myöten. Eikä korkea kruunu mahtanut mitään, kun viisaat
ja varovaiset ukot olivat vain polttaneet vastavalkeaa varjellakseen
omaansa Halsuan ja Ullavan suurelta kulolta.

Joka kesä joku kangasmännikkö riehahti ilmiliekkeihin. Simoahonharju
paloi, niin että humisi, ja monet luulivat, että siellä vanha
Juha-tuhva oli tuhraillut. Kuusjärven ukko joutui tuomarin eteen
selvittelemään suuren takametsänsä paloa. Äijä kyllä sanoi
sammuttaneensa nuotion aivan tarkoin, viskellen kekäleet toisen sinne,
toisen tänne ja vielä porotkin potkien perään. Heima-ukko-vainaja
päästi sydänmaat palamaan ja sai siitä kylän emänniltä voita, leiviskän
talosta, niin että siinä joutilaalle miehelle oli talveksi evästä.
Saattoikin Heima sanoa, kun synkkä savu rupesi kankaalta nousemaan:

— Kyllä voita tulee! Kohta lähtee toinenkin leiviskä.

Entinen Saunakosken tuhva tuikkasi kruununmetsään tulen, juoksi kotiin
ja pani maata. Kysyi tuhva sitten vähän ajan päästä tummulta:

— Näkkyykö mittää?

— Ei näy! tummu todisti.

— No, mikäs sammakko on, kun ei rupea näkymään, äijä äkäisenä manaili.

Mutta jo aamulla rojotti takamaiden harjalla musta ja paksu savupatsas,
paisuen hetki hetkeltä yhä leveämmäksi. Saunakosken ukko katseli sitä
hyvillään ja puheli:

— Jopahan näkkyy! Mitä oikeutta ruunulla on enemmän kuin
toisellakaan... Kun sellaiset lait ja paperit pannaan, ettei saisi
karjansa laitumia parantaa... Mutta minä parannan!




HALME, PELTO JA KYTÖ


Leveä leipäpöytä, kalapöytä kapeampi, oli sanottu jo vanhoille
erämaalaisille, ja ankara elämä oli opettanut heille myös suuren
käskyn: "Täyttäkäät maata ja tehkäät se teillenne alammaiseksi!"

Vanha Suomenselän mies seurasi edesmenneitten isien jälkiä, möyri maata
ja puristi leipää omasta metsäperästään. Maa tuotti jumalanviljaa
täälläkin, koukojen kotiperillä, vaikka kontio lähinaapurina vihelteli
aidan takana, ja metsänemäntä kiulu kainalossa kuljeskeli kankailla
lypsäen kristikansan lehmiä, ja nevojen mustat rimmet keskikesänkin
öinä puhalsivat harmaata huurua.

Kaskeamalla kaikki Suomenselän seutulaiset, niinkuin muutkin erämaiden
asukkaat, ennen ottivat pellonviljansa, ja paloina haikusivat kesäisin
kaikki ahot niin pitkälle kuin metsien valtakuntaa ulottui. Kova
Kotilainen korventeli Kivijärven ympäristöjä, rikas Pölkki porosi
Kyyjärven ahoja, suuri Suohokka savusteli Karstulassa Alajärven
rajamaita, ja Keisalan ukko kärventeli Soinissa Kuninkaanjoen
mäkirantoja, kuulu Kangashäkki kaatoi kaskea kaukana Laukaan äärillä,
ja Esko Tiainen paahtoi Salamajärven perämetsiä Halsuan nevojen takana
haikusivat Karvosen äijän kasket, ja Lestin rantamaita raatoivat
Hiienniemen tura ja iso Tuikka. Kaikki he olivat isoja-rikkaita ja
erämaiden valtamiehiä, Suohokkakin niin mahtava, että emäntä uskalsi
kehahdella talonsa vankkumatonta rikkautta:

"Mikäpä sen vuoren vierittää, ja pajupensaat juurii?"

Savu nousi köyhän Perhon perämetsistäkin, vaikkei siellä entiseenkään
aikaan asunut näin suuria mahtimiehiä. Vanhat maakirjat mainitsevat,
että jo 1585 Kokkolan pitäjän perukoilla asusti ja kaskimaita
savustellen säilytti henkeään seitsemän uudiseläjää. Mutta pikkuisia
lienevät olleet miesparkojen halmeet, koska he maksoivat veronsa vain
voilla, suorittaen sitä yhteensä 14 leiviskää. Vähän myöhemmin —
kamalat nälkävuodet olivat ajaneet yli maan — 1620 sanotaan, että
"Okskåskiby'ssä" asustaa seitsemän kurjaa korpelaista, jotka
äärimmäisessä köyhyydessään voivat saada kokoon vain yhden manttaalin
veron, joskin he vastedes saattaisivat suorittaa veroa puolestatoista.
Mutta jo 1633 "Peråby'n" seitsemän asukasta kykenee korkealle kruunulle
antamaan hiukan viljaakin. Suuria ei suinkaan köyhiltä metsäkyöpeleiltä
herunut, jokunen leiviskä voita ja kalaa, vähän heiniä ja päivätöitä,
hiukan rahapenninkejä sekä muutamia leivisköitä viljaa. Paljonko heiltä
olisi liiennyt, seitsemältä erämaan körriltä, jotka tiettömien
penikulmien takana tietämättöminä möyrivät. Silloin kun valtakunta
Saksanmaalla tappeli paavilaisten kanssa Lutheeruksen opin puolesta,
niin että maailma savusi, nämä metsien körrit tappelivat henkensä
puolesta erämaata vastaan savustaen metsiä ja savustaen asuinpirttiään
sekä peläten ja palvoen metsien kummituisia ja väkeviä haltioita ja
suuria noitia enemmän kuin kirkon ja Lutheeruksen Jumalaa.

Vuosisatoja perämetsien ukot höyrähdyttelivät erämaitaan ja saivat oman
korven leipää kapealle kalapöydälleen. Vanhimmat metsänäijät vieläkin
kaikkialla muistelevat muinaista merkillistä aikaa, jolloin valkoinen
jumalanvilja kasvatettiin mustassa palomäessä, metsän ja maan väkevässä
porossa. Ei siitäkään toki leipä leikiten lähtenyt, vain miehen kovalla
työllä ja uskolla, kesän lämpöisellä ja Jumalan hyvillä ilmoilla.

Toukoviljaansa, ohraa, varten ylimaan mies hakkasi _kasken_ hyvälle
lepikköaholle. Heinäkuussa lepikkö kaadettiin, ja alakuu oli paras
aika, ettei kaski kovin pian ottaisi vesaa. Koko metsistö lyötiin
maahan ja jätettiin semmoisenaan lepäämään seuraavaan kesään. Mutta
talvella vedätettiin aholle kankaalta _seunapölkkyjä_, isoja kuivia
kelohonkia kolme aina kohtaansa. Kymmenkuntakin sellaista _roviota_
voitiin ajaa samaan kaskeen. Seunapölkyt olivat tarpeellisia apulaisia
lepikkökaskessa, sillä mustalehtiset, tuoreenhenkiset lepät eivät omin
neuvoin jaksaneet pitää palomaata tulessa. Keväällä kun lumi oli
sulanut, karsittiin oksat puista irti, niin että koko aho tuli
sileäksi. Ja taas heti kun maat olivat kuivaneet ja lepäävät lepätkin
kuivaneet, pistettiin tuli ryteikköön. Savuten ja käristen leppäinen
maa paloi, mutta parhaiten paloivat tervaiset seunapölkyt. Ne ihan
tulisina hehkuivat työntäen mustaa tervasavua. Pitkävartisilla
rautakoukkuisilla _vangoilla_ vieritettiin palavia seunoja yli käryävän
maan, ja näin _viertämällä_ saatiin koko aho korvennetuksi. Nokisina ja
mustina siinä miehet ja naiset rautakoukkuineen kyökyttivät tulessa ja
savussa. Päivä paahtoi, rovio poltti kuin pätsi, ja kitkerä savu
kirveli silmiä ollen oikein hengenkulun tukehduttaa. Monesti yritti
riehuva valkea rynnätä metsäänkin, mutta kun vanhat tietoukot tekivät
temppunsa, tulen täytyi pysyä alallaan. Kukkopuron äijä veti
ukonkivellä piirin kasken ympäritse, ja Kinnulan tura kiersi kolmesti
paloahon ja sanoi:

    "Valkian pitää pysyä sen sisällä,
    Jonka minä kiertänyt olen".

Sitten palomaa kyntää törhittiin puisella auralla, kylvettiin siemen
ja karhittiin oksaisista kuusenpuolikkaista vitsastetulla
_selkäkarhilla_, joka satajalkaisena kulki karhoten pitkin poromaata,
ja saunamäkeläisiltä sai nimen _satiaiskarhu_. Mutta jos oli sattunut
niin kehnosti, että oli _käki paskannut_ isännän, niin hänestä ei ollut
minkään kylväjäksi. Miesparka oli silloin aivan menettänyt
kylvöonnensa, ja hänen kouransa heittämä vilja kasvoi kovin huonosti.
Perhon Haasiosalmen ukon täytyi lähteä etsimään kylvömiestä Kinnulasta,
ja Tialan Välipakan tura, vaikka hän joka aamu heti herättyään haukkasi
_käen murenen_, kuuli sittenkin suuruksettomaan suuhun käen ensi
kukkumisen ja joutui käen pilaamaksi. Surkeuttaan itkien ukkoparka meni
pyytämään naapurin isäntää halmeensa kylväjäksi. Tura-pahanen ei
tiennyt, minkä saunamäkeläinen, että pilaus olisi paennut, jos olisi
heti mennyt puraisemaan tuoretta puuta. Puu kyllä olisi siitä kuivanut,
mutta mitäpä siitä.

Siemen oli saatu lepikköahon multiin. Ja kohta ohra nosti viheriän
oraansa kantoisesta mustasta kynnöksestä, kasvoi kauniisti ja tuli
tupelle, näytti pitkät hiuksensa ja teki tähkänsä _kanttipäiseksi_,
kuudelle taholle.

Parhaan _ruiskasken_ erämaalainen hakkasi partaiseen näreikköön, jossa
pehmeä sammal peitti maata. Syksypuoleen elokuulla oli parasta iskeä
närepuu pitkälleen, ettei havuneulanen enää putoaisi pois, vaan jäisi
oksaan hyväksi tulen virikkeeksi. Aika isoja kaskia ukot kaatoivat,
joskus niinkin suuria, että voitiin kylvää kolmatta tynnyriä. Keväällä
ruiskaskikin karsittiin, mutta vasta heinäkuussa poltettiin, ja kuiva
havurytö paloi kuin tappurakuontalo ilman seunapölkkyjä ja viertämisiä.
Polttajat vain saivat varoa, ettei valkea rynnännyt korpeen.

Heti palon jälkeen kaski kynnettiin ja kylvettiin ruis. Harvaan sai
halmerukiin heittää. "Viisi jyvää hevosen askeleeseen", oli vanhojen
ukkojen määrä. Ja kun _halme_ sai rauhassa tehdä parhaansa, ja Jumala
antoi sadetta ja päiväpaistetta, ruis nousi että tohisi, pelmuutti
parhaana kesäaikana tähkiään, niin että koko aho oli suurena
savukenttänä. Jyvä tuli verille ja valmiiksi monesti niin aikaisin,
että jo heinäkuussa voitiin mennä metsäaholle sirppi kourassa. Komeita
_kuhiloita_ kohosi kantoiselle kentälle, ja jyvät olivat suuria ja
raskaita. Itse metsien koukokin saattoi niihin mielistyä. Oli joskus
nähty, kun kontio jo kypsymisaikana kävi halmeessa ruista appamassa.
Niinkuin vanha karvainen äijänköriläs, kontio seisoa kojotti laihon
laidassa kahmaisten tuon tuostakin koko sylinsä täyteen tähkäpäitä ja
sitten niitä ahnaasti tukkien nykeröön turpaansa.

Kuhilailta koottiin elot _aumoihin_ ja vasta talvella, jos halme oli
kaukana sydänmaalla, voitiin korvenviljat ajaa kotiin puitaviksi.
Aumansa osasi isäntä kyllä varata, etteivät hiiret sitä hakanneet.
Saunamäkeläinen otti käsin koskematta hampaisiinsa kiven, kiersi kolme
kertaa aumansijan ympäritse ja pudotti kiven pohjapuiden väliin sanoen:

    "Syö, hiiri, tuota,
    Älä minun eloani!"

Kun sitten pohjapuille rakennettiin auma, hiiri ei siihen koskenut.
Viljaiset keot kyhjöttivät korven yksinäisellä sänkisellä palomaalla,
ja ympäri ahon oli rakennettu kaskimaan _teloista_ nokinen aita.
Isoisten ahoilla aumat saattoivat pysyä yli talvenkin. Rikkaiden
Karstulan ja Kivijärven halmeäijien metsäaitauksissa nähtiin joskus
vanhoja, aivan mustia ja _aijastuneita_ viljakekoja. Heidän taloissaan
ei nälkä asunut.

Metsiä vanha erämaalainen osasi kaataa ja savustaa, mutta hänen
_peltonsa_ olivat kovin pienet. Vetelin kirkon "historiakirjassa"
mainitaan 1753, että veteliläiset — joihin perhoset ja halsuaiset
luettiin — ovat ruvenneet "vähitellen raivaamaan peltoja ja niittyjä,
joka viljelys nykyään yhä lisääntyy". Varsin vähäiset kyllä olivat
perämetsien raivaukset vielä paljoa myöhemminkin. Perhon papereissa
sanotaan 1810 koko kappelissa olevan raivattua maata vain 130
tynnyrinalaa ja siitä puolet kylvössä. Vain pikkuruisina tilkkuina
pellot olivat metsätalon ympärillä, leipämaan pälvi siellä, toinen
täällä ahonlaidassa, monesti pitkä kivikasa vieressä vartijana.
Edesmenneet ukot olivat niitä polvi polvelta nälissään raataneet
tilkkupahasen toisensa perästä, kanniskelleet kiviä kasoihin, niin että
veri sormista tiukkui. Muinaisten raatajaraukkojen ankaria päiviä
kivikasat ja pitkät kiviset aidat vain enää muistelevat. Monet pellot
pysyivät tekijäinsä ja viljelijäinsä nimissä vielä senkin jälkeen, kun
omistaja oli jo aikoja jättänyt maallisen aherruksensa. Tialankylän
mailla on _Ollinpelto_, jonka tekijästä ei enää kukaan tiedä mitään.
Hookonan ukot kyntävät entisturien peltotilkkuja, sellaisia kuin
_Antinketo, Mikonpelto, Simonpelto, Leskenpelto ja Vasamäen pelto,
Aho-Aapan sarat ja Seksmannin pellot_.

_Ruis ja ohra_ olivat ylimaalaisen vanhat pellonviljat. Rukiin hän
kylvi leipänsä tarpeiksi, ohrasta hän keitti puuroa ja muttia, leipoi
myös rieskaa sekä monesti pani lisäainetta jokapäiväiseen leipäänkin.
Rukiin ja ohran mukaan yliperäläinen järjesti peltojensa kolmivuotiset
viljelysvuorot siementäen _kesantonsa aina_ rukiilla, kylväen rukiin
jälkeen ohran ja ohralta heittäen pellon taas kesantoon. Kaksi _toukoa_
köyhä maa vain jaksoi tuottaa, ja sitten sen taas piti saada levähtää
kesäkausi. Mutta ketoon, heinämaiksi, pienet peltotilkut eivät
joutaneet, eikä ketoon laskettuja peltoja erämaan mies huonoilla
aseillaan enää olisi saanutkaan pehmitetyksi muuten kuin kuokkimalla.
Laihtuneen kesantopellon metsäperäläinen lannoitti niin hyvästi, että
se samalla höystämisellä tuotti vielä ohrankin. Navetta, talli ja
tunkio olivat parhaat pellon parannuspaikat. Navettaan tuotiin
vielä metsänvoimaa, _hakoja_, kuivikkeiksi. Vanhojen turien ja
pojankelterien, akkojen ja tyttökenttojenkin talvikautisena työnä oli
seisoa _hakoränkyn_ ääressä _hakorauvalla_ napsimassa kuormittain
havuja silpuiksi. Vedätettiin tunkioon sonnanjatkoksi muutakin
metsäntörkyä, muurahaispesää, turvetta ja sammalta. Talvella
rakenneltiin kesantopellolle tunkioita kuin suuria kusiaispesiä, ajaen
kolmeen kertaan kolmet kerrokset lantaa, mutaa ja silputtuja hakoja. Ne
kun kesällä pengottiin pitkin kesantoa ja kotitunkiosta tuotiin lisää,
saattoi ruis siitä ottaa voimaa.

_Kauraa_ vanha yliperä ei viljellyt. Se joutui tänne vasta aikojen
kuluttua. Mutta _nauris_ oli ikivanha tuttava, nähty jo ennenkuin
perunasta tiedettiin mitään. Naurista metsien kansa piti parhaana
herkkunaan aina siksi, kunnes oppi kasvattamaan _peruja_, jotka
vähitellen veivät vanhalta kaskiporon kasvatilta kokonaan suuvuoron.
Peruna sai sijansa kesantomaassa ohran jälkimiehenä. _Pellavat ja
hamputkin_ kasvoivat metsäperäläisen pellossa saaden joka kesä pienen
tilkun kesantomaan laidasta.

Uskalsi metsien mies viimein astella aseineen vetelän nevan laitaan
rääpimään veto-ojaa sekä suuria sarkaojia. Kuokkien hän sitten otti
nevan hereille, ja kun märkä mätäs oli kuivanut, ukko kurahdutti tuleen
koko nevasarat ja kylvi _kytömaahansa_ rukiin. Sitten hän taas kynti
kytönsä, poltti poroksi pinnan ja kylvi rukiin, ja taas kynti, poltti
ja kylvi rukiin, kylvi sitten jo kerran kauran, kun kytö ei enää oikein
jaksanut lykätä ruista. Kytösteli ja kyntää töhri sekä savusteli ukko
yhä nevasarkojansa ja otti kauraa. Mutta lopulta kytömaa tykkänään
kyllästyi myös kauraan ja rupesi omin päinsä kasvattamaan kastelatvaa
sekä muuta heinää. Tuskastui kytö viimein heinäänkin ja rupesi äijälle
lykkäämään koko saran leveydeltä sudensammalta ja kurjenruista. Silloin
ukkokin kyllästyi, kuokki kytönsä nurin, kaivoi ojat auki ja alkoi taas
uuden polttokauden, saaden ruista, kauraa ja heinää sekä lopuksi
sudensammalta, kunnes kytöpahanen ei enää osannut muuta antaakaan kuin
sammalta.

Monilla entisukoilla oli jo suurenlaiset kytömaat ja polttokeinot.
Mutta sitten vasta aikojen kuluttua opittiin Maakunnan miehiltä suuri
ja satoisa savenajo, joka pani syrjään vanhat savustamiset.

Monesti entinen, aina yksituumaisena ahertava metsäkylien kansa ryhtyi
kovan korven ja nevan myllerrykseen oikein joukkovoimalla. Maan isäntä
vain lähetti kutsuja: "Jos tulisitte auttamaan... meillä on
talkookset". Tuli silloin kuokkamiestä, kirveskouraa ja lapionkantajaa,
tuli poikasia ja vaimoisiakin henkiä kuokkineen, lapioineen. Kohta
korpi ryskyi ja räiskyi, kun talkookansa siellä kilvaten heilutti
asetta. Pitkänä rivinä siinä rynnättiin korpea vastaan rinnan sekä mies
että nainen, vanha akka ja nuori tyttökin yhtä rotevana käyttäen
kuokkaansa. Väkivoimalla väännettiin kannot suorastaan maasta ylös, ja
sarkoja syntyi kovaankin ryteikköön. Savu vain nousi työmaalta, kun
tuli kulki edellä kärventäen korpea.

_Talkooksilla_ ylimaan mies usein korjasi viljansakin, lennättäen vain
sanan, ja koko kylä kokoontui leikkuupellolle. Siinä kyllä sirpit
liikkuivat, ja pelto oli kirjavana kansaa, joka yhtä mittaa kumartui ja
nousi, leikkasi viljaa ja teki sitomia. Laihon laita pakeni nopeasti,
ja kuhilaita syntyi pitkät rivit. Leikkuumiehet olivat iloisia ja
pellon isäntä tyytyväinen. Annettiin talossa talkooväelle ruokaa ja
juomaa, annettiin hyvät ryypyt, ja kaiken lopuksi saatiin illalla
tanssia.

Leikatut ohrat metsäperäläinen siteli _nikuleihin_, kuusin _lapein_
samaan kiertositeeseen, ja rakensi seitsemästä nikulista kuhilaan,
mutta rukiit hän sitoi _lyhteisiin_ pannen niitä viisitoista
kuhilaaseen. Kun _summamies_ pääsi leikkuupellolle, hän sai kiskoa
ruiskapasta kymmenen kuhilasta, ja lyhteiden piti olla oikeaa käsialaa:
yhdeksän tuumaa siteen kohdalta lävitse. Joskus ajautui leikkuumies
toisen kiertämään _saareen_ ja silloin piti huudella hänelle
pelastajaa. Hätääntyi joku katkaisemaan kesäviljojen viimeiset korret,
saaden siitä koko elämänsä penkoa _kätkytpahnoja_ taikka joutuen
_isoksi syömäriksi_. Mutta kun sattui _Siikanen_ menemään kurkkuun tai
silmään täytyi sanoa:

    "Siikanen sinun nimesi,
     pihanrikka, pellonrikka,
    kupu kultainen orava,
    hyvin teit, kun menit,
     paremmin vielä, kun palasit.
    Suurvuori vieressäs,
    synkkä salo eissäs,
     pellon päällinen jumala".

Ja leikkuutyön loputtua piti sirpit viedä emännän kaulaan. Siitä emäntä
hyvillään keitti väelleen puolukoista ja ruisjauhoista taikka
survotuista ohraryyneistä hyvän _sirppipuuron_.

Joutui riihenpuinti, ja korpien raataja sai leipä- ja puuroviljaa,
minkä pelto antoi. _Varttoilla_ hän vanhaan tapaan puida kolkutteli,
_lattian_ aina kerrallaan, ja käsin hän vain _viskaimella_
heitellen puhdisti viljansa _ruumenista ja kaleista_, sitten vielä
_käsipohtimella_ tuuletteli pölyn pois. Jo aikaisin aamulla talonväki
meni _riihelle_, ja niin aikaisin iltapäivällä joutui valmiiksi, että
vielä ennätti käydä _raunioille marjailemaan_. Uutisia riiheen
pannessaan Lestin ukko teki kolmen lepän kolmesta oksasta yhdeksäisen
vastan ja sillä lakaisi riihensä, ettei siihen kateen pilaus pystyisi,
ja viimeisen riihen hän heitti _tomuttamatta_ seuraavaan uutiseen.
Saunamäen ukko jätti viimeisen riihen parsille _nikulin puimatta_,
etteivät viljat menisi siemenkatoon.

Lopuksi pidettiin _parttenkoliaiset_. Isäntä haki arkustaan mustan
pullon, ison _rapamahan_, josta kulahdutti hyvän ryypyn joka miehelle
ja naiselle ja pikku tirahduksen lapsillekin. _Tomuryypyksi_ lestiset
sitä sanoivat, ja sitten hyvillään repivät toisiltaan rumat
riihivaatteet risoiksi. Ja tämä oli vanhasta turasta hyvin mieluista.

Ja jos Jumala oli antanut jonkinlaisen vuoden, oli eloa erämaalaisen
aitassa ainakin niin paljon, että elämisen alkuun päästiin. Parhaina
vuosina mahtitalojen aitan hinkalot ja leukalaarit täyttyivät kullaa
myöten. Mehtä-Poranen täytti viljalla vielä vanhan tuhvan tekemän
tavattoman ammeenkin, johon mahtui seitsemän tynnyriä.

Mutta niin oli kuin saunamäkeläinen sanoi:

    "Kaikilla syksyllä kyllä-kyllä,
    Mutta keväällä ja uutisen eellä kellä-kellä".

Kevättalvella jo monen aitanlaarit kolisivat tyhjyyttään. Talvenselkä
oli liian pitkä, ja uutinen kovin kaukana, aitanlaari oli varsin pieni,
ja lapsilla oli suuri vatsa. Leipää, puuroa ja muttia tarvittiin
paljon. Ja ylimaalainen sai lähteä Maakuntaan ajelemaan, ellei rumia
Maakunnan miehiä ruvennut tulemaan raskaine ruiskuormineen. Moni
Suomenselän mies kävi kevättalvella viljanostossa, Perhon Peltokankaan
emäntäkin ajoi Lapualle asti, osti viljaa, käytti heti myllyssä ja tuli
valmista jauhokuormaa ajellen kotiin. Näin metsäperän mies aina
keinotteli joukkonsa kesään ja uutiseen asti, jolloin jo taas
hetkiseksi helpoitti. Vanhat saunamäkeläiset olivat opettaneet, että
toiselle haasteltaessa oli aina

    "Maantuloja vähennettävä,
    Karjanantia isonnettava".

Tiesi moni sydänmaalainen tämän, eikä suinkaan liikoja isonnellut ei
vähennellyt maantulojaan, eikä ollut syytäkään. Sillä maa tavallisesti
ei antanut tarpeeksikaan.

Hyvin olisi vaikka jokainen metsäperäläinen tarvinnut _tontun_ taikka
_pirityisen_, joka muutamilla isoisilla rikkailla tiedettiin olevan.
Tonttu, vanhan pikkuisen äijänkässykän haamussa taikka nilkkuna pikku
tummuna, puikkelehti nurkissa ja kantoi ruista ynnä muuta viljaa
rikkaammista paikoista kotiinsa, niin että leukalaarit olivat
kukkuroillaan kullaan asti. Halsuan Hotakaisen ja Karvosen tontut ihan
kilvaten lennättivät eloa housuissaankin ja joskus joutuivat keskenään
tappelemaan, niin että housut halkesivat ja rukiita remahti maahan
kokonainen tynnyri. Pirityinen, joka oli kuin sontiainen, taas hyrräsi
isäntänsä lukolliseen arkkuun rahaa, niin ettei se talosta koskaan
loppunut. Piti pirityistä kyllä palvoa, samoin tonttuakin, palvella ja
ruokkia hyvästi voisilmä-puurolla, ettei olisi käynyt niinkuin
Aholassa, jossa tonttu sai aihetta renkitoljanan ilkeyden johdosta
lähteä pois koko talosta manaillen:

    "Vehnääkin Venäjältä hain,
    Paskapuuro palkakseni keitettiin".

Maa ei antanut entiselle metsäperäläiselle liikoja jumalanviljoja, ja
tonttuja oli vain harvoilla. Eipä ollut varsin ihme, että kaikkein
köyhimmän perukan, Perhon, vanha tuhva päästyään kerran katselemaan
Etelä-Suomen reheviä viljavainioita saattoi surullisin mielin
huokaista:

— Voi, Herra Jumala, mistä min' olen kotoisin!




"JA HALLA NÄLÄN TUSKAN TOI"


Metsäperäläisen perintömaa oli karua, pellonviljelys alkuperäistä, ja
aidan takana puhalteli suuri kylmä neva. Samanlaista Jumalan rakentamaa
köyhää viljelysseutua oli Lesti, Halsua, Perho, Kinnusten maa ja
Kivijärvi sekä Alajärvi ja Soinikin. Perhon laaja erämaa oli köyhäin
kirjoissa kyllä aina ensi lehdellä, ja on siinä ollut kautta aikojen.
Jo 1608 mainitaan, että "Uxkåskij By'n" pellot ovat huonot ja hallan
arat, ja 1621 lueteltaessa hallan tuhotöitä Kokkolan pitäjän mailla,
sanotaan, että Ukskosken Siimon Pietarinpoika ei ole pellostaan saanut
kerrassaan mitään, ei ohraa eikä ruista. Niinpä aina kävikin, että
nälkävuosi ajaessaan Suomenselälle kulki Perhon ja Lestin kautta. Nämä
köyhät nevamaat aina ensiksi joutuivat puutteeseen, ja sitten toinen
toisensa jälkeen koko yliperä. Hyvinäkään Herran vuosina täällä eivät
kaikki päässeet oman pellon suuruksilla talven ylitse ja uutiseen asti,
ja kun taas Jumala koetteli köyhää korpelaistaan huonolla vuodella,
koko metsäperä kohta, muutamia isoisia lukuun ottamatta, asui
puutteessa. Silloin moni erämaan raataja tunsi kamalan vieraan olevan
taas liikkeellä, ja jo hengessä kauhtui, kun

    "Nälkä näkyy tulevan,
    meille päin menevän
    olki petkele olalla,
     survokakku kainalossa".

Survokakun ja olkipetkeleen kamala haamu nousi usein metsäperäläisen
harmaalle taivaalle. Suurien nevojen ja rimpien hallaisesta usvasta se
jo viileinä kesäöinä häämöitti. Vielä kaameampana se komotti koleina
heinä- ja elokuun aamuina, kun maa kopisi kylmänä, vesilätäköissä
ritisi jää, ja paksu kuura valkoisena kuolinverhona peitti maanruohot,
ja hallaiset usvat kohosivat taivaalle kylmiksi pilventönkyröiksi. Se
oli kamala aamu, ja tätä koko eilinen päivä jo oli aavistanut.
Pohjoinen oli puhkunut kovin jäätävänä, vetäissyt viimein taivaanverhot
syrjään ja sitten illalla henkeään pidättäen jäänyt odottamaan ja
katsomaan, miten erämaalaisen elon käy. Kävi niinkuin oli tarkoituskin.
Jo aamulla heti nähtiin, että elo oli mennyt. Viljasta tihkui vesi,
perunain varret ja lehdet retkottivat mustina ja ruttuisina, ja
surullinen kalmanhaju liikkui ilmassa. Kirkas aurinko kohosi taivaalle
kuin ennenkin, katseli metsäperän surullista leipämaata ja kohosi yhä
ylemmäksi. Se oli kyllä nähnyt samojen asiain toistuvan kerta kerralta
miltei joka kesä. Karjankello kalahteli tanhualla, kun elukat lähtivät
kylmille nevoilleen, ja niityltä, jonka notkojen varjoihin kuura oli
paennut piileskelemään, kuului yksitoikkoinen viikatteen hiominen. Ja
metsäperäläiset olivat tavallista harvapuheisempia.

Tämä oli erämaan raatajalle hyvin tuttu kokemus. Kyllä metsien mies
tunsi harmaan hallan sekä hänen tapansa ja mielitekonsa, tiesi myös,
mitä sitten seurasi. Halla haamuili edellä, ja perässä kulki
petkelemies, survokakun kantaja. Monesti halla ennätti tänne jo ihan
parhaimman mettumaarin aikana palelluttaen nousevan rukiin tuppeensa.
_Tuppihallaksi_ yliperä oli tämän ristinyt. Mutta kaikkein pahimman
työn teki _Jaakon halla_, joka vanhan Jaakon kanssa ajeli heinäkuussa
tuhoten pehmeän, parhaillaan valmistuvan jyvän. Yritti paha vielä
jälkikorjausta elokuussa _Laurin hallana_, mutta silloin tavallisesti
oli vilja jo niin varoissaan, ettei kylmä siihen kovin pystynyt.
Perunanvarret sen sijaan saivat menonsa.

Kielteli sydänmaalainen lapsia tekemästä paljon väkkäröitä kartanolle,
koska se oli köyhtymisen merkki, kielteli hän sikiöitä kantamasta
tuoreita käpyjä tupaan, koska se ennusti huonoa vuotta. Mutta huono
vuosi osasi tulla tänne ilmankin, ja ihmisrukka pysyi köyhänä, vaikkei
kartanolla olisi ollut ainoatakaan väkkärää. Kirkossa rukoiltiin kyllä
joka pyhä varjelusta vilulta ja kylmyydeltä, hedelmättömistä vuosista,
nälästä ja kalliista ajasta sekä pyydettiin: "Kaunista vuodentulo
hyvyydellä ja anna askelees tiukkua lihavuudesta!" Kaunisti
Kaikkivaltias väliin vuodentulon hyvyydellään, saattoi erämaa ehkä
joskus tiukkua lihavuudestakin, mutta useimmin taivaallinen Isä
koetteli kansaansa kärsimyksillä.

Kaikkein kovimpia katoja sekä kärsimysten päiviä erämaan kansa sai
kokea 1860-luvulla, jolloin seitsemän ankaraa, hedelmätöntä ajastaikaa
ajaen toinen toisensa kintereillä vaelsi kautta koko maan. Silloin
suuri köyhä metsäperä lopultakin yritti uupua hätäänsä, ja pienet
pellot jäädä siemenen puutteessa mahoiksi. Vanhimmat tuhvat ja tummut
tämän, parhaan nuoruutensa surkean ajan, vielä kyllä muistavat.

Jo 1861 tulla rymähti ensimmäinen kova vuosi. Juhannuksen tienoissa,
kun ruis juuri oli päässyt tähälle, pakkanen puraisi, niin että tähkä
paleltui. Muutamat niittivät viljansa karjalle, mutta toiset antoivat
pellon vielä yrittää. Tuottikin maa hiukan eloa, ja metsäperä pääsi
jotenkuten talven toiselle puolelle. Mutta seuraava kesä, 1862, oli jo
kamala. Silloin Suomenselän vierillä ei saatu juuri mitään. Kun Perhon
Koivu-tuhva ahtoi riihensä ja pui, niin pohtimella koko panoksen
saaliin kantoi tupaan, ja pohtimessa oli jumalanluomia rukiita, vaikka
ne olivat kuin palaneita kuusenneuloja. Sattui seurakunnan lukkari
olemaan talossa, ja Koivu-äijä tarjosi hänelle saatavistaan koko vuoden
tulosta, mutta lukkari sanoi, että anna ennemmin vähän jauhoja, ei
noilla mitään tee. Eikä Koivukoski toista kertaa yrittänyt sinä syksynä
rukiitaan riihitä. Tuli niin kallis aika, ettei monessa talossa oman
viljan takia tarvinnut pataa panna tulelle. Mutta mäntyä halla ei
pannut. Petäjästä tehtiin leipää ja petäjästä tehtiin tervaa.
Vedätettiin tervaa Kokkolaan ja saatiin vaihettaa ruistynnyri
tervatynnyrillä. Kun kolmitynnyrisen tervakuorman kanssa jaksoi
kaupunkiin, sai ajella taas kolmitynnyrisen ruiskuorman kanssa kotiin.
Poltettiin myös paljon potaskaa, ja silläkin saatiin kaupungista
elatusta.

Tuli taas suvi, ja erämaalainen kynti ja kylvi pienet peltotilkkunsa,
uskoi kesään ja uskoi taivaalliseen Isään. Mutta suven matkassa vaelsi
jälleen halla ja vei parhaan osan sekä samoin toisenakin kesänä 1864.
Ja sitten taas tuli suvi ja tuli hallakin vieden parhaat, tuli vielä
seuraavanakin vuonna 1866. Nälkäinen mies sai yhä nylkeä mäntyä, syödä
pettua ja polttaa tervaa. Mutta erämaalais-rukka aina edelleenkin uskoi
ja toivoi, kynti ja kylvi, odottaen joka kerta, kun kaunis kevät nousi,
että Herra kaunistaisi vuodentulonkin.

Mutta metsien kansan kovien koettelemusten päivät eivät vieläkään
olleet lopussa. Saapui vuosi 1867. Seitsemättä ajastaikaa kiusattu
korpelainen vartoi taas kevättä ja kesää. Mutta näytti lopulta käyvän
niin kolkosti, ettei enää anneta kesääkään. Jo toukokuussa oli täällä
sentään opittu yrittämään kylvöpellolle, vaikka oli huonokin vuosi
ollut, mutta nyt vielä Erkkinä hevoshanget peittivät maita, ja Urpona
viitat piipottivat pystyssä järvien selällä. Vasta mettumaarin aikoina
aukenivat maat, niin että epäuskoon langennut ihmisparka pääsi miltei
toivottomalta näyttävään touontekoon. Uskottiin touot kylmän maan ja
Jumalan haltuun, ja pelto nousi oraalle, hangen alla talvehtinut
ruiskin rupesi yrittämään, ja kansa eli jo toivossa. Mutta elokuun yönä
nousi pakkanen ja pani koko maan valkoiseen kuuraan. Siinä meni
myöhästynyt elo, ja siinä meni usko ja toivokin Koko metsäperän
ruissato korjattiin yhtenä yönä, samoin melkein kaikki kevätviljat.
Vain mäkikylien korkeista pelloista saatiin hiukan huonoja ohrankahuja,
mutta perunat olivat kuin herneitä. Vanha nauris ei vain pelännyt
pakkasta, sen leveä lehti pysyi vihantana ja poromullassa kasvoi komea
juuri.

Nyt vasta nälänhaamu kaikkein kaameimpana irvisteli, ja alkoi erämaan
kansan talvikautinen synkkä taistelu kurjasta elämästä. Melkein koko
metsäperä kolisi tyhjänä pellonviljasta. Vain isot rikkaat tulivat
hyvin toimeen. Heillä oli entisiä säästöjä, he monin miehin polttaa
rymistivät tervaa ja potaskaa, ostivat kalliita rukiita ja elivät
selvällä jumalanviljalla, jopa jotkut jaksoivat varata joulukseen
kahviakin sekä ohrista survottuja suurimoita. Mehtä-Poranenkin söi
aivan selvää leipää.

Mutta monien muiden metsäperäläisten parhaana leipänä oli _pettäinen_.
Pitkin talvea karhottiin koloraudalla männynkylkeä ja taas keväällä,
kun kuori rupesi irtautumaan, nyljettiin petäjästä kokonaisia vuotia ja
kannettiin kotiin, puhdistettiin, paahdettiin uunissa ja vielä
kuivattiin. Sitten kuoret survottiin _huumarossa_ ja seulottiin hienot
jauhot erilleen karkeista rouheista. Tehtiin leipää myös oljista.
Silputtiin ohranolkia niinkuin elukoille, kuivattiin ja jauhatettiin
myllyssä tai jauhettiin käsikivillä ja leivottiin _olkileipää eli
silppuleipää_. Muutamat kaapivat nälissään kankailta _jäkäliä_,
muutamat koettivat kuivata ja jauhaa _vesisammalta_, jotkut
turvautuivat _kuusenluppoihin_, ja jotkut etsivät vatsansa täytteeksi
_suolaheiniä_. Möksyn Linkkiläis-vainaja sotki leipäänsä _savea_, ja
halsualainen jauhoi eläinten luita leipoen _lualeipää_, mutta se
oli ilkeätä ja maistui manalaiselle. Hyvännäköinen leipä tuli
rahkasammalesta, mutta nälkä ei siitä paljon parannut, ja olkileipä oli
myös kaunista, mutta kaikkein huonointa. Se pakkautui ja kuivi suoliin,
niin ettei tahtonut lähteä uloskaan muuta kuin veren kanssa, ja kun
olkia jauhettaessa pärevalkean karsi sattui putoamaan jauhokasaan, koko
leipävarat tömähtivät tuleen. Suolaheinästä nälkäinen sai hyvänlaista
syötävää, mutta kaikkein parhainta oli vanhastaan koeteltu pettu,
_parkkileipä_. Sen metsällinen pihkanmaku oli niin terveellistä, ettei
petäjäisestä tullut sairaaksi. Jos metsäperäläinen oli niin varoissaan,
että jaksoi sekoittaa jumalanviljasta leivänjuuren ja sitten vastata
sen metsänviljalla ynnä lopuksi silittää rukiisella, sai hän sellaisen
kakun, että saattoi syödä ja elää. Mutta _jäkäläleipä_ oli elukkain
ruokaa ja yritti ihmisen tappaa. Mutta kaikkea nälkäisen täytyi syödä,
ja vaikka mies ahtoi vatsansa niin täyteen, että mahanahkaa pakotti,
niin sittenkin aina kova nälkä ja syömisenhimo asui vatsassa.

Suurena apuna metsien kansalle oli karjanvilja. Sen turvin monet saivat
silkan pettunsa ja silppuleivän syödyksi ja jaksoivat keinotella
kevääseen. Ei karjalla eikä karjanviljalla ollutkaan katoa. Päinvastoin
karja lypsi entistä paremmin, sillä olkina se sai syödä vihantana
niitettyä pellonviljaa.

Mutta kaikilla ei ollut kylliksi karjanviljaakaan, ja heidän elämänsä
oli kaikkein kurjinta. Vuosikausia huonosti ruokittu korpelainen ei
lopulta enää pysynyt pystyssä pelkän petun ja olkileivän varassa, eikä
muilla metsällisillä syötävillä. Moni köyhä metsien raataja, joka
ikänsä oli koettanut pitää kotipälveänsä ihmisten kirjoissa, uupui ja
joutui kirkonmultiin. Vanhat ja lapset sortuivat ensiksi, mutta monta
meni parhaassa iässäänkin. Rotmon suuri Saara, joka aina oli miestä
parempana miesten joukossa raatanut, sai leponsa uuden kevään
koittaessa. Samoin kävi Saaran vahvan Anna-sisaren. Tuskin oli Saara
päässyt vaivoistaan, kun jo tuli Annan vuoro. Kokoili eukko nälissään
tallinsoimesta heinänkulmuja ja keitti niistä puuron, söi ja lähti
kontti selässä kirkonkylästä etsimään apua. Mutta Jylhän taakse,
Palokankaan laitaan konttiselkäinen Anna uupui. Siellä tien vieressä
hän kevätpäivän paisteessa kontti päänalaisenaan makasi, kun Jylhän
miehet palasivat kirkolta isäänsä hautaamasta. Kulmupuuro viimeisenä
eväänään Rotmon väkevä tytär oli sortunut kuin kurja kerjäläinen
maantien viereen. Nälkä menetti Tialan Lampuodin syytinkivaarit, Aapan
ja Jussin, vaikkahan talon eläketuhvia olivatkin. Jussi oli valmis jo
maaliskuussa, mutta Aapa-raiska kesti kevääseen asti. Toukokuussa, kun
kohta ruvettiin karjaa laskemaan laitumelle, vaari lähti lehmänkello
kaulassa astelemaan kylille. Kukkopurolle saakka karjankelloa kantava
laiha ukko laahusteli ja sieltä viimein sai tavarallaan vaihtaa pienen
jauhotukun. Puuroa Aapa rupesi heti keittämään, ja siitä tuli
vaariparan viimeinen ateria. Nälkään sortui Vipu-Samulin eukko ja kaksi
lasta Saunamäen Puiratin korpimökillä, ja tämä oli niin surkeata, ettei
Samuli, kova metsänkävijä, enää osannut itkeäkään. Lestin Lappiin kuoli
vanha tura jauhopussi päänalaisenaan, Leskelän nälkäinen eukko nääntyi
metsään halkotarakan alle, ja ukko löydettiin kuolleena uunista. Näin
väsähti köyhiä erämaalaisia, toinen siellä, toinen täällä. Mutta
Vallingin Sipon tervapirtissä, Metelhaamin korvessa, yritettiin kaiken
nälkäkurjuuden kidassa vain lisätä erämaan kärsivää joukkoa. Sipo oli
ruokaa etsimässä, ja akka lapsineen elää kitisi tyhjässä pirtissä.
Lapset kantoivat kylästä aidan tauksilta tyhjiksi kaluttuja luita, ja
niitä metsämökissä päiväkausin keitettiin, otettiin padasta, jyrsittiin
ja imeskeltiin, hakattiin kirvespohjalla ja taas pantiin kiehumaan.
Vaihteeksi jyrsittiin ja kaavittiin vanhoja jauhoropeita, niin ettei
niistä lopulta ollut paljon tuohtakaan jäljellä. Kun luut ja
tuohiropeet loppuivat, pirtti sai vielä neljä, viisi päivää mitään
syömättä odotella, ennenkuin Sipo tulla kyökytti jauhopusseineen.
Ovelta ukko jo kysyi:

— Onko täällä enää ketään hengissä?

— Ollaan täällä... ja on tullut vielä yksi lisääkin, eukko pimeästä
saunanperästä kitisi. Ja äidin vieressä pirtin makuulavalla, ryysyjen
seassa kirahteli pieni laiha ihmissielu, turhaan nilkoen emonsa
näivettynyttä rintaa, josta ei herunut tilkkaakaan.

Rukiisen ruskean vesivellin isä keitti nälkäiselle pirttiväelle,
ja se oli siitä kaikkein parhainta herkkua. Antoi Sipo kurjalle
kuopukselleenkin ruskeaa herkkuruokaa. Maitosarven hän täytti vellillä
ja sitoi sen suuhun karkeasta piikkosesta nisän, jota pieni saattoi
imeä. Kaksi sarvea nälkäinen raukka sitä ahmi... mutta enempää hän ei
tarvinnut. Pieni nälkävuoden sikiö, joka ei tuntenut elämästä muuta
kuin kalvavan nälän, pääsi vaivoistaan saatuaan kerran sen tyydyttää.

Köyhässä tyhjässä erämaassa ei ollut ihmisrukilla paljon
ansiomahdollisuuksia. Nuoret miehet saattoivat ruveta ruokapalkoillakin
parempiosaisten rengeiksi. Möttösen ukkoa palveli kolme renkiä kaksi
kuukautta. Mutta kun isännällä ei enää ollut antaa työtä eikä ruokaa,
täytyi rengit panna pois, ja itku miesparoilta pääsi. Nälkäinen Jängän
ukko taas markan maksusta latoi Möttösen suuren tervahaudan.
Pikkuruisen jauhoja mies sai markallaan, niin että saattoi suurustaa
petäjäisensä ja pysyä hengissä ne päivät, mitkä latominen kesti.

Laitettiin hätääntyneille erämaalaisille sentään hiukan ansiotyötäkin,
nälkäisten työtä jauhopalkoilla. Niinpä Halsualla tehtiin koko joukolla
Kanasen tietä, ja Lestin ja Perhon rajoilla kapuloitiin Valvatin
nevapolkua. Yrttikosken ja Hirvikosken välistä Perhonjokea oikaistiin
ja kaivettiin iso kanava niemen poikki, Kanavasaaren ohitse. Jokityötä
tehdä rähjättiin pitkin talvea kolmisen kuukautta, ja leivätön kansa
naisista ja lapsista alkaen sai siinä ahertaa, miehet saaden
puolitoista naulaa päivässä, naiset naulan, lapset puoli. Keväällä, kun
jauhoja vielä riitti, tasoiteltiin Jängänharjun hautausmaata, ja kun
siinä oli aikansa kyökytelty, niin kaiken lopuksi keitettiin
työkansalle oikein ison talon puuro. Tuotiin tavaton muuripata, ja koko
jauhomatto tomahdutettiin siihen. Puuroa tuli, niin että kaikki saivat
kerrankin kyllikseen. Taloista lainattiin viilihulikoita, taikinaruuhia
ja muita päkkinöitä puurokupeiksi, ja lusikkalastasia miehet
vuoleksivat seipäistä ja aidanvitsaksista. Siltään vain kastikkeetta
keittoa ahmittiin, vaikkei se ennättänyt edes oikein kypsyäkään.

Mutta monet ihmiset, jotka olivat niin _jalkavia_, että kykenivät
liikkumaan, heittivät koko nälkäisen korven ja lähtivät etsimään
parempiosaisia paikkoja, toiset ajautuen hyväksi mainittuun Maakuntaan,
toiset taas kulkien viljavaksi sanottuun Savonmaahan ja Karjalaan.
Nuoret astelivat työtä ja palvelusta etsimään, vanhat ja lapset taas
kysymään _kylänpalasta_. Rautalammelle, Kangasniemelle, Leppävirralle,
Kuopioon ja Viipuriin asti monen etsintämatka ulottui. Kukkopuron
tytär-pari sekä Kivelän Heikki ja Kaisa, kaikki alle 20-vuotiaita,
lähtivät Savoa kohden, lantteja matkassa niin paljon, että jaksoivat
yhteisesti ostaa jauhonaulan päivässä neljään henkeen, kun naula maksoi
40 penniä. Läpi Karstulan, Saarijärven Laukaan ja niin aina asteltiin
ja syötiin puurona tai vellinä jauhonaula päivässä. Tyttäret pääsivät
Kangasniemelle piioiksi, mutta Heikki paineli Lahteen asti ruveten
tekemään Pietarin rautatietä. Kangasniemelle pakenivat ja pääsivät
palvelukseen Jylhän tyttäretkin ja sinne jäivät. Mutta useimmat ihmiset
lähtivät suorastaan kerjuulle, armopalojen kysyntään. Eikä toki
tarvinnut yksin lähteä. Pitkin talvea kulki jalkamiestä ja taas oikein
hevoskuormittain ajeli kerjäävää joukkoa Kivijärveltä, Kinnulasta,
Lestiltä ja mistä asti lienee tullutkaan. Ryysyisinä, laihoina ja
väsyneinä laahustivat jalkamiehet, laihoilla kaakeilla ajaa kahnustivat
hevosmiehet, reki täynnä nälkäistä joukkoa. Tyhjiksi kalutuilta
metsäperiltä he tulivat, ja tyhjäksi kalutun metsäperän lävitse he
matkasivat edelleen kohti etelää, missä toivoivat käsittävänsä leipää.

Samaan kylänpalasten kysyjien loppumattomaan jonoon moni
yliperäläinenkin liittyi, köyhät perhoset ensi miehinä, toiset
jalkaväkeen, toiset hevoskaakkien ryysykuormastoon. Näivettynyt akka ja
nälkäisiä sikiöitä, joiden vatsat pullottivat petun, silppuleivän ja
vesisammalen alituisesta ahtamisesta, oli laihan ukkorukan kurjaa
omaisuutta, ja _kiitoksia_ oli hänellä kaupantavarana. Risaturkeissaan
ja karvattomissa karvakengissään laahusteleva kuorman päämies sai kerta
toisensa perästä kovia sanoja ja vihaisia kieltoja, sai hän aina
uudestaan isoiselle isännälle pienenä ja puolettomana selittää:

— Käyn ehtimässä leipää ja kattoa pääni päälle ja hyvää Herran
palvelusta.

Raskas oli armopaloja ajelevan ukon retki ja ryysyinen kuorma. Saattoi
kuorma kyllä matkalla keventyä, mutta samalla tulla entistä
raskaammaksi kuljetella. Aapa Kivelän akka kaksine lapsineen nääntyi
Vaasan tietä ajettaessa Lapualle, ja Aapa itse sortui Rautalammelle.
Maija-tyttö ja Erkki-poika tuotiin kruunun kyytiläisinä kotikirkolleen.
Siellä pieni Erkki, kun sai hyvän vellin, seurasi äitiään ja
sisaruksiaan, mutta Maija-tyttö jäi elämään.

Kaikkein nälkäisimpiä ja kurjimpia auttamaan laitettiin kevättalvella
valtion toimesta köyhiin peräpitäjiin hoitoloita. Soinissa oli
_vellihoito_ ainakin Pellonpäässä, ja Vilumäki ruokki kruunun jauhoilla
nälkäisiä päivitellen: "Vaikeat kohat... vaikeat kohat!"
Alajärveläisiä ruokittiin Kurejoen vellihoidossa, ja Halsuan kurjia
elätettiin ja kuoletettiin Meriläisen _hoitoriihessä_. Perhonkin
metsäperille saatiin kolme, neljä nälkäisten asuntolaa, _hoijakkaa_,
kirkolle, lukkarin taloon iso ja syrjäkyliin pienempiä. Väsyneitä
vanhoja sekä avuttomia lapsia oli tarkoitus vain hoijakkoihin ottaa,
mutta kun nälkäinen ihminen viimeisin voimin sinne laahusti, täytyi
hänet korjata, vaikka hän iältään olisi ollutkin vielä kykenevien
kirjoissa. Jauhomattoja saatiin kruunulta, mutta niin niukasti niitä
riitti, ettei kaikiste voitu edes leipää laittaa. Täytyi keittää vain
vetelää vesivelliä ja sillä koettaa pitää horjuvaa joukkoa hengissä.
_Nälkätaloksi_ hoijakkaa myös sanottiin, ja nälkää siellä nähtiinkin,
vaikka oltiinkin olevinaan korkean kruunun ruokavieraita.

Ei metsäperän väsyneellä raatajalla mielestään vielä olisi ollut
kuoleman aika, eikä hän olisi halunnut luopua köyhästä vaelluksestaan,
jossa aina sentään saattoi toivolla lohduttaa itseään, mutta kuolema
kumminkin tuli ja lupaa kysymättä korjasi. Keväällä saapui ankarana
isäntänä nälkäkuume, _lämmintauti_, tehden nälän kanssa yhteisin voimin
selvää väsyneestä kärsivästä metsäperän kansasta. Kun tauti kerran
tarttui hoitolan uupuneeseen parveen, sen oli helppo vaeltaa mies
mieheltä läpi koko joukon. Ei ollut hoitajaa, eikä ollut taitajaa,
jokainen sai vain parhaansa mukaan tulla toimeen omin neuvoin. Ei juuri
ennätetty huolehtia loppua tekevänkään viimeisistä hetkistä, eikä kurja
sielu aina saanut edes papin lohdutusta. Kaikkein enimmin kärsittiin ja
kuoltiin Perhon kirkonkylän isossa hoijakassa, johon suurin osa pitäjän
kurjia kerääntyi. Joka päivä siellä joku teki loppua, toisinaan meni
monta samana päivänä, uupuen milloin mihinkin, leposijalleen,
lattialle, nurkkaan, portaille. Joku puhalsi henkensä ulos saunassa,
joku kaatui kartanolle ja siihen oikesi, muuan paneutui seinän viereen
päiväpaisteeseen levähtämään, ja siinä Jumalan kirkkaassa
kevätauringossa sai, raukka, kutsun pois kurjasta maailmasta. Ja
huoneissa, missä sairaat ja nälkäiset ja jalkeillaan olijat suuressa
ahtaudessa asustivat, oli tukahduttava löyhkä. Koko hoijakka oli kuin
kuolemanalho, minkä kautta erämaan kansan kärsimysten tie kulki
kirkkomaan ikuiseen lepoon. Hiljaiset, kärsivät, ainaisessa puutteessa
eläneet ihmisparat lopulta aivan turtuivat ja tottuivat kuoleman
kulkuun ja hengenlähtöön, niin että se oli — niinkuin olikin — aivan
jokapäiväinen asia. "Nyt oli sen vuoro... ja nyt oli sen vuoro...
kohta lienee minun vuoroni", oli tavallista ajatusten kulkua.

Ja kun nälkäinen kerran kuoli, niin siinä oli hänen menonsa. Toiset
nälkäiset saivat vain heti ruveta korjaamaan kuollutta pois.
Harjupatanan Elias tehdä röykytti arkkuja niin nopeasti kuin suinkin
ennätti, saaden pari markkaa kappaleesta. Metsästä ukko vain kaatoi
tuoretta mäntyä, halkoi ja vähän veistää pälhi lautoja sekä kopsi
kokoon maalaamattomia laatikkoröttelöitä. Laittoi Elias samasta
maksusta vainajan arkkuunkin ja kävi jo joskus loppua tekevästä
ihmisrukasta ottamassa mittaa. Rotmon Anna-vainajan miestä, Juoksuahon
Jussia, joka viimeisiään huokuili, Elias rupesi mittailemaan.
Jussi-raukka kyllä vaiteli vastaan, ettei pitäisi elävästä ottaa
mittaa, mutta arkkumestari sanoi:

— Piä suus... kyllä sinä pian sitä tarvihtet!

Jussi kuolikin, ennenkuin arkku oli valmiskaan.

Vaateketineissään ja pesemättä vainajat vain paiskattiin laatikkoon,
joka ei suinkaan aina ollut oikean mitan mukainen. Monesti joutui
leposija toiselle, vaikka oli toiselle tehty. Halsuan poika-vainaja
täytyi panna niin lyhyeen laatikkoon, että piti päälauta lyödä pois.
Jalat vain nilkkoja myöten piipottivat ulkona, kun poikaa vietiin
viimeiseen lepoonsa. Soinin Pellonpään vellihoidosta nostettiin
kuolleet aittaan, ja se oli lopulta niin täynnä, että vainajien sääret
vain ovesta näkyivät. Kun sitten ruvettiin ruumiita korjaamaan hautaan,
niin Ahopellon Matti niitä peseskeli, roiski vettä päälle ja huuhteli
havuluudalla.

Perhon lukkarin hoitolasta oli kyllä lyhyt matka kirkkomaalle, eikä
sitä varten tarvinnut hevosta hankkia. Nälkäiset, horjuvat turat vain
kelkalla vetää rähjäsivät pois päässeitä kärsimyskumppaneitaan
Jängänharjulle toisen toisensa perästä. Vitsaköysistä ukot monin miehin
kiskoivat ja toiset työnsivät perästä, kun mäkeä mentiin ylös. Oikeaa
järjestystä noudattaen äijät aina yrittivät yhtaikaa nykäistä ja
huudella niinkuin joukkotyö vaati:

— Hii — hop... hii — hop!


Surkeata tämä totisesti oli, ja kovin kamalaksi perämetsien elämä
oli sortunut. Kauhtuen Jylhän Karhu-Matti katseli tällaisia
maahanpaniaisia, katseli kun Paavon Matti toisten äijien kanssa raahasi
paljaita ukkoja ja akkoja kirkkomäelle. Ja Karhu-Matti päivitteli:

— Kammahettiin ennen, kun kuolemansanomia kuultiin. Hiihoppia nyt vain
huuetaan, kun ruumiita hautaan veetään.

Lähti lämmintauti kiertämään kyliäkin tehden pitkin matkaa tuhojansa.
Monessa talossa tauti kaatoi koko väen vuoteeseen ja joskus vei samasta
kodista kolmekin henkeä samaan hautaan. Köyhiä nälkäisiä ihmisiä sortui
joka perukalla, ja varakkaammat saivat niiden ruumiita kuljettaa talo
talolta kirkolle hautausmaahan. Nälkätalven perästä oli tullut suuri
_kuolovuosi_. Joka sunnuntai oli kirkkomaan multiin pyrkimässä useita
vainajia, kymmenkuntakin samalla kertaa. Kerran kevätpyhänä peitettiin
Perhon Jängänharjun lepoon neljänäkymmentä väsynyttä erämaan vaeltajaa,
ja Alajärvellä sanotaan samana pyhänä haudatun 50 ruumista. Kevätkuut
olivat kaikkein pahimmat. Sydäntalvella tammikuussa kuoli vain
muutamia, helmi- ja maaliskuussa jo enemmän, mutta huhti- ja
toukokuussa jo meni kymmenittäin, meni vielä kesäkuussakin, joku
heinäkuussa, mutta elokuussa suurkuolo alkoi loppua. Vähäväkisestä
Perhosta otettiin suurena kuolovuotena yli 130 sielua, eli enemmän kuin
kymmenes osa koko raatajakansasta. Melkein yhtä kovalla mitalla
otettiin väkeä muistakin yliperän pitäjistä, Halsuakin menetti
tuhannesta eläjästään toistasataa. Heikkoina horjuvina haamuina eloon
jääneet ihmiset liikkuivat askareissaan, ja kun taudin kourista
nousseet pitkän ajan kuluttua saapuivat kirkkomäelle, tuttavat eivät
olleet toisiaan tunteakaan. Nälkä ja kuume olivat pitäneet ihmistä
kovilla, tukankin karistaneet päästä. Herra oli totisesti etsinyt ja
koetellut erämaan köyhää kansaa.

Mutta suuri metsäperä ei sortunut nälkään eikä tautiinkaan.
Jo kevättalvella, kun parhaillaan horjuttiin nälän käsissä, ja
tauti kaatoi kansaa, elävät ihmiset ajattelivat ensi kesäistä
pellonsiemennystä. Nälässä horjuvallakin miehellä oli korvenraatajan
lannistumaton mieli. Kun omalla metsäperällä ei ollut pellonsiementä
aluksikaan, noudettiin siemenohria Kokkolasta, jopa aina Kaskisista
asti, ja pellot aiottiin panna taas koettamaan.

Ja korpien kansalle, joka oli synkeän talven taistellut kaamean kalman
kanssa sekä myötäänsä katsellut kuolemaa silmiin, annettiin taas kevät
ja ihana kesä. Kalliit touot saatiin ajallaan maahan, metsäperä eli
jälleen toivossa. Herra antoi taas päivänsä paistaa ynnä pilvensä
kastaa maata, ja touko nousi tohisten. Kesä kasvatti eloa niin
väkevästi, että vaikka minkälaiseen rotkoon olisi siemenen heittänyt,
niin korsi olisi noussut ja tehnyt terää. Tuli kerrankin, tuli
metsäperällekin viljainen vuosi. Pellonraataja korjasi kymmenkertaisen
hedelmän, paikoin kaksikymmenisenkin, ja seitsemässä viikossa ohra
joutui vakasta vakkaan.

Herra oli kaunistanut vuodentulon hyvyydellään, ja antoi Hän askeleensa
tiukkua lihavuudesta. Metsäperän köyhä kansa saattoi taas elää uskossa
ja toivossa.




ERÄMAAN JOULU


Yksitoikkoista arkista aherrusta oli metsäperäläisen elämä: köyhyyttä
paljon, nälkääkin aina silloin tällöin ja pitkiä talvenselkiä joka
vuosi. Mutta joka vuosi taas _joulukin_ osasi tänne, jopa kaikkein
pimeimpänä sydäntalvena. Tämä oli mieluinen asia. Sillä koko erämaa
odotti joulua kuin parasta pappia ja Jumalan vierasta, nevojen takainen
metsämökkikin sitä varten varusteli parhaansa. Olikin syytä ilahtua.
Syksyn synkät kuut ja yhä lyhenevät pimeät päivät oli eletty, ja pimeän
takaa nousi joulu, joulukirkko ja kirkkaat kynttilät. Köyhänkin mieli
saattoi siitä kirkastua.

Suuren vieraan saapuminen tuntui jo aikoja ennen, tuntui ihan kuin
ilmassa. Oli hiljaista hämärää päivälläkin, ja suuressa erämaassa suuri
luminen rauha. Mutta erämaan eläjät kyllä ahersivat, talven töitä piti
toimitella, ja jokaisella piti joulukseen olla jotakin varattuna.

Jo joulun _eelusviikolla_ seurakunnan lukkari saapui saatavilleen.
Oikein matkahäkeissä veisuumies kulki ajellen kappojaan. Emäntä istua
kenotti häkin perässä, ja ukko itse kykötti keulassa kyytimiehenä.
Kolme kappaa viljaa joka savulta lähti lukkarin häkkiin sekä kynttilä
kultakin parikunnalta joulukirkon kruunua varten. Monesta talosta lähti
vielä vähän perunoita, lampaanlihaa ja makkaraa, jopa hyvä ryyppykin,
niin että ajelu tuntui aika mukavalta. Kulki myös seurakunnan vehtari,
toinen kirkonmies, jouluhyviään keräilemässä. Talo talolta hänenkin
matkansa kiertyi ympäri metsäperää, ja leipä sekä suuri makkara
jokaiselta savulta olivat hänen virkasaataviaan, lihakimpaleen ja
ryypyn hyvä talo antoi omasta halustaan. Näin erämaan kirkonmiehet
saattoivat hyvin ottaa joulun vastaan.

Hyvin ja kunniallisesti tahtoivat erämaan talotkin ottaa joulun
huoneeseensa. Rikkaat raatajat tiesivät kyllä, mitä suuri juhla heiltä
vaatii. Leipää piti olla joka laatua: rukiista tehtyä _hapantaleipää_,
hyvää, maitoon leivottua _nosteleipää_ ynnä ohutta _näkkileipää_, jota
hammasreunaisella _ruusupuulla_ oli koristeltu, sekä paksua
_ohrarieskaa_, ja vielä lopuksi _varileipää_, tukevaa tummaa
ruistumppua, jonka suurukset oli takan lämpöisessä imelletetty ja
sitten leivottu kaikkein parhaaksi joulupöydän makuleiväksi. Työnsi iso
talo uuniinsa vielä isolla _kourulla_ suuria lehmän ja sonninreisiä.
Pyörivillä palikoilla kouru lykättiin kiukaaseen, ja viereen asetettiin
kuppi, johon lihan paistuessa rasva saattoi _rännyä_ myöten valua. Piti
jouluna olla palvattuakin lihaa. Monet korvensivat saunassa paisteja,
niin että saunakin oli korventua. Löylyä lyötiin lihoille, kiuas
paukkui, ja rasva tippui alle asetettuihin kaukaloihin.

Ison talon ovensuussa oli suuri _ryynihuumaro_. Jylkkyi se vain ja
lattiakin jyskähteli, kun tuhvat ja tummut siinä rautakangella taikka
rautapäisellä _ryynipetkeleellä_ survoivat ohria joulupuuron ryyneiksi.
Kostuttivat survomiehet väliin panoksiaan lämpöisellä vedellä, väliin
puohtimessa pöllyyttelivät ja taas petkeleellä jylkyttivät.

Vaati pimeän talven juhla valoikseen joka talolta vielä joukon
_kynttilöitä_. Niitä oli jo syksyllä teurastusaikana valettu iso joukko
tavallisia talikynttilöitä sekä muutamia _kolmihaaraisia_ joulupöydän
komeuksia ynnä lopuksi pieniä pihiseviä _kusipoikia_ lasten iloiksi.

Ei saanut aikatalon joulupöydästä suinkaan _olut_ puuttua. Emäntä
mittasi säkillisen ohria, lioitti ne järvessä itusuulle, löylytti
imeliksi saunan _mallaslavalla_ ja valeli _kattaaveellä_ sekä korvensi
saunan niin kuumaksi, että pihka seinistä kihosi, ja korvarenkaat
polttelivat korvanlehtiä, kun emäntä maltaitaan käsitteli. Käsikivillä
maltaat jauhettiin, ja sitten niistä _kynässä_ laskettiin makea
_vierre_, josta taas käytettiin väkevä jouluolut. Tynnyriin se
tiiviisti suljettiin joulua odottamaan. Oluttuopin rinnalla rikas
isäntä kaipasi vielä viinapulloa. Vanhaan hyvään aikaan parhaat ukot
osasivat itse keittää kotiviinansa. Aina lupa-aikoina, keväällä, ja
syksyllä, viinapannu höyrysi, ja kahdesta torvesta tippui kirkasta
viljannestettä. Se oli hyvää jouluna ja talven pakkasissa sekä
muulloinkin. Entinen Saunamäen tura oli muistellut, kuinka itse pappi
oli muinoin saarnaten sanonut:

— Jos suomalainen rahvas sen tietäis, kuinka terveellinen viina on,
niin se sitä keittäis ja jois että skoolit.

Vanha hyvä _Tuomas_ oli jo joulun miehiä ja toi tullessaan
_joulurauhan_, jota kesti aina loppiaiseen asti. Naiset siirsivät
rukkinsa ja karttansa syrjään ja rupesivat jouluajan askareisiin. Mutta
pahankurisille sikiöille Tuomas oli peloittava päivä. Silloin ankara
_Risu-Tuomas_ kurkisteli ikkunapielestä ja saattoi helposti tuiskahtaa
tupaankin pieksämään tottelematonta lasta. Ja olikin entiseen aikaan
joskus lapset Tuomaanpäivänä pieksetty, että sitten joulurauha paremmin
säilyisi.

Aaton aattona naiskansalla oli tavaton työ huoneiden siistimisessä.
Seinät ja katto piti siivota, astiat ja huonekalut pestä ja lattiat
hangata vedellä ja hiekalla. Naiset hulauttelivat ämpärillisittäin
vettä lattialle ja sitten hiekkapesulla hankasivat. Koko talo oli
sekaisin, tavarat sikin sokin, ja vaimot vallan päällä. Nälkäisillä
miehillä ei ollut juuri missään olinsijaa eikä sanansijaa, kun
törkyinen tupa oikein ahersi. Mutta illaksi tupa kirkastui. Seinät ja
katto olivat puhtaina, laaja lattia oikein valkoisuuttaan hohti, ja
takassa loimotti lämmittävä valkea. Vaimoiset henget olivat loihtineet
tupaan jo oikein joulutunnelman. Tuotiin vielä _olkia_ lattialle, ja
siinä kohta kova mylläkkä kävi, kun lapsikansa pääsi temmeltämään.
Heille oli joulu jo tullut, ja siltä melkein tuntui aikuisistakin. Ja
kun ennenvanhaiset ihmiset olivat tuvan mustat seinät ja laipion
peittäneet _päreristikoilla_, oli koko huone hohtanut jaloa juhlaa,
vielä enemmän, kun oli oljista ja kirjavista tilkuista rakennettu
kattoon korea _jouluruunu_.

Mutta _aattona_ oli vielä kovempi touhu. Aamulla jo aikaisin noustiin
ylös. Naiset ryhtyivät töihinsä, ja miehet lähtivät jo neljän, viiden
aikana nevaniityltä heiniä noutamaan, toiset taas rupesivat särkemään
puita pyhien tarpeiksi. Puolipäiviin piti kaiken joutua valmiiksi,
sillä puolelta päivin ei enää kättä pantu työhön. Valmistettiin vain
juhlan tuloa, siistittiin huoneita ja laitettiin ruokia.

Lumikattoinen sauna pihan takana, hankien keskellä, jo joulua
aavistellen puhalteli viimeisiä haikujaan, riutuvia suitsuja
räppänäaukosta ja raolleen tuetun oven kamanasta. Lyhyen päivän
hämärtyessä sinne jo kansakin joutui, miesväki ensin ja sitten naisten
ja lasten joukko. Aivan hyvästä mielestä kiukaan kivet kihahtelivat ja
paukkuivat, löyly tuntui entistä mieluisemmalta, ja nokisessa
saunassa asui joulun harras henki. Täällä mustassa savuntuntuisessa
saunapirtissä metsäperäläinen oli aikoinaan aloittanut elämänsä, täältä
hän aina kävi jouluaankin noutamassa.

Puhtaissa pyhävaatteissa koko talon väki sitten saunasta päästyään
istui pitkän pöydän ääreen. "Kaikkein silmät vartioitsevat sinua,
Herra, ja sinä annat heille ruan ajallansa...!" isäntä luki
ruokasiunaukseksi, ja pöytäkansa veisasi vielä jouluvirren. Juhlan
arvoinen oli ruokapöytä, jota varten vaimoinen väki oli koko aamupäivän
häärinyt. Leipää oli monenlaista ja voita myös, oli lihaa ja
lihaperunoita, oli makkarapaistiakin laitettu, niin että oikein hyvälle
tuoksui, oli vielä ohraryynipuuroa. Ja ryypättävänä oli piimää
pahkakupeissa sekä olutta kaksikorvaisissa tuopeissa. Olut olikin
oikeata joulun juotavaa. Parhaan vierteen emäntä oli erikseen
valmistanut ja varannut juuri joulun pyhiksi. Niinpä olut oli niin
makeaa kuin siirappia, huulet miltei tarttuivat yhteen, kun sitä oli
juonut, mutta oli se niin väkevääkin, että aivan korviin kihahti.
Hyvässä talossa annettiin vielä ruokaryyppy. Isäntä itse sen kaatoi
pieneen, pahkaiseen _viinanappuun_, ja pulloa taikka monivanteista
lekkeriään hän säilytti kamarin arkussa. Antoipa ison karjatalon emäntä
jouluaaton hyviksi jokaiselle kokonaisen juuston, ja varsinkin nuorelle
kansalle se oli mieluinen, parastakin parempi lahja. Tyttäret panivat
juustonsa talteen antaakseen pojille sitten tahvania, ja pojatkin
piilottivat saaliinsa ylisänkyyn tyynyn alle, käyden silloin tällöin
sitä näpertelemässä, mutta käyden myös salaa nipistelemässä tyttöjen
juustoa.

Joulun suurta tuntua lisäsi ison takan loimottava _ristirasu_,
koivuhaloista ladottu tuli, joka kovasti lämmitti ja valaisi. Oli
siinä pitkän pyhäisen illan kuluessa puhtaalla, pahnaisella lattialla
puhtain valkoisin paitahihasin hauska kisata ja koetella voimiaan.
_Sormikoukun_ veto ja _kissanhännän_ kiskominen siinä heti kiertyi, jo
_väkikartunkin_ veto. Kesti muuan kiikkua pikkusormellaan orren
nuoralänkissä, osasi toinen pitkittäin vartaalla istuen _hevosta
kengittää_, jaksoi moni nostaa _sianliha-leiviskän_, jopa joku kykeni
kohottamaan _karhuntarakan_. Sitten taas nostettiin _toolia_,
heitettiin jo _juurikkaakin_, vedettiin _niskanuoraa ja tukkanuottaa_,
vieläpä _karhua salvettiin_ sekä käytiin _Pietarista tupakkia
ostamassa_. Jokaisella oli joulun tuoma lapsen ja nuoren mieli, jäykät
jäsenet olivat joulusaunassa lientyneet, leveällä lattialla oli mukava
koetella, mihin kukin pystyi.

Avautui illan suussa tuon tuostakin tuvanovi, hiukan vain mutta
nopeasti, pieni käärö lennähti sisään, ja oudoksi tekeytyvän äänen
sanomana kuultiin, kenelle käärö oli tarkoitettu. _Joululahveina_
sieltä tuli nuorelle väelle, naisille ja lapsille milloin sukkaa,
sukkarihmaa, milloin vantutta, vyöliinaa, köyhälle väelle taas
ruokatavaraa.

Avautuipa taas kerran ovi, ja kamalannäköinen kummituinen köntysteli
sisään. Parkaisten lapset kapaisivat piiloon, jopa joskus isommatkin
hätkähtivät, kun ruma _joulupukki_ turkit nurin päällä ja puulusikat
korvina uhkaili hirveällä nokallaan, joka kirveenteränä tai rukin
käsivartena pistihe pystyyn nostetusta turkinhihasta. Talosta taloon
joulupukki kulki peloitellen ja puhua möristen, ja nuoret miehet
kulkivat sen saattomiehinä, Peloittava kummitus oli kyllä mielivieras,
olutta ja ryyppyjä sille annettiin ja ruokaakin tarjottiin. Sillä
joulun ilo vaelsi hänen matkassaan.

Illalla kun takasta loppui tuli, viritettiin kynttilöitä palamaan.
Messinkijalkoihin niitä aseteltiin, sekä perunoihin ja nauriisiin
istutettiin pieniä kusipoikia ja pantiin ikkunoille. Vietiinpä
talliinkin hevosten iloksi muuan kynttiläinen. Läpi jouluyön kynttilät
saivat palaa tuikuttaa. Ja kun sydänyön hetki oli vierähtänyt ohitse,
emäntä saatteli jonkun kynttilän navettaankin. Karjalleen hän jakeli
hyviä perkkiöheiniä ja sanoi:

— Joulu nyt on lehmoseni! Nyt on Iesuksen syntymämuisto.

Mutta monet vanhat tuhvat, joista pitkäkin ikä tuntui olleen vain
turhaa ahertamista, ajattelivat ainoastaan edessään olevaa lyhyttä
taivalta sekä sen takaista pitkää iankaikkisuutta. He istuskelivat koko
jouluyön kirjan ääressä, lukien ja veisaten. "Tapahtui täällä tain
päivän päällä yks' ihmelinen ihme", turat pitkään ja vapisevin äänin
laulaa luikuttivat ja sitten taas laskettivat: "Piltin synnytti
Petlehem, Petlehem..."

Piltin oli Petlehem synnyttänyt, ja sitä sanomaa metsäperien kansa
lähti pimeänä jouluaamuna perämetsistään kirkkoon kuulemaan. Sama asia
oli kyllä kuultu jo sadat kerrat, mutta joka joulu se yhä tuntui
uudelta. Moni metsien talo ei jouluyönä paljoa joutanut nukkumaankaan,
kun jo varhain aamulla oli lähdettävä kirkkoa kohden. Roti-Paavon
talossa sytytettiin myöhäisenä iltahetkenä ehjä kynttilä palamaan, ja
kun se oli tuikuttanut loppuun, oli aamuvarhainen ja kirkkoon
lähtemisen aika. Joka perukka ja joka mökkikin painui taipaleelle.
Toiset ajoivat vain liistereellä, toiset matkahäkillä, parhaat oikein
kirkkoreellä, ja kaikkien ajopelit oli ahdettu täyteen kirkkomiehiä.
Pimeä yö asui erämaassa. Vain kalpea kuu taikka ainoastaan kylmät
tähdet valaisivat kirkkokansan tietä. Synkässä metsässä ei niitäkään
näkynyt. Mutkainen metsätie vain pujotteli toisesta korvenpimennosta
toiseen, oiustaen sitten taas kalpeaan valoon aavalle nevanselälle,
jossa öisinä kummituksina kaameat, korkeajalkaiset kuvahaiset
äänettöminä ajoivat samaa matkaa kohti hiljaista kirkkotarhaa. Ja nevan
takarannalta saattoi kuulua nälkäisten susien kolkko ulvonta.
Metsänväki vietti joulua omalla tavallaan. Nälkäänsä kurjat lienevät
huutaneet, sillä tuskinpa heillä oli tallessaan sellaisiakaan
jouluvaroja kuin köyhimmällä mökkiläisellä. Mutta kristikansa ajoi
joulukirkkoon, niin että metsänväkikin sen kuuli. Kulkuset vain
helisivät joka suunnalla, köyhän nevantakaisenkin hevoskaakin korvalla
joku tiuku kilahteli. Rikkaat ajoivat oikein isolla helinällä.
Heidän hevosensa helyinä kilisi koko tusina nahkavanteeseen
kiinnitettyjä _kaulakulkusia_, pikkuisia tiukuja, niin että vain miehen
peukalo mahtui sisään. Vanhojen turien hevosen kaulassa taas oli
viisisoittoinen vyyhti. Siinä keskellä pää-äänen antajana iso _plootun
kulkunen_ mouhusi, sivuilla soivat vähän pienemmät _riksin kulkuset_,
ja ylinnä korvan juuressa pimpattivat pienet _puolenriksin kulkuset_.
Muutamilla taas helisi länkien sarvissa komea _umpikulkunen_, pyöreä
reiäkäs messinkipallo, taikka oli ilonpitäjinä useita pieniä
umpikulkusia sonnustettuina ympäri länkien harjustinhihnan. Vetelin
Lammasojan sepältä oli useimmat kulkuset kaupunkimatkoilla ostettu.
Muutamat kovat äijät, metsänmöyryt, ajoivat niin isoisesti, että leveä
kappale _karhunnahkaa_ löyhki länkien sarvissa ulottuen aina ruomiin
asti. Risumäestä lasketeltiin neljällä hevosella Kivijärven kirkolle,
ja jokaisen längissä oli karhunnahkainen puuhka.

Joka suunnalta tuli kirkolle ajajaa, hevoset ohjattiin talojen
pihamaille ja työnnyttiin tupaan takkaloimun ääreen lämmittelemään,
ennenkuin käytiin kirkkoon.

Joulua tervehtien kynttilät kaksittain tuikkivat joka talon ikkunasta,
mutta vielä kirkkaammin pieni kirkko kimalteli. Jäähuuruisten
ikkunainkin lävitse valo hohti, ja kun astuttiin sisään, niin kirkkaus
oikein silmiä häikäisi. Kylmä kyllä kirkko oli. Kristikansan hengitys
puhaltui harmaana huuruna ulos, vanhojen ukkojen paljaana paistava
päälaki oli aivan paleltua, jouluvirretkin näyttivät lähtevän lukkarin
suusta pelkkänä huuruna, ja kun pappi puhui kirkontäyteiselle
korpikansalle Petlehemin pienestä piltistä, koko Herran temppeli kopisi
palelevien jalkojen takomana, niin ettei saarna kaikiste tavoittanut
sanankuulijain korvaa.

Mutta pyhässä temppelissä oli oltu, veisattu ja kuultu sanomaa
syntisten Vapahtajasta, ja hyvällä mielellä lähdettiin ajamaan
kotiperukoita kohden. Kovat kilpa-ajot tavallisesti syntyivät, kun
samanperäläiset sattuivat samaan menoon. Jokainen tahtoi olla joukon
etupäässä. Lumi vain ryöppysi, ja kulkuset kilvan pauhasivat, ja
jalkamiehet saivat hypätä hankeen, kun hevosmiehet toisinaan laukottaen
yrittivät toistensa ohitse. Risumäkeläinen lasketti Peurajärven jäätä,
että karhunnahka löyhki, ja Löytö-Iisakki hosui ja kyökytti
matkahäkeissään pitkin Iiroonjärveä, niin että Sussu ja perälauta
putosivat. Vasta Iiroon pihalla Iisakki huomasi ja haikaisi:

— Hevosia tulee tulemistaan ja kulusia kuuluu kuulumistaan, mutta ei
kuulu Sussua eikä per'lautaa! Ja suuri päivä oli vasta valkenemassa.

Kotona odotti kirkkokansaa lämmin takkaloimu sekä kelvollinen
ruokapöytä, makkarapaistit ja muut hyvät.

Mutta hätkähti moni kirkkomies kotipirttiin astuessaan, kun
sivupenkillä ikkunain välissä taikka oven puolessa istua könötti oudon
näköinen äijänköntys. Tuohesta oli sen naama, silminä messinkinapit,
taikka oli naamana heinillä täytetty retupää, johon noella oli
töherretty silmät, nenä ja suu. Oikein miehen vaatteissa äijä istui, ja
kengät oli jaloissa, mutta vain heiniä ja olkia oli tuhvan sisäkerta.
_Joulu-ukoksi_ paksua vaaria sanottiin sekä myöskin _joulupukiksi_.
Kotoinen väki oli sen jouluyönä valmistanut, mutta vasta joulun
aamuvarhaisena se ilmestyi penkkisijalleen. Oli äijällä siinä
ruokavaratkin edessään, vaikkei hän näyttänyt niistä perustavan. Eikä
ukko ollut kuulevinaankaan, vaikka itse isäntä tarjosi hänelle ryyppyä
sanoen:

— Ryyppää pois sinäkin!

Hiljaisesti kului joulupäivä. Metsäperän kansa asusteli vain kodeissaan
valvotun yön ja kylmän kirkkomatkan perästä. Olisi ollut kovin
synnillistä lähteä kyläilemään joulupäivänä. Uskovaiset ukot ja tummut
viljelivät sanaa, mutta nuori kansa lepäili penkillä taikka loikoi
sängyssä. Ja tuvassa asui suuri joulurauha. Lapset vain tahtoivat
levottomina telmätä, sillä suurena pyhänä ei heitäkään laskettu kylään.

Mutta kun _Tahvanan_ päivä nousi, niin nousi myös eri meno.
_Tahvananajossa_ piti olla jokaisen, jolla vain oli nelijalkainen
hevoskaakki. Vanhat tuhvatkin ajoivat kaksin, kolmin, että _tie_
ryöppysi, kompuroivat tupaan seiväs kourassa ja sanoa tolittivat:

— Tahvania... elikkä tantari poikki, ja piisi alas!

Saattoivat äijät jo seipäällään uhkaillakin, mutta kun isäntä tuli ja
monivanteisesta lekkeristään pulputti puunapullisen mieheen, niin hyvä
tuli. Tuhvat vain turisivat talossa jonkin aikaa ja taas lähtivät
ajelemaan. Oli tahvananajossa ison talon isäntiä, mutta saattoi olla
taipaleella sellaistakin väkeä, josta voitiin sanoa:

    "Siinä on kaksi hyvää:
    Puuronen ja Rellikka!"

Tulivat pojatkin, nuoret miehet, ajaa kahnustaen, tulivat tyttötaloon,
ja heti kuultiin:

— Tahvania... eli takka toiseen nurkkaan! Jos ei ole tahvania, niin
tantari poikki!

Silloin tyttärille ja piioille hätä käsiin. Piti antaa pojille
sovinnoiksi sukkarihmaa, jopa syöttää heille juustosäästöjäkin. Jotkut
tyttäret antoivat vielä viinaryypyn. Monet olivat aivan tahvania varten
kutoneet sukkarihmaa kymmenin kyynärin. Mutta kun Lehmä-Jussi meni
Vetelin ukon tupaan uhkailemaan uunin kaatamista, veteliläinen nakkasi
Jussin tanhualle ja sanoi:

— Se pitää olla piree ja paree, joka mun takkani kaataa!

Olikin oikein laillista, että Vetelissä tällä tavalla tahvanin tahtojia
paiskittiin, sillä jo 1823 oli siellä sakon uhalla kielletty antamasta
tahvanan ajajille viinaa.

Oli jo hyvä remu tahvananpäivänä. Joulu-ukkokin siinä hötäkässä
tavallisesti menetti virkansa, pahnat katosivat lattialta, ja lapset
pääsivät puolelta päivin kyliä kukkomaan. Mutta oikea nuoren kansan
jouluilo pääsi valloilleen vasta _Jussin_ päivänä, joka oli jo niinkuin
arkipäivä, vaikka kaikkein vanhanaikaisimmat ukot ja talot pitivät sen
työttömänä pyhäpäivänä, samoin kuin seuraavan arjen, _viattomain lasten
päivän_. Jussinpäivänä aikuiset Jussit saivat tarjota toisille miehille
viinaryyppyjä, taikka muuten metsäperäläiset paiskasivat heidät
tunkiolle. Mutta nuoret kokoontuivat taloihin, missä vain heille tilaa
suotiin. Ja olikin joka perukalla mukavia isäntiä ja iso tupa, joka
kyllä otti vastaan remuavan jussinpäivän joukon. Vanhaan aikaan
vietettiin pyhäisiä joutohetkiä tavallisesti ollen _konstisilla_, ja
silloin oli kaikilla hauskaa. Väliin _hyppyytettiin risaa tai myötiin
liinaa_, väliin _kitkettiin sormusta_ hokien:

    "Kitken, kätken, sormusta kätken!
    Arvaa, kellä sormus lienee, lienee?"

Juosta kouhotettiin taas _sokkosilla_, oltiin _parisilla, äijäkäpäsillä
ja nauriisilla_, sekä sitten taas _hapanperäisillä_ ollen vaihdettiin
sijaa, niin että paikat kolisivat, ja vielä pyörittiin _veheriäisellä
keollakin_. Sitten taas jo vedettiin sormikoukkua, väkikarttua ja
oteltiin monta muuta kovaa kisaa, tytötkin hyvin puolensa pitävinä
samassa rymyssä. Saattoivat pojat heittää monenlaista painiakin, niin
että lattia tömisi.

Myöhemmin tuli jo tanssienkin vuoro, suurien _jussinpäivätanssien_,
joita isolla rymyllä vietettiin. Monet _polkat, valssit ja
polskat_ vaativat taitajansa, ja isot tanssit aloitettiin oikein
_hääalokemarssilla_. Vanhat taitavat pelimannit, sellaiset kuin
Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa, soittivat, mutta jos ei soittomiestä ollut,
vihellettiin vain ja laulettiin, vaikkapa:

    "Muori se kerihti kissanparran
    taikapussiksensa,
    koitteli nuoria, komeita poikia
     vävy-jussiksensa".

Taikka taas kuultiin:

    "Ei kukaa ole niin koria,
    kun Kurssin Anna-Liisa.
    Ja kun sinne poikia menee,
     niin Seppälään se viisaa".

Viattomain lasten päivänä ei mitään suuria töitä toimiteltu, kyläiltiin
vain toisissa taloissa, ajeltiin sukulaisissa ja tuttavissa. Sitten
vasta tuli ankarampia arkipäiviä, mutta perässä ajeli kohta _uusivuosi
eli uusijoulu_. Hyvä juhla oli sekin, vaikkei sitä enää niin suuresti
vietetty kuin joulua. Kynttilöissä kyllä oltiin kirkossa suurin
joukoin, ja hyvää koetettiin syödä, vaikka paras jouluolut oli kyllä jo
loppunut.

Uudenvuoden yönä oli hyvä _valaa tinaa_ ja siitä ennustella tulevia
asioita. Jokaiselle porahdutettiin oma tinansa, kaikkein ensinnä
_maanvaarille_. Tytöt taas — ja pojatkin — salaisin puolin yöllä
etsivät _peilikongista_ tulevaa hyväänsä. Mutta talon vanha tummu
tasoitteli illalla takan poron, ja aamulla taas kiirehti katsomaan,
minkä elukan jälki siihen oli yöllä ilmestynyt. Jos jälki oli
takanperään päin, niin se eläinlaji väheni sinä vuonna, mutta
lisääntyi, jos jälki oli lattialle käsin.

Vierähti uusivuosi, ja tuli jo _loppiainen_, juhla sekin ja
merkkipäivä. Silloin poltettiin kirkossa kynttiläin loputkin, ja
metsätaloissa elettiin joulun lopputunnuissa. Jouluolut, vedelläkin
jatkettuna, oli jo kohta kaikki ja sakat vain tynnyrissä sekä mäskit
kynän pohjassa. Saapuikin _Hiiva-Nuutti_ päättäen suuren joulujuhlan,
joka erämaan ahkeralle _raatajalle_ oli antanut virkistäviä hetkiä.
Hiukan alakuloinen tuntu oli Nuutti-ukon matkassa. Pitkä talvenselkä ja
luminen korpi tervasmetsineen komotti edessä. Melkein pahoilla mielin
muisteltiin mennyttä joulua ja sanottiin:

    "Hyvä Tuomas joulun tuo,
    Paha Nuutti pois sen ve".




KUN VUOSI VIERÄHTÄÄ


Herran vuosi vaelsi hiljalleen erämaan kautta. Metsien raatajan pitkät
päivät tarttuivat toisiinsa keräytyen viikoiksi, viikoista karttui
kuunkiertoja, ja kuut kiertyivät viimein vuosikausiksi.

Yksittäin kyllä ankarat päivät vierivät, mutta viikoittain entinen
metsäperä mittasi vuotensa.

    "Köyristä seihtemän jouluun,
    Raahesta kaheksan Ouluun",

oli jo vanhoille sanottu. Oli vanhoilta kuultu myöskin, että Tuomaasta
lukien saapui

    "Hentrikki neljännellä,
    Paavali viijennellä,
     kynttilä kuuvennella".

Ja siitä lähtien vanhat taas vetivät viikkoja vuoden pitkään selkään:

    "Kynttilästä kolme Mattiin,
     Matista neljä Mariaan,
    Mariasta viisi Vappuun,
    Vapusta neljä Urpoon,
     siitä neljä Jaakkoon,
    Jaakosta neljä Pertteliin,
    Perttelistä viisi Mikkeliin,
    Mikkelistä viisi köyriin,
     köyristä seihtemän jouluun".

Tämä oli vanhankansan _sääkirja_, eikä moni sen kummempaa hoitoa
tarvinnut pysyäkseen vuosikierron matkassa. Pyhät, juhlat sekä muut
_santtipäivät_ tämän mukaan kyllä tavattiin taipaleella.

Tarvittiin erämaalaisen pitkällä taipaleella mieluisia hetkiä, ettei
raataja olisi kokonaan uupunut. Ankara elämä ajoi ihmistä aina vuosi
vuodelta työhön, ja työt taas ajoivat toisiaan rynnäten monesti esiin
kaksin, kolminkin yhtaikaa. Metsien kansa sai arkisen viikkonsa ottaa
täydestä heti maanantai-aamusta alkaen ja kiristää yhtä mittaa
myöhäiseen lauantaisaunaan asti.

Hiiva-Nuuttiin loppui joulunpito, ruokaisa joulupöytä katosi jo ennen
sitäkin. Joulu vaati joulun hyvät, mutta arkinen viikko pani kansan
työhön, syöttäen vain arkipäiväisillä raatajan ruoilla. Korviin
kihahtavan jouluoluen sijaan tuotiin pöydälle vain tavallista _kaljaa_,
jota oli _rykätty_ ruisjauhoista kuumaan veteen. Oli särpimenä myös
sinistä _sintua ja piimää, pitkääpiimää_, jota talossa _pohjapiimällä_
siementäen oli polvi polvelta viljelty, välittämättä kivijärveläisten
ja muiden rajantakaisten _kolkkupiimästä_. Joulun monenlaisten leipien
sijasta syötiin kovaa hapanta _reikäleipää_, vaikka jo Kivijärvellä ja
Kimingissä käytettiin pehmeää leipää, Viitasaarella oikein paksua
_savonlimppua. Ohrapuurot ja -vellit_ olivat jokapäiväistä ruokaa sekä
monenlaiset perunat. Vanhat olivat tyytyneet nauriiseen ja saaneet
_naurispuuroa, naurislohkoa ja keitikkäitä_ sekä uunissa tai tuhassa
haudottuja _paistikkaita_. Kesällä saatiin vaihteeksi kalaa ja
suolattiinkin sitä, mutta ei kivijärveläisten tavalla hapatettu.
_Penkkivelli eli varijuuri_, imellytetty ja käytetty ruisjauhovelli,
jota lehmällisen puutteessa ryystettiin leivän särpimenä, ei kaikille
kelvannut, vaikka sitä noposet kyllä söivät. Mutta _mutti_ oli oikeaa
työmiehen herkkua. Ohrajauhoista se tehtiin, niin että koko keiton
jauhot kerralla tomahdutettiin vesipataan ja sitten sekoittamatta
kiehutettiin kypsäksi. _Muttikepillä_ vain pisteltiin reikiä, että
höyry pääsi nousemaan ylös, ja sitten voin ja maidon kanssa sitä
syötiin, niin että jauhot vain tomahtelivat. Karstunen ei syönyt muttia
haukkui vain sitä _tikkupuuroksi_. Karstusten ja kivijärvisten
himoruoka oli piimään sekoitettu _talkkuna_, josta taas Kainuun puoli
ei välittänyt. Tiala, Mehtä-Poranen ja Möksy sitä sentään suvaitsivat.

Ruokaveronsa päälle metsien mies tarvitsi hyvät kessusavut. _Kessut_
olivat kotoista viljaa, itse kylvettyä ja hoidettua. Kartanon takana
oli pieni kessupelto, ja syksyisin oli tuvanlaipio täynnä kuivamaan
ripustettuja tupakkivihkoja. Niistä sitten kirveellä hakattiin piipun
täytettä.

Näillä suuruksilla vanha metsäperä vaelsi elämänsä lävitse ja joulusta
päästyään lähti talvenselkää laukomaan. Perunat ja nauriit, piimä ja
leipä, puuro ja mutti olivat tavallista arkisen suun ravintoa, jonka
voimalla tervametsässä liikuttiin ja maata möyrittiin polvesta polveen.
Vain pyhinä ja santtipäivinä raatajankin suu halusi hiukan parempaa ja
saikin ryynipuuroa, lihaperunoita ja viiliä. Mutta kessunsavu oli aina
samaa.

Nousikin aina pyhä arkisen viikon takaa ja silloin tällöin muitakin
merkkipäiviä. Hiiva-Nuuttia ajoi heti _Heikin_ päivä, joka kyllä oli
vain tavallinen työ- ja ruokapäivä, mutta muuten merkillinen, sillä
silloin "talvenselkä taitettiin". Silloin joutui

    "Eläinten elo kahtia,
    Ihmisten kolmia",

ja silloin myöskin karhu käänsi ronkkaansa. Talvenselän vanha metsäperä
taittoikin niin että tuntui. Lapsisikiöt, poikakersat ja ketä vain
kynsille kykeni, laukkoivat iltapimeissä ympäri kylää, kalistellen kuka
lehmänkelloa, kuka hevosen- ja lampaankelloa, ken taas kulkusia
kilistellen tai rämistäen läkkiastiaa, niin että koko kylä kilisi,
kalisi ja rämisi. Lapset laukkasivat talojen ympäritse ja väliin
paukahduttivat seinään huutaen:

    "Nyt talvenselkä katkesi"

Seinät tärähtivät, ja iltasella istuva talonväki säikähti, niin että
lusikat kirposivat kädestä. Mutta kersat vain kiersivät taloa, että
kopisi, mennä mouhusivat toiseenkin taloon ja koko kylään. Siitä kylä
kuuli ja kuulivat kylän lehmätkin, että talvenselkä oli taitettu.

Oli kyllä talvenselkä taitettu, mutta talvi silti kaikkein ankarimpana
hallitsi. _Paavalina_ piti pakkasen pahimmin kiristää, mutta jos
silloin oli sumua, niin ettei kana päässyt pyrstön koskematta alatse
kulkemaan, tuli halla heinäkuussa. Kovana koetti helmikuukin olla,
vaikka sen täytyi tunnustaa:

    "Jos olisin tammikuun sijassa,
    jäävyttäisin emännän käet taikinapurtiloon
     ja varsan tamman mahaan".

Oli kylmä myös _kynttilänä_, joka helmikuun alussa vierähti esiin
vaimoväkeä kovistelemaan. Sillä

    "Kynttilä kysyy,
    Mit' on tullut talven työksi".

Orret piti olla täynnä talven kuluessa kehrättyjä lankoja, hamppua,
pellavaa ja villaa. Huono oli talo, missä kynttilä kohtasi kovin
vajavat orret. Mutta työnraatajaa kynttilä muisti kantaen
päivällispöytään eläinten kyntösistä herneiden ja ryynien kanssa
keitetyn rasvaisen rokan. Se oli hyvää, ja aina muistettiinkin:

    "Kynttilänä kyntösiä".

Mutta vielä parempi santtipäivä oli _laskiainen_, joka tuli heti
perässä kynttilän kyytimiehenä. Silloin korvenraataja taas eli ja
lämpeni, kun sai vatsansa täyteen rasvaista _laskiaisrokkaa_, joka oli
keitetty sianjaloista ja lihasta sekä verimakkarasta. Oli näet
niinkuin laissa määrätty, että sianjalat piti syödä, ja vielä, että
_rasvarieskoja_ piti olla, ja Kivijärven kinnusten kirjoittamaton laki
vaati _kala-_ja _sianlihakukkoa_. Jo puolipäiväiseksi rasvaiset ruoat
saatiin, ja niin pyhä laskiainen oli, ettei ahkera naiskansa saanut
enää puolilta päivin hyrryyttää rukkiaan, eivätkä miehetkään suurin
töitä tehdä, ei ainakaan hakata tuoretta puuta. Siitä lampaat olisivat
tulleet pyöräpäisiksi ja lehmät kesällä nilkuiksi. Lapset ja nuoret
kiirehtivät iltapuoleen mäkeä laskemaan. Jota kauemmas ja kaatumatta
kelkka luisti, sitä pitempiä ja parempia pellavia ensi kesä kasvatti,
varsinkin jos laskumies muisti huutaa:

    "Pitkiä hamppuja, pellavia,
    Rannin muorille tappuroita!"

Vanhat tummut pitivät laskiaista niin kalliina päivänä, että leipoivat
rasvarieskojen lopuista kolme kämmenen levyistä kakkua lehmille
karjanlaskupäiväksi ja ripustivat ne uunipellin vetimeen kuivamaan
aina kevääseen asti. Timolan muori teki karjaansa varten oikein
_karvarieskan_, taputtaen sen paljaalla polvellaan ja sekoittaen siihen
lehmästä nyhdettyjä karvoja. Aikaisin emännät lämmittivät saunan, jo
päivänäöllä sieltä piti joutua pois ja päivänäöllä piti ennättää
levollekin. Sitten lehmät tulivat kesällä metsästä hyvin kotiin. Mutta
Puikon muori Tialassa laukkasi alastonna vasta kainalossa, ammuen
metsästä käsin navettaan. Ja tummun lehmät muistivat kyllä tulla
kesällä kotiin ammuen kuin tummukin.

Tärkeänä pyhänä tyttäritkin pitivät laskiaista. Kun he illalla
salaisesti kampasivat ja laittoivat päänsä yhdeksän kertaa ja söivät
häntä edellä yhdeksän suolaista silakkaa, niin tuleva mielipoika kävi
yöllä unissa tarjoamassa juotavaa sängyn viereen asetetusta
vesituopista.

Yhdeksän kertaa lakaistiin laskiaisaamuna tuvanlattia ja rikat
tomahdutettiin toisen talon porraspäähän taikka kolmen tien haaraan, ja
silloin talon kirput ja luteet lähtivät samassa matkassa. Eivätkä
kesällä itikat kiusanneet ihmistä, jos hän malttoi olla puhumatta
laskiaissaunassa.

Kynttilänä vielä pakkanen porotti, mutta _Mattina _jo räystäät
tippuivat. Kaikki tiesivät:

    "Matti narraa lapsia
    Pitkällä parrallaan seinustalle".

Silloin oli päiväkin jo niin jatkunut, että

    "Matinpäivän aikana oli päivä päreenä".

Hyvä olikin, että talvi alkoi hellittää, ja tarvitsi jo vähän
suvetakin,

sillä

    "Kun heikinpäivän jälkeen
    ensi kerran suveaa,
    niin että vesi tipahtaa,
     niin siitä on yheksän viikkoa kesään".

Maaliskuussa olisi pitänyt jo näkyä sulanmaan päiviä, sillä vanhat
sanoivat:

    "Jos ei maaliskuu maata näytä,
    Niin ei huhtikuu humauta".

Kevätpuoli jo laskiaisesta alkaen oli kallista _paastonaikaa_, jolloin
suuri pääsiäinen oli tulossa. Silloin nuoret eivät saaneet tanssia,
eivätkä kovin muutakaan iloa pitää. Varsin synnillistä oli
paastonaikana liikkua koreissa, punaisissa vaatteissa.

Tuli _piinaviikko_ tuoden perässään kevättalven suuren juhlan,
_pääsiäisen_. Hyvin iloista oli pääsiäisen aamuvarhaisena joltakin
mäeltä katsoa, kun nouseva _aurinko tanssi_, hänkin iloiten Vapahtajan
ylösnousemisesta. Kirkkaana loisti kevättalven aurinko, ja hanget
hohtivat valkoisina ennustaen hyvää kevättä. Varsinkin nuoret
riemuitsivat keväthankien juhlasta ja pyhittivät sitä kokkoa
polttamalla. Aattoiltana kun pimeä laskeutusi maille, he roihuttelivat
vanhoja tervatynnyreitä sekä risuja. Vimpeiset polttivat olkia, niin
että kylät loimusivat. Aidanseipäisiin he työnsivät olkikupoja suuriksi
soihduiksi ja toisia olkisoihtuja he kanniskelivat seipäissä.
Kyyjärvelläkin pääsiäiskokot roihusivat joka kulmakunnan mäellä. Siellä
paloi vanhoja veneitä, olkia ja lammasrisuja. Nuoret telmäsivät
ympärillä, ja kun kokko rupesi vaipumaan, kouhittiin kepillä tulta,
viskattiin ylös ja hihkuttiin, jopa rohkeimmat hypätä roikkivat yli
tulenkin.

Mutta tämä suuri keväthankien juhla, jolloin aurinko ilosta hyppi, ja
nuoret polttivat kauas loimottavia kokkoja, oli myöskin suurien noitien
ja _rullien_ liikkumisaika. Kun pääsiäisyö pimeni, niin vanhat
noitaämmät ja väkevät tummut lensivät ilmassa, niin että tohisi.
Noitasarvestaan muorit voitelivat itsensä, istuivat kahdareisin
uuniluudalle ja karjaisivat:

    "Ylös ja alas,
    Eikä mihkään kiinni!"

Uuniluudalla ratsastaen akat puhaltuivat korsteinista ulos, ja sitten
lentää vouhottivat halki pimeän avaruuden. Kyyjärven muorit istuivat
uuniluutineen puohtimessa ja siinä mennä vihkaisivat, ja Lestin akka
laukotti vasikan selässä. Kristikansan navettoihin piti rullitummujen
päästä varastamaan itselleen toisen lammasonnea. Helposti sen saikin:
keritsi vain pussiinsa villoja lampaiden korvallisilta ja lautaselta.
Mutta kova työ silti tummuilla oli. Yhdeksän emäkirkon ylitse heidän
piti yössä lentää tohistaa, ja sitten viimeisenä pääsiäisyönä vielä
kokoontua vanhaan tuulimyllyyn paholaisen kanssa punnitsemaan ja
jakamaan öisin kerättyä saalistaan.

Kristikansa kyllä koetti varjella navettaansa rullitummujen käynneiltä.
Rentolan Riikka aina laskiaisesta alkaen, _kun paasto tuli sisälle_,
luki illalla navetan ovea sulkiessaan isä-meidän ja piirsi kädellään
oveen ristin, ettei rulli olisi päässyt sisään. Toiset taas
pääsiäisöinä valvoivat ja pitivät tulta takassa sydänyöhön asti.
Silloin rulli ei päässyt ohitse, vaan hänen täytyi tulla tupaan tulen
valoon. Aholassa oli tulen ääressä istuttu ja odotettu: jo vanha
Viita-Maija tulla paukahtaa tupaan, vaikka ovi on haassa. Möttösen
kyliltä eukko vain asioikseen sanoo tulevansa ja sitten nolona lähtee
tiehensä. Toisessa talossa taas oli niin luja emäntä, ettei rullina
kähmivä Jussin-Maija päässyt hänen navetastaan ulos jättämättä pantiksi
puolisilkkistä huivia, johon oli tehty yhdeksän solmua. Lammaskettaan
huivi oli hätäpäissä heitetty.

Mutta kun mentiin navettaan odottelemaan, saatiin monesti tavata rulli
toimessaan. Pimeässä kähmivä noita kyllä kristityn nähdessään muutti
muotonsa, ruveten vaikka _puutaikoksi_. Ukskosken kylillä renki meni
navettaan, näki puutadikon ja ravisteli sen vartta, niin että naapurin
tummulta oli sitten aivan tukka lähtenyt. Möttösen perukoilla taas
renki kirveellä nappasi tadikolta haaran poikki, ja tapahtui niin, että
toisen talon emäntä oli yöllä katkaissut koipensa. Mutta Similän
Esavainaja Lestillä löi tervakiulun alassuin tadikon varteen, ja kapine
hävisi paikalla, keritsimet vain jäivät kettään. Aamulla Esa lähti
tervaisia jälkiä, ja Remeksen kylille ne kuljettivat, ohjaten vanhan
muorin portaille asti. Elävin silmin Esa tämän näki, mutta sitä hän
ihmetteli, miten ruma ämmä oli osannut itsensä muuttaa puutadikoksi.

Pelkäämättömät ihmiset menivät toisinaan pääsiäisöinä kuuntelemaan, kun
rullit ilmassa lentää vouhottivat. Kolmesti muutetun huoneen harjalla
piti istua verisellä vasikannahalla ja äänetönnä kuunnella, mitä
pimeästä yöstä oli tuleva. Kuuluikin öisestä maailmasta kaikenlaista,
muutakin kuin rullien vohkinaa. Välipakan Kukko-Matti oli kuullut, kun
Salamajärvellä kovasti ajettiin ja uikutettiin. Ja sitten pian Aholasta
paloi tupa, ja talonväki joutui voivotellen ajamaan järven ylitse
ihmisiin. Kukko-Aleksi taas kuuli, kun Pakkennassa paukutettiin
lautoja, ja juhannuksen aikana siellä niitä paukutettiinkin
ruumisarkkua tehtäessä. Paavolan tummu nuorena ollessaan yritti
tovereineen kuunnella, mutta kun alkoi pimeästä avaruudesta kuulua
ökinää ja suhinaa, tuli kuuntelijoille kiire kapaista alas ja juosta
tupaan. Rullien täytyi lentää niin lähitse vasikannahalla istujia, että
tohina aivan kuului. Silloin oli hyvä karjaista:

    "Sussu, Saara,
    Vappu, Laara,
     putoa maahan!"

Ja ilmassa lentävä noita-akka mätkähti heti alas. Haaparannan
Erkki-vainaja oli kerran nähnyt vanhan muorin lentää vouhottavan ja
karjunut sille täyttä kurkkua, mutta ei ollut saanut putoamaan.

Pääsiäisestä alkoi keväinen vaellus kohti yhä lähestyvää kesää, jolloin
nälkäinenkin metsien raataja taas kostui elämään. Huhtikuussa lumi
humahti maasta, ja toukokuu tomahdutti viimeisetkin. Valoisina
_suviöinä_, huhtikuun puolimoissa saattoi vielä kyllä pakkanen
rakennella hankia, ja se oli paha. Sillä silloin piti kylmätä yhdeksän
yötä jokaiselle pakkasyölle, ellei ennen, niin pitkin kesää aina
Pertteliin asti. Paha oli jos pakkanen piti _Markuksen_ yön hallussaan,
sillä silloin se otti ohratkin kesällä.

Keväinen _Vappu_ oli sellainen merkkipäivä, että silloin karjaemäntien
piti kiertää ympäri metsiä niin kauas kuin karja kulki kesälaitumilla
ja iskeä kirveellä sinne tänne koloja sekä panna koloihin merellistä.
Siitä tuli niin kovat paikat, etteivät karhut eivätkä sudet tulleet
kesällä niille maille ahdistelemaan elukoita. Karja laskettiin
metsäisille ruokamailleen jo _Erkin_ päivänä, vaikka silloin monesti
vielä

    "Erkki einettä anoi,
    Urpokin vielä uikutti".

Nämä viikot olivat kallista touonaikaa. Silloin juuri, kahden puolen
Erkkiä, kun lehti oli _hiirenkorvalla_, ja oli yläkuu, metsäperä peitti
ohransa peltoon ja toivoi Jumalalta kasvunantoa.

Olikin jo ihana alkukesän aika. _Suvilinnut_ lauloivat joka paikassa,
jokainen omalla äänellään. Niitä oli toinen toisensa perästä tulla
tohistanut pitkin kevättä, kaikkein varhaisimpana varis, joka vanhaa
liittoaan seuraten, oli lähtiessään sanonut:

    "Jos ei minua Maria-kuussa näy,
    Niin sano miestä menneeksi".

Jo hankien aikana _leironenkin_ tuli ja lauloi kevättä, että ilma
helisi, vaikka kesä oli vielä kaukana. Vanhat sanoivat, että kesään on

    "Leirosesta lemmon matka,
    västäräkistä on vähän,
     pääskysestä ei ole enää päivääkään".

Suviöitten perästä alkoi jo kuulua _kuren_ luikkaaminen, ja
yliperäläinen sanoi pojalleen:

    "Kun kuulet kuren äänen,
    Älä mene järven jäälle."

_Hanhet_ tulivat ja menivät päin pohjoista, samoin _jouhtenet_, jotka
pysähtyivät isoille vesille. Tuli muitakin vesilintuja sekä sitten jo
_vanhana Vappuna_

    "Käki lauloi vaikka hongan uutosta".

Tuli vielä pieni _pajulintu_, tuli _tiltaltti_ sekä aivan kesän suussa
_pääskynen ja pirkkainen eli pirkkalainen_, ruveten rakentamaan
pesäänsä, edellinen huoneeseen, jälkimmäinen räystään alle.

— Nyt jo pirkkainen on täällä, ja pääskynen! metsäperä hyvillään
todisti, ja pääskynen halkopyrstö lentää kiepsahdutti sukkelan
äkkiväärän tervehtien vanhaa tuttuaan:

    "Se vie... se vie!"

Sitten pieni pääskylintu pyörähti seipäännokkaan lasketellen siitä
vielä viimekesäistä tarinaansa:

    "Vit-vit-vit,
     kyllä Ristus tietää!
    Tippuroista, tappuroista
    mulle paita tehtiin,
     minä panin pappilan
    aijan seipääseen,
    siitä varastettiin.
     Kyllä Maija tietää!"

Kuului ahoilta ja puronvarsilta myös _pajupillin_ piipottaminen. Siellä
poikakersat ja tyttökentat liikuskelivat laitellen pajunkuorisia
soittoja. Kuului väliin nakutus, kun kuorta irroitettiin ja sitten heti
oikein moniääninen piipotus. Tehtiin kevätahoilla vielä pihlajaisia,
koreita _kierrekeppejä_, joita lepänkuorella värjättiin.

Lehti kasvoi kauniisti ja tuomi teki pian valkoisen, tuoksuvan kukan.
Koivunoksista metsien asukas taitteli kohta uuden pehmeän vastan
lauantai-illan saunaansa, ja saunasta palattuaan hän heitti vastansa
kolme kertaa ilmaan. Jos se joka kerta putosi maahan tyvi kirkolle
käsin, ennusti tämä kylpijälle kuolemaa, ennenkuin taas joutui uusi
kesä.

Meni alkukesän iso juhla, _helluntai_, saatellen perässään suvista
kesäkuuta, jolloin toukomies peitti perunat ja pellavankin peltoon
_Kustaan_ päivänä. Mutta nauriinsa hän _sylki_ viimeiseksi vasta
juhannuksen aikana.

Hyvä kesä jo oli, lehti puussa ja ruoho maassa, kukkakin kolmantena,
kun joutui _juhannus_, vanhankansan _mettumaari eli messumaari_,
kukilla kaunistettu _lehtimajan_ juhla. Perämetsien asukas oli
hyvillään, ja ihanan keskikesän juhlaksi hän nuorista koivuista
rakensi pihalle portaiden eteen vihannan lehtimajan, jossa saattoi
päiväpaisteessa istuskella ja tuntea kesän tuoretta tuoksua. Tuotiin
tuvanseinille vielä tuomenkukkia taikka pihlajanoksia. Joka talon ja
pikkuruisen mökinkin porraspää oli korkean mettumaarin tunnussa, ja
kyyjärveläinen sitaisi _juhannusoksansa_ kerpuksi, jonka kesän
terveisinä syötti jouluna lampaille.

Lyhyt kesäinen yö ei jaksanut erämaata panna pimeään varjoonsa, hämärän
verhon se vain vetäisi yli torkkuvan maan. Silloin, yön hämärimpänä
hetkenä leimahti nuorten sytyttämä _kokko_ jollakin mäenharjalla,
leimahti toinen toiselta mäeltä, kolmas ja neljäskin tuikahti
tuonnempana. Nuoret siellä pitivät sydänkesän iloa, vanhatkin
olivat joskus mukana. Mutta kun kokko oli palanut, nuoret tyttäret
hiipivät hiljaa pitkin ruispeltojen ojia sitelemään _onnenlankoja_
kolmikorsisiin rukiinolkiin. Korret he leikkasivat poikki ensimmäisen
solmun yläpuolelta ja sitoivat tuohon punaisen, tähän valkoisen ja
tähän mustan langan. Punaisella merkitty korsi kasvoi häiksi, valkoinen
ennusti sairautta ja musta kuolemaa. Muutamat tyttäret astelivat
metsälähteelle ja tirkistelivät kolme kertaa käytetyn vihkisormuksen
lävitse veteen nähdäkseen tulevan ylkänsä. Uskalsipa joku rohkea tytär
kavuta kuohuvan kosken kivelle ja siinä öisessä kohinassa yksinään
istuen odotella mielitiettynsä ilmestymistä.

Mutta vanhat muorit taas kulkea touhottivat pitkin niittyjä, laahaten
perässään suurta hurstia, mihin yökastetta keräytyi. Hurstista tummut
väänsivät veden talteensa ja antoivat sitä naapurien lehmille. Eikä
siinä talossa enää saatu voita, vaikka mitenkä olisi huhdottu. Kirnuus
kuohui vain, mutta voille se ei tullut.

Mettumaarin hämyisinä öinä itse _maanvaari_ poltteli kokkojaan.
Siellä täällä, milloin missäkin nähtiin vaisun valon liekehtivän ja
häilähtelevän. Maanvaari siellä hiljaisessa yksinäisyydessä salaisesti
puhdisteli aarteitaan ja poltteli niistä roskaa ja hometta pois. Eihän
niitä taitamaton ihminen käsittänyt, vaikka niitä oli pitkin maita
kaikkialla. Paloniemen pellosta aarre oli kerran kynnettäessä tullut
näkyviin, mutta jälleen kadonnut, kun ei tiedetty sen uhria.

Kirkossa metsäperä kävi mettumaarina suurin joukoin, kävi myös muina
kesäpyhinä, kuka jalkaisin, kuka hevosella ajaen. Ukot itse
rakentelivat korkealaitaisia _puolakärryjä_, joiden istuin oli
notkuvien vartaiden varassa, ja lavakin puolestaan notkahteli, kun se
oli kiinnitetty aisoihin koivun kyljestä kiskotuilla joustavilla
kannatinpuilla. Niillä kyllä kelpasi huonoakin metsäperän tietä myöten
ajaa körötellä. Mutta jotkut ajaa poukottivat kirkkomäelle lyhyellä
lavalla, ajaja istuen edessä jalat hevosen hännässä, toinen taas
ruhnikkana kyköttäen ajomiehen takana kinttukoukut perälaudalla.

Touko nousi pelloille, ja kesä kasvatti heinää, erämaalainen katseli
peltojansa ja katseli aina jumalanilmojakin. Sillä jumalanilmojen
hallussa oli pellonvilja ja metsäperän leipä. Kauniina kesänä päivä
oikein paistaa lekotti, pienet perhoset lentää lipittelivät pitkin
kukkarantoja, poutahaukka kiljui nevaniityillä, ja silloin tällöin
yhtäkkiä mennä riehkaisi _tuuliaispää_ kiertäen ja navaroiden ympäri
vainioita ja kuljettaen matkassaan lapinnoitaa. Sitten taas toisin
vuoroin kurki nevoilla huuteli sadetta ja palokärki tillitteli
kankailla, ja kun sateenkaaren _vesitolppa_ tönötti taivaalla, sanoi se
sadetta huomiseksi. Oikein kovilla vesisateilla putosi _pilveä_ maahan,
ja se oli kuin sammakonkutua, silmätautiin hyvää lääkettä. Mutta käki
kukkui talon lähellä kylmää kesää, ja kun kylmä ynnä lämmin törmäsivät
vastakkain, niin tuli leimahteli, ja paukkui sekä taivas että koko
maailma hirmuisesta Herran voimasta.

Entiset turat tarkastelivat taivaan ilmoja sääkirjasta. Viisaat
_tähtipojat_, jotka aina olivat _kahtomisen päällä_, miten tähdet
kiertävät, merkitsivät asiat sääkirjaan, ja siitä taas vanhat ukot
niitä selvittelivät. Humalajoen äijä oli hyvä sääkirjan taitaja,
ja Kukkopuron tuhva tutki myös sitä ahkerasti ja ennusti ilmoja,
samoin vanha lestinenkin. Paljon olikin pienessä sääkirjassa
selvittämistä, koska se oli merkkejä melkein täynnä. _Kanttitähti eli
kapanmitta_ ennusti aina kylmää, mille päivälle se oli pantu,
_kaheksanmerkki_ tahtoi antaa roskasäitä, ja kun _neljänmerkki_
hallitsi, oli kylmät ja raskaat ilmat, _merikuriuskin_ pani usein
kylmän sään, varsinkin silloin kun se oli _auringonlinjan_
etupuolella, eikä aurinko vielä ollut sitä voittanut. Mutta jos se oli
jälkipuolella, merkitsi se lämmintä.[10] _Korppi_[11] oli toisin
vuoroin hyvä, toisin paha, ja kun _härkä_ oli lähellä aurinkoa, tahtoi
olla huonot härkäilmat. _Kaksoiset, rapu ja vesimies_ lähestyivät
aurinkoa lämpöisiksi säiksi, mutta _joussimiehestä_ ei saattanut oikein
hyvää sanoa. _Mars_ oli tuulitähti ainakin silloin, kun se hallitsi
kuuta. Mutta oikea _tuulitähti_ työntyi toisinaan kaksittain samalle
päivälle ottaen vielä mukaansa koko parven _huoripoikiansa_,[12] ja
silloin koko rymäkkä nousi, kun ne kaikki olivat samassa mujussa.
_Lehtiäinen_ taas antoi kylmää, jos sen iso rengas oli ylöskäsin, mutta
jos se oli toisinpäin, toi se lämmintä talvellakin, ellei muuta niin
ainakin ryöhkäytti suuren suojan.

Sääkirja sanoi vuoden juoksun, ilmoittipa ilman juoksunkin, ja vanha
seinäkello helähdytteli tunteja. Mutta niinkuin monet elivät vain oman
sääkirjansa varassa, ilmatiedoissakin, niin myös monet ottivat
päivänjuoksun vanhaan tapaan vain auringosta. Rotmon metsätalo oli
pannut merkille, että oli aamuseitsemän, kun aurinko katsoi
takkaikkunasta, ja kun se paistoi ovilasista, oli aamiaisen aika.
Keskipäivällä aurinko pilkisti peränurkkaan ja kohta tunnin kuluttua se
kävi poikki lattiaan, mutta illalla juuri seitsemän ajoissa kurkisti
perälasista sattuen keskelle vuorilautaa. Monessa talossa oli
ikkunalautaan piirretty _puolenpäivän naarmu_, johon ikkunapielen varjo
sattui juuri 12 aikana. Metsäniityillä elettiin aivan auringon varassa.
Siellä päivällislepoa otettaessa nukuttiin _jalkahaarukka mieheen_
eli niin kauan, että aurinko siirtyi kentällä loikovan miehen
säärivarresta toiseen. Heinäniityillä kyllä ja tervahaudoilla sekä
monien metsämökkien pihoillakin nähtiin _päiväkello_, kannon päässä
lauta napatikkuineen, ja se oikein viisarilla ja numeroilla näytti ajan
kulumisen.

Isot isännät eivät kyllä tällaisia metsäkelloja tarvinneet. Kotona
komea kaappikello tönötti ylpeänä peräseinällä, hakata naksutti
alituisesti kuin _rahkiainen_ ja sitten taas löi että helisi, ja
metsäniityillä pullotti ja nakutti heidän taskussaan _lakkarikello_.
Sellainen merkillinen ajannäyttäjä, kaksikuorinen _enkliskakello_
naksutti jo Pollarin äijän taskussa, ja niinpä äijä saattoikin itse
Kokkolan kadulla vetelinkielellä loilotella:

    "Ei trenkin palkalla paljo saara,
    ei sillä saara plakkarikellua
     eikä paitaliinaa".

Hyvä kello naksui monen muunkin mahtiukon povessa, Pölkki-Matillakin
oli suuri hopeakuorinen mollisko. Kulki myös Kinniän Matti-tura kello
taskussa, kulki ja putosi kerran Salamajärveen mennen aivan
umpisukkeloon. Mutta kun tura, joka kotioloissaan manasi vain
_sammakon_ nimen kautta, sai päänsä ylös jäistä, hän hätäisenä
parkaisi:

— Perkele! Auttamaan, auttamaan... menee kelloon vesi!

Heinäkuu ajoi kansan raatamaan nevaniityille ja perkkiöihin. Elokuussa
tuli viljankorjuu ja rukiinkylvö. Vanha metsäperäläinen oli parhaissa
kylvöpuuhissaan _Samulin_päivän aikana samalla, kun toiset häärivät
leikkuupellolla. Viljan pitikin valmistua viimeistään Pertteliksi, sen
jälkeen elo ei enää kypsynyt. Vanhat tiesivät:

    "Jos ei Perttelinä valmis,
     niin peri pellolta pois!"

Tiesivät he vielä:

    "Päivän Perttelin perästä
    vie sirppi vihantimpaan paikkaan.
    Silloin ei kaste katoa katvasta,
     eikä halla haon alta".

Syksy alkoi jo Pertteliltä huokua. Suvilinnut lähtivät taas pitkälle
matkalleen. Jo heinäkuussa käki heitti kukkumisvirkansa, muuttui
haukaksi ja söi elättäjänsä. Elokuun alkupuolella kurjet alkoivat
luikkia huutaen keräytyä joukkoihin.

    "Laurilta laumaan,
    Pertteliltä peräti pois",

oli niiden vanha meno. Pertteliltä ne jo lähtivät vieden vielä
selässään pääskysiä ja västäräkkejä. _Linnunlentoon, halki ilmaan_ ne
laukoivat, kohti _Turunnientä_, ja ikävin mielin erämaalainen katseli
heidän menoaan. Lakin ukko otti päästään, kumarsi ja huusi:

    "Länttä kohen... länttä kohen!"

Laulavat kesälinnut katosivat, ruma _yökkö_, joka oli syntynyt, kun
piru yritti tehdä pääskystä, vain elokuun hämärinä öinä lentää
lekotteli. Vanha variskin mennä kahnusti muiden suvilintujen perässä,
muka lämpöisiin maihin hänkin, mutta musta korppi jäi koko talveksi
sydänmaille lonkkumaan. Närhi tuli kartanon ympärille kärisemään
harakan kanssa, mutta tervapääskyset menivät suurissa nikuleissa
talveksi järvenpohjaan noustakseen taas keväällä lentelemään.

Oli kasvanut ja oli syöty kesän marjoja, mustikoista ja puolukoista
alkaen koiranjuolukkoihin asti sekä kaikkein enimmin nevamarjoja,
suurien soitten keltaisia hedelmiä. Ja sitten oli koottu
maanhedelmätkin, pellonviljat ja perunat talteen, nauriit kytöpelloista
nyhdetty ja listitty maakuoppiin. Kiirettä usein oli täytynyt pitää,
sillä joutui kohta _mikkeli_, joka oli niin suuri merkkipäivä, että
vaati viljat laariin, perunat ja nauriit kuoppaan sekä kaikki kesätyöt
tehdyiksi.

Mikkelin jälkeen toimitettiin veriset _lahtaukset_, jolloin hyvässä
talossa lyötiin lihoiksi kymmeniä eläimiä, lehmää, härkää, mullikkaa ja
lampaita koko joukko. Elukkain nahat levitettiin orsille kuivamaan,
lihat pantiin suolaan, ja ison talon aitta tuli täyteen lihatynnyreitä.
Verestä tehtiin makkaroita vartaallisittain, talit keitettiin ja
kastettiin kynttilöiksi, ja roskataleista sekä rasvaisista, kalutuista
luista keitettiin väkevässä lipeässä _soopaa_ monet astialliset. Näin
oli talo kesän kasvuista koonnut aittaansa elämisen keinoa pitkän
talven varaksi, kynttilöitäkin kymmenkunnin ja soopaa, niin että se
riitti pesuihin aina seuraavaan kesään asti.

Syksy vain synkistyi, viimeisetkin suven linnut, hanhet ja joutsenet
menivät, ja saapui

    "Halla hanhen varpaissa,
    Talvi jouhtenen takana".

Saapui myös syksyn suuri santtipäivä, _köyri_, jolloin piti olla
ruokaista ruokaa kuin laskiaisena. Lampaanpäistä keitettiin rasvainen
rokka, ja joskus pantiin sianpääkin joukkoon. Vanha Taivas-Matti muisti
aina varoittaa:

— Muista se, akka, että säästät sianpään köyriksi!

Köyrinaika oli palvelusväen suuri santtiaika. Jo viikkoa ennen
köyripyhää palvelijat pääsivät taloistaan vapaiksi, _juko katkesi_
heiltä lauantaina, ja pikku nyytteineen, jossa olivat vaatevähäset,
emännän antama leipä ja juusto sekä hiukan voita ja lihaa,
vuosikautiset toisen käskettävät lähtivät omina käskijöinään vaeltamaan
pieneen kotiinsa. Vapaa _irtanaisviikko_ oli heidän oma viikkonsa, ja
silloin palveluskansa ja koko nuori väki eli suuressa humussa.
Kuljettiin kyliä laulellen, ja tanssittiin ahkerasti milloin missäkin
talossa.

Köyriaattona, _reppulauantaina_, palvelijat taas nyytteineen palasivat
toimeensa, toiset entiseen paikkaansa, toiset uuteen taloon. Ja näin
jälleen alkoi vuoden mittainen aherrus toisen työssä, toisen leivissä
ja toisen lämpöisissä.

Synkkää syksyä riitti vielä köyriltäkin. Vanhoista ajoista oli tuttu:

    "Kesää köyriin, syksyä jouluun".

Ennätti kyllä pakkanenkin perämetsien maille ja tuli lunta entisukkojen
sanomaan aikaan:

    "Simo sillat tekee,
    Antti aisat antaa".

Siitä jo nevojentakainenkin pääsi ajelemaan ihmisten ilmoille ja
tervantekijä metsähaudoilleen. Tuli taas koko talvinen lumessa, pyryssä
ja pakkasessa ahertaminen, joka kesti toisinaan toukokuuhun asti,
niinkuin oli monesti nähty:

    "Antti aisat antaa,
    Urpo naulalle kantaa".

Siinä syystalven lumia ajeltaessa ja hämärinä päivinä ja pimeinä öinä
tuherrettaessa joutui jälleen jalo joulu. Siitä rikas ja köyhäkin
ilostui, pani parhaansa ja taas lähti taivaltamaan samaa loppumatonta
metsäperäläisen kiertokulkua.




MESTAREITA JA MUITA


Vuoden vieriessä tarvittiin talossa aina silloin tällöin mestarimiehiä
sellaisiin töihin, joihin ei itse pystytty. Tällaisia taitajia oli
metsäperä kasvattanut kyllä omiksi tarpeikseen. Isännät vain asian
tullen kutsuivat taitomiehen taloonsa. Suurin mestareista oli _seppä_,
raudan ja tulisen pajanahjon päämies. Jokaisessa hyvässä talossa oli
paja ja palkeet sekä jonkinlaiset pajakalutkin, ja moni isäntä yritteli
hoitaa pajatulta sekä vasaroida yhtä ja toista. Mutta oikeihin
sepäntöihin tarvittiin oikea seppä, joka oli niin hyvä raudantuttu,
että pystyi päästämään pihdeistään mitä tahansa talon kaipaamaa
rautakalua. Ja tämä oli jo niin suuri mestari, että häntä piti ruokkia
oikein kamarissa niinkuin muitakin virkamiehiä ja paremmilla eväillä
kuin tavallista ihmistä, ryyppykin piti olla ruoalle ruvetessa.

Sellaisia mestariseppiä oli _Haukilahen Antti_ Vetelistä, kuulu
_Hauki-seppä_, seppä jo syntymästään saakka ja sepän poika, mainittavan
_Hauki-Erkin_ perillinen virassa ja sukupolvessa. Keväällä hän
tavallisesti haettiin taloon, ja silloin alkoi pajanalasin helkkyä ja
tuli ahjossa tohista. Joku talon miehistä oli apulaisena lietsomassa ja
moukaria käyttämässä, ja kaikki talon rautakalut katsottiin. Vanhoja
korjattiin ja uusia tehtiin, kirvestä, lapiota, tadikkoa, viikatetta,
puukkoa, vielä kärrytkin lyötiin rautoihin.

Mutta ennenkuin Hauki-seppä saattoi ruveta tulisiin töihinsä, piti
hänelle heti taloon tultua tarjota _halstooppi_ viinaa. Seppä otti koko
pullon hoitoonsa ja laski sen nahkoihinsa samalla istumalla. Korkin
mestari putkautti kohta pois, eikä sitä enää kiinni pannut. Peukaloaan
hän vain piti pullon suulla ja pulloa polvellaan, ottaen sitten ryypyn
toisensa perästä ja sanoen vastapäätä istuvalle isännälle:

— Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika!

Ja vasta sitten, kun pullo oli tyhjä, seppämestari mennä keikutteli
virkapaikkaansa ja alkoi laulattaa alasinta.

— Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika! seppä vain puhalteli ulos, kun
palkeet alkoivat puhkua ja ahjo tulisena tohista. Haukilahen poika oli
omassa luonnossaan ja omassa työssään.

Hyvä oli Halsuan _Seppä-Heikkikin_, Tofferin ukko. Parhaat kirveet ja
viikatteet hän takeli, kun ohrankylvön aikana kalkutteli talon pajassa.
Viinaa hänkin tarvitsi, eikä muuten saanutkaan syntymään hyvää terää
aseisiin. Varsinkin viikatetta valmistaessa viina oli tarpeellista.
Heikki heilahdutti ryypyn nokiseen naamaansa, tarttui työhön ja sanoi:

— No, se meni pitkin vikahteen terää, tuo ryyppy!

Hyvän ryypyn vaati myös _Keisas-Retu_, Soinin suur-seppä, viikatetta
karaistessaan. Pullo piti olla silloin pajanlaudalla, kun Keisas-Retu
rupesi tarkkaan työhön, puhellen:

—... jotta saa viinaan karaista, sekun piimään... tulee parempi
terä.

Keisas-Retu olikin parhaita rautioita. Oli äijä takonut kotitaloonsa,
Keisalaan, aivan erinomaiset ovenvetimet, ja saranat sellaiset, että ne
olivat kiukeroita ja koukeroita vaikka minnekkä päin. Kontti selässä
seppä kulki takomassa muuallakin, ja tunnettiin hänet kyllä kaikkialla.
Tunsi hänet metsän lintukin, lorupekka. Ainakin se kerran, kun Retu
kontteineen asteli Alajärveä kohden, huuteli kuusenlatvasta:

    "Keisas-Retu, Keisas-Retu
    käyvä veksii, käyvä veksii,
    paikkatakki päällä
    ja paikkalakki päässä,
    kahet pihit kontissa,
    ja viila... ja viiiila!"

Mutta oikein _seihtemän seurakunnan seppä_ asui Lestillä Kangasvieren
mökissä, sukkelasuinen _Seppä-Santeli_, halliten seitsemää
metsäpitäjää. Painava tuohikontti hartioillaan ukko kierteli Lestit,
Lampit, Reisjärvet, Haapajärvet, Putaat, Viitasaaret ja Kivijärvet
kinnusineen, tullen hakematta taloon, milloin vain tarvittiin. Ja kun
rautio oikein äityi takomaan, niin hän viinakorttelin vedolla otti ja
nakutteli samalla lämmittämällä puoli tusinaa kelvollisia hevosenkengän
nauloja.

Hyvä oli _suutarikin_, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies
eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti
käydä tietelemässä:

— Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit.

Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin
neuvoin tulla kyökytti kantaen polvihihnassa _arkkua ja lestanippua_
olallaan kuin haarakasta _teininpussia_. Ja kun suutari kalahdutti
kymmenisen lestinippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön
sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja
veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin,
harjaksia, ruusupuita-, vanhoja kellonrattaita ja luupuikkoja. Näki
kyllä, että mestari oli tullut taloon.

Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo
itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat
oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä
puristeltu _nahkamyllyssä_. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin,
suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, _pihtisuun_ käyttö.
Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talonmiehet
kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä
terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään
pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, _nahkakurikoin_, sitä
vuoro-vuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin
ovesta lava, ja siinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia
kengäntarpeita. Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin
nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin. "Syli suutarille
sijaa", oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun
mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä
väliin seisoi konkkajalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista
jalkinetta _pieksusta ja saappaasta_ alkaen _upokkaaseen ja
korvalopposeen_ asti. Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa
kenkäseppä kyökytti, niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi,
peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.

Puusepän töihin moni pystyi itse, mutta kaapit ja muut komeat
huonekalut teetettiin _nikkareilla_, joita oli siellä täällä.
Entisaikaisia _mestarimaalareita_ oli harvassa, mutta aina joku joka
kulmalla, sellaisia kuin Lestillä _Laitalan_ ukko, joka oli niin
taitava, että _teki kuvia ja ränttäsi_, ja maalasi Syrissä
porraskatoksen oven kamanan yläpuolelle karhun ja pyssymiehen. Soinin
Mesiäislehtoon tuotiin mestari Töysästä maalaamaan kaappia ja sänkyä.
Kauniiksi hän ne kirjavoi ja vielä ränttäsi sängyn päähän: "Eriki
Erikin Poika Mesijä Lehto 1866" sekä porraskatoksen otsikkoon: "Eriki
Matin poika 29/4 1829". Tällainen mestari oli jo isotaitoinen mies.

Samanarvoinen kuin suutari oli _raatarikin_, hyvillä eväillä kamarissa
ruokittava niinkuin muutkin hyvät. Syksyllä, kun sarat oli saatu
_tampista_, raatari kävi varustamassa talon talvivaatteilla ja keväällä
taas panemassa kansan kesätamineisiin. Entisten ukkojen pukumestari
käytti aseinaan vain saksia, neulaa ja rässirautaa. Pari viikkoa
neulamies saattoi talossa istua, ja kirposi hänen käsistään sellaisia
vanhojen ukkojen vaatteita, joita viimeiseksi nähtiin pikkuisen
Koivu-tuhvan yllä sekä isolla Mehtä-Porasen äijällä ynnä joillakuilla
muilla ikäturilla. Mustanharmaasta paksusta sarasta raatari pani kokoon
tukevat _lahvihousut_ kaksine etunappeineen, ja lahkeiden ulkosivuun
hän ompeli isoja messinkinappeja vieri viereen koko säären mitalta.
Kuroi ukko sarasta kiinteän _västin_, jonka leveähkö helma ulottui vain
vyötäröön, ja istutti sen rintaan messinkinappeja kaksi komeaa riviä.
Kaulaan asti västi oli napitettu kiinni, niin että alta ainoastaan
vähäisen näkyi _hurstipaidan_ kaulus sekä sen hopeainen solki,
_riiski_. Mutta jos västi oli avoinna ja paidan sepalus rempallaan,
paistoi turan povi punaisena kuin ryövärin rinta. Samasta sarasta
raatari sai ommella päällyskauhtanan, _polosen_, joka ulottui polven
alle ja kiinnitettiin messinkisillä _pullonapeilla_ sekä leuan alta
hakasilla. Sen leveä kaulus painui aina puolihartioihin. Talvella oli
polonen äijien päällä kirkossa ja matkoilla. Mutta kylmillä ilmoilla ja
pitkillä matkoilla oli yllä sarkapäällyksinen lammasnahkainen
_isoturkki_, joka pitkällä _lankavyöllä_ sonnustettiin kiinni. Sai
raatari kursia lyhyen päällyksettömän ja hihattoman _kelsiturkin_,
jonka entisukot vetivät ylleen mennessään tervahaudalle ja
talviajoihin. Lammasnahkainen _karvalakki_ oli ukkojen talvipäähine,
mutta kesällä heidän päässään piipotti tupsupäinen punainen tikattu
lakki tai pikkulippuinen nyörikäs _kairalakki_.

Turkkeihin tarvittavat lampaannahat _paitottiin_ ja muokattiin talossa
itse. Toisinaan, kun nahat oli käytetty paitossa, kutsuttiin joku vanha
vaari niitä muokkaamaan. _Kukko-Jussi_ oli perholaisten paittomestari.
Pieni tuhva tulla nilkutteli ja hääri nahkojen kimpussa aamusta iltaan,
nousten niin varhain, että ennätti jo talonväkeä herätellä.
Laulellen pikku vaari kihnutteli muikeita turkiksia _vinnarilla ja
hankaraudalla_, laski leikkiä ympärillä häärivien lasten kanssa ja taas
loilotteli:

    "Olipahan ennen Suomessa,
    kylmässä Pohjan puolessa
    leipä vahva puuttumatt',
    työtä tehtiin suuttumatt'".

Paittonahkojen kihnuttaja vaari ei ollut toki raatarin eikä
suutarinkaan arvoinen virkamies, tavallinen työvaari vain, joka pisteli
ruokaveronsa talonväen kanssa samasta kupista. Samanlainen pieni
virkamies oli _Viriä-Matti_, Kaustisen ukko, joka talvisin kulki taloja
myöten kelaten _jouhiköyttä_. Hevosten ja lehmien häntäjouhet kerättiin
tarkoin talteen. Pari kertaa vuodessa ne leikattiin lyhyemmiksi, ja kun
eläin lopetettiin, nykittiin jouhet pois. Oli talossa koko kasa
häntäkarvoja, kun kirkkokuntia kiertelevä Viriä-Matti monine
_värttänöineen_ tulla kepsutteli tanhuaa pitkin taloon työtä kysymään.
Hienoa _suihtiohjasta_ sekä tavallista _rekiköyttä_ Matti niistä
värttänöi, ja jauhomattojen niinistä ukko kelasi _niiniköyttä_.
Pojankeltereille siinä pahin työ alkoi, sillä heidän piti olla
apulaisina pitämässä narua, kun äijä värttänöillään kehräsi.
Köydäntekoon tottumattomat kersat eivät aina osanneet hoitaa virkaansa
mestarin mielen mukaan, ja silloin Viriä-Matti pyörähteli, niin että
nahkainen housujen takapaikka läikkyi. Monesti ukko karjaisi
apulaiselleen:

— Piä kiinteämmällä!

Mutta _vihtaköyven_ mestareita oli melkein joka talossa, ja joka talo
entisaikaan ajeli vitsaköysissä. Kello-Kalle oli niin ankara
vitsaköyden mies, että vielä vedättäessään Perhon uuden kirkon hirsiä
käytti vain vitsaköysiä vakuutellen, ettei hän niin kauan elä, että
rupeaisi köyttä ostamaan, kun sitä kerran saa metsästä ilmaiseksi.[13]
Halsuan ukko teki metsällistä köyttä vielä paljoa myöhemminkin.
Pienistä sievistä koivuvitsoista ukot väänsivät ja kiersivät
kolmisäistä köyttä neljin, viisin sylin. Vahvaa se oli ja notkeaakin,
jos sen ensin kuivasi ja sitten liotti suolavedessä. Eikä se pakkasella
jäätynyt niinkuin hamppuköysi.

Talven kuluessa saapui sydänmaan taloon silloin tällöin kaupanmiehiä,
jotka kiertelivät ympäri maata myyskennellen minkä mitäkin. Oli hyvä,
että yhtä ja toista tarpeellista tavaraa tuli aivan kotipihalle ja
kotipirttiin, sillä kaupunki oli kaukana, eikä asunta-kauppamiestä
ollut koko kuuluvilla. _Koivu-Eppo_, joka eleli pikku mökissä
Jylhänjärvellä, kävi kerran talvessa aina Pietarista asti noutamassa
tavaraa, tupakkia, karttuunaa, huiveja, kivikuppeja, neuloja,
renikoita, ja sitten niitä myyskennellen ajeli kotiperiä kohden tuoden
tavaraa kotikylilleenkin.

Mutta _Matti Övermarkki_ oli oikein suuri Pietarin kävijä. Ukko ajoi
itse edellä kuin iso herra, ja perässä tulla natisteli seitsemän,
kahdeksan rahtikuormaa, joissa oli kaikenlaista Pietarin tavaraa aina
renikkoihin asti, venäjänlehtiäkin suurina vastoina.

Ajelipa kauppamiehenä myös kivijärveläinen _Kattaa-Antti_, tuon
tuostakin tulla kahnustaen pihaan. Antin kuormasta nousi kivivatia,
lasiastiaa, savikukkoa, neulaa, naskalia ja muuta tarpeellista.
Kattaa-Antti kierteli tavaroineen aina Savoa myöten. Saipa Anterus
Savosta kerran matkaansa hyvän talon perillisen. Savontytär lähti heti
kaikkine kamppeineen, vielä kirkkoreki sonnustettiin Kattaa-Antin reen
perään, ja tytär asettui perintöineen kirkkorekeen kenottamaan. Mutta
taipaleella kivivatien ja savikukkojen kauppamiestä rupesi harmittamaan
viimeinen kaupantekonsa ja koko kirkkorekihoito, niin että hän
muutamassa metsän myötämäessä silpaisi nuorat poikki ja hosuen
suitsiperillä hevostaan lähti laukottamaan tiehensä kuulematta, vaikka
savontytär kirkui perään:

— Tpruu, tpruu! Antti, älä jätä! Letkuti katkes'!

Mutta Kattaa-Antti ajaa kahnutti kauppakuormineen yhtä mittaa
Suomenselän länsivierteille asti.

Mutta kun nättyinen _Reipsaaren Jussi_, Nättyseksi nimitelty, kahisti
kuormineen kartanolle, sai ostaa melkein vaikka mitä, arvottomilla
lumppurääsyilläkin sai vaihettaa täyttä tavaraa. Kun Jussi meni
rekeänsä penkomaan, löytyi sen heinistä kivivateja ja savikukkoja,
renikkakorikin sekä iso pikiöljytynnyri ynnä arkullinen kaikenlaisia
hyviä tavaroita ja aineita, joita Nättynen kuin kinkereillä katkismusta
lukien lasketteli pitkän juotkun. Siinä oli neuloja, nappeja,
naskaleita, hakasia, äimiä, kampoja, peilejä, sukkapuikkoja,
kuvapaperia, santelia, alunaa, anelia, kuparröökiä, sinistä alunaa,
runsyyrää, rikseeliä, aniksia, lakeria, jäärnestä, tuuleista, alveeta,
matoryyniä, hokmanninroppia, inkivääriä, pirunpaskaa ja kokkolanpötkyä.
Oli siinä lääkettä jos muutakin, niin että Nättynen oli aivan
tarpeellinen mies, kun hän tuli metsäperän taloon.

Tarpeellinen mies oli _pikiöljyäijäkin_, vaikka hän saapui vain
kelkassaan vetää kinnaten pikiöljytynnyriä ja tuoksuen alituisesti
samalta kuin hänen tynnyrinsäkin. Akkaväen kanssa pikiöljyn vetäjä
tavallisesti teki kauppaansa. Emäntien pitkäkaulainen pikiöljypullo,
joka oli kuin leivänmyky, killui nuorassa seinällä katajakoukussa, ja
siihen äijä sai tirahduttaa vähän lisää, jos se oli kovin vaillentunut.
Talven pakkasessa ei pikiöljytilkan laskeminen ollut oikein hupaista
askartelua. Käsiä siinä paleli, ja kallista ainetta saattoi mennä
toinen verta hankeen, niin että ukkoparan täytyi ahkerasti viljellä
rumia sanoja. Tiesi sen koko metsäperä, että siinä hääri mies, joka oli

    "Äkäinen kuin pikiöljyäijä".

Pyörähti tupaan nyytteineen joskus russakanmyrkkyä kauppaileva
_Myrkky-tummu_, tulla kuupotti toisinaan _Vehkalahen tummu_, jolta
saatiin ostaa taikka villoilla vaihettaa _yskänlakeria ja nyyskyä_.

Monin nauloin tummu kaupitteli yskänlakeriaan metsäperän köhivälle
kansalle, ja _vennäänlehistä_ hän jauhoi hyvää nyyskyä, joka oli
monen vanhan muorin ainoa elämän ilo sekä paras nautinto köyhässä
vaelluksessa. Ilkeät ihmiset kyllä väittivät, että kauppatummu hieroa
tuhersi nyyskynsä sekaan lampaanpapuja aina kahmalollisen naulaa kohti.
Eikä tämä vanhoille nyyskymuoreille ollut suinkaan mieluinen uutinen.
Puhdasta viljaa hekin kaipasivat.




KUN SAA HETKEN HENGÄHTÄÄ


Metsäperä sai kyllä arkiset viikkonsa aamusta iltaan ahertaa
jokapäiväisen leivän haussa, mutta kun Herran säätämät lepopäivät
saapuivat, se monesti jaksoi taas heittäytyä huolettomiin leikkeihin ja
kisoihin. Suuren jouluajan pitkinä pimeinä sekä pyhäpäivien iltapuolina
nuoret ja vanhatkin kokoontuivat kyläisissä kylissä yhteiseen
lepohetken viettoon. Sillä kestääkseen erämaan ankaraa elämää ja
jaksaakseen taas koko viikon ryskätä työssä, piti raatajien iloikseen
ja virkistyksekseen askarrella aina silloin tällöin yksissä. Sitten oli
taas paljoa keveämpi painella salolle.

Talvi-iltojenkin pitkinä puhteina toisinaan satuttiin koko joukolla
saman takkavalkean ääreen. Istuskeltiin ja haasteltiin siinä niin kauan
kuin tuli paloi takassa sekä vielä monta päreen mittaa, kunnes
talonväki rupesi hankkiutumaan levolle. Vanhojen vaarien vanhoja
kaskuja kuunnellessa aika vierähti sukkelasti. Jos Vipu-Samuli,
Puiratin metsämökin tarinakas tura, sattui joukkoon, saatiin pian
kuulla, vaikkapa ukon suuresta hauesta taikka merkillisestä
pyynmetsästyksestä, jolloin Samuli savustamalla sai kuusipensaikosta
pyitä heinähäkillisen. Jylhän Karhu-Matti taas haasteli niin vanhoista
asioista kuin karhun ja ketun yhteisestä halmeenviljelyksestä, joka
päättyi niin, että karhu menetti häntänsä avantoon. Koko tupa kuunteli
ja nauroi, kun ovela kettu kerta toisensa perästä petti hyvännahkaista
karhuvaaria. Kinniän äijä saattoi muistella muinaisesta sepästä, joka
sielunsa hinnalla oli ollut pirulla viisi vuotta oppipoikana ja tullut
sellaiseksi mestariksi, että takoi mitä tahtoi. Mutta kun piru sitten
tuli ovelaa seppää noutamaan, tämä työnsi pyssynsuun pajan seinäreiästä
ulos ja narrasi pahan ryömimään pyssynpiippuun, jotta se on muka
pajatie. Piru ryömi ja ryömi ja moitti, että onpa pitkä ja pimeä tie.

— Pimeä, pimeä, mutta tule vain! seppä sanoi. — Tahotkos, että
valkaisen?

— Valkaise, veli kulta! piru pyysi.

Silloin seppä ampua paukahdutti, ja piru lensi ilmassa parkuen:

— Tuli ja leimaus! Sepäst' ei huolita helvettiinkään.

Tätä kyllä kelpasi illan kuluksi kuunnella, samoin kuin sitäkin, kun
Tialan tura tiesi, että sama piru oli taas tulisissa vaunuissa ajellut
toista äijää noutamaan ja tulla rymistänyt oikein kirkkoon asti. Mutta
jyristen oli paha taaskin saanut lennättää tiehensä, kun pappi oli
päässyt äijän avuksi.

Lestin ukkokin muisti haastella, kuinka ruma metsäpiru oli tullut
kalapirtille Ojalan äijää peloittelemaan, irvistellen. koko oviaukon
täydeltä ja vielä kysyen:

— Ookkos tuollaisia hampaita ennen nähnyt?

Mutta pelkäämätön Ojalan äijä oli vetäissyt kuumalla puurohärkkimellä
vasten suuta ja karjaissut:

— Ookkos sinä tuollaista puuroa ennen saanut?

Piti Saunamäen ukon sanoa, minkä hän oli kumman kuullut, kun ajoi
ohitse Limakon kallion Koivukosken luona. Kamala näkymätön _ihkiriekko,
ilkirietta_ lähti kalliosta matkaan pimeänä yönä seuraten aina Jylhän
taakse, Sallauven metsikköön, koko ajan pitäen hirveää menoa, milloin
rääkyen kuin rietas, milloin itkien kuin pikkulapsi, milloin taas
maristen kuin kissanpoika ja aina väliin matkia jamaten kaikkea mitä
kuuli, niin että ihan kamalalta tuntui. Limakon kallion rumaan luolaan
kun mustalaisakka oli heittänyt surmatun sikiönsä, niin siitä kurja
kummituinen oli saanut alkunsa ja lähtenyt rauhatonna sieluna
vaeltamaan, ja täytyi sen olla liikkeellä niin kauan, kunnes koitti
hetki, joksi surmatun sikiön luonnollinen kuolema oli määrätty.

Oli tässä päretulen liehuvassa valossa sanottava sekin, kun Ves'ojan
Jussi oli ollut jossakin talossa yötä ja kuullut outoa kähmimistä
toisesta huoneesta ja kurkistanut sinne: siellä ruumislautaa kiskotaan
kahden puolen. Toisesta päästä vetää itse vainaja ähkien, ja toisesta
nykivät kähisten kamalat homeiset, irvistävät kummituiset. Kiskotaan ja
nahistaan koko yö, pyöriskellään suurena kalmantuoksuisena keränä
pitkin lattiaa nurkasta nurkkaan, aina sängynalustaa myöten, kunnes
auringonterän pilkahtaessa toiset häviävät, ja ruumis rojahtaa laudalle
selälleen, niin että kova ryskähdys kuuluu...

Hämärä tupa oikein hätkähtää: Eihän vain kuulunutkin kähinää jostakin?
Mikä siellä porstuassa... niinkuin olisi rojahtanut.

Oli metsien turilla juttuja loppumattomiin, vaikka koko yö olisi
istuttu ja koko pärekasa poltettu. Sillä hiljainen erämaa, vaikka sen
vaellus näytti aivan arkiselta ja mitään tapahtumattomalta, sittenkin
eli täyttä elämää, ja täällä tapahtui paljon asioita ja niin
merkillisiä asioita, ettei missään muualla. Vanhat kummituiset ja
haltiat, tontut, pirityiset, parat ja rullit asuivat täällä
metsäperillä omilla kotipihoillaan, maanvaari savusteli aarteitaan, ja
ihkiriekko räkätti metsänpimennossa ja matki kristittyä. Vanhat tuhvat
ja tummut, metsäperien monikymmenvuotiset vaeltajat olivat itse paljon
nähneet ja kuulleet ja heidän tarinansa olivat aina tosia. Siksi ukot
saattoivatkin sanoa:

— Toet pittää puhua tosina ja valleet valeina!

Eikä kukaan niitä yrittänytkään väittää valheiksi, sillä melkein
jokainen oli jotakin nähnyt ja kokenut.

Olivat vanhat ukot kyllä kuulleet muutakin kuin kamalia kummituisia ja
metsänpeikkoja. Soinin äijä tiesi haastella tiltaltin ja yörastaan
laulutaidon merkillisistä perustuksista. Olivat linnut panneet vetoa,
kumpi aamulla osaa paremmin laulaa ja lähteneet kaupunkiin oppiin.
Yörastas oli mennyt ilotalon harjalle ja kuunnellut, kun talossa
soitettiin kaikella lailla, mutta tiltaltti oli istahtanut olutkaupan
katolle ja saanut kuunnella koko yön oluttynnyrin tippumista. Siitäpä
sitten tiltaltti rukka ei ollut oppinut enempää kuin ainaisen "tilt
talt, tilt talt'insa", mutta yörastas osasi tämän jälkeen laulaa vaikka
millä äänellä, niin että koko korpi helisi.

Toisinaan tapahtui niin, että iltapuhteen istujat joutuivat
_arvauksille_, ja silloin taas koko tupa pienimpiä myöten oli matkassa.
Viisaat ja nokkelat siinä lennättivät kysymyksen toisen toistaan
merkillisemmän ja panivat taitamattoman _Hytelään_ että napsahti. Sillä
kukapa tavallinen metsäperäläinen hoksasi, että tarkoitettiin siivilää,
kun sanottiin:

    "Yhellä suulla syö,
    sa'alla kurkulla nielee".

Eikä sitäkään kuka tahansa älynnyt, että saapaskenkä

    "Päivät panee lisun lasun,
    yöksi loukkoon menee".

Ja kun tahdottiin sanoa taikinan sotkemista, niin mainittiin:

    "Luinen luti, puinen puti,
    suonelliset sotkottimet".

Uuniluudasta oli huomattu:

    "Ei tee tietä mennessään,
    vaan tekee tien tullessaan".

Takasta oli saatu hyvä arvaus:

    "Tummu istuu nurkassa,
    punaisia helmiä helma täynnä".

Kirkon lukkaria ja pappia arvautettiin niinkuin sopiikin:

    "Maatikki ammoo, Torstikki toivoo,
    keskellä linnaa, parasta paikkaa".

Arvaamatta nämä ja monet muut monelta jäivät, jäi sekin, minkä sai
reivinpuista sanoman:

    "Neljä reittä renkkelissä,
    metelinkeihä keskellä".

Eikä joka tollo hoksannut karvakengän olevan asiassa, kun
napsahdutettiin:

    "Yksi hiiri, kaksi häntää,
    kenkä se on ja kenkä sen arvaa".

Jos kymmenen arvausta jäi tietämättä, niin silloin taitamaton sai
kuulla:

    "Hyi, hyi, Hytelään,
    Hytelän koirat haukkumaan:
    Kuka sieltä tulee?
    Vanha tummu-räppänä,
    sammakko hevosena,
    kapusta rekenä,
    sikalisko siimana,
    kärme ohjaksina".

Retuisissa vaaterökäleissä arvausten arvaamaton sai lähteä Hytelään,
jossa hänet pilkaten otettiin vastaan ja kohdeltiin monilla rumilla
haukkumanimillä.

Arvausten taitamattomat sentähden mielellään siirtyivät muihin
asioihin, vaikkapa laskettamaan lorua:

    "Pietari tattari höyryn, löyryn,
    näin minun akkani ennen lauloi
    saunaa lämmittäissään".

Jo siinä taas muuan muisti ottaa asiaksi kielen notkeuden
koetukset. Sokakielinen silloin kyllä heti joutui alakynteen, eikä
sukkelasuiseltakaan helposti lähtenyt oikein, kun piti sanoa, vaikkapa:

    "Kiiran leilin prunti,
    kirkon peripilari,
    Kankhaanrannan pokkakränkky".

Sekaisin meni monen puheneuvot, kun jouduttiin selvittelemään jonkun
ihkoviisaan heittämää vyyhteä:

    "Pyy istuu, pyy astuu
    keskellä keskimmäistä
    kesäpuun oksaa,
    kaksi saksannaskalia käessä".

Ja kohta taas takkaloimun kansa papatti täysin suin, niin että koko
tupa rokkapatana ropisi, kun oli asiana ajaa selvästi lävitse:

    "Appilan pappilan
    apupapin papupata
    kiehuu kuohuu
    tuoreita kuoreita
    merikalan rasvoja".

Hyvä oli harjoitella kielen kerkeyttä, vaikkei siitä ollut apua, kun
ruvettiin puhumaan vierailla kielillä. Silloin jo ummikot olivat aivan
ymmällä, kun _tee-kielen_ taitoinen puhua teetitti:

    "Teemi teenä teekart teetaan".

Metsäperäksi tämä oli vain: minä karttaan. Ei ymmärtänyt yksikielinen
_hernekieltäkään_, kun joku sitä puhuen sanoi:

    "Maaver iiver miiver syyver",

mikä oli suomeksi sanoen: Maija istuu minun sylissäni. Samoin
_pääskysen kieli_ oli monelle outoa puhetta, vaikka toiset sitäkin
visertelivät.

    "Katvet pitvet Matvet sytvet",

oli oikeata pääskysen kieltä, ja se merkitsi: Kaisa pitää Maijaa
sylissä. Mutta kun tyttäret rupesivat keskenään laskettelemaan outoa
_risakieltä_, silloin viisaimmatkin kielimiehet joutuivat ihmeisiin.
Tyttärien suusta lähti aivan rentonaan:

    "Rinna-asa riisa-lisa rii-esa rioli-husa rissista-jusa,
    Hikka-vasa rissi-jusa riilee-lusa".

Yliperäksi sanottuna tämä oli: Anna-Liisa ei huoli Jussista, vaikka
Jussi luulee. Yhtä vierasta ja vaikeaa oli _konttikielenkin_
konkottaminen. Sitäkin hyvät kielitaiturit keveästi puhuivat. Metsien
suomella sanottiin: Maija lämmitti Matille tiiliuunia. Mutta kontiksi
käännettynä se oli:

    "Koija-mantti kommitti-läntti kotille-mantti
    kooli-tintti koonia-untti".

Pyhäillan tuvassa oli kuitenkin kaikkein hauskinta, kun nuorin joukoin
ruvettiin _konstisille_. Silloin koko tupa eli ja rymysi niinkuin vain
elämänhuolia tuntematon nuori väki voi rymytä, piti iloa niin että
useasti monet vanhatkin sotkeutuivat samaan rysyyn ja rytäkkään. Satoja
kertoja leikityt jouluaaton ja jussinpäivän kisat siinä taas uudestaan
ja yhä uudestaan otettiin, ja aina oli yhtä hauskaa. Oli jo oikein
mukavaa, kun pari henkeä talutteli _sokkoa_ keskelle lattiaa sanellen:

    "Sokkoa viijään sottaan,
    venäläistä Viipuriin".

Ja sokko, huivinaama, kysyi:

    "Mikä tässä?"
    "Koanpata!" vastattiin.
    "Mitä tässä keitetään?"
    "Isännälle ja emännälle riisryynipuuroa".
    "Mitäs minulle?"
    "Kissan kuumaa ruikkua!"
    "Mikäs lusikaksi?"
    "Haukka-Aapan rupikäppi!
    Pää tervatynnyriin!
    — Ota kiinni, jos saat!"

Alkoi ankara perävilkka ympäri tupaa, niin että paikat kolisivat,
pöytäkin rytkähteli, ja tuolit lennähtelivät sinne ja tänne. Sokko
haapsotti ympäri tupaa kädet levällään kuin lentoon yritellen, ja
näkevät menivät milloin samassa rysyssä nurkasta toiseen, milloin
sukeltelivat sokean käsien alatse pakoon. Kenen sokko sai kiinni, sen
hän vei penkille ja sanoi:

"Patapää penkkiin, kissanmakkarat kaulaan!"

Ensiksi kiinni joutunut päätyi sitten vuorostaan sokonvirkaan. Kun oli
kylliksi sokkosilla rymytty, saatiin muita kisoja: liinan myynnit,
äijäkäpäiset, päriset, kätkenkiviset ja mitä vain muistettiin.

Mutta kesällä, kirkkaana Herran päivänä oli hyvä telmätä ulkona
tasaisella tanhualla, joen sillalla tai järvenrannan sileällä
nurmikolla, heinäpeltojen vierellä. Siinä heti aivan kuin omassa
luonnossaan oltiin _veheriäisellä keolla_ ja kohta kiertyi korea
nuorten rinki, ja käsikoukusta pyörähdytellen kuljettiin ympäri piiriä
kukin omaansa etsien ja laulaen:

    "Kun minä lähin keolle,
    veheriäiselle paikalle,
    siellä mä kultani havaihtin,
    josta suuresti riemuihtin.

    Sikaniemen mäellä,
    sillä lavialla keolla,
    uuen portin takana
    kuin oli Turun puolella.
    Siellä löysi hän kultansa
    ja iloihti sen kanssa".

Monta kertaa niin talvella kisatuvassa kuin kesäisellä kentällä
innostuttiin koettelemaan voimaa ja notkeutta. Vaikka olikin kuusi
päivää raadettu tervahaudalla, niin silti vielä seitsemäntenä riitti
luontoa koviin yhteen ottoihin. Sillä kun ihminen oikein tottui kovaan
työhön ja kiristämään koko viikon, hän kyllä jaksoi samaa vielä
sunnuntainakin. Miehellä piti olla voimaa, niin ettei se loppunut
kesken, ja se miesten mies, joka oli kaikkia muita väkevämpi. Monella
tavalla osattiin miestä mittailla. Karhun tarakka, leiviskän nosto,
niskanuoran veto, miehen nosto, hirren nosto, juurikan heitto ja monet
muut otettiin monikertaan, ja sitten taas kesäisellä tantereella
heitettiin painia, niin että kenttä tömisi ja kantapäät kyntivät maata
kuin puskevien sonnien sorkat. Mutta kun tukkanuotan vedossa vanuttiin
kaksin kourin toistensa pitkiin harjaksiin ja niskavilloihin, niin
siinä vasta luontoa vaadittiin, että jaksoi pitää päänahkansa ja panna
toisen pyytämään. Jylhän Moukarikurkku itse joulukirkkoon mennessään
ajoi naapurin kautta saadakseen kiskoa aamutuimaan hyvän tukkanuotan.
Ovilattialla ukot rymysivät, ja Moukarikurkku päkitti:

— Tunnustakkos, jälttä-jylhänen, tätinipoika, että min' oon parempi
kun sinä!

Tavallista kesäpäivän pyhätyötä oli _kärryjen viskaaminen_ akselista
pään ylitse. Siihen kyllä, jos kärryt olivat isot, ei joka mies
kyennyt. Suutari-Vihtori yritti kerran ja väänsi itsensä pilalle, mutta
monet raavaat ukot heittelivät kärryjä vain kerta toisensa perästä.
Ehjää miestä vaati _väkikivenkin_ nosto, joka myös oli jokapyhäistä
askartelua. Monen talon kartanolla oli komea väkikivi, jota sadat
kourat olivat kuluttaneet ja yhä kuluttivat. Monesti vielä naisetkin
olivat kivennostossa miesten kanssa kilpasilla. Jylhän naiset olivat
oikein raikuja ihmisiä, puhumattakaan Rotmon tyttäristä. Mutta kun
Poras-äijä meni suurta väkikiveä kiskovan miesjoukon luo, otti hän ja
heitti kiven aidan ylitse ja sanoi:

— Ei tuollaista kehtaa mies nostella!

Vanha Poras-äijä olikin sellainen metsäläinen, että kanteli täysinäisiä
tervatynnyreitä kaksittain vain sormikoukullaan tapinreiästä kiinni
pitäen. Mutta Kaustisenkylän Mosalan isäntä oli aikoinaan vielä
mokomampi. Koko seutu tiesi häntä mainita, ja itse Kokkolan väkevä
sotaherra ratsasti häntä katsomaan, tapasi tanhualla ja sanoi:

— Olen kuullut, että on täällä riskiä miehiä... jotta saisi koitella.

— Vai on kuultu! Mosalainen vain sanoi.

Kun iso sotaherra sitten halusi panna hevosensa hetkeksi heinämaahan,
Mosalainen näytti, että tuossa on aidan takana heinäpelto. Herra taas
kysyi, mistä sinne pääsee, kun ei näy veräjää.

— No, kyllä sinne nyt yhen hevosen saa, vaikka mistä, Mosalainen
sanoi, kopaten hevosen syliinsä ja nostaen aidan ylitse pellolle.

— Isäntäpä taitaa olla riski mies, sotaherra jo ihmetteli. Mutta
Mosalan äijä sanoi vain:

— On niitä riskimpiäkin! Kivijärvelläkin Urpilainen... en ole sille
koskaan piisannut.

Kivijärven Urpilainen oli oikeita vanhankansan raavaita miehiä. Hän söi
kuin aikamies ja sitten tehdä rymisti työtä kuin jätti. Möi ukko
Kokkolan porvarille härän ja edusti kaupantekiäisiksi vielä ruokaveron.
Mutta pelästyi porvari, kun syömistä kannettiin pöytään, ja
kivijärveläinen työnsi kaikki kurkkuunsa. Tuotiin lisää monet kerrat ja
sonninmyöjä ahtoi aina kaikki vatsaansa. Viimein kauppamies suuttui:

— Nyt pappa söö herke yly!

— Män'pähän härkä ylös eli alas, mutta syyvä minä tahon kaupan
jälkeen, Urpilainen vain arveli ja pyysi lisää.

Lähti hyvin syönyt Urpilaisen ukko sitten kotiperukoitaan kohden,
vieden ostokset matkassaan. Tynnyrin suolasäkin hän löi
selkälaipioilleen, kuuden kannun padan painoi päähänsä hatuksi ja
keppinään keikutteli leiviskäistä rautakankea. Näin Kivijärven suuri
tura tallusteli yli kymmenpenikulmaisen erämaan syöden vain kerran
puolitaipaleessa, mihin oli eväänsä loput heittänyt menomatkalla. Ja
kolmella syönnillä ukko teki koko Kokkolan retkensä.

Väkevä Urpilainen, Mosalan ukko ja Mehtä-Porasen äijä, Rotmon tyttäret
ja Jylhän naiset — siinä olivat vanhan metsäperän väki-ihmiset. Heitä
vielä yliperä parhainaan mainitsee ja muistelee. Sillä entinen erämaa
vaati voimaa ja kovaa luontoa. Erämaa itse niitä kasvatti, ja
pyhäisissä yhteen otoissaan miehet vielä luontoaan terästivät. Ellei
Urpilaisen ukkoja eikä Roti-Paavon tyttäriä ollutkaan joka kylässä, oli
aina kumminkin kylän parhaita. Ja minkä voimat puuttuivat, sen korvasi
kova luonto ja kiukkuinen yritys.




TIETÄJIÄ JA POHAKOITA


Avaroissa perämetsissä piili kaikkein pohjimmaisena ikivanha esi-isien
usko, ja koko erämaata hallitsi vuosisatainen henki. Kirkko kyllä
komotti mäellä ja pyhäkellot moukuivat, ja pappila paistoi
lähirannalla, mutta metsissä karjui nostettu kouko taikka rääkyi
ruumiiton ihkiriekko. Aurinko kyllä tanssi pääsiäisaamuna, ja
kristikansa riensi kilvaten kirkkoon, mutta öisin rullit lentää
tohistivat halki ilmojen, haltiat kolistelivat vanhoissa myllyissä,
ja vainajat lähtivät liikkeelle siunatusta kirkkomaastakin.
Kirkonkelloilla kutsuttiin ristirahvasta pyhään temppeliin, mutta taas,
kun metsä piilotti jonkun elukan peittoonsa, soitettiin samoilla
kelloilla, jotta suuri metsä vapauttaisi vankinsa. Hartaina istuivat
vanhat tummut temppelissä sanaa kuunnellen ja veisaten virttä taivaan
Herralle, mutta Erkin aamuna he laskivat karjansa kesälaitumelle yhtä
hartaina poltellen tulikytöstä navetan kynnyksen vieressä ja lukien
äideiltä oppimiaan vanhankansan väkisanoja.

Tämä metsien takainen korpien ja nevojen maa oli aivan kuin pyhitetty
menneitten aikojen kotimaaksi. Samaa sääkirjaa täällä kyllä elettiin
rintamaiden kanssa, mutta sittenkin kaikki kuluttava aika oli täällä
armollisempi ja vaelsi hitaammin kuin alamaissa. Metsäperien kansa sai
asustella omassa rauhassaan, ja aivan oman mielensä mukaan käydä ulos
ja sisälle, niinkuin edesmenneet hyvät vaarit ja muoritkin olivat
tehneet, vaeltaen sekä painetun pitkän katkismuksen hengessä että
painamattomien, vielä pitempien esi-isien kirjojen hengessä. Sillä
kaukametsien kansalla oli omat aapeluksensa ja omat satalukuiset
kymmenet käskynsä, jotka perittyihin veriin painettuina seisoivat yhtä
lujina ja peloittavina kuin kivisiin tauluihin kirjoitetut
Siinainvuoren sanat. Hyvä oli täällä tummujen hoidella huonekuntaansa
ja tehdä satoja temppujaan, ja oikein oli, että tuhvatkin täyttivät,
minkä vanha laki vaati.

Ja näin metsäperä tekikin. Tulta iskiessään kinnunen kilkutti piikiveä
tuliraudalla huudahtaen:

    "Hiiri vettä kantamaan,
    kärpänen sammuttamaan:
    kissanpojan pää palaa!"

Saunaan mennessään vanha tummu muisti puhaltaa kipeää kohtaa ja sanoa:

    "Tiku pihalle, lämmin saunaan,
    häkä rötkön perään!"

Valkopäinen ikätura karkoitti käärmeet kartanosta vetäen rautaromua
perässään ja leppävastoilla hosuen ja hokien:

    "Kukis kuloo, kukis kuloo!"

Heinämies sattuessaan sohaisemaan ampiaispesää, teki pienet
piikkimiehet tehottomiksi sanoen:

    "Tapiainen tarkka poika,
    pistä piikkis ketoon,
    kannukses kankaaseen!"

Mutta isopäisen _voijesirkan_ heinämies koppasi koivista kiinni, asetti
sen nokan haavalle ja uhkaili:

    "Heinäsirkka, heinäsirkka,
    jos et anna minulle voijetta,
    niin minä kitkasen katkasen kaulas!"

Pieni soinilainen pojankersakin saattoi sanella pahaiselle
sisiliskolle:

    "Sisulisko, silmänkisko,
    joka oot niin raskas
    kuin rauta puran pää.
    Minä oon niin kevyt kuin lehti!"

Mikäpä oli tarpeellisempaa kuin panna _pirunpallit pihtiin_, kun
jotakin tavaraa ei etsimälläkään löydetty. Ei tarvinnut muuta kuin
leikata kolme rukiinoljen solmukohtaa, panna ne halkaistuun tikkuun ja
pistää seinänrakoon, niin heti löytyi. Eikä tämä ollut mitään
noitumista enempää kuin sekään, että palokärjen nokalla kaivettiin
hammasta, jota mato jäyti, taikka puhallettiin ja sylkäistiin
kolmineuvoiseen tuppeen kolme kertaa, kun lapsessa oli _kohtaus_.
Rauhassa sai täällä huoneen kynnyksellä, jonka ylitse oli kuolleita
kuljetettu, kirveellä hakata _narua_ pois, samoin taas puukupissa
puohtaa _tulenlentoa_. Rauhassa Huuhkaisen entinen tura rakenteli ojiin
turpasportteja ja ryömi niiden lävitse terveyttään etsien, eikä äijä
suinkaan tuhmin tehnyt astellessaan uuteen asuntoonsa takaperin ja
piirrellen jälkiinsä viisloppiaisia. Samoin kaikilla muillakin oli
heidän taitonsa. Kalamiehet tarvitsivat omat tietonsa, niin myös
metsänkävijät, maanmyyrtäjällä oli hänen oppinsa, ja karjatummut
tiesivät, mikä oli heille tarpeellista.

Mutta kaukainen erämaa tarvitsi vielä oikeita tietäjiä, jotka olivat
tehoisempia kuin tavalliset korpelaiset. Metsien vanha henki niitä
kyllä nosti ja kasvatti. Harmaat tietoturat olivat täällä omassa
ympäristössään ja pysyivät hyvin luonnossaan, sillä kaikkialla oli
suuri jylhä erämaa, ja koko erämaa uskoi sekä pelkäsi.

Entisinä aikoina oli täällä monta ja monenlaista mahtajaa. Oli siellä
täällä pieniä _maapohakoita ja höpisijöitä_ ja pikku _parantajia_,
sellaisia kuin _Jängän Tiina_, joka suitsien päitsimien lävitse
pujotteli ja ruumiinlaudalla mittautti kohtauksen saaneita, sekä
Kaustisenkylän _Matti-tuhari_, joka teki kointoppeloita, ja Soinin
_Heinä-Matti_, joka viinasta katsoi taudin tapauksia, ynnä Kyyjärven
_Lintu-Matti_, joka piiskasi rukkia leppärisuilla, kun se heitteli
nyörejä päältään. Pikku höpisijöitä oli _Kalliokosken Liisa_, joka
saunankiukaan lävitse valetuilla vesillä paranteli käärmeen pistämisiä,
samoin Soinin _Värilehon_ akka, joka tyttöä korventeli padassa
järvenrannalla, rääpien haukankynsillä ja tutkien:

    "Onko sinuun ottanut
    kivestä vaiko kannosta,
    vaiko vanhasta vatturauniosta,
    vaiko siitä puusta,
    jossa korppi on korvettu,
    ja musta lintu murhattu?"

Lestin _Matti Tuikka_ ajoi pois painaisia tulikivellä, ruudilla ja
palavilla päreillä, _Lankarin Aapa_ nylki käärmeitä, nimitteli niitä
kangashaueiksi ja kuivaili kepissä seinän vieressä. _Sannan-Mikon
Antti_, keppi kädessä köpsöttelevä huutolaisukko, ajoi pois kohtauksia
kirveellä, pölkyllä ja palavalla saunavastalla, ja _Taipaleen äijä_
Lestillä pesi _murhaa_, mikä oli tarttunut kuolleitten luista, vei
pesuveden kirkkomaahan ja sanoi:

    "Mistä on suku suupunut,
    sinne suku suupukoon,
    vanha kalma kaatukoon,
    kirkon kirjavan kittaan,
    satalauvan lappeeseen,
    tervaristin tienohille,
    tervahauvan hartioille".

Mutta oli täällä suuria _pohakoitakin ja tietäjiä ynnä
kuohareita_, oli myös _noitia_, jotka saattoivat tehdä pahaa, sekä
_noitahenkisiä_ihmisiä, jotka kuvattelivat toista jos toistakin,
milloin nostaen koukoja, milloin käärmeitä, milloin taas yllyttäen
suuren syyttömän metsän kantamaan vihaa.

Näihin kaikkiin tarvittiin taitoa, kovaa voimaa ja sellaista
luontoa, jota oli vain harvoilla. Eikä oikein väkeväksi noidaksi
kovin helposti päästy. Karstulan _Vorspakan_ tietäjän oli pitänyt
kolmen-kuninkaanverellä vetää piiri ympärilleen lattiaan ja siinä
Kaikkein Korkeimman nimeen pyytää itselleen noitavoimaa. Lujalle oli
entinen _Lakasen lukkari_ pantu, kun hänestä oli aiottu suurta noitaa.
Vimpelin pääpohakka oli miestä koulannut monella lailla ja sitten
viimein vienyt hänet juhannusyönä istumaan isolle kivelle keskelle
Kasarinkoskea, mihin itse pääpirun piti tulla kastamaan hänet
isoksi-noidaksi. Yksinään Lakanen oli hämäränä juhlayönä istua
kyhjöttänyt kuohuvan kosken kivellä ja odottanut. Oli noussut koskesta
kaikennäköistä hirveätä elukkaa ja kummituista, ja Lakasen oli
pelkäämättä pitänyt puhutella jokaista. Mutta oli viimein kuohuista
kohonnut iso käärme, vönkinyt rinnoille ja ruvennut yrittämään
miehen suuhun. Silloin oli Lakasen luonto loppunut, ja hän oli
kauhistuksissaan porhaltanut pakoon. Eikä ollut Lakanen päässyt
suurnoidaksi, mutta Perhon lukkariksi hän oli päässyt, ja sen verran
hän jo oli ennättänyt oppia, että oli pystynyt veren seisottamaan.

Luonto loppui Karstulan _Pohjois-Eerultakin_, kun hänen olisi pitänyt
ruveta noidaksi. Ajoi Eeru Pohjanmaalle suurelta tietäjältä,
Hietapellon Pekalta, lehmäonnea hakemaan, ottaen evääkseen viisi kannua
viinaa. Eeru sai pilatun onnen korjatuksi, ja sitten ukot hyvillään
törsäsivät koko viikon viiden kannun ääressä, ja Pekka jo kysyi:

— Etkö taho oppia loihtemaan?

— Mukavaahan tuo olisi, Eeru sanoi, jos minäkin jotakin osaisin...
minäkin.

Pitkän rupeaman Hietapellon Pekka siinä loitsi, ja Pohjois-tura
kuunteli korvat pystyssä, saaden kuulla niinkin kauheita sanoja, että
oikein sydänalaa karmi. Kun viiden kannun vilja oli loppunut ja Eerun
piti lähteä kotiin, Hieta-Pekka sanoi, että kyllä sinä vielä kaikki
muistat, kun kohta kotiin tultuasi karjaiset terveisiä häneltä. Mutta
pitää varoa kovin kovasti karjaisemasta, ettei vain laipio putoa alas.
Eeru ajoi kotiinsa ja heti tupaan päästyään pamahdutti:

— Terveisiä Hietapellon Pekalta!

Tupa vain jysähti, niin että piitta halkesi päästä päähän, ja multaa
räsähti lattialle. Siinä olivat Hieta-Pekan terveiset. Ja taisi siinä
olla itse jyrisevä noitakin matkassa, koska äijän luvut rupesivat heti
nousemaan Eerun mieleen. Koko yön Pohjois-turan täytyi muistella ja
loitsia sanoja toisensa perästä, ja kun ukko aamulla hankkiusi
tervametsään, luvut yhä kumpusivat esiin. Niinkuin isämeitää lukien
Eeru lasketteli koko matkan kaikenlaisia loitsuja ja manauksia. Ja
tervaksia ajaessaan ukon piti vain päivät päästään muistella kovia
sanoja:

    Kustas tulet, kuisman koisma?
    Tuolta toisesta talosta
    — — — — —
    Seiso veri, tyysty veri,
    tyystyi ennen Tyrsmänkoski
    — — — — —
    O, sinä perna perkeleestä,
    sinä saatanan salakka
    — — — — —
    Jos sinä pistät yksin pistoin,
    niin minä pistän kaksin pistoin
    — — — — —
    Ite noita nuolihinsa,
    velho veihtirautoihinsa
    — — — — —

Aivan vaivaksi Hietapellon Pekan luvut lopulta jo olivat, sillä
Pohjois-tura ei ollut noidaksi kelvollinen, eikä hänellä ollut noidan
pelotonta, karkeaa luontoa. Paljoa mieluummin kuin karmivia lukuja, hän
olisi ajatellut vain tervahommiaan ja pitänyt lukua, montako tynnyriä
tervaa mahtaa haudasta valua. Mutta Eeru-paha ei saanut manauksia pois
päästään. Viimein ukko varusti katkismuksen matkaansa tervahaudalle ja
rupesi sitä lukemaan saadakseen synnillisiksi sanotut loitsut
unohtumaan. "Minä olen Herra, sinun Jumalas, ei sinun pidä pitämän
muita jumalia minun edesäni", tervaksien vetäjä aloitti, ja katkismus
karkoittikin taikaluvut pois. Mutta heti kun Eeru pisti kirjan
taskuunsa, nousi päähän:

    Jos sinä pistät yksin pistoin,
    niin minä pistän kaksin pistoin
    — — — — —
    O, sinä perna perkeleestä
    — — — — —

Ja taas täytyi kiireesti tarttua jumalansanaan. Moneen kertaan
tervapuiden ajaja ennätti lukea katkismuksen lävitse, jopa oppia aivan
ulkoa koko kirjan, ennenkuin pääsi Hietapellon Pekan tavattomista
terveisistä.

Muinainen _Jylhän Aapa_, Samulinpoika, rautaseppä, pyssyseppä ja
lentomestari, sai velhonopin itse lapinnoidalta. Siitä on jo
toistasataa vuotta, ja Aapa oli aivan nuori vielä, mutta oli jo
kumminkin saanut pappilassa salaa lukea mustaakirjaa ja siitä päässyt
hyvään alkuun. Sattui sitten tulemaan lapintietäjä Jylhälle, ja kun
Aapa kuuli, mikä mies oli, hän sai äijän jäämään taloon yöksi. Aitassa
maaten lapinnoita koko yön lateli Jylhän pojalle tietojaan ja
taitojaan, ja näin Aapa sai oppia täyden noituuden, niin että kykeni
melkein mihin tahansa, lukitussa kirkossakin yöllä avaimitta käymään.

Lapinnoidat, jotka olivat kaikkein suurimpia pääpohakoita, kulkivat
entisaikaan ahkerasti etelässä. Niinkuin musta puupuntari ne päivällä
tuuliaispäässä lentää porhalsivat halki maiden, halki ilmojen ja taas
öisin vikelsivät puntaripäisinä _noijannuolina_, niin että tulinen
viiru vain perässä piipotti. Jos niille huusi: "Vetteen peräs! Vetteen
peräs!" niin putosivatpa alas, että mätkähti. Saattoivat väkevät
lapinnoidat lentää tohistaa myös lintuparvena. Pohjoissydänmaalle,
Ruuhilammen tervahaudalle tohahti kerran auringonlaskulla tavaton
metsoparvi täyttäen kaikki lähimännyt hautapirtin ympärillä. Miehet
katsoivat kummissaan, mutta Puiratin Samuli otti pyssyn, tähtäsi ja
sanoi:

— Issointapa piän!

Mutta metsot eivät välittäneet vähääkään, lentelivät vain puusta puuhun
ja katsoa tollottivat, vaikka Puiratin ukko paukutteli ääressä.
Silloin Samuli pyörähdytti pyssynkuulaa kolme kertaa peräpuolessaan
ja taas pamahdutti. Isoin keikahti, ja maahan rötkähti pieni
tuohikonttiselkäinen lapinäijä, joka kättään pidellen huutaa kipitti
pyssymiehelle:

— Kuka sinua on opettanut suuruksella ampumaan? Ei minuun ole vielä
kertaakaan luoti pystynyt.

Ja Lapin pieni äijänkähmyrä sai tuohikontteineen lähteä jalkaisin
kepsuttelemaan Suomenselän suuria nevoja.

Merkillisestä _mustastakirjasta_ monet tietäjät ja pohakat ottivat
mahtinsa. Se oli kyllä kaikilla papeilla, mutta he eivät suinkaan
saaneet näyttää sitä seurakuntalaisilleen. Mutta muutamat suuret
pohakat olivat osanneet hankkia kirjan itselleen. Oli se ollut
_Hautakankaan Antilla_, joka asui Rotmossa, ja Antin isä, Vimpelin
ukko, oli saanut sen, kumma kyllä, itse Lappajärven rovastilta, joka
oli lähettänyt hänet kirja kainalossa asettamaan Poikkijoen navettaan
pesiytynyttä paholaista. Väkevä oli kirja ollut. Kun ukko aarteineen
oli ilmestynyt navettaan, oli sieltä heti musta koira lähtenyt
luikkimaan ja tulla luimistellut ukon edellä aina Sääskenkylään ja
kadonnut siellä vanhaan tuulimyllyyn. Kallista mahtikirjaa oli
Hauta-Antti sitten säilytellyt ja käyttänyt. Mutta vanhana äijänä oli
hän sen luvannut saunamäkeläiselle korvaukseksi viidestä ruiskapasta,
puhellen:

— En pysty maksamaan, mutta on minulla mustakirja. Sinä kun olet
sellainen noitahenkinen, saat sen kun kuolen... Se on sängynoljissa
päänpohjissa tai riihen alla liuttukivien välissä... ota sieltä
sitten! En minä enää kauan elä.

Kirja kyllä jäi saamatta. Antin kuoltua akka poltti sen noitapusseineen
sänkyolkien kanssa.

Sanotaan salaisen kirjan olleen myös Jylhän Aapalla, ja saman kirjan
taas sukuperintönä joutuneen Kykyrin Aapalle Kälviällä. _Haukankin_
vanhat pohakat olivat tutkineet peloittavaa taikakirjaa, jossa toinen
rivi oli ollut punainen ja toinen musta, ja manauksia sekä kovia
konsteja siinä oli opetettu. Jo aikoja sitten kuolleella _Kellokosken
Jussilla_ oli niinikään ollut kamala noitakirja, josta ukko oli oppinut
kovia velhokonsteja. Sillanpään Heikki-vainaja oli sen aikoinaan
Kello-Jussille tuonut kontissaan Pietarista, eikä mies ollut koskaan
pelännyt niin kovasti kuin silloin, kun piti kuljettaa muassaan
sellaista pirullista kirjaa. Kolkko kappale se oli ollutkin.
Kivikankaan Jussi-vaari oli kerran salaa saanut sitä katsella, ja
vaarin tukka oli oikein noussut pystyyn, kun kirja oli väliin kironnut
ihan kauneimman kautta ja sitten taas siunannut kaikkein kalleimmasti,
niin että aivan sydänalaa viilsi. Koivu-tuhvakin, Kellokosken vävy, oli
sitä joskus lueskellut ja oppinut siitä ainakin lujat verensanat:

    "Seiso veri, tyysty veri,
    seisoi joki Joortanissa,
    jossa Ristus ristittiin,
    Kaikkivaltias kastettiin".

Arkussa Kello-tura oli kirjaansa tarkoin tallettanut. Mutta kerran se
oli unohtunut pöydälle. Vasta niityllä ukko oli muistanut asian, ja
kiireesti hän oli lähtenyt juosta köpöttämään kotia kohden. Tupa oli
ollut jo väkeä täynnä, niin että äijällä oli ollut täysi työ ennenkuin
oli saanut kirjan taas arkkuun lukon taakse.[14]

Äkäisiä, kovia äijiä ja tylyjä tummuja monet näistä metsäperän
noitakoulun käyneistä olivat. Entinen _Polvilammen muori_ oli niin
luonnokas, että suututtuaan Hauta-ahon ukkoon avopäin konttasi
katajikossa ja noitui, niin että karhu kaatoi koko Hauta-ahon karjan,
sonninkin sotki nevaan, ettei muuta kuin sarvet vain näkyivät. Vanha
_Roti-Paavo_ äkämystyi möttösläisiin, jotka syöttivät karjallaan hänen
pienen perkkiönsä, hyppi ja karjui:

— Panen luusta ja lihasta aijan, niin ettei sinne enää mennäkään.

Ja kun karja taas yritti Paavon heinämaahan, tuli karhu ja löi
ryteikköön kuusi lehmää. Kivijärven _Huttu-seppä_, pelättävä mies, jota
sanottiin _Huttu-kärmeeksi_, pistäisi nostetulle käärmeelle, joka
järvellä tuli uiden venettä kohden, tulitaulan suuhun ja sanoi:

— Koskas meinaat päälle tulla, niin tuos' on! Ja mene sinne, mist'
olet tullutkin!

Vähän ajan kuluttua alkoikin järven takaisesta talosta nousta musta
savu. Sanoi sama Huttu-seppä Istolan äijälle, joka kerskaili, että
hänellä onkin sellainen ruuna, ettei nostettukaan karhu selkään pääse:

— Älä kouhi minua! Kouhi muita miehiä!

Mutta kun Istolan äijä vain kouhi ja kerskui, Huttu-kärme jyrähdytti
kantapäänsä varpaalta lattiaan ja karjaisi:

— Pääsee se ainakin puunlengolta!

Aamulla kun mentiin hevosen hakuun, löydettiin Istolan ruuna karhun
repimänä. Kontio oli hypännyt ruunan selkään lengon puun rungolta, mikä
oli aivan lähellä kaatopaikkaa.

Kova voima oli _Puiratin Samulinkin_ sanoilla. Tyrehtyi pahakin
verenvuoto, kun äijä vain sanoman saatuaan tukka pystyssä ärjäisi:
"Eipä se enää vuuakkaa!" Mutta kun Pohjoisen ukko juovuspäissään
pilkaten löi Puirattia suuta vasten, niin että veri turskahti, äijä
sieppasi vasemmasta jalastaan kengän, puhalsi siihen yhdeksän kertaa ja
karjaisi:

— Yheksän kertaa tulkoon kostetuksi!

Kun Pohjois-ukko juovuksissa meni kotiinsa, tuli siellä kova kärhäkkä
ja tappelu, jossa ukon selkään ja takasiin viillettiin yhdeksän suurta
verihaavaa.

Äkäinen pohakka oli myös _Vasa-seppä_, Vasamäen vanha Taavetti, joka
suuttuessaan saattoi panna vaikka minkälaiset pahat. Noitui äijä
veljensä lehmän seisomaan kalliolla koko vuorokauden, niin ettei sitä
nähty, ennen kuin Jylhän tietomies päästi sen irti ja pani painajaisen
itseensä Taavettiin. Koville otti Vasa-sepän, mutta kun hän meni ja
kiroten iski pihaan rautakangen sekä pani lakkinsa sen päähän, niin sai
kyllä nukkumarauhan. Pahoin kävi Keskitalon rengin, joka varasti linnun
Taavetin satimesta: sai kirkonväen eikä päässyt siitä erilleen ilman
Taavetin apua. Mutta kun Vasa-seppä viritti loukkunsa Keskitalon
myllytammen viereen, ja saukko tarttui siihen, Keskitalon Soppo
kirvesti kolme koivuista kankea, väänsi loukun auki ja muljahdutti
elukan koskeen, otti sen sieltä, vei kotiinsa ja nylki. Vasa-Taavetti
kirosi ja kirosi, niin että koivuiset kanget myllyn luona alkoivat
hyppiä ja hyppelivät ylös ja alas kolme vuorokautta. Koko kylä kävi
sitä ihmettelemässä. Mutta Soppoon, joka oli noituen tehnyt tekosensa,
Taavetin manaus ei pystynyt.

Tialan _Lampuodissa_ oli ennen ollut kamala noita. Ukon kuoltuakin
vielä vanhassa tallissa aina pimeän tullen ritisi ja ratisi. Kun talli
sitten purettiin, löytyi sen lattian alta kokonainen pärekorillinen
tuohiin käärittyjä ruumiinluita: sormia, kalvoskappaleita, käsivarsia.
Luukontti vietiin kiireesti pellolle ja heitettiin suureen nuotioon.
Kova pätkähdys vain kuului, kun kirkonväki siinä joutui tulen käsiin,
ja vanha noita sai kostonsa. Tialan noita oli ollut niin kauhea mies,
että oli omat lapsensakin menettänyt temppuihinsa sitä myöten, kun sai
niitä maailmaan. Mutta näinpä äijäparka sitten oli kuolemantuskissaan
nähnyt ympärillään kaikki perillisensä ja kauhtuen siunaillut:

— Herra Iesus, minun lapsiani, kun niitä on paljon!

Osasivat vanhat noidat ja pohakat tehdä toki muutakin kuin pahaa ja
ilkeyttä toisilleen ja muille ihmisille. Hautakankaan Antti paranteli
lankeevatautisiakin. Ruisahon Jussi tuli terveeksi kohta, kun ukko
laski verta hänen nilkastaan, höpisi siihen ja juotti sen jälleen
Jussille. Veren äijä seisautti sanoillaan, ja kun Juoksuahon pojan
jalka oli säikähdyksestä ajettunut aina polvea myöten, ukko teki hyvät
hauteet, pannen veteen yhdeksää kusiaispesää, kolmen puun kolme
kolmihaaraista oksaa sekä kolme ruumiinlaudasta vuoltua lastua.
Rupitautia äijä pesi koskenvaahdolla, ja rupeamisiin hän laittoi peseet
metsälähteen vedestä vuollen siihen kuparirahaa ja kiehauttaen sen
pajanahjossa kuumennetulla paloaatran kärkiraudalla. Moniin muihin
Hauta-Antti pystyi, ja sanotaan, että hän osasi lumota käärmeitäkin.
Männynlatvasta tehdyllä parikorttelisella putkella hän puhalteli,
pillitteli, ja käärmeet loikertelivat piiloistaan esiin ja rupesivat
tanssimaan.

Möttösen _Mylly-Matti_ ei kyllä ruvennut käärmeille pilliä
soittelemaan. Nähdessään vanhan madon Matti manasi:

    "Sinä synnin synnyttäjä,
    matele maan rakkoon!"

Mutta otti Matti taas käärmeen kiinnikin, vaikka se luokkaa heittäen
mennä koukkasi, puristi niskasta, nylki ja pani talin talteensa.
Käärmeentaliviinalla ukko voiteli ajettumia. Koinvoidetta Matti teki
yhdeksästä aineesta, ja kohtaukseen hän valutti veden yhdeksän oven
vetimen lävitse, eikä koko maailmassa osattu tehdä parempaa
kohtausvettä. Veri seisahtui heti kuin seinä, kun äijä vain ärjäisi.
Mutta sattui kerran tulemaan taloon, juuri kun ukko oli veren sulkenut,
joku akka-paha alkaen siunailla: "Onko täällä Jumala käynyt? Onko
täällä Jumala käynyt?" Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä veri alkoi
taas paikalla puhaltua. Äijä suuttui ja sulki haavan uudestaan.
Mylly-Matti olikin oikea korpinoita jo ulkonäöltäänkin: suuri
kumarahartiainen ukko, jolla oli mustat kulmapehkot ja nenä kuin
oolannin pukinsarvi. Kädet haarallaan äijä aina seisoi, ja löylyä hän
otti saunassa niin että kiuas paukkui, ja toiset kylpymiehet kopisten
hyppivät lavalta lattialle.

Pohakkamiehiä olivat Lestin _Karhunpiilon_ karhumiehet. Ruumiin
pääkalloilla ja metsänvoimalla he ajoivat pois kipuja, särkytautejakin.
Kova noita oli Lestin _Tiais-kuohari_, joka otti varkaan kiinni siten,
että pani hevosen sääriluuhun kirkkomaan multaa ja heitti sen virtaan.
Siitä _kirkonpainainen ja veenpainainen_ nousivat vastakkain ja kävivät
varkaan kimppuun, ottaen niin lujille, että varastettu tavara täytyi
viedä pois. Kinnulan _Isä-Pokko_ oli niin tyly noita, että saattoi ajaa
pois _ves'perkeleen_. Kuumassa saunassa Pokko makautti sairasta kylän
ruumislaudalla sekä kylvetti häntä taikavesillään, pyyhki siipioravan
nahalla ja karhunhampaalla, joka oli ollut kolmen kuolleen suussa.
Soinin noita, _Höykkälän ukko_, paranteli kaatuvatautisia sammakon
jalasta ja kukon pääkammasta otetulla verellä käyttäen apuna vielä
pajanahjosta ja metsästä otettuja aineita, aina yhdeksää lajia.

Noita oli _Kalmo-Sakrikin_, ruma mies, joka asusteli metsässä
Karstulan ja Perhon rajamailla. Iso kontti selässä äijä usein
kuljeskeli metsäperäläisiä parantelemassa, ja kaikki tiesivät, että
"Kalmo-Sakrilla oli yheksän keinoa, kiepoo kymmenes". Kontissa oli
kyllä keinoja enemmänkin, pulloja nelisenkymmentä ja niissä
kaikenlaisia aineita vihteröljystä ja hokmannista alkaen. Koskenvesistä
ja maanruohoista Sakri vielä valmisteli lisää, ja kun oikein kova
paikka tuli, hän käytti välikappaleinaan ruumiinjäseniä ja
kuolleenluita. Niistä noita sai kovat aineet, vaikka mihin asiaan.
Möttösten lehmiä varten, jotka Säynälampea kiertäen aina saapuivat
Sakrin mökin tauksille, ei toki näin väkeviä välikappaleita tarvittu.
Äijä karkoitti lehmät siten, että heitti lakkinsa kentälle ylösalaisin,
hyppi sen ylitse edestakaisin ja kiroili:

— Sinull' ei piä oleman karvan kantajaa!

Siitä Möttösen lehmät tulivat niin hulluiksi, että vielä
navetassakin reuhasivat ja olivat hirttää itsensä. Täytyi etsiä apua
_Mikkeli-Antilta_, joka asettikin elukat. Anttikaan ei ollut vain
pelkkä jokapäiväisen leivän nakertaja. Hän oli Maakunnan karkeita
äijiä, Kauhavan Lummukasta lähtenyt metsäkontio, joka Maijoineen ja
kastamattomine kakaroineen eleli kuin pakana Säynälammen tauksilla
Kontinlevon tervapirtissä ja taas toisin vuoroin kierteli maata kuin
mustilainen kuohiten kaikenlaisia elukoita, jopa mennen lukittuun
kirkkoonkin, niin että ovet räsähtivät.

Mutta Kivijärven vanha _Murri_ oli niin väkevä noita, että ajoi Herran
temppeliin hevosella. Äijä mennä köpötteli jalkaisin joulukirkkoon ja
pääsi matkalla toisen ukon ajomieheksi, kun tämä valitteli, että käsiä
paleltaa.

— Vaikka alasti istuisin, ei minua palella! Murri sanoi hypäten
ohjaksiin. Ja ukko riisuutui ilkoisen alastomaksi, kääri vaatteensa
myttyyn reensepiin, istui ja ajeli niin että kaikki kansa kauhistui.

— Kyllä vaatteet lämmittää, oli ne päällä tai reessä, Murri vain
puheli ja kysyi sitten kirkkoa lähestyttäessä:

— Päästänkö mä vielä kirkon läpi?

— Päästä vaikka kirkon alate eli ylite, hevosen omistaja murahti.

Murri laski täyttä hyppyä kirkonovea kohden. Kun hevosen jalat
sattuivat kirkonportaisiin, niin ovet remahtivat auki, ja koni laukkasi
kirkkoon niin että kopina vain kuului ja lensi samaa kapsetta läpi
temppelin toiselle ovelle. Ja ovet taas remahtivat auki, mutta heti kun
reenjalasten kantapäät kapsahtivat kynnykseltä alas, ne pamahtivat
paikoilleen.

Avojaloin saattoi vanha noita astella vasta hiottua viikatteen terää,
eikä häntä tulikaan voinut vahingoittaa. Oravan talossa iltaa
istuttaessa nuoret pilkkailivat Murria. Äijä suuttui, löi puuta ison
takan täyteen, riisui sitten vaatteensa, työnsi lautapalasen tuleen ja
kömpi sille istumaan huutaen palavasta pätsistä:

— Lisäkkää ja öysäkkää tulta!

Kauhistunut talonisäntä tempaisi Murrin tulesta ja poltti pahoin
kätensä, mutta Murrilta ei kärventynyt karvaakaan.

Kykeni _Kyyrän Jussikin_, joka asui Saarijärven kulmilla, kulkemaan
kirkon lukituista ovista, ja uskalsi ukko mustana yönä mennä
kirkonmaalle kuolleita puhuttelemaan. Pimeässä kähmien Kyyrä kaivoi
arkun esiin, väänsi kannen auki ja kahmaisi homeisen vainajan syliinsä
pannen sen kalloon leppäisen vitsapannan, jota oli ensin sovitellut
omaan päähänsä. Sitten noita kolmella leppäisellä vaajalla alkoi
kiilata leppäistä vitsapantaa tiukemmalle ja tiukemmalle, niin että
irvistelevän, tyhjillä silmäkuopillaan tollottavan vainajan viimein
täytyi ruveta haastelemaan niitä asioita, joita Kyyrä tahtoi häneltä
kysellä. Kaamealla äänellä kuollut puhua honotti, ja home vain
pölähteli leuoilta, mutta se ei noitaa peloittanut.

Vanha _Kukko-Jussi_, Kukkopuron metsätalon äijä oli niin äkäinen, että
kun hän äyskäisi käärmeelle, joka onnettomuudekseen sattui matelemaan
tervahaudalle, niin matopahasen piti suoraa päätä vönkiä haudan
tuliseen kitaan. Nostetun kirkonväen ukko pani takaisin niin kovalla
voimalla, että sen lähettäjä joutui menoteilleen, ja painaisen täytyi
mustana kissana laukata pakoon, kun äijä ahdisteli sitä kolmen
tervakannon lastulla ja kolmen kaivon vedellä. Koihin Kukko-tura
tarvitsi yhdeksät aineet: sipulia, ruisjauhoja, raudanruostetta, hopeaa
ja kuparirahaa, lukinverkkoa, piipunihveä, kermaa ja tervaa.
Väkiaineistaan tura keitti mustan mämmin ja tehosti sen vielä kovalla
luvulla:

    "Kustas tulet, kuisman koisma?
    Tuolta tulen toisesta talosta pellon takaa,
    luun syön, lihan märätän,
    veren matoina tiputan.
    Yheksän yötä unetonta,
    kannu märkää välissä".

Veren ukko sulki sanoillaan, tulenvihoja paranteli lampaan mahapaidalla
ja lampaan luiden ytimellä ynnä siankärsällä, ja yhdeksänlaisia
kohtauksia hän korjaili yhdeksillä eri keinoilla.

Mutta Pöyry-Jussi, mainittava _Kuohari-Pöyry_ Halsualta, oli suuri ja
salaperäinen noita, joka ei taitojaan ilmoittanut ainoallekaan
kuolevaiselle, kehahteli vain:

— Pöyry ei ole mikään noita eikä näkijä, mutta kun Pöyry pesee, niin
aina paranee.

Pieni mies Pöyry oli, mutta paksu ja pahankurinen, silmäpuolella hän
vain katsoa tiiroitti, mutta näki silläkin tarpeekseen, ja nenäpielestä
oli tappelussa puukolla silpaistu kappale pois. Suuri säkki selässä
paksu kuohari kulkea rähjäsi seitsemät seurakunnat, Vimpelit, Perhot ja
Vetelit, Halsuat, Lestit, Kivijärvet ja Karstulat, ja kaikkialla koirat
koko joukoin kiukkuisina ärhentelivät hänen kintereillään. Mutta
terävin veitsin Pöyry piti kaikki koirat ja koiraat kurissa ja kulki
pitkää virkatietään. Ukon säkki oli täynnä välikappaleita, yökönverta,
käärmeennahkoja ynnä käärmeenrasvaa, kähisipä vielä elävä käärmekin
tuohirasiassa. Käärmeellä Pöyry nokitti madonsuoloja, joilla paranteli
tuuleista, ja kun hän yökönverellä pyyhki silmät, rupesi näkemään
näkymättömiä. Äijän säkkiä ei ollut hyvä kosketella, eikä hän sitä
koskaan, ei yöksikään heittänyt luotaan. Pelkäsivät monet äkäistä
ukkoa, ja syytä oli pelätäkin. Suuttui Pöyry sisareensakin, kun tämä ei
antanut hänelle yösijaa, niin että äyskähti: "Härkä pönttöön!" Eikä
ennättänyt kulua kuin kolme päivää, kun härkä nyrjähdytti lapansa niin
pahasti, että täytyi tappaa. Metsänväkikin pelkäsi rumaa kuoharia. Kun
Laajasten hevonen oli joutunut hukkaan, ei Pöyryn tarvinnut tehdä muuta
kuin kävellä kolme kertaa vanhan tervahaudan ympäritse, niin jo tuli
vaimoinen henki vastaan, että vaatteet kahisivat.

— Onko näkynyt Laajasten hevosta? Pöyry heti ärjäisi, ja vaimoisen
hengen täytyi sanoa, että se on ollut heidän hallussaan metsässä, mutta
tuolla se jo on kotiin menossa.

Kuohari-Pöyryn päävirka oli kumminkin eläinten salvaminen, ja sitä
varten hän aina oli maata kiertämässä. Ja niin kova mahti äijässä oli,
että hän villit oriitkin sekä suuret sonnit leikkasi suorastaan vain
ilman köyttämättä puhumattakaan vähäisistä pässeistä. Vapisten elukat
kyllä seisoivat ja väri niiden tuli, mutta eivät ne ääntäkään
päästäneet. Oriille äijä sanoi:

    "Oma kirppus puri,
    saraheinä vihlaisi!"

Ja tulisella rautakangella Pöyry korventeli suonia, sylkäisi vain,
vetäisi tulipunaisen raudan kouransa lävitse, niin että valkea suihki,
ja sitten äyskähti sivullisille:

— Pois nurkan takaa! Ei tässä nurkkapilkkisillä olla!

Kollikissan Pöyry puristi vain polviensa väliin ja lumosi sen, niin
ettei se edes sähissyt. Mutta koiran äijä pani säkkiin ja piti vielä
olla sillä pitäjäkin. Sillä koiraa Pöyry pelkäsi, niin että hän
asiantoimitettuaan kiireesti laukkasi pakoon huutaen apumiehelleen:

— Älä pirkuletta päästä irti, ennenkuin olen päässyt tupaan!




NAISET KÄSITÖISSÄ


Erämaa kasvatti perillisensä ankaraksi työmaaorajaksi — ei ainoastaan
miestä, vaan myöskin naisen. Jos korpi miehestään monesti puristi
kaikki, mikä siitä suinkin lähti, niin yhtä kova isäntä se oli
naisellekin, heikommalle astialle. Nevamaiden tytär oli luotu miehen
ainaiseksi työkumppaniksi. Jok'ainoaan raadantaan, mihin mies pystyi,
naisenkin piti tarttua ja pystyä. Talviset tervanteot ja puidenajot
sekä kaupunkimatkat olivat metsien tyttärien tavallisia asioita.
Kesällä taas nainen nähtiin miehen rinnalla kaikkialla, uudispeltoakin
kuokkimassa, jopa vetelää nevaojaa kaivamassa. Ruokottomia rapaisia
liekoja he vääntelivät ylös yhtä hyvin kuin vahvat miehet, ja taas
tarttuivat lapioon taikka kirveeseen ja riehuivat niin että rapa
roiskui. Kyntäminen, sahran kurjessa asteleminen oli tavallista naisen
ammattia. Kaukaisille nevaniityille mentäessä naisetkin saivat kantaa
raskaita eväsriippejä. Siihen he olivat kyllä tottuneita, varsinkin
sydänmaiden pienet eläjät, jotka saivat kesäisin kantamalla kuljetella
ruokatavaransa kulkuteiden varsilta.

Kaiken raatamisen lisäksi oli naisten huolena vielä karjanhoito.
Kaikkein ensimmäiseksi emäntä kopisti piiat ja muut naiset aamulla ylös
navettaan karjaa katsomaan. Ja kumminkin, kun miehet lähtivät töihin,
piti naisten jo olla matkassa, saaden monesti leipä ja suolakala
helmassaan juosta haapsottaa muiden jälkeen.

Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin
tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan.
Talvisella hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja
kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät
sukkapuikkoja. Nevaniitylle asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla,
selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin,
sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista
metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet
vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa.
Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat
ruokalepoja, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa.
Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeen sillä
aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen
ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa
odottaessaan ennätti aina jonkun silmän pistältää. Mutta Vetelin
naisilla sanottiin olevan hurstipaidan neule matkassa kirkkotielläkin,
ja sitä sydänmaalainen jo piti liiallisena ja sanoi:

    "Neuloo kun Vetelin akka paitaa kirkkotiellä!"

Sukan ja vanttuun kutominen, _tikkaaminen_, oli käsitaitoja, joita
yliperän nainen oli jo pienestä pitäen saanut opetella ja kaikkein
enimmin koko elämänsä aikana tehdä. Jo viisivuotiaalle tyttärelleen emo
saattoi pistää _piirrot_ käteen ja panna pienet sormet pistelemään
sukkarihmaa. Ja siitä alkoi elinkautinen sormien ja piirtojen
kanssakäyminen, tuottaen sukkaa ja vantutta. Kaikkein ahkerin
_tikkausaika_ oli kumminkin syksyllä, mikkeliltä, kun ulkotöistä oli
päästy. Silloin koko talon naisväki kulki kutimet käsissä, lankaa kului
kerä toisensa perästä ja orret täyttyivät talven varaksi villaisilla
käsineillä ja jalkineilla, sekä uusilla että uudistetuilla. Sen jälkeen
piirrot joutuivat taas vähäksi aikaa _merenruohoista tai pilleistä_
tehtyihin _piirtotönttöröihin_.

Pitkä talvi oli naisten paras työaika. Silloin kun miehet rähjäsivät
lumisissa metsissä, naiset ahersivat kotoisissa puuhissa, jotka kyllä
eivät suinkaan aina olleet kaikkein helpoimpia. Joutuipa syksyllä heti,
kun tikkausten aika oli mennyt ohitse, ankara _pellavan ja hampun
siivoaminen_, ja tämä kyllä oli kaikkein kovinta, mitä kotoinen
naiskansa sai kokea. Jo kolmelta, neljältä aamulla, joskus kahdeltakin,
naiset kiiruhtivat saunaan _loukuttamaan_. Se oli tavatonta työtä.
Kovia hampunluita ja pellavia sai päiväkaudet raskaalla loukulla hakata
rikki, niin että ihan käsiselät turposivat ja kalvoset kävivät
helliksi. Saunassa oli kuuma, ja hampuista karisevaa pölyä ja
savunnokea oli huonepöksä niin täynnä, että alussa heikot henget aivan
tulivat kipeiksi ja antoivat ylön. Mutta loukunkantta vain piti hakata,
että luut rutisivat, ja isoissa saunoissa oli neljäkin loukkua yhtaikaa
käynnissä. Moniksi päiviksi riitti loukuttamista, sillä viisi-,
kuusisataa hamppu- ja pellavakerppua saattoi olla hyvässä talossa,
parhaissa tuhatkunta. Kun loukuttaminen loppui, alkoi _lihtaaminen_, ja
sitten piti vielä _vitimellä_ pieksää päistäreitä pois, sitten
_häklätä_ ja lopuksi _harjata_ niin puhtaiksi, ettei alla olevaan
vesiastiaan laskeutunut tomuhiukkastakaan. Häkläten ja harjaten saadut
_tappurat_ pantiin talteen, ja pellavat kierrettiin _sormauksiin_,
joita aina kaksikymmentä sidottiin samaan _lettiin_.

Kun saunasta saadut hamput ja pellavat otettiin esille, oli taas työmaa
koko talon naiskansalla. Aamusta iltaan rukit hyrräsivät tuvassa.
Karjaa vain välillä käytiin ruokkimassa, ja taas heti istuttiin rukin
ääreen. Isossa Korpeisessa pörräsi yhtaikaa seitsemän rukkia ison takan
ympärillä, pörräsi myöhäiseen iltaan asti. Pökköä vain paiskattiin
tuleen, niin että koko tupa loimotti ja surisi talvista iltaa, ja
tavaton hiilos punoitti takanperässä, kun väki viimein lähti levolle.
Piikakentta vain sai jäädä hoitelemaan peltejä kiinni ja kampailemaan
tukkaansa pysyäkseen hereillä.

Kova kilpa oli kehrääjillä, jokainen yritti, kuka vain saisi enimmin
valmista, aloittelevat tyttäretkin koettivat vääntää tappurakuontalosta
lankaa, minkä pienet hyppyset kestivät ja vanha rukki veti päälleen.
Mutta tottuneet aikuiset ja tummut kehräsivät täyttä pellavaa ja
hamppua että surisi, ja suu vain tahtoi alituisesta näppien
kastamisesta aivan kuivua. Oikein hyvät kehrääjät ujuttelivat
valituista parhaista pellavista hienoa _rihmaa_, jota tarvittiin
vaatteiden ompelemiseen sekä _suutarinlangaksi_.

Koko syystalven, aina jouluun asti rukit saivat hyrrätä pellavan ja
hampun kimpussa. Sitten jo niistä päästiin, mutta joululta alkoi yhtä
ahkera villojen kehrääminen. Ja taas sydänkuilla oli talossa täysi työ
ja surina, kun villoja laitettiin langoiksi. Toiset naiset karttasivat
ja toiset kehräsivät, ja vuoro vuoroon siinä joutuivat käsiteltäviksi
lampaiden _jouluvalat ja matinvillat, kesävillat ja loimivillat, vielä
karitsain lieminkivillatkin_. Karttaajanaiset istuivat takan vieressä,
villat olivat takalla lämpöisessä, kartat raaputtivat ahkerasti
toisiaan, tehden aina silloin tällöin pikku kieppauksen toisin
puolinkin, ja keveitä _lepeitä_ pyörähteli sukkelasti lattialle
_levekoppaan_. Kehrääjät taas hyrryttivät rukkejaan oikein kilvan.
Näppärimmät naiset päästivät päivässä kymmeniä _pasmoja_. Möttösen
tummun rukki kieppui, niin että hurina kävi, kieppui illalla vielä
senkin jälkeen, kun muut jo olivat menneet nukkumaan. Tummun
päivämääränä olikin 30 pasmaa saranloimia. Jylhän Liisa hyrräsi 35
pasmaa, ja ennätti vielä hoitaa lehmät, mutta muori liikkuikin aina
juoksujalkaa yli pihan mennessään.

Monesti emännät, kun villat tuottivat kovan kiireen, kutsuivat naapurin
naisia _karttuu- ja kehruutalkooksiin_ yhteisin voimin auttamaan. Hyvät
kyläläiset kyllä mielihyvin tulla hynttyyttivät, kuka kartat
kainalossa, kuka rukki olkapäällä, ja kohta tupa, naiskansalla ja
rukeilla ahdettu, surisi ja porisi. Rukit hyrräsivät ympäri lattiaa, ja
karttaavat naiset täyttivät takan ympärystän. Ei hyväsuisillakaan
akoilla ollut aikaa tarttua takan _juorurenkaisiin_ puhelunpitoa
varten, mutta silti kyllä otettiin, minkä vain työltä ennätettiin,
koko seutukunnan asiat suureen puhemyllyyn. Hupaisesti vieri tunti
toisensa perästä, kun tuvantäyteinen vaimoinen väki sai siinä aivan
omin päinsä aherrella. Ja emäntä aina silloin tällöin muisti
apulaisvieraitaan kahvilla, jopa iltapuolella lihaperunoilla. Hyvillä
mielin rukkiselkäinen, karttoja kantava naiskansa lähti illalla
astelemaan kotiinsa, kokoontuakseen taas jonakin toisena päivänä
toiseen taloon.

Villain kehräämistä kesti helmikuun loppupuolelle, ja sitten saatiin
rukit siirtää syrjään. Alkoi kova pellava- ja hamppulankojen
_keittäminen_. Isoon pataan lyötiin tuhkaa ja lankavyyhtejä, keitettiin
päiväkausi. Sitten _viihet_ pestiin ja huuhdottiin sekä aseteltiin
vartaisiin ladon tai aitan seinälle päivän puolelle kuivamaan ja
valkenemaan. Viikkokausia viihet saivat kevättalven ilmassa paistattaa
päivää saaden vuoroonsa sadetta ja tuulta sekä taas pakkastakin.

Oli työ emännillä myös lankojen _painamisessa_. Pitovaatteisiin
tarvittavia villa- ja pellavalankoja piti painaa milloin minkin
värisiksi ja omilla kotoisilla keinoilla naiset siitä suoriutuivat.
Purojen pohjasta nostettiin mustaa rapakkoa, keitettiin sitä
lepänkuorien ja kuusenkäpyjen kanssa ja saatiin kestävää _mustaa_
väriä. Käytettiin myös sianmarjanvarpuja. Tällä samalla metsäpaineella
entiset ukot myös _rookasivat_ verkkoja. _Harmaata_ painettiin lepän,
pihlajan ja koivunkuorilla, _ruskeaa_ tehtiin kiventieroilla taikka
väkevillä nevakanervilla ja _keltaista_ koivunlehdillä sekä kovalla
lipeällä. _Sinistä_ väriä haudottiin sinipaineesta lammaskettaan
kuopatussa virtsapöntössä. _Veheriäistä_ eivät eukot osanneet painaa,
eivät liioin _punaista_, vaan täytyi nämä värjäykset toimittaa
Kokkolassa.

Marianpäivältä alkoi _kankaiden kutominen_, jota riitti koko
kevättalveksi, kunnes kaiken kansan piti joutua kesän tuomiin
ulkotöihin. Saivat nyt _kelat_ kerta toisensa perästä piikakenttojen ja
muiden käsissä kieppuen vetää lankaa selkäänsä, ja sitten taas
kiehittää kankaan loimiksi _reivinpuille_. Keskilattialla
reivinpuut aina vähän päästä neljin nurkkapatsain heittivät
edestakaista piiritanssia, kun kankaantekijä lasketti loimilankaa
_kaipuusta_ kilipuuhun varoen, että rihmat juoksivat järjestyksessä
eivätkä ristiin työntyen laittaneet _housuja_. Jo reivatessa kutoja
määräsi kankaan pituuden _mittarihmalla_, samoin kuin väriyhtymät sekä
muut asiat.

Isoissa taloissa helskyivät yhtaikaa kahdetkin kangaspuut, ja ahkerat
naiset kyökyttivät tasaista tahtiaan heitellen sukkulaista vuoroin
oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään. _Polkuset_ keikahtelivat
ylös ja alas, _niijet_ hyppivät samaa tahtia, _lulut_ pyörähtelivät
sinne ja tänne, sukkulainen_ suikahteli edestakaisin, ja _luvat
kaiteineen_ paukahduttivat aina lopuksi painavan sanansa. Pyöreältä
_tukilta_ laskettiin loimilankoja ja valmis kangas kierrettiin
_kähräpuun_ ympärille. Kotilampaan villoista saatu harmaa täysi
_sarka_, jolla keväiset kutomiset aloitettiin, oli entisen erämaan
miehen talvinen vaate, ja sillä puettiin sekä vanha tura että nouseva
pojankelteri. Niin vahvaa piti saran olla, että se kesti kaksi talvea
kuluttaa, ja ainakin joka toinen vuosi emäntien piti purkaa
kangaspuistaan sitä niin pitkä panos, kymmeniä kyynäriä, että talon
miesväki saatiin uusiin harmaisiin. Sitten piti sarka vielä, isännän
puumerkillä kirjattuna, käyttää _tamppimyllyssä tampattavana_. Sieltä
se palasi paljon kutistuneena, mutta vahvana ja kauniin harmaana, jos
vain emännät olivat osanneet sekoitella villat tasaisesti. Nähtiin
kyllä ja naurettiin, kun taitamattomien naisten miesväki asteli pyhällä
kirkkomäelläkin, vaikka takinselkämys oli kirjava ja rantuinen.

Kun sarka oli saatu pois puista, pantiin tilalle _kesäkangas_, josta
laitettiin miesväelle suvinen pyhäpuku. Joka vuosi kesäkangas
kudottiin, ja entiset emännät, ison lammaskatraan hoitajat, jaksoivat
senkin kutoa täydestä villasta. Harmaata niinkuin talvensarka oli
tavallisesti kesäkangaskin väriltään, mutta laitettiin myös mustaa sekä
tummansinistä. Kotona vain kesävaate tampattiin, kierrettiin tiukasti
pyöreälle _kaulille_ ja samalla pirskoitettiin kankaaseen lämmintä
vettä. Sitten isolla pöydällä kangaspölkkyä työnneltiin edestakaisin
_kaulilauvalla_, niin että pöytä jytisi. Kangas sai olla pölkyllä
siksi, kunnes raatari tuli taloon, ja se oli silloin kuin _rässättyä_.
Kelpasi mestarin siitä ommella miehelle vaikka lahvihousuja sekä
västejä, ja kelpasi ylimaalaisen silloin komeilla kesäisellä
kirkkomäellään.

Mutta vielä komeampina naiset liikkuivat kirkkomatkoillaan, ja aivan
omatekoisessa koreudessaan. Kevättalven töinä piti myös heidän saada
kangasta kesäpukineikseen. Harmaata _nykköshametta_, viheriäisine,
punaisine ja mustine helmaraitoineen, naiset pitivät alusvaatteenaan
taikka hamppulangoista kudottua hametta, joka keltaiseksi painettuna
paistoi ja leimahteli kuin tuli kirkkomatkalla päällysverhon alta.
Mutta päällyshameet olivat vielä komeampia, kesällä pellavasta
kudottuja, talvella puolivillaisia. _Suorarantuisia_ hameet olivat,
harmaapohjaista tai punaruskeaa vaatetta ja siinä pitkittäin ylhäältä
alas punaisia, viheriäisiä, keltaisia ja mustia _pölkkyjä_. Mutta
oikein koreamieliset tarvitsivat vielä koreampaa. Korpeisen tyttäret
ottivat värimallin suoraan taivaalta, laittaen hamekankaansa
_vesikaaren rantuiseksi_. Seitsemällä sukkulaisella tyttäret suikkivat
loimiensuuta käyttäen sellaisia värejä, ettei taitamaton tietänyt
niiden nimeäkään. Sen vain hoksasi, että siinä oli punaista ja vähän
punertavaa, oli myös viheriäistä ja keltaista sekä sinistä ja
mustansinistä ynnä jotakin vaaleaa. Korpeisen tummulla oli nuorena
ollessaan tällainen korea pyhähame, joka kirkkomatkoilla välkkyi kuin
taivaankaari, ja samanlainen oli myös Korpeisen komealla Liisalla,
Kello-tummun tyttäretkin ylpistyivät ja yrittivät lainata taivaan
ylpeitä värejä, mutta eivät siinä oikein hyvin onnistuneet. Ainakin
Kello-muori, jonka mielestä vanhojen kolmessa, neljässä väripölkyssä
oli kylliksi koreutta, tyytymätönnä motkotti naapurin muorille:

—... kun meijän tyttäret kutoi seihtemällä sukkulaisella... eikä
tullut paskaa parempaa!

Pitkälti piti kutoa hamekangasta, sillä _viisi pieintä_ tarvittiin
hameen leveydeksi, jopa isot ja ylpeät panivat kuusikin. Mutta
karstuset olivat niin hengestä ylpeitä, että sonnustivat vielä hameensa
sisäkertaan pyöreäksi pöngittävät _rinuliinit_ ja tulivat ylpeyksissään
Perhon pieneen kirkkoon, joku istuen melkein Ahvenkosken akan syliin.
Mutta kun akka pujotteli kätensä hameen alle ja pimpautti rinuliinin
poikki, karstusen täytyi kiireesti tohistaa ulos. Ihonmukaiset mustat
_liivit_ sekä kiinteät, harmaat tai mustat _röijyt_ myös itse kudottiin
ja laitettiin, samoin kuin _helmarantuiset vyölinät_, mustat talviset
turkinpäälliset sekä moniraitaiset kesällä käytettävät _luurihuivit_ ja
muut huivit.

Joutui jo hamppu- ja pellavakankaiden vuoro. Pantiin kangaspuihin
kaksivartinen karkea _piikkonen_, joka kudottiin tappuralangoilla.
Piikkosta talo tarvitsi paljon. Siitä tehtiin _sänkypiikkosia_,
patjankuoria, säkkejä sekä myös _hantuukeja_, vaikka entiset ihmiset,
jotka vain kerran pari viikossa pesaisivat näköpuolensa, käyttivät
silmipyyhkeinään vanhoja paitaresuja. Laittoivat naiset piikkosesta
vielä _paijanalusia eli kivijalkoja_, karkeita _karhuaitoja_.

Vielä enemmän kuin piikkosta, tarvittiin _hurstia_, jonka vuoro joutui
piikkosen perästä. Se oli nelivartista vaatetta, tappurakuteista ja
paljoa hienompaa kuin piikkonen. _Sänkyhursteja_ ja patjankuoria siitä
laitettiin sekä pyyheliinoja, mutta kaikkein enimmin sitä tarvittiin
_paitoihin_. Hursti oli entisen metsäkansan tavallinen paitavaate.
Karkeampi hamppuhursti oli aina arkisella iholla, ja vain varakas
saattoi panna pyhäksi päälleen hienomman pellavahurstisen paidan, mutta
hänkin heitti sen syrjään ja vetäisi päälleen maanantaiaamuna
hamppupaidan. Tehtiin hurstista myös alushousuja. Kesällä koko
metsäperä liikkui kokonaan valkoisissa hursteissa. Niityllä miesjoukko
heilui valkoisena kuin pulmusparvi, monet menivät puhtaissa
pellavahursteissaan kirkkaana kesäpyhänä Herran temppeliinkin, ja
silloin kyllä kirkkomäki oli kaunis katsella. Naisten parvi liikkui
taivaankaaren monikirjaisena katraana, ja miehet kepsuttelivat joukossa
valkeina hallavina päämiehinä. Välkähtelivät taivaalta lainatut värit
ja lyyhähtelivät alaskäsin sekä ukkojen valkeat vavahtivat, kun kirkon
pääpaimen mustapukuisena asteli mäelle ja painui kirjavan laumansa
edellä temppeliin.

Piti kevään korvissa vielä kutoa _nukeri_, sänkyolkien karkea peitto,
jonka loimiksi käytettiin hamppulankoja sekä kuteiksi valkoisia
riepusuikaleita. Kevään viimeisinä kutomatöinä olivat _hevosenloimet
ja rekivaatteet_, jotka hamppuloimiin kudottiin tappura- ja
karvalangoilla. Siihen päättyi naiskansan talvinen tupatyö. Miehet jo
kiirehtivätkin:

"Kangaspuut kasaan, ja naiset mehtään!"




KAHTA YHTEEN


Hämärä aitta taikka luhdin piiloinen yläkomero tai tuvan kullan
päätypuoleen rakennettu ylikamari oli entisten erämaan tyttärien
kesäisenä asuinmajana. Päivä sai tirkistellä tyttökomeroon vain
syrjäsilmällä pienestä peräseinän ikkunaruudusta, vaikka olisi
mielellään katsonut koko näölläänkin. Ikkunan edessä oli kyllä vain
pieni vaatimaton pöytä, nurkassa sänky ja lattialla jokunen rahi tai
tuoli, mutta orsilla ja seinillä oli tyttärien paras rikkaus, aivan
katsomisen arvoinen. Orret notkuivat ja seinät loistivat koreata
vaatetavaraa, taivaankaaren raitaisista hameista, helmarantuisista
vyölinöistä ja monikirjaisista noukkaraanuista alkaen valkoisiin
karhuaitapaitoihin asti. Hameita, huiveja, paitoja oli kymmenluvuin,
vielä vanttuita ja sukkiakin sekä kirjavia nauhoja.

Ja täällä omakätisesti aherretun rikkautensa suojissa metsäperän
tyttäret nukkuivat kesäiset yönsä punoittaen terveinä ja raikkaina
Jumalan ja kesäpäivän jäljiltä, samoin kuin aitan orret ja seinät
hohtivat heidän kättensä jäljiltä. Juhannuksen aikoina luhdin haltijat
tehostivat ja ilahduttivat kesämajaansa pistellen sinne tänne tuoksuvia
tuomen taikka pihlajan kukkia, ja lauantai-iltoina sekoittui tuomen ja
pihlajan tuoksuun vielä tyttärien savusaunasta tuoma ihana tuntu.
Värikäs hämyinen aitta oli kuin metsäperän pieni pyhättö. Tuomi tai
pihlaja tuoksahti vastaan, kun ovi avattiin, taivaan hehkuvat värit
välähtelivät, ja kirjavaruutuiset luurihuivit orsilla hengähtivät
keveästi. Saattoipa aittaan aivan helposti omaansa etsivä nuori
metsäperäläinen eksyä ja — unohtua.

Entisten erämaan poikien ikivanha isiltä peritty tapa oli kulkea
pyhäöisin tyttöjen aittoja myöten, koputellen sekä oveen että pieneen
ikkunaruutuun. Hyvin tunsivat aitan hämärissä heräävät herkät tyttäret
tutun äänen. Kuului kohta hiljainen hipsutus, lattiapalkkien hillitty
narahtelu, ja kirahtaen ovi pian avautui raolleen. Kolahtelivat vain
sitten aitanportaat, ja luhdin pystyt rappuset natisivat sekä hämyisen
etukammion pitkät palkit longahtelivat, kun yliperän pojat liikkuivat
kosioretkillään.

Luhtien hiljaisessa hämärässä pantiin alulle monet erämaalaisten
elämänikäiset liitot. Kirjoverhoisten aittojen ja lenseiden kesäöiden
kautta — talvella voitiin öitsiä tuvassakin — kulki kymmenien
metsäperäläisten polku papin eteen vihkisaatille. Aitan rauhassa oli
hyvä haastella ja rakennella yhteistä tulevaisuutta sekä haaveilla
tulevista päivistä. Rahkiainen vain seinässä nakutellen mittasi
nykyisyyttä, ja yörastas metsässä tarinoi toverilleen. Vasta kun päivä
rupesi nousemaan, kukko kiekaisi pitkän aamuluikauksensa.

Tapasivat nuoret kyllä toisiaan milloin missäkin, samankyläläiset
miltei joka päivä työnteossa, tervametsässä, nevaniityillä,
kaupunkimatkoilla, talvisessa puunajossa. Naapurikylien kanssa taas
tultiin yhteen joululeikeissä ja jussinpäivän tansseissa,
irtanaisviikon remuissa sekä miltei jokapyhäisissä kisoissa. Siitä
sitten vanha isien polku veti pojat aittojen ovia koputtelemaan.

Kulki nuorten asia toisinaan toisiakin teitä, ilman aittoja. Kyyjärven
Metsäpellon komean Marjaanan, joka Vetelissä palveli piikana, Jylhän
pitkä poika tapasi kirkkomatkalla maantien vieressä istumassa
karjanpaimenena ja sanoi:

— Jo minä viimeinkin sinut näen, ja saan puhutella.

Ja pitkä Jylhän poika rupesi heti kosiskelemaan komeaa paimentyttöä.
Mutta karjanpaimen sanoi vain:

— Monta on pettäjää... Vasta syksyllä saat tulla. Mutta aittaani en
laske!

Syksyllä Jylhän poika palattuaan Kokkolasta tervanviennistä pysähdytti
hevosensa talon kohdalle ja kutsui piian puheilleen. Yli kärryjen siinä
haasteltiin, ja kosiva jylhänen todisti:

— Olen viisi vuotta ajatellut sitä, että sinut otan jos saan.

Ja siinä syksyisellä tiellä, tervaiset kärryt välimiehenä, tehtiin
ikuiset liitot. Komea piikatyttö lupasi köyriltä lähteä Jylhän pojan
emännäksi.

    "Nuutti kumppaninsa löytää,
    vakka kantensa valihtee",

vanhat sanoivat, ja niin tapahtuikin. Jokainen etsi omaansa, minkä
metsäperä oli aivan häntä varten kasvattanut. Mutta metsäperän
elämänkulku kävi tavallisesti niin, että isot etsivät ja isoille
annettiin isoisia, kun taas pienet saivat tyytyä vähäisiin
vastavertoihinsa. Isoille Möttösille katsottiin aina pitäjän parhaita,
paksuille Pölkeille pantiin isoja Möttösiä ja muita hyviä, rikkaan
Mehtä-Porasen nevapoluille saateltiin Tiaista ja muuta rahanarvoista,
ja niin aina joka perukalla. Sitten taas Liimataisen Maijan mies etsi
ja ansaitsi Maijan, joka hyvin sopeutui sekä savuisen tervapirtin
tuhruiseksi emännäksi että mustilaisena ukkonsa kanssa maata
kiertämään. Ja tällä lailla laaja metsäperä seulottiin sekaisin ja
valikoitiin ristiin ja rastiin rikkaista köyhiin saakka.

Mutta monen täytyi lähteä katselemaan kumppaniansa rajantakaisen
naapurin tyttötarhasta. Tialan Lampuodin entiset pojat. Aapa ja Jussi,
sekaantuivat Kokkolan tervamatkalla naimahommiin Vetelissä. Jussilla
oli siellä jo Maija katsottuna, mutta toisen Maijan, ennen
näkemättömän, hän kumminkin lopuksi sai matkaansa, ja Aapan rekeen
istutettiin pitkä ja kovaääninen Kampelin Eeva, joka tönötti kuin
korsteini reen perässä. Seurakunnasta toiseen vietiin tyttöjä. Möttösen
ja Tialan kylille noudettiin usein noposia ja karstusia, jopa paljon
kinnusiakin. Jollekulle oli katsottu elämänikäinen tupakumppani kaukaa
Maakunnan rajoilta, Lappajärveltä, toiselle taas Saarijärveltä, jopa
joku sai hakea omansa aina Savonmaasta asti. Savosta sanottiin lähtevän
tyttäriä miltei vielä helpommin kuin Nopolasta ja Kinnulasta.
Mitättömätkin miehet saivat Savosta hyvännäköisiä tyttöjä. Kun muuan
koukkupolvi toi Kauka-Savosta oikein komean emännän, koko kylä kohahti:

— Kuinkahan komian sieltä oikea mies saisikaan?

Sellaiset pojanvempulat, joilla ei ollut menestystä omilla
tyttötanhuvilla, tavallisesti näin joutuivat kaukamaita metsästelemään.
Jotkut miehet olivat niin halvassa arvossa, ettei heille edes aitanovi
avautunut. Mutta toiset taas osasivat korjata asiansa etsimällä apua
vanhalta tietäjältä. Äijä kun saatteli epäkelpoisen miehen salaiselle
alakivelle ja siinä alastonna seisotti sekä kylvetteli leppäisillä
vitsoilla, niin paranipa pojan luonto ja nousi häneen miehen terä.
Iisalmen Vannepää antoi verkapakan Kello-Jussille, mustankirjan
hoitajalle, ja kun Kello-tura teki temppunsa, Vannepää sai pian nuoren
ja komean Anna-Maijan emännäkseen. Jylhän entinen seppä taas pani
Vertalan tyttären hullaantumaan Jylhän poikaan, kun tämä toi hänelle
kolme varkain otettua tytön hiuskarvaa. Seppä pelehti niiden kanssa
pajassa ja lopuksi karjaisi pojalle:

— Kyllä naimas!

Samoin kuin rikkaat ja komeat pojat olivat kaikkien katsottuja samoin
myös hyvän talon kauniit tyttäret olivat hyvin haluttuja. Kova kopina
kuului aina pyhäöisin, kun pojat rummuttivat heidän aittansa ikkunaa.
Mutta oli joitakin tyttöjä, jotka pyhä pyhältä turhaan saivat odotella
edes pikku napsahdusta toivottomaan yöhön tuijottavaan ikkunaansa. Eipä
ollut kesäruohoa tallattu heidän seinävieriltään, eikä heille suotu
ilonsekaista pelkoa, että öinen kopina herättäisi äkäisen isäukon
taikka juoksuttaisi juoruakan papin luokse siunailemaan maailman
pahuutta. Mutta kun syrjään sysätty ikätytär seivästi kevätlammikosta
tervaskannon terävään tikkuun kutusammakkoparin ja vei saaliinsa kirkon
porrasten alle siksi, kunnes sammakoista oli vain luut jäljellä, kävi
sitten kääntämässä sammakkojen pääpuolet ulospäin ja antoi olla siellä
vielä kolme pyhää sekä sitten kuljetti raadot kolmen tien haaraan, niin
jo alkoi miestä virrata joka suunnalta, ja kohta kopina kuulua
hylätynkin aitan vieriltä. Hyvä oli myös etsiä apua Saunamäen
tietäjältä. Tämä lämmitti kylyn ukkosen särkemillä puilla, kylvetteli
hyljeksittyä tyttöä yhdeksän puun oksista sidotulla, hyvin urpuisella
vastalla ja loitsi:

    "Niin monta miestä tarjolla,
    kuinka monta urpua vastassa,
    joista on vara valita,
    mikä parhaiten passaa".

Kaukaisen metsämaan kansa, jo pienestä pitäen tottunut mitä ankarimpiin
töihin, nousi jo varhain aikaihmisten kirjoihin. Isän takeissa liikkuva
puolikasvuinen pojantolkki kävi työmaalla aikamiehestä, vaikkei
leuhottavaa vaatetta täyttänytkään. Mutta puuro ja mutti oli hyvää
jumalanviljaa, ja poika oli pian takin täyteinen, jopa kohta omissa
takeissaan ja aikamiehenä uskalsi astella kokeneitten mukana öisiä
aitan ikkunoita koputtelemaan. Heti rippikoulusta päästyään
yliperäläiset olivatkin aikaihmisiä ja alkoivat etsiä omaansa. Monet
löysivät valittunsa varsin pian, ja sitten aivan nuorina tekivät
liitot ja astelivat pappilaan. Ukskosken Anna-Liisa oli vain
viisitoista-vuotias ja seisoi penkillä ikkunasta kärpäsiä pyydystellen,
kun ison Korpeisen Jussi tuli, kosi ja kihlasi hänet morsiamekseen.
Moni tytär meni miehelle 16-vuotiaana, niinkuin Ison-Möttösen Maria ja
Hookonan tytär, ja vielä useampi 18-19:n ikäisenä. Tämä olikin
aivan tavallinen naimaikä. Mutta kun metsäperän tyttö pääsi yli
kahdenkymmenen, oli hän jo vanhapiika, eikä kolmikymmenisestä huolinut
enää kukaan. Kahdeksissatoista oli mieskin jo niin mies, että saattoi
yhden akan elättää ja lapsenkin. Nähtiin kyllä näin nuoria pareja,
vaikka saattoi joskus sattua niin surkeasti, että pienen esikoisen
ratketessa itkemään, pääsi itku äidiltäkin, jopa lopulta 18-vuotias
isäukko ja perheen päämies alkoi epätoivoissaan voivotella.
Parikymmen-vuotias oli jo parhaassa isämiehen iässä, mutta
kolmattakymmentä lähentelevä oli saamaton vanhapoika, jolle ei
tavallinen tyttö kehdannut aittansa ovea avata.

    "Kun talonpoika ostaa kihlasilkin,
    niin nurkat maata laahaa".

Metsäpellon Marjaana näin lauloi kolmille kosijoilleen, kun he
tyrkyttivät hänelle kihlojaan, lisäten vielä: "Mistä niin ison silkin
minulle saatte?"

Parhaat pojat ajoivatkin _kihlamarkkinoille_ Kokkolaan ostaen sieltä
tytölleen silkkihuivin, sormuksen, kaksikin, komeat korvaheltut ja
vielä kenkunatkin, niin että jokainen näki, ettei tytär ollutkaan
köyhän morsian, kun oli koreaa sormissa ja korvissa. Mutta vähäväkiset
saivat tyytyä paljon halvempiin tavaroihin. Metsäpellon komea
Marjaana, vaikka hylkäsikin kolmet kosijat, sai päähänsä vain mustan
satiinihuivin ja nimettömäänsä hopeasormuksen ynnä kaksitoista markkaa
rahaa. Eikä Antti Möttönenkään, kun kihlasi Haapalan torpan näppärän
tyttären, jaksanut hänelle rahastaa enempää kuin kolmen markan huivin,
50 pennin hopeasormuksen ja 10 pennin kuparisormuksen. Korpeisen Liisa
taas ajoi joulun edellä Kinniän Antin kanssa Kokkolaan, kumpainenkin
kolmitynnyrisellä tervakuormalla, ja samalla matkalla Antti tervarahoja
tuhlaten kihlasi Liisan antaen hänelle mustan lastinkihuivin ja
punaisen kukkareunaisen musliinihuivin, 80 pennin korvarenkaat sekä
markan hintaisen hopeasormuksen. Mutta kaikkein pienimmät naivat
melkein kihloitta ja ottivat eukon sormuksitta. Mäki-Matti, kun meni
Liisansa kanssa vihille, lainasi Jylhän pojalta hopeasormuksen, jonka
tämä oli Marjaanaansa varten ostanut. Samalla sormuksella sitten
vihittiin myös ullavalainen Maununmäen Matti ja Jylhän tytär.

Mutta kun komeat pojat komeine morsiamineen palasivat Kokkolasta,
useinkin monin parein, jopa juuri helluntaiaattona, koko kylä riensi
_morsianjoukkoja_ vastaan. Ja komeat pojat olivat mielestään miehiä,
vaikkei ikävuosia olisi ollut paria kymmentäkään. Vieressä istui ruskea
nevamaiden tytär, jonka korvissa killuivat pojan rahastamat raskaat
heltut, ja sormessa läikkyi korea rengas, ja päässä kahisi rahaa
maksava huivi. Ajoi poika niin että jyrisi ja puolakärryt poukkuivat,
mutta vastaan rientänyt kansa oli vetänyt tien poikki köysiä ja pitkiä
riukuja, niin että täytyi pysähtyä, varsinkin kun vielä tartuttiin
hevosen päähän ja otettiin sulhaselta suitset pois. Kummannäköistä
väkeä vastaanottajat olivat. Toisten turkit ja vaatteet olivat nurin,
toisilla oli virsut jaloissa ja tuohikontti ylösalaisin selässä,
muutamilla oli tuohinaama, muutamien naama noettu, ja muutamat
ylpeilivät olkivöissä. Jotkut kantoivat kuokkaa, jotkut kirnua,
kapustaa ja hierintä. Vanhat ikäturat köpöttelivät luutakynä keppinään,
akat olivat vetäneet verhoikseen vanhoja verkkoja, niin että kivet vain
helmoissa kalisivat, ja tytöt taas haapsottivat hajalla hapsin,
ympärillään valkeita lakanaresuja, jollakulla lapsenkehto kainalossa.
Huudettiin ja kiljuttiin kovasti, varsinkin räyrinkiläiset pitivät
kovaa meteliä. Sulhasen kotiin kummituiset veivät kihloilta tulijat,
kantoivat morsiamen tupaan, nostivat häntä ja huusivat, nostivat
huutaen sulhastakin. Mutta nuoren ylkämiehen piti tämä kaikki palkita
viinalla, ja viinaa piti olla paljon. Rupesipa vain juotava kesken
puuttumaan, kummituisten hyvä mieli helposti häilähti ilkimieleksi, ja
silloin ruvettiin puhumaan nuoresta parista piloja. Toisinaan tapahtui
pappilassa käynti samalla kertaa, kun kihlojen ostosta palattiin. Sitä
ennen kumminkin sulhasen piti käydä kysymässä morsiamen vanhemmilta
lupaa. Tavallisesti _puhemies_ yksinään pistäysi luvat kysymässä, ja
tyttö kutsuttiin sanomaan mielensä, ja sitten puhemies sulhasen ja
morsiamen kanssa ajaa karahdutti pappilaan _kuulutuskirjan ottoon_.
Siellä nuoret joutuivat kovalle kirjan koetukselle, ja morsian sai
antaa papille villasukat, mutta sitten heidän asiansa oli hyvässä
alussa ja papin tallessa.

Mieluista oli vanhan temppelin kuulla, kun sielunpaimen julisti
metsäkuntansa nuoria avioliittoon aikovia, toisinaan useita pareja
samalla kertaa. Kohahti pieni temppeli, ja jokainen korvat herkkinä
kuunteli tuttuja nimiä, vaikka tavallisesti asia jo etukäteen
tiedettiin. Nuoret oli kohotettu _kirkonkattoon_ koko metsäperän
katsottaviksi. Siitäpä illalla pidettiin hyvät ilot, _naittaiset eli
iskiäiset_ sulhasen kotona. Siellä tanssittiin ja annettiin rahaa,
pelimannit kihnuttivat viulujaan, ja sulhasen puolesta tarjottiin
vieraille viinaa, sitä enemmän, mitä ahkerammin he tanssivat rahaa.

Morsian jäi sulhasen kotiin _kelpausviikolle eli morsiankestiin_. Sai
silloin pojan valittu näyttää parhaansa, tehden talon töitä, tosin vain
ompelutyötä ja muuta pientä näperrystä, mutta siitäkin jo viisas emäntä
näki, minkälainen miniä oli tulossa. Mieluinen vieras morsian oli, ja
hyvin häntä kohdeltiin. Mehtä-Porasen tomera muori kyllä sanoi
pojalleen, joka toi Tiaisen tyttären taloon ja pyysi äidin häntä
hyvästi ruokkimaan:

— Aina meiän pöyällä niin paljon ruokaa on kuin tiainen nokkii.

Tuli toinen kuulutuspyhä, ja ylkämies vei morsiamensa kirkkoon
kuulemaan ja katsomaan. Olisi ollut liika koreaa hommaa, jopa
naurettavaa, jos nuoret olisivat kirkkomäellä kävelleet vierekkäin, ja
koko kumma olisi nähty, jos he olisivat menneet samaan penkkiin
istumaan. Kumpikin omalla puolellaan kirkonkäytävää nuoret totisina
tönöttivät, silloin tällöin vain salaa katsahtaen toiselle puolelle.
Mutta asiaa kuulemassa piti olla, että vasta naimisissa oltaessa hyvin
heräisi, kun lapsi yöllä rupeaa itkemään.

Kolmantena pyhänä nuoret _puotettiin kirkon katosta_ alas, että
rojahti, ja asia oli jo melkein umpisolmussa.

Mutta kuulutetulle morsiamelle alkoi ankara aika: tavaton _antimien_
valmistus. Antimiin tarvittiin paljon tavaraa, niin ettei sitä
hyvässäkään talossa tahtonut riittää omasta takaa. Mutta kun tyttö
lähti _morsiankerjuulle_ kiertelemään talo talolta, ja koko metsäperä
otettiin avuksi, karttui kyllä yhtä ja toista. _Koreat kerjäläiset_,
morsian ja _kaasi eli sauva_, kulkivat jalkaisin ympäri kyliä, ja
koreita he olivatkin, varsinkin morsian. Punainen huivi oli päässä ja
tukka kahdella isolla letillä, niin että punaiset nauhapäät
riepsahtelivat rinnoilla, koreassa vyöliinassa oli punaiset ripsut,
ja käsivarrella heilahteli kaunis huivi. Kaasi kantoi säkkiä,
punaristi-rantuista tyynynliinaa, johon saadut tavarat sullottiin.
Edellä hän kepsutteli taloon ja heti ajoi asiansa:

— Tämä on morsian, ja minä kerjään tälle morsian-antia.

Ja joka talosta lähti jotakin: villoja, pellavia ja hamppuja sekä
kaikenlaista vaatetavaraa, rikkaat emännät saattoivat mitata hyvälle
sukulaistytölle kymmenin kyynärin sarkaa. Ja pussi tuli lopulta niin
täyteen, että kulkurit tuskin jaksoivat sitä kantaa. Jotkut koreat
kerjäläiset astelivat aina naapuripitäjänkin maille. Alajärven morsian
tuli sauvoineen joskus perhosilta veroa kantamaan, ja oli niin komea ja
leveä, että kyllä kehtasi liikkua. Sahin ylisängyssä kun morsian nukkui
ja hameenhelmat riippuivat laidalla, niin Perhon akat laskivat, että
hänellä oli ainakin kuusi hametta.

Kova kiire metsäperän morsiamella oli antimien teossa. Yhtäpäätä hän
sai tikata ja ommella, kehrätä ja kutoa, ja monen silti piti vielä
käydä ulkotöissäkin. Niinpä toisinaan häät saattoivat lykkäytyä
kuukausimäärin.

Kulki viimein _häihin käskymies_, joku sulhasen sukulainen, kierteli
pitkin pitäjää käyden joka talossa, missä vain sukua ja tuttua asui,
sanomassa:

"Terveisiä niiltä ja niiltä, että tulla heijän häihinsä silloin ja
silloin".

Sulhasen kotiin, missä häät tavallisesti pidettiin, kutsutut saapuivat
parhaissa vaatteissaan. Ylkämies komeili morsiamen kutomissa, ja
morsian taas oli kuin erämaahan tuotu ilmestys. Jumala kyllä oli luonut
metsäperän tyttären, kenen kauniimmaksi, kenen vähemmän kauniiksi, ja
nevamaiden poika oli hänet kihlonut, mutta Nopolan Koskipään Liisa
taikka joku muu taitava vaimo oli metsäperän varsinainen morsiamen
tekijä. Viidellä markalla, kymmenellä, eukko rakensi tavallisesta
nevanniittäjästä ja kytöajan kaivajastakin niin mieluisen nähtävän,
että sitä ihaili koko häähuone, pienet tyttökentat ja pojankersat
kuvittelivat jo enkeleitä. Sulhasen ansiosta ei tarvinnut morsiamella
olla muuta kuin mustat kenkunat ja musta hame, eikä aina sitäkään.
Eukolla oli tarvitsevalle hamekin, ja hartioille hän löyhäytti
valkoisen _luurin_. Päähän hän sonnusti komean _ruunun_, joka välkkyi
kullalta ja hopealta ja paistoi punaiselta, siniseltä ja viheriäiseltä
sekä kilisi ja kalisi ja ritisi, kun monet hetulat siinä liikahtelivat.
Korkea ruunu kohotti morsiamen muita ylemmäksi, ja valkea luuri
heilahteli kuin lentoon lehahtaakseen. Olikin kaunista, kun koreana
kesäpäivänä morsianjoukko ajoi pappilasta tai kirkosta vihiltä, ja
häätalosta pelimannien ja viinaryyppyjen kanssa mentiin vastaan ja
sitten tultiin taloon, niin että jyrisi, helisi ja välkkyi, ja
kartanolla vielä pyssyt paukkuivat.

Isot rikkaat tavallisesti kutsuivat papin, ja vihkiminen toimitettiin
kotona. Talon iso tupa oli rakennettu ihanaksi hääsaliksi, niin että
oikein silmiä häikäisi. Kirjavia raanuja ja ripsulakanoita sekä peilejä
oli seinät täynnä, kattokin oli peitetty lakanoilla ja raanuilla, ja
keskellä kattoa oli komea _morsiustaivas_, ripsulakana nurkista
ripustettuna sekä sen alla monivärisiä, toinen toistansa pienempiä
huiveja, kaikkien kulmat riippumassa. Hohtavan valkoisella
honkalattialla oli leveä raanu ja siinä _vihkimätooli_. Siihen nuori
pari polvistui papin eteen, ja _vihkiliinan pitäjät_, kaksi, kolme
paria poikia ja tyttöjä, kannattivat isoa silkkihuivia tai suurta
valkoista lakanaa heidän yläpuolellaan. Paras hääkansa seisoi
ympärillä, miehet toisella, naiset toisella puolella tupaa. Vihkimisen
jälkeen naineet miehet tarttuivat sulhaseen ja kantoivat häntä
käsillään, heittelivät ylös ja huutaen nostivat hänet _äijämieheksi_.
Samoin myös naidut naiset elämöiden nostivat morsiamen joukkoonsa
kuuluvaksi _akaksi_.

Alkoipa siitä häätanssien vuoro. Puhemies, häiden ylimmäinen vieras,
kuulutti:

"Tässä alkaa piot! Morsianta saa lahjoa, ja joka morsianta lahjoo,
sille miehissä viinaa annetaan... Mutta joka tappelun alottaa, sitä
miehissä rangaistaan".

Mutta aluksi piti saada hyvät ryypyt. Sulhanen oli varannut
_hääviinoja_ isoihin pitoihin sata kannua, toistakin sataa, ja
mahtihäissä kulki kaksi miestä kannujen kanssa tarjoten ryyppyjä.
Oikein mahtavissa häissä oli jo tiellä vastassa kaksi ryypynantajaa,
porstuassa toiset kaksi ja tuvassa kolmas pari. Tinakannusta kaadettiin
ryyppyjä hopeapikariin taikka puukuppiin, ja siitä sai sekä mies että
nainen, niin että veret lähtivät liikkeelle.

Ja _purppuri_ pantiin lattialle. Se oli komea tanssi, ja komeasti se
tanssittiinkin. Täydessä purppurissa liikkui laajalla lattialla
neljäkolmatta paria, mutta pienissä pidoissa piti kaksitoista paria jo
hyvän menon. Siinä suuret sukulaiset liikkuivat ylimmäisinä, ja muut
astelivat alempana arvonsa mukaan. Vuoroin käveltiin parittain ympäri
lattiaa, vuoroin taas sievästi pyörittiin valssia, ja pelimannit
soittivat komeasti.

Pelimannit panivatkin parastaan. _Pönkä-Matti_, Halsuan mies, vaikka
olikin niin pikkuruinen äijäntössä, että mahtui viuluineen pärekoriin
istumaan, oli oikein mahtisoittaja. "Pelaa, Pönkä!" hänelle huudettiin,
ja pieni Pönkä soitti kuin paholainen ja vielä kerskaili: "Pönkä pelaa,
ja Pönkä taitaa!" Hyvä viulumies oli Vetelin _Leppä-Jussi_, ja Perhon
pelimanneja olivat _Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa_. Kuus-Jaakko oli aina
parhaana soittajana ja monesti Kooki-Aapa toisena. Kun he kaksin
vetelivät viuluistaan nuottia, niin riemastui koko häähuone, ja iloinen
tanssi liikkui kohta lattian laajuisena. Laulettiinkin joukkoon,
tanssijat lauloivat täysin kurkuin, ja Jaakko viulua vinguttaen yhtyi
samaan lauluun:

    "Kuusi-Jaakko komia poika,
    Koivu-Jussin renki..."

Parikin tuntia kestäneen purppurin jälkeen alkoi suuri _rahapolska_.
Silloin koko hääkansa parittain toinen toisensa perästä meni sulhasen
ja morsiamen kanssa tanssimaan neljän hengen polskaa, pani pöydälle
asetettuun _morsianvatiin_ lahjansa ja sai viinanjakajilta ryypyn.
Entiseen aikaan parhaat panivat lautaselle kahdentoista markan
setelinkin, toiset kolmen markan paperin, muutamat helähdyttivät vain
markan. Monet naiset pokkasivat sukkaparin, toiset huivin, vyölinän,
muutamat lampaan, ilmoittaen lahjansa määkymällä, jopa joku
polskatessaan ammui, ja siitä arvattiin että lehmä oli luvassa. Isännät
saattoivat tanssia tervatynnyreitä.

Rahapolskan jälkeen tuli _joutotanssien_ vuoro. Silloin ilman
rahanmenoa pyörittiin lattialla. Ikä-äijätkin kuohahtivat, ja heidän
mielivalssinsa oli:

    "Arvon mekin ansaitsemme
    Suomenmaassa suuressa..."

Se oli kaunis valssi, ja sitä vanhat ukot vanhan parinsa valiten
komeasti hiihattelivat, eivätkä nuoret saaneet silloin mennä lattiaa
sekoittamaan. Ja sanat piti vanhoille laulaa täydeltä terältään, niin
että huonotkin korvat kuulivat.

Hyvissä häissä oli talon ruoka jos työkin, toistasataakin henkeä kävi
mahtipidoissa ruokapöydän ääressä. Tarjottiin tavallisia metsäperän
pyhäruokia lihaperunoista nosteleipään asti. Ruokaryypyt kallistettiin
tinakannusta, olutta juotiin kaksikorvaisista puutuopeista ja ruokaa
pisteltiin puulusikoilla puukupeista. Ruokavirttä veisattiin, että
pöytä tärisi, ja pöydällä oli kuppi, johon vieraat saivat panna
lahjarahansa.

Pari, kolme päivää isot rymyt kestivät. Kun perjantaina aloitettiin,
niin lauantaina tavallisesti päästiin loppuun, väliyö vain koko joukoin
nukahdettiin lattialle levitetyillä oljilla. Toisen päivän iltana
nuoren morsiamen helisevä koreus, korkea ja komea ruunu, riisuttiin ja
alennettiin matalaksi, mustaksi _akan lakiksi_, joka kovana kuppina
valkoisten nyytinkien kanssa sonnustettiin kovin nuorelle
pääkukkuralle.

Asettuipa sulhasen koko kotiväki odottavaan riviin ympäri lattiaa, ja
pitkä rivi siinä pienen morsianrukan mielestä oli. Sillä kaikille piti
hänellä nyt olla jotakin antamista, ja koko hääkansan kasvojen edessä
piti antimien jako toimittaa. Kun Ison-Möttösen Maija-Liisa viisi
vuosikymmentä takaperin anninkasa käsivarrellaan asteli Vähän-Möttösen
isolla lattialla, sai hän jakaa lahjoja kahdeksalletoista ottajalle.
Siinä meni 70 kyynärää omakutoista liinaakin aivan paidoiksi ommeltuna.
Sai talon muori komean pitkänpaidan ynnä sukat, ja tyttäret kauniita
kivijalkoja ynnä sukat, sai vaari paidan ja sukat, samoin pojatkin ja
pikku tytöt, sitten vielä toinen jos toinenkin huivia, vyölinää ja
muuta. Mutta piian palkoilla aherrellut Vetelin Maija jaksoi Korpeiseen
mennessään antaa vain paidan muorille ja toisen vaarille.

Siihen hyvät pidot loppuivat. Metsämaiden kansa oli saanut taas pari
päivää elää suuressa hääilossa. Soitettiin vain _lähtöpolska_, ja
hääkansa painui kotimatkalle, parhaat lahjantuojat kantaen vielä
povessaan ylkämiehen antamaa eväspulloa. Paljon oli kulunut ruokaa
parin päivän suursyöminkeihin, ja viinaa oli virrannut kuin Kaanaan
häissä. Mutta nuoret olivat saaneet koko joukon kaikenlaista tavaraa,
ja mahtihäissä oli polskattu rahaa kokoon viisi-, kuusisataa markkaa.

Sunnuntaina kyllä vielä vähän pitää kahistettiin _pikkuhäitä_, mutta
sitten isot ilot lopulta päättyivät, ja metsäperän nuorelle tyttärelle
alkoi uusi elämä, johon häntä pari, kolme päivää tanssien oli laitettu.

Nuoren miehensä kotitaloon _miniäksi_ nuori vaimo vietiin. Tyhjänä ei
metsäperänkään tytär suinkaan saapunut uuteen kotiinsa. Ainakin
vaatteen puolta hänellä oli, niin että toimeen tuli. Pieni
piikatyttökin oli raskaina työvuosinaan ennättänyt ahertaa kokoon, niin
että hänellä mennessään Korpeisen muorin miniäksi oli 27 hametta,
toistakymmentä paitaa, silkkihuivi, isohuivi ja monta pikku huivia,
verkaröijy ja lyhyt verkatakki sekä Jooseppi-ryssältä ostettu palttoo,
vielä kaksi tyynyä, raanu, ranssilakana ja väskettiraanulla
päällystetyt vällyt, ynnä lopuksi hyvä rukki. Mutta kun Metsäpellon
komea Marjaana Kyyjärveltä ajoi kuormineen Jylhän pitkän pojan köyhään
kotiin, hän melkein täytti koko talon tavarallaan. Pieneen navettaan,
jossa inui vanha lehmänkanttura ja kerran poikinut hieho sekä
ruokkolehmä kolmantena, Marjaana talutti neljännen, ja aitan orret hän
ahtoi vaatteita täyteen. Oli miniällä vielä muutakin kuormissaan ja
matkassaan, kahdet työkärryt ja hyvät siiat ynnä kirkkoreki, oli
karstusten kangaspuut, reivinpuut ja rukki sekä isän tekemä korea
kuontalolanka, oli vielä kaappi, pöytä ja kaksi arkkutuolia. Kun
kuormia ruvettiin purkamaan, nousi niistä vielä suuri tavarain
paljous: kiulu, ämpäri, kaksitoista leppäistä viilihulikkaa, kaksi
tammilautasta, neljä puulusikkaa ja hopeapikari, saavi, tuoppi ja
tuohikontti ynnä nahkalaukku leveine peuransarvisine leukoineen, nousi
vielä sirppi ja kassari, neljä viikatetta, kolme kirvestä ja piilu,
rautakourainen tadikko, perunakuokka ja kytökuokka, kolme navaria ja
kolme höylää sekä lopuksi hyvät sudenraudat.

Outoa ja vierasta oli nuoresta miniästä uuden kodin elämä. Vaikka hän
koko ikänsä oli asunut metsäperillä sekä tiesi ja taisi koko erämaan
tavat ja työt, elettiin sittenkin täällä eri elämää kuin miniän
entisessä kodissa. Itkumielin moni nuori tytär saapui miniän paikkaansa
ja ikävä hänellä oli, vaikka olikin heti taloon tultuaan tarttunut
takan tantariin uutta kotiliettään tervehtien ja tutuksi tahtoen.
Vieras henkilö hän monta kertaa tunsi olevansa. Vanha metsäperä tämän
kyllä tiesi ja totesi:

    "Vävyn rukkaset on aina ovinaulassa,
    ja miniän rukki oviloukossa."

Kovaan raatamiseen erämaan tytär oli tottunut lapsesta asti, ja samaa
ankaraa elämää jatkui miehelässäkin. Metsäpellon Marjaana kun 60 vuotta
sitten neljäntenä adventtisunnuntaina vihittiin ja vietiin Jylhälle,
vietiin heti maanantaiaamuna lumisiin perämetsiin Viitalammen kankaalle
latomaan tervahautaa. Ja tervahaudalta toiselle nuori eukko sai koko
talven ajelehtia. Samaan kovaan työhön joutui heti häähuoneestaan moni
muukin tytär, toiset taas saivat lähteä miehensä mukana puidenajoon
taikka kesällä kaivamaan nevaojaa.

Eipä saanut miniä kotioloissaankaan juuri olla jouten. Tavallisesti oli
hänen tehtävänään puiden ja veden vetäminen tupaan, tuvan siivoaminen
ja astiain pesu. Talvella nuori tulokas sai avannolta raahata raskasta
vesikeikkaa, ja joka päivä piti hänen hiekalla hiertäen ja hangaten
pestä puhtaiksi kymmenet viilihulikat, tuopit, kupit ja lusikat ja
asetella ne kuivamaan. Kirnuaminen oli miniän töitä sekä taikinan
sotkeminen ja leipominen, ja kun muori huolehti leivän paistamisesta,
sai miniä juoksuttaa leivät hänen lapiolleen uunin eteen. Pyykin
pesussa miniä sai ensimmäisenä ahertaa. Oli kovimpia talven töitä
kerran ja parikin kertaa kuukaudessa seisoa jäisin helmoin, talvisen
avannon ääressä ja mäiskyttää lipeällä ja soovalla haudottuja likaisia
vaatteita. Ja navetan hoidokit olivat kaikki kuin miniää varten,
ensimmäisenä hän sai niistäkin huolehtia. Näin aina työ ajoi työtä, ja
miniän piti pystyä ja ennättää joka työhön. Lampuodin Aapan tuoman
Kampelin Eevan piti kyetä korjaamaan uunin arinaakin. Ryömi pitkä Eeva
isoon uuniin, istui siellä selkä köyryssä ja mäiski savea, saaden
sitten kyllä muorilta palkakseen viiliä ja rieskavoileipää.

Kaikesta muori huolehti. Kun miniä sai lapsia, muori piti niistäkin
huolen, sarvettaen ja hoivaten sikiöitä silloin, kun miniä kävi
tervametsässä tai muissa ulkotöissä. Vuosikausia miniänvirka saattoi
kestää, kymmenen, parikymmentäkin vuotta, ennenkuin muori väistyi, ja
miniä sai nousta emännän paikalle, joutuen hänkin taas vuorostaan
muorina kasvattamaan ja juoksuttamaan miniäänsä sekä sarvettamaan uutta
sikiöpolvea, kun uusi miniä rehki nevoilla ja tervametsässä.

Ja "muori" saattoi olla vasta neljissäkymmenissä. Erämaassa piti herätä
varhain ahertamaan ja ottaa päivä kiinni aamusta alkaen — ja aikaisin
siellä piti joutua naimisiinkin.




ERÄMAAN KIRKKO


Entinen perämetsä eli loputonta arkea, johon malmikellon ääni ei
pyhäisiä lepohetkiä kumahdutellut. Suomenselän suuret mäet, Rotmo,
Taivassalo ja Pyhämäki, Keisala ja Ulvonmäki olivat ainoita korven
korkeuksia, taivaisiin kohoava kangaspetäjien ruskea pilaristo oli
metsän parhaana temppelinä, ja vain mustakauhtanainen, punahiippainen
palokärki täällä luikkaili saaden vastauksen aavalla nevalla
astelevalta harmaalta kurjelta.

Niinkuin korpien mustat virrat vetivät Suomenselän vieriltä kahtaalle,
etelään ja länteen, niin myös korpelaisten taivallus maavesiä seuraten
ohjautui kahtianne, kahden suuren emäkirkon helmoihin. Etelässä suorin
tein viidentoista penikulman takana, Hämeen ja Savon rajoilla, oli
vanha Rautalampi, jonka temppelin hoitoihin oli otettu korpelaiset aina
Salamajärven ja Elämäisen perukoille saakka. Yli kymmenen penikulman
päässä länsimeren rannalla taas oli Pietarsaaren ikivanha kivinen
kirkko — ja sitten kohta toinenkin kivitemppeli Kokkolan mäellä, ja
nämä hallitsivat sieluja Lestiä, pyhää Kirvesmäkeä ja kaukaista
Iiroonjärveä myöten. Harvoin muinainen metsien mies vaelsi etäiselle
kirkkomäelle, jossa hänenkin sielustaan huolehdittiin. Vain suurina
juhlina ja pyhäpäivinä kaukaisin raataja erämaiden peräkulmilta sinne
ennätti ja sitten palattuaan kertoi merkillistä tarinaa jumalan
karitsasta, joka maksaa maailman synnit. Merkillistä se oli kotona
istuskelleen isäturankin kuulla, niin että hänenkin piti ihmetellä,
että yhäkö vielä puhutaan samoista asioista kuin silloinkin, kun hän
kävi kirkossa. Toisinaan vasta omin jaloin taivaltavina matkamiehinä
entiset erämaalaiset saateltiin pyhälle kasteelle. Pölkin emäntä
mennä tohmersi Rautalammen kirkolle koko perhekuntansa kanssa, ja monta
asiaa oli hänelle karttunut. Oli eukolla entinen mies-vainaja
"kuoletettavana" ja uusi ukko vihittävänä sekä vielä entisen miehen
poika jopa uudenkin miehen poika kastettavana. Pojankelterit jo juosta
kipittivät kintereillä, toinen riidellen, ettei hän rupea Paavoksi,
toinen tolkuttaen, että hän tahtoo olla Esa. Isona miehen alkuna
perhosen poikakin vietiin Kokkolaan kastettavaksi. Poika kuuli ensi
kerran kirkonkellojen kumahtelun, kuunteli ja kummasteli:

— Voi voi, isä, kun moikaa!

Kumahtelivat kirkonkellot sitten aikojen kuluttua jo kohta erämaan
vierillä, idässä käsin ensin Viitasaaren suurilla järvimailla
1600-luvun alkupuolella ja sitten saman sataluvun lopulla jo Kivijärven
kaltailla sekä taas lännessä Lappajärven rannoilla 1637 ja Vetelin
jokitörmällä 1639. Vanha synkkä perämetsä kyllä pelkäsi pyhää
ristinkirkkoa. Ainakin kun Kivijärven rannalle, Pirttiniemelle
ruvettiin tekemään temppeliä, metsien kyöpelit yöllä aina purkivat
maahan, minkä kristityt kinnuset päivällä panivat kokoon. Viimein
täytyi heittää koko paikka pahojen haltuun ja ruveta etsimään parempaa.
Istutettiin hirrelle kukko, hirsi työnnettiin järveen ja päätettiin,
mihin puu kulkeutuu ja kukko lentää rannalle, siihen tehdään temppeli.
Hirsi ajelehti, ajelehti viimein ympäri niemen Heinolahdelle,
ajautui rantaan, ja hirrellä ajelija lentää räpsähdytti maalle,
_Kukkohiekkalle_, ja siitä saatiinkin luja paikka. Kivijärvi pystytti
siihen kirkkonsa, palveli siellä taivaan Herraa, eivätkä metsän pahat
voimat enää vainonneet. Vanha Tialakin Salamajärven rannoiltaan
vaelsi sadat vuodet Kukkohiekan temppeliin, soutaen Salmijärviä
ohitse _Kirkkokiven_ ja yhä pujotellen Hepojokea pitkin vanhaan
venevalkamaansa, mistä lähdettiin astelemaan pitkää polkua läpi metsien
Heinolahteen. Suuria Tapion viljamaita kirkkomiehet saivat halkoa ja
monesti taivaltaa samoja keinoja kuin metsänväkikin. Tialan pojat
rippikoulumatkallaan sattuivat yksille teille itse kontion kanssa, joka
kulki kankaita kapsehtimassa. Kohtaus päättyi niin, että koukoparan
korpivaellus loppui.

Muu Perho Möttöstä, Kuusjärveä ja Korpeista myöten kävi Vetelin
kirkossa. Oli sinne matkaa, kuusin, seitsemin penikulmin perimmäisistä
kylistä. Talven aikana voitiin kyllä tehdä taivalta pitkin savolaisten
ikivanhoja, joka vuosi ajamia kauppateitä, niin että kulkuset vain
helisivät, mutta kesäkirkon Jumala vaati palvojaltaan paljoa enemmän.
Silloin yliperäläinen sai astella jalkaisin pitkän jokivartensa
mutkaisia rantapolkuja taikka pujotella veneellä tuhatpolvista jokea,
joka milloin luikerteli halki nevojen, milloin sukeltautui synkkään
korpeen, milloin taas kohisi kovana koskena. Mutta kaikkein raskainta
oli, kun tapahtui niin, että metsien asukas kesäiseen aikaan kutsuttiin
iankaikkiseen lepoon, ja piti lähteä häntä saattelemaan Vetelin
siunattuun kirkkopeltoon. Vietiin vainajaa veneellä jokea myöten ja
taas kannettiinkin pitkin rantoja. Vappusalon lähellä, Ketunnevan
laidassa on _Kirkkosaari_, jossa muinaiset kirkonkävijät kantamuksineen
ovat levähtäneet, ja Ahvenkosken tienoilla he ovat huoahtaneet
_Istumasaarella_ sekä taas Vetelin puolen _Kirkkosaarella_, Räyringin
lähimailla joki kulki kapean Haapajärven lävitse; Järven rannalla
sydänmaan kirkkomiehet tavallisesti yöpyivät, ja vainajansa he
peittivät hautaan järven reunaan, _Ruumissaareen_, missä vieläkin näkyy
hautasijoja. Mutta joki sattui joskus niin vähävetiseksi, ettei se
voinut kuljettaa vainajan venettä. Entiset Möttöset mennä rähjäsivät
kuolleineen ja pääsivät Kivikankaalle asti. Mutta sinne he uupuivat,
hautasivat ruumiinsa saareen keskelle koskea, tulivat sitten vasta
talvella uudestaan ja veivät vainajan Vetelin multiin. Saarta ruvettiin
sanomaan _Möttösen saareksi_. Sanotaan kesän vainajia haudatun
toisinaan kotiperän vierille ja vasta talvella kuljetetun kirkkomaahan.
Ikivanha kesäkuolleitten sija, _Ruumissaari_, on Möttösen kylän
laidassa, matalan jokirannan metsäinen saarikumpare, ja Salamajärvessä
on Tialan kylällä pieni _Ruumissaarensa_, jota sanotaan tarvitun jo
silloin, kun kuolleita piti saatella aina Rautalammelle asti.

Tuohivirsuissa vain metsien kesäisiä kirkkopolkuja asteltiin, monesti
paljain jaloin, uusia virsuja käsivarrella kanniskellen. Vasta Vetelin
kirkkoa lähestyttäessä, _Ristiharjun_ takana, istahdettiin isolle
_Virsukivelle_ ja pantiin paljaat jalat tuohiseen kenkään.

Samoin kuin Perhon peräläiset pitivät jokeaan kirkkotienä, samoin myös
Alajärven, Soinin ja Lehtimäen metsäperä vaelsi omaa vesiväyläänsä
Pietarsaarta kohden ja sitten myöhemmin Lappajärven emäkirkolle.
Soinilainen souteli Kuninkaanjokea Alajärvelle ja sai siellä joukkoonsa
lisäksi alajärveläisiä, ja sitten yksissä mutkiteltiin Lappajärvelle ja
niin edelleen. Mutta sattui Lappajärven isolla ulapalla joskus niin
kova myrsky ja aallonkäynti, että täytyi matkassa olevat vainajat
heittää ja haudata _Ruumissaareen_.

Lestin kaukainen yliperä lasketteli muinoin kapeaa Lestijokeaan vanhaan
Lohtajan merenrantakylään, joka oli Kokkolan kappelina jo 1400-luvulla.
Vainajansa sanotaan Lestin haudanneen kesäiseen aikaan järven rannalle,
_Rantaharjuun_, josta talvella kuljetti ne siunattuun maahan.

Mutta Kinnulan perän kinnuset soutelivat Kivijärven Kukkohiekalle
isolla yhdeksähankaisella kirkkoveneellä ja kiskoivat kilpaa Niemen
kyläläisten kanssa, niin että kokka kohisi, ja keikkuen vain kinnusten
kirkkoveneet halkaisivat ison Lintuselänkin.

Kaipasi kaukainen metsäperä omaa kirkkoa ja omaa kirkonkelloa, joka
kumahtelullaan kirvoittaisi metsänpeitotkin sekä kutsuisi erämaan
kansaa temppeliin, missä oma sielunpaimen julistaisi sanaa korven
huutavana äänenä. Silloin olisi erämaalaisen vaikea kirkkomatka
lyhyempi ja helpompi sekä taivaantiekin paremmin pilkoitettu.

Lestin synkässä korpimaassa kerrotaan jo kaukaisina aikoina olleen
pienen saarnapirtin Lestijärven _Kirkkosaaressa_, ja sanotaan sinne
erämaalaisia haudatunkin. Ainakin saarella on ollut hautakuoppia, ja on
sieltä joskus tarttunut kulkijan jalkaan murha. Pikkuinen metsäkirkko
oli sitten _Änäkkälän_ kankaalla, järven etelärannalla, ja kirkon
vierillä pieni kiviaitauksella ympäröity kalmisto. Vain seitsemän
penkkiä kirkossa oli puolellaan sekä miehille että vaimoisille ja
perässä vielä pikkuinen sakasti. Kirkon vieressä oli patsaiden nenässä
kello, jolla metsäkansaa kutsuttiin temppeliin. _Matti-pappi_, sukujaan
_Alavolanteri_,[15] kirkossa aikoinaan saarnasi ja merkitsi lestisiä
kirjoihinsa sekä sai sitten leponsa muiden lestisten vieressä
kalmistossa kirkon juurella 1822. Uusi isompi kirkko saatiin muutamia
vuosia myöhemmin Lestijärven lounaiskulmaan nevojen ja järven väliselle
kankaalle, ja Änäkkälään jäi vain yksinäinen, harmaan kiviaidan
piirittämä kalmisto, ja siellä Matti-papin harmaa hautakoppero.

Avaralla yliperällä jokainen kulmakunta olisi tahtonut kirkon
mahdollisimman lähelle kotipihaansa, kun erämaihin kerran ruvettiin
temppeliä tekemään. Alajärvellä aiottiin kirkkoa ensin pitkälle
_Pynttärinniemelle_, jossa jo vanhastaan oli vahvasti asuttu, mutta
sitten se kumminkin 1751 rakennettiin lahden toiselle puolelle, järven
länsirannalle.

Mutta Soinin mäkikylien entiset kaskenkorventajat ja tervanpolttajat
rupesivat rytistämään kirkkoa kolmelle kukkulalle. Iso _Pahkamäen äijä_
Laasalan takana ajeli temppelinhirsiä korkealle kotitöyrylleen, ja
toisaalla Karstulan rajoilla pahankurinen ja rikas Pöntinen raahasi
paksuja pölkkyjä omalle maalleen, _Kirkkomäelle_, köyristellen ja
taputellen takasiaan toiselle kirkkomestarille, Pahka-äijälle, ja
ilkkuen:

— Jos sinä tuon muutat toiselle puolelle, niin sitten kirkonkin
muutat!

Mutta ei kohonnut kirkkoa Pahkamäelle eikä Pöntisenkään Kirkkomäelle,
vaan se rakennettiin 1793 keskelle seurakuntaa, _Mäkäräisen_ mäelle.
Pahkamäki sai hirsistään kopsia ison tuparakennuksen, ja Pöntisenkin
temppelipuut jäivät joutilaiksi.

Perhon yliperillä kohosi ainoastaan kaksikolmatta savua, muutamat
niistä vain heikkoja, vasta sytytettyjä uudistalojen haikuja, kun
perholaiset saivat äänensä niin kuuluviin, että kesäkuussa 1780 isot
herrat saapuivat metsänkorpeen etsimään sopivaa kirkonpaikkaa. Helposti
se löytyikin. _Jängänharjulta_, joen pohjoisrannalta kuului kova kolke
ja kirvesten pauke. Metsäperän miehet siellä omin lupinsa jo täyttä
päätä poukuttivat rakentaen Herran temppeliä. _Matti Kuorikoski_,
taitava talonisäntä Kaustisista, oli vedellyt viivoja paperille
kirkonmalliksi ja sitten ruvennut ohjailemaan ukkojen temppelintekoa.
Jängänharjun vanhat hongat oli lyöty maahan, laskettu kirkon kivijalka
ja jo seiniäkin salvettu, kun tarkastusmiehet tulivat temppelinsijaa
etsimään. Jängänharjun hekin katsoivat sopivaksi, ja siihen jo
edesmenneet metsänvanhimmat olivat aikoinaan kirkkomäen ja vainajien
leposijan valinneet. Ainakin Ukskosken ukolle, joka Jängänharjulla
tervaa polttaessaan oli nukahtanut, oli sanottu unissa: "Makaat lapses
hauan päällä!" Metsän piiloissa kyllä koko harju oli, ja kylmä neva
uhkui sen äärillä, matalarantainen korpijoki sen vieritse mustana
kierteli, ja vain pari talopahaista, Sahi ja Koivukoski, oli
lähimailla. Mutta koko yliperä oli samanlaista synkkää nevaista korpea.

Ja Jängänharjulle perholaisten pieni ristikirkko nousi, yksitoista
syltä pitkä toisinpäin, vähän lyhyempi toisin ja yksitoista korkeakin,
vahvoista kangaspetäjistä miesvoimin rakennettu. Koko metsäperä ahersi
temppelin töissä, Riihimäen Kaakas-Niekkakin hääri sellaisena
mestarina, että tasakertaan saatuja korkeita seiniä piilusi neljä
hirsikertaa alaskäsin seisoen vain ylimmän hirren selkäpiillä. Tehtiin
kirkon viereen tapulikin, alussa vain patsaslaitos ja saatiin siihen
pieni kello, jonka kyljessä oli kirjoitus: "Älä pelkä sinä piskuinen
Lauma", sekä: "Herra Anders Christian Chydeniuxen Provastina ja
Kirkkoherrana ollesa Kockolan pitäjäsä, ja Herra v. Pastorin Henric
Hedbergin Kappalaisa Ylivetelin Seurakunnasa on tämä kello vuonna 1782
ostettu Perhon Seurakunnan Asuvilda".

Kelpasi erämaan piskuisen lauman kyllä sitten mennä omaan kirkkoonsa,
kun Jängänharjulta heitä oikein kellolla kutsuttiin. Ja kaunis olikin
pyhä maja. Valkoisina hohtivat maalatut seinät, ovet ja ikkunapielet
olivat siniset, penkit punaiset ja saarnatuoli viheriäinen,
kultareunainen, ja torvea soittavia, kauniita enkeleitä oli vielä
saarnatuolin kyljessä. Korkealta, keskeltä kirkon kattoa kumotti kuin
kirkas kultainen aurinko, puisia kynttiläkruunuja riippui katosta, ja
seinillä oli läkkipeltisiä kynttiläkilpiä. Alttari oli kyllä verhottu
Vetelin kirkon lahjoittamalla vanhalla punaveralla, ja pappi oli puettu
Vetelistä saatuun messukaapuun, ehtoollismaljakin oli tinainen, mutta
hyvä oli näinkin. Oli oma pyhäkkö omilla kotiperillä.

Ahkerasti entinen yliperä kävikin Herran temppelissä. Jo viikolla
sovittiin, kuka jää kotiin ja ketä menee kirkkoon, ja sitten
lähdettiin, oli ilma millainen hyvänsä. Tiettömiltä korpikulmiltakin
tultiin toisinaan koko joukolla, varsinkin juhlina ja rippipyhinä ja
kaikkein enimmin parhaan kesän pyhänä juhannuksen jälkeen, jolloin
heinänteon aloittajaisiksi kirkossa pidettiin _isorippi_. Silloin
metsän koko seurakunta oli matkalla temppeliin. Tialaisetkin astella
kepsuttelivat perä-perää pitkin metsäpolkua ja nevojen kapulaportaita
Korpijärvelle, jossa Huutoniemen kainalossa, _Kesätien valkamassa_, oli
kaksi kirkkovenettä, toinen parikymmentä henkeä kannattava, toinen
kymmenen. Vanha Kinniän Tiais-Matti istui toisen perämelassa ja
toisessa kenotti Lampuodin Aapa-äijä. Nuoret istuivat keskiveneessä
soutaen kolmella, neljällä airoparilla, mutta pahankurisella Kentän
tummulla oli oma istuinkaarensa keulassa, _Kentän sija_, johon ei
kukaan uskaltanut asettua. Asteltiin sitten Jängänkangasta
Jängänjärvelle, soudettiin korpeisten niittyveneillä ylitse ja taas
tarsittiin kuin karhut pahaa roskamaata Komanteenjärvelle, jonka ylitse
vanhat soutivat veneellä, mutta nuoret juoksivat vain ryteikkörantoja
myöten ympäritse. Komanteenkangasta oli taas hyvä astella ja samoin
Hautakangasta aina kirkolle asti. Mutta Paavonpurolla pistettiin
tervatut pieksut jalkoihin, ja naiset panivat vielä lakit ja nyytingit
päähänsä, sitten eväät työnnettiin sillan alle piiloon paluumatkaksi ja
lähdettiin astelemaan kirkkomäelle.

Kumahteli kello harvakseen, kun metsäperä asteli Jängänharjulle, ja
tapulin seinältä tervehti mustapukuinen Puu-Matti, jäykkä
paljaskalloinen kirkonäijä, joka rintaansa pidellen kerjäili
armopaloja. Kirkossa kapsahti kumpikin ihmissuku omalle
penkkipuolelleen, miten vain sijaa oli. Nättys-Liisa, körttieukko,
kyllä istui aina omassa paikassaan pohjoisristillä, lukkarin muori meni
joka kerta aivan saarnatuolin alle nyökkäämään, ja papin emännän penkki
oli ihan käytävän vieressä, mutta suntion akka kyykähti mihin
milloinkin sattui. Isoisen papinrouvan penkkiin eivät toki muut
uskaltaneet tunkeutua, mutta kun karstuset ja noposet tulivat Perhon
kirkkoon, he kyllä tohtivat mennä touhottaa siihenkin.

Mieluista ja virkistävää oli istua metsäperän pienessä temppelissä
suuren kesäpyhän harras hetki, kuunnellen sanaa ja käyden armopöydän
vieraana. Komeasti soi täällä virsi, kun korpien kansa sitä
lukkarin johdattamana järeästi veisasi. Vehtari-ukko, unilukkari,
kulkea kepsutteli arvokkaana läpi kirkon, väliin kanniskellen
multauskapineita, väliin käyden asettelemassa virren numeroita, ja
sitten taas jo käydä hipsuttaen ja kurotellen penkki penkiltä
pitkävartista haaviaan. Pieni kulkunen haavin pohjassa kilisteli
vehtarille huomiota, ja sieltä täältä aina joku lantti putosi hänen
kukkaroonsa. Mutta vasta sitten temppeli oikein Herran temppeliltä
tuntui, kun pappi joutui alttarille messuamaan sekä taas saarnatuoliin
julistamaan armonsanaa metsäperän kansalle.

Moni sielunpaimen erämaan kaukaisessa temppelissä saarnasi, ja moni
kaitsi korpien köyhää kansaa, usein itsekin eläen suuressa köyhyydessä.
Pahainen pappila joen matalalla vastarannalla oli saarnamiehen
yksinäisenä asuntona, ja pappilan takana huokaili suuri korpi mustine
nevoineen. Täällä, vasta rakennetun temppelin ensimmäisenä paimenena
toimi _Jaakko Chydenius_, ja pääpaimenena oli itse Kokkolan rovasti,
kuulu _Antti Chydenius_, joka aina ahkerasti huolehti laajan
seurakuntansa sekä hengellisestä että maallisesta hyvinvoinnista.
Täällä sitten _Jaakko Perander_ yhtä vaille kolmekymmentä vuotta
vaikutti ja sairasteli, niin että sai pitkät ajat pitää apulaista,
toista toisensa jälkeen. Köyhän metsäperän palkkalaisena suuriperheinen
pappi-parka täällä elää kitisi. _Isot saatavat_ — kaikkiaan
parikymmentä tynnyriä viljaa sekä puolitoista naulaa voita joka
lehmältä — pappi sai kesällä kotiinsa, mutta joulun edellä Jaakon
täytyi kierrellä ympäri kyliä _pikku saatavillaan_, keräten, mitä vain
kukin antoi: villoja, hamppuja, perunoita, leipää, juustoa ja
lehmänlapoja. Kolme, neljä nälkäistä perillistä kyhjötti Jaakko-papin
reessä, kun hän saataviensa kerjäläisenä ajella kahnusti talosta
taloon, viilihulikan äärestä viilihulikan ääreen. Ei ollut sairaasta
Peranderista saarnamieheksi, vapistustauti hänet heti tapasi, kun astui
kirkonpönttöön. Mutta monet hänen apulaisistaan olivat ankaria
sananmiehiä. _Vaaleri_ jo hyvin jyristi, ja vielä väkevämmin
_Varpperi_. Tämä kova körttipappi, "Varpperi pyhä", Heikki
Schwartzberg, julistikin metsäperän kirkossa ankaraa synnintuntoa,
parannuksen tekoa ja maailman turhuudesta luopumista, niin että moni
mustien korpien asukas sai heränneen tunnon ja joutui armon
kerjäläiseksi. Kahdet korpeiset pukeutuivat körttivaatteisiin, samoin
Hookonan seksmanni emäntineen sekä Mehtä-Porasen Matti Kaisoineen,
vielä Nättys-Liisakin ynnä moni muu.

Kuuli Jängänharjun temppeli sitten muitakin hyviä sananjulistajia.
Peranderin jälkeen _Emanuel Snellman_, isoääninen mies, saarnasi ja
messusi, niin että pieni kirkko kajahteli, ja _Silkki_ — Johan Silcke
— oli niin ankara pauhaamaan, että karstusetkin ja kaustiset
ihmettelivät hänen hyviä hengenlahjojaan ja kadehtivat perholaisia —
vaikka pappi muuten oli vain tavallinen syntinen ihmisparka.

Sai täälläkin korkeilla perukoilla sielunpaimen ahkerasti huolehtia,
että erämaan köyhä kansa alituisen raatamisensa ohessa ennättäisi edes
hetkiseksi kiinnittyä hengellisiin asioihin ja ajattelisi kuolematonta
sieluansa. Jo Antti Chydenius ankarasti valvoi kaukaisimpiakin
kappeleita ja toisinaan itsekin kävi metsäperillä saarnaamassa samalla
pitäen kovia lukukinkereitä. Etukäteen hän jo lähetti laumalleen
kehoittavia paimenkirjeitä ja ilmoitti tulostaan. Niinpä Chydenius
aikoessaan Perhon perille maaliskuussa, jo joulukuussa lähetti sinne
"lukkaripostissa" sanoman ja kehoituksen:

"Lukukinkerit ovat päätyt ja asetetut ei vain lasten ja nuoren kansan
tähden mutta myös niden vanhain ja ijällisten johdatukseksi Elävän
Jumalan pelkoon ja tundemiseen, jonga tähden siis kaikki vanhemmat
yksivakaisesti käsketään ja varoitetaan että he kaikella ahkeruudella
harjoittelevat itsiän Kirjanlugusa sekä ulkoa että erinomattain
sisäldä ja että he suremmalla vireydellä huolta pitävät lastensa ja
nuoren kansan lugusta. Takaperäisyys maallisisa askareisa ja
toimituksesa myötäns saa onnettomuden täällä ajasa, mutta huolettomus
kristillisydesä turmele sielun ja ruumihin kaikesa ijankaikkisudesa.
S.K. Esivallan säännöt ja teidän omatundonne vaatii teildä ahkeruutta
teidän kristillisydesänne. Jumala lupa myös niille runsaan siunauksen,
jotka hänen Sanastaan hartaan ja halullisen vaarin ottavat. Olkat siis
viriät ja ahkerat oppimasa ja tekemäsä sitä kuin hyvä ja Jumalalle
otollinen on, nin Herra Zebaoth on teidän kanssanne ja täyttää teidät
onnella ja autudella sekä ajasa että ijankaikkisudesa. Gamla Carleby 23
Joulu Kuusa 1781".

Ison Anteruksen eteen, kun hän saapui metsäperän kristillisyyttä
tutkimaan, piti astua koko korpimaan, sekä nuoren että vanhan, ja piti
myös auttavasti osata kirjansa. Muuten rovasti otti kansan koville.
Perhon kinkereilläkin maaliskuun 23 p:nä 1782 Kellokoskella sakotettiin
kahdeksaa yliperäläistä, jotka eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, ja
kinkerimiehistä Haukka-Aapa sekä Kinnus-Matti tuomittiin _jalkapuuhun_,
elleivät ensi kerraksi paranna lukutaitoaan.

Avoreikäinen jalkapuu piti niinkuin muutkin peloittavat kirkonmiehet
ankaraa huolta, että metsäperäläiset ahkeroivat kristillisen lukutaidon
tiellä. Kellotapulin alakerrassa se aina valmiina ammotti, ja moni
tarttui sen kitaan kuin karhu rautoihin, — _mustatooli_ sen vieressä
taas puolestaan oli varkaiden ja muiden pahantekijäin kauhuna. Ellei
kotona saatu kirjantaitoa päähän, eikä lukkarin luona paukkaaminen
auttanut, eikä rippikoulustakaan ollut apua, vaikka jotkut sitä käydä
väännättivät niin kauan, että kontin kuva painui selkään, niin silloin
jo jalkapuu rupesi irvistelemään. Aina silloin tällöin se iski jonkun
metsäperäläisen nilkkaan kiinni. Punapää-Matti ja Haukan Jussi siinä
muuanna talvisunnuntaina kurjina ja viluisina istua kyköttivät, kun
muut viisaina kirjamiehinä ylpeästi astelivat Herran temppeliin.
Vielä niinkin myöhään kuin 1847 istutettiin kirkkomäen reikäpuussa
22-vuotiasta Möttös-Jussia "itselleen ojennukseksi ja muille
pahantapaisille varoitukseksi, koska ei ollut koskaan käynyt
kinkereillä", sekä sitten taas Kuusjärven Erkkiä huonon lukutaitonsa ja
kinkereiltä poissa olonsa tähden. Mitä lienee outo istunto vaikuttanut
Möttös-Jussiin, mutta ainakin Kuus-Erkin jalkapuussa istuminen oli niin
tehoisa, että Erkki myöhemmin kelpasi istumaan käräjätuvassa oikein
lautamiehen penkillä.

Metsäperä, joka yletaikojaan täällä kaukana nevojensa keskellä möyri ja
möykkäsi tervanteossa sekä kamppaili koukojen ja metsän kummituisten
kanssa, tarvitsi kyllä Herran temppelin, tarvitsi sielunpaimenen ja
tarvitsi myös jalkapuunkin. Temppeli komotti Jängänharjulla aina,
jalkapuu pysyi kellotapulin suojissa, mutta saarnamiestä tuli ja taas
pian saman tien meni. Köyhinä he tulivat, ja vielä köyhempinä he
lähtivät. Neljänäkymmentä sananjulistajaa ennätti erämaan pappilassa
asua vuosisadan vierähtäessä, ja kaksi niistä Jängänharju sai peittää
multiinsa. Perander rukka joutui sinne ensin ja sitten suurena
nälkävuonna nuori Wegelius. Sakastin ikkunan alla saamamiehet saivat
viimeisen majansa, ja Peranderin leposija merkittiin vain tervatulla
puuristillä.




VIITESELITYKSET:


[1] K.J. Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia.

[2] K.J. Jalkanen, e.m.t.

[3] K.J. Jalkanen, e.m.t.

[4] K.J. Jalkanen, e.m.t.

[5] K.J. Jalkanen, e.m.t.

[6] Perhon kirkonkirjaan on 1808 merkitty kuolleiksi isä, äiti ja kolme
lasta.

[7] 153 cm.

[8] 201 cm.

[9] Kalat-tähtikuvion merkki almanakassa.

[10] Auringonlinjan etupuolella — almanakassa merkki: "etel",
jälkipuolella almanakassa merkki: "alemp."

[11] Skorpioni.

[12] Eri merkkejä "tuulitähden" vieressä.

[13] Perhon uusi kirkko valmistui 1903.

[14] Kellokosken Jussin mustakirja on sama kirja, minkä Tuomas
Taittonen 1862 sai Perhossa haltuunsa ja on nyk. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran huostassa. Sama kirja lienee aikaisemmin ollut
Haukan miesten hoidossa.

[15] Matti Arvelander.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMENSELÄN VIERILTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.