Jugurtha

By Sallust

The Project Gutenberg EBook of Jugurtha, by Sallust

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Jugurtha

Author: Sallust

Translator: Osk. Blomstedt

Release Date: August 23, 2009 [EBook #29769]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUGURTHA ***




Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.








Cajus Sallustius Crispon


JUGURTHA.


Suomentanut
Osk. Blomstedt.


Ensimmäisen kerran julkaistu 1866.




Imprimatur: G. F. Aminoff.




Cajus Sallustius Crispus


oli C. Julius Caesarin ja T. Livion ohella mainioin historioitsia
romalaisen kirjallisuuden "kultaisella aikakaudella." Hän syntyi
blebejisessä perheessä _Amiternum_ nimisessä paikassa Sabinilaisten
maassa v. 86 e. Kr. s. Hänen ensimäinen nuoruutensa ikä jakautui
kirjallisten harrastusten sekä irstaan ja ylöllisen elämän välillä, joka
siihen aikaan oli hyvin tavallista Roman nuorukaisilla. Pian hän
kuitenkin antautui valtion palvelukseen, toivoen sillä alalla voivansa
hankkia itselleen kunniaa, jota hänen mielensä äärettömästi himosi. V.
59 tuli hän _qvaestoriksi_, v. 52 _rahvaan-tribuniksi_, ja sen
virkaisena ahdisti hän ankarasti Clodion surmaajaa Milonia ja tämän
puollustajaa Ciceronia. Kaksi vuotta senjälkeen syöstiin hän
avion-rikkojana ulos senaatista. Sen matkaan saattivat Censorit Appius
Claudius Pulcher ja L. Piso, joita puolueellistenkin syiden luullaan
siihen yllyttäneen.

Tähän aikaan oli näet Roman tasavallan rakennus raukeemaisillaan, ja
mahtavimmat miehet valtakunnassa olivat -- kun ei Crassoa lukuun oteta
-- Pompejus ja Caesar, jotka molemmat pyrkivät itsevaltiaina tuota
hajoovaa valtionkonetta hallitsemaan. Kumpaisellakin oli vahva
puolueensa, edellisellä ylimykset eli aristokratit (_optimates_),
jälkimäisellä demokratit eli kansanystävät (_populares_). Näitä
viimemainituita oli Sallustiuskin, jonka vuoksi hän, edellämainitun
häväistyksen kärsittyään, v. 49 läksi Romasta, jossa Pompejanit olivat
vallalla, ja meni Caesarin luo, joka silloin oli Galliassa sitä maata
Roman vallan alle lannistamassa.

Caesar otti erinomaisella ystävyydellä vastaan Sallustion, teki hänen
_qvaestoriksi_ ja laittoi hänen jälleen senaatiin. Myöskin uskoi hän
hänen toimitettavakseen erään sotaretken Illyriaan; mutta se ei
ollenkaan luonnistunut. Onnellisempi oli Sallustius Caesarin
_propraetorina_ Afrikassa v. 47, jonka jälkeen hän sai Numidian
voittomaan hallitakseen. Siinä virassa kiskoi hän maan asukkailta suurin
määrin luvattomia veroja; sillä hänelläkin oli, kuten usialla nähdään,
ylöllisyys ja ahneus omaisuuksia, jotka viihtyivät vieretysten mielessä,
niin vastakkaisilta kun näyttävätkin ensi silmäyksellä. Semmoinen
voittomaiden nylkeminen oli Romalaisilla jotain varsin yleistä, vaikka
se la'issa oli kovasti kielletty. Senpä tähden olikin voittomaasta
palaavalla prokonsulilla tai propraetorilla usein uhkaava
oikeuden-käynti odotettavana Romassa. Niin Sallustiollakin, ja hänen
pelasti vaan Caesarin suosio. Tämän suojeliansa surman jälkeen vetäytyi
Sallustius pois julkisen elämän alalta, rakennutti kokoomilla
tavaroillansa Qvirinalis nimiseen kaupungin-osaan komeita puutarhoja,
joissa hän eleskeli elämänsä loppu-puolen tieteellisissä toimissa.
Siellä saavutti hänen kuolema v. 35 e. Kr. s.

Valtiollisten toimien piirissä ei siis jaksanut Sallustius kiivetä
kunnian valoisimmille kunnahille; mutta kun hän ei historiaa tehden
voinut kuuluisaksi tulla, päätti hän muiden tekoja kertomalla hankkia
itselleen kuolemattoman nimen. Se onnistuikin hänelle runsaassa
määrässä. Hän oli nerollinen ja luki ahkerasti kreikalaisia
kirjoittajia, semminkin Thukydidestä ja Demosthenestä, joten hän pian
saavutti niin tavattoman taidon historian kirjoituksessa, ett'ei kukaan
aikakauden historioitsioista hänelle vertoja vetänyt. Todisteena hänen
taidostaan on meille säilynyt kaksi oivallista teosta: _De conjuratione
Catilinae sive Bellum Catilinarium_ ja _Jugurtha sive Bellum
Jugurthinum_.

_Bellum Catilinarium_ (Catilinan sota), kertomus Catilinan nostamasta
kapinasta Ciceronin konsulina ollessa v. 63 e. Kr. s., näyttää olevan
Sallustion aikaisin teos. Mihin aikaan se on kirjoitettu, ei tiedetä
oikein varmaan. Luultavaa on kuitenkin, että se tapahtui ensi vuosina
Caesarin surman jälkeen. Kirjoitustavassa ja alustuksessakin havaitsee
tässä kirjassa vielä opettelevaisen jälkiä.

Kypsempi teos on _Jugurtha_, kertomus Jugurthan sodasta, joka tässä
vihossa nyt suomennettuna lähtee julkisuuteen. Kieli ja lauseet siinä
ovat sujuvammat ja vähemmin eristapaiset, kertomus huolekkaasti ja
laviasti alustettu. Tapaukset kuvaillaan taiteellisesti, melkein
näytelmän tavoin, niin että lukian mieli heti alusta pitäin kiintyy
kerrottavaan ja hänen odotuksensa pääsankarin onnenvaiheiden mukaan
kiihtymistään kiihtyy, kunnes asian-haarat tuottavat rauhoittavan
ratkaisun. Erinomaiseksi avuksi tätä historiallista kertomusta
kirjoittaessa oli Sallustiolle se, että hän itse maaherrana oleskeli
Numidiassa, siinä maassa, jossa hänen kerrottavansa olivat tapahtuneet,
ja siis oli tilaisuudessa saamaan paikallisia valistuksia ja keräämään
kansan mielessä eläviä muistelmia.

Sallustion pääteos oli _Historiarum libri V_, joka vuosien vieriessä on
kadoksiin joutunut, niin ett'ei siitä ole jäljillä kuin 4 puhetta, 2
kirjettä ja muutamia muita katkelmia. Tämä teos sisälsi Roman tasavallan
historiaa siitä, missä L. Cornelius Sisennan aikakirjat loppuivat.
Johdannossa selitettiin tapoja ja valtakunnan asetuksia sekä Marion ja
Sullan välisen kansalais-sodan tapauksia lyhyimmittäin, jonka jälkeen
teoksen pää-osassa laveammasti kertoeltiin sodat Sertoriota ja
Mithridatesta vastaan.

Kaksi kirjoitusta, joita myös on pidetty Sallustion tekeminä, on meillä
vielä säilyksissä, nimittäin: _Epistolae duae ad Caesarem de republica
ordinanda_ ja _Declamatio in Ciceronem_. Mutta myöhemmät tutkimukset
ovat saattaneet siihen päätökseen, että molemmat ovat Sallustion
kirjoitustapaan tehtyjä puheenharjoitus-kappaleita Auguston ajoilta
(kultaisen aikakauden loppu-päästä).

Edellä jo mainittiin, että Sallustius ahkeraan luki Thukydideen
kirjoituksia. Näitten historioitsiain välillä onkin paljon
yhdenkaltaisuutta. Molemmat tunkevat syvälle tapausten syihin,
molemmilla on terävä järki, suuri kokemus elämästä ja siitä seuraava
ihmisluonnon tuntemus, molemmilla on myös lausetapa voimakas, lyhyt ja
vakainen; sanalla sanoen, sekä asiain käsitys että esitys on heillä
hyvin yhteen vivahtava, kuitenkin niin, ett'ei Sallustiota sentään ole
vaan Thukydideen mukailiana pitäminen. Eroitusta on heidän välillään
paitsi muuta siinäkin, että kaikki Thukydideellä on luonnollisempaa ja
ikäänkuin silmän-räpäyksen havannosta syntynyttä, Sallustiolla sitä
vastoin taiteen ja pitkällisen miettimisen avulla aikaan saatua.
Sanoissa ja sanojen sovussa jälkimäisellä tavantakaa tavataan
muinoisuutta, jota Romalaisista toiset kiittivät, toiset laittoivat.
Kaikesta näkyy, että Sallustius erinomaisella huolellisuudella hoiti
lausetapaansa.

Sallustius oli ensimäinen romalainen historioitsia, jolla historiasta
oli siveydellinen käsitys. Hänestä ei näet ollut siinä kyllä, että se
asioita ja tapahtumia paljaastaan kertoen ainoasti tyydyttelisi
uteliaisuutta, vaan sen pitäisi myöskin osoittaa niiden yhteyttä
siveydellisten olojen ja kohtien kanssa sekä olla ihmisten opettajan,
niin että se heille kehoitukseksi ja varoitukseksi esittelisi esimerkkiä
hyvästä ja pahasta. Tämä mieli historian tarkoituksesta sekä viha, jota
hän kantoi aatelis-puolueelle, johdattivat häntä myös valitsemaan
kerrottavaksensa semmoisia kohtia Roman historiasta, kuin Jugurthan sota
ja Catilinan kapinaliitto ovat; sillä molemmissa näyttäytyi inhoittavin,
varoitukseksi sopiva turmelus aateliston puolella, mutta hädänalaiselle
valtiolle tuli apu rahvaalta ja sen suosimilta miehiltä. Ne ankarat
tuomiot, jotka Sallustius näin asianhaarain vaatimuksesta ja kenties
väliin sisällisestä laittamisen himostakin siveydelliseltä
tuomioistuimeltaan tuli langettamaan kuvailtavistaan henkiöistä ja
oloista, herättivät häntä vastaan paljon vihaa hänen aikalaisissaan. Ja
siitä se tuleekin, että hänen nuoruutensa synnit enemmän kuin monen muun
kirjailian ovat aina meidän päiviimme saakka säilyneet varjostamaan
hänen muuten niin kirkasta nimeänsä. Vastustajat rupesivat tarkkaamaan
ja julkisuuteen vetämään hänen oman elämänsä entisiä seikkoja, ja nämät
verrattuina hänen siveyttä saarnaaviin kirjoituksiinsa luonnollisesti
tarjosivat runsaasti ainetta kaikenmoisiin ilveilyksiin. Sallustius
itse ei kirjoituksissansa suorastaan tunnusta muuta nuoruutensa
hairausta kuin liiallisen kunnian-himon, jonka vuoksi myöhemmin onkin
kovasti väitelty hänen siveydellisyydestään. Sepä toki on ollut
jokseenkin joutavaa taistelemista. Sallustius oli elämässään, siitä ei
pääse mihinkään, aikakautensa lapsi, ei parempi eikä huonompi kuin
enimmät muutkaan. Mutta tämä Sallustius joutukoon huoleti katoovaisuuden
omaksi; kirjoituksiin kuvastunut elää ijäti ihmiskunnan aikakirjojen
muistossa sen etevimpäin historioitsiain joukossa.




Ainehisto.


                                                                   Luku.
Johdanto-lauseita: ihmisluonteesta mietteitä.......................   1.

Jatkoa: hengen ja ruumiin välisiä suhteita.........................   2.

Jatkoa: valtioviroista.............................................   3.

Jatkoa: historian kirjoituksen arvosta.............................   4.

Historiallinen kertomus alkaa. Jugurthan sodan edellisiä tapauksia.
-- Numidian kuningas Masinissa Roman kansan ystävä; Micipsa,
Mastanabal, Gulussa; Jugurtha......................................   5.

Jugurthan luonnonlahjat. Micipsan pelko niistä.....................   6.

Micipsa lähettää Jugurthan Scipionia auttamaan Numantian luo;
Jugurtha voittaa Scipionin ja koko sotaväestön suosion.............   7.

Jugurthaa kiihoitetaan yksin kuninkuuteen pyrkimään. -- Scipio
laskee Numidialaiset kotiin ja antaa Jugurthalle runsaat lahjat ja
kiitokset; varoittaa häntä.........................................   8.

Suosiokirjeellä varustettuna tulee Jugurtha kotiin, ja Micipsa
säätää hänen poikainsa kanssa valtakunnan perilliseksi.............   9.

Micipsa tuntee elämänsä lopun lähenevän; pitää puheen Jugurthalle..  10.

Micipsa kuolee ja haudataan uhkiasti. Perilliset riitaantuvat;
Jugurtha päättää raivata Hiempsalin tieltä pois....................  11.

Kuninkaat päättävät jakaa keskenänsä tavarat ja valtakunnan. --
Jugurtha surmauttaa Hiempsalin Thirmidan kaupungissa...............  12.

Jugurtha ja Adherbal valmistelevat sotaa. Numidialaiset jakautuvat
heidän välillään. Adherbal lähettää lähettiläitä Romaan ja pakenee
itsekin sinne, ennenkuin asia tulee miekan ratkaistavaksi. Nyt
lähettää Jugurthakin Romaan lähettiläitä, jotka rahalla ostavat
hänelle paljon ystäviä.............................................  13.

Adherbalin puhe senaatissa.........................................  14.

Jugurthan lähettiläät vastaavat puheesen; hänen ystävänsä
puollustavat häntä; näitä vastustavat muutamat, semminkin Scaurus..  15.

Jugurthan ystävät pääsevät voitolle; Afrikaan lähetetään
lähetyskunta L. Opimion johdolla jakamaan Micipsan valtakuntaa
tasan Jugurthan ja Adherbalin välillä. Jugurtha lahjoo Opimion ja
saapi senkautta paremman puoliskan osallensa.......................  16.

Selitys Afrikan asemasta ja rajoista; maan ja asukkaiden luonne;
peri-asukkaat......................................................  17.

Pohjois-Afrikan asukkaat: Gaetulit, Libyalaiset, Medialaiset,
Persialaiset, Armenialaiset. Näiden sekaannus toisiinsa;
Numidialaiset......................................................  18.

Phoenicialaisia siirtokuntia Pohjois-Afrikassa: Hippo, Adrumetum,
Leptis, Karthago. -- Cyrene, Syrtit, Philenoin alttarit. --
Numidialaisten, Maurilaisten, Gaetulien ja Aethiopien asuinpaikat;
Maurilaisten kuningas Bocchus......................................  19.

Jugurtha karkaa Adherbalin valtakuntaan, ryöstää ja hävittää,
toivoen sillä yllyttävänsä häntä sotaan. Adherbal ei ryhdy
sotakeinoihin, vaan lähettää lähettiläitä, joille Jugurtha vastaa
herjaavaisesti ja hyökkää uudestaan hänen maahansa suurella
sotajoukolla.......................................................  20.

Adherbal rupee myös sotahankkeisin, tulee lyödyksi lähellä Cirtaa
ja pakenee mainittuun kaupunkiin, jonka Jugurtha piirittää.
Adherbalin lähettiläiden kautta tiedon saatuaan sodasta, lähettää
senaati kolme nuorukaista kuninkaiden väliä sovittamaan............  21.

Lähettiläät puhuttelevat Jugurthaa, joka selittelee syitään ja
lupaa noudattaa senaatin tahtoa. Myös lupaa hän lähettää
lähettiläitä Romaan................................................  22.

Jugurtha saartaa vallilla ja kaivannolla Cirtan ja ahdistaa sitä
kovasti. Adherbal taas lähettää lähettiläitä Romaan................  23.

Adherbalin kirje luetaan senaatissa................................  24.

Senaati lähettää jälleen lähettiläitä, niiden joukossa Scauron,
Afrikaan, ja voittomaahan saavuttuaan laittavat nämät sanan
Jugurthalle tulla heidän puheillensa. Tämä koettaa ensin valloittaa
Cirtan, vaan kun se ei menesty, tulee hän lähettilästen pariin.
Turhaan puheita pidettyään, palaavat nämät kotihin.................  25.

Cirta heittäytyy Jugurthalle, joka tappaa Adherbalin ja kaikki
täys'ikäiset kaupunkilaiset........................................  26.

Jugurthan ystävät pitävät Romassa kaikenmoisia juonia hänen
hyväksensä. Tribuni Memmius vastustaa niitä. Senaati päättää antaa
voittomaat Italian ja Numidian tuleville konsuleille, joiksi
nimitetään P. Scipio Nasica ja L. Bestia Calpurnius. Jälkimäinen
saapi osalleen Numidian. Afrikaan vietävä sotajoukko kirjoitetaan..  27.

Jugurtha lähettää poikansa ja pari ystävää senaatille, joka
kuitenkaan ei laske heitä kaupunkiin. Calpurnius valitsee itselleen
legatia, muiden joukossa Scauron. Calpurnion luonnonomaisuudet. Hän
hyökkää voimakkaasti Numidiaan, ottaa ihmisiä ja valloittaa
kaupunkeja.........................................................  28.

Jugurtha lahjoo pian Calpurnion ja lopuksi Scauronkin, joten
heittämys-sovinto tulee toimeen. Qvaestori Sextiolle antavat
Numidialaiset elehvanttia, hevoisia ja muuta karjaa................  29.

Romassa Calpurnion menetys nostaa rahvaassa ankaran vihan, jota
Memmius kiihoittelee kokoustiloissa, ja senaatoreissa
huolellisuutta.....................................................  30.

Yksi Memmion puheita...............................................  31.

Memmion toimesta päättää kansa lähettää praetori L. Cassion
Jugurthaa Romaan tuomaan, että tämän ilmoituksella saataisiin
toteen Scauron ja muiden rikokset. Calpurnion Numidiaan jättämäin
päällikköjen häpiä-työt. -- Cassius tulee Jugurthan luo ja
kehoittaa häntä lähtöön............................................  32.

Jugurtha tulee Romaan ja lahjoo tribuni C. Baebion. Memmius kutsuu
kansan kokoon, lepyttää sitä ja kehoittaa Jugurthan totuutta
puhumaan...........................................................  33.

Baebion vehkeiden kautta raukeaa Jugurthan tutkimus tyhjään........  34.

Massiva pyytää silloisen konsulin Sp. Albinon yllytyksestä Numidiaa
itselleen; mutta Jugurtha hankkii Bomilcarin kautta väijyjiä, jotka
tappavat Massivan. Bomilcarin täytyy paeta, ja Jugurtha itsekin
lähtee pikaan Romasta pois senaatin käskystä.......................  35.

Sp. Albinus lähtee Afrikaan ja uudistaa sodan. Sepä ei toki edisty;
Jugurtha pitää konsulia pilkkanaan. Luullaanpa lahjoja ottaneen Sp.
Albinonkin. Hän palaa Romaan virkamiehien vaalia pitämään, jättää
päällikkyyden veljelleen Aulolle...................................  36.

Romassa rahvaan-tribunien riidat estävät vaalikokouksia koko
vuoden. Aulus luulee sill'aikaa voivansa joko lopettaa sodan tai
kiskoa kuninkaalta rahaa. Siksi hän ryhtyy Suthulin kaupunkia
piirittämään.......................................................  37.

Jugurtha voittaa kavaloilla keinoilla Aulon, ympäröipi hänen
leirinsä ja pakoittaa hänen häpiälliseen rauhan sovintoon..........  38.

Romassa pääsee pelko ja suru valloilleen. Sp. Albinus kokoilee
sotavoimia ja kysyy senaatin mieltä rauhan-liitosta. Tämä kumoo
sen. Tribunit estävät Sp. Albinon viemästä muassaan sotaväkeä, kun
lähtee Afrikaan, Roman voittomaahan, jossa sotajoukko rauhanehtoja
noudattaen oleskelee. Hän ei uskalla ryhtyä sotaa uudistamaan......  39.

Tribuni C. Mamilius Limetanon tekemä lakiehdoitus niille
pidettävistä tutkinto-käräjistä, jotka Jugurthan kanssa olivat
olleet keskuudessa, hyväksytään suurella innolla, vaikka sitä
muutamat vastustavat. M. Scaurolle onnistuu päästä
tutkinto-tuomarien joukkohon. Tutkinto toimitetaan ankaruudella....  40.

Mietteitä Roman siveydellisestä ja valtiollisesta tilasta..........  41.

Jatkoa: Gracchoin aikaisista kiistoista............................  42.

Q. Metellus, joka M. Silanon kanssa oli valittu seuraavan vuoden
konsuliksi, saapi Numidian voittomaakseen. Hän tekee suuria
sotavarustuksia, ja häntä seuraavat Numidiaan kansalaisten suuret
toiveet............................................................  43.

Afrikassa olevan sotajoukon kurja tila. Metellus päättää harjoittaa
sitä kuriin, ennenkuin sotatoimiin ryhtyy..........................  44.

Mitä keinoja Metellus käyttää sotajoukon kuntoon saamiseen.........  45.

Jugurtha rukoilee lähettiläiden kautta rauhaa. Metellus houkuttelee
lähettiläät pettämään kuninkaansa ja marsii sotajoukkoneen
Numidiaan, jossa kaikki on kuin syvimmän rauhan aikana.............  46.

Metellus asettaa vartiaväestön Vagan kaupunkiin ja kokoilee sodan
tarpeita. Jugurtha yhä lähettelee rauhan rukoilioita, joille ei
Metellus anna mitään varmaa vastausta, vaan viettelee heidät
niinkuin entisetkin lähettiläät petokseen..........................  47.

Kun ei rauhan hieromisesta mitään valmista tule, rupee Jugurtha
vihdoin sotatoimiin ja kiertelee joukkoineen Metellon edelle.
Sotakentän luonne..................................................  48.

Jugurtha valmistelee joukkojaan tappeluun. Metellus marssittaa
väestönsä näitä vastaan............................................  49.

Sotajoukkojen välillä syntyy ankara tappelu........................  50.

Jatkoa tappelun kertomuksesta......................................  51.

Jugurthan joukot joutuvat tappiolle ja pakenevat; mutta Bomilcar
käypi Rutilius legatin leiriä ahdistamaan..........................  52.

Leirin tykönä syntynyt tappelu päätyy Numidialaisten tappioksi;
nämät menettävät elehvanttinsa ja pakenevat. Rutilius väkineen
marssii odotettua Metelloa vastaan, ja näiden välillä on
tietämättömyydestä yön pimeydessä taistelu nousemaisillaan.........  53.

Metellus hoitaa haavoitettuja, kiittää ja kiihoittaa sotilaitansa,
lähettää tiedustelemaan Jugurthan olopaikkaa ja toimia. Tämä kerää
metsäseutuhun sotajoukkoja. Metellus muuttaa sotatapansa: käypi
Numidian rikkaimpia paikkakuntia hävittämään. Tästä peloissaan
hakee Jugurtha tilaisuutta päästä hajallisten Romalaisten päälle
karkaamaan, ja hänelle onnistuukin perinpohjin tuhoa yksi joukko...  54.

Romassa Metellon voitosta nousee suuri riemu ja vietetään
kiitosjuhlia. Metelloa ylistetään. Tämä käyttää sodassa
kaikenmoisia varovaisuuden keinoja. Jugurtha ahdistelee hänen
joukkojaan yhtämittaa. Osa niistä on Metellon omassa, loppu Marion
johdossa...........................................................  55.

Metellus päättää rynnättää Zaman kaupunkia, mutta Jugurtha saa
päätöksestä tiedon ja käväsee siellä vastavarustuksia tekemässä.
Sitten käypi Jugurtha Siccaan hätyyttämään Marioa, joka on sinne
lähetetty jyviä hankkimaan. Marion joukot ovat jo poislähdössä, kun
kaupungin portilla syntyy tappelu Jugurthan väen kanssa. Viime
mainitun täytyy lopuksi paeta......................................  56.

Zaman rynnätys alkaa...............................................  57.

Zaman luona taisteltaissa, hyökkää Jugurtha yht'äkkiä Metellon
leiriin, jossa hän vahtien huolimattomuudesta pääsee sisälle
tunkemaan. Romalaiset tapetaan tai pakenevat; neljäkymmentä miestä
vetäytyy kunnahalle, jossa urhoollisesti suojelevat itseään.
Metellus saapi tiedon Jugurthan päällekarkauksesta ja lähettää
leirille Marion, joka pakoittaa hänen peräytymään. Tyhjin toimin
palaa Metellus itse yön tullen Zamasta leiriin...................... 58.

Metellus on varoillaan Jugurthaa vastaan; tämä karkaa yht'äkkiä
taas Romalaisten päälle ja hätyyttää heitä pahanpäiväisesti........  59.

Zaman luona tappelevat Romalaiset täyttä väkeään, mutta asukkaiden
urhoollisuuden tähden raukee rynnätys turhaan......................  60.

Metellus lähtee Zaman luota, asettaa laumansa kaupunkeihin
vartioväestöiksi ja Numidian lähinnä olevaan voittomaahan
talvimajoihin. Hän rupee nivomaan juonia Jugurthaa vastaan ja
houkuttelee Bomilcarin puolelleen..................................  61.

Bomilcar saapi Jugurthan taipumaan heittämykseen. Metellus pitää
sotaneuvottelua ja vaatii Jugurthalta 200,000 naulaa hopiata,
kaikki elehvantit y. m. Nämät vaatimukset täyttääkin kuningas,
mutta kun hän itse kutsutaan päällikön puheille Tisdron kaupunkiin,
katuu hän tekoansa ja ryhtyy uudestaan sotatoimiin. -- Romassa
senaati päättää Numidian voittomaan Metellon hallittavaksi.........  62.

C. Mariolle ennustetaan, hänen jumalille kiitosuhria kantaissansa,
ihmeellisiä asioita. Marion syntymä, suku, luonnonlaatu, kasvatus
ja muut aikaisemmat elämän vaiheet.................................  63.

Marius pyytää virkaeroa saattaakseen Romassa hakea konsulinvirkaa.
Metellus estelee sitä ensin, mutta suostuu vihdoin myönnyttämään
anomuksen. Marius närkästyy Metellon sanoista, rupee häntä
panettelemaan ja kerskaamaan itsestänsä............................  64.

Gauda niminen Numidialainen, Mastanabalin poika, on Metellolta
kärsinyt sokaistusta, jota Marius yllyttää hänen kostamaan. Tämä,
romalaiset ritarit y. m. kirjoittavat Romaan moitteita Metellosta
ja vaativat Marioa konsuliksi. Muutkin kohdat ovat Mariolle
myötäiset..........................................................  65.

Jugurtha valmistelee sotaa kaikin keinoin ja houkuttelee puoleensa
kuntia. Vagan kaupungissa syntyykin ylimysten toimesta kapina,
jossa romalainen vartiaväestö kovan näkee..........................  66.

Romalaiset sotilaat pakenevat kaupungin linnalle, johon pääsemästä
heitä estää sinne pantu vartiaväki ja suljetut portit. He saavat
kaikki surmansa paitsi heidän päällikkönsä Turpilius, joka yksin
pääsee pakoon......................................................  67.

Vagan tapauksista tiedon saatuaan, tulee Metellus ensin
surunalaiseksi, mutta sitten päättää hän kostaa ja marssii
sotajoukon kanssa mainittuun kaupunkiin. Matkasta väsyneitä
sotilaitaan hän kiihoittaa koston ja saaliin toivolla..............  68.

Vagalaiset sulkevat ensin porttinsa, vaan avaavat sitten, luullen
tulevaa Jugurthaksi. Nyt joutuvat he pian surman omaksi, ja
kaupunki ryöstetään. Turpilius, kun ei saata välttävästi selittää,
miten Vagasta oli päässyt pakenemaan, kärsii
kuoleman-rangaistuksen.............................................  69.

Bomilcar, kuninkaan epäluuloon jouduttuaan, vannoutuu Nabdalsan
kanssa häntä vastaan. Juuri kuin tuuma olisi toimeen pantava, tulee
Nabdalsalle pelko, josta Bomilcar kirjeessä nuhtelee häntä.........  70.

Nabdalsan nukkuessa saapi hänen palveliansa kirjeen käsiinsä ja
rientää sen kanssa kuninkaan luo. Nabdalsa lähtee herättyään
Jugurthaa lepyttämään..............................................  71.

Jugurtha surmauttaa Bomilcarin ja monta muuta epäluulon-alaista, ja
elää niistä päivin alituisessa pelossa.............................  72.

Bomilcarin kohtalosta tiedon saatuaan, Metellus valmistaupi sotaan
ja laskee Marion Romaan, jossa Afrikasta lähetetyt kirjeet ovat
sytyttäneet rahvaan erinomaiseen vihaan Metelloa vastaan ja
suosioon Marioa kohtaan. Jälkimäinen valitaan konsuliksi, ja kansa
määrää suurella huuto-enemmyydellä hänen päälliköksi Jugurthan
sotaan, vasten senaatin päätöstä...................................  73.

Ystävänsä menetettyään, joutuu Jugurtha pahaan pulaan, ett'ei tiedä
jatkaako sotaa vai ei. Hänen näin epäillessään, näyttäytyy Metellus
sotajoukkoneen ja lyöpi hänen laumansa pakoisalle..................  74.

Jugurtha vetäytyy Thalan kaupunkiin, jossa Metellus päättää
ahdistaa häntä. Hankittuaan yltäkylläisesti vettä sotajoukolleen
saapuu Metellus mainittuun kaupunkiin, jonka asukkaat kovasti
säikähtyvät, mutta kuitenkin rupeevat sotavarustuksiin.............  75.

Jugurtha pakenee yöllä lapsineen aarteineen ja kuleksii paikasta
toiseen. Metellus valloittaa 40 päivän päästä kaupungin, ja
ylikarkurit polttavat itsensä sekä kallisarvoisimmat tavarat
kuninkaallisessa palatsissa........................................  76.

Leptin kaupunkilaiset lähettävät Metellon tykö pyytämään apua
erästä Hamilcar nimistä kapina-vehkeiliää vastaan. Sinne lähetetään
vartiaväeksi 4 kohorttia Ligurialaisia C. Annion johdossa..........  77.

Leptin kaupunki. Molemmat Syrtit...................................  78.

Rajariitoja Karthagolaisten ja Kyreneläisten välillä. Niitä
ratkaistakseen uhraavat Philaenus veljekset henkensä valtiolle, ja
heille pyhitetään alttaria ja laitetaan muita kunnianosoituksia....  79.

Jugurtha matkustaa Gaetulien tykö, kerää itselleen sotajoukon ja
harjoittaa sen sotatemppuihin; sitten houkuttelee hän liittohon
kanssaan appensa Bocchus kuninkaan.................................  80.

Jugurtha yllyttää puheella Bocchon mieltä, ja he päättävät yhdessä
tehdä sotaretken Cirtan kaupungille................................  81.

Metellus vartoo linnoitetussa leirissä, lähellä Cirtaa, kuninkaiden
tuloa ja saapi tiedon siitä, että Numidian voittomaa oli määrätty
Mariolle. Hän tulee siitä varsin pahoille mielin...................  82.

Metellus kokee lähettiläiden kautta luovuttaa Bocchus kuningasta
luopumaan Jugurthasta liittoon Romalaisten kanssa. Sota pysyy
sill'aikaa entisellään.............................................  83.

Marius kerskailee itsestään ja ahdistaa aatelistoa. Senaati päättää
hänelle kaikki sodan tarpeet, ja kun hän kirjoittaa väkeä
sotapalvelukseen, tulvaa hänen tykönsä kosolta miehiä. Hän
kiihoittaa puheella kansan intoa...................................  84.

Marion puhe........................................................  85.

Marius lähettää legati Manlion sotatarpeiden kanssa Afrikaan,
kirjoittaa miehiä sotapalvelukseen ja saapuu Uticaan. Rutilius
jättää hänelle sotajoukon. Metellus on ennen lähtenyt matkoihinsa..  86.

Marius käypi sotajoukkoneen ryöstämässä saalista, jonka lahjoittaa
sotilaille. Uudet sotilaat tottuvat vähitellen sotakuriin ja
urhoollisuutta harjoittamaan. Marius ja Bocchus vetäyvät erilleen
vaikiapääsyisiin seutuihin.........................................  87.

Metellus otetaan ilomielin vastaan Romassa. -- Marius tiedustelee
vihollisten retket, ahdistelee heitä ja päättää saartaa kaupunkia.
Bocchus anoo lähettiläiden kautta ystävyyttä.......................  88.

Konsuli luovuttaa kaupunkeja ja linnoja vihollisilta; päättää
piirittää Capsan kaupungin, jonka asema ja lähitienoo kuvaillaan...  89.

Konsuli pitää varustustoimia, jotka muonavarain puutteesta ovat
sangen vaikeita, lähettää Manlion kevytaseisen väestön kanssa Larin
kaupunkiin ja lupaa itse myös tulla sinne; saapuu Tanasjoelle......  90.

Marius teettää nahkasäkkiä, joissa sotilaat kulettavat vettä
Capsaan marssiessaan. Sotajoukon äkki-luulemattomasta tulosta
säikähtyneinä, heittäyvät kaupunkilaiset; vaan yhtäkaikki kaupunki
poltetaan ja asukkaat surmataan sekä myydään.......................  91.

Capsan valloittaminen lisää Mariolle mainetta. Hän käypi muitakin
kaupunkia ottamaan; muutamissa tekevät Numidialaiset vastarintaa,
toiset ovat autioiksi heitetyt. Pikkuinen linnoitus lähellä
Mulucha-jokea tekee ankaraa vastustusta asemansa lujuuden kautta...  92.

Marion ollessa alakuloisena siitä, ett'ei voi linnaa saada
valtaansa, keksii ligurialainen sotamies paikan, josta linnan voisi
valloittaa. Hän ilmoittaa asian Mariolle, joka käskee hänen tehdä
valloitusyrityksen, antaen hänen johtoonsa torvensoittajia ja neljä
centurionia........................................................  93.

Ligurialainen viepi miehensä linnaan ja samaan aikaan rupee Marius
ankarammasti ahdistamaan linnalaisia, jotka enää eivät voi
vastarintaa tehdä, vaan kaatuvat erinomaisesti innostuneiden
Romalaisten miekkain kautta........................................  94.

L. Sulla qvaestori saapuu leiriin kokoomansa hevoisväestön kanssa.
Selitys hänen sukuperästään, luonnon- ja elämän-laadustaan.........  95.

Sullasta tulee ennen pitkää taitava sotasankari. Hän voittaa
käytöksellään ja hyvillä avuillaan sekä ylipäällikön että miehistön
suosion............................................................  96.

Jugurtha anoo apujoukkoja Boccholta, joka aluttain ei tiedä mitä
tehdä. Mutta kun hänen läheisimpänsä ovat lahjotut ja Jugurtha
lupaa hänelle kolmannen osan Numidiaa, jos sota onnellisesti
päätyisi, tulee hän viimein suurten joukkoin kanssa Numidiaan.
Yhdistetyin sotavoimin käyvät kuninkaat nyt äkki-odottamatta Marion
joukkojen päälle, jotka äkillisen pelon herättämässä häiriössä
ensin ovat tuhon omaksi joutumaisillaan, vaan lopuksi
sotiovanhusten neuvollisuuden kautta kestävät väkirynnäkön.........  97.

Jatkoa tappelun kertomuksesta. Yön tullen Marius vetäytyy kahdelle
kunnahalle, jotka kuninkaiden väki ympäröipi. Barbarilaiset pitävät
yön kuluessa kaikenmoista iloa.....................................  98.

Marius karkaa yht'äkkiä vihollisten päälle, heidän väsyksissä ja
yölevolla ollessaan, ja tappelu päätyy heidän perinpohjaiseksi
tuhoksensa.........................................................  99.

Marius viepi joukkonsa talvimajoihin merikaupunkiin. -- Miten hän
päällikkö-tointansa hoitaa......................................... 100.

Lähellä Cirtan kaupunkia hyökkäävät Jugurthan ja Bocchon laumat
joka taholta Romalaisten päälle, jotka Jugurthan kavaluuden tähden
jo joutuvat hämilleen, vaan lopuksi Marion ja Sullan urhoollisuuden
kautta saavat täydellisen voiton. Tappelukentällä kohtaa silmiä
hirvittävä näky.................................................... 101.

Marius tulee Cirtaan, johon lähettiläitä saapuu Bocchon tyköä
pyytämään, että kaksi luotettavinta miestä lähetettäisiin hänen
luokseen. Lähettiläiksi valitsee Marius Sullan ja Manlion, joista
edellinen pitää puheen. Bocchus vastaa siihen ystävällisesti,
luvaten lähettää lähettiläitä senaatin luo, mutta ystävät, jotka
Jugurtha on lahjonut, muuttavat sittemmin hänen mielensä........... 102.

Marius lähtee piirittämään erästä Jugurthan linnaa. Talvileiriin
praetorin siaiseksi jätetyn Sullan luo tulee Bocchon tyköä
lähettiläitä rauhaa anomaan. Sulla miellyttää kohteliaisuudellaan
ja vierasvaraisuudellaan nämät itseensä ja neuvoo heitä, miten
heidän pitäisi puhua Marion ja senaatin edessä. Lähettiläät
vartoovat Marioa noin 40 päivää.................................... 103.

Retkeltään palattua, kutsuu Marius kokoon Sullan ja muut senaatorin
arvoiset miehet ja kuulustelee niiden läsnä ollessa lähettilästen
sanomiset. Nämät saavat luvan käydä Romaan, ja siks'aikaa vaaditaan
sotilakkoa. Kolmea Romaan lähtevää johdattaa sinne qvaestori Rufus;
kaksi kotiin palavaa kertovat Boccholle matkansa seikkoja. Romassa
annetaan Boccholle anteeksi ja luvataan vasta liittoa ja
ystävyyttä......................................................... 104.

Bocchus anoo kirjeellisesti Mariolta, että lähettäisi Sullan hänen
luokseen yhteisistä asioista keskustelemaan. Marius lähettääkin
hänen ynnä joukon sotaväkeä turvaksi. Matkalla kohtaa heitä Volux
suurella ratsas-joukolla, ja siitä syntyy aluttain pelko
Romalaisissa, mutta he havaitsevat pian kohtauksen olevan
rauhallisen........................................................ 105.

Volux tervehtää Sullaa isältänsä ja sanoo tulleensa häntä
vastaanottamaan. He matkaavat pari päivää yhdessä. Yöksi
leirityttyänsä, rientää Volux Sullan luo, ilmoittaa Jugurthan
olevan lähellä ja kehoittaa häntä kanssansa pakenemaan. Sulla ei
suostu väkeänsä pettämään, mutta myöntyy ehdoitukseen, että samana
yönä vielä jatkettaisiin matkaa. Niin tapahtuukin, ja aamulla, kun
Sulla leirin aseman mittelee, tulee sana Jugurthan leirittyneen
aivan lähelle. Tästäkös pelko Romalaisille. Voluxia luullaan
pettäjäksi......................................................... 106.

Sulla, kiihoitettuaan väkeänsä ja huudettuaan Jupiteria
todistajaksi, käskee pettäjäksi varotun Voluxin lähteä leiristä.
Tämä kokee näyttää viattomuuttansa ja kehoittaa Sullaa rohkeasti
viemään joukkonsa Jugurthan leirin halki, joka neuvo hyväksytään ja
pannaan menestyksellä toimeen. Muutamain päiväin päästä tullaan
perille Bocchon luo................................................ 107.

Bocchon luo on Jugurtha, kuultuaan Sullan sinne tulevan, lähettänyt
Aspar nimisen lähettilään. Bocchus valitsee erään miehen, nimeltä
Dabar, Sullan kanssa rauhan sovintoa hieromaan. Bocchon
uskorikkoinen luonnonlaatu......................................... 108.

Bocchus ja Sulla pitävät suostuttua vale-keskustelua Asparin
kuullen, vaan yöllä he todenperäisesti neuvottelevat Dabarin ja
uskollisten tulkkien läsnä ollessa................................. 109.

Bocchon puhe Sullalle.............................................. 110.

Sulla ei tyydy Bocchon tarjouksiin, vaan vaatii häntä jättämään
Romalaisille Jugurthan. Bocchus kieltää ensin kovasti, mutta
suostuu viimein tuumaan............................................ 111.

Bocchus ilmoittaa Asparille, että sota voitaisiin vissillä ehdoilla
loppuun saattaa, ja käskee hänen kuulustella Jugurthan mieltä. Tämä
vaatii Bocchoa jatkamaan rauhan hieromista ja heittämään Sullan
hänen käsiinsä..................................................... 112.

Kauvan mietittyään ja juonia pidettyään, päättää Bocchus viimein,
Sullan mieltä noudattain, jättää Jugurthan hänelle, ja se
tapahtuukin. Hänen seuralaisensa surmataan, ja hänen itsensä viepi
Sulla vankina Mariolle............................................. 113.

Samaan aikaan taistelevat Caepio ja Manlius onnettomasti
Gallilaisia vastaan. Italia vapisee. Kun Jugurthan vangiksi
ottamisesta tieto tulee Romaan, valitaan Marius poissa ollessaan
konsuliksi ja saapi voittomaaksi Gallian. Tammikuun ensimäisenä
päivänä hän pitää uljaan triumphi-retken........................... 114.




C. Sallustius Crispon kertomus Jugurthan sodasta.




I.


Suotta valittaa ihmiskunta luonnettansa, että heikko ja lyhyt-ikäinen
sattumus hallitsee sitä enemmän kuin nero. Sillä toisaalta asiaa
punniten, et löytäne muuta jalompaa ja ylevämpää, vaan havainnet
ihmisluonteelta pikemmin puuttuvan ahkeruutta kuin kykyä ja aikaa. Mutta
ihmiselämän johdattaja ja hallitsia on henki, joka, missä se
kunniallista tietä pyrkii kuuluisuuteen, on kyllin mahtava ja
voimallinen sekä loistoisa, eikä kaipaa onnea; sillä eihän tämä voi
kellenkään rehellisyyttä, ahkeruutta ja muita hyviä avuja antaa enemmän
kuin niitä poiskaan ottaa. Mutta jos se, pahain himoin orjana ja ruumiin
laiskuuteen ja hekumaan heittäytyneenä, kotvasen on nauttinut turmelevaa
huvitusta, niin syytetään luonnon heikkoutta, sittenkun voimat, aika ja
nero hurjuudessa ovat hukkaan menneet: kukin lykkää syyn itsestään
asianhaarain päälle. Vaan jos ihmisillä olisi niin paljon huolta
hyödyllisistä asioista, kuin he hartaasti pyrkivät turhain ja
mitättömäin, useinpa vielä vaarallistenkin perään, niin heitä ei
tapaukset hallitsisi enemmin kuin he niitä, ja he kohoisivat niin
suuriksi, että, kuolevaisia ihmisiä ollen, kunnialtaan olisivat
kuolemattomat.




II.


Sillä niinkuin ihmissuku on kokoonpantu ruumiista ja hengestä, niin
noudattavat kaikki asiat ja kaikki meidän pyrintömme, toiset ruumiin,
toiset hengen luontoa. Sentähdenpä katoovatkin kaunis muoto, suuret
rikkaudet, vieläpä ruumiin voimakin ja kaikki muut semmoiset ennen
pitkää; mutta neron oivalliset teokset ovat kuolemattomat niinkuin
henkikin. Vihdoin on ruumiin ja onnen eduilla loppunsa niinkuin
alkunsakin, ja kaikki, joka on syntynyt, kuolee, ja joka on karttunut
heikkonee; mutta turmeltumaton, kuolematon, ihmissukua hallitseva henki
toimittaa ja johdattaa kaikki, eikä ole itse kenenkään vallassa. Sitäpä
enemmän onkin niitä kummasteleminen, jotka, ruumiillisiin iloihin
taipuvaisina, elävät ylöllisyydessä ja velttoudessa, mutta antavat
neronsa, jota parempaa ja jalompaa ei ole mitään ihmisluonnossa,
viljelyksen ja vireyden puutteesta riutua pois; semminkin kun hengellä
on niin monta moninaista tointa, joiden kautta suurin kuuluisuus voidaan
hankkia.




III.


Vaan näistä näyttävät valtio-virat ja päällikkyydet sekä ylipäänsä
kaikki huoli yleisistä asioista minusta tähän aikaan vähimmin
toivottavilta, kosk'ei kunnolle kunniaa anneta, eikä nekään jotka
kavaluudella ovat saaneet vallan käsiinsä, ole hyvässä turvassa ja sen
enempää kunnioitetut. Sillä josko voipikin väkivallalla hallita
isänmaata ja alamaisia ja rangaista rikoksia, niin on se kuitenkin
hankalaa, ollenkin kun kaikki valtiokumoukset peloittavat murhalla,
maanpakolaisuudella ja muilla vainotöillä. Jos taasen turhaan
kilvottelisi eikä itseään vaivaamalla voittaisi muuta kuin vihaa, niin
olisi se peräti mieletöntä tekoa, paitsi jos kellä on häpiällinen ja
turmiollinen halu muutamain yksityisten vallalle uhrata oma kunniansa ja
vapautensa.




IV.


Muuten on muista toimista, joita neron avulla harjoitetaan, etenkin
(historiallisten) tapausten kerronta sangen suureksi hyödyksi; mutta
koska moni on sen arvosta puhunut, on se tässä mielestäni sikseen
heitettävä, ynnä senkin vuoksi, ett'ei kukaan luulisi minun, omaa
harrastustani kiittäin, ylpeydestä ylistävän itseäni. Ja minä luulen
niitä olevan, jotka, koska olen päättänyt viettää päiväni
valtio-toimista erilläni, antavat minun näin suurelle ja hyödylliselle
työlleni laiskuuden nimen, ainakin ne, joiden silmissä rahvaan
tervehtäminen ja suosion hakeminen kestipuolisilla on suurinta
ahkeruutta. Vaan jos nämä ajattelisivat, sekä mihin aikoihin minä olen
saanut valtioviran, että mimmoiset miehet eivät ole voineet samaa
saavuttaa, ja vielä lisäksi, millaisia ihmisiä senaatiin on päässyt,
niin he tosiaankin tulisivat havaitsemaan, että minä ennemmin täydestä
syystä kuin velttoudesta olen mieleni muuttanut, ja että minun
jouten-olostani onpi tuleva valtiolle enempi hyötyä kuin muitten
toimista. Sillä usein olen kuullut Q. Maximon ja P. Scipionin, vieläpä
meidän valtiomme mainioiden miesten pitäneen tapana sanoa, että heissä,
esivanhempainsa muotokuvia katsellessaan, into hyviin avuihin kaikkein
väkevimmin syttyy. Luonnollisesti ei tuolla vahalla eikä kuvalla
itsessään ole niin suurta voimaa; mutta urotöitä muistellessa kasvaa se
liekki oiva miesten rintoihin, eikä asetu ennen, kuin heidän hyvät
avunsa ovat saavuttaneet niiden maineen ja kunnian. Mutta sitä vastoin,
kuka olisi kaikkien näitten täntapaisten (turmeltuin) ihmisten joukossa,
joka ei kilpailisi esivanhempainsa kanssa rikkaudessa ja tuhlauksessa,
mutta ei rehellisyydessä ja ahkeruudessa? Myöskin vasta-aateloitut,
jotka ennen tavallisesti kunnollansa ennättivät aateliston edelle,
pyrkivät pikemmin varkain ja konnan juonilla kuin luvallisilla keinoilla
päällikkyys- ja kunnia-sioille. Juurikuin praetorin ja konsulin virat
ja muut semmoiset itsessään olisivat jotain loistoisaa ja uhkeata, eikä
niitä arvattaisi aina sen mukaan, kuin niiden ansio on, jotka niitä
pitävät. Vaan minä olen liikkunut liian vapaasti ja poikennut jokseenkin
syvälle, koska valtion tavat harmittavat ja inhoittavat minua. Nyt
palaan aineeseni takaisin.




V.


Mielin kertoa sitä sotaa, jota Roman kansa kävi Numidialaisten kuninkaan
Jugurthan kanssa; ensiksikin, koska se oli suuri ja julma ja voitto
vaihteleva, ja toisekseen, koska silloin ensi kerta käytiin aateliston
kopeutta vastustamaan. Ja tämä taistelus sekoitti kaikki taivaalliset ja
maalliset sekaisin ja meni niin mielettömiin, että vasta sota ja Italian
hävitys tekivät lopun kansalaisten riitaisuuksista. Mutta ennenkun
semmoisen asian alun selitän, kerron vähän sen edellisiä tapauksia, että
kaikki olisi selvempää ymmärtää ja paremmin näkyvissä. Toisessa
Punilais-sodassa, jossa Karthagolaisten päällikkö Hannibal enimmin,
sittenkun Roman valtakunta oli mahtavaksi paisunut, oli kuluttanut
Italian voimia, oli Numidialaisten kuningas Masinissa, jonka P. Scipio,
urhoollisuutensa vuoksi sittemmin kutsuttu liika-nimellä Africanus, otti
ystävyyteen, toimittanut monta ja loistavaa sotatekoa, joitten tähden
Roman kansa, voitettuaan Karthagolaiset ja saatuansa vangiksi Syphacin,
jonka valta Afrikassa oli suuri ja laaja-mahtinen, antoi kuninkaalle
lahjaksi kaikki sota-voimillaan valloittamat kaupungit ja maat.
Sentähden pysyikin Masinissan ystävyys vilpittömänä ja rehellisenä meitä
kohtaan; hänen valtansa ja elämänsä loppu oli sama. Sitten sai hänen
poikansa Micipsa yksin kuninkuuden, veljeinsä Mastanabalin ja Gulussan
tautiin kuoltua. Tästä syntyi Adherbal ja Hiempsal; ja Jugurtha,
Mastanabal-veljen poika, jonka Masinissa oli jättänyt ilman
valtakunnatta, koska hän oli jalkavaimon synnyttämä, kasvatti Micipsaa
kotonansa samalla tavalla kuin omia lapsiansa.




VI.


Täysikasvuiseksi tultuaan oli tämä voimiltaan vahva, muodoltansa kaunis,
mutta paljoa mahtavampi vielä neronsa puolesta, eikä heittäytynyt
ylöllisyyden ja laiskuuden turmeltavaksi, vaan ratsasteli, heitteli
keihästä ja kilpaili juoksussa yhden-ikäisten kanssa, niinkuin sen
kansan tapa on; ja vaikka hän kunniassa oli kaikkia etevämpi, oli hän
kaikille kuitenkin rakas; viettipä vielä enimmän aikansa metsän ajossa,
ja oli ensimäinen tai ainakin ensimäisiä leijonaa ja muita petoja
tappamassa, toimitti sangen paljo, puhui varsin vähän itsestänsä. Ja
vaikka Micipsa alussa oli iloinen tästä, arvellen Jugurthan hyvien
avujen olevan kunniaksi kuninkuudellensa, niin säikähti hän kuitenkin,
kun havaitsi nuorukaisen, hänen itsensä ikäpuolena ja lapsensa pieninä
ollen, enemmin ja enemmin varttuvan, kovasti sitä asiata ja mietiskeli
paljon itseksensä. Häntä peloitti ihmisten vallan-himoinen ja mielensä
haluja tyydyttämään pikainen luonto, ja sitä paitsi oman ja lastensa
ijän voimattomuus, joka saaliin toivolla saattaa keskin-kertaisetkin
miehet väärille teille. Päälliseksi olivat Numidialaisten mielet
syttyneet suosioon Jugurthaa kohtaan, jonka vuoksi hän pelkäsi kapinan
tai sodan nousevan, jos kavaluudella tappaisi semmoisen miehen.




VII.


Kun hän, näiden vastusten keskelle joutununna, näki, ett'ei väkivallalla
eikä väijymällä voisi sortaa kansalaisillensa niin otollista miestä,
niin päätti hän, koska Jugurtha oli urhoollinen ja sotakunnian himoinen,
panna hänen vaaroille tarjoksi ja sillä tavoin onnea koetella. Sentähden
asettikin Micipsa hänen päämieheksi niille Numidialaisille, jotka
laittoi Hispaniaan, kun lähetti hevois- ja jalka-väkeä avuksi Roman
kansalle, toivoen hänen helposti surmansa saavan joko urhoollisuuttansa
näyttelemällä tai vihollisten julmuuden kautta. Vaan sepä asia
päättyikin peräti toisin, kuin hän oli ajatellut. Sillä koska Jugurtha,
ripeä ja terävä kun oli järjeltään, oli tullut tuntemaan P. Scipionin
luonnon-laadun, joka silloin oli sota-päällikkönä Romalaisilla, ja
vihollisten sota-tavan, niin oli hän suurella ahkeruudellaan ja
tarkkuudellaan ja sitä paitsi nöyrimmällä kuuliaisuudellansa ja usein
vaaroja kohti käymällä ennen pitkää tullut niin kuuluisaksi, että
meikäläisille oli hyvin rakas, Numantialaisille suurimmaksi
kauhistukseksi. Ja tosiaan olikin hän -- joka seikka on erinomaisen
vaikea -- sekä tappelussa miehuullinen että neuvottelussa kunnollinen,
joista omaisuuksista toinen enimmiten tuottaa pelon
ennältä-tietäväisyydestä, toinen malttamattomuuden uskaliaisuudesta.
Senpätähden toimittikin päällikkö melkein kaikki vaikeimmat asiat
Jugurthan kautta, piti häntä ystäväinsä joukossa ja suosi häntä päivä
päivältä enemmin ja enemmin. Sillä ei mikään hänen neuvonsa eikä
hankkeensa rauennut turhaan. Tähän tuli lisäksi mielen suopeus ja neron
sukkeluus, joilla lahjoillaan hän kiinnitti itseensä monta Romalaista
läheisimmän ystävyyden siteillä.




VIII.


Siihen aikaan oli meidän sotajoukossamme useampia vasta-aateloittuja ja
aatelisia, joista rikkaus oli kaikkea hyvää ja kunniallista
arvollisempi, kapina-vehkeisiä, kotona mahtavia, liittolaisten tykönä
enemmin kuuluisia kuin kunniassa pidetyitä. Nämä kiihoittivat Jugurthan
ylähälle pyrkivää mieltä, luvaten, että hän, kun ikinä Micipsa kuningas
olisi kuollut, yksin saisi vallan Numidiassa: hänellä oli muka suurin
kunto, Romassa kaikki kaupan. Mutta koska P. Scipio, hävitettyänsä
Numantian, päätti laskea apujoukot pois ja itse palata kotihin, antoi
hän Jugurthalle runsaat lahjat ja kiitokset koko sotajoukon edessä, ja
vei hänen teltaansa, jossa kahden kesken muistutti häntä että ennemmin
valtiota kuin yksityisiä hyvimällä koettaisi pitää Roman kansan
ystävyyttä eikä totuttaisi itseänsä keitään lahjomaan. Mikä monen oma
on, ostetaan muka muutamilta vaaran kaupalla. Jos hän yhä tahtoisi pysyä
hyvissä omaisuuksissaan, niin tulisi hänelle aivan itsestänsä sekä
kunniaa että valtaa; vaan jos hän liian äkkipäisesti rientäisi edelleen,
niin lankeisi hän päätimysten oman rahansa kautta.




IX.


Näin puhuttuansa, laski hän hänen menemään, kirjeellä varustettuna, joka
hänen piti jättää Micipsalle. Sen sisältö oli seuraava: "Sinun
Jugurthasi kunto Numantian sodassa on ollut mitä suurin, jonka asian
varmaan tiedän olevan sinulle iloksi. Hän oli meille rakas ansioittensa
vuoksi; että hän samoin onpi oleva senaatille ja Roman kansalle, sitä
koemme kaikin mokomin toimittaa. Sinulle toivotan onnea meidän
ystävyyteemme. Kah, tässä on sinulla mies, sinun ja isonisänsä
Masinissan vertainen." Kun siis kuningas sotapäällikön kirjeestä näki
sen totta olevan, minkä kulkupuheiden kautta oli kuullut, muutti hän
sekä miehen kunnollisuuden että armauden takia mielensä, rupesi
voittelemaan Jugurthaa hyvillä töillä, otti hänen kohta pojaksensa ja
sääti testamentin kautta hänen ynnä omain poikainsa kanssa
perillisekseen. Mutta kun hän muutamia vuosia senjälkeen, taudista ja
ijästä riutuneena, havaitsi elämän lopun lähenevän itseänsä, sanotaan
hän ystäväin ja heimolaisten sekä poikainsa Adherbalin ja Hiempsalin
läsnä ollessa pitäneen seuraavan puheen Jurgurthalle:




X.


"Pienenä poikana, isätönnä, toivotonna, varatonna, otin sinun, Jugurtha,
valtakuntaani, arvellen, ett'en minä hyväin tekoini tähden olisi oleva
sinulle vähemmän rakas, kuin jos olisit oma poikani. Enkä siinä asiassa
pettynyt. Sillä jättääkseni mainitsematta monta muuta suurta ja
erinomaista tekoasi, olet vast'ikään Numantiasta tullessasi kaunistanut
minua ja valtakuntaani kunniallasi, ja urhoollisuudellasi tehnyt
Romalaiset meille ystävistä ylimmiksi ystäviksi; meidän heimokuntamme
nimi on uudistettu Hispaniassa; vihdoin -- mikä on kaikkein vaikein
seikka kuolevaisten kesken -- sinä olet kunniallasi saanut voiton
kateudelta. Koska nyt luonto tekee lopun elämästäni, manaan ja rukoilen
sinua tämän oikean käden ja valtakunnalle tulevan uskollisuuden kautta,
että pidät rakkainasi näitä, jotka synnyntäänsä ovat sukulaisiasi,
minun hyväin töideni kautta veljiäsi, ja ett'et ennemmin tahtone
yhteyteesi liittää vieraita kuin siinä pysyttää veren siteillä
yhdistetyitä. Ei sotajoukot eikä tavarat ole valtakunnan turva, vaan
ystävät, joita ei aseilla taida pakoittaa eikä kullalla hankkia
itsellensä: ne syntyvät avuliaisuudesta ja rehellisyydestä. Mutta kuka
voipi olla ystävällisempi kuin veli veljelle, tai kenenkä vieraan olet
löytävä uskolliseksi, jos omaisillesi olet vihollinen? Minäpä jätän
teille valtakunnan vahvana, jos hyvät olette, vaan jos kehnot, heikkona.
Sillä yksimielisyyden kautta kasvavat pienet vallat, eripuraisuuden
kautta hajoovat suurimmatkin. Muuten tulee sinun, Jugurtha, joka ijältä
ja älyltä olet etevämpi, näitä ennen katsoa, ett'ei mikään toisin käy.
Sillä kaikissa kiistoissa näyttää se, joka mahtavampi on, vaikkapa
kärsisikin vääryyttä, kuitenkin tekevän sitä, koska hänellä on enempi
voimia. Mutta te, Adherbal ja Hiempsal, pitäkäätte tätä tämmöistä miestä
kunniassa ja arvossa; ottakaatte hänen hyvät avunsa esikuvaksenne ja
ahkeroitkaatte sitä, ett'en minä näyttäisi parempia poikia saaneen
ottamalla kuin sijittämällä."




XI.


Vaikka Jugurtha tiesi kuninkaan puheen te'eskellyksi ja itse ajatteli
peräti toisin, vastasi hän tähän kuitenkin asianhaarain mukaan
kohteliaasti. Micipsa kuolee muutamia päiviä senjälkeen. Toimitettuansa
hänelle kuninkaallisen tavan mukaan uhkeat maahanpaniaiset, kokoontuivat
pikku-kuninkaat välinsä keskustelemaan kaikista asioista. Mutta
Hiempsal, joka heistä oli nuorin ja rajuluontoinen sekä ennenkin oli
ylönkatsonut Jugurthan alhaisuutta, koska tämä äitin puolelta oli
halpasukuinen, istui Adherbalin oikealle puolelle, ett'ei Jugurtha
heistä kolmesta tulisi keskimäiseksi, jota Numidialaisten tykönä
pidetään kunniana. Kun sittemmin veli oli väsyttänyt hänen vaatimalla,
että antaisi ijälle perään, niin vietiin hän työllä tuskalla toiselle
puolen. Heidän siinä nyt keskustellessa paljon valtakunnan
hallituksesta, esitti Jugurtha muiden asiain joukossa, että viimeisten
viiden vuoden päätökset ja säännöt kaikki piti kumottaman. Sillä näitten
aikain kuluessa oli muka vuosista uupuneella Micipsalla ollut heikot
hengenvoimat. Tämän sanoi nyt Hiempsal olevan itselleen mieleen; sillä
hän (Jugurtha) oli muka juuri kolmena viime vuonna pojaksiottamisen
kautta päässyt valtakunnan osallisuuteen. Ja tämä lause tunki syvemmälle
Jugurthan sydämeen, kuin kukaan olisi uskonut. Senpätähden oli hän siitä
ajasta asti vihasta ja pelosta synkkämielinen, piti vehkeitä ja
hankkeita, ja mietti mielessään vaan sitä, kuinka Hiempsalin saisi
kavaluudella kiedotuksi. Ja kun tämä kävi liian hitaasti eikä hänen
raivokas mielensä asettunut, päätti hän millä tavoin tahansa
aikomuksensa toimeen panna.




XII.


Ensimäisessä kokouksessa, jonka yllä kerroin kuninkaiden pitäneen, oli
riitaisuuden vuoksi hyväksi katsottu, että itsekullenkin jaettaisiin
tavaransa ja määrättäisiin valtansa rajat. Siis pantiinkin määräaika
kumpaisellenkin toimelle, vaan aikaisemmin rahan jaolle. Kuninkaat
läksivät sillä välin tavarain lähisiin tienoisin, mikä mihinkin. Mutta
Hiempsal piti Thirmidan kaupungissa sattumaltaan majaa sen huoneessa,
joka lähisinnä lictorina ollen aina oli ollut Jugurthalle rakas ja
mieluinen; ja tälle sattumuksesta tarjoutuneelle palvelialle antaa hän
ylen määrin lupauksia ja houkuttelee häntä, että ikäänkuin käyvinään
kotoansa katsomassa te'ettäisi sala-avaimet huoneen portteihin, sillä
oikeat (avaimet) jätettiin Hiempsalille; muuten olisi hän itse tuleva
suurella sotajoukolla, kun asia niin vaatisi. Numidialainen toimittaa
tehtävänsä ja päästää, niinkuin hänelle neuvottu oli, Jugurthan sotilaat
yöllä sisähän. Nämäkös, kun huoneisin olivat täytäisseet, kuningasta
etsimään, yksi yhtäältä, toinen toisaalta, surmaamaan minkä maatessa,
minkä vastaan tullessa, hakemaan salapaikkoja, murtamaan auki lukituita,
pauhaten ja meluten hämmentämään kaikkia; vaan sillä välinpä
löydetäänkin Hiempsal piilemästä erään piikanaisen mökissä, johon alussa
pelästyksissään ja paikan tuntemattomuudessa oli paennut. Numidialaiset
vievät hänen päänsä Jugurthalle, niinkuin käsketty oli.




XIII.


Mutta maine näin suuresta surmatyöstä leviää pian yli koko Afrikan.
Adherbalille ja kaikille, jotka olivat olleet Micipsan vallan alla,
tulee pelko. Numidialaiset jakautuvat kahteen osaan: enimmät seuraavat
Adherbalia, mutta tuota toista ne, jotka sodassa ovat kunnollisemmat.
Siis varustelee Jugurtha sotalaumoja, niin suuria kuin suinkin voipi,
yhdistää valtansa alle kaupunkeja, osasta väkisin, osasta heidän omasta
tahdostaan, hankkiutuu koko Numidiaa hallitsemaan. Vaikka Adherbal oli
lähettänyt Romaan lähettiläitä, ilmoittamaan veljensä surmaa ja omaa
tilaansa, valmisteli hän kuitenkin itseänsä, sotilaittensa paljouteen
luottaen, asein taistelemaan. Mutta kun asia tuli miekan ratkaistavaksi,
pakeni hän voitettuna tappelusta (Romalaisten) voittomaahan, ja läksi
sitten Romaan. Nytkös Jugurtha, tuumansa toimeen pantua, kun rauhassa
itsekseen mietiskeli tekoansa, pelkäämään Roman kansaa, eikä hänellä
ollut muussa toivoa sen vihaa vastaan, kuin aateliston ahneudessa ja
omassa rahassaan. Siis lähettää hän muutamain päiväin perästä
lähettiläitä paljon kullan ja hopean kanssa Romaan, ja käskee näiden
ensin runsaasti lahjoa vanhoja ystäviä, sitten hankkia uusia, ja vihdoin
arvelematta lahjoilla valmistella ketä suinkin voivat. Mutta kun
lähettiläät olivat tulleet Romaan ja kuninkaan käskyn mukaan lähettäneet
isoja lahjoja hänen kestiystävillensä ja muille, joiden mahtavuus siihen
aikaan oli voimakas senaatissa, niin tapahtui semmoinen muutos, että
Jugurtha suurimmasta vihasta tuli aateliston suosioon ja mieliin. Ja
näistä kokivat toiset toivosta, toiset jo saamainsa palkintoin tähden,
käyden rukoilemassa itsekutakin senaatin jäsentä, laittaa niin, ettei
kovin ankaraa päätöstä tehtäisi häntä vastaan. Kun siis lähettiläät
voivat luottaa asiaansa, suodaan kumpaisellenkin pääsy senaatin eteen.
Olemme kuulleet Adherbalin silloin puhuneen seuraavalla tavalla:




XIV.


"Senaatorit! Isäni Micipsa neuvoi minua kuollessaan, että pitäisin
Numidian valtakunnan hallitusta vaan omanani; mutta valta ja päällikkyys
olisi muka teidän hallussanne. Sen ohessa piti minun ahkeroida, että
kotona kuin sodassakin olisin Roman kansalle niin suureksi hyödyksi kuin
suinkin mahdollista; teitä pitäisi minun pitää sukulaisinani ja
lankoinani; jos sen tekisin, olisi minulla teidän ystävyydessänne
sotajoukot, tavarat ja valtakunnan turva. Näitä aatellessani karkoitti
Jugurtha, suurin pahantekiä kaikista, mitä maa päällänsä kantaa,
ylönkatsottuaan teidän ylivaltaanne, minun, joka olen Masinissan
pojanpoika ja jo sukuperääni Roman kansan liittolainen ja ystävä, pois
valtakunnasta ja kaikesta omaisuudestani. Ja minä, senaatorit, koska
olin tähän kurjuuden tilaan joutuva, tahtoisin, että ennemmin omain kuin
esivanhempieni hyväin töitten tähden voisin anoa apua, ja etenkin, että
Roman kansa olisi minulle hyväin töitten velassa, joita en tarvitsisi;
sitten tahtoisin myös, että, jos niiden kaipiossa olisin, nauttisin
niitä hyvin ansaittuina. Mutta koska rehellisyydessä itsessään on varsin
vähän turvallisuutta, eikä minun vallassani ollut, mimmoinen mies
Jugurthasta tulisi, olen paennut teidän luoksenne senaatorit, joille
minun -- kurjasti kyllä -- täytyy olla pikemmin rasitukseksi kuin
hyödyksi. Muut kuninkaat ovat joko sodassa voitettuina tulleet teidän
ystävyyteenne, taikka, vaaran tarjona ollessa, etsineet liittoa teidän
kanssanne. Meidän perheemme rakensi ystävyyttä Roman kansan kanssa
Karthagon sodassa, jolloin sen rehellisyys oli enemmin etsittävä kuin
sen onnen tila. Älkäätte antako, senaatorit, näiden jälkeisten turhaan
hakea apua teiltä. Jos minulla ei olisikaan mitään syytä sitä saada
paitsi surkuteltava tilani, -- kun vähää ennen olin kuningas, syntyni,
maineeni ja sotajoukkoini kautta mahtava, vaan nyt murehista
kuihtuneena ja voimatonna odotan muitten apua, -- niin tulisi kuitenkin
Roman kansan ylevyytensä tähden poistaa vääryyttä, eikä sallia kenenkään
vallan rikoksen kautta karttua. Vaan minäpä olen pois ajettu näistä
maista, jotka Roman kansa antoi esivanhemmilleni, joista isäni ja
isoisäni ynnä teidän kanssanne karkoittivat Syphaxin ja Karthagolaiset.
Teidän hyvät tekonne ovat minulta pois otetut, senaatorit; teille on
ylönkatsetta osoitettu minulle tehdyn vääryyden kautta. Voi minua
onnetonta! Siksikö, Micipsa isäni, ovat sinun hyvät työsi käyneet, että
se etunenässä on sukusi surmaaja, jonka teit lastesi vertaiseksi ja
valtakuntaasi osalliseksi? Eiköhän siis koskaan meidän perheemme saa
rauhaa nauttia? Pitääkö meidän aina oleskella verissä, miekan varassa,
pakoisalla? Niinkauvan kuin Karthagolaiset olivat voimissaan, kärsimme
oikeudella kaikenmoista julmuutta. Viholliset olivat vieressämme, te
ystävät kaukana, kaikki toivomme aseissa. Sittenkun tuo ruttotauti oli
pois ajettu, vietimme iloisina rauhan päiviä, kosk'ei meillä ollut
yhtään vihollista, paitsi jos te jotakuta sinä käskitte pitämään. Mutta
katso, yht'äkkiä teki Jugurtha, inhoittavasta uskaliaisuudesta,
rikoksista ja ylpeydestä kerskuen, tapettuaan minun veljeni ja samalla
oman sukulaisensa, ensin hänen valtakuntansa rikoksensa saaliiksi,
sitten, kun ei samoilla juonilla tainnut kietoa minua, joka teidän
valtanne suojassa en mitään vähemmin odottanut kuin väkivaltaa ja sotaa,
saatti hän minun, kuten näette, maanpakolaiseksi, kodottomaksi, köyhäksi
ja kurjuuden alaiseksi, jotta missä hyvään olin paremmassa turvassa kuin
omassa valtakunnassani. Minulla oli se mieli, senaatorit, niinkuin olin
kuullut isäni sanovan, että ne, jotka pitävät ystävyyttä teidän
kanssanne, ottavat päällensä paljon vaivaa, mutta ovat muuten kaikista
turvallisimmat. Minkä meidän perheemme on voinut, on se tehnyt, niin
että kaikissa sodissa on ollut teillä apuna; teidän vallassanne,
senaatorit, on laittaa niin, että me rauhan aikana saamme turvaa
nauttia. Isä jätti jälkeensä meidät kaksi veljestä; kolmannen,
Jugurthan, luuli hän hyväin töidensä kautta tulevan olemaan meidän
ystävämme. Yksi niistä on surmattu, minä itse toinen olen töin tuskin
noista jumalattomista kourista päässyt pakenemaan. Mitä on minun
tekeminen, taikka mihin minun onnettoman kernaimmin meneminen? Kaikki
sukuni tuet ovat hävinneet; isäni on, niinkuin välttämätöntä oli,
maksanut velkansa luonnolle; veljeltäni on se, jolle tuo oli vähemmin
sopivaa, heimolainen, hirmuisella tavalla hengen ottanut; langot,
ystävät ja muut sukulaiset on onnettomuus sortanut, mikä minki;
Jugurthalle vangiksi joutuneina, on osa heistä ristiinnaulittu, osa
petojen raadeltavaksi heitetty; jotkut, joille henki on jätetty,
viettävät, pimeisin loukkoihin teljettyinä, surussa ja murheessa,
kuoloa kurjempia päiviä. Jos kaikki, jotka olen kadottanut, tai jotka
ystävistä ovat vihollisiksi muuttuneet, yhä pysyisivät menettämättöminä,
niinpä kuitenkin, jos mikä äkkinäinen onnettomuus kohtaisi, huutaisin
avukseni teitä, senaatorit, joitten valtanne suuruuden suhteen tulee
pitää huolta sekä oikeudesta että kaikista vääryyksistä. Vaan nyt, kun
olen pois ajettu isänmaastani ja kodistani, yksinäinen ja kaikkia
säädyllisiä tarpeita vailla, kenenkä turviin pakenen ma, ketä rukoilen?
kansojako vai kuninkaita, jotka kaikki ovat vihoin meidän perheellemme
teidän ystävyytenne takia? vai sopiiko minun mennä mihinkään, jossa ei
olisi sangen monta muistomerkkiä esivanhempani vihollisuudesta? vai
voipiko meitä sääliä kukaan, joka kerran on ollut teidän vihollisenne?
Vihdoin Masinissa neuvoi meitä, senaatorit, ett'emme ketään
kunnioittaisi paitsi Roman kansaa, ett'emme menisi uusiin liittoihin ja
yhdistyksiin; meillä olisi muka kyllin vahva turva teidän
ystävyydessänne; jos tältä valtakunnalta onni kääntyisi pois, olisi
meidän yhteenä sen kanssa hukkuminen. Hyvien avujenne kautta ja jumalain
suosiollisina ollen, te olette suuret ja mahtavat, ja kaikki on
myötäistä ja kuuliaista, joten saatattekin helpommin pitää huolta
liittolaisillenne tehdyistä vääryyksistä. Sitä vaan pelkään, että
yksityinen, vähän tunnettu ystävyys Jugurthaa kohtaan viepi jotkut
väärään, joitten tiedän kaikin mokomin ahkeroivan, pyytävän ja väsymättä
rukoilevan teitä, ett'ette langettaisi mitään tuomiota poissa olevasta,
niin kauvan kuin asia on tutkimatta; minä puhun muka perättömiä ja
te'eskentelen pakoa, vaikka olisin voinut valtakunnassani pysyä. Vaan
jospa näkisin hänen, jonka jumalattoman teon kautta olen syösty tähän
viheliäisyyteen, tätä samaa te'eskentelevän! Ja jospa kerrankin joko
teissä tai kuolemattomissa jumalissa heräisi huolta inhimillisistä
asioista, niin että hän, joka nyt on rikoksistaan hurjapäinen ja
kuuluisa, kärsittyään kaikenmoista pahaa, saisi kovan rangaistuksen
jumalattomasta käytöksestään isäämme kohtaan, minun veljeni
surmaamisesta ja omasta kurjasta tilastani! Nyt, nyt veljeni, sydämeni
rakkahin, vaikka sinulta henki on otettu ennen aikaansa, ja lisäksi
vielä sen kautta, jolle tuo oli vähimmin sopivaa, pidän minä kuitenkin
sinun kohtalosi pikemmin ilahuttavana kuin surkuteltavana. Sillä ethän
sinä ynnä henkesi kanssa ole menettänyt valtakuntaasi, vaan paon,
maan-pakolaisuuden, köyhyyden ja kaikki nämät murehet, jotka minua
rasittavat. Mutta minä katala, joka olen syösty näin suuriin
onnettomuuksiin ja poisajettu isäni valtakunnasta, olen näyte
inhimillisistä oloista, kahdella päällä, mitä tehnen, kostanenko sinulle
tehtyä vääryyttä, itsekin ollen avun tarpeessa, vai katsonenko
valtakuntani etua, kun elämäni ja kuolemani valta on muiden varassa. O,
kunpa kuolema olisi kunniallinen pääsy minun tilastani, ja kunpa en
näyttäisi ylönkatsottuna elävän, jos vastoinkäymisiin kyllästyttyäni
heittäisin vääryyden sikseen! Nyt ei minua haluta elää, enkä voi
kuollakaan ilman häpeättä. Senaatorit, teidän itsenne, lastenne ja
vanhempanne sekä Roman kansan ylevyyden tähden, tulkaatte minun kurjan
avukseni, käykäätte vääryyttä vastustamaan, älkäätte salliko Numidian
valtakunnan, joka on teidän omanne, häijyyden ja meidän perheemme veren
kautta mennä perikatoon!"




XV.


Kun kuningas oli lakannut puhumasta, vastasivat Jugurthan lähettiläät
lyhykäisesti, enemmin luottaen lahjomiseen kuin asiaansa: että
Numidialaiset olivat tappaneet Hiempsalin hänen julmuutensa tähden; että
Adherbal, suotta sotaa käyden, sittenkun oli voitettu, valitti, ett'ei
ollut voinut vääryyttä tehdä; että Jugurtha senaatilta anoi, ett'ei se
häntä muuna pitäisi, kuin miksi hän Numantiassa oli tunnettu, ja ett'ei
vihollisen sanalle panisi enempi arvoa kuin hänen töillensä. Sitten
astuvat molemmat ulos senaatin kokoushuoneesta. Heti pitää senaati
neuvottelun; nytkös lähettiläiden suosiat, ja paitsi sitä suuri osa,
joka armon osoitteilla voitettiin, pitämään Adherbalin sanoja
mitättöminä, kiitoksilla ylistelemään Jugurthan hyviä avuja;
suosiollansa, äänellänsä, sanalla sanoen kaikilla keinoin kiistelevät he
toisen rikoksen ja häpeällisten tekojen juurikuin oman kunniansa
puolesta. Mutta sitä vastoin oli joillakuilla, joista hyvä ja oikea oli
rikkautta kalliimpi, se mieli, että pitäisi Adherbalia auttaa ja kovasti
kostaa Hiempsalin surma, vaan kaikista enimmin Aemilius Scaurolla,
aatelisukuinen, rivakka, lahko-kiihkoinen, vallan, kunnian ja rikkauden
himoinen mies, joka muuten viisaasti peitti vikansa. Tämä, kun havaitsi
kuninkaan lahjonnan joutuvan pahaan huutoon ja käyvän hävyttömäksi,
hillitsi mielensä tavalliset himot, peläten, että, niinkuin tavallista
onpi semmoisissa tiloissa, saastainen hillittömyys herättäisi vihaa.




XVI.


Pääsipä kuitenkin voitolle senaatissa se puolue, joka piti rahan ja
suosion oikeutta parempana. Päätetään näet että kymmenen lähettilästä
jakaisi Jugurthan ja Adherbalin välillä sen valtakunnan, jota Micipsa
oli hallinnut. Ja tämän lähetyskunnan esimies oli L. Opimius, kuuluisa
ja senaatissa siihen aikaan mahtava mies, koska hän konsulina, C.
Gracchon ja M. Fulvius Flaccon surmattua, mitä ankarimmasti oli
toimittanut aateliston kostoa rahvasta vastaan. Hänen otti Jugurtha
erittäin kohteliaasti vastaan, vaikka hän Romassa oli pitänyt häntä
vihamiesten joukossa, ja laittoi lahjoja antamalla ja lupaamalla niin,
että hän piti kuninkaan edun kalliimpana kuin oman maineensa,
rehellisyytensä ja, sanalla sanoen, kaikki omat asiansa. Muihin
lähettiläisin rupesi hän samoilla keinoilla ja sai useimmat puolellensa;
harvoilla oli rehellisyys rahaa kalliimpi. Jaossa annetaan Jugurthalle
se osa Numidiaa, joka koskee Mauritanian rajaan ja on rikkahampi maista
ja miehistä; toisen osan, joka ulkonäöltään oli etevämpi kuin
hyödyltänsä ja paremmin varustettu satamoilla ja kartanoilla, sai
Adherbal omaksensa.




XVII.


Mutta asia näyttää vaativan muutamilla sanoilla selittämään Afrikan
asemaa ja mainitsemaan niitä kansoja, joitten kanssa meillä oli sotaa
tai ystävyyttä. Mutta mitkä paikat ja kansakunnat kuumuuden tai
jylhyyden sekä erämaiden vuoksi ovat vähemmin käytyjä, niistä en hevillä
voine varmaa kertoa; muut suoritan mitä lyhykäisimmästi. Maanpiirin
jaossa ovat enimmät panneet Afrikan kolmanneksi maanosaksi; jotkut
päättelevät niitä ei olevankaan kuin ainoastaan Aasian ja Euroopan,
mutta Afrikan ollen Euroopassa. Sillä on rajoina, lännessä meidän meren
ja valtameren välinen salmi, idässä lavea viettomaa, jota paikkaa
asukkaat kutsuvat Catabathmoksi. Meri on myrskyllinen ja satamia vailla,
maa viljava ja karjanhoitoon sopiva, vaan puita kasvamaton; vedestä on
puute, sekä taivaasta tulevasta että maassa olevasta. Ihmiset ovat
ruumiiltaan terveitä, ripeäluontoisia ja työnkestäviä; enimmät raukaisee
vanhuus, paitsi ketkä raudan taikka petojen kautta ovat saaneet
surmansa; sillä tauti harvoin tappaa ketään. Sen lisäksi ovat enimmät
elävät pahanelkistä sukua. Vaan mitkä ihmiset alkuansa ovat asuneet
Afrikassa ja kutka sittemmin sinne tulleet, taikka millä tavoin he ovat
toisiinsa sekaantuneet, sitä tahdon lyhyimmittäin kertoa, -- vaikka
kertomukseni eroaa siitä mielestä, joka useimmilla on, -- sen mukaan,
kuin Punilaisista kirjoista, jotka sanottiin olevan Hiempsal kuninkaan,
selitettiin meille, ja kuten sen maan asukkaat arvelevat asian olevan.
Muuten onpi tämän asian varmuus oleva kertojain varassa.




XVIII.


Aluttain asuivat Afrikassa Gaetulit ja Libyalaiset, raakoja ja
sivistymättömiä kansoja, joilla ruokana oli petojen liha sekä heinä
maassa, niinkuin elukoilla. Näitä eivät hallinneet tavat, eikä laki,
eikä kenenkään yliherruus; maita kiertäin ja kuleksien pitivät he majaa,
missä yö heidät siihen oli pakoittanut. Mutta kun Herkules kuoli
Hispaniassa, kuten Afrikalaiset tuottelevat, niin hajosi ennen pitkää
hänen moninaisista kansoista koottu sotajoukkonsa, kun johdattajansa oli
menettänyt, ja moni tuolla täällä pyysi valtaa anastaa, kukin
itselleen. Näistä valloittivat Medialaiset, Persialaiset ja
Armenialaiset, aluksilla Afrikaan purjehdittuansa, meidän meren
lähisimmät paikat. Persialaiset asettuivat lähemmäs valtamertä, ja he
käyttivät kumossa olevia laivanvalia majain asemesta, kosk'ei
rakennusaineita ollut maassa, eikä tilaisuutta ostaa taikka vaihettaa
niitä Hispanialaisilta; avara meri ja outo kieli hiiasivat
kauppaliikettä. Nämä sekoittivat vähitellen avioliittojen kautta
kanssansa Gaetulit; ja koska he, usein maanlaatua koetellen, olivat
kuljeskelleet paikasta paikkaan, kutsuivat he itse itsiänsä
Numidialaisiksi. Muuten ovat vielä nytkin maalla asuvien Numidialaisten
huoneet, joita he kutsuvat _mapalia_, soikulaiset ja kuperoilla
tiileillä katetut, laivain emäpuitten kaltaiset. Mutta Medialaisille ja
Armenialaisille lisäksi tulivat Libyalaiset, -- sillä nämät asuivat
likempänä Afrikan mertä, Gaetulialaiset etelämpänä, ei kaukana kuumasta
ilman-piiristä, -- ja näillä oli aikaiseen kaupungeita; sillä kun salmi
eroitti heidät Hispanialaisista, olivat he ruvenneet välinsä tavaroita
vaihettelemaan; niiden nimen vääristelivät vähitellen Libyalaiset,
kutsuen heitä barbarilaisella kielellään Medialaisten siaan Maureiksi.
Mutta pian kasvoi Persialaisten valta; ja sitten oli heillä
Numidialaisten nimellä, lähdettyänsä pois esivanhempainsa luota
väkipaljouden vuoksi, ne paikat vallassaan, jotka, lähinnä Karthagoa
ollen, kutsutaan Numidiaksi. Sittemmin pakoittivat molemmat, toisiinsa
luottaen, naapurikansat, aseiden tai pelon kautta, antaumaan valtansa
alle, ja hankkivat mainetta ja kunniaa itsellensä, ollenkin ne, jotka
olivat tunkeuneet meidän meremme rannikoille; koska Libyalaiset ovat
vähemmin sotaisia kuin Gaetulit. Lyhyesti sanoen, alainen osa Afrikaa on
enimmästään ollut Numidialaisten vallassa; kaikki ovat voitettuina
hämmentyneet hallitsevain kansallisuuteen ja nimeen.




XIX.


Myöhemmin Phoenicialaiset, muutamat vähentääksensä väkipaljoutta kotona,
toiset vallan himosta, rahvasta ja muita valtiollisten muutosten
himoisia yllytettyään, olivat meren-rannikolle perustaneet Hipponin,
Adrumeton, Leptin sekä muita kaupunkeja; ja nämä varttuivat vähässä
ajassa paljon, ollen osasta tu'eksi, osasta kunniaksi kotoperillensä.
Sillä Karthagoon nähden pidän parempana olla ääneti kuin puhua aivan
vähän, koska aika muistuttaa rientämään muualle. Siis on meren rantaa
pitkin Catabathmoon päin, joka paikka eroittaa Egyptin Afrikasta,
ensimäinen kaupunki Cyrene, Theralaisten perustama siirtokunta, ja
sitten nuo kaksi Syrtiä ja niiden välissä Leptin kaupunki; vielä
eteenpäin ovat Philenoin alttarit, joka seutu Egyptiä vastaan oli vallan
rajana Karthagolaisilla, ja sittemmin muilla Punilais-kaupungeilla.
Muita paikkoja aina Mauritaniaan asti pitävät Numidialaiset hallussaan;
lähinnä Hispaniaa ovat Maurilaiset. Numidiaa ylempänä olemme kuulleet
Gaetulien elävän, osittain mökkilöissä, osittain raaemmalla tavalla,
kuleksien paikasta paikkaan, niiden jälkeen Aethiopilaisten olevan ja
sitten auringon kuumeesta paahtuneita paikkoja. Jugurthan sodan aikana
hallitsi nyt Roman kansa virkamiesten kautta enimpiä Punilaisia
kaupunkeja ja niitä maita, jotka viimeiseksi olivat Karthagolaisilla;
iso osa Gaetulialaisia sekä Numidiaa aina Mulucka-jokeen asti olivat
Jugurthan vallan alla; kaikkia Maurilaisia hallitsi Bocchus kuningas,
joka ei tuntenut Roman kansaa muuta kuin nimeksi, niinkuin hänkään ei
ennen ollut meille tuttu sodan eikä rauhan kautta. Afrikasta ja sen
asukkaista on aineen vaatimuksen suhteen kyllin sanottu.




XX.


Kun lähettiläät, jaettuaan valtakunnan, läksivät Afrikasta, ja Jugurtha
vasten pelkoaan näki saaneensa palkan rikoksestaan, rupesi hän
himoitsemaan Adherbalin valtakuntaa, varmana pitäen, minkä ystäviltänsä
Numantian luona oli kuullut, että Romassa kaikki oli kaupan, ja sen
ohessa myös niiden lupauksista yltyneenä, joille vähää ennen oli
yltäkyllin lahjoja antanut. Itse oli hän rivakka ja sotaisa mies, vaan
se, jota hän tavoitti, veltto, sotaan kykenemätön, tyynimielinen,
vääryyttä kärsiväksi sopiva, pikemmin pelkuri kuin pelättävä. Siis
hyökkää hän yht'äkkiä suurella sotajoukolla tämän maahan, anastaa paljon
ihmisiä ynnä karjaa ja muuta saalista, sytyttää kartanot ja käypi
hevoisväkineen vihollisen tavoin monet paikat. Sitten vetäypi hän kaiken
väkensä kanssa takaisin valtakuntaansa, luullen Adherbalin vihan
vimmassa väkivallalla kostavan tekemäänsä vääryyttä ja sen asian tulevan
sodan syyksi. Vaan tämäpä, kun ei aseilla luullut vertoja vetävänsä ja
enemmän luotti Roman kansan ystävyyteen kuin Numidialaisiin, lähetti
Jugurthan tykö lähettiläitä kärsitystä vääryydestä valittamaan; ja
vaikka nämä toivat takaisin herjaavat vastaukset, päätti hän kuitenkin
kernaammin kärsiä kaikki, kuin ottaa sotaa käydäkseen, koska se ennen
koettuna oli käynyt toisin kuin toivonut oli. Eikä sentään vähennyt
Jugurthan halu; sillä hän oli jo mielessään anastanut koko hänen
valtakuntansa. Siksipä alkoikin hän käydä sotaa, ei ryöstäjä-parvella
niinkuin ennen, vaan suurella hankkimallansa sotajoukolla, ja julkisesti
pyytää valtaa koko Numidian yli. Muuten hävitti hän, missä liikkui
kaupungit ja maat, ja ajoi saalista; lisäsi omilleen rohkeutta,
vihollisille kauhua.




XXI.


Adherbal, kun näki asian siksi käyneen, että olisi valtakunta joko
jättäminen taikka aseilla pitäminen, valmisti, pakon vaatiessa,
sotaväkeä ja kävi Jugurthaa vastustamaan. Nyt loi kumpainenkin
sotajoukko leirinsä, ei kauvas merestä, lähelle Cirtan kaupunkia; ja
koska päivä oli lopussa, ei aljettu tappelua. Kun enin osa yötä oli
kulunut, hyökkäsivät Jugurthan sotilaat, vaikka vielä oli hämärä, merkin
annettua, vihollisten leiriin, ja ajoivat toiset puoliunissa, toiset
aseita koperoidessa pakoon ja voittivat heidät. Adherbal pakeni
muutamain hevoismiesten kanssa Cirtaan, ja jos ei joukko togalla
vaatetetuita kansalaisia olisi ollut, joka esti takaa-ajavat
Numidialaiset pääsemästä muurein sisälle, niin olisi yhtenä ainoana
päivänä sota kahden kuninkaan välillä aljettu ja lopetettu. Sentähden
piirittää Jugurtha kaupungin, hankkiutuu suojakatoilla, torneilla ja
kaikenlaisilla koneilla rynnistämään sitä, kiirehtien semminkin siksi,
että joutuisi ennen lähettiläitä, jotka oli kuullut Adherbalin
lähettänen Romaan ennen tappelun tapahtumista. Mutta kun senaati oli
saanut tiedon niiden sodasta, lähetettiin kolme nuorukaista Afrikaan,
joiden piti käymän molempien kuninkaiden tykönä ja ilmoittaman senaatin
sekä Roman kansan nimessä, näiden tahdon ja päätöksen olevan, että
luopuisivat aseista; niin olisi se muka laadullista sekä heille että
kuninkaalle.




XXII.


Lähettiläät tulevat rientäen Afrikaan, semminkin kun Romassa, heidän
matkaan hankkiessaan, puheita kuultiin tapahtuneesta tappelusta ja
Cirtan piirittämisestä. Mutta se maine oli vieno (asian suhteen).
Kuultuaan näiden puheen vastasi Jugurtha, ett'ei hänestä mikään ollut
etevämpi eikä kalliimpi kuin senaatin tahto; hän oli muka hamasta
nuoruudestaan sitä ahkeroinut, että kaikki paraimmat pitäisivät häntä
hyvänä; hyväin avuinsa eikä ilkeytensä kautta oli hän ollut tuolle
jalolle miehelle P. Scipionille mieliin; samain omaisuutten vuoksi oli
Micipsa ottanut hänen valtakunnan perilliseksi, ei lasten puutteesta.
Muuten, jota enemmän hän oli toimittanut hyviä ja urheita tekoja, sitä
vähemmin kärsisi muka hänen mielensä vääryyttä; Adherbal oli kavaloilla
keinoilla väijynyt hänen henkeänsä; ja tämän havaittuaan oli hän käynyt
rikosta vastustamaan; Roman kansa ei tekisi oikein eikä kohtuuden
mukaan, jos kieltäisi häneltä kansain oikeutta; vihdoin, hän lähettäisi
pikaan kaikista asioista lähettiläitä Romaan. Niin eroavat molemmat
toisistansa. Adherbalin puhuttelemiseen ei ollut tilaisuutta.




XXIII.


Kun Jugurtha arveli lähettiläiden lähteneen Afrikasta ja paikan luonteen
vuoksi ei väkirynnäköllä voinut Cirtaa valloittaa, saarti hän vallella
ja kaivannolla kaupungin, rakensi torneja ja lujisti ne varustusväellä,
koetteli sitä yöt ja päivät joko väkivoimalla tai konnankeinoilla,
esitteli muurien suojelioille milloin palkintoja, milloin jotain
kauhistuttavaa, koki kehoituksilla kiihoittaa väkeänsä miehuuteen,
sanalla sanoen, hän valmisti tarkkuudella kaikki. Kun Adherbal havaitsi,
että koko hänen onnensa tila oli viimeisillään, että vihollinen oli
rauhaton, ett'ei avusta ollut mitään toivoa ja ett'ei muonavarain
puutteelta voitu sotaa pitkittää, valitsi hän niistä, jotka yhtenä
olivat paenneet Cirtaan, kaksi karskinta, ja kiihoitti näitä, luvaten
paljon ja vaikeroiden kohtaloansa, yöllä rientämään vihollisten
linnoitusten halki merelle ja sitten Romaan.




XXIV.


Muutamain päiväin kuluessa toimittavat Numidialaiset, mitä käsketty oli.
Senaatissa luettiin Adherbalin kirje, jonka sisältö oli seuraava: "Syy
siihen, että usein lähetän teitä rukoilemaan, senaatorit, ei ole minun,
vaan siihen on minun pakoittanut Jugurthan väkivalta, jolle on tullut
niin suuri halu surmata minua, ett'ei hän muista teitä eikä
kuolemattomia jumalia, että himoaa hartaammin minun vertani kuin kaikkea
muuta. Sentähden pidetään minua, joka olen Roman kansan liittolainen ja
ystävä, jo viidettä kuukautta aseilla piiritettynä; minua ei auta isäni
Micipsan hyvät työt eikä teidän päätöksenne; olenpa kahdella päällä,
rasittaako minua miekka vai nälkä kovemmin. Jugurthasta enempää
kirjoittamasta kieltää minua kohtaloni; myöskin ennen olen sen kokenut,
että onnettomia vähän uskotaan; jos vaan en tietäisi, että hän
tavoittelee ylemmäksi kuin minä olen, ja ett'ei hän samalla toivo teidän
ystävyyttänne ja minun valtakuntaani. Kumpaisen hän pitää
arvollisempana, se ei kellenkään ole tietymätöntä. Sillä ensin hän
surmasi veljeni Hiempsalin, sitten hän karkoitti minun isäni
valtakunnasta. Ja olkoonpa vaan tämä meille tehtyä vääryyttä, joka ei
koske teihin. Mutta nyt hän aseilla pitää hallussaan teidän
valtakuntaanne ja minua suljettuna, jonka olette panneet Numidialaisten
hallitsiaksi. Kuinka paljon hän on pitänyt lukua lähettiläiden sanoista,
osoittaa minun vaarani. Mitä onpi jäljellä, paitsi teidän voimanne,
jolla häntä voisi liikuttaa? Sillä minä puolestani tahtoisin
mieluisammin että niin hyvin tämä, jota nyt kirjoitan, kuin sekin, jota
ennen olen senaatissa valittanut, olisi perätöntä, kuin että
kurjuudellani näyttäisin sanani todeksi. Mutta koska minä olen sitä
varten syntynyt, että olisin Jugurthan rikosten osoitteena, niin en
pyydä enää kuolemasta päästä enkä murehista, ainoasti vihollisen
ylivallasta ja ruumiin kidutuksista. Numidian valtakunnasta, joka on
teidän, pitäkäätte huolta, miten haluttaa; mutta pelastakaatte valtanne
korkeuden ja ystävyytenne rehellisyyden tähden minut jumalattomista
käsistä, jos vielä vähänkään muistatte minun isoisäni Masinissaa."




XXV.


Tämän kirjeen luettua oli niitä, joiden mielestä sotajoukko olisi
Afrikaan lähetettävä ja mitä pikemmin riennettävä Adherbalin avuksi.
Sillä välin piti Jugurthasta neuvoteltaman, koska hän ei ollut
lähettiläitä totellut. Mutta samat kuninkaan suosiat ahkeroivat kaikin
mokomin, ett'ei päätöstä tehtäisi. Näin vei Yksityisten suosio voiton
yhteiseltä hyvältä, kuten useimmissa asioissa tavallista onpi. Kuitenkin
lähetetään Afrikaan vanhempia, aatelisia, korkeissa viroissa olleita
miehiä, joitten joukossa oli M. Scaurus, josta yllä olemme puhuneet,
entinen konsuli ja siihen aikaan senaatin esimies. Koska asia herätti
vihaa ja myös Numidialaiset hartahasti rukoilivat, astuivat he kolmen
päivän kuluessa laivaan; sitten, ennen pitkää Uticaan tultuansa,
lähettävät he Jugurthalle kirjeen, että kiireimmittäin saapuisi Roman
voittomaahan, heidät oli muka senaati lähettänyt hänen luoksensa. Kun
hän sai tietää, että kuuluisia miehiä, joilla Romassa oli kuullut olevan
mahtavan arvon, oli tullut hänen vehkeitänsä vastustamaan, niin ajelivat
häntä alussa, hämmästyksissään kun oli, pelko ja himot, milloin
yhtäälle, milloin toisaalle. Hän pelkäsi senaatin vihaa, jollei
lähettiläitä kuulisi; vaan toisaalta vietteli häntä himojen pimittämä
mielensä aljettuun rikokseen. Kuitenkin pääsi hänen vallanhimoisessa
mielenlaadussaan väärä tuuma voitolle. Siis ympäröipi hän kaupungin
sotajoukollaan ja kokee kaikilla keinoin rynnistää Cirtaan, ollenkin
koska toivoi, että joko väkisellä tai kavaluudella keksisi tilaisuuden
voittoon, kun vihollisten väki oli eri haaroille hajoitettu. Vaan kun
tämä käypi toisin ja hän ei voi toimittaa, mitä oli aikonut, nimittäin,
että ennen saisi Adherbalin käsiinsä, kun läksisi lähettiläitä
tapaamaan, niin meni hän muutamien hevoismiesten kanssa voittomaahan,
ett'ei kauvemmin viipymällä vihastuttaisi Scauroa, jota hän enimmän
pelkäsi. Ja vaikka hänelle senaatin nimessä julistettiin kovat uhkaukset
siitä, ett'ei herjennyt piirittämästä, niin läksivätpä kuitenkin
lähettiläät, monta puhetta turhaan pidettyään, ajamattomin asioin
tiehensä.




XXVI.


Kun tämä kuultiin Cirtaan, kehoittivat Italialaiset, joiden
urhoollisuuden kautta muureja suojeltiin, luullen, heittämyksen
tapahduttua, Roman kansan mahtavuuden vuoksi eheinä pääsevänsä,
Adherbalia, että heittäisi itsensä ja kaupungin Jugurthalle ja tinkaisi
häneltä vaan hengen itselleen; muista asioista muka senaati kyllä
pitäisi murehen. Mutta tämä, vaikka piti kaikkea varmempana kuin
Jugurthan rehellisyyttä, heittäytyi kuitenkin, niinkuin Italialaiset
olivat päättäneet, koska heillä oli valta pakoittaa häntä, jos vastaan
panisi. Jugurtha kidutti etenkin Adherbalia ja surmasi hänen; sitten
tappoi hän kaikki täys'ikäiset Numidialaiset ja kauppiaat ilman
eroituksetta, sitä mukaa kuin kukin oli tullut aseellisille vastaan.




XXVII.


Kun tämä Romassa tuli tunnetuksi ja asiaa aljettiin keskustella
senaatissa, lieventivät nuo samat kuninkaan palveliat keskeyttämällä ja
usein hyvällä, välistä riidalla aikaa pitkittäen, tapauksen julmuutta.
Ja jos ei C. Memmius, nimitetty rahvaan tribuni, urhea ja aateliston
valtaa vihaava mies, olisi osoittanut Roman kansalle sitä oltavan
toimessa, että muutamain mahtavain kautta Jugurthan rikos annettaisiin
anteeksi, niin olisi varmaankin neuvotteluja pitkittämällä kaikki viha
saatu haihtumaan. Niin suuri voima oli kuninkaan suosiolla ja rahalla.
Mutta kun senaati, koska rikoksen tunsi, pelkäsi kansaa, päätettiin
Sempronia-la'in johdosta antaa voittomaat Numidia ja Italia tuleville
konsuleille. Konsuleiksi nimitettiin P. Scipio Nasica ja L. Bestia
Calpurnius. Calpurnius sai osalleen Numidian, Scipio Italian. Sitten
kirjoitettiin Afrikaan vietävä sotajoukko, ja päätettiin sotamiesten
palkoista ja muista sodan tarpeista.




XXVIII.


Mutta Jugurtha, saatuansa tiedon, joka oli vasten hänen toivoaan, --
koska hänelle mieleen oli kiintynyt se ajatus, että Romassa kaikki oli
kaupan, -- lähetti poikansa ynnä kaksi ystävää lähettiläinä senaatille,
ja käski näiden niinkuin niittenkin, jotka Hiempsalin tapettuansa oli
lähettänyt, rahalla koetella kaikkia ihmisiä. Kun nämä tulivat Romaan,
kysyi Bestia senaatilta, suvaittaisiinko Jugurthan lähettiläiden päästä
muurien sisäpuolelle; ja tämä päätti, että, jos eivät olleet tulleet
valtakuntaa ja häntä itseänsä heittämään, heidän olisi seuraavain
kymmenen päivän kuluessa lähteminen pois Italiasta. Konsuli käskee
senaatin päätöksen mukaan julistaa sen Numidialaisille. Näin palaavat
nämä sinä hyvänään kotia. Sillä välin valitsee Calpurnius, hankittuansa
sotajoukon, legatiksi itselleen puolueittensa kautta mahtavia
aatelismiehiä, joitten arvon kautta toivoi ne virheet tulevan
vahvistetuiksi, jotka hän mahdollisesti tekisi, ja niitten joukossa oli
Scaurus, jonka luonnonlaadusta ja tavoista yllä olemme puhuneet. Sillä
meidän konsulillamme olivat monet hyvät hengen ja ruumiin omaisuudet,
joita kaikkia ahneus haittasi. Hän oli vaivoissa kestävä,
terävä-älyinen, kyllin varova, sotamenossa jokseenkin taitava ja sangen
vahva vaaroja ja väijymyksiä vastaan. Mutta legionit vietiin Italian
kautta Rhegioon, sieltä Siciliaan ja Siciliasta edespäin Afrikaan. Siis
hyökkäsi Calpurnius alussa, muonavaroja hankittuaan, voimakkaasti
Numidiaan; hän otti paljon ihmisiä vangiksi ja valloitti väkisellä
muutamia kaupunkeja.




XXIX.


Mutta kun Jugurtha lähettiläiden kautta rupesi häntä rahalla kiusaamaan
ja osoittamaan hänen johdossansa olevan sodan vaikeutta, muuttui hänen
ahneutta poteva mielensä helposti. Muuten otettiin Scaurus kumppaniksi
ja auttajaksi kaikissa neuvotteluissa; ja vaikka tämä aluttain, kun
enimmät hänen lahkokunnastaan jo olivat lahjotut, sangen kovasti oli
vastustellut kuningasta, vietteli kuitenkin rahasumman suuruus hänen
hyvästä ja kunniallisesta väärään poikkeemaan. Mutta Jugurtha osti ensin
ainoastaan sodan viivykkiä, luullen sillä välin Romassa saavansa jotain
toimeen rahalla tai suosiolla. Mutta kun hän oli saanut kuulla Scauron
olevan osallisen kauppaan, rupesi hän varsin varmaan toivomaan saavansa
rauhan jälleen, ja päätti itse läsnä ollen keskustella heidän kanssansa
kaikista ehdoista. Muuten lähetti konsuli vakuuden vuoksi qvaestori
Sextion Jugurthan kaupunkiin Vagaan, johon tekosyynä oli jyväin
saaminen, joita Calpurnius julkisesti oli vaatinut lähettiläiltä, koska
heittämyksen viipyessä sotilakkoa pidettiin. Siis tuli kuningas
leiriin, niinkuin oli päättänyt ja neuvokunnan läsnä ollessa vähän
puhuttuaan tekonsa nostamasta vihasta, ja miten häntä heittämyssovintoon
otettaisiin, päätti hän muut asiat erikseen Bestian ja Scauron kanssa;
sitten vastaan-otettiin hänen heittämys-tarjouksensa, kun konsuli ilman
mitään järjestyksettä oli kysellyt mielipiteitä. Mutta niinkuin
neuvokunnan päätöksen mukaan oli käsketty, heitettiin qvaestorille
kolmekymmentä elehvanttia, karjaa ja monta hevoista ynnä vähäisen
kultaa. Calpurnius läksi Romaan virkamiehiä valitsemaan. Numidiassa ja
meidän sotajoukollamme pidettiin rauhaa.




XXX.


Kun maine oli saattanut Afrikassa tapahtuneet asiat yleisön tietoon, ja
miten niitä oli toimitettu, aljettiin Romassa kaikissa paikoissa ja
kokouksissa puhua konsulin menetyksestä. Rahvaassa vallitsi ankara viha;
senaatorit olivat huolelliset. Hyväksyisivätkö nämä tuota näin suurta
häpiä-työtä, vai kumoisivatko konsulin päätöksen, se oli tietämätöntä.
Ja varsinkin estätteli heitä Scauron mahtavuus, koska häntä mainittiin
Bestian neuvonantajana ja kumppanina, totuudessa ja hyvässä pysymästä.
Mutta C. Memmius, jonka vapaamielisyydestä ja vihasta aateliston
vallalle yllä puhuimme, kehoitteli, senaatin epäillessä ja
viivytellessä, (kokoustiloissa pidetyillä) puheilla kansaa kostoon,
muistutteli sitä, ett'ei hylkäisi valtiota ja omaa vapauttansa, ja veti
julkisuuteen monta aateliston uhkamielistä ja julmaa tekoa; sanalla
sanoen, hän yllytteli uutterasti kaikin mokomin rahvaan mieltä. Mutta
koska Memmion puheliaisuus siihen aikaan oli mainio ja mahtava, olen
katsonut sopivaksi tähän kirjoittaa yhden hänen monista puheistaan, ja
semminkin mitä hän eräässä kokoustilassa, Bestian takaisin palattua,
lausui seuraavilla sanoilla:




XXXI.


"Monta seikkaa on, jotka kehoittavat minua luopumaan teistä, Qviritat,
jos vaan ei hartauteni valtion asioissa olisi kaikkea muuta valtavampi,
nimittäin: aatelispuolueen mahtavuus, teidän kärsivällisyytenne ja
mitätön oikeutenne, sekä ollenkin se seikka, että rehellisyydellä on
enemmin vaaraa kuin kunniaa tarjona. Sillä tosiaankin harmittaa sanoa
sitä, kuinka te näinä viimeisinä viitenätoista vuotena olette olleet
muutamien harvain ylpeydellä ivana, kuinka häpeällisesti ja kuinka ilman
kostamatta teidän puolustajanne ovat saaneet surmansa, ja kuinka teidän
noloutenne ja velttoutenne on turmellut mielenne, kosk'ette nytkään,
vihollistenne rikoksen alaisina ollessa, nouse ylös, ja koska nytkin
pelkäätte niitä, joille teidän tulee olla kauhuna. Vaan vaikka tämä
tämmöistä on, pakoittaa kuitenkin mieleni minua käymään aatelispuolueen
valtaa vastustamaan. Ainakin tahdon koettaa vapauttani, jonka isäni on
jättänyt minulle; vaan teenkö sitä turhaan vai hyödyksi, se on teidän
kädessänne, Qviritat. Enkä kehoitakaan minä teitä, kuten esivanhempanne
usein ovat tehneet, aseilla käymään vääryyttä vastaan. Ei väkivaltaa, ei
poislähtöä tarvita tässä; tarpeen on vaan, että itse omalla tavallaan
menevät nurin niskoin. Tiberius Gracchon tapettua, jonka sanoivat
valmistavan yksivaltaisuutta, pidettiin tutkintokäräjiä Roman rahvasta
varten. C. Gracchon ja M. Fulvion murhan jälkeen surmattiin samoin monta
teidän säädystänne vankihuoneessa. Kummallenkaan surmalle ei pannut laki
rajaa, vaan heidän mielivaltansa. Mutta annappa vaan omansa
takaisin-antaminen rahvaalle olisi yksivaltaisuuden valmistamista; mitä
ei ilman kansalaisten verettä voida kostaa, se olkoon oikein tehty.
Edellisinä vuosina katselitte äänettömällä mieliharmilla, miten
valtiorahastoa varastettiin, miten kuninkaat ja vapaat kansat maksoivat
veroa muutamille aatelisille miten samain hallussa oli korkein kunnia ja
suurin rikkaus. Kuitenkin pitivät he sitä vähänä, että näitä tämmöisiä
tekoja olivat saaneet rankaisematta harjoittaa. Sentähden ovat viimein
la'it, teidän korkeutenne ja kaikki taivaalliset sekä maalliset heitetyt
vihollisille. Eivätkä ne, jotka ovat sen tehneet, häpee tai kadu sitä,
vaan kävelevät rehevästi silmäinne edessä, näytellen pappis- ja
konsuli-virkojaan, osa voitto-riemujaankin, juurikuin nämät olisivat
heillä kunniana eikä ryöstösaaliina. Rahalla ostetut orjat eivät kärsi
la'ittomia käskyjä isänniltään; kärsittekö te, Qviritat, jotka olette
käskemään syntyneet, tyynellä mielellä orjuutta? Mutta ketkä ovat nämä,
jotka ovat ottaneet valtion hallitakseen? Rikoksenalaisimmat miehet,
verisillä käsillä, julman ahneet, suurimmat konnat ja samalla kopeimmat,
joilla rehellisyys, kunnia, velvollisuuden tunto, sanalla sanoen
säädyllisyys ja säädyttömyys, kaikki on voittoa varten. Muutamilla onpi
turvanansa, että ovat tappaneet rahvaan tribunin, toisilla, että ovat
pitäneet la'ittomia tutkintokäräjiä, enimmillä, että ovat toimittaneet
surmatöitä teitä vastaan. Kuta enemmän kukin harjoittaa pahuutta, sitä
turvallisempi on hän. He ovat muuttaneet pelon omasta rikoksestaan
teidän velttouteenne, joita kaikkia se ajaapi yhteen, että halaatte
samaa, vihaatte samaa, pelkäätte samaa. Mutta tämä on hyvien kesken
ystävyyttä, pahojen kesken lahkokunnallisuutta. Vaan jos te niin
pitäisitte huolta vapaudestanne, kuin heidän mielensä hehkuu valtaan,
niin eipä todentotta hävitettäisikään valtiota niinkuin nyt, ja teidän
hyvät työnne olisivat paraimmilla, ei rohkeimmilla. Hankkiaksensa
itselleen oikeutta ja vahvistaaksensa korkeuttaan, ovat esivanhempanne
kahdesti, aseilla varustettuina, vetäyneet erilleen ja valloittaneet
Aventinus vuoren; ettekö te siis täyttä väkeänne taistelisi vapauden
edestä, jonka heiltä olette perineet, ja sitä kiivaammin, jota suurempi
häpeä on menettää, mikä kerta hankittuna on, kuin ett'ei ollenkaan ole
hankittu? Joku sanoo varmaankin: "mitäs mietit siis?" -- Niitä onpi
rankaiseminen, jotka ovat heittäneet valtakunnan viholliselle, ei
kädellä eikä väkivallalla, joka teiltä tehtynä on sopimattomampaa kuin
heille tapahtuneena, vaan tutkimuksilla ja itse Jugurthan ilmoitusten
johdosta. Ja jos hän heittämykseen menee, niin hän tosiaankin on
kuuliainen teidän käskyillenne; vaan jos hän niitä ylönkatsoo, niin
voitte luonnollisesti arvostella, minkä veroinen tuo rauha ja heittämys
on, josta Jugurthalle on tullut rikosten rankaisemattomuus, muutamille
mahtaville suurimmat tavarat, valtiolle vahinkoa ja häpeää. Tottahan
kuitenkin jo olette kyllänne saaneet heidän vallastansa, ja eihän
kumminkaan ne ajat liene teille nykyisiä enemmän mieleen, jolloin
valtakunnat, voittomaat, la'it, oikeudet, tuomioistuimet, sodat, rauhat,
sanalla sanoen kaikki jumalalliset ja inhimilliset asiat olivat
muutamien hallussa. Mutta te, se on Roman kansa, joita eivät viholliset
ole voittaneet, ja jotka olette kaikkien kansain käskiöitä, katsoitte
sen kylläksi, että säilytitte henkenne. Sillä kukapa teistä olisi
orjuutta evännyt? Ja vaikka minä puolestani pidän suurempana häpiänä
miehelle, että kostamatta on vääryyttä kärsinyt, niin sallisinpa
kuitenkin tyynellä mielellä teidän antavanne anteeksi syynalaisimmille
ihmisille, koska ovat kansalaisia, jos ei sääliväisyys olisi turmioksi.
Sillä heillekään, vallattomia kun ovat, ei ole siinä kyllä, että
rankaisematta ovat pahaa tehneet, jos ei heiltä oteta pois tilaisuutta
sen tekemiseen, ja teille on jäävä ikuinen levottomuus, kun havaitsette,
että teidän onpi orjina oleminen tai vapautenne käsivoimilla
säilyttäminen. Sillä eihän toki mitään toivoa ole rehellisyydestä ja
sovusta? He tahtovat hallita, te olla vapaat, he tehdä vääryyttä, te
estää sitä; vihdoin he kohtelevat teidän liittolaisianne niinkuin
vihollisia, vihollisianne niinkuin liittolaisia. Voipiko niin
erilaisissa mielissä olla rauhaa ja ystävyyttä? Sentähden neuvon ja
kehoitan minä teitä, ett'ette heittäne niin suurta rikosta
rankaisematta. Ei ole valtiovarain varkaus tapahtunut eikä
liittolaisilta väkisin otettu rahaa, joita rikoksia, vaikka ovat suuret,
tottumuksesta enään ei pidetä minään. Vihaisimmalle viholliselle on
alttiiksi pantu senaatin arvoisuus, alttiiksi pantu teidän valtanne.
Kotona kuin sodassakin on valtakunta ollut kaupan. Ja jos ei tätä
tutkita, jos ei syynalaisia rangaista, mitä muuta on neuvoksi kuin elää
kuuliaisina niille, jotka sen ovat tehneet. Sillä rankaisematta tehdä
mitä hyvänsä, se on olla kuninkaana. Enkä minä kehoita teitä, Qviritat,
nyt ennemmin tahtomaan, että kansalaisenne olisivat tehneet väärin kuin
oikein, vaan siihen, ett'ette kehnoille anteeksi antamalla saattaisi
hyviä tuhoon. Paitsi sitä on valtion asioissa paljoa parempi unhottaa
hyviä kuin pahoja töitä. Hyvä tulee vaan hitaammaksi, jos hänestä et
huoli, mutta paha käypi vilpillisemmäksi. Paitsi sitä, jos vääryyttä ei
ole tapahtunut, et tarvinne usein apuakaan sitä vastaan."




XXXII.


Tätä ja tämmöistä usein puhuen, sai Memmius Roman kansan suostumaan
siihen, että L. Cassius, joka silloin oli praetori, lähetettäisiin
Jugurthan luo, ja että hän, valtion takauksen annettuansa, toisi hänen
Romaan, että kuninkaan ilmoituksella saataisiin toteen Scauron ja muiden
rikokset, joita he syyttivät rahan ottamisesta. Sill'aikaa, kun tätä
Romassa toimitettiin, tekivät ne, jotka Bestia oli jättänyt Numidiaan
sotajoukolle päämiehiksi, noudattaen ylipäällikön tapaa, sangen monta
häpiällistä työtä. Olipa niitä, jotka kullalla lahjottuina antoivat
Jugurthalle takaisin elehvantit, toiset myivät ylikarkuria, osa ajoi
saalista rauhassa eläviltä ihmisiltä. Niin suuri ahneuden vimma oli
ikäänkuin kulkutauti tarttunut heidän mieliinsä. Mutta C. Memmion
tekemän lakiehdoituksen hyväksyttyä ja koko aateliston säikähyksissä
ollessa, läksi Cassius Jugurthan luo; ja tätä pelossa ja pahan
omantunnon tähden epätoivossa olevaa neuvoi hän, ett'ei ennemmin
tahtoisi kokea voimaansa kuin armoa, koska kerta oli heittäynyt Roman
kansalle. Paitsi sitä antoi hän hänelle erityisesti oman sanansa, jota
tämä ei pitänyt vähempiarvoisena kuin valtion takausta. Semmoinen maine
oli siihen aikaan Cassiolla.




XXXIII.


Siis tuli Jugurtha, kuninkaan arvolle sopimattomalla tavalla, mitä
kurjimmassa puvussa, Cassion kanssa Romaan. Vaan vaikka hänellä oli
suuri mielen jäykkyys, koki hän, kaikkien kehoituksesta, joiden
mahtavuuden ja rikoksen kautta hän oli aikaan saanut kaiken sen, jonka
edellä olemme kertoneet, suurella palkinnolla saada puolelleen rahvaan
tribunin C. Baebion, että hänen hävyttömyytensä kautta olisi vahva
kaikkea oikeutta ja vääryyttä vastaan. Mutta vaikka rahvas oli vihainen
kuninkaalle, ja osa vaati häntä vankeuteen viemään, osa esivanhempien
tavoin rankaisemaan vihollista, joll'ei rikokseen osallisia ilmiantaisi,
kutsui C. Memmius kansan kokoon ja alkoi, enemmän katsoen arvoonsa kuin
vihaansa, asettaa kapinaa ja lepyttää mieliä, ja lopuksi väittää, että
hänen kauttansa annettu valtion takaus pitäisi pysyä rikkomatonna.
Sitten, kun äänettömyys oli alkanut, vei hän Jugurthan esille ja saneli;
hän kertoi hänen menetyksensä Romassa ja Numidiassa, osoitti rikokset
isää ja veljiä vastaan; ja ehkä Roman kansa tiesi, keitten avun ja
keitten palveluksen kautta hän oli tehnyt ne, tahtoisi se kuitenkin muka
häneltä kuulla ilmeisempää; jos hän ilmoittaisi totuuden, olisi hänellä
suuri toivo Roman kansan rehellisyydessä ja laupeudessa; mutta jos
salaisi sitä, ei hän hyödyttäisi kumppaniansa, vaan syöksisi itsensä ja
toiveensa perikatoon.




XXXIV.


Sittemmin, kun Memmius oli puhumisensa lopettanut ja Jugurthaa
vaadittiin vastaamaan, käski rahvaan tribuni O. Baebius, jonka yllä
sanoimme rahalla lahjotuksi, kuninkaan olla ääneti; ja vaikka
väkijoukko, joka kokouksessa oli läsnä, kovasti kiivastuneena, koki
peloittaa häntä huutamalla, suuta vääntämällä, usein päällekäymällä ja
kaikilla muilla keinoin, joita suutuksissa ollessaan tavallisesti
käytetään, pääsi kuitenkin hävyttömyys voitolle. Näin läksi kansa,
pilkkana pidettynä, pois kokouksesta; mutta Jugurthalla, Bestialla ja
muilla, joita tämä tutkimus hätyytti, paisuivat mielet (povissa).




XXXV.


Olipa siihen aikaan Romassa eräs Numidialainen, nimeltä Massiva,
Gulussan poika, Masinissan pojanpoika, joka, kun kuninkaiden riidassa
oli ollut Jugurthan vastustaja, maanpakolaisena oli lähtenyt Afrikasta,
sittenkun Cirta oli heittäynyt ja Adherbal oli surmattu. Tätä kehoitti
Sp. Albinus, joka seuraavana vuonna, Bestian jälkeen, Q. Minucius Rufon
kanssa piti konsulin virkaa, senaatilta pyytämään Numidian valtakuntaa,
koska hän muka oli Masinissan suku-perää, ja (koska) Jugurthaa
rikostensa tähden viha ynnä pelko ahdisti. Konsulin teki mieli sotaa
käydä, ja hän tahtoi ennemmin, että kaikki pantaisiin liikkeille, kuin
vaikenisi (sikseen). Hänelle oli osakseen tullut Numidian, Minuciolle
Macedonian voittomaa. Kun Massiva oli ruvennut näitä asioita ajamaan ja
Jugurthalla ystävissään ei ollut kyllin turvaa, koska yhtä heistä esti
paha omatunto, toista paha maine ja pelko, niin käski hän lähisimmän ja
luotettavimman ystävänsä Bomilcarin rahalla hankkia väijyjiä Massivalle,
kuten monta asiaa oli toimittanut, ja tehdä sen niin salaisesti kuin
mahdollista; mutta jos se ei onnistuisi, piti hänen millä tavalla
tahansa tappaa Numidialainen. Bomilcar toimittaa väleen kuninkaan
käskyt; ja hän tiedustelee semmoisten ihmisten kautta, jotka
tuommoisessa työssä olivat taitavat, hänen retkensä ja kulkunsa, jopa
viimein kaikki paikat ja ajat; ja sitten virittää hän, asian vaatiessa,
paulansa. Siis käypi yksi niistä, jotka olivat surmatyötä varten
varalla, vähän varomattovammasti Massivan päälle ja tappaa hänen; mutta
itse kiini otettuna, lupaa hän, monen ja semminkin Albinus konsulin
kehoituksesta, ilmoittaa asian laidan. Bomilcar, vaikka oli sen toveri,
joka valtion takauksella oli Romaan tullut, vaaditaan oikeuteen enemmän
kohtuuden kuin kansain oikeuden johdosta. Mutta Jugurtha, vaikka julki
oli voitettu syypääksi niin suureen rikokseen, ei lakannut ennen
totuutta vastaan taistelemasta, kuin havaitsi tekonsa herättämän vihan
olevan hänen suosiotansa ja rahaansa suuremman. Vaikka hän siis
edellisessä jutussa oli antanut viisikymmentä ystävistään takaukseksi,
lähetti hän, enemmän katsoen valtakunnan kuin takausmiesten etua,
Bomilcarin salaa Numidiaan, koska varoi muitten maalaistensa pelosta
rupeevan epäämään kuuliaisuutta häneltä, jos tämä rangaistuksen kärsisi.
Itsekin matkusti hän, muutamien päiväin kuluttua, sinne, koska senaati
käski hänen Italiasta lähtemään. Mutta ulos Romasta tultuaan, sanotaan
hän, usein ääneti luoden silmäyksiä sinne takaisin, lausuneen: "kaupunki
olisi kaupan ja pian häviöön menevä, jos vaan ostajan saisi."




XXXVI.


Sodan uudistettua, kuljettaa sillä välin Albinus kiireimmittäin Afrikaan
muonavaroja, palkkarahaa ja muuta, joka sotilaille oli tarpeen; ja kohta
lähtee hän itsekin sinne, että ennen vaalikokousta, joka aika ei ollut
kaukana, aseilla tai heittämyssovinnolla tai millä tavalla tahansa saisi
sodan lopetetuksi. Mutta Jugurtha sitä vastoin venyttää kaikkia asioita,
ja tekee milloin mitäkin syitä viipymiseensä; lupaa heittämystä, ja on
sitten pelkäävinään, pakenee päälle käyvän edestä, ja käypi vähän
jälkeen päälle, ett'ei hänen sotilaansa epätoivoon heittäytyisi. Näin
pitää hän konsulia pilkkanansa, viivyttäin milloin sotaa, milloin
rauhaa. Ja oli niitä, jotka silloin eivät pitäneet Albinoa kuninkaan
tuumille vieraana, ja jotka eivät luulleet sodan, niin suuren kiireen
perästä, niin helposti tulleen pitkitetyksi pikemmin velttouden kuin
kavaluuden kautta. Mutta kun, ajan kuluttua, vaalikokous-päivä läheni,
läksi Albinus Romaan, jätettyään veljensä Aulon propraetoriksi leiriin.




XXXVII.


Siihen aikaan tärisyttivät tribunien riitaisuudet Romassa hirveästi
valtiota. Rahvaan tribunit P. Lucullus ja L. Annius kokivat edespäin
pitää virkaansa, vaikka heidän virkaveljensä olivat sitä vastaan; ja
tämä eripuraisuus esti koko vuoden vaalikokoukset. Se viivykki saatti
Aulon, jonka edellä sanoimme jätetyn praetorin-siaiseksi leiriin,
toivomaan, että voisi joko lopettaa sodan, tai sotajoukolla peloittaen
ottaa rahaa kuninkaalta. Hän kutsui siis Tammikuulla sotamiehet
talvimajoistaan sotaretkelle, ja tuli pitkillä marssilla, kovalla
talvisäällä, Suthulin kaupunkiin, jossa kuninkaan tavarat olivat. Vaikka
tätä sekä vuodenajan kovuuden että paikan lujuuden vuoksi ei voitu
valloittaa eikä piirittää, -- sillä muurin ympärille, joka oli
rakennettu jyrkän vuoren äyräälle, oli lietteinen lakeus talvisadetten
avulla tehnyt lammikon, -- rupesi hän kuitenkin, joko valeh-vehkeitä
pitääkseen, että niiden kautta peloittaisi kuningasta, tai himostansa
sokeana, suojakattoja lykkimään, vallia luomaan ja joutuun toimittamaan
muuta, joka hänen yritykseensä oli tarpeen.




XXXVIII.


Mutta Jugurtha, kun oli tullut tuntemaan legatin turhamaisuuden ja
ymmärtämättömyyden, alkoi viekkaasti kiihoittaa hänen mielettömyyttänsä,
lähetteli rukoilevia lähettiläitä, kuljetteli itse sotajoukkoa,
ikääskuin karttaen, metsämaita ja polkuja pitkin. Lopuksi sai hän
heittämyssovinnon toivolla Aulon jättämään Suthulin ja ajamaan häntä
juurikuin pakenevaa takaa syrjäseutuihin. Niin pysyivät hänen juonensa
paremmin salassa. Sillä välin koetteli hän sotajoukkoa öin päivin
sukkelain ihmisten kautta; lahjoi centurioneja ja hevoisväen
päällikköjä, että yksi osa heistä karkaisi hänen puolellensa, toinen,
sotamerkin annettua, heittäisi asemansa. Kun tämän oli toimittanut
mielensä mukaan, saarti hän sydänyöllä äkkiodottamatta suurella
Numidialaisjoukolla Aulon leirin. Romalaiset sotamiehet, jotka
säikähtivät sitä tavatonta meteliä, rupesivat toiset aseita
tavoittamaan, toiset piilemään, osa pelästyneitä vahvistamaan,
hädissänsä häilymään edestakaisin joka tahalla; vihollisjoukko oli
suuri, taivas yön ja pilvien vuoksi pimiä, vaara kaksinainen; vihdoin
oli epäilyksen alaista, olisiko turvallisempaa paeta vai alallansa
pysyä. Mutta siitä joukosta, jotka vast'ikään sanoin lahjotuiksi,
karkasi yksi kohortti Ligurialaisia ynnä kaksi Thrakialaista
ratsasparvea ja muutamia joukkoon kuuluvia sotomiehiä kuninkaan
puolelle; ja kolmannen legionin ensimäinen centurioni antoi vihollisille
tilan tunkea sisälle muutaman linnoituksen kautta, jonka oli saanut
suojellaksensa; ja sitä tietä hyökkäsivät kaikki Numidialaiset leiriin.
Häpiällisesti paettuansa, asettuivat meikäläiset, useimmat sittenkun
olivat aseensa pois heittäneet, lähisimmälle kukkulalle. Yö ja saalis
leirissä viivyttivät vihollisia, jott'eivät voittoansa käyttäneet.
Sitten Jugurtha seuraavana päivänä keskustelussa Aulon kanssa lausui:
että, vaikka hän ynnä hänen sotajoukkonsa, nälällä ja miekalla
suljettuna, oli hänen vallassaan, olisi hän kuitenkin, muistaen
ihmisellisten oloin huikentelevaisuutta, laskeva heidät kaikki eheinä
ikeen alitse, jos Aulus hänen kanssansa tekisi sovinnon; paitsi sitä
vaati hän, että tämä kymmenen päivän kuluessa lähtisi pois Numidiasta.
Ehkä tämä oli kovaa ja häpiällistä, sovittiin kuitenkin rauha, niinkuin
kuninkaalle hyväksi näkyi, koska he kuoleman pelosta horjuivat.




XXXIX.


Mutta kun tämä Romassa saatiin tietää, pääsi pelko ja suru valtiossa
valloilleen. Osa suri valtakunnan kunniaa, osa, joka oli sodan menoihin
tottumaton, pelkäsi vapauttansa; kaikki olivat Aulolle närkästyksissään,
ja semminkin ne, jotka usein sodassa olivat loistavia tekoja tehneet,
siitä muka, että tämä, vaikka oli aseilla varustettu, häpiällä oli
etsinyt pelastusta, eikä käsivoimalla. Sentähden kysyi Albinus konsuli,
joka veljensä rikoksesta pelkäsi vihaa ja sitten vaaraa, senaatin mieltä
rauhaliitosta; vaan kuitenkin otti hän sillä välin täyteväkeä
sotajoukolle sekä kutsui apujoukkoja liittolaisilta ja Lation kansalta;
sanalla sanoen hän kiirehti kaikin tavoin. Senaati päättää, niinkuin
kohtuullista oli, ett'ei ilman hänen ja kansan käskyttä mitään liittoa
ollut voinut tapahtua. Konsuli, jota rahvaan tribunit estivät muassansa
viemästä niitä sotalaumoja, joita hän oli varustanut, matkustaa
muutamien päivien kuluessa Afrikaan. Sillä koko sotajoukko oli viety
pois Numidiasta, kuten sovittu oli, ja vietti talvea voittomaassa.
Vaikka hänellä, sinne tultuansa oli palava halu Jugurthaa takaa ajaa ja
lieventää veljeänsä vastaan noussutta vihaa, päätti hän, asian haarain
mukaan, olla mihinkään toimeen ryhtymättä, tultuansa tuntemaan sotilaat,
joita, paitsi pako, vallattomuus ja irstaisuus, sotakurin rauettua, oli
turmellut.




XL.


Sill'aikaa julistaa rahvaan tribuni C. Mamilius Limetanus Romassa
kansalle tehdyn sääntöehdoituksen, että pidettäisiin tutkintokäräjiä
niille, joitten neuvosta Jugurtha oli ylönkatsonut senaatin päätöksiä,
jotka lähetys- ja päällikköviroissaan häneltä olivat rahaa
vastaanottaneet, jotka olivat antaneet takaisin elehvantit ja
karkulaiset; samaten niille, jotka vihollisten kanssa olivat sovinnoita
tehneet rauhasta taikka sodasta. Tälle sääntöehdoitukselle valmistelivat
osittain ne, joilla oli paha omatunto, osittain ne, jotka lahkokuntain
vihasta pelkäsivät vaaroja tulevan, salaisesti ystäväin ja ollenkin
latinalaiseen kansakuntaan kuuluvain ihmisten ja Italialaisten
liittolaisten kautta, esteitä, kosk'eivät julkisesti voineet vastusta
tehdä, ilman tunnustamatta, että se ja muukin semmoinen oli heille
mieleen. Mutta sitä voisi tuskin uskottavana kertoa, miten rahvas oli
innoissaan, ja miten suurella kiivaudella se noudatettavaksi sääti
lakiehdoituksen, enemmän vihasta aatelistoa vastaan, jolle tätä haitaksi
hankittiin, kuin valtion edusta huolta pitäen. Niin suuri kostonhimo
vallitsi puolueissa. Muiden säikähyksissä ollessa, oli siis M. Scaurus,
jonka yllä sanoimme Bestian legatiksi, rahvaan iloitessa ja omien
lahkolaistensa paetessa ja valtion vielä silloin vavistessa, koska
Mamilion lakiehdoituksen mukaan kolme tutkiatuomaria tulisi
asetettavaksi, laittanut niin, että hän itse valittiin näiden joukkoon.
Mutta tutkimus toimitettiin ankarasti ja kovasti, kulkupuheiden ja
rahvaan kostonhimon vuoksi. Niinkuin ylpeys usein oli vallinnut
aatelistossa, niin oli siihen aikaan menestys paisuttanut rahvaan
mieliä.




XLI.


Muuten olivat lahkokunnat kansassa ja puolueet senaatissa, sekä
myöhemmin kaikki ilkeät juonittelemiset muutamia vuosia ennen tulleet
tavaksi Romassa, rauhan vuoksi ja sen tavaran kyllyyden tähden, jota
ihmiset pitävät etevimpänä. Sillä ennen Karthagon hävitystä hallitsivat
Roman kansa ja senaati keskinäisellä sovulla ja suosiolla valtiota, eikä
kunniasta eikä vallasta kansalaisten välillä ollut mitään kiistaa; pelko
vihollisista piti heitä hyvissä avuissa. Mutta kun tämä kauhu oli
kadonnut mielistä, niin tulipa siaan se, jota myötäkäyminen rakastaa,
nimittäin: vallattomuus ja ylpeys. Niin on se, jota vastoinkäymisen
päivinä olivat toivottaneet itsellensä, rauhan saatua ollut kovempaa ja
katkerampaa. Sillä aatelistolla alkoi arvoisuutensa, kansalla vapautensa
vallattomuudeksi kääntyä; jokainen rupesi puoleensa vetämään,
riistämään, raastamaan. Näin vedettiin kaikki kahtaalle; valtio, joka
oli ollut keskellä, revittiin hajalle. Muuten oli aatelisto puolueensa
kautta mahtavampi; rahvaan voima, hillitön kun oli ja hajallinen,
vaikutti vähemmän. Muutamain harvain mielen mukaan hallittiin
valtakuntaa kotona kuin sodassakin; samain hallussa olivat
valtiorahasto, voittomaat, virat, kunniat ja voittojuhlallisuudet;
rahvasta rasitti sotapalvelus ja varattomuus; päälliköt ynnä muutamat
harvat riistivät itselleen sotasaaliit. Sen ohella ajettiin sotilaiden
vanhemmat ja pienet lapset tiloiltaan, aina sen mukaan kuin kukin oli
mahtavamman rajanaapuri. Näin tunkeutui ahneus ynnä mahtavuuden kanssa
suhdattomasti ja kohtuuttomasti joka paikkaan, saastutti ja hävitti
kaikki, pitämättä mitään arvossa ja pyhänä, kunnes itse syöksyi
päätimysten. Sillä heti kun aatelistossa ilmaantui niitä, jotka pitivät
todellisen kunnian väärää valtaa etevämpänä, rupesi valtio tärisemään ja
kansallinen eripuraisuus nousemaan, juurikuin mikäkin maanmullistus.




XLII.


Sillä sittenkun Tiberius ja C. Gracchus, joitten esivanhemmat
punilais-sodassa ja muissa olivat paljon kartuttaneet valtakuntaa,
rupesivat rahvasta vapauteen saattamaan ja ilmi antamaan noiden harvain
(aatelispohattain) rikoksia, niin oli syynalainen ja siksi peloissaan
oleva aatelisto, milloin liittolaisten ja latinalaisten, milloin
romalaisten ritarien kautta, jotka toivo liitosta (aatelisten kanssa)
oli luovuttanut rahvaasta, käynyt Gracchoin päällekanteita vastustamaan
ja miekalla tappaneet, ensin Tiberion, sitten muutamien vuotten perästä
samaa yrittelevän Cajon, joista toinen oli tribuni, toinen siirtokunnan
perustamista varten valittu triumviri, ynnä M. Fulvius Flaccon. Ja
tosiaan ei ollutkaan Gracchoilla, voiton kiihkon vuoksi, kyllin malttava
mieli. Mutta parempi on rehellisessä yrityksessä tulla voitetuksi, kuin
kehnoilla keinoilla sortaa vääryyttä. Mielensä mukaan käyttäen tätä
voittoa, saatti siis aatelisto miekalla ja maanpakolaisuuteen ajamalla
monta ihmistä perikatoon, ja tuotti niin tuleviksi ajoiksi itselleen
enemmän pelkoa kuin mahtavuutta. Ja tämä seikka se enimmiten syöksee
turmioon suurimmat valtakunnat, kun tahtovat toiset toisiaan voittaa
tavalla millä tahansa ja liian ankarasti kostaa voitetuille. Mutta jos
rupeen erittäin ja asian laveuden mukaan puhumaan puolueiden kiistoista
ja kaikista valtakunnan tavoista, niin onpi aika minulta loppuva
ennenkuin aine. Sentähden palaankin takaisin kerrottavaani.




XLIII.


Aulon tekemän sovinnon ja meidän sotajoukkomme häpeällisen paon jälkeen
olivat seuraavaksi vuodeksi nimitetyt konsulit Q. Metellus ja M. Silanus
keskenänsä jakaneet voittomaat, ja oli Numidia osaantunut Metellolle,
vilkasluontoinen mies, jolla, vaikka hän oli kansalaispuolueen
vastustaja, kuitenkin oli vakainen ja nuhteeton maine. Heti virkaan
astuttuansa kiinitti (hän yksinomaisesti) mielensä sotaan, jota hänen
piti käydä, arvellen kaikkien muiden toimien olevan yhteisiä hänen
virkaveljensä kanssa. Kun hän nyt ei voinut luottaa vanhaan
sotajoukkoon, hän alkoi kirjoittaa sotilaita, kutsua apujoukkoja
kaikkiaalta, hankkia puolto- sekä ryntö-aseita, hevoisia ja muita
sota-neuvoja, ynnä lisäksi vielä runsaasti muonavaroja, lyhyesti sanoen
kaikkia, mitä vaihettelevaisessa ja monia keinoja kysyvässä sodassa
tavallisesti tarvitaan. Muuten koettivat näiden asiain toimeenpanoa
auttaa senaati käskyillänsä, liittolaiset ja Lation kansa sekä kuninkaat
vapaehtoisesti apujoukkoja lähettämällä, ja vihdoin koko valtakunta
suurinta innollisuutta näyttämällä. Kun siis mielensä mukaan oli
valmistanut ja järjestänyt kaikki asiat, läksi hän Numidiaan, johon
häntä seurasivat kansalaisten suuret toiveet, sekä yleensä hänen hyväin
avuinsa tähden, että myöskin erittäin, koska hänellä oli rahaa vastaan
luja mieli, ja koska sitä ennen virkamiesten ahneuden kautta meidän
mahtavuutemme Numidiassa oli vähennyt, vihollisten sitä vastoin
kasvanut.




XLIV.


Mutta kun hän Afrikaan oli tullut, heitti prokonsuli Sp. Albinus hänelle
sotajoukon, joka oli veltto, sotaan kykenemätön, vaaroissa kuin
ponnistuksissakin kestämätön, vikkelämpi kieleltään kuin kädeltään,
liittolaistensa ryöstäjä ja itse vihollistensa saalis, komennotta ja
kuritta pidetty. Siis tuli uudelle päällikölle sotilaiden pahoista
tavoista enemmän huolta, kuin heidän suuresta lukumäärästään apua ja
hyvää toivoa. Kuitenkin päätti Metellus, vaikka vaalikokousten viivykki
paljon oli lyhentänyt kesäisen sotaretken aikaa, ja vaikka hän tiesi
kansalaistensa mielten levottomasti odottavan sodan päätöstä, olla
sotaan ryhtymättä, kunnes olisi pakoittanut sotilaat esi-isäinsä kuria
noudattaen vaivoja kestämään. Sillä kun Albinus, Aulus veljen ja
sotajoukon häviöstä säikähdyksissään, oli tehnyt sen päätöksen, ett'ei
lähtisi voittomaasta, piti hän, niinkauvan kun kesäisen sotaretken
kestäessä oli päällikkyydessä, sotilaita enimmiten seisovissa leireissä,
paitsi kun paha löyhkä ja eläimen ruuan puute pakoitti hänen paikkaa
muuttamaan. Näitä ei linnoitettu, eikä asetettu yövartioita, niinkuin
sodassa tavallista onpi; kuinka kutakin halutti, oli hän poissa
lipuiltansa. Kuormastoon kuuluvaa väkeä ja sotilaita kuleksi yöt päivät
edestakaisin; kuleksiessaan hävittivät nämä seutua, tunkivat väkisin
taloihin, kilpaa ajaen karja- ja orja-saalista ja vaihettaen näitä
kauppiasten tykönä ulkomaan viinaan ja muuhun semmoiseen kaluun; sitä
paitsi he myivät valtion antamat jyvät ja ostivat leipää päivittäin;
sanalla sanoen, mitä löyhyyden ja ylöllisyyden häpiätä suinkin
saatetaan mainita tai ajatella, sitä kaikkea oli tässä sotajoukossa ja
muuta vielä lisäksi.




XLV.


Mutta siinä vaikeassa tilassa havaitsen Metellon yhtä hyvin kuin
vihollisen vastustamisessakin olleen suuren ja viisaan miehen, joka niin
suurella mielenmaltilla piti kohtuuden suosiota etsivän suopeuden ja
kovuuden välillä. Sillä ensiksi oli hän poistanut löyhyyden apukeinot
kieltämällä, ett'ei kukaan leirissä saisi myydä leipää taikka muuta
keittoruokaa, ett'ei kuormastoa saisi olla sotajoukon seurassa, ett'ei
sotamies leirissä eikä matkoilla ollessaan saisi pitää orjaa tai juhtaa.
Muulle vallattomuudelle oli hän (myös) viisaasti rajan asettanut. Sitä
paitsi muutteli hän joka päivä leiriä risti-marsseilla, linnoitti sen,
juurikuin olisivat viholliset olleet saapuvilla, vallilla ja
kaivannolla, asetteli vartioita tiheään ja kävi itse legatiensa kanssa
niitä katsastamassa. Samaten oli hän, kun sotajoukko marssi, milloin
ensimäisten, milloin jälkimäisten luona, useinpa keskelläkin, ett'ei
kukaan rivistänsä lähtisi, että kävelisivät tiheässä lippuinsa lähellä
ja sotamies kantaisi ruokansa ja aseensa. Näin vahvisti hän ennen pitkää
sotajoukon enemmän hairahduksista estämällä kuin rankaisemalla.




XLVI


Kun Jugurtha sillä välin sanansaattajilta oli saanut kuulla, mitä
Metellus toimi, rupesi hän, joka Romassa myös oli tullut tuntemaan hänen
rehellisyytensä, tilaansa epäilemään, ja nyt vasta koki hän
todenperäistä heittämystä aikaan saada. Siis lähetti hän konsulien luo
rukoiliain tunnusmerkeillä varustetuita lähettiläitä, joiden piti anoa
vaan hänelle itselle ja lapsille hengen armahdusta, mutta heittää kaikki
muu Roman kansan ehtoon. Mutta Metellus tiesi jo edellisistä
kokemuksista, että Numidialaisten suku oli petollinen, mielenlaadultaan
huikentelevainen ja kapinan yrityksiin taipuvainen. Senpä tähden kävikin
hän erikseen puhuttelemassa lähettiläitä, toista toisensa perään,
koetellen heitä vähitellen, ja kun oli huomannut heidän olevaa itselleen
sopivat, houkutteli hän heitä suurilla lupauksilla heittämään itselleen
Jugurthan mieluisimmin elävänä, mutta jos se ei menestyisi, kuollunna.
Muuten käski hän julkisesti sanoa kuninkaalle, mikä hänelle olisi
mieleen. Sitten läksi hän itse, muutamien päivien kuluttua, tappovalmiin
ja vihollisen tapaisen sotajoukon kanssa Numidiaan, jossa vasten sodan
laatua majat olivat täynnänsä ihmisiä, karjat ja maanviljeliät ulkona;
kaupungeista ja kylistä tuli vastaan kuninkaan virkamiehiä, jotka olivat
valmiit antamaan jyviä, kuljettamaan muonavaroja, sanalla sanoen,
tekemään kaikkea, mitä käskettiin. Ja kuitenkin kulki Metellus juuri
kuin olisi vihollinen ollut saapuvilla, yhtä hyvin varustettuna
sotajoukkonensa, tiedusteli lavealta kaikki, piti noita heittämyksen
merkkiä valeh-vehkeinä, joilla hänelle koettiin pauloja virittää.
Sentähden olikin hän itse keveästi varustettujen kohorttien sekä valitun
linko- ja joutsimies-parven kanssa etujoukoilla; jälki-joukoilla piti
legati C. Marius hevoisväkineen komentoa; kumpaisellenkin siivelle oli
hän jakanut apu-hevoisväestön legionien tribuneille ja kohorttien
päälliköille, että lentomiehet (kahakoitsiat) yhdessä sen kanssa
kartoittaisivat takaisin vihollisten hevoisjoukot, missä ikinä nämät
lähestyisivät. Sillä Jugurtha oli niin kavala ja tunsi hyvin paikat ja
sotamenon, ett'ei varmaan voitu päättää, oliko hän vaarallisempi poissa
vai läsnä ollessaan, rauhaa pitäessään vai sotaa käydessään.




XLVII.


Ei kaukana siitä tiestä, jota Metellus kulki, oli Numidialainen
kaupunki, nimeltä Vaga, koko valtakunnan vahvimmasti käyty
markkinapaikka, johon monta Italialaista tavallisesti oli asettunut
asumaan ja kauppaa pitämään. Tähän asetti konsuli vartiaväestön, sekä
koetellakseen (asukkaiden mieliä) että myös odotellaksensa, jos paikka
olisi niin sovelias, että se sitä suvaitsisi; paitsi sitä käski hän
ko'ota muonavaroja ja muuta, mitä sodassa tarvittaisiin, arvellen,
niinkuin asianhaaratkin sitä muistuttivat, kauppiasten paljouden ja
muonavarain olevan sotajoukolle hyödyksi ja toimitetuille vehkeille
turvaksi. Näitten toimien tapahtuessa, lähetteli Jugurtha yhä hartaammin
vaan rukoilevia lähettiläitä, anoi rauhaa, tahtoi paitsi omaa ja
lastensa henkeä antaa kaikki Metellon haltuun. Vaan nämät vietteli
kuningas, niinkuin entisetkin, petokseen ja lähetti (sitten) kotiin;
kuninkaalta ei hän kieltänyt rauhaa, jota tämä vaati, mutta ei
luvannutkaan sitä; ja sillä välin odotteli hän lähettiläiden lupausten
täyttämistä.




XLVIII.


Kun Jugurtha vertasi Metellon sanoja hänen käytökseensä ja havaitsi
itseään koeteltavan omilla keinoillansa, -- koska sanoilla (kyllä)
rauhaa ilmoitettiin, mutta hänellä muuten itse asiassa oli ankara sota
edessään, koska suurin kaupunki oli luovutettu pois hänestä, ja
vihollinen oli tiedustellut paikkakunnan sekä johdattanut hänen
alamaistensa mielet kiusaukseen, -- päätti hän, pakon vaatiessa, käydä
asein taistelemaan. Siis tiedusteli hän vihollisten retket. Paikan
sopivaisuus saatti hänen voiton toivoon, ja hän hankki kaikenkaltaista
sotaväkeä niin suuret joukot kuin mahdollista ja pääsi, salaisia
sivuteitä (kierrellen), Metellon sotajoukon edelle. Olipa siinä Numidian
osassa, jonka Adherbal jaossa oli saanut omaksensa, etelästä tuleva
joki, nimeltä Muthul; siitä noin 20,000 askeleen päässä oli joen kanssa
yhtä suuntaa kulkeva vuorenselänne, jonka luonto ja ihmiset olivat
autioksi heittäneet; mutta sen keskeltä kohoaa kukkulan tapainen, joka
ulottuu äärettömän kauvas, kasvaen villiä öljypuita, myrttimetsää ja
muita puita, jotka kuivassa ja hietaisessa maanlaadussa menestyvät.
Välillä oleva lakeus oli veden puutteesta autio, paitsi lähellä jokea
olevat paikat. Ne kasvoivat yltäyleensä pensaikkoa, ja niissä asui
karjaa ja maanviljeliöitä.




XLIX.


Sille kukkulalle, joka, niinkuin sanoimme, käypi poikkipuolista suuntaa,
asettui nyt Jugurtha, pitennettyään väkirivinsä; elehvanteille ja osaksi
jalkaväestölle pani hän Bomilcarin komentajaksi ja antoi tälle käskyn,
mitä hänen pitäisi tehdä; itse rivitti hän valituita jalkamiehiä
hevoisväestön kanssa lähemmäs vuorta; sitten kävi hän kaikki turmat ja
manippelit ja kehoitti sekä manasi sotilaita, että he, muistaen entistä
urhoollisuuttaan ja voittoaan, suojelisivat itseänsä ja valtakuntaansa
Romalaisten ahneudelta; taistelu tulisi muka niitten kanssa tapahtumaan,
joita ennen voitettuina olivat ikeen alitse käyttäneet; niille oli
annettu toinen päämies, ei toista mieltä; hän oli pitänyt kaikkea huolta
väkensä hyväksi, kuin päälliköltä suinkin voipi vaatia; heidän asemansa
oli korkialla paikalla siksi, että he ennalta tietävinä voisivat ruveta
tappeluun tietämättömien kanssa, ett'eivät he vähälukuisempina yhtyisi
monilukuisempain kanssa taikka taitamattomina sodassa harjauneempain
kanssa käsirysyyn. Sentähden pitäisi heidän olla valmiit ja tarkat
merkin annettua karkaamaan Romalaisten päälle; se päivä muka olisi joko
vahvistava heidän suurilla ponnistuksilla saamat voittonsa, taikka olisi
se oleva suurten rasitusten alku. Sitä paitsi muistutti hän erityisesti
jokaiselle hyvää työtään, aina sen mukaan kuin hän rahalla tai kunnialla
oli palkinnut häntä jostakin uroteosta, ja osoitti häntä esikuvana
muille; lopuksi kehoitti hän, kunkin mielenlaadun mukaan, lupauksilla,
uhkauksilla ja manauksilla, mitä milläkin lailla. Vaan sillä välinpä
nähdään Metellus, vihollisista mitään tietämättä, sotajoukon kanssa
tulevan vuorta alas. Ensin oli tämä kahdella päällä, mitä tuo outo näkö
merkitsisi; sillä Numidialaiset olivat hevoisineen asettuneet
varvikkoon, mutta heitä ei puut mataluutensa vuoksi peittäneet
täydellisesti; ja kuitenkaan ei tietty heistä varmaan, mitä olivat, kun
sekä paikan luonto, että myös petoskeinot tekivät heidät itse ja heidän
sotamerkkinsä tuntemattomiksi. Kun hän sitten ennen pitkää oli tullut
tuntemaan petosvehkeet, pysähytti hän sotajoukon hetkeksi. Siinä
muutettuaan rivit, järjesti hän joukkonsa sotarintaan oikealle puolelle,
joka oli lähinnä vihollista, kolminkertaisilla reserviriveillä, jakoi
linko- ja joutsimiehet manippeleille, asetti koko hevoisväestön
siiville, ja tilaa myöden pidettyään kehoituspuheen sotilaille, vei hän
joukkonsa, niinkuin sen oli sioittanut, muutetuilla eturiveillä alas
lakialle.




L.


Mutta kun hän havaitsi, että Numidialaiset pysyivät paikoillaan eivätkä
lähteneet alas mäeltä, pelkäsi hän vuoden ajan ja veden puutteen vuoksi
sotajoukon janoon nääntyvän ja lähetti Rutilius legatin ynnä
kevytaseisia kohortteja ja osan hevoisväkeä edeltäpäin virralle,
leiripaikkaa valloittamaan; sillä hän arveli vihollisten tiheillä
päällekarkaamisilla ja syrjäkahakoilla viivyttävän hänen matkaansa ja,
kosk'eivät aseisinsa luottaneet, koettavan väsyttää ja janoon näännyttää
sotilaita. Sitten marssi hän itse asianhaarain ja paikan mukaan
vähitellen eteenpäin, siinä järjestyksessä kuin hän vuorelta oli alas
astunut: hänellä oli Marius etujoukkojen takana, itse oli hän
vasemmanpuolisella hevoisväestöllä, joka marssittaissa oli tullut
esimmäksi. Mutta kun Jugurtha havaitsi Metellon jälkijoukon käyneen
hänen etujoukkoinsa ohitse, valloitti hän noin kahden tuhannen
jalkamiehen suuruisella vartiajoukolla vuoren, sillä paikoin kuin
Metellus oli alas marssinut, ett'ei se vihollisille, jos kenties
peräytyisivät, sopisi pako- ja sittemmin turvapaikaksi; sitten karkasi
hän, yht'äkkiä sotamerkin annettuaan, vihollisten päälle.
Numidialaisista hakkaavat toiset jälkimäisiä, toiset ahdistavat
vasemmalta ja oikealta puolelta; he lähenevät kiukkuisena ja hyökkäävät
päälle, saattavat häiriöön kaikin paikoin Romalaisten rivit, joista
nekin, jotka vahvemmilla mielillä olivat vihollisia vastustaneet, sodan
muuttuvaisuudesta pettyneinä, itse vaan kaukaa tulivat haavoitetuksi,
mutt'ei ollut heillä tilaisuutta lyödä vastaan taikka ryhtyä
käsikähmään. Jugurthalta jo ennen opetetut hevoismiehet vetäytyivät
takaisin, niin pian kun Romalaisten laumat olivat ruvenneet takaa
ajamaan, ei taajoissa ryhmissä, eikä yhteen paikkaan, vaan mikä mihinkin
niin erillään toisistansa kuin suinkin mahdollista. Näin luvultaan
etevämmät ollen, he piirittivät takaa ja sivuilta hajalliset viholliset,
jos eivät olleet voineet heitä peloittaa takaa ajamasta; mutta jos mäki
oli sopivampi paolle kuin lakiat olivat olleet, niin Numidialaisten
hevoiset, jotka tunsivat nämät paikat, helposti pääsivät pensaikon läpi
tiehensä; meikäläisiä pidätti paikan jylhyys ja äkkinäisyys.




LI.


Muuten oli koko tappelun näkö vaihetteleva, epätietoinen, julma ja
surkia; eroitettuina omaisistaan toiset pakenivat, toiset ajoivat takaa;
ei lipuista eikä riveistä pidetty lukua; missä ikään vaara oli kenen
saavuttanut, siinä hän sitä vastustamaan ja päältänsä häätämään; puolto-
ja ryntö-aseet, hevoiset, miehet, viholliset, kansalaiset, kaikki olivat
sekaisin; ei mitään tehty yhteisen neuvottelun eikä käskyn mukaan;
sattumus ohjasi kaikki. Siksi olikin paljon päivää kulunut, kun tappelun
päätös vielä oli tietämättömissä. Kun vihdoin kaikki työstä ja
päivänhelteestä olivat uuvuksissa ja Metellus näki Numidialaisten
vähemmin päälle käyvän, kokosi hän vähitellen sotilaansa yhteen, laittoi
rivit jälleen järjestykseen ja asetti neljä legioni-kohorttia
vihollisten jalkaväkeä vastaan. Tämä oli suureksi osaksi väsyneenä
asettunut kunnahille. Samalla rukoili ja manasi hän sotilaita, ett'eivät
lantuisi eivätkä antaisi pakenevien vihollisten voitolle päästä; näillä
ei muka ollut leiriä eikä mitään turvapaikkaa, mihin paeten voisivat
vetäytyä; kaikki rippui aseista. Mutta eipä ollut Jugurthakaan sillä
välin toimeton; hän kulki ympäri, kiihoitti mieliä, uudisti tappelun ja
koetti itse valioväkensä kanssa kaikkia keinoja; tuli omilleen avuksi,
ahdisti horjuvia vihollisia ja pidätti etäältä tappelemalla niitä, jotka
oli lujiksi havainnut.




LII.


Tällä tavoin taisteli kaksi suurinta sotapäällikköä keskenänsä; itse he
olivat toistensa vertaiset, mutta sotavoimilla oli eroitus. Sillä
Metellolla oli myötäistä sotilaiden urhoollisuus, vastaista paikka;
Jugurthalla oli kaikki muu etuisaa paitsi sotilaat. Kun Romalaiset
vihdoinkin älysivät, ett'ei heillä ollut mitään pako-paikkaa eikä
vihollinen tarjonnut tilapäätä tappeluun -- ja päivä oli jo iltaan
joutunut -- hyökkäsivät he ylös vastapäätä olevalle mäelle, kuten
käsketty oli. Numidialaiset menettivät asemansa, joutuivat lyödyiksi ja
pakoisalle; harvat saivat surmansa, enimmät varjeli heidän vikkelyytensä
ja viholliselle tuntematon seutu. Sillä välin vei Bomilcar, jonka
Jugurtha, niinkuin yllä sanoimme, oli pannut johdattajaksi elehvantille
ja osalle jalkaväestöstä, vähitellen väkensä alas lakialle, niin pian
kuin Rutilius oli käynyt hänen ohitsensa; ja legatin rientäessä
virralle, mihin edeltäkäsin oli lähetetty, järjesti hän hiljakseen
tapporivistön, niinkuin asianhaarat vaativat, eikä hellittänyt
tiedustelemasta, mitä vihollinen missäkin toimi. Kun oli kuullut
Rutilion jo asettuneen ja oleskelevan huolettomin mielin sekä huudon
Jugurthan taistelusta kasvavan, pelkäsi hän, että legati, asiasta tiedon
saatuaan, tulisi ahdingossa olevia omaisiansa auttamaan, ja venytti,
sulkeakseen vihollisilta tien, laveammalle tapporivistönsä, jonka hän,
epäillen sotilaiden urhoollisuutta, oli asettanut taajahan; ja sillä
tavoin hän kävi eteenpäin Rutilion leirille.




LIII.


Romalaiset havaitsevat odottamattansa suuren pölypilven; sillä
pensahikkoa kasvava maa esti kauvas näkemästä. Ja alkuaan he luulevat
tuulen tuoksuttavan kuivaa multaa, mutta kun sittemmin näkevät
tomupilven pysyvän yhdellään ja aina lähestymistään lähestyvän, sitä
mukaa kuin sotajoukko liikkui, rientävät he, asian älyttyään, aseisin
tarttumaan ja asettuvat leirin eteen sotarintahan, niinkuin käskettiin.
Kun sitten oli lähemmäs tultu, käytiin molemmin puolin julmasti karjuin
toistensa kimppuun. Numidialaiset viipyivät vaan niinkauvan, kun
luulivat elehvanteista apua olevan; mutta kun näkivät puiden oksien
estävän niitä, niin että hajallisina joutuivat piiritetyiksi, he
paneutuivat pako-jalkaan; ja aseet pois heitettyään pääsivätkin enimmät
mäen ja jo käsissä olevan yön turvissa tipotiehensä. Neljä elehvanttia
otettiin elävänä; kaikki muut, neljäkymmentä luvultaan, tapettiin. Mutta
vaikka Romalaiset olivat väsyksissä ja uupuneet marssimisesta sekä
leirityöstä ja tappelusta, he kuitenkin sotajärjestyksessä ja varuillaan
kävivät Metelloa vastaan, koska hän viivytteli odottamattoman kauvan.
Sillä Numidialaisten kavaluus ei suvainnut mitään velttoutta eikä
vedäperäisyyttä. Ja kun eivät enään olleet kaukana toisistaan, he
alottain, yön pimeydessä karjuen, juuri kuin viholliset olisivat
tulossa, tuottivat kauhua ja häiriötä toisilleen; ja tapaturmaa milt'ei
olisi surkea teko voinut tapahtua, jos ei molemmilta puolin edeltäpäin
lähetetyt hevoismiehet olisi asiaa tiedustelleet. Tuostakos nyt
yht'äkkiä nousee riemu pelon siaan; iloisina tervehtävät sotamiehet
toinen toistaan, kertovat tapahtumansa ja kuuntelevat toisiaan; kukin
ylistää urotöitään taivaasen asti. Sillä niin on inhimillisten oloin
laita: Voittaissa käypi pelkurinkin kopeileminen, vastoinkäyminen
solvaisee urhoollisenkin.




LIV.


Metellus viipyi neljä päivää samassa leirissä ja hoiti huolellisesti
haavoitettuja. Sodan tavan mukaan hän antoi lahjoja niille, jotka
tappeluissa olivat kuntoa näyttäneet, ylisti ja kiitti julkisella
puheella kaikkia yhteisesti ja kehoitti heitä viemään myötänsä
samanlaisen mielen muihin helpompiin tekoihin. Voiton edestä oli muka jo
kyllin taisteltu; jäljellä olevat ponnistukset tapahtuisivat saaliin
tähden. Kuitenkin lähetti hän sillä välin ylikarkuria ja muita
soveliaita miehiä tiedustelemaan, missä Jugurtha oli tai mitä hän toimi,
oleskeliko hän muutamien harvoin kanssa, vai oliko hänellä sotajoukko,
kuinka hän voitettuna käyttiihen. Vaan tämäpä oli vetäynyt takaisin
metsäiseen ja luonnon linnoittamaan vuoriseutuhun; ja siellä hän keräsi
sotajoukon, joka miesluvultaan oli suurempi, mutta harjaantumaton ja
heikkovoimainen, paremmin tottunut maanviljelyyn ja karjanhoitoon kuin
sotatoimihin. Se tuli siitä, että paitsi kuninkaallisia hevoismiehiä ei
yksikään Numidialaisista seuraa kuningastaan pakomatkalla. He rientävät
matkoihinsa, kuhun kunkin mieli pitää. Eikä sitä pidetä minään
sotakunnian loukkauksena: semmoiset ovat tavat heillä. Kun Metellus nyt
näki, että kuninkaan mieli vielä oli jäykkä, että sota uudestaan
alkaisi, ja että sitä ei voitaisi käydä muuten kuin Jugurthan tahdon
jälkeen, että sitä paitsi tappelu vihollisten kanssa hänelle olisi
varsin vaikea, että tappio näille olisi vähemmin vahingoksi, kuin voitto
hänen väestöllensä, niin päätti hän sotaa käydä, ei tappeluin eikä
säännöllisessä sotarinnassa, vaan toisella lailla. Siksipä hän lähti
Numidian rikkaimpiin seutuihin, hävitti maita, valloitti ja poltti
linnasia sekä kaupunkeja, jotka olivat umpimähkään linnoitetut ja ilman
vartioväettä, ja käski tappaa mieskuntaisen väen; kaiken muun hän
suvaitsi sotilaiden saaliiksi. Tämän kauhistuksen vuoksi Romalaisille
annettiin monta ihmistä panttivangiksi; jyviä ja muita tarpeita
tarjottiin yltäkyllin; vartioväestö pantiin joka paikkaan, missä asia
niin vaati. Ja tämä kuningasta peloitti enemmän kuin tappelu, jossa
hänen väkensä joutui tappiolle; sillä hän, jonka toivo kokonaan oli
pakenemisessa, pakoitettiin takaa ajamaan, ja käymään sotaa
sopimattomilla paikoilla, kykenemätön kun oli ollut etuisaa asemaa
suojelemaan. Kuitenkin rupesi hän hädän vaatiessa keinoon, joka näytti
parahalta: hän käski enimmän osan sotajoukkoansa odottaa samoilla
paikoilla, ajoi itse valituilla ratsasmiehillä Metelloa takaa ja piti,
öisin kulkien syrjäteitä, retkensä salassa, kunnes yht'äkkiä karkasi
hajallisten Romalaisten päälle. Näistä kaatuivat enimmät aseettomina,
monta joutui vangiksi; ei yksikään päässyt ehiänä pakoon. Ja
Numidialaiset läksivät pois, niinkuin käsketty oli, lähisimmille
kunnahille, ennenkun leiristä ennätettiin apuhun.




LV.


Nousipa sillä välin Romassa suuri riemu, kun oli saatu tieto Metellon
teoista, miten hän esivanhempien tavoin käytti itseään ja
sotajoukkoansa, miten hän miehuudellaan oli voiton saanut, vaikka
asemakin oli vastainen, miten hän anasti vihollisilta maata ja oli
pakoittanut Jugurthan, jonka mieli Aulon nolouden kautta oli paisunut,
etsimään pelastuksen toivoa erämaissa taikka paossa. Siksi sääsikin
senaati näitten onnellisten tapausten tähden kiitosjuhlan
kuolemattomille jumalille; valtio, ennen hädänalainen ja levoton sodan
päätöksestä, riemastui ilon päiviä viettämään ja Metellon maine oli
sangen loistoisa. Sentähden pyrki hän sitä kiihkeimmin täydelliseen
voittoon, kiirehti kaikin keinoin, varoi kuitenkin, ett'ei missään
päästäisi vihollista päällensä, ja muisti kateuden seuraavan kunniaa
jäljissä. Siis, jota kuuluisammaksi hän tuli, sitä levottomampi oli hän;
sittenkun Jugurtha häntä väijyi, hän ei enää kulkenut hajallisella
sotajoukolla saalista kiskomassa; kun jyviä taikka karjan-ruokaa
tarvittiin, olivat kohortit ynnä koko hevoisväestö turvana; osa
sotajoukkoa oli hänen omassa, loppu Marion johdossa. Vaan maata
hävitettiin enemmän tulella kuin saaliin ryöstämisellä. Kahteen
paikkaan, ei kauvas toisistaan, he tavallisesti loivat leirinsä. Kun
väkirynnäkkö oli tarpeen, olivat kaikki saapuvilla; muuten he toimivat
erikseen, että pelko ja kauhu levenisi avarammalle. Siihen aikaan
seurasi Jugurtha heitä pitkin mäkiä ja haki paikkaa tai tilaisuutta
tappeluhun; missä oli kuullut vihollisen tulevan, hän hävitti
karjanruuan ja vesilähtehet, joista oli puute, näyttäytyi milloin
Metellolle, milloin Mariolle, ahdisteli kulkueen jälkipäätä ja vetäytyi
heti kunnahille takaisin, uhkasi taas väliin yhtä, väliin toista. Hän ei
mennyt tappeluun eikä antanut rauhaa, pidätti vaan vihollista mitään
yrittämästä.




LVI.


Kun romalainen sotapäällikkö näki, että häntä kavaloilla juonilla
väsytettiin, ja ett'ei vihollinen suvainnut tilapäätä tappeluhun, päätti
hän rynnättää muutamaa kaupunkia, joka oli iso ja niissä tienoin, missä
sen asema oli, valtakunnan turva, nimeltä Zama. Hän näet arveli
Jugurthan, kuten asiat vaativat, tulevan hädässä olevia omaisiansa
auttamaan ja siinä siten tappelun syntyvän. Mutta tämä sai
ylikarkureilta tiedon siitä, mitä hankkeissa oltiin, ja ennätti pitkillä
päiväyksillä ennen Metelloa perille; hän kehoitti kaupunkilaisia
suojelemaan muurejansa ja antoi heille avuksi ylikarkuria, joka suku
kuninkaan väestä oli luotettavinta, koska se ei saattanut petosta tehdä.
Sitä paitsi lupasi hän itse tulla hyvään aikaan sotajoukon kanssa. Näin
asiat järjestettyään hän läksi syvimpiin erämaihin, ja vähän jälkeen hän
sai kuulla, että Marius muutamien kohorttien kanssa matkalta oli
lähetetty jyviä hankkimaan Siccasta, joka kaupunki kaikista ensin tuon
onnettoman tappelun perästä oli luopunut pois kuninkaasta. Sinne hän
marssi yöllä valittuin hevoismiesten kera ja antautui tappeluun
Romalaisten kanssa, kun nämät jo portilla lähtöä tekivät. Samalla
kehoitti hän korkealla äänellä Siccan asukkaita takaa päin piirittämän
kohortteja; onni muka tarjosi heille tilaisuutta erittäin loistoisaan
työhön; jos sen tekisivät, voisi hän vast'edes pelkäämättä viettää
päivänsä valtioistuimella, he vapaudessaan. Ja joll'ei Marius olisi
jouduttanut päällekarkausta ja lähtöä kaupungista, olisivat todentotta
kaikki Siccalaiset, taikka ainakin suuri osa heitä, luopuneet
uskollisuudestaan. Niin huikentelevainen oli Numidialaisten käytös.
Mutta Jugurthan sotilaat, joita kuningas kotvasen aikaa pidätti,
läksivät vähäisen mieskadon jälkeen pakohon, sitten kun viholliset
rupesivat vahvemmalla voimalla heitä ahdistamaan.




LVII.


Marius saapui Zaman seutuhun. Tämä lakialla oleva kaupunki oli vahvemmin
linnoitettu taiteen kuin luonnon kautta, eikä puuttunut mitään tarpeita,
vaan oli runsaasti varustettu aseilla ja miehillä. Kun siis Metellus
ajan ja paikan mukaan oli valmistellut kaikki, ympäröitsi hän
sotajoukolla koko kaupungin ja määräsi legateille, missä minkin tulisi
päällikkyyttä pitää. Koska sitten merkki oli annettu, nousi yht'aikaa
joka taholta hirmuinen huuto; mutta sepä ei Numidialaisia säikähyttänyt:
häiriöön joutumatta pysyivät he kiukkuisina ja valppaina paikoillaan.
Taistelu alkoi. Romalaiset tappelivat, kukin mielensä mukaan, mikä
kuulalla tai kivillä, mikä läheten ja välistä kaivaen muurin
perustuksia, välistä kiiveten ryntö-tikoilla sen päälle; heitä halutti
päästä käsikähmään. Kaupunkilaiset sitä vastoin vierittelivät kiviä
lähinnä olevien päälle, heittelivät palavia seipäitä sekä keihäitä ja
sitä paitsi pikiin ja tulikiveen kastetuita soittoja. Vaan eipä ollut
pelkäävä mieli vaaraa vastaan kyllin varustanut niitäkään, jotka olivat
etäälle jääneet. Sillä useimmat saivat haavoja nakinkoneilla tai
käsivoimalla heitetyistä keihäistä; ja sama vaara, mutta erilainen
kunnia oli urhoollisilla ja pelkureilla.




LVIII.


Zaman kaupungilla näin taisteltaissa Jugurtha hyökkäsi odottamatta
suurella sotilas-parvella vihollisten leirille, ja koska vartioväki
huolettomasti toimitti virkaansa ja ennen odotti kaikkea muuta kuin
tappelua, pääsi hän portista sisälle tunkemaan. Mutta meikäläiset,
äkillisestä pelosta hämmästyksissään, kokivat auttaa itseään kukin
tavallansa: toiset pakenivat, toiset tarttuivat aseisin; iso osa
haavoitettiin tai tapettiin. Muuten ei muistanut koko joukosta kuin
neljäkymmentä romalaisen nimen arvoa. Nämät keräytyivät yhteen parveen
ja valloittivat vähän korkiamman paikan kuin muut, eikä heitä sieltä
voitu karkoittaa suurimmallakaan väkivoimalla, vaan he nakkelivat
takaisin kaukaa heitetyitä keihäitä, harvemmin turhaan, koska heitä oli
vähä joukko usiampia vastaan. Mutta kun Numidialaiset tulivat lähemmäs,
sitten he vasta oikein urhoollisuuttaan näyttivät, hakkasivat heitä
täyttä väkeänsä, löivät heidät ja ajoivat pakohon. Kuulipa Metellus
sillä välin, tuimimmasti tapellessaan, vihollisten karjunnan takaansa;
sitten hevoisensa käännettyään hän havaitsi pakenemisen käyvän häntä
itseään kohden. Ja tämä seikka ilmoitti pakenevain olevan maanmiehiä.
Hän lähetti sentähden kiiruusti kaiken hevoisväen leirille ja heti
paikalla C. Marion liittolaiskohorttien kanssa. Tätä hän kyynelsilmin
rukoili ystävyyden ja valtakunnan tähden, ett'ei suvaitsisi mitään
solvaistusta jäämään voittoisalle sotajoukolle eikä päästäisi vihollisia
kostamatta käsistään. Tämä toimittaa pian tehtävänsä. Mutta Jugurtha,
jolle leirin varustus oli esteeksi, koska toiset päätimysten työnnettiin
alas vallin yli, toiset ahtaissa kiireissään itse sulkivat tien
toisiltaan, peräytyi linnoitettuun asemaan. Metellus palasi, kun yö
tuli, tyhjin toimin leiriin sotajoukon kanssa.




LIX.


Ennenkun hän nyt seuraavana päivänä läksi rynnätys-toimeen, käski hän
kaiken hevoisväen asettua leirin eteen sille puolen, josta kuninkaan
tulo oli odotettava; portit ja lähisimmät paikat hän jakoi tribuneille.
Sitten hän itse meni kaupungille ja rynnätti niinkuin edellisenäkin
päivänä sen muuria. Sillä välin töytäisee Jugurtha piilopaikastaan
yht'äkkiä meikäläisten kimppuun. Ne, jotka olivat olleet asetut
etujoukoksi, joutuivat pelosta vähäksi aikaa häiriöön; mutta muut
tulivat kiiruusti apuhun. Eivätkä olisi Numidialaiset voineet kauvemmin
vastustusta tehdä, elleivät hevoismiesten joukkoon sekoitetut
jalkamiehet oteltaissa olisi toimittaneet suuria surmatöitä; ja näihin
luottaen eivät hevoismiehet, niinkuin tavallisesti ratsustappelussa
tapahtuu, ajaneet takaa ja sitten paenneet, vaan kävivät (yhtämittaa)
kohti käännetyillä hevoisilla päälle, tunkeutuivat tapporivistöön
sisälle ja saattoivat sen häiriöön. Näin he kevyt-aseisille
jalkamiehilleen heittivät viholliset melkein voitettuina.




LX.


Samaan aikaan taisteltiin täyttä väkeä Zaman luona. Missä milläkin
legatilla tai tribunilla oli komentonsa, siellä hän ankarasti ponnisti
voimiaan; eikä kellään ollut toisessa enempää toivoa kuin itsessään.
Samoin oli kaupunkilaistenkin: he kävivät päälle tai pitivät hankkeita
joka paikassa, olivat hartaammat toisiansa haavoittamaan kuin itsiään
suojelemaan. Riekkuna, kiihoitus-, riemu- ja valitus-huudot sekä aseiden
kalske, kaikki sekaisin, kohosi taivasta kohden, keihäät lentelivät
molemmin puolin. Mutta ne, jotka muuria suojelivat, katselivat
levottomuudella ratsustappelua, kun ikään viholliset vähänkin vaan
hellittivät taistelemasta. Sitä mukaa kun Jugurthan asiat olivat, näki
heidät milloin iloisina, milloin tuskan-alaisina; ja jos jossakin
heikäläiset saattoivat kuulla tai nähdä heitä, varoittivat toiset,
toiset kiihoittivat tai viittaisivat kädellä tai liikuttelivat
ruumistansa, huojuttain sitä sinne tänne, juuri kuin välttelisivät tai
heittelisivät keihäitä. Kun Marius sai tämän tietää -- sillä hänellä oli
päällikkyys sillä puolen -- hellitti hän mieliltämielin vähemmälle
päälle käymästä ja oli epätoivoon heittäyvinään: hän suvaitsi
Numidialaisten rauhassa katsella kuninkaan taistelua. Näiden niin
hartaasti omaisiaan tarkastellessa, hän yht'äkkiä suurella voimalla
rynnätti muuria; ja ryntötikkain avulla ylöskiivenneet sotilaat olivat
jo päässeet melkein muurin päälle saakka, kun kaupunkilaiset riensivät
kiviä, tulta ja muita heitto-aseita alas nakkelemaan. Meikäläiset
aluttain tekivät vastarintaa; mutta sitten, kun yhdet ja toiset
ryntö-tikat olivat särkyneet, syöstiin ne, jotka niillä olivat
seisoneet, maahan; muut pakenivat pois, kuhun kukin pääsi, harvat
ehiöinä, iso osa pahoin haavoitettuna.




LXI.


Nähtyään yrityksensä turhaan rauenneen, ja ett'ei kaupunkia voitu
valloittaa eikä Jugurthaa saada tappelemaan muuten kuin väijyen tai
hänelle itselleen etuisalla paikalla, ja että kesä jo oli loppuun
kulunut, Metellus läksi Zaman luota ja pani vartio-väestöitä niihin
kaupunkiin, jotka olivat kuninkaasta luopuneet ja kyllin lujat paikan
luonnon taikka muurien kautta. Muun sotajoukon sioitti hän Numidiaa
lähinnä olevaan voittomaahan talvea viettämään. Mutta tätä aikaa hän ei,
muitten esimerkkiä noudattaen, omistanut levolle ja ylölliselle
elämälle; vaan koska sota asein ei suuresti edistynyt, hankkiutui hän
virittämään kuninkaalle salaisia pauloja hänen ystäväinsä kautta ja
aseiden asemesta käyttämään näiden uskorikkoisuutta. Siis rupesi hän
monilla lupauksilla koettelemaan Bomilcaria, -- joka Jugurthan kanssa
oli ollut Romassa ja sieltä salaisesti, takausmiehet hankittuaan, oli
lähtenyt Massivan murhasta langetettua tuomiota pakoon, -- koska tällä,
joka nautti kuninkaan ylintä ystävyyttä, paraiten oli tilaisuutta häntä
pettämään; ja ensi aluksi laittoi hän niin, että tämä salaisesti tuli
hänen puheilleen; sitten, varmasti vakuutettuaan, että, jos hän
laittaisi Jugurthan elävänä tai kuolleena hänen käsiinsä, senaati
hänelle suvaitsisi rankaisemattomuuden ja hänen omat rikoksensa
anteeksi, houkutteli hän helposti puolellensa Numidialaisen, joka oli
vilpillinen luonnonlaadultaan ja sen ohessa pelkäsi, että, jos
Romalaisten kanssa rauha rakennettaisiin, hän itse rauhan-ehtojen kautta
heitettäisiin niille rangaistavaksi.




LXII.


Heti kun sopivaa tilapäätä sattui, tämä kävi Jugurthan luo, joka
levotonna vaikeroitsi tilaansa, ja rukoili häntä kyynelsilmin hartaasti,
että kerrankin katsoisi omaa, lastensa ja häntä kohtaan niin
ansiollisesti käyttäinneen Numidian kansan etua: kaikissa tappeluissa
olivat he muka tappiolle joutuneet, maat olivat hävitetyt, monta
ihmistä oli vangiksi otettu ja surmattu, valtakunnan varat olivat vähiin
huvenneet, kylläksi usein oli jo koeteltu sekä sotilaiden urhoollisuutta
että onnea; hänen olisi varominen, ett'eivät Numidialaiset, hänen
viivytellessään, itse pitäisi neuvoansa. Näillä ja muilla semmoisilla
syillä sai hän kuninkaan mielen taipumaan heittämykseen. Lähetetäänpä
päällikön luo lähettiläitä ilmoittamaan, että Jugurtha on taipuisa
käskyjä noudattamaan ja ehdottomasti heittämään itsensä sekä
valtakuntansa hänen turviinsa. Metellus käskee kiiruusti kutsua
talvimajoista kaikki senaatorin-säätyiset ja neuvottelee näiden sekä
muitten kanssa, jotka hän pitää siihen soveliaina. Näin vaatii hän
esivanhempain tavan mukaan, neuvokunnan päätöksestä, lähettiläiden
kautta Jugurthalta 200,000 naulaa hopiata, kaikki elehvantit ja
jokseenki paljon hevoisia ja aseita. Ja kun tämä viipymättä on tehty,
hän käskee tuoda esille ylikarkurit kaikki sidottuina. Niistä tuotiinkin
iso osa, niinkuin käsketty oli; muutamat harvat olivat paenneet Bocchus
kuninkaan luo Mauritaniaan, kun ikään heittämys alkoi. Koska nyt
Jugurtha, paljas kun oli aseista, miehistä ja rahasta, itse kutsuttiin
päällikön luo Tisdron kaupunkiin, rupesi hän mieltänsä muuttelemaan ja
pahasta omastatunnosta pelkäämään ansaittua rangaistusta. Kun vihdoin
epäillessä oli mennyt monta päivää, joitten kuluessa hän
vastoinkäymisiin kyllästyneenä, milloin piti kaikkea parempana kuin
sotaa, milloin itsekseen mietiskeli, kuinka vaikea lankeemus
kuningasistuimelta orjuutehen olisi, rupesi hän uudestansa sotimahan,
turhaan menetettyään paljon tähdellisiä apuneuvoja. Romassa oli senaati,
neuvotellessaan voittomaista, päättänyt Numidian Metellon hallittavaksi.




LXIII.


Samaan aikaan sattui Uticassa C. Mariolle, hänen jumalille kiitosuhria
kantaessaan, että uhritietäjä hänelle oli ennustanut suuria ja
ihmeellisiä asioita. Sentähden pitäisi hänen, jumaliin luottaen, panna
toimeen, mitä mielessään ajatteli, ja niin usein kuin mahdollista
koetella onneaan: kaikki menestyisi muka hyvästi. Mutta tätäpä kiihoitti
jo ennestään ääretön halu konsulin-virkaan; ja sen saavuttamiseen olikin
hänellä yltäkylläisessä määrässä kaikki muut omaisuudet, paitsi suvun
ikä, nimittäin: ahkeruus, rehellisyys, suuri sotataito, sodassa
hirmuinen, kotona kohtuullinen mieli, joka ei ollut hekuman eikä
rikkauden orja ja himosi vaan kunniaa. Hän oli syntynyt Arpinossa sekä
koko lapsuuden ijän aikana siellä saanut kasvatuksensa; ja niin pian kun
hänen ikänsä sieti sotapalvelusta, hän harjoitti itseään sotatoimissa,
ei kreikalaisessa kaunopuheliaisuudessa eikä kaupungin elämän
hempeydessä. Näin tuleentuivat jaloissa toimissa lyhyellä ajalla hänen
turmeltumattoman henkensä voimat. Siis, heti kun hän kansalta pyysi
sotatribunin virkaa, nimitettiin hän siksi kaikissa ruoduissa; helposti
tunnettuna, vaikka enimmät eivät olleet nähneet häntä. Sitten hankki hän
itselleen siitä virasta toisen toisensa, perään; ja viroissaan hän aina
käyttiikse niin, että häntä pidettiin paremman arvoisena, kuin se oli,
jota hän toimitti. Ja kuitenkaan ei rohjennut tämä siihen aikaan asti
semmoinen mies -- sillä myöhemmin ylpeytensä saattoi hänen lankeemukseen
-- hakea konsulinvirkaa. Silloin antoi vielä rahvas muita virkoja,
aatelisto konsulinviran keskensä kädestä kätehen. Ei kellään
vasta-aateloitulla ollut niin suurta kuuluisuutta ja urotöiden mainetta,
ett'ei häntä olisi pidetty mahdottomana siihen kunniaan ja ikäänkuin
saastaisena.




LXIV.


Kun siis Marius älysi uhritietäjän sanojen tarkoittavan sitä samaa,
mihin hänen mielensä halukin yllytti häntä, pyysi hän Metellolta
virkaeroa saadaksensa hakemustaan toimittaa. Vaikka tällä oli yltäkyllin
urhoollisuutta, kunniaa ja muita kunnon miehille toivottavia
omaisuuksia, asui hänessä kuitenkin ylenkatsova mieli ja kopeus,
aateliston yhteinen vika. Siksipä kummastelikin hän aluttain, asian
äkkinäisyydestä hämmästyksissään, hänen aikomustaan ja varoitti häntä
ikäänkuin ystävyyden tähden, ett'ei ryhtyisi niin nurintapaisiin
yrityksiin eikä mielessään pyrkisi onnentilaansa ylemmäs; ei muka
kaikkien sopisi kaikkia pyytää; hänelle pitäisi hänen kohtalonsa olla
kylläksi; vihdoin olisi hänen varominen, ett'ei Roman kansalta anoisi,
mitä oikeudella voitaisiin kieltää häneltä. Kun Metellus oli puhunut
tämän sekä muuta semmoista, ja Marion mieli siitä ei sentään muuttunut,
vastasi hän myönnyttävänsä, mitä tämä pyysi, niin pian kun yhteisiltä
toimilta saattaisi sen tehdä. Ja kun hän sitten useimmin vaati samaa,
kerrotaan Metellon sanoneen, ett'ei hänen pitäisi kiiruhtaa lähtöänsä;
hän kerkiäisi muka kyllä hyvään aikaan hänen poikansa kanssa
konsulin-virkaa hakemaan. Tämä noin kahdenkymmenen vuoden ijässä oleva
nuorukainen teki siihen aikaan isänsä teltatoverina sotapalvelusta
siellä. Ja se seikka oli sytyttänyt Mariossa ankaran liekin sekä sen
kunniaviran vuoksi, johon hän pyrki, että myös Metelloa vastaan. Siis
hurmauntui hän kunnianhimosta ja vihasta, jotka ovat kehnoimmat
neuvonantajat; eikä hän karttanut mitään tekoa eikä sanaa, kun se vaan
tuotti suosiota hänelle; sotilaita, jotka talvimajoissa olivat hänen
komentonsa alla, hän piti höllemmässä kurissa kuin ennen; kauppiasten
tykönä, joita Uticassa oli suuri paljous, hän puhui sodasta samalla
panettelevasti ja kerskaten: annappa annettaisiin hänelle puoli
sotajoukkoa, niin hänellä muutamien päiväin kuluessa olisi Jugurtha
kahleissa; päällikkö venytti muka taki tahallaan sotaa, koska
päällikkyys tuolle turhamaiselle ja kuninkaan tavoin kopeilevalle
miehelle oli liian mieluista. Ja tämä kaikki näytti heille sitä
varmemmalta, kun he pitkällisen sodan kautta olivat menettäneet
omaisuutensa, ja hehkuvalle mielelle ei mitään kyllin kiiruhdeta.




LXV.


Olipa sen ohella meidän sotajoukossamme eräs Numidialainen, nimeltä
Gauda, Mastanabalin poika, Masinissan pojan-poika, jonka Micipsa
testamentin kautta oli määrännyt jälkiperilliseksi, kivuloisuudesta
riutunut ja siitä syystä vähän tylsäjärkinen. Tämä oli pyytänyt
Metellolta, että kuninkaiden tavoin saisi panna istuimen hänen
istuimensa viereen ja sittemmin niin ikään, että saisi vartioväeksi
yhden turman (parven) romalaisia hevoismiehiä, vaan tämä kielsi häneltä
molemmat; kunnian, koska se tulisi vaan niille, jotka Roman kansa oli
kuninkaiksi nimittänyt; vartioston, koska se olisi häpeällistä, jos
romalaisia henkivartioita annettaisiin Numidialaiselle. Tätä siitä
tuskissaan olevaa käypi Marius puhuttelemaan ja kehoittaa häntä hänen
avullaan kostamaan päällikölle kärsimäänsä solvaistusta. Hän ylistää
mielistelevällä puheella tuota kivuloisuutensa vuoksi heikkojärkistä
miestä: hän oli muka kuningas, suuri mies ja Masinissan pojanpoika; jos
Jugurtha joutuisi vangiksi tai surman omaksi, olisi hänellä viipymättä
Numidian kruunu; tuo saattaisi sangen piankin tapahtua, jos hän
konsulina lähetettäisiin siihen sotaan. Siksipä kiihoittaakin tätä ja
romalaisia ritaria, sotilaita sekä kauppiaita, muutamia itse Marius,
useimpia rauhan toivo kirjoittamaan Romaan omaisillensa ankarasti
Metelloa vastaan sodasta ja vaatimaan Marion päälliköksi. Niin anoi
hänelle iso joukko ihmisiä kunniakkaimmalla suosioituksella konsulin
virkaa. Sattuipa vielä niinkin, että rahvas siihen aikaan, aateliston
sorroksiin jouduttua Mamilion la'in kautta, koki kohoittaa
vasta-aateloittuja. Näin kaikki kävi Mariolle käsiin.




LXVI.


Jugurtha, kun nyt heittämyksen sikseen jätettyään alkoi sodan, rupesi
suurella huolella varustelemaan kaikkia, kiirehtimään, kokoomaan
sotajoukkoa, peloituksella tai palkintoja lupaamalla viettelemään
puoleensa kuntia, jotka olivat hänestä luopuneet, linnoittamaan
itselleen edullisia paikkoja, korjaamaan tai ostamalla hankkimaan
puolto-ja ryntö-aseita sekä muuta, mitä rauhan toivolla oli menettänyt,
houkuttelemaan Romalaisten orjia, jopa rahalla viettelemään niitäkin,
jotka olivat vartioväkenä; lyhyesti sanoen, hän ei heittänyt mitään
kokematta ja kajoomatta, vaan käytti kaikkia keinoja. Siispä
tapahtuikin Vagassa, johon Metellus aluttain, Jugurthan rauhaa tehdessä,
oli pannut vartioväestön, että kaupungin ylimykset, joita kuningas
hartaasti rukoili ja jotka ennen eivät olleet vapaatahtoisesti hänestä
luopuneet, vannoutuivat yhteen; -- sillä alhaiso oli kuten tavallista,
semminkin Numidialaisissa, mielenlaadultaan huikentelevainen, kapinaan,
erisopusuuteen ja valtio-kumoukseen mieluisa, rauhaa ja hiljaisuutta
vastaan; -- kun sitten keskenään olivat sopineet kaikista, määräsivät he
(teolleen) kolmannen päivän, koska se juhlallisesti vietettiin yli koko
Afrikan ja siis nähtävästi tarjosi enemmän huvia ja hillitöntä menoa
kuin mitään peloittavaa. Mutta kuin aika tuli, kutsuivat he huoneisinsa
centurionit ja tribunit sekä itse kaupungin päällikön T. Turpilius
Silanon, mikä minkin, ja surmasivat kesken atriaa heidät kaikki paitsi
Turpilion; sitten he kävivät sotilasten kimppuun, jotka kuleksivat
tuolla täällä, aseettomina, niinkuin luonnollista semmoisena päivänä,
kun ei päällikkyydestä tietoa ollut. Samaa teki, osaksi aateliston
neuvosta, osaksi omasta halustaan semmoisiin asioihin kiihtyneenä,
rahvaskin, jolle itse meteli ja kapina oli mieleen, vaikk'ei tapahtumia
ja tarkoitusta tunteneet.




LXVII.


Romalaiset sotilaat, jotka äkillisestä pelosta hämmästyivät eivätkä
tienneet, mitä kernaimmin tehdä, riensivät hädissään kaupungin linnaan,
jossa liput ja kilvet olivat; mutta vihollisten vartiajoukko ja portit,
jotka jo ennen olivat suljetut, estivät heidän pakonsa. Tätä paitsi
nakkelivat vaimot ja pojat huoneiden katoilta kilpaa kiviä ja muuta,
mitä paikka taritsi. Niin ei voitu välttää kaksinaista vaaraa, ja
miehuullisimmatkaan eivät saattaneet tehdä vastustusta heikoimmalle
suvulle; hyvät kuin huonotkin, urheat kuin pelkuritkin, kaikki saivat
kostamatta surmansa. Tässä näin suuressa ahdingossa pääsi Turpilius,
vaikka Numidialaiset raivosivat erittäin julmasti ja kaupunki oli joka
taholta suljettu, yksin kaikista Italialaisista ehiänä pakoon.
Tapahtuiko se hänen isäntänsä armeliaisuudesta, vai jonkin välipuheen
johdosta vai sattumaltaan, sitä en varmaan tiedä; mutta koska hänelle
niin suuressa onnettomuudessa häpiällinen elämä oli nuhteetonta mainetta
kalliimpi, on hän pidettävä kehnona ja kunniattomana miehenä.




LXVIII.


Metellus kun oli saanut tiedon Vagassa sattuneista tapauksista, läksi
suruissaan hetkeksi pois muitten näkyvistä; mutta kun sittemmin
mielipahaan hämmentyi kiukkua, riensi hän suurimmalla innolla väkivaltaa
rankaisemaan. Sen legionin, jonka kanssa hän talvea vietti, sekä niin
monta Numidialaista ratsasmiestä, kuin suinkin saatti, laittoi hän
keveästi varustetuina matkaan auringon laskiessa, ja seuraavana päivänä
noin kolmannen tunnin aikoihin (kello yhdeksän aamusella) hän saapui
muutamalle lakialle, jota ympäröivät vähän yläisemmät maat. Siinä
ilmoitti hän sotilaille, jotka pitkästä marssista olivat väsyksissä
eivätkä enää tahtoneet ottaa päällensä mitään ponnistuksia, että Vagan
kaupunkiin oli ainoastaan tuhannen askeleen matka, ja että heidän tulisi
tyynellä mielellä kestää jäljillä olevat vaivat, kun vaan tulisivat
tilaisuuteen ottaa kostoa urhoollisten, mutta onnettomain maalaistensa
puolesta. Sitä paitsi lupasi hän heille hyvänsuovasti saalista. Näin
kiihoitettuaan heidän mieliänsä, käski hän hevoisväen käydä etupäässä
harvassa, jalkaväen niin tihiässä kuin mahdollista, ja pitää
sotalippunsa salassa.




LXIX.


Vagalaiset, kun havaitsivat sotajoukon koettavan heitä kohti, sulkivat
ensin portit, luullen sen olevan Metellon, niinkuin olikin; sitten, kun
näkivät, ett'ei maita hävitetty, ja että ne, jotka ensin saapuivat, oli
numidialaisia hevoismiehiä, he taas luulivat tulevaa Jugurthaksi ja
riensivät suurella riemulla vastaan. Yht'äkkiä annettiin merkki, ja
nytkös hevois- ja jalkamiehistä muutamat tappamaan kaupungista ulos
tulvannutta kansaa, toiset kiirehtimään portille, toiset valloittamaan
torneja: kostonhimo ja saaliin toivo olivat mahtavammat kuin väsymys.
Näin Vagalaiset saivat vaan kaksi päivää iloita uskorikkoisuudestaan;
tuo suuri ja varakas kaupunki joutui kokonaan kostolle tai saaliille
alttiiksi. Turpilius, joka, niinkuin yllä sanoimme, oli ollut kaupungin
päällikkö ja yksin kaikista oli päässyt pakoon, sai Metellolta käskyn
selittää syynsä, vaan kun hän huonosti puhdisti itseään, tuomittiin hän
ja rangaistiin kuoliaksi ruoskimalla. Hän oli näet Lation porvari.




LXX.


Samaan aikaan rupesi Bomilcar, jonka yllytyksestä Jugurtha oli alkanut
sittemmin pelosta hylkäämänsä heittämyksen, valtio-mullistuksia
halaamaan, koska hän oli joutunut kuninkaan epäluulohon ja itse
puolestaan varoi häntä; hän mietiskeli petosta hänen tuhokseen ja
vaivasi sillä mieltänsä yöt päivät; vihdoin kaikkia keinoja koettaen,
hän otti apulaisekseen Nabdalsan, aatelissukuinen, hyvin rikas ja
kansalaisillensa rakas sekä otollinen mies, joka enimmiten kuninkaasta
erillään johdatti joukkoansa ja tavallisesti oli toimittanut kaikki
asiat, jotka kuninkaalta jäivät tähteelle, kun hän oli väsyksissään tai
tähdellisimmissä toimissa kiini. Tuosta hänelle oli tullut kunniaa ja
varoja. Siis määrättiin kumpaisenkin suostumuksesta päivä petokselle;
muu päätettiin toimittaa ajallaan, niinkuin asianhaarat vaatisivat.
Nabdalsa läksi sotajoukolle, jota hän käskystä piti Romalaisten
talvileirien välillä, ett'eivät viholliset kostoa saamatta hävittäisi
maita. Kun hän, tuhotyön suuruudesta säikäyksissään, ei saapunut
määrättyyn aikaan ja hänen pelkonsa esti asiaa, lähetti Bomilcar, joka
oli halullinen yritystä toimeen panemaan ja myös toverinsa pelosta
levoton, varoen tämän hylkäävän entisen tuumansa ja miettivän uutta,
ta'atuilla miehillä hänelle kirjeen, jossa moitti miestä
miehuttomuudesta ja toimettomuudesta, huusi todistajiksi jumalia,
joitten kautta hän oli vannonut, ja varoitti, ett'ei käyttäisi Metellon
lahjoja omaksi turmiokseen; Jugurthan loppu oli muka käsissä;
kysymyksessä oli vaan, menehtyisikö tämä hänen vai Metellon kunnon
kautta; siksi pitäisi hänen mielessään miettiä, olisiko hänelle palkinto
vai kidutus suotuisampi.




LXXI.


Mutta kun se kirje tuli perille, sattui Nabdalsa, ruumiillisista
ponnistuksista väsyneenä, venymään vuoteellansa. Siinä kun oli lukenut
Bomilcarin kirjoituksen, hän joutui ensin huolen, sitten unen omaksi,
niinkuin sairasmielinen ainakin. Olipa hänellä (yksityisten) asiain
toimittajana eräs Numidialainen, uskollinen ja mieluisa mies, joka oli
osallinen kaikissa hänen tuumissansa, paitsi kaikkein viimeisessä. Tämä,
kun oli kuullut kirjeen tulleen, luuli tavallisuuden mukaan hänen
apuaan taikka taitoaan tarvittavan, kävi teltahan sisälle, otti, hänen
nukkuessaan, kirjeen, jonka hän varomattomasti oli pannut päänsä ta'a
pään-alukselle, ja luki sen; sitten riensi hän, petosvehkeiden perille
tultuaan, kuninkaan luo. Kun Nabdalsa, vähän jälkeen herättyään, ei
löytänyt kirjettä ja älysi asian kokonaan, miten se oli tapahtunut,
koetti hän ensi alussa ajaa ilmiantajaa takaa, vaan kun se oli turhaa,
hän kävi Jugurthan luo häntä lepyttämään: mitä hän itse oli hankiutunut
tekemään, sen oli muka hänen uskorikkoinen turvattinsa ennättänyt ennen
tehdä. Hän rukoili häntä kyynelsilmin ystävyyden ja entisen uskollisen
toimensa tähden, ett'ei semmoisen rikoksen vuoksi pitäisi häntä
epäluulon-alaisena.




LXXII.


Siihen kuningas vastasi leppiästi vasten sitä, mitä mielessään ajatteli.
Surmautettuaan Bomilcarin ja monta muuta, jotka oli keksinyt
petosvehkeisin osallisiksi, oli hän hillinnyt kostonhimonsa, ett'ei
siitä seikasta mitään meteliä syntyisi. Mutta siitä ajasta lähtien ei
Jugurthalla ollut yhtään levollista päivää taikka yötä, eikä hän oikeen
luottanut mihinkään paikkaan, ihmiseen tai aikaan; hän pelkäsi
kansalaisia samoin kuin vihollisiakin, katseli tarkalleen kaikki paikat
yltympäri, säikähti joka jyrinää, lepäili öisin milloin missäkin, usein
kuninkaalliselle arvolleen sopimattomassa paikassa, kavahti välistä
ylös unestaan, hairasi aseensa ja nosti metelin. Niin vaivasi häntä
pelko juurikuin vimmapäisyys.




LXXIII.


Kun nyt Metellus ylikarkurilta oli saanut tiedon Bomilcarin kohtalosta
ja tapahtuneesta ilmi-annosta, varusti hän taas kiireesti kaikkia
juurikuin vast'alkuiseen sotaan. Marion, joka häneltä yhtenään kärtti
lähtölupaa ja oli hänen vihoissaan sekä puolestansa vihainen hänelle,
laski hän kotiin, koska piti häntä vähemmän soveliaana (tilallaan). Ja
Romassa oli rahvas, tultuaan tuntemaan kirjeet, jotka Metellosta ja
Mariosta olivat sinne lähetetyt, haluisalla mielellä ottaneet vastaan
kuulumiset kummastakin. Päällikköä vastaan herätti aatelisuus, joka
ennen oli ollut hänelle kunniaksi, vihaa; mutta tuolle toiselle oli
suvun alhaisuus lisännyt suosiota; muuten olivat kumpaisenkin suhteen
puolueelliset pyrinnöt mielipiteen määrääjinä enemmän kuin heidän hyvät
tai pahat omaisuutensa. Sitä paitsi yllyttivät lahkokiihkoiset
virkamiehet yhteistä kansaa, syyttelivät Metelloa hengenrikoksesta
kaikissa kokoustiloissa ja ylistivät liiemmäksi Marion ansioita. Vihdoin
syttyi rahvas semmoiseen intoon, että käsityöläiset ja maalaiset kaikki,
joiden omaisuus ja luottamus oli heidän kättensä työssä, heittivät
toimensa, juoksivat joukottain Marion tykönä ja pitivät omat
välttämättömät tehtävänsä vähempi-arvoisina kuin hänen kunniansa. Siis
annetaan (nyt), aateliston sorroksissa ollessa, monien aikain perästä
konsulinvirka vasta-aateloitulle miehelle; ja kun sitten rahvaan-tribuni
Manilius Mancinus kansalta kysyy, kenen he tahtoisivat Jugurthan kanssa
sotaa käymään, määrää suuri enemmistö siksi Marion. Mutta senaati oli
vähää ennen päättänyt Numidian Metellolle; se päätös oli turhaan tehty.




LXXIV.


Siihen aikaan huojui Jugurtha, menetettyään ystävänsä, joista itse oli
enimmät surmauttanut -- muut olivat pelosta paenneet, mikä Romalaisten,
mikä Bocchus kuninkaan luo -- mielessään sinne ja tänne, koska sotaa ei
voitu ilman apumiehittä käydä ja hän piti vaarallisena koetella uutten
ystäväin uskollisuutta vanhain niin uskorikkoisia ollessa. Eikä ollut
hänelle kyllin mieliin mikään asia eikä tuuma tai kukaan ihminen;
marsseja ja päällikköjä hän muutteli joka päivä, kävi välistä vihollisia
vastaan, välistä erämaita kohti, pani toivonsa usein pakoon, ja vähän
jälkeen aseisin, oli kahdella päällä, luottaisiko vähemmin maanmiestensä
kuntoon vai uskollisuutehen. Niin olivat hänelle, mihin ikään pyrkikin,
asianhaarat vastaiset. Mutta hänen näin viivytellessään näyttäytyi
yht'äkkiä Metellus sotajoukkonensa. Jugurtha varusti ja järjesti
Numidialaiset tilaa myöden; sitten aljettiin tappelu. Millä puolen
kuningas oli saapuvilla taistelussa, siellä oteltiin joku aikaa; kaikki
muut hänen sotilaansa lyötiin ensi yhtymyksessä ja ajettiin pakoisalle.
Romalaiset saivat saaliiksi joltisen joukon sotalippuja ja aseita, mutta
vaan muutamia vihollisia vangiksi; sillä tavallisesti suojelee
Numidialaisia kaikissa tappeluissa heidän jalkansa enemmän kuin aseet.




LXXV.


Sillä pakomatkalla tuli Jugurtha, joka yhä vaan enemmän epäili tilaansa,
ylikarkurit ja osa hevoisväestöä seurassaan, erämaille ja sitten
Thalaan, suuri ja rikas kaupunki, jossa hänen enimmät tavaransa ja hänen
poikainsa runsaat kasvatusvarat olivat. Vaan kun tämä tuli Metellon
tietoon, koetti hän, vaikka Thalan ja lähisimmän joen välillä oli
kuullut olevan kuivia ja autioita paikkoja viidenkymmenen penikulman
avaruudelta, päästä kaikkien vastusten läpi, jopa voittaa luonnonkin
esteet, toivoen saavansa sodan päätetyksi, jos sen kaupungin
valloittaisi. Sentähden hän käski keventää juhtien kuormat, niin että
vaan kymmeneksi päiväksi muonavaroja jäisi jäljille; muuten piti niiden
kantaa ainoastaan nahkaleiliä ja muita vesiastioita. Sitä paitsi hakee
hän maasta kokoon kesyä karjaa niin paljon kuin mahdollista ja sälyttää
sen päälle kaikenkaltaisia astioita, enimmästään kuitenkin puisia,
Numidialaisten mökkilöistä kerättyjä. Lisäksi hän käskee lähellä asuvan
kansan, joka kuninkaan pakenemisen perästä oli heittäynyt Metellolle,
kantaa vettä niin paljon kuin kukin saattaa, ja määrää päivän sekä
paikan, missä heidän pitäisi olla saapuvilla. Hän itse ottaa juhdilleen
kuormat siitä joesta, jonka ylempänä sanoimme olevan kaupunkia
lähisimmän veden. Sillä lailla varustettuna lähtee hän Thalaa kohti
koettamaan. Kun sitten oli tultu siihen paikkaan, johon hän oli käskenyt
Numidialaiset, ja leiri oli luotu ja lujistettu, sanotaan taivaasta
yht'äkkiä tulleen niin paljon vettä, että siinä yksin oli kyllä
sotajoukolle, vieläpä jäämäänkin. Sitä paitsi oli tarvetuonti odotusta
runsahampi, koska Numidialaiset, niinkuin vasta heittämykseen menneet,
ainakin olivat innokkaasti täyttäneet tehtävänsä. Muuten nauttivat
sotilaat uskonnollisista syistä mieluisammin sadevettä, ja se seikka
heille lisäsi paljon uskallusta; sillä he luulivat kuolemattomain
jumalain heistä huolta pitävän. Sitten he seuraavana päivänä, vasten
Jugurthan odotusta, saapuivat Thalan seutuhun. Kaupunkilaiset, jotka
paikan kolkkouden tähden olivat luulleet olevansa hyvässä turvassa,
hämmästyivät tätä suurta ja tavatonta yritystä, vaan eivät sentään
olleet hitaat sotavarustuksiin ryhtymään; samaten tekivät
meikäläisetkin.




LXXVI.


Mutta kuningas, joka nyt enään ei pitänyt mitään Metellolle
mahdottomana, koska hän toimeliaisuudellaan oli voittanut kaikki,
varustukset, aseet, paikat, ajat, jopa itse luonnonkin, joka muita
hallitseepi, pakeni yöllä kaupungista, lapset ja enin osa aarteita
muassaan. Eikä hän sittemmin missään paikassa viipynyt yhtä päivää tai
yhtä yötä enempää, vaan oli jonkun asian vuoksi kiirusta pitävinään.
Mutta oikiastaan hän pelkäsi petosta, jota arveli kiiruulla voivansa
välttää; sillä semmoiset keinot keksitään muka joutilaisuudessa ja
tarjoutuvan tilapään johdosta. Mutta Metellus, kun näki kaupunkilaisten
olevan tappovalmiit ja kaupungin vahvan sekä varustusten että paikan
kautta, saarti muurit vallilla ja kaivannolla. Sitten käski hän tilan
mukaan sopivimmilla paikoilla kuljettaa suojakattoja (muuria kohden),
luoda vallin ja vallille rakennetuista torneista suojella työtä ja
työmiehiä. Tätä vastaan kiirehtivät kaupunkilaiset varustuksia tekemään;
lyhyesti sanoen, ei kumpaisetkaan laiminlyöneet mitään. Vihdoin
valloittivat Romalaiset, paljosta työstä ja tappeluista jo sitä ennen
väsyneinä, neljänkymmenen päivän perästä siitä, kun sinne oli tultu,
ainoastaan kaupungin; kaiken saaliin hävittivät ylikarkurit. Nämät, kun
havaitsivat muuria särkiöillä jyskytettävän ja tilansa auttamattomaksi,
kantoivat kullan, hopian ja muun kalun, jota kallisarvoisena pidetään,
kuninkaalliseen palatsiin, täyttivät siellä itsensä viinalla sekä
ruualla ja heittivät aarteet, huoneen ja itsensä tulen turmeltavaksi.
Näin he omasta vapaasta tahdostaan kärsivät sen rangaistuksen, jota
voitettuina vihollisilta olivat pelänneet.




LXXVII.


Mutta samaan aikaan, kun Thala valloitettiin, oli Leptin kaupungista
Metellon tykö tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat häntä lähettämään
vartia-väestöä ja päällikköä sinne: muutama Hamilcar niminen,
aatelissukuinen ja lahkokiihkoinen mies piti muka kapinavehkeitä, ja
häntä vastaan olivat sekä virkamiesten käskyt että la'it voimattomat;
jos hän ei rientäisi sitä tekemään, olisi heidän onnensa, olisivat he
Romalaisten liittolaiset suurimmassa vaarassa. Leptiläiset olivat näet
jo Jugurthan sodan alusta asti lähettäneet Bestia konsulin tykö ja
sittemmin Romaan ystävyyttä ja liittoa pyytämään. Sitten, kun olivat
saaneet sen, he aina pysyivät rehellisinä sekä uskollisina ja olivat
innollisesti toimittaneet kaikki Bestian, Albinon ja Metellon käskyt.
Siksipä suvaitsikin heille ylipäällikkö helposti, mitä anoivat. Sinne
lähetettiin neljä kohorttia Ligurialaisia ja niiden päällikkönä C.
Annius.




LXXVIII.


Sen kaupungin perustivat Sidonilaiset, jotka, kuten kuulleet olemme,
kansankeskisten riitojen tähden pakolaisina, laivoilla olivat tulleet
niihin seutuihin; muuten on kaupunki molempain Syrttien välillä, jotka
ovat saaneet nimensä asiasta. Ne ovat kaksi poukamaa melkein Afrikan
äärimmäisessä osassa, erilaiset suuruudelta, luonnoltaan yhdenlaiset;
lähinnä maata ne ovat sangen syvät, muualla syvät, miten sattuu, toisin
ajoin matalat. Sillä kun meri myrskyllä rupee paisumaan ja raivoamaan,
tuovat aallot muassaan mutaa, hiekkaa ja suuria kiviä; niin vaihettelee
paikkain muoto ynnä tuulten kanssa. Tässä kaupungissa on vaan kieli
muuttunut avioliittojen kautta Numidialaisten kanssa; la'it ja
elämänparsi ovat enimmästään Sidonilaisina pysyneet; ja ne saattivat
asukkaat sitä helpommin säilyttää, kun elivät kuninkaan vallasta
vapaina. Niitten ja taajemmästi asutun Numidian välillä oli suuria
erämaita.




LXXIX.


Mutta koska Leptiläisten seikkain kautta olemme tulleet näille seuduin,
ei näytä sopimatonta olevan kertoa kahden Karthagolaisen erinomaista ja
ihmeteltävää tekoa. Sen asian muistutti meille paikka. Siihen aikaan,
kuin Karthagolaiset hallitsivat enintä Afrikaa, olivat Kyreniläisetkin
suuret ja mahtavat. Heidän välillään oleva seutu oli hiekkaista ja
näöltään yhdenlaista: ei jokea, ei vuorta ollut, joka olisi eroittanut
heidän maansa, ja se seikka heidät piti suuressa ja pitkällisessä
sodassa keskenään. Kun molemmin puolin maajoukkoja ja laivastoja
niinikään usein oli lyöty ja hajoitettu, ja he toisillensa olivat
jokseenkin vahinkoa tehneet, pelkäsivät he jonkun kolmannen pian
hyökkäävän sekä voitettuin että voittajain päälle, heidän uuvuksissa
ollessaan, ja suostuivat kerran sotilakon kestäissä, että määrättynä
päivänä lähettiläitä lähtisi kotoa, ja se paikka, missä nämät tulisivat
toisilleen vastaan, pidettäisiin kumpaisenkin kansakunnan yhteisenä
rajana. Lähetettiinpä Karthagosta kaksi veljestä, nimeltä Philaenus, ja
nämät jouduttivat matkaansa; Kyreneläiset kävivät hitaammasti.
Tapahtuiko se velttoudesta vai sattumaltaan, en ole oikein tietooni
saanut. Muutoin tekee niillä seuduin myrsky (kululle) estettä, melkein
kuin merellä. Sillä kun tuuli nousee ja pölyttää hiekkaa maasta pitkin
näitä lakioita ja kasvista paljaita paikkoja, niin se, rajua vauhtia
tuoksuten, tavallisesti täyttää kasvot ja silmät, ja näin näkyä estäen
viivyttää matkaa. Kun Kyreneläiset näkivät olevansa paljon jäljessä ja
huonosti toimitetun asian tähden pelkäsivät rangaistusta kotona,
alkoivat he syytellä Karthagolaisia, että olivat ennen aikaansa kotoa
lähteneet, ja (siten) hämmentää asiata; sanalla sanoen, he tahtoivat
ennen kaikkea muuta kuin lähteä pois voitettuina. Mutta kun Punilaiset
vaativat toista, vaan kohtuullista ehdoitusta, heittivät Kreikalaiset
näiden mielivaltaan, että joko he antaisivat elävinä haudata itsensä,
mihin vaatisivat rajaa kansallensa, taikka he itse samalla ehdolla
kulkisivat eteenpäin niin kauvas kuin tahtoisivat. Hyväksyttyään
ehdoituksen, Philaenot uhrasivat itsensä ja henkensä valtakunnalle; he
haudattiin siis elävinä. Karthagolaiset pyhittivät sillä paikalla
alttaria Philaenus veljeksille, ja kotona heille laitettiin muita
kunnian-osoituksia. Nyt palaan asiaan takaisin.




LXXX.


Jugurtha, kun menetettyään Thalan kaupungin ei pidä mitään enään kyllin
varmana Metelloa vastaan, matkustaa muutamain harvain seuralaisten
kanssa suurten erämaiden halki ja tulee Gaetulien tykö, raaka ja
sivistymätön ihmislaji, joka silloin vielä ei tuntenut romalais-nimeä.
Niitä kerää hän yhteen ison joukon, totuttaa heidät vähitellen riveissä
pysymään, lippuja seuraamaan, käskyjä tarkkaamaan ja niinikään muita
sotatemppuja tekemään. Sitä paitsi houkuttelee hän suurilla lahjoilla ja
vielä suuremmilla lupauksilla puolellensa Bocchus kuninkaan lähisimmät
ystävät, joiden avulla lähestyy kuningasta ja taivuttaa hänen rupeemaan
sotaan Romalaisia vastaan. Se oli siitä syystä helpompi ja huokiampi
tehtävä, että Bocchus tämän sodan alussa oli lähettänyt Romaan
lähettiläitä liittoa ja ystävyyttä rukoilemaan; vaan tämän aljetulle
sodalle erittäin suotuisan seikan estivät muutamat hurmauntuneet miehet,
joilla oli tapana pitää kaupan kaikkea kunniallista kun häpiällistäkin.
Myös oli ennen Bocchon tytär tullut Jugurthalle naiduksi. Vaan sitä
sidettä Numidialaisten ja Maurilaisten tykönä pidetään vähäpätöisenä,
koska kullakin varainsa mukaan on niin monta vaimoa kuin mahdollista,
muutamilla kymmenen, toisilla usiampia, mutta kuninkailla sitäkin
enemmän. Niin vedetään mieli paljouden kautta moniaalle; ei kukaan käy
puolisosta; kaikki ovat yhtä halpa-arvoiset.




LXXXI.


Siis kokoontuvat sotajoukot molempien kesken sovittuun paikkahan. Kun
siinä vakaamus on tehty ja saatu, yllyttää Jugurtha Bocchon mieltä
puheella; Romalaiset ovat epähurskaita, pohjattoman ahneita ihmisiä ja
heidän kaikkien yhteisiä vihollisia; niillä on sama syy sotahan Bocchon,
kuin hänen ja muitten kansain kanssa, nimittäin vallanhimo, koska kaikki
valtakunnat ovat heidän mieltänsä vastaan; nyt on hän, vähää ennen ovat
Karthagolaiset ja Perses kuningas niinikään olleet Romalaisten
vihollisia, ja vasta tulisi jokainen, aina sen mukaan kuin näyttäisi
mahtavimmalta, olemaan niitä. Näitten ja muitten lauseitten perästä
päättävät he tehdä retken Cirtan kaupungille, koska Metellus sinne oli
asettanut saaliinsa ja vangit sekä kaluston. Näin luuli Jugurtha heidän
joko valloittamalla kaupungin saavansa vaivat palkituiksi, taikka, jos
Romalaiset tulisivat omaisilleen avuksi, pääsevänsä tappelussa
taistelemaan. Tämä viekas mies kiirehti näet vaan Bocchon rauhaa
rikkomaan, ett'ei hän kauvemmin viivytellessään rupeisi ennemmin
haluamaan muuta kuin sotaa.




LXXXII.


Ylipäällikkö, kun sai tiedon kuninkaiden liitosta, ei tarjonnut
umpimähkään eikä, niinkuin jo usein voitetulle Jugurthalle oli tottunut
tekemään, kaikin paikoin tilaisuutta tappeluhun; vaan hän vartosi
kuninkaita linnoitetussa leirissä, lähellä Cirtaa, arvellen paremman
olevan ensin tulla tuntemaan Maurilaisia -- koska siinä oli uusi
vihollinen lisäynyt -- ja sitten vasta, kun niin sopisi, antautua
tappeluun. Mutta sillä välin hän Romasta kirjeen kautta saapi tietää,
että Numidian voittomaa on annettu Mariolle; sillä jo ennen oli hän
kuullut, että Marius oli konsuliksi tehty. Näistä kuulumisista murtui
hänen mielensä enemmän, kuin hyvä ja sovelias oli, ja (nyt) hän ei
voinut kyyneleitään pidättää eikä kieltänsä hallita; tämä muun puolesta
(niin) erinomainen mies oli liian heikko mielipahaansa kantamaan; ja
sitäkös muutamat pitivät kopeutena; toiset jalon mielen närkästymisenä
kärsitystä solvaistuksesta sekä siitä, että jo saatu voitto temmattiin
pois hänen käsistään. Meille on kyllin tiettyä, että häntä enemmin
harmitti Marion kunnia, kuin hänelle itselleen tehty vääryys, eikä asia
olisi niin tuskauttanut häntä, jos tuo pois otettu voittomaa olisi
annettu jollekulle muulle kuin Mariolle.




LXXXIII.


Koska harmi tästä nyt häiritsi hänen tointaan ja mielettömän teolta
näytti oman vaaransa kaupalla ajaa toisen asiaa, lähetti hän Bocchon
tykö lähettiläitä kehoittamaan häntä, ett'ei ilman syyttä rupeisi Roman
kansan viholliseksi; hänellä olisi hyvä tilaisuus rakentaa liittoa ja
ystävyyttä, joka olisi sotaa etuisampi; vaikka hän saattaisi luottaa
sotavoimiinsa, ei hänen kuitenkaan pitäisi vaihettaa tiettyä
tietämättömähän; joka sota on muka helppo aloittaa, vaan sangen vaikea
lopettaa; sen alku ja loppu ei ole saman vallassa; alkaa voipi kuka
hyvänsä, pelkurikin, lakkuuttaa sen saattaa vaan, kuin voittajat niin
tahtovat; sentähden pitäisi hänen katsoa omaa ja valtakuntansa etua eikä
hämmentää omaa kukoistavaa onnentilaansa Jugurthan häviönalaisiin
oloihin. Siihen kuningas vastasi varsin sävyisesti, että hän halasi
rauhaa, vaan hänen tuli Jugurthan onnettomuutta sääli; jos tälle
suvaittaisiin sama etu, niin kaikista tultaisiin yksiin tuumihin. Taasen
ylipäällikkö lähettää sanansaattajia muistutuksilla Bocchon vaatimuksia
vastaan. Tämä hyväksyy niistä muutamat, hylkää toiset. Sillä lailla
kuluu, sanansaattajia edestakasin lähettäissä molemmin puolin, aika, ja
sotaa pitkitetään Metellon mieltä myöden semmoisenaan.




LXXXIV.


Mutta Marius, joka, niinkuin edellä sanoimme, rahvaan hartaimman halun
mukaan tehtiin konsuliksi ja kansan päätöksestä sai osalleen Numidian
voittomaan, rupesi silloin usein ja rajusti käymään aateliston päälle,
jolle hän jo enninkin oli ollut vihoissaan; loukkasi milloin yksityisiä,
milloin kaikkia yhteisesti, väitteli ehtimiseen, miten hän heiltä oli
ottanut konsulinviran juurikuin voittosaaliina, ja sitä paitsi muuta
hänestä itsestään kerskaavaa, vaan heitä pahoittavaa. Kuitenkin piti hän
tärkeimpänä toimenaan sodan tarpeet; vaati legioneille täyttö-väkeä,
kutsui kansoilta ja kuninkailta sekä liittolaisilta apujoukkoja, käski
sitä paitsi palvelukseen Latiosta kaikki urhoollisimmat, josta enimmät
olivat tunnetut sotakuntonsa, harvat maineen kautta, ja saipa vielä
puhuttelemalla mukaansa lähtemään miehiä, jotka jo olivat palvelleet
vuotensa. Eikä rohjennut senaati kieltää häneltä mitään, vaikka oli
häntä vastaan. Muuten oli se ilollakin päättänyt täyttöväen, luullen
Marion menettävän joko sodan tarpeet, koska sotapalvelus ei ollut
rahvaalle mieluista, taikka yhteisen kansan suosion. Mutta sepä oli
turhaa toivoa: niin suuri halu oli tullut enimmille käydä Marion kanssa.
Jokaisen mielessä kuvitteli, miten hän saaliista tulisi rikkaaksi,
palaisi kotia voittajana, ynnä muuta semmoista; eikä ollut Marius
puheillaan niin vähän kiihoittanut heitä siihen. Sillä kun kaikki, mitä
hän oli vaatinut, oli päätetty hänelle, ja hän tahtoi ruveta
kirjoittamaan miehiä sotapalvelukseen, kutsui hän kokoon kansan,
innoittaaksensa sitä sekä samalla totuttuun tapaansa aatelistoa
sättiäkseen, ja piti sitten seuraavan puheen:




LXXXV.


"Minä tiedän, Qviritat, että enimmät eivät samoja omaisuuksia näytä
teiltä päällikkyyttä pyytäessään kuin sitä toimittaessaan, koska sen
saaneet ovat, vaan että he alussa ovat toimeliaat, nöyrät ja
kohtuulliset, mutta sitten viettävät päivänsä laiskuudessa ja
kopeudessa. Minustapa näyttää asia olevan peräti toisin; sillä jota
korkia-arvoisempi koko valtakunta on kuin konsulin tai praetorin virat,
sitä suuremmalla huolella pitää sitä hoitaa kuin pyrkiä näiden perään.
Ei ole myöskään minulle tuntematonta, kuinka tähdellisen toimen olen
teidän erinomaisen suuren suosionne kautta saanut sen täytettäväkseni.
Varustaa sotaa ja samalla säästää valtiokassaa, pakoittaa
sotapalvelukseen niitä, joita et tahdo loukata, kotona ja ulkona pitää
huolta kaikesta, ja toimittaa tätä kateellisten, vastahakoisten ja
lahkokiihkoisten ihmisten keskellä, -- se on vaikiampi tehtävä, kuin
voisi arvatakaan. Päälliseksi on muilla, jos ovat erehdyksen tehneet,
vanha aatelisuus, esivanhempain urotyöt, sukulaisten ja lankojen
mahtavuus, monet klientit, -- kaikki nämät ovat heillä turvana; minulla
on itsessäni kaikki toivo, jota minun täytyy tukea sekä kunnolla että
nuhteettomalla käytöksellä, sillä kaikki muu (turva) on heikkoa. Älyänpä
senkin, Qviritat, että kaikkien silmät ovat minuun päin kääntyneet, että
hurskaat ja hyvät ihmiset suosivat minua, koska hyvät työni hyödyttävät
valtiota, vaan että aatelisto hakee tilaisuutta hyökätä päälleni. Mutta
sitä ankarammin tulee minun ahkeroida, ett'ette pety toivossanne, ja
että heidän juonensa raukeevat turhaan. Aina tähän ikään olen minä
nuoruudestani asti niin elänyt, että kaikki vaivat ja vaarat ovat
minulla totuttua. Mitä minä ennen teidän (minulle osoittamia) hyviä
töitänne eduttomasti te'in, sitä en suinkaan mieli laiminlyödä, saatuani
palkan, Qviritat. Niiden, jotka virkoja hakiessaan ovat hurskautta
teeskennelleet, on vaikia hallitus-vallassaan kohtuutta pitää; minulla,
joka kaiken ikäni olen jaloimpia avuja harjoittanut, on hyvän tekeminen
tottumuksesta jo muuttunut luonnoksi. Te olette määränneet minun
johdattamaan sotaa Jugurthaa vastaan, ja sen asian on aatelisto varsin
pahaksi pannut. Miettikäättepä mielessänne, olisiko parempi sitä kohtaa
muuttaa: jos tähän tai muuhun semmoiseen toimeen lähettäisitte tuosta
aatelis-joukosta miehen, jolla on vanha sukuperä ja paljon esi-isäin
kuvia, mutt'ei ollenkaan harjaannusta sotapalveluksessa; se on tietty,
että hän niin tähdellisessä toimessa, taitamaton kun on kaikessa,
hopussaan hyörii ja pyörii sinne tänne ja ottaa jonkun kansasta
neuvojaksi virkatoimissaan. Niin tapahtuu enimmiten, että se, jonka te
olette määränneet päälliköksi, hakee itselleen toisen päällikön. Minä
tunnen, Qviritat, niitä, jotka (vasta) konsuliksi tultuaan ovat
ruvenneet tutkimaan esivanhempiensa tekoja ja Kreikalaisten sotaoppia,
-- noita takaperäisiä miehiä! Sillä viran toimitus on (tosin) ajan
suhteen jotain myöhäisempää kuin virkamieheksi tuleminen, mutta asiaan
ja hyötyyn nähden on se edelläkäypää. Verratkaatte nyt, Qviritat, näihin
pöyhkiöihin ihmisiin minua vasta-aateloittua. Mitä he tavallisesti
kuulevat ja lukevat, sitä minä osaksi olen nähnyt, osaksi itse
toimittanut; mitä he ovat kirjoista oppineet, sen minä olen
sotapalvelusta tehden oppinut. Arvostelkaattepa nyt, ovatko teot vai
sanat suurempi-arvoiset. He ylenkatsovat minun uutta aatelisuuttani,
minä heidän velttouttaan. Minua soimataan säädystäni, heitä
häpiällisistä töistään. Vaan minäpä arvelen kaikkien luonnon olevan
yhden ja yhteisen, mutta jokaisen urhoollisimman (samalla myös)
jalosäätyisimmän. Ja jos nyt Albinon tai Bestian isiltä voitaisiin
kysyä, olisivatko ennemmin tahtoneet minua vai näitä sijittämikseen,
mitä luulisitte heidän vastaavan muuta, kuin että olisivat tahtoneet
itselleen niin hyviä lapsia kuin mahdollista. Mutta jos he syystä
halveksivat minua, tekevät he samaa omille esivanhemmilleen, joitten
aatelisuus, niinkuin minunkin, sai alkunsa ansiosta. He kadehtivat
kunniaani; siksipä kadehtikoot myöskin vaivojani, hurskauttani ja
vaarojani, koska näiden kautta olen sen saavuttanut. Mutta nuot ylpeyden
turmelemat ihmiset elävät, juurikuin pitäisivät teidän kunnia-siojanne
halpa-arvoisina, vaan etsivät niitä, juurikuin olisivat kunniallisesti
eläneet. Tosiaankin, ne ovat väärässä, jotka samalla kertaa odottavat
aivan vastapäisiä asioita, laiskuuden nautintoa ja ansion palkinnoita.
Ja kuin he teidän edessänne tai senatissa sanelevat, ylistävät he
puheessansa enimmästään esivanhempiaan; he luulevat niiden urotekoja
kertomalla hankkivansa itselleen enemmän loistoa. Vaan sepä on aivan
päin vastoin; sillä jota loistoisampi niiden elämä oli, sitä
häpeällisempi on näiden velttous. Ja todestaan onkin asian laita niin:
esivanhempain kunnia on jälkeentuleville valo, joka ei suvaitse heidän
hyväin eikä huonoin tekoinsa joutua pimeyteen. Tätä puuttuu minulta,
Qviritat; vaan minä saatan -- mikä on paljon julkisempaa -- puhua
omista teoistani. Nyt katsokaatte, kuinka he ovat minulle kohtuuttomat.
Mitä he muiden ansiosta omistavat itselleen, sitä eivät myönnä minulle
omastani, tietysti siksi, ett'ei minulla ole esi-isäin kuvia, ja että
aatelisuuteni on uusi; ja kuitenkin on varmaan se parempi, joka sen on
hankkinut, kuin se, joka perityn on hävittänyt. Minäpä tiedän varsin
hyvin, että heillä, jos tahtovat vastata minulle, ompi oleva kyllin
sujuva ja taitavasti kokoonpantu puhe varalla. Mutta kun he teidän
minulle osoitetun erinomaisen suosion vuoksi kaikissa tiloissa
herjasanoilla solvaisevat minua ja teitä, en ole tahtonut olla vaiti,
ett'ei kukaan katsoisi siivollisuuttani pahaksi omaksi tunnoksi. Minuapa
ei -- se on varmin vakuutukseni -- mikään puhe voi loukata; sillä jos se
on totta, niin se välttämättömästi tuopi esille hyvää, jos se taas on
valetta, kumoo minun elämäni ja tapani sen. Mutta koska teidän toimianne
moititaan, jotka olette antaneet minulle korkeimman kunniaviran ja
tähdellisimmän tehtävän, miettikäätte tarkoin, onko sitä katuminen.
Luottamusta saadakseni minä en voi näytellä esivanhempaini kuvia eikä
myöskään triumphia tai konsulinvirkoja, vaan jos asia niin vaatii, onpa
minulla näytellä keihäitä, sotalippuja, rintasomuksia sekä muita
sotamiehen kunnialahjoja ja lisäksi vielä arpia rinnassani. Nämät ovat
minun kuvani, tämä minun aatelisuuteni, joka ei minulle ole perinnöksi
jätetty, niinkuin heidän aatelisuutensa heille, vaan jonka itse olen
monilla vaivoilla ja vaaroillani hankkinut. Minun sanani eivät ole
taiteellisesti kokoon sommitellut; siitä mä vähän lukua pidän. Kunto
näkyy kyllä itsestäänkin; heille on taide tarpeen, että puheella
voisivat peitellä häpiällisiä töitänsä. En ole myöskään kreikalaista
kirjallisuutta lukenut; sen oppiminen on ollut minulle vähän mieleen,
koska se ei ollenkaan ole auttanut opettajia itsiä miehuullisuuteen.
Mutta mikä valtiolle on kaikkein parasta, sitä olen opetellut tekemään,
nimittäin: vihollista lyömään, vahti-asemani pitämään, kestämään talven
kylmää yhtä hyvin kuin kesän hellettä, maassa makaamaan, samaan aikaan
kärsimään puutetta ja vaivaa. Näillä neuvoilla minä ai'on sotilaita
kiihoitella, enkä mieli minä heitä naralla pitää ja itse elää
ylellisesti enkä kääntää heidän ponnistuksiaan omaksi kunniakseni.
Semmoinen päällikkyys on hyödyllinen, semmoinen kansan mieleinen. Sillä
kun itse elät hemputellen, vaan kovuudella hallitset sotajoukkoa, niin
se on herrana, ei päällikkönä olemista. Tätä ja tämmöistä harjoittamalla
ovat esivanhempanne jalostaneet itsensä ja valtion. Niihin luottaen,
vaan tavoissaan eroten niistä, ylönkatsoo aatelisto meitä, niiden
verroille pyrkiviä, ja vaatii meiltä kaikkia kunniasioja, ei ansiosta,
vaan niinkuin heille tulevia: Muuten nuot niin kopeat ihmiset
harhailevat kaukana. Esivanhempansa ovat jättäneet heille kaikki, minkä
jättää sopi, tavarat, kuvat ja loistoisan muiston itsestään;
hyvän-avuisuutta eivät ole jättäneet; ja sitä eivät ole tainneetkaan
tehdä; sillä se yksinään on semmoista, jota ei anneta eikä saada
lahjaksi. He sanovat minua ahneeksi ja raakatapaiseksi, kun en osaa
oikein sievästi laittaa vieraspitoja enkä pidä mitään näyttö-kuvailiaa
enkä keittäjää, joka maksaisi enemmän kuin kartanonhoitaja; ja sen minä
mielelläni tunnustan. Sillä isältäni sekä muilta kunnian-arvoisilta
miehiltä olen kuullut, että somuus sopii naisille, miehille työ, ja että
kaikilla kelpo miehillä pitää olla enemmän kunniaa kuin rikkautta; että
aseet, ei huonekalut, ovat hänen koristuksensa. No niin, tehköötpä siis
sitä, mikä heitä huvittaa, mitä arvossa pitävät: rakastelkoot, juokoot;
missä nuoruutensa ijän ovat eläneet, siellä kuluttakoot myös vanhuutensa
päivät, kemuissa, tyydytellen vatsansa tarpeita ja lihallisia himojansa;
hien, tomun ja muut semmoiset heittäkööt meille, joista nämät ovat
syöminkiä mieluisammat. Vaan sepä ei olekaan niin. Sillä kun nämät
ilkiät ihmiset ovat saastuttaneet itsensä kaikilla häpiällisillä töillä,
käyvät he riistämään itselleen kunnon miesten palkinnoita. Niin tapahtuu
vasten kaikkea oikeutta, ett'ei ylellisyys ja velttous, nuot kehnoimmat
omaisuudet, ole miksikään haitaksi niille, jotka ovat niitä
harjoittaneet, mutta viattomalle valtiolle ne tuottavat tuhon. Nyt, kun
olen vastannut niin paljon, kuin minun käytökseni, ei niin paljon, kuin
heidän häpiätyönsä vaativat, tahdon puhua vähän valtio-asioista. Ennen
kaikkia olkaatte hyvässä turvassa Numidian puolesta, Qviritat. Sillä
mikä tähän aikaan asti on Jugurthaa suojellut, kaiken sen olette (nyt)
poistaneet, nimittäin: ahneuden, taidottomuuden, kopeuden. Onpa vielä
siellä sotajoukko, joka tuntee paikat, vaan joka todentotta on enemmin
urhia kuin onnellinen. Sillä suuri osa sitä on johdattajain ahneuden tai
ajattelemattomuuden kautta hukkaan joutunut. Sentähden yhdistäkäätte te,
jotka olette sotapalveluksen ijässä, ahkeroimisenne minun rientojeni
kanssa ja käykäätte valtiotoimihin käsiksi, ja älköön kellenkään muitten
onnettomuudesta tai ylipäällikköin kopeudesta tulko pelkoa. Minä tahdon
olla teidän kanssanne marssittaissa ja tappeluissa, samalla
neuvonantajana ja osallisena vaarassa, ja menetellä kaikissa itseni ja
teidän kanssa samalla lailla. Ja tosiaankin, jumalain avun kautta on
kaikki valmiina: voitto, saalis, kunnia; vaan jos nämät olisivatkin
epäilyksen alaisia tai kaukana, tulisipa kuitenkin kaikkien kunnon
miesten rientää valtiolle apuhun. Sillä ei kukaan velttouden kautta ole
saavuttanut kuolemattomuuden kunniaa, eikä kukaan isä ole lapsilleen
toivottanut, että heidän elämänsä olisi ilman loputta, vaan pikemmin,
että eläisivät rehellisesti ja kunniallisesti. Minä puhuisin enemmän,
Qviritat, jos sanani lisäisivät miehuutta pelkureille; sillä urhioille
luulen (jo) kyllin puhuneeni."




LXXXVI.


Kun Marius, pidettyään tämmöisen puheen, näkee rahvaan mielten syttyneen
intohon, lastaa hän joutuun laivoja muonavaroilla, rahalla, aseilla sekä
muilla tarpeilla, ja käskee legati A. Manlion lähteä niiden kanssa
matkaan. Itse hän sillä välin kirjoittaa miehiä sotapalvelukseen, ei
esivanhempain tapaan eikä kansalaisluokkien mukaan, vaan kuinka kullakin
on halu, enimmät alimmasta luokasta. Tämän toiset sanoivat tapahtuneen
parempien puutteesta, toiset siitä syystä, että konsuli etsi alhaison
suosiota, koska se kansanlaji oli jalostanut ja korottanut hänen, ja
koska mahtavuuteen pyrkivälle ihmiselle kaikki köyhimmät ovat
sopivimmat, joilla ei ole huolta omaisuudestaan -- koska sitä ei
laisinkaan ole -- ja joista kaikki rahaa tuottava näyttää
kunnialliselta. Siis lähtee Marius paljon suurempilukuisen joukon
kanssa, kuin päätetty oli, Afrikaan ja laskee muutamain päiväin kuluttua
Utican rantaan. Legati P. Rutilius jättää hänelle sotajoukon; sillä
Metellus oli paennut Marion lähisyyttä, ett'ei näkisi sitä, jota hänen
mielensä kuullessaankaan ei ollut saattanut kärsiä.




LXXXVII.


Mutta konsuli, kun oli täyttänyt täysilukuisiksi legionit ja apuväestön
kohortit, läksi hedelmälliseen ja saaliista rikkaasen seutuhun,
lahjoitti kaikki, mitä siellä otettiin, sotilaille, kävi sitten
ahdistamaan linnoja sekä kaupunkia, jotka asemansa ja vartioväkensä
puolesta olivat vähemmin lujia ja antautui usein, milloin missäkin
paikassa, tappeluihin, josko nuot vähäpätöisiäkin olivat. Uudet
sotilaatpa nyt ottivat pelkäämättä osaa tappeluun; he näkivät pakenevien
joutuvan vangiksi tai surman omiksi, kaikkien urhoollisimpain olevan
paraimmassa turvassa, vapautta, isänmaata, vanhempia ynnä kaikkea muuta
suojeltavan aseilla ja kunniaa sekä rikkautta (niinikään niillä)
hankittavan. Siis tulivat lyhyellä ajalla uudet ja vanhat yhteen, ja
kaikkien urhoollisuus tuli yhdenlaiseksi. Vaan kuninkaat, kun olivat
saaneet tiedon Marion tulosta, vetäytyivät eri haaroille
vaikiapääsyisiin paikkoihin. Niin oli Jugurthalle hyväksi näkynyt, koska
hän toivoi pian voitavan karata hajalla olevain vihollisten päälle ja
Romalaisten, niinkuin enimmästään tapahtuu, pelon haihduttua, heittäyvän
löyhyyteen ja hillittömyyteen.




LXXXVIII.


Metellus, joka sillä välin oli Romaan lähtenyt, otettiin vasten toivoaan
iloisimmilla mielillä vastaan, ollen yhtä rakas rahvaalle kuin
senatoreillekin, sittenkun viha oli haihtunut. Mutta Marius tarkasteli
väsymättömästi ja taitavasti samalla oman väkensä ja vihollisten tilaa,
tiedusteli mikä kumpaisillenkin oli hyödyllistä tai päinvastoin, vakosi
kuninkaiden retket, teki heidän neuvonsa ja väijytysvehkeensä
mitättömiksi, ei kärsinyt mitään löyhyyttä itse tykönään eikä varmuutta
heillä. Siksipä olikin hän usein käynyt sekä Gaetulilaisten että
Jugurthan kimppuun, jotka meidän liittolaisiltamme kiskoivat saalista,
ja heidän matkalla ollessaan lyönyt heidät sekä riistänyt itse
kuninkaalta aseet lähellä Cirtan kaupunkia. Mutta havaittuaan tämän
olevan ainoastaan kunniakasta, vaan ei tuottavan sodan loppua, päätti
hän saartaa ne kaupungit yhden erältään, jotka vartia-väkensä tai
asemansa kautta olivat sopivimmat vihollisille ja haitallisimmat
hänelle; näin Jugurtha, jos sen suvaitsisi tapahtua, joko joutuisi
paljaaksi turvakeinoista tai tulisi sotarinnassa taistelemaan. Bocchus
oli näet usein lähetellyt sanansaattajoita hänen tykönsä ilmoittamaan,
että hän halasi Roman kansan ystävyyttä, ja ett'ei Marion tarvinnut
pelätä mitään vaino-työtä häneltä. Oliko tämä teeskelemistä, että hän
odottamatta voisi tehdä sitä ankaramman hyökkäyksen, vai oliko hänellä,
mielensä huikentelevaisuuden vuoksi tapana vaihetella rauhaa ja sotaa,
siitä ei ole varmaa tietoa saatu.




LXXXIX.


Mutta konsuli kävi, niinkuin päättänyt oli, ahdistamaan kaupunkia sekä
linnoja, ja luovutti vihollisilta muutamat väkivallalla, toiset
peloittamalla taikka palkintoja lupaamalla. Ja aluttain hän toimitteli
(vaan) vähäpätöisempiä yrityksiä, arvellen Jugurthan tulevan
käsikähmähän, omaisiaan varjellakseen. Mutta kun hän sai tietää hänen
olevan kaukana ja työskentelevän muissa toimissa, näytti hänestä aika
olevan ryhtyä suurempiin ja vaikeimpiin hankkeisin. Olipa hirmuisen
avarain erämaiden välissä suuri ja mahtava kaupunki, nimeltä Capsa,
jonka perustajana mainitaan libyalaista Herkulesta. Sen asukkaat olivat
Jugurthan tykönä veroista vapaat ja lempiän hallinnon alla, jonka vuoksi
heitä pidettiinkin uskollisimpina; vihollista vastaan he olivat lujat ei
ainoastansa muurien ja aseitten sekä väestönsä, vaan paljon enemmin
vielä seudun kolkkouden kautta. Sillä paitsi kaupungin lähitienoota on
kaikki muu seutu autiota, viljelemätöntä, vedestä köyhää sekä käärmeiden
tähden vaarallista; ja näitten niinkuin muittenkin petojen raivo on
ruuan puutteesta rajumpi. Päälliseksi yltyy vielä käärmeiden jo
itsessään turmiollinen luonto enemmän janon kuin minkään muun kautta.
Tämän kaupungin valloittamiseen oli Mariolle tullut erinomaisen suuri
halu, sekä sodan hyödyn vuoksi, että myös koska asia näytti vaikialta.
Olipa Metelluskin suurella kunnialla vallannut Thalan kaupungin, joka
asemansa ja linnoituksensa suhteen ei ollut paljon erikaltainen, paitsi
että Thalan seudussa, ei kaukana muureista, oli muutamia lähteitä.
Capsalaisilla oli vaan yksi lähde alati kumpuavalla vedellä, ja se
kaupungin sisällä; muuten he käyttivät sadevettä. Sitä voitiin siellä
sekä koko merestä kaukana olevassa Afrikassa, jossa villintapaisesti
elettiin, helpommasti kärsiä, siksi että Numidialaiset enimmästään
söivät maitoa ja metsäeläinten lihaa, eikä himonneet suolaa eikä muita
kurkun himarteita. Ravinto oli heillä nälkää ja janoa vastaan, ei
hekumaksi eikä ylöllisyydeksi.




XC.


Siis piti konsuli, tiedusteltuaan kaikki -- luultavasti luottaen
jumalihin; niin suuria vastuksia vastaan hän ei näet omalla
viisaudellaan voinut kyllin varustaa itseänsä; sillä hänellä oli puute
muonavaroistakin, koska Numidialaiset enemmin harjoittavat karjanruuan
kuin jyvien viljelemistä ja kuninkaan käskystä olivat kuljettaneet
linnoitettuihin paikkoihin kaikki, mitä kasvanut oli; ja maa taasen oli
kuiva ja hedelmistä tyhjä siihen aikaan, sillä nyt oli kesän loppu
(käsissä) -- konsuli piti, sanon minä, kyllin varovaisesti tointa: antoi
kaiken karjan, joka edellisinä päivinä oli saaliiksi saatu, apujoukkoin
hevoismiehille ajettaviksi, käski A. Manlius legatin ynnä
kevytaseellisten kohorttien käydä Larin kaupunkiin, johon oli
toimittanut palkkarahaston sekä muonavarat, ja sanoi itse muutamain
päiväin perästä, saalisretkillä liikkuessaan, niinikään tulevansa sinne.
Näin salaten hankkeensa, kulki hän eteenpäin Tanas-joelle.




XCI.


Muuten hän matkalla joka päivä jakoi karjaa sotaväelle, yhden verran
kullenki centurialle sekä turmalle, ja piti huolta siitä, että vuodista
tehtiin nahkasäkkiä. Myöskin lieventi hän muonavarojen puutetta ja
valmisteli kaikkien tietämättä pikaan tarvittavia apuneuvoja. Vihdoin
kun kuudentena päivänä tultiin joelle, oli sangen suuri paljous
nahkasäkkiä valmiina. Hän käski sotilasten siinä asettua keviästi
varustettuun leiriin, ottaa ruokaa, olla valmiit lähtemään päivän
laskiessa ja, heitettyään pois kaikki muut kannettavat, ottaa mukaan
itsellensä ja juhdille vaan vettä kuljetettavaksi. Sitten, kun aika
näytti olevan, lähti hän leiristä ja asettui koko yön kuljettuaan.
Samaten teki hän seuraavana yönä. Kolmantena tuli hän sitten paljon
ennen päivän valkenemista mäkiseen seutuhun, joka Capsasta ei ollut
kauempana kuin kahden penikulman päässä, ja odotteli siinä niin
salaisesti kuin suinkin taisi, kaiken sotaväkensä kanssa. Mutta kun
päivä alkoi ja Numidialaiset, jotka eivät mitään viha-töitä pelänneet,
joukottain olivat lähteneet kaupungista, käski hän tuota pikaa koko
hevoisväestön ja sen kanssa ripeimpäin jalkamiesten rientää Capsaan ja
sulkea portit; sitten seurasi hän itse joutuisasti tappovalmiina, eikä
suvainnut sotilaiden ryöstellä. Kun kaupunkilaiset tämän havaitsivat,
pakoitti heidän häiriön alainen tilansa, tavaton pelkonsa, odottamaton
onnettomuutensa ja lisäksi vielä se seikka, että osa porvareita oli
muurien ulkopuolella vihollisten vallassa, heidät heittämystä tekemään.
Kuitenkin poltettiin kaupunki, mieskuntaiset Numidialaiset surmattiin,
kaikki muut myytiin, ja saalis jaettiin sotilaille. Tämä teko oli vasten
sodan oikeutta, mutt'ei se tapahtunut konsulin ahneudesta eikä
häijyydestä, vaan siksi, että paikka oli Jugurthalle sopiva, meille
vaikiapääsyinen, ja että kansa oli huikentelevaa ja epätaattavaa, jota
ei hyvillä töillä eikä peloituksilla voitu aisoissa pitää.




XCII.


Kun Marius oli saanut toimeen niin tähdellisen yrityksen, oman väkensä
mitään vahinkoa kärsimättä, ruvettiin häntä, joka jo ennestään oli suuri
ja mainio, pitämään vieläkin suurempana ja mainiompana. Kaikki sekin,
joka ei ollut hyvin mietittyä, luettiin hänelle ansioksi; sotilaat, kun
heitä pidettiin hellässä kurissa ja sen ohessa olivat rikastuneet,
ylistivät häntä taivaasen asti. Numidialaiset pelkäsivät häntä enemmän
kuin kuolevaista ihmistä; vihdoin luulivat kaikki liittolaiset ja
viholliset hänellä joko olevan jumalallisen mielen, taikka jumalain
viitaten ilmoittavan hänelle kaikki. Kun se yritys on hyvin
luonnistunut, konsuli lähtee muille kaupungeille; muutamat hän valtaa
vastaan sotivilta Numidialaisilta, enimmät, jotka Capsalaisten kurjan
kohtalon tähden ovat autioiksi jätetyt, hän hävittää tulella. Suru ja
surma täyttää kaikki. Viimein valloitettuaan monta paikkaa, ja enimmät
väestönsä verta vuodattamatta, hän ryhtyy toiseen yritykseen, joka
(tosin) ei ole niin vaarallinen kuin Capsalaisia vastaan tehty, mutta
yhtä vaikia. Sillä lähellä Mulucha-jokea, joka eroitti Jugurthan ja
Bocchon valtakunnat, oli muutoin lakian maan keskellä louhikkovuori,
kyllin avara vähäiselle linnoitukselle, äärettömän korkia, yhdellä
sangen ahtaalla sisällekäytävällä; oli näet koko paikka luonnoltaan
jyrkkä, juurikuin ihmiskäsien kautta ja vartavasten (siksi tehty). Tätä
paikkaa koetti Marius kaikin voimin valloittaa, koska kuninkaan aarteet
olivat siellä. Mutta se yritys kävi hyvin enemmin sattumaltaan kuin itse
tuuman vuoksi. Sillä linnasessa oli kyllin miehiä ja aseita, suuri
varasto jyviä sekä vesilähde, ja paikka ei ollut sovelias valleille eikä
torneille eikä muille konelaitoksille. Linnalaisten kuljettava polku oli
sangen kaita ja molemmin puolin äkkiviettoinen. Suojakattoja lykeltiin
suurella vaaralla turhaan; sillä kun vähän olivat eteenpäin siirtyneet,
hävitettiin ne tulella tai kivillä. Sotilaat eivät voineet seisoa
piiritysrakennuksen edessä, paikan hankaluuden vuoksi, eikä ilman
vaaratta työksennellä suojakattojen alla; kaikki urhoollisimmat
kaatuivat taikka haavoitettiin, muilla lisääntyi pelko.




XCIII.


Mutta Marius, kun hukkaan oli kuluttanut monta päivää ja paljon vaivaa,
alkoi surullisessa mielessään miettiä, heittäisikö sikseen hankkeensa,
koska se oli turhaa ollut, vai odottaisiko onnea, jonka myötäisyyttä hän
usein oli saanut nauttia. Ja kun hän näillä ajatuksilla monta päivää ja
yötä, sinne tänne horjuen, vaivasi päätänsä, havaitsi sattumaltaan eräs
Ligurialainen, apujoukkoihin kuuluva alhainen sotamies, joka oli
lähtenyt leiristä vettä noutamaan, ei kaukana linnan siitä sivusta, joka
oli sotivista poispäin, kivien välissä matavia raakkuja. Kun hän nyt
näitä haeskeli yhden ja toisen, ja sitten usiampia, oli hän
poimintakiihkossaan vähitellen noussut melkein vuoren korkeimmalle
paikalle; ja koska hän huomasi sen kohdan olevan ihmisistä tyhjän,
käänsi halu toimittaa jotain vaikiata, kuten ainakin ihmisluonteen tapa
on, hänen mielensä.[1] Sattumaltaan oli siinä paikassa kallioiden väliin
kasvanut iso rautatammi, joka juuresta oli vähän eteenpäin väärä, vaan
sitten oli taipunut takaisin ja ylennyt ilmaan, johon luonto saattaa
kaikki kasvit. Kiiveten milloin tämän oksia; milloin ulos pistäviä
kallionmöhkäleitä pitkin, pääsi hän linnan aseman tasalle,[2] koska
kaikki Numidialaiset innostuneina oleskelivat taistelevain lähisyydessä.
Tiedusteltuaan kaikki, minkä pikaan luuli hyödyksi olevan, käypi hän
samaa tietä takaisin, ei umpimähkään, niinkuin ylös oli kavunnut, vaan
tutkien kaikkia ja vilkuen ympärilleen. Nyt menee hän joutuun Marion
luo, ilmoittaa hänelle, mitä tapahtunut oli, kehoittaa häntä
koettelemaan linnaa siltä puolen, josta hän oli ylös kavunnut, ja lupaa
itse lähteä tien-osoittajaksi sekä edellä-käviäksi vaarassa. Marius
lähetti läsnäolevista muutamia hankkimaan tietoja siitä, mitä tämä oli
luvannut. Näistä kertoi kukin mielensä mukaan asian vaikiaksi tai
helpoksi. Kuitenkin kiihtyi tästä kuninkaan mieli vähän. Siis valitsi
hän torvensoittajain ja sarvenpuhaltajain joukosta viisi vikkelintä
miestä ynnä näitten kanssa neljä centurionia heille turvaksi, käski
kaikkien totella Ligurialaista ja määräsi seuraavan päivän sen yrityksen
toimeen panemiseen.

[1] Tässä on seurattu tekstiä: _Ubi postqvam solitudinem intellexit,
more humani ingenii cupido difficilia faciundi animum vortit._

[2] Tämä suomennos on tehty tekstitoisinnosta: _in castelli planitiem
pervenit_, joka näyttää sopivammalta kuin: _castelli planitiem
perscribit_.




XCIV.


Kun nyt määräyksen mukaan aika näytti olevan, läksi tämä, valmistettuaan
ja varustettuaan kaikki, paikalle. Muuten olivat ne, joitten piti hänen
kanssansa kiivetä ylös,[1] johdattajan käskystä muuttaneet aseita ja
tamineita, ollen paljain päin ja jaloin, että olisi helpompi eteensä
nähdä ja kavuta kalliota pitkin. Selässä oli heillä miekat ja kilvet;
vaan nämät (viimemainitut) olivat Numidialaisten tapaan nahasta tehdyt,
sekä keveyden vuoksi, että myös vähemmin kolistaksensa, jos jotakin
vastaan sattuisivat. Siis kävi Ligurialainen edellä, sitoi köysiä kiviin
ja puiden juuriin, missä niitä vanhuuttaan oli näkyvissä, että sotilaat,
niillä nostetuina, helpommasti pääsisivät ylös. Välistä nosteli hän
kädellään matkan äkkinäisyydestä peloissaan olevia; missä nousu oli
vähän vaikiampi, hän lähetteli heitä aseettomina edellään, yhden
eräänsä; itse seurasi hän sitten perässä heidän aseittensa kanssa. Missä
kiipeminen näytti vaaralliselta, kävi hän itse ennen muita
koettelemassa; ja usiammin kavuten samaa paikkaa ylös alas, ja sitten
astuen syrjään, lisäsi hän muille uskallusta. Niin kauvan ja paljon
itseänsä vaivattuaan, he vihdoin viimein tulevat perille linnaan, joka
siltä puolen on ihmisistä tyhjä, koska kaikki, niinkuin muinakin
päivinä, olivat vihollisia vastapäätä. Marius, kun sanansaattajoilta oli
saanut kuulla, mitä Ligurialainen oli toimittanut, kiihoitti nyt --
vaikka hän koko päivänkin oli pitänyt Numidialaiset tappelun toimissa --
oikein todenperästä sotilaitaan, ja rupesi, itse astuttuaan ulos
suojakattojen alta ja te'etettyään kilpikaton, tunkemaan muurin alle ja
samalla kaukaa peloittelemaan vihollista nakinkoneilla, ja joutsi- sekä
linko-miehillä. Mutta Numidialaiset, jotka ennen usein olivat
kukistaneet, jopa polttaneetkin Romalaisten suojakattoja, eivät
suojelleet itsiään muureilla, vaan oleskelivat niiden edustalla yöt
päivät, herjasivat Romalaisia ja soimasivat Marioa mielettömäksi,
uhkasivat meidän sotilaillemme orjuutta Jugurthan (vallan) alla ja
röykkäilivät onnellisesta tilastaan. Kun nyt kaikki Romalaiset ja
viholliset olivat tappelun kiihossa ja molemmilla puolin taisteltiin
täyttä väkeänsä, toisella kunnian ja ylivallan, toisella pelastuksen
edestä, räjähti yht'äkkiä takaa päin sotamerkki; ja nytkös ensin vaimot
ja lapset pakenemaan, jotka olivat lähteneet katsomaan, sitten joka
mies, aina sen mukaan kun muuria lähinnä oli, ja lopuksi kaikki,
aseelliset kun aseettomatkin. Tämän tapahduttua Romalaiset kävivät vielä
rajummasti päälle, kaatoivat (kaikki), mutta enimmät he vaan
haavoittivat; sitten he samosivat surmattuin ruumiiden yli, kunnian
himosta kilpaa pyrkien muuria kohti, eikä saalis viivyttänyt yhtään
ainoata heistä. Niin kääntyi sattumaltaan Marion mieletön tuuma hyväksi:
hän sai hairahduksesta kunniaa.

[1] Noudattaen tekstiä: _qvi ascensuri erant_.




XCV.


Muuten tuli, noissa toimissa oltaissa, leiriin L. Sulla qvaestori suuren
hevoisväestön kanssa. Hän oli jätetty Romaan Latiosta ja liittolaisilta
sitä kokoomaan. Mutta koska asianhaarat ovat mieleemme johdattaneet niin
suuren miehen, on minulle näkynyt soveliaaksi lyhyesti puhua hänen
luonnonlaadustaan ja elämänparrestaan. Sillä emme tule missään muussa
paikassa Sullaan koskevista kohdista puhumaan, ja L. Sisenna, joka
paraiten ja tarkimmasti kaikista niiden asiain kertojista on selitellyt
niitä, ei minusta näytä lausuneen oikein vapaamielisiä sanoja. Olipa
siis Sulla aatelismies patricista sukuperää, esivanhempain
kelvottomuuden kautta jo melkeen häviöön joutuneesta heimokunnasta.
Hänellä oli kreikalaisessa ja latinalaisessa kirjallisuudessa yhtä suuri
ja syvällinen oppi sekä erinomainen mielenlaatu; hän oli hekkuman, vaan
vielä enemmin kunnian himoinen ja rakasti ylellistä elämää jouten
ollessaan, mutta ei häntä huvitukset sentään estäneet hänen
toimistansa; avioliiton kohdassa olisi hänen kuitenkin pitänyt enemmän
noudattaa siivoutta. Sulopuheinen, älykäs ja ystävyydessä kohtelias oli
hän (myös), ja tekojansa kaunistelemaan oli hänellä arvaamattoman syvä
järki. Moneen kohtaan, mutta semminkin rahaan nähden oli hän antelias.
Ja hänellä, joka ennen voittoa kansalais-sodassa oli kaikista
onnellisin, ei onni koskaan ollut toimeliaisuutta suurempi; usiat
ovatkin epäilleet, oliko hän urhoollisempi vai onnellisempi. Sillä mitä
hänen myöhempiin tekoihinsa tulee, en oikein tiedä, estääkö häpiä vai
harmi minua enemmän niitä kertomasta.




XCVI.


Kun siis Sulla, kuten edellä sanottiin, hevoisväestön kanssa oli tullut
Afrikaan ja Marion leiriin, tuli hänestä, vaikka ennen oli harjaumaton
ja taitamaton sotamenoissa, lyhyessä ajassa taitavin kaikista. Lisäksi
vielä puhutteli hän hyvänsuovasti sotilaita, teki hyviä töitä monelle
pyynnöstä, toisillen itsestään ilman pyytämättä, mutt'ei mielellään
ottanut vastaan semmoisia, vaan maksoi ne takaisin joutuisammin kuin
rahalainan, eikä vaatinut keltään mitään takaisin. Enemmän hän
ahkeroitsi sitä, että mitä useimmat olisivat hänelle velassa.
Alhaisimpain(kin) kanssa hän laski leikkiä ja toimitteli totisia, oli
usein läsnä työaloilla sekä kulussa ja vahdin pidännössä olevien
tykönä, eikä hän kuitenkaan, niinkuin kehnon kunnianhimon tapa on,
loukannut konsulin tai kenenkään kunnon miehen kunniaa. Ainoastaan sitä
hän ei kärsinyt, että kukaan neuvonpidännössä tai työssä olisi häntä
etevämpi: hän kerkisi (niissä) enimpäin edelle. Näitten tekojen ja
avujen kautta hän ennen pitkää tuli Mariolle ja sotamiehille erinomaisen
rakkaaksi.




XCVII.


Mutta Jugurtha, kun oli menettänyt Capsan kaupungin sekä muita
linnoitettuja ja hänelle edullisia paikkoja ynnä suuret rahasummat,
lähettää Boccholle sanan, että hän niin pian kuin mahdollista toisi
sotajoukkoja Numidiaan: nyt oli muka aika jo tappelua pitää. Havaittuaan
tämän viivyttelevän ja epäillen punnitsevan sodan ja rauhan syitä,
lahjoo hän jälleen, niinkuin ennenkin, hänen läheisimpänsä ja lupaa
Maurilaiselle itselleen kolmannen osan Numidiaa, jos joko Romalaiset
saataisiin Afrikasta pois ajetuiksi, tai sota päätettäisiin niin, että
hänen rajansa jäisivät entiselleen. Sen palkinnon kautta vieteltynä,
Bocchus tulee suurten sotajoukkoin kanssa Jugurthan luo. Molempien
sotaväestön näin yhdistyttyä, he hyökkäävät Marion päälle, joka jo tekee
matkaa talvimajoihin, tuskin kymmenennen osan päivää enää jäljillä
ollessa. He arvelevat (näet) jo lähenevän yön olevan heille turvaksi,
jos voitetuiksi joutuisivat, eikä miksikään haitaksi, jos voittaisivat,
koska he muka tuntevat paikat; sitä vastoin olisi Romalaisille kumpikin
tapaus pimiässä vaikiampi. Siis sai konsuli monelta tiedon vihollisten
tulosta samalla, kun viholliset itse jo olivat lähellä; ja ennenkun
sotajoukko voi tulla tapporivistöön sioitetuksi tai ko'ota sälynsä,
vihdoin ennenkun se saattoi saada mitään merkkiä tai käskyä, riensivät
maurilaiset ja gaetulilaiset hevoismiehet meikäläisten päälle, ei
säännöllisessä sotarinnassa eikä minkään tappelu-tavan mukaan, vaan
ryhmittäin, kuten sattumus oli ajanut kokoon kutkin. (Meikäläiset),
jotka kaikki äkillisestä pelosta olivat hämillään, vaan kuitenkaan eivät
unhottaneet urhoollisuutta, joko tarttuivat aseisin, taikka suojelivat
vihollisilta toisia, jotka aseita tapailivat; osa nousi hevoisten
selkään ja läksi vihollisia vastustamaan; taistelu oli pikemmin
rosvosodan kuin säännöllisen tappelun kaltainen; ilman sotalipuitta,
ilman rivi-järjestyksettä, hevois- ja jalkamiehet sekaisin, lyötiin
toisia, toisia surmattiin; moni, joka tuimasti tappeli edessään olevia
vihollisia vastaan, piiritettiin takaa; ei urhoollisuus eikä aseet
suojelleet kyllin, koska viholliset olivat enempilukuiset ja olivat
tunkeneet joka paikkaan. Vihdoin yhdistyivät Romalaiset
sotiovanhukset,[1] jotka juuri siksi olivat sotamenoissa taitavat,
ympyräjoukoiksi, missä paikka tai sattumus oli heitä yhteen saattanut,
ja niin he joka taholta suojeltuina ja samalla varustettuina kestivät
vihollisten väkirynnäkön.

[1] Sen tekstin mukaan, joka hylkää sanan _noviqve_.




XCVIII.


Eipä säikähtynyt kuitenkaan Marius siinä niin vaikiassa tilassa tai
ollut alamielisempi kuin ennenkään, vaan liikkui kaikkialla
ratsas-parvensa kanssa, jonka oli valinnut pikemmin urhoollisimpain
miesten kuin likimpäin ystäväinsä joukosta, tuli välistä ahdingossa
oleville omaisilleen avuksi, kävi välistä taas vihollisten päälle, missä
nämät olivat seisahtuneet taajimpiin ryhmiin vastarintaa tekemään, ja
auttoi (niin) omalla urhoollisuudellaan sotilaita, koska kaikkien
yhteisessä häiriössä ei voinut heille käskyjä antaa. Ja päivä oli jo
lopussa, mutta barbarilaiset eivät ollenkaan hellittäneet, vaan kävivät,
luullen yön itselleen etuisaksi, niinkuin kuninkaat olivat käskeneet,
rajummasti päälle. Nyt teki Marius tilaa myöden päätöksen ja otti
haltuunsa kaksi toistaan lähellä olevaa kunnasta, että hänen väellään
olisi paikka, mihin voisi vetäytyä takaisin. Näistä oli toisella, joka
ei ollut kyllin avara leiripaikaksi, suuri vesilähde; toinen oli
käytettäväksi sopiva, koska se, suureksi osaksi ollen ylhäinen ja
jyrkkä, tarvitsi vaan vähän varustusta. Muuten käski hän Sullan
hevoismiesten kanssa pitää yötä veden lähellä. Itse hän vähitellen
kokosi yhteen hajalliset sotilaansa, kun vihollistenkaan häiriö ei
ollut vähempi; sitten hän vei kaikki täyttä pohtia kunnahalle. Näin
pelästyivät kuninkaat, paikan hankaluuden pakoituksesta, pois
tappelemasta; mutt' eivät he kuitenkaan suvainneet väkensä vetäytyä
kauvemmas, vaan ympäröivät kumpaisenkin kunnahan suurella joukolla ja
asettuivat avaralle alalle. Sitten pitivät barbarilaiset, taajaan
valkeita tehtyään, tapansa mukaan enimmän ajan yötä iloa, riehuen ja
kirkuen; itse päällikötkin röykkäilivät voittajain tavoin, kun eivät
(näet) olleet paenneet. Tätä kaikkea oli Romalaisten helppo nähdä
pimiästä ja korkeimmilta paikoilta, ja se oli heille suureksi
kiihoitukseksi.




XCIX.


Mutta Marion mieltä rohkaisi enimmän vihollisten taitamattomuus, ja hän
käski pitää niin hiljaista äänettömyyttä kuin mahdollista; ei yksin
signaliakaan saatu puhaltaa, niinkuin vahti-postilla tapana oli. Sitten,
päivän tullen, kun viholliset jo olivat väsyneet ja vähää ennen uneen
vaipuneet, käski hän äkkiä vahtien ja samoin kohorttien, turmien sekä
legionien torvensoittajain, kaikkien yht'aikaa puhaltaa signalia,
sotilaiden nostaa huudon ja karata ulos porteista. Maurilaiset ja
Gaetulilaiset, jotka äkisti heräsivät tuosta oudosta ja hirviästä
melusta, eivät saattaneet paeta, ei aseita tavoittaa, ei tehdä yhtään
mitään tai pitää mitään neuvoa. Niin oli tässä melskeessä ja huudossa,
kun ei kukaan tullut apuhun ja meikäläiset kävivät päälle, hämmennyksen
ja pelon vallitessa, kauhistus juuri kuin hurjuus vallannut kaikki.
Vihdoin lyötiin kaikki ja ajettiin pakohon, aseet ja sotiliput
valloitettiin enimmäksi osaksi, ja siinä tappelussa tapettiin usiampia
kuin kaikissa edellisissä. Sillä uni ja tavaton pelko estivät pakoa.




C.


Senjälkeen Marius lähti, kuten oli alkanut, talvimajoihin, joita
muonaseikkain vuoksi oli päättänyt pitää merikaupungeissa. Eikä hän
voitosta kuitenkaan ollut huolimattomaksi tai kopeaksi tullut, vaan
kulki tapporivistössä juurikuin vihollisten näkyvissä. Sulla
hevoisväestön kanssa oli oikialla, A. Manlius linko- ja joutsimiesten
kanssa vasemmalla puolella, jota paitsi tämä komenti Ligurialaisten
kohorttia; etu- ja jälki-joukoiksi oli hän asettanut tribunit
kevytaseisten manippelien kanssa. Ylikarkurit, jotka olivat vähemmin
arvossa pidetyt ja paraiten tunsivat seudun, tiedustelivat vihollisten
matkan. Sen ohessa piti konsuli, ikäänkun ei ketään olisi johdattajaksi
pantu, huolta kaikesta, oli saapuvilla kaikkien tykönä, kiitti ja moitti
kutakin ansion jälkeen. Itse kävi hän asehankkeessa ja tappovalmiina ja
pakoitti sotilaat samoin tekemään; ja samaan tapaan, kuin hän matkaa
teki, turvasi hän myös leiriä, lähetti legioneista kohorttia porteille,
apujoukkojen hevoisväkeä leirin eteen vahtia pitämään; paitsi sitä
asetti hän muita vallille varustelmiin ja kulki itse ympäri vahtipostia
katsastelemassa, ei niin paljon siksi, että epäili sen tapahtuvan, minkä
käskenyt oli, kuin että työ, ylipäällikön kanssa tasattuna, olisi
sotilaille mieluisampaa. Ja tosiaankin hallitsi Marius siihen aikaan ja
(Jugurthan) sodan muinakin aikakausina sotajoukkoa enemmin kunniantunnon
kuin kurituksen avulla; jonka moni sanoi tapahtuvan suosion etsinnästä,
osa siitä syystä, että hän piti kovankurisen elinlaadun, johon
lapsuudesta oli tottunut, ja muut, joita ihmiset kutsuvat kurjan
oloiksi, huvituksena. (Olipa miten oli); ainakin hoidettiin
hallinto-toimi yhtä hyvin ja laadullisesti kuin julmimman
ylipäällikkyyden alla.




CI.


Vihdoin näyttäyvät neljäntenä päivänä, ei kaukana Cirtan kaupungista,
vakojat joka taholta yhtähaavaa rientäen, josta huomataan vihollisen
olevan lähellä. Mutta koska palaavaiset tulevat eri haaroilta, mikä
miltäkin puolen, ja kaikki tuovat samoja sanomia, ei tiedä konsuli,
millä tavoin järjestää sotarinnan, vaan vartoo, kaikkia varoen,
ainoatakaan riviä muuttamatta, samassa paikassa. Pettyypä niin
toivossaan Jugurtha, joka oli jakanut sotalaumansa neljään osaan,
arvellen (siten) kaikista ainakin muutamien takaapäin tulevan
vihollisten päälle. Sillä välin karkaa Sulla, jonka viholliset ensin
olivat kohdanneet, kehoitettuaan väkeänsä, itse muutamien muitten
kanssa, turmittain ja hevoisten taajoissa ryhmissä ollen, Maurilaisten
päälle; muut, pysyen paikoillansa, suojelevat itseään kaukaa nakelluilta
heittokeihäiltä ja surmaavat kaikki käsiinsä joutuneet (viholliset).
Hevoismiesten näin otellessa käypi Bocchus jalkamiesten kanssa, jotka
hänen poikansa Volux oli tuonut, vaan jotka, matkalla viivyttyään, eivät
olleet osaa ottaneet edelliseen tappeluhun, Romalaisten selusjoukon
päälle. Marius toimi silloin etujoukoilla, jossa Jugurtha enimmän
väkensä kanssa oli. Sitten kääntyy Numidialainen, saatuaan Bocchon
tulosta tiedon, salakättä muutamien harvain kanssa (Romalaisten)
jalkaväkeä kohti ja huutaa siellä latinaksi -- sillä Numantian luona oli
hän oppinut (sitä kieltä) puhumaan --: että meikäläiset turhaan
tappelivat; hän oli muka vähää ennen omalla kädellään tappanut Marion.
Samalla hän näytteli veristä miekkaa, jonka tappelussa, sangen ripeästi
surmaten muutaman meidän jalkamiehiämme, oli verellä tahrannut. Tämän
kuultuaan sotilaat säikähtyivät, enemmän asian kauheudesta, kuin siitä,
että sanansaattajaa olisivat uskoneet, samalla paisui myös
barbarilaisten rohkeus ja he kävivät rajummasti hämillään olevien
Romalaisten päälle. Eikä näillä pako enään ollut kaukana, kun Sulla,
lyötyään ne, joita vastaan oli lähtenyt, kyljestä karkasi Maurilaisten
kimppuhun. Bocchus peräytyi heti. Mutta Jugurtha, tahtoen pidättää
väkeänsä ja säilyttää jo melkein saatua voittoa, piiritetään
hevoisväeltä, ja kun kaikki hänen oikialla ja vasemmalla puolellaan jo
ovat surmansa saaneet, hän töytäisee yksin ehiänä ulos vihollisten
keihäiden keskeltä. Vaan rientääpä sill'aikaa Marius, hevoismiehet
pakohon ajettuaan, avuksi omilleen, joitten hän oli kuullut jo
peräytyvän. Vihdoin viimeinkin lyötiin viholliset joka haaralla; ja
nytkös noilla avaroilla kentillä kauheita näki; takaa-ajoa, pakoa,
surmaa, vangiksi-ottamista, kaatuneita hevoisia ja miehiä; usiat, jotka
olivat haavoja saaneet, eivät voineet paeta eikä yhdessä kohdenkaan
pysyä; he pyrkivät välistä ylös, vaan luhistuivat heti maahan; vihdoin
kaikki, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli peitetty ryntö- sekä
puolto-aseilla ja ruumiilla, ja niiden välissä oli maa verellä
piskoitettu.




CII.


Senjälkeen konsuli, joka epäilemättä jo oli voittaja, tulee perille
Cirtan kaupunkiin, johon hänen matkansa alusta oli pitänyt. Sinne saapuu
viiden päivän päästä, siitä kun barbarilaiset toisen kerran olivat
onnettomasti tapelleet, Bocchon tyköä lähettiläitä, jotka kuninkaan
nimessä pyytävät Marioa lähettämään hänen luoksensa kaksi mitä
luotettavinta miestä; hän tahtoisi muka niiden kanssa keskustella omasta
ja Roman kansan edusta. Tämä käskee paikalla L. Sullan ja A. Manlion
lähteä; ja vaikka nämät menevät kutsuttuina, näkyy heille kuitenkin
hyväksi pitää puhe kuninkaan edessä joko taivuttaaksensa hänen
mieltänsä, jos se olisi (rauhaa) vastaan, tai jos halaisi rauhaa,
sytyttääksensä sitä vielä kiivaampaan intoon. Siis puhui Sulla, jonka
sulopuheisuudelle, ei ijälle, Manlius suvaitsi sen myönnytyksen,
muutamia sanoja seuraavaan tapaan:

"Bocchus kuningas, se on meille suureksi iloksi, kun jumalat ovat
johdattaneet sinulle, niin suurelle miehelle, mieleen, ettäs vihdoinkin
ennemmin halajat rauhaa kuin sotaa, ja ett'et sinä, niin jalo (mies),
häväise itseäsi sekaantuen kaikista kehnoimman Jugurthan yhteyteen, ja
samalla päästät meidät katkerasta täytymyksestä rankaista sinua
harhatielle eksynyttä ja tuota pääkonnaa samalla lailla. Lisäksi on
vielä Roman kansalle jo alusta pitäin[1] näkynyt paremmaksi hankkia
itselleen ystäviä kuin orjia, koska he ovat arvelleet turvallisemman
olevan hallita vapaatahtoisia kuin pakoitetuita. Mutta sinulle ei ole
kenenkään ystävyys etuisampi kuin meidän; ensiksikin, koska olemme
kaukana, joten loukkaukseen on sangen vähän tilaisuutta, vaan suosio on
sama, kuin jos lähellä olisimme; ja toisekseen, koska meillä on
alamaisia ylenmäärin, mutta ystäviä ei ole meillä eikä kellään ollut
kyllin. Ja o, jospa olisi sinulla jo alusta pitäin ollut tämä mieli!
Tosiaankin, sinä olisit tähän asti Roman kansalta saanut vastaanottaa
enemmän etuja, kuin olet pahaa kärsinyt. Mutta koska onni enimmästään
ohjaa inhimilliset olot ja se, kuten näyttää, on tahtonut, että sinä
kokisit sekä meidän voimaamme että suosiotamme, niin kiiruhda nyt, kun
siltä sen voit tehdä, ja pitkitä, niinkuin olet alkanut. Sinulla on
monta ja sopivaa tilaisuutta, jota helpommin voit suosiotöilläsi enemmän
kuin sovittaa hairauksesi. Vihdoin, paina se syvälle mieleesi, ett'ei
Roman kansaa koskaan hyvissä töissä ole voitettu; miten mahtava se
sodassa on, sen tiedät itse."

[1] Noudattaen sitä tekstin toisintoa, jossa ei tavata sanaa _inopi_.

Siihen vastasi Bocchus lauhkiasti ja ystävällisesti, ja samalla lausui
hän myös muutamia sanoja erhetyksensä puolustukseksi: hän ei muka
vihaisessa aikomuksessa ollut aseisin tarttunut, vaan valtakuntaa
varjellakseen; sillä se osa Numidiaa, josta hän oli Jugurthan
karkoittanut, oli sodan oikeudella tullut hänen omakseen; ei hän ollut
voinut kärsiä, että Marius sitä hävitti; paitsi sitä oli häneltä
ystävyys kielletty, kun hän ennen oli lähettänyt lähettiläitä Romaan.
Muuten olisi hän valmis heittämään vanhat sikseen ja nyt, jos Marius sen
suvaitsisi, lähettämään senaatin luo lähettiläitä. Vaikka lupa siihen
annettiin, muutettiin kuitenkin sitten barbarilaisen mieli ystäviltä,
jotka Jugurtha, saatuaan tiedon Sullan ja Manlion lähetyksestä, oli
lahjonut, koska hän pelkäsi sitä, mitä hankkeissa oltiin.




CIII.


Sotaväen talvimajoihin asetettuaan, lähtee Marius ynnä kevytaseiset
kohortit ja osa hevoisväkeä erämaille, piirittämään kuninkaallista
linnaa, johon Jugurtha oli pannut kaikki ylikarkurit vartiaväestöksi.
Nyt Bocchus taasen, joko miettien, mitä hänelle noissa kahdessa
tappelussa oli tapahtunut, taikka muistutettuna niiltä ystäviltä, jotka
Jugurtha oli lahjomatta heittänyt, kaikkien uskottuinsa joukosta
valitsee viisi, joitten sekä uskollisuus oli tunnettu, ja joitten
hengenlahjat olivat paraimmat. Näitten käskee hän lähettiläinä mennä
Marion luo ja sitten, jos niin suvaittaisiin, Romaan, ja antaa heille
vapauden neuvoitella sekä millä tavoin tahansa sopimalla päättää sodan.
Nämät lähtevät kiiruusti Romalaisten talvileirihin. Sitten ympäröidään
ja ryöstetään he matkalla Gaetulilaisilta rosvoilta ja tulevat
pelonalaisina sekä ilman mitään merkkiä arvostansa Sullan luo, jonka
konsuli, sotaretkelleen lähtiessä, oli jättänyt praetorin siaiseksi.
Näitä hän ei kohdellut vilpillisinä vihollisina, niinkuin ansainneet
olisivat, vaan huolikkaasti ja ystävällisesti. Siksipä arvelivatkin
barbarilaiset sekä huutoa Romalaisten ahneudesta perättömäksi, että
Sullaa heille osoitetun anteliaisuuden vuoksi ystäväksensä. Sillä
silloin oli vielä lahjominen monelle tuntematon; ei ketään pidetty
anteliaana, jos hän ei samalla myös ollut hyväntahtoinen; kaikki lahjat
katsottiin hyvänsuonnin merkiksi. Siis ilmoittavat he qvaestorille
Bocchon asian ja pyytävät sen ohessa häntä olemaan suosianaan ja
neuvonantajanaan; kuninkaansa sotavoimia, rehellisyyttä ja jaloutta sekä
muuta, jota luulevat joko hyödylliseksi tai suosion tuottavaksi, he
ylistelevät puheilla. Kun sitten Sulla on luvannut kaikki, ja he ovat
saaneet neuvoja, miten pitäisi puhua Marion sekä senaatin edessä,
vartoovat he siellä noin neljäkymmentä päivää.




CIV.


Kun Marius, toimitettuaan, mitä aikonut oli,[1] palaa Cirtaan ja saapi
tiedon lähettiläiden tulosta, käskee hän niiden sekä Sullan, samaten
praetori L. Bellienon Uticasta ja paitsi niitä kaikkien senaatorin
säätyisten joka paikasta tulla (luokseen) ja tutkii näiden kanssa
Bocchon pyynnöt. Konsuli antaa lähettiläille luvan käydä Romaan;[2]
siksi aikaa vaadittiin sotilakkoa. Se oli Sullan ja enemmistön mielen
mukaan, mutta muutamat hyväksyivät kovempia keinoja, varmaankin ne,
joilla ei ollut kokemusta inhimillisistä oloista, jotka, katoovaisia ja
vaikuttelevaisia ollen, usein kääntyvät vastapäisiksi. Muutoin läksi
Maurilaisista, kun olivat saaneet kaikki toimitetuksi, kolme Romaan Cn.
Octavius Rufon kanssa, joka qvaestorina oli tuonut Afrikaan
palkkarahaston; kaksi palasi kuninkaan luo. Näiltä kuuli Bocchus sekä
muuta, että myös erittäinkin Sullan hyväntahtoisen ja suosiollisen
kohtelun. Kun hänen lähettiläänsä Romassa olivat rukoilleet anteeksi
hänen erhetyksensä sekä Jugurthan ilkeyden kautta muka tapahtuneen
lankeemuksen ja nyt anoivat ystävyyttä ja liittoa, vastattiin heille
seuraavilla sanoilla:

[1] Seuraavan Tauchnition stereotypi-painoksessa tavattavan tekstin
mukaan: _Marius, postqvam, confecto negotio, qvo intenderat, Cirtam
redit_ j. n. e.

[2] Tauchnition stereotypi-painoksen mukaan, jossa luetaan: _Legatis
potestas eundi Romam fit ab consule._

"Senaatin ja Roman kansan tapa on muistaa hyvät työt ja vääryydet.
Kuitenkin antavat he Boccholle anteeksi hänen hairauksensa, koska sitä
katuu; liitto ja ystävyys suvaitaan, niin pian kuin hän sen on
ansainnut."




CV.


Näistä tiedon saatuaan, Bocchus anoi kirjeen kautta Mariolta, että
lähettäisi hänen luokseen Sullan, jonka johdolla voitaisiin neuvoitella
yhteisistä asioista. Hän lähetettiinkin ynnä hevois- ja jalka-miehiä
hänen turvaksensa, ja Balearilaisia linkomiehiä niinikään. Paitsi näitä
läksi (mukaan) joutsimiehia ja Peligniläisten kohortti kahakoitsiain
aseilla, matkaan jouduttamisen vuoksi; ja näillä oli se yhtä vahvasti
kuin muilla aseilla varustettu vihollisten keihäitä vastaan, koska ne
olivat köykäisiä. Mutta matkalla näyttäytyi vihdoin viidentenä päivänä
Volux, Bocchon poika, yht'äkkiä avaralla kentällä korkeintaan tuhannen
ratsasmiehen kanssa, jotka, ilman järjestyksettä ja hajalla kulkien,
Sullalle ja kaikille muille luuloittelivat lukuansa todellista
suuremmaksi ja vaikuttivat heissä pelkoa (juurikuin) vihollisesta.
Nytkös joka mies tappovalmiiksi suorintumaan, koettelemaan puolto-sekä
ryntö-aseitaan ja niitä varalla pitämään; heillä oli jokseenkin suuri
pelko, mutta vielä suurempi toivo, koska olivat voittajat ja (seisoivat)
semmoisia vastapäätä, jotka he usein olivat voittaneet. Sillä välin
ilmoittavat edeltäpäin tiedustelemaan lähetetyt hevosmiehet kohtauksen
olevan rauhallista laatua, niinkuin olikin.




CVI.


Lähestyessään Volux tervehtää qvaestoria (ilmoituksella), että isänsä
oli lähettänyt hänen heille vastaan ja samalla turvaksi. Sitten
marssivat he sen ja seuraavan päivän yhdessä ilman pelotta. Kun nyt
leiri oli asetettu ja päivä oli ehtoosen kulunut, rientää Maurilainen
äkkiä hämmentyneellä katsannolla Sullan luo ja sanoo vakojain kautta
tietävänsä, ett'ei Jugurtha ole kaukana; sen ohessa rukoilee ja
kehoittaa hän häntä yöllä pakenemaan kanssansa. Tämä väittää
uljas-mielisesti ei pelkäävänsä niin monesti lyötyä Numidialaista; hän
luotti muka kyllin väkehensä, ja jos vaikka varma tuho olisi käsissä,
pysyisi hän ennemmin paikoillaan, kuin petettyänsä ne, joita johdatti,
häpiällisen paon kautta pelastaisi epätietoisen ja vähän jälkeen kenties
tautiin loppuvan henkensä. Muuten kehoittaa tämä häntä yöllä matkaan
lähtemään, jonka neuvon hän hyväksyy; ja heti käskee hän sotilaiden
laittaa iltasensa syödyksi, sytyttää leiriin tulia niin tihiään kuin
mahdollista ja sitten ensimäisen yövahdin aikana lähteä marssiin. Jopa
olivat kaikki öisestä matkustuksesta väsyksissä ja Sulla mitteli
auringon noustessa leirin asemaa, kuin maurilaiset ratsasmiehet
ilmoittavat Jugurthan leirittyneen noin kahdentuhannen askelen päähän
heidän edellensä. Tämän kuultua vasta kauhea pelko tulee meikäläisille;
he luulevat Volux'in pettäneen heidät ja joutuneensa väijymyksiin. Olipa
niitäkin, jotka väittivät, että olisi pitänyt käsivoimalla rangaista
häntä eikä heittää niin suurta rikosta hänelle kostamatta.




CVII.


Mutta Sulla, vaikka hänellä oli sama ajatus, varjelee kuitenkin
Maurilaisen väkivallasta; hän kehoittaa väkeänsä olemaan urhealla
mielellä; usein ennenkin olivat muka muutamat harvalukuiset
onnellisesti taistelleet suurta joukkoa vastaan; jota vähemmän
säästäisivät itseään tappelussa, sitä turvallisemmat he olisivat; eikä
kenenkään, jolla aseet ovat käsissä, sopisi aseettomien jalkain juuressa
apua rukoilla ja, kaikkien suurimman pelon alaisina ollessa, kääntää
vihollisia vastaan ruumiin suojatonta ja sokiaa puolta. Sitten
rukoiltuaan Jupiter ylijumalaa, että tulisi Bocchon rikoksen ja
uskorikkoisuuden todistajaksi, käskee hän Volux'in, koska vihollisen
vehkeitä piti, lähteä pois leiristä. Tämäkös nyt kyynelsilmin
rukoilemaan, ett'ei sitä pitäisi uskoa: ei mitään muka ollut petoksesta
tapahtunut, vaan pikemmin Jugurthan sukkeluuden kautta, joka
arvattavasti vakomalla oli saanut tiedon hänen matkastaan. Muuten, koska
Jugurthalla ei ollut suurta joukkoa ja hänen toivonsa ja mahtinsa rippui
hänen isästänsä, ei hän muka uskaltaisi julkisesti mitään yrittää, koska
hän, poika, olisi läsnä todistajana. Siksipä näyttikin (hänestä) parasta
olevan julkisesti marssia Jugurthan leirin halki; hän joko lähettäisi
edeltäkäsin tai jättäisi sinne Maurilaiset ja matkaisi yksinään Sullan
kanssa. Tämä neuvo hyväksyttiin, kuten semmoisessa tilassa (luonollista
oli); he lähtevät paikalla matkaan ja pääsevät ehiöinä läpi, Jugurthan
kahdella päällä ja epätietoisena ollessa, koska he olivat tulleet
äkki-odottamatta. Sitten tultiin muutamain päiväin päästä matkan
tarkoitusperille.




CVIII.


Siellä piti Bocchon kanssa ahkeraa ja likeistä keskuutta eräs
Numidialainen, nimeltä Aspar; -- tämän oli Jugurtha, kuultuaan, että
Sulla oli (sinne) kutsuttu, edeltäpäin lähettänyt lähettilääksi sekä
kavalasti tiedustelemaan Bocchon tuumia; -- paitsi häntä Dabar,
Massugradan poika, Masinissan sukua, joka muutoin äitinsä puolelta oli
halpasukuinen -- sillä hänen isänsä oli syntynyt jalkavaimosta -- ja
Maurilaiselle rakas sekä mieluisa monien hyvien hengenlahjainsa vuoksi.
Tämän Bocchus jo monet ajat sitten oli tullut tuntemaan
Romalais-ystäväksi, ja lähetti hänen nyt paikalla Sullan luo
ilmoittamaan, että hän oli valmis tekemään, mitä Roman kansa tahtoisi;
keskusteluun voisi Sulla itse valita päivän, paikan ja ajan; kaikki,
mitä tämän (Dabarin) kanssa päätettäisiin, olisi hän vilpittömästi
pitävä; eikä Jugurthan lähettilästä tarvitsisi pelätä; sen kautta
yhteinen asia vaan kulkisi esteettömämmästi; sillä hänen juoniltaan ei
oltu muulla lailla voitu varoa itseänsä. Mutta minä tiedän, että Bocchus
enemmän punilais-rehellisyydestä (uskorikkoisuudesta) kuin niistä
syistä, jotka hän esiin toi, viivytti samalla kertaa Romalaisia ja
Numidialaista rauhan toivolla, ja että hänellä oli tapana paljon
mielessään miettiä, jättäisikö Jugurthan Romalaisille, vai Sullan
hänelle käsiin: halu kehoitti meitä vastaan, pelko meidän puolellemme.




CIX.


Sulla siis vastaa tahtovansa puhua (vaan) vähän Asparin kuullen; muista
asioista salaisesti tai kahden kesken, tai niin harvain läsnä-ollessa
kuin mahdollista. Sen ohessa hän neuvoo, mitä hänelle pitäisi
vastattaman. Kun he nyt, kuten hänen tahtonsa oli,[1] olivat yhtyneet,
sanoo hän tulleensa konsulin lähettiläänä Boccholta kysymään, oliko
hänellä rauha vai sota mielessä? Nyt käskee kuningas, niinkuin neuvottu
oli, hänen kymmenen päivän perästä palata; hän ei muka vielä ollut
mitään päättänyt, mutta silloin hän olisi vastaava. Sitten molemmat
läksivät pois leiriinsä. Mutta kun enin osa yötä oli kulunut, kutsuttaa
Bocchus Sullan salaisesti luokseen; molemmat käyttävät ainoastaan
uskollisia tulkkia. Paitsi niitä oli välittäjänä Dabar, hurskas ja
molempien mieleinen mies. Kuningas alkaa heti näin:

[1] Tauchnition tekstin mukaan.




CX.


"En ole luullut koskaan tapahtuvan, että minä, suurin kuningas tässä
maassa ja kaikista, jotka tunnen, mahtavin,[1] tulisin olemaan
kiitollisuuden velassa kellenkään yksityiselle ihmiselle. Ja
tosiaankin, Sulla, olen minä, ennenkun tulin sinun tuttavuuteesi,
auttanut monta heidän pyynnöstään, toisia itsestäni, vaan itse en ole
kenenkään apua tarvinnut. Sen kohdan muuttuminen, joka muille
tavallisesti tuottaa mielihaikiata, ilahuttaa minua. Olkoon minulle
kallis-arvoista, että kerran olen tarvinnut sinun ystävyyttäsi,[2] jota
armahampaa minulla ei ole mitään mielessäni. Sen voit itsekin tulla
tuntemaan: aseet, miehet, rahat, sanalla sanoen mit'ikään mielesi halaa,
ota ne, käytä niitä; ja niin kauvan kuin elät, ei sinun pidä luulla
minun suorittaneeni kiitollisuuden-velkaani; se onpi aina minulla pysyvä
entisellään; vihdoin, et sinä koskaan, minun tieteni, tule mitään
turhaan tahtomaan. Sillä minun ajatukseni mukaan on kuninkaalle vähemmin
häpiällistä voitettaa tappelussa kuin hyväntekeväisyydessä. Mutta,
teidän valtionne suhteen, jonka asian-ajajana sinä olet tänne lähetetty,
kuule lyhyesti (mieleni). Sotaa en ole minä Roman kansan kanssa käynyt
enkä koskaan tahtonut käydä; olen (vaan) aseilla varjellut maatani
aseellisia vastaan. Sen heitän sikseen, koska teille niin hyväksi näkyy;
käykäätte Jugurthan kanssa sotaa, kuten tahdotte. Minä en mene Mulucha
joen yli, joka oli minun ja Micipsan raja, enkä päästä Jugurthaa sen
tälle puolen. Paitsi sitä, jos anot jotain, joka on minulle ja teille
otollista, etpä kieltävällä vastauksella pois lähde."

[1] Tauchnition stereotypi-painosta noudattaen.

[2] Niinikään Tauchnition tekstin mukaan.




CXI.


Siihen Sulla itse puolestaan vastasi lyhyesti ja suuntaisesti; rauhasta
ja yhteisistä asioista hän haasteli laveasti. Vihdoin hän ilmoittaa
kuninkaalle, ett'ei senaati ja Roman kansa tulisi olemaan kiitollinen
siitä, mitä hän lupasi, koska heidän aseensa olivat voitolle päässeet;
hänen pitäisi tehdä jotain, joka näyttäisi hyödyttäneen enemmän heitä
kuin häntä itseään; tilaisuus siihen olikin juuri tarjona, koska hänellä
oli Jugurtha käsissään; jos hän jättäisi tämän Romalaisille,
jouduttaisiin hänelle erittäin suureen velkaan; ystävyys, liitto ja se
osa Numidiaa, jota hän vaati, tulisivat itsestään. Kuningas aluttain
kielsi kovasti; veriheimoisuus, sukulaisuus ja paitsi sitä liitto olivat
muka esteenä; lisäksi hän vielä pelkäsi, että, jos hän uskorikkoiseksi
rupeisi, hän kääntäisi itsestään pois maanmiestensä mielet, jotka
pitivät Jugurthaa rakkaana ja vihasivat Romalaisia. Vihdoin, kun häntä
usiammasti oli kiusattu, rupee hän myöntymään ja lupaa tehdä kaikki
Sullan mielen mukaan. Muuten määräävät he, mikä hyödyllistä näytti
olevan rauhan teeskelemiseen, jota sodasta nääntynyt Numidialainen
hartaimmin halusi. Näin juonet nivottuaan, he erkanevat toisistaan.




CXII.


Mutta kuningas kutsuu seuraavana päivänä luokseen Asparin, Jugurthan
lähettilään, (ja sanoo) Dabarin kautta saaneensa Sullalta tietää, että
sota voitaisiin päättää (vissillä) ehdoilla, jonkatähden hänen pitäisi
tiedustella kuninkaansa mieltä. Tämä lähtee iloisena Jugurthan leiriin.
Häneltä sitten saatuaan kaikki neuvot, Aspar palaa, joutuun matkaten,
kahdeksan päivän päästä Bocchon luo ja ilmoittaa hänelle, että Jugurtha
oli haluinen tekemään kaikki, mitä käskettäisiin, mutta vähän luotti
Marioon; usein ennenkin oli muka Romalaisten ylipäällikköin kanssa
sovittu rauha turhaan rauennut. Muuten pitäisi Bocchon, jos tahtoisi
katsoa molempien etua ja rauhaa pysyväksi, toimittaa niin, että kaikki
(asianomaiset) kokoontuisivat yhteen, juurikuin rauhasta keskustelemaan,
ja hän sieltä heittäisi Sullan hänen käsiinsä; kun hänellä olisi
semmoinen mies hallussaan, tapahtuisi, että liitto saataisiin toimeen
senaatin ja Roman kansan käskystä; eikä jätettäisi vihollisten valtaan
aatelisukuista miestä, joka ei oman pelkoisuutensa kautta, vaan
valtakunnan tähden (oli vangiksi joutunut).




CXIII.


Tätä kauvan itsekseen mietiskellen, Maurilainen viimein lupasi. Muuten
en oikein tiedä, oliko hänen viivyttelemisensä kavaluutta vai
todentekoa. Mutta enimmästään ovat kuninkaiden mielet yhtä
huikentelevaiset kuin kiivaatkin, useinpa vastakkaisetkin. Kun sitten
aika ja paikka oli määrätty rauhan keskustelua varten, puhuttelee
Bocchus milloin Sullaa, milloin Jugurthan lähettilästä, kohtelee heitä
ystävällisesti ja lupaa molemmille samaa. Nämät ovat yhtä iloiset ja
hyvää toivoa täynnänsä. Mutta sinä yönä, joka oli keskusteluun määrätyn
päivän edellinen, sanotaan Maurilainen kutsuneen luokseen ystävänsä,
vaan heti, mielensä muutettuaan, lähettäneen heidät pois ja itseksensä
paljon miettineen yhtä vaihtelevalla katsannolla, värillä ja ruumiin
liikunnoilla kuin mielelläkin, joka luonnollisesti, vaikka hän oli
ääneti, ilmaisi hänen sydämensä salaisuudet. Kuitenkin kutsuttaa hän
lopuksi Sullan luokseen ja virittää tämän mieltä myöden pauloja
Numidialaiselle. Sitten, kun päivä tuli ja hänelle ilmoitettiin, ett'ei
Jugurtha ollut kaukana, läksi hän muutamien ystäväin ja meidän
qvaestorimme kanssa, juurikuin vastaanotolla (häntä) kunnioittaaksensa,
muutamalle kunnahalle, jonka väijytysvehkeissä olevat varsin helposti
saattoivat nähdä. Sinne tuli enimpäin uskottuinsa kanssa
Numidialainenkin aseettomana, niinkuin määrätty oli; ja heti hyökätään
väijytyspaikoista, joka taholta yhtä haavaa, hänen päällensä. Muut
surmataan; Jugurtha jätetään köytettynä Sullalle, ja tämä viepi hänen
pois Mariolle.




CXIV.


Samaan aikaan taistelivat meidän sotapäällikkömme Q. Caepio ja M.
Manlius onnettomasti Gallilaisia vastaan, joka oli saattanut koko
Italian pelosta vapisemaan. Silloin ja siitä ajasta meidän päiviimme
saakka oli Romalaisilla se mielipide, että kaikki muu oli kumartunut
heidän urhoollisuutensa alle; Gallilaisten kanssa taisteltiin
turvallisuuden, ei kunnian tähden. Mutta kun sota Numidiassa oli
lopetettu ja tieto saatiin siitä, että Jugurthaa vankina tuotiin Romaan,
valittiin Marius poissa ollessaan konsuliksi ja voittomaaksi hänelle
päätettiin Gallia; ja Tammikuun ensimäisenä päivänä piti hän suurella
kunnialla konsulina triumphiretken. Siihen aikaan oli valtakunnan toivo
ja mahtavuus hänen nojassaan.





End of the Project Gutenberg EBook of Jugurtha, by Sallust

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUGURTHA ***

***** This file should be named 29769-8.txt or 29769-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/2/9/7/6/29769/

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.