Suurvallat I : Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

By Rudolf Kjellén

The Project Gutenberg eBook of Suurvallat I
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suurvallat I
        Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

Author: Rudolf Kjellén

Translator: Eino Voionmaa

Release date: March 12, 2025 [eBook #75597]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917

Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVALLAT I ***

SUURVALLAT I

Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

    Rudolf Kjellén

    Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut
    Eino Woionmaa

    Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo

    Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1917






Sisällys:

        Suomentajan alkulause
     I. Johdanto
    II. Kukistuneita suurvaltoja
   III. Itävalta-Unkari
    IV. Italia
        Kirjallisuutta






SUOMENTAJAN ALKULAUSE


Tästä teoksesta on kolmas, Suur-Britanniaa koskeva, osa ilmestynyt
suomeksi jo ennen sotaa. Se sotasensurin käyttely, joka meilläkin
ennen vallankumousta ulotettiin koskemaan »kaikkia asioita ja vielä
muutamia muita», teki teoksen toisten osien suunnitellun julkaisemisen
suomalaisessa asussa mahdottomaksi. Nyt, painovapauden jälleen
vallitessa, ilmestyvät sen kolme jäljellä-olevaa osaa, kaikki vielä
tämän syksyn kuluessa.

Saattaa kysyä, onko nyt, kun on tullut maailmansodan myrsky ja
myllertänyt kaikki, enää syytä esittää päiväpolitiikkaa koskevaa
teosta, joka alkuaan on kirjoitettu 1905 ja jonka uusikin painos alkoi
ilmestyä jo 1911, jolloin eivät edes Balkanin-sodat olleet alkaneet,
ja valmistui 1913? Luulen, että lukijan ei ole tarvis selailla
montakaan sivua, ennenkuin hän on myöntävä, että nykyinen sota vain on
tehnyt kirjan sitäkin mielenkiintoisemmaksi, samoin kuin tämä kirja
puolestaan valaisee sodan syitä ja tarkoitusperiä. Saattaapa sanoa,
että teos tavallaan on kirjoitettu ikäänkuin tekijä olisi vartavasten
silmälläpitänyt juuri nykyistä maailmansotaa, jonka tulennan
välttämättömyyteen hän useissa kohdin tutkimustensa varrella viittaa.
Teoksen vanhentumisesta ei siis voi olla puhettakaan. Päinvastoin:
mitä sodan jälkeen tapahtuu, tulee täysin ymmärrettäväksi vasta kun
nähdään, mihin sitä ennen on pyritty.

Kun teos Ruotsissa ensin ilmestyi, moitti arvostelu tekijää
epätieteellisestä »ennusteluhalusta». Tähän tekijä vastaa uuden
painoksen neljännen osan alkupuheessa, että hänen teoksessaan ei
esiinny mitään satunnaisten mielijohteitten leikkiä, vaan
huolellisesti harkittu ja perusteltu katsomuskanta. »Muistutus voisi
olla oikeutettu, jos teos olisi tavallisten valtiotieteen käsikirjain
malliin laadittu tilastollinen kertomus. Mutta se menettää kärkensä
esitykseen nähden, joka itse ilmoittaa olevansa poliittinen s. o.
kehkeymisnäkökannan alainen ja samalla pyrkii valaisemaan suurvaltoja
erikois-olioina. Sellainen esitys olisi tarkoitukseton, ellei se saisi
jatkaa eri valtojen kokemusperäistä tutkimusta arvioimalla niiden
arvoa tällaisina. Ellei ole kysymys muusta kuin jonkinlaisesta
valtakuntain oikeuslääkeopillisesta tarkastuksesta, niin on aivan
paikallaan, että pöytäkirja pidetään puhtaana kaikenlaatuisesta
ennustelusta — varsinkin eriteltyjen esineiden
tulevaisuusmahdollisuuksiin nähden —; mutta jos on kysymys
tutkimuksista »henkivakuutusta» varten, niin ei elinvoipaisuutta
koskevan lausunnon antamista voitane välttää, jos tahdotaan tehtävä
kunnolla suorittaa.»

Jo näistä viittauksista teoksen tarkoitukseen näkee, että professori
Kjellén on yrittänyt raivata valtiotieteen vainiolla uutta erikoista
sarkaansa. »Tämä teos on koe osittain uudella alalla ja uuden
menettelyn mukainen, ilman varsinaista edeltäjää tai esikuvaa, ja
lienee senvuoksi kohtuullista, että sen hyväksi luetaan tienraivauksen
ylimääräiset hankaluudet lieventävinä asianhaaroina mahdollisia
puutteita ehkä moitittaessa», sanoo hän teoksensa ensimäisen painoksen
alkulauseessa.

»Tähänastisista valtiotieteen käsikirjoista ei tämä teos näet eroa
ainoastaan ulkonaisen rajoittumisensa kautta vain suurimpiin
valtioihin. Tässä noudatetaan toista enemmän elämän-opillista
käsitystä itse valtion käsitteestä. Yhtä vähän kuin nykyaikainen
eläintieteilijä tyytyy jonkun eläinmuodon ulkonaiseen kuvaukseen,
saattaa valtiotieteilijäkään pitkän päälle pysähtyä valtioiden
valtiomuotoihin ja ulkoisiin mittoihin. Vaaditaan lisäksi huomion
kiinnittämistä yksiöön, olentoon, muotokuntaan. Sillä politiikka ei
ole vain lain kirjainten ja historiallisten tosiasiain ja
tilastollisten mittojen yhdistelmää, vaan ennen kaikkea _elämää_. Se
on pyrkimistä ja toimintaa vaihtelevin keinoin ja päämäärin eri
ajankohtina ja eri valtioissa. Todelliselle valtiotiedolle on varmaan
yhtä tärkeätä tuntea nämä keinot ja pyrkimykset, kuin niiden
laitosten, oikeussäännösten ja matemaattisten mittojen kehitys, joiden
sisäpuolella toimivien henkilöiden on liikuttava. Ainoastaan tällä
tavoin tarkastamalla ajan poliittisia tehtäviä tulee valtiotiede
siksi, mitä sen kai pitäisi olla: itsenäistä, _poliittista_ tiedettä,
joka pyrkii määrätyiltä näkökohdilta sitomaan yhteen oikeutta ja
käytäntöä, muotoa ja sisällystä, ulkoisia mittoja ja sisäistä elämää.»

Sekin, joka ei kaikessa voi yhtyä herra Kjellénin katsomuskantaan eikä
joka kohdassa pitää hänen todisteluansa ratkaisevana, tunnustaa
kuitenkin mielihyvällä hänen tällä teoksellaan avanneen useita uusia
näköaloja ja tehneen sen tavalla, joka ei rajoita hänen lukijoitaan
ainoastaan varsinaisten tieteenharrastajain piiriin, mikä sen pahempi
on niin monen muun tieteellisen tutkielman laita mitä moninaisimmilla
aloilla. Hänen kirjoitustapansa on sujuvaa ja viehättävää, usein
suorastaan loistavan lennokasta ja niin välitöntä, että väliin luulisi
kuulevansa hänen puhuvan; hän on työltään tiedemies, tyyliltään
taiteilija. Tästä seuraa että hän saattaa käsitellä ainettansa sillä
yleistajuisuudella, että hän itsekin tuntee olevansa kosketuksissa sen
suuren valveutuneen yleisön kanssa, joka etsii tapahtumien selitystä
niiden syistä. Ja nauttii siitä: »sen puhtaan ilon rinnalla, minkä
totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittoo tiedemiehelle
tässä se harvinaisenpuoleinen tyydytys, että hän voi olla oppaana
suurelle yleisölle».

Kirjan menekki Ruotsissa osoittaa hänen tässä olleen oikeassa. Herra
Kjellén on siellä suorastaan muodostanut _koulukunnan_, mikä on
selvästi havaittavissa suuressa osassa Ruotsin sanomalehdistön
suurpolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia, kuten — ja ehkä vieläkin
ilmeisemmin — meidänkin maamme johtavissa ruotsinkielisissä
sanomalehdissä.

Onkin myönnettävä, että ulkomaiden politiikkaa esittävä
_sanomalehtimies_ tuskin mistään voi saada niin verratonta
suurpolitiikan lukukirjaa, kuin tämä on. Kjellénin »Suurvaltoihin»
tutustuminen on meillä suorastaan katsottava kuuluvaksi nykyisten
sanomalehtimiesten pätevyysehtoihin. Mutta ei ainoastaan niille, jotka
sanomalehtiin kirjoittavat, vaan myöskin suurelle _sanomalehtiä
lukevalle yleisölle_ on tämä teos hyödyllinen ja helposti tajuttava
kirja. Rohkenenpa katsoa siihen tutustumisen nykyisenä suurpolitiikan
suurena murroskautena kerrassaan kuuluvan yleiseen
kansalaissivistykseen — siinä määrin tarpeellinen on mielestäni tämän
merkkiteoksen liittäminen suomalaiseen kirjallisuuteen.

Lopuksi sananen suomennostyöstä.

Asiantuntija huomaa pian, että tämänlaatuisen teoksen suomentaminen ei
ole aivan helppo tehtävä. Oma asiani ei ole arvostella, miten siinä
olen onnistunut. Varsinkin voi syntyä makuriitaa monen mielestä ehkä
liiankin pitkälle menneestä vierasperäisten n. s. kultturisanojen
karttamisesta, mutta omasta puolestani olen sillä kannalla, että tässä
suhteessa olisin, missä se vain voisi laatuunkäydä uskollisuutta
tekijän sanonnalle rikkomatta, suonut saattavani mennä vieläkin
pitemmälle. Totunta tekee kyllä pian oudommankin sanan tuttavaksi;
pääasia, että sen _ymmärtää_.

Pälkäneellä elokuussa 1917.
_Suomentaja._






I. JOHDANTO


Opastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän
draamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v.1895. —
»Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja
maailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. —
Nykyinen suurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen
käsittelyn mahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä.

Tämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena
luoda yleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä.

Tuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan.
Jokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on
tietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy
palautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai
tietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön
välityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät
yhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta
eikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä
sarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut.
Epäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri
kehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka
parasta kättä näytelmässä esiintyvät.

Tällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle
maailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi
sanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon
lehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla.
Ja kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä
uomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu
sanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä
paikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen
selostustyö jää olemaan vain sirutyötä.

Mutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä
täytyy enemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se
valtiollisista syistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se
koettaa valaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo
on väritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch,
»häiventävät päivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon
alle, jota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten
hetkenpyyteiden taistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin,
valtiomiesten, hovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien
lauseparsien ja kaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei
voitane kiistää, etteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa
todellakin panna kyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä
hyvin kätkettynä meidän aikamme äänekkään puheensolinan ja
julkaisuröykkiöiden, kuin muinaisten aikojen äänettömyyden ja
lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele tässä ainoastaan tahallisen
yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja, vaan myöskin niitä
väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten luontaiseen
taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja halujensa
eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja
todellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan.

Näitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn
ja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä läheisiä
vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet.
Yhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden
löytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat
erikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on
mahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla.

Tiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää
kaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen
jää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai
puoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän
panee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia.
Hänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa
koettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä.
Mutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain
tunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan
perustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä
tuokiokuvan _muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä_.

Tällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat.
Kukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten
tapahtumain kanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta
ainoastaan _miliöönsä_, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän
tutkiminen, sen näyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat,
niiden juurten etsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa
oleva tiedemiehen menettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän
näköpaikoille, joista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa,
jotta ne eivät, kuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny
suhteiltaan hämmentävinä.

Tässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa
tiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen
puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi
antaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän
voi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan
käytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta.

----------

On luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri meidän
aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista suuremmassa
määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus jo sen draaman
omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän nähtemme näytellään.
Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä muinaisajan
kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona, sokeiden
luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai _divina commediana_ — historian
näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen väliaikoja enemmän ja
vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän nuoruutemme on kulunut
tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen rauhan väliaikana. Kolme
vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen toiminnan jälkeen, jonka
tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja Saksa, kansainsikermä
Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin niemimaalla, näytti
meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v. 1878 pidetyn
Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset näyttivät
ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen
muuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat.
Lisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan _kolmiliitto_ »salaliitoksi
rauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä
valtiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan
olematta heidän ylimpänä tunnuksenaan.

[Kuva: Europan siirtokunnat n. 1900.]

Niin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme
rajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia
kohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen
kartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut
rauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien,
joihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä
aikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella
kasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita.
Lopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran
varjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan
maanosaamme.

Niinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen
käynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat
panoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat
seuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin
olisimme joutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta
muinaisajan teatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde,
käänne koko näytelmässä.

Tarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia!



Se alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista
on kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa:
Japanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja
jälkimäisen vallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus
_1895_ aiheutti uuden ja odottamattoman europalaisten valtain
kolmiliiton: Saksa käsi kädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian
asioissa. Samaan aikaan alkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta
nousta uhkaavaan mittaan Europan rajalla. Jouluun mennessä s. v.
siirtyi maailmanhistorian polttopiste Venezuelaan, missä presidentti
Clevelandin sekaantuminen uhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien
rikkoontumista. Ja ennenkuin tämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut
hautaansa, tuli uusi mitä vakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin
Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid» (Jamesonin retki), joka keisari
Wilhelmin, Transvaalin presidentille uutenavuonna 1896 lähettämän
osanottosähkösanoman takia sai suurpoliittisen laajuuden.

Vuosi _1896_ loi uuden satunnaisen kolmiliiton,
Englanti—Ranska—Venäjä, Armenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten
maailmalle sen tapahtuman että Ranska ja Venäjä olivat toisissaan
tavanneet »nations amies et alliés» (ystävä- ja liittokansat) —
vastineen kolmiliitolle, mikä ei juuri edistänyt maanosan
turvallisuudentunnetta.

Vuosi _1897_ antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat
valtasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa. Siinä
oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat
maailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port
Arturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)»
enään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta
ilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen
kaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä.

Vuosi _1898_ kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan
Espanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä
Ison-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja
Venäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan
suurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska
saapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen.
Sisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan
Mahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa.

Vuosi _1899_ laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää
kahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen
Vähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen
hengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken
julistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et de
droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä
harpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa
sodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään.

Koko vuoden _1900_ jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä.
Kesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki
suurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia
säännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi
itämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen
johtaa sotaan.

Vuosi _1901_ näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti
järjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa
(Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien
takia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja
Etelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa.

Vuosi _1902_ tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut
valtiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon.
Huolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha
kolmiliitto 12 vuodeksi.

Vuosi _1903_ on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä.
Sen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus
Mürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin
rauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti
näyttämölle Yhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan
pian tapahtuvan todellisen valmistumisen enne.

Sitä uurtopiirteisempi on vuosi _1904_, ehkä sisällysrikkain, mitä
meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä
ratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman
suurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen
ihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja
menestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen
rodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee
Venäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat
tämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin
pois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin
ahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä
vaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä
ponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka olisi
voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla
lakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja
uuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä.

Vuosi _1905_ tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden
vallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä
johtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin
Europan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan
ulmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä,
keisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa
jännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa
venäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden
rahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa
Skandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä
jäsenellä.

Vuosi _1906_ alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa,
joka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin
syntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin välillä
Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen
toukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja
Yhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia
vastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi.

Vuosi _1907_ on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita.
Ison-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja
Amerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla
rantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan
välisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin
sopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden
suuri saannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian
kysymyksissä). Tällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa
hiljaisuudessa ja toinen rauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista
vaikutusta.

Vuosi _1908_ näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta ja
Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian
»ententepolitiikan» (s. o. Ranskan, Englannin ja Venäjän
yhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa
(kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua
uutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa
nuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian
itsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen
Itävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista
Marokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu).

Vuosi _1909_ perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset
uhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran,
mutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja
Venäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin
Marokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan
äärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita
siellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä.

Vuosi _1910_ vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909.
Kuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa
Wilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan
ententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa ei
häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää Korea
viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana etelässä
esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä
Suur-Britannian maailmanvallassa.

Vuosi _1911_ alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin
ja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan
Marokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä
kireimmäksi ranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja
saksalaisten Agadiriin heinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien
neuvotteluiden jälkeen vihdoin on kypsä poistettavaksi
päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen Italian retken takia
Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta sodasta Turkin kanssa;
ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa lokakuulla kapina, joka
uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia selkkauksia.



Kun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan
ulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia
muutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän
maanosassamme. Vielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme
suurta valtayhtymää: vanha _kolmiliitto_ keskustassa, _Ranskan_ ja
_Venäjän_ liitto sivustoilla ja _Englanti_ molempien ulkopuolella
»ylväässä erillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman
ulkopuolelle, vielä laajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti
tarttui Japanin käteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti
järkyttävän Europan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin
astuu Englanti Ranskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma
muuttuu selväksi kahden peliksi: _kolmisopimus_ (»trippelentente»)
_kolmiliittoa_ (»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää
jälkimäinen heikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien
erikoispyrkimysten takia, ja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli
Saksa-Itävalta melkein erillisenä lohkareena Europan keskessä. Sen
lujuutta vastaan särkyi kuitenkin »saarrospolitiikka». Potsdamin
kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910 sekä Italian välien Turkin
kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää häämöttävän vielä yksi
muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan, _kolme keisaria_ vastoin
_kolmea parlamenttia_ (eduskuntaa) — Englannin suhteiden sekä Venäjään
että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen voimassa-olevista
sopimuksista.

Mitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken
vaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää,
että alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja
etteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa.

----------

Runsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut
historialle; runsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista
enteistä. Levollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa
jälkeen on kansoja värisyttänyt ajatus, että _yleinen maailmansota_
saattaa olla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta
Europan valtojen välillä ja monen mielessä jo on saanut
välttämättömästi tulevan todellisuuden hahmon.

Tällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme
nykyisin näyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä
politiikka olekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään
kuin sähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat
valtiomiehet virran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään
tai takaisin keskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan
kestää, voidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu;
kysytään vain kasvavalla vavistuksella, mitähän _ensi vuosi_ tuonee...

Kasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö
herkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan
kysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta
jännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia
etuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet
tähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat
katselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle itse
ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä
voimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei
nyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle.
Väkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme,
temmataanko meidät mukaan vai ei.

Tätä juuri on nimitetty _»planetariseksi» asemaksi_; sana ei ehkä ole
kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla täytyy
olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää nykyajan
historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin aikoihin.
Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan historian
säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy yhdestä
silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja myöten. Me
alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen yhteisön
piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa
merkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille
esittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen
yksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille.

Kauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus
valtiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti
olleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä
paikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin.
Tämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten
muutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin
pitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen
selvään vielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta
sitten.

Kehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt
kahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman
yhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen
yhteen sivistys- eli kultturipiiriin.

_Europan valtiokerho_ ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se
ei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden
suhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä
kerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan niin.
Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan pienempiä
valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain kansat erikseen,
Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen, Pohjois-Europa
erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti suljettuina
keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin muodostaen
luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä ja vähän
suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain,
Englannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät laajempaan
valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan
lounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana,
vaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja
Ranskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja
Itä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi
europalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren niitä
nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät ilmi
kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan
perimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin
Skandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen
valtiokerhon kanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän
politiikka lopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta
vuosisadan lopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan
kuuluisa Europan valtiokerho katsoa valmiiksi.

Kun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum»)
yhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että
siirttomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa.
Itsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin
osittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen
maailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja
keskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset
kultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä
kumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään
(paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat
ne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen
kannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo
tavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan
Europan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että
Europan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen
Europan kultturia mukanaan.

Uudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon
vakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita
sitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun
historiassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä —
onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt
sukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan
holhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa
saman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö-
ja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko
tunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä
yhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta:
kiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania).
Aikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän
sulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen
yhteyden ulkomaailman kanssa.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi
eri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa
maanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten
takana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli näiden
välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin
näennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset
tutkimusretket ovat paljastaneet useimmat maailmankartan
jäljelläolevista salaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden
yhdistämistä suureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin
havaitsemme kehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman
kulkuneuvojen alalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On
sanottu, että tekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme
kulkuneuvojen merkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja
kaapelit, rautatiet ja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita
ilman ei planetarista asemaa ikinä olisi voitu toteuttaa.

Samalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia
yhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita
maanosia enemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä
tuotanto-olojen muutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime
vuosisadan kuluessa tapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää
niinkuin entisajan maatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin,
saatettiin valmistaa omilla tiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja
kultturin mukana enenneet tarpeet ovat saattaneet teollisuuden
etualalle, ja tekniikan avulla on siitä kehittynyt kone- ja
suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana oman maan ja oman
maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä eräretkillä vieraissa
maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa jaloja metalleja ja
ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan ensinnä raaka-aineita,
sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu teollisuustuotteeksi, ostajia
ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on koottu pääomia, edullisia
sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa, niinkuin passadituulet
ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita muusta maailmasta
Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta muuhun maailmaan.
Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen vaatimus on,
kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut
määrääväksi, käskeväksi.

Niinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään
saa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä
sellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan
väkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa
itsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan
puolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti
vanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt
planetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut
näyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on
tullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset
keskittyvät.

Näin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet
keskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä
yhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden
(Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen
(maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden
(Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen astemittaus
vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä
yhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja
tuntuvampana nykyisen _kapitalismin_ ja _sosialismin_ vastakkaisissa
pyrkimyksissä.

Tietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me elämme
vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat
toisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään
ilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim.
Chile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on
entistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä
alueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain
syrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin
oleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko,
joka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut
kuin osia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko
ihmisten asumaa maapalloa, koko planettaa.

----------

On selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu
häiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa
kotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen
seikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta
varsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä
yleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa
itsenäisyydelleen. Planetarinen asema on näet luotu _alistumisen_, ei
tasa-arvon merkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on
oleellisesti sidottu _suurvaltojen_ muodostumiseen, pienten
kustannuksella.

Tämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi
katsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan,
suurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun,
suurpääomia rahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla.
Politiikkakin on tullut jonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka
turvin on syntynyt suuria toiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se
laki, jos saa uskoa lordi Salisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä
suuremmiksi, pienet yhä pienemmiksi — ja harvinaisemmiksi.

Jo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten
valtiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain
mieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle
Suuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin
kehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian
kalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat aina
pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat
esiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne
säännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien
välisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta
päätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli
Napoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan
uudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle,
joka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena
kansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa —
omavaltaisesti pieniä valtioita.

Tässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan,
mikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota
korkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman
maailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja
keskiajan keisarikunnan perijänä _Itävalta_. Keskivaiheilla 1600-lukua
astuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, _Ranska_, ja
tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat
suurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle:
_Englanti_ 1700-luvun alussa, _Preussi_ sen keskivaiheilla, _Venäjä_
sen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan
nämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja
hallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt
toistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän
maanosan levon ja tasapainon vastuulleen.

»Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» —
käyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena
vapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden
valtius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi
ratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin
mieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin
vakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi»
»kristillisen veljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin,
enemmän tai vähemmän täysilukuisena, muissa _kongresseissa_ ja
tunnemme sen käden _välitystoimissa_, joita joku suurvalta suorittaa
toisten valtuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja
periaatteita eräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret
esiintyvät maanosan »status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden)
suojelijoina.

Ensimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat
jäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen
koolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa
(Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia
vuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla,
ja siitä pitäen lasketaan _Italia_ kuudenneksi suurvallaksi. Täten
täydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878
tapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen
aseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla. Mutta
jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat
holhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856,
jolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. —
»Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin
myöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette
publique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin
(»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää) ja
1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli
huolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa,
samoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin
vain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja
vihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan
ja raha-asiain hoidon järjestäjinä.

Oli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi
Europan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi
aukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa.
Kaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: _Yhdysvallat_ (U. S.
A.) lännessä, _Japani_ idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta
herättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun
se vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä,
on sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894,
jolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen
tälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain
kanssa _retkeen Pekingiä vastaan 1900_; Japanin suhteen sitä vielä
korostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen
lujitti voitto Venäjästä 1905.

Tuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen
näytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan
kynnyksellä kolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla
ulkonainen kuva meidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan
suurvaltaa — kuusi Europasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta —
valtioiden eturivissä, arvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita
edellä. Olemme nähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan
jonkinlaisina korkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä
valtiosikermästä, historiallisen kehityksen ja luontaisen kasvun
vaikutuksesta ja keskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy
määrääminen mitään varmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on
sovinnainen, ainoastaan maailman yleisen mielipiteen ja jo
tunnustettujen suurvaltojen yhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä
ja häilyvä on myöskin itse suurvalta-asema. Aivan itsestään,
muodollisista oikeutusmenoista yhtä riippumatta kuin valtiokerho itse,
on tämä kansainoikeudellinen etuus syntynyt olevista oloista. Koko
tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö on, kuten kaikki muukin
alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä historiallisesta
välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen ja
järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi
suurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan
tavallisten mittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee
valtapyyteissä ja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien
ulkopuolella.

Mutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa:
suurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä
riippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema
ja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin ääressä
pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana
ulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja.
Suurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden
pyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä,
sillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä.

Kun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen
politiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden
keskinäisiin suhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet.
Suurvallat, se on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa
toiminnassa. Etsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti
esiintyviä pyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän
herkät kahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo
kuohuu. Tällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat
pääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman
yhteenkuuluvaisuus selviää.

----------

Kenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi
ei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten
shakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi
rakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä?

Tätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme
ei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien)
ratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme
vaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne
todellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen
tehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin.

Mutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin
pian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole niin
vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että
järjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli ne
eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin _tilastollisia_
olioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan,
yhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan
määrättyjä. Ne ovat _maantieteellisiä_ olioita, pinta-alaltaan,
asemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä.
Ne ovat myöskin _historiallisia_ olioita, jonkin verran edellisen
kehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen
on entisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä
hyvin kuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä
näkökannoilta käy niitä tieteellisesti tutkiminen.

Sellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada
syvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka on
käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain juonen;
täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat tämän
näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin
luonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja
keskinäisiä välejä.

Tässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän — jättää
syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä ja
ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien
hankilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen
tarjoutuvia mahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa,
siinä käy raja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä.
Mutta niin suuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin
annettava — ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä
objektivisista edellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen
arviopiiriin.

Jos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina
yleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta
pitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset
vivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta. Me
emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät muuta kuin vain
luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta tieteellisesti
suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa olevan
havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta
yhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä
(Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että
historian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen
ulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta?

Joka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää
kuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten
oikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä ytimenä
määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä aivan
erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo lait;
samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren
pyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä
kannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani:
mestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät
kirjoittajat ovat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti
täyttää aukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään,
mutta sen _takana_ on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva
silti, vaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin.

Edellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme
piilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan
problemi-asetelman suurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden
tunnollisen esittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain
synnyn ja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien —
etsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet voi olla
havaitsematta itse suurvalloissa myöskin _biologisia_
(elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten
konjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis
taistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin
syntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan,
olemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin
organismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista
elämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy
niiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle»
tutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja.

Mutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin
kohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki on
vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan
tulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka
tähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin
turhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat
olleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa
oloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin ja
tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua
suurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista»,
eikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä
yksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun,
ilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa
tässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain
luontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain
kirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja
luovat määrättyjä tapahtumia.

Tässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten
suurvaltojen elinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin
käsilläolevat kansainväliset problemit todennäköisesti tulevat
ratkaistaviksi. Näin tehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta
niin kauan kuin seuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden
merkityksestä ei voi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty
ratkaisu on välttämätön.

Mutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen
mahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii
ennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan,
paljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset ja
toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin
ihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut ja
tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin
vilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma
ottaneensa laskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai
väärin arvioi yhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja
tulevaisuuden arvoitus on vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää.

----------

Tällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen
suunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää.
Toinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren
politiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse
suurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja.
Nämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä,
mutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä
suurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden
suoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta
suurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta
niiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai muuta
maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta
katsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen
suurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin
heijastuspeilissä.

Sisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen
muodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin
sanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen;
sillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin
kokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis
suurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman,
niiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten
tuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja
tavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden
historiallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja
valtiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka
saattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi
arvioimiseksi.

Mikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se
ei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään
niin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta
ja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan uutta
aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden
aineiston katsomustavassa.

Älköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista
käsittelyä. Niiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä
tuotannon ja kaupan, toisella sotilaallisten mahtikeinojen,
kolmannella ehkä valtiosäännön tai yhteiskuntarakenteen taikka
väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn täytyy vaihdella käsiteltävän
aiheen mukaan.

Tahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan,
jossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä
luonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla
luottamuksella yrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin
myöskin uskaltaa luoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin.

Varjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien
katselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa.
Kerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme
editse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin
kiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt
ja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin
ne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn
yhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan
siihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan.

Vain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä.
Mikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä,
ei subjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja
väriseosten valinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta
tätä ei periaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että
tiede — käyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun
kellastunut lehti, vaan sen hedelmä».




II. KUKISTUNEITA SUURVALTOJA


_Turkin_ suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä. —
Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten
vallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja
historiallinen konjunkturi. — _Portugal_ ja _Espanja_. — Espanjan
suurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin
rappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen
liitto». — _Hollannin_ suurvallan maantieteelliset ja historialliset
edellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn
puute. — Hollannin nykyinen asema. — _Ruotsin_ suurvalta. —
Sotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja
taloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua.

Ennenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja
suurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin
menneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia,
jotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin
ulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat
elämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis
tutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös,
vaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy
siis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan
suurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva
lähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys
alasmenon enteistä.

Emme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin,
joiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se
satunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä
myöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina,
jolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle
kerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä.
Niin opettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion
ja kukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä
ole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka
elävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa
olemassaolosta.[4]

Etsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä
suurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa
historiikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä
nurkalta: Balkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja
Itämeren rannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin,
vuorojärjestyksessä.

----------

Ensimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä
historian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa
helpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähemmän
kuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin
rannoin kääntää _Balkanin niemimaa_ selkänsä Italialle, joka
puolestaan kääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana
vie liikettä pitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta
toiselle. Sitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin
siltakiviksi kulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä
lähestyvät maanosat toisiaan melkein kosketukseen saakka, ja
Keski-Europasta tulee Moravan laakso kokoamaan Aasian liikennettä
Maritsan ja Vardarin haarain kautta.

Varsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä
itään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia
sotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet
ristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä
raisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa
uomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja
Konstantinopolin väliä.

Balkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma
maailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja
kansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä
kaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla
kahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan
maapallolla, viittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka
yhdistää molemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin
myöskin bysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun
Konstantinopoli keskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin.

Balkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan
alkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan pikemminkin lisäkkeenä; eikä
se kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. _Osmannien suurvallassa_
tuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista
vastaavan europalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt
käsittämään Europan kultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin
varsilla ja Välimeren sisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste
tuli olemaan tällä sivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta
kahnauksesta Europan kultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin
ja kannattava perusta oli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin.

[Kuva: Eurooppa noin 1789]

Me saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä
vallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei
puhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset
voimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä
uskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman
arabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan
keisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan _kalifaatti_,
Islamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka
syntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa,
alkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen
laskehtii.

Valta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista,
asiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on
Osmannin valta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa
yhteiskuntaperustaa eivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään
etsineenkään. He ovat ajan pitkään laiminlyöneet kaikki aineelliset
kultturitehtävät; he ovat antaneet muinais- ja keskiajan vanhojen
kastelulaitteiden rappeutua niin että luontainen kuivuus näillä mailla
on uudelleen vallannut seudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he
eivät ole ajatelleetkaan valtakunnan vastaista vaurastumista ja sen
todellista sisäistä elinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan
toimeentulosta miten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen
vaatimusten uhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen
huollon vuoksi: syvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa
tyypillisenä _paimentolais_uskontona — »missä aura kulkee, siinä
kävelee häpeä rinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu
kosto lopulta. Niinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka
vielä vähän yli 200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa
vavistuksessa, viime aikoina on elänyt melkein kuin vararikontekijä
ilman muuta ajatusta kuin ettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä
välin kuin sen valtakunta on alkanut arveluttavasti muistuttaa
Odysseun kartanoa, missä kosijat isännöivät mielensä mukaan isännän
poissaollessa.

600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se
kohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla,
saa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten
takaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla
hajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat
alustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain
kanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat
lohkaisseet itselleen omat palstansa Turkin europalaisista maista,
Ranska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti
ja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään
Arabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja
katselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut
Bosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia,
Venäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen
tai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän
rahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas
mies» ja tehnyt _läheisen idän kysymyksestä_ Europan suurimman huolen
1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan
kysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että
kuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa
omatekoisten perillisten kesken.

Mutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n
lähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut
merkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut,
sai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin
perijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset
merkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin
parantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen
miesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan
armeijan uudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali _v. d.
Goltz_ 1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten
tehtävien alkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin
kulkulaitoksen. _Makedonian kysymys_ oli, osana vanhaa läheisen idän
kysymystä, vuodesta 1902 jälleen viitaannut rappeutumisen aikakauteen,
mutta _Bagdad-_ ja _Hedshas-radat_ viittaavat eteenpäin valtakunnan
voimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa.

Me tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä
suurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan
Turkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja
Hedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta
Mekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan
liitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu
Alepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin
maallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi
koko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista
kertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa
Mekkaan matkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa
matkalla aavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena
siitä kuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla
vielä teollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa
suhteessa lähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen
välisen perinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla
näköpiiriä sen yli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin
asemaa tämän luontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka
välittömästi ovat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa
miljonaa oikeauskoista uhkaavassa _panislamiittisessa_ vastarinnassa
Europaa vastaan.[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten
todellakin kulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja
Intiasta ja Malaijien saaristosta ja Saharan ääriltä.

Joskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin
ollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se
näyttää olleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän
kuivuuskauden jälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta,
etteikö Muhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa»
kalifin lipun alla uskottomia vastaan. Varmaa on, että
muhamettilaisessa maailmassa nykyään on olemassa kuohuntaa, joka
kerran voi koitua suurpoliittiseksi tekijäksi, — »mustaksi vaaraksi»
Europalle.

Tänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista
itsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»).
Kenraali _Goltz_ havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa
valloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta
kohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin
edustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon.
Sopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin
etupäässä Saksan turvin: ei ainoastaan sotalaitos vaan myöskin
rautatiepolitiikka oli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena.

Näissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä
1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja
sitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja
täydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne
oli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe
1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys
katosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria
lopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka
synnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun
nämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva
riita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen
jäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi.

Päättäen siitä, mitä tähän saakka on tapahtunut, eivät
nuorturkkilaiset siis näytä esittävän kotiinpalanneen Odysseun osaa.
Päinvastoin näyttää hallitusmuutos yleensä vaikuttaneen ulkoista
hajaannusta edistävästi. Eikä ole toisin laita sisäisessäkään
suhteessa. Sairas mies koetti itse parantaa itsensä ja ryhtyi
kotipuoskarointiin yleisen vapaamielisen reseptin mukaan. Luultiin
voitavan lainlaadintatietä luoda »ottomaninen» kansa, ja asetustietä
tasa-arvoisuus uskontojen välillä, niin ettei mitään eroa olisi enää
kristittyjen ja Islamin omien poikien välillä. Tämä politiikka on
kyllä omiansa diplomaattisessa pelissä länsivaltojen kanssa, mutta
osoittaa muuten arveluttavaa liikauskoa lainsäädännön valtaan elämän
yli. Valtio on toki jotakin muuta ja enemmän kuin sen perustuslaki
eikä muuta koko luontoansa sen mukana. Kansallista yhteyttä ja
uskonnollista rauhaa ei vain kynällä loihdita. Mutta Turkissa on koe
aivan erikoisen arveluttava, se kun sattuu valtion ytimeen ja Islamin
erikoislaatuun. Islam suvaitsee mielellään vieraita kansallisuuksia,
mutta ei laisinkaan mitään kilpailevaa uskontoa; on siis rikos kaikkia
periaatteita vastaan pyrkiä »siirtämään valtakuntaa sen luontaiselta
kansainvälis-uskonnolliselta perustalta
yleisuskonnollis-kansalliselle», kuten eräs läheisesti oloja tunteva,
Bela v. Rakovszky, terävästi määrittelee asian. Varjokuninkaan
asettaminen Abdul Hamidin, uskon puolustajan ja pyhän rautatien
rakentajan, sijalle voi lisäksi vahingoittaa niitä säikeitä, jotka
kiinnittävät koko muhamettilaisen maailman Konstantinopolissa olevaan
kalifiin. Nuorturkkilaisten osmanninen imperialismi (»panosmanismi»)
uhkaa katkaista pään panislamismilta; samalla kuin heidän
eduskuntaisuutensa jo keväällä 1911 johti vaaralliseen riitaan heidän
omassa keskuudessaan.

Europan yleinen mielipide lienee näin ollen osunut harhaan
tervehtiessään nuorturkkilaisten vapausliikettä varmana tienä heidän
omaan päämaaliinsa: »yhteyteen ja edistykseen». Rakovszky pitää sitä
suorastaan merkkinä siitä, että valtakunnan kuolinkamppailu on
alkanut; hänen mielestään se ei siedä ylimalkaan mitään uudistuksia.
Goltz on luottavaisempi, varsinkin ajatellessaan oman luomansa,
armeijan voimaa. Tätä tekijää ei saa unohtaa; sen nojassa edustaa
Turkki epäilemättä nykyajan suurinta, tunnustettujen suurvaltain
ulkopuolella olevaa voimaa. Mutta sen oman suurvalta-aseman
palauttaminen on saavuttamattomissa sikäli kuin valtakunta alkaa
luopua puhtaasti islamiittiselta perustaltaan.

Poliittisesti on uusi suunta vain ohimenevästi hämmentänyt Turkin
luontaisia ympyröitä, joiden keskipisteenä on Berlin. Personalliset
suhteet ja yhteiset vapaamieliset aatteet näyttivät aluksi johtavan
nuorturkkilaisia länsivaltain puolelle. Mutta jo toukokuussa 1909
katsoi André Tardieu — »Le Tempsin» kuuluisa ulkomaan-osaston
toimittaja — havaitsevansa, että Englannin vaikutusvalta heihin oli
vähenemässä. Eiväthän he saatakaan kansalliskannaltaan ajan pitkään
unohtaa että Englanti isännöi Egyptissä ja on Kreikan takana
Kreetalla; tapahtuipa viimeksi 1906 suoranainen kahakka Sinain
niemimaalla. Nämä ovat tosiasioita, joiden täytyy työntää syrjään
mieskohtaiset tunnelmat. Ranskalais-ystävyys taas sai tuntuvan
kolauksen niiden nöyryyttävien ehtojen takia, jotka Ranska pani erään
lainan myöntämiselle 1910 ja jotka saattoivat Turkin sensijaan
etsimään saksalais-itävaltalaisia suhteita. Täten vahvistettiin niitä
poliittisia siteitä, jotka olivat punotut Bagdad-radan suuren
yhteisyrityksen avulla ja joita ei mikään häiritse sitten kun Bosnian
asia on joutunut päiväjärjestyksestä pois.

Tähän jätämme Turkin vallan tarkastuksen; se ei pohjaltaan koskaan ole
ollut muuta kuin aasialainen valloitusvaltio alkeellisemmilta
kultturikausilta, ja kaikista vapaamielisistä ymppäysoksista
huolimatta sillä tuskin lienee suurempaa tulevaisuutta odotettavissa,
kun sillä ei omassa heimossaan ole edellytyksiä uudenaikaiseen
kultturielämään. Yleisessä suurpolitiikassa tulee sillä edelleen
olemaan huomattava sija, vaikkakin vähemmän oman toimintansa nojalla
kuin toisten paisuntavaiston esineenä. Mutta sen itämainen luonne
vaikuttaa, että meillä ei ole sen kohtaloista erin paljon opittavaa
tutkiessamme nykyaikaisen suurvaltion edellytyksiä.

----------

Mutta turkkilaisen suurvallan esiintymisellä on tutkimuksellemme
toinen merkitys, historiallista laatua vieläpä käänteentekevässä
määrässä. Siitä on ollut seurauksena Europan ensimäisten uudempien
suurvaltain syntyminen. Tämä johtuu sen maantieteellisestä paikasta
leveänä salpana Europan ja intialaisen maailman välillä, mistä Europa
ristiretkien jälkeen oli tottunut etsimään elämän hienompien
aineellisten nautintojen lähdettä. Tästä seikasta aiheutui koko se
pyrkimys, joka joutui rakentamaan kultturisiltoja valtamerten yli ja
panemaan alulle planetarisen aseman.

Sillä Europa ei voinut enää tulla toimeen ilman Intiaa. Kun vanhat
kauppatiet suljettiin, täytyi etsiä uusia. _Venetsia_, joka oli ollut
vanhan väylän valtias asemansa vuoksi juuri siinä, missä Adrian leveä
meritie tunkee syvimmälle Europan sydämeen, Pon tasangon ja
Alppilaaksojen suulla — Venetsia vajosi varjoon ja maailmanliikenne
siirtyi lännemmäksi valtamerta kohti.

Täten oli konjunkturi tullut _Pyreneain niemimaan_ kansoille, jotka
olivat lähimpiä ryhtymään suureen tehtävään. Tässä on maantieteellisen
aseman vaikutus niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse lähemmin
selittää. Mutta tämä asema yksinänsä olisi tuskin kuitenkaan
synnyttänyt Pyreneain niemimaalla suurvaltoja, ellei
maailmanhistoriallinen konjunkturi olisi sattunut samanaikaiseksi
käänteentekevän aikakauden kanssa sen kansojen omassa kehityksessä.

Niemimaalla asui kristittyjä kansoja, jotka olivat karaistuneet
vuosisatojen kamppailussa maurilaisia vastaan. Sankari- ja
seikkailuhenki sai juuri 1400-luvun lopulla voimakkaimman
kohottimensa, kun lopullisesti voitettiin tämä kotimainen vihollinen.
Melkein samaan aikaan voitettiin sisällinen valtiollinen hajaannus
miltei kokonaan, kun Kastilia, Aragonia ja Navarra yhdistettiin yhteen
käteen. Ja tämän maantieteellis-kansallisen yhteyden mukana seurasi
myöskin valtiollisten voimien sisäinen keskittyminen kuningasvallan
päästessä voitolle keskiajan hajoittavasta säätyherruudesta. Joka
suunnalla näemme siis yksimielisyyden pääsevän valtaan; ja
yksimielisyys antoi kuten aina voimaa. Puuttui vain päämaalia, jota
kohti tämä uusi voima olisi suuntautunut ulkoiseen paisuntaan. Tämä
päämäärä tuli, kun maailmanliikenne alkoi tarvita uusia Intian-teitä.

Harvoin ovat ulkoiset ja sisäiset edellytykset yhtyneet niin
suoranaisesti edistämään valtiollista kasvantaa. Niin suuret olivat
konjunkturit, että ne saattoivat aluksi nostattaa kaksikin suurvaltaa
Pyreneain-niemimaan perustalle.

Yhtä hajaannusta ei näet yhteysaate ollut voinut voittaa edes tänä
aikana: 1200-luvun puolivälistä vallinnutta eroa espanjalaisten
valtakuntain ja Portugalin välillä. Kun niemimaan muut valtiorajat
poistettiin, jäi tämä raja jäljelle. Sillä oli näet parempi noja
luonnossa: sehän kulkee juuri siitä, missä suuret länteenlaskevat
virrat lakkaavat olemasta purjehduskelpoisia, se siis erottaa
niemimaan laivaliikkeelle otollisimman osan, jossa lisäksi alavampi
maa ja syvät merenlahdet ovat edistäneet merimieskansan kehittymistä.

Niinpä on _Portugal_ muodostunut Espanjan jokien suumaille, selkä
Espanjaa ja kasvot merta kohti. Siitä luontainen etuus kilpailussa
meren suuresta palkinnosta, jota etua lisäsi vielä se, että tämä osa
niemenkansaa oli säästynyt viimeisiltä ja vaarallisimmilta
taisteluilta maurilaisia vastaan. Henrik Merenkulkija käytti näitä
oloja hyväkseen ja herätti jo 1400-luvun alkupuolella kansansa
merimiesvaistot eleille. Niin tapahtui, että portugalilaiset kulkivat
etunenässä: pitkin Afrikan rantoja purjehtivat heidän laivansa yhä
kauemmas ja kauemmas, ja jo ennen 1400-luvun päättymistä olivat he
ehtineet perille saakka. Ensintulleen oikeudella pystyttivät he nyt
lippunsa intialaiseen maailmaan ja puolustivat sitä sitten verisissä
taisteluissa maalla ja merellä. Afrikassakin perustivat he lukuisia
siirtoloita ja lisäksi ohjasi sattuma heidät Brasiliaan; mutta heidän
päämerkityksensä on aina oleva se, että he ovat _avanneet Intian
Valtameren_ maailmanhistorialle.

Espanjalaiset puolestaan etsivät Intiaa suoraan lännestä sillä
tuloksella, että he löysivät _Amerikan_ ja saattoivat sen ynnä
_Atlantin_ planetarisen kehityksen piiriin. Puoltakaan 1500-luvusta ei
ollut kulunut, ennenkuin he olivat ulottaneet valtansa yli melkein
koko troopillisen Amerikan. Toiselta puolen vallitsi Espanjan kuningas
myöskin Reinin suistamoa ja suuria osia Italiasta. Se oli ensimäinen
valtakunta, jossa aurinko ei koskaan laskenut — ellei tahdo sanoa
samaa myöskin Portugalin vallasta, joka ulottui Intiasta Brasiliaan.

Täten oli historiaan ilmennyt uusi valtiollinen muotokunta:
luontaisten rajojensa sisässä oleva emämaa, jolla on tai ei ole
ulkopuolisia lisämaita omassa maanosassaan, mutta on suuri
siirtomaaryhmä muissa maanosissa. Vuonna 1580 esiintyy tämä muoto
täysin kehkeytyneenä Pyreneain niemellä, sillä silloin yhdistetään
koko niemimaa Filip II:n käteen: portugalilainen siirtomaavalta
liitettiin niinikään yhteen espanjalaisen kanssa, joten koko Etelä- ja
Keski-Amerika, suuret osat Afrikaa ja intialainen maailma olivat
yksissä europalaisissa käsissä. Se oli valta, jonka on laajuudessa
voittanut ainoastaan nykyinen Englanti.

Mutta silloin oli myöskin käännekohta lähellä. Jo olivat Alankomaat
kapinassa, ja ennenkuin vuosikymmen oli päättynyt, oli Espanjan armada
hajoitettu ja murskattu Englannin kalliorantoja vastaan. Tämä tapaus
vaikuttaa tunnuskuvalta; se osoittaa vuorovaihtoa
maailmanhistoriallisissa tehtävissä, niin että Englanti vähitellen
astuu Espanjan tilalle Atlantin ja vieraiden maanosien holhoojana.

Puolen vuosisadan kuluttua alkaa alasmeno myöskin ulkonaisessa
suhteessa Portugalin irtautumisen johdosta 1640, jota seurasi
Alankomaiden kansainvälisesti tunnustettu vapautuminen 1648. Siitä
pitäen on lohkeilemista jatkunut melkein keskeytymättä ja erikseen
kolmen sotakauden seurauksena 1700-luvun alussa, jolloin Espanjan
perimyssota irroitti muut europalaiset lisämaat ja tuotti
kilpailevalle Englannille pysyvän jalansijan Gibraltarissa itse
niemellä; 1800-luvun toisella ja kolmannella vuosikymmenellä, jotka
Napoleonin sotien jälkeen aiheuttivat Manner-Amerikassa olevain
siirtomaiden menetyksen; ja 1800-luvun lopulla, jolloin kaikki
jäljelläoleva »Hispania ultramar», merentakainen Espanja, menetettiin
sodassa Yhdysvaltoja vastaan. Silloin laski aurinko tyyten Carlos I:n
valtakunnassa.

Tämä näyttää osoittavan, että valtiolliset suurmahdit yhdessä
suhteessa ovat ainoastaan aseita määrättyjen tehtävien suorittamista
varten ja että ne kohoavat ja kukistuvat sen mukaan kuinka päteviä ne
ovat tuohon tehtävään. Espanjan suurvalta on välineenä Europan ja
Amerikan yhteyden välittämiseksi; senvuoksi täytyi sen joutua varjoon,
niinpiankuin historia löysi paremman välineen samaan tarkoitukseen
Englannista. Tässä kilpailussa ei näet Espanjan ollut mahdollista
kestää. On usein huomautettu (tässä yhteydessä erikseen Maerker), että
Pyreneain niemimaa, — sen ylänköluonne, sen mannerilmasto, sen
sydänosain erämainen yksitoikkoisuus, sen saareton ja harvasatamainen
rannikkolinja — että se on Europaan muuttanut kappale Afrikaa, joka
kuten tunnettua on maanosista vähimmin merenuurtama. Ei siis ole
mikään satunnaisuus, että niemi niin kauan oli jäsenenä maurien
valtakunnassa. Itse teossa on Pyreneain muuri eristävämpi kuin
Gibraltarin salmen syvänne. Balkanin niemimaa on muun Europan
yhteydessä ainakin luontaisten kauppateiden kautta; Espanja
sitävastoin on kiinni maanosassa tosin leveästä, mutta liikenteelle
ylen epämukavasta varresta. Kaikista Europaan kuuluvista alueista on
tämä niemimaa erillisin, milteipä katsottava omaksi läheisessä
kosketuksessa Afrikan kanssa olevaksi pienoismaailmakseen. Kuinka
paljoa soveliaampi mertenvälisen yhteyden välittäjäksi olikaan
Englanti saatuaan sisäiset keskitystehtävänsä suoritetuksi — satamista
rikas, norja Englanti suorine ja mukavine meriteineen meidän
maanosamme sydämeen! Niinpä toi suuri konjunkturi Espanjan
maailmanhistorian etualalle; mutta kun konjunkturi hävisi, ei
Espanjalla itsellään ollut riittäviä edellytyksiä ylläpitämään
suurvalta-asemaa.

Suurvallan kukistumiseen on toiselta puolen myöskin tuntuvasti
vaikuttanut se tapa, millä sen kansa käytti konjunkturia. Etuansa
Amerikassa käytti se hyväkseen melkein yksinomaan rosvoelinkeinon
muodossa, etsien vain jaloja metalleja. Hopea ja kulta (ynnä orjat)
olivat Atlantin ensimäinen säännöllinen rahtitavara, ja espanjalaiset
»hopealaivueet» olivat himottua saalista europalaisille kilpailijoille
1500- ja 1600-luvulla; lasketaan, että tänä aikana tuli maahan noin 55
miljardia. Mutta kun rahantulo ei pulppua työn lähteestä eikä sitä
myöskään käytetä tuotantoon, ei se virtaa kansan ruumiin läpi
vertamuodostavana ravintona, vaan »jäytävänä metallimyrkkynä» (Karl
Jentsch). Espanjalainen osti kultansa ennemmin sydänverellään kuin
otsansa hiellä, mikä on huonoa kansantaloutta; hän kulutti sen sitten
välittömästi, pääomana, antamatta sen kantaa korkoja maanviljelyksen
tai teollisuuden avulla, mikä on vielä huonompaa taloutta. Kotona
Kastiliassa saivat talonpojat nähdä nälkää, kun seikkailijat meren
takana kokosivat helposti hupenevia rikkauksia. Valtiolla itsellään
olivat parantumattomat raha-asiat suuruuden korkeimpana
loistokautenakin. Näin on siirtomaapolitiikka, kaukana siitä että se
olisi hedelmöittänyt kansan elinkeinoelämää, sen sijaan puolestaan
auttanut ylläpitämään sitä työn ja porvarillisten ammattien
halveksumista, joka sai alkunsa sankariaikana maurilaissodissa, ja
joka — yhtyneenä synkeään uskonkiihkoon — vietti turmiollista
voittojuhlaa, kun se juutalaisia ja puolmaureja vainoten riisti
kansalta sen ahkerimmat käsivarret.

Tämä on sisäinen syy Espanjan suurvallan kukistukseen. Se ei
keskittynyt koskaan käytännöllisen aineellisen kultturitoiminnan
terveelle perustalle. Senvuoksi on sen historia meille kuin yksi
Espanjan omia _comedias de capa y espada_, »viitta- ja
miekkanäytelmiä», joiden ritarillinen sankari joutuessaan kosketuksiin
todellisuuden kanssa ei voi lopulta olla tekemättä »trista figura»,
surkeaa vaikutusta. Tässä mielessä voimme yhtyä Visingin tuomioon,
että sodat ovat olleet pääsyynä Espanjan rappioon. Harvinaisen
selkeänä ilmenee tämä opetus siinä tapahtumassa, että Yhdysvallat
joutuivat antamaan kuoliniskun Espanjan suurvallalle. Se oli työn
edistyksen voitto ritarihengen paikallaanseisonnasta tai, toisin
sanoen, nykyajan ihanteen voitto keskiajan ihanteesta, jonka
viimeisenä tunnustajana meidän aikanamme oli Espanja.

Espanja on, 20-miljonaisen väestönsä ja 2 miljardiin nousevan
kauppavaihtonsa takia edelleenkin huomattava paino Europan vaa'assa.
Mutta sitä voi melkein sanoa kuolleeksi painoksi. Tämä ylväsmuistoinen
valtio on nyttemmin syvän alennuksen tilassa niin taloudellisella ja
valtiollisella kuin yhteiskunnallisellakin alalla. Jos Ruotsin
lähettiläs Creutz jo 1760-luvulla saattoi katsoa Espanjan olevan
tuhannen vuotta ajastaan jäljellä, niin kuulemme nyt päivänmelun läpi
isänmaallisia ja katkeria ääniä, jotka julistavat että Espanja kuten
muinainen Troija _on ollut_: »meidän kansamme», kirjoittaa Alfredo
Calderon 1902, »on nyt kuin kunnianarvoisa raunio, suurten vainajain
panteon, joiden muistoa vieras tulee kunnioittamaan, liikutettuna ja
surumielisenä niinkuin se, joka kulkee hautuumaalla.» Objektivisen
arvostelun on vaikea kumota tällaisia tuomioita maan omien lasten
puolelta. Maan aineelliset mahdollisuudet ovat suuremmalta osaltaan
ulkomaalaisten käsissä: rautatiet (samoin kuin valtiovelka) Ranskan,
vuoriteollisuus ja kauppamarkkinat enimmäkseen Englannin. Julkinen
elämä on yhtäältä mitä turmeltuneimman virastohengen (»kacikismin»),
toisaalta yhtä rappeutuneen eduskuntaisuuden, parlamentarismin,
myrkyttämä, joka hukuttaa kaiken terveen toimintavoiman kaunopuheiseen
jaaritteluun, kuolettaa kaikki periaatteet personallisten
kunnianhimojen taisteluun vallasta; samalla kuin jännitys
klerikalismin, pappisvallan, ja (Ranskasta vasta tuotetun, 1910
hallituksen ohjelmaan otetun) antiklerikalismin, sen vastuksen,
välillä uhkaa pahoja selkkauksia, minkä ohessa sosialistiset ja
(Kataloniassa) separatistiset liikkeet saattavat itse ykseyden
vaaraan. Valtaistuinkin horjuu arveluttavasti, sen perustaa on pahoin
myllertänyt yhä voimakkaampi tasavaltaisliike.

Tämän pinnan alla toimii kansa ennakkoluulojen ahtaissa puitteissa,
varmaankin kauempana nykyajan yleisestä kultturikannasta kuin mikään
Länsi-Europan kansa niemimaan ulkopuolella. Vain harvoin (kuten
anarkisti _Ferrerin_ mestauksen johdosta 1909) kääntää se ulkomaiden
yleisempää huomiota sisäisiin kohtaloihinsa. Ainoa, mikä vielä sitoo
sitä maailmanhistoriaan sittenkun melkein kaikki siirtomaat ovat
menetetyt, on _Marokon kysymys_, joka on noussut aivan sen oven
edessä. Algecirasin kongressin ja kuninkaan englantilaisen avioliiton
vaikutuksesta 1906 joutui se ranskalais-englantilaiselle puolelle
tässä kahnauksessa, jota kuvastaa »Välimeren sopimus» 1907; mutta
käänne saksalaisten puolelle näyttää yhä ilmeisemmältä mikäli Ranska
on jatkanut toimintaansa, kuten sitä koskevassa luvussa tarkemmin
esitetään. Ei edes täällä ole Espanja siis kyennyt ottamaan johtoa;
vielä vähemmin irroittamaan Englannin kättä omasta Gibraltaristaan.
Ajatukset »suuremman Espanjan» aikaansaamisesta lähemmän yhteyden
avulla espanjaapuhuvan Amerikan kanssa (Marvaud) näyttävät orastaneen
heikosti. Siis kaikkialla heikkoutta ja rappiota. Luonnon vaikutus on
tehnyt kultturi- ja valtioeristyksen niin täydelliseksi, kuin
nykyaikaisissa oloissa on mahdollista; eikä näy merkkiäkään että kansa
omalla voimallaan saattaisi sen voittaa. Suurvalta on kuollut ilman
ylösnousemuksen toivoa.

Vielä paljoa selvempi on tämä toteaminen _Portugaliin_ nähden.
Sijaiten Europan äärimmäisellä laidalla valtameren rannalla, saattoi
se kilpailuttomana aikana tulla »Europan satamaksi» ja maailmankaupan
keskuskohdaksi. Valtameriliikenteen alkuaikoina oli tämä yhtä
luonnollinen _asemapalkinto_ kuin ennen Adrian pohjukalla (sivu 57).
Siitä tuli lyhytaikainen konjunkturi. Yhdistysaikana Espanjan kanssa
suljettiin Lissabonin satama vuonna 1594 Hollannin lipulta; kun maa
jälleen otti kohtaloidensa johdon omiin käsiinsä, sai se nähdä Intian
kaupan tämän lipun alla kulkevan sataman ohi, ja silloin oli mahdin
lähde ehdottomasti ehtynyt.

Me näemme tässä samanlaisen historiallisen vuoronvaihdon kuin Espanjan
ja Englannin välillä: Europan yhteyden ylläpitäminen Intian kanssa sai
hollantilaisista paremman välineen kuin Portugalin kansasta. Sillä
Hollannilla oli, melkein samojen etujen ohella ulospäin, se etu
sisäänpäin, että sillä oli välitön kulkuyhteys Europan sisäosien
kanssa. Mutta siinä on Portugalin aseman nurja puoli, että siltä
puuttuu mukavaa liikenneyhteyttä Europan ydinmaiden kanssa. Sen
eristys on vieläkin suurempi kuin Espanjan, se kun on vielä
Espanjankin takana. Sille ulkoreunalle ei johda mitään luonnollisia
teitä. Eikä myöskään maailmanliikenne ole tuntenut tarvetta rakentaa
teitä kauttakulkuliikettä varten. Portugal, selkä päin Europaa,
kääntää kasvonsa Keski- ja Etelä-Amerikaa kohti; mutta suurliikenne
Europasta ei kulje nyttemmin niin paljoa sinne, se menee Portugalin
pään ylitse Pohjois-Amerikaan tai sen sivuitse Itään (Suezin kautta).
Tämä maa on siis nyttemmin maailmanhistorian syvässä varjossa.
Alueensa pienuuden vuoksi, joka antaa niukan leivän tuskin 5,8
miljonan suuruiselle väestölle, ei maalla myöskään ole mitään
mahdollisuuksia omalla voimallaan ylläpitää suurvaltaa, sittenkun
aseman valtti oli pelattu. Se on niin ollen nyt tavallinen
pikkuvaltio, merkityksetön Europan neuvostossa, omaamatta
paisuntamahdollisuuksia enempää kuin paisuntapyrkimystäkään. Sen nosti
ylös samoin kuin naapurinkin konjunkturiaalto, ja se vaipui taas alas
sen mukana.

Mutta vielä enemmän kuin laidalla oleva asema yleensä, on Portugalin
kohtaloa määrännyt tuo yksipuolinen naapuruus. Ei ainoastaan maiden
erilaatuinen sävy (siv. 59), vaan myöskin kansojen erilainen kasvatus
on varhain synnyttänyt syvällisen luonteen, eroavaisuuden
portugalilaisen ja espanjalaisen kansan välillä ja siitä on aikojen
oloon kehkeytynyt eräänlaatuinen kansallisviha, josta Vising kertoo
räikeitä esimerkkejä. Portugalin historia ei saa määräävää väriänsä
maurilaissodista ja hopeajahdista; sen kansa etsi kehitysuraansa
kaupan toimissa, toi Intian mausteita ja Afrikan orjia
maailmanmarkkinoille; hämmensi kai joskus »sinistä» vertaankin
jälkimäisiin sekaantumalla; niin tuli siitä vähitellen rauhallinen
porvariskansa, kun taas niemeiset veljet eivät koskaan päässeet
sotaista aatelistyyppiä ulommaksi. Tähän kansallisvastakkaisuuteen
tulevat lisäksi katkerat muistot yhtymisen ajalta 1580—1640, joka
maksoi Portugalille sen suurvalta-aseman; se oli, sanovat
portugalilaiset, »yhtämittaista kylmää, kärsivällistä, harkittua,
väsymätöntä murhaa». Aina siitä saakka on uuden yhteensulatuksen pelko
ollut johtovaikutteena portugalilaisten politiikassa, ja kun he eivät
ole voineet välttää maantieteellistä naapuruutta ja sen alituista
ylivoimaista painetta selässään, ovat he etsineet valtiollista tukea
niemen ulkopuolelta. Täksi tueksi tuli Englanti. »Methuensopimuksen»
jälkeen 1703 — joka taloudellisella alalla täydensi suurvallan
alasmenon, asettamalla sen Englannin suoranaisen ja ylivoimaisen
kilpailun alaiseksi — on Portugalia poliittisessa suhteessa pidettävä
Englannin vanavedessä kulkevana varaveneenä. Tämä riippuvaisuus tuli
selkeästi näkyviin sen ahdinkotilassa Napoleonin sotien aikana ja yhtä
ilmeisesti buurisodassa, viime vuosisadan vaihteessa, jolloin Englanti
sai Portugalin kaakkoisafrikalaisen siirtomaan melkein vapaasti
käytettäväkseen strategisessakin suhteessa. Tuo muinainen suurvalta on
siis tuskin enään edes täysin itsenäinen valtio — se on vajonnut
miltei vasallinasemaan.

Yhdessä suhteessa on kuitenkin tämä politiikka säilyttänyt suuruuden
ulkomuotoa Portugalille paremmin kuin Espanjalle: se on ollut
jonkinlaisena henkivakuutuksena sen siirtomaavallalle. Tosin ei ole
voitu tyyten välttää kahnauksia englantilaisen patruunan kanssa, kun
tämä on esiintynyt kilpailijana omaan laskuunsa (Rhodesiassa 1890) tai
siveellisenä holhoojana (orjakysymyksessä S. Thomélla 1906); mutta kun
vielä nytkin, sittenkuin myöskin Brasilia aikoja sitten on kulkenut
omia teitänsä, suuret alat Afrikan eteläosassa (ynnä yksi ja toinen
seutu muilla tahoilla) kantavat kartalla Portugalin väriä, niin on se
tietenkin vain patruunan ansiota — pikkuvaltio, joka lisäksi on
melkein sotalaivastoakin vailla ja joka 1892 teki puolinaisen
valtiovararikon, ei tietenkään pysty itse pitämään hallussaan suuria
merentakaisia alueita aikana, jolloin niiden kysyntä on suuri.

Eräästä sanomalehti »Lokalanzeigerin» varomattomasta lausunnosta
joulukuussa 1899 sai maailma tietää, että Portugalin siirtomaajäämistö
oli ollut salaisten neuvottelujen esineenä Saksan ja Englannin välillä
Samoaa y. m. koskevan sopimuksen yhteydessä samana vuonna. Nykyään ei
myöskään puutu viittauksia siihen, että Saksa kernaasti haluaisi
Madeiran (»sanatorio-kysymys» v. 1903, pikkukahnauksia Englannin
kanssa 1905) tai Berlanga-saaret rannikolla Lissabonin pohjoispuolella
(huhu saksalais-portugalilaisen kauppasopimuksen solmiamisen
yhteydessä 1908), samoin kuin U. S. A.[6] Azorit sopivina
hiiliasemina. Mutta kuningas Edwardin käydessä Lissabonissa 1903 on,
jos huhu kertoo totta, annettu nimenomainen englantilainen
takaussitoumus Portugalin koko siirtomaasikermästä sitä vastaan, että
Englannilla on vapaa pääsy kaikkiin sen satamiin. Huolto, ettei tärkeä
laivastoasema Tajon suulla (Biberstein) joutuisi minkään muun
suurvallan käsiin, näyttää ensi sijassa aiheuttaneen Englannin
menemään tähän ominaistakaukseen.

Kun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut aikojen
halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta vallastaan, on
rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan. Vallitseva
vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin
elinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin
yleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla
vieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta
yläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista»,
sanoo isänmaallinen runoilija Herculano. Rehellinen yritys parantaa
eduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (_Franco_ 1907) johti
kuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes kahdeksan
vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin verrattava
kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä estämään
sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla, on
tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin
vallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään.

Portugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman
kosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin
vakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin
syytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin
kansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen on
ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää
Espanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis
myöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta», josta
kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun Lissabonin
hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen Espanjan
kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön
lausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan
sulautumispelkoon. Mutta iberialainen _tasavalta liiton_ perustalla,
»la fédération iberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys.
Sen edellytyksenä on näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko
historiallisen perusteen mukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan
(4—5 milj. asukasta kussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14
maakuntaan (à 1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.):
kummassakin tapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten
tyynnyttämiseksi.

Näin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset, vanhoista
kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita
unioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä
tapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan,
edellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen
ensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta
rajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa
sitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen
voittonsa jälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman
U. S. A:n malliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna
(sitten _Primin_ ja _Zorillan_ päivien) portugalilaisille
puoluetovereille.

Tietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia
suurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen
alasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse
hajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa
riistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon,
Portugalia riistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen
merkitsisi niin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla
neliökilometri- ja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa.
Niemimaan vuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan
kangastus.

Eivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian
yhdysvalta-aatteesta säteilee toinen vieläkin suurempi: _»latinalainen
unioni»_ Länsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor
Hugon, Garibaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja
Italian kanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa
asukasta, uusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen
ryhmä germanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa...

Ensimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka
tutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta
yhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee
paljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä
pitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään
toteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään
vastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta, jonka
yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen
vaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan, joka
jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki entistä
suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja
sopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi
takaajiksi, sittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen
edellisen merkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan
niemimaalla.

Mielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten
Portugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan
voitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin —
osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin
perusteellisesti kuihtuneelle suurvallalle, joka nykyään on yhtä
»trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se
koskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys.

----------

Olemme jo viitanneet, että _Hollanti_ tuli Portugalin historialliseksi
perijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian
valtamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan
keskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta,
ensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja
Maasin suistamolle.

Katsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin ja
Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita,
sijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti. Siinä
yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei koskaan
ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa Saksan ja
Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin suurta
kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on pohjoisen
Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa suuremmat,
kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla, ja kuin
keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava yhteys
niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin reunapaikka
avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli kehkeytynyt
miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti suorastaan
kaivattuna välirenkaana lounaassa ja koillisessa olevain
valtiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan
kartalla.

Tällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion
vertaus jo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on
vuoronvaihto tuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan.

Täällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin etelän
pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja
näytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla
sisällykseltään niin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten
Alankomaiden asumista yksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän
kanssa: Pohjanmeren, Rein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän
juoni välkähtää ylväässä tunnuslauseessa: _deus mare, batavus litora
fecit_, jumala teki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset
olivat Pyreneain kansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille:
vihollisen, jota vastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen
oli sitä laatua, joka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa
piiritystilassa, eikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan
lepoon. Vasta 1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi.
Meren myrskyvyöryt eivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen
voima oli kesytetty ihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin
mitä se pitkien aikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa
maaksi, siirtää rajaansa ulomma merta vastaan. Sellainen työ
vuosisadasta toiseen jättää kansansieluun suuren varaston valppautta
ja tarmoa. Tähän tulee vielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta
vastaan vaati suuria kustannuksia patousrakennuksiin y. m. s., mutta
maan yksitoikkoisuus ei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli
siis suoranainen pakko vahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa
sekä taistelussa että rauhassa osoitti tien.

Tämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi
1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen
historiallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen
— joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin
luontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen
paisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin sen
kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi
»kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla
ynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin
valaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella,
saattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12
000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö
lienee kilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina.

Tällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen
kalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa
vastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista
mitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla
vesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut
kertoivat, että tällä vallalla oli enenmän aluksia kuin taloja
maassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko
Europan laivoista.

Se oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen
vaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän
ensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka
selkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen
valtioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal, mutta
Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa
valtiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan
politiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin
myöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan
seuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei
tuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen
korkoakantavaksi kukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa
laivastossaan.

Ylimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta.
Sen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta
oli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden
esitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius)
samoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan
valtiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin
jälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä
sotakouluna.

Sellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo
saavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen
Westfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä
kesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki
siitä laista, jonka alaisia Ratzelin määritelmän mukaan ovat Kartagon
malliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja
kaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä
kittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää
samaan valtioon kuuluvaa takamaata.

Sitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä
puuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus»
(Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy
olla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan
ja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa
jälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä varten.
Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä enemmän tuo
pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian vähän
maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei ole
voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja siten
tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä. Ja tämän
lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui luontaisia
rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa oli
Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään muuta
kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on
alafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa
osana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat
Rein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen on
heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen
suotuisain konjunkturien edellytyksellä.

Niinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman
voimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän
työväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi
vallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana
maalla.

Toinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan
puolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja
kun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia
liittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa
on maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan
harvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti
hallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita saaneet
maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan olivat
samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä »liberum
veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin kanssa.
Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle ja
suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion
sisäiselle voimalle.

Että semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä
tuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä
Amsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen
ylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää asemaa
on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien
kauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta
toi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen,
keskitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa
kannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli
käskynhaltijanpaikka tyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä
jälleen täytettiin, oli suurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että
sisäisten puutteiden vuoksi.

Tämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla
edes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi
tukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut
valtiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden
korkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja
samalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin v.
1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v. 1750
ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin
niinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä
enemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa
suhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana
ja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa.

Ei mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä
puhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä
valtioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre,
joka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen
osoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla
oikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva
pysyväistä. —

Nykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen
hallitusjärjestelmässä kuin perustuslailliset valtiot yleensä ja siis
voittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta
nyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi.
Konjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita, joiden
kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin
paisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran ja
muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat oikeastaan
puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta
suurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien
siirtolainsa suhteen.

Vielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja
väkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella
on siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei voi
täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei
ylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut
melkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi.
Kauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit
Englanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä
sijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden
ollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja
4½ omien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä
tasaisesti kasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä
6-miljonaisella väestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja,
joita ilman pääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta
nykyajan suurpolitiikkaan.

Ajan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuksista paisunut vaaraksi
valtakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta
Europan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella
taholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden
hallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä
suurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle
Ruotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä
voi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun
suunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat
päiväjärjestykseen. No, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen
rajavaara on Alankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet
Saksan sen luonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden
selkäpuolella on Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi
maailman suurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten,
jota vuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan
lävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että
heidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä
suurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina ei
tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan takana
vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on rajalla uuden
Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä valta etsii
tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla mieluista, että
sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin vartija.
Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin näkemään
tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta
katsottuna.

Samanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin ja
kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa
suotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti saada
tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin puheeksi,
vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni
vuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja
yleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» —
Hollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin
valtiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei
koske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti ei
saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa
vastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan.
Tämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan.

Ne vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat
Englanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin
kanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että
tuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia
vastaan Etelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman
vaaran kuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian
kaukana Hollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen
— liian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan
arkaluontoiseen tehtävään.

Näin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi
tehtävä täytymyksestä hyvettä ja vapaaehtoisesti liityttävä lähempään
yhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja
puolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja:
pääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman
pääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan kanssa,
jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu,
mahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan
nykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa
puolestaan voittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia
tilaisuuksia pääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja
vastaan, pääsyn Hiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä
Kiinaan. Mutta Hampuri ja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista
Rotterdamin kanssa, jonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä
parempi. Yleensä näyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja
suoranaisemmalta kuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin
kuin Portugalin Espanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan
sulautumispelkoa; mutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että
Saksalla jo on liittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen
valtakunta-ajatus on siis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin
ja Englannin välisen vasallisuhteen vastine.

Kuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely
Hollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900 (v.
Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan
elinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan, kun
taas viralliset piirit luonnollisestikin olivat torjuvalla kannalla;
laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli ulottunut, niissä ei
vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden supistamisen
tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan
»suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä,
vedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen;
heidän silmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin
alasaksalainen heimo[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen
merkityksen ylittäminen kansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl
Menne täydellä syyllä on noussut tehdessään selkoa alankomaalaisen
heimon kehkeytymisestä itsenäiseksi kansallisuudeksi.

Virallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin
pidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi
kirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää
maan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan
kuntoon; mutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä
jyrkimmin tämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu
liikkeelle Englannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään
tilaisuutta peloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin,
niinkuin Japani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin
tärkeätä, että Saksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle.

Että tuo salaperäinen keisarinkirje oli niin suurena puheenaineena
juuri v. 1910, on ilmeisessä yhteydessä niiden suurten
linnoitussuunnitelmain kanssa, joita Hollannin hallitus siihen aikaan
esitti. Ei ainoastaan Belgia, vaan vielä suuremmassa määrässä Ranska
ja Englanti kiinnittivät asiaan huomiota, vieläpä siinä määrässä että
_Vliessingenin kysymys_ alussa vuotta 1911 sai suurpoliittisen
merkityksen. Aiheena oli lähinnä se ajatus, että luja Vliessingen
estää (englantilaista) laivastoa tulemasta Antwerpenin avuksi
(saksalaista armeijaa vastaan). Oletetaan siis sotaa, jossa Hollanti
ja Belgia ovat eri puolilla: Vliessingen vähentää
ranskalais-englantilaisen sotilaallisen yhteistoiminnan
menestysmahdollisuuksia — nykyaikainen koko maapalloa käsittävä
vastakohta Saksan ja länsivaltain välillä heittää eteenpäin varjoansa
Hollannin alavain rantain yli. Räikeässä valossa esiintyy tässä
muinaisen suurvallan arkaluontoinen asema kolmen samanaikaisen
suurvallan kahnauskohdassa, samalla kuin näiden keskeinen kilpailu on
välillisenä, toisarvoisena takuuna pikkuvallan säilymisestä — se on
Persian ja Siamin vakuutta, elämistä suurten armoilla...

Eipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin
hollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä _lähimpäänsä_,
tasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota
kansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen hallitus
viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti
postisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt
Saksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen,
joka takasi _status quon_ sen kaikilla rannoilla. Kuinka luonnollinen
yhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa
Saksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista.
Tällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden
kilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905
jälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä
vastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan
saattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden.

Millekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan
vielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin
se astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään
siltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion
huolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman
kohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan
vapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä
kansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa.
Tämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen
vahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin
Pyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja
vallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen
ja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt
hollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo
ovat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan
alla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut
ponnisteluissaan säilyttää ja voittaa maata, kuten Zuiderseen
kuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon
hillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon
vaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti
taloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana
takeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin
että suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan
sielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin
puolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa
suurvaltain joukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä
nopeammin.

----------

Samanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen
suurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli
Skandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, _Ruotsin_ lipun alla.

Tämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631
Pultavaan 1709.[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin
suurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti
näyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin
suurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja
Portugal, että sen suorastaan sopii katsoa edustavan tämän täydentävää
vastakohtaa.

Niinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei
suinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana
edellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin
on — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja
länsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan
kannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta
heikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti
se, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne
perustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla
paljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan.

Tästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin
suurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut
maailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen
saavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin
kohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa
vuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä
valtamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se
ilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla.

Rahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren
alueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa
väljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla. Sen
lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä yhteydessä.
Ruotsin suurvalta on täten aivan toista muotokuntaa kuin
kauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen
valtamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei
aukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille.

Mutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen
voimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota
tai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka
johtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä
etusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka oli
aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä
alkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen
kuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen
nojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja
siinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen,
kun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden
periaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin
asetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä
maailmanrauhan-kongressissa.

Nämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja
aatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota
edustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien
valtakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä
1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä. Mutta
tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla sulttaanin
valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden henki on yläpuolella
muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti luontevampi,
syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen pikemmin kuin
puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia tuli vain
maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli
valmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous
ja Linköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä.

Jälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme
tämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen avulla
oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien
valtiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee
huippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa
»kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken —
kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin
kansa astunut maailmanhistorian näyttämölle.

Semmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan
historialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin
— jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla
ulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan
grandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut
pitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus.
Kiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan
niin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä
yhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta
mitalista.

Jos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se
toisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan
asumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni, sitä
enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen
yhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut
enempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli
puolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon
pyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä
tykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut
helpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa.
Ruotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja
vanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai
sen rantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen
apua pitää koossa sen reunamaita.

Tällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että
sisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että
tämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille;
siitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren
etelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita.
Kustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys
riippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua,
monella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä
puuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja
kansan oman harrastuksen puutteeseen.

Lopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin ylivoimaisen kauppa- ja
merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä kiistasta
suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu Juutinraumassa
29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä Ruotsin koko
suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli
hollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata
lyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään
nujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin
suurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle.

Tähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset heikot
puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla
kirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset
ovat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan
palkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta
sisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen
edistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että
ruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi
suuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670
seuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen
kansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on
kaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva».

Vaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma
ole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin
Ruotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän
kunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä suurvalta ei
ajan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa,
yhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa
perustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin
maailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka
keskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti
tehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään
onnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan
uuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa
pysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija,
joka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut _ruotsalaisten
luonnonlaadun_, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan,
joka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se
suoritti suurimmat tekonsa.

Vielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen
tasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen
mullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä, vaan
sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti kuninkaan
itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan voimia
suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä, joka
entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä. Me näimme
Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että
yhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä
ennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta,
että valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen
tarpeiden päälle. Jälkimäinen on myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä
seurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä
valtiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät
siposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli
heikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista
painetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi Ruotsin
suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen
kultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman
heimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä
lopussa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. —

Nyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin
pyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman
työn alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo, kuten
Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä»
maailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun
jälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet
kotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen
kansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta;
ruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella
yleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti
sanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset
härkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta...

Tähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne,
minkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt. Se
säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, se kun
saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen
suurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905
vieläkin askel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan
heikkous, sitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset
sopimukset (puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle,
yhteisistä vesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta),
yhteenkootut Karlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (_Sandgren_ n:ot
276—280). Saaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, _Grisbådan_
juttu, joka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi.

Mutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa, että
valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä
valtiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää
Norjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle
ulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä
hyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä
1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään,
on geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen,
tosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa tehdyn
»koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut
suunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti
Lucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta
kysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin suulla
olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät —
puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi
valtiolliseksi »näköhäiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan
lähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja
höyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909.

Tämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja
etelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia
suurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman
asemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen
kahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat
selvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään:
tuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden
uhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli.
Keskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi
saikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä
puskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa
Suomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän
katsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna
tekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan
läpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta
— sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä
näyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta
päätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella
politiikallansa Suomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti.
Muutos sai käytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun
Venäjä yritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä
sopimuksessa antamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta
Ahvenanmaata. Tämä yritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä
levottomuutta, jota tämä hanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti
jälkeenpäin (huhtikuussa 1908) jossakin määrin _Itä-_ ja _Pohjanmerta
koskevilla sopimuksilla_ (_Sandgren_ n:ot 75, 76), missä asianomaiset
rantavallat (jälkimäisessä tapauksessa lukuunottamatta jo
kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa ja Norjaa) sitoutuivat
keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja.

Ruotsi on siis nyt jälleen, vastoin tahtoansa, »saanut oman
ulkopolitiikan» (Fahlbeck). Tietenkään ei tämä ole johtunut yksinomaan
unionin hajoittamisesta. Mahtitekijänä oli unioni lopulta vain virvaa,
senvuoksi että se oli menettänyt psykologisen perustansa.
_Skandinavian valtakunta-aate_, joka 1800-luvun keskivaiheilla ja sen
jälkeen eli niin meluisaa elämää (ytimenänsä Tanska), oli kuollut
kansan mielessä jo kauan ennenkuin sen viimeinen hapera ilmaus
haihtui. Mitään enteitä sen virkoamisesta ei ole näköpiirissä
havaittavissa; sitä mahdollisuutta, joka aukeni silmiemme eteen
Iberian niemimaalla (siv. 71), ei tule Skandian niemellä kysymykseen
niin kauan kuin tasavaltapyrinnöillä Ruotsissa ei ole mitään
kantavuutta eikä liittoajatuksista täällä ole muita merkkejä, kuin
satunnaiset laiduntunnelmat Norjan Lapissa. Näillä teillä ei siis
missään näy merkkiä skandinavialaisen suurvallan uudestisyntymisestä.

Sitävastoin ei sellaisia merkkejä ihan tyyten puutu — ainakaan
mahdollisuuksia suureen nousentaan — toisella taholla, nimittäin
Ruotsin omien rajojen sisällä; tällä kertaa, päinvastoin kuin vanhana
suuruudenaikana, terveellä aineellisella pohjalla. Kun unionin
suuruuskajastus sammui, ilmeni realinen perusta suurille
isänmaallisille toiveille, joita tieteen kylmä tarkastelu ei kumoa,
vaikka ulkomailla joskus onkin asetuttu epäilevälle kannalle
(Heilmann). Lapinmaan luonnonaarteet — malmit ja vesivoima — astuvat
tässä sähkön aikakautena etualalle: erämaan vero emämaalle. Se alue,
joka Kustaa Aadolfin valtiossa oli arvoton ja melkein tuntematon,
havaitaan meidän aikamme tekniikan valossa epäilemättä soveltuvaksi
kannattamaan mahtavaa suurteollista kehitystä ja siitä seuraavaa
väestön tihenemistä ja kansan talouden vaurastumista. Samanlaisia
edellytyksiä on muuten siellä täällä kautta koko maan. Kansan
huomattava insinööritaipumus saa tässä runsaan toiminta-alan; ja maan
ovien ääressä ovat Venäjän jättiläismarkkinat ikäänkuin vartavasten
sovelletut vastaanottamaan näitä etevämmän kultturin tuotteita.

Niin suuria tulevaisuudenmahdollisuuksia on tuskin suotu millekään
niistä muista valtioista, joiden kanssa Ruotsi nyt on valtiokerhon
entisen suurvallan asemassa; ainoastaan Turkki voi tässä tulla
vertauksen alaiseksi. Nyttemmin työskennelläänkin tarmokkaasti
luontaisten tulolähteiden käytäntöönsaattamiseksi: kulkuneuvoja
kehitetään (Ofotenin-rata valmistui liikenteelle 1902, osia
»sisämaanradasta» päätettiin rakennettaviksi 1907 ja 1911),
voima-asemia perustetaan (Trollhättan 1906, Porjus 1910, Älfkarlebyn
putoukset 1911), Ruotsin tehtaiden valmistearvo lähenee jo 2 miljardia
ja kauppavaihto nousee yli 1½ miljardin — kunnioitettavia numeroita
vain 5½ miljonan suuruiselle kansalle.

Mutta taulussa on myöskin varjoa. Kaupan lähempi tarkastelu osoittaa
nykyään kultturimaata sikäli, että sen vienti alkaa vastata tuontia,
mutta siirtomaata siinä, että tämä vienti suuremmalta osaltaan
käsittää raaka-aineita tai puolivalmisteita (metsä- ja
vuorituotteita), ja tämä on kaksinkertainen heikkous pääomasta
köyhälle maalle. Vakavasti pelätään epäedullisia seurauksia Saksan
kauppasopimuksesta, se kun saattaa Ruotsin rautateollisuuden mahtavan
kilpailun alaiseksi, samoin kuin valtion sopimuksista suurten
malmialueiden (Kirunavaaran, Jellivaaran, Grängesbergin) omistajain
kanssa 1907, joiden avulla raaka-aineen vientiä kukaties on edistetty
jalostusteollisuuden kehittymisen haitaksi. Jos lisäämme, että itse
väestön määrässä tulot ovat pienemmät (alhainen syntymisluku
avioliittojen vähenemisen vuoksi) ja menot suuremmat (siirtolaisuuden
vuoksi) kuin tavallista, sekä vielä että yhteiskuntaa kalvavat ankarat
sosialiset taistelut, joita ei ole voitu tyynnyttää edes erittäin
kansanvaltaisella perustuslainmuutoksella 1909 — niin olemme tehneet
tiliä tärkeimmistä poistoista tulevaisuuden laskussa.

Ruotsin politiikan täytyy nyttemmin olla sen määräävän seikan
suunnattavissa, että _maa on suurempi kuin kansa_, s. o. väkeä on
liian vähän. Se on päinvastainen pulma kuin Hollannissa ja Tanskassa,
puhumattakaan nykyisistä suurvalloista Englannista, Saksasta,
Italiasta ja Japanista. Tehokkaan ruotsalaisen politiikan täytyy
sentähden pyrkiä luomaan suurta kansaa suurelle maalle. Toteutuvatko
tulevaisuudenunelmat kerran — se riippuu lopultakin kansasta
itsestään, sen viisaudesta, yhdessäpysynnästä, valppaudesta ja
voimasta. Me näemme valtakunnan, joka odottaa kansaansa.

----------

Irrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt
tarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka
nojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme
tavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden
aineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden
ulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta
sotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka
säilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha
vastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on
kasvanut yli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän
välillä. Mutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman
muodostuman, jossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se
epäilemättä sisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä.

Olemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan
synnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat,
kansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus.
Ennen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii
määrättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja
sosialisen elämän — voimien kehityksessä.

Näillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta
elävien ilmoille.




III. ITÄVALTA-UNKARI


Historiallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja
taloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen
hajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? —
Valtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. —
Kieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia
ja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. —
Parannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen
kahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. —
_Makedonian_ kysymys. — _Bosnian_ kysymys: »yhdistyspulma» 1909. —
Suhde ulkovaltoihin.

_Itävalta-Unkarin_ suurvalta juontaa juurensa aina Rooman
keisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden
miespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat
tämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen
keisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön
vuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä
perinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan
asianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja
edellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich
deutscher Nation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta.

Tämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta, varsinainen
»monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon hengellistä
miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä kuin
keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien
yleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun
valtiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi
määritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen
tunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes
valtakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli,
kaatuikin tämä vanha rakennus helposti.

Ajan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi
aluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen
ja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä,
meidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan
tapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli
keskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen
nojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin
tasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien
kansainteiden risteysseutu.

Tälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen
keisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan
vihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat
historiasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä,
madjaarit. Silloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai
keisarikruunun, markkimaan heitä vastaan nimellä Ostmark, itämaa, ja
900-luvun lopulla kuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich»,
Itävalta.

Tämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi
kristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa
laajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä
tehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara sai
Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen
Itävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja
syntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on
yhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia
vastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä
vastaan järjestetty »sotilasraja».

Europan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja
vastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin
esiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen
tehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen
valaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka
ollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana
kuin vain itsesäilytyksen.

Niinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua,
joutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen varjoon.
Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta keskitystä
vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja
keisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin
johtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä
puoliskolla, _Metternichin_ päivinä, olivat jälkimäiset etualalla;
monarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan
liittovaltakunnassa, jonne sen vallitseva kansallis-aines kuului.
Ratkaiseva käänne tapahtuu valtiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866.
Siitä hetkestä on Itävalta jälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla,
vaikka tosin toisessa merkityksessä kuin ennen.

Turkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin
niemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä
vallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen
pikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan
tuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja
tasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää.
Europalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat
asetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta
lähin suorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän
kanssa, joka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä
edistämiseksi. Itse asiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin
huomattavimpana piirteenä Itävalta-Unkarin suurvallan hahmossa.

Se sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa
solmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan.
_Kolmiliitto_ — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan
vanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa,
jolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa
nöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää,
samoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itävalta on siis
Keski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se
Europan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta ei
enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä
yksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa
ylivaltaa vastaan.

Se vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan
paatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja
kansatieteellinen ylimenomaa, _leveä maasilta länsi- ja itämaiden
välillä_; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen
osaksi etelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia
kohti, siis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden
kautta aasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme
sydämeen. Se on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen
strateginen asema, jota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla
ole monta; ja se osoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan
säilyttämisen ensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi.

Itse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää ja
etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo
1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja
Bukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla,
jolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen
Bosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten
kansanainesten vahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien
kustannuksella. Toiselta puolen on se entisestään vielä korostanut
valtakunnan luonnetta _Tonavanvaltiona_. »Kaunis, sininen Tonava»
polveilee purjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko
tämän pituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan
suurin itäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja
itää ja etelää kohti.

Tähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs
negativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei ole
valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian
rannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren
syrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo
alunpitäen erikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä
kaikista mantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla _ei ole
siirtomaita_; Maria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja
Nikobarit) jäivät yksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole
suurta suoranaista kannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei
mikään valtameri rajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta
tehtävästä, jonka maantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen
historiallinen kehitys ovat sille määränneet.

Luonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista
_toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan_ nykyään elävistä.
Tämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme
nyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin
suurvaltoihin verrattuna.

----------

Itävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan lukuun
vain emämaat, niin ovat ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä sitä
suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet,
sivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa
1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari
20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä
suuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei
lasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva
rauhan-aikainen sotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi
kuin Ranskankin, mutta suurempi kuin Italian, Englannin ja
Yhdysvaltain. V. 1911 laaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan
laskettiin valtakunnan saattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä.

Merellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin 237
000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista; samana
vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa
(»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta
syystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun
suurvallan.

Niukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana tekijänä
kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan alueelle
laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois
kultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta
meritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema ynnä
luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto
hedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼
miljardia: jokseenkin sama kuin Venäjän ja Italian ja ehdottomasti
suurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden
Belgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian.

Jos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä
ja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti,
vuosittainen ylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan
alusta on kuitenkin varjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen
itäisistä maakunnista) joka viisvuotiskautena 1906—10 riisti
valtakunnalta 1⅓ miljonaa asukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi
nykyään nouse paljoa yli ¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja
metsänviljelyksen y. m. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan
ja lähes ¾ Unkarin väestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13
prosenttia. Nämä numerot osoittavat, että elinkeinot täydentävät
toisiansa sopusuhtaisesti kaksoismonarkian alueella; Böömissä
tapaammekin ripeästi edistyvän teollisuusmaan (omien hiilikaivosten
pohjalla), kun taas Unkari vielä on pääasiallisesti maatalousmaa.
Unkari onkin täten tavallansa Itävallan siirtomaan asemassa, se ei
suoritakaan enempää kuin yhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta
kokonaisuudessaan lähentelee sitä oman toimeentulon tilaa
aineellisessa suhteessa, jota erään Aristoteleen-sanan mukaan sopii
nimittää »autarkiaksi». Tosin ei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta
riittävästi leipää ja lihaa; mutta maanviljelyksessä piilee myöskin
runsaita mahdollisuuksia, jotka suurtilajärjestelmän muuttaminen
Unkarissa ja kulkulaitosverkon runsaampi kehittäminen epäilemättä
tuovat näkyviin.

Myöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta
tasasuhtaa, vaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi
aktivinen. Jos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen
nykyään olevan ehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten
vaikutus, ja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella
vientiä ja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja
tukevan perustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus
nykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin,
jolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että
Maria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja
Rautaportilta Abessiniaan.

Tämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan
suurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus:
maanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia kohti.
Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden, sekä
tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on etunsa; eikä
ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita, ellemme ota lukuun
verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus todistaa tyyntä
edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin väkiluvussa ja
puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään tenhoa mikään
taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen edellytyksiä. Ja
jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin havaitsemme
1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan yhteisestä
väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari
numerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan
eivät jättiläismäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei
ole erikoisen suurta rikkautta.

Tulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka
suoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me
tulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän
omituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai
toiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta
katseltava karttaa.

----------

Mitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut?

Me näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että
suupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen jää
Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat
verrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa
sulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on
voitu avata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime
puolivuosisadan kuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen
komissionin toimesta, pistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus
silmään vielä paljoa enemmän kuin ennen.

Mutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan
Tonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä
valtiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten
valtakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin:
Galitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-Seretin, Siebenbirgen
ainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia
Oderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän,
Saksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien
vetovoimaa jossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin
reunavuoret luoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä
räikeämpänä esiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä
kansainväylä kulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia
— Venäjän lakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä
Karpaattien luonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin
Tyrolin-raja Italiaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson,
jota myöten Brenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha
kansaintie Välimereltä Pohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie
Germaniaan, Rooman keisarien tie Italiaan, Venetsian kaupan tie
Sisä-Europaan 1400-luvulla ja nyttemmin vuodesta 1867 matkustavan
yleisön päärata pohjoisesta Roomaan. Myöskin Adrian puolinen raja
Italiaa vastaan kaipaa luonnon tukea. Ja suoraan etelässä pyrkii
Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti Tonavaa kohti, kääntäen
Itävallan katseet rajan yli.

Niinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen
piirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana
heikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää
tuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf
Springer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä
luontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on välitön ja selvä:
samoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien
lähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa.

Niinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta
kansasta», nimittäin Veikselin jokialueella _puolalaisia_ ja
Dnjesterin _ruteeneja_ (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen
tilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja
vertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan eri
kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa
kummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan idässä
on _romanialaista_ kansanainesta solunut valtakuntaan, pitkin Seretin
ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku kuitenkin kasvaa
hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven varrella ja Adrian
rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja dalmatialaisia, jotka
kaikki ovat _serbialaista_ heimoa; näiden eteläslaavilaisten lukumäärä
on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään vähenemisen oireita
suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin Adrian rantoja ynnä
Adigen-laaksoa alppiseudulla, on _italialaisia_ tullut rajan yli
Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja myöskin elinvoimaista
rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko länsirajaa
_saksalaisten_ etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa myöten
kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes koko
Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut
saksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää
eteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Pusterlaaksoon (Save), Tämän
keskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella
tapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina
Siebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan
saksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa,
mikä johtuu myöhäisistä avioliitoista.

Sijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen ja
slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis
reunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin
suurena Europan eri kansatieteellisten lankojen _solmuna_ Europan
keskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia
pikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä yhteyttä:
juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.),
retoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia,
bulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia.

Kun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja
pienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten
suurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa,
näemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella — kolme
alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin _madjaarit_, valtakunnan keskustassa,
voimakkaasti kasvava[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat
_tsekkiläiset_, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke
luoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden
ympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä.
Kolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian
rannalla, ehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on
vain 1¼ milj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä.

Yhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis
_yhdeksän_ suurempaa ja _kahdeksan_ pienempää kansaa; emmekä tällöin
kuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä
muunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman
maan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä
rodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen
moninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja
Yhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia.
Mutta aivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille
on se, että näiltä monilta kansoilta _puuttuu sitäkin yhteyttä, joka
ilmenee vallitsevan aineksen muodossa_.

Se kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä
soveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan
puutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin
tiivis tai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä
vetovoimalla vaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat
saksalaiset. Heidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin
heidän kansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on
tunkeutunut; se on siten valtakunnan varsinainen kultturiyhdistäjä,
joka välittää pikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille.
Saksa on ainoa kieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla
valtakunnassa. Tällä saksankielen suurella tehtävällä on myöskin
historiallista merkitystä keisariperimyksen perustana — ja
tuntuvimpana vastapainona itäiselle asemalle ja Tonavanvirralle.

Sinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole
sanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää
maailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta:
Itävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin
neljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä
alueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella,
joten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole
minään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan
ytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se
sisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät
yhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen
enemmistö muutoin voisivat tuottaa.

Historiallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta
sen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen
valtiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin
epäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten
maadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu
saavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut
voimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim. voi
päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys muodostunut Itävallan
puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta ei suinkaan
valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset aluksi
vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen 1878,
joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla
Bosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi.
Vastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin
välinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa
valtiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan
hallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin
puolalaisista.

Jos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa
suorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että
slaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin
lähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän
maksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta
slaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla;
siksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja
eteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän
salvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin
sivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa
puolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat
slaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa
kokoomusta, kuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125
miestä, niiden joukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama
ruteeni). Ja vaikkapa ei näinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta
suorastaan historiallisesta tehtävästään, jos se itse sulautuisi
samaan slaavilaisuuteen, jota vastaan se on asetettu Europan suojaksi.

Ei siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa, että
tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin.
Katkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet
merkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa.
Tässä valtakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka
viides madjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes
puolalainen tai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta
kansallisyhteydestä. Mutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse
perusta nykyaikaiselle valtio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana
meidän aikamme omituiselle valtioaatteelle.

Nykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa on
ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä
järjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki. Vain
siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta, oman
personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä päämäärä on
ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä
yhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on
työskennellä _kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi_.

Niinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi, samalla
kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan samoin on
nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden kehitystä
tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa paikkaansa
avustamalla yleistä historiallista kehitystä; mutta ennen kaikkea
täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa
itsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen
sisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion
muodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole
mitään muuta kuin _personallisuusperiaatetta_ laajemmalla pohjalla.

Ei millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista tehtävää
niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin
valtakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan
historiallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on sen
olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu.
Sisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen
olemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen
kultturitehtävän ohella. Siltä _puuttuu personallisuus_.

Mitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu
mielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät
_kansallisuus_ ja _lojalisuus_ — uskollisuus kansaa ja valtiota
kohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään
kansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on
itävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen
kansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan.
Jos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista
myötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat
joutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita
hänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeutetun
vaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu
elävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen
sielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on
käsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia
perimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten
rinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen
valtiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä on
tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta
voimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja
ehjä isänmaanrakkaus.

Itävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen
haaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä
haaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu
kansallisuusaate koettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu
kansallisuuden ja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja
historiallisen perimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen
elämänperusaatteen välillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on
kuva, jonka meitä pitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein
tehty.

Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus
yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä
oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta
joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat
valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän
valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se
on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen
patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden
perustuslakeja.

Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin
itävaltalaisen suurvallan alueella.

----------

Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa
on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio
on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian
ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin
Itävalta-Unkarin.

Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä _keskipakoisvoimana_,
joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja
toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin,
pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin
heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on
kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita
pitkin.

Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta
odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan
niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota
odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen
esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan
vastenmieliseltä _puolalaisista_, katsoen siihen suureen
vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso
oikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat
joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa
ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että
tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa
(»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava
yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä
Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin
helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä
ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista
Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista
viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta
ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa
tuloansa »Puolan Piemontiksi». _Ruteenilaisille_, joiden vapaa
entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa
tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla
Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on
pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin
päinvastoin.[10]

Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat
rajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat
muut reunamilla asuvat kansallisuudet.

Ensinnäkin _romanialaiset_ Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890
kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he
tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla
korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä
tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks.
tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä
kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi
irtaumisliikkeessä.

Sitten tapaamme _serbialaiset_, joilla on kaksikin kansallista
kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus
vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain
vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa
heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja
Montenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa
asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi
uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten
serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei
ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä
Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla
Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus
heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toetuttamismahdollisuuksia.
Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa
seurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900),
toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.

Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman
ja selvän ohjelman, _»Italia irredenta»_, joka viimeksi 1909 on
ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina,
joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on,
kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista
pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on
kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu
tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e
Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että
liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen
kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan
pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys
ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian,
tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään
kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan
toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena
valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena
esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan
ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin
senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.»
Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka
pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa
yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa);
viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä
yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910
ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.

Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme _tsekkiläiset_ yhtenä
jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen
yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu
kaikuja suuresta _panslavisti_-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin
saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia
muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja
unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään
pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen,
kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900,
»sokol»-juhlilla[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi
»yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä,
puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia
ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän
ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon
pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon
kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa
ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle
saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti
olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista
pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan
helmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin
vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena
trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia»
suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa
kotona Böömissä.

Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan _saksalaisten_ suhde
lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi
aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin
halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he
toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan
alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa
kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta
itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s.
»perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana
tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin
luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä,
että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin;
ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima,
joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin
todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä
oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den
Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut
Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain
edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka
seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat
(Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhkojensa voimalla
kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana
näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan
maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella
rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät
»suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on
täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat
valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan
yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena.
Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa
luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia
pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel),
jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin;
käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei
tarvitse kumota.

Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille
ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta
puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea;
sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista
syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät
halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä
mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan
nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen.
Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että
Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen
selkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta
Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —

Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa
tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin
revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan
näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla:
eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän
halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo
»rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen
levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat
näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt
taemmaksi.

Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen _kieliriita
saksalaisten ja tsekkiläisten välillä_ Böömissä; ja kun tämä riita on
osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme
siihen hiukan lähempää huomiota.

Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen
asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat
germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla
puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta
sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän
päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita
Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne
ovat tsekkiläiset.

Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on
historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut
ovat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia
vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja
saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä.
Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa
kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa.
Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen
taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja
ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti
kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat
pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja.

Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden;
toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen
murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten
tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta
_Palackyn_ ja _Riegerin_ johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin
enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä
liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön
valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa
mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten
purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890
raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan
jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat _Badenin
lait 1897_, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia
kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset,
joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin
tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa, lopullisen tappion
uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin
ja hänen lakiensa kukistuksen.

Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V.
1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa
roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos
_Beck-Bienerth_. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909
valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken
valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä
siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä
ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten
jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan
sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää
vielä heikkoa sovinnon toivoa.

Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain.
Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä
tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella
kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä
omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen
alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna
aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin
käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan
hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.

Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen
suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin
»kultaisen leikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta
näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä,
ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari
Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä
maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä
lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta
puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä.

Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä
hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin,
madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan.
Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on
toistaiseksi _germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun_
tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa
tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona,
tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että
jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja
alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että
läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40
peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se
kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät
yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.

Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan
aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä,
saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin
ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten
ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee.
Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich —
etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan
häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana,
näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä
ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 %
kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena
1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin
vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos
saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan
jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole
täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä
tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie
slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt
yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen
tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät
korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa.

Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan
kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin
valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri
oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta.
Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin _Tyrolissa_, missä
italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta
jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä
_Kärntti-Steiermarkissa_, missä yritys hankkia slovenilaisille pysyvää
jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle
ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan
vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä,
italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä
alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen
voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä _Galitsiassa_;
sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910
(yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu
raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä
tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne
muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat
enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %,
mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa
määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he
myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan
asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt
maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat
ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset
olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka
rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia.
Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan
vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman
draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin
yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908.
Ruteenilaisten ohjelma — jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische
Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä:
täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja
täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa
1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten
maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa
yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi
ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin
puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta,
ei taistelusta näy mitään loppua.

Jos nyt silmäämme Karpaattien yli _Unkarin_ kuningaskuntaan, niin
tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa.
Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen
enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä
tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he
ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä
paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta
kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen
itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka
madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui
heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri _Banffy_
hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa
saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2
milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua
alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset
ainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan,
jopa yhteisissä kongresseissakin. _Romanialaiset_ ovat vedonneet
Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907
toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta
vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta
uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi
tyhjiin. _Slovakit_, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät
yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn»
jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen
Leithaa — on unkarilaisten ja _kroatialaisten_ välinen vastahanka,
huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut
saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset
vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä
sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen
säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa
varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset
edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi
levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf
Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien
kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy
tähän 1909.

----------

Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin
kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon
alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja.
Kansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei
totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki
riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat
toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja,
madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat
saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä
vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten
tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa
1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat
puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin,
voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä:
»von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä
kansallisuuden kautta petomaisuuteen)...

Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on
muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät
tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä
korostavat.

Niinpä tapaamme monenlaatuisia _sosialisia_ vastakohtia. Galitsiassa
toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin
ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka
hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen,
taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä
Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei
sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10
valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87
paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei mikään voi kuitenkaan
selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se,
että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle,
senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia.
Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi
valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään
edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja
tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v.
1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.

Tähän tulevat lisäksi vielä _uskonnolliset_ vastakohdat. Galitsiassa
ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat
kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa
Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla
saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja
»liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria
myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen
siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti
Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä
suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen.
Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa
vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä
itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen,
juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset
ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset
Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa
hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa
seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird
gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian
temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike
lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet
näyttämöltä.

Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät
oikein vahingollisiksi, kun ne _eduskuntamuodon_ avulla saavat
tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli
valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi,
missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä,
että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan
ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron
valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista
hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla
salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän
ohjaajille ylivoimaiseksi.

Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville
ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain
rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15
vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa
saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan.
Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä
siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin
näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja
koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät
saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin
valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta
sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes
tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä
oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys.
Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki
lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi
ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867
vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken
kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan
saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten
kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että
sen istunnot säädettäisiin salaisiksi!

Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka
hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 —
kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana
seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä
hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii
sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja
diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell
vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata _koirarekeä_
eskimoiden maassa! Hra v. _Körberillä_, joka oli pääministerinä
1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui
todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin
saada valtiopäivät jälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio
vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä
tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran
huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on
katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon».

Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät
maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden
yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu
vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin
suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat
toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa
täydentävät sekasortoa.

Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä»,
täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme
seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi
kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys
muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa,
jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai
liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt
lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa:
perustuslaillisen erityisvaltion.

Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta.
Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä
liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»?
Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina,
tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi
liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä
sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka
taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa,
italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä.
Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen
valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi
ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on
hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet
osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi
Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa
kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai,
kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen
työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.

Senvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan
asemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet
eivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf Springer
(valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä on
»kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely
mikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi.
Yhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit», s. o.
ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin mukaan.
Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan nykyinen
valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v. 1905
Määrissä, niin että maapäivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset
saivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina
noudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin
tahoilla.

Jonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä
kääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin _yleisen äänioikeuden_
voimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen kamariin.
Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena
vastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui
äänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä
ratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin
kansallisissa vaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä
alunpitäen poistettu kansallisuuksien kilpailusta; kunkin
kansallisuuden edustajain lukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä
huomiota ei ainoastaan sen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin,
veromäärään ja kansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä
arkaluontoisesta jaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena
oli tasapainon aikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen
ryhmän» välillä; suhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa,
puolalaisilla 82, ruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24,
kroatilais-serbialaisilla 13) 257 vastaan (saksalaisilla 233,
italialaisilla 19, romanialaisilla 5) — suhteellisia voittoja
ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta tappioita italialaisille ja
saksalaisille, joista viimeksimainitut menettivät 3 prosenttia
vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin ruteenilaisia Galitsian
itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen hyväksi ja saksalaisia
Määrissä kansallisuuskatasterien avulla.

Harvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla
toiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri _Beck_, odotti nyt
»kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi
»taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan,
ja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für das
Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin antavan
tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat kaksi
eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja
sosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja
suursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen
Itävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari
lausui 29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa:
»Katsoisin korkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi
taistelun kaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan
ilon.»

Mutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään.
Kansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet
sopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi
valtakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset
uhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi
parlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6
muulla pääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole
ainoakaan istunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia,
jotenka eduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se
täytyi hajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät
aiheuttaneet muuta suurempaa muutosta, kuin että kristillis-sosialiset
— jotka 1910 olivat menettäneet suuren miehensä _Luegerin_ —
menettivät useita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat
eduskunnan suurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta
1907 ja 1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä[13], esittävät
eduskuntaisesta puoluehajaannuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei
ole vertaansa maailmassa.

Itävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten
Herrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä
johtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta
puolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen
eduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin
alalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty
»maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse
hallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911
hallituksenvaihdoksen (_Gautsch-Stürgkh_). Tällä välin ovat kaikki
yritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä
kruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä
se on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten
viimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä!
Kahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään.

Myöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi
Itävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa
auttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla
Itävalta voisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa,
on yhä ratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt,
joita on noudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät
paranna valtakunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen
hajaannus itse. Kansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole
ehdoton onnettomuus — pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla
joku kohtuus. Suurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten
Englanti, jopa hätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja
Slesvig); mutta se ei voi hevin _olla kokoonpanoltaan paljaita
Irlanteja!_

Eräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi. Puhutaan
»kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta» terveenä
muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja viitataan
esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan, Sveitsiin ja
Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan voi tässä
suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet eivät muodosta
maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse on vallitsevan
kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa. Missä määrin
pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja lohdutusta,
katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän tarkastaa
vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla on
kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein
vaarallisimpana vammana: _dualismia_ eli unionisuhdetta.

----------

Äskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin
suhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla»
sen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on vain 38
paikkaa 40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla;
tässä näemme siis vankan kansallisen ytimen.

Jo tämä seikka antaa Unkarille yliotteen _unionisuhteessa_ ja osoittaa
dualismin Unkarille edulliseksi. Kuten tunnettua koetettiin 1861
yhteistä, Habsburgin kruunun kaikkia maita edustavaa valtiosääntöä,
mutta tämä muoto havaittiin pian riittämättömäksi: unkarilaiset,
kroatilaiset ja tsekkiläiset katsoivat valtiollista ykseyttä ja
yhteistointa suurvaltiontyössä niukaksi korvaukseksi valtiollisesta
vapaudesta ja eduskuntaisista etuuksista hallitsijaan nähden, minkä
vuoksi he eivät saapuneet valtiopäiville. Tästä aiheutui hallitus
yhteyssiteiden ensimäiseen hellittämiseen: Itävallan ja Unkarin
välinen dualismi, kahtiajako, pantiin toimeen 1867, jolloin
tsekkiläiset liitettiin edelliseen ja kroatilaiset jälkimäiseen.
Muutamia vuosia myöhemmin, tsekkiläisten jatkuvan valtiopäivälakon
vuoksi, oltiin vähällä muuttaa dualismi »trialismiksi», kolmiajaoksi
(Benoist), Böömin-Määrin vapauttamisella tasa-arvoiseen unioniin
Unkarin ja jäljelle jäävän Itävallan kanssa; keisari oli jo
tunnustanut tämän »böömiläisen valtio-oikeuden» ja nimittänyt
liittoministeristön (_Hohenwart_), mutta katsoi saksalaisten
vastarinnan vuoksi parhaaksi palata keskitysperiaatteeseen
itävaltalaisen kruununsa puolesta, ja tsekkiläiset jäivät tulematta
valtiopäiville vuoteen 1879. Me käsitämme nyt saksalaisten vastahangan
tätä ratkaisua vastaan: »home rule» (itsehallinto) Böömissä olisi
samoin kuin Irlannissa jättänyt vähemmistön enemmistön armoille. V.
1899 esitettiin sensijaan saksalaiselta taholta kolmas suuri
uudistusohjelma, n. s. »helluntain-ohjelma»; se esittää _Galitsian_
erottamista itsehallintoiseksi alueeksi (kuten oli ajateltu jo 1871)
ja Dalmatian palauttamista Unkarille, siis Itävallan molempien
luonnottomien siipien leikkaamista, ja samalla kertaa saksalaisten
vapauttamista puolalaisten kilpailusta valtiopäivillä, minkä jälkeen
heidän enemmistönsä (51 %) tuottaisi heille ylivallan ja heidän
kielensä koroitettaisiin »välityskieleksi» valtakunnan
länsipuoliskossa. Täten palautettaisiin unionia tehtäessä vallinneet
olot (ed. siv. 115) ja madjaarilainen kokoomus toisella puolen Leithaa
saisi jälleen asianmukaisen saksalaisen vastapainon. Mutta tämä
ohjelma raukeaa ei ainoastaan senvuoksi, että se kärjistäisi riitaa
Böömissä, vaan siitäkin syystä, että se epäilemättä tekisi Galitsiasta
avoimen ahjon suurpoliittiselle yllyttelylle ja siten aiheuttaisi
selkkauksia Venäjän kanssa. Ja niin säilyttää valtakunta vielä nytkin
dualistista päämuotoansa kaikkien maakuntahajaannusten yläpuolella.

Tämä muoto on kansallisuustaisteluiden kukkuraksi ja Unkarin
etuuksista huolimatta aiheuttanut valtakunnalle sangen pahanlaatuisen
ja vaarallisen _unionipulman_ 1905—1910.

Aluksi muutamia huomautuksia siitä, millaisiksi Itävalta-Unkarin
unionin oikeussuhteet järjestettiin sopimuksella 1867. Ensinnäkin,
siinä vallitsee ehdoton tasa-arvoisuus: unkarilaisten ei ole, kuten
norjalaisten Skandinaviassa, ensin tarvinnut läpikäydä
tasa-arvoisuusohjelmaa, he nostavat heti kiistan alussa
irtautumislipun. Mutta heillä onkin paljoa enemmän irroitettavaa,
sillä tällä unionilla on omat täydelliset järjestönsä, kolmesta
valtakunnanministeristä (ulko-, sota- ja valtakunnan raha-asiain)
kokoonpantu hallitus ja valtiopäiväin määräämistä jäsenistä
(delegatsioneista) muodostettu eduskunta. Sen keskeisen
yhteisyysalueen ohella, jota valtakunnanministeriöt osoittavat, on
säädetty vielä ulompikin, joka järjestetään määräajoittain »yhteisten
perusteiden» mukaan; sen piiriin kuuluu niin tärkeitä kysymyksiä kuin
tulliyhteisyys, asevelvollisuuslainsäädäntö (perustana
sotayhteisyydelle) sekä (vuodesta 1878) yhteistä valtakunnanpankkia
koskeva lainsäädäntö. Nämä kysymykset ovat yleensä asetetut 10 vuoden
irtisanonnan ja uusinnan varaan ja samoiksi määräkausiksi sovitellaan
laskuperusta molemminpuolisille osuuksille yhteisiin menoihin
(»kvootit»). Joka 10. vuosi on siis kummankin valtion tarkistettava
unioniansa ulkopuolella sen valtio-oikeudellista ydintä n. s.
»Ausgleichin», tasoituksen, sovittelun, kautta.

Ilmeistä on että sellainen järjestely suorastaan houkuttelee
unionikahnauksiin ja että nämä alkavat »Ausgleichin» etuvarustuksilla.
Sellaisen kiusauksen vastustamiseen olisi tarvittu paljoa enemmän
hyvää tahtoa kuin Unkarin kansa on ajan pitkään osoittanut
omistavansa. Se on suosittuna osakkaana: aina viime sopimukseen saakka
on se maksanut ainoastaan 31,4 prosenttia yhteisistä menoista, vaikka
väkiluvun mukaan sen osalle tulisi 42 à 43 prosenttia.
Valtiollisestikin on painopiste monessa suhteessa siirtynyt
Budapestiin, jossa on selvä kansallisenemmistö ja vallitsee
eduskuntainen hallitustapa, Wienistä, jossa ei millään puolueella ole
ollut samaa vallitsevaa asemaa, vaan hallitus saa luovailla, takanaan
mitä moninaisimmat sommitelmat; saksalaisten älyttömyys Bosnian
kysymyksessä 1878 (ed. s. 116) on tämänkin kehityksen alkuna. Mutta
mikään ei ole tehonnut levottoman unkarilaisen sydämen arvovaatimuksia
vastaan. Sittenkun kolme »Ausgleich» jaksoa (1867, 1878, 1887)
alituisin myönnytyksin Itävallan puolelta oli kulunut, oltiin v. 1898
ilman uusintaa. _Badenin_ politiikka oli tehnyt vararikon (ed. s.
137), Itävallalla ei ollut enää enemmistöä uusien myönnytysten
tekemistä varten. Ja niin alkoi pulan esiaste.

Vastarinnan etunenässä unkarilaisten vaatimuksia vastaan näemme nyt
pormestari _Luegerin_, kristillis-sosialisten johtajan, eikä hänen
esiintymisensä aina ollut soveliasta; niinpä hän esim. viitatakseen
Unkarin yläluokan riippuvaisuuteen vieraista pankkiireista, nimitti
sen pääkaupunkia »Judapestiksi», ja toisen kerran taas
(valtakunnanneuvostossa 25/10 1905) selitti, ettei hän koskaan ollut
huutanut »irti Unkarista», vaan kyllä »irti juutalais-madjaarilaisesta
kavaltajasakista». Tämä puhe oli tietenkin omiaan saattamaan unionin
hajoittamiskysymyksen päiväjärjestykseen. Jo kauan oli Unkarissa
kuulunut ääniä, jotka vaativat tullirajaa, minkä takana Unkarin
teollisuuden odotetaan elpyvän; nyt palattiin tälle vanhemmalle
kannalle, ja nuoremman _Kossuthin_ johdolla muodostettiin suoranainen
»riippumattomuuspuolue», joka puhui julkisesti »Habsburgista
riippumattomasta Unkarista». Tämä liike kääntyy siis unionisuhteen
valtio-oikeudellista ydintä vastaan, pyrkii täydelliseen irtautumiseen
ja käyttää hajoitusvaajana _komennuskysymystä_ eli vaatimusta
unkarinkielen käyttämisestä myöskin valtakunnanarmeijan unkarilaisissa
joukoissa. Aikojen oloon on yhä enemmän eristetty ja kehitetty
unkarilaista »honved»-armeijaa — jonka suhdetta valtakunnan-armeijaan
sopii verrata norjalaisen »nostoväen» asemaan »linjaväen» suhteen
Skandinavian unionin aikana — ja nyt tahdotaan rikkoa myöskin
unionisopimuksessa vannottu armeijayhteisyys.

Ensimäistä kertaa seisoo valtakunnanpuolisko toista vastaan näköjään
melkein yksimielisenä. Näin kuluu muutamia vuosia jännityksen
kasvaessa, ja unionin ulkokehystä ylläpidetään väliaikaisilla
säädöksillä. Uudenvuodeniltana 1902 sopivat vihdoin hallitukset
uudesta »Ausgleichista»; mutta riippumattomuuspuolueen jarrutus
Unkarin valtiopäivillä tekee sen hyväksymisen mahdottomaksi. Keisarin
mieskohtaista tarttumista asiaan syksyllä 1903 (n. s. Chlopyn
päiväkäsky: »yhteisenä ja yhtenäisenä, jommoinen se on, on minun
sotavoimani pysyvä») seuraa kiistaa molempain pääministerien välillä,
kummankin eduskunnassaan. Jälleen täytyy turvautua väliaikaisiin
järjestelyihin. Silloin tulee alussa vuotta 1905 ratkaiseva tapahtuma:
Unkarin eduskuntavaalit, jotka musertavat (_Tiszan_ johtaman)
vapaamielisen puolueen ja saattavat riippumattomuuspuolueen eturiviin.
Itävalta-Unkarin unioni näyttää lähestyvän loppuansa samanaikaisesti
Skandinavian unionin kanssa.

Mutta Tonavan varrella oli olosuhteiden tukema tarmokas mies, joka
kykeni ehkäisemään hajoitustyön. Keisari nimitti pääministeriksi
_Fejervaryn_, jonka epäparlamentarinen ministeristö kesti myrskyn ja
hajoitti eduskunnan helmikuussa 1906 toimeenpanematta uusia vaaleja.
Se oli epäilemättä valtiokaappauksen rajalla oleva teko; mutta
tarkoitus saavutettiin. Riippumattomien liittoutuma muiden
vasemmistoryhmien kanssa pehmeni tästä voimannäytteestä. Näiden ja
kruunun välillä tehtiin huhtikuussa 1906 sopimus, jonka nojalla
liittoutuma marssi hallitukseen (_Wekerle_, _Kossuth_, _Andrassy_,
_Apponyi_), ja jälkeenpäin toimitetut uudet vaalit tuottivat sille
valtavan enemmistön.

Tämä oli samaa kuin Norjan vasemmisto hallituksessa, mutta sitä
hillitsi keisarin kanssa tehty sopimus, jossa säädettiin että
komentokysymys pannaan pöydälle kunnes _äänioikeusasia_ on ratkaistu.
Ei ole näet kansallis-unkarilaisen politiikan vähimmin tunnusomainen
piirre, että se soittaa eduskuntaista kaikupohjaa vastaan, joka
edustaa hiukkaista yli 6 prosenttia kansasta! Tämä oli keisarin
kädessä valtti, jota hän nyt taitavasti käytti.

Siitä olikin suuri suoranainen tulos: uusi »Ausgleich» lopulla vuotta
1907. Itävalta sai tällöin osuutensa vähennetyksi 2 prosenttia (mikä
vastasi n. 5½ milj. mk.) ynnä erinäisiä rautatie-etuja; unkarilainen
irtaumisliike voitti tulliliiton korvauksen kauppasopimuksella vuoteen
1917 sekä valtiopankkiyhteyden pakollisen voimassapysymisen ainoastaan
vuoteen 1910. _Kossuth_ kehuskeli näkevänsä tässä »Itävallan
valtio-oikeudellisen käsityksen rahaksimuuton». Voikin ymmärtää niitä
itävaltalaisia, jotka ovat sanoneet tätä sopimusta »1917 erääntyväksi
erovekseliksi»; mutta joskus saattaa sattua, että »se, joka voittaa
aikaa, voittaa kaikki», ja niin kukaties tulee tässä tapahtumaan.

Nyt oli aika äänioikeusasian esilleottamiseksi käsillä. Lopulla vuotta
1908 sai maailma nähdä sen kekseliään järjestelmän, jolla hallitus
(_Andrassy_) koetti torjua tätä vaaraa: sarja takeita,
moniäänisyysperiaate ytimenä. Mutta Unkarin eduskunnan jäinen
levottomuus ei sallinut keskittymistä tähän kohtaan. Kansallinen
turhamielisyys janosi uutta tyydytystä, ja äskeinen »Ausgleich»
tarjosi sitä: eroamista _valtakunnanpankkikysymyksessä_ — pankinhan ei
_tarvinnut_ olla yhteisen kauempaa kuin vuoteen 1910. Huolimatta
kauppamaailman varoituksista katsoen Unkarin ilmeisiin etuihin
yhteisyydestä, astuu siis vuoden 1910 lähestyessä »itsenäinen pankki»
valtiollisten iskusanojen etualalle ja tämän kysymyksen pohjalla alkaa
uusi kahnaus. Mutta se saa omituisen lopun: se hajoittaa hallituksen,
keisari kutsuu ohjiin toisen taisteluministeristön,
_Khuen-Hedervaryn_, alussa v. 1910, tämä hajoittaa eduskunnan ja
muodostaa vanhan vapaamielisen puolueen jäännöksistä ja muutamista
muista aineksista »kansallisen työpuolueen», jonka ohjelma panee
pääpainon maan aineelliseen kehitykseen selvittämällä
valtio-oikeudelliset riidat, jotka niin kauan olivat olleet Unkarilla
kahleena jalassa.

Kaksi kertaa ennen, pulmallisina aikoina, oli Hedervarin linnan isäntä
kutsuttu Unkarin hallituksen johtoon (1894 ja 1903) ja häntä on
mainittu »lentäväksi hollantilaiseksi», joka ei näyttäydy ennenkuin
myrsky on oikein kova. Tällä kertaa oli hän käytännöllisellä
ohjelmallaan saavuttava suurenmoisen voiton. Kesäkuun vaalit
murskasivat pöyhkeilypolitiikan ja tuottivat hallituspuolueelle
ehdottoman enemmistön, 255 ääntä varsinaisen Unkarin 413:sta. Pula oli
selvinnyt, yhteinen pankki järjestettiin uudelleen (maaliskuussa
1911), saksa jäi komentokieleksi unioniarmeijan yhteisyyden tueksi —
»67:t», dualismin puoltajat, olivat voittaneet »48:n»
irtaumishankkeen.

Mutta onko olemassa mitään takeita etteikö taistelu leimahda uuteen
liekkiin? Sitä on paras olla ennustamatta, sillä kansallisuusintoisten
mielialojen kuumeviivan nousuja ei käy hevin ennalta arvaaminen. Että
taistelu johtaisi unioninhajoamiseen, lienee kuitenkin tuskin
luultavaa, yleisistä ja pätevistä syistä. Sellainen ratkaisu olisi
näet liian ilmeisessä riidassa valtakunnanpuoliskain omien etujen
kanssa. Unkarin pääministeri _Szell_ vertasi niitä lokakuussa 1902
siamilaisiin kaksoisiin, joita ei voitu leikata erilleen ilman
kummankin hengenvaaraa; se on voimakas sana, mutta siinä on totuutta
pohjalla. Jo Itävallan aluemuodostuma pitkälle ulottuvine
kaartohaaroineen (Galitsia ja Dalmatia) on mahdoton ilman Unkaria
täytteenä: Unkari on sen maantieteellinen täydennys, jota se
puolestaan ei voi luovuttaa. Mutta myöskään Unkaria ei hevin käy
ajatteleminen yksinomaan omien jalkainsa varassa, siltä kun puuttuu
luonnollista satamaa; ei edes vanhempi _Kossuth_ voinut ajatella
Unkaria erillisenä, vaan suunnitteli liittymistä Balkanin niemimaahan
(ajatus, jota myöskin Benoist on käsitellyt). Mutta Itävalta ja Unkari
täydentävät toisiaan myöskin taloudellisesti, teollisuusmaana ja
peltomaana — niiden välinen kauppa lähenee 3 miljardia, mistä Itävalta
saa suuremman hyödyn, ja ne tarvitsevat toisiansa poliittisestikin,
saman slaavilaisen kansainmeren ympäröiminä. Voi siis asettua
arvelevalle kannalle dualistisen järjestelmän suhteen, joka
houkuttelee heitä ottelemaan vyöttöpainia keskenään — kaksi ontuvaa,
jotka kainalosauvoillaan rusikoivat toisiansa — mutta siitä ei liene
epäilystä, etteikö vyö kestä, ainakin kunnes on saatu tehdyksi uusi,
mahdollisesti parempi.

On näet olemassa vielä yksi aihe, minkä vuoksi Itävallan ja Unkarin
täytyy pysyä yksissä. Se näkökanta selittää myöskin kummankin maan
koossapysynnän arvoituksen erikseen. Se asettaa laajemman kehän sen
järjestyneen sisäisen sodan ympärille, jota tässä olemme tutkineet. Se
on ulkopuolella omien kansojen tahtoa ja kansallisuustunteita
suurpoliittisessa täytymyksessä.

Olemme (ed. s. 103) katsoneet Itävalta-Unkarin valtakunnan säilymisen
merkitystä yhdeltä näkökannalta, kun havaitsimme sen olevan Europan
suojana itää ja takeena Balkanin niemimaan metelinpesistä uhkaavia
vaaroja vastaan. Nyt pistää silmään, että se itse on uusi Europaa
uhkaava metelinpesä. Tekee mieli nimittää sitä maanosamme toiseksi
»sairaaksi mieheksi». Sen ehjänä säilyttäminen on siis samanlaatuinen
yhteiseuropalainen tarve ja vähintään yhtä tärkeä kuin polisivalvonta
Balkanilla. Sillä Europa pelkää häiriöitä rajoillansa, jos kaikki nämä
kansat pääsevät valloillensa. Kenties pitävätkin muut suurvallat
senvuoksi Itävalta-Unkaria nyttemmin ei ainoastaan vartijana ulospäin,
vaan ehkä vielä enemmän maanosan rauhalle vaarallisten häiritsijäin
sitojana sisäänpäin. Näiden seikkojen vuoksi täytyy sitä ylläpitää.
Mutta tähän yhteiseen tarpeeseen yhtyy vielä aivan erityinen: Saksan.
Suursaksalaisessa laajennusohjelmassa »Elbe-Eufrat», johon tuonnempana
palaamme, on Itävalta-Unkari kokonaisena ja yhteenkuuluvana yhtenä
välttämättömänä jäsenenä. Siinä on valtakunnalla ehkä lopultakin
kaikkein varmin takeensa. Sen suhde Saksaan on enemmän kuin liitto —
se on henkivakuutus.

Tällaisissa oloissa saa _dynastia_, hallitsijasuku, erikoisen
merkityksen se kun on, niin sisään kuin ulospäin, valtakunnan ainoana
elävänä ykseytenä ja siteenä. Kiistelevät kansat eivät ole tehneet
keisari _Frans Josefin_ kruunua helpoksi kantaa. Sen taakan painamana
63 vuotta,[14] aina vallankumoukseen ja onnettomiin sotiin saakka
valtioelämän kaikki vaihtelut kokeneena, mitä syvinten perhesurujen
varjo piirteissään, nauttii keisarivanhus mieskohtaista arvonantoa,
joka ehkä enemmän kuin mikään muu sisäinen side pitää valtakuntaa
koossa, varsinkin kun hänen perustuslaillisuutensa, kärsivällisyytensä
ja hyväntahtoisuutensa viime vuosien koettelemuksissa ovat omiansa
vahvistamaan kunnioituksen ja uskollisuuden tunteita. Myöskin
perintöruhtinas, arkkiherttua _Frans Ferdinand_, on tehnyt itsensä yhä
enemmän tunnetuksi lujana ja päättäväisenä miehenä. Pelko romahduksen
tapahtumisesta, kun näiden kahden valtion ja yhdeksän kansan vanha
isäntä päättää päivänsä, on viime vuosina huomattavasti vähentynyt.
Äkillisiä muutoksia vastaan on muuten osaltansa vakuutena itse
hallinnon vanhanaikainen hitaus ja vakiintunut järjestys: »Suuremmassa
määrässä kuin muut valtiot», sanoo Schulthess 1909, on Itävalta-Unkari
»sikermä hallintokoneistoja, joita pitää tasaisessa käynnissä hitaasti
työskentelevä keskusvoimakone.»

Albin Geyer tekee 1903 sen hienon huomautuksen, että »vanha
historiallinen maa voi kantaa paljon, vaikkapa sen päällä moni
tepasteleekin puisevin askelin». Tämä näkökohta ei kuitenkaan
riittäisi antamaan uskoa Habsburgien valtakunnan tulevaisuuteen
kansallisuusaatteen aikakautena, ellei olisi tuota historiallista
tehtävää ja europalaista välttämättömyyttä. Tässä näemme suurvallan
samassa valtiollisessa asemassa kuin yllämainitut (siv. 145) pienet
»kansaisvaltiot»: ne sijaitsevat kaikki ilmeisillä kahnauskohdilla,
puskureina, ja niitä ylläpitää vähemmän oma voima, kuin tämä ulkoinen
keskittävä _paine_.

Se ei ole mitään organista valtioelämää.[15] Senvuoksi puuttuu siltä
elämän kehittämismahdollisuuksia ja elämän sopusuhtaa. Itävalta on
tuomittu raahaamaan vaivojansa aikojen halki. Se ei kykene elämään,
eikä saa kuolla.

----------

Itävalta-Unkarin suurvallan huomataan siis lähemmin tutustuessa olevan
ilmeinen anakronismi, muinaisjäännös, ajassa, joka on löytänyt
personallisuusperusaatteen myöskin valtioihin nähden. Niinkuin
muinainen eläinlaji keskellä nykyajan eläinkuntaa on se jäänyt eloon
alkeisemmalta _keskiaikaisen aluevaltion_ kehitysasteelta
nykyaikaisten kansallisvaltioiden keskuuteen. Tavallaan voimme siitä
lukea vieläkin vanhemman tarinan — kertomuksen Babelin tornista, joka
jäi keskeneräiseksi, kun kieltensekaannus kiipeili pitkin kaikkia
seiniä.

Että suurvaltakehitys ei ole mahdollista missä itse valtakunnan
pystyssäpysyntä on pulmallinen kysymys, se on päivänselvää. Ontumalla
ei päästä kilpa-ajopalkinnoille. Niinpä ei Itävaltaa määrää
vaatimattomuuteen maailmanpolitiikassa ainoastaan merenrannikon ja
laivaston puute. Se on merkitykseltään toisarvoinen seikka.
Ratkaisevaa on, että sisäiset riidat lamaavat sen voiman, niin että
ulkoista laajennuspolitiikkaa varten ei jää jäljelle juuri mitään, ja
että nämä riidat toisaalta ovat juurtuneet liian syvälle, jotta
voitaisiin uskaltaa etsiä niiden haihduttajaa tunnetun reseptin mukaan
kääntämällä huomiota ulospäin.

Kansallisuusvastakohdat vaikeuttavat valtakunnan ulkopoliittisia
suhteita suoranaisestikin. Siinä on tsekkiläisten ja muutamien
madjaarilaisten piirien viha saksalaisia vastaan saanut kolmannen ja
korkeimman toimialansa (kuntien ja edustajakamarien yläpuolella).
Yhtäältä katsovat he hyväksi käsitellä kolmiliittoa »pilallesoitettuna
koruklaveerina» (_Kramarz_), toisaalta ovat he harjoittaneet
suurpolitiikkaa omin päinsä tehdäkseen Böömistä yhdyssiteen Venäjän ja
Ranskan välillä ja siten muuttaakseen ranskalais-venäläisen liiton
ranskalais-slaavilaiseksi. V. 1901 olivat nämä hankkeet erittäin
eloisia, niitä innostivat lännessä »Le Journal» ja monet arvokkaat
ranskalaiset politikot (_Deschanel_), idässä venäläinen
panslavistiseura, ja ne saivat näkyväisen ilmauksen noiden kolmen
kansan veljestymisjuhlassa Pragissa lokakuulla. Nyttemmin lienee tämä
kaunis ajatus haalistunut, viime vuosien kokemuksen jälkeen
alkuperäisen liiton hauraudesta. Jäljellä on sentään Venäjän suosio
tsekkiläisiä kohtaan näiden kamppailussa saksalaisia vastaan; niinpä
sovintoyrityksen aikana 1910 kuului innokkaita venäläisiä ääniä, jotka
neuvoivat tsekkiläisiä etteivät »sahaisi poikki sitä runkoa, jonka
nojassa he itse istuvat» antautumalla »veljesmurhapolitiikkaan», joka
tekisi heidätkin vastuunalaisiksi Itävallan sortosuunnitelmista
serbialaisia vastaan (»Novoje Vremja» 30/10 1910).

Jo tämä johtavan venäläisen sanomalehden lausunto osoittaa kuitenkin,
että Itävalta-Unkari yhä otetaan lukuun oleellisena voimana
suurpolitiikassa. Olisikin sangen suuri erehdys pitää tätä valtaa,
joka voi panna liikkeelle 2 miljonaa sotilasta, mitättömänä suureena.
Olkoon että se on raajarikko suurvaltain keskuudessa, ja ettei sitä
senvuoksi nähdä niillä teillä missä vallan palkka kangastaa suurimpana
nykyajassa — sotilasparaatissa Pekingiä vastaan oli se viimeisenä
rivissä, vain 50 miehen edustamana —: Europan vaakaan laskee se
kuitenkin vielä hyvän miekan painon eikä vain itsesäilytystä, vaan
niiksi ollen kasvuakin varten. Sillä on näet määrätty laajennusohjelma
sillä suunnalla, minne sen näköala ylimalkaan on rajoitettu Balkanin
niemimaalla.

V. 1878, Berlinin-sopimuksen 25. artiklan nojalla (_Staatsarchiv
XXXIV_, n:o 6773) Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää _Bosnian_ ja
_Herzegovinan_. Samalla kertaa, saman artiklan nojalla, valtuutettiin
se pitämään varusväkeä turkkilaisen ohella _Novipasarin_ kihlakunnassa
(»sandshakissa»), joka on miehitysalueen eteläinen jatko, Serbian ja
Montenegron välinen vaaja, sekä rakentamaan sen kautta teitä
Mitrovitsaan, mistä rautatie jo kulki Yskybiin ja sieltä Vardarin
laaksoa pitkin Salonikiin. Lisäksi nimitettiin Itävalta, sopimuksen
29. artiklan nojalla, jonkinlaiseksi meripolisiksi Montenegrolle. Tämä
asema oli vankka sekä sinänsä että niiden mahdollisuuksien takia,
joita se avasi. Sen ensimäinen vaikutus oli, että Serbia ja Montenegro
joutuivat Itävallan kaksoiskotkan siipien varjoon. Varusjoukot
Novipasarissa, joiden sijoittamista Itävalta ei laiminlyönyt,
katkaisivat Serbian tien merelle samoin kuin veljesmaahankin ja
asettivat sen hervottomana Itävallan taloudellisen vaikutuksen
alaiseksi (»sikasota»); habsburgilaisen keisarin monien arvonimien
joukossa on myöskin »Serbian suurvoivoodi», ja arvellaanpa että tämä
suojelusoikeus vahvistettiin salaisella sopimuksella 1882. Mutta tämän
yli siirtyy katse pitkin Moravan ja Vardarin laaksoja _Salonikiin_,
jonne bosnialainen rautatielupakin viittasi: toinen rannikko ja toinen
suursatama (Triestin ohella) rannoista köyhimmälle suurvallalle ja
samalla yksi maailmankaupan luontaisia suuria valtimoita — sillä
Salonikista on suora tie Smyrnaan ja Sueziin.

Näin on maailma tottunut katsomaan _Makedoniaa_ Itävalta-Unkarin
pyrintöpiiriksi ja varatuksi perintöosuudeksi Turkin kuolinpesästä.
Vuoden 1878 neuvotteluissa Venäjän kanssa lausui Andrassy kerran tämän
ohjelman suoraan julki, eikä Venäjä siitä pitäen tätä tunnustusta
silmistään jättänyt. Myöskin pyrkimyksinensä kaikkialla läsnäoleva
Englanti on ottanut tämän kehityksen laskelmiinsa ja lienee
mahdollisesti kysymykseentulevaksi vastavedoksi ajatellut
_Suda_-lahden miehittämistä Kreetan pohjoisrannikolla — joka muuten on
sopivalla paikalla sillekin varalle että Venäjä pääsisi vapaasti
liikkumaan Dardanellein salmessa.

Kauan näyttivät kuitenkin nämä hankkeet jäävän todellista pohjaa
vaille. Itävalta ei käyttänyt hyväkseen edes rautatienrakennuslupaa,
vaan tyytyi vain Bosnian ja Herzegovinan olojen järjestelyyn.
Yleisesti onkin tunnustettu, että se täällä (varsinkin
valtakunnanrahaministeri v. _Kallayn_ toimesta) on suorittanut
huomattavan kultturityön. Vasta Kreikan-Turkin sodan levottomana
vuonna 1897 näyttää se kiinnittävän enemmän huomiota suuriin
kysymyksiin, ja silloinkin vain vahvistaakseen status quon (silloisen
olotilan); sitä tähtäsivät näet vuoden kuluessa tehdyt sopimukset sekä
Italian (Albanian vuoksi) että ennen kaikkea Venäjän kanssa.

Vuodesta 1897 olivat näinollen molemmat vastustajat Itävalta ja Venäjä
yksistä puolin Balkanin rauhan takuumiehinä. Tämän sopimuksen merkitys
kasvoi sitä mukaa kuin _Makedonian kysymys_ nyt alkoi tulla
päiväjärjestykseen.

Toista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan päähuolia.
Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen heinäkuume»
(Schiemann), milloin ankarampana, milloin lievempänä. Sen
ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan
kansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia
ja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin
suuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja Rooman
myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä
leikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden
katkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.[16] Täällä kohtaavat
siis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten
lähimmät suurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää
vastaan. Mutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja
slaavilaisvastustajain takana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta.
Makedonian kysymys on siis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä
irtaumisliike niinkuin niin moni entinen Turkin valtakunnassa, mutta
monien pyyteiden hämmentämä: ensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten
ja bulgarialaisten taholta näiden paikalliskahnauksissa — sitten
Itävallan ja Venäjän puolelta suurpoliittisessa jännityksessä.

Kysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin
yhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain
valtuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V.
1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat
sekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta
pian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa).
Niinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa
saisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä
että europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi
santarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun
levottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus
suurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta
1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella»
muiden suurvaltain puolelta.

Tässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä
ollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja syksyllä
1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan pois
ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli myöskin
Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä
tullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin
löytämään uuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa
vuodessa supistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin
ollen on selitettävissä, että Itävalta-Unkarin uusi
ulkoasiainministeri, vapaaherra _Aehrentha!_ — nojautuen myöskin
vuoden 1907 »Ausgleichiin» Unkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan
tulleen aktiviseen toimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut
Novipasarin rajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla,
että Itävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa
sopinut 19 peninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin»
halki. Tämä kulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin
serbialaisiin pikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa
buurivaltioiden suhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista
Mitrovitsaan ulottuvan yhdysradan takana häämötti laajempi yhteys:
Wien—Saloniki.

Nyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä.
Venäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä
esittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan
muodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin
toistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908
(hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin
milloinkaan ennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan
perustalla. Suoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä
muuttaa kaikki: nuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet
suunnitelmat jouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva
kansainvälinen hallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi
maaliskuussa 1908) pyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa
näköpiiristä.

Mutta sijalle nousevat _Bosnian kysymyksen_ vielä vaarallisemmat
pilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät
alueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut
kauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta
1908 »ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa»
Bosnia-Herzegovinaan (asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja
seur.). Miehittäminen oli saavuttanut tarkoitusperänsä,
valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta heti ollaan valmiita maksamaan siitä
hintaa; Itävalta poistaa varusväkensä Novipasarista ja jättää
sandshakin takaisin sulttaanin häiritsemättömään valtiuteen — jolloin
myöskin rautatiesuunnitelma tuntuu raukeavan.

Tämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen yltä
ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa sai
mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän
ulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten
tavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena
Itävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö
Englanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia, kuten
rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia, haluten
»korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi
»Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat
varoitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään.
Venäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan:
suurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä
kaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan
jalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitokseen
vapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29.
artiklan mukaan.

Viimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä
yhdistämisen vuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen.
Lopullisessa sopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa
1909 (painettu _Geographen-Kalenderissa_ v. 1910, s. 51 ja seur.), oli
se sitoutunut maksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten
sikäläisten valtiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille
edullisen kauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta
ja »kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa
oleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten
tuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen
tavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen
suuret kustannukset sotavalmeudesta.

Epäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa
ulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen
levollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta;
samoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota
turhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien
edustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma
nähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta,
aivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen pääpesästä
valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen Europa
ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan mustana
hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia tekee
tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei ole ollut
kohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa ei uusi
alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on
slaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se
vitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät
kesällä 1910 kokoontuivat.

Suhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat
räikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin
kesti närkkä _Venäjää_ vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897,
samoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä
Reichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen
ankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi, kuten
sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat
luonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä
(Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei
yksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja
että tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin
alueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet,
joten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa
ilman Berlinin tai Parisin välitystä.

Heti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde _Englantiin_,
joka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä
Englannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun
tässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin
Wienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen
osoite oli Berlini.

Kahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä kestäneen
liiton lujittuminen _Saksan_ kanssa. Saksan epäitsekäs valmeus
täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset — vastineeksi
Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä» Algecirasissa
1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla, joilla liittoa
oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen sanomalehdistö,
joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan vastarintaa
irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia
liittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen
tyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa
välittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli
mennyt karille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka
saattoi ranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on
Saksan-Itävallan liitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt
kiinteämmäksi yhteydeksi kuin milloinkaan ennen: vankimmaksi
realiteetiksi (tosiolioksi) Europan nykyisessä kansainvälisessä
tilanteessa.

Sitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen
yhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten,
että Itävalta ja _Italia_ eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko
liittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan
Irredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla:
niin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun
Italialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri
italialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät
(Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuudenvakuuttelut (viimeksi
syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä heikommin
näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten
arkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa
Turkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia
Italialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä,
loka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että
tämän liiton päivät ovat luetut.

Ulkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita
_Ranskaan_ vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin,
että suhde _Turkkiin_ on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on
huonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat
Itävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen _Bulgarian_, voimakkaimman
Balkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta
uhkaavina lokakuunpäivinä 1908.

----------

Itävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties,
kaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella
olisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet niiden
omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen etuihin.
Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa. Teko tuli
mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten
vahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen
slaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien
tsekkiläisten (_Kramarz_), joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten
sosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen
1908). Mutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa —
aina siihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu
nähdä _koirapiiskaa_ käytettävän todistuskappaleena
eduskuntakeskusteluissa Franzensringin varrella!

Valtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää, jolloin
nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen
elämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa, ja
»rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan alle,
joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan aseman
eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich, Sieger).
Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen
vierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan
valtiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei
tahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää,
että yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion _sielu_,
ymmärtää myöskin, että mikään ei _voi_ auttaa — ainakaan ei ennenkuin
pikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin
rajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää.

Valtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin itse
yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat
totutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen
tehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin
tehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä sopeutua jatkuvaan elämään
valtiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin
välillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus
ratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi
saada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se
vain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka
historian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman ja
arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen
kaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille...

Tämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta
suurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden,
historiallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta
puuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus.




IV. ITALIA


Historiikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä.
— Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». —
Ulkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä
siirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. —
Uusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: _Albanian_ ja
_Tripolin_ kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja
tulevaisuudentoiveita.

Vanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt
nuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen
keisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan
kolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä —
ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin
jaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi
on italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin.

Itse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta,
saavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut
raskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi
sijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan
valtiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan
kohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu
kansallisen yhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden
puolesta.

Mutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet
niemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti.
Tarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon
III:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista.

Meidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka _Cavour_ voitti Ranskan
suosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä
sodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel
Italian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan
kansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel
saattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa
Itävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin
1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ
saatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta
yksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota: sitä
ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea
Italiaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan»
läpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma _»Italia farà da se»_ —
Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian on
täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa
nurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä
riippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt
tappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859,
kun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä
maalla että merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden
ja liittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään
— sama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen.

Tämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan. Tuntuu
kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi merkin;
tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista kahdessa
erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan
yhdistämiseen. _»S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani»_ —
Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio v.
1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä
nytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen
valtioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat.

Italia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä
pohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla.
Niinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä
ja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa,
nimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki.
Siellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään
osoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin
(vuodesta 1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla
kertaa on niillä kohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden
valtain lahdelmia italialaisella alueella. Lago Maggioren järvi
toisessa, Veronan sola toisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti
näitä terveiden rajaperiaatteiden rikkomuksia.

On erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan
jäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin.
Molempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt
nykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan
Tyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole vielä
loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa» Adrian
rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä, missä
Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin alueihin.
Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella
vapauttamattomassa Italiassa (_Italia irredenta_), on kaikkiaan,
kaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa,
Argentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina
laskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan
ulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme
kansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme
muutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia
laaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja
Venetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla,
slovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka
lasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat
ulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää
tietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse
paljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi
ne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17]

On siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää
kansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden
vaatimukset sangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio
luonnollisen kehyksen sisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä
on ratkaiseva erotus ja yhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten.
Apenninien niemimaan suurvalta perustuu omassa kodissaan itsenäisesti
elävään personallisuuteen. Sikäli on se täysin meidän aikamme
terveiden valtioaatteiden tasalla.

Myöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen
Itävalta-Unkarista, sillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä
melkein kilpailijatta. Mutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen
seikka, joka on omiaan suuressa määrässä tekemään tyhjäksi
uskonyhtäläisyyden edun. Siitä saakka kuin valtio v. 1870 supisti
paavin-istuimen valtakunnaksi, joka ei ole tästä maailmasta, siitä
saakka ovat valtio ja kirkko viholliskannalla keskenään. Kirkko ei
tunnusta perustavaa lakia 13/5 1871, jonka nojalla valtio on koettanut
järjestää suhteensa siihen. Koko kirkollinen väki, kaksinkerroin
voimakas niin aitokatolisessa maassa, vastustaa tietoisesti ja
tarmokkaasti kansallista yhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta
vallananastajana, on mitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä —
ohjelman mukaan _»nè elettori, nè cletti»_, ei valitsijoita eikä
valituita — ja pyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin
esimiehyyden alaiseksi valtioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin
kuin kahle valtiomahdin jalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D.
Fischer sanoo 1899 katsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin
olevan kasvamassa kuin vähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää
kuitenkin tapahtuneen käänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset
ovat alkaneet ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo
1903, ja eräs paavin kiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa
kieltoa.

Ovatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko
kansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä
tehtävistä valtiokerhossa?

Kaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan
alueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä.

Tämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja
poikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä
satapeninkulmainen pituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten
vastakohtien takia omiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa
ja ajatustavassa; sitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut
kansatieteellisiäkin muunnoksia germanilaisen verensekoituksen
vaikutuksesta pohjoisessa ja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta
manner-, niemi- ja saari-Italian välillä, jonka kartta näin on
järjestänyt, on sittemmin maan muinainen historiallinen kehitys
syventänyt, kunnes se on tullut suuremmaksi kuin tavallista ja
hyödyllistä on samassa maassa. Vuosisatojen valtiollinen hajaannus eri
hallitusjärjestelmineen ei mene mielistä vähällä. Tosin on voitu
aikaansaada koneellisesti yhdenmukainen hallintojärjestys,
ranskalaisen mallin mukaan, koko valtiolle; mutta oikeudenhoidon
tärkeällä alalla ei ole päästy edes pintapuoliseen yhtenäisyyteen:
Italiassa on vielä viisi ylintä tuomioistuinta (vaikkakin Roomassa
oleva on alkanut saada jonkinmoista keskeismerkitystä). Ja kun
katsomme julkisen elämän kulissien taakse, näemme yhä kuvan, joka on
sangen kaukana todellisesta valtioyhtenäisyydestä.

Tämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen
hallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin
etelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan
esiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä,
että he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi
viholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina,
jonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin
ja poudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!).
Siitä tietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute:
täytyyhän pitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on
totuttu pitämään yksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä
paikallisia seuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos
mahdollista valtion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on
juurtunut suoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina
laajoihin salaliittoihin saakka; Sisilian _Maffiaa_, Napolin
_Camorraa_ on osaksi pidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten
kansan keskuudessa, joka ei usko saavansa oikeutta valtion
viranomaisilta. Tämä kansalaisten todellisen yleishengen ja
valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi räikeää taustaa vastaan
oikeudenkäynnissä _Nasia_ vastaan 1904—08 — italialainen
»Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset maanmiehet
asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian yhteyden synkän
varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei ole monta
valokohtaa havaittavissa.

Uusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen
tehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate
ymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin
kauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia
voimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti
valtiopäivillä _consorteria_, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin ja
Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä
enemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan, on
julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes
valtionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on
»spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell).

Se on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta eduskunnasta.
Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä
paikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi;
jos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos heillä
on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä, jos heidän
poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä huolta että
opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen
valtiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava keskimäärin
30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään muodostavat
valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun
kondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta
tässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja
»vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa
toistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon
edistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen
tilaa; tasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut
samaan suuntaan.

Eduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka on
vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa
kaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu
englantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt
toisen kamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia,
irvikuva, jokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa
Pohjois-Amerikan kansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta
tapahtuu rintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia
(»rimpasto») istuvassa ministeristössä — _Depretiksen_ menetelmäin
mukaan vasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan
uusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin »nuoralla
tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene
valtakunnanetujen palvelukseen.

Näin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme
rikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi kuin
Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä kamarilla
on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta Monte
Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja _Crispi_ —
valtiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on
kerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen
jälkeen. Tämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen
kuumaverisyydestä. Nämä _»onerevoli»_ (kunnian-arvoisat,
eduskunnanjäsenten virallinen nimitys), jotka yksityiselämässä
hymyilevät niin herttaisesti toisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan
ilmankin edelläkäyneitä veljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee
eduskuntaskandaalien toimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja
saksalaisradikalien rinnalle Franzensringin varrella...

Pari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian
historiassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä
oranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut
hänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät tätä
turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren
huolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja
sosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori _Ferri_,
on täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi
politikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut
edustajaryhmät ajavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta
suurlakkoyrityksillä 1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin
näyttäneet kynsiänsä yhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa
näyttää yhä kasvavan; ja sen mukana seuraa uusi tasavaltalaisuus
kokoonkuivuneen vanhan, _Mazzinin_ aikaisen, sivussa.

Väitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan
eduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää,
että kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana.
Tasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha
tasavaltalainen _Crispi_ itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia
yhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus
koossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä
uralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa:
_»Sempre avanti, Savoia!»_ (aina eteenpäin, Savoia).

Itse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian
aikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian
kansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista,
kansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja
valtiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut
asianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että
Cavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa
kunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla
pysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt
kansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että
ei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia
kolmea tehtävää yht'aikaa.

Mutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole
vapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on paras
tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi myöskin
epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää
vetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille
perustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja
itsenäisyyden kanssa.

Muutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin
maissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on
tarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava,
että Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja
Englanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta _voi_ siis
käsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä
katkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla
yksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta.

Siirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja.

----------

Sekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj.
asukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme
ota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj.
ha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran
suurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen)
Tripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata ja
36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan
väkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin
sen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on
sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj.
sodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa,
suurvaltamittojen ulkolaidalla.

Mutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia
takeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää
etua: aseman ja pitkän rannikon.

Edelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen
taas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia on
_Välimeren suuri satamasilta_, yhtä kaukana Gibraltarista kuin
Bosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin meri
kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian
kultturitehtävä _Europan ja Levantin välittäjänä_. Turkkilaiset
asettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin;
tämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan)
kukistuksen. Mutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun
Suezin kannas on puhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä
tapahtui miltei samanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on
siten saanut entisen etuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin
laitureilla joka sunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular &
Oriental-expressin» Lontoosta ja Parisista purkavan matkustajiaan ja
postisäkkejään monihaaraisessa »peuransarvisatamassa» edelleen
kuljetettavaksi Itämaille, silloin saattavat he vielä tuntea
kuuluvansa kansaan, joka asustaa maailmanliikenteen keskustassa.

Tämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla
meri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350 saarten,
340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä taas 77½
Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä maarajakilometriä
kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä kohti yli 40 km²
maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee Englannin kanssa ja on
Itävallan täydellinen vastakohta. Rannikonpuute on riistänyt
viimeksimainitulta vallalta juurta myöten sen
maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen
rannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri
merkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei
anna tilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet
täällä, Englannin tiellä suuruuteen.

Näin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti
taloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me
tapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä
Itävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka
uudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä —
ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin
puhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein
alimmalla penkillä, kuten muutoin.

Mutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla.
Sen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin osalla
— ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää muinaisajan
merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan keskiaikaiset
keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 % Italian
kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos laskemme
kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän yli 140
kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280 ja
viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän
aikanamme 1680 ja 756.

On selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle
luonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan
selittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen
vaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä
edelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa
ollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin
tunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me
pelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat
syvemmällä.

Jo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin
olevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä on
melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa,
selvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai
soistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta maan
valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta loitommalle;
ja sinne on sitten _malaria_, Italian surmanenkeli, asettunut estämään
ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa on vähentänyt
maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut maaperää
samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten Italian
valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa väestöä
rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy. Muinaisajan
suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa ovat
melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on, kuten
P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa
vapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla.

Toisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva
mereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle
Kolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä
vesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista.
Muistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja
että Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut.
Vanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon»,
ja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan
tähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä.
Olemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen
»merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan
merimiesominaisuuksia.

Sitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta kauppaan
ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän
epäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset
eivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset
pyrinnöt työntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään
laihaa limppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa
parempana. Italiaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen
suuri pyrkimys n. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa
maissa, jotka niin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa
vahvistamista. Kun tähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus
tehdastyön kuria ja yksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon
tuskin tarvinnut olla niin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja
malmivarastoihin nähden, jotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi
kaivannut suuren kotimaisen vientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta
viime vuosien kieltämättömästä elpymisestä on tämä teollisuus todella
saanut merkitystä ainoastaan silkinvalmistuksen alalla.

Itse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi sijassa
tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen
maanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista
vuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet
sanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti
viljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä
työmiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti
kuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut
länsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei
hänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei
sietämättömiin oloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian
siirtolaisuusnumero on suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia
erikseen). Se on »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri
vientimaa» (Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin
väliaikaista siirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia,
jotka niinkuin muuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat
syksyllä — on se vuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin
ja Argentinaan, enimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906
nieli yli ½ milj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin
valtameren takaa tuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200
000 ei kuitenkaan keskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy.
Vaaditaan terveitä oloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen
ylisyntyneisyys 380 000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G.
Steffen on laskenut, että se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy
on pysyvä ja tähtää suorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian)
tyhjentämiseen väestä samoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava
kansallisen sairauden oire. Kuin heijastuspeilissä näemme tässä kuvan
taloudellisessa hädässä olevasta kansasta; ja kun kulkee New-Yorkin
likaisissa, ihmisiä vilisevissä italialaiskortteleissa, tekee melkein
mieli ajatella rottia, jotka ovat lähteneet uppoavasta laivasta.

Italian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen
kysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen
ensisijassa virallisen komitean (_Inchiesta agraria_) kuusivuotisista
tutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria
tiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee
suurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden
kaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta
elämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo,
jota on huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos
(säännöllisesti nelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät
mahdollisimman tyystin lypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja
aavikonkaltaisessa »Campagnassa», joka on neljän isännän omistama.
»Latifundia Italiam perdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo
Plinus. Pohjoisen pikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin
kun ne tavallisesti ovat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan
lisätuloja, ja kun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin
täytyy olla työansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat
suoranaisiksi nälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia
armeijoita irtainta väkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista
markasta tai vähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria,
ankarat sadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja
tulivuorenpurkaukset — yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa
synkäksi. Tämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa
säilyttävä lujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan
muodostuu itse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien
taimitarhaksi, hyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja
vaaraksi sisälliselle rauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja
Pohjois-Italiassa 1898 johtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas
suurlakot 1904—06 lähinnä lienevät katsottavat aiheutuneen
sosialistien vallanhimosta, joka tosin myöskin on johtunut
yhteiskunnallisista epäkohdista.

Maan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta
talollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se
sensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä
kuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella
myöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset ovat
luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta. Uusi
Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä
vuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa
raha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon,
siitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten _Sellaa_
1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot
etukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä
_Sonninoa_ 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren
pankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella
vuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion
raha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa.
Mutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli
tavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa
valtiolle ja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat
välilliset verot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat
hartiat maahan.

_»Siamo poveri»_ — olemme köyhiä — kuului vanhan _Saraceon_
klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa
kansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa
harhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on
Europan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden
matkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka
kumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee
kehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee
tuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee
valtiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen
heikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä»,
sanoi _Cavour_ rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta ei
ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen 1900.
On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen lehden
ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo
kotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin
veroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous,
puutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja
useimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan).

Todellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia
tehtäviä edessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on
samalla niin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen
vuoksi eduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on
vamma, joka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin
kansallisuus- ja valtiomuoto-hajaannus.

Olemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän
sisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt
nähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi.

Kansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten
tunnettua, ankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III
halusi tosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan
sen yhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni
paavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät
katsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden
Italian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan
kanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan
Englanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret.
Englanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa
vielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli
todellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia
suurpolittisen historiansa.

Sittenkun tasavalta oli Ranskassa tullut keisarikunnan tilalle, tuntui
asema turvallisemmalta, ja puolen miespolven ajan kestäneen sisäisen
keskitystyön jälkeen alettiin ajatella laajenemista. Tämä ajatus
kehittyi ohjelmaksi kun Italia sai lähteä tyhjin käsin Berlinin
kongressista 1878, missä Itävalta oli saanut Bosnian ja Englanti
Kypron. Ohjelmaksi tuli _irredenta_. Jo samana vuonna vaati suuri
kokous _Ricciotti Garibaldin_ johdolla ryntäystä Trientiä ja Triestiä
vastaan. Olikin luonnollista, että Italian ensimäinen pyrkimys
suurpolitiikan alalla kohdistuisi yhteystyön täydentämiseen ja aivan
erikseen perivihollista Itävaltaa vastaan, kun valtiollinen asema ei
antanut mitään tilaa toiveille kansan muihin vapauttamattomiin osiin
nähden.

Mutta ennenkuin suunnitelmat olivat vielä saaneet kiinteää muotoa,
tapahtui jotakin, joka kahdeksi vuosikymmeneksi määräsi Italian
politiikan suunnan. Ymmärtääksemme tätä on meidän luotava katseemme
niistä ratkaisemattomista tehtävistä, jotka kansallisuusperiaate on
Italialle asettanut, ulkoista kasvua koskeviin unelmiin, jotka
perustuvat maan asemaan.

Olemme jo nähneet että asema ja muoto sitovat Italian ja Välimeren
erottamattomasti yhteen. Theobald Fischerin laskelman mukaan onkin
runsas kolmannes koko Välimeren-alueen väestöstä nykyään italialaista
verta. Meidän ajanlaskumme alussa oli tämän alueen yhteys täydellinen
Rooman keisarien Välimeren-vallassa; siitä pitäen on Italialla luonnon
määräyksen lisäksi siihen historiallinen esikoisoikeus. Monien
vuosisatojen heikkouden aikana ei se kuitenkaan kyennyt valvomaan
oikeuttansa; ja kun se vihdoin jälleen pystyi katselemaan ympärilleen
suurvallan valtaushaluisilla silmillä, näki se Ranskan ulkoisen
Välimeren pääpaikassa, Algeriassa. Sitä päättävämmin pysähtyivät
silloin sen katseet toiseen osaan Afrikan rannikkoa.

Sisiliasta voi kirkkaalla ilmalla paljain silmin erottaa _Tunisin_
äärimmäiset rantakalliot. Nyt vaatii suurvalta aina jonkinlaista
syntyperäistä oikeutta tällaisiin vastapäisiin rannikkoihin; lähinnä
puolustussyistä, suojellakseen itseään siltä vaaralta, että toinen
voimakas valta asettuisi näin kiusallisen lähelle. Kolme kertaa jo on
tämä laki aikaansaanut valtiollisen siteen tässä kyseenalaisten
rantojen välillä: kartagolaisten ja saraseenien valtiuden aikana
_Afrikasta_, roomalaisten aikana _Afrikaan_ käsin. Mikä oli
luonnollisempaa kuin että muinaisten roomalaisten nykyaikaiset
perilliset tuntisivat samaa vetovoimaa, toisella puolen vallitsevan
heikkouden ja Kartagon maalta puhuvien suurten historiallisten
perimysten kannustamina! Niinpä ryhdyttiin perustamaan asutuksia,
kouluja ja kauppaetuuksia tuohon vieraaseen maahan ja odotettiin että
aika itse toisi hedelmän kypsänä helmaan. Italian asemasta, muodosta
ja perimyksistä olisi siis luontaisesti kehittynyt toinen ohjelma,
_Välimeren-ohjelma_, pyrkimyksenä Tunis.

Silloin tapahtui eräänä päivänä vuonna 1881, että Ranska ilman muuta,
äkkikaappauksella, pisti taskuunsa tämän hedelmän Italian
kotinurkalta. Kun Italia piti Tunisia »jonkinlaisena Sisilian
pidennyksenä» (Fiamingo), katsoi Ranska sitä »Algerian luonnolliseksi
jatkoksi», ja toimi senmukaisesti!

Harmi siitä, että toinen näin oli ehättänyt edelle, sekaantui huoleen
tulevaisuudesta; jo ennestään Ranskan uhkaamana sivustaltaan,
Toulonista ja Korsikasta käsin, saisi Italia pian tuntea Bisertan
kanunansuut suunnatuiksi jalkateräänsä vastaan. Täten täydensi naapuri
strategisen asentonsa, sitäkin ylivoimaisemman kun Italia pitkin
rannikkoa kulkevine emäratoineen on erittäin herkkä haavoitettavaksi
ulkoiselta Välimereltä. Ja samalla kertaa kutistuivat toiveet
kauppavallasta kokoon, varsinkin kun Englanti samaan aikaan
toiminnallaan Egyptiä vastaan perusti ylivoimaisen aseman sisäisellä
Välimerellä.

Näissä oloissa päättivät Italian valtiomiehet astua suuren askelen. He
luopuivat valtiollisesta eristäymisestään ja suostuivat toukokuussa
1882 tarjoukseen asettua Saksan ja Itävallan rinnalle
keskieuropalaiseen _kolmiliittoon_.

Me tiedämme nyt (Hanotaux'n selostuksen mukaan aikakauskirjassa »Revue
des deux mondes», 1908), että Englanti oli Ranskan kaappauksen takana;
jo Berlinin kongressissa 1878 oli Englanti kiinnittänyt Ranskan
huomiota Tunisiin »hyvityksenä» Englannin ottamasta Kyprosta. Houkutus
ei tapahtunut ilman _Bismarckin_ suostumusta: hän tahtoi saattaa
Italian tuntemaan heikkoutensa, jotta se etsisi tukea. Se laskelma
onnistui täydellisesti. Kolmiliitossa tuli Italia olemaan sivustana
Ranskaa, kuten Itävalta Venäjää vastaan. Mutta samalla kertaa täytyi
nyt ensimäinen laajennusohjelma virallisesti haudata, kun Italia oli
ruvennut perivihollisensa liittolaiseksi; »irredenta» katoaa
päivänkysymysten piiristä ja esiintyy pitkän ajan kuluessa ainoastaan
tasavaltalaisten kotimaisessa yllyttelyssä hallitusta vastaan.

Mutta loukattu kansallistunto vaati myöskin nä- kyvää hyvitystä. Ja
niin syntyi nuoren Italian kol- mas ulkopolittinen ohjelma, joka ei
enää perustunut mihinkään kansalliseen tai maantieteelliseen oikeu-
teen, vaan aivan peittelemättömiin suurvaltavaati- muksiin. Tämä on
_siirtomaaohjelma_, joka tähtäsi alueita Välimeren ovien ulkopuolella,
vaikka vanhan kauppatien varrella itää kohti.

Alussa vuotta 1885 veivät englantilaiset laivat italialaisen
valtausarmeijan egyptiläiseen Massauan satamaan Punaisenmeren
rannalla, missä englantilaisilla oli suorittamaton tilinsä Sudanin
profetan (»mahdin») kanssa. Italialaista valtausaluetta laajennettiin
sitten pitkin rannikkoa ja Abessinian vuoria kohti, ja sen osakkeet
olivat ylimmillään 1889, jolloin Aitiopian vanha keisarikunta
Ucciolissa tehdyllä sopimuksella alistui Italian suojeluksen
alaiseksi; samaan aikaan pystytettiin Italian lippu myöskin
Punaisenmeren suun edustalle, Somalin rannikolle. Alkuperäinen
valtausalue nimitettiin nyt _Erytreaksi_ ja sen rajat määrättiin
sopimuskirjalla Englannin kanssa 1891.

Mutta se hupi oli lyhyt. Abessinia sanoutui uuden hallitsijansa
Menelikin johdossa irti holhouksesta, ja koko komeus katosi
ruudinsavuun Aduan luona 1896. Englannin jättämänä oman onnensa nojaan
ei Italialla ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä takaisin Erytrean
alkuperäisten rajain sisälle; ja siellä se vielä on, samoin kuin
Somalimaassakin, rajat tarkistettuina viimeksi toukokuussa 1908
(sopimuskirja ja kartta _Geogr. Kalender_ 1909).

Kaikista nykyisistä ja entisistä suurvalloista, jotka ylimalkaan ovat
etsineet voimaansa siirtomaissa, on Italialla nyt pienin ja arvottomin
siirtomaavalta. Mitkään viralliset kaunistelut puuvillanviljelyksestä
ja kultalöydöistä eivät voi verhota näiden alueiden tuotannon
köyhyyttä; ja niiden vähäinen kauppa siirtyy, Suezin kanavamaksuja
karttaakseen, emämaasta Bombayhin. Ne ovat niinmuodoin laihana
vastikkeena siitä hinnasta, mikä on täytynyt maksaa: se nolaus, että
afrikalainen pikkupomo avoimessa taistelussa voittaa europalaisen
suurvallan eikä tämä kykene sitä kostamaan. Silmäänpistävämmällä
tavalla kuin milloinkaan oli Italia nyt paljastanut heikkouden, joka
suurvallalle on anteeksiantamattomin ja unohtumattomin, heikkouden
sotaisissa mahtikeinoissa. Kotimaassa joutui koko siirtomaa-ohjelma
huonoon huutoon, sitäkin enemmän kun se suuresti oli lisännyt
raha-asiain surkeutta, ja sen päämies Francesco Crispi kukistui nyt
auttamattomasti vallan kukkuloilta.

Siitä huolimatta eivät Italian valtiomiehet voineet vastustaa
kiusausta koettaa saada jotakin saalista Kiinassa, kun suuri
kahmaisuateria siellä alkoi v. 1897. Helmikuussa 1899 esiintyi Italia,
toisten suurvaltain esimerkin mukaan, vaatien vuokralle _Sanmun
lahtea_, jolloin Englanti taaskin näyttää suorittaneen huonon
neuvonantajan osaa. Mutta muutkin kuin europalaiset olivat tehneet
päätelmiänsä Aduan taistelusta; Kiinan ulkoasiainministeriöstä, joka
muutoin oli vain kumartaen suostunut näihin suurvaltajärjestelyihin,
tuli Italian esitykseen kielto, jonka töykeyttä tuskin lievennettiin
edes tavallisen kansainvälisen kohteliaisuuden — saatikka sitten
ensinkään itämaisen sanontatavan — ruusuilla. Että Italian osanotto
sotilasparaatiin Pekingiä vastaan vuotta jälkeenpäin tuotti erään
myönnytyksen Tientsinissä 1902 muiden suurvaltain höykällä, ei juuri
riittänyt palauttamaan sen arvovaltaa; yhtävähän kuin osanotto
meriretkeen petollista velallista Venezuelaa vastaan vuodenvaihteessa
1902—3 Englannin ja Saksan seurassa.

Italian siirtomaaohjelma on, kuten näkyy, luonnistanut
huononpuoleisesti. Sen saavutukset ovat melkein arvottomia; eikä
niidenkään aikaansaannos ole vahvistanut, vaan päinvastoin sangen
tuntuvasti heikentänyt maan valtiollista arvovaltaa. Mutta arvovalta
on suurvallan ilmakehä, jossa se elää ja hengittää; suurvalta ilman
arvovaltaa on kuin pankki ilman luottoa. Italian suurvaltapaperit ovat
auttamattomasti tässä suurpolittisessa yrittelyssä alenneet alle
nimellisarvon.

Mutta konjunkturien suosikkina, jona _la bella Italia_ etenkin
asemansa vuoksi aina on ollut, on se viime aikoina tavannut uuden
sarastuksen, nimittäin toiselle ohjelmalleen, »hyökkäävälle
puolustautumiselle» Välimeren-politiikassa. Siinä ovat olot aikaa
myöten kehittyneet melkein draamallisella tavalla. Ranska on sen
vastustaja, ja Ranskan vihollisuus on aiheuttanut Italialle paljon
pahaa. Niinpä ei ole epäilemistäkään, etteivätkö Ranskan juonittelut
edistäneet vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa; kerrotaanpa, että
negus Menelik oli saanut Aduan luona käyttämänsä kiväärit Ranskasta.
Mutta vielä tuntuvamman vahingon tuotti Ranska latinalaiselle
veljelleen kotona Europassa, kun tämä oli v. 1887 tullijärjestelmän
avulla koettanut muokata maaperää kotimaiselle teollisuudelle. Ranska
antoi vanhan kauppasopimuksensa Italian kanssa mennä umpeen
uudistamatta sitä v. 1888 ja alkoi tullisodan, samalla kuin se kiristi
rahamarkkinoitaan, tehdäkseen »takaisinvalloituksen nälittämällä
italialaiset» (Billot). Italia, joka suureksi osaksi oli perustanut
taloutensa (ennen kaikkea viinin ja oliviöljyn viennin) Ranskan
markkinoihin, huomasi nämä äkkiä suljetuiksi. Sen kauppavaihdossa
syntyi suuri lamaannus ja koko sen elinkeinoelämässä ankara pula.
Pankkeja kukistui, kurssi aleni. Täytyi etsiä aivan uusi suunta
maailmanmarkkinoilla. Silloin tarjosivat kolmiliiton toiset osakkaat
korvausta liittoa ensi kertaa uusittaessa 1891 (jota Ranska oli
tahtonut estää kieltämällä erään valtiolainan); kauppasopimuksia
tehtiin 1892 Itävallan ja Saksan (vähää myöhemmin myöskin Sveitsin)
kanssa, ja vähitellen solui kauppa uuteen uomaan. Se oli täydellinen
siirtyminen entisestä tilasta, jossa Ranska vallitsi melkein koko
vientiä ja ⅓ koko kauppavaihtoa; nyt kääntää Italia kauppakasvonsa
suoraan pohjoiseen S. Gotthardin-rataa myöten; Saksa ja Sveitsi
tulevat ensi sijalle sen viennissä, Saksa ja Englanti tuonnissa,
ovatpa Yhdysvallatkin kummassakin suhteessa sivuuttaneet Ranskan, joka
saa kilpailla Itävallan kanssa neljännestä sijasta. Kaikkiaan tulee
Saksan osalle 1/6, Ranskan ja Itävallan osalle kummallekin 1/10
Italian kaupasta.

Kolmiliitto, ennen kaikkea yhteys Saksan kanssa, on pelastanut Italian
vaikeasta pulasta. Se ei jäänyt tähän. Saksan pankkimaailma ryhtyi
tukemaan Italian rahalaitoksia, Saksan lippu täytti Italian satamat
(Genuaa on suorastaan ruvettu nimittämään saksalaiseksi satamaksi).
Näin antoi liitto voimaa uuden Italian taloudelliseen
järjestäytymiseen: koko nykyinen Italian talous, sanoo Fiamingo, on
»Saksan työtä». Tällä välin aleni Ranskan osuus valtiovelassa 25:sta
(v. 1906) 5 %:iin (2 miljardista n. 400 miljonaan) ja sen laivaliike
vallitsevasta asemastaan satamissa viidennekseen Saksan liikkeestä
(1904). Italian irtautuminen Ranskasta oli täydellinen, ja Saksa oli
astunut sijalle jonkinlaiseksi suojelijaksi.

Ajan pitkään täytyi kuitenkin tämän asiaintilan käydä tuntuvaksi
rikkaalle Ranskallekin. Kun nyt Italia v. 1896 oli taipunut
tunnustamaan Ranskan ylivallan Tunisissa ja luopumaan entisistä
etuoikeuksistaan siellä, oli tie lähentymiseen raivattu. V. 1898
lopetettiin kymmenvuotinen tullisota uudella kauppasopimuksella;
kohtaus Toulonissa 1901 päätti, käyttääksemme Ranskan ulkoministerin
_Delcassén_ sanoja, »tarpeettoman väärinkäsityksen pitkän ajanjakson»,
ja uutena vuonna 1902 saattoi Ranskan lähettiläs Roomassa hämmästyttää
maailmaa tiedonannolla, että hänen hallituksensa oli sopinut Italian
kanssa Välimeren-politiikasta sillä perustalla, että Italia antoi
Ranskalle vapaat kädet Marokossa, Ranska Italialle taas _Tripolissa_.

Täten nousee näköpiiriin _Tripolin kysymys_, jota tosin oli kauan
saattanut aavistaa. Tämä Italian pyrkimys oli ikäänkuin Tunisista
tänne luiskahtanut; Tripoli on ainoa jäljelläoleva mahdollisuus
sittenkun Tunis oli joutunut Ranskan, Egypti Englannin haltuun. Heti
tukee Italia parempaa oikeuttansa, täällä samoin kuin Tunisissa,
vanhemmilla kauppasuhteillaan ja koululaitoksillaan pääkaupungissa;
mutta vielä 1898 katsoi Grothe Ranskalla olevan paremmat toiveet,
joita ei vähentänyt Tripolin takaisen aavikon halki kulkeva rajalinja,
jolla 1899 Rans- kan ja Englannin välinen kahnaus (Fashodassa)
selvitettiin.

Mutta tärkeämpänä kuin itse asiaa pidettiin Europassa »latinalaisten
veljestymistä», jota sopimus osoitti ja jota lisäksi ilmaisivat
Italian kuningasparin käynti Parisissa 1903 ja Ranskan presidentin
vastavierailu Roomassa 1904. _Latinalaisen unionin haave_, josta
olemme puhuneet toisessa yhteydessä (siv. 72), alkoi jo kangastaa
Europan silmissä. Ensimäinen kysymys oli nyt: miten soveltuu tämä
Italian asemaan germanilaisessa liitossa?

Keisari Wilhelmin valtakunnankansleri _v. Bülow_ ei katsonut asiaa
traagilliselta kannalta: »onnellisessa avioliitossa», lausui hän, »ei
miehen tule heti nyrpistyä, jos hänen vaimonsa kerran tanssii
viattoman ylimääräisen numeron jonkun toisen kanssa». Ja ne, jotka
perustivat laskelmansa kolmiliiton osakkeiden alenemiseen, pettyivät
aika lailla, kun liitto kesällä samana vuonna 1902 uudistettiin
muuttamatta.

Toinen valta, jonka sopi olettaa katselevan kieroon latinalaista
liittoa, oli Englanti, jokahan kilpaili Italian suosiosta. Mutta
Englanti tunnusti Egyptin puolesta Italian etuoikeuden Tripolissa, ja
v. 1903 tehtiin ystävällisiä vierailuja kummankin kuningashuoneen
taholta. Oli näet sama aika, jolloin Englanti ja Ranska olivat
solmineet »ententen» (yhteisymmärryksen, sopimuksen). Ja nyt
kehittyvät suhteet yhä läheisemmiksi kolmen länsivallan kesken. Ne
pysyttelevät toisiaan lähellä Makedonian kysymyksessä, ne ovat samalla
puolella myöskin Marokon kysymyksessä v. 1906. Saman vuoden lopulla
punotaan niiden välille uusi side: sopimus yhteisestä politiikasta
Abessinian suhteen. Mutta kaiken tämän ohella ylläpitävät Italian
valtiomiehet kolmiliittoa suullansa ja ylistävät sitä huulillansa.
Heidän ulkopolittisena tunnuksenansa on, kuten _Tittoni_ lausui
eduskunnassa 31/5 1907: »järkähtämätön uskollisuus kolmiliittoa
kohtaan, vilpitön ystävyys Ranskan ja Englannin kanssa, sydämelliset
suhteet kaikkiin muihin valtoihin.»

Maailma ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vilpitön ystävyys
saattoi liittolaisuskollisuuden varjoon. »Ylimääräinen tanssinumero»
alkoi tuntua liian pitkältä ollakseen viaton. Kun Saksa esim.
Algecirasissa kohtasi liittolaisensa vastustajainsa puolella, täytyi
sen aprikoida mahtoiko liitto olla hintansa arvoinen; eikä väittely
siitä ole tahtonut lakata, vaikka diplomatia yhä on pitänyt kiinni
liittosopimuksesta. Mutta vielä paljoa pahemmaksi muodostui suhde
toiseen liittolaiseen. Niiden välillä ei ole ainoastaan irredentismi —
joka nyt jälleen alkaa nostaa päätänsä, eikä ilman tukea ylhäältäpäin:
kuningasperhe oli edustettuna eräässä mielenosoituksessa Udinessa 1903
— vaan myöskin Balkanin kysymyksessä. Me tunnemme jo (s. 168) tämän
pyrkimysten ristiriidan; nyt huomautettakoon vain, että Italian
vaatimuksilla täällä on sama geopolittinen perusta kuin Afrikassa.
Samoin kuin se varvaspuolellaan ulottuu liki Tunisia, samatenhan se
kantapäänsä korolla melkein koskettaa _Albaniaa_. Entiset Venetsian
valtaoikeudet yhtyvät tässä tukemaan maantieteellistä vaatimusta.
Niinpä piilee tässä _Albanian kysymys_, aivan samaa laatua kuin
Tripolinkin, uutena kohtana Italian Välimeren-ohjelmassa; eikä
silläkään taholla ole laiminlyöty työskentelyä perustamalla
postiasemia, kouluja ja lähetysseuroja, vaikka verrattain vähäisessä
määrässä asian suuremman arkaluontoisuuden vuoksi.

Vielä suurempi merkitykseltään on v. 1896 solmittu perheside, joka on
nostanut Montenegron prinsessan Italian kuningattareksi, joten
Montenegron ruhtinaasta, »tsaarin ainoasta ystävästä», on tullut
»Italian appi». Täten on Italian asema slaavilaisten puolella
Itävaltaa vastaan ilmaistu; ja Bosnian kysymyksessä 1908 tuli
Itävallan vuoro kohdata liittolaisensa vastustajain leirissä, kuten
Saksan kahta vuotta ennen Marokon asiassa. Tällöin (3/12 1908)
lausuttiin Italian eduskunnassa uhkaavia sanoja, että Itävallan täytyy
joko muuttaa politiikkaansa taikka sanoa hyvästit Italialle, jotka
sanat pääministeri _Giolittin_ hyväksymisen johdosta saivat virallisen
mielenosoituksen luonteen. Muutamilla tahoilla tuntuu tosiaan odotetun
Trentinoa hyvitykseksi. Mutta Italia jäi vielä kerran aivan ilman. Ja
niin astuu se uuden askelen aivan vastoin liittolaistensa etuja: yhtyy
läheisesti heidän viholliseensa _Venäjään_.

Suhde Italian ja Venäjän välillä ei ollut aina ollut samentumattoman
hyvä; Italialla oli syytä epäillä venäläisiäkin juonia vahingokseen
Abessiniassa, ja sen sosialistit melusivat tsaaria vastaan niin, ettei
tämä vastannut kuningas Viktor Emanuelin käyntiin Pietarissa 1902.
Mutta yhteinen pyrintö Itävaltaa vastaan toi ne yhteen. Jo
maaliskuussa 1908 lausui _Tittoni_, että Italian suhteet Venäjään
olivat »aina olleet hyvät ja ovat nykyään erinomaisen hyvät»; ja
joulukuussa saattoi hän puhua valtioiden keskinäisestä lähentymisestä
»tosiasiallisena tapahtumana». Vahvistukseksi tuli nyt vihdoin tsaarin
vastavierailu — sosialistien jatkuvista mielenosoituksista huolimatta
— Racconigissa lokak. 1909, maljapuheineen »yhteisyydestä
tarkoitusperissä, mielipiteissä ja pyrinnöissä, jotka liittävät
toisiinsa meidän huoneemme, hallituksemme ja maamme». Kaiken tämän
jälkeen voi käsittää, että Itävallan ja Venäjän sovinto 1910 synnytti
suorastaan pettymystä Italiassa.

Näkyy, miten Italia seuraa molempia ystäviänsä yksinpä ystävyydessä
Venäjänkin kanssa, s. o. paljonpuhutussa »kierrospolitiikassa»
liittolaistaan Saksaa vastaan. Kolmiliitto on solmittu kahta
vihollisrintamaa, Ranskaa ja Venäjää, vastaan; nyt näemme yhden
kolmiliiton jäsenistä sydämellisissä väleissä näiden molempien kanssa
liittolaisiansa _vastaan!_ Kierompi ei polittinen asema hevin saata
olla.

Jännittynein ponsi Italian Välimeren-ohjelmassa ja yleisessä asemassa
on kuitenkin _Turkki_, Italian molempain saaliikseen katsomain
alueiden, Tripolin ja Albanian oikeana omistajana. Turkilla on
sitäpaitsi muistissa Italian osallisuus ja nimellinen johto
kansainvälisessä laivastoretkessä Kreetaa vastaan 1897 — jo siinä
erkani sen tie liittolaisista — sekä se kostoretki, jonka Italia teki
sen merirosvoja vastaan Punaisella merellä 1902. Tuskinhan käy
kummasteleminen, että sulttaani teki (turhaa) vastarintaa sitä
järjestelyä vastaan että uuden santarmiston päälliköksi Makedoniaan
määrättiin italialainen syksyllä 1903. Jo v. 1901 oli vähällä syttyä
ilmisota Turkin sekaantumisen johdosta Italian postilaitokseen
Albaniassa (Preveza), ja Portin täytyi panna vastalauseensa sitä tapaa
vastaan, jolla silloin Roomassa katsottiin soveliaaksi käsitellä
toisen vallan alueita koskevaa kysymystä. V. 1902 lähetti Italia
laivueita sekä Albanian että Tripolin rannoille ja sanomalehti
»Tribuna» näki jo hengessä »hellekypäreitä» italialaisten sotilasten
päähineinä; sillä kertaa asia kuitenkin jäi mielenosoituksiin.

Keväällä 1908 syntyi samanlaisesta syystä uusi kahnaus, joka koski
niinikään italialaisten oikeutta kiinteimistöjen omistukseen
Tripolissa; vielä kerran meni vaara ohi, _Tittoni_ selitti, että
»jokainen alueellista valtausta Turkissa koskeva ajatuskin on
Italiasta kaukana», ja Turkin vallankumouksen jälkeen hän onnitteli,
että »entisen hallituksen aiheeton epäluulo Italian aikomuksia vastaan
Tripolissa nyt oli täydellisesti hävinnyt». Ei oltu vielä valmiina
eikä kai myöskään tahdottu enentää jo muutenkin suurta jännitystä
Europassa Itävallan Bosnia-toimen jälkeen.

Mutta kun syksyllä 1911 Ranska vihdoin näytti olevan määränsä päässä
Marokossa; kun Saksa samaan aikaan sai tingityksi itselleen
hyvitykseksi siitä suuren alueen Kongossa, Itävalta istui Bosniassaan
ja Englanti Egyptissään tukevammin kuin milloinkaan ennen, samalla
kuin Venäjä ja Englanti valmistautuivat uusiin kaappauksiin Persiassa;
kun näin ollen Europan koko suurvaltakerho oli maajahdissa ja kaikki
muut jo olivat löytäneet eränsä — kun lisäksi muistaa koko sen sarjan
laiminlyötyjä tilaisuuksia ja pettyneitä toiveita, joka osoitti
Italian entistä suurvalta-uraa ja jonka oli täytynyt herättää palavaa
halua saada arvovaltaa kohotetuksi; kun vihdoin ajattelee suuren teon
puhtaasti draamallista vaikutusta juuri tänä vuonna, jolloin
italialaiset suurin sanoin olivat viettäneet puolivuosisataisjuhlaansa
yhtenäisenä valtakuntana — niin ei todellakaan kummastele, että _sota_
lopulta syttyi, lokakuussa, Tripolin vuoksi. Italian kanunat
laukesivat melkein itsestään afrikalaista vastarannikkoa kohti.
Tilaisuus oli liian suotuisa, kiusaus tuli liian suureksi
itsetunnossaan suurena kansana liian kauan ja katkerasti pettyneelle
kansalle.

»Italialle on Tripoli», _Tittonin_, senaatissa 10/5 1905, lausumain
sanojen mukaan »se alue, joka määrää tasapainon eri valtojen
vaikutuksen välillä Välimerellä.» Se on viimeinen mahdollisuus
Välimeren-ohjelmassa ja suurvaltateillä ylimalkaan, ellei tahdo pistää
kättänsä Balkanin mehiläispesään. Mutta kun mainitun ulkoministerin
Turkille antamassa uhkavaatimuksessa luemme, että Italialla on
valvottavanaan elinehtoja Tripolissa »katsoen siihen lyhyeen matkaan,
joka erottaa nämä seudut Italian rannikoista» — silloin saa ylempänä
mainittu erikoisesti geopolittinen laki vastapäisen maan vetovoimasta
tässä diplomatian vahvistuksen.

Siveellisiä vaikuttimia tähän häikäilemättömään lähimäisensä huoneen
himoitsemiseen on Italialla esitettävänä ainoastaan yksi, mutta
kylläkin todellinen: väestöpulansa. Tilasto näytti meille selvän kuvan
ylikansoitetusta maasta, jonka väki virtaa laitojen yli. Italia etsii
siis Tripolista sananmukaisesti »erämaan leipää» väellensä. Sivumennen
mainittakoon tässä, että leivänsaanti taitaa olla niukkaa. Vaikka
Tripolitania on alaltaan kolmea vertaa suurempi kuin koko Italia, on
siinä tavallisten laskelmain mukaan vain miljona asukasta, mutta
kaikkein uusimpain tutkimusten mukaan (Ewald Banse 1910, Adolf Vischer
1911) vieläkin vähemmän, tuskin yli puolta miljonaa.
Afrikan-matkustajan Rohlfin arvostelu 1870-luvulla, että Tripoli on 10
kertaa arvokkaampi kuin Tunis, onkin perinpohjaisesti kumottu,
viimeksi Gregoryn paikalla toimittamien tutkimusten nojalla (julaistut
1909). Vanhemmat tutkijat, kuten Grothe panivat paljon arvoa maan
merkitykseen läpikulkumaana Afrikan sisäosiin, »ovena Sudaniin» ja
»avaimena Afrikan sydämeen», mutta viime aikoina (varsinkin
laivaliikkeen parantamisen jälkeen Nigerillä) on liikenne Sudanissa
siirtynyt Guineanlahteen päin, niin että karavaanikauppa Tripolin
satamasta eteläänpäin on alentunut 15 miljonasta v. 1894 noin
puoleentoista v. 1906 (Banse). Koko kauppa noussee nykyään tuskin 16
miljonaan. Ainakin 60 % alueesta on aroa tai hieta-aavikkoa.
Ainoastaan Barkan ylänkö — muinainen Cyrenaika ja Pentapolis Tripolin
itäpuolella — tarjoaa suurempia kehitysmahdollisuuksia, niin että
sinne saattaisi joku osa Italian siirtolaistulvaa suuntautua. Ja kun
näin on, ei ole haitaksi, että sama Barka Theobald Fischerin mukaan
»vallitsee niinkuin linnoitus tietä Välimeren kautta idästä
länteen».[19]

On tietenkin odotettavissa että saalis jää Italian käteen parhaillaan
käytävän sodan jälkeen. Mutta mitä Italia lieneekin voittanut —
sankarimainetta se ei tällä sodalla ole saavuttanut. Ainakin on
maailman yleinen vaikutelma se, että sen sotaiset aikaansaannokset
ovat lähinnä olleet omiansa alentamaan sen kurssia liittolaisten ja
muiden silmissä. Jo tältä kannalta olisi kummaa, jos kolmiliitto (joka
päättyy 1914) vielä kerta uusittaisiin; mutta sota on lisäksi
ilmituonut niin räikeän vastakkaisia pyrkimyksiä
saksalais-itävaltalaisen yhtymän ja Italian välillä, että heidän
liittonsa jatkaminen ei näytä luultavalta. Tässä on huomattava, että
Saksan vaara Venäjän taholta on pienentynyt jälkimäisen tappion
jälkeen kaukaisessa idässä, kun taas Italian vaara Ranskasta käsin on
pienennyt samassa määrin kuin se on alkanut saada kiinni vanhempaa
veljeänsä väkiluvussa: kaksi syytä vähemmän ylläpitää liittoa, jota
olot ovat alkaneet tehdä suorastaan sietämättömäksi asianosaisille.

Sikäli olisi tästä sodasta ainakin se hyvä, että Italian
kansainvälinen asema selviäisi siitä luonnottomuudesta ja kieroudesta,
joka siinä nyt on. Pyrinnöt ja tunteet viittaavat sille ilmeisesti
paikkaa länsivaltain rinnalla — niinkauan kuin nämä toimivat yksissä.

Kun tätä kirjoitetaan (marraskuussa 1911) ei kuitenkaan mitään
virallisempaa merkkiä ole näkynyt, että kummallakaan puolella
kolmiliitossa olisi päätetty ryhtyä purkamaan tätä jo miespolven ajan
kestänyttä sidettä.

----------

Kun nyt luo yleissilmäyksen tähän hedelmättömien vaatimusten ja
tehottomien eleiden historiaan, niin saa sen varman vaikutelman, että
suurvalta-asema on ollut uudelle Italialle ylivoimainen. Historia
vahvistaa siis täysin sen päätelmän, johon maan sisäisten olojen
tarkastelun täytyi johtaa.

Mutta sisäisin syy tämän suurpolitiikan hedelmättömyyteen ja Italian
vaivoihin ylimalkaan lienee se organisen kehityksen puute, johon
viitattiin jo sisäpolitiikan alalla. Me näimme siellä, miten Italian
oli täytynyt tavoittaa kansan kalleimpia aarteita, itsenäisyyttä,
yhteyttä ja perustuslaillista vapautta, kaikkia yht'aikaa, ilman
tervettä valmistelua. Kukkuraksi tähän kuormaan tuli nyt myöskin
suurvalta-asema ennenkuin sisäiset kansalliset pulmat olivat edes
osapuilleen ratkaistut. Mutta näin ovat nuo eri tehtävät, sisäinen
kokoomustyö ja ulkoinen laajennus, joutuneet toistensa tielle,
ehkäisemään toisiaan, vaikeuttamaan kummankin ratkaisua. Valtion
heikkous on vahingoittanut suurvaltaa, ja suurvalta on lisännyt
valtion heikkoutta.

Moni italialainen itse pitää suurvalta-asemaa kaiken pahan alkuna ja
juurena maassa, eikä kenties ilman syytä. Varmaa on, että se on
ehkäissyt välttämättömiä sisäisiä parannuksia. Se on tehnyt sitä
aineellisessa suhteessa asettamalla lisää vaatimuksia maan
taloudelliselle uhrauskyvylle; se on tehnyt sitä henkisessä suhteessa
kääntämällä tätä ulkonaiselle loistolle hyvinkin herkkää kansaa pois
vaatimattomammista mutta tarpeellisemmista toimeentulontehtävistä.
Tämä on suotuisain konjunkturien nurjapuoli. Italian suurvalta ei
esiinny voimakkaan kansallisen kasvun kukkana, vaan tämän kasvun
esteenä. Suurvalta imee voiman isänmaasta sen sijaan että se sitä
vahvistaisi.

Ehdottomasti, välttämättä tarvitsee Italia keskittymistä sisäiseen
tehtävään; taistelua mädäntymistä ja malariaa vastaan ei vain
luonnossa vaan myöskin yhteiskuntaelämässä, yhteiskunnallisten
vastakohtien sovittamista, maatalouden epäkohtain korjaamista,
verotaakkojen tasoittamista ja huojennusta, eduskunnan Augiaan-tallin
puhdistamista. Sen nykyiset valtiomiehet näkyvätkin olevan täysin
tietoisia tämän tehtävän tärkeydestä: ja viime vuosien hyvät
raha-asiat ovat tasoittaneet heidän tietään. Paljon on tehtykin tähän
suuntaan, itse asiassa enemmän kuin tältä eduskuntakoneistolta olisi
voinut odottaa; niinpä on olemassa valtiopäiväpäätökset Pontinin
soiden kuivaamisesta 1900, suuresta vesijohdosta Apuliassa 1901,
Rooman Campagnan järjestelystä 1903, rautateiden ostosta valtiolle
1905 (puhumattakaan Simplonin tunnelin avauksesta 1906). »Viimeisten
30 vuoden aikana on maa tehnyt 100 vuoden edistyksen», lausui
_Giolitti_ 4/12 1908 valtiopäivillä; ja perusteelliset ulkomaiset
huomiontekijät (Theob. Fischer, P. D. Fischer, Deecke, Lowell)
todistavat samaa — kuten Milanon näyttely 1906 silminnähtävänä kuvana.
Varsinkin jälkeen v. 1905 ovat hyvät vuodet antaneet sellaista vauhtia
yritteliäisyydelle, että on puhuttu suorastaan »intohimosta luoda
uusia teollisuudenhaaroja» (Sullam, Halles Jahrbuch 1906). Viime
aikoina on alettu kohdistaa enemmän huomiota siihen suureen
kansallisomaisuuteen, joka piilee _vesiputouksissa_: vähintään 5 milj.
hevosvoimaa, edullisesti sijoitettuina kautta maan, kaksinkerroin
arvokkaat valtiolle, joka nyt ostaa hiiliä yli 200 milj. markan
arvosta ja on siinä määrin tuhlannut metsänsä. Sullam perustaa 1907
suurimmat toiveensa tähän »kultakaivokseen», Nitti suosittaa 1909
»metsä- ja vesipolitiikkaa» maan »suurena kansallispolitiikkana»,
vaalitaistelussa samana vuonna omaksui oikeisto (_Sonnino_) tämän
ohjelman ja se mainittiin sitten kuninkaan valtaistuinpuheessa.

Eduskunnankin työmaalla on sarastusta havaittavissa sikäli kuin
kirkolliset astuvat näyttämölle ja muodostavat ydintä todelliselle
oikeistopuolueelle; sosialistien suunnitelmat, esim. uskonnonopetuksen
poistaminen kouluista (1908), pitävät huolta, että heiltä ei tarvitse
puuttua liittolaisia.[20] Vastakohdassa _Sonnino—Giolitti_ häämöttää
myöskin alkua todelliseen puoluejakoon oikeisto—vasemmisto (kuten
1890-luvulla _Rudini—Crispi_), vaikka painopiste yhä on kovasti
vasemmalla — jota tässä edustaa Italian nykyinen pääministeri ja
»voimakas mies», ensiluokkainen eduskuntateknikko ja hypnotisoija.

Voidaanko täällä ylimalkaan valtion vammoja parantaa
eduskuntajärjestelmän avulla, on tosin toinen ja syvempi kysymys.
Valtion arvovalta on rakennettava ja saatava juurtumaan epäilevien
kansalaisten sydämiin; yksi tie siihen on luja oikeusjärjestys kuten
Englannissa, toinen voimakas hallinto kuten Ranskassa; Italia, jolta
puuttuu nämä molemmat perustat, ei taitane päästä pitkälle
perustattoman eduskuntarakentonsa nojassa. Mutta toisaalta tuntuu
siltä kuin eduskunnan »nurkkakuntaisuus» ja pikkumaisuus olisi
vähentämässä sen vaikutusvoimaa maan kohtaloihin; ja siitä sopisi
maata vain onnitella.

Tripolin-sodalla on Italia kuitenkin koonnut uusia ja synkkiä pilviä
tielleen. Se on heittänyt arpansa ja valinnut osansa: se aikoo
edelleenkin ylläpitää suurvalta-asemaa, jatkaa yritystään rakentaa
tornia ja perustaa yht'aikaa. Sillä ei siis ollut kylliksi
itsensähillitsemiskykyä luopuakseen kunnian vaarallisista unelmista;
se uhrasi ennemmin tyynen kehityksen varmat saavutukset ja suuren osan
Europan myötätuntoa. Vieras ja puolueeton katsoja ei voi olla
pitämättä tätä askelta kohtalokkaana, joskaan ei valtion niin
suurvallan elämälle. Kukaties on historian tuomio jälkimäisestä oleva,
että se _menetti henkensä tahtoessaan sitä säilyttää_.







KIRJALLISUUTTA


I. YLEISTÄ KIRJALLISUUTTA


Etevin »kokoelma virallisia asiakirjoja nykyajan historiaan» on
_Staatsarchiv_, joka ilmestyy säännöllisin väliajoin vuodesta 1861
alkaen. Hyödyllinen ja helposti käsitettävä »kokoelma tärkeimpiä
diplomaattisia tekstejä vuodesta 1815 meidän päiviimme» on Pierre
Albin, Les grandes traités politiques, 1911.

Paras historiallisista vuosikirjoista, vaikka pääpainon Saksaan
kohdistava, on _Schulthess_, Europäischer Geschichtskalender, vuodesta
1860; siinä on useita asiakirjoja. Vielä erikoisemman saksalainen ja
lisäksi liioitteleva mieskohtaisuuden merkitystä historiassa on
_Jahrbuch der Weltgeschichte_, toim. 1900—01 _Karl Jentsch_, ja
vuodesta 1902 _Albin Geyer_. Ranskalaisia ja englantilaisia
vastikkeita ovat _L'année politique_ vuodesta 1874 ja _Annual
register_ 1700-luvulta alkaen. Vuosikirjoihin voi lukea myöskin Saksan
hallituspolitiikan henkeen toimitetut vuotuiset katsaukset ja
huomautukset Schiemannin julkaisussa Deutschland und die grosse
Politik, vuodesta 1901 (johdanto 1896); erittäin arvokas
maailmansanomalehdistön seuraamisen vuoksi.

Diplomaattisten ja tilastollisten vuosikalenterien joukossa on
ensimäisenä _The Statesmans Yearbook_, vuodesta 1864.
_Geographenkalender_ vuodesta 1903 sisältää rajankäyntisopimuksia y.
m. s. Kansallistaloudellisista vuosikirjoista mainittakoon _Die
Weltwirschaft_, ein Jahr-und Lesebuch, toim. 1906—08 Halle, sekä
_Jahrbuch der Weltwirschaft_ v. 1911, toim. Calwer; tärkeänä lähteenä
tällä alalla ovat myös konsulikertomukset julkaisussa _Svensk Export_.
Runsaasti aineeseemme kuuluvia kirjoituksia sisältävät
maantieteellisistä aikakauskirjoista esim. Hettner, Geographische
Zeitschrift, v:sta 1895, ja _Petermanns Mitteilungen_, osasto
»Militärgeographie» v:sta 1909; valtiollis-taloudellisista _Questions
diplomatiques et coloniales_ v:sta 1897, _Revue politique et
parlamentaire_ v:sta 1894 sekä _Revue economique internationale_ v:sta
1904; yleisten aikakauskirjain joukossa vihdoin _Revue des deux
mondes_ v:sta 1831, _Deutsche Rundschau_ v:sta 1874 ja _Review of
Reviews_ v:sta 1890.

Viime vuosisadan valtiollista ja eduskuntaista historiaa (1815—1896)
esittää etevästi _Seignobos_, Histoire politique de l' Europe
contemporaine, viim. painos 1908; edellisiä vuosisatoja uudempana
aikana Heerenin klassillinen »Handbok i det europeiska statssystemets
och dess koloniers historia», ruots. käännös 1865, sekä
Bezold-Gothein-Koser, Staat und Gesellschaft der neueren Zeit (Die
Kultur der Gegenwart II, V) 1908. Siirtomaahistoriaa vuoteen 1900
käsittelee erikoisesti Supan, Die territoriale Entwicklung der
europäischen Kolonien, 1906.

Muita aineemme puolia käsittelevistä teoksista mainittakoon vielä
_Ratzel_, Politische Geographie, 1903; Lawrence Lowell Governments and
parties in continental Europe, 1896; Dehn, Weltwirtschaftliche
Neubildungen, 1904 ja Weltpolitische Neubildungen 1905, Carlgren,
Världspolitiska ströftåg, 1907; Arthur Dix, Geographische
Abrundungstendenzen in der Weltpolitik (Geogr. Zeitschrift) 1911; G.
Schneider, Die grossen Reiche der Vergangenheit und der Gegenwart,
1904: Kjellén, Småstaternas problem, julk. »Nationell Samling» 1906 ja
»Den storpolitiska balansen, en öfverblick och en prognos», Göteb.
Aftonblad 26/11, 2/12 ja 3/12 1910.




II. ERIKOISKIRJALLISUUTTA


TURKKI JA BALKANIN NIEMIMAA:


Ritter v. Sax, Geschichte des Machtverfalles der Türkei, 1908.

Ular-Insabato, Der erlöschende Halbmond, 1909.

Wirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1909.

Goltz, Die innerpolitische Umwälzung in der Türkei 1909 (_Deutsche
Rundschau_).

André Tardieu, La crise turque (_Questions diplomatiques et
coloniales_) 16/5 1909.

Le Chatelier, La position economique de l'Islam (_Revue econ.
intern._) heinäk. 1910.

Le Chatelier, Politique Musulmane, 1910.

Bela von Rakovszky, Mohamedanismus und Jungtürken 1911 (_Neue Freie
Presse_ 26/5).

Artikkeleita julk. _Das Neue Europa_, 1909.

Kjellén: Storsultanens inlandsbana, _Vårt Land_ 14/9 1907; Den sjuke
mannen, ibm. 30/8 1908; Europas oroliga hörn, _Nya Dagligt Allehanda_
12/1 ja 13/1 1909.




ESPANJA JA PORTUGAL:


Hume, Spain, its greatness and decay, 1897.

Maerker, Die geographischen Ursachen von Spaniens Niedergang, 1899
(_Geogr. Zeitschrift_).

Marvaud, La plus grande Espagne (Questions dipl. et. col.), jouluk.
1904.

Marvaud, La rivalité Anglo-Allemande et la situation internationale du
Portugal (_Revue pol. et. parl._) kesäk. 1909.

Vising, Spanien och Portugal, 1911.

Magalhaes Lima, La fédération iberique, 1893.

Biberstein, Die geographische und politische situation Portugals
(_Pet. Mitteil._), 1910.

Kjellén: Portugal och Europa, Göt. Aftonblad 21/10 ja 22/10 1910.




HOLLANTI:


Treitschke, Die Republik der Vereinigten Niederlande, 1869.

Fritz Bley, Die alldeutsche Bewegung und die Niederlande, 1897.

Karl Menne, Die Entwicklung der Niederländer zur Nation, 1903.

Sartorius von Waltershausen, Ein deutsch-niederländischer Zollverein,
1900 (_Zeitschr. für Socialwissenschaft_).

Ellis-Barker, The absorption of Holland by Germany (_Nineteenth
Century_) heinäk. 1906.

Marvanud, Les projets d'entente Hollando-Belge (_Revue pol. et parl._)
huhtik. 1907.

Cressonnières, L'entente Hollando-Belge (_Revue écon. intern._)
maalisk. 1910.




RUOTSI:


Sandgren, Receuil des traités de la Suède, 1910.

Gustaf Sundbärg, Sveriges land och folk, 1901.

Heilmann, Suéde, 1907 (Rapports commerciaux des agents diplomatiques
et consulaires de France, Année 1907, n:o 635).

Svensén, Sverige och dess grannar, 1901.

Barnes Steveni, The scandinavian question, 1907.

Reusch, Norwegens Verhältniss zu Schweden vom geographischen
Standpunkte aus, 1915 (_Geogr. Zeitschrift_).

Kjellén, Geopolitische Betrachtungeu über Skandinavien 1905 (_Geogr.
Zeitschrift_).

—»— Studier öfver Sveriges politiska gränser, 1899 (Ymer)

—»— Inledning till Sveriges geografi, 1900.

—»— Vårt utrikespolitiska läge, Vårt Land 4/10 1908.




ITÄVALTA-UNKARI:


Lowell, Goverments and parties, os. Austria-Hungary, II ss. 70—179.

Benoist, L'Autriche future et la future Europe, 1898 (_Revue des deux
mondes_).

Auerbach, Les races et les nationalités en Autriche-Hongrie, 1898.

Zemmrich, Die Völkerstämme Ö.-U:s, 1899 (_Geogr. Zeitschrift_).

Rudolf Springer, Der Kampf der österr. Nationen um den Staat, I: Das
nationale Problem als Verfassungs-und Ver-waltungsfrage, 1902.

Rudolf Springer, Die Krise des Dualismus, 1904.

Alex v. Blaskowich, Die Grundprobleme der Monarchie 1909 (_Das neue
Europa_ heinä- ja syysk.).

Herrnritt, Die österr. Parlamentsreform, 1907 (_Archiv für öff.
Recht_).

Wallengren, Den österr. valreformen från nationalitetsproblemets
synpunkt, 1909—10 (_Statsvet. Tidskrift_).

Freytag, Reichraths-Wahlkarte von Österreich, 1907 ja 1911.

Otto Lang, Der österr. Völker-Friedensbund, 1907.

Wirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1909.

_Das neue Europa_, Politisch-ökonomische Monatsrevue für die
Interessen der ö.-u. Monarchie und der Balkanländer 1909
(huhtik.—jouluk.).

_Neue Freie Presse_ (vuosikerrat 1907, 1910, 1911).

Kjellén, Den sista unionen, anmärkningar om ungersk politik, _Göteb.
Aftonblad_ 26/2 1910.




ITALIA:


Deecke, Italien, 1898 (_Bibl. der Länderkunde_)

P. D. Fischer, Italien und die Italiener, toinen painos 1901.

Lowell, Governments and parties, os. Italy, I, 146—231.

G. Steffen, Utvandringen och de ekonomiska konjunkturerna i Sverige
och Italien, 1910 (_Emigrationsutredningen_, Liite XVIII s. 38—82).

Billot, La France et l'Italie, histoire des années troubles 1881—99,
1905.

Fiamingo, Les raisons économiques de la politigue étrangére de
l'Italie (_Rev. pol. et parl._), heinäk. 1907.

Nitti, Une grande politique nationale en Italie (Rev. econ.
internat.), huhtik. 1909.

Theobold Fischer, Mittelmeerbilder, 1908.

Kjellén: Italien och Turkiet, politiska kommentarier till
krigsutbrottet, _Göt. Aftonblad_ 17/10, 10/10 ja 11/10 1911.













Viitteet:

[1] Lukijan tulee aina muistaa, että teos on julkaistu lähes kolme
vuotta ennen maailmansotaa: marraskuussa 1911. — _Suom._

[2] Kaikkien maiden sosialistien kansainvälinen järjestö,
Internationale, perustettiin kuitenkin jo 1901. — _Suom._

[3] Kongressi = juhlallinen valtojen kokous. — _Suom._

[4] Noin sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen oli Rooman
keisarikunnan ohella olemassa kiinalainen suurvalta Kaspian merestä
Ison-Waltameren rannoille; mutta näiden välillä ei milloinkaan
syntynyt mitään kilpailua. Keskiajan alussa oli kyllä ankaraa
kahnausta _Islamin_ ja _Bysantion_ valtain välillä, ja jälkimäinen
pysyi vuosisatoja Europan kartalla yhdessä »_saksalaisen_ kansan pyhän
roomalaisen valtakunnan» kanssa; mutta tätä yhteiselämää ei
milloinkaan sitonut yhteinen valtio- tai tasapainojärjestelmä.

[5] Chatelier laskee 150—170 miljonaa muhamettilaista Aasiassa, 50—60
Afrikassa, 6—7 Europassa; Englannin valtakunnassa on 80, Venäjän,
Ranskan ja Turkin valtakunnissa kussakin vähintään 15, Hollannin 30.
Yhä enemmän kehittyy tämä maailma yhtenäiseksi kultturipiiriksi, jossa
ei ole vain uskonnollisia, vaan myöskin yhteiskunnallisia kuteita ja
ennen kaikkea kasvava taloudellinen yhteistunto, samalla kuin se on
voimakkaassa nousennassa Afrikassa (kuten Schwerin kirjassaan
Muhamedanismen i Afrika jo 1892 on osoittanut).

[6] U. S. A. = United States of America, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat.
— _Suom._

[7] Itse kielikysymyksen laita on (Bremerin mukaan julk. _Deutsche
Erde_ 1902) siten, että valtiollinen raja erottaa kaksi kirjakieltä,
mutta ei suinkaan puhekieltä. Jälkimäisessä suhteessa kulkee raja
Zuiderseen keskeltä kaakkoon, halki Gelderlandin ja siitä itään Reinin
yli; sen itäpuolella puhutaan saksilaisia, länsipuolella frankkilaisia
(Alamaiden, Limburgin, Kölnin) murteita.

[8] Ruotsin koko suuruudenaika alkuhankkeineen ja jälkimaininkeineen
mahtuu yhden ainoan — tosin harvinaisen pitkän — ihmisiän elämyksiin,
nimittäin itägötalaisen talonpojan Jon Anderssonin joka syntyi 1582
Juhana III:n ja kuoli 1729 Fredrik I:n aikana.

[9] Ripeä kasvu riippunee kuitenkin enimmäkseen ympärystän
kansan-ainesten unkarilaistumisesta — jota Bj. Björnson »Neue Freie
Presse»ssä v. 1907 nimitti »Unkarin suurimmaksi teollisuudeksi» —;
madjaarien omaa heimoa katsotaan suuressa määrässä rasittavan saman
vamman kuin Ranskan kansaa (kaksilapsijärjestelmän). Vrt. Schultheiss,
Deutschtum und Magyarisierung 1898.

[10] Tässä avautuisi Itävallalle mahdollisuus hyvänsuopaisen ja
suosivan politiikan avulla omia ruteenilaisiansa kohtaan luoda
itselleen suosiollinen liike koko Ukrainassa. Venäjän virallisissa
piireissä lieneekin sitä yhteen aikaan pelätty. Niin kauan kuin
Itävallan hallitus sisäpoliittisista syistä katsoi pitävänsä tukea
puolalaisten ylivaltaa tällä maankulmalla, oli kuitenkin tämä
mahdollisuus tärvelty. Nyttemmin on asema jonkun verran muuttanut,
yhtäältä puolalaisten valtiollisen merkityksen heikkenemisen vuoksi
valtakunnassa, toisaalta eduskuntaisuuden toimeenpanon johdosta
Venäjällä.

[11] Ennen Balkanin sotaa 1912. — _Suom._

[12] »Sokol» merkitsee jahtihaukkaa, ja sokol-juhlat vastaavat
saksalaisten »Turn»-yhdistysten kokouksia.

[13] Freytag on laatinut seuraavan yleistaulukon »valtiollisista ja
kansallisista puolueryhmityksistä» Itävallan edustajakamarissa
molempain yllämainittujen vaalien jälkeen:

                                              1907 1911

    saksalaisvapaamieliset                      21   20
    saksal. kansanpuolue                        29   38
    saksalaiset agraarit                        17   28
    saksalaisradikaliset                        15   18
    suursaksalaiset                              3    4
    kristillis-sosialistit                      96   76
    Saks. työväenpuolue                          —    3
    saksal. ulkop. puolueid.                     2    1
    _Saksalaisia (sosialidem. lukuunottaen)_   233  232

    vapaamiel. italialaiset                      5    6
    klerikaliset italialaiset                    9   10
    _Italialaisia_ (sosialidem. lukuunottaen)   19   19

    _Romanialaisia_                              4    5

    _Zionisteja_                                 5    1

    saksal. sosialidemokraatit                  50   44
    italial. »                                   5    3
    tsekkil. »                                  24   26
    puolal. »                                    6    8
    rutenil. »                                   2    1
    _Sosialidmeokraatteja_                      87   82
    nuortsekkiläiset                            20   16
    vanhattsekkiläiset                           6    —
    tsekkiläiset agraarit                       29   38
    klerikal. tsekkiläiset                      17    7
    radikal. tsekkiläiset                       10   17
    tsekkil. kansanpuolue                        —    4
    tsekkil. ulkop. puolueid.                    2    —
    _Tsekkiläisiä_ (sosialidem. lukuunottaen)  108  108

    vapaamiel. slovenialaiset                    6    4
    klerikal. slovenilaiset                     18   20
    kroatialaiset                               11   11
    serbialaiset                                 2    2
    _Eteläslaaveja_                             37   37

    puolal. kansanpuolue                        17   24
    puolal. kansanvaltaiset                     23   14
    vanhoilliset puolalaiset                    16   25
    puolal. ulkop. puolueid.                     2    2
    _Puolalaisia_ (sosialidem. lukuunottaen)    78   83

    nuorruteenilaiset                           25   28
    vanharuteenilaiset                           5    2
    _Ruteenilaisia_ (sosialidem. lukuunottaen)  32   31

Käydessäni kesällä 1907 edustajakamarissa merkitsin muistiin
ilmoitustaululta seuraavat ryhmät: Sozialdemokratischer Verband,
Solvenski Klub, Ruthenen (Rusky) Klub, Polnische Volkspartei,
Deutsch-radikale Vereinigung, Christliche soziale Vereinigung, Klub
ceskych agrarniku, Katolicko narod. Klub, Unione Italiana, Cezky
sozialdem. Klub, Kolo Polskie, Cesky Klub, Deutsch-nationaler
Verband.

[14] V. 1911; keisari kuoli 1917, hallittuaan yli 68 vuotta. Alempana
mainittavan arkkiherttua _Frans Ferdinandin_ murha Sarajevossa kesällä
1914 tuli siksi kipinäksi, joka pani tuleen maailmansodan
sytytyslangat. — _Suom._

[15] Mitä Sveitsiin tulee, on otettava lisäksi huomioon se tärkeä
näkökohta, että aivan erityisenlaatuinen luonto täällä pitkän
yhdyselämän aikana on painanut eri kansallisuuksiin määrätyn
yhteisleiman ja siten jossakin määrin niitä muuttanut. Senvuoksi on
Sveitsin problemi itse asiassa toinen kuin Itävallan, ja samalle
tasolle voivat ne asettaa vain sellaiset, jotka määräävät
kansallisuuden yksinomaan oman kielen perustalla.

[16] Pahin pulma Makedonian kysymyksessä on juuri se, että
kansallisuuskartta ei ole valmis. Todellisista oloista on sangen
vaikea saada selvää, kun kaikki tietolähteet ovat kansallispyyteiden
hapattamat: kuhunkin kansaan kuuluvien lukumäärä vaihtelee
suunnattomasti aina laskijan kansallisuuden mukaan. Luotettavinten
tutkimusten mukaan ovat pääkansana bulgarialaiset; serbialaisia asuu
niukasti Shar-dagin eteläpuolella, kreikkalaisia samoin Salonikin
pohjoispuolella; mutta heillä on, samoin kuin bulgarialaisilla ja
romanialaisilla (aromunilaisilla, valakkilaisilla) kouluja pyydyksinä
kaukana asuma-alojensa ulkopuolella. Summittaisesti on koko väestö
arvioitu noin 3 miljonaksi, joista 2 milj. slaavilaisia, 100 000
romanialaista sekä kreikkalaisia, turkkilaisia ja albanialaisia
parisataatuhatta kutakin. Ks. tästä Weigand, Die nationalen
Bestrebungen der Balkanvölker, 1898, Oestreich, Die Bevölkerung von
Macedonien _Geogr. Zeitschrift_ 1905, Wirsen, Balkanfolken och
stormakterna, 1909 (ss. 193—205), sekä Langhansin karttaa
_Geographen-Kalenderissa_ 1905.

[17] Laskelman on tehnyt Raseri helmikuussa 1901 toimitetun väenlaskun
nojalla. Hän arvioi Irredentan (Nizzaa lukuunottamatta) ainoastaan 1,3
miljonaksi, ja koko italialaisen heimon 36 miljonaksi. — Hasse on
laatinut taulukon europalaisten valtioiden luonteesta
kansallisuuskannalta ja asettanut ensi sijalle Italian ynnä
Alankomaat, 99,8 prosenttia; hän ei siinä näy erottaneen enempää kuin
n. 60 000 ulkolaisiksi Italiassa. Tässä taulukossa tulee kolmannelle
sijalle Ruotsi 99,4, sitten Norja 98,7, Tanska 97, Ranska 96,7, Saksa
92,5, Suur-Britannia 84, Europan Venäjä 52,1 prosenttia. Ks. »Das
deutsche Reich als Nationalstaat», 1905, s. 37.

[18] Ja Suomea. — _Suom._

[19] Erikoiskirjallisuutta Tripolista: Grothe, Tripolitanien und seine
Zukunft als Wirtschaftsgebiet 1898 (_Geogr. Zeitschr_). Pinon, La
Tripolitaine, 1903 (_Revue des deux mondes_), Bause, Der arabische
Orient, 1910 (luku Tripolis), Afrikan-tutkija Oskar Lenz, _Neue Freie
Presse_ 26/9 1911, Adolf Vischer, Tripoli, marrask. 1911 (_Geogr.
Journal_). Ainoa huomattava karavaaniliikenne, jota vielä on, kulkee
Bengasin ja Vadain välillä; mutta sekin loppunee, kun ranskalaiset
ovat ehtineet järjestää viimeksimainitun maan. Sitten ei ole
aavikoiden vanhoja teitä polkemassa muita kuin pyhiinvaeltajia ja
tutkimusmatkailijoita. — Schweinfurth on kiinnittänyt huomiota
Tobrukin erinomaiseen satamaan Barkassa: laivareitti sinne Brindisistä
ja rautatie sieltä Aleksandriaan lyhentäisi matkaa Intiaan 20
tunnilla.

[20] Kirkollisia, klerikaleja, joita alahuoneessa 1904 oli 2, oli 1909
jo 20. Puolueasema on muutoin yhä aivan aaltoileva. V. 1909 vaalien
jälkeen laskettiin 340 hallituspuoluelaista (Giolitti), 40
»perustuslaillisen vastustuspuolueen» jäsentä (Sonnino), 20 klerikalia
ja noin 110 radikalia, tasavaltalaista ja sosialistia yhteensä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVALLAT I ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.