Elämän unelmia : Kertomuksia

By Rudolf Herzog

The Project Gutenberg eBook of Elämän unelmia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elämän unelmia
        Kertomuksia

Author: Rudolf Herzog

Translator: Uuno Talvio


        
Release date: July 26, 2026 [eBook #79186]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karosto Oy, 1910

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79186

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN UNELMIA ***
language: Finnish




ELÄMÄN UNELMIA

Kertomuksia


Kirj.

RUDOLF HERZOG


Saksankielestä suomensi

Uuno Talvio





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.




SISÄLTÖ:

Rudolf Herzog.
Hänen isänsä.
Yöhyasintit.
Lehti rakkauden kirjasta.
Hella rouva.
Laakeriseppele.
Serbialaisnainen.




RUDOLF HERZOG.


Rudolf Herzog syntyi Barmenissa Länsi-Saksassa joulukuun 6 p:nä
1869. Täällä Saksan suurella teollisuusalueella hän oppi tuntemaan
työskentelevän, puuhaavan tehdaselämän raittiine harrastuksineen
ja pyrkimyksineen ja sille hän aina pysyikin uskollisena. Tultuaan
Berliiniin 1890 hän innolla antautui kirjalliselle alalle; jo kaksi
vuotta myöhemmin ilmestyi hänen ensimäinen romaninsa "Frau Kunst".
Seuraavana aikana kirjoitti hän useita näytelmiä ja runoja; tänne
kuuluvat myös esillä-olevat kertomuksetkin. Vuosi 1903 on käännekohta
hänen kirjallisessa kehityksessään; nyt hän vasta saattoi sanoa
löytäneensä varman suunnan, jota voi seurata. Siitä pitäen hänen
teoksissaan enemmän kuin ennen kuvastuu elämän ankara todellisuus,
jossa on kumminkin paljon jaloa, kaunista ja ihailtavaa. Henkilöt
ovat hillittyjä luonteita, jotka ovat asettaneet itselleen päämäärän,
minkä puolesta käyvät alituista sitkeää taistelua koettaen pyrkiä
inhimilliseen hengen jalouteen. Tämä suunta ilmenee hänen myöhemmissä
teoksissaan: "Die vom Niederrhein", "Das Lebenslied", "Die Wiskottens"
— suomeksi "Wiskottenin perhe" — "Der Abenteurer" ja "Hanseaten".
Nämä teokset, niissä esiintyvä rohkea uskallus, syvä ja jalo rakkaus
antoivat Herzogille paljon ihailijoita. Hän on Saksan nykyjään elävistä
kirjailijoista nähtävästi suosituin.

_Suomentaja_.




HÄNEN ISÄNSÄ

— Toinnu poikaseni, toinnu! Kerro minulle asian kulku.

— Me leikimme lawntennistä paroni Harraksen luona, kertoi nuori
Yrjö von Geiseln. — Hän hengähti syvään aivankuin olisi ollut
tukehtumaisillaan, ja hänen levoton katseensa tarkasteli isän
ritarillista olentoa.

— Ja sitten, Yrjö.

— Lusi Drumont oli siellä. Hän on minun mielestäni hyvin viehättävä
tyttö ja minä sanoin sen hänelle. Vaan hänen kauneutensa tähden eikä
siksi, että hän on rikas, sanoin niin. Paroni Harras oli takanamme.
Minä tiedän hänen aikovan naittaa vanhimman poikansa, Henrikin,
Lusille. Mutta sitä hän ei ole oikeutettu tekemään, isä, ei ole
oikeutettu. —

Hänet oli kokonaan vallannut ajatus äsken kuulemastaan. Sanat eivät
tahtoneet huulilta päästä. Hänen piti ponnistella voidakseen hengittää.

— Paroni Harras on sinulle sanonut, lisäsi vapaaherra sivellen poikansa
hiestyneitä kasvoja, että olet tyhmä veitikka, ja että sinun pitäisi
lemmentunnustuksinesi odottaa edes siksi kuin olet päässyt rykmenttiin.
Semmoisesta tietenkin suuttui minun melkein täysikasvuinen poikani.

Yrjö oli kalvennut.

— Ei, hän hitaasti vastasi, paroni Harras sanoi: se, joka ei tiedä,
miltä tunkiolta on korjattu, älköön lähennelkö epäilyksenalaista
nimeään kunnialliseen. —

Vapaaherran käsi kahmasi tahdottomasti tuolinnojaa. Silmät jäykkinä hän
silmäili poikaansa.

— Sitä — sitäkö hän on rohjennut? Vieraittenko kuullen?

— Enemmänkin vielä —

Hetkisen tutki Yrjö isänsä kasvoja nyyhkien kuin kiusattu lapsi.

— Isä, isä, hän on häväissyt äitiäni. Sano toki hänen olevan kurjan
valehtelijan..

Vapaaherra vapisi. Hän puristi poikaansa rintaansa vasten aivankuin
näkisi vihollisia, jotka aikoivat ryöstää häneltä pojan; hänen
miehekkäillä kasvoillaan kiistelivät viha ja alakuloisuus.

— Jos hän on loukannut äitiäsi, hän alkoi ankarana puhua, on hän
enemmänkin kuin kurja valehtelija. Siinä hän on oikeassa, että äitisi
ei ollut minun vaimoni, ei voinut olla.

— Isä!

Yrjö riistäytyi irti ja tuijotti isäänsä aivankuin näkisi hänet ensi
kerran elämässään. Sitten hän heittäytyi raivoisena lattialle.

Vapaaherra antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Ensi surun täytyi saada
purkautua. Vasta kun hiljainen huokaus ilmoitti rajun vimman olevan
ohi, laskeutui isä hänen viereensä sanoen leppeällä äänellä: "Yrjö".

Poika ei kuullut. Vasta monen toistamisen jälkeen hän nosti päätään.

— Nouse ylös, sanoi vapaaherra, tietenkin tahdot kuulla vanhemmistasi
enemmän ennenkuin heitä tuomitset. Seuraa minua huoneeseeni.

Poika totteli. Nyt hän oli kahdeksantoistias ja niin kauvan kuin voi,
hän oli ihmetellyt ja kunnioittanut isäänsä jalouden perikuvana.
Hän ei tuntenut tässä maailmassa mitään kauniimpaa ja korkeampaa
kuin tuon miehen, isänsä. Äidistään hän tiesi vaan niin paljon, että
tämä oli hänen syntymisensä saanut korvata omalla elämällään. Isän
kerran hänelle äidistä puhuessa, oli se ollut kuin olisi hän puhunut
pyhimyksestä. Muisto tästä oli häntä aina uudelleen hurmannut. Nyt
siihen sijaan, nyt —? Isän kaunis kuva oli turmeltunut, ja kuollut äiti
menettänyt kultaisen loisteensa, hänen uskonsa peruste oli horjahtanut
tasapainostaan ja enkelinsä hän näki hornaan syöksyvän. Jälleen hänet
tuo mieletön suru tahtoi vallata. Mutta astuessaan isänsä huoneen
kynnyksen yli, hän kokosi kaikki nuoret voimansa.

'— Yrjö! — Vapaaherra tarttui hänen käteensä. — Uskothan sinä, Yrjö,
jokaisen lausumani sanan, tavun?

— Isä?

— Niin! Sitä odotinkin. — Hän vaipui nojatuoliin mietteissään pitäen
kättään silmäinsä edessä. Sitten hän jatkoi: Sinä olet yhtä hyvää
aatelia kuin Harraskin, sillä äitisi oli sukujaan Harras. Hän ja minä,
me lemmimme toisiamme. Mutta keskenään vanhaa vihankaunaa kantavat
vanhempamme eivät tahtoneet sitä sallia. Omaa tahtoa ei meillä ollut,
molemmat olimme liijan nuoria. Minä juuri luutnantiksi — — —

Hän hypähti pystyyn alkaen rummuttaa ikkunaan.

— Tuskin tahdotkaan yksityisseikkoja kuulla.

— En, isä.

Vapaaherra katsahti ulos ikkunasta. — Me arvelimme vanhempain
varmaankin nyt suostuvan. Mutta toisin kävi. He riehuivat ja parkuivat
sekä lähettivät vihdoin äitisi erään kaukaisella maatilalla asuvan
tädin vartijoitavaksi. Siellä hän kuoli sinun syntyessäsi ehdittyään
ensin minulle kirjoittamaan tämän kirjeen.

Hän veti kirjoituspöytänsä salalaatikosta nipun kirjeitä ja otti esille
päällimäisen. Se oli kellastunut ja rääsyinen.

— Lue, Yrjö, ja mieti sitten miksi isäsi ei ole voinut naida. — Hän
kääntyi lähteäkseen pois. — Teen vielä ratsastusmatkan. Hyvästi, rakas
poikani!

Nopein askelin hän jätti huoneen, itse satuloi raudikkonsa antaen sen
laukata ulos portista. Tultuaan kanervaiselle kankaalle, hän antoi
hevosensa astella, asetti ohjat eteensä vaipuen mietteisiinsä. Hetkisen
näkyi paroni Harraksen linna, mutta katosi sitten; niin kauvas kuin
vaan katse kantoi, näki kanervaa, kukkivaa kanervaa. Ratsastaja hypähti
satulasta ja kiinnitettyään raudikon puuhun heittäysi maahan. Aurinko
lepäsi kukkien päällä kuin kultainen uni. — Helma, hän hiljaa sanoi,
jumaloitu, ihailtu Helmani. —

Ja nyt vierivät hänen aatoksissaan kuvat toistansa seuraten. Hän näki
tuon solakan, valkosuortuvaisen olennon lyhyessä leningissään menevän
puistoon kävelemään. Hän itse oli kiivennyt puuhun metsänreunalla
siinä, missä puisto yhtyi metsään, katsellen puistoon korkealta
olinpaikaltaan, koska häntä perheriitaisuuksien vuoksi oli kielletty
rangaistuksen uhalla tulemasta Harraksen maatilalle eikä Helmallakaan
ollut lupaa puhua nuoren Geiselnin kanssa. Tämäpä se juuri olikin, joka
sai heidät mieltymään toisiinsa, ja aina nuori paronitar valitsi sen
tien, joka metsään johti. Myöhemmin täytyi Helman lähteä kaupunkiin
erään suurta taloutta johtavan sukulaisensa luo, kun taas nuoren
Geiselnin, jolle oli hankittu kotiopettaja, piti jäädä isän
maatilalle. Mutta joka ilta, kun alkoi hämärtää, satuloi hän
hevosensa ja kuljeksimatta kankaalla edestakaisin suorinta tietä
kannusti kaupunkiin lemmittynsä ikkunan alle. Sitten hänkin jätti
kodillensa hyvästit astuen pääkaupungin ratsuväkirykmenttiin.
Siellä hän jälleen kohtasi Helman tullakseen onnellisimmaksi ja
onnettomimmaksi ihmiseksi.

Hän oli kutsuttu eräisiin hovitanssiaisiin. Asettaessaan pukuhuoneessa
pois viittansa, kaksi naista astui hänen ohitsensa; hän ehti parahiksi
helistämään kannuksiaan. Silloin hän alkoi sammaltaa: Helma — —.
Toinnuttuaan hämmästyksestä hän nopeasti kiirehti saliin. Lähellä
sisäänkäytävää hän näki Helman seisovan aivankuin häntä odottaen.
Näköjään tämä näytti kuuntelevan parin naisen puhelua, jotka väliin
kohdistivat hänellekin jonkun sanan.

— Armollinen neitoni —

Hymyillen Helma kääntyi häneen.

— Jos minulla on vielä onni olla Teidän tuntemanne —

— Herra von Geiseln! Todellakin, hyvin hauskaa. Että minäkö Teidät
tuntisin. Minä en etäämpänäkin ollen ole ollut nuoruuden ystävälleni
uskoton!

Helma puhui viehättävästi ja — mies tunsi sen suloisella, hivelevällä
tunteella — sydämmellisesti.

— Miten merkillistä, hän sanoi katsahtaen neitoon, yleensä rukoillessa
käännytään _ylös_ taivaankuningattaren puoleen; minä olen kääntynyt
_alas_ hänen puoleensa.

— Alas ylhäältä pyökkipuusta, hymyili neito. — Kuinka helposti
olisittekaan voinut pudota, hän jatkoi yksinkertaisella totisuudella.

— Sitten olisin kumminkin kuollut Teidän jalkainne juureen.

He olivat hetkisen vaiti.

Sitten tunsi luutnantti, että hänen pitää ainakin jotain sanoa ja pyysi
siis Helman tanssilippua. Tämä ojensi sen hänelle.

— Te saatte täyttää, mitä tahdotte. Nyt äkkiä heräävät kaikki muistot
tyttöajoilta metsikössä. —

He pyörivät orkesterin sävelten tahdissa satojen jäykkäin loistavain
ihmisten kesken, eivätkä huomanneet mitään ympäristöstään.

— Tiedättekö, että minä olen Teitä syvästi lempinyt? Lähtiessänne
kaupunkiin tullaksenne — suokaa anteeksi — tanssitaitoiseksi, aijoin
ottaa hengen itseltäni.

— Minä olenkin päivät läpeensä itkenyt, kuiskasi neito.

— Minuako —?

— Melkein niin luulen.

— Ja sittemmin en ole enää ketään tyttöä ihannoinut!

Neito epäuskoisena pudisti päätään. — Mutta luutnanttina?

— Annan Teille kunniasanani, Helma neiti.

Molempain kasvot saivat totisen ilmeen. —

Kului muutamia viikkoja. Heillä oli taas, kuten melkein joka päivä,
kohtaus luistinradalla. Vapaaherran tullessa oli Helma erään
sotilaspukuisen kanssa puheissa. Vihdoin neito saapui hänen luokseen
kalpeana ja liikutuksissaan. Yhdellä silmäyksellä hän käsitti tytön
aseman, tervehti häntä kunnioittaen ja tarjosi kätensä viedäkseen hänet
jään yli hiljaisempaan paikkaan.

— Rakkaani — —

— Oma tyttöni — —

— Jos minua rakastat niinkuin minä sinua, niin etsi isäni ennenkuin se
on myöhäistä. Harras-serkulla on aikomus pyytää minun kättäni. Kuinka
voisin minä elää ilman sinua?

— Minä käyn huomen aamulla aikaisin isäsi luona, vastasi nuori upseeri.
— Vaikka vihaakin isääni, ei hän kuitenkaan voi vihata minua oman
tyttönsä tähden. Rohkeutta, soma morsioni.

Neito oli yhä vielä rauhaton.

— Eikö se kävisi tänään päinsä —?

— Ei, keskeytti hän puheensa, minä tiedänkin keinon. Sinä tulet
puutarhan takaportille. Jos näet sen olevan avoinna, niin mene hiljaa
huvimajaan ja odota minua. Siitä ei voi erehtyä. Se on pensaikon
keskellä. Jää hyvästi täksi kertaa.

Mies oli saapunut löytäen hänet kyynelten kastelemana vieraan
morsiamena. Harras-serkku oli jo ennen iltaa saanut paronin
suostumuksen, ja tämä oli juuri äsken lausunut tyttärelleen painavan
sanansa. Huomenna tulisi serkku pyytämään itse Helmalta hänen kättään.

Ja surunsa yltäkylläisyydessä, koko suuren rakkautensa häviön nähden
katosivat esteet miehen ja vaimon väliltä — he syleilivät toisiaan
aina mielettömyyteen asti. Erotessaan eivät he enää mitään valoja
tarvinneet. He tiesivät joko olevansa onnellisimmat ihmiset tahi
sitten, että tämä onni heidät surmaisi.

Senjälkeen seurasivat iskut toistaan. Paroni kielsi hänet kerran
kaikkiaan astumasta taloonsa. Harras-serkku hävisi niinpian kuin
mahdollista johonkin kaukaiseen linnoitukseen ja rakastettu tuomittiin
tädin luokse vanhalle maatilalle. Hän sai paljon kärsiä erosta — siinä
olikin syy hänen kuolemaansa. Se tapahtui pikku Yrjön syntymäpäivänä.
— —

Vapaaherra oli hypähtänyt ylös. — Helma, Helma, hän äyhki, kuin pyhää
neitsyttä sinua lemmin, sinä olet puolisoni, poikani äiti. Ennen sinua
tai sinun jälkeesi en ole ketään muuta tuntenut. Katso meidän Yrjöämme.
Oletko tyytyväinen isään ja poikaan: Olen häntä kasvattanut sellaisella
rakkaudella kuin vaan isän ja äidin yhdessä on tapana pojalleen
lahjoittaa. Olen luopunut elämänradaltani voidakseni kokonaan antautua
häntä kasvattamaan, jotta edes sillä palkitsisin sinun suuren tekosi,
kuoleman rakkauden tähden. Ja nyt rohjetaan heikontaa elämäntyötäni,
rohjetaan sinua, sinua häväistä. Jumalani, olenko tullut jo niin
vanhaksi, että en sitä käsitä?

Äkkiä suoristausi hän. —. Minulla on velvollisuuksia kuollutta
rakkaimpaani kohtaan. — Ei saa poika erehtyä isästään.

Irroitettuaan raudikon, hän kannusti kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Äidin kirje käsissään oli Yrjö jäänyt lumottuna istumaan tuolilleen.
Vasta kun poiskiirehtivän hevosen kavionkopse hänen korviinsa kuului,
tuli hän tuntoonsa; konemaisesti hän avoi kirjeen. Ensin näki hän vaan
irrallisia kynänpiirtoja, kirjaimia ja sanoja, joita kuoleva viime
hetkinään oli kirjoitellut. Nyt hän sai niistä selvän:

 "Rakkahimpani, ystävä parkani! Minä lähden luotasi jättäen sinut
 yksin. Et saa minua seurata, sillä ei, en sinua kumminkaan yksin jätä.
 Sinulle jää meidän poikamme, Yrjömme. Minä käsken, ettei häntä sinulta
 kielletä. Elä hänelle rakkaani. Ole hänelle valoisa esikuva, jotta
 hän kerran saa huomata, ettei nainen, joka sinua niin paljon lempi,
 voinut olla huono nainen. Ole hänen isänään äidin maineen tähden.
 — Kuolossakin uskollisena lähettää sinulle viimeisen suudelmansa
 Helmasi."

Yrjö oli noussut kirje käsissään. Hänen rintansa nousi ja laski,
kasvoillaan vaihteli puna ja kalpeus. — Isä, anna anteeksi, hän hiljaa
sanoi; nauraen ja itkien hän vihdoin huusi; vanhempani, olen löytänyt
vanhempani jälleen!

Illalla lähetti vapaaherra kaupungista sanan. Tärkeät toimet pidättivät
häntä siellä kaksi tai kolme päivää. Yrjö antoi ratsunsa kiitää pitkin
kangasta. Hän oli pannut äidin kirjeen povelleen; usein hän otti sen
sieltä pois, alkaen sitä lukea. Hänen ajatuksensa liikkuivat kauniissa
ritarillisessa isässään, jota hän nyt enemmän jumaloi kuin koskaan
ennen. Tuskin hän ehti muistamaan Harraksen linnaa. Paroni, joka sedän
kuoleman jälkeen lähimpänä perillisenä oli ottanut sen haltuunsa,
kohteli häntä yleensä epäystävällisesti, kun he joskus sattumalta
kohtasivat toisensa. Vasta Lusi Drumontin tulon jälkeen, joka myös
oli Geiselnille sukua, oli Yrjö pakoitettu enemmän kuin ennen siellä
seurustelemaan. Isä ei ollut sitä kieltänyt eikä myöntänyt.

Seuraavan yön Yrjö nukkui rauhattomasti. Vapaaherra ei ollut vielä
saapunut. Hän nousi ylös ja pukeuduttuaan lähti matkalle kaupunkiin
päin. Noin puolen tuntia kangasta kuljettuaan, tulivat häntä vastaan
isot vaunut, joita isä ratsain seurasi. Hän säpsähti, sitten riemuiten
hän syöksi kohden ratsastajaa: Isä, oma isäni!

Nopeasti heilahti vapaaherra satulassaan, hypähti maahan painaen poikaa
rintaansa vasten. — Poikani —!

— Olen lukenut äidin kirjeen — missä olit niin kauvan — minä sinusta
niin pidän.

— Minunhan piti huolehtia kirjeen kuittaamisesta. Tuossa näet!

Yrjö nosti silmänsä. Hiljaa jatkoivat vaunut matkaansa. Niissä istui
kaksi herraa pitäen välissään kalpeaa hiljaista miestä.

— Paroni Harras — kuollutko?

— Hän on vaikeasti haavoitettu. Taivas on häntä rangaissut.

Hänen päänsä vaipui. — Rakastatko sinäkin äitiä?

— Niin sanomattomasti, isä.

— Hyvä, poikaseni, menkäämme kotiin.




YÖHYASINTIT.


Valkeat, puoliksi lakastuneet, huolettomasti pöydälle heitetyt
yöhyasintit tuoksuivat niin, että päätä kivisti. Hän oli löytänyt
ne miehensä päällystakin taskusta antaessaan vaatevaraston
siivoojattarelle puhdistamista varten. Ties jumala, mitenkä ne sinne
olivat joutuneet.

Nuori rouva hymyili katkerasti. Sitten hän istuutui raskaasti
sohvankulmaan ryhtyen korjaamaan leveää vallensteinröyhelöä. Ensin hän
neuloi innokkaasti, sitten hitaammin ja hitaammin, kunnes vihdoin antoi
kuin tuntemattoman voiman pakosta kätensä ja teatterikauluksen vaipua
helmaansa.

Uusi tuoksuaalto pöydältä tunkihe hänen nenäänsä. Yöhyasintit!? — Mitä
muistuttikaan hänelle tämä tuoksu. Siitä täytyi olla jo paljon aikaa!
Hän kallisti päätään olkaansa vasten ojentaen raukealla sulontunteella
hentoja jäseniään, jotka myöhäisestä päivästä huolimatta olivat
aamupuvun verhomat. Miksikä hän olisikaan kaunistanut itseään? Häntäkö
varten, joka sanoi olevansa hänen miehensä, mutta joka häntä ylenkatsoi
— —?

Miksi oli hän hänet ottanut, miksi hän oli mennyt hänelle vaimoksi? Ja
nyt hän äkkiä tiesi, mitä kukkien tuoksu johti hänelle mieleen, tiesi
sen, tiesi sen, eikä voinut hillitä muistelmiaan, jotka nälkäisinä
susina haavoittuneeseen sydämmeen iskivät. Veri nousi hänelle päähän,
hänen hengityksensä oli raskas kuin meren syvällävöyrivä aalto.

Hän oli kahdeksantoistias tyttö, kaunis kuin Kreikatar. Mutta hänen
lempensä oli voimakas kuin saksalaisen nuoren tytön ja hän uneksi
prinssistä, joka purjehtii maan ympäri häntä etsiäkseen. Hänen
prinssinsä oli voimakasluonteinen perämies. Tarttuessaan ruoriin ja
suhahtaessaan tuulissa eteenpäin tämä ajatteli nuoruudenlemmittyään,
jonka kauneus saattoi veren kuohumaan niin, että hänen täytyi hillitä
itseään ollakseen huudahtamatta. Hän tahtoi naida tytön, mutta vasta
sitten, kun on kapteeni, ja kun laivanisäntä on antanut hänelle oman
laivan ohjattavaksi. Se ei kumminkaan käy käden käänteessä, mutta
pitkälti siihen ei voi olla. Ja häämatkansa he tekisivät hänen omalla
laivallaan purjehtien koko maan ympäri.

Tyttö riemuitsi prinssinsä loma-aikanaan istuessa hänen luonaan kertoen
sen maailman kauneudesta, mikä tytölle avautuisi hänen rinnallaan.
Mielikuvitus huumaantui hänen kuvauksistaan samoinkuin ennen tuhannen
ja yhden yön tarinoista. Ja mitä enemmän mies toivoi hänessä tapaavansa
naista sitä enemmän unohti tyttö miehen kuunnellessaan hänen
väririkkaita kuvauksiaan. Tyttö oli unelmoitsija — kahdeksastatoista
vuodestaan huolimatta lapsi.

— Bella, oli mies häneltä kysynyt, rakastatko minua?

Ja tyttö oli katsellut häneen ihmetellen rauhallisesti vastaten:

— Tietysti, Fred.

— Suutele minua sitten.

Ja hän suuteli. Mutta kun mies tahtoi häntä syleillä ja uudelleen
koskettaa kuumat huulensa hänen huuliinsa, oli hän pannut kätensä
miehen huulille nyrpeillään sanoen:

— Riittää jo, Fred. Sinä et vaan tahtoisi kertoa minulle
abessinialaisista naisista. Se on väärin.

Hän alkoi kertoa kaikista aamuauringon maan naisista, hänen rintansa
ollessa melkein pakahtumaisillaan sen yhden ainoan tähden, joka
hehkuvin silmin hänen edessään istui.

— Pureskelevatko he hasjista, hän kysyi uteliaana. Ja huumaako se? Mies
myönsi.

— Kuule sinä, minustakin tuntui äsken niin, kun sinua syleilin. Se oli
kukka.

Ja hän osoitti yöhyasinttia, joka Fredillä oli napinreijässä. Se oli
Fredin lempikukka. Hänellä oli aina sellainen.

Bellalla oli toinenkin ystävä, kaupungin teatterin jäsen, joka oli
vuokrannut hänen äidiltään huoneen. Tämän esittäessä Mortimeria
tai Romeota istui Bella aitiossa, jonka oli häneltä saanut antaen
vastustamatta johtaa itsensä pois todellisuudesta. Mutta Fred
oli vihoissaan, astuessaan äidin pieneen asuinrakennukseen ja
tavatessaan näyttelijän mielensä tietyn luona. Hän oli Fredin mielestä
sietämätön keikari, Don Juan, jolla ei ollut lujaa luonteenlaatua,
vaan jonkinlaista rakastettavaa turhuutta. Tällaiset ihmiset olivat
Fredille vastenmieliset. Heissä oli hänestä jotain naismaista. Hän
vaistomaisesti vainusi heissä jotain himokasta salaperäisyyttä, jota
ainainen uutuudenhalu kutkuttaa, ja hänen terve luonteensa, joka
saattoi tuntea nautintoa vaan yhden ainoan naisen omistamisesta, inhosi
näitä merirosvoja, jotka pitivät huvittavampana hetkistä iloa naisten
luona.

Eräänä päivänä oli Fred tullut tytön luokse enemmän liikutettuna
kuin tavallista. Hänen esimiehensä oli uskonut hänelle "Lorelein"
kuljettamisen, jonka hän nyt ensikerran itsenäisesti sai johtaa
siirtomaihin. Kun Bella vielä olisi hänen puolisonsa, niin hän ei
tietäisi, mitä muuta voisi kohtalolta toivoa onnensa lisäksi. Häntä
huimasi ajatellessaan omaisuuttaan. Voi, kuinka hän tahtoikaan
suudella näitä rusohuulia ja uneksivia silmiä, kuinka hän tahtoi
kokonaan tehdä tytön omakseen ja hänen kiihkonsa kasvoi nähdessään
Hubertin olevan saapuvilla. Bella tuskin katsahtikaan tulijaan, niin
innokkaasti hän kuunteli, mitä näyttelijä puhui. Mies laverteli
parhaillaan sielunelämästä ja kahden ihmisen puhtaasta, platonisesta
rakkaudesta — hän oli oikein ymmärtänyt, mitenkä rauhoitettu saaliinsa
on kesytettävissä. Nyt hän lähti Fredille ylpeästi nyökättyään päätään,
huoneeseensa tuomaan ystävättärelleen jonkun kirjan.

Ovi hänen jälkeensä sulkeutui, ja Fred tuskin voituaan hillitä itseään
lemmittynsä näkemisestä, kiirehti hänen luokseen. Ja nyt kierti hän
kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri, hänen huulensa kiihkoissaan
koskivat tytön huulia, niin että hänen oli vaikea hengittää ja hänen
täytyi vastustaa Fredin kätten kosketusta — äkkiä värisytti häntä ensi
kerran pelko, tunne, joka täytti hänet tuskalla; hän ei tiennyt, mikä
häneen tuli, hänen silmiään huimasi ja molemmin käsin hän painoi miehen
rintaan vastustaakseen hänen syleilyään. —

— Bella, hän sammalsi, Bella, minun vaimoni! Kapteeni, minä olen
kapteeni, nyt olet sinä minun. Oi Bella —.

— Minä en tahdo, kuuletko, minä en tahdo.

Mutta mies ei ymmärtänyt vaan alkoi häntä uudelleen syleillä. Tyttö
puolusti itseään.

— Päästä minut, hän puhkui, päästä minut — tämä on — pelkuri...

Äkkiä vetäytyi mies takaisin. Näyttelijä seisoi jo ovella nauraen
— melkein huomaamatta. Bella pakeni hänen luokseen tarttuen
suonenvetoisesti häntä käsivarteen.

— Suojelkaa minua, tyttö vaivoin sai sanotuksi. Pelastakaa minut tuolta
hurjapäältä.

Näyttelijä oli silloin pilkallisesti ovea osoittaen kuiskannut:

— Te kuulitte, herraseni, noin karkeasti ei sovi neitiämme rakastella.

Silloin ei merimies enää voinut malttaa mieltään. Muistamatta, että
huoneessa oli nainenkin, osui hänen kätensä keikarin poskipäille;
sitten hän syöksyi ulos, satamaan, laivalleen.

Huoneessa tuoksui vielä yöhyasintti, jota Fred tapansa mukaan oli
kantanut, kun Bella ja hänen huonosti kohdeltu ritarinsa, hienon
sielullisen rakkauden mies kihlautuivat.

— Bella!

Nuori rouva säpsähti ja tarttui työhönsä, joka oli helmasta liukunut
lattialle. Hänen miehensä häntä huusi.

— Bella! kuului vieläkin kerran vihainen ääni. Taivas, missä piilet?
Vastaa toki, kun sinua kutsun.

Taas nousi hehkuva viha hänen poskilleen niinkuin jo usein ennenkin
heidän kolmivuotisen avioliittonsa aikana. Kumminkin hän nousi mennen
makuuhuoneeseen. Huberti oli vasta äsken noussut vuoteeltaan. Hänen oli
tapana nukkua puoleenpäivään asti, koska öisin oli vaan vähän kotona.

— Jouduppa sukkelaan, minun pitää lähteä teatteriin, hän haukotteli.
Oletko korjannut Piccolominin kauluksen? Anna se tänne; on aika lähteä.

— Sinäkö? hän kysyi hetken kuluttua hyvillään, pukeutuen. Olipas sekin
työtä eilen illalla! Kaikki ihastuksissaan, kokonaan suunniltaan! Vasta
meidän naismaailmamme — sepä vasta oli kysymys! Hän alkoi rallattaa
erästä ariaa. Mutta auta toki takkia päälleni, kuulethan, että on kiire.

Nainen auttoi häntä konemaisesti.

— Tuletko näytöksen jälkeen heti kotiin? hän kysyi.

— Loruja. Meikäläinenhän tarvitsee hiukkasen virvoitustakin.

Hän ei vastannut mitään, nyökytti vaan päätään miehen astuessa rappusia
alas mennäkseen ensin talossa-asuvan parturin luokse. Laahustavin
askelin hän astui asuinhuoneeseen takaisin asettuen jälleen vanhalle
paikalleen. Katkeruuden piirre suun ympäriltä ei ollut poistunut.

Mies petti häntä. Varma siitä hän oli jo aikaa sitten ollut.
Täydellisen, sielukkaan rakkauden hän luuli odottavan itseään
avioliitossa tämän miehen kanssa. Hän hymyili hermostuneesti. Se oli
mielettömyyttä! Mies oli hänet nukuttanut kauniilla puheillaan, oli
tehnyt omakseen ja sitten alentanut taloudenhoitajattarekseen. Hän
tarvitsi sellaista. Sitä parempi, että hän oli nainut juuri hänet! Sitä
enemmän hän, nainen, kiinnittäisi harrastuksensa yksinomaan talouteen.
Rakkausko? — Voi, hänhän oli niin kainon ikävystyttävä, ja — ja — tuo
toinen oli suosittu ja juhlittu mies.

Hän petti puolisoaan. Hän ei pitkään aikaan enää ollut kaivannut häntä.

Lakastuneitten yöhyasinttien tuoksu teki hänet hulluksi. Taikka oliko
se siksi, että ne muistuttivat häntä ensimmäisestä lemmestään. Silloin
hän oli lapsi, joka pelkäsi lempeään. Nyt hän oli puoliso, joka kaipasi
sitä.

Tuoksua oli enää mahdoton sietää. Fred oli kerran sanonut sen
vaikuttuvan hasjis'in tavoin, hän tunsi sen nyt. Hän tahtoi heittää
kukat pois, mutta käsi ei ollut halukas niihin koskemaan. Mistä oli
hänen miehensä ne tuonut? Synnin ne olivat lähettämät ja synti niistä
nyt sokaisten ja huimaten pursui. Kuuma virta kulki hänen ruumiissaan,
sydän sykki kiihkoisesti, hän tahtoi huutaa, mutta sanat eivät
lähteneet kurkusta — vihdoin kuului huuto, yksi ainoa kiljaus. Hän
vaipui polvilleen, pää nojasi pöydän syrjää vasten, rinta aaltoili niin
rajusti, että vaatteet ahdistivat.

— Fred, Fred, hän ähkyi. Jumala ole minulle armollinen.

"Lorelei" oli satamassa, hän oli nähnyt laivan, Fred oli tullut
takaisin, hän, hän, joka tytössä oli ensikerran naisen herättänyt
suudelmallaan eloon, joskin vaan hetkeksi. Ja nyt hän näki hänet
edessään, tuon voimakkaan, ruskettuneen, uskollisen miehen, ja hänet
valtasi kaipuu, villi kaipuu, voimakkaampi hänen omaa minuuttaan.

Nousten lattialta hän katseli arasti ympärilleen. Ero! Tuo sana oli
vilahtanut hänen aivoissaan salamana, joka välkehtelee yössä. Mutta
aina siihenkö asti pysyä täällä, tämän luona, tämän — —? Hän ei voinut
sitä sietää, ei enää. Kunpa hän ei olisi yöhyasintteja tuonutkaan
mukanaan! Siis pois, pois. Minne? Fredinkö luokse? — Ja mitä sitten,
jos tämä ajaisi hänet luotaan, ei tahtoisi häntä vaimokseen?

Hän kalpeni ja suunsa tiukkeni.

Sitten heittäen iltaviitan hartioilleen, hän astui ulos. Hänen täytyi
mennä Fredin luo, vaikka miten, hän ei muuta voinut!

Ja huoneessa leijui raskaana, huumaavana yöhyasinttien tuoksu... — — —




LEHTI RAKKAUDEN KIRJASTA.


Kesäinen iltapäivä...

Pienessä pappilassa on kaikki kuolonhiljaista. Vain työhuoneen
vanhalta, kiiltonahkapeittoiselta, jykeväkaareiselta leposohvalta
kuuluu väliin kuorsaava ääni. Herra pastori on iltapäivälevollaan.
Pihatossakin on äänetöntä. Eläimet ja ihmiset mielellään loikovat
muutaman hetken liikahtamatta. Avattuani pienet lyijypuitteiset
ikkunaruudut, istuudun ikkunan ääreen. Hurmaava, raskas ruusuntuoksu
tunkeutuu hiljalleen, aivan hiljaa huoneeseen laskeutuen otsalle,
silmiin ja huulille, synnyttäen kumman kaipuun — kaipuun, jota ei
voi mitenkään määritellä, mikä väreilee ihmiseen saaden sielunkin
melkein huomaamatta, aivan hiljaa värähtelemään, aivankuin värisevät
auringonsäteet hiljaisen kesäilman. Unelmoiminen ei ole hyvää, sillä
saksalainen unelmissaan joutuu aina alakuloisuuteen, enkä minä nyt
tahdo tulla siihen; siksi on päivä aivan liian kaunis. Konemaisesti
kierrän sikarin ja sytytän sen pysyäkseni hereillä; mutta se on samaa
kuin koettaa ajaa paholaista pirulla pakoon. Suloisen opiumin tavoin
vaikuttaa savu minuun — arvelen, mietiskelen, naurahtelen; kasvoni
käyvät vakaviksi ja otsa vetäytyy ryppyyn.

Edessäni pöydällä on levällään vanha, kellastunut kirja. Se on luettelo
kuolleista. Pastori oli sen aamulla noutanut taloon nimittääkseen
minulle ne pikkukaupungin ja läheisen kyläkunnan nuorukaiset, jotka
Napoleonin sodissa olivat Venäjän, Espanjan ja Saksan sotatanterilla
kaatuneet. Katkottu sireninoksa on jätetty poikittain kirjanlehtien
yli. Pastorin nuorin lapsi toi sen mukanaan tänne ylös kutsuessaan
meitä päivälliselle. Kirjava perhonen oli jo jonkun aikaa liidellyt
sen yläpuolella. Lähestyy toinen; ne karkottavat toisiaan; pakenevat
ja etsivät toisiaan; nyt laskeuvat molemmat aivankuin huumauksissa
sireninoksalle — lemmenidylli kuolleitten luettelossa.

Hajamielisenä nostan oksan pois täyteenkirjoitetuilta sivuilta,
ajatuksetonna kiintyy silmäni sen entiseen paikkaan tahtoen heti
jälleen liitää pois — silloin — mitä näinkään? Tuijottaen kirjaan
hypähdin pystyyn. Taivas, tuo nimi — ja heti sen alla — ei, ei, ei
epäilystäkään — hän se on, olen löytänyt heidät jälleen.

Rykmentissä ei ollut parempaa toveria kuin Wolf von P. Hän oli oikea
ratsumiestyyppi, ulkomuodoltaan kaunis, rakastui kuin turkkilainen —
empimättä kuudessa, seitsemässä paikassa yhtaikaa —, joi kuin jumalat
Walhallassa ja oli turhantarkka kunniastaan, niin että hänellä,
vaikka vasta luutnantti, jo kumminkin oli velkoja kuin majurilla.
Mutta se ei saanut häntä hetkeksikään huolestumaan. Jokainen lainasi
mielellään uljaalle nuorukaiselle. Ja kun äkkiä kuoli eräs hänelle
etäistä sukua oleva täti, jonka olemassa-olo aina oli kuullostanut
jotenkin sadunomaiselta, oli tämä kaikkien hämmästykseksi määrännyt
Wolf veitikalle kaiken omaisuutensa perinnöksi. Taas alkoi hurjailu.
— — Joku aika siitä hän sai käskyn lähteä täydennystoimikunnan mukana
Ukrainaan ostamaan rykmentille hevosia. Kun hän kuukausmäärien kuluttua
palasi, ei kukaan tahtonut tuntea tuota vakavaa, synkkäaatoksista,
äkkipikaisuuteen asti hermostuvaa miestä entiseksi säteileväksi,
lystikkääksi ja teräshermoiseksi Wolf von P:ksi. Hän lopetti kaikki
entiset tuttavuudet ja toimitti tehtävänsä eläen erakon elämää, tuskin
vastaten toveriensa osaaottaviin kysymyksiin.

— Ei merkitse mitään. Loruja, sehän johtuu ilmasta. Vereni saostuu
liiaksi.

Hoettiin pelihäviöstä, onnettomasta rakkaudesta — sanalla sanoen, koko
tuo tunnettu luettelo mahdollisuuksia vedettiin esiin yhdenkään niistä
tahtomatta oikein soveltua.

Eräänä talvi-iltana — lumi putoili kohtisuoraan, suurina hiutaleina
kuulumattomasti, aavemaisesti — päätin mennä tapaamaan Wolfia,
jonka kanssa aina olin ollut hyvissä väleissä, voidakseni hänet
kerrankin kunnollisesti ripittää. Kun tulin hänen asunnolleen, joka
oli vähän matkaa linnueen leiristä, ajoivat vaunut juuri esiin.
Uteliaana näkemään, kuka noin myöhään vielä kävi hänen vierailullaan,
painauduin varjoon tähystellen samalla terävästi pimeyteen. Näin,
kuinka kuski tuli ovelle, puhui jotain vaunussa olevalle, avasi sitten
oven ja — pidätin henkeäni — nöyrästi auttoi vaunuista kevyttä,
lumihiutaleentapaista, untuvavaipan peittämää naisolentoa. Pään ympäri
oli monin kerroin kierretty tiheä, valkoinen huntu niin, että minun oli
mahdotonta tarkastaa hänen kasvonpiirteitään ja nähdä hiuksien väriä;
jäin siis epätietoisuuteen hänen ijästään. Nainen katsahti ylöspäin
Wolfin valaistuihin ikkunoihin ja pyyhälsi sitten arkana taloon. Hetken
kuluttua näin miehen kiirehtivän ikkunaan ja vetävän kaihtimet alas
niin, että säleet sälisivät. — —

Ainakin tunnin ajan olin jo marssinut edestakaisin talon edustalla.
Silloin näin vihdoinkin kuskin kiirehtivän porttikäytävästä, jonne oli
kylmyyttä paennut, ottavan peitteet hevosilta ja avaavan vaununoven.
Nopeasti olin vastapäätä olevassa vanhassa piilopaikassani. Totta
toisen kerran — Wolf! Siinä hän oli. Takinkaulus ylöskäännettynä hän
seisoi ovella, kalpeana, silmät liekehtivinä ja kuitenkin liikuttava
piirre ylvään suun ympärillä. Nyt kääntyi hän viittoen sisään ja
äskeinen valkea olento nopeasti saapui hänen luokseen painautuen
häneen. Sitten sulki Wolf hänet varovasti syliinsä, kantoi hänet
lumessa kahlaten vaunuihin ja hyppäsi itse mukaan. Kuski tiukensi ohjia
ja eteenpäin mentiin yössä. Lunta tuli yhä tiheämmin ja minusta tuntui
kuin olisin näkyjä nähnyt.

Seuraavana päivänä hämmästyi koko upseeristo siitä, että Wolf oli
eronnut. Vielä myöhään illalla oli hän esittänyt eropyyntönsä. Se
myönnettiinkin hänelle loman muodossa, emmekä me saaneet enää nähdä
iloista toveria joukossamme. Pitkän, pitkän aikaa tuntui meistä siltä
kuin puuttuisi meiltä jotakin, joka on parasta tässä maailmassa. Sitten
vähitellen totuimme hänen katoamiseensa, ja jonkun ajan kuluttua olimme
hänet unohtaneet.

Pari vuotta jälkeenpäin kuljeskelin ympäri pääkaupunkia, jonne olin
saapunut tavatakseni siellä opiskelevaa orpanaani. Illalla mennessämme
ylioppilaskapakkaan nimitti hän minulle juomaveikkonsa paremmin
tutustuttaakseen minut heihin.

— Sitäpaitsi on joukossamme vielä eräs herra von P.

Säpsähdin.

— Wolf von P.? Ennen ollut X:n rakuunana?

— Aivan niin: tunnetko hänet? ja orpanani alkoi nauraa.

— Tunnen niinkin — rykmenttitoveri —, vastasin minä vieläkin
hämmästyksissäni. Mutta miksi niin ilostut?

— Hän on naisvihaaja. Voi, miten hullua.

Ja orpanani jälleen nauroi.

— Katsos, hän jatkoi, tarvitsee vaan johtaa keskustelu pieniin,
kevytmielisiin balettitanssijattariin, hairahtuneihin perhetyttöihin ja
muihin kamelianaisen kaltaisiin naikkosiin, silloin saa hän kuumetta
kuin koulupoika. Sitten hän kallistaa pikarin toisensa jälkeen,
kunnes otsasuonet pullistuvat, ottaa viittansa ja poistuu hyvästellen
ohimennen. Kun joku tuntematon henkilö on kertojana, voi olla varma
keskustelun menemisestä niin pitkälle, että ehdottomasti on haaste
lopputuloksena. Ja mensurissa hän on mestari. Kaikkia hän löylyttää
perinpohjin. Mutta naisten kanssa hän ei seurustele.

Vaijeten kuljin orpanani vierellä, kunnes saavuimme ravintolaan. Sydän
sykkäili kuin sulhasmiehellä, saisinhan taas nähdä vanhan ystäväni.
Jumalani, miten mahtoikaan hän olla entisestään muuttunut. — Saattajani
työnsi oven auki, ja me astuimme sisään. — Loin ympärilleni pikaisen
silmäyksen ja tuossahan hän oli — tuolla ylhäällä kahden oluesta
pöhöttyneen herran keskellä, kauniina ja norjana kuin ennenkin, vaan
vähän värittömämpänä. Kuitenkin olivat hiuksensa vähän sekaisin
otsalla. Pari arpea teki hänet miehekkään näköiseksi. Hän mahtoi olla
noin kuudenkolmatta vuotias.

— Wolf! huusin ääneen läpi huoneen.

Hän hätkähti, hypähti paikaltaan ja koetti katsella tupakansavun
läpi. Sitten, nähtyään minut, hän sanoi hiljaa ja tyynesti kuin olisi
minua jo ennen päivällä toimipaikassamme tervehtinyt: — Kas, Dick,
sinäkö se olet? Painahan puuta taikka ennemmin odota vähän, minä tulen
heti kanssasi. — Ja hän tarttui lakkiinsa, joka oli hänen takanaan
tuolinnojalla.

— Suvaitsetteko, paroni, sanoi orpanani, että ensin esitän tämän
herran. Sitäpaitse ei hänelle kai inhimillisen mittapuun mukaan ryyppy
tekisi pahaa.

Wolf nyökkäsi ja heittäytyi jälleen istuimelle. Pian kohotti hän
lasinsa ja hymyillen surullisesti kilisteli sitä kanssani.

— Jos suvaitset, Dick.

Hetkisen kuluttua pyysin herroilta anteeksi odottaen jännityksellä,
mitä vanhalla ystävälläni olisi sanottavaa.

— Pitäkää varanne, huudettiin jälkeeni, hänen kotonaan kummittelee.

— Te olette ensimmäinen, jonka hän päästää luokseen.

— Hän tutkii alkemiaa. Vaatikaa nähdäksenne hänen salainen työhuoneensa.

— Hän tekee kultaa, piru vieköön!

Huudettiin vieläkin jälkeemme, vaikka ovi oli jo aikaa sitten kiinni
paukahtanut. Olimme kadulla. Oli talviyö, kuten saduissa sanotaan.
Lunta putoili alituiseen, salaperäisesti, peittäen maan tiheäkuteiseen
harsoon. Aivoissani välähti ajatus: tällainen oli sekin yö, kun hänet
viimeksi näin.

Wolf nojautui käsivarteeni ja niin kuljimme vaijeten umpimähkään
kadulta toiselle. Väliin tarkastin miestä tutkivasti sivulta. Katseemme
kohtasivat ja hän puristi käsivarttani.

— Niin, niin, hän sanoi, semmoista se nyt kerran on. Varmaankin
kummeksit tavatessasi minut tuolla noitten velikultien joukossa. —
Hänen kaikilla sanoillaan oli sama sointu. — Mutta on hetkiä, jolloin
minä olen hurjan, ylimielisen seuran puutteessa, ja tuo tuolla oli
juuri sellaista. — Sinä kyllä ymmärrät, voidakseni kaiken muun unohtaa.

— Kurja mies, minä sanoin tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.

— Kurja, toisti hän. — Minäkö kurja? Erehdyt ystäväni, olen miehistä
rikkain. Ei keisarikaan voi rikkaudessa kanssani kilpailla.

Hän vaikeni jälleen; mutta äkkiä alkoi hän taas kiihkeästi aivankuin
peljäten tilaisuuden pujahtavan käsistään.

— Katsos, hän sanoi, oikeastaan minun pitäisi pyytää anteeksi, että
yht'äkkiä niin vaan ilman muuta katosin. Mutta silloin — olin kuin
puulla päähän lyöty — ja vielä tänäänkin — se on typerä juttu. Sinä
naurat sille. Kaikki nauravat. Siksipä en kerrokkaan.

— Laukaseppas vaan, poikani, pyysin. — Sinä nieleskelet pilleriä, joka
ei tee sinulle hyvää. Kevennä sydäntäsi. Taivas, se ei ainakaan ole
ensi kerta.

— Ja sinä et naura? Etkö? — Hän näytti aivan surkealta. — Sinä olet
ainoa, joka —

— Sanani, Wolf.

Hän nyki viiksiään ja alkoi:

— Muistathan, kuinka minut muutama kesä sitten komennettiin Ukrainaan
hevosia ostamaan. Ratsain harhailin aroja puolikin päivää erältään;
tämä yksinäisyys tuntui minusta majestetilliselta, ikivanhalta, melkein
synnittömältä. Muuten eivät aivoni olleet kovassakaan toimessa, mutta
tällaisessa ympäristössä valtaa ihmisen puhdas ajatteleminen. Aloin
pitää ratsastuksesta, ja kun toverini seudun linnoissa koettivat
viettää päivänsä niin hauskasti kuin mahdollista, pakoitin minä ratsuni
liikuttamaan jalkojaan. Melkein kuulumattomasti viiletti hevoseni
ruohikko-aroa; samassa pysäytin sen ja tähystin syvään hengittäen
sen pään ohi alaspäin. Edessäni villin ruusupensaan varjossa lepäsi
solakka, hienovartaloinen tyttö. Valkea pusero oli auvennut niin,
että näin, kuinka nuori rinta kohosi ja laski. Tyttö luuli olevansa
aivan yksin, sen huomasi jo tummien silmien loisteesta, silmien, jotka
suurina ja kaihovina taivaaseen katsoivat. — Hurja tunne, vanha,
rohkea ritarimieli valtasi minut. Peräytin ratsuani hyppäystä varten,
ja kun sen kaviot ruusupensaan luona jälleen maata koskivat ja se
nuolena pyyhälsi eteenpäin, kumarruin salaman nopeudella, kiersin
käsivarteni tytön vyötäisille ja nostin hänet maasta. Nyt lepäsi hän
poikittain satulassa, huuleni liittyivät tiukasti hänen huuliinsa,
hevosen vauhkona lentäessä eteenpäin. Kaikki tämä oli vaan muutaman
hetken asia; silloin hän käärmeen tavoin luisui käsivarteni alatse,
upotti hampaansa vasempaan käteeni, jossa ohjakset olivat; kiroten
ne hellitin, olin näkevinäni tulikielekkeitä silmieni edessä ja
syöksyin taaksepäin maahan. Toinnuttuani huomasin olevani pitkänään
ruohikossa, kostea liinanen oli sidottu pääni ympäri, edessäni nojasi
kitukasvuiseen piilipuuhun nuori nainen taputtaen ratsuni kaulaa.
Hypähdin pystyyn puolustaakseni käytöstäni. Silloin leimahtivat hänen
silmänsä, kääntäen minulle selkänsä, hän katosi eräälle tielle. —
Miten sitten kävi? Niin, minä näin hänet jälleen, minun piti saada
tavata hänet, vaikka sitävarten olisi pitänyt hakea ja tutkia läpi
koko Venäjänmaan. Tapasin hänet samalla paikalla ja minun onnistui
esittää itseni. Hän oli seitsentoistias, puolalaista aatelissukua ja
vieraili nyt eräällä läheisellä maatilalla. Hänen omat tai oikeammin
hänen veljensä tilukset olivat Saksan-Puolassa. Kun muutamia päiviä
sen jälkeen koetin entisen ratsasnäytteeni menestymistä, jäi hän
vastustelematta lepäämään käsivarsilleni ja hänen huulensa vastasivat
suudelmiini.

— Sillävälin olimme saaneet tehtävämme suoritetuksi, kysymyksessä
oli kotimaahan paluu. Mutta minä otin loman ja menin kreivi von
K:n, rakastettuni, pikku Marin, veljen luo pyytääkseni hänen
alaikäisen sisarensa kättä. Tapasin preussilaisvihaajan, kiihkoisen
isänmaanystävän. Hänen vastauksenaan oli jyrkkä ja ehdoton ei, ei
koskaan. Lohdutonna ja kurjana palasin takaisin varusväkeen; päivä
päivältä kulutti kaiho minua yhä enemmän. Niin eräänä talvi-iltana
tavallisuuden mukaan istuin suruissani huoneessani. Äkkiä kuuluu
portailta ääntä, ovi temmataan auki ja rinnallani hymyillen ja itkien
lepää mieleni tietty, suloinen Marini kuin ihmeen ihana valkoruusu.
Hän oli juuri paennut ja rientänyt luokseni... Mitä piti minun
nyt kunnianmiehenä tehdä? En voinut häntä takaisin toimittaa — se
olisi vienyt meidät molemmat kuoloon. Naida — siihen puuttui veljen
suostumus holhoojana. Otin ensinnäkin eron virastani voidakseni käyttää
aikani mieleni mukaan. Matkustin sitten samana iltana hänen kanssaan
pääkaupunkiin, vuokrasin huoneuston ja täällä olen vieläkin. Odotamme
siksi kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Samalla vähän opiskelen.
Voi, ystävä hyvä — Wolf puristi kättäni — kunpa tietäisit, kuinka
onnellinen olen ja kuinka sanomattomasti samalla kärsin. Tyttö väikkyy
aina mielessäni ja minä olen hänen ajatuksissaan. Kumminkaan en ole
millekään hetkelliselle ajatukselle antanut mielessäni sijaa, vaikka
vaan ovi on välillämme; puhtaana ja jalona hän tahtoo tulla vaimokseni
ja minä olen hänelle siitä kunniasanani antanut. Nyt alituisesti
pelkään, että joku voisi löytää kalleuteni, että juorut voisivat
tavoittaa tätä enkeliä — — et usko, miltä se tuntuu. On hyvä, että aika
on pian jo ohi.

Puolen vuoden kuluttua hän on täysi-ikäinen. Ymmärrätkö, Dick, hän on
niin rakastettava, niin — niin helkutin kaunis — ja minäkin olen vaan
ihminen. Kun tunnen sen, kiirehdin niin pian kuin mahdollista hauskojen
veikkojen seuraan virkistääkseni itseäni pikarilla tai miekalla, jota
mieluummin kohotan niitten raukkojen puolesta, jotka eivät ole voineet
pysyä kyllin vahvoina, sillä minähän tässä parhaiten tiedän, kuinka
täynnä heikkoutta rakkaus on. — Nyt olemme asunnollani.

Jäimme seisomaan lumipyryssä tarkastellen toistemme kasvoja.

— Tule mukaan, sanoi hän hiljaa, saat nähdä hänet. On hyvä, että meillä
on ystäviä.

Astuttuamme valaistuun saliin, hän jäi kuuntelemaan ja hävisi sitten
erään raollaan olevan oven taakse. Hetken kuluttua viittasi hän minua
seuraamaan.

— Hiljaa, hiljaa, kuiskasi hän, tyttö on nukahtanut. Hän ei odottanut
minua näin aikaisin kotiin.

Pidättäen henkeäni astuin lähemmäksi. Turkkilaisella sohvalla lepäsi
tyttö kuin valkea kukka peitteenään jääkarhuntalja. Tummia suortuvia
valui kapeille, suloisille kasvoille, jotka liikuttavan luottavaisina
uinuivat tyynyllä aivankuin lapsenkasvot. Pieni, soma jalka pisti esiin
taljan alta; pikku tohveli oli vierähtänyt lattialle. Wolf kumartui
pannen sen jälleen jalkaan. Silloin tyttönen liikahti ja hymyili.

Olimme jälleen ulkona. — Hyvästi Dick, kuiskasi Wolf, pidä meitä
muistissasi. Puolusta meitä, kun maailma joskus puhuu meistä pahaa;
se kumminkin pitää tätä jonakin aivan käsittämättömänä. Tämän naisen,
minun puolisoni nimeä ei saa mikään tahra liata.

Minä en saanut tilaisuutta tähän. Joku päivä jälkeenpäin — olin jälleen
etäisessä linnakaupungissa — luin, että puolalainen kreivi von K. oli
kaksintaistelussa ampunut ylioppilas Wolf von P:n. Kaksintaistelu
oli suoritettu eräässä pikkukaupungissa, jonne oli useamman tunnin
rautatiematka pääkaupungista. Täällä olivat herrat tavanneet toisensa,
kerrottiin minulle jälkeenpäin, ja puolalainen oli loukkaavin sanoin
syyttänyt Wolfia ryöstöstä vaatien hänet taisteluun pistoleilla.
Tiedusteluni nuoresta kreivittärestä olivat turhat.

Ja tänään — tänäänkö —? Kuolinluettelo antoi vastauksen. Yhä uudelleen
luin nuo kuivat sanat:

        "Tänään hautasin ylioppilas v. P:n,
        jonka puolalainen kreivi v. K. ampui
        Ravensbergissä." Pastori j.n.e.

ja kohta vähän alempana oli ilmoitus seuraavalta päivältä:

        "Tänään hautasin vieraan naishenkilön,
        joka kuolleena löydettiin kirkkotarhan
        portin lähellä, kaupungin ulkopuolella."

Pastori oli lopettanut päivällisunensa ja tuli luokseni.

— Niin, niin, nyökkäsi hän, kaksi surullista tapausta; niillä kyllä
saattoi olla yhteyttä keskenään.

— Näittekö ehkä kuolleen naisen, tutkistelin minä.

— Ihmeen kaunis olento hän oli. Kuitenkin näytti hän ulkolaiselta.
Varmaan paleltui kuolijaaksi kovassa lumipyryssä.

— Tyttö tahtoi päästä rakastettunsa luokse, minä ajattelin. — Oi lempi,
tuo puhdas lempi!

Tartun lakkiini ja kuljen ulos kaupungista kirkkotarhaan. Siihen
aitaukseen, johon rikolliset ja itsemurhaajat haudataan, oli heille
kummallekin toistensa viereen valmistettu leposija. Mitä huolivat he
ympäristöstään? He olivat kumminkin viattomia.

Villi ruusuköynnös tunkeuu pensaikosta peittäen molemmat kummut
tiheäkukkaisilla oksillaan. Se kertoo kummun alla lepääville heidän
ensi kohtauksestaan arolla. Kaikki on hiljaista. Vaan yksi huokaus
kuuluu. Se on minun sydämmeni, joka vielä uskoo rakkauden voimaan.

Kesäyönunelma! — — —




HELLA ROUVA.


Hetkisen hän jo oli ollut hereillä. —

Vain hiljaa liikahtelivat hänen silmäripsensä auringonsäteen uudinten
takaa hiipiessä ohutpiirteiselle, raskaan, tumman palmikon alta
näkyvälle käsivarrelle, jolta se sitten hypähti kauniille, valkeille
kasvoille, jääden uneksimaan pitkille kaareville silmäripsille. Melkein
pelästyen oli hän heti sulkenut silmänsä jälleen. Sitten olivat kasvot
hiljaa, liikkumatta — ja nyt, nyt väreili kaarevan, rusoisen suun
ympärillä pienonen hymyily, joka tuskin rohkenee tulla näkyviinkään,
ja joka tukahutetussa liikutuksessaan ja autuudessaan vavisuttaa koko
olentoa. Hänestä tuntui niin hyvälle, niin äärettömän hyvälle. Kunpa
ei vaan mitään näkisi, ei havaitsisikaan aurinkoa — se olisi samaa
kuin tappaa unelmat. Unelmatko —? Oliko hän sitten unelmoinut? Eikö se
ollutkaan totta? Oli, tuhannen kertaa oli, se oli totta. Hän eli sen,
oli saanut kokea sen! Ja eläisi sitä edelleenkin —

Huulet aukenivat puoliksi ja ahdistuneesta rinnasta kohosi ääni,
huokaus menneistä päivistä, toivon ääni tulevasta onnesta. Ja sen
arvoituksellinen sointu häntä vähän värisytti.

Kamarineitsyt astui huoneeseen, hän luuli emäntänsä häntä huutaneen.
Mutta tämä viittasi häntä menemään liikuttamattakaan itseään,
nostamattakaan silmäripsiään.

Aivan hiljaa hän lepäsi. Vain silmäkulmat väräilivät hiljaa ja huulilla
leikki hymyily, kysyvä, toivova, liikuttava hymy, kätkien monen vuoden
vaiheet. Ja samassa hänen mieleensä muistuikin hänen koko elämänsä.

Hänelle kuvastuivat neitovuodet. Ollen nuori ja kaunis,
talojenkauppakeinotteluilla omaisuutensa hankkineen rikkaan isän ainoa
tytär, oli hän viettänyt elämää, jota vaan harvat hänenlaisistaan
voivat. Mitä hän vaan tahtoi, se tapahtui. Oikut, joita tuskin oli
sanoin lausuttukaan, täytettiin. Synnyltään alhaissukuinen isä
ylpeydellä salli kalliimman omaisuutensa esiintyä koko rikkautensa
loisteessa. Hänen tähtensä ei isälle mikään uhraus ollut liijan suuri.
Tyttärelleen hän tahtoi kovilla ponnistuksilla ansaittujen rahojensa
avulla hankkia ylemmissä seurapiireissä aseman, jota itselleen alhaisen
sivistyksensä vuoksi ei ollut kyennyt saavuttamaan. Tytön piti kerran
naida mies, jolla olisi mainetta ja arvonimiä. Siinä oli hänestä
lapsensa onni, hänen omakin onnensa.

Hän sitten, Hella? Häntä miellytti nähdä itseään hemmoiteltavan. Kuinka
suuri ilo olikaan tuntea olevansa ihailijain ympäröimänä, joita saattoi
hallita ja vallita kuin isän miljonia. Lemmestä hän luki romaneissa,
ja sille hän nauroi. Hän oli vakuutettu siitä, että rakkaudessakin
oli kädentäysi pankkiosotuksia paras "Sesam, aukene". Ja hänellä oli
noita pankkiosoituksia. Miksikä siis vapaaehtoisesti antautua kaikille
naurettaville pikkutuskille, kun avion voi paljon mukavamminkin
saavuttaa. Hän tiesi sen kerran tulevan luokseen ja se olikin nuorelle
neidolle pääasia.

Yhden ainoan kerran joutuivat hänen periaatteensa horjumaan. Eräs
nuori arkkitehti, joka usein oli kauppahommissa hänen isänsä kanssa,
ja jota vanha, turhantarkka keinottelija vähän suosi voidakseen
perinpohjin käyttää hyväkseen välineettömän, mutta kumminkin lahjakkaan
aloittelijan taitoa, oli käynyt tervehtimässä perhettä ja saanut olla
osallisena iltaseuroissa ja usein järjestetyissä juhlallisuuksissa.
Hella kohteli häntä ensin samoinkuin muitakin miehiä tai ainakin koetti
niin tehdä. Mutta pian hän huomasi tässä sanattomassa poikaraukassa
olevan hyvän joukon enemmän miehekkyyttä kuin kaikissa muissa hänen
ympärillään olevissa liehakoitsijoissa ja ihailijoissa yhteensä. Hän
ei ollut pahoillaan tästä havainnosta, mutta häntä kovin suututti
huomatessaan, ettei nuori Aksel vähintäkään näyttänyt välittävän hänen
käskevistä oikuistaan, vaan kasvonilmeillään osoitti niiden olevan vaan
pahoja tapoja. Hän päätti olla kokonaan välittämättä tuosta miehestä
ja teki tätä niin perinpohjin, että jokaisen rohkean eriskummaisuuden
keskusteluun sujautettuaan tarkkaan tutkisteli, mikä vaikutus sillä
olisi Akseliin. Itse hänen sitä tahtomatta, muuttui tällainen
välinpitämättömyys muodoltaan niin, että välittömästä ihastuksesta
tuskin enää mitään puuttui, ja että se vähitellen kehittyi hänelle
selittämättömäksi tunteeksi.

Nuoren arkkitehdin tarkalta silmältä ei tämä jäänyt huomaamatta. Jo
alusta alkaen hän oli — taiteilijan silmällä, kuten luuli — ihaillut
tytössä kaunista naista. Mutta ajan mukana oli tähän ihailuun
yhtynyt niin paljon inhimillistä tunnetta, että hän tarvitsi koko
tahdonvoimansa säilyttääkseen miehekkyytensä, jotta ei hänkin aivan
vastustamatta antaisi sitoa itseään neidon riemuvaunujen eteen ja
lisäisi hänen orjiensa lukua. Miehen mieleen ei todenperästä koskaan
johtunut ajatus, että rahoista ylväs isäntänsä joskus appena lankeaisi
hänen kaulaansa. Liijankin hyvin hän siinä asiassa tunsi vanhuksen
kunnianhimoiset suunnitelmat.

Olikohan siihen syynä se, että hän ja Hella tahtoivat pysyttäytyä
loitolla toisistaan, olikohan se noitten kahden toisiaan kaipaavan
ihmisen nuoruudenvoima ja kauneus — kun he kohtasivat toisensa oli
ilmassa jotain ikäänkuin selittämätöntä, painostavaa, kuten kuumana
kesäpäivänä, kun tunnetaan, että ukonilman _pitää_ puhjeta.

Ja Aksel tiesi sen kyllä. Hänen piti ponnistella pysyäkseen
rauhallisena tytön läsnäollessa, jotta hänen hehkuva katseensa ei
valtaisi tyttöä, jotta hän ei rientäisi hänelle sanomaan: Miksikä
olemme tyhmyreitä? Mehän lemmimme toisiamme. Me kuulumme toisillemme,
sillä kauneus ja nuoruudenvoima ovat kuuluneet yhteen jo alusta asti.
— Mutta silloin hän muisti, mitenkä se päättyisi, mitenkä sen tulisi
päättyä; hän ajatteli katkeraa surullista loppua. Ja hän tunsi,
mitenkä veri nousi hänelle päähän häpeästä, kun hän vaan sellaista
oli ajatellutkin. Hän koetti uskotella itselleen, ettei olisi hänelle
lainkaan kunniallista vähäpätöisissä olosuhteissaan ja huonossa
asemassaan kiinnittää itseensä naista, jonka koko kasvatus oli
suunnattu loistavampaan elämään. Yhtä kunniatonta olisi vaatia hänen
isältään keinoja tällaisen elämän mahdollisuuteen ja sitten itsekin
niistä rauhassa nauttia. Ei, ei; hän tunsi olevansa liijan arvokas
sellaiseen ryhtyäkseen; hän tiesi olevansa kyllin voimakas luottaakseen
omaan itseensä ja ahkeran työnsä tulevaisuuteen.

Päivällä hän oli saanut Hellalta kirjelipun, jossa tämä pyysi
häntä uhraamaan iltapäivänsä saapuakseen järjestämään juhlasalin
koristelemista, jossa illalla piti pidettämän tavallista suuremmat
juhlallisuudet. Lujalla päätöksellä viimeisen kerran astua tuohon
taloon, jossa hänen mielensä tasapaino niin oli alkanut horjua,
lähti hän heti syötyään sinne. Juhlasalissa hän näki Hellan. Tämä
seisoi leikatuilla ruusuilla ja kukkivilla köynnöksillä täytettyjen
korien keskellä. Hetkeksi hän jäi seisomaan kynnykselle lumottuna ja
hurmaannuksissaan. — Sitten hän puri huuleensa ja syvään kumartaen
astui Hellan luo. Aivankuin palkkatyössä harkitsi hän koristamista ja
rappusille nousten alkoi tehtävänsä. Mutta Hella oli jo huomannut,
kuinka voimakkaan vaikutuksen hän oli tehnyt tuohon vahvaan,
miehekkääseen luonteeseen eikä hän itsekkään voinut olla vapaa samasta
tunteesta. Melkein pakkasenpuistatuksena tuo tunne värisytti hänen
suloista olentoaan ja silloin hänet valtasi villi jano, hurja kaipuu.
Hän ojensi ruusunoksan Akselille, tämä tarttui siihen Hellan yhä
edelleen pitäessä varresta kiinni. Hämmästyneenä silmäili Aksel häneen.
Hän tuli kuolonkalpeaksi; hänen silmäteränsä suurenivat. Silloin neito
hiljaa antoi päänsä painua rintaansa yhä pitäen oksasta kiinni.

— Hella!

Aksel hypähti hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten.
Silloin neito äkkiä kiersi kätensä hänen kaulaansa alkaen suudella
hänen silmiään, huuliaan — —

— Sinäkö, sinäkö tahtoisit tulla minulle vaimoksi? Sinäkö tulisit
köyhälle poikaparalle vaimoksi. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
Tiedätkö, millaisia ristiriitoja sinun ja isäsi välille syntyy? Onko
sinulla voimia?

Hän myönsi kovasti liikutettuna nyökäten päätään.

— Minä vannon sinulle sen.

Pitäen neitoa edessään mies näki hänet täydessä nuoruudessaan ja
ihanuudessaan; hänen sydämensä hekumoitsi ja hänen taiteilijasilmänsä
hekumoitsi tuon ihmeellisen naisen omistamista.

— Minä vannon sinulle omaavani voimia siihen.

Vielä tänään hän tahtoi puhua isälleen. Hän piti paraimpana vasta
Akselin käynnin jälkeen keskustella siitä isänsä kanssa, ja pyysi
Akselia tulemaan siis vasta huomen aamulla.

Aivan rauhallisena tämä häntä syleili. Se oli hänen ensimmäinen
rakkautensa.

Seuraavana päivänä hän aamupostissa sai kirjeen tytön isältä, joka
hänelle kirjoitti, että hän ei tahtonut etsiä sanoja kuvatakseen miehen
käytöstä, kun tämä nuoren tytön hetkellisestä huumauksesta luulee
itselleen pääomaa koituvan. Sitäpaitsi oli hän tyttärelleen jyrkästi
selittänyt, että tällä ei ole mitään häneltä toivottavaa, jos hän aikoo
menetellä isän tahtoa vastaan. Tyttö oli sitten keskustelun kestäessä
itse huomannut alhaisen elämän käyvän itselleen sopimattomaksi ja niin
ollen edes vähänkin korvatakseen hairahdustaan hän illalla oli antanut
aviolupauksensa hovineuvos von Werder-Brackburgille. —

Aksel tarttui päivälehteen. Hänen katseensa pysähtyi heti suureen
kihlausilmoitukseen. Niin kiire olikin Hellalla ollut korvaamaan
nuoruutensa erehdystä. — —

Uneksija rauhattomana käänsi kylkeään. Hänen rintansa paisui ja
laskeui. Hän näki vanhan, laihan hovineuvoksen, puolisonsa; hän näki
elävänsä kymmenen loppumatonta vuotta tuon alituisesti sairaan miehen
rinnalla, kymmenen ulkonaisesti loistavaa, mutta sisällykseltään
lohduttoman kuivaa vuotta. Aluksi talonemännän tuhannet uudet
velvollisuudet eivät saattaneet häntä tätä ajattelemaan, mutta
kun arvonimensä, maineensa ja asemansa uutuus oli häipynyt, hän
huomasi harjoittaneensa nuoruuttaan ja kauneuttaan kohtaan hiljaista
itsemurhaa. Mutta sittemmin alkoivat nuo toisellaiset ajatukset
hiipiä hänen sydämeensä. Ja nytkään ei hän luullut voivansa karkottaa
mielestään tuota hurjaa himoa, hullua kaipuuta enemmän kuin silloinkaan
— silloin — — Hän oli rikas rouvarukka, rouva, joka oli luopunut
puolisona-olemisen perusehdosta, rakkaudesta.

Sitten kuoli hänen miehensä ja vuoden kuluttua hän jälleen kiihkolla
heittäyi juhlien pyörteisiin etsimään sitä, minkä hän nuoruutensa
kukkeudessa oli itseltään kieltänyt, miestä, jolle voi lahjoittaa
suuren naisellisen rakkautensa, onnentunnetta, joka ei tahdo kanssansa
leikiteltävän. Ja eilen taiteilija-tanssiaisissa hän oli kohdannut
tuon miehen, jota koko avioliittonsa kestäessä ajatteli, josta hän
satoja kertoja sydämmessään oli luopunut, mutta joka yksin oli hänelle
miehekkyyden perikuvana säilynyt.

— Aksel!

Parhaimman ystävän tavoin piti miehen istua hänen viereensä kertomaan
mitä oli toimittanut ja saavuttanut. Ja omituisella ylpeydellä hän
kuunteli, mitenkä tämä oli päämääränsä löytänyt ja tullut vaikuttavaksi
mieheksi. Hän ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan, että mies häntä
kohtaan osoitti jonkunmoista pidättäytymistä. Hänen täytyi saada
tuo mies omakseen, hänet uudelleen voittaa. Ja hän kertoi hänelle
harmaasta avioelämästään, yksinäisestä leskenä-olostaan; hänen poskensa
kuumeisina hehkuivat, verenväri punasi ohuen, kauniin niskan.

Aksel kunnioittaen seurasi häntä vaunuihin, mutta hän pakoitti tämän
seuraamaan itseään aina asunnolleen asti. Vaijeten astui Aksel
vaunuihin. Ja Hella puheli edelleen aivankuin peljäten hänen poistuvan;
mies hänen edessään tunsi vuoroon värisevänsä, vuoroon lämpenevänsä.
Hänen piti sulkea silmänsä, jotta tuon toisen katse ei kohtaisi häntä.

— Aksel, kuiskasi hän. Vaunut lähenivät taloa. Silloin teki mies
liikkeen tarttuen hänen käteensä, ja heti kohtasivat Hellan huulet
hänen huuliaan. — Sinun pitää antaa anteeksi, Aksel; Aksel, sinun pitää!

Kovin surullisena nyökäytti mies päätään.

Mutta Hella riemuitsi; molemmin käsin hän tarttui hänen päähänsä.

— Aksel, Aksel! Alituisesti olen vaan sinua ajatellut. Ja huomenna,
huomenna sinä tulet!

Mies katseli häntä. Hän näki hänen olevan rakkauden hehkussa niin
kauniin; kaiken unohtaen hän syleili häntä. — —

Tuota ajatteli uneksija ja syvään hengittäen hän hymyili. —

Hän hypähti ylös ja tarttui soittokelloon, Kamarineitsyt saapui.

— Kello on heti yksitoista, armollinen rouva. Häntä alettiin pukea ja
herkeämättä hän katseli itseään peilissä. Kuinka nuorekkaana hän olikin
pysynyt, kuinka kauniina! Vasta tänään pitkästä aikaa hän sen jälleen
huomasi. Kuinka vaalea ja rusoittava. — Hän huokaili ja hymyili. — —
Niin, nuori hän tahtoi olla, sillä hän _olikin_ vielä nuori.

Kello on kaksitoista. Nyt hän oli puettu. Pikaisen aamiaisen
jälkeen hän meni saliin, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Joka
silmänräpäyksenä Aksel saattoi tulla. Tosiaankin hän värisi kuin nuori
tyttö, vaikka olikin jo nainen, kolmenkymmenen korvilla oleva leski.
Jos Aksel olisikin tämän huomannut? Ei varmaankaan. Hän näki hänessä
yhä vielä muinaisten aikain Hellan.

Aika vieri. Hän tuli kärsimättömäksi. Kello oli jo yksi, kaksi.
Kamarineitsyt tuli tiedustelemaan, milloinka armollinen rouva
suvaitsisi käskeä tuoda aamiaisen. Ilman vastausta sai tämä lähteä
takaisin. Hänen päätänsä vähän kivisti. Kellon kolmatta käydessä hän
hypähti pystyyn. Eteisessä kuului askeleita. Mutta se olikin vaan
palvelija. Silloin hän painoi päänsä ikkunaruutuun alkaen silmäillä
katua. Peloittava rauhattomuus valtasi hänet. Hänen mielessään välähti
ajatus: hän ei saavukkaan. Äkkiä hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi,
onnettomaksi, hyljätyksi — huolimatta nuoruudestaan ja kauneudestaan.
Ja oliko hänellä yleensä edes niitä enää? Taikka oliko se rakkaus, joka
ne molemmat lyhyeksi aikaa oli hänelle sallinut — —?

Alkoi hämärtää. Hän astui peilin ääreen ja näki siinä kalpeat,
surunmurtamat kasvot syvällä lepäävine silmineen. Ja äkkiä hän tiesi
Akselin varmasti pysyvän poissa, koska tämä piti häntä edelleenkin
vanhatapaisena Hellana ja tahtoi varoa nuoruuden erehdyksiä. Huudahtaen
hän heittäytyi patjalle. Rakkaus oli hänestä ikuisiksi ajoiksi
häipynyt. Kaikki oli lopussa.

Hän tunsi tulleensa vanhaksi. — —




LAAKERISEPPELE.


Vanha mies istui kyyryllään rikkinäisellä tuolilla, josta olki
pitkinä tukkoina tunkihe näkyviin. Hän oli verhoutunut ohueen,
värittömään viittaan, jota polvien kohdalta suonenvedon tapaisesti
koetti pitää kiinni. Häntä värisytti. Ulkona putoili syyssade
raskaana, hämähäkinverkkomaisina vesilankoina, joissa likaisenruskeat
kastanjanlehdet pyörtelivät edestakaisin kuin tuskallisesti siivillään
pieksevät linnut. Ne olivat surullisia puitteita siihen surulliseen
kuvaan, joka esitti vanhuksen huonetta. Täälläkin oli kaikki harmaata.
Kurja vuode, vanhuudesta heikontunut pöytä, jonka ääressä oli vaan
yksi tuoli, vesikannu vaatearkulla ja sen yläpuolella puolikas peili.
Ja tämän kurjuuden keskellä melkein kuin ympäristön ivana riippui
valkeaksisivutulla seinällä suuri, kuivunut, tomuttunut laakeriseppele
kellastuneine nauhuksineen.

Huoneessa hämärti. Vanhus kohoitti alaspainuneet parransängen
rumentamat kasvonsa antaen sairaan, raukean katseensa hetkiseksi
kiintyä seppeleeseen. Sitten hän jälleen vaipui kyyryyn...

Hänen vielä ollessaan nuori toivorikas poika oli hänellä tehtävänsä
maailmassa ja hän tunsi elävänsä lemmelleen. Hän oli omistanut elämänsä
sävelille, ja hänen lempensä oli nuori, hoikka tyttö suurine, uskovine
silmineen. Hän tahtoi naida tytön, mutta heiltä kummaltakin puuttui
rahaa; siksi omaiset vaativat häntä olemaan ajattelematta avioliittoa
rakastetun tytön kanssa ja etsimään vaan naista, joka toisi mukanaan
myötäjäisiä. Mutta hän ei ottanut tätä kuuleviin korviin, uskoi vaan
tulevaisuuteensa ja yhä lujemmin rakkauteensa.

Vuosikausia hän oli opiskellut, vuosikausia etsinyt soitonjohtajan
paikkaa. Vähitellen häipyi kummankin nuoruus, mutta he yhä vaan
toivoivat vielä kerran voivansa yhtyä. Miehessä huomattiin jo
ensimmäiset alakuloisuuden piirteet, koska hän sai taistella katkeraa
taistelua olemisensa puolesta. Silloin viimeisenä hetkenä näytti
hänelle onni koittavan. Erään pikkukaupungin teatterissa hän sai
toisluokkaisen viran. Mutta asemansa alemmuutta hän ei huomannut, hän
näki vaan suuren onnen auringon kultaisena hänelle hymyvän. Hänen
nuoruuden toiveensa ja suunnitelmansa, joita jo oli tottunut pitämään
menetettyinä, virkosivat äkkiä eloon aivankuin eivät ne koskaan häntä
olisi hyljänneet. Saatuaan ensimmäisen kuupalkkansa hän kävi ihmeen
vakavaksi. Kauvan astui hän edestakaisin huoneessaan, kunnes vihdoin
alkoi hiljaa hymyillä itsekseen. Sen täytyi tapahtua. Miksikä ei se
voisi tapahtua? — Hehän lempivät toisiaan — — —

Erääksi sunnuntaipäiväksi he määräsivät häänsä; kustannuksia
välttääkseen ei pitänyt kutsuttaman ketään vieraita. Tultuaan
siviliviranomaisten ja papin luota ilonsa valtaamina takaisin aivankuin
olisivat he omanneet kaikki Intian rikkaudet, ja yksinkertaisen
aterian jälkeen istuessaan sylityksin asunnossaan viidennessä
kerroksessa onnellisina toisiaan naurattaen, häiritsi heidän onneaan
teatteripalvelija, joka ilmoitti, että toisen soitonjohtajan on
illalla esiinnyttävä sijaisena johtamassa operaa. Tämä oli kohtalon
ilkeä käsi, mutta velvollisuuksiensa täyttämisestä he vaan saattoivat
elää. Syleiltyään kylliksi vaimoaan, hän lähti teatteriin asettuen
johtajanpaikalleen. Oliko se onni, joka oli hänet vallannut, oliko
se rakkaus, joka verenä hänessä kuohui, hän liikutti tahtipuikkoaan
sellaisella innolla, sellaisella antautumisella, että orkesterikin
soitti paremmin kuin yleensä, ja yleisö jyrisevillä suosionosoituksilla
pakoitti onnellisen johtajan yhä uudelleen kumartelemaan. Opera loppui.
Vielä kerran hänen tahtipuikkonsa piirsi kaaren ilmassa; silloin — mitä
se oli? — hän ei luullut oikein näkevänsä, jotain vihreätä liikkui
hänen silmiensä edessä; hän tunsi kokonaan punastuvansa koulutytön
tai koulupojan tavoin. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen vastaan
parvekkeelta tarjotun kahisevan, vihreän laakeriseppeleen, ensimmäisen
seppeleensä, kokonaan vapisten mielenliikutuksesta. Maa vaipui hänen
jalkojensa alla. Katsojat ja soittajat olivat poistuneet, mutta
yhä vielä hän seisoi paikallaan, hämmästyksissään, naurun ja itkun
taistellessa keskenään, epäilevin sormin pitäen seppeltä edessään kuin
pyhää esinettä.

— Onni! hän mutisi, onni! häälahja.

Ja nyt hän todellakin alkoi itkeä.

Myrskytuulena hän oli kiitänyt kotiin, rappusia ylös, temmannut
oven auki ja riemuiten sulkenut vaimon syliinsä. Hän ripusti
laakeriseppeleen hänen kaulaansa alkaen tanssittaa häntä ympäri
huonetta, hän oli hullaantunut ilosta. Aina myöhäiseen yöhön hän piti
vaimoaan sylissään, ja tuhansien hyväilyjen kestäessä yhä uudelleen
koetti arvata, kuka se jalo antaja olisi, joka näin häntä kunnioitti
hääpäivänään.

Soittokausi kului. Hääpäivän seppel oli jäänyt ainoaksi. Mutta molemmat
he kuitenkin olivat onnellisia epäitsekkäässä rakkaudessaan. Läheni
kesä ja soitonjohtajan täytyi alkaa miettiä, mitenkä soittotuntien
antamisella saisi kesäajankin tuottavaksi. Nuori vaimo huolehti
kodinhoidosta pitäen vähillä apuneuvoilla taloutta iloisena pystyssä.
Pientä oli elämä vähäpätöisessä soittotaiteilijan asunnossa, mutta
silmäys seinän parhainta paikkaa koristavaan seppeleeseen oli tarpeeksi
synnyttämään tyydytyksen tunteita ja loihtimaan mieheen satumaisia
tulevaisuuden toiveita.

Satumaisia toiveita — syksyn perhosia.

Ja taas oli syksy. Näytäntökausi alkoi ja kului loppuun eikä
toista soitonjohtajaa enää suurempi onni suosinut, hän jäi yhtä
huomaamattomaksi kuin ennenkin. Seuraavan näytäntökauden alusta hän oli
ilman paikkaa. Sijaan tuli asumaan suru, ja minne vaan he kodissaan
katseensa loivat, kaikkialta se irvisti. Vieläpä se pilkallisesti
irvisteli laakeriseppeleenkin lehvistä, joita kerran oli tervehditty
onnen tunnusmerkkeinä. Vielä pysyi mies pystyssä ja nähdessään
alituisesti toimessa olevan seuralaisensa hiljaiset, kalpeat kasvot,
hän kiirehti hänen luokseen ja painaen hänen päänsä käsivarttaan
vastaan, alkoi sitä hiljaa silitellä.

— Kyllä me tämän kestämme, hän kuiskaili. Niinkauvan kuin sinä olet
minun käy kaikki hyvin. Sinähän olet onnen kanssasi tuonut taloon,
heti ensi päivänä seppeleen. Hymyileppäs vähän, minun suloinen kallis
vaimoni.

Ja hän hymyili kyynelten putoillessa hänen hyvistä silmistään.

Mutta suru ei ollut vielä mielestään kylliksi saanut. Se ei tyytynyt
vaan asuntoon, se alkoi ahdistaa pahinta vihamiestään, joka sitä
aina oli vastustellut. Se kävi lujasti käsiksi urhoolliseen naiseen.
Hän kalpeni kalpenemistaan; silmät kiiluivat tulisina ja kuumeisina,
lämpiminäkin päivinä väristys puistatti hänen ruumistaan. Mutta
vieläkin hän vastusti kunnes viimeisetkin voimat olivat käytetyt ja hän
kuolonraukeana sai heittää aseensa.

Mies seisoi hänen vuoteensa ääressä hyväillen hänen käsiään. Sanatonna
hän siinä seisoi, konemainen oli jokainen hänen liikkeensä. Hän ei
käsittänyt, että vaimo voisi kuolla. Lohdutonna hän istui lääkärin
mentyä; irroittaen avuttoman katseensa kuolevasta hän antoi sen hetken
harhailla ympäri huonetta ja kiinnitti sen vihdoin laakeriseppeleeseen
aivankuin pitäisi sen saada aikaan joku ihme, kuin pitäisi sen auttaa
häntä nyt niinkuin usein ennenkin vaikeina hetkinä.

Mitään ihmettä ei tapahtunut. Hämärtävän päivän mukana taas sammui
yksi elämä ravitsevan öljyn puutteesta ja sen mukana sammuivat äkkiä
miehenkin elämäntoiveet.

Koko ihmisijän vielä kesti hänen tarkoituksetonta elämäänsä. Hän eli
edelleen tuhansien muitten tavoin. Vaan kerran vuodessa hän heräsi,
vaimonsa kuolinpäivänä. Sen päivän lähetessä hän alkoi tavallista
innokkaammin työskennellä. Mikä työ hyvänsä hänelle kelpasi.
Soitto oli kokonaan unohtunut. Ansaitsemillaan rahoilla hän osti
tekokukista tehdyn seppeleen vieden sen illalla hautuumaalle vaimonsa
haudan koristaakseen. Niin oli hän tehnyt jo monena vuotena aina
tähän syyspäivään saakka, joka harmaalla vedellään pieksi kurjan
ullakkohuoneen ikkunaruutuja.

Vanha mies rikkinäisellä olkituolilla kiertyi vielä tiukempaan ohueen
viittaansa, jälleen silmäten nopeasti kuivunutta laakeriseppeltä.
Sitten hän suurella voimainponnistuksella kohosi horjuville jaloilleen.

— Tänä vuonna, hän nyökkäsi, ei minulla ole seppeltä ja kumminkin olen
sen sinulle velkaa — laakeriseppeleestä.

Loisteettomin silmin hän tuijotti seinään ja hänen päässään välkähti
eräs muisto siltä ajalta, jolloin hän oli haudannut puolisonsa.
Sinä päivänä oli miehen käteen joutunut vaalennut vihkonen, johon
hänen vaimonsa salassa ja huolellisesti oli merkinnyt kaikki menot.
Ensimmäisellä rivillä, juuri hääpäivän kohdalle oli kirjoitettu:
laakeriseppeleestä.

Silloin oli hänet vallannut kuin mielettömyys.

— Vaimoni, puolisoni, missä sinä olet? Antakaa minulle takaisin
puolisoni! Taivaan jumala, ole minulle armollinen!

Hänen enkelinsä ei enää tullut takaisin.

Tätä ajatteli vanhus katsellessaan laakeriseppeltä. Sitten hän nyökkäsi
vielä kerran, kiiveten vaivalloisesti tuolille, otti hän rapisevan,
kuivan seppeleen huolella alas naulasta, painoi hatun päähänsä ja
hapuilevin askelin jätti talon. Pieksevässä syys-sateessa, tuulen
puhaltaessa niskaansa, hän hämärässä meni kirkkotarhalle päin.

Nyt hän seisoi haudan ääressä pannen vanhan laakeriseppeleen
vaalenneine nauhoineen täsmällisesti paikalleen.

— Vaimoni, hän sanoi, tällä kertaa en voinut sinulle antaa tekokukkia,
Minulla ei ollut rahaa ja olin sairas, kovin sairas. Sentähden tuon
sinulle laakeriseppeleen takaisin. Minä en tarvitse sitä enää. Ensi
kerraksi — ensi kerraksi — silloin olen jo kauvan ollut luonasi. Me
kolme kuulumme kumminkin yhteen.




SERBIALAISNAINEN.


Tyttö oli synnyltään serbialainen. Mies oli tullut tutuksi hänen
kanssaan eräällä aateliskartanolla, kun hän vielä oli turkkilaisen
majurin arvoisena maassa. Tyttö oli kaunis kuin parisilainen laulajatar
ja kevytmielinen kuten Reinstein itsekkin oli ollut, kantaessaan vielä
pari vuotta sitten preussilaisen luutnantin pukua. Siksi muistuttikin
tyttö hänen omaa nuoruuttaan — nuoruutta, joka oli ollut kaunis
ja huikenteleva, mutta kunniakas. Hänen rahansa olivat kumminkin
aikaa myöten alkaneet loppua. Sentähden vaihtikin hän preussilaisen
palveluksen turkkilaiseen, jossa, taitava päällikkö kun oli, kahdessa
vuodessa kohosi majuriksi.

Nada Siritshistä tuli hänen vaimonsa. Häät olivat hauskat; hän muisti
ne koko elämänsä ajan. Jo pöydässä mielisteli hänen tuleva puolisonsa
herroja niin, että nämä hänen tähtensä olivat vähällä kaulansa
katkaista. Avioliitto — niin avioliittokin oli häitten jatkoa. Heidän
välillään kesti alituiseen viehättävää, kutkuttavaa, kiihoittavaa
lempiväin taistelua, ja joka päivä toi muassaan uutta hauskuutta,
ammuskelemista, hyökkäyksiä ja voittoja. Vaimo oli erinomainen morsian
— mutta huono emäntä. Kuka aviomies sentään kuherruskuukausien
kestäessä sitä huomaisi tai tahtoisi huomata saadessaan täyden
omistusoikeuden niin hurmaavaan olentoon. Götz von Reinsteinin
päähän ei ainakaan sellainen pälkähtänyt. He telmivät lasten tavoin,
syleilivät toisensa puolikuolleiksi, elivät päivästä toiseen tuhlaten
sen vähän omaisuuden, minkä Götz oli voinut hankkia myymällä isältä
perityn, jokseenkin velkaantuneen meklenburgilaisen maatilansa. Sitten
tuli aika, jolloin Nada kävi alakuloiseksi eikä tahtonut poistua
huoneistaan. Ja jonkun ajan kuluttua oli herra Götz v. Reinstein
vahvakeuhkoisen pojan onnellinen isä.

Onnellinen isä! Ei ollut ketään onnellisempaa tällä tai tuollapuolen
Tonavaa. Notkistaessaan pitkän ratsumiesvartalonsa lasta kohden ja
antaessaan koukkunenänsä ja liehuvien kirkkaanvaaleitten viiksiensä
vähän kutittaa pienokaista, joka nauraen ojensi hänelle kätensä,
näytti se esisaksalaiselta idylliltä Etu-Aasiassa. Tietenkin oli
Götzin mielestä selvää, ettei yleensä voinut olla ketään kauniimpaa,
voimakkaampaa ja älykkäämpää poikaa kuin hänen Hannu Yrjönsä ja hän
olisi epäilemättä vääntänyt niskat nurin kaikilta epäilijöiltä.
Mutta rouva Nada ei näyttänyt ottavan osaa hänen ihastukseensa, ja
Götzin uneksiessa eikö tämän pikkuvesan tehtävänä ehkä ole vielä
kerran kohottaa Reinsteinin suku entiseen kunniaansa, ajatteli hänen
puolisonsa usein eikö pieni Hannu Yrjö pian alenna häntä ensi sijalta
toiselle. Hän oli liijan nuori, liljan kevytmielinen ja elämänhaluinen,
voidakseen arvolla täyttää äidintehtäviään. Pian syntyikin perheessä
epäsopua. Poika tarvitsi hoitoa, ja Götz arveli äidin ensi sijassa eikä
imettäjän olevan velvollisen huolehtimaan pojasta. Mutta tämä ei ollut
ollenkaan Nada rouvan mieleen. Hänellä oli aina niin paljon tehtävää
loistaakseen ja hurmatakseen salongeissa, että kotoiset velvollisuudet
olivat vallan unohtua. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä. Talossa kävi
paljon vieraita upseereja. Ei koskaan ollut elämä ollut sellaista,
sillä nyt oli valtiollisella taivaalla synkkiä pilviä. Tämä oli Nadan
kaltaiselle rouvalle oikea tilaisuus riemujuhlien viettoon, ja pian hän
sai kokea tyydytystä, sillä hänen tähtensä eräs venäläinen kapteeni
surmasi nuoren itävaltalaisen valtiomiehen kaksintaistelussa.

Götz aivan hämmästyi saatuaan tiedon tapahtumasta. Hän katsahti
vaimoonsa. — Tämä naurahti. — Silloin tunkeutui miehen näköjään
itämaisesta kevytmielisyydestä esiin teutoninen raivo; hän tarttui
vaimonsa olkaan ravistellen häntä kuin tahtoisi herättää hänet uuteen
elämään.

— Vaimo, hän huusi; vaimo, tiedätkö, mitä teet? Tahdotko siis musertaa
perheonnemme, tahdotko turmella lapselta luottamuksen äitiinsä,
antaessasi sen tietää, että käyttäydyt kuin paras kiemailija ikään?

Nainen uhitteli häntä.

— Mene, vaimo sanoi, minä tahdon elää.

— Elääkö? puhisi toinen. Sitäkö sinä elämiseksi sanot, että annat
aihetta murhaamiseen, ettet lainkaan välitä omasta lapsestasi!

— Älä huoli minusta.

Mies tuijottaa häneen sanattomana. Ja voimatta hillitä itseään hän
tarttui ratsupiiskaan. Kalpeana väristen nainen seisoi hänen edessään.

— Ei, ajatteli mies, hän on Hannu Yrjön äiti. Noin en saa häntä
häväistä.

Ruoska vaipui.

— Kiitä lastasi, hän sanoi ja jatkoi sitten: Sinä vielä johdut
toisellaisiin tapoihin, muutat kyllä mielesi. Toistaiseksi pysymme
seuraelämästä erillämme.

Näin sanoen hän poistui.

Kahden viikon kuluttua alkoi venäläis-turkkilainen sota. Götz v.
Reinstein oli määrätty rykmenttineen Schipka-armeijaan ja hänen täytyi
lähteä.

Ero tuntui hänestä vaikealta. Vaikka sotaankutsu hänen
sotilasmielelleen olikin virkistävä, niin painosti häntä kumminkin
kovin suhde vaimoonsa. Pian hänen raitis luonteenlaatunsa kumminkin
voitti ja hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että yksinäisyys
lähentäisi toisiinsa äitiä ja lasta ja Nada vakaantuisi. Niinpä syleili
hän siis vaimoaan niinkuin ennenmuinoinkin, puristi pikkupoikaa
rintaansa ja heilahtihe satulaan antaen joukkonsa kulkea juhlamarssia
ikkunan ohi ja asettuen itse eturintaan.

Kokonaisen vuoden heitteli sodanjumala arpaa sota-onnesta. Venäläiset
lyötiin, mutta hyökkäsivät uudestaan eteenpäin Rumanilaisten
avustamina, kun taas turkkilaiset oli jääneet toimettomiksi. Sitten
oli Plevnan taistelu, jonka vallien edustalla venäläiset vertaan
vuodattivat ja jossa heille aluksi koitui veristä ivaa, sekä vihdoin
Schipka-armeijan antautuminen. Kun vuoden 1878 lopulla tehtiin rauha,
antoi sulttaani surmata osan tappiollejoutuneita upseerejaan sekä
eroitti toiset myöntämättä heille säädettyä eläkettä. Viimemainituita
oli myös majuri v. Reinstein. Käsivarsi murskaantuneena hän palasi
noutamaan omaisiaan viedäkseen heidät ensin Berliniin. Hän aikoi
hankkia siellä itselleen jonkun hallitusviran.

Kun Reinstein tuli joukkonsa vanhaan asemakaupunkiin, ei ollut
ketään häntä ottamassa vastaan. Muutamia laiskoja tyhjäntoimittajia
vaan käyskenteli lähistöllä, siinä kaikki. Kun seutu rauhanehtojen
mukaan oli puhdistettava sotilasosastoista, niin asukkaat olivat
menettäneet kaiken harrastuksensa sotilaihin. Reinstein karahutti
talolleen pureksien viiksiään. Kaikki oli täällä kuolonhiljaista.
Vaivoin hän pääsi alas hevoseltaan, kun läpiammuttu käsivarsi ei tehnyt
tehtäväänsä, ja alkoi kolkuttaa talon ovea ratsupiiskan varrella. Hän
kuunteli kuumeentapaisessa liikutuksessa. Eteisessä kuului laahustavia
askeleita. Ääni kysyi:

— Kuka siellä?

— Aukase, hän huusi, ja samassa työnnettiin salpa sisäpuolelta auki.

— Voi, Pyhä Neitsyt — herra!

— Missä on vaimoni? kysyi kotiinpalaava kiihtyneenä työntäen luotaan
imettäjän, joka suuteli hänen käsiään.

— Voi rouva, rouva — — vaikeroi vanhus. — Mikä onni, että ainakin herra
on palannut.

— Eikö vaimoni ole kotona?

— Poissa, änkytti vanhus. — Hän lähti pois sen venäläisen upseerin
kanssa, joka aina kävi talossa. Siitä on jo noin viikko aikaa.

Majuri nojautui seinään. Hän seisoi tuijottavin silmin ja kumarassa
tahtoen puhua, kysyä jotakin. Vihdoin tuskaisesti ponnistaen hän sai
sanotuksi:

— Ja Hannu Yrjö — mukanako — poissako? —

— Armollinen herra, itki vanhus, — armollinen herra, hän,
pikkuprinssini, on sairas, mutta kyllä hän paranee nähdessään rakkaan
isänsä.

— Poika on siis täällä? — Parilla hyppäyksellä oli majuri syössyt
imettäjän ohi huoneeseen. Tultuaan hitaasti huoneeseen, näki tämä
majurin olevan pitkällään pienokaisen vuoteen ääressä, jolta hän oli
pojan temmannut, peittäen sen suudelmillaan ja hyväilyillään kuin olisi
onnesta järkensä kadottanut. Yön hän valvoi lapsen luona, kun vanhus
ensin oli käynyt lääkäriä hakemassa. Tämä tuskin puhui mitään, antoi
vaan lyhyitä määräyksiä siitä, kuinka lasta on hoidettava. Pitkä, ikävä
viikko kului loppuun. Silloin kykeni jo pieni kaksivuotias jättämään
vuoteensa ja tekemään kävelykokeita isän avustamana. Näytti siltä kuin
onnen aurinko ei koskaan niin säteillen olisi majurille hymynyt.

Sillävälin oli hänen vaimonsa lähettänyt hänelle kirjeen. Konemaisesti
hän luki rivit, jotka hänelle ilmoittivat, että vaimonsa oli sallinut
kapteeni Kavaloffin saattaa itsensä erään sukulaisen maatilalle
voidakseen sieltäkäsin ajaa avioerohakemustaan. Hän sanoi lähteneensä,
koska voi otaksua miehen palaavan näinä päivinä ja siksi uskalsi
hän myös pieneksi aikaa turvallisesti jättää Hannu Yrjön imettäjän
huostaan. Häntä ei voitaisi syyttää kunniattomuudesta — kapteeni
ei toistaiseksi ole lähempänä häntä kuin muutkaan liehakoitsijat.
Hän sanoi odottavansa eropäätöstä voidakseen sitten ryhtyä muihin
toimenpiteisiin.

— Kunniattomuudesta, mutisi Reinstein nauraen katkerasti. — Mitä
muutakaan se olisi, kun jättää lapsensa yksikseen ajattelematta tai
tietämättä, kuinka kauvaksi aikaa. Jos olisin kaatunut taistelussa
—. Oi, sitä vaimo ei ollut ajatellut. Hän nimittää kaunista tekoaan
yksinkertaisesti oikuksi, korkeintaan ajattelemattomaksi erehdykseksi,
nuoruuden kevytmielisyydeksi tai joksikin sentapaiseksi — jos, jos hän
sitä yleensä ollenkaan muistaa. — — —

Kunniattomuus? — Luuleekohan hän siihen nimenomaan kuuluvan myöskin
sen, että hän vielä pettää minua avioliitossa?

Hän hypähti pystyyn alkaen mitata huoneensa lattiaa synkät rypyt
otsallaan. — Olen liijan hyvin häntä kohdellut — olen liijaksi
näyttänyt rakastajan osaa ja liijan vähän puolison. Ihailijoita hän
tunsi joukottain, todellisia miehiä ei. — Donnerwetter, huusi hän äkkiä
meklenburgilaisella raivolla, olisi pitänyt häntä löylyttää, löylyttää!
— —

Pikku Hannu tuli horjuen huoneeseen, ja samassa loikoi pitkä, ijäkäs
mies lattialla ollen hevosena, vaununa ja laivana niin hyvin kuin
käsivartensa vain salli. Tyytyväisinä ilakoivat isä ja poika kilvan.

— Aika mies, myhäili Götz, kun Hannu Yrjö pahasti putosi polvelta
sanaakaan hiiskumatta ja kumminkin heti taas kiiveten sille. — Topakka
isku, poikaviikari; toivottavasti olet enemmän meklenburgilaista sukua
kuin — — —

Sana tarttui kurkkuun. Hän kumartui hellästi poikansa yli vähän
sujauttaen häntä sormillaan. Niin jatkettiin leikkiä kunnes lapsi väsyi
ja vihdoin nukahti. Koska imettäjä oli mennyt kaupunkiin ostoksia
tekemään, riisui Götz itse pojan käärien hänet höyhenpeitteeseen. Vielä
kerran suuteli hän lasta varoen, ettei viiksensä sitä kutittanut.

Noustuaan kävi hän liidunvalkeaksi.

Avonaisella ovella seisoi Nada rouva.

Götz veti syvän, syvän henkäyksen. Sitten hän ojensi kätensä.

— Ulos! hän sanoi puoliääneen. — Ei askeltakaan lähemmäksi vuodetta!
Ulos!

Kun nainen ei liikahtanutkaan, meni mies hänen luokseen, tarttui häntä
käteen ja työnsi hänet kynnyksen yli viereiseen huoneeseen. Götz sulki
ensin hiljaa välioven ja kääntyi sitten naiseen; kasvot vihasta mustina
lähestyi hän häntä.

— Sinäkö — uskallat — onko sinulla rohkeutta tulla — tuletko tähän
huoneeseen? Nainen, huudahti hän suutuksissaan osoittaen ovea
ratsupiiskallaan, jonka oli temmannut seinältä. — Pitääkö sanoa
sinulle, missä paikkasi olisi, kun olet jättänyt lapsen omiin
hoiviinsa? Mene kadulle!

Mutta kun nainen ei vieläkään tehnyt lähtöä, kadotti mies malttinsa.

— _Tämän_ sinä ansaitset ja _tämän_.

Ratsupiiska osui vinkuen naisen olkapäille. Sitten vaikenivat molemmat.

Götz tyyntyi. Hohtava häpeän puna kohosi hänen kasvoilleen tekonsa
johdosta. Paukahtaen putosi piiska lattialle. Aivankuin olisi rouva
tätä odottanut, kumartui hän salaman nopeudella, nosti ylös piiskan
alkaen suudella sitä. Götz otti sen hänen käsistään ja mursi sen
kappaleiksi. Häntä säälitti sydänjuuriin asti.

— Miksi tulit, hän sanoi hiljaa?

— Tahdoin nähdä teitä, vastasi tuskin kuuluva ääni.

— Silloin olisit voinut pysyä täällä.

Jälleen hiljaista. Götz tuli kärsimättömäksi.

— Miksi siis menit?

— Olin mustasukkainen, kuului väkinäinen vastaus.

— Mustasukkainen — toisti toinen hämmästyen. — Et ainakaan minulle.

— Hannu Yrjölle.

— Me-meidän pojallemme?

Hän nyökkäsi.

— Sanohan minulle, alkoi toinen vähän arveltuaan. — Otaksun, ettet ole
tullut tänne kertomaan juttuja minulle. Muuten —

— Götz!

Hän ojensi miehelleen rukoilevasti kätensä.

Tätä oli äänen sävy erityisesti liikuttanut.

— Götz, hän kiihkeästi jatkoi. — Jumala taivaassa on todistajana sille,
että olen sinua aina intohimoisesti rakastanut, hulluuteen asti.
Sitten tuli Hannu Yrjö. Silloin sinä muutuit. Minä, joka ennen olin
tottunut täydelliseen rakkauteen, sain nyt tyytyä jäännökseen. Aloin
sinua kiemailla — sinä et sitä huomannut. Sitten kiemailin varusväen
päälliköitä tehden ne orjikseni, siten herättääkseni huomiotasi.
Turhaan. Jatkoin hurjemmin siksi, kunnes se eräänä päivänä maksoi
nuoren itävaltalaisen elämän. Silloin sinä heräsit, vaan et minua
katsoaksesi, ihaillaksesi tulisella rakkaudella, niinkuin ennen. Sinä
tartuit piiskaan — etkä lyönyt minua. Et rakastanut minua edes niin
paljon, että olisit pitänyt minua lyömisen arvoisena.

Götz irtautui väkisin jäykästä ihmettelystä.

— Mutta, ihmislapsi, hän sanoi, jollei asema olisi minusta niin kirotun
vakava, sanoisin: Sehän on aivan jumalaista rakkaudenosoitusta. Lyönyt!

-— Sitten syttyi sota, kertoi toinen nopeasti. — Ja kun minä täällä
palaustasi odottaen istuskelin, tiesin, että minun pitää tulla
hulluksi, jollet jälleen lahjoittaisi minulle rakkauttasi. Kuulin,
että joukkomme muutamain päiväin kuluttua palaisivat. Silloin annoin
kapteeni Kavaloffin nopeasti viedä minut sukulaisteni maatilalle.
Narri ajatteli — ja samalla hän alkoi heleästi nauraa ylimielisen
lapsen tavoin — tuo narri ajatteli, että tämä tapahtui hänen tähtensä.
— Totisempana hän sitten taas jatkoi: — kirjoitin sinulle eroavani.
Ajattelin nyt hän raivostuu. Panee taivaan ja helvetin liikkeelle
saadakseen minut jälleen takaisin. Mutta et tullutkaan — ja silloin
— silloin pelästyin kuollakseni; lieköhän kaikki jo lopussa?
Aloin ajatella sinua ja itseäni ja lasta; silloin vasta havaitsin
kevytmielisyyteni. Götz! kun ajattelin sinua unohdin kaiken, kaiken!
Nyt yksinäisyydessä aloin ikävöidä Hannu Yrjöä, meidän kummankin
lasta ja huomattuani, kuinka olin ollut kehno äiti, vannoin itsekseni
korvaavani nyt hänelle kaiken kaksin-, kolminkerroin.

Götz oli antanut hänen puhua loppuun.

— Minun kustannuksellaniko? kysyi hän vihdoin suorasti, mutta hymyillen.

Vaimo katsoi häneen kysyvin silmin. Sitten astui hän epäilevän askeleen
miestään kohti.

— Tule vaan, sanoi mies hilliten tunteittensa myrskyn. — Rangaistuksesi
olet jo saanut. Olet saanut todistuksen siitä, että rakkauteni on
ainakin jonkin arvoinen.

Vaimo oli kietonut kätensä miehen kaulaan tämän yhä puhuessa. Hän
nauroi, itki, suuteli sanat miehensä huulilta.

— Tuosta sisään! puolusti toinen itseään työntäen hänet hellästi Hannu
Yrjön makuuhuoneeseen sekä sulkien oven äidin ja pojan jälkeen.

— Hän on serbialaisnainen, mutisi mies hymyillen puistaen päätään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN UNELMIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.