Beethoven

By Romain Rolland

The Project Gutenberg eBook of Beethoven
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Beethoven

Author: Romain Rolland

Translator: Leevi Madetoja

Release date: December 16, 2024 [eBook #74914]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BEETHOVEN ***

language: Finnish




BEETHOVEN

Kirj.

Romain Rolland


Kuudennesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut

Leevi Madetoja





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.






      Minä tahdon osoittaa, että jokainen,
      joka toimii oikein ja jalosti, voi
      juuri tämän kautta kantaa onnettomuuden.

                             _Beethoven_.




SISÄLLYS

Romain Rolland (esipuhe)
Beethoven
Liitteitä
  Heiligstadt-testamentti
  Kirjeitä
Beethovenin ajatuksia
  Musiikista
  Arvostelusta
Kirjallisuutta:
   I. Beethovenin kirjeet
  II. Beethovenin elämä
 III. Beethovenin teokset
  IV. Beethovenin muotokuvat
Viitteet




Wienin maistraatille 1 p:nä helmik. 1819

Ilma on raskas ympärillämme. Vanha Eurooppa veltostuu painostavassa
ja pilaantuneessa ilmakehässä. Arkipäiväinen materialismi painaa
tukehduttavana ajatusta ja kahlehtii sekä hallitusten että yksilöiden
toimintavoiman. Maailma tukehtuu varovaisessa ja alhaisessa
itsekkäisyydessään. Ihmiskunta on menehtymäisillään. — Avatkaamme
ikkunat. Antakaamme raikkaan tuulenhenkäyksen vapaasti puhaltaa.
Hengittäkäämme keuhkoihimme sitä puhdasta ilmaa, joka inhimillisyyden
suuria sankareita ympäröi.

Elämä on kova. Se on alituista taistelua niille, jotka eivät tahdo
alistua yleisen sielullisen keskitason alaiseksi, ja useimmiten
surullista taistelua, karua, menestyksetöntä, taistelua yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa. Köyhyyden ja vaikeiden taloudellisten huolten
ahdistamina, pakoitettuina tekemään nöyryyttävää ja hengetöntä
ansiotyötä, jossa voimat hyödyttömästi kuluvat, ilman toivoa, ilman
pienintäkään ilonpilkahdusta, taistelevat useimmat toisistaan
eristettyinä, voimatta edes saada sitä lohdutusta, että voisivat
ojentaa kätensä onnettomuusveljilleen, jotka eivät heitä tunne ja
joita he eivät tunne. Heidän täytyy luottaa vain omaan itseensä, ja on
hetkiä, jolloin voimakkaimmatkin sortuvat taakkansa alla. He huutavat
apua, ystävää.

Juuri voidakseni olla näille onnettomille joksikin avuksi
tahdon esittää heidän katseltavakseen ystäviä, inhimillisyyden
sankareita, suuria sieluja, jotka ovat kärsineet hyvän puolesta.
Näiden _Kuuluisien miesten elämäkertojen_[1] tarkoituksena ei ole
kiihoittaa kunnianhimoisten ylpeyttä; ne ovat aijotut onnettomille.
Ja kuka ei niihin kuuluisi, pohjaltaan? Antakaamme niille, jotka
kärsivät, pyhän kärsimyksen balsamia! Me emme seiso yksinämme tässä
taistelussa. Maailman yötä valaisevat jumalalliset valot. Vieläpä
meidän päivinämme, aivan lähellämme, olemme äskettäin nähneet kaksi
kirkkainta valonsädettä loistavan, oikeuden ja vapauden puhtaan
soihdun: eversti Picquartin ja buurikansan. Joskaan he eivät ole
onnistuneet karkoittamaan sankkaa pimeyttä, ovat he kuitenkin äkillisen
salamanleimauksen tavoin näyttäneet meille tien. Käykäämme heidän
jälkiään, seuratkaamme kaikkia niitä, jotka ovat kamppailleet kuten
he, yksinäisinä, siroteltuina sinne tänne kaikkiin maihin ja kaikkiin
vuosisatoihin. Murtakaamme ajan raja-aidat. Herättäkäämme jälleen eloon
sankarien heimo.

Sankareiksi en kutsu niitä, jotka ovat voittaneet ajatuksen tai
ruumiillisen voiman avulla. Sankareiksi nimitän vain niitä, jotka
ovat olleet suuria sydämeltään. Kuten sanoi yksi suurimpia heidän
joukostaan, sama, jonka elämänvaiheet tulemme tässä kertomaan: "_En
tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden"_. Ilman suurta
luonnetta ei ole olemassa suurta miestä, ei myöskään suurta taiteilijaa
tai edes suurten tekojen miestä; on vain vääriä jumalia alhaisia
joukkoja varten: aika hävittää ne kaikki. Ulkonainen menestys merkitsee
vähän. Tulee _olla_ suuri, ei _näyttää_ siltä.

Niiden miesten elämä, joiden vaiheita tässä koetamme kuvata, oli
melkein aina yhtämittaista, pitkää kärsimystä. Joko oli traagillinen
kohtalo tahtonut muovailla heidän sielunsa ruumiillisten ja henkisten
kärsimysten, hädän ja sairauden alasimella, tai oli heidän elämänsä
tuhoutunut ja heidän sydämensä särkynyt heidän nähdessään niitä
lukemattomia kärsimyksiä ja nöyryytyksiä, joilla heidän veljiään oli
kidutettu — aina ovat koettelemukset olleet heidän jokapäiväisenä
leipänään, ja joskin he tulivat suuriksi sielunvoimansa avulla, tulivat
he siksi myöskin onnettomuuden kautta. Älkööt siis ne, jotka ovat
onnettomia, liiaksi valittako kohtaloaan: ihmiskunnan parhaimmat ovat
heidän mukanaan. Ammentakaamme voimaa heidän uskalluksestaan, ja jos
tunnemme itsemme liian heikoiksi, kallistakaamme päämme hetkiseksi
heidän lempeään helmaansa. He tulevat lohduttamaan meitä. Näistä
pyhitetyistä sieluista virtaa luoksemme vuolaana jokena tyyntä voimaa
ja ylevää hyvyyttä. Meidän ei tarvitse edes tutkia heidän teoksiaan
eikä kuunnella heidän ääntään, me luemme heidän silmistään, heidän
elämänsä vaiheista, että elämä ei koskaan ole suurempi, ei koskaan
hedelmällisempi — ja onnellisempi — kuin kärsimysten sitä kirkastaessa.

       *       *       *       *       *

Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja
puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen
esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamia _ja että joku
onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista
luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi,
joka olisi tämän nimen arvoinen_. Kun hän vuosikausien taisteluiden
ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan
tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi,
tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui
hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi
Jumalaa: "_Oi ihminen, auta itse itseäsi_!"

Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen
esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja
ihmiseen.

_Romain Rolland_.

Tammikuussa 1903.






BEETHOVEN




    Wohltuen, wo man kann,
    Freiheit über alles lieben;
    Wahrheit nie, auch sogar am
    Throne nicht verleugnen.

                _Beethoven_.

    (Muistikirjasta, 1792.)

Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka, väkevän näköinen ja
ruumiinrakenteeltaan voimailijaa muistuttava. Kasvot olivat leveät ja
tiilenkarvaiset paitsi hänen elämänsä loppupuolella, jolloin iho kävi
sairaloiseksi ja kelmeäksi, varsinkin talvisin, jolloin hän oleskeli
paljon sisällä. Otsa oli jykevä ja kuhmuinen. Pikimusta tukka, joka ei
näyttänyt koskaan olleen tekemisissä minkään kammantapaisen kanssa,
pörrötti villeinä kiehkuroina joka suunnalle, oikeat "Medusan käärmeet"
[2]. Silmistä hehkui ihmeellinen voima, joka hallitsi kaikkia, jotka
joutuivat niiden tulen alaiseksi; mutta useimmat erehtyivät niiden
väristä. Kun niiden hurja kiilto liekehti tummista, synkistä kasvoista,
arveltiin yleisesti niiden olevan mustat; mustat ne eivät kuitenkaan
olleet, vaan sinisenharmaat. [3]

Ne olivat pienet ja syvälle painuneet, mutta saattoivat äkkiä
laajentua, kun hän kiihtyi tai vihastui; ne pyörivät silloin kuopissaan
heijastaen kaikkia tunnelmia ihmeteltävän todenmukaisesti [4]. Usein
kohottautuivat ne taivasta kohti surumielisin katsein. Nenä oli lyhyt,
neliskulmainen ja leveä kuten leijonan kuono. Suu hieno ja siro,
mutta alahuuli pyrki hiukan liian ulkonevaksi. Valtavat leukapielet
olisivat helposti voineet särkeä pähkinöitä. Syvä kuoppa leuan
oikealla puolella teki kasvot omituisen vinoiksi. "Hänen hymyilynsä
oli herttainen", sanoo Moscheles, "ja hänen kasvojenilmeensä oli usein
keskustelun kuluessa rakastettava ja rohkaiseva. Sitävastoin oli hänen
naurunsa epämiellyttävä, raju ja suonenvedon tapainen, sitäpaitsi
katkonainen", — hän nauroi kuten ihminen, joka ei ole tottunut iloon.
Hänen olemustaan painoi useimmiten raskas kaihomieli, "parantumaton
murhe". Rellstab mainitsee, v. 1825, että hänen on ponnistettava
kaikki voimansa voidakseen pidättää kyyneleitään katsellessaan "hänen
lempeitä silmiään ja niiden viiltävää tuskaa". Vuotta myöhemmin tapaa
Braun v. Braunthal hänet eräässä oluttuvassa: hän istuu nurkassaan,
polttelee pitkää piippua, silmät suljettuina, niinkuin hänen
tavakseen on tullut, kuta enemmän hän lähestyy kuolemaa. Eräs ystävä
puhuttelee häntä. Hän hymyilee surullisesti, vetää taskustaan pienen
"keskusteluvihon" ja kuuroille ominaisella räikeällä äänellä pyytää
puhuttelijaansa kirjoittamaan siihen, mitä hänellä on sanottavana.
— Hänen kasvonsa muuttuivat, väliin niinä sisäisen haltioitumisen
hetkinä, jotka usein äkkiarvaamatta valtasivat hänet, vieläpä
kadullakin, ja jotka herättivät ihmettelyä ohikulkijoissa, väliin
jonkun yllättäessä hänet pianon ääressä. "Kasvolihakset jännittyivät,
otsasuonet paisuivat; silmien hehku tuli entistä hurjemmaksi; huulet
vapisivat; hänen olemuksensa muistutti elävästi loihtijaa, jonka hänen
itsensä esiinkutsumat henget ovat saaneet valtoihinsa." Siis aito
Shakespeare-hahmo [5]; "kuningas Lear", sanoo Julius Benedict.

       *       *       *       *       *

Ludwig van Beethoven syntyi joulukuun 16 päivänä Bonnissa, Kölnin
lähellä, erään talopahaisen kurjassa vinttikamarissa. Hän polveutui
flaamilaisesta suvusta [6]. Isä oli tenorilaulaja, lahjaton ja
juopotteleva. Äiti oli taloustoimissa taitava, kokin tytär ja leski
ensimäisestä aviostaan erään kamaripalvelijan kanssa.

Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta
häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen
oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella
hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi.
Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi
pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa
hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän
ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää
väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin.
Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen
leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista
vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin;
kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä,
jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä,
minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain
sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!"
Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman
sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli
vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen
kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia
perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi
häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista,
väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen
toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa
mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät
jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen
eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä
sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa.
Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta
häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä
taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa
ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore
meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi
Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän
välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat
Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet
mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund)
kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) —
kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut
kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]

Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän
kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka
hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä
Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine
esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja
tuota suurta majesteetillista virtaa, _unser Vater Rhein_, kuten
hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein
inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia
syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin
kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä,
missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee
siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset
kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat
— noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa
uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen,
jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja
äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä
kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla
piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen
linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia
varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena;
viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta
kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu,
jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä
kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]

       *       *       *       *       *

Marraskuussa 1792 Beethoven asettui asumaan Wieniin, Saksan
musiikkikeskukseen [11]. Vallankumous oli puhjennut; se alkoi tulvia
yli Euroopan. Beethoven lähti Bonnista sodan juuri saapuessa sinne.
Tiellä Wieniin kohtasi hän hessiläisen armeijan, joka samosi Ranskaa
kohti. 1796 ja 1797 puki hän säveliin Friedbergin sotaisia runoja:
_Lähtömarssin_ ja isänmaallisen kuorolaulun: _Suur Saksan kansa
olemme (Ein grosses deutsches Volk sind wir)_. Mutta turhaan yrittää
hän ylistää vallankumouksen vihollisia: vallankumous valloittaa koko
maailman ja — myöskin Beethovenin. Vuodesta 1798 alkaen Beethoven,
huolimatta Itävallan ja Ranskan kiristyneistä väleistä, solmii läheisiä
tuttavuussuhteita ranskalaisten kanssa, lähetystön ja kenraali
Bernadotten kanssa, joka juuri oli saapunut Wieniin. Tämän seurustelun
vaikutuksesta alkaa tasavaltalainen katsantokanta saada hänessä yhä
selvempiä muotoja, ja sen myöhempää valtavaa kehitystä voimme läpi koko
hänen elämänsä seurata.

Eräs piirustus, jonka Stainhauser näihin aikoihin hänestä teki, näyttää
meille erittäin hyvän kuvan hänestä, sellaisena kuin hän silloin
oli. Se on samassa suhteessa Beethovenin myöhempiin muotokuviin kuin
Guérinin tekemä Bonaparten kuva, tuikeine, kunnianhimon kuumeen
jäytämine kasvoineen, muihin Napoleonin kuviin. Beethoven näyttää
siinä nuoremmalta kuin hän todellisuudessa on, hän on laiha, pysty,
jäykkä korkeassa kaulaliinassaan, katse uhmaava ja jännittynyt. Hän
tietää, mitä hän tahtoo; hän luottaa omaan voimaansa. Vuonna 1796
hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Rohkeutta! Huolimatta kaikesta
ruumiillisesta heikkoudestani on neroni voittava... Kaksikymmentäviisi
vuotta! olen siis kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyt... juuri tänä
vuonna on miehen täytenä ja kokonaisena esiinnyttävä [12]." Rouvat
de Bernhard ja Gelinck sanovat, että hän on kovin ylpeä, tavoiltaan
siistimätön ja töykeä ja että hän puhuu sangen peittelemätöntä
maaseutumurretta. Mutta hänen ystävänsä, he yksin tietävät, mikä
harvinainen määrä hyvyyttä kätkeytyi tämän kopeilevan ja kömpelön
ulkokuoren alle. Kirjoittaessaan Wegelerille suuresta menestyksestään
on ensimäinen ajatus, joka juolahtaa hänen mieleensä, tämä:
"Esimerkiksi, minä näen jonkun ystäväni kärsivän puutetta: jollei
kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse
muuta kuin istuutua työpöytäni ääreen, ja pian olen pelastanut hänet
pulasta... Sinä käsität, kuinka ihanaa sellainen on [13]." Ja hiukan
kauempana samassa kirjeessä hän sanoo: "Sitten on minun taiteeni vain
palveleva köyhien parasta". (Dann soll meine Kunst sich nur zum Besten
der Armen zeigen).

Tuska oli jo kolkuttanut hänen ovelleen; se oli asettunut asumaan hänen
luokseen eikä enää koskaan ollut jättävä häntä. Vuosien 1796 ja 1800
välillä alkoi kuurous hävittävän työnsä [14]. Hänen korvansa suhisivat
yötä päivää; hänen ruumiinvoimiansa jäyti vika ruuansulatuselimissä.
Kuulo heikkeni vähitellen. Useaan vuoteen ei hän ilmaissut sitä
kenellekään, ei edes rakkaimmille ystävilleen. Hän vältti ihmisten
seuraa, jotta hänen sairauttansa ei huomattaisi; hän säilytti tuon
kauhean salaisuuden omana tietonaan. Mutta v. 1801 ei hän enää
jaksa kauempaa siitä vaieta; hän uskoo epätoivoissaan sen kahdelle
ystävälleen: tohtori Wegelerille ja pastori Amendalle:

"Rakas, hyvä, uskollinen Amendani... kuinka usein toivonkaan, että
olisit lähelläni! Sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että
jaloin aisti minussa, kuuloni, on suuresti huonontunut. Jo siihen
aikaan, jolloin olimme yhdessä, huomasin tämän pahan enteitä, mutta
minä salasin ne; sairaus on nyt kuitenkin vain yhä pahentunut...
Tulenkohan koskaan terveeksi? Toivon sitä luonnollisesti, mutta hyvin
luultavasti turhaan; sellaiset viat ovat useimmiten parantumattomia.
Kuinka surullista on minun elää, minun täytyy välttää kaikkea sitä,
joka on minulle rakasta, ja vielä lisäksi tehdä sitä tässä niin
kurjassa, niin itsekkäässä maailmassa!... Tuskallinen alistuvaisuus,
jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt rohkeasti kantaa
kaikki kärsimykseni, mutta kuinka se on käyvä mahdolliseksi?..." [15]

Ja Wegelerille: "... Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta minä
vältän kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella
ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen,
kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne
kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole niinkään
pieni, sanomaan!... Teatterissa täytyy minun asettua aivan orkesterin
lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja
ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana... Kun puhutaan
hiljaa, kuulen tuskin mitään ja, toiselta puolelta, jos huudetaan, on
se minusta sietämätöntä... Sangen usein olen kironnut olemassaoloni...
Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se
vain suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta
on hetkiä elämässäni, jolloin olen onnettomin Jumalan luomista
olennoista... Alistuminen! mikä surullinen pakopaikka! Ja kuitenkin on
se ainoa, mikä minulla on jälellä!" [16, ks. Liitteitä.]

Tämä synkkä surumielisyys ilmenee muutamissa tämän kauden teoksissa;
_Patetique-sonaatissa_, op. 13 (1799) ja ennen kaikkea _Kolmannen
pianosonaatin_, op. 10, _largossa_ (1798). Ihmeellistä on, ettei sama
leima ole kaikkialla näkyvissä, että näiden teosten ohella niin monet
muut, kuten esim, hymyilevä _Septetti_ (1800) ja kirkas _Ensimäinen
sinfonia_ (C-duurissa, 1800) uhkuvat nuorekasta suruttomuutta. Sielu
tarvitsee epäilemättä aikaa tottuakseen tuskaan. Se tarvitsee siinä
määrin iloa, että ellei sillä sitä ole, se luopi sen. Kun nykyhetki
on liian julma, elää se menneisyydessä. Muinaiset onnen päivät eivät
niin pian häivy; valo säteilee niistä vielä kauan senkin jälkeen kuin
niitä ei enää ole. Yksinäisenä ja onnettomana Beethoven Wienissä
pakeni synnyinseutunsa muistoihin; ne täyttävät kokonaan hänen
ajatuksensa näihin aikoihin. Teema _Septetin_ muunnosten _andantessa_
on _Rein-laulu_. _C-duuri-sinfonia_ on myöskin runoelma Reinistä,
teos, jossa nuori säveltäjä hymyilee unelmilleen. Se on iloinen,
harras; siinä tuntuu kaipuuta ja miellyttämisen halua. Mutta muutamissa
sävelkuvioissa, johdannossa, eräitten bassoäänien loihtimassa tummassa
hämytunnelmassa, fantastisessa _scherzossa_ huomaa — millä liikutuksen
tunteilla! — näissä nuorissa kasvoissa tulevan neron katseen. Ne
ovat Botticellin _Bambinon_ silmät, hänen _Pyhissä perheissään_, nuo
lapsensilmät, joissa jo luulee lukevansa saapuvan murhenäytelmän.

Näiden ruumiillisten kärsimysten lisäksi tulivat vielä toisenlaiset
murheet. Wegeler kertoo, ettei hän koskaan nähnyt Beethovenia muuten
kuin mielettömästi rakastuneena. Hänen rakkaus-romaaninsa näyttävät
aina olleen ihanteellisen puhtaita. Niissä ei intohimoisella
rakkaudella ja nautinnolla ole mitään toistensa kanssa tekemistä.
Kun meidän päivinämme nämä kaksi seikkaa niin yleisesti sekoitetaan
toisiinsa, osoittaa se vain, että useimmat ihmiset eivät tunne
todellista intohimoa eivätkä tiedä kuinka harvinainen se on.
Beethovenilla oli jotain puritaanista sielussaan; epäsiveelliset
puheet ja ajatukset olivat hänelle kauhistus; rakkauden pyhyydestä
oli hänellä järkkymättömän ankarat mielipiteet. Väitetään, ettei hän
koskaan antanut Mozartille anteeksi sitä, että tämä oli häpäissyt
neronsa kirjoittamalla sellaisen teoksen kuin _Don Juan_. Schindler,
joka oli hänen läheinen ystävänsä, vakuuttaa, että hän oli läpi koko
elämänsä neitseellinen kaino, tarvitsematta koskaan syyttää itseään
mistään heikkoudesta. Sellainen mies oli kuin luotu joutumaan rakkauden
orjaksi. Ja sitä hän olikin. Alinomaa rakastui hän silmittömästi,
alinomaa uneksi hän onnesta — unelmat, jotka pian särkyivät ja joita
seurasivat katkerat kärsimykset. Rakkauden ja kapinoitsevan ylpeyden
vuorottaisista tunteista onkin löydettävissä Beethovenin luomisvoiman
runsain lähde, aina siihen ikään saakka, jolloin hänen tuliluontonsa
vaimentuu surumieliseksi alistuvaisuudeksi.

V. 1801 oli, kuten näyttää, hänen rakkautensa esineenä Giulietta
Guicciardi, jonka hän teki kuolemattomaksi omistamalla hänelle
kuuluisan, n.k. _Kuutamosonaattinsa_ op. 27 (1802). "Minä elän
miellyttävämpää elämää", kirjoittaa hän Wegelerille, "ja viihdyn
paremmin ihmisten seurassa... Tämän muutoksen on erään tytön lumoava
sulous aikaansaanut; hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä.
Nämä ovat minun ensimäiset onnen hetkeni sitten kahden vuoden"
[17]. Hän sai maksaa ne kalliisti. Ensiksikin antoi tämä rakkaus
hänen yhä selvemmin tuntea sairaloisuutensa kaikessa kurjuudessaan
ja taloudellisesti epävakaisen asemansa, jotka tekivät hänelle
avioliiton rakastettunsa kanssa mahdottomaksi. Sitäpaitsi oli
Giulietta kiemaileva, lapsellinen, itsekäs; hän tuotti Beethovenille
julmia kärsimyksiä, ja marraskuussa 1803 meni hän naimisiin kreivi
Gallenbergin kanssa [18]. — Tällaiset kärsimykset jäytävät sielua;
kun se, niinkuin Beethovenin, jo on sairauden heikontama, voivat ne
helposti sen tuhotakin. Tämä oli Beethovenin elämässä ainoa ajankohta,
jolloin hän näyttää olleen lähellä sortua taakkansa alle. Hän kamppaili
vaikean sielullisen taistelun, kuten eräs kirje meille osoittaa:
_Heiligenstadt-testamentti_ hänen Karl- ja Johann- veljilleen; sen
kuoreen oli kirjoitettu: "_Luettava ja toimeenpantava kuolemani
jälkeen_" [19]. Se on kapinan ja sydäntäsärkevän tuskan huuto. On
mahdotonta kuulla sitä tuntematta syvää mielenliikutusta ja sääliä.
Hän oli silloin aivan lähellä lopettaa elämänsä. Ainoa, mikä pidätti
hänet siitä, oli hänen ankara siveellinen elämänkatsomuksensa [20].
Viimeisetkin toiveet hänen parantumisestaan näyttäytyivät turhiksi.
"Se päättäväinen rohkeuskin, joka minua ennen piti pystyssä, on nyt
kadonnut. Oi Kohtalo, salli minun vielä kerran nähdä yksi päivä, yksi
ainoa todellinen ilon päivä! Siitä on niin kauan, kun sain kuulla
todellisen ilon syviä säveliä. Milloin, ah milloin, Jumalani, soivat ne
vielä minulle?... Ei koskaan? — Ei, se olisi liian julmaa!"

Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä
kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua
kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä
enemmän henkisten voimieni ohella... Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta
alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka
näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä ... Oi, jos
pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!... Ei
mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton
täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain
puoleksikin vapautunut taudistani: silloin... Ei, minä en tätä enää
siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan
lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]

Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden
vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802
kirjoitetut teokset: _Surumarssi-sonaatti_ op. 26; _Sonata quasi una
fantasia_ ja n.k. _Kuutamo-sonaatti_ op. 27, _Sonaatti_ n:o 2, op.
31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista
ja synkkää monologia; _C-molli-sonaatti_ viululle, op. 30, omistettu
keisari Aleksanterille; _Kreutzer-sonaatti_ op. 47; kuusi voimakasta ja
järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48. _Toinen
sinfonia_, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen
nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen
tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima
pyyhkäisee pois synkät ajatukset. _Finali_ on täynnä kuohuvaa elämää.
Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen
onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän
tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]

       *       *       *       *       *

Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien
tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuva
_Toisen sinfonian allegrossa ja finalissa_ ja vielä enemmän
_Aleksanteri-sonaatin_ ensimäisessä, loistavan sankarillisessa
osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille,
muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet.
Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa.
"Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien
tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli
harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen
myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella.
"Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä,
joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena.
"Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden
kannattaja... Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota
ohjattaessa... Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja
hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen
ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen,
Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta,
jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien
seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takoo _Sankarisinfoniaa_:
Bonaparte [23], keisariajan Iliadia ja _C-molli-sinfonian_ finalia
(1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen
vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki
kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret
tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille
sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus
todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus
noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään,
kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan: _Coriolan-alkusoitossa_
(1807), jossa myrskyt puhaltavat, _Neljännessä kvartetissa_, op. 18,
jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton
kanssa; _Appassionata-sonaatissa_, op. 57 (1804), josta Bismarck
sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24];
_Egmontin_ partituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin:
_Es-duuri-konsertissa_, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa,
loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat
marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven,
kirjoittaessaan _Surumarssin sankarin kuoleman muistoksi_ (sonaatissa
op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien
ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui
hänen _Sankarisinfoniansa_ esi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut
Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä
kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä
kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit
ovat läsnä _Fidelion_ ensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin,
Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on
Beethovenin ystävä ja suosija ja jolle _Sankarit_ ja _C-molli-sinfonia_
ovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä
Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia
valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut
heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne
samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia,
joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.

       *       *       *       *       *

Beethoven keskeytti äkkiä _C-molli-sinfonian_ kirjoittaakseen yhteen
vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksia _Neljännen
sinfoniansa_. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa
1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo
kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä
oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi
aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V.
1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja
täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto
on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27]
"Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven
päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi
käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet:
hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia
bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt
Sebastian Bachin laulun:[28] '_Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin
pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän
yhteistä ajatustamme_.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni
tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu
hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa
runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän
sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa,
minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen.
En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa,
puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen,
joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa
aivan tien varrella...' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen,
mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen
myöntymyksensä."

_Neljäs sinfonia_, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka
tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä.
Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin
senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa
sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä
muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama
sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen
tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat,
että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias
seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja
maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan
väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on
heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun
sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti.
Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona
on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän
tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin
takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen
laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.

Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden
hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on
Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä,
joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät
hedelmänsä: _C-molli-sinfonian_, tuon klassillisen tragedian ja
_Pastorale-sinfonian_ (1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31].
— Shakespearen _Myrskyn_[32] haltioittama _Appassionata_, jota hän itse
piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen
veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen
sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33]
ja joka on osoitettu _Kuolemattomalle rakastetulle_, uhkuu yhtä
vakuuttavasti kuin _Appassionatakin_ hänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:

"Enkelini, kaikkeni, oma minäni... sydämeni on täysi pakahtuakseen
kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin,
siellä olet sinä kerallani... Minä itken, kun ajattelen, että et
luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua,
kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin... Oi, Jumala!
— Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni
kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche
Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä
kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää
muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan... Sydäntäni
ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi,
Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen
toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän,
täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi
ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — ... Ole rauhallinen... ole
rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu,
mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun
elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile
koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti
minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]

Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien
rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen
yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää
odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui
hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan
salassa.

Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli,
tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse
siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy
koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän
kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.

Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä
yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran".
Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi laulua _kaukaiselle rakastetulle
(an die ferne Geliebte)_, op. 98, joiden sävy on niin liikuttava
ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan
katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole
täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille,
siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle,
hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti
eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa
mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien
lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet
pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi
näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä
enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi
hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa.
Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]

Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti
kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan
toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa
taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"

       *       *       *       *       *

Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta
maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa
ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi,
välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden
vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai
suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se
on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää
sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden
ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on
jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on
tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä
on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville
henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden",
kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki
hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään
kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta".
Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet",
kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven
sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe... En luule
että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista
sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat
toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta
tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi
Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja
hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä
loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he
tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti
arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei
koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:

"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita
ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja
ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka
kohoavat maailman saastan yläpuolelle...; ja kun kaksi sellaista miestä
kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän
suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen.
Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen
asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni
huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin
silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet
selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet
muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna
tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. —
Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä
tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten
aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä..."[39] Goethe puolestaan
muisti tämän solvauksen aina. [40]

Näiltä ajoilta ovat _Seitsemäs_ ja _Kahdeksas sinfonia_, jotka ovat
sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin
orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy
enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki"
(aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine
vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine
jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja
Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin"
kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä.
Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt
voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus,
joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan
ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten
Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata
Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa
"kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla
kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa
ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja
tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita
kammova voima siinä määrin vallitsevana kuin _A-duuri-sinfoniassa_. Se
on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää,
vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä
ja hukuttaa kaikki. _Kahdeksannessa sinfoniassa_ on tämä voima
vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen
luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja
herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]

Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa
menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista
suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa.
Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän
kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.

Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V.
1813 hän kirjoitti sinfonian _Wellingtonin voitto_ ja alussa vuotta
1814 sotakuoron: _Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt)_.
29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen
kantaattinsa: _Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick)_ ja v.
1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron: _Se on täytetty! (Es ist
vollbracht!)_ Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi
enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin
ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä
rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat
elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana
ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan
ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto.
Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä
onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä!
Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä
maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz
von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]

       *       *       *       *       *

Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausi
Beethovenin elämässä.

Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja
vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään
pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin
säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei
laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808
hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten,
Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla
runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa,
että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat
Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa
hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua
Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky,
sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen
sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on
osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua
taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän
vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle
kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van
Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet,
jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."

Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi.
Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se
kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin
jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen
vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan
kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]

Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat:
ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky,
jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen
konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä
Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa
[49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää",
kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.

Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän
ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin
keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomus
_Fidelio-esityksestä_ v. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi
johtaa kenraaliharjoitusta... Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi
selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä.
Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri
seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa.
Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf,
määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta
syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien
kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen.
Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen
Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä
ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi,
mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä,
käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä
ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus.
Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin
tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki
merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet
jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä
oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä
mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana
sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen
saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko
ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun
minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään,
sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi
hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri
maine korvatautien taitavana käsittelijänä... Koko Beethovenin ja minun
välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi
voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään... Hän oli
järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa
asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]

Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaan _Kuorosinfonian_
esitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan
osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen
kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään
ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet
yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen
hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja,
Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun
hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään
ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata
sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa
ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.

Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi
ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo
Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka
tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka
niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän
näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä
voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven... — Kun
hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten
muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon
saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! —
Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu
puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä
vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."

Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi
hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän:
"Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta
siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa
paikassa: "_Sonaatti op. 106_ on sävelletty tukalissa olosuhteissa.
On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän
useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi.
Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa
eivät tuottaneet hänelle mitään. _D-duurimessu_, joka tarjottiin
ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei
ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai
neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen
hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi
häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät
sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään
kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat
taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi
saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset
tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan,
jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.

Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota
hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä
lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi
voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta
uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi
saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku
Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi
hänet riistää häneltä:

"Oi, Jumalani", kirjoittaa hän, "minun kilpeni, minun suojani, minun
ainoa turvani! Sinä luet sieluni sisimpään ja näet sen tuskan, jota
tunnen, kun minun täytyy tuottaa kärsimyksiä niille, jotka tahtovat
minulta riistää oikeuteni Karl'iini, aarteeseeni [58]. Kuule minua,
Olento, jonka nimeä en tunne, kuule onnettomimman luomasi palava
rukous!"

"Oi, Jumala, auta minua! Sinä näet kuinka koko ihmiskunta on minut
hyljännyt, koska en tahdo alistua vääryydelle. Kuule tämä rukoukseni,
jonka kohotan puoleesi saadakseni ainakin tulevaisuudessa elää yhdessä
Karl'ini kanssa!... Oi julmaa osaani, lepyttämätöntä kohtaloani! Ei,
ei, onnettomuudelleni ei tule koskaan loppua!"

Tämä veljenpoika, jota hän niin intohimoisesti rakasti, ei myöhemmin
osoittautunut setänsä luottamuksen arvoiseksi. Kirjeenvaihdossa
Beethovenin ja hänen välillään on tuskan ja harmin leima, aivan kuin
Michelangelon kirjeenvaihdossa veljiensä kanssa, mutta tässä se on
naivimpaa ja liikuttavampaa:

"Saanko vielä kerran palkakseni vain häpeällisintä kiittämättömyyttä?
No hyvä, jos siteen meidän välillämme täytyy särkyä, käyköön niin!
Kaikki puolueettomat ihmiset, jotka saavat sen tietää, tulevat sinua
vihaamaan... Jos se suhde, joka yhdistää meitä, sinua rasittaa, niin
Jumalan nimessä — tapahtukoon hänen tahtonsa mukaan! — Hylkään sinut
Kohtalon kouriin; olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut; minä voin astua
Korkeimman Tuomarin kasvojen eteen..." [59]

"Hemmoiteltu kun olet, ei olisi sinulle vahingoksi vihdoinkin
koettaa olla luonnollinen ja tosi; sydämeni on kärsinyt liian paljon
rehentelevästä käytöksestäsi minua kohtaan ja minun on vaikea
unohtaa... Jumala on todistajani, että ainoa toivoni on saada pysyä
sinusta tuhannen peninkulman päässä, sinusta, sinun surkuteltavasta
veljestäsi ja inhoittavasta perheestäsi... En voi enää osoittaa
luottamusta sinulle." Ja allekirjoitus kuuluu: "Isäsi, onnetonta kyllä
— tai pikemminkin, ei sinun isäsi". [60]

Mutta anteeksianto seuraa pian:

"Rakas poikani! — Ei sanaakaan enää, — tule syliini, sinun ei tarvitse
enää kuulla ainoatakaan kovaa sanaa... Otan sinut vastaan samoin
rakkaudentuntein kuin ennenkin. Kaikessa ystävyydessä keskustelemme
siitä, mitä olisi tehtävä tulevaisuutesi hyväksi. — Kunniasanallani, ei
mitään soimauksia! Niistä ei enää ole mitään hyötyä. Sinulla on minun
puoleltani odotettavana vain mitä rakkainta huolenpitoa ja apua. Riennä
— riennä uskollisen isäsi rinnoille! — Beethoven. — Niinpian kuin olet
saanut tämän kirjeen, kiiruhda kotiin!" (Kirjeen kuoreen oli ranskaksi
kirjoitettu: "_Si vous ne viendrez pas, vous me tuerez sǔrement_".) [61]

"Älä valehtele", rukoilee hän. "Pysy aina minun rakkaana poikanani!
Mikä kauhea epäsointu, jos saisin palkakseni sinulta viekastelevaa
imartelua, niinkuin minulle tahdotaan uskotella!... Hyvästi! Se
henkilö, joka ei tosin ole antanut sinulle elämää, mutta joka aivan
varmaan on sitä ylläpitänyt ja joka on omistanut sinun siveelliselle
kasvatuksellesi kaiken mahdollisen huolenpitonsa enemmän kuin
isällisellä alttiudella, hän pyytää syvimmästä sydämestään sinua
kulkemaan hyvän ja oikean ainoaa varmaa tietä. Uskollinen, hellä
isäsi." [62]

Tuuditeltuaan itsensä kaikenlaisiin unelmiin veljenpoikansa
tulevaisuudesta, pojan, jolta ei puuttunut älyä ja jonka hän tahtoi
kouluuttaa tiedemieheksi, täytyi Beethovenin lopuksi myöntyä siihen,
että pojasta tulisi kauppamies. Mutta Karl kävi pelipaikoissa ja teki
velkoja.

Sedän moraalinen suuruus, sen sijaan että se olisi ollut veljenpojalle
hyödyksi, vaikutti häneen päinvastoin vahingollisesti — surullinen
ilmiö, joka on tavallisempi kuin yleensä luullaankaan —, se ärsytti
häntä, teki hänet kapinoivaksi, niinkuin hän itse sanoi tuossa
hirveässä lausunnossaan, jossa hänen sielunsa alhaisuus selvästi
paljastuu: "Minä olen tullut huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, että
setäni tahtoi minusta tehdä parempaa". Hän luisui niin alas, että hän
kesällä 1826 ampui pistoolin luodin päähänsä. Hän ei kuollut; mutta
Beethoven sen sijaan oli vähällä kuolla tästä iskusta; hän ei koskaan
toipunut tämän tapauksen tuottamasta mielenjärkytyksestä [63]. Karl
parantui: hän eli ja tuotti viime hetkeen saakka katkeroita kärsimyksiä
sedälleen, jonka kuolemaan hän ei ole aivan syytön ja jonka luona hän
kuoleman saapuessa ei ollut. — "Jumala ei ole minua koskaan hyljännyt",
oli Beethoven muutamia vuosia sitä ennen kirjoittanut veljenpojallensa.
"Kyllä aina löytyy joku, joka sulkee silmäni." — Se ei tullut olemaan
hän, jota Beethoven kutsui "pojakseen". [64]

       *       *       *       *       *

Tämän surujen kuilun syvyyksistä kohosi Beethoven laulamaan Ilon
ylistystä.

Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä.
Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko
elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun
suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin
varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa.
Eipä edes _Yhdeksättä sinfoniaa_ luodessaan hän ollut tästä asiasta
selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttää _Odia
Ilolle_ kymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin
huomattava, että _Yhdeksännellä_ ei, kuten tavallisesti sanotaan, ole
otsikkoa _Sinfonia kuoroineen_, vaan _Sinfonia ynnä loppukuoro Odiin
Ilolle_. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen
loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen
soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132.
Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian
esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä
ajatuksesta.

Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia,
niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan
antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa
teoksessa. _Adagion_ [66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan
on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän".
Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut
luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen
ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en
koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista
tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi,
ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei
ainoastaan _finalin_ [67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.

Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä,
tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies,
alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja
vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta
intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana.
Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella
tavalla!

Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa,
orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä
antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että
tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta,
yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään
lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän
aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin
Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä
nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat
teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran
vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko
olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja
nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen
ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee
tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä
ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja
pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha
kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen
hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä
ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja,
syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.

Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin
pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin
ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja
surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän
suunnitteli _Yhdeksännen sinfonian_ esittämistä siellä. Vielä kerran,
aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että
hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette
kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette
antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotka _teidän syvä uskonne_
on esiinkutsunut. Se _yliluonnollinen kirkkaus_, joka täyttää teidän
suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme
toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut
uusi kuolematon kukka... Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina
murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin
[69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka
seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin
eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja
painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin... Teiltä, yksinomaan teiltä
odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja
kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista...
Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän... Ja
kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia
kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto
osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin
moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen
sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat
osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on
sana: _usko_. [71]

Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun
7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerran _D-duuri-messu_ ja
_Yhdeksäs sinfonia_. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein
metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet
viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin
maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen
perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista.
Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven
pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin
Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun
horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa.
Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei
konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi
entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta
voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa,
oman kärsimyksensä voittaja.

"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala
ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)

       *       *       *       *       *

Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut
saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa,
jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä
painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset
kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä
kuin olisi _Yhdeksännen sinfonian_ voitto lyönyt häneen ainaiseksi
säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74] _Kymmenes
sinfonia_,[75] _Alkusoitto nimestä Bach_, musiikki Grillparzerin
_Melusinaan_, [76] Körnerin _Odysseukseen_ ja Goethen _Faustiin_, [77]
raamatullinen oratorio _Saul ja David_ osoittavat kuinka hänen henkensä
pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta:
Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä
Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus
matkustella. [78]

Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen
kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana
vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on
se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa
takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa
teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus
painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa
Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja
ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin
ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi
vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven
on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen
ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä
velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta
taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan
ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa
sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän
aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä
ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori
Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi
mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä
julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan
ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina
haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]

Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se
näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven
kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista
olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein
aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy.
Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti
valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uuden _finalin Kvartettiin_
op. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen
ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta
Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin
monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja.
Hän ei usko kuolemaan.

Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän
keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä
matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa
tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi
veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle
annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri
saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta
kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3
p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen.
Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä
Wegelerille: "... Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi!
Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä
syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman
muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt
hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja
kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä,
kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan
rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa,
ettei siinä olisi jotain hyvääkin."

Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän
kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.

Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen
jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä
1827).

       *       *       *       *       *

Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta.
Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä.
Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän
ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus
katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon
ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti
alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät
yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme
paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman
onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon
valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun
onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä
sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa
kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen
syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla
pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan
aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen
kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa
samasta asiasta, _C-molli-sinfoniasta_ puhuessaan: "Joka kerran kun
sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin
luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme,
aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen
uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". —
Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen
tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista
suuruutta.

Koko hänen elämänsä on kuin rajuilma-päivä. — Aluksi kuulakka
varhais-aamu. Vain muutama kaihon tuulahdus. Mutta jo nyt tuntuu
liikkumattomassa ilmassa salaperäistä uhkaa, painostavaa aavistelua.
Äkkiä vaeltavat synkät varjot ohitse, _Sankari- ja C-molli-sinfonian_
traagillinen jyminä kuuluu, vuorottain kaamean hiljaisuuden hetket
ja raivoisat myrskyn vihurit. Kuitenkaan ei päivän kirkkaus vielä
ole himmentynyt. Ilo pysyy ilona, suruun on aina kätkettynä toivoa.
Mutta vuoden 1810 jälkeen särkyy sielun tasapaino. Päivänvalo käy
kummalliseksi. Mitä kirkkaimpien ajatusten keskeltä näemme ikäänkuin
sumujen kohoavan; ne hajaantuvat, ne keräytyvät jälleen, ne synkentävät
sydämen kaihomielisellä ja oikullisella levottomuudellaan; usein
näyttää musikaalinen ajatus kokonaan katoavan, hukkuvan, kerran tai
pari sukellettuaan esille sumujen seasta; se näyttäytyy jälleen
sävellyksen lopussa, mutta rajun tuulenpuuskan kiidättämänä. Itse
ilomielisyyskin on tullut sävyltään kirpeäksi ja hurjaksi. Kuume,
myrkky sekoittuu kaikkiin tunteisiin [86]. Rajuilma kiihtyy, kuta
lähemmäs yö saapuu. Ja katso, _Yhdeksännen sinfonian_ alusta lähtien,
synkät ukkospilvet syöksyvät esiin leimuavien salamain seuraamina,
yön tummentamina, myrskyjen taajentamina! — Aavistamatta, keskellä
raivoisinta myrskyn mylvinää, pimeys katoaa, yö on paennut taivaalta ja
ihmisen tahdonvoima on saanut jälleen heleän päivän paistamaan.

Mikä valloitus on tämän arvoinen, mikä Bonaparten sotaretki, mikä
Austerlitzin aurinko voi kilpailla tämän yli-inhimillisen, loistavan
voimannäytteen, tämän voiton kanssa, suurimman, minkä ihmishenki
koskaan on saavuttanut: onneton, köyhä, sairaloinen, yksinäinen
mies, ruumiillistunut tuska, mies, jolta maailma kieltää ilon, luopi
Ilon itse lahjoittaakseen sen maailmalle. Hän takoo sen omasta
onnettomuudestaan, niinkuin hän itse sanoo ylpeässä lauseessaan,
johon koko hänen elämänsä sisältyy ja joka on jokaisen sankarisielun
tunnuslause:

    "Kärsimyksen kautta iloon."
    _Durch Leiden Freude_.

(Kreivitär Erdödylle, 19 p, lokak. 1815 )




LIITTEITÄ


    _Adagio_.

        Allein, allein, allein.

    (Lichnowskylle, 21 p. syysk. 1814.)



Heiligenstadt-testamentti. [87]


Veljilleni Karl ja (Johann) [88] Beethovenille.

Oi te ihmiset, jotka pidätte minua vihamielisenä ja hulluna tai sanotte
minua ihmisvihaajaksi, kuinka väärin minua tuomitsettekaan! Te ette
tunne salaista syytä siihen, mikä aiheuttaa teidän mielipiteenne. Minun
sydämessäni ja sielussani ovat aina lapsuudesta saakka ainoastaan
hyvyyden suloiset tunteet viihtyneet. Myöskin on minulla ollut
taipumusta suorittamaan suuria tekoja. Mutta ajatelkaa vain kuinka
hirveä on jo kuuden vuoden kuluessa ollut tilani, jota taitamattomat
lääkärit ovat pahentaneet; vuosi vuoden jälkeen ovat toiveet
parantumisestani minut pettäneet ja lopuksi olen ollut pakoitettu
kärsimään _pitkällistä sairautta_, jonka parantaminen kenties vaatii
vuosia, ellei se ole parantumaton. Vaikkakin olen syntynyt luonteeltani
tuliseksi ja vilkkaaksi ja vaikkakin olen vastaanottavainen seuraelämän
huvituksille, täytyi minun aikaiseen eristäytyä ihmisistä, viettää
elämäni yksinäisyydessä. Jos tahdoin joskus asettua kaiken tämän
yläpuolelle, oi kuinka kalliisti sainkaan sen maksaa, kuinka
tuskallisesti sain jälleen tuntea onnettoman sairauteni. Ja kuitenkin,
minun oli mahdotonta sanoa ihmisille: "Puhukaa kovempaa, huutakaa,
sillä minä olen kuuro!" Oi, kuinka voisin myöntää itselläni _sen
aistin_ heikkenevän, joka minulla pitäisi olla täydellisempänä
kuin muilla ja joka minulla kerran oli mitä täydellisimpänä, niin
täydellisenä kuin ani harvoilla on ollut minun toimialallani! — Ei,
en voi sitä tehdä! — Sentähden antakaa minulle anteeksi, kun näette
minun vetäytyvän syrjään, vaikka minä niin mielelläni haluaisin yhtyä
seuraanne. Onnettomuuteni on minulle kaksin verroin tuskallinen, sillä
siitä johtuu että tulen väärin ymmärretyksi. Minulle ei ole suotu
mitään mielenvirkistystä ihmisten seurassa, henkevissä keskusteluissa,
molemminpuolisessa avomielisyydessä. Olen yksin, aivan yksin; vain sen
verran kuin kipein välttämättömyys vaatii, uskallan antautua puheisiin
ihmisten kanssa. Minun täytyy elää kuin kirottuna. Jos lähestyn jotain
seuraa, valtaa minut ahdistava levottomuus, pelätessäni, että minun
tilani mahdollisesti tulisi huomatuksi.

Niin oli myöskin niiden kuuden kuukauden aikana, jotka vietin maalla.
Oppinut lääkärini kehoitti minua niin paljon kuin mahdollista
säästämään kuuloani; sama oli myös minunkin toivomukseni. Ja kuitenkin
annoin usein, kun vastustamaton haluni seuraelämään minut valtasi,
vietellä itseni ottamaan siihen osaa. Mutta mikä nöyryytys tulikaan
osakseni, kun joku seisoi vieressäni ja kuuli huilunsoiton etäältä
_enkä minä kuullut mitään_, tai kun _joku kuuli paimenen laulavan_ enkä
minä taaskaan kuullut mitään! [89] Tällaiset kokemukset saattoivat
minut epätoivon partaalle, ja läheltä piti, etten omin käsin tehnyt
loppua elämästäni. — Taide, taide ainoastaan, pidätti minua siitä.
Oi, minusta tuntui mahdottomalta jättää tämä maailma, ennenkuin olin
toteuttanut kaiken sen, jota varten tunsin itseni kutsutuksi. Ja siten
jatkoin tätä kurjaa elämää, — todella kurjaa: niin herkkä ruumis, että
pieninkin muutos saattoi kääntää parhaimmankin terveydentilani mitä
huonoimmaksi. _Kärsivällisyys_ — siinä keino, joka minun nyt täytyy
valita seuralaisekseni. Sen olen tehnyt. — Järkähtämätön, toivon niin,
on oleva päätökseni kestää, kunnes heltymättömät kohtalottaret näkevät
hyväksi katkaista elämänlankani. Kenties kääntyvät asiat parempaan
päin, kenties eivät — minä olen valmis. — Ei ole helppoa tulla jo
kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäisenä pakoitetuksi olemaan filosofi,
ja taiteilijalle on se vaikeampaa kuin kenellekään muulle.

Jumala, sinä katsot korkeudesta sisimpääni, sinä tunnet sen, sinä
tiedät, että ihmisrakkaus ja halu tehdä hyvää asuvat siellä. Oi
ihmiset, jos te kerran luette tämän, ajatelkaa silloin, että olette
olleet epäoikeudenmukaisia minua kohtaan; ja onneton lohduttakoon
itseänsä löytäessään minussa toisen kaltaisensa, joka huolimatta
kaikista luonnon esteistä on kuitenkin tehnyt kaiken voitavansa
tullakseen luetuksi kunnioitettavien taiteilijoiden ja ihmisten
joukkoon.

Te, minun veljeni Karl ja (Johann)! Niin pian kuin olen kuollut ja
jos professori Schmidt vielä elää, pyytäkää häntä minun nimessäni
selostamaan tautini laatu ja liittäkää sairauteni historiaan tämä
selostus, jotta maailma, siinä määrin kuin on mahdollista, ainakin
kuolemani jälkeen rakentaisi sovinnon kanssani.

— Samalla kertaa tunnustan teidät molemmat perillisiksi pieneen
omaisuuteeni — jos sitä siksi voi kutsua. Jakakaa se veljellisesti,
olkaa yksimielisiä ja auttakaa toinen toistanne. Sen pahan, mitä
olette minulle tehneet, olen — sen tiedätte — jo kauan sitten antanut
anteeksi. Sinua, veljeni Karl, kiitän erikoisesti siitä alttiista
ystävyydestä, jota viime aikoina olet osoittanut minua kohtaan.
Minun toivomukseni on, että teidän elämänne tulisi onnellisemmaksi
ja suruttomammaksi kuin omani on olijat. Kasvattakaa lapsianne
_hyveessä_; vain se voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Minä puhun
kokemuksesta. Hyve se oli, joka auttoi minua kurjuudessani; sitä ja sen
ohella taidettani on minun kiittäminen siitä, että en ole lopettanut
elämääni itsemurhalla. — Hyvästi, ja rakastakaa toisianne! — Kiitän
kaikkia ystäviäni, erityisesti _ruhtinas Lichnowskya ja professori
Schmidtiä_. — Minä toivon, että ne soittimet, jotka ruhtinas L. on
minulle lahjoittanut, säilytettäisiin jomman kumman teidän luonanne.
Kuitenkaan älköön tästä asiasta mitään riitaa syntykö välillenne. Jos
ne voivat jollain tavoin olla teille suuremmaksi hyödyksi, niin myykää
ne viipymättä. Kuinka iloinen olisinkaan jos vielä haudassa maatessani
voisin palvella teitä!

Jos niin käy, riennän iloisin mielin kuolemaa kohti. — Jos se saapuu,
ennen kuin olen ennättänyt kypsyttää kaikki taiteelliset lahjani, niin
saapuu se, huolimatta kovasta kohtalostani, liian aikaisin minulle, ja
toivoisin voivani sitä viivyttää. — Kuitenkin, tässäkin tapauksessa
olen tyytyväinen. Vapauttaahan se minut loputtomasta kärsimyksestä!
— Tule, milloin tahdot; rohkeasti käyn vastaasi. — Hyvästi, ja älkää
aivan kokonaan minua unhottako kuolemassa; olen ansainnut sen, että
ajattelette minua, sillä minä olen elämäni kuluessa usein ajatellut
teitä tehdäkseni teidät onnellisiksi. Olkaa sitä!

Ludwig van Beethoven.

Heiligenstadt 6 p. lokak. 1802.



Veljilleni Karl'ille ja (Johann'ille).


Luettavaksi ja toimeenpantavaksi kuolemani jälkeen.

Heiligenstadt, 10 p. lokak. 1802.

Siis otan nyt jäähyväiset sinulta — ja teen sen murheellisena. — Niin,
tuosta rakkaasta toivosta — joka minulla oli tänne tullessani: saada
edes jossakin määrin terveyteni takaisin — täytyy minun nyt kokonaan
luopua. — Niinkuin syksyn lehdet putoavat ja kellastuvat, samoin —
samoin on myöskin se minulta kuihtunut. Melkein samanlaisena kuin tänne
tulin — lähden täältä. — Tuo rohkea tarmokin — joka minulle usein
antoi voimaa kauniina kesäpäivinä — on kadonnut. — Oi Sallimus, anna
minulle vielä kerran kirkkaan _ilon_ päivän koittaa! — Siitä on jo niin
kauan, kun todellisen ilon syvät soinnut tuntuivat minulle läheisiltä!
— Milloin, milloin, oi Jumala, voin ne jälleen kuulla luonnon ja
ihmiskunnan temppelissä? — En koskaan? — Ei! — Oi, se olisi liian
julmaa!




KIRJEITÄ



Pastori Amendalle Kuurinmaalle. [90]


Minun rakas, minun hyvä Amendani, ylin ystäväni, syvällä liikutuksella,
tuskan ja ilon sekaisilla tunteilla olen vastaanottanut ja lukenut
viimeisen kirjeesi. Mihinkä voisinkaan verrata sinun uskollisuuttasi
minua kohtaan! Ah, kuinka on suloista, että aina olet pysynyt
minulle niin ystävällisenä. Niin, olen pannut sinun ystävällisyytesi
koetukselle, ja minä tiedän tehdä eroituksen sinun ja kaikkien muiden
välillä. Sinä et ole Wienin ystävä, et, sinä kuulut niihin, jotka minun
synnyinseutuni maa on kasvattanut. Kuinka usein toivonkaan, että olisit
lähelläni, sillä sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että
jaloin osa olemustani, kuuloni, on suuresti heikentynyt. Jo niihin
aikoihin, kun olit luonani, huomasin oireita siihen, mutta salasin ne;
sen jälkeen on vika vain yhä pahentunut. Voiko se milloinkaan täysin
parantua, sen saa ajan pitkään nähdä; sen pitäisi johtua vatsani
sairaloisuudesta. Mitä viimemainittuun tulee, olen nyt melkein täysin
terve, mutta tokkohan kuuloni milloinkaan tulee hyväksi? Tosin toivon
sitä, mutta hyvin luultavasti turhaan, sillä sellaiset sairaudet ovat
useimmissa tapauksissa parantumattomia. Kuinka surullinen elämäni
onkaan! Minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta —
ja lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, itsekkäässä maailmassa!...
— Kesken kaikkea voin sinulle sanoa, että Lichnowsky on minun mitä
vilpittömin ystäväni. Sitte viime vuoden on hän minulle lahjoittanut
600 florinia: tämä seikka sekä teosteni hyvä menekki on sallinut minun
elää tarvitsematta huolehtia jokapäiväisestä leivästä. Kaiken, mitä nyt
sävellän, voin myydä heti viisi kertaa, ja minulle maksetaan hyvästi. —
Olen kirjoittanut sangen paljon viimeaikoina; ja kun olen kuullut että
olet tilannut pianoja... liikkeestä, lähetän sinulle muutamia teoksiani
samassa lähetyksessä jonkun pianon mukana, jotta se tulisi sinulle
halvemmaksi.

Minun lohdutuksekseni on tänne nyt saapunut eräs henkilö, jonka
parissa voin nauttia tuttavallisesta seurustelusta ja epäitsekkäästä
ystävyydestä: hän on yksi nuoruuteni ystävistä [91]. Olen hänen
kanssaan usein puhunut sinusta ja sanonut hänelle, että — jätettyäni
synnyinseutuni olet sinä yksi niistä, jotka sydämeni on valinnut.
— Hän ei myöskään pidä tuosta ...sta [92]. Hän on liian heikko
minun ystäväkseni ja pysyy sellaisena. Minä pidän häntä ja vain
kuin soittimina, joita soitan, milloin minua miellyttää; mutta he
eivät voi koskaan tulla minun toimintani jaloiksi todistajiksi, yhtä
vähän kuin he toden perästä voivat ottaa osaa elämääni; minä pidän
heitä arvossa ainoastaan niiden palvelusten mukaan, joita he tekevät
minulle. Oi kuinka onnellinen olisin, jos minulla olisi kuuloni
täysin jäljellä! Silloin rientäisin sinun luoksesi. Minun täytyy olla
eristettynä kaikesta; parhaat vuoteni kuluvat, ilman että olen voinut
toteuttaa kaikkea sitä, minkä lahjani ja voimani ovat minulle antaneet
suoritettavaksi. — Surullinen alistuvaisuus, jonka turviin minun
täytyy paeta! Tosin olen päättänyt asettua kaikkien näiden kärsimysten
yläpuolelle, mutta kuinka se käy minulle mahdolliseksi? Niin, Amenda,
jollei minun vikani ole parantunut kuuden kuukauden kuluttua, vaadin
sinulta, että, jätät kaikki ja tulet luokseni. Teen silloin matkoja
(soittoni ja sävellystoimintani eivät toistaiseksi kärsi paljon
sairaudestani; se tulee selvimmin näkyviin vain seuraelämässä), ja
sinä tulet matkatoverikseni. Olen vakuutettu siitä, että onni tulee
olemaan mukanani; mikäpä kävisi minulle nyt yli voimain! Senjälkeen
kuin lähdit, olen kirjoitellut kaikenlaista, vieläpä oopperoitakin
ja kirkollista musiikkia. Niin, ethän hylkää pyyntöäni, autathan
ystävääsi kantamaan huolensa ja kärsimyksensä. Olen myöskin paljon
kehittänyt pianonsoittotaitoani ja minä toivon, että tämä matka
on sinullekin tuottava huvia. Sen jälkeen jäät ikuisiksi ajoiksi
luokseni. — Olen säännöllisesti saanut kaikki kirjeesi; kuinka
harvoin lienenkin vastannut, olet kuitenkin aina ollut ajatuksissani,
ja minun sydämeni sykkii aina yhtä lämpimästi sinulle. — Sen, mitä
olen sinulle maininnut kuulostani, pyydän sinua säilyttämään suurena
salaisuutena ja toivon, ettet ilmaise sitä kenellekään, olkoon se
kuka tahansa. — — Kirjoita minulle oikein usein. Sinun kirjeesi, jos
kohta ne ovatkin niin lyhyitä, lohduttavat minua ja tekevät minulle
hyvää. Odotan jälleen pian kirjettä sinulta, rakas ystäväni. — En ole
sinulle lähettänyt takaisin kvartettiasi [93], koska olen sen kokonaan
uudelleen muovaillut, sitten kun vasta nyt olen alkanut osata todella
säveltää kvartetteja: tulet sen näkemään, kun ne saat. — Nyt, hyvästi,
rakas ystävä! Jos luulet että minä täällä voin tehdä jotain, joka olisi
sinulle mieluista, on itsestään selvää, että ilmoitat siitä uskolliselle

L. v. Beethovenillesi

joka vilpittömästi rakastaa sinua.



Tohtori Frans Gerhard Wegelerille.


Wien, 29 p. kesäk. (1801).

Hyvä, rakas Wegelerini, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että muistit
minua! Olen niin vähän ansainnut sitä, niin vähän pyrkinyt sitä
ansaitsemaan; ja kuitenkin olet niin hyvä etkä minkään anna itseäsi
närkästyttää, et edes minun anteeksiantamattoman laiminlyöntinikään;
pysyt aina uskollisena, hyvänä, vilpittömänä ystävänä. — Minäkö voisin
sinut unohtaa, unohtaa teidät, jotka olette olleet minulle niin
rakkaita ja kalliita, ei, älä usko sitä! On hetkiä, jolloin hartaasti
kaipaan teitä, jolloin haluaisin viettää jonkun ajan parissanne. —
Minun isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa ensi kerran näin päivän
valon, pysyy aina yhtä kauniina ja kirkkaana silmissäni kuin se oli
silloin, kun teidät jätin. Se hetki, jona voin jälleen nähdä teidät ja
tervehtiä Rein-isäämme, on oleva elämäni onnellisimpia. — Milloin se
voi tapahtua, siitä en voi vielä varmaa sanoa. — Niin paljon tahdon
kuitenkin teille sanoa, että saatte nähdä minut todella suurena, en
tarkoita ainoastaan taiteilijana, vaan myöskin ihmisenä: te tulette
huomaamaan minut paremmaksi, täydellisemmäksi; ja jos hyvinvointi
ei ole lainkaan lisääntynyt meidän isänmaassamme, on minun taiteeni
pyhittävä voimansa köyhien kohtalon lievittämiseksi...

Sinä tahdot tietää jotain olosuhteistani: no niin, ne eivät ole huonot
Sitten viime vuoden on Liehnowsky, joka (niin uskomattomalta kuin se
sinusta voi tuntuakin, vaikkapa minäkin sen sinulle sanon) on aina
ollut lämpimin ystäväni — (tosin on välillämme silloin tällöin ollut
pieniä erimielisyyksiä, mutta ne ovat vain lujittaneet ystävyyttämme)
— määrännyt minulle 600 florinin suuruisen vuotuisen avustuksen, jota
minä saan nauttia niin kauan kuin en ole itselleni löytänyt mitään
sopivaa tointa. Sävellykseni tuottavat minulle paljon, ja voin sanoa,
että minulla on enemmän tilauksia kuin voin niitä ottaa tehtäväkseni.
Jokaista teosta varten on minulla kuusi tai seitsemän kustantajaa, ja
vielä useampiakin, jos vain tahtoisin vaivata itseäni. Minun kanssani
ei tingitä: minä määrään hinnan ja se maksetaan. Sinä ymmärrät, että
se on ihanaa. Esimerkiksi, minä näen jonkun ystävän kärsivän puutetta,
ja jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun
tarvitse muuta kuin istua työpöytäni ääreen ja ennen pitkää olen
pelastanut hänet pulasta. — Minä olen myöskin käytännöllisempi nyt kuin
ennen...

Onnetonta kyllä on kateellinen demooni, huono terveyteni, asettunut
poikkiteloin tielleni. Kolmen vuoden kuluessa on minun kuuloni yhä
heikontunut. Tämän lienee aiheuttanut vatsani sairaus, josta, kuten
tiedät, jo ennenkin kärsin, mutta joka on nyt paljon pahentunut; minua
vaivaa nimittäin alinomainen diarré ja siitä johtuva ylenmääräinen
heikkous. Frank tahtoi vahvistaa minua kovettavilla lääkkeillä ja
määräsi manteliöljyä kuuloni parantamiseksi. Mutta — prosit! Siitä
ei ollut mitään apua: kuuloni tuli yhä huonommaksi ja vatsani pysyi
samassa kunnossa. Tätä kesti aina viime syksyyn asti, jolloin
olin usein epätoivoissani. Eräs lääkäri, aasi miehekseen, neuvoi
minulle kylmiä kylpyjä, toinen, viisaampi, haaleita Tonava-kylpyjä:
tämä teki ihmeitä, vatsani tuli paremmaksi, mutta kuuloni pysyi
entisellään, ellei tullut sitäkin heikommaksi. Talvella oli tilani
todellakin surkuteltava: kärsin hirvittäviä koliikintuskia ja tautini
uusiutui täydellisesti. Yhtä kurjassa kunnossa pysyin sitten viime
kuuhun asti, jolloin menin Veringin puheille; ajattelin nimittäin
että tautini lähinnä vaatisi kirurgin käsittelyä, ja sitäpaitsi
olen aina tuntenut häntä kohtaan luottamusta. Hänen onnistui
melkein täydellisesti parantaa tuo vaikea diarré; hän määräsi
minulle haaleita Tonava-kylpyjä, joihin minun täytyi kaataa pieni
pullollinen vahvistavia nesteitä; mitään muuta lääkettä ei hän
minulle antanut, kunnes neljä päivää sitten sain pillereitä vatsaa ja
eräänlaatuista teetä korvia varten. Tunnen siitä itseni terveemmäksi
ja voimakkaammaksi, mutta korvani suhisevat ja kohisevat (sausen
und brausen) yötä päivää. Voin sanoa, että vietän kurjaa elämää. Jo
melkein kahden vuoden kuluessa vältän kaikkea seuraa, sillä en voi
sanoa ihmisille: "Minä olen kuuro". Jos minulla olisi joku muu ammatti,
kävisi se vielä päinsä, mutta minun toimialallani on se hirveä tilanne.
Mitä sanoisivatkaan siitä vihamieheni, joiden lukumäärä ei ole pieni.

Antaakseni sinulle jonkinlaisen kuvan tästä ihmeellisestä kuuroudesta,
mainitsen, että minun teatterissa täytyy asettua aivan orkesterin
lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja
ihmisäänien korkeita säveleitä, jos istun hiukan kauempana. On
ihmeellistä, että on ihmisiä, jotka keskustellessaan kanssani eivät
lainkaan ole huomanneet sitä. Kun olen hyvin hajamielinen, pannaan
kenties kaikki sen syyksi. Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään;
niin, kuulen tosin äänet, mutta en sanoja, ja jos taas huudetaan,
en voi sitä tietää. Mitä tästä kaikesta tulee, sen tietää taivas.
Vering sanoo, että vika varmasti vähenee, ellei se kokonaan parannu.
— Hyvin usein olen kironnut olemassaoloani ja Luojaa [94]. Plutarkos
on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se suinkin
on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta elämässäni on
hetkiä, jolloin olen kurjin Jumalan luomista olennoista. — Pyydän ettet
kenellekään puhu mitään minun tilastani, et edes Lorchenille [95];
minä uskon sen sinulle suurena salaisuutena. Minua ilahduttaisi, jos
tästä asiasta kirjoittaisit Veringille. Jos tilani pysyy samanlaisena,
tulen ensi keväänä luoksesi; sinä saat vuokrata minulle jossakin
kauniissa seudussa maatalon, ja niin tulee minusta maalainen kuudeksi
kuukaudeksi. Kenties se tekisi minulle hyvää. Alistuvaisuus, mikä
surullinen turvapaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on
jäljellä. — Annathan minulle anteeksi, että kaikkien omien ikävyyksiesi
lisäksi vaivaan ystävänä sinua vielä näillä huolillani.

Stephan Breuning on nyt täällä ja me olemme melkein joka päivä yhdessä.
Tekee minulle niin hyvää kutsua esiin menneitä tunnelmia! Hänestä on
tullut todellakin hyvä ja kelpo nuori mies, joka tietää jotain ja jolla
(niinkuin meillä kaikilla enemmän tai vähemmän) on sydän oikealla
paikalla...

Tahdon kirjoittaa myöskin hyvälle Lorchenille. En koskaan ole
unhottanut ketään teistä, rakkaat ystävät, vaikka en olekaan antanut
mitään elonmerkkiä itsestäni; mutta kirjoittaminen, sen tiedät,
ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani; parhaimmat ystäväni eivät
vuosikausiin ole saaneet yhtään kirjettä minulta. Minä elän vain
nuoteissani; tuskin on joku teos valmistunut, kun toinen on jo alulla.
Sillä tavoin kuin nyt työskentelen, on minulla usein kolme tai neljä
sävellystä yhtaikaa valmistettavana — Kirjoita minulle useammin; tahdon
koettaa saada aikaa vastatakseni sinulle. Tervehdä kaikkia minun
puolestani...

Hyvästi, hyvä, uskollinen Wegeler! Ole vakuutettu alttiudestani ja
ystävyydestäni.

Sinun

Beethoven.



Wegelerille,


Wien, 16 p marrask. 1801.

Hyvä Wegelerini, kiitän sinua siitä, että jälleen muistit minua, sitä
enemmän, kun minä niin vähän ansaitsen sitä. — Sinä tahdot tietää
kuinka voin ja mitä tarvitsen. Niin vähän mieluista kuin minulle onkin
kosketella tätä asiaa, teen sen kuitenkin kernaimmin sinun kanssasi.

Vering on monien kuukausien kuluessa antanut minun lakkaamatta käyttää
vetolääkkeitä molempiin käsivarsiini... Tämä hoitotapa on minulle
hyvin epämieluinen; puhumattakaan tuskista, en koskaan pariin päivään
kykene sen jälkeen käyttämään käsiäni... Minun täytyy myöntää, että
suhina ja kohina korvissani on nyt vähäisempi kuin ennen, varsinkin
vasemmassa korvassa, jossa kuurouteni juuri alkoi; mutta kuuloni ei
tähän saakka mitenkään ole parantunut; en uskalla ratkaista, onko
se tullut vielä entisestäkin huonommaksi. — Vatsani on parempi;
varsinkin kun muutamien päivien kuluessa käytän haaleita kylpyjä,
voin seuraavina kahdeksana, kymmenenä päivänä sangen hyvin. Silloin
tällöin nautin jotain vatsaa vahvistavaa lääkettä; alan myöskin,
sinun neuvojesi mukaan, käyttää yrttejä vatsalla. — Vering ei halua
kuulla puhuttavankaan suihkukylvyistä. Muuten, en ole häneen erittäin
tyytyväinen. Hän ei todellakaan kohdista tarpeeksi suurta huomiota
ja huolenpitoa tällaiseen sairauteen kuin minun on; jollen kävisi
hänen luonansa — ja se on minulle hyvin vaikeaa —, en varmaankaan
näkisi häntä koskaan. — Mitä ajattelisit Schmidtistä? En vaihda
kernaasti lääkäriä, mutta minusta tuntuu, että Vering on liiaksi
käytännön ihminen hankkiakseen opiskelun tietä itselleen enemmän uusia
menettelytapoja. — Schmidt tuntuu minusta tässä suhteessa olevan aivan
toisenlainen, ja hän ei kenties olisi niin huolimaton. — Puhutaan
galvanismin ihmeitätekevästä vaikutuksesta; mitä arvelet siitä? Eräs
lääkäri kertoi minulle nähneensä kuuromykän lapsen, joka oli saanut
kuulonsa jälleen, sekä miehen, joka oli ollut kuurona seitsemän vuotta,
mutta niinikään parantunut. — Olen juuri saanut kuulla, että Schmidt
tekee samantapaisia kokeita.

Minä elän nyt jälleen hiukan miellyttävämmin; liikun enemmän ihmisten
parissa. Sinä voit tuskin uskoa kuinka yksinäinen ja surullinen elämäni
on ollut kahden viime vuoden kuluessa. Kuulosairauteni kummitteli joka
taholla edessäni, niinkuin aave, ja minä pakenin ihmisiä. Maailman on
täytynyt luulla minua ihmisvihaajaksi, ja sitä olen kuitenkin niin
vähän! — Tämän muutoksen on eräs rakas, suloinen tyttö aikaansaanut;
hän rakastaa minua, ja minä rakastan häntä: nautin jälleen muutamia
onnen hetkiä, ensimäisiä sitten kahden vuoden; ja ensimäistä kertaa
tunnen nyt, että avioliitto voisi antaa onnea. Onnetonta kyllä ei
hän ole minun säädystäni — ja, sanoakseni totuuden, tätä nykyä en
vielä voisi mennä naimisiin: minun täytyy vielä aika lailla ponnistaa
voimiani. Ellei minulla olisi huonoa kuuloani, olisin jo kauan sitten
kiertänyt puolet maailmaa, ja se täytyy minun kerran tehdä. — En tunne
mitään suurempaa nautintoa kuin harjoittaa taidettani ja esittää sitä.
— Älä luule, että olisin onnellinen teidän luonanne. Mikä voisi minua
tehdä enää onnellisemmaksi? Vieläpä teidän huolenpitonnekin olisi
minulle taakaksi; lukisin joka hetki osanottoa teidän kasvoistanne
ja tuntisin itseni siitä yhä onnettomammaksi. — Te isänmaani kauniit
seudut, mikä houkuttelisi minua luoksenne? Ei mikään muu kuin toivo
paremmasta asemasta, ja sellaisen olisin jo saavuttanut ilman tätä
sairauttani! Ah, jospa minulla ei olisi tuota vikaani, syleilisin
koko maailmaa. Minun nuoruuteni — niin, tunnen sen — alkaa vasta nyt;
olenhan aina ollut sairas! Ruumiillinen voimani kasvaa viime aikoina
kilpaa henkisen tarmoni kanssa. Joka päivä lähestyn yhä lähemmäs sitä
päämäärää, jonka näen kuin usvan läpi, mutta jota en voi lähemmin
määritellä. Ainoastaan tällaisissa ajatuksissa voi sinun Beethovenisi
elää. Ei mitään lepoa! — En tunne muuta lepoa kuin unen; ja minä olen
kylliksi onneton, jotta minun täytyy myöntää sille enemmän aikaa kuin
ennen. Jospa pääsen edes puoliksikin vapaaksi sairaudestani, niin
silloin — miehenä, joka on enemmän itsensä herra, kypsempänä saavun
luoksenne ja solmin uudelleen vanhan ystävyyden liittomme.

Teidän tulee nähdä minut niin onnellisena kuin minun on suotu olla
täällä maailmassa — ei onnettomana. — Ei, sitä en voisi kestää!
Minä tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Se ei tule kokonaan minua
nujertamaan. — Ah, on niin kaunista elää elämä tuhat kertaa! —
Rauhallista elämää varten — sen tunnen — en ole luotu.

... Tuhannet terveiset Lorchenille... — Sinä pidät minusta hiukkasen,
eikö totta? Ole vakuutettu minun hartaasta uskollisuudestani ja
ystävyydestäni!

Sinun

Beethoven.



Kirje Wegeleriltä ja Eleonore von Breuningilta Beethovenille. [96]


Coblentz, 28 p. jouluk. 1825.

Rakas, vanha Ludwigini.

En voi antaa yhden Riesin kymmenestä lapsesta lähteä Wieniin
lähettämättä hänen mukanaan tervehdystä sinulle. Ettet, siitä saakka
kun minä kahdeksankolmatta vuotta sitten jätin Wienin, ole joka
toinen kuukausi saanut minulta pitkää kirjettä, siitä voit syyttää
omaa vaitioloasi niiden ensimäisten kirjeitten jälkeen, jotka
sinulle kirjoitin. Se ei ole niinkuin pitää, varsinkaan nyt; sillä
me vanhat elämme niin kernaasti menneisyydessä ja löydämme sieltä,
nuoruutemme aikaisista kuvista, kaiken viehätyksemme. Ainakin minulle
on tuttavuutesi ja läheinen ystävyytesi sinun kanssasi — kiitos olkoon
hyvän äitisi, jota Jumala siunatkoon — se valopilkku elämässäni, jonka
puoleen käännän katseeni ilon tuntein... Minä nostan silmäni sinuun
kuin sankariin, ja olen ylpeä voidessani sanoa: "Minäkin olen ollut
mukana vaikuttamassa hänen kehitykseensä; hän uskoi minulle toiveensa
ja unelmansa, ja kun hän myöhemmin niin usein jäi vaille ymmärtämystä,
tiesin minä hyvin mitä hän tahtoi." Jumalan olkoon kiitos, että voin
puhua sinusta vaimoni ja nyttemmin lapsieni kanssa! Anoppini talo
oli sinun kotisi enemmän kuin oma asuntosi, erittäinkin jalon äitisi
kuoleman jälkeen. Sano meille vielä kerran: "Niin, minä ajattelen
teitä, ilossa, surussa." Ihminen, olkoonpa hän niinkin korkealle
kohonnut kuin sinä, on onnellinen ainoastaan kerran elämässään: nuorena
ollessaan. Bonnin, Kreutzbergin, Godesbergin, Puutarhakoulun kivillä
mahtanevat ajatuksesi useammin kuin kerran ilolla viivähtää.

Tahdon puhua sinulle itsestäni, meistä, osoittaakseni sinulle, millä
tavoin sinun on minulle vastattava.

Palattuani Wienistä 1796 sain kokea sangen paljon vastoinkäymisiä.
Useat vuodet täytyi minun elää yksinomaan niistä tuloista, jotka
lääkärin-vastaanottoni minulle tuotti ja kesti muutamia vuosia,
ennenkuin tuossa kovin köyhässä seudussa onnistuin saamaan kokoon
sen, mitä elämässä välttämättömästi tarvitsin. Sittemmin sain
opettajanpaikan vakinaisella palkalla ja menin naimisiin v. 1802.
Vuotta myöhemmin sain tyttären, joka elää vielä ja joka on itse
täydellisyys. Hänessä on hyvä älyntoiminta yhdistyneenä isältä
perimäänsä ilomielisyyteen, ja hän soittaa ihastuttavasti Beethovenin
sonaatteja. Se ei ole hänen ansionsa; se on synnynnäistä, perittyä
lahjakkuutta. V. 1807 sain pojan, joka nyt harjoittaa lääketieteellisiä
opintoja Berlinissä. Neljän vuoden kuluttua lähetän hänet Wieniin;
otatko silloin pitääksesi hänestä huolta? ... Viime elokuussa vietin
kuudennettakymmenennettä syntymäpäivääni 60-lukuisen ystävä- ja
tuttavapiirin seurassa, niiden joukossa kaupungin huomattavimpia
henkilöitä. Sitten vuoden 1807 asun täällä, jossa minulla nyt on kaunis
talo ja hyvä asema. Esimieheni ovat minuun tyytyväisiä ja kuningas
on minulle antanut ritarimerkkejä ja mitaleita. Lore ja minä voimme
sangen hyvin. — Olen tässä antanut sinun seikkaperäisesti tutustua
olosuhteisiimme. Nyt on sinun vuorosi...

Etkö milloinkaan tahdo kääntää katseitasi pois Pyhän Stephanin
kirkosta? Eikö matka voisi viehättää sinua? Etkö enää koskaan tahdo
nähdä Reiniä? — Sydämelliset tervehdykset rouva Lorelta samoinkuin
minultakin.

Hyvin vanha ystäväsi

Wegeler.



Coblentz, 29 p. jouluk 1825

Rakas Beethoven, ystävämme niin monien pitkien vuosien takaa! Minä
juuri pyysin Wegeleriä kirjoittamaan teille uudelleen. — Nyt, kun
tämä pyyntö on täytetty, luulen olevani velvoitettu lisäämään vielä
pari sanaa, — ei ainoastaan lähettääkseni oman tervehdykseni, vaan
myöskin uudistaakseni vielä kerran sen tärkeän kysymyksen, onko
teillä enää ollenkaan halua nähdä Reiniä ja syntymäseutuanne — ja
valmistaa Wegelerille ja minulle suurinta kaikista iloista. Lenchenimme
kiittää teitä niin monesta onnellisesta hetkestä; — hänen parhaimpia
viehätyksiään on kuulla teistä puhuttavan; — hän tuntee kaikki iloisen
nuoruusaikamme pienet seikkailut Bonnissa, — eripuraisuudet ja
sovinnot... Kuinka iloiseksi hän tulisikaan saadessaan teidät nähdä! —
Tyttärellämme ei, onnetonta kyllä, ole lainkaan musikaalisia lahjoja,
mutta hän on suurella ahkeruudella ja kovilla ponnistuksilla päässyt
niin pitkälle, että hän kykenee soittamaan teidän sonaattejanne,
variatsionejanne y.m.; ja kun musiikki aina on ollut Wegelerin
mieluisimpia nautintoja, valmistaa hän täten hänelle monta ilon hetkeä.
Julius ei ole vailla musikaalisia taipumuksia, mutta tähän saakka on
hän ne laiminlyönyt; nyt on hän kuitenkin puolen vuotta soittanut
selloa innokkaasti ja mielihalulla, ja kun hänellä Berlinissä on
hyvä opettaja, luulen että hän vielä tulee edistymään. — Molemmat
lapset ovat suurikasvuisia ja muistuttavat isäänsä, — myöskin ovat
he perineet tuon valoisan ja hyväntuulisen mielialan, jota Wegeler,
Jumalan kiitos, ei vielä kokonaan ole kadottanut... Hän soittaa hyvin
mielellään teidän variatsionienne eri teemoja; hän pitää enemmän
vanhoista, mutta usein soittaa hän jonkun uudemmistakin, osoittaen
uskomatonta kärsivällisyyttä. — Säveltämänne _Opferlied_ on hänestä
kauneinta kaikesta; Wegeler ei koskaan mene huoneeseensa istuutumatta
pianon ääreen. — Te voitte niinmuodoin, rakas Beethoven, nähdä kuinka
pysyvä ja elävä on se muisto teistä, jonka täällä säilytämme. Sanokaa
meille siis kerran, että teistä ei tämä ole aivan yhdentekevää ja että
me emme ole tykkänään unohdettuja. — Jollei olisi usein niin vaikeaa
toteuttaa rakkaimpia unelmiaan, olisimme jo käyneet tervehtimässä
veljeäni Wienissä, saadaksemme samalla ilon nähdä teitä; mutta
sellaista matkaa emme nyt voi ajatella, kun poikamme on Berlinissä.
— Wegeler on teille jo kertonut kuinka täällä elämme: — tekisimme
väärin, jos valittaisimme. Vaikeinkin aikamme on meille ollut helpompi
kuin sadoille muille. — Suurin onnemme on, että saamme olla terveinä
ja että lapsemme ovat kilttejä ja reippaita. Niin, he eivät tähän
saakka ole aiheuttaneet meille mitään surua, ja itse ovat he iloisia
ja aina hyväntuulisia. — Lenchenillä vain on ollut suuri suru, kun
Burscheid-raukkamme kuoli — onnettomuus, jota kukaan meistä ei hevillä
unohda. Hyvästi, rakas Beethoven, ja ajatelkaa meitä vilpittömästi ja
hyväntahtoisesti.

Eln. Wegeier.



Beethoven Wegelerille.


Wien, 7 p. lokak. 1826. [97]

Vanha, rakas ystäväni!

En voi sanoin ilmituoda, kuinka iloiseksi tulin saadessani sinun
sekä Lorchenisi kirjeet. Tosin olisi velvollisuuteni ollut heti
vastata, mutta minä olen hiukan huolimaton, varsinkin mitä kirjeitten
kirjoittamiseen tulee, sillä ajattelen, että paremmat ihmiset tuntevat
minut siitä huolimattakin. Ajatuksissani laadin usein vastauksen, mutta
kun minun pitäisi panna se paperille, heitän usein kynän luotani,
koska minusta tuntuu, etten osaa kirjoittaa sitä, mitä sisässäni
liikkuu. Muistan kaiken sen ystävyyden, jota aina olet osoittanut minua
kohtaan, esim. silloin kuin annoit maalata huoneeni valkoiseksi ja
siten valmistit minulle miellyttävän yllätyksen. Myöskin Breuningin
perheen hyväntahtoisuuden säilytän muistossani. Se, että meidän täytyi
erota toisistamme, oli luonnollinen asiain kulku: jokaisen meistä
täytyi pyrkiä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut,
ja koettaa se saavuttaa; ainoastaan hyvän ikuisesti järkkymättöminä
pysyvät periaatteet ovat aina meitä läheisesti yhdistäneet. Onnetonta
kyllä en tänään voi kirjoittaa sinulle niin pitkästi kuin haluaisin,
sillä olen vuoteen omana...

Minulla on vielä jäljellä varjokuva Lorchenistasi; (sanon tämän) jotta
ymmärtäisit kuinka kaikki hyvä ja rakas nuoruuteni ajoilta yhä pysyy
muistossani kallisarvoisena.

... _Nulla dies sine linea_ — niin on minun luonani, ja kuitenkin annan
runottareni nukkua; mutta se tapahtuu vain, jotta hän sitten heräisi
sitä voimakkaampana. Toivon vielä saavani luoda muutamia suuria teoksia
ja sen jälkeen, vanhana lapsena, päättää maallisen vaellukseni hyvien
ihmisten parissa. [98]

Niiden kunniamerkkien joukosta, joita olen saanut ja jotka — tiedän
sen — ilahduttavat sinuakin, mainitsen mitalin, jonka sain Ranskan
kuningas-vainajalta; siinä oli kirjoitus: _Ranskan kuninkaalta herra
Beethovenille_ ja sitä seurasi hyvin kohtelias kirje _kuninkaan
ensimäiseltä kamariherralta, herttua de Châtres'ilta_. [99]

Rakas ystäväni, saat tyytyä tähän tällä kertaa. Menneisyyden muistot
valtaavat minut ja vuodatan runsaita kyyneleitä lähettäessäni sinulle
tämän kirjeen. Tämä on vain alkua; pian saat uuden kirjeen; kuta
useammin kirjoitat minulle, sitä iloisemmaksi teet minut. Niin hyvät
ystävät kuin me emme tarvitse siihen toisiltamme mitään erikoista
kehoitusta. Hyvästi. Pyydän sinua puolestani hellästi syleilemään
rakasta Lorcheniasi ja lapsiasi ja ajattelemaan minua. Jumala olkoon
teidän kaikkien kanssanne!

Sinun aina uskollinen, tosi ystäväsi, joka vilpittömästi kunnioittaa
sinua.

Beethoven.



Wegelerille.


Wien, 17 p. helmik. 1827.

Vanha ja kunnioitettu ystäväni!

Olen onnellisesti saanut Breuningilta toisen kirjeesi. Olen vielä
liian heikko vastatakseni siihen, mutta voit ymmärtää, että kaikki,
mitä sinä sanot, on minulle tervetullutta, ja että minä toivon sitä.
Parantumiseni, jos sitä siksi voi sanoa, edistyy toistaiseksi hyvin
hitaasti; on otaksuttavaa, että saan odottaa vielä neljättä leikkausta,
vaikka lääkärit eivät siitä mitään puhu. Minä pysyn kärsivällisenä
ja ajattelen: "Ei mitään niin pahaa, ettei sen mukana tule jotain
hyvääkin..." Kuinka paljon minulla olisikaan tänään sinulle sanottavaa!
Mutta olen liian heikko: en voi muuta kuin sydämessäni syleillä sinua
ja Lorcheniasi. Tosi ystävystä ja kiintymystä sinua ja omaisiasi
kohtaan tuntien, vanha, uskollinen ystäväsi

Beethoven.



Moschelekselle.


Wien, 14 p. maalisk. 1827

Rakas Moscheles!

... Helmikuun 27 p:nä on minua leikattu neljännen kerran, ja nyt voi
jo huomata selviä merkkejä siihen, että saan pian odottaa viidettä
leikkausta. Mihin kaikki tämä lopultakin vie ja mitä minusta tulee, jos
tällaista jatkuu vielä jonkun aikaa? — Kohtaloni on tosiaankin kova.
Mutta minä jätän itseni sallimuksen haltuun ja rukoilen vain Jumalaa,
että hän jumalallisen tahtonsa mukaan järjestäisi niin, että minun,
niin kauan kuin minun elämässä täytyy kärsiä kuolemasta, ei tarvitsisi
nähdä puutetta [100]. Se antaisi minulle voimaa kantamaan kohtaloni,
niin kova ja hirvittävä kuin se onkin, Kaikkivaltiaan tahtoon alistuen.

... Ystävänne

L. v. Beethoven.




BEETHOVENIN AJATUKSIA



Musiikista.


Ei löydy mitään sääntöä, jota ei voisi loukata kauniimman vuoksi. _Il
n'ya pas de règle qu'on ne peut blesser à cause de Schöner_. ("Plus
beau".) [101]

* * *

Musiikin täytyy antaa ihmishengen tulen tunkea esiin.

* * *

Musiikki on korkeampi ilmiö kuin viisaus ja filosofia.

* * *

Ei löydy mitään kauniimpaa kuin lähestyä jumaluutta ja säteillä sen
valoa ihmiskuntaan.

* * *

Miksi minä kirjoitan? — Se, mikä minulla on sisimmässäni, tahtoo
purkautua ulos, ja siksi minä kirjoitan. —

* * *

Luuletteko, että ajattelen jotain viulupahaista, kun henki puhuu
minulle ja minä kirjoitan sen, mitä se minulle sanelee.

Schuppanzighille.

* * *

Tapani on säveltää, soitinmusiikkiakin, siten, että pidän aina
kokonaisuutta silmällä.

Treitschkelle.

* * *

On välttämätöntä säveltää ilman pianoa... Vähitellen kehittyy kyky
kuvitella sitä, mitä haluamme ja tunnemme, mikä on niin oleellinen
tarve jaloille ihmisille.

Arkkiherttua Rudolfille.

* * *

Kuvaileminen kuuluu maalaustaiteelle. Myöskin runous voi tässä
suhteessa pitää itseään onnellisena säveltaiteeseen verrattuna: sen
liikkuma-ala ei ole niin rajoitettu kuin omani; mutta sen sijaan
ulottuu minun taiteeni kauemmas toisiin avaruuksiin, eikä ole helppoa
saavuttaa minun valtakuntaani.

Wilhelm Gerhardille.

* * *

Vapaus ja edistys ovat taiteen päämääriä, samoinkuin koko elämänkin.
Ellemme olekaan niin perinpohjaisia kuin vanhat mestarit, niin on
kulttuurin hienostus ainakin laajentanut monta alaa.

Arkkiherttua Rudolfille.

* * *

Minulla ei ole tapana korjailla sävellyksiäni (kun kerran olen ne
saanut valmiiksi). En ole sitä koskaan tehnyt, sillä olen vakuutettu
siitä totuudesta, että jokainen osittainen muutos muuttaa myöskin
sävellyksen luonnetta.

Thomsonille.

* * *

Puhdasta kirkkomusiikkia tulisi esittää yksinomaan lauluäänillä,
lukuunottamatta _Gloriaa_ tai jotain muuta samantapaista tekstiä. Sen
vuoksi juuri asetan Palestrinan korkeimmalle. Mutta on hassunkurista
jäljitellä häntä, jollei omista hänen henkeään ja uskonnollista
katsantokantaansa.

Urkuri Freudenbergille.

* * *

Kun teidän piano-oppilaallanne on oikea sormitus, täsmällinen rytmi,
ja kun hän jotakuinkin virheettömästi soittaa nuoteista, niin
kiinnittäkää huomionne ainoastaan esitystapaan; älkää keskeyttäkö
häntä pienien virheiden vuoksi, huomauttakaa hänelle niistä vasta
kappaleen loputtua. Tämä menetelmä kasvattaa _säveltaiteilijoita_,
mikä, lopultakin, on yksi säveltaiteen ensimäisiä päämääriä... Antakaa
hänen säveljuoksutuksissa (taituriutta kysyvissä) käyttää vuorotellen
kaikkia sormiaan... Epäilemättä voi käyttämällä vähemmän sormia
saavuttaa "helmeilevän" soittotaidon, kuten sanotaan, tai saada esiin
"kuin helmiä", mutta välistä on taipuvainen pitämään muita koristuksia
parempina. [102]

Czernylle.

["Beethovenin pianonsoitto ei ollut huoliteltua ja hänen
sormituksensa oli usein virheellinen; äänen kauneuteen ei hän
paljon huomiota kiinnittänyt. Mutta kuka tuli ajatelleeksi hänen
pianistiominaisuuksiansa? Hänen ajatuksiensa johdettavaksi täytyi
antautua, samoinkuin hänen sormiensakin täytyi antaa niille
ilmaisumuoto, millä tavoin tahansa tämä tapahtuikin." (Paroni de
Trémont, 1809.)]

* * *

Vanhojen mestarien joukossa ovat saksalainen Händel ja Sebastian Bach
ainoat, joilla on ollut neroutta.

Arkkiherttua Rudolfille, 1819.

* * *

Ihailen koko sydämestäni Sebastian Bachin, tuon sointujen alkuisän
(dieses Urvaters der Harmonie) taidetta.

Hofmeisterille, 1801.

* * *

Olen kaikkina aikoina ollut Mozartin hartaimpia ihailijoita ja sinä
tulen pysymään viimeiseen hengenvetooni saakka.

Abbé Stadlerille, 1826.

* * *

Pidän teidän näyttämöteoksianne etevämpinä kuin kenenkään muun. Minut
valtaa ihastus joka kerran kun kuulen jonkun teidän uuden teoksenne,
se kiinnittää mieltäni enemmän kuin omat teokseni: lyhyesti, minä
kunnioitan ja rakastan teitä... Te tulette aikalaisistani aina olemaan
se, jota pidän suurimmassa arvossa. Jos tahdotte valmistaa minulle
erinomaisen suuren ilon, niin kirjoitatte minulle jonkun rivin, mikä
lohduttaisi minua paljon. Taide yhdistää kaikkia ihmisiä, kuinka paljon
enemmän siis tosi taiteilijoita; ja kenties pidätte minuakin kyllin
ansiokkaana tulla luetuksi heidän joukkoonsa. (Vous resterez tousjours
celui de mes contemporains, que je l'estime le plus. Si vous mes voulez
faire un estrème plaisir, c'etoit, si vous m'ecrivez quelques lignes,
ce que me soulagera bien. L'art unit tout le monde, wie viel mehr
wahre Künstler; et peut-être vous me dignez aussi de me mettre auch zu
rechnen unter diese Zahl.) [103]

Cherubinille, 1823.

[Harvennetut sanat kaikkine kielivirheineen ovat tekstissä ranskaksi
kirjoitetut. Olemme jo ennen maininneet, että Cherubini ei koskaan
vastannut tähän kirjeeseen.]



Arvostelusta.


Mitä minuun taiteilijana tulee, ei ole koskaan kuultu sanottavan, että
olisin kiinnittänyt pienintäkään huomiota siihen, mitä minusta on voitu
kirjoittaa.

(Schottille, 1825.)

* * *

Minä ajattelen Voltairen tavoin, "että muutamat kärpäsenpistot eivät
voi hillitä hevosta sen tulisesti laukatessa". (1826.)

* * *

Mitä noihin tyhmyreihin tulee, ei tarvitse muuta tehdä kuin antaa
heidän lörpötellä. Heidän lorunsa ei tosiaankaan tee ketään
kuolemattomaksi, yhtä vähän kuin se voi riistää kuolemattomuutta siltä,
jolle Apollo sen on määrännyt. (1801.)




KIRJALLISUUTTA


Kirjallisuutta.

Jos joku haluaisi tulla lähemmin tuntemaan Beethovenia, voisi hän
siihen saada ohjausta muutamissa pääteoksissa ja -julkaisuissa, joista
luettelo tässä seuraa:


I. Beethovenin kirjeet.

Ludvig Nohl. — Briefe Beethovens. 1865, Stuttgart.

Ludvig Nohl. — Neue Briefe Beethovens. 1867, Stuttgart.

Ludvig Ritter von Koechel. — 83 Original-Briefe L. v. B. an den
Erzherzog Rudolf. 1865, Wien.

Alfred Schoene. — Briefe von Beethoven an Marie Gräfin Erdödy, geb.
Gräfin Mirzkyund Mag. Brauchle. 1866, Leipzig.

Theodor von Frimmel. — Neue Beethoveniana. 1886.

Katalog der mit der Beethoven—Feier zu Bonn, an 11—15 mai 1890
verbundenen Ausstellung von Handschriften, Briefen, Bildnissen,
Reliquien Ludwig van Beethovens. 1890, Bonn.

La Mara. — Musikerbriefe aus fünf Jahrhunderten. 1892, Leipzig.

D:r A. Chr. Kalischer. — Beethovens sämmtliche Briefe, Kritische
Ausgabe mit Erläuterungen. 1906—1908, 5 nid. Leipzig ja Berlin.

D:r Fritz Prelinger. — Beethovens sämmtliche Briefe und Aufzeichnungen.
1907, Wien ja Leipzig. 3 nid.


II. Beethovenin elämä.

Gottfried Fischer. — Käsikirjoitus (mielenkiintoinen etenkin
Beethovenin lapsuusajan tuntemiseksi. — Fischer, joka kuoli Bonnissa
1864, omisti sen talon, jossa Beethovenit kahden miespolven aikana
asuivat. Hän ja hänen sisarensa Caecilia tunsivat Beethovenin
läheisesti lapsena ja panivat paperille muistelmansa, jotka ovat
erittäin arvokkaita, kunhan niitä vain käyttää hiukan harkiten.) —
Käsikirjoitus on säilytettävänä Beethoven-talossa Bonnissa. Deiters
(ks. etempänä) on julkaissut niistä otteita.

F.G. Wegeler und Ferdinand Ries. — Biographische Notizen über
Ludwig van Beethoven (erityisesti arvokas hänen elämänsä alkupuolen
tuntemiselle). 1838, Coblentz.

Ludwig Nohl. — Eine stille Liebe zu Beethoven. 1857, Berlin. (Julkaisu
Fanny Giannatasio del Rion päiväkirjasta, joka tunsi Beethovenin ja
rakasti häntä, noin v:lta 1816.)

Anton Schindler. — Beethovens Biographie, 1840.

Anton Schindler. — Beethoven in Paris. 1842, Münster.

Gerhard von Breuning. — Aus dem Schwarzspanierhause. 1874.
(Schwarzspanierhaus on se talo Wienissä, jossa Beethoven kuoli. Se on
purettu talvella 1903.)

Moscheles. — The life of Beethoven. 2 nid. 1841, Lontoo.

Alexander Wheelock Thayer (Hermann Deitersin englanninkielestä
saksantama ja jatkama, myöhemmin Hugo Riemannin täydentämä). — Ludwig
van Beethovens Leben. 5 nid., 1908.

Teos on aloitettu 1866; työn loppuunsaattamisen keskeytti tekijän
kuolema 1897 Triestissä, jossa hän oli Yhdysvaltain konsulina; hän
ehti kuvailla Beethovenin elämää vuoteen 1816. — Deiters otti työn
jatkaakseen, mutta hänkin kuoli v. 1907, ennenkuin ehti julkaista
toista nidosta. H. Riemann lopetti teoksen, käyttäen hyväkseen
Deitersin keräämää aineistoa. — Se on monessa suhteessa merkittävin
teos Beethovenista.

Ludwig Nohl. — Beethovens Leben. 1864— 1877. 4 nid.

Ludwig Nohl. — Beethoven nach den Schilderungen seiner Zeitgenossen.
Stuttgart.

A.B. Marx. — L. van Beethovens Leben und Schaffen. 1863. 2 nid. V
painos, G. Behncken uudistama, 1902, Berlin.

Victor Wilder. — Beethoven, sa vie et son oeuvre. 1883.

Mariam Tenger. — Beethovens unsterbliche Geliebte. 1890.

Tämän kirjan historiallisesta tosiperäisyydestä on silloin tällöin
kiistelty. Mariam Tenger oli Theresen uskottu ystävä tämän viimeisinä
elinvuosina. On todennäköistä että Therese, silloin jo ijäkäs, saattoi
tahtomattaan ihannoida muistelmiaan; kertomusten oleellinen sisällys on
kuitenkin osoittautunut todenperäiseksi.

A. Ehrhard. — Franz Grillparzer. 1900.

Theodor von Frimmel. — Ludwig van Beethoven (julkaisusarjassa Berühmte
Musiker). 1901. Berlin.

Jean Chantavoine. — Beethoven, 1907.

D:r Alfred Chr. Kalischer. — Beethoven und seine Zeitgenossen. Beiträge
zur Geschichte des Künstlers und Menschen. 4 nid., 1910.

Erittäin mieltäkiinnittävä kokoelma todistuskappaleita, jotka
valaisevat Beethovenin suhdetta kaikkiin hänen ystäviinsä ja
ystävättäriinsä. Ne antavat osittain uuden kuvan Beethovenin
psykologiasta.


III. Beethovenin teokset

Beethoven. — Sämmtliche Werke, grosse, kritische Ausgabe, Breitkopf und
Härtel, Leipzig, 38 nidosta.

G. Nottebohm. — Thematisches Verzeichniss der im Druck erschienenen
Werke von Ludwig van Beethoven. 1868, Leipzig.

A.W. Thayer. — Chronologisches Verzeichniss der Werke v. B. 1865,
Berlin.

Nottebohm. — Ein Skizzenbuch von B. aus dem Jahre 1803. 1880.

Nottebohm. — Beethovens Studien. 1873.

Nottebohm. — Beethoveniana. — Zweite Beethoveniana. 1872—87.

George Grove. — Beethoven and his nine Symphonies. 1896, Lontoo.

J.G. Prodhomme. — Les symphonies de Beethoven, 1906.

Alfredo Colompani. — Le Nove Sinfonie di Beethoven. 1897, Torino.

Ernst von Elterlein. — B. Claviersonaten. 5:s painos, 1895.

Willibald Nagel. — B. und seine Klaviersonaten, 2 nid. 1903—1905.

Shedlock. — The pianoforte sonata. 1900, Lontoo.

Carl Czerny. — Pianoforte-Schule. (Neljäs osa, luvut II, III.)

Theodor Helm. — B. Streichquartette, 1885.

H. de Curzon. — Les lieder et airs détachés de B. 1906.

Otto Jahn. — Leonore, Klavierauszug mit Text, nach der zweiten
Bearbeitung, 1852.

D:r Erich Prieger. — Fidelio, Klavierauszug mit Text, nach der ersten
Bearbeitung, 1906.

Wilhelm Weber. — B. Missa Solemnis. 1897.

Prof. D:r Richard Sternfeld. — Zur Einführung in L. v. B. Missa
Solemnis.

Ignaz von Seyfried. — L. v. B. Studien im Generalbass, Kontrapunkt und
in der Kompositions-Lehre. 1832.

W. de Lenz. — Beethoven et ses trois Styles. (Pianosonaattien
analyysit) (loppuunmyyty) 1854.

Oulibischeff. — Beethoven, ses critiques et ses glossateurs, 1857.

Wasielewski. — Beethoven, 2 nid. 1886, Berlin.

R. Schumann, — Écrits sur la musique et les musiciens, premiére serie,
traduction H. de Curzon, 1894.

Richard Wagner. — Beethoven. 1870, Leipzig.

Vincent d'Indy. — Beethoven, 1911.

Sen, joka haluaa tutkia Beethovenin musikaalisen neron kehittymistä, on
hyödyllistä tuntea dessaulaisen Friedrich Wilhelm Rustin (1739—1796)
tuotanto, josta äskettäin hänen pojanpoikansa on julkaissut muutamia
sonaatteja. Rustin nuorin poika, Wilhelm Carl, eli Wienissä
1807—1827 ja oli Beethovenin tuttava. Rust, Philip-Emmanuel Bach
ja mannheimilaiset sinfonikot ovat olleet Beethovenin varsinaiset
edeltäjät. — Ks. Hugo Riemann: Beethoven und die Mannheimer (Die musik,
1907—08.)

On myöskin mielenkiintoista tutustua Neefen (1748—99) liedeihin, jotka
jo ovat sangen beethovenilaisia, sekä ranskalaisiin vallankumousajan
säveltäjiin, etenkin Cherubiniin, jonka tyyliä, hänen erinäisissä
uskonnollisissa ja draamallisissa sävellyksissään, Beethoven on
paikoitellen käyttänyt esikuvanaan.


IV. Beethovenin muotokuvat.

1789. — Varjokuva Beethovenista kahdeksantoistavuotiaana,
(Beethoven-talossa Bonnissa. julkaistu Frimmelin elämäkerrassa, siv 16.)

1791—92, — Pienoiskuva Beethovenista, Gerhard von Kugelgen. (Omistaa
Georg Henschel, Lontoo; julkaistu Musical Times'issä 15 p:ltä jouluk.
92, siv. 8.)

1801. — G. Stainhauserin piirustus, Johann Nedlin vaskipiirros.
(Julkaistu Felix Clementin teoksessa Les Musiciens celäbres, 1878, siv.
267, sekä Frimmelin teoksessa, siv. 28.)

1802: Scheffnerin vaskipiirros, Stainhauserin mukaan.
(Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu die Musik'issa 18 p:ltä maalisk.
1902, siv. 1145.)

1802. — Pienoiskuva Beethovenista, Christian Hornemann. (Omistaa rva
von Breuning Wienissä; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 31.)

1805. — Beethovenin muotokuva, W. J Maehler. (Omistaa Robert Heimler
Wienissä; julkaistu Musical Times'issä, siv. 7, Frimmelin teoksessa,
siv. 34,)

1808. — L. F. Schnorr de Carolsfeldin piirustus; Z. Bauerin
kivipiirros. (Beethoven-talossa Bonnissa.)

1812. — Beethovenin naamio, Franz Klein.

1812. — Beethovenin rintakuva, Franz Kleinin veistämä naamion mukaan.
(Omistaa pianotehtailija E. Streicher Wienissä; julkaistu Frimmelin
teoksessa, siv. 46, Musical Times'issä, siv. 19.)

1814. — L. Letronnen piirustus, Blasius Hoefelin vaskipiirros. (Kaunein
muotokuva Beethovenista; Beethoven-talossa Bonnissa, jonne Wegeler,
kuvan omistaja, sen luovutti; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 51,
Musical Times'issä, siv. 21.)

1815. — L. Letronnen piirustus, Riedelin vaskipiirros. (Julkaistu die
Musik'issa, siv. 1147.)

1815. — Toinen Beethovenin muotokuva, Maehler. (Omistaa Ign. von
Gleichenstein Fribourg-en-Brisgaussa. jäljennös Beethoven-talossa
Bonnissa.)

1815. — Beethovenin muotokuva, Christian Heckel. (Omistaa J. F. Heckel
Mannheimissa; jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1818. — Vaskipiirros Beethovea-piirustuksen mukaan, Aug. von Kloeber.
(Julkaistu Musical Times'issä, siv. 25). — Kloeberin alkuperäinen
piirustus on tri Erich Priegerin kokoelmissa Bonnissa.

1819. — Beethovenin muotokuva, Ferdinand Schimon — (Beethoven-talossa
Bonnissa; julkaistu die Musik'issa, siv. 1149, Frimmelin teoksessa.
siv. 63 ja Musical Times'issä, siv. 29.)

1819. — Beethovenin muotokuva, K. Joseph Stieter. (Omistaa Alex. Meyer
Cohn Berlinissä; julkaistu Frimme!in teoksessa, siv. 71).

1821. — Beethovenin rintakuva, Anton Dietrich. (Omistaa Leopold
Schrötter de Kristelli, jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1824—26. — Pilakuvia Beethovenista hänen kävellessään, J. P. Lyser.
(Omistaa Gesellschaft der Musikfreunde Wienissä; julkaistut Frimmelin
teoksessa, siv. 27 ja Musical Times'issä, siv. 15.)

1823. — Pilakuvia Beethovenista hänen kävellessään, Jos. van Boehm.
(Julkaistut Frimmelin teoksessa, siv. 70.)

1823. — Beethovenin muotokuva. Waldmüller. (Omistaa Breitkopf ja Härtel
Leipzigissä; julkaistu Frimmelin teoks. siv. 72.)

1825—26. — Piirustus Beethovenista, Stefan Decker. (Omistaa Georg
Decker Wienissä; jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1826. — Piirustus Beethovenista, A. Dietrich, kivipiirros Jos.
Kriehuberin. (Julkaistu Frimmelin teoks., siv. 73.)

1826. — Beethovenin rintakuva antiikkiseen tyyliin, Schaller. (Omistaa
Lontoon Filharmoninen seura, kopia Beethoven-talossa Bonnissa;
julkaistu Frimmelin teoks., siv. 74 ja Musical Times'issä.)

1827. — Piirustusluonnos Beethovenista hänen kuolinvuoteellaan, Jos.
Danhauser. (Omis: taa A. Artaria Wienissä; julkaistu Allgemeine
Musik-Zeitungissa 19 p:ltä huhtik. 1901.)

1827. — Kolme piirustusluonnosta Beethovenista hänen kuolinvuoteellaan,
Teltscher. (Omistaa tri Aug. Heymann; julkaistut Frimmelin teoksessa ja
Courrier musical'issa 15 p:ltä marrask. 1909.)

1827. — Beethovenin kuolinnaamio, Danhauser (Beethoven-talossa
Bonnissa.)

Beethovenista on hänen kuolemansa jälkeen tehty lukuisia muotokuvia.
Huomattavin hänen muistolleen pyhitetyistä teoksista on Max Klingerin
veistämä muistopatsas Wienissä (1902).




VIITESELITYKSET:


[1] Ranskalainen alkuteos kuuluu sarjaan 'Vies des Hommes illustres'.

[2] J. Russel (1822). — Kun Karl Czerny lapsena näki hänet (1801) parta
ajamattomana ja pitkät hiukset päässä harottavina sekä vielä puettuna
vuohennahkaisiin liiveihin ja housuihin, luuli hän näkevänsä edessään
Robinson Crusoen.

[3] Taidemaalari Kloeberin huomautus; hän maalasi mestarin muotokuvan
noin 1818.

[4] "Hänen kauniit ja ilmehikkäät silmänsä, milloin suloiset ja
lempeät, milloin uhkaavat ja hirvittävät"... sanoo tri W.C. Müller
(1820).

[5] Kloeber sanoo: "Ossian-hahtno". Kaikki nämä yksityisseikat ovat
otetut Beethovenin ystävien muistiinpanoista tai muiden, jotka hänet
näkivät, — sellaisten kuin Czerny, Moscheles, Kloeber, Daniel Amadeus
Atterbom, W.C Müller, J. Russel, Julius Benedict, Rochlitz y.m.

[6] Ludwigin isoisä, perheen huomattavin jäsen ja se, jota Beethoven
enimmän muistutti, oli syntynyt Antverpenissa ja asettui vasta
kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan asumaan Bonniin, jossa hän tuli
vaaliruhtinaan kapellimestariksi. — Tätä tosiasiaa ei pidä unohtaa,
jos tahtoo oikein ymmärtää Beethovenin olemukselle tunnusmerkillistä
alkuvoimaista riippumattomuuden kaipuuta ja monia hänen luonteensa
ominaisuuksia, jotka eivät ole puhtaasti saksalaisia.

[7] Kirje tri Schadelle Augsburgiin 15 p. syysk. 1787 (Nohl: Briefe
Beethovens, II).

[8] Hän sanoi myöhemmin (v. 1816): "Se on raukka, joka ei osaa kuolla.
Kun olin vasta viidentoista ikäinen, oli minulla jo kylliksi rohkeutta
siihen."

[9] Esitämme liitteissä muutamia näistä kirjeistä. Beethovenilla oli
myöskin ystävä ja erinomainen ohjaaja Christian Gottlob Neefe'ssä,
opettajassaan, joka vaikutti häneen yhtä paljon luonteensa jaloudella
kuin monilla oivallisilla taiteilijaominaisuuksillaan.

[10] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV).

[11] Hän oli jo aikaisemmin, keväällä 1787. lyhyemmän aikaa ollut
siellä. Silloin tapasi hän Mozartin, joka ei näytä kiinnittäneen häneen
erikoisempaa huomiota.

Haydn, johon hän oli tutustunut Bonnissa, joulukuussa 1790, antoi
hänelle muutamia oppitunteja. Beethoven käytti myöskin opettajinaan
Albrechtsbergeriä ja Salieria. Edellinen ohjasi häntä kontrapunktissa
ja fuugassa, jälkimäinen lauluäänen oikeassa käsittelyssä.

[12] Hän oli äskettäin esittäytynyt Wienin yleisölle. Hän antoi
ensimäisen konserttinsa pianistina siellä 30 p. maalisk. 1795.

[13] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV). "Ei kenenkään
ystävistäni tarvitse kärsiä puutetta, niin kauan kuin minulla vain on
jotain", kirjoitti hän Riesille noin v. 1801 (Nohl, XXIV).

[14] Testamentissaan v:lta 1802 sanoo Beethoven, että silloin oli
kuusi vuotta kulunut siitä, kun sairaus puhkesi, — tämä tapahtui siis
v. 1796. Ottakaamme sivumennen huomioomme, että hänen sävellystensä
joukossa ainoastaan op. 1 (kolme trioa) on ilmestynyt ennen v. 1796.
Voi niinmuodoin sanoa, että Beethoven on kaikki teoksensa säveltänyt
kuurona.

Beethovenin kuuroudesta antaa tri Klotz-Forest lähempiä tietoja
_Chronique medicalessa_ 15 p:ltä toukok. 1905. — Kirjoitelman
tekijä luulee, että tauti oli johtunut perinnöllisestä yleisestä
sairaloisuudesta (mahdollisesti äidin keuhkotaudista). V. 1796 toteaa
hän Beethovenilla olleen eustakisissa tiehyeissä katarrin, joka
v. 1799:n tienoilla muuttui äkilliseksi keskikorvatulehdukseksi.
Hoidon puutteessa kehittyi tämä saman vuoden kesällä kroonilliseksi
sairaudeksi kaikkine tuhoisine seurauksineen Kuurous lisääntyi,
tulematta kuitenkaan koskaan aivan täydelliseksi. Beethoven erotti
matalat äänet helpommin kuin korkeat sävelet. Viimeisinä vuosinaan
käytti hän, kuten hänen aikalaisensa ovat ilmoittaneet, puukeppiä,
jonka toinen pää oli kiinni pianossa ja toinen hänen hampaittensa
välissä. Hän käytti tätä keinoa kuulonsa vahvistamiseksi tehdessään
sävellystyötä.

(Samasta asiasta kirjoittavat: R.G. Kunn: _Wiener medizinische
Wochenschrift_, helmik.-maalisk. 1892; — Willibald Nagel: _Die Musik_,
maalisk. 1902.)

Beethoven-museossa Bonnissa säilytetään niitä akustisia koneita, joita
mekaanikko Maelzel valmisti Beethovenia varten noin v. 1814.

[15] Nohl: _Briefe Beethovens_, XIII.

[16] Nohl: _Briefe Beethovens_ (Ks. liitteitä!)

[17] 16 p marrask. 1801 (Nohl, XVIII).

[18] Tämä ei estänyt häntä myöhemmin käyttämästä Beethovenin muinaista
rakkautta miehensä hyväksi. Beethoven auttoi Gallenbergia. "Hän oli
minun vihamieheni; juuri siitä syystä tein hänelle kaikkea mahdollista
hyvää", sanoo hän Schindlerille eräässä keskusteluvihossaan v:lta 1821.
Mutta hän halveksi kreivitärtä tämän vuoksi yhä enemmän. "Hän saapui
Wieniin", kirjoittaa Beethoven ranskaksi, "ja kävi luonani; hän itki,
mutta minä halveksin häntä."

[19] 6 p. lokak. 1802 (Nohl, XXVI). Ks. liitteitä!

[20] "Kasvattakaa lapsianne hyveihin! Ainoastaan hyve voi tehdä meidät
onnellisiksi, ei raha. Puhun kokemuksesta. Se on auttanut minua
kestämään onnettomuuteni; sitä, yhtäpaljon kuin taidettani, saan
kiittää siitä, etten ole lopettanut elämääni itsemurhalla." Ja toisessa
kirjeessä, 2 p:ltä toukok. 1810, hän kirjoittaa Wegelerille: "Jollen
olisi jossakin lukenut, että ihmisen ei tule koskaan vapaaehtoisesti
erota elämästä niin kauan kuin hän on kykenevä suorittamaan loppuun
jonkun hyvän tehtävän, ei minua varmaan pitkiin aikoihin olisi ollut
olemassa — epäilemättä olisin omin käsin tehnyt lopun elämästäni."

[21] Wegelerille (Nohl, XVIII).

[22] Hornemannin pienoismuotokuva, joka on v:lta 1802, näyttää meille
Beethovenin puettuna ajan muodin mukaisesti, korvuskiharoineen,
tukka laitettuna à la Titus, hänellä on byronilaisen sankarin synkkä
ilme katseessa, mutta samalla on siinä myöskin tuo napoleonilainen
tahdonlujuus, joka ei koskaan laske aseitaan.

[23] Tiedetään, että Sankarisinfonia on kirjoitettu Napoleonista ja
hänelle omistettu, ja että ensimäisessä käsikirjoituksessa vieläkin on
otsikko: Buonaparte. Hiukan myöhemmin sai Beethoven tietää Napoleonin
kruunauksesta. Hän joutui raivoihinsa: "Hänkin on siis vain tavallinen
ihminen", huusi hän ja vihansa purkauksessa repäisi omistuslehden;
sen sijalle kirjoitti hän, leimuten kostonhalusta ja samalla kertaa
liikuttavasti, uuden otsikon: "Sankarisinfonia... sävelletty suuren
miehen muiston viettämiseksi" (Sinfonia eroica... composta per
festeggiare il sovvenire di un grand Uomo). Schindler kertoo, että
hänen vihansa Napoleonia kohtaan myöhemmin hiukan lieventyi; tämä
oli hänen mielestään ainoastaan onneton ihminen, säälittävä, Icarus,
joka oli syöksynyt alas taivaasta. Kun hän kuuli puhuttavan S:t
Helenan katastroofista v. 1821, sanoi hän: "Siitä on seitsemäntoista
vuotta, kun kirjoitin sävellyksen, joka soveltuu tähän surulliseen
tapahtumaan". Hän myönsi mielellään, että hän sinfoniansa Surumarssissa
oli tuntenut aavistuksen valloittajasankarin traagillisesta lopusta.
— On hyvin todennäköistä, että Beethoven Sankarisinfoniassa ja ennen
kaikkea sen ensimäisessä osassa on mielikuvituksessaan muovaillut
jonkunlaisen musikaalisen kuvan Bonapartesta, joka tosin oli sangen
paljon mallistaan poikkeava, mutta joka tapauksessa sellainen kuin
miksi hän sen kuvitteli ja toivoi: vallankumouksen genius. Beethoven
käyttää sitäpaitsi Sankarisinfoniansa finalissa m.m. teemaa,
joka tärkeänä musikaalisena aineksena esiintyy hänen aikaisemmin
kirjoittamassaan vallankumouksen alkuperäisintä ja voimakkainta
sankaria, vapauden jumalaa ylistävässä teoksessaan: Prometeus (1801).

[24] Robert von Keudell, entinen Saksan lähettiläs Roomassa: Bismarck
ja hänen perheensä, 1901, E.B. Langin ranskaksi kääntämä.

Robert von Keudell soitti tämän sonaatin Bismarckille huonolla pianolla
30 p. lokak. 1870 Versailles'issa. Bismarck sanoi teoksen viimeisestä
aiheesta: "Siihen sisältyvät koko elämän taistelut ja huokaukset". Hän
piti Beethovenia parhaimpana kaikista säveltäjistä ja hyvin usein hän
vakuutti: "Beethoven soveltuu parhaiten minun hermoilleni".

[25] Beethovenin talo oli lähellä Wienin linnoituksia, jotka Napoleon
räjähdytti ilmaan valloitettuaan kaupungin. "Mikä hurja elämä,
mikä hävityksen kauhistus minun ympärilläni!" kirjoitti Beethoven
kustantajille Breitkopf ja Härtel 26 p. kesäk. 1809. "En näe muuta kuin
rumpuja, trumpetteja ja kaikenlaista kurjuutta."

Eräs ranskalainen, joka näki Beethovenin Wienissä 1809, paroni
de Trémont, Conseil d'Etat'n auditori, on kuvaillut meille hänen
ulkomuotoaan näihin aikoihin. Hän antaa sangen värikkään kuvan siitä
epäjärjestyksestä, joka Beethovenin asunnossa oli vallalla. He
keskustelivat filosofiasta, uskonnosta, politiikasta, mutta "ennen
kaikkea Shakespearesta, hänen epäjumalastaan". Beethoven oli hyvin
taipuvainen seuraamaan Trémontia Parisiin, missä, niinkuin hän tiesi,
Konservatorio jo soitti hänen sinfoniojaan ja missä hänellä oli
innokkaita ihailijoita — (Mercure musical 1 p:ltä toukok. 1906: Käynti
Beethovenin luona, kirj. paroni de Trémont. Kirjoitelman on julkaissut
J. Chantavoine.)

[26] Tai oikeammin: Therese Brunsvik. Beethoven oli tutustunut
Brunsvikin perheeseen Wienissä vuosien 1796 ja 1799 välillä. Giulietta
Guicciardi oli Theresen serkku. Beethoven näyttää yhteen aikaan
olleen mieltynyt erääseen Theresen sisareen, Josephineen, joka meni
naimisiin kreivi Deymin kanssa sekä myöhemmin toisiin naimisiin
paroni Stackelbergin kanssa. Vilkkaita ja yksityiskohtaisia kuvauksia
Brunsvikin perheestä löytyy eräässä André de Hevesyn kirjoitelmassa:
_Beethoven ja hänen kuolematon rakastettunsa_ (Revue de Paris,
1 ja 15 p. maalisk. 1910). Hevesy on tutkielmassaan käyttänyt
hyväkseen Theresen käsikirjoituksia, muistelmia ja muita papereita,
joita säilytetään Martonvásárissa Unkarissa. Hän kuvailee erittäin
uskottavasti Brunsvikin perheen ja Beethovenin välistä läheistä
ystävyyttä, mutta asettaa hänen rakkautensa Thereseen kyseenalaiseksi.
Hänen todistelutapansa ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, ja minä
pidätän itselleni vapauden myöhemmin sitä lähemmin kosketella.

[27] Mariam Tenger: Beethovens unsterbliche Geliebte, Bonn, 1890.

[28] Tämä ihmeteltävän kaunis aaria on löydetty J.S. Bachin puolison,
Anna Magdalenan muistikirjasta (1725) otsikolla: _Aria di Giovannini_.
On eriäviä mielipiteitä siitä, onko se alkuaan J.S. Bachin kynästä
lähtöisin.

[29] Nohl: Beethovens Leben.

[30] Beethoven oli todellakin likinäköinen. Ignaz von Seyfried sanoo,
että hänen huono näkönsä oli johtunut isostarokosta ja että hänen
jo aivan nuorena täytyi käyttää silmälaseja. Likinäköisyys saattoi
osaltaan vaikuttaa hänen silmiensä harhailevaan ilmeeseen. Kirjeissään
vuosilta 1823—1824 valittaa hän kerran toisensa perästä silmiään, jotka
tuottavat hänelle kipuja. — Ks. Christian Kalischerin kirjoitelmaa:
_Beethovens Augen und Augenleiden_ (Die Musik, 15 p. maalisk. — 1 p.
huhtik. 1902).

[31] Näyttämömusiikki Goethen _Egmontiin_ on aloitettu 1809. —
Beethoven olisi kernaasti kirjoittanut musiikin myöskin _Wilhelm
Telliin_, mutta tehtävä annettiin Gyrowetzille.

[32] Keskustelu Schindlerin kanssa.

[33] Mutta kirjoitettu, niinkuin näyttää, Korompassa, Brunsvikien luona.

[34] Nohl: _Briefe Beethovens_, XV.

[35] Tätä muotokuvaa säilytetään vielä Beethoven-talossa Bonnissa. Se
on julkaistu Frimmelin teoksessa _Beethovens Leben_ s. 29, ja _Musical
Timesissä_ 15 p:ltä jouluk. 1892.

[36] Gleichensteinille (Nohl: _Neue Briefe Beethovens_, XXXI).

[37] "Sydän on kaiken suuren mittapuu". (Giannatasio del Rio'lle. —
Nohl, CLXXX).

[38] "Minä rakastan Goethen runoja", kirjoittaa hän Bettina Brentanolle
19 p. helmik. 1811.

Ja toisessa paikassa:

"Goethe ja Schiller ovat mielirunoilijani Ossianin ja Homeroksen
rinnalla, joita viimemainittuja minä ikävä kyllä voin lukea vain
käännöksinä." (Breitkopf ja Härtelille 8 p. elok. 1809. — Nohl: _Neue
Briefe_, L 11).

On huomion arvoista, kuinka varma Beethovenin kirjallinen maku oli
huolimatta hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan. Paitsi Goetheä, josta
hän sanoi, että tämä aina tuntui hänestä "suurelta, majesteetilliselta,
aina D-duurissa", ja Goetheä valtavampina hän kunnioitti kolmea miestä:
Homerosta, Plutarkosta ja Shakespearea. Homeroksen teoksista piti hän
enimmän Odysseiasta. Hän luki säännöllisesti Shakespearea saksalaisina
käännöksinä, ja me tiedämme mikä traagillinen ylevyys leimaa hänen
musiikkinsa _Coriolaniin ja Myrskyyn_. Mitä tulee Plutarkokseen, sai
hän häneltä hengelleen ravintoa, kuten kaikki vallankumouksen miehet,
Brutus oli hänen sankarinsa, samoinkuin Michelangelonkin: hänellä oli
Michelangelon Brutus-veistos huoneessaan. Hän rakasti Platoa ja uneksi
hänen tasavaltansa toteuttamista kautta koko maailman. "Sokrates ja
Jeesus ovat olleet esikuviani", on hän jossain sanonut. (Keskusteluja
vuosilta 1819—20.)

[39] Bettina von Arnimille (Nohl, XCI).

[40] "Beethoven", sanoi Goethe Zelterille, "on onnetonta kyllä
täydellisesti hillitön personallisuus; hän ei varmaankaan ole väärässä
syyttäessään ihmisiä inhoittaviksi, mutta tällä tavoin ei hän suinkaan
tee heitä miellyttävämmiksi itselleen eikä muille. Hänelle täytyy
antaa anteeksi ja häntä täytyy surkutella, sillä hän on kuuro." — Hän
ei myöhemmin tehnyt mitään, joka olisi vahingoittanut Beethovenia,
mutta ei myöskään mitään hänen hyväkseen, hän vaikeni kokonaan hänen
teoksistaan ja vieläpä vältti lausumasta hänen nimeäänkin. — Pohjaltaan
ihaili hän Beethovenin musiikkia, mutta samalla kertaa pelkäsi hän
sitä: se teki hänet levottomaksi; hän pelkäsi, että se häiritsisi hänen
sielunrauhaansa, jonka hän niin suurella vaivalla oli saavuttanut ja
joka, päinvastoin kuin yleensä arvellaan, ei hänellä suinkaan ollut
synnynnäistä. Hän ei tunnustanut sitä muille, kenties ei itselleenkään.
— Eräs nuoren Felix Mendelssohnin — joka 1813 kävi Weimarissa — kirje
antaa meidän vastoin hänen tahtoaan tunkeutua tämän intohimoisen ja
levottoman (leidenschaftlicher Sturm und Verworrenheit, kuten Goethe
itse sanoi) sielun syvyyksiin, jota mahtava älynvoima hillitsi.

"Aluksi", kirjoittaa Mendelssohn, "hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan Beethovenista, mutta sitten täytyi hänen taipua
kuulemaan _C-molli-sinfoniaa_, joka häntä syvästi järkytti. Mutta hän
ei tahtonut antaa sitä huomata, vaan sanoi ainoastaan: 'Se ei herätä
mitään liikutuksen tunteita, vaan pelkästään ihmettelyä'. Hetken
kuluttua jatkoi hän: 'Se on suuremmoista, hurjaa; voisi luulla, että
koko talo särkyisi raunioiksi.' Saapui päivällinen, jonka kuluessa
hän pysyi omissa ajatuksissaan kunnes hän jälleen johti keskustelun
Beethoveniin, kääntyen puoleeni kysymyksillä. Huomasin selvästi, että
tämä kaikki oli tehnyt häneen vaikutuksensa..."

(Ks. eräitä Frimmelin kirjoitelmia Goethen ja Beethovenin suhteesta
toisiinsa.)

[41] Goethen kirje Zelterille, 2 p. syysk. 1812. — Zelter Goethelle
14 p. syysk. 1812: "Auch ich bewundere ihn mit Schrecken" ("Minäkin
ihailen häntä kauhulla"). — Zelter kirjoittaa 1819 Goethelle:
"Sanotaan, että hän on hullu".

[42] Se on joka tapauksessa aihe, joka on Beethovenin mieltä
kiinnittänyt: me näemme sen hänen päiväkirjastaan ja varsinkin hänen
luonnoksistaan Kymmenenteen sinfoniaan.

[43] Samanaikainen ja osaltaan ehkä näihin teoksiin innoittavasti
vaikuttava oli hänen hellä ystävyyssuhteensa nuoreen berliniläiseen
laulajattareen, Amalie Seebaldiin.

[44] Aivan hänen vastakohtansa oli, tässä tapauksessa, Schubert, joka
oli 1807 kirjoittanut tilapäissävellyksen "Napoleon Suuren kunniaksi"
ja johti itse sen esitystä keisarin läsnäollessa.

[45] "En puhu sinulle mitään hallitsijoistamme ja heidän
valtakunnistaan", kirjontaa hän Kauka'lle Wienin kongressin aikana.
"Minulle on hengen valtakunta rakkain kaikista: se on ylin kaikista
hengellistä ja maallisista valtioista." (Mir ist das geistliche Reich
das Liebste und Oberste aller geistlichen und weltlichen Monarchien.)

[46] "Wien — eikö sillä ole jo kaikki sanottu? — Pieninkin jälki
saksalaisesta protestantismista on pois kitketty, vieläpä kansallinen
korostus kielessäkin, joka on italialaisen murteen turmelema.
Saksalaista henkeä, saksalaisia seurustelumuotoja ja tapoja selostetaan
käsikirjoissa, jotka ovat italialaista ja espanjalaista alkuperää.
Maa, jolla on väärennetty historia, väärennetty tiede, väärennetty
uskonto... Kevytmielinen skeptisismi, joka pakostakin hävittää ja
hautaa totuudenrakkauden, rakkauden kunniaan ja riippumattomuuteen..."
(Wagner: Beethoven, 1870.)

Grillparzer on kirjoittanut, että on onnettomuus syntyä
itävaltalaiseksi. Ne suuret saksalaiset säveltäjät 19:nnen vuosisadan
loppupuolelta, jotka ovat eläneet Wienissä, ovat julmasti kärsineet
henkisestä ilmakehästä tässä kaupungissa, joka on innostunut
farisealaisesti jumaloimaan Brahmsia. Brucknerin elämä siellä oli
yhtämittaista kärsimystä. Hugo Wolf, joka taisteli vastaan kaikin
voimin ennenkuin hän sortui, on lausunut Wienistä mitä ankarimpia
tuomioita.

[47] Kuningas Jérôme oli tarjonnut Beethovenille elinkautisen,
kuudensadan kultatukaatin suuruisen vuosipalkan sekä matkarahoja
sataviisikymmentä hopeatukaattia ja vaati häneltä ainoastaan, että
hän sitoutuisi silloin tällöin soittamaan hänelle ja johtamaan hänen
kamarimusiikkikonserttejaan, jotka eivät saisi olla pitkiä eikä liian
usein pidettäviä. (Nohl, XLIX.) Beethoven oli vähällä matkustaa.

[48] Rossinin Tancred riitti järkyttämään koko saksalaisen musiikin
perustuksia. Bauernfeld merkitsee päiväkirjaansa seuraavan lausunnon,
joka kierteli ympäri Wienin salonkeja v. 1816: "Mozart ja Beethoven
ovat vanhoja pedantteja; kuluneitten aikojen rajallisuus löysi heidän
musiikissaan nautintonsa; vasta Rossinista alkaen tiedämme, mitä on
melodia. _Fidelio_ on paljasta roskaa; on mahdotonta käsittää, kuinka
kukaan voi vaivautua kuulemaan jotain niin ikävää."

Beethoven antoi viimeisen konserttinsa pianistina v. 1814.

[49] Samana vuonna kadotti Beethoven veljensä Karl'in. "Hän oli yhtä
kiinni elämässä kuin minä kernas siitä luopumaan", kirjoitti hän
Antonia Brentanolle.

[50] Jollei ota lukuun hänen liikuttavaa ystävyyssuhdettaan kreivitär
Maria von Erdödyyn, joka, kuten hänkin, kärsi aina; hän oli
parantumattomasti sairas ja kadotti äkkiä v. 1816 ainoan poikansa.
Beethoven omisti hänelle v. 1809 kaksi trioaan, op. 70, ja vv.
1815—1817 kaksi suurta sellosonaattiaan op. 102.

[51] Kuurouden lisäksi huonontui hänen yleinen terveytensä päivä
päivältä. Lokakuussa 1816 oli hän hyvin sairas katarrin johdosta.
Kesällä 1817 sanoi hänen lääkärinsä, että se oli rintatautia. Talvella
1817—1818 levottuutti hän itseään tällä luulotellulla keuhkotaudilla.
Sitten puhkesi äkillinen reumatismi 1820-1821, keltatauti 1821, silmän
sidekalvon tulehdus 1823.

[52] On huomion arvoista, että tästä vuodesta alkaa hänen musiikkinsa
tyyli muuttua, ensimäiseksi sonaatissa op. 101.

Beethovenin keskusteluvihot, jotka käsittävät yli 11,000
käsinkirjoitettua sivua, löytyvät nykyään koottuina Berlinin
Kuninkaallisessa kirjastossa.

[53] Schindler, joka vuodesta 1819 oli Beethovenin uskottu ystävä,
oli tavannut hänet jo 1814; mutta Beethovenin oli ollut hyvin vaikeaa
lahjoittaa hänelle ystävyyttään; hän kohteli Schindleriä alussa
ylpeällä halveksinnalla.

[54] Ks. Wagnerin erinomaisia kirjoituksia Beethovenin kuuroudesta
(Beethoven, 1870).

[55] Hän rakasti eläimiä ja sääli niitä. Historioitsija Frimmelin äiti
kertoi, että hän kauan vaistomaisesti vihasi Beethovenia, senvuoksi
että tämä — hänen ollessaan pieni tyttö — piti tapanaan nenäliinallaan
karkoittaa pois kaikki perhoset, joita hän tahtoi ottaa kiinni.

[56] Hänellä oli aina huono asunto. Niiden kolmenkymmenen vuoden
aikana, jotka hän Wienissä vietti, muutti hän asuntoa kolmekymmentä
kertaa.

[57] Beethoven oli henkilökohtaisesti kääntynyt Cherubinin puoleen,
jota "hän aikalaisistaan piti suurimmassa arvossa". (Nohl: Briefe
Beethovens CCL.) Cherubini ei vastannut mitään.

[58] "En kosta koskaan", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä rva
Streicherille. "Jos olen pakoitettu toimimaan toisia ihmisiä vastaan,
teen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän puolustaakseni itseäni tai
estääkseni heitä tekemästä jotain pahaa."

[59] Nohl, CCCXLIII.

[60] Nohl, CCCXIV.

[61]Nohl, CCCLXX.

[62] Nohl, CCCXII—LXVII. Eräs kirje, jonka Kalischer äskettäin on
löytänyt Berlinistä, osoittaa kuinka kiihkeästi Beethoven toivoi
voivansa veljenpojastaan kasvattaa "valtiolle hyödyllisen kansalaisen".
(1 p. helmik. 1819).

[63] Schindler, joka hänet näki silloin, sanoo että hän äkkiä muuttui
seitsenkymmenvuotiaan ukon näköiseksi, murtuneeksi, voimattomaksi,
tahdottomaksi. Hän olisi kuollut, jos Karl olisi kuollut. — Hän kuoli
muutamia kuukausia sen jälkeen.

[64] Meidän päiviemme dilettantismi ei ole laiminlyönyt koettaa pestä
tämän lurjuksen kunniaa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä.

[65] Fischenichin kirje Charlotte Schillerille (tammik. 1793).
Schillerin Odi oli kirjoitettu 1785. — Itse teema esiintyy v. 1808
_Fantasiassa pianolle, orkesterille ja kuorolle_, op. 80 sekä v.
1810 Goethen sanoihin sävelletyssä _Liedissä: Kleine Blumen, kleine
Blätter_. — Olen nähnyt eräässä luonnosvihossa v:lta 1812, joka nykyään
on tri Erich Priegerin hallussa Bonnissa, _Seitsemännen sinfonian_
luonnoksien ja _Macbeth-alkusoiton_ suunnitelmien joukossa Beethovenin
koettavan sovelluttaa Schillerin sanoja siihen teemaan, jota hän
myöhemmin käytti alkusoitossa op. 115 (Namensfeier). — Muutamat
_Yhdeksännen sinfonian_ soitinaiheista esiintyvät jo ennen v. 1815.
Vihdoin, v. 1822, saa lopullisen muotonsa Ilo-aihe samoinkuin kaikki
muut sinfonian sävelmät, lukuunottamatta _trioa_, joka seuraa hiukan
myöhemmin, senjälkeen _andante moderato_ ja lopuksi _adagio_, joka
valmistui viimeisenä.

Mitä tulee Schillerin runoon ja sen väärään tulkintaan — meidän
päivinämme kun on tahdottu vaihtaa sana _Freude_ (ilo) sanaan
_Freiheit_ (vapaus) — ks. Charles Andlerin kirjoitusta julkaisussa
_Pages libres_ (8 p. heinäk. 1905).

[66] Berlinin kirjastossa.

[67] "_Also ganz so als ständen Worte darunter_" ("Siis aivan kuin
sanat olisivat alle merkityt".)

[68] _D-duuri-messu_, op. 123.

[69] Taloudellisten ikävyyksien, hädän, kaikenlaisten huolten
uuvuttamana sävelsi Beethoven viiden vuoden aikana, vuodesta 1816
vuoteen 1821, ainoastaan kolme teosta pianolle (op. 101, 102, 106).
Hänen vihamiehensä sanoivat, että hän oli lopussa. 1821 alkoi hän
jälleen työskennellä.

[70] Helmik. 1824. Allekirjoittajat: ruhtinas C. Lichnowsky, kreivi
Moritz Lichnowsky, kreivi Moritz von Fries, kreivi M. von Dietrichsein,
kreivi F. von Palfy, kreivi Czernin, Ignaz Edler von Mosel, Karl
'Czerny, abbé Stadler, A. Diabelli, Artaria, Steiner, A. Streicher,
Zmeskall, Kiesewetter y.m.

[71] "Minun moraalinen luonteeni on yleisesti tunnettu", lausui
Beethoven ylpeästi Wienin maistraatin edessä 1 p. helmik 1819, kun hän
vaati oikeutta tunnustamaan hänet veljenpoikansa holhoojaksi. "Vieläpä
etevät kirjailijatkin, kuten Weissenbach, arvelivat, että maksoi vaivan
omistaa hänelle teoksiaan."

[72] Elokuussa 1824 alkoi hän pelätä, että hän kuolisi äkkiä
halvaukseen, "niinkuin rakas isoisäni, jota niin paljon muistutan",
kirjoittaa hän 16 p. elok. 1824 tri Bachille.

Hän poti vaikeaa vatsatautia. Talvella 1824-1825 hän oli hyvin
sairas. Toukokuussa 1825 sylki hän verta, samoin vuoti hänen nenänsä
verta. 9 p:nä kesäk. 1825 kirjoittaa hän veljenpojalleen: "Olen usein
äärimmäisen heikko... Viikatemies ei viivy enää kauaa."

[73] _Yhdeksäs sinfonia_ esitettiin ensimäisen kerran Saksassa
Frankfurtissa 1 p:nä huhtik. 1825, Lontoossa jo 25 p:nä maalisk.
1825, Parisissa — Konservatoriossa — 27 p:nä maalisk. 1831.
Seitsentoistavuotias Mendelssohn esitti sen pianolla Berlinissä
Jägerhallessa 14 p. marrask. 1826. Wagner, joka opiskeli Leipzigissä,
kirjoitti siitä omakätisen täydellisen kopian ja 6 p:nä lokak. 1830
hän kirjeessään tarjosi kustantaja Schottille sinfoniasta tekemäänsä
kaksikätistä pianosovitusta. Voidaan sanoa, että _Yhdeksännellä
sinfonialla_ oli ratkaiseva merkitys Wagnerin elämässä.

[74] "Apollo ja runottaret eivät varmaan tahdo minua näin aikaiseen
luovuttaa kuolemalle, sillä minä olen niille vielä niin paljon velkaa!
Ennen matkaani Elysiumin kentille täytyy minun jättää jälkeeni se, mitä
henki minulle puhuu ja käskee minun loppuun saakka toteuttaa. Minusta
tuntuu kuin olisin tuskin lainkaan kirjoittanut nuotteja." (Veljeksille
Schott 17 p:nä syysk. 1824. — Nohl: Neue Briefe, CCLXXII.)

[75] Beethoven kirjoittaa Moschelekselle 18 p. maalisk. 1827: "Sinfonia
täydellisenä luonnoksena sekä uusi alkusoitto ovat pöytälaatikossani."
Tätä luonnosta ei ole koskaan löydetty. — Hänen päiväkirjaansa vain on
merkitty:

"Adagio cantique. — Uskonnollinen hymni vanhoissa sävellajeissa
kulkevaa sinfoniaa varten (Herr Gott, dich loben wir — Halleluja),
joko itsenäisenä taikka johdantona fuugaan. Tälle sinfonialle voisivat
antaa luonteenomaisuutta lauluäänet, jotka esiintyisivät joko
_finalissa_ taikka jo _adagiossa_. Orkesterin viulut j.n.e. olisivat
kymmenkertaisesti kaksinnetut viimeisessä osassa. Antaa lauluäänien
esiintyä yksitellen tai tavalla tai toisella kerrata _adagio_
viimeisessä osassa. Tekstiksi _adagioon_ kreikkalainen tarina (tai)
kirkollinen kiitoslaulu; allegro: Bacchus-juhla." (1818).

Kuten näkyy, oli kuoroloppu silloin aijottu _Kymmenenteen_ eikä
_Yhdeksänteen sinfoniaan_.

Myöhemmin hän sanoo, että hän _Kymmenennessä sinfoniassaan_ tahtoo
toteuttaa "uusaikaisen maailman sovinnon antiikkisen maailman kanssa,
jota Goethe on koettanut _Faustinsa_ toisessa osassa."

[76] Aihe on otettu sodan ritarista, joka on rakastunut haltiattareen
ja tämän lumouksen pauloissa ja jota vapauden kaipuu riuduttaa. Tällä
ja _Tannhäuser_-runoelmalla on kosketuskohtia toistensa kanssa.
Beethovenia tämä aihe askarrutti vv. 1823-1826. (Ks Ehrhard: Franz
Grillparzer, 1900.)

[77] Beethoven oli jo v:sta 1808 alkaen ollut aikeissa kirjoittaa
musiikin _Faustiin_. (Faustin edellinen osa oli juuri, syksyllä
1807 ilmestynyt otsikolla: Murhenäytelmä.) Tämä oli hänen rakkain
suunnitelmansa ("Was mir und der Kunst das Höchste ist").

[78] "Etelä-Ranska, sinne, sinne!" (Südliches Frankreich, dahin,
dahin!) (Päiväkirjasta; Berlinin kirjastossa). — ".. Päästä pois
täältä! Ainoastaan siten voit jälleen kohottaa itsesi taiteesi
korkeisiin avaruuksiin... Vielä yksi sinfonia, sitten matkustaa,
matkustaa, matkustaa... Kesällä tehdä työtä matkaa varten... Matkustaa
kautta Italian, Sisilian, jonkun toisen taiteilijan seurassa." (Id)

[79] V. 1819 oli hän lähellä joutua poliisin kynsiin, kun hän hyvin
äänekkäästi oli lausunut, "että Kristus, lopultakin, ei ollut mitään
muuta kuin ristiinnaulittu juutalainen". Hän kirjoitti silloin
_D-duurimessua_. Tämä olkoon kylliksi sanottu hänen uskonnollisten
ajatustensa vapaudesta. (Mitä tulee Beethovenin uskonnollisiin
mielipiteisiin, ks. Theodor Frimmel: Beethoven, 3 pain., "Verlag
Harmonie'n" kustantama, ja Beethoveniana, Georg Müllerin kust., nid.
II, luku Blöchinger.) — Yhtä vapaana mielipiteiltään politiikan suhteen
Beethoven hyökkäsi rohkeasti hallituksen vikojen kimppuun. M.m. moitti
hän lainlaadinnan järjestelyä, joka oli omavaltainen ja mateleva,
pitkien muodollisuuksien orja; poliisin vehkeilyjä; kirjavaa ja velttoa
virkavaltaa, joka kuoletti kaiken yksilöllisen alotteliaisuuden ja
lamautti toimintavoiman; rappeutuneen ylimystön etuoikeuksia, joiden
avulla tämä ylimystö piti hallussaan kaikki valtion korkeimmat virat.
— Hänen valtiollinen myötätuntonsa näytti silloin olevan. Englannin
puolella.

[80] Hänen veljenpoikansa itsemurhayritys.

[81] Ks. tri Klotz-Forestin kirjoitusta _Beethovenin viimeinen
sairaus ja kuolema_ julkaisussa Chronique medicale 1 ja 15 p:ltä
huhtik. 1906. — Sangen tarkat tiedot saa Keskusteluvihoista, joihin
lääkärin kysymykset ovat merkityt, sekä lääkärin (tri Wawruch) omasta
selostuksesta, jonka hän on julkaissut otsikolla Aerztlicher Rückblick
auf L. v. B. letzte Lebenstage v. 1882 Wiener Zeitschriftissa (20 p.
toukok. 1827).

Hänen taudissaan oli kaksi astetta: 1) keuhkovamma, joka näytti kuuden
päivän kuluttua menneen ohi. "Seitsemäntenä päivänä tunsi hän itsensä
kyllin terveeksi noustakseen vuoteesta, kävelläkseen, lukeakseen ja
kirjoittaakseen." — 2) Ruoansulatushäiriöt, joihin vielä lisäksi
tulivat verenkiertohäiriöt. "Kahdeksantena päivänä tapasin hänet hyvin
heikkona ja keltaisena koko ruumiiltaan. Raju diarré-kohtaus ynnä
siihen liittyneet oksennuskouristukset olivat yön kuluessa olleet
vähällä aiheuttaa hänelle kuoleman." Tästä hetkestä alkoi vesitauti
kehittyä.

Tällä taudin uusiutumisella on sielulliset syynsä, jotka ovat vähän
tunnettuja. "Kiihkeä viha, katkerat kärsimykset, hänen kokemastaan
kiittämättömyydestä johtuneet, sekä hänen osalleen tulleet
ansaitsemattomat loukkaukset olivat taudin puhkeamisen aiheuttaneet",
sanoo tri Wawruch. "Vavisten ja väristen vaipui hän sen tuskan taakan
alle, joka raateli hänen sydänjuuriaan."

Yhdistäen nämä eri huomiot toteaa tri Kotz-Forest ensin
verensalpauskohtauksen keuhkoissa ja sen jälkeen Laënnecin
maksakirroosin ja sen yhteydessä vesitaudin sekä vesipöhön ruumiin
alaosassa. Hän arvelee, että sairauden oli aiheuttanut väkijuomain
kohtuuton käyttö. Tämä oli jo ollut myöskin tri Malfattin mielipide:
Sedebat et bibebat.


[82] Leikkaukset tehtiin 20 p. jouluk., 8 p. tammik., 2 p. helmik. ja
27 p. helmik. — Kuolinvuoteellaan vaivasivat tuota onnetonta miestä
luteet. (Gerhard von Breuningin kirje.)

[83] Nuori säveltaiteilija Anselm Hüttenbrenner.

"Jumala olkoon ylistetty", kirjoittaa Breuning "Kiittäkäämme Häntä
siitä, että Hän on antanut lopun noille pitkille ja tuskallisille
kärsimyksille!"

Kaikki Beethovenin käsikirjoitukset, kirjat ja huonekalut myytiin
huutokaupalla 1575:stä florinista. Luettelo käsitti 252 kpl.
käsikirjoitusta ja musiikkia käsittelevää teosta, joista ei tarjottu
982 florinia 37 Kreutseria enempää. Keskusteluvihot ja Päiväkirjat
myytiin 1 florinista 20 kreutserista. — Beethovenin omistamien kirjojen
joukossa oli m.m.: Kant: Naturgeschichte und Theorie des Himmels; Bode:
Anleitung zur Kenntnis des gestirnten Himmels; Thomas von Kempis:
Nachfolge Christi. — Sensuuri takavarikoi: Seume: Spaziergang nach
Syrakus; Kotzebue: Über den Adel; Fessler: Ansichten von Religion und
Kirchentum.

[84] "Olen onnellinen aina kun olen voittanut jonkun vaikeuden" (Kirje
"kuolemattomalle rakastetulle".) — "Tahtoisin elää elämän tuhat
kertaa... Minä en ole luotu rauhallista elämää varten." (Wegelerille 16
p. marrask. 1801.)

[85] "Beethoven opetti minut tuntemaan luontoa ja ohjasi minua tässä
samoinkuin musiikin opiskelussa. Eivät luonnon lait, vaan sen alkuvoima
hurmasi häntä." (Schindler.)

[86] "Ah, elämä on niin kaunis, mutta minun elämäni on ainaiseksi
myrkytetty" (vergiftet). (Kirje Wegelerilie 2 piitä toukok. 1810.)

[87] Heiligenstadt on yksi Wienin esikaupungeista. Beethoven oleskeli
siellä tähän aikaan.

[88] Nimi on unohdettu käsikirjoituksesta. N.B. — Harvennetut sanat
ovat alleviivatut tekstissä.

[89] Tahtoisin tämän tuskallisen valituksen johdosta tehdä
huomautuksen, jota luullakseni ei milloinkaan ennen ole tehty. — On
tunnettua, että _Pastoraali-sinfonian_ toisen osan lopussa orkesterista
kuuluu satakielen, käen ja viiriäisen laulu; ja voi muuten sanoa että
melkein koko sinfonia on kudottu laulusta ja luonnonäänistä. Estetikot
ovat ahkerasti pohtineet kysymystä, ovatko nämä jäljittelevän musiikin
kokeet hyväksyttäviä vai eivät. Ei kukaan ole huomannut sitä, että
Beethoven ei mitään jäljitellyt, koska hän ei mitään kuullut: hän loi
sielussaan uudelleen sen maailmaan, joka oli kuollut hänelle. Tämä
seikka juuri antaa tuolle lintujen esiinloihtimiselle niin liikuttavan
sulon. Ainoa tapa, jolla hän saattoi niitä kuulla, oli antaa niiden
laulaa omassa itsessään.

[90] Kirjoitettu otaksuttavasti v. 1801.

[91] Stephan von Breuning.

[92] Zmeskall (?). Hän oli hovisihteeri Wienissä ja pysyi Beethovenin
uskollisena ihailijana.

[93] Op. 18, n:o 1.

[94] Nohl on julkaisussaan _Briefe Beethovens_ pyyhkinyt sanat: _und
den Schöpfer_ (ja Luojaa),

[95] Eleonora.

[96] Minusta on tuntunut olevan paikallaan esittää tässä nämä molemmat
kirjeet, jotka antavat meidän tutustua noihin oivallisiin ihmisiin,
Beethovenin uskollisimpiin ystäviin. Ystävistään mies tunnetaan.

[97] Me huomaamme, että tämän ajan ystävät, vaikkakin olivat toisiinsa
mitä lämpimimmin kiintyneet, olivat ystävyydenilmauksissaan vähemmän
kärsimättömiä kuin nykyään. Beethoven vastaa Wegelerille vasta
_kymmenen kuukauden_ kuluttua.

[98] Beethoven ei aavistanut, että hän pian sen jälkeen kirjoitti
viimeisen teoksensa, toisen _finalin_ kvartettiinsa op. 130. Hän oli
silloin käymässä veljensä luona Gneixendorfissa lähellä Kremsiä,
Tonavan varrella.

[99] Herttua de la Châtre.

[100] Beethoven oli, melkein täydellisesti ilman rahoja kun oli,
kääntynyt Lontoon Filharmonisen seuran ja Moscheleksen, joka silloin
oleskeli Englannnissa, puoleen, koettaen saada siellä toimeen konsertin
omaksi hyväkseen. Seura oli kyllin jalomielinen lähettääkseen hänelle
heti sata puntaa etukäteen. Hän tuli tästä syvästi liikutetuksi.
"Oli järkyttävää", kertoo eräs ystävä, "nähdä, kuinka hän kirjeen
vastaanotettuaan pani kätensä ristiin ja nyyhkytti ilosta ja
kiitollisuudesta". Tästä mielenliikutuksesta aukeni jälleen haava, joka
leikkauksen jälkeen juuri oli parantunut. Hän tahtoi vielä sanella
kiitoskirjeen "noille jaloille englantilaisille, jotka olivat ottaneet
osaa hänen surulliseen kohtaloonsa"; hän lupasi heille uusia teoksia,
kymmenennen sinfoniansa, alkusoiton, kaikkea, mitä he vain halusivat.
"En koskaan ennen", sanoi hän, "ole alottanut mitään teosta niin
suurella rakkaudella kuin tätä, johon nyt ryhdyn". Tämä kirje on 18
p:ltä maaliskuuta. 26 p:nä oli hän kuollut.

[101] Tekstissä ranskankielellä paitsi viimeinen sana.

[102] "Beethovenin pianonsoitto ei ollut huoliteltua ja hänen
sormituksensa oli usein virheellinen; äänen kauneuteen ei hän
paljon huomiota kiinnittänyt. Mutta kuka tuli ajatelleeksi hänen
pianistiominaisuuksiansa? Hänen ajatuksiensa johdettavaksi täytyi
antautua, samoinkuin hänen sormiensakin täytyi antaa niille
ilmaisumuoto, millä tavoin tahansa tämä tapahtuikin." (Paroni de
Trémont, 1809.)

[103] Harvennetut sanat kaikkine kielivirheineen ovat tekstissä
ranskaksi kirjoitetut.

Olemme jo ennen maininneet, että Cherubini ei koskaan vastannut tähän
kirjeeseen.

















*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BEETHOVEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.