Keisarin opas

By René Bazin

The Project Gutenberg eBook of Keisarin opas
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Keisarin opas

Author: René Bazin

Translator: Toini Kalima

Release date: December 20, 2025 [eBook #77513]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1922

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIN OPAS ***
language: Finnish




KEISARIN OPAS

Kirj.

René Bazin


Suomentanut ("Le Guide de L'empereur")

Toini Kalima





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




I.


— Iltasoittoko, Véronique?

— Ei suinkaan, isä; kello ei ole vielä kymmentä.

— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa
Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky
tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä.
Voi vietävää! Kuulepas!

Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä,
liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin
taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne
ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista,
kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli
pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari
englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja
toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi
kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä
itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun
valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan
puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja
jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka.

Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois
koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille.
Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique
olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka
ikkunaluukut olivat suljetut.

— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä
lennätettäisiin.

Itätuuli puhalsi rajusti koko Lothringenissa ja Moselin tasangolla.

Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle,
että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain
yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi
alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen,
mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti
pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se
näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli
vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä
hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet
esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin
joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi
sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin
miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin
ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä,
joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen
tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin
metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn
metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka
likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat
kaikki yhdessä.

Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat
paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut
tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen
kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti
syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten,
ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien
käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia.

Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin
ylitarkastaja toimittamaan katselmusta?

— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan
tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet
on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään
valloittamattomaksi.

— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös
sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä
iltaisin kerrot minulle näkemästäsi.

Vastaus ei tullut heti, ja se lausuttiin sangen surullisella äänellä:

— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä
voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka
laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh,
miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua!

— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on
luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas
opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin.

Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja
heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin
räjähdettyä.

— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin
jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi...

Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan
Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein
elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli
sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan
viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta,
pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi.
Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään
ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi,
vaikka hän olikin ruma.

Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille,
että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka
Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli
vilpittömän hellästi:

— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo
esiintyä edukseen katselmuksessa!

Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa
suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä.
Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut
suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi
hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan
hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti
nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt
hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa
hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla
on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla,
eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne
sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti
kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?»

Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina;
onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja
sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään,
jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen
kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän
ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon
romanssia.

Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin
tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon
tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta,
eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta,
tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi,
kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset
toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan.
Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli
hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa
kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää,
olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei
kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka
sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan
rajuilmaan.

Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille
ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan
ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä
uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen
oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja.
Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui
kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja
luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä
linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana
ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka
kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat
häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita
vaivasi sama kiihko päästä täältä pois.

— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on
sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla
tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja
niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja
Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita
tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi
ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen.

Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain
osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka
ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei
neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin
paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka
hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas.
Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista
lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt
äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla
leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä
oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut
vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo
ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka
ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta.
Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras
emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli
ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen,
saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi
asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati
väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin
nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun
verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta,
tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen
tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi
upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli
paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja
joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se
vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se
pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään
sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän
oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin
reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän
tuomittu olemaan hyödytön.

Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan
Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi
tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho
oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella.
Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi
aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen
vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa
metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä,
rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli
sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän
yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja
murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin
vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä,
joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden
väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja
silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja
silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit
olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän
menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä
oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain
keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan
sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta.
Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän
saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän
puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi
muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa
avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi;
mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja
leukakuopan kohdalta.

— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla,
näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on
vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen
siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole
enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri,
pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä
maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät
peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä!

Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä
vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen
sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän
teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä
riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia;
hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei
käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen
vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon
isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet
ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti
esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin
vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä.
Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista
tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat
kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen
kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien
rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina:

— Hiukset vain ovat kauniit.

Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia,
jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän
oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei
oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen
saappaansa uunin edessä olevalle pellille:

— Etkö kuule, Véronique? Joku koputtaa puutarhan porttia.

Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää
lampunvarjostimen kellertävässä valossa.

— Kukapa nyt tulisi tänä iltana, tällaisella ilmalla?

He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen
keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä:

— Iltasoittohan se on, isä. Tällä kertaa kuuluu tosiaankin iltasoitto.

Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan
kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne
alkoivat heilua ja lauloivat:

»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja
kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana:
tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei
ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta.
Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit,
viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen
kutsua!»

Tähän tapaan lauloivat kellot yön myrskystä huolimatta. Véronique
hymyili.

— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä,
nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin.

Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan,
yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu,
toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää
hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä
öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä
katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja
koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi
hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja
väliin.

— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä
lailla kenenkään luo!

Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä
askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se
loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen
naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat
häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi
kuullut miehen toistavan takanaan:

— Kuka te olette?

Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen
tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään.

Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään
yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti
kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta.

— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen
hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön
seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa.

Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat
sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa
kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei
vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat,
ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli
villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja
kääröstä pilkisti nukkuva lapsi.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta
tällaisena yönä!... Se raukka putosi!...

Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan
kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen.

— Häneen ei onneksi koskenut... Hän ei edes herännytkään. Lapsi
kulta!... Tässä, ottakaa!

Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique
näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla
kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen
pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää
katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä
kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras
pyysi hyvin kalpeana:

— Antakaa minun mennä.

— Menkää vain. Mutta ottakaa poikanne mukaan... Korjatkaa hänet.

Nainen vastasi vielä entistä heikommalla äänellä:

— Minä en voi, en voi... Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne
menen.

— Minne te menette?

— Moseliin.

Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi
samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni
Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia
kohti.

— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!... Sinne teitä ei lasketa!...
Mitä te rimpuilette... Se on turhaa, minua ette voita... Tulkaahan
tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua.

Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän
itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai
kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra
Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi
irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin:

— Kuivatelkaa toki sentään, ennenkuin menette kastumaan!

Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti
rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta
suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra
Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti.
Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot
olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen
kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät
elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki
hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin
kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua:

— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique,
ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on
lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä,
se on ihan välttämätöntä. Mene pian!

Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan,
kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja
risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui
lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi
kirkkaasti.

— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi
kapteeni Audouin.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että juuri vanhoilla on vähimmin halua
kuolla.

Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset
hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet
kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta,
vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen
lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen.

— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia
vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä
teidän nimenne on?

— Maria Huber.

— Se on saksalainen nimi? Olisitteko...?

Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt
silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin
katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut
uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa
neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että
vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat:

— Ei, olette ranskalainen, eikö niin? Lothringenilainen?

Nainen ei kohottanut katsettaan, mutta nyökäytti myöntävästi päätään.

— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön
päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen
luoksensa?... Arvasinko?... En, siis vakavampaa?

Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille
koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona
vastakohtana:

— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin
linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei
lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta
elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut
hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri
saanut lapsen, tämän pienen.

— Kuinka vanha hän on?

— Viikon.

— Ja mies on jättänyt?

— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa,
ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä
sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten
löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä,
mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua... Kun ei vaan
olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni.
Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä...

Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa
kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään
vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun
eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön
keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan
pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä
ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin
apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti
seinällä.

— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille
tien tänne?

— Sotilas... Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi
ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.

— Mitä hän sanoi?

— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa;
heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän
pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa... Oli jo pilkko
pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän.
Lyyhistyin maahan kirkkotorilla... En tiedä, miten kauan olin siinä
ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin
hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani,
että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän
kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja.
Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua.
He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.

Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi
tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten
hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan
sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:

— Kullanmuru herää.

Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi
aiottu availi silmiään.

— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi
siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet
lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän
valkean ääreen.

Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon
selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.

— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän
vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.

Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta
nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän
kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa
painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän,
jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia,
sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä
vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi
pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt
sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli
vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen.
Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja
kumartui äitiä kohti:

— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä.

Nainen vastasi tylysti:

— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on
itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.

Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli
ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi
tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria
Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta
paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville,
niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.

— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!

Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat
pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.

Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan
hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä.
Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella
puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu
puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique
kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän
ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja
nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen
tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään
niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän
merkin:

— No niin, hyvä on.

— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen.

— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi.

Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota
lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri,
selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin
kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen
silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva
hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne
muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja
huokasi.

— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet
minulle?

Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon
ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi
Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä
yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin
hän voisi sanoillaan vaikuttaa.

— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän.

Nainen vastasi vain:

— On nälkä.

Se merkitsi jo lupausta elää.

— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin,
joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että
vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu,
Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen
vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.

Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä
oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä
vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat
lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun
ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin
sanoja, jotka viittasivat elämään:

— Teidän pukunne on melkein kuiva... Antakaa minulle kaulahuivi, niin
ripustan uunin eteen... Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä
nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä... Syökää
ensin... Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa...

Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön,
sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä.
Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän
järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta.
Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi
pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta.
Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain
hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä
puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista
johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia,
ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää
puhumista.

Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä
kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui
lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode.
Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien
vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan
uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen
kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen
ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi
lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja,
ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique
kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä
katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja
talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.




II.


Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa.
Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma,
jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla.
Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut
tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi.
Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:

»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En... hänessä
voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut
pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»

— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko
hänet kastettu?

— Ei ole.

— Minä tulen kummiksi!... ellei teillä ole sukulaista...

Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään.

— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan.

Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät
tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin
hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli
päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique
teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa
lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen
Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he
olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä,
niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin
keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet
tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle
tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet
miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.

Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui
ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä
osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli
väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen
heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan
Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen
sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten
puolesta.

Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti
harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät,
keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli
liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin
samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut
antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa;
kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän
olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista
heräten:

— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo
voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin
vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin
aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä
minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.

Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän
oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa
kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka
asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan
ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli
levoton ja hermostunut.

— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän.

— On liian aikaista.

— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu.

Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä
olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi,
ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun
tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.

— Niin... näyttää olevan! vastasi hän.

Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät
häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain
naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului
katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli
sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen
Salvateur-kadun kulmasta:

— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä!

— Nyt minä lähden, toisti nainen.

— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan
kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä
ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä
aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa
tunteja.

Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena
surusta, joka oli häntä kohdannut.

— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa... Minä en
voi elää tällä tavoin... Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja
että on liian kallista elättää kolmea henkeä... Hän rakasti minua
kuitenkin... Minä olin saanut hänet mieltymään...

Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin.
Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä
tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut
ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt
kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi
hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon
nimessä:

— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan!

Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen
käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen
suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä
varoistaan tuhlannut huvitteluun.

— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen.

Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden
yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan
vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:

— Hyvästi sitten, neiti.

— Ettekö syleile pienokaista?

Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui
hiukan häpeissään ovelle.

Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki
harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden
paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja
sulkeutuvan.

Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka
päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen,
päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.

— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä,
kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti.
Entä sinä?

— Minäkö... en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. —
Minne sinä lähdet?

— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan,
ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle
samassa asiassa.

— Hyvä, ja sitten?

— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin
virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun
ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä
aion tehdä, Véronique?

— No, mitä?

— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä.
Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka
tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan
leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.

—Palaat sitten myöhään?

— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan
astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen,
niin virkistyn taas.

Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti
sohvalla nukkuvaa lasta.

— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet?

— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta.

Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin
syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni
avasi oven.

Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys
valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia
tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa
jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä
ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka
eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti
olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle.
Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä.
Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma
pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda;
kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi
käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut
ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata
ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta
sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.

Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä
lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen
keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin
hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin
valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa
huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet
kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi
Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja
puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi,
ja hän ajatteli sydämessään:

— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on
ottanut sinut takaisin.




III.


Kello oli neljä iltapäivällä.

Kapteeni

Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen
linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli
tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti,
jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju
kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan
uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka
pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten,
tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi
läikkeeksi.

— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni,
tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta... Hyvä, hyvä, mutta
malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän
kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!... Pam! Villers-le-Secin
linnakkeesta!... Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!... Nyt
Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!... Me olemme Nancyn tiellä, sapeli
käteen!... Ladatkaa!... Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin
kuulasade... Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä
tuli kiire paluu metsään!

Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi
voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren
punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin
Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen
ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä
vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:

— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin!

Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia,
vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä
osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin
kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni
sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia
kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän
aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni
asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi
kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän
Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta
jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin
käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi
ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota
kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin
loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät,
varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen
upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen
vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä
hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus,
josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen
taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin
kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli
hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta,
mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut.
Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja
jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa
naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että
saksalainen oli urkkija.

— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti
Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia
tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta
en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä
pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en
tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan
kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan.
Tunnetteko hänet, kapteeni?

— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut
osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei
olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!

Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat
olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan
oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin
viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan
merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen
menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:

— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet
Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja
lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta
siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä!
Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!

Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi
kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin
vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa
ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain
homeinen kivirakennus.

Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta
naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko
Maria Huber tullut tänne takaisin?

— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet.

— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt
asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?

— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan
markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin
vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän
kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.

— Minne?

— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa.
Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.

— Entä lapsi?

— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana.

Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi
viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja
eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi
vihaisen näköisenä:

— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko!

Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys
peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:

— Anteeksi, kenraali... en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte,
että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.

Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin
pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja
riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan
juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon.
Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan,
kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä,
olivat ihmeissään ja ajattelivat:

»Mikä hänen on?»

Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli
joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota
edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi
pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa...
Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut... hän on päässyt jo
soittotunneiltaan.

Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta,
astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee
sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:

— Véronique!

On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä
kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:

— Véronique, missä on lapsi?

— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu.

— Se on jäänyt tänne?

— Äiti ei ole palannut.

— Eikö hän ole käynyt koko päivänä?

— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät?

— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä
molempia, ymmärrätkö?

Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet
ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti
katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän
odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa,
sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut
kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.

— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa...
Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit
suunnitelman, luen sen silmistäsi!

— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää
tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.

Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua.

— Oh! Oh! Enkös arvannut!... Olen suorastaan vavissut sitä
ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti... Se on juuri sinun
tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan,
siitä ei tule mitään! Minä en suostu!

— Miksi et?

— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan
erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta
kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen
soitonopettaja.

Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi:

— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta!

— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin
keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan
ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun
ja olin onnellinen... Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle,
entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen,
joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan
pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.

— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti.

— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti
Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi,
joka jättää oman lapsensa.

Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta.
Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:

— Minne lapsi sitten joutuu?

— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei
minun kotiini.

Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki
muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään
liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän
sanoi:

— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu
häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.

Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti
koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi
lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä.
Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään
nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen,
syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä
niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia?
Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin
tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun
oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään
naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten
joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja
synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.

Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet
surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle
kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen
tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät
talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan
isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean
ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän
tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa
keskenään.

Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta
tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin
iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen
toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli
niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja
näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle
kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on
kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin
minä. Mitä minun pitää sanoa?»

Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen:

— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä
menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.

Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku
soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän
iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:

— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä
vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme
saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset
jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy
ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on
vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman
kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden
perästä...

— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu!

— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta
ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista
lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä
seuraa...

— Saksalaisesta! huusi kapteeni.

— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä
kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla?
Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan... upseerin... uudistat
hänessä itsesi!

Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi,
ikäänkuin lausumalla:

— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa
onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!

— Entä sitten?

— Minä suostun, kun ajattelen sitä.

Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:

— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani!

Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa
lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi
ensiksi oppii ymmärtämään.

Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon.




IV.


Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin
ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin
ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot
asiapaperilomakkeelle, kysyi:

— Kuka on isä?

— Huber, ristimänimi minulle tuntematon, saksalainen, kateissa.

— Kuka on äiti?

— Hänen vaimonsa, Metzissä vihitty, on kadonnut.

— Kuka te sitten olette?

— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli
raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi,
minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni,
sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis
surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole
saanut.

— Perheen ystävä?

— Ei, lapsen ystävä tyttäreni Véronique'in vuoksi, joka on tässä.

Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti
Véronique'ille:

— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun
palkallani... ja sinun.

Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä
reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä,
jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin
piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon,
vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten
ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon
alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti
lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan
liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle
lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin
vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta
porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen
hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä
Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen
valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin
tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin
valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta
oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan.

Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi
kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli
lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri.
Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja
perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei
vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja
se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän
hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli
hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä
kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika
ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta
toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat
aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja
herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja
näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen.
Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin
sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä
sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique
puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää
lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa:

— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten
sievä se on!

Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä
kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt
joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan
Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään
toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää
kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä;
mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt
Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa
puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden
työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt
heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut
olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta
ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun
asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen
työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa
valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut
omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun
pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole
mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää
hänet.»

Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain
hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä.
Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain
suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan,
tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä
vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos
tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut
niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä
viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin
hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen:

— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi
tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique
ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin,
joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua
nyt rakastan!

Ja pelko, joka on kärkäs meidän ilojamme vaanimaan, katosi.

Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla
Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman
sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen
olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut
yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät,
iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää
päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia.

— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin
opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin
perillä kuin minä.

Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä
lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen.
He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden
kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen
lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He
juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin
aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki
jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä
kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin
harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja
harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus
linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia:

— Hyvää päivää Audouin-ukko! Mitä kuuluu?

— Huonoa, herra eversti.

— Miksi huonoa?

— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä.

— Sinulla on ainakin kaunis lapsi.

— Se on minun iloni, herra eversti, ainoa iloni.

— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä
olen varma.

— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun
en itse saa palvella.

Ja hän poistui sanoen ihmeissään:

— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän
on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa.
Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain,
olisi hän sen evännyt!

Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta
Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen.
Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean,
tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota
hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan
kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa
värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi
usein sanomaan:

— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on
pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on
sotilas-ateria.

Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa
valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan
sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut
lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta,
kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti
häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä:

— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele
nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein
tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta
tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt
usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit
lähteä.

»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos
haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota
se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi
kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä
kyykistyä.

»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit,
äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin
räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan
urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin
urhoollisia.»

Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui
opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan
vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa
liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi
toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri
ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin
rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä
vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt,
pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin
lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta
kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit
häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään
saattaa odottaa:

— Minkätähden sinulla ei ole isää eikä äitiä, kummit vain?

Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt
valmiiksi ja oppinut ulkoa:

— Isäni ja äitini ovat kuolleet Elsassissa.

Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique
korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja
näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä,
vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä
tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden
olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin
kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä
sanoen:

— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei
tarvitse pelätä.

Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen
hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui
takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen,
kohauttaen olkapäitään:

— Se ei ollut mitään, johan minä arvasin.

Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden
paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet
selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli
päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän
tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän
oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan
pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani,
kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.»

Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui
suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta.
Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique;
kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun
näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.»
Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen
lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi,
että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että
Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset
ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä
peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta
toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän
valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli
lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen
sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli
Charlesin hyväksi.

Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo
harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut
koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama
rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja
joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija.
Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän
ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt,
kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen
ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän
valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista
oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan
hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.»

Tänään, koska ilma oli iltapäivällä jotakuinkin hyvä, olivat
Audouinit kävelemässä kaikki kolme, poika keskessä, Moselin rannalla,
Pierre-la-Treiche'in puolella. Herra Audouin, joka oli innokas
kalastaja, oli ottanut mukaansa ongen, kun taas Véronique ei ollut
varannut kirjaakaan mukaansa. Hän nautti saadessaan olla vapaa, tyyni,
nähdessään kummipoikansa huvittelevan, kuullessaan tämän nauravan,
huomatessaan hänet kunnon ihmisen näköiseksi, puhellessaan hänen
kanssaan huolehtimatta kellosta. Hänen suuret kasvonsa eivät olleet
ollenkaan tylyt, hänen käyntinsä ei ollut yhtään saarnaava; hän tyytyi
vain tulkitsemaan sanoin jokapäiväistä elämäänsä. Mutta juuri se teki
pojan tarkkaavaksi ja väliin aivan miettiväiseksi. Samoin kuin herra
Audouin antoi Véronique'in pojalle filosofian alkeiskurssin. Mutta
Véronique'in filosofia oli toisenlaista. Hän sanoi:

— Pikku Charles, meillä täytyy olla hyvin lempeä sydän, siinäkin
tapauksessa, että sinusta tulee sotilas, kuten kummi-isäsi toivoo.
Ja sinähän kyllä ymmärrät, että Jumala ei pane nauhuksia upseeriensa
hihoihin... Älä vihaa koskaan ihmisiä, vihaa ainoastaan pahaa. Se kyllä
riittää, sillä usko pois, sinä kohtaat kyllä elämässä aivan tarpeeksi
pahaa... Sinä olet lapsi ja siksi naurakin lapsen lailla, se on ihan
paikallaan; muista vain, ettet joudu pois siitä tavasta, ja kun tulet
vanhemmaksi, anna hyvyyden ilolle valta: et voi tietää, Charles-poju,
miten paljon hymyllä voi tehdä hyvää!... Kun sinusta tulee aikamies,
Charles, olemme isäni ja minä jo hyvin vanhoja. Kun et enää ole
luonamme, niin muista, että vaikka emme olleet rikkaita, ei meiltä
milloinkaan puuttunut leipää ja että hauskaan ja kauniiseen elämään ei
muuta tarvitakaan.

Vuodet vierivät ilman erikoisia tapahtumia. Tuon tuostakin palautuivat
vuosipäivät, jolloin kaikki kolme muistivat liikutetuin mielin menneitä
tapahtumia. Sattui vaikeita päiviä, jolloin katsottiin Véronique'ia
silmiin, oliko hän hyvin rasittunut, uskoiko hän vielä jaksavansa,
ja hän vastasi aina myöntävästi, oli puutteen päiviä, huolia,
harvapuheisuutta, ohimenevää ja jälleen uudistuvaa levottomuutta
kapteenin terveyden vuoksi, sanalla sanoen, elämä oli niin rauhallista
kuin ihmisten elämä yleensä voi olla.

Kevät ja kesä vuonna 1893 olivat erikoisen suopeita heille. Charles
oli täyttänyt neljätoista vuotta. Vaikka hänen vartalonsa ei vielä
lähimainkaan vetänyt vertoja kapteenille, oli hän vankka ja melkoisen
kookas, poskilla oli heleä puna ja ylähuulessa orasti kullankeltainen
viiksien alku, silmät olivat siniset ja päättäväiset. Hän oli
luonteeltaan hellä, hienotunteinen, vaitelias, hänellä oli innostuksen
ja uhrautumisen puuskia, joista hän ei puhunut, mutta jotka saattoi
aavistaa katseesta tahi äänensävystä. Kapteeni Audouin sanoi hänestä:

— Vaikka tappaisi, ei hän väisty paikaltaan. Eikä hän anna kuolemankaan
tulla ennenkuin on tehnyt tovereilleen selon tapahtumasta.

Véronique virkkoi puolestaan:

— Minä olen täysin varma hänestä.

Näin sanomalla hän myönsi pojassa olevan koko joukon hyviä
ominaisuuksia. Sotilaallista kutsumusta ei koskaan epäilty. Mutta
vasta äsken oli päätetty lähettää Charles Nancyhin seuraavan
lukuvuoden päätyttyä. Hän saisi siellä seurata opetusta nykyaikaisissa
oppiaineissa, oppia jonkun verran piirustusta, soittoa ja ratsastusta
ja voisi heti kahdeksannelletoista päästyään astua sotaväkeen,
tietäen varmasti voivansa nopeasti yletä ensi asteista saamansa hyvän
koulutuksen avulla.

Ero lähestyi, he tunsivat sen, ja se teki heidän suhteensa vielä
läheisemmäksi. Vuodenaika oli lisäksi lauhkea, reumatismi ei pahasti
ahdistanut kapteenia, minkä vuoksi hän saattoi tehdä pitempiä
kävelymatkoja. Niin oli aika kulunut siitä päivästä saakka, jolloin
lapsi otettiin Inglemur-kadun taloon, ja kiintymys, joka yhdisti
toisiinsa nämä kolme olentoa, oli niin täydellisesti perherakkauden
kaltainen, ettei kukaan huomannut sitä muuksi, eivät he itse eivätkä
syrjäisetkään. Neljäntoista vuoden äänettömyys oli pyhittänyt siteet.
Puhuttiin kolmesta Audouinista, ja tätä onnellista pikku ryhmää melkein
kadehdittiin. Heidän kävellessään Toulin kaduilla tahi naapurikylässä
tuskin kukaan saattoi kuvitella muuta kuin että nuo kolme kulkijaa
olivat iso-isä, äiti ja poika.




V.


Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät,
Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta
rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen
puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa.
Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden
täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien
rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean
ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta
ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen
vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset
ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan,
kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles
astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa
kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä
hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin
kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava.

— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua
katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana.
Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan
huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani.
Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja
pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku
päällikkö.

— Älä hätäile, kummi-äiti!

— Kun olet päässyt Saumuriin!

Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja
Véronique jatkoi:

— Entä kun pääset Saumurista kultaisin olkalapuin, herra luutnantti!

Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique,
jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen
käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi
nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi
tulevaisuuden haaveitaan.

— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten,
tiedätkö?

— Mitä sitten, kummi-äiti?

— Minä valitsen sinulle vaimon, lotringenilaisen, kuten itsekin olen.

Poika vastasi mielissään:

— Ah! se on hyvä, se!

— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta;
hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut... Mutta kuules
Charles, kuka tulee tuolla alhaalla?

— Tiellä?

— Niin, Pierrière'in pajukkokunnaalla... Eikö siinä ole isä?

— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on
pälkähtänyt tulla meitä vastaan!

Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui
pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut
pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut
jotain vakavaa.

Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään
panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki
ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen
tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä
ollut enää epäilemistäkään.

Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa.
Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen:

— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista
kummi-äidillesi!

Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja
eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi:

— Tule, poloinen!

Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä,
vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in
oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti
kivillä 'voileipiä', virkkoi hän:

— Minun täytyy puhua Charlesista.

— Mitä?

— No niin, hän joutuu meiltä pois!

Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles
odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat
karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä
joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat
hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan
ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että
pelko, että Véronique huudahti:

— Maria Huber vaatii hänet takaisin?

Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi
saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena:

— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta
kaikkea... Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen
vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä
oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän... Minä olen päättänyt...

— Sano ensin, mitä on tapahtunut, pyysi Véronique.

— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme
kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan:

»— Tahtoisin keskustella vähän teidän kanssanne, herra Audouin?»

— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan
ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten
sinäkin:

»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali?
Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään.

»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston
vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme
keskustella.»

— Voi, Véronique, kuinka paljon sainkaan kärsiä noina hetkinä!

Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten
kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia
Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä
kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän
ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja
he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä.

Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että
Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta
sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan
ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti
kuulustellut vanhaa upseeria.

— Lapsi oli uskottu teidän haltuunne?

— Ei, vaan hylätty.

— Kirjoitettu siviilirekisteriin teidän nimellänne?

— Anteeksi, isän nimellä.

— Oletteko saanut tietoja vanhemmista?

— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut,
olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani.

— Asia on siitä huolimatta selvä: teidän on annettava hänet takaisin.

— Minä en sitä tee.

— Teidän täytyy.

— Se on minun lapseni! Minkätähden Huber tahtoo hänet?

— En tiedä.

— Mikä hän on?

— Metsätyömies.

— Saksassako?

— Vogeseilla.

— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri,
lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja
joka taistelee maatani vastaan?

Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali
oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea,
vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun
syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta
keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan
aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut:

— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on
minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy
muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan... Annan teille aikaa
huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava
Charles Huber minun luokseni.

— Mitä teette hänelle?

— Annan viedä hänet rajalle.

— Ette, herra viskaali.

— Siis huomiseen kello kahteentoista. Ja viskaali oli noussut.

Siihen oli kohtaus päättynyt.

Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili,
katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja
taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä
enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta
lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten
loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään.
Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä
kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique
oli vaiti ja että hän yksin puhui.

— Sinä itket? sanoi hän. Voi, kyllä onkin syytä; mutta mitä arvelet?

Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän
oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan
senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti,
kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka
neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on
oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli
tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän
astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien
lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla.

Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi
hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui
kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut
jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin
yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren
kasarmin reunustamalle kadulle.

— Mitä sinä ajattelet? toisti kapteeni

Véronique ei vastannut heti ja kapteeni jatkoi:

— Minä olen jo puolestani ratkaissut: he eivät saa Charlesia.

— Mitä aiot tehdä? kysyi Véronique.

— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on
palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin:
»Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita
hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin.

— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin
kaikki paljastuu.

— No niin, me emme pane häntä lukioon!

— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden
kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen.

— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan
riittävä aika!

— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä
vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän
lapsensa.

Kapteeni kohautti olkapäitään, katseli viereisiä rakennuksia ja vastasi:

— Me muutamme Toulista, Véronique, mutta he eivät saa minun lastani!

Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman
ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan.

— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä
parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi,
äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta
sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä
kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin?

— Otan, hyvin vakavalta kannalta.

— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen?
Uskotko heidän rakastavan häntä?

— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat
luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka
ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi.

— Roistot! huusi kapteeni.

— Raukat, sanoi Véronique.

— Ja sinä siis olet sitä mieltä?...

He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi
pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin
edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa
katuun:

— Minä olen sitä mieltä, että meidän tulee uhrautua toisen kerran.

Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi
kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in:

— Onko se viimeinen sanasi?

— On.

— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä
järjestän asian yksin!

Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut
hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli
hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili
katseillaan kuten Véronique.

Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella
piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi
ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä,
mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka
vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut
yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua.
Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti
yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden
kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla
jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä
hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua.

Kapteeni nousi pimeästä.

— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa... Kuule,
lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan,
pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken,
ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi,
et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän
edellämme!

He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä,
kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan
sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi
kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä
iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä.

Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään
pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa
kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta
suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka
oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden
ensimmäiseen huoneeseen.

— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia
asioita.

Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat
silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon
lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän
ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä
koettelemuksesta oli puhe.

Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää,
missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä
pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin
suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen
katseessaan, ja hän vaikeni.

Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää
saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi.

— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta
kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä
olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko
elämääsi koskeva ratkaisu.

— Koetan tehdä sen hyvin, vastasi nuori, kirkas ääni.

— Charles-poikani, sinun äitisi elää.

— Muu äitikö kuin kummi-äiti? kysyi Charles.

— Niin.

Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta
alkoi nyt väristä:

— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että
hän on kuollut?

— Hän jätti sinut voidakseen seurata isääsi, joka myös on elossa.

Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi
puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi
tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä
tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun
isäsi ja kuka on äitisi.

Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen
uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa,
joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi
talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän
kotiinsa.

Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat
liikkumatta.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen
kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi
kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön
hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän
olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli
vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse.

— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään
sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa
sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen?

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä
hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun
kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja
virkkoi avatessaan ne jälleen:

— Tahtoisin puhua kummi-äitini kanssa.

— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun
täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä
ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna
saksalainen... Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina,
kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi...

Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen.
Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten,
kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis
pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen:

— Mikä on sinun halusi?

Lapsi vastasi:

— Tahdon saada puhua kummi-äitini kanssa.

Poika nousi seisomaan, kulki huoneen poikki ja huusi kummi-äitiään.

— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä.
Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä
päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua... Mene
nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta
voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut.

Poika tahtoi syleillä häntä, mutta kapteeni työnsi hänet luotaan.

Kukaan ei sinä yönä nukkunut Audouinien kodissa.

Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä,
meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in
ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun
kummi-äiti alkaisi liikkua.

Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu
ääni kutsui häntä oven takaa:

— Tule, lapseni!

Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena
huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli
siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti
ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen
olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena:

— Kummi-äiti, kummi-äiti, täytyykö minun jättää teidät?

Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen
häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen
kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä.

Kello kymmenen aamulla Charles Huber matkusti junalla Elsassiin.




VI.


Ja kuusi vuotta vieri, vieläpä vähän enemmänkin.

Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet
elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi,
Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät.
Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka
taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä
läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta
kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja
Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä
oli syvintä ja parasta heidän sielussaan.

Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita
hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa
lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään
kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin
metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi
metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse
hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi
kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu.
Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat
vilpittömiltä.

Kirje oli päivätty eräässä Ylä-Elsassin vuoristokylässä.

Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti
uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi
päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka
päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti,
olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.»

Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi,
sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana
huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla
vuotta 1899.

Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
Véronique neljänkymmenen kahden.




VII.


On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin,
sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä.
Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään,
vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä
purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy
leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei
mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä.

Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni
kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi,
— on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon
ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean
asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista
tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat
keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa
kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla
olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia
miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät
antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita
muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma
sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on
tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät
lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat,
ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu
heidän hihoilleen.

Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven
aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma
viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin
reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen:

— Pitäkää pää korkealla, älkää katselko niitä! Kasvot tännepäin!

Ja hän katoaa.

Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on
tekeillä. Eräs heistä huomauttaa:

— Me olemme kenties liikaa: ei kukaan pysähdy.

Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin
hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan
kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja.

Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa
ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo.
Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän
nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa
yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille
ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään
pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden
välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin
keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena
hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina
suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta
silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen,
kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia:

— Hälyyttäkää! Minä odotan joukkoja ampumakentällä.

Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä
myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä,
oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies,
lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen
herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten
hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin
varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon
vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa
ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä
liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun
kypärän kärkeen.

Hän ratsastaa muistopatsaan editse.

Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli
jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi
koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä
vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti,
univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä
aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa
päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen
suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin
ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka
varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän
ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita
valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden
kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme
riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä
ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin
moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot,
julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa
haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten
ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä
ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä
nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen
kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime
vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan
muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät
häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat
kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire
joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta
kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot.
Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee
neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on
hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin
lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija
ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan
alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia
ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla
hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen
korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt
perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt
antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys
ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se
viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys.

Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari
silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle
oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat
kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta
sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle.
Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee
hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse
välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa:
Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää
ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti.
Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän
panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit
muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija
saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin
kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne
kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia,
viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki,
insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita,
päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien
hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko
138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen
rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s
tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko?
Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa
käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin
linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju
sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa,
sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija
kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi
minuttia vailla yksi.

— Teidän Majesteettinne, sotilas!... Hoi, tänne!

Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman
katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu.

Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret
pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin.
Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo
ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat
nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet
huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut
sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan
hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on
kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä
ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden.

— Elsassilainen? kysyy hän.

— Niin, Teidän Majesteettinne.

— Nimesi?

— Charles Huber.

— Minne olit matkalla?

— Kasarmiin. Kuulin hälyytyksen.

— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut
ampumakentälle.

Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on
huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka
ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon.

— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen
muita. Kuinka pitkä matka on vielä?

— Kolme kilometriä, Teidän Majesteettinne.

Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme
tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana
kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti
ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin
olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi,
kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria
Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun
täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi
minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä
pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta
huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka
tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa
ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat
ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan
läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja
puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He
kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on
nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy
Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber
etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä
kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa
useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset
ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat
kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja
katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki
on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa.
Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta
kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja
kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi.

— Äiti, koko sotaväki kuuluu kiiruhtavan ampumakentälle.

— Se on ihan totta. Äsken hälyytettiin.

— Äiti, kuka on käskenyt?

— Korkea päällikkö varmaankin.

— Äiti, ketkä ovat nuo kolme ratsastajaa, jotka tulevat tietä pitkin?

Äiti kumartuu katsomaan ikkunaan, mutta kumartuu vain hyvin vähän.

— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla
nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on
keisari.

— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin,
kuinka hänen on kuuma.

Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän
sulkee ikkunan ja sanoo:

— Hän on elsassilainen.

Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki
valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei
tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee
kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän
astuu eteenpäin.

Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä
näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu
orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin
satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli
puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö,
jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat
paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta,
joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään
laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä
ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo
näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä
kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi
ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat
öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana
on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä.
Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut
armeijansa.

Keisari käskee:

— Eteenpäin, keskelle!

Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt
maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee
vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa:

— Seis!

Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on
päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän
hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa:

— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut
katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella
paraadia tässä, minun esikuntani kanssa.

Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä
enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista
kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää
paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön
ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka
tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta,
onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän
selkää.

Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä
ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee
tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton
kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka
on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on
kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti
suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis
tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki
hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee
toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin
kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa.
Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa
ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden
vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön
epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa
kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on
liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä
viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä... Kuinka suunnaton
koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan
rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja,
kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä,
kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka
moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta
kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!... Viisikymmentä
minuuttia... Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää
ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä
kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana
piirroksena kuvastuvat taivasta vasten.

Hetken kuluttua on tunti vierinyt... Keisari kääntyy hiljaa
satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä
he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata.
Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää
kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat
ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen
nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun
ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti
kylmässä auringonvalossa.

Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy
siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja
keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun
tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet,
luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta
ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet
sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää
katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on
samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat.

Charles Huber peräytyy niin kauas kuin mahdollista. Hänen on vilu.

Viisi minuuttia yli kahden, kymmenen minuuttia yli.

Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla,
lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan.

— Hoch!

Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu.
Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain
tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien
ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee
kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu
yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen
138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin
husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli
neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen
kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman
eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa.

Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä.
Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren
elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo
täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään.

— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene
istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle... Sinä
saat palata rykmenttisi mukana... Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli
ensimmäisenä?

Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä
neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän
päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei
ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa
huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet
olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin
alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa
olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä
hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä.

Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa,
keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen
tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei
jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun.

Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas,
vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno
parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet:

— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan,
ei tule jättää potilasta.




VIII.


Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä
halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16
päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon.
Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, —
tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin
kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, —
sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli
nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa
puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei
ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja
kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia,
kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin.
Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet
nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin
tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä,
mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja
ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin
kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän
läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin
kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita.

— Véronique.

— Ah, siinäkö olet?... Tässä on meille molemmille sähkösanoma
Strassburgista.

— Kuinka kalpea sinä olet, Véronique! Onko hän kuollut?

— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman
alla. Ei ole...

Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään
sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu:

/#
 »Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa
 luokseni.

 Charles Huber.»
#/

Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi
hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä:

— Odotapas! Se on kenties väärä tieto, ansa?...

Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti,
joka puolustaa lastaan, ja kysyi:

— Mikä ansa?

— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä...
Sellaista on nähty.

— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on
kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa.

Meidän lapsemme on kuolemaisillaan. Lähdethän?

Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli
huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in
tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa.

— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa
nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että
niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta
kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä
tule, sinä myöskin?

Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna
isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi.

— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka
on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian.

Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita.
Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique
joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä
kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen
puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan:

Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän
Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen.




IX.


Seuraavana päivänä teki kapteeni Audouin kello kymmenen aamulla,
ilman ollessa säteilevän kaunis, saman matkan, jonka keisari oli
tehnyt viikkoa aikaisemmin, aluksi yksin, sitten Charles Huberin
opastamana. Asemalta ottamallaan ajurilla ajoi hän Strassburgin
vanhain kaupunginosien läpi, katettujen siltojen ja valleja
reunustavien bulevardien kautta, ja ajuri pysähtyi tiilestä rakennetun
sairaalan ristikkoportin eteen. Se oli rakennettu jo ennen sotaa,
ja rakennuksen entinen, nimi oli muutettu _Militär-Lazarethiksi_.
Ristikon takaa näkyi puisto, kahden nurmikon välinen käytävä, joka
päättyi kaariholvikäytävään. Aliupseeri tuli vahtihuoneesta, joka
oli kaariholvikäytävässä, sillä sairaalan alin kerros oli täynnä
sotatarpeita.

— Mitä tahdotte?

Kapteeni Audouin arvasi mitä kysyttiin, vaikka hän ei osannutkaan
saksaa, ja virkkoi nopeasti upseerin äänensävyllä:

— Tahtoisin päästä tapaamaan Charles Huberia; sairaana täällä.

Audouin, joka oli pelännyt tuntevansa suurta vastenmielisyyttä
nähdessään saksalaisen univormun, ajatteli tänä hetkenä vain
Charles'iaan, lastaan, joka kutsui häntä, ja hän arvaili mielessään:
»Elääkö hän? Millaisena näen hänet? Mitä hänelle on tapahtunut?
Tunteeko hän minut? Jätetäänkö meidät kahden?» Kääntyessään
vahtisotilaan puoleen tunsi hän selvästi puhuvansa alempansa kanssa,
mikä tukahdutti ja syrjäytti kaikki muut tunteet, joita hän oli
ennakolta kuvitellut ja joita hän oli kovasti kammonut.

Aliupseeri otti jonkun askeleen toista, plataaneilla istutettua
pihaa kohti, mutta kun hän sattui tapaamaan erään Niederbronnin
sisarista, joka oli matkalla lääkintäsaleihin, katsoi hän voivansa
olla vaivautumatta tulijan vuoksi ja antoi kapteeni Audouinille
merkin seurata nunnaa, joka läksi astumaan pihan poikki oikealle. Hän
pysähtyi itse kaariholvikäytävään ja katsoi poistuvaa, ratsuviittaan
pukeutunutta outoa vierasta. Hänen päähänsä juolahti hetkeksi, että hän
oli opastanut sairaalaan ulkomaalaisen päällikön, kenties kenraalin, ja
hän kiersi tyytymättömänä tuuheita, punaisia viiksiään.

Kapteeni Audouin nousi portaita ensimmäiseen kerrokseen oikealla
kädellä. Hoitajatar kulki edellä seinän vartta seuraten.

— Oma poikani! virkkoi kapteeni ääneen, — oma Charles-poikani!

Hoitajatar nousi portaita tottuneen tasaisesti ja kevyesti. Hän oli
pöhöttynyt ja kalpea ja koetti muistaa ranskalaisia sanoja antaakseen
vieraalle tietoja. Hän käänsi hieman lihavaa vartaloaan portaiden ensi
pengermällä ja puhui olkansa yli vanhukselle, joka hengästyneenä tuli
joitakuita askelmia alempana. Sisar oli tullut muutamia kuukausia
sitten Schlesian perukoilta.

— Hän on vielä tajuissaan, virkkoi sisar.

— Hän kysyy teitä koko ajan. Te olette sukulainen Ranskasta?

Vain ystävä, kuului kapteenin ääni, — lapsuuden ystävä. Sanokaa, olkaa
hyvä, onko hän hyvin sairaana?

— On.

Vanha Audouin tunsi tämän sanan kulkevan väristyksenä pitkin koko
ruumista, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ei vastannut, vaan
nousi hitaasti portaiden päähän saakka. Tullessaan ensi kerroksen
käytävään hän oli niin kalmankalpea, että sisar, joka kääntyi
toistamiseen, kehoitti häntä levähtämään.

Mutta tämä sääli vaikutti ruoskan tavoin. Kapteeni Audouin ei tahtonut
osoittaa heikkoutta saksattaren nähden, vaan sanoi kädellään viitaten:

Menkää, älkää huolehtiko minusta.

Noin viisikymmentä askelta astuttuaan hän pysähtyi eräässä kirkkaasti
valaistussa salissa, jonne hoitajatar oli hänet vienyt. Salissa
oli kahdeksan aivan tyhjää vuodetta, joiden verhot olivat sileästi
eteen vedettyinä rautatankojen välissä. Tämän huomasi kapteeni
ensimmäiseksi oikealle siirtyneen sisaren hahmon ohella. Luotuaan
nopeasti tutkivan katseen pitkin seiniä, ikkunoita ja vuoteita huomasi
hän univormupukuisen sotilaslääkärin aivan vieressään. Oudokseltaan
herra Audouin tervehti tahtomattaan lääkäriä sotilaallisesti tapansa
mukaan, kohottaen kättään nahkalakkiaan kohti. Lääkäri teki samoin, hän
kosketti sinisen virkalakkinsa lippaa. Hän oli aivan nuori ja hänellä
oli yllään pitkä, ruumiinmukainen, tummansininen univormutakki, jossa
oli kaksi riviä metallinappeja, ja mustat punaraitaiset housut. Hän
oli kookas, vaikka Audouin oli häntä päätä pitempi. Parta oli pehmyt,
vaalea, hoidettu, iho vaaleanpunainen, hän näytti tavattoman nuorelta
ja tavattoman vakavalta ja katseli puolen senttimetrin paksuisten
silmälasiensa yläpuolelta. Hän odotti selitystä. Kapteeni Audouin,
jonka mieli oli yhtä kiihtynyt kuin sodassa, tervehti edelleen sanoen:

— Eläkettä nauttiva kapteeni, Charles-Henri-Michel Audouin, neljä
sotaretkeä, joista yksi teitä vastaan, toinen käsivarsi paleltunut
1870. Teillä on potilaana sotilas, jonka olen kasvattanut, Charles
Huber. Voinko saada nähdä hänet?

Kapteenin puhuessa lääkäri tervehti uudelleen, ja hänen harmaat, hyvin
kirkkaat silmänsä hymyilivät lievästi.

— Tulkaa, kapteeni, virkkoi hän ranskaksi, — tulkaa. Huber on tässä
viereisessä salissa.

Ja hän lisäsi hiljemmin, tehden eleen kohotetulla kädellään:

— Hän on hyvin heikko, vain parin minuutin keskustelu voidaan sallia.

Audouin kumartui ja puhui puolestaan hänkin hyvin hiljaa, jotteivät
hänen sanansa olisi kuuluneet liian kauas:

— Sanokaa, miten hän on sairastunut? Minä en tiedä mitään... Emme ole
kirjoittaneet toisillemme moneen vuoteen.

Sotilaslääkärin kertoessa nopeasti lyhyin lausein keisarin
odottamattomasta tulosta Strassburgiin, hälyytyksestä, Charles
Huberin tapaamisesta kadulla, joukkojen tarkastuksesta, kuolettavasta
vilustumisesta, jonka pitkällinen paikallaan seisominen oli kiivaan
käynnin jälkeen aiheuttanut, muuttui kapteenin ryhti yhä suoremmaksi
ja kasvojenilme synkkeni. Tuska, jota hän tänä hetkenä tunsi, herätti
eloon koko entisen vihan. Hänet valtasi raivokas halu huutaa:
»Murhaajat! He ovat murhanneet lapseni!» Mutta hän hillitsi itsensä.
Hän tahtoi kiireesti saada nähdä poikansa, sillä nyt hän tiesi kaiken,
ja hän virkkoi, ääni pikemmin käskevänä kuin pyytävänä:

— Menkäämme, tohtori, kulkekaa te edellä!

Saksalainen upseeri pyörähti kantapaillään ja avasi oven viereiseen
saliin.

Silloin kapteeni huomasi lapsen, joka oli ollut hänen omansa
neljätoista vuotta, lapsen, jota hän vieläkin rakasti ja jota hän
oli itkenyt joka päivä sen jälkeen kun he olivat eronneet. Hän
näki avonaisen vuoteen kahden ikkunan välissä ja seinien särmän
kolmikulmaisessa varjossa kuolevan nuorukaisen pään, jota pielus
kehysti ikäänkuin jo ruumisarkussa. Voimakkaan miehenrinnan
kaaristama lakana nousi ja laski nopeasti. Huulet olivat avoinna
pienten kullanhohteisten viiksien alla, jotka eivät olleet paljoakaan
kasvaneet. Hiki valui pitkin kasvoja. Kapteeni tunsi heti Charles
Huberin silmistä, joissa oli Moselin väri, jotka olivat niin kirkkaat
ja niin lempeät. Riutuvina, harhailevina, voimattomina koettivat ne
keskittää katseensa sivulle, mistä kummi-isä tuli harmaassa viitassaan.
Niiden oli vaikea liikkua, eivätkä ne osanneet enää hymyillä. Ne
lausuivat kiitoksen ja jäähyväiset samalla kertaa. Tuntiessaan
lapsensa katseen kapteeni Audouin pysähtyi vuoteen jalkapäähän ja
otti nahkalakin päästään. Kaikki mitä he olivat tehneet, Véronique
ja hän, mieheksi varttuneen lapsen hyväksi, kaikki vaiva ja huoli,
koko heidän uuteen muotoon rakentunut elämänsä, jonka pienokainen oli
saanut aikaan, heräsi äkkiä vanhuksen mielessä. Hän muisti monen monet
toiveet, joista viimeiset nyt olivat sammumaisillaan, salaisimmatkin,
joita hän ei ollut uskonut kenellekään. Ja hänen huuliltaan pääsivät
sanat, jotka nuori saksalainen lääkäri ymmärsi, koska hän pariin
kertaan pudisti päätään.

— Mitä hyödyttää kaikki? Minun elämäni on mennyttä... mennyttä.

Lääkäri oli siirtynyt vuoteen vasemmalle puolelle, ikkunanvaloon,
parin askeleen päähän sairaasta. Hän katsoi tutkivasti potilasta,
kasvoissa hyväntahtoinen ja vakava ilme, joka osoitti mielenliikutusta.
Ellei hänen hermoihinsa enää tehonnut fyysillinen kärsimys, oli hän
kuitenkin siksi nuori, että heltyi nähdessään näiden kahden miehen
kohtaavan toisensa lähestyvän kuoleman kiireessä ja kauhussa. Kapteeni
tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä, ikäänkuin poikaraukka olisi voinut
vastata samoin elein. Hän kumartui vuoteen yli, suuteli kevyesti
Charles Huberin kosteata otsaa, kohottautui suoraksi seisomaan ja
koetti ikäänkuin sulkea heidät molemmat väljään viittaansa.

— Charles-poikani, virkkoi hän, — kuten näet, tulin heti, kun sain
kutsusi. En epäröinyt, vaikka olikin syitä... Tunnethan minut, sano?...
Puhu minulle...

Nuori mies, joka tähän saakka oli katsonut kapteeni Audouiniin, loi
katseensa hitaasti kattoa kohti salatakseen tuskan, jota se oli
täynnä. Liian moni ajatus, liian moni muisto heräsi hänen mielessään.
Hänen täytyi siksi luoda katseensa muuhun, jos mieli pysyä hiukankaan
miehekkäänä. Eikä katse enää laskeutunut.

— Tunnen sinut kyllä, virkkoi hän katkonaisella äänellä. — Entä
kummi-äitini, Véronique, minkätähden hän ei tullut?

— Raha-asioiden vuoksi, ymmärräthän, pienokainen, tuntien tähden,
kustannusten tähden. Mutta hän tulee myöhemmin.

Charles ei vastannut mitään. Kapteeni koetti tavoittaa lapsensa
katseen, ja vaikka hän ei sitä kohdannut, tiesi hän kuitenkin Charlesin
ajattelevan: »Kun hän tulee, on liian myöhäistä.» Hän ei voinut hallita
kyyneleitään. Ne saivat vapaan vallan.

— Ah, poika-raukkani, jatkoi hän, — kunpa olisin pitänyt sinut luonani.
Heidän keisarinsa on syynä sinun sairauteesi.

Vuoteen vasemmalla puolen seisova mies liikahti, ja heijastus
metallinapeista ja olkalapuista väikkyi hetkisen rauhallisessa ikkunan
valossa.

— Heidän keisarinsa syy! toisti kapteeni Audouin. — Hän antoi sinun
juosta ampumakentälle asti...

Hänet keskeytti ele. Lapsi oli vaivoin saanut vedetyksi kätensä
peitteen alta ja viittasi: »Olkaa vaiti.» Silmät katsoivat etäisyyteen,
uusi punerrus kohosi kuumeisille poskille, ja Charles Huber virkkoi:

— Ei, älkää syyttäkö keisaria. Ajattelin sinua, kummi-isä, kun opastin
keisaria. Koetin suorittaa hyvin tehtäväni, niinkuin olit käskenyt
minun tehdä. Sinä opetit minulle, miten pitää tehdä. Ja hän, hän
oli hyvä. Ei pidä olla hänelle siitä suuttunut. Hän puhui minulle
ystävällisesti ja vapautti minut tarkastuksesta... Minä vain tahdoin
jäädä.

Pää kohosi hieman, katse siirtyi hetkeksi kapteeni Audouiniin.

— Kun olen kuollut, voitte sanoa, että minun on ollut kaikin puolin
hyvä elämässä. Kiitä kummi-äitiä...

Potilaan voimat loppuivat äkkiä. Pää vaipui pielukselle, silmäluomet
sulkeutuivat ja hengitys läähätti.

— Ette voi viipyä kauemmin, kapteeni, virkkoi lääkäri lähestyen
askeleen verran.

Kapteeni Audouin kääntyi puoleksi ja huomasi, että lääkäri oli hyvin
kalpea. Jokin tavallista elämää ja sen synnyttämiä väliaitoja korkeampi
oli yhdistämässä noita kahta upseeria, jotka seisoivat kummallakin
puolen vuodetta. He ihailivat tuntemattomana, maineettomana kuolevan
sotilaan sielun ylevyyttä.

Koettaen hallita itseään, vaikka ääni värisi nyyhkytyksistä, virkkoi
kapteeni Audouin luoden katseensa lääkäriin:

— Sanoin teille, että elämäni on mennyttä, mutta näen, ettei niin
olekaan. Suokaa anteeksi. Te kuulitte mitä hän puhui?

Toisella puolen vuodetta olija nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.

— Hän puhui hallitsijastaan samoin kuin minun isäni puhui keisaristaan.
Hän puhui ranskalaiseen tapaan, minun tapaani, jota olen hänelle
opettanut. Te voitte varmaan minua ymmärtää: en tiennyt, muistiko hän
sitä enää. Oi, Charles-poikani, ethän kuole, ethän?

Saksalainen upseeri katseli hetken, olematta näennäisesti liikutettu,
eläkkeelle joutunutta, köyhää upseeria, joka ei enää yrittänyt
taistella surua vastaan, vaan kätki kasvot molempiin käsiinsä.

— Teen kaiken, mitä voin, sanoi hän vakavasti.

Levottomana sairaan voimattomuudesta hän lähestyi vuodetta ja kumartui
sen ylitse. Sairaanhoitajatar tuli hänen viittauksestaan viereisestä
salista, ja kapteeni Audouin poistui hiljaisin askelin, kuumia
kyyneleitä itkien.




X.


Vasta luodulla hautakummulla Strassburgin kalmistossa nähtiin joku
päivä myöhemmin kukkasista ja lehdistä solmittu seppele, johon oli
sidottu nauha Saksan värein. Hyvin korkea henkilö oli sen lähettänyt,
ja eräs upseeri oli sen laskenut haudalle, missä se vähitellen
talvituulessa lakastui ja kuihtui. Lähempänä puuristiä, vainajan päätä
peittävällä mullalla, oli pari muuta seppeltä, jotka olivat saapuneet
junalla Ranskasta. Toinen oli tehty mustista helmistä ja siinä oli
valkein kirjaimin sanat: »Charles Huberille hänestä ylpeä kummi-isä».
Toinen oli aivan pieni, eternelleistä sidottu, ja siinä oli yksi ainoa
sana: »Véronique.»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIN OPAS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.