Aamusta iltaan : Romaani

By Reino Rauanheimo

The Project Gutenberg eBook of Aamusta iltaan
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aamusta iltaan
        Romaani

Author: Reino Rauanheimo

Release date: January 8, 2026 [eBook #77649]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1930

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AAMUSTA ILTAAN ***
language: Finnish




AAMUSTA ILTAAN

Romaani


Kirj.

REINO RAUANHEIMO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.




AAMU


1.

Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä
jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet,
mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa
ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja
sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla,
joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta
aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta
nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat
heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä
risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa
pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen
ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä
vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan,
vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja
näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo
saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat
sen väliinsä.

Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia
herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet
nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta
vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan
rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan
kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta,
joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse
vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa
maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja
silloin oli kaikkien jo herättävä.

Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva,
ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli
kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten
ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli
taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties
tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa
torilla kävisi taas hyvin.

Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen
koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi.
Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa
vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja
leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi
oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon,
mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö,
josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta
korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan
jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä
jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi
kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin
sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen
jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä
poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta
leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan
häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina,
jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua
rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.

Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän
tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan
nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt
oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen
pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.

Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin
äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän
mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin
ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka
kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan,
olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä
hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin
palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi
kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja
pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.

Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä
puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan
hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän
ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja
oli mennä toiseen korvaan.

Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien
ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien
nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen
yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä
kiertelemään kaupungille!

Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova:
siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat
liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni.
Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä,
otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot
sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda
teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi
sulaa, mutta tilalle tuli huoli.

Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa
olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella,
niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin
asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina,
silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin
tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla
olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle
oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.

Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt
joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän
oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt
tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut
enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti,
kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo
pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian
jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista
viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään,
vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti
takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut
heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään.
Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen
ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä,
pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella
itselleen paikkaa.

Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty
paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että
Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi
mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti
jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan
olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää
mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia
päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin
kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin
syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta
edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.

Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen
pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi,
oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään
ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut
mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin
ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän
pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä,
jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus
saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa
hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä
siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti
kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta
tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli
aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.

Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino
valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen
näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä
pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:

»Voi meitä, Erkki parka!»

Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä
samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt
aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin
väkivaltaisesti.

Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja
rasvankiiltävän tukkansa läpi.

»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta
parempi ei totisesti ole nytkään!»

Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli
tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän
yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he
hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat
he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen
oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi
tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai
kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa
vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat,
lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti.
Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin
minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden,
kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan
luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään
olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena,
vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus
kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he
nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala
paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin
toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen
sunnuntaipäivän.

Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten
katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua
ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein
tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran,
kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja
mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen,
että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa
ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän
ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta,
vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he
sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian
syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin
oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin
piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin
ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.

Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset
illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen
turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden
jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin
Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä
päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki
olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä
puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi
ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin
kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain
lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus
kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:

»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan
työtkin ovat vielä kesken!»

Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon,
että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada
pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja
perhettä.

»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin
joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi
vielä lapsiakin?»

»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja,
joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta
tällaisenaan tämä ei saa jatkua!»

Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää
hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli
sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä,
ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi.
Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada
alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä
vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset
joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.

Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä
muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän
hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina
iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin
kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina
silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun
itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.

Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta
yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän
hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn,
lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui,
yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen
vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa
huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa:
»Voi hyvä isä, mitä minä teen!»

Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin
ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui.
Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa
tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen,
alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten
jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen
jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.

»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»

Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle
ensimmäisten kokemusten unohtamiseen...

Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään
hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä
muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee
juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja
herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä
ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua
voittaneensa ja saaneensa hänet.

Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta
tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin
rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen
kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja
voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi
kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi
ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki
voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe
oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa
tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin
hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja
sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja
rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain
välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi
tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin
armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen
yhdessäolon muistoksi...

Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä
takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen
elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi
tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!

Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi
pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin
saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.

       *       *       *       *       *

Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan
nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon
vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti
esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton
miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten
viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja
heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman
osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen
aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan
etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä
paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy
ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan
lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä
sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä.
Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin
vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten
myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan
rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten
suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla
hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän
parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan
toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa
äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä
lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään
hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin
usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun
hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista
kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän
kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin
takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä
toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona
ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin.
Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli
poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä
heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut
ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin
tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei
saanut enkeliäkään tekemälläkään.

Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut
äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen
varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin
etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni
toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi
aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.

Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt
»Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet
hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa
vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä
maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin
sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän.
Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä
sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki
puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä
— ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä
olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan
tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki
muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta
ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan
paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä
Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei
kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt
itsekseen.

Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki
muutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet
samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle
hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin
kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen
taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha
tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan
päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta
kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi,
vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun
kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei
ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti
aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan
ajaa häntä tiehensä.

Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka:
biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja
Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja
rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua
siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa,
oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki
piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden
suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt
aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi
myttyyn jo tänään.

Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa,
sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan
oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse
järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin
hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne
muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno
esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No,
tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän
asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen
keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa
äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin
muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden
vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä
paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka
kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin,
kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina
lyhykäisyydessään on tämä.

Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven
rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No
kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? —
Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili
lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin
tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden
jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen
välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin.
Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan,
sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet
aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa
pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä
ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei
tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei
Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn
reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut
moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi
kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus
hauskaksi asenteeksikin.

Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla
mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen
kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan
sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä
luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee
ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein
mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt
hätää, keritäänhän nuo sitten.»

Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan
Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi
unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi
niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän
myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta
joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa
palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo
luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut
toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja
valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon
sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen
hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan,
kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa
hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen.
No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa
liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut
kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei
jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita
mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään
hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:

»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»

Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.

»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...»

Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.

Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti
äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan
turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta
todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään
aavistamatta:

»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja
saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»

Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan,
muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi
uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.


2.

Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen
kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.

»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia
kolahduksia? Hyvää huomenta!»

Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:

»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»

»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.

Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän
kuului hirnuvan jotakin.

»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.

Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin
oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien
yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen
mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille
yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.

Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen
vuokralaiselle:

»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»

Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen,
raotti ovea ja antoi teen toisen käteen.

»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi
Vareinen lepytellen.

»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni
miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.

Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon
kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi
käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta
saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän
Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä
elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut
eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.

»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön»,
ajatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata
pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun
velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi
tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän
potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon
tahtia.»

Ääneen hän sanoi:

»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi
hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat,
että istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»

»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi
tähän kiusaksi haalia. Ota itse!»

»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri
sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi
päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ,
jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja
toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri
se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole
tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»

»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka
paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä
sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä
tuttavia...»

»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»

»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin
saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»

»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»

»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin
viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin
päälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte
odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla
kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin?
Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi
edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»

Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.

»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»

»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee
aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että
rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan
sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»

»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo
naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että
teen rahaa vaikka sonnasta.»

Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä
likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen
kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka
kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen
hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin
hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä
olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä
tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta
kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata
muutaman tuhannen.

Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta
ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä.
Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn
kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui
lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta
se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa
sänkynsä pois!

Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu
jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua
ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut,
mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt
kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.

Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle
kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen
kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi
aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä
Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi
ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista.
Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo
terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän
myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin
valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken
kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää
jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen
maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa
laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa...

Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa
vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:

»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla
kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa
päivän valkenemistakaan, hehhehh!»

Tämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli
toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein
uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei
olisi ollut ikävä.

»Hyvä ihme, vuokranmaksu!»

»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»

Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti
isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.

»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»

»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.»

Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja
painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:

»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»

Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko
valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei
tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta
lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa,
veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan
leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan
sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:

»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa.
Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä
ovessa.

Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä
juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi
varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä
oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä
maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!

»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?»

»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään»,
vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin
hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa
rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan
viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään
vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:

»Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi,
että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää
pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»

Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut
ymmärtänyt.

»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...»

»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...»

»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin
tarvitsee.»

Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli
kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.

»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta
myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»

»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän
minä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki
päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa
muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa
naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän
väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait
minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin
sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi,
et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään,
ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»

»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän?
Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...»

»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa
kuin...»

»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole
pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...»

»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien
miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia
ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt
kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»

»En minä mitään pahaa tee!»

»Niin no, mitäs sitten?»

He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla
tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle
ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin
antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas,
nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä
taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin
lasta suostutellen:

»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka
Vareinen onkin niin mahdoton mies.»

Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.

»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin
tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin
aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä
muulloinkin kuin hämärissä.»

Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin
tarkoituksen ja kiivastui:

»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla
sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja
moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»

»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten
voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun
ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten
voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä
samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni,
miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen
vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja
nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö
ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin
muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila
päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta
jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on
muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»

»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»

»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun
tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne
ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä
hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat
vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus
saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki
jätetäänkin sikseen.»

»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana
lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten
näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...»

»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta
avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen
puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole
aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi
jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»

Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli
pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:

»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»

»Päästä irrrti!»

»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet
niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt!
Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen,
tahdopa tai et!»

Ja hän teki sen.

»Mene helv...!»

Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja
kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä.
Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun
puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:

»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette
sentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!»

Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa.
— Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain
sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi
enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi
kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan
maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa
Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja
katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien
hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä
voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka
sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti
hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi
ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.

Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin
oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut
käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan
yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken
muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä
mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän
hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä,
että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä.
— Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai
kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli
jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut
aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän
ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi
siihen muutenkin!

Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen
— itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan,
tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla
ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.

Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan
tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä
ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli
tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä
oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti
olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen
aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne
maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis
olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli
aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin
palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta
kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään
arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta
ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä.
Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi
silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut
selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön
sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin
uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä
hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin
yhteydessä kysyi.

Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen
hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä
hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa
itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää
varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon
polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden...

Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja
karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja
sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista
aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.

Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien
ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta
toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla
ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin
koko varjoisaa ikkunariviä.

»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen
verhon suojaan. »Erkki!»

Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja
oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan
juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina
huutamaan ilosta.

Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea
lähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti
ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen
vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista.
Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?

Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo
silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä
Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien
mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi
ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin
myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan
parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko?
Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei,
se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»

Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon
hiljainen ja arka kilahdus.

»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti
Liisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»

Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.

»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta
löytänyt tämän uuden asunnon?»

Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten.
Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin
vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain
sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään
päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat
kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut
ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? —
Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet
saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan,
lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli
kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.

Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta
johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja
pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut
korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan
hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin
muualla — ja tapaisivatkin varmasti.

Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi
vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas
natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli
ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä
välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja
ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen
Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen
ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin
kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet
silloin pantaisiin koetukselle.

Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli
kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään
kääntyisi silmäämään taaksensa.

Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö
portaillakaan? — Ei.

Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko
maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana
elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut
häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta
kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.

Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän
reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.


3.

Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista
teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä.
— Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan
luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo
tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä
näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun
miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit
molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan
rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin
väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja
kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen
vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen
vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää.
Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin
tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta
ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja
lisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa...
Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi
kaukana.

Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä
eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät
edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille
kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään.
Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:

»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen
sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin
tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi
laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin
niinkuin pieni osakeyhtiö...»

Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen
ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja
kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen
mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli,
etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut
olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen
ensin tiedustella niitä jostakin.

Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.

Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan
kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron
kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:

»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta
panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»

»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...»

»Akanottoako?»

Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen
huulensa ohuiksi:

»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että
ajeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo
rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn
saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!»

»Jaa...?»

»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana
eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun.
Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»

»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»

»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava
huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo
lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...»

»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet
voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi
palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla
sovitaan minulle vain kolmannes.»

He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen
teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi
korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen
kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää
sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton
kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä
ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne
rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai
auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.

Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo
meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä
hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne,
ennenkuin lähtisi itse pois työstä.

Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin
askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut
huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa
puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut
kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli
hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:

»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»

»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään
keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.

Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä
sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei
tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta»,
alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta
mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui
edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki
myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet
naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä
niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen
juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin
— niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan
ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille
maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota
epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:

»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi
näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»

»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin.
Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»

»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän
tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa
taas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä
kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään.
Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»

»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä,
enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi
selvitä...»

»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään.
»Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»

Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän
asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei
enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli
muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa
ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.

Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että
Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea
häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka
rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä,
oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi
iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli
selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin
auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin...
Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes
jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen
takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa...

»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun
on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa
keskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina
sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan
hermostunut hiukan.»

»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes
iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä
lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi,
miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille
näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin
alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta
kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma
tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja
tarmokkaita!»

Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta.
Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin
liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa
liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja
valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli
yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin
parantaa asiaa vielä jälkeenpäin.

Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä
otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa.
Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei
oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin
syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi
Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut
tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen
kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt
koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua
keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.

Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen
tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja
ikävöivännäköistä miestä kohtaan.

Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet,
jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.

Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri
kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli
kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi
kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei,
mutta — hyvänen aika!

Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja
lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle
ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.

Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä
sänkyyn!

Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma
henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona
Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta
hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle
mitään aihetta lähestyä sänkyään.

Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä
äkkiä muuttua synniksi.

Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja
viattomana virkahti:

»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin.
Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin
vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa
jätä kotiaan.»

Oliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa
jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten
viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin
luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et
petä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä
seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin
nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»

Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun
Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella
oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava
keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä
appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.

»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä
meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko,
että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»

»Vai on käynyt! Mutta turhaanko?»

»Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa
kehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset,
ainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa
tekee, mutta annahan, kun silmä välttää!»

»Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi
tarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä
tuskastuneen näköistä rouvaa.

»En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne,
jotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä
kaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole
aikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.»

Taaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän
hevosen hörhötykseltä kuin naurulta.

»Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. »Muuta en tiedä, mutta sen sanon
vieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on,
etteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa
tietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä
itseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan.
Mutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella
ja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi
saada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä
käsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa
sitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain
näen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin
sille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!»

Vareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva
pitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin
lähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan
nähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä
punnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt
tehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa
jotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka...

Mutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi:

»Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.»

»En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon
laatikkoon. »Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti
heti äskeiset sanansa: »Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja
näyttelemässä parempaa kuin onkaan.»

Jenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin
kenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä
ja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi.
Suuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän
tunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän
kenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut
tullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että
tällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt
nuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena.
Jospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen
mies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset
miehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä
isä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat —
Liisakin...

»Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä
vakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen
siten Liisaa. »Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.»

»Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa.

Mutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen
kärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle:

»Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa
läksitte.»

Jos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt
enää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä
verstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo
tuntevansa miehen.

Vareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt.
Hän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi
istuutua penkille, mutta keksikin sitten:

»Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.»

Hän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies
kääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän
näki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi
kotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen
sanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi
kaiken vielä selvemmin!

Ostajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi
äkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat
samantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun
nostattaman kyynelen.


4.

Liisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille
tiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä
juhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen.
Tämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut
muistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? —
Varmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin
kesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein:

»Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia
näyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.»

»Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja
hymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää
erikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta
Vareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin
paljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha
ja sopu.

»Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!»

Hänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän
ei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin
muustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä
kurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi
nenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen
helläksi:

»Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain
hyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät
kuin porsaat...»

»Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin
katsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta
ja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia
mahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt.

»Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme
hiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten
voinut osoittaa luottamustaan.

»On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen.
»Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia
eivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä
kuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai
mielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.»

»Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin
uskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....»

»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen.
Ei mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen
karttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...»

»Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän
keskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin
intiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. »Minä myönnän sen.
Mutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta
kuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?»

Liisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin
muualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut.

»Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia,
etteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä
tai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä
on jokin salainen kipu!»

»Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta
voisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan
sairas...»

»Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä
vastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!»

»Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, »itsehän juuri
sanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun
on kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...»

»Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä
— sielullisia!»

»Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...»

Liisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa
kukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana
ja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä
pohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt
laisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä
sanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien
eteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki
Liisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa
suunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa.

Nyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin
kummallisen oikukkaita.

       *       *       *       *       *

Torin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse.

Tämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei
ollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta
keskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti
häntä, ja heti hän kysyikin Liisalta:

»Tuliko Vareinen kotiin?»

»Tuli juuri.»

»Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi
menevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi
suoraan kotiin ja...»

»No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa
hymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys.

»Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä
minä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet,
jos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?»

Äiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen
vastasi vain aivan tavallisesti:

»Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain
mennä!»

Hän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi
ja katsoi vielä häneen:

»Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?»

»Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen
aivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi
tietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään
päin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä.

»No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä
asialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti.

Liisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin
seisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan
hänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...?

       *       *       *       *       *

Nyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen
Liisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset
kaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä,
niinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja
joista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän
kaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista —
niinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla
jälleen yhtä hyvä olla.

Liisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä
olleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa
maatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle
pojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa
osaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa.
Pianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole
vähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun.
Toinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain
väliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin
mitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän.

Kun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään
muutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi
mitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä
seuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin.

Ensimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan
kieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä
ja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven
aukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies,
sivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole.
— Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet?
— Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. —
Kas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi.

Kone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä
niityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa
ollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa
kädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa
toinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan.
Ikävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos
se joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite?

Jokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja
osoitteensa tulevia aikoja varten.

Seuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen
tuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu
maireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen
jalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista
vastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa
hän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä,
paikkaa ei ole.

Maanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro.
Katsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. —
Kun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla
sanoilla, oli lyhyt vastaus: »Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään
katseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran
murahdus.

Turha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin
saatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä
mahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut
mikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut.
Toisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe,
lapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta
sitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä.

Liisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen
jälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista
hän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta
muutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos
hän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän
viitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut
noitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu
osan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän
kuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä
nyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua
tarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän
voisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin
tällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan
ruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä
hyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja
tuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä,
ellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto
sen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat.

Hän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota
kämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo
vasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään
huomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli
kuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti,
kannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen
autokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana
oli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen
verran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi
tuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan.

Liisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen
penkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan
laatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja
kirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa
nyt omansa.

Puiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa,
suuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen
sairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu
hänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha
ajatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja
sitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta,
että saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin,
ensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen.

Viime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki!

Hänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon
käteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi
tuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli
hänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi
näkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli
Erkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa.

Oli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen
päivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne
ikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla,
mutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen
mielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä
osastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari
tuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen
asiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut
hänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli
silloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa
aivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli
soinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt
edelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi
rehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai
asiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi
pojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa.
Nuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa
olla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita.

Vähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta
ja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt
viereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut
mitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin
vielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. »En tiedä», vastasi
liikkeen uusi ja innokas vesa, »mutta eiköhän se liene siellä nytkin,
kun ei ole näkynyt.»

Seurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei
hän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että
hän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei
sitä nuorta miestä enää näkynyt.

Muistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut
olla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi
toiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi.
Hänen täytyi nousta ja lähteä kotiin.

Mutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt
olla.


5.

Kun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä
ajoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin
jäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista
olevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen
ilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin
suurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti
takaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän
jo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa
sitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä,
että äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän
nytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika
päivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi,
jotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin.

Hän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän
ajan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas
vilpitön:

»Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?»

»Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön
tuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen
housujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja
likaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa
pöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä
uudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja
alushousut...»

»No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno
ihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti.

»Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt
päiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan
ukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä
takaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...»

Nyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta
kun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä
lähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut
suorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä:

»Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?»

»Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin
pölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta
kun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin
olisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät.
Ja Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin
täytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin
heikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli,
ettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut
vuosikaudet uskoa vain valheita.

»Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta.
Täytyyhän minun puhua...»

Ja nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen
jälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon »paikasta»:

»Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä
nyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä
sinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan
samalla saatavasi, jos siellä jotakin on.»

Tauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa
vain huolettomaksi heittäytyminen:

»No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa
asemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. —
Mutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän
perästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...»

»Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta
ja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta
älä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden
tunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin
tuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin,
jotta et myöhästy!»

Tauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada
matkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä
keinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan,
ei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet
housuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta.

»Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran
aivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin.

»Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. »Siitä ei ole huolta. Tässä
saat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten
saat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota
niitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.»

»Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden
uutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan
olla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin.

»Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko
paljonkin?»

Tauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti
mitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi:

»Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta,
jotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita
edes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai
sen itsekin...»

»Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti
rohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään
aavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä
ennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi
toiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. »Kun kirje tuli vasta
tänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei
löytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei
tietänyt osoitetta.»

»Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...»

»No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla
kuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt
sieltä, vai liekö katsonut huonosti.»

»Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota
äiti oli juuri koettanut kiristää.

»Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän,
mutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän
puolen kahviloista. Oli käynyt 'Puistossakin' asti.»

»No siellähän minä juuri olin! Miksei...?»

»Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja
heittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä
Vareinen istui biljardissa...?»

»Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno.

»Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan
olinpaikan. »Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?»

»Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään.
Ensin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon,
kun koetti saada entisiään takaisin.»

»Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat
tarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt
sentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään,
siitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan,
jotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan
muitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun
liikkeessäsikin.»

»Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti
poika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti
toisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat
naiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin
hyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista...

Jenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän
eteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki
siepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten
kasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira,
kun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen,
ja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin
luulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita,
vaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt
niin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes
kyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen
piti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta
purkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi
nyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän
tunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan
tämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran
kouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa
kahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin
ollut.

Mutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin
hienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin,
jotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut
itsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin
mies siitä vielä kouluttaisiin!

Niin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja
vanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo
olivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä
täysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän
nuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin
viideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä
kesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään.
Hänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon:
Pitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen
tien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut
suurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli
lähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli
kyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan
peltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun
noille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta
selviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta
poika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi.

Mutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja
selittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin
ovelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän
selittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika
vain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia
päivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään
ja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää
kylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies
maatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu.

Nyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä!
Liian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin
heikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin,
jos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä
vetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys
eivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän
tuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn
ääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo
tuollaiset valheet vain ennustaisivat.

Jenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka
ruumisarkku kuin käsiraudat —ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän
hypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä
kuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan
rikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja
tavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli
huomaavinaan.

Aurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen
puolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman
takaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen
pieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea
kivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti
tavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla
ei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä.

»Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä
ja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. »On sääli lähteä juuri
tällaisena päivänä matkalle!»

Mutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin
sohvalle pitkäkseen.

Siiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä
laatikkoaan raahaten.

»Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti
Taunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle.

Eteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi,
mutta selitti äidilleen itse innostuneena:

»Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät.
Tosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä
hankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen
vanhaan laukkuun ahdat?»

»Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee
maailmalle.»

Liisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman
leninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena:

»On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi
työnhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas
uudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän
taakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui
veljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: »Jahah, meidän
herra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen
äänellä.

»Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. »On tässä vähän
mietitty.»

»Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi
äiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno
epäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian
oli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena:

»Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?»

Hiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa
hyväilysanaa »poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen:

»Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona
päivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja
nyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.»

»Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. »Tätä
matkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä
enää tuntiakaan. Ja taitaa olla 'uintimatkoille' yhdentekevää, sataako
vai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!»

Tauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli
keksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen
vuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan,
että tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään
tapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja
teoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja
josta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta
kohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse
tänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin
ketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi
tahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua
asioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta.

Äiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että
hänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen,
jos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja
peläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä
johonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen
oikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa
ympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä
ajatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo
miestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen
ympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta
täytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen
aivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi
kaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei
sietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni.

Silloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta —
oli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana,
ettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin
muutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä
rintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma,
mutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi
ollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä
silloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi
huoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas.
Olisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän
saisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt
oli kaikki valmista.

Mutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että
pakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein
juhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko
perheestä:

»Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin
sisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat
postimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...»

»Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka
hyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton
pysyä vaiti:

»Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.»

»Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva.

Liisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta
puhui veljelleen ääni totisena:

»No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää
aina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia
ja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis
tyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin
huvittelunhaluinen.»

»No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno.

Äiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista
Sylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin,
niin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän
seuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä
tunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: »Painu työhön tai ole
syömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa!

Mutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt:

»Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä?
Onko hän — tuota...?»

»Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet,
kun menet.»

Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita,
tehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan
lähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut
salata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että
rahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta
mistäpäs sitä nyt otti.

Liisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai
raskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää
äidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle
kuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä
niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla
tahollaan eikä huomannut häntä.

Herätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista,
mutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä.

Vareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin.


6.

»Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä
suljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat
keskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — »Jahah, no tule sitten
lopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.»

Tauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen
kuiski innokkaana. »Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli
Jenny-rouva, »taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno
tuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus
ja parranajovehkeet.

»Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa»,
ärsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle
naureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella,
seisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin
ja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän
voitonvarmana selitti Vareiselle:

»On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää
keskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen.
Mikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että
tuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin.
Mutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen
tältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin
valehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin
juoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!»

Liisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen
kanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan
kahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja
koetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi
puhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka
he aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei
äiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli
äidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän
painoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi.

Vareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen.
Hänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän
vielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että
toinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi
hän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta
käytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt,
millä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa,
antaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen
jotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos.

»Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään
puhuneet napeista. »En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte
kenties tarvinnut.»

Hän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta
ottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten
epäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään
erikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi:

»Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.»

»Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten
kämmenellään suoraksi pöytäliinaa.

Seurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin
nappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta.

»Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta
hämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin
ajatellakseen.

»Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin
syvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan.
Hän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai
toisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta.
Sillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän
olisi voinut muuta kuin kuunnella.

»Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee
tästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee
enemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään
asuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari
itselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia
häntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.»

Kävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin
tuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin
tuttavallinen tuon kanssa.

»No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan
päätään kääntämättä.

»Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille!
Eikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun
ei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin
viikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin
kuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.»

»Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain
ehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi,
kun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä
tavaroita toiseen paikkaan.»

Toinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli
osannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki
mieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin
vain niin kylmästi kuin osasi:

»No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin
olisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä
toimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa
nähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No
mitäs hammaslääkäri sanoi?»

»Mikä hammas...?»

»Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?»

»Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.»

Viimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva
ymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin
kuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä
hän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita,
vaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden
kanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen
kuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin
tiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos
aikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain
suuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina,
suu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen
ja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut
jonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät
ja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli
tapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän
vain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului
kamarin oven läpi Vareisen huuto:

»Tauno!»

»Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella.
Hänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan
nuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan.

»Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta
uudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat
kuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin
irtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa,
että rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä
kerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt
olisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä
kai sopinut kysäistäkin...

Ja Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa
jo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua
ja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei
hänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien
vain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä
koettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut
kumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt
heidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan.
Ja juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia
hymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja
ryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä
kuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta
Liisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja
viittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät!

Ja Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut
siellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän
pukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan
ja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen
— niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin
koneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat
sotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku
vieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan.
— Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin...

»Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. »Minun
täytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.»

»Mistä maksusta?»

»Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen
meidän täytyy maksaa se velka.»

»Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa
katsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan.

»Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa,
mutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni
olisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon
Vareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä
Laaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.»

»Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui
Liisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen
lähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi
saattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan
siksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta
sitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan,
ettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja
tavaroita.

»No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen
nyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten
iltapäivällä taas myymään.»

       *       *       *       *       *

Liisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki
laatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota
tavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko
paperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän
huomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään
saatava työt hyvään vauhtiin.

Auringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen
kynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että
sekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli
vielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta
tulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut:

»Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!»

»Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...»

»Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena
vastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi.

Liisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden
kotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi
enää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää
varmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan
voisi niitä enää kärsiä.

»Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän.

»Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan
menneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas
näkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena.

Tytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä
tähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin,
ettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä
tuupahtaa tiepuoleen.

»Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.»

»Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin
hukkaan.»

»Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo
toinen.

Hänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut
noin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno
vain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi
ihmeissään kysymään:

»Mitä nyt?»

»En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla
vieläkään aivan terve.»

Äiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko,
kun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli
kuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön
lattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa
hattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui
yskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi:

»Tuoko?»

Tytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi
tänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka
huolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa
lauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois,
oli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän
äskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen
suupielessään:

»Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta,
niin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.»

Hän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle
käsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin,
avasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi:

»Nyt mentiin!»

Miehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia
ärsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. »Hoida nyt elimesi»,
vastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten
tämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa —
tahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan
poikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan,
ja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan
he erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää
helpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen
lähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen
päässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun
alkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon
sanoessaan:

»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja
lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»

Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi
vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun
hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta
sanoikin vain:

»En tarvitse. Ostan ne itse.»

Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin
kulmassa ja tarjosi kättään:

»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo
tavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt
oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»

»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei
asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan —
sanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa
paikan.»

He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla
olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan
valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai
vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä
loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. —
Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen
muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja
tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt
pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin
iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä
niin kuuma.

Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli
heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo
menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja
auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään.
Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin
Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä,
voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.

       *       *       *       *       *

Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään
kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään
mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta
yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi
sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.

Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut
pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan
itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja
rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä,
tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein
itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta
äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn,
huokaili hän:

»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät
sokenevat.»

»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä,
vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja
kuivaillen kainaloltaan.

He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja
kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat
tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä
hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois,
Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran
maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka
oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt
maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no
niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä
kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.

Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.




PÄIVÄ


1.

Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön,
alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin
keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät
myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen
ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan
kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut
istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei
siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot
täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta
rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen
Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja
kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin
tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan
kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan,
vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema
tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä
myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa
kiirettään.

Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä
kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin.
Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan
kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo
hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa
koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.

Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko
uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas
läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja
paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt
Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät.
Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ
nytkään sujunut sen paremmin.

»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili
itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet
ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä
heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä
yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut
tämän juhlalauantain humua.

Silloin kello soi taas.

Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.

Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.

Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän
saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän
nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta
vain selän ja niskan.

»Erkki!»

Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei
jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut
luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin
mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja
hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran
tahtoi sitä!

Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt
pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta
liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti
Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja
tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet
toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.

Erkki, mitä varten sinä tulit?

Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa
kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin
alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä
pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa
hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua,
muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen,
niin kestäisikö hän sitten lujana?

»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven
luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään
ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.

Kello kilahti toisen kerran.

»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi...? Miksi me emme
kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen?
Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»

Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta
ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.

»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten
mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun
odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.

Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan
ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle,
aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.

Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se
olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi
avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan
avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.

Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä
kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän
olisi voinut vaikka huutaa.

Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi
tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli
tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn
ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä
niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:

»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen
sairaana.»

Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo
jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!»
vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»

»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan...»

Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi
ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:

»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»

»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä
siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?»
Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut
ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei
ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen.
Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei
tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun
potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä
jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan
tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin
ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan
sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä.
Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin
tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut...

Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti
hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille,
pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi
hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin
poistaakseen kireän tunnelman.

Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo
kysäisi hajamielisenä:

»Miten olet nyt voinut?»

»Mutta mitä sinä...? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu
nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta,
niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»

Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen
luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa
toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin
mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:

»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään.
Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta
voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo
luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan
asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua,
mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti
tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä
vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»

»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja
itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se
olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei
ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:

»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»

»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä
paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»

»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin
sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää,
että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät
maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa.
Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin
vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti
työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä
aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän
aikaa ja rauhaa tavata sinua.»

»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»

»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin
tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä...»

»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?»
joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.

Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn
backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi
silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri
sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa
Liisan eteen:

»Älä viitsi, Liisa!»

»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.

»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään
vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti
kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos
luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja
rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä.
Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»

Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea
tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan
odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja
alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti
vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli
menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:

»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että
olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko
edes lääkärinä tiedustella vointiasi?»

Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla
selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi
repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei
anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten
yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen
ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja
astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei
hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun,
mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:

»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta
jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan,
mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi
sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei
hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä.
Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle
mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli
tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi,
eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi
suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti
rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat
jo kielineet hänelle jotakin.

Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla
ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli
päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni
pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään
toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan.
Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona
paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama
nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja
tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi,
niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja
toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.

»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?»
kysyi hän äkkiä.

Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut
varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan
äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja
pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse
tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse
kivut ja seuraukset.

»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi?
Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria
alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»

»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin
mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen,
alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena
koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran,
kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä
ja unta.

»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»

»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot... Mutta
onneksi ei taida olla sitä pelkoa.»

»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin
äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi
vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen
heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat:
elämänhalun puute ja ärtyisyys.

Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute
oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa.
Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä
ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen
selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä
oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa...»

»Tuotkos ne pullot tänne?»

»Mitä varten?»

»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan,
muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia
jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»

»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti,
mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut
tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää
kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki
toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin
lie viety jo.»

»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi
koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin
— kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo
kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla,
nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa
ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä
kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla
papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja
Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.

»Teillä asuu joku vuokralainen?»

»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme...»

»Sinullahan on velikin?»

»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»

»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä
väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun
sinä et ollut kotona.»

»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»

Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen,
miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut
liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui
vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito
oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin
toverien kesken voi:

»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt
joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan.
Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla
niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»

»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei
ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa
ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa!
Puhutaan jostakin muusta — sinusta.»

»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan
pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin
puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani
korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti
Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi
Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä
kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen
rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti
häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin
Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä,
hämmästyneenä ja pelokkaana:

»Ei! Erkki — ei!»

»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut...»

»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin
olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun
olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja
vakoilet?»

Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi
toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun
pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen
taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain
säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai
oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties
vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä
neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella
naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan
kuolemaantuomitun merkkinä!

»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka
näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen
myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut
mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin
pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin,
Liisa?»

Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä
hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi
yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:

»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa... Minä en kestä sitä enää...»

Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»

»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin
nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei
tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi
kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä
rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki
valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei
kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen
kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka
saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt
häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään
pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman
itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui
kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen
opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:

»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me
olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on
nyt aivan toisin... Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja
kaikki on niin hyvin jälleen...»

»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta
vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin
istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt
hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri.
Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi,
hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut
lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten
tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja
tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena,
joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos
tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja
ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:

»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen
uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia
sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»

»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.

»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos
sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan.
Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä
sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista!
Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti
kotona ja lepäät...»

»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi
nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.

»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään
muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks?
Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana
on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus
se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset
asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia
sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon
kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»

»Mutta miten sinä luulet...? Miten minä olisin ilman rah... työtä?»

»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon
syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä
pulikoimista ja...»

»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta
virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.

»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli
minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää,
vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä
otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä
tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua
pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja
kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa
ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti
käyttääksesi.»

»Mitä minä siitä?»

»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi
minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä
äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta
päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa,
mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan
saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle
itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»

»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»

»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin
parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä.
Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen
kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi
ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän
jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti,
pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja
seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi
valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää
himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne
tulisivat esille itsestään ja nostamatta.

Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt.
Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen
jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse
sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo
portistakin.

»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.

Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi
kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen
sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.

»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni!
Mutta enhän minä häntä itkenyt.»

Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta
ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen
vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne...
Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti
Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa
niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki
hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja
kyyneletkin tarpeettomiksi?

Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän
hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota
niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos
he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan.
Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat
kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten
sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai
käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja
valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön
asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen...

Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä
tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin
ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi
tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa
kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.

Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet
parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi,
niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen
voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat
syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin
ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin
viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja
oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.

Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa,
miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin
hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän
aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? —
Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja
ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se
olisi tullut suoraan.


2.

Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa
säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän
oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen,
oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli
katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin
heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon
hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja
kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai
tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä
hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja
helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja
ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista
kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui
tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen,
miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea
hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten
katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan
tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa
mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän
tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän
astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä
matka kuin heilläkin.

Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti
hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella
ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen
kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei
se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi
höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.

Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan
ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni
pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan
pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos
äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät
häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista
haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.

»Kah, lordi!»

Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta
hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa
sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa
täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla
ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno
oli..

»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»

»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan
kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini
kanssa huviajelulle merelle.»

»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin
lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. —
Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille,
Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi.
Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»

»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä...
Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.

»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne.
Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain,
niin siellä tavataan!»

Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan
olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän
voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi
merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja
siinähän hän juuri tulikin.

Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja
siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.

»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene
vaikka kotiisi.»

»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo
matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin
emännälle!»

Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti,
miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi
mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei
antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen
sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon
kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin
lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt
yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua
inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.

»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen
matkalla.

»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»

»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt
asiat.»

Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei
hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa... Nyt hänelle ei matkan
tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut
tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut
Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen,
jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden
järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan
tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar
otti heidät vastaan.

Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka
lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja
kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka
teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen
asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän
pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa
peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa
ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä
vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii...

Mutta Taunolla oli hauskaa.

»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu,
jos ryyppyä ei ole.»

Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos
ei antaakaan.

Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa
mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä
varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.

Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin
uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon
ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa
ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.

»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä
käyttää!»

»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin
sellaisissa erikoistapauksissa?»

»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan,
»hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.»

»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon
sekoituksen.

Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin
sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille
ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa
iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja
hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin
tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin
haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan
kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman
miehen murha.

He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät.
Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno
näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli
muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria
maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut
kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi
lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan
kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta,
että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista.
Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi
olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään
sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään —
ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin
kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi
ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen
peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen
heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa
oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin
— esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta,
jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa
kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet
yhä hiljaisemmaksi.

»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta
yhtäkkiä kesken muun.

Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi
Vareiseen kuin lapsi vierastaen.

»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt
et ole kotonasi, vaan vieraana.»

»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi
käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki
pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo
poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen
ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä,
että tulee tyydytetyksi — puhuen.»

»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt
syntiä?» tankkasi Tauno yhä.

»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko
tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena
ja nyt enää nauramatta.

»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»

Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä
toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei
voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen
sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten
käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt
rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä
ymmärtänyt. Ihmetteli vain.

»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai
epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»

»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla
nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»

Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin
puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin
Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut
muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:

»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»

»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla
muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti
pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän
hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu
noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt
Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.

Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin
itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä
naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen
tilaisuutta.»

Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä
samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään
ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni
pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»

»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä
tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku
muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan...»

Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin,
jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.

»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin
hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua.
Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti
kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta
Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua
oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa
minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten,
Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla:
älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on
sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen
erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei
kai kuitenkaan lapset.»

Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja
tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut
ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai
tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä
naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa
tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin
naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä
kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle
ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet
kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä,
vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:

»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni
ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi...»

»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten
mitään luonnotonta olisikaan!»

Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn
hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse
kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja
pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.

»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja
lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät.
Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja
sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka
Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät
naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat
uskotutkin joskus pettää.»

»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var...»
vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene
nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan
suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen
sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta
hän hypähti pystyyn ja päätti:

»Mutta minä haen tilalle!»

Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta
heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:

»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»

»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin,
että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»

Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen
pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua
siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta
hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt,
että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno
tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen
hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen
toikkasi jälleen:

»Ala sanoa, mitä tiedät.»

»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.

»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan.
»Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»

Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:

»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»

»Puhu äkkiä, muuten...»

»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa... Kuulin
vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja
turhaahan se tietysti olikin.»

»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja
riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.

»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi
pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin
rintamusta.

Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin
rauhallisena:

»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat.
Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa
nimikkoflammanaan.»

»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»

»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.

»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja
Liisalla omansa ja sillä hyvä.»

Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin
ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan
leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti
paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui.
Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden
paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin
tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja
tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan
niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.

»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi
hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa,
että unohtaisi itsensä.»

»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät
kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli
hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes
aivastaa.»

»Minkä lääkärin?»

»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi.
Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan,
hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä
tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä... Kun kadulla tuli vastaan,
nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli
olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»

»Olivatko he kauankin yhdessä?»

»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää
sinulle ja minulle... Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies.
Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin
hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet
kuunnella raamatun viisaatkaan.»

»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»

»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka
ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne
sinua kiinnosta...»

— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä
olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia
etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut
itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi
tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin
helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa
mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä
pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että
hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja...

»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa
kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä
johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta
tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja
äsähti toiselle:

»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä
moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua,
niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»

Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi
kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten
tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu
kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin
sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen
korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho.
Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen
pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen
kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana.
Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja
kuului sen unettava surina.

Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli
itsekseen:

»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset...»

Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen
sai sormilleen.


3.

Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset
pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka.
Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan
kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet
jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli
suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan
vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.

Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli
keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön
ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin
mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.

Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä:
tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi
kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan
paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa
ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti
kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan
siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin
menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki
myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa
vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin
vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi
hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä
muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen
ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa
ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita
suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.

Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut
kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa
perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan
vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin
merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili,
meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla
likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin
käydessä.

Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla
uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne
kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta
vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne
ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas
vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka
oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina
katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään.
Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.

Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan
oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen
ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta,
joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi
koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani
verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen
paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen
mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa.
Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi
ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut
peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa.
Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän
valmis silmäämään kamariinkin.

Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä,
että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei
ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä
seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja
tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan
ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn
alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet
ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön
ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin
vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan,
kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät
rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. —
Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle
ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun,
alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi.
Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen
raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä
vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko
maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.

»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja
antautui.

Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän
makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän
kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut.
Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat
toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat
ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen
soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni
sanoi:

»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»

Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin
vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli
tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja
sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän
sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin,
huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.

Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli;
ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat,
limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan
olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa,
olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus
vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen
olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa
mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes
päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:

»Vai on muuttunut... Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»

»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen,
siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä.
Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain
vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin
toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle
tyynyyn ja sulki silmänsä.

Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi,
vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin
varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei
kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa
toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että
tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi,
kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän
ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:

»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä
koneremontissa?»

»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin
kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi
sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää
otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat
loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä
nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.

»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi
Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän
kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa
vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt
edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja
polvessaan tuntemastaan kivusta.

»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen,
vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen
pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan
vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä
ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että
asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki
olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin
ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja
vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä
uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki,
että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon,
että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden
ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki
oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan
häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa
esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan
näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen
seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin.
Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!

Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista,
repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon
kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani
takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla
rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta
Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat
Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla
nakkilaudalla.

Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti
majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:

»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut
sinun järjestelevän muuttoasi...»

»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin
ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on
vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin
kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut
haikaillakaan.

Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin
sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti
patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen
kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja
puheli selin Liisaan:

»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin
tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja
ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun
jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan:
ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää
huolta ne samat, jotka muustakin.»

Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:

»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin
muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat
kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin
huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»

»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi
enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa
vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin
paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut
kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään
kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille
mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin,
ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo
itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»

Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin
purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin,
mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi
ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:

»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste
joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan
viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää
itseäsi jollakin muulla.»

»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää
olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut
sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä
käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi
kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani,
että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja
muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta
minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi
aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»

»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä
teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi.
»Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin...» hän
työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan
molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle
seisomaan eteensä:

»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että
tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko,
että...»

Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän
kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt
mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten
äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen
painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa
hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta
olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan
raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa
huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki
toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus,
ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen
jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen.
Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja
päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla
ja sanoi rauhallisena:

»Älä viitsi!»

Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin
ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi
puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote
heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi:
»Mitä?»

»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt
jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti
kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja
silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan
eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin
mitä siitä sitten syntyisikään.

»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli
kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain
olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin
hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän
sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon
ympärillä.»

Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa,
tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista
edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia
selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja
sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»

»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki
kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla
eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja
kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva
olekaan kotona?»

»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä
samaan tyyliin.

»No, eipä väliä, vaikka tytärkin... Kun minä tänä aamuna unohdin
mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»

»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.

»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo
tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni
kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan
sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen
pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»

»Jahah.»

Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen
nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan
taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin
urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa
asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on
haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä
siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun
uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»

»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs,
isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen
pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas
töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä
vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa
asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse
ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään,
niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut.
Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän
päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.

Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä
kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei
kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.

»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä
äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille
hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän
uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. —
Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi
kuumetta, kun posket noin punoittavat?»

Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen
äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä
ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt
syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin
sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea
hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.

»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»

»On toki, liikaakin.»

»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin
vikoihin syypäät!»

Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki
itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan
hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.

»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus
hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.

»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti
oven kiinni.

Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin
muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli
jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut
hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt
toisen iltapäivään.

Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä
järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon
soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään
kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että
isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat
totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet
Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän
tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki
luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja
ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties
siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. —
Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut
pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä
kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja
hammasharjan.

Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti
rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano
sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa
mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»

»Uskalsitpa sinä ennen olla.»

»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse
mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo
päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan
luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet
minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut
siihen.»

Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan
nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän
hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä
hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava
— vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta
pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä
hän virkkoi:

»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole
hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin.
— Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä
pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin
vain tässä kaupungissa.»

»Mitä?»

»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä
ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»

»Se on taaskin vale!»

»Eikä ole. Näinhän sen itse!»

Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin
vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria
muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:

»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja
tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa
enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa
kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt
pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella
Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt
sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon
tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä
kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat
näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on
parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»

Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun
kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää:
oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen
kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän
muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa
paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se
vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia.
Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta
huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon,
että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi
tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja
katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka
oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä
raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin,
vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko
asiasta...

Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas... Nyt häntä
alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin
huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin
koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua
veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi
pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä
ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta
olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle...

Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten
rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi
jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus
olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään.
Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi
elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla
loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään
jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä,
ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen
toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa
haluaa vain sitä, mikä kelpaa!

Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka
miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen
mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka
mitenkin hullusti kävisi.

»Saakeli vie, yrittää täytyy!»

Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään
noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä
aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja
kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain
kaikki muut toimeen omillaan...


4.

Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten
mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen,
mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili
ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin,
että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet
ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa
sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi,
pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella
ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka
kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput
ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin
pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene
lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa
viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin
korjauspajalle ennen aamua.

Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja
kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa,
veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä
kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti
hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen
istumaan veneen perään.

Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai
kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti
aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin
rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja
naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja
meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos
pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta
laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan.
Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli
sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen
kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin
ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä
tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja
ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä,
mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin
aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi
kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin
tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella
näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa —
jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen
alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä
kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat
kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi...

Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi
sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen
rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään
millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden
ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina
saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.

Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan
katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi
tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten
vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan
ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan,
vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää:
tuosta oli mentävä.

Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi
hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla
— lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta
ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos
laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty
hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.

»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti
Vareinen heti toisille.

»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä
tämä nyt sitten merkitsee?»

»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä,
mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä
mukaan, kun...»

»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin
ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän
koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa
ja silloin se aina oikuttelee.»

Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä
ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin
tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän
kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse,
milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta
päivää.»

Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti
tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi
vasten kasvoja:

»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi
minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti
sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa
karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman
kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»

Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä.
Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen
tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon
keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään
apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli
houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla
katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.

»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään,
kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin
kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin
minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»

»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli
ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan:
— mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä
liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa
viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn
kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta.
Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta
ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:

»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille
pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena
Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies.
Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että
hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole
oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»

»Missä?»

Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli
nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi...»

»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta
kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta
ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:

»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun!
Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit
tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö
kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen
tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut
tuossa altaassa.»

»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan...» alkoi toinen
varmana itsepuolustuksien sarjan.

»Älä valehtele!»

»... piti erääseen kartanoon...»

»Älä va-leh-te-le!»

»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»

»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro
satuja.»

»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen
ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus
valehteli ja meni yksin, petti perhana!»

»Pettiperh... Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä
mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi...!»

»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona
luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän
valheen, kun...»

»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko
pojun pöksyt märät?»

Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi
antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen
korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.

»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt
mennäänkin meille ja puhutaan siellä.»

Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja
Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja
hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen
sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä
nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa
taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan
pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia.
Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että
toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.

Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:

»Minne sinun piti matkustaa?»

»Lampelaan.»

»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi
tiedän.»

»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»

»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso,
että olet matkalla silloin.»

»Mutta en minä nyt pääse...»

»Pääset, kun on käsketty!»

»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti
toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli
hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.

»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi
junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan
sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti
näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa!
Sinusta se kai olisi varsin luonnollista...?»

He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä
jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi
vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään
ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan
siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin
mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut
mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet
seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän
vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon
kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä
ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä
oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi
tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan.
Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä
Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän
aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin
miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.

He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin
ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui
niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään
tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois
ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja
ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein
puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä
jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa
Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen,
muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit
juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui...

Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta
järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä
tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.

Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa,
jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän
ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli
voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun.
— Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan
markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät
puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle
tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin
suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä.
Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä
tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa
tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä.
Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa
määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille
mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja
jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno,
oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja
ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä
koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän
olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat
lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja
oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa
täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut
kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime
hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä
itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä,
että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta
nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa
hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:

»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»

Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen
ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai
hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka
oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen
vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle
ihmiselle.

»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä
sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme
on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien
tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä
kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö
sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin
rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin
silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»

Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin
lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että
pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä
tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin
välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin
puoliunissaan:

»Älä viitsi. Anna sen olla.»

Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa
kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti
hänet istualleen sängyssä:

»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he
tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet
täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun
ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä?
Olisit säästänyt edes sen markkasi... Vai sitä toistako haet, samaa,
mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun
iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta
ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin
kintaat — moisetkin köyhien auttajat!»

Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän
olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että
piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä
hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin
särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:

»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi
ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin
näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä.
Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin
leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten
tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut
alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen
puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui
leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään.
Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla
levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi
voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan —
tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti
äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään,
ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma
lellikkilastaan:

»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro
minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et
kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi
joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan?
Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun
työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat
itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä
alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»

Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno
oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa,
josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara
lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan
päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei
huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta
ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä
pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.

»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni
matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua
ulos?»

Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti
ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä
loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut
kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:

»Olenko minä ollut sinulle paha?»

Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan,
ääni paljon kylmempänä ja varmempana:

»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä
annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»

Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta
pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.

Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen,
että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän
olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän
sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:

»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä.
Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties... Voi hyvin.»

Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi
sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta
Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.

Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut
vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja
hissi kuului surisevan.


5.

Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon
tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat,
laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon
pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne
siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä,
kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä
puuhaa...

Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan
vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten
vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön
päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat
asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset
pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella,
kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus,
joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen
on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä
aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä
keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa
tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä
ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta
ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta
tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun
tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea.
Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta,
velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos
hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino
kyydittää hänet uudelleen.

Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun
kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä
paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä
pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka,
ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee
tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja
huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!

Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä
keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt
oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi
nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti
ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin
ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ-
ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän
ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.

Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli
viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän.
Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi
huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja
silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä
jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen,
minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja
avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.

Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin
kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno
häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja
kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa,
nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä
niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän,
kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen
kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut
koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel
näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.

»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen
ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.

»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä
peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.

Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman
iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin
pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään.
Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen
keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli
hän jo tyytyväinen.

»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin
eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»

»Tehkää se.»

Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista
ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä
utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan
pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön
tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.

»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»

Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä
vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään
muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän
viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan
käteen ja odotti kysyvänä.

Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti
pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja
läksi.

       *       *       *       *       *

»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa.
»Mihin olet menossa?»

»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken
päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo
tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä
välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä
kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»

»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan
mahtanut tapahtua.

»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan
sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen
kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt
vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»

Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut
tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä
kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi
tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen
kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten
valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa,
tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja
valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.

Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli
läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen
yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina
kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä,
missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä
pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu
silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä,
arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki
työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia
kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa
kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki
liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen,
kiireetön kävely.

»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän
kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli
päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan
kunnanlääkäriksi.»

Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei
nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja
lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän
oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti,
hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa
jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin
kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:

»No mitä hän sanoi?»

»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut
ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja
kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin
kuukaudeksi.»

No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva
oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä
siksi, että Liisa itse oli hymyilevä.

Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa
saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja
äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun
toisen tehtäväksi.

»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun
tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»

»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo
ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»

Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä
tyttäreensä:

»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»

»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.

»Älä tule, kyllä minä jaksan.»

Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen
ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa,
että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja
tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka
oli turhaa neuvotella mistään.

Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin
jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin
jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi,
ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas.
Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin
sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä
hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja
jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä
hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva
ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin
kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin
luottavan omiin — kärryihinsä.

Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten
sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta
kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»

»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden
kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin
kerran on.»

»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta
rahaa aina jostakin saa.»

Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken.
Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja
nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja
itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se
jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen
sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut
mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan
keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä
omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt,
kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa
kanssa.

He tulivat kotiin.

Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin
tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä
seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut
ajatelleeksi noita pieniä muutoksia... Mentyään keittiön halki kamariin
hän paheksuen kysyi Liisalta:

»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»

»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi
hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»

»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle»,
murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että
hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta.
Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan
rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä,
jos hänellä olisi...»

»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»

»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona...»

»En minä sinne menekään.»

Jopas osasi sotkea toisen puuhat... Hän oli aina ihaillut tyttärensä
rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan
itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan
Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja
harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset,
saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin.
Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin
erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan
kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti,
tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja
oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten
enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan
alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja
pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.

Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään.
Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä
jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa
ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä
tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt
jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin,
— Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo
vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.

»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»

»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle... Mutta
ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»

Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti
saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä
tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti
varovaisesti:

»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut
olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»

»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies,
mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja
nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle,
niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut
liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa
tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla
nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne
kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen
sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että
pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä,
niin hyvä siitä vielä tulee.»

Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti.
Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti
näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä
jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei
ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin
näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät.
Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän
kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja
voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa
toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri
niin!

Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi
sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.

»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen.
»Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa
miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan
minä rahaa...» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.

Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat
nyt järjestyä jälleen.

»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se
sillä tavalla... Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt...»

Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi
tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli
päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin
mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin
tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli
joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai... —
Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja
vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.

»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän
Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos
huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä
torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä
liikkeellä.»

»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun
se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman
välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä
sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua
siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen
myyntipaikan jollekulle toiselle.»

»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin,
mutta ei sitä anneta pois.»

»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku
tyttönen tilallesi.»

Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi
vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.

»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi
tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää
torille menoa.

»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö
tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä
tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien
tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan
vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt
vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea
appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»

»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään.
Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa
niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun
saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»

»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen
maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä
nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien
torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.

Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut
pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto,
kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle
sunnuntain viettoon meneviä... Pilven lonkare oli kai mennyt auringon
eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään
kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti
huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin
oli oma rauhansa.

»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.

Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa
ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi
hajamielisenä:

»Mitä?»

»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva
haukotteli pitkään ja nautiskellen.




ILTA


1.

Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien
reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan
muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale
repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin,
vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.

Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen
usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina
kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää
laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja
kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa
yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan
kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis,
kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen
vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen,
tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli
ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen
heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain
hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella
kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen
kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa
tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.

Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä
iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki
muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta
kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne-
vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä,
minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän
tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.

Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä
ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin
pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi
kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana
salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien
raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei
kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua
hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.

Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi,
kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa
kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton
kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin
omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin
rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan
valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa
onkaan.

Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti
punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät
niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan
ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin
vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen
palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut
koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä,
vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin
annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.

Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo
kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena
häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja
kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa
syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi
kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta
ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja
istuutui sinne.

Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:

»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»

»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen,
aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.

»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi...?»

»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään
katsettaan pöydän kannesta nostamatta.

»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen
tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja
nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.

»Lasi teetä ilman leipää.»

»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden... Mene
muualle istumaan.»

»Mene sinä hiiteen!»

Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli
hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa
ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.

»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.

Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut
tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä
edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.

»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»

»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»

Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan
tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa
entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista
ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö
huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan
totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin
voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin
äskenkin:

»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit...»

Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten
päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut
sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin
tuomaan ne pois.»

Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen
sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin.
Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä,
vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen
äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä,
ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:

»Mutta Tauno!»

Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin
nämä sinulle!»

»Siksipä juuri. Ota ne pois.»

Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän
nytkään voinut olla kysymättä:

»Oletko sitten saanut muualta?»

»En mistään.»

»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»

»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua
siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»

»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»

»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti
toinen katkeran ivallisena hymyillen.

»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi
nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.

Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno
istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi
toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja
Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.

»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana
kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten
likaviemäriaukossa.

»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö
henkselisi vielä pari erää?»

»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.

»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen
tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen
eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»

»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka
kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.

Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin,
sai hän loppuajan istua rauhassa.

       *       *       *       *       *

Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli
liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin
hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan
huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa,
että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin
päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti,
että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän
sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä
lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.

Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu
kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:

»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin
siinä tavataan.»

Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen
kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä
näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle
ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti
kadulla.

Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan
päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes
huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain
olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi
huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt
mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas
valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti
hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja
lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään
parannukseen tullutta.

»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä
ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että
uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin
melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit
minulle äsken siellä meillä...»

Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa,
että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa
vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon
lurjuksen takia!

He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle
kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion
huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä
katulamppuja vasten.

»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.

Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa,
niin ettei sanoja tahtonut kuulua:

»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo
äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa.
Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä
pois.»

»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet
miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on
sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan
piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki
muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut
luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin
pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön
jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi
söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»

Tauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo
toinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta
tahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt
mitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä
alkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän
ohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn
takin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen
ympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan
toisen viereen ja tiukkasi yhä:

»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon?
Se oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä
penkomaan sitä!»

Hän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi.
Poika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn
ranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella
kirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä
valossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme
oli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa
rakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen
kasvot riekaleiksi.

Sadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä.
Betty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa
hihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui
sen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä
oli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään,
tahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen,
miten kurjannäköinen hän silloin olisi.

»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä
joit?»

Ja likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja
tunnusti:

»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.»

»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?»

»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut
pitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään
penniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa
enkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.»

»Älä taas valehtele!»

»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että
uskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä
märät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?»

Hän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon
naisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen
sielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja
tukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen
katsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää
ristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen
salama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan
sisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi
riekaleiksi.

Betty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti
Taunon viereensä:

»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja
raadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin.
Mutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua —
että voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys
meidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä
Siksi...»

Mutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä.

»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan
sinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme.
Sano, haluatko?»

»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka
missä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.»

»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon
tämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen
viitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka
tahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin
läheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän
meillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme...»

Hänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän
puhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen
hän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä
tulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka
hän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta
nainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin
siinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei
Tauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista.

»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä
katselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä.
Jumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää
tällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei
olisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten
tarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan
sisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka
pitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat
pitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa
menettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se
sinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä!
— Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän
satamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on
sinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle
ja kuljettava omin päin.»

Tauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen.
Ennen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut
keksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa
olisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä
vain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta
kuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut
siitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu
viemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti
selvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui
Ja tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin
kehräävä kissa!

Ja kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi
tuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan
vakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen
omista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska,
hän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon
toisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa
jotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty
oli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän
oli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina,
joita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina
itsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei
oikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi
leikillään ja kärttäen:

»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen
sitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä
tunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä
sitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli
täydellinen, ja sanoi:

»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen,
niin mietitään.»

Ja kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut
pettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui
sen kielekkeeltä liristen alas.

»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty.

»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan
päivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai... Kai minun täytyy
kuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten
maanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen
ja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään.

»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi
Bettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella
täällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua
luokseni, kun Dagmar... Mutta etkö voi mennä kotiisi!»

Taunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona
maanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet
tarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella.

»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne
vain...»

»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti... Poika
parka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt
sinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!»

Hän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi
takin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja
toisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin
pyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli
nyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat
olevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita
elämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan —
luottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä.

       *       *       *       *       *

Tähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki
hienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli
kaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko
matkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten
lomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan,
alkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran,
kun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja
rauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä
peloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään
kaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan
tämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin
paljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka
entisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain
hyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt
niin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän
tässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä
näkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti.

Pahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi
yhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen.
Mutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse
vasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat
pitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo
vähentää vauhtiakin.

— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän
suojassa.

Vareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun
ensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin
selväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli
toimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä.

Hän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne
olivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas
oli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut.
— Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan
muutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt
venettä viemään.

Hetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen,
heitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset
kumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei
sitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt... Sai
nähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka
sitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan.

Hän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein
mahtuisi.

Silloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku
rauhallisena:

»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!»

Ja siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä
rannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä
valaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen.

Vaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen
turhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen
päähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa
mennä!

Mutta sekin toivo raukesi:

»Et sinä veneellä enää karkaa!»

Se oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja
toisessa pistooli.

Ja lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään.
Mutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin
pahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja
silmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten
hän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi
hermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se
oli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän
jo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon
takaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että
sanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi
häneltä tavaran laatua:

»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä
maksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle
selkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?»

Ja miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei
hän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen
myönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä.
Mutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi
miesten virnistelyä.

Hetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään
tarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin
rahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku
saisi vielä tietää...

Lasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä
hätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden
miesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita,
kun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet
syrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen.

Ja niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän
kysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni.

»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä
aivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se
oikeakin tulee vielä ennen aamua...»

Nuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä
halutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi
ensikertalaisuuttaan:

»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?»

»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin»,
vastasi yksi ja toiset hymähtelivät.

Että hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli
totisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä
autossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia
jo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten
huomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui
istuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun
hattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät
näkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku
sipaisi häntä korvalle ja sanoi:

»Istu alas äläkä ulise kuin koira!»

Hän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä:

»Hattuni on hävinnyt!»

Mutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia
kuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista
erikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä
Vareista ei olisi kyydissä ollutkaan.

»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa.

»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen.

Eikös tämä ollut korjauspajan auto?

Ei ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään
mistään korjauspajoista ja niiden autoista.

Silloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän
oli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan
korjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä!

Humala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas
niin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan
sekapäisen humalaisen juttuja.

Eteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää
säästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi
kuljettajalle:

»Ann' mennä!»

Mutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä:

»Istu alas!»


2.

Liisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä,
mutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli
kamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse
lamppua.

Jenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään
selittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä
kai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja
udeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä
uskovan Liisan sanoihin tänä iltana.

Liisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa
vastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää
torikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille
ja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa
kuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi
muutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja
myyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan,
mutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää
kärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli
lähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä
työtään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta
sen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi.

Erkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei
Liisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään.
Mutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään
keittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti
sen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle:

»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän,
että minä en voi...!»

Toinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä
toisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse
Liisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta
kiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana,
että hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä
niin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä.

Mutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli
nojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui
sohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa
ja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä.
Muuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi
nähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet
ja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä
ja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta
entisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja
Liisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain
menisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko
kaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi
miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään
tavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai
antaako toisen mennä, jos tahtoi.

Mutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa,
että heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko
parempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman
varaan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä!

»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja
kauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki
harvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan
selkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin
kivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin
henkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on
pitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut,
niin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! —
Sano, olenko!»

Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin
suoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei
toinen voisi sitä enää kiertää.

»Olet.»

Vielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui
hänestä niin helpolta.

»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla?
Niinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän
ymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä
olisin tahtonut...»

»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli
itsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä
kertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin
jälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!»

Ja ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot:

»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet
alkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon,
eivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden
pitävän sinunkaan seurastasi...»

Liisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa
jo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen
sisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia
toisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta.

»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään
ensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin
kerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet
aivan uusi.»

»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä
kummallinen päivä, joka muuttaa kaiken...»

»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun
kieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta.
Olen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut
yhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut
kärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin
sanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon
liian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan
tahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään
murjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen —
tai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt
sentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.»

»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään
lepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta
silloin aina on minulla ollut — ollut ikävä...»

Hän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi
päänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa
puhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä
viereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta.

Erkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt
hetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt
tilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti,
jos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan.
Nyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien
ajatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän
hetkeen.

Liisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli
sittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli
kylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut...?

Ja Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana:

»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran.
Oikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en
koskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran
jälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja
tehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme.
Emmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.»

Hän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei,
tämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan
mielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt
sen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi
ja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi,
masennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti
leimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen
hän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi
puhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen
välissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut
sileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo
poika parka saanut paljonkin kärsiä...? ‒ Otsalla hiukset muodostivat
syvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet
hänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen
päätään taas sylissään, silittää sitä jälleen...?

Erkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai,
että hän saisi puhua.

»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen:

»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne
kalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää
kuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa
itserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan
ja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut
minun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä
ovat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia... — Yöksi
sinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle
puiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun
pelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle.
Silloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin
veneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa
ja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja
niin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon
vuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua
teltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden
kaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua
vieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy
tunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista
orpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli
vielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta
teltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu
niihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En
uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun
pelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin
vain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet
sinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi.
Kaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun
kalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi
ja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän
ja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit
tyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi.
Toisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui
teltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta
silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.»

Erkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan,
oli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli
sitä.

»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan»,
jatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut
edes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun
huuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan,
en mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun
povesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään
uteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne
kallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä
sinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin
aamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän
ruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin
näin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no
niin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä
tapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme
jaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä
merellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja
miehen emmekä sinua ja minua.»

Hän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat
niin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle.
Mutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän
ei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi
hiljaa ja katkonaisesti:

»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi...»

»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei
olisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos
lohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta...» hän nousi
äkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi
korjata, kaiken voi alkaa...» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi
silmiään.

»... niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja
nousi myös.

Liisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi
hiljaa:

»Niin.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain
kiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta
kuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä
kuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara
toisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin.

Liisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän.

»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko
kestää sinä, jos minä en kestäisikään?»

»Varmasti.»

»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä
merellä, yhtä luottavaisina?»

»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan.

Hän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui
vesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa
valo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa?
Eteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen
hiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten
taas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten
laahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki.

Liisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen
äänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi
näkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui
pellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään
leikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin
herttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään
ympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden
kuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat
asuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi:

»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden
pois täältä...»

Liisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa.
Hehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin
kummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi:

»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että...»

Silloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti
pystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä:

»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!»

Ja samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin
käsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä.

»Mikä sinulle tuli, Liisa?»

»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä?
En voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi
sille mitään...»

»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.»

»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo
saanut oman kuolemantuomioni!»

Erkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi
kosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä:

»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?»

»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen
varmasti pian.»

»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän
sinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.»

Silloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä:

»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät,
että minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää
päättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että
lohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi
niin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät,
ettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.»

»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana
niinkuin toinenkin.

»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti
keuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi
sinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit
kaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään
nytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta
kaikki on kuitenkin liian myöhäistä...»

»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!»

Liisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan:

»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena.

»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää
mitään.»

Liisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut.

»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume,
ja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa
yksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä
kauan.»

Erkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti
viereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle
hymyillen:

»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä
olet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet
saanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se
johtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja
virkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!»

»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen
ajatukseen, että... Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko
siihen.»

Hän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti
kuin pieni lapsi.

»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?»

»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää... Pelkäsin itseäni ja
kaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin
paljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää...!»

Sitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki
silmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä:

»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on
kaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän
viereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.»

Erkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen
rattaasta tulen.

»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat
paljon runollisempia.»

Hän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti
taas urhoollisena:

»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia... Se on
kyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.»
Hän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus
on kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään
nyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä.

»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet
syleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja
heilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin
ensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada
aikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa
kääntyi ja sanoi nyt vakavana:

»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi ... Kuule, älä
pyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen
juuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja
alan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän
kaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten...»

Erkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman
hyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut
sitä sanoillaan särkeä.

Hetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta:

»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla
olen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin
minä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että
älkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian
varhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä
pyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti
kuin mitä teille on tarpeellista. Sillä...»

»... sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman
uteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän
kanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.»

»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin
sanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte,
ettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin
tyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa
maksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa
kestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon
pääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua
kauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta
leskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja
jatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me
voimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos
emme siitä puhuisi enää koskaan.»

»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua
muutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi
lompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina —
viidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja
nostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.»

»Korko?»

»Kymmenen.»

»Maksettava takaisin?»

»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran
vuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin
minä hoidan sen edelleen.»

»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.»

»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen
sijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin,
ja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen
tee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun
antamiani lääkkeitä, sillä hyvä.»

»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat
kuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!»

»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi,
että minua vastustetaan niissä asioissa.»

»Ymmärrän, tohtori.»

»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin,
sieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin
pitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen,
josta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?»

»Mitä me siellä tekisimme?»

»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.»

»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.»

»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet
aivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla
junalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan
jo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla
nukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan
unta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on
niin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.»

He läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan.

Ja hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin.

Mutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt
mitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja
suhahtanut hänen korvaansa:

»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.»

»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään,
mutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti
pöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa
kotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa...

Mutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa.

»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään.

Erkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa
oli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin
vakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi
jaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni.

Mutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi
parantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon
juuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi,
hän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja
kenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat
kerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin
ajoissa!

Nyt vasta he eläisivät!


3.

Ennenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet
vielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa
katsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan
profiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen
puhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö
ja niinkuin sitä ei tulisikaan.

Mikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen
hyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja
heidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin
humalaisen huuto:

»Onneksi olkoon! Vareinen meni...!» Loppua ei kuulunut.

»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo
ennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle.

»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja
oman nimensäkin...»

»Mutta siinähän oli poliiseja!»

»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.»

He erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni
ja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen
päällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa
ajattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä
Vareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin
mies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä.

Hän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa.
Kamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja
sytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne
huoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän
pitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä
pyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi
ollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada
tämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen.

Äiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt
se ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki
koko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi
ja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta,
koskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen
näköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä
oli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi,
luuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon
sinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua.

Nyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän
tunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi.

Hän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän
riisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä
mennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman
kulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä
vastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi
ikkunariviä jo pimeinä.

Kadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa
ja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja
varjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen
juuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta
omassa suojassaan.

»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja
inttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja
vaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja
tekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina
ja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni
vajalahjaisena ja mielipuolena.»

Liisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa
ympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta
kylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa,
ettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä
niin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa
kuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni:

»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja
minun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi
korjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan
itsestäsi kerran muutakin.»

»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla...? Eikö ole samaa,
vaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen
parhaimmaksi olla?»

Liisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi,
mutta kuuli hänen äänensä:

»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo
muuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä
tunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei
meillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja
minä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain
sitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta
niinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?»

Liisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno
näytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen
kuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä
herättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten,
ettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi
jo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla
uskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin.
Ja jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen
ilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset
sieluntaistelut.

»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki
jo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä,
mutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno
hypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi
silmiinkin ja puhui kovemmin:

»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa
tarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä
tänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen
lisää rahaa tai kävelen.»

Tyttö nyökkäsi hiljaa.

»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.»

He molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen
hyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin
heillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin,
mutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen
hajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän
kosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle
jotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha
ja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat.

»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin
kulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle.

Ja Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät.

»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti,
»kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?»

»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen...»

Hän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä
siinä.

»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin
ensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin
mukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä
taas.»

He menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana.

Liisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin
tuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin
niin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä
odottamassa.

Milloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? —
Aivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän
vietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista
pyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen.

Mutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä
kesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää
mitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen
voi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja
maailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta?

Liisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta.
Mutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa
ikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle:

»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!»

Hän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä
viileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan
»morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä,
hänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen
äskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten
mennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi
ihme!

— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi:

»Ei, ei vielä!»

Hän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä...

Ja näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko
se vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea
tietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa.

Mutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AAMUSTA ILTAAN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.