Kuninkaan miekkamies : Historiallinen seikkailuromaani

By Rafael Sabatini

The Project Gutenberg eBook of Kuninkaan miekkamies, by Rafael
Sabatini

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Kuninkaan miekkamies
       Historiallinen seikkailuromaani

Author: Rafael Sabatini

Release Date: June 12, 2023 [eBook #70960]

Language: Finnish

Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN MIEKKAMIES ***





KUNINKAAN MIEKKAMIES

Historiallinen seikkailuromaani


Kirj.

RAFAEL SABATINI


Suomennos





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.




Ensimmäinen luku


Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru,
sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina
hetkinään.

Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä
valossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä,
joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten.
Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin
käheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen
nesteen.

Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat,
pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat
kuuluivat seuraavasti:

    Hän suukon vei huulilta tyttösen
    ja ratsulla matkaansa kiis.
    Oli aika nyt viinin ja keväimen,
    sulo aika tuo lempiväin sydänten.
    Malja pohjaan siis!

    Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan
    riensi maan yli nelistäin
    tytön hurmaava suudelma huulillaan.
    Mut pian se on ihana muisto vaan.
    Malja pohjaan näin!

Nuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.

»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos
teidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman
siivompi laulu.»

»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan
ja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten
silmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden
omistaja nauroi taas.

»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että
sen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä
liikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen
kokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni
kuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt
elävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt,
kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani,
alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä
lähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta
surumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»

Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään
poispäin.

»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin
teidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli
hänen rohkeanlainen vastauksensa.

Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa
silmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän
nauroi entiseen tapaan.

»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti
sanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti?
Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai
joku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa.
Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä
eli...»

»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää
teidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir
Crispin.»

»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa,
kurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte
taittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus
meille kummallekin.»

Lopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä lauluaan:

    Mut kuolemaa kaivaten tyttönen
    hän riutui ja lakastui niin.
    Tuli joulu, mut tyttö se itkien
    vain uotti ja ...

Kova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa,
kumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:

»Avaa ovi, Cris! Jumalan tähden, avaa ovi!»

Sir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi
aikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen
puoleensa.

»No, master», tiedusteli Galliard, »mitä te odotatte?»

»Teidän käskyänne, sir», vastasi nuori mies nyrpeästi.

»_Minun_ käskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet
eivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»

Tuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen
oven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen,
repaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen
ränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi
sulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka
oli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.

»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen
ilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut,
muuten olen kuoleman oma tänä iltana!»

»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt
meidät?»

»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa.
Olen tappanut miehen.»

»Jos hän on kuollut, niin mitä syytä sinulla sitten on piileskellä?»

Irlantilainen teki kärsimättömän liikkeen.

Osasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet
liikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut
käsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa.
Kuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama
päivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!»
huudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen
kopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista
koloa, johon voin kätkeytyä?»

»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti.
»Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»

Ketterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin
kääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä
tapauksen todistajana.

Nukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi
lyhyesti:

»Pöydän ääreen!»

Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan
kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.

»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni...»

»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva
olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin
omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan
pelini loppuun, taikka minä jumaliste...»

Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä
tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään,
asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti
tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut
hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska
muka oli kysymys ihmishengestä.

Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan,
että nuori mies hätkähti.

Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat
korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti
esimerkkiä.

Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti
ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja
odottivat.

»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja
huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi
kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»

Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!»
Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen
varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli
tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia
tulokkaita.

»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt
kimppuunne?»

Toisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista
ovenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen
kysymykseen.

»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut
hengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»

»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen.
»Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut,
sanoitte?»

»Ei, vaan hän on tehnyt murhatyön.»

»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta,
voisin sen vaikka vannoa.»

»Mutta se on viimeinen, sir Crispin.»

»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän
lisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan,
ettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda
Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte
etsiskelyänne.»

Ja vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi
kiinni ja päästä heistä eroon.

»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä
suvaitsisitte avustaa meitä...»

»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä
miehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen
upseeri enkä mikään vankinihti!»

Vänrikki punastui tuntiessaan verhotun loukkauksen.

»Sir Crispin, onpa eräitä, joilla on teillekin nimi.»

»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin.
»Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen
ilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten
nähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»

»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan
tulleen tänne.»

Crispin haukotteli.

»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei
ole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa
viimeiset kaksi tuntia.»

»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada
varmuus asiasta.»

»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia
parempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi
hän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin
ikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää
asia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua?
Ensin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle
vihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte
asian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!»
jylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen
minun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille
sellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»

Moisen raivonpuuskan edessä vänrikki vavahti vasten tahtoaankin.

»Ilmoitan asiasta kenraali Montgomerylle», hän uhkasi.

»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla,
niin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä
olisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen
syytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas,
että kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset
tulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on
liittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»

Nuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta.
Sitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään
vieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä
mieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi,
hän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut
tulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan,
minkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin
tunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää,
kuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi
Montgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä
toisaalla.

Myrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään
saattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven
kiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.

Veikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti
entiselle paikalleen.

»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen,
»ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama
parhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä
ainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin
luotu etsiväksi.»

Nuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut
liikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.

»Te valehtelitte heille», sanoi hän vihdoin.

»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi,
ja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa.
»Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän
hienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella.
Mutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on
mielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas
jatkamaan peliämme.»

Hänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä
jatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut
vähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä,
uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään
raakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli
hänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin
sille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut
Englantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen,
eikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan
häntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen
ilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin
kaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen
hän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille
toivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla
pääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma
siitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.

Näissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita
hänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä,
lyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän
reunustama naama ikkunanruutua vasten.

Siten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä
yksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.




Toinen luku


Puolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja
nousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla
olivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas
palanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen —
elämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.

»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte
mennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»

Nuori mies nousi, jäi arvelemaan ja alkoi vihdoin:

»Huomenna, sir Crispin...» Mutta Crispin keskeytti hänet heti.

»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen
noista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»

Synkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja
meni ullakolle johtavasta ovesta ulos.

Hetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin
hänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui
käyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi,
mutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki
häntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan
luo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin
hengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan
varalta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.

Puolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa
lentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin
liikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei
hänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja
sulki sen.

Mentyään ullakolle hän tapasi irlantilaisen istumasta allapäin
vuoteella.

»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko
elämässäni ollut näin peloissani.»

Crispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli
tapahtunut.

»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »Tuolla
_Enkelin_ ravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin
kapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä
miehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä
paitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja
uljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun.
Meistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa
kuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti
meidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi
minua — löi _minua_, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja
kertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä
kurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin
paikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt
siellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin
pitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin
hänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»

»Ruma juttu», huomautti Crispin katkerasti.

»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan
mahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja
minun oli pakko puolustautua.»

»Mutta ei tappaa, Hogan!»

»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä
käsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»

Hetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan
kuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.

»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»

»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien
itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka
oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan
vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen
tuskassa.

»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti
Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään
irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:

»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»

»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen
sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver
Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua
liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi
tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen
kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan
armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin
kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen,
että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun
ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä
saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin
todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme
jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva
elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll
toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie,
ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista,
runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja
jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista,
jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi
olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut.
Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän
kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita
Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut
niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota
olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme,
jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin
tytöltä ohimennessäsi.»

»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen
arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme
vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana
unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa
ja...»

»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan.
»Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme
kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin
anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista
vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin,
siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää
erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto
vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa!
Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen
juttu lähdön pakolliseksi.»

»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.

»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille,
Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran
kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie
minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin
ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin,
pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan
jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»

Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean
syyn siihen Hogan jatkoi:

»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»

»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.

»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan.
Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen
ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia
harjoittavaa toveriaan kohtaan.

Mutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:

»Sinä unohdat, Harry.»

»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan...»

»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu
kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei
sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin
saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä
käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin
isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä
tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas
pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta
tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään
odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla
mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»

Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään,
mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden
hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme
leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen
häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni
Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa
tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet...»

»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?»
Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen
sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa
jäädessäsi tänne?»

»Vaaraa? Minulle!» huudahti Crispin.

»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn
jalkaväestä epäilee sinua.»

»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin
voi kaataa?»

»Mutta siinä oli myös sinun luutnanttisi Kenneth Stewart läsnä.»

»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli
pitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan,
Harry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada
sinut turvaan.»

Hogan nousi huoahtaen.

»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on
tapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon
sinua, Cris.»

»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin
puritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä
sellaista osaa.»

»Mistä me sellaisen löydämme?»

»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestä
Skotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»

»Mutta minä olen puolta kookkaampi kuin hän!»

»Parempi ahdas takki selässä kuin tiukka nuora kaulassa, Harry.
Odotahan!»

Ottaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua
takaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan
nuorukaisen huoneesta.

»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin
taskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne
huolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan
takkiin.

»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan
takin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän
minulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja
Cromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin
erään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian
rohkeasti.»

»Ota tuo sulka hatustasi», sanoi Crispin.

Hogan noudatti käskyä huoahtaen:

»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen
elämässään joutuu näyttelemään.»

»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti
kovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas
niin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä
selästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin
lyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen
vaihtoehto, Hogan.»

Hogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan.
Sen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti
olevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja
siellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.

Käsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei
sen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle,
ja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja
keskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista
matkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä
itsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.




Kolmas luku


Syvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä
makuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti
suoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti
loistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla
otsallaan näkyi syviä vakoja.

Huoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta
ottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä
olevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.

Tuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja
hänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan,
värisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja
silmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa
katse hänen lukiessaan paperin sisältöä.

 Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin
 sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen,
 jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on
 ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy
 hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla
 ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi
 Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut
 keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme
 terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten
 veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan,
 rakas Kenneth.

                                         _Sinun Gregory Ashburn_.

Kahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät
tuimina vaipui ajatuksiinsa.

Merkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja
merkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian
sulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?

Pitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että
kohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä
tuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli
menettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren
miehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen
käytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli
ensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä
ja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori
mies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth
Stewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle
palvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän
sai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä
ällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei
koskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt
näytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.

Tämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti
säälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt
hänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit
Marleigh'n linnaan.

Pitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja
toisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati.
Mitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut
osakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!

Päivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja
aurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen
muuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon,
jotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.

Kun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin
tarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä
mitään Gregory Ashburnista.

Hänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään,
mutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi
suostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä
osoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa
asiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä.
Ja osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui
nuori mies pitämään asian omina tietoinaan.

Perästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä
vaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa
häntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan
muuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja
suurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja
kuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän
vain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja
niin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin
puritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja
krouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.

Kenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hän
vihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa.
Tällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseen
Worcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.




Neljäs luku


Viikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde
Kennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän
aattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei
vaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.

Tapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli Mitre
Inn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.

Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja,
mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja
Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään
välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi
Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret
talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään
kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin
prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja
lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa
Marchin väkevää olutta.

Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun
naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta
voimasta.

Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut
mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi
päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen
vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai
lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen
tapauksen yksityiskohtia.

»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota
karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin
rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona
niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö
kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin
elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu
täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen
laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää,
kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin
säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja
puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'

Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan
heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla,
rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille
kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua',
karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky
ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli
vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit.
Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa
särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»

Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja
»Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.

Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä
juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä
kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti
sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos
olisi pysynyt siitä poissa.

Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn
rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen
käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut
ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin.
Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken
säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth
hypähtänyt pystyyn.

»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma
kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»

Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen
huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen
seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen
hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin
kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin
hänen poskiaan.

»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä
arvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat
poikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»

»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta
raukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus.
»Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko
seuran.

Nauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän
sameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn
edellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko
tusina miehiä Kennethin kimppuun.

He tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti,
eikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan.
Silmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja
potkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler
otti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko
tämän häpeämättömän näytöksen.

Mutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa
käskevästi ja kovasti: »Seis!»

Temmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä,
laiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun
pukeutunut mies astui hitaasti esiin.

»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari»
kohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan
ja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan
elostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi
heitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.

»Antakaa minulle tuo kirje», hän sanoi ankarasti Tylerille.

Hämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla.
Turhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä
ei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli
vetäytynyt äänettömänä taaksepäin.

Nähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut
pienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen
pyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen
pilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen
ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa
oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan
niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa
lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.

Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja
käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.

»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa
matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.

»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»

»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän
liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.

»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi
kätensä.

Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta
aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje
lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua,
minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli
Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen
jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan
nuorelle miehelle.

»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti
siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni
auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master
Stewart.»

»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen
johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi,
vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet
kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.

»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä
tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon
kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo
lukea sitä.»

»Varmastikin teen sen.»

»Mutta, sir...»

»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte
tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä
siis.»

»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan
kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»

»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten
te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi
viaton!»

»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää
teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan.
Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä
muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin,
että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden
raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja
hienoksi teoksi. Sen sijaan...» Nuori mies vaikeni.

»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan...?»

»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää
työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»

Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus —
valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan
sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen
kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja
hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän
oli voitettu.

»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja
ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta
hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian
myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi
lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen
vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.




Viides luku


Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille
niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa
keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema
keropäille.»

»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä
iloisina kuin nytkin olemme.»

Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän
ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä
Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut
olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn
kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä.
Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen
neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.

Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot
Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin
antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan
päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli
keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä,
joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen
ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin
rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti
pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille
ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.

Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan
varassa.

Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja
huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä,
jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi
huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen
herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja
Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain
Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja
täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle
tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin
taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet
askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja
kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.

Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin,
valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa
kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet
rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa
mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden
ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti,
mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja
yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä
siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.

Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden
seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.

Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä
puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat
olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään
kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen
käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun
tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme
kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt,
ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän
sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli
tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa,
etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista
suvainneet.

Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti
kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin
vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti
viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.

»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko
ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat,
ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte
kuolla!»

Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet
paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi
etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja
koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän
sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti
hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi
vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.

Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta
mutkitta hänen hevosensa suupieliin.

»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi
hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»

Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun
tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti
surunvoittoisesti.

»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen
ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen
kintereillään.

Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan
New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne
tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja
kirosi karkeasti.

»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden
hevosväkeä.»

Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi
toivottomana. »Se on loppu.»

Mutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.

»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti
kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt
hänet alas.

»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja
vasemmalle. »Mitä tietä?»

Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden
kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi
muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten
itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto,
jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.

Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai
Crispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.

»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.

»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»

»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja
miten?»

Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun
keropäitten saapuessa talon eteen.

»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan
kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria
vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä —
kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»

Hänen puhuessaan vavahti ovi voimakkaasta sysäyksestä.

»Nopeasti, teidän majesteettinne», pyysi Crispin mielettömänä.

»Entä te, sir? Ettekö te tule mukaan?»

Crispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä
kuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.

»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä
minuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven
tällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että
minä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi
lempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja
antakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»

Ja polvistuen painoi Crispin kuumat huulensa kuninkaan kädelle.

Sarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden
sen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei
kuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja
kaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani —
tuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»

Mutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan
kärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.

»Seis! Sinä et voi tulla tätä tietä.»

»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin
kuolet!»

Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä
lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle
Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti
upseeria kurissa miekkansa kärjellä.

»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin
pahantekijää, Kaarlea.»

»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää
majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan
tule — Jumalan huomassa.»

»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»

Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes
Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan
kaulaan.

»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi
pyytäen.

Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa,
joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas
seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin
kädessä.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen,
kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa
olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja
rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt
onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu,
sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt —
kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.

Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki
pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.

»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli
eversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt
piteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa
hänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui
tuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.

Crispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä
liikuttanut.

»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti.
»Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkain
ensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän.
»Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»

Miehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut
yhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs
terästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi
kummallekin miekkansa yhtä aikaa.

Hän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän
painoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin
mies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt
häntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt
syöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa,
vaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä,
ja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun
mies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti
avuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli
Crispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria
yhdistävien hihnojen välistä.

Molempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja
he ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja
hänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän
silmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he
antaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian
myöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen.
Kahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.

Silloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti
Pridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän
pistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi
amalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa
yhden sijasta.

Niin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä
seisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla
oleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn
ja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan
avuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen
vastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin
ja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei
mennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa.
Vaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin
hän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa
irti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.

Pelottavan lyönnin sokaisemana mies horjahti taaksepäin toisten syliin.

Taas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet
sotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku
meni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui
kirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen
aivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.

Yltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän
edessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta
sittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että
voimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi
piloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.

Keropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt
vain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli
kykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä,
veren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä.
Ruudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti,
ja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies
hän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he
itseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään
hänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut
mikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.

»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy
odottaa teitä?»

He murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden
ääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen
kimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä.
Taitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta.
He noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa
hänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti
ja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.

Sir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan
säilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se
oli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä
tarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka
hän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän
turhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti
he pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat
häntä taaksepäin.

Vihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi
peruuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen
täytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin
hänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi
siitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen
vastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki
yrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui
hänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan
kolme.

Hän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen,
mutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa
portaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen
miekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen
irti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen
käteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta —
mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.

Kolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti
hän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin
koiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet
taas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää
päässyt nousemaan.

»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa
häneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»

»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun.
Ottakaa miekkani. Olen vallassanne.»

Hän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut
sankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu
oli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen,
sekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa
kuninkaan pakoon.




Kuudes luku


Keropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka
hän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava
mies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet
useammankin kerran värisemään.

Kaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta
tulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin
hurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan
kilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin
auki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta
tekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki
he joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma
oli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun
ovet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien
paukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona
kauhun hetkenä.

Ja kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien
voivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.

Nähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman
onnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen
takanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.

He pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille
tuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli
ja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.

Tuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin.
Sitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan
huoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen
miehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän
oli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä.
Hän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken
ajan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi
vastasi hänen katseeseensa.

»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva
katseensa pystynyt asiaa selvittämään.

»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan
kuolemaa, mylord», vastasi Pride.

»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin.
»Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille —
sillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni
pidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja
että vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän
kappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna
hänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä,
joka...»

»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai
panetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»

Pitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa
kertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren
miehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt
pakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä
myös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen
murhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän
suhteen hänen ansioittensa mukaan.

Pääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta
sitten hän hillitsi itsensä.

»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten
kymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on
se nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin
portilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»

»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon
kiitetty!»

Cromwell tuijotti häneen tuokion ilmeettömänä.

»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän
happamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee,
niin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta,
josta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava
tuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen
vangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne.
Päivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen
kanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»

»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja
siitä pyydän kiittää teitä, sir.»

»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi
Cromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että
vietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»

»Mutta, mylord», huudahti Pride astuen askelen lähemmäksi.

»Mitä nyt?»

Crispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla
puhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.

»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee.
Valitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka
lohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa,
eversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle.
Jääkää siis hyvästi.»

Eversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy,
kostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja
liikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan,
vastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.

Hallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri,
joka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen.
Täällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty,
lähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan
välissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä
ahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa.
Upseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi
oven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui
itse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti
ja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa
raskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta
sydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti
hänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli
astuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.

Silloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti
huomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin
sanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.

»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi
puhujan surkeuden.

»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte
siis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla!
Taivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut
tapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»

»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului
surullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»

»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen
toveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun.
Pääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta
heilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»

Nuori mies astui päivän valoon ja katseli surumielisenä sir Crispiniä.

»Olemme siis onnettomuustovereita», sanoi hän.

»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi
mieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa
maailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»

»Hauskasti?»

»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme
kristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi
meiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja
lieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön.
Mutta nämä keropäät...» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan
tuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»

»Armias taivas! Ettekö te ensinkään ajattele lähestyvää loppuanne?»

»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin
valmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja
perinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta —
piru hänet periköön!»

Kenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet
sellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä
häntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti
kaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut
huomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.

Huomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se
oli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen
paon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan
korkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo
sijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan
korkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa
ikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä.
Mutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta,
saattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan
jokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon
kipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.

»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»

Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa
kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan
poimuissa.

Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla
tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin
linnan pihalla.

Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti,
kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka
Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa,
kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi
öykkäriksi, mikä hän oli.

Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja
raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä
järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden
mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän
vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa
onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.

Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän
oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin,
tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa
mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän
kerran oli pitänyt itseään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman
lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen
kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka
seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi
edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»

Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas
lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen
vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän
sitten:

»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen
elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt,
aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan
väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa
korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on
raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä
omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta
puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut
huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan
haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen
sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi,
minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin,
en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette
täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen
kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada
teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut
ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut
käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»

»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena
ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota
hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena.
»Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä
minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä
olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu
sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.

»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen
tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut
Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka
erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen
minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen
olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen
näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut
ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta
näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään,
tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että
unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen
teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne
kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha,
niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt.
Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte
minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»

Taas nuorukainen värisi.

»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu
kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta
sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee
puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut
loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta,
Kenneth. Mitä sanotte siihen?»

Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli
hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä
määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan.
Ja siihen krouviritari ryhtyi.




Seitsemäs luku


Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka,
karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan.
Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli
käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.

»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja
sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo
ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei
tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.

»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut,
kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta
yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita.
Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat
nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin
mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne,
Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan
kuin te...»

»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään,
»että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te
unohdatte, sir Crispin.

»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä
vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän
nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.

Sitten hän jatkoi:

»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika,
vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain
alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän
tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni
oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta
se sikseen.

Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin,
jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa
vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa
pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä
elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin,
että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne
nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli
kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet
kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen,
joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään
liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät
esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat
kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa,
panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa.
He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan
voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset
tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon
pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja
kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä
vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja
heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän
isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti
mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän
esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman
ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että
tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän
kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.

Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja
puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme
kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on
kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin
tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran
eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan!
Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla
nuori!

Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä
meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän
tehtävämme oli sovittaa kaikki.

Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana,
joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani
rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen,
joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa
nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä
halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui
hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän
serkkunsa kättä.

Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat
saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli
nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta
silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei.
Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä,
mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen
palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka
alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen
miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja
antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen
terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen,
joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä.
Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa —
'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.'
Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei
tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen
taisteluun.»

Sir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera
nauru.

»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka
ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on
ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka
muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»

Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti
hänet siitä.

»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.

Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun
Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen
kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi,
että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat
kuumeentapaisesti.

»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa
lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä
loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme.
Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan
henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet
taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa
partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa
vaatimuksilleni.

Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin
sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä
kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua,
ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon.
Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon
liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin
vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen
neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani
viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin
tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja
toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin
häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka,
vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte
siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka
voisin odottaa? kysyin häneltä.

Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme
pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin
häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja
siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden.
Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi,
että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.

Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen
jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä,
yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin
luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta
autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta,
ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät
he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin
— mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui.
Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme
taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus.
Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani
oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta
seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai
minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta
suojelijaa kuin heikon naisen.

Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin
toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian
myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu,
synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään.
Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan
pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri
lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun
valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut
ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat
kädessään.

Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani
aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön,
intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa,
tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni
puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun
raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun.
Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin
noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen
heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin
totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä
helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai
huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni
vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni
oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin
mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut
äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo
elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun
kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken
mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua.
Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan
vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten
makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui
ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua
rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja
seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin
lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia
noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista
huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja
silloin lienen mennyt tiedottomaksi.

Kenneth värisi kauhusta.

»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte
kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.

»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut
Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta
heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan
mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan.
Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi
palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon
mustuneista raunioista.

Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen
kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut,
että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi
nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt
pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia
kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni
olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa.
Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni
kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.

Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että
ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut
surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua
kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan.
Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän
aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne
päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä
minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan
kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut
viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin
halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan.
Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni
sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi
miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin
huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen
noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut
kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä
jo olin kärsinyt!

Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin
elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin
voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä
elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä
tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni,
mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin
kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä —
vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia
sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet
vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut
samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat
lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he
saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he
poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin
suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa,
kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa
kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina
aikoina huomiota elostelullani.

Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin
väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle,
kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan
hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei
pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni
katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua
vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa,
niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä
viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle
tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän
huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»

»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä,
joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä,
joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei
pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.

»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei
menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka
pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta
marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja
näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja
Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin
taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt
hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia
tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut
omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on
tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä
enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin
mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa
minut.»

Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen
hämärässä.

»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.

»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»

Siinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli
rääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän
osanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi
kovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän
kaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli
elänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä
hetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.

Ja niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren
miehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi
tulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.

»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas?
Ettekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua
krouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin
arvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää»,
hän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua
lempeämmin kuin tähän saakka.»

»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta
sydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei
puuttunut ystävällisyyttä.

Mutta ritari ei tyytynyt.

»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään.
Te tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän
täytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»

Nuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä
kasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän
sanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen
ahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä
vaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä
viettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne
kohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä
hän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan
valheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla
kuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi
alttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän
vastasi hitaasti:

»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin
kohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä
huolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä
elämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»

Jos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora
itselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita,
että ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan,
jotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi
niin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.

»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa
sieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan
vuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»

Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi
täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.

»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan
katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan,
että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä
on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää
tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin
toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes
pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»

Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta.
Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.

»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei
häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma
armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi
kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten
kirkko opettaa.»

»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen
miehiin», murahti Crispin.

»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta
keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni.
Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen
rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin
kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»

Sir Crispin nauroi.

Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen
kuulosti ontolta.

»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin
pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo
Herra! Häh!»

Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa
jälkeen hän paneutui nukkumaan.

Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään,
kuten oli elänytkin.




Kahdeksas luku


Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin
vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli
pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä.
Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään
kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä
edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen
astumista ensinkään saattoi nukkua.

Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten
hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa
tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin
välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania
kohtaan.

Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian
selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin
oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan
karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut
esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja
nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.

Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten
painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne
koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja
Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan?
Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen
ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun!
Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen
kihosivat hikikarpalot.

Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen
kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi
olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa
syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei
gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.

»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja
oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja
turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan
muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa
Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä
ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka
leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.

Puoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.

»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta...»

Hän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja
luuli, että häntä oli tultu noutamaan.

Hän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin
suinkin:

»Mitä kello on?»

»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus.
»Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi
tuntia on sinulla enää jäljellä.»

»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard
sellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan
kuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja
vailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»

»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan
katumuksesi.»

»Älä kiusaa minua», vastasi Crispin haukotellen. »Tahdon nukkua.»

»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi,
kurja syntinen.»

»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on
ihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän
tienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos
taivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni,
jos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen
epäkohteliaaksi.»

Pappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän
kohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.

»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen
tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan...»

Pitemmälle hän ei päässyt.

Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni
ja silmät tulta iskien.

»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en
tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää
omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä
ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»

Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken
hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi
heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus
oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin
paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin
uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.

»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan
työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin
olemaan kyllin pimeää.»

Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana
asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi
ja kääntyi Crispinin puoleen.

»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta.
Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman
läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»

»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin
lörpötyksillänne.»

»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä
hän vielä pysähtyi.

»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi
mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.

Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään.
Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:

»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»

Kennethiä värisytti.

»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»

»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen
reunalle.

»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä
on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista
he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia
saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa
välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon
keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista
viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat,
Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla,
tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut,
että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa
janoni.»

Hän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.

Kennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.

Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän
oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.

»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti
nuori mies.

Silmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.

»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»

Kenneth nyökkäsi äänettömänä.

»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on
miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän,
niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä
ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle,
ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»

Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään
pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:

»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se
on itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu!
Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir
Crispin?» pyysi hän kädet ristissä.

»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon
nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen.
»Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on
seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa
ja vartija sen toisella puolella.»

»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette
minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään
tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle
— ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi
nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli
minua!»

»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin,
että kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin
minulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin
täyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta,
en tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään
kiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella
keksisin jonkin keinon!»

»Ajatelkaa, sir Crispin, ajatelkaa», huudahti nuorukainen kiihkeänä.

»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin
kiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta,
on seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen
silmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän
päällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei
riittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä
olevat kuusikymmentä jalkaa?»

Sitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin
nauroi hiljaa.

»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn
onnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon
vapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa.
Jumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn,
»katsokaamme tuota ristikkoa.»

Hän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen
valo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.

»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan
rautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi
meille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»

Hän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen.
Vavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut
mitään.

»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa
esille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja
heitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas
häviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa
kohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin
suurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme
sitä, jos vain saamme rautatangon irti.»

»Te aiotte hypätä?» kauhisteli nuorukainen.

»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»

»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»

»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille
valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»

Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä
värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.

»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan
viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.

»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.

»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan
tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.

»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan
sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»

»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.

Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä
käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat
voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana
ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva
elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa
olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen
hengityksensä kävi korahtelevaksi.

»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti
ponnistuksensa ja irrotti kätensä.

»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia
on selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä
sade oli pahoin ruostuttanut raudat.»

Ulkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat
lähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin
ja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi
Crispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.

Sillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi perään
Galliardin voiman edessä.

Lähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei
Galliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin
sydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui
vähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.

Kuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet
pidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen.
Vartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.

Galliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa
täytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään
Kennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään
itse vuoteelleen.

Avain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla
kuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies
pitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen
kirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä,
jolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti.
Hän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten
ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

»Kuulitteko jotakin?» hän kysyi.

»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasi
Kenneth.

Liike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.

Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti
siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun
ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.

Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli
tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti,
ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla
pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri
ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun.
Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin
katkennutta tankoa.

Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt
viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että
Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan
kimppuun.

Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli
alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin
sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen
ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa.
Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei
Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän
viereen.

Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että
sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada
aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien
huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard
kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän
painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta
painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.

»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli
ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen
ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja
verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät
olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos
kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat
hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan
hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes
niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin —
pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän
katseli uhriaan.

»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!»
kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.

Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös
ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.

Silloin Crispin puhui.

»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei,
ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian,
pian, mies!»

Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään
ja he olivat nyt pimeässä.

»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti
kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä.
Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää
antako hänen päästä livistämään.»

Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan
vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan.
Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen
haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä
tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he
näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä.
Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.

»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.

»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi
varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen
sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.

»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin
ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.

»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin...»

Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon
huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.

»Mitä on...», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon
ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen
huoneen lattialle.

»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti
kiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»

Hän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana
juoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin
paikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen
kulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.

»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä
hetkinen, niin tulen avuksi.»

Hän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen
pöydälle.




Yhdeksäs luku


Lyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän
ja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth,
joka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta.
Molempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä
läähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.

Crispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen
pistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas
hengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi
tajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli
toimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.

Miekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely
oli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat
yhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.

»Laskekaa hänet irti, Kenneth», sanoi Crispin lyhyesti.

»Hän rimpuilee vielä.»

»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen
Kennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.

»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.

»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää
huolta sotilaasta.»

Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä
nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella
vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän
nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.

»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan.
Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän
jo virkoo.»

Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen
kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat
tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen
kaulaansa kohti.

»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin
kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa»,
sanoi Crispin kylmästi.

»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon
tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani.
Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme
silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen
hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja
mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan
säestänyt?

»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.

»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne.
Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni
pelätä...» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia
silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth.
Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa
suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin,
mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»

Kenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard
jäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin,
kun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania
nousemaan.

»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen
paratiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»

Pelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi
vikkelästi pystyyn.

»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa
tuuman päässä papin kauluksesta.

»Ottakaa nenäliinanne, Kenneth, ja sitokaa hänen kätensä selän taakse.»

Sen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa
sen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle
tuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun
puritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja
istuutui pöydän laidalle hänen viereensä.

»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin
lähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta
johdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin
asutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua.
Teidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen
valheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti
niihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti
havaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että
myös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti
kaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir,
kuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan
kommelluksemme täällä ylhäällä?»

»Kun he tulevat noutamaan teitä», vastasi pappi nöyrästi.

»Ja kuinka pian, oi profeetta, he tulevat?»

»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen
ikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että
päivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.

»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta
he näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee
tänne aikaisemmin?»

»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa
ratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»

»Missä on pääkenraali?»

»Poissa — en tiedä missä. Mutta hän tulee tänne auringon noustessa.»

»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän
ja meidän hirttoaikamme välillä?»

»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri
minun tänne tullessani.»

»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oi
Elia — miten he pitävät vahtia?»

»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen
urhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»

Kennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut
pienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti
käytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt
käteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.

»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta
kuin totta?»

Hetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa
niinkuin asia oli.

»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun
täytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava
teidät varmasti vaikenemaan.»

Laskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen
oman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.

»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti
äkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.
»Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte
vapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni
niille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»

»Niin tein, sir Crispin.»

Hetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui
hän itselleen, ja kun hän huomasi, _kuinka_ ruma se oli, ei hän aikonut
jatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua
omiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri
hyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa
Cynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään
helposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi
asiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos
heidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä
Ashburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan
luonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa!
Kuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen
syyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä
heidän suosioonsa ja sitten...

Hän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja
sopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.

Toiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka
hänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen,
jonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen
mielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi
sen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi
viekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset.
Crispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että
Kennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon
Galliard hänet kietoisi hänen tietämättään.

Vaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin
miettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä,
millä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen
arvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko
piimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä
nostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä
vastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö
hän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla
ansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei
mitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.

Oli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat
kaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä
vaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa
mahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita
käyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan
kiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.

Siitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan
kärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina
hän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät
lattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut
kestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.

»Sir Crispin», kuiskasi hän vetäen toista hihasta. »Sir Crispin.»

Ritari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen
silmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot.
Pelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen
vastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti
kallistui nuorukaista vastaan.

»Mietin, miten suorittaisimme pakomme», hän sanoi.

»Ei ole muuta kuin yksi keino», huudahti nuorukainen.

»Päinvastoin, niitä on kaksi, ja minä tahdon valita huolellisesti.»

»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan
jäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.

Huomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi
Crispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi
hänen käsissään.

»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun
olette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun
teidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä
usein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa
uhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin
menettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi
vahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin
vankeihinsa, »menisi hukkaan.»

»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani,
niin lähden yksin.»

»Minne?» kysyi Crispin kuivasti.

»Täältä ulos.»

Galliard kumarsi hieman.

»Voikaa hyvin, sir. En tahdo viivyttää teitä. Tienne on selvä ja omaksi
asiaksenne jää päättää, menettekö ovesta vai ikkunasta.»

Sen sanottuaan Galliard käänsi selkänsä hänelle ja meni lattian poikki
vuoteen luo, jolla ratsumies makasi mykkänä raivosta. Hän kumartui ja
avasi sotilaan vyön, johon hänen tuppensa oli kiinnitetty, ja pani sen
vyölleen. Nostamatta silmiään ja seisoen yhä selin Kennethiin, joka oli
hänen ja oven välillä, hän meni pöydän luo ja otti sille jättämänsä
miekan sekä painoi sen tuppeen. Kun kahva kalahti tupen helaan, sanoi
Kenneth:

»No, sir Crispin, oletteko valmis?»

Galliard pyörähti äkkiä ympäri.

»Mitä, ettekö vielä ole mennytkään», kysyi hän pilkallisesti.

»En uskalla», myönsi nuori mies. »En uskalla lähteä yksin.»

Galliard nauroi hiljaa, sitten hän äkkiä tuli totiseksi.

»Ennen kuin menemme, master Kenneth, tahdon uudelleen muistuttaa teille
vakuutuksestanne, että jos pääsemme vapaiksi, niin autatte minua
kostotyössä, joka minulla on edessäni.»

»Olen jo kerran vastannut teille myöntävästi.»

»Pyydän kysyä, oletteko vielä samaa mieltä?»

»Olen, olen! Vaikka mitä, kun vain lähdette.»

»Ei niin kiirettä, Kenneth. Lupausta, jota pyydän teiltä, ei anneta
kevytmielisesti. Jos pääsemme vapauteen, niin voinen kai sanoa
pelastaneeni teidän henkenne sekä siihen nähden, mitä jo olen tehnyt,
että siihen nähden, mitä vasta teen?»

»Myönnän sen!»

»Siis, sir, palkakseni pyydän teidän apuanne siinä työssä, joka
minun täytyy suorittaa, tehtävässä, jonka täyttämisen toivo on ainoa
vapautumisyritykseni kannustin?»

»Olen jo luvannut sen!» huudahti nuorukainen.

»Älkää antako lupaustanne kepeästi, Kenneth», sanoi Crispin vakavasti.
»Se saattaa aiheuttaa teille paljon tuskaa, ja saattaapa elämännekin
olla vaarassa.»

»Minä lupaan.»

Galliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.

»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne
kautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin
palvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä
kuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja
halut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se,
ja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi
tänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte
valastanne ilman muuta.»

Nuorukainen vaikeni hetken.

Crispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi
epäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle,
että hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen
kuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka
huomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä
hyväkseen hänen pelkuruuttaan.

»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika
kiirehtiä.»

»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani,
uskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten
vaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»

Crispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle.
Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti
nuorukaisen katsetta.

»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette
näkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja
ottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»

Hän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän
kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen
tulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.

»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne
sitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät,
ja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni
punanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»

Hän piti ovea auki, jotta nuorukainen menisi siitä ensin. Kun he
seisoivat hamarassa käytävässä, sulki hän oven hiljaa ja väänsi sen
lukkoon.




Kymmenes luku


Hiljaa ja kuulo jännittyneenä miehet laskeutuivat alakertaan. He eivät
mennessään kuulleet mitään levottomuutta herättävää ja vasta sitten kun
he pysähtyivät ensimmäiselle portaalle uudelleen kuunnellakseen, he
erottivat heikkoa puheensorinaa vahtihuoneesta. Niin hiljaiselta kuului
puhe, että Crispin heti oivalsi, miten asiat olivat, ennen kuin hän
edes oli kaiteen yli kurkottaen katsonut alapuolella olevaan halliin.
Harmahtava aamuvalaistus oli ainoa valo, joka pääsi tunkeutumaan sinne.

»Kohtalo on meille suopea, Kenneth», kuiskasi Crispin. »Nuo hullut
istuvat suljettujen ovien takana. Tulkaa.» Mutta Kenneth pani kätensä
Galliardin käsivarrelle.

»Mitä jos ovi avautuisi meidän sivuuttaessamme sen?»

»Siinä tapauksessa joku kuolee», mutisi Crispin. »Mutta rukoilkaa
Jumalaa, ettei se tapahtuisi. Meidän täytyy koettaa.»

»Eikö ole muuta tietä?»

»Miksikä ei, voimmehan me viipyä täällä niin kauan, että he vangitsevat
meidät uudelleen, vastasi Crispin pilkallisesti. »Mutta, jumaliste, se
ei ole minun tarkoitukseni. Tulkaa.»

Puhuessaan hän veti nuorukaista perässään.

Hänen jalkansa oli ylimmällä portaalla, kun talon hiljaisuus äkkiä
häiriytyi ja joku koputti kovasti katuovelle. Silmänräpäyksessä, aivan
kuin he olisivat odottaneet sitä, kuului jalan liikettä ja kumoon
potkaistun tuolin ryskettä alhaalta. Sitten välähti pitkä keltainen
valojuova poikki hallin, kun vartiohuoneen ovi avautui.

»Takaisin!» murahti Galliard, »takaisin, mies!»

Mutta he ennättivät ajoissa.

Kurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan
vartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja
ketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla
kilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.

»Onko kaikki kunnossa?» kuului ääni, josta Crispin tunsi eversti Priden.

Kysymystä seurasi myöntävä vastaus.

»Onko pappi käynyt pahantekijäin luona?»

»Master Toneleigh on paraikaa heidän luonaan.»

Hallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä
kolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä
ei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.

»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut
heidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen
kuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät
Givesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise
tietä, mies!»

»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle
portaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi
silmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta
keinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään
välähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä
hänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi
pakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat
ne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen.
Valaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran
läheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen
vaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi
olla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa
heidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien
myllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta
sekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara,
ja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken
jo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle
ja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon
järkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.

Silloin hän kuuli tuiman kuiskauksen:

»Tulkaa kanssani niin hiljaa kuin elämänne on teille kallis.»

Kolmella pitkällä loikkauksella ja hiljaa kuin kissa oli Crispin oven
luona, jonka olemassaolon hän oli pikemminkin arvannut kuin nähnyt. Hän
kuljetti kättään ovea myöten kunnes tapasi säpin. Hiljaa hän koetteli
sitä, se antoi perään ja ovi avautui. Kenneth oli hänen vieressään. Hän
pysähtyi katsomaan taakseen. Vastakkaiselle seinälle valoi ratsumiehen
lyhty kirkasta valoa. Vielä sekunti, niin hän olisi tullut portaitten
mutkaan ja hänen kääntyessään olisi hänen valonsa paljastanut heidät.
Mutta juuri ennen sitä hetkeä oli Crispin vetänyt toverinsa huoneeseen
ja sulkenut oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin. Huone oli
asumaton ja melkein kokonaan huonekaluja vailla, ja sen huomatessaan
Crispin huokasi helpotuksesta.

He pysähtyivät ja kuulivat kuinka miehet nousivat portaita ja kuinka
miekat kalahtelivat kaidetta vasten. Heitä suojelevan oven alta
pilkisti keltainen valojuova, se kasvoi ja hiipi kauemmaksi huoneessa,
kunnes pysähtyi ja alkoi taas vähetä lyhdyn kantajan kääntyessä ja
alkaessa astua toista osaa portaista. Hetki vielä, niin se katosi
kokonaan niiden miesten taakse, jotka seurasivat lyhdyn kantajan
vanavedessä.

»Ikkuna, sir Crispin!» sanoi Kenneth hätääntyneenä kuiskaten. »Ikkuna!»

»Ei», vastasi Crispin tyynesti. »Hyppäys on korkea ja me joutuisimme
siten vain kadulle eikä se auttaisi meitä vähääkään. Malttakaa.»

Hän kuunteli. Askelet olivat kääntyneet ja kuuluivat jo toisesta
kerroksesta. Crispin raotti ovea, ensin vähän ja sitten kokonaan.
Hetken hän kuunteli tarkkaavasti. Askelet kuuluivat selvästi, pian
miehet astuivat viimeiselle astimelle ja sitten he huomasivat heti
asianlaidan.

»Nyt», sanoi Crispin ainoastaan ja vetäen miekkansa astui nopeasti
mutta varovasti vielä kerran portaille. Mennessään hän vilkaisi kaiteen
yli. Vartiohuoneen ovi oli raollaan ja hän kuuli sieltä tulevan
hiljaisen puheensorinan. Mutta hän ei pysähtynyt. Vaikka ovi olisi
ollut selällään, ei hän sittenkään olisi pysähtynyt. Sekuntiakaan ei
ollut varaa hukata, odotus olisi merkinnyt vain uhkaamassa olevan
vaaran suurentamista. Varovasti ja nojaten vankkaan kaiteeseen hän
alkoi laskeutua portaita. Kenneth seurasi häntä koneellisesti kasvot
kuolemankalpeina ja tuntien olevansa tukehtumaisillaan.

He pääsivät kulmaukseen ja siitä alkoi heidän matkansa vaarallisin osa.
Viisi, kuusi askelta sitä vain oli, mutta sitten tuli vartiohuone ja
sen oviaukosta sattui valo juuri viimeiselle portaalle. Kerran porras
narahti pahasti ja heidän korvissaan se kajahti kuin pistoolin laukaus.
Yhtä äänekkäältä tuntui Crispinistä Kennethin vetäisemä henkäys, joka
sitä seurasi. Hän oli miltei pysähtyä kirotakseen nuorukaista, mutta
ajatellessaan, kuinka tärkeä joka hetki oli, hän jatkoi matkaansa.
Heillä oli jäljellä vain kolme askelta ja he saattoivat melkein kuulla,
mitä huoneessa puhuttiin, kun Crispin pysähtyi ja vetääkseen Kennethin
huomion puoleensa kääntyi päin ja viittasi hallin toisella puolella
häämöttävää ovea. Se vei siihen huoneeseen, johon hänet oli tuotu
Cromwellin kuulusteltavaksi. Sen asema oli pälkähtänyt hänen päähänsä
muutama hetki sitten ja hän oli silloin päättänyt käyttää sitä tietä.

Nuorukainen seurasi viittausta ja nyökkäsi merkiksi, että oli
ymmärtänyt. Galliard astui askelen alemmaksi. Silloin kuului
vartiohuoneesta äänekäs haukotus, joka lähetti nuorukaisen
kauhistuneena kaidetta vasten. Haukotusta seurasi sitten liike, joka
muistutti tuolilta nousua, tuolin jalat rasahtivat lattiaan ja yleistä
liikehtimistä kuului huoneesta. Jos Kenneth olisi ollut yksin, olisi
pelko jähmettänyt hänet siihen paikkaan.

Mutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin
lähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt
mitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä
avautui kokonaan.

Rohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi
olla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen
menestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan
miehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti
perässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli
Kennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat
vartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he
hiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun
kivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta.
Hitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin
katsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty.
Mutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle.
Crispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja
tyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan
astumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että
korvin huolehtiessaan turvallisuudesta.

Tuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä
ja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli
huomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja
Crispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea
oven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen
ja meluten.

Huoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa
itsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi
sillä oven.

»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin
keropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin
varikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon
Giveskin vedettiin!»

Kenneth veti häntä takin, hihasta ja kyseli: »Mitä nyt?»

»Nyt menemme ikkunasta, jos suvaitsette», vastasi Crispin.

He menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet
kapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa
pitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa
ikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin
sadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan
vieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa
kintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan
polun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla
askelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä
oli.

»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot
ja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt
sattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste,
Kenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin
Gives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että
sattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian
ja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas.
Saakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä.
Hei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo
piimäsuu olekin pyörtynyt!»




Yhdestoista luku


Gregory Ashburn työnsi tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta pöydästä,
jonka ääressä hän veljineen oli juuri syönyt päivällistä.

Hän oli pitkä, raskasrakenteinen mies, jolla oli punakat, raa'at kasvot
ja suorana valuva punainen tukka. Tukan väri oli ainoa, josta saattoi
päättää, että miehet olivat veljeksiä. Josef oli muuten hintelä ja
veljeään huomattavasti lyhempi. Hän oli kalpeakasvoinen, ohuthuulinen
ja hänellä oli ovela ilme, joka saattoi muuttua sangen häijyksi, kun
hän omalla tavallaan välähdytti värittömiä silmiään.

Aikaisemmassa elämässään ei Gregory Ashburn ollut suinkaan ollut
ruma, mutta juopottelu ja laiskuus olivat turvottaneet ja raaistaneet
hänen olemuksensa. Josefia sitä vastoin ei koskaan voinut sanoa onnen
suosimaksi siinä suhteessa.

»Worcesterin taistelusta on jo kulunut viikko», mutisi Gregory heittäen
puhuessaan laiskan sivusilmäyksen korkeisiin ikkunanpuitteisiin, »eikä
sanaakaan kuulu pojasta.»

Josef kohautti olkapäitään ja puhui pilkallisesti. Hänen tapoihinsa
kuuluivat pilkalliset eleet ja hän höysti niitä asiaan kuuluvilla
sanoilla.

»Huolestuttaako sinua uutisten puute?» kysyi hän katsahtaen pöydän yli
veljeensä.

Gregory nousi vastaamatta hänen katseeseensa.

»Totta puhuen se huolestuttaa», hän myönsi.

»Ja kuitenkin», virkkoi Josef, »se on luonnollisin asia maailmassa. Ei
ole vallan tavatonta, että taistelussa kuolee miehiä.»

Gregory meni hitaasti ikkunan luo ja katseli puiston puita, joita syksy
alkoi ripeästi riipiä.

»Jos hän olisi kaatuneitten joukossa — jos hän olisi kuollut — silloin
olisi asia ratkaistu.»

»Niin ja ratkaistu hyvin.»

»Sinä unohdat Cynthian», moitti Gregory veljeään.

»Unohdan! En ollenkaan, hyvä mies. Kuulehan.» Hän viittasi peukalollaan
väliseinään.

Marleigh'n linnan upeaan huoneeseen kuului — välimatkan vaimentamana —
tytön iloinen laulu. Josef nauroi halveksivasti.

»Tuntuuko tuo sellaisen tytön laululta, jonka sulhasta ei kuulu sodasta
palaavaksi?» hän kysyi.

»Mutta ajattele toki, Josef, lapsukainen ei arvaa kuvitellakaan, että
poika olisi saattanut kaatua.»

»Jumaliste, sir, jos sinun tyttäresi ajattelee poikaa vähääkään,
niin hänen täytyy olla levoton. Kokonainen viikko jo tappelusta
eikä sanaakaan pojasta. Uskallanpa vannoa, Gregory, ettei siinä ole
paljoakaan laulamisen aihetta.»

»Cynthia on niin nuori — oikeastaan lapsi vielä. Hän ei ajattele
niinkuin sinä ja minä eikä hae syitä pojan poissaoloon.»

»Ei _välitä_ hakea syitä», korjasi Josef.

»Olkoon miten hyvänsä», virkkoi Gregory kärsimättömästi. »Minä
tahtoisin kuitenkin tietää.»

»Vaikka emme aina tiedäkään, saatamme kuitenkin arvata joskus. Minä
arvaan, että hän on kuollut, ja sillä hyvä.»

»Entäpä jos hän ei olekaan kuollut?»

»Siinä tapauksessa, pöllöpää, hän olisi täällä.»

»Ei ole sinun tapaistasi tehdä ajattelemattomia johtopäätöksiä. Entä
jos hän on vankina?»

»No, silloin suorittaisivat vankisiirtolat sen, minkä taistelukenttä on
jättänyt tekemättä. Niin että kuolleena tai vankina, samantekevää.»

Hän nosti lasiaan valoa kohti ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen
paremmin viinin ihanan värin. Ei sen vuoksi, että Josef vähääkään
välitti väristä, mutta hän oli ilveilijä luonteeltaan eikä keksinyt
sillä kerralla mitään parempaa keinoa, jolla olisi osoittanut
äärimmäisen välinpitämättömyytensä keskustelun kohteesta.

»Josef, sinä olet väärässä», sanoi Gregory kääntäen selkänsä ikkunaan
ja katsoen veljeensä. »Siinä ei ole vielä kaikki. Entäpä jos hän
jonakin päivänä palaa?»

»Oh, entäpä jos, entäpä jos —!» huusi Josef kiusoitellen. »Gregory,
mikä mainio filosofi sinusta olisi tullutkaan, ellei luonto olisi
tehnyt sinusta roistoa. Olet niin täynnä _entäpä josia_ kuin muna
ravintoa. No, entäpä jos hän jonakin päivänä palaisi? Minä paiskaan
kysymyksen takaisin sinun vastattavaksesi. Entäpä jos?»

»Herra tietää!»

»Jätä se sitten Herralle», kuului sukkela vastaus, ja Josef tyhjensi
lasinsa.

»Ei, veljeni, se olisi liian uskallettua. Minun täytyy ja minä tahdon
tietää, elääkö Kenneth vielä vai ei. Jos hän on vankina, täytyy meidän
ponnistaa kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi.»

»Hiisi siitä välittäköön», ärähti Josef. »Miksi niin paljon puuhaa
tyhjästä. Miksi sinä ensinkään toit koko penikkaa Skotlannin kankailta
tänne.»

Gregory huokasi kohtaloonsa alistuvan kärsivällisyydellä.

»Minulla on useampiakin syitä», hän vastasi hitaasti. »Jos minun
täytyy ne sinulle selittää uudelleen, niin säälin sinun järkeäsi.
Katsohan, Josef, sinä osaat paremmin vaikuttaa Cromwelliin kuin minä —
paljon, paljon paremmin, ja jos tahdot, niin voit tässä auttaa minua
menestyksellisesti.»

Josef teki kärsimättömän liikkeen.

»Etkö voisi jättää sitä kohtalon ratkaistavaksi?»

»Luuletko, ettei minulla ole omaatuntoa ensinkään, Josef?» huudahti
toinen odottamattomalla voimalla. »Pyh. Sinä olet akkamainen.»

»Ei, Josef, minä olen vanha. Elämäni syyspuoli on käsissä ja minä
tahtoisin nähdä nämä molemmat vihittyinä ennen kuin kuolen.»

»Ja sinusta on tullut määkivä, hellämielinen raukka», lisäsi Josef.
»Ah, teet minut aivan sairaaksi.»

Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana veljekset silmäilivät toisiaan.
Gregoryn katseessa oli sellaista lujuutta, että Josefin pilkallisen
katseen täytyi lopulta väistyä.

»Josef, sinun täytyy lähteä pääkenraalin luo.»

»No niin», sanoi Josef heikosti, »sanokaamme, että lähden. Mutta jos
Kenneth on vankina, mitä sitten?»

»Sinun täytyy pyytää Cromwellilta hänen vapauttamistaan. Hän ei kiellä
sitä sinulta.»

»Eikö? En ole niinkään varma siitä?»

»Mutta sinähän voit yrittää ja ainakin saamme varmuuden siitä, miten
pojan on käynyt.»

»Se varmuus ei minusta näytä ensinkään tarpeelliselta. Sitä paitsi,
Gregory, ajattelin, ilma on muuttunut ja tuuli puhaltaa niin
vihaisesti, että se kutsuu esille jok'ikisen reumatismi-paholaisen
riehumaan luissani. Minä en ole mikään poikanen, Gregory, eikä
matkustaminen ole leikin asia tähän vuodenaikaan viisikymmenvuotiaalle.»

Gregory lähestyi pöytää ja nojasi kättään siihen.

»Lähdetkö?» kysyi hän katsoen veljeään suoraan silmiin.

Josef kävi miettiväiseksi. Hän tunsi Gregoryn mieheksi, jolla oli omat
tuumansa, hän tiesi, että jos hän nyt kieltäytyisi, niin hän saisi joka
hetki kiusaantua kuuntelemalla Gregoryn mietteitä pojan kohtalosta ja
huomautuksia omasta itsekkyydestään. Toiselta puolen häntä pelotti
matkaanlähtö. Hän ei juuri ollut niitä miehiä, jotka uhrasivat
mukavuuttaan toisten hyväksi, ja ajatellessaan, että se tapahtuisi
ainoastaan toisen oikun vuoksi, hän tunsi suurta halua kieltäytyä.

»Koska asia kerran on niin lähellä sydäntäsi», sanoi hän vihdoin, »niin
eikö mieleesi ole pälkähtänyt, että sinä voisit paljon palavammin
anoa pojan puolesta ja että sinulla sen vuoksi myös olisi suurempi
mahdollisuus menestymiseen?»

»Sinä tiedät, että Cromwell mieluummin kuuntelee sinua kuin minua
— ehkäpä sen vuoksi, että sinä niin taitavasti osaat sovitella
raamatunlausevarastoasi puheesi lomaan», hän lisäsi pilkallisesti.
»Lähdetkö siis, Josef?»

»Ajattele toki, että emme tiedä, missä hän oleksii. Ehkäpä saisin
matkustaa viikkokaupalla Englantia ristiin rastiin.»

»Lähdetkö?» uudisti Gregory.

»Oh, piru vie», tiuskaisi Josef nousten äkkiä. »Minä lähden, koska
mikään muu ei näy sinua rauhoittavan. Lähden huomisaamuna.»

»Josef, olen hyvin kiitollinen. Olisin kuitenkin vielä kiitollisempi,
jos lähtisit tänä iltana.»

»En, tottavie, en lähde.»

»Kyllä, tottavie, sinä lähdet», vastasi Gregory. »Sinun täytyy, Josef.»

Josef puheli taas ilmoista. Taivas, sanoi hän, oli synkkä ja sadetta
lupaavan näköinen. »Mitä merkitsee yksi päivä asiassa?» ruikutti hän.

Mutta Gregory piti päänsä, kunnes Josef miltei itsesuojeluksesta
suostui lähtemään niin pian kuin vain joutuisi matkakuntoon.

Asian päätyttyä Josef jätti veljensä ja kiroten master Stewartin hänen
aikaansaamastaan rasituksesta, jota hänen nyt oli kestettävä, lähti
varustautumaan matkalle.

Gregory viipyi vielä huoneessa, jossa he olivat syöneet, ja istui
tuijottaen synkkänä eteensä. Vihdoin, naurahtaen puoliääneen
halveksivasti, hän kaasi lasinsa täyteen muskottiviiniä ja joi sen
pohjaan. Hänen pannessaan lasin takaisin pöydälle ovi avautui ja
kynnyksellä seisoi kaunis tyttö, joka ei saattanut olla kahtakymmentä
vuotta vanhempi. Gregory katseli hänen raikkaita, kapeita kasvojaan
ja hänen matalan otsansa yllä lainehtivaa ruskeaa tukkaa ja sanoi
itselleen, että hänellä oli täysi syy olla ylpeä tyttärestään. Hän
katsoi uudelleen ja sanoi taas itselleen, että hänen veljensä oli
oikeassa. Tyttö ei näyttänyt siltä, joka kaipasi sodasta palaavaa
sulhoaan. Tytön huulet hymyilivät ja silmät — pitkäripsiset ja
taivaansiniset — aivan säteilivät ilosta.

»Miksi istut täällä noin synkkänä?» hän huudahti, »sillä aikaa kun
setä, kuten minulle kerrottiin, aikoo lähteä matkalle?»

Gregory päätti panna tytön tunteet koetukselle.

»Kenneth», vastasi hän merkitsevästi korostaen ja tarkaten tyttöä.

Ilo katosi tytön silmistä ja ne saivat vakavan ilmeen, joka vain
korosti niiden kauneutta. Gregory oli odottanut, että niissä olisi
kuvastunut pelkoa, ainakin huolta, mutta siinä hän pettyi.

»Mitä hänestä?» kysyi tyttö lähestyen isäänsä.

»Ei mitään, siinä juuri asian ydin. On jo aika saada hänestä tietoja,
ja kun ei mitään ole kuulunut, lähtee setäsi tiedustelulle.»

»Tuuletko, että hänelle on tapahtunut jotakin pahaa?»

Gregory vaikeni hetken punniten vastaustaan. »Toivon, ettei olisi,
kultaseni», sanoi hän. »Mahdollisesti hän on vankina. Viimeksi saimme
tietoja häneltä Worcesterista, ja siitä on jo viikko ja toistakin,
kun taistelu suoritettiin siellä. Jos hän on vankina, on sedälläsi
tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet jälleen vapaaksi.»

Cynthia huokasi ja siirtyi ikkunan luo. »Kenneth-parka», puhui hän
osaaottavasti. »Ehkäpä hän on haavoittunut.»

»Pian saamme tietää», vastasi isä.

Hänen pettymyksensä kasvoi. Siinä, missä hän oli odottanut surua, ei
hän tavannut muuta kuin säälivää huolenpitoa. Eikä hänen pettymyksensä
suinkaan vähentynyt, kun tyttö pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua
linnan edessä olevan puutarhan puiden tilasta.

Gregorylla oli aikomus moittia tytärtään hänen puuttuvasta
mielenkiinnostaan tulevaisuuttaan kohtaan, mutta hän jätti sen
kuitenkin tekemättä. Joka tapauksessa, jos Kenneth eli, oli heidän
mentävä naimisiin. Tähän saakka oli tyttö ollut tottelevainen ja
mielellään antautunut isänsä johdettavaksi. Olipa hän osoittanut
ystävällisyyttäkin Kennethiä kohtaan. Epäilemättä hän oli osoittava
sitä jälleen, kun Josef palaisi hänen kanssaan — ellei hän ollut
Worcesterin luona kaatuneiden joukossa, jossa tapauksessa ehkä oli
näyttäytyvä onnellisemmaksi, ettei nuorukaisen kohtalo sen enempää
aiheuttaisi tytölle surua.

»Taivas on pilvinen, isä», sanoi Cynthia ikkunasta. »Setäparka. Hänellä
on paha ilma matkalla.»

»Onpa hauska, että edes joku säälii setäparkaa», murisi Josef, joka oli
palannut sisään, »setää, jonka sinun isäsi ajaa tällaiseen koiranilmaan
hakemaan tyttärensä velvollisuutensa laiminlyövää sulhasta.»

Cynthia hymyili hänelle.

»Se on sankarillista, setä.»

»Kas niin, kas niin!» mutisi Josef. »Olen tekevä parhaani löytääkseni
sen kuhnurin, jotta eivät kauniit silmäsi itkisi koreuttaan piloille.»

Gregory moitti silmäyksellään Josefin pilkkaa ja vetäytyi lähemmäksi
veljeään.

»Sydän murtunut, eikö niin!» mutisi hän, mutta Gregory ei vastannut
sanaakaan.

Tuntia myöhemmin, kiivettyään satulaan, Josef kääntyi taas veljensä
puoleen katsahtaen samalla tyttöön, joka hyväili hänen ratsunsa
kiiltävää kaulaa.

»Näet nyt, että asia on kuten olen sanonut», hän sanoi.

»Ja sittenkin», vastasi Gregory totisena, »toivon, että palaat poika
mukanasi. Niin on parempi.»

Josef kohautti olkapäitään halveksivasti. Otettuaan sitten jäähyväiset
veljeltään ja veljentyttäreltään hän ratsasti pois kahden palvelijan
seuraamana. Hän lähti eteläistä tietä.




Kahdestoista luku


Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä, kun Gregory Ashburn
nauttiessaan raittiista ilmasta Marleigh'n linnan upealla pengermällä
kuuli nopeasti lähestyvää kavioiden kapsetta puistotieltä. Hän pysähtyi
ja koetti kääntyen sinnepäin saada selvää, keitä tulijat olivat. Ensin
hän ajatteli veljeään, sitten Kennethiä. Puoleksi lehdettömien puiden
välistä erottui kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat vierekkäin. Siitä
seikasta, että heitä oli kaksi, hän päätti, ettei se voinut olla Josef.

Hänen odottaessaan tuli Cynthia hänen luokseen, jäi hänen viereensä ja
teki hänelle saman kysymyksen, joka hänen omassakin mielessään liikkui.
Mutta hänen isänsä ei voinut vastata muuta kuin että hän toivoi toisen
ratsastajista olevan Kenneth.

Ratsastajat tulivat puiden suojasta pengermän edessä olevalle
aukeamalle ja Ashburnin ja hänen tyttärensä odottavien silmien eteen
ilmestyi merkillinen, likainen ja huonosti yhteen sopiva pari. Toinen,
joka ratsasti hieman edellä, näytti talonpoikaiselta puritaanilta
korkeassa kolhiintuneessa hatussaan ja mustassa viitassaan. Toinen
oli pukeutunut tiukkaan punaiseen viittaan, jonka takaa pisti esiin
suunnattoman pitkä miekka, ja paitsi että hänen hatussaan ei ollut
ainoatakaan koristesulkaa, se oli pantu niin elostelevan hurjaan ja
huimapäiseen asentoon, ettei hän mitenkään sopinut hurskaspukuisen
nuorukaisen toveriksi.

Mutta urhean viitan alla, kuten kohta näkyi hänen hypättyään satulasta,
oli surkean näköinen gentlemanni. Hänellä oli nahkatakki, joka oli
niin revitty ja tahriintunut, että mikä renki hyvänsä olisi sitä
halveksinut. Hänen vihreät housunsa olivat äärimmilleen kuluneet ja
hänen parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaansa olivat huonoa
valmistetta ja niitä koristivat ruostuneet kannukset.

Gregory pysähtyi pengermälle kutsuakseen palvelijansa auttamaan
vastatulleita, sitten hän astui portaita alas tervehtiäkseen Kennethiä
meluisin ilonvuodatuksin. Hänen takanaan tuli Cynthia hitaasti ja
arvokkaasti kuin olisi ollut kaksi kertaa ikäisensä. Tyynesti hän
tervehti sulhastaan, lausui kohteliaasti ilonsa siitä, että näki hänet
terveenä, ja salli hänen suudella sormiaan.

Taempana seisoi sir Crispin, tumma pää paljastettuna naisen kunniaksi,
väsyneenä, kasvot kalpeina, suu hieman auki ja harmaat silmät palavina,
kun hän taas vuosien kuluttua katseli kotitalonsa kiviseiniä — linnaa,
jonne hän oli tullut lakki kädessä suojaa pyytämään.

Gregory puhui, kädet Kennethin olkapäillä.

»Olemme olleet hyvin huolissamme sinusta, poikani», hän sanoi.
»Pelkäsimme miltei pahinta, ja eilen lähti Josef hakemaan tietoja
sinusta suoraan Cromwellilta. Missä olet viipynyt?»

»Heti, sir, heti saatte kuulla. Se on pitkä juttu.»

»Se on totta. Sinä olet väsynyt ja tahdot ehkä ensin levätä. Cynthia
pitää huolen siitä. Mutta mikä variksenpelätin sinulla on kanssasi?
Mikä rääsyniekka tuo on?» hän sanoi viitaten Galliardiin. Hän oli
luullut tätä palvelijaksi, mutta tumma puna, joka levisi sir Crispinin
kasvoille, osoitti, että hän oli erehtynyt.

»Toivoisin, että te tietäisitte sen, sir», aloitti Crispin hieman
tulisesti, mutta Kenneth keskeytti hänet.

»Täällä oloni, sir, on kokonaan tämän gentlemannin ansiota. Hän oli
minun vankilatoverini ja ilman hänen sukkelaa järkeään ja voimakasta
käsivarttaan olisin minä nyt jäykkänä. Kohta, sir, saatte kuulla koko
jutun, ja uskallan vannoa, että se huvittaa teitä. Tämä herra on sir
Crispin Galliard, entinen ratsuväen kapteeni, jonka kanssa palvelin
Middletonin prikaatissa.»

Crispin kumarsi syvään tietoisena ankaran tutkivasta katseesta, jonka
Gregory häneen loi. Sisimmässään hän pelkäsi, ettei hän sittenkään,
vuosien takaa, ollut tarpeeksi muuttunut.

»Sir Crispin Galliard», sanoi Ashburn ikään kuin muistutellen
mielessään jotakin. »Galliard — Galliard — ei suinkaan sama, jota
kutsuttiin 'Hurjapää-Galliardiksi' ja joka aiheutti meille niin paljon
huolta entisen kuninkaan aikana?»

Crispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni
hänelle.

»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen.
»Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»

Cynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla.
Hänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjista
edesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollut
Worcesterista paon arvoinen.

Ja kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista
syödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan
Crispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.

Hänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita.
Hän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista.
Tässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestä
kerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.

Kennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä,
tämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan
läsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa
somuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten
typerästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen
suorastaan pilkallisesti.

Niin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä
nopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa
siihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten
kalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi
näytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt
sama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi
maljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä,
joka seurassa nyt vallitsi.

Totta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat
hänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän
istui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.

Täällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden
kuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen
pyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään
toisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt
olla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli
hän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton
vihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää —
niiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen
pakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka
täysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta
vähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen
sielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään,
hymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa.
Sillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa
siksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä
aikaa.

Kärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen,
että oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä
vuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli
käsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön
kärsimättömyys.

Hän joi vahvasti sinä iltana ja mitä enemmän hän joi, sitä sulavammaksi
tuli hänen käytöksensä — sillä humalassa hän ei haastanut riitaa
ystävän eikä vihamiehen kanssa. Pian Cynthia poistui. Sitten lähti
Kenneth etsimään häntä. Mutta Crispin istui yhä juoden ulkonaisesti
isäntänsä terveydeksi, mutta sydämessään hänen tuhokseen. Gregory,
joka ei vielä ollut tavannut voittajaansa pullon ääressä, alkoi käydä
tahmeaksi ja uniseksi ja istui tuijottaen kynttilöihin.

Puoliyöhön saakka he istuivat pöydässä puhuen kaikenlaista, mutta
käsittäen sangen vähän siitä, mitä toinen sanoi. Kun hallista kuului
vuorokauden viimeisen tunnin kumahdus, puhui Gregory levolle menosta.

»Missä minä nukun tämän yön?» kysyi Crispin.

»Pohjoisessa siipirakennuksessa», vastasi Gregory nikotellen.

»Ei, sir, minä panen vastalauseeni», huudahti Crispin nousten pystyyn
ja heilahdellen hieman seisoessaan. »Tahdon nukkua kuninkaan huoneessa
enkä missään muualla.»

»Kuninkaan huoneessa?» huudahti Gregory ja hänen kasvoiltaan kuvastui
hänen aivojensa ankara työskentely. »Mitä te tiedätte kuninkaan
huoneesta?»

»Että se on itään päin ja järvelle ja että pidän siitä huoneesta
eniten.»

»Mitä te siitä voitte tietää, koska, kuten arvaan, ette koskaan ole
nähnyt sitä?»

»Enkö ole?» alkoi Crispin äänellä, joka oli kaamea tyynessä uhassaan.
Mutta malttaen sitten mielensä ja pudistaen itsestään humalan
vähemmäksi hän mutisi:

»Vanhoina aikoina, kun Marleighit olivat täällä isäntinä, oleskelin
usein näiden seinien sisäpuolella. Roland Marleigh oli ystäväni.
Kuninkaan huone oli aina minun käytettävänäni ja siellä tahdon tänäkin
yönä, vanhojen muistojen vuoksi, lepuuttaa vanhoja raajojani.»

»Olitteko Roland Marleigh'n ystävä?» änkytti Gregory. Hän oli
aivan harmaa kasvoiltaan ja hiki valui hänen otsaltaan. Tuon nimen
mainitseminen oli tehnyt hänestä miltei selvän. Oli aivan kuin
Roland Marleigh'n haamu olisi seissyt hänen edessään. Hänen polvensa
notkahtelivat ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta juuri oli noussut.

»Niin, olin hänen ystävänsä», myönsi Crispin. »Roland-parka! Hänhän
nai teidän sisarenne, eikö niin, ja koska hänellä ei ollut perillistä,
joten suku sammui häneen, Marleigh'n linna siirtyi teidän haltuunne.»

»Hän nai meidän serkkumme», korjasi Gregory. »Se oli huono-onninen
perhe.»

»Huono-onninen todellakin, ja kertomus siitä on tosi», vastasi Crispin
surkealla äänellä. »Roland-parka! Niin, vanhojen muistojen vuoksi
tahdon nukkua kuninkaan kamarissa, master Ashburn.»

»Saatte nukkua missä tahdotte, sir», vastasi Gregory, ja he nousivat.

»Aiotteko kunnioittaa meitä täällä olollanne kauankin, sir Crispin?»
kysyi Gregory ennen kuin he erosivat.

»En sir, luultavasti lähden huomenna», vastasi Crispin välittämättä
mitä vastasi.

»En usko sitä», sanoi Gregory helpotuksella, joka selvästi kuulsi läpi.
»Roland Marleigh'n ystävä on aina tervetullut taloon, joka kerran on
ollut Roland Marleigh'n oma.»

»Talo, joka kerran _oli_ Roland Marleigh'n», mutisi Crispin. »Niin,
niin, elämä on yhtä epävarmaa kuin nopan heitto, parhaimmillaankin
kovin lyhytaikainen juttu. Tänä iltana voit sanoa, että talo oli Roland
Marleigh'n, pian saattavat ihmiset sanoa, että se oli se talo, jossa
Ashburnit elivät ja — kuolivat. Hyvää yötä, master Ashburn.»

Hän horjui pois ja kompuroi ylös leveää porraskäytävää, jonka päässä
palvelija odotti kynttilä kädessä viedäkseen hänet siihen huoneeseen,
johon hän halusi.

Gregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko.
Galliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen
korvissaan kuin ennustus.




Kolmastoista luku


Seuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä,
että olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta.
Hän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa
kestäisi loppumattomiin.

Gregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli
pelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden
velassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota
parlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos
hän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen
vähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli
ollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että
Crispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.

Kenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut
häntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa
lupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko
tehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti
häntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä
kylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin
hienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan
kuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen
vain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että
hänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet.
Kaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu,
ja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen
pukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän
sanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi
tekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä
vain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.

»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen
talon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»

»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi
tyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»

»Cynthia!» huudahti Kenneth kauhuissaan.

»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi
vakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on
Jumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä
takkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet
itsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»

Kennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät,
hän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä
myöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard
verkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen
asetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen
höyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän
oli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi
Kennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän
huudahti tulisesti:

»Tahtoisitko mieluummin, että minä olisin sellainen kuin tuo mies?»

»Miksikä ei», kiusoitteli tyttö. »Ainakin sinä silloin olisit mies.»

»Jos, madam, mielestäsi irstailija, juopottelija ja jumalanpilkkaaja on
miehen oikea kuva, niin en todellakaan halua, että pidät minua miehenä.»

»Ja mikä sinä, sir, sitten mieluimmin haluaisit olla?»

»Gentlemanni, madam», vastasi Kenneth komeasti.

»Minä luulen», sanoi tyttö rauhallisesti, »että sinä olet yhtä vähän
vaarassa tulla kummaksikaan. Gentlemanni ei puhu pahaa toisen selän
takana, varsinkaan jos hän saa kiittää toista elämästään. Kenneth, minä
häpeän puolestasi.»

»Minä en puhu pahaa», väitti nuori mies tulisesti. »Sinä tiedät itse,
millaisella juopottelulla hän vietti toissailtana tuloaan Marleigh'n
linnaan. En myöskään unohda, mitä olen hänelle velkaa, ja tulen sen
maksamaan tavalla, jota et aavistakaan. Jos sanoin hänestä sen mitä
sanoin, se oli vain vastaus sinun pilkantekoosi. Luuletko, että
minä voisin kärsiä vertailua tuohon mieheen? Tiedätkö, minkä nimen
rojalistit ovat hänelle antaneet? He kutsuvat häntä krouviritariksi.»

Tyttö katsoi hänen ohitseen rauhallisen ivallisesti.

»Ja miksi he, sir, kutsuvat sinua? Saarnaritariksiko? Vaiko valkoisen
höyhenen ritariksi? Herra Stewart, sinä ikävystytät minua. Minä
haluaisin miehen, jolla miehen vikojen ohella olisi miehekästä,
sovittavaa kunniallisuutta, ritarillisuutta ja rohkeutta ja sitä paitsi
sarja uljaita tekoja, mieluummin kuin sellaisen, jolla ei ole muuta
miehekästä kuin takki — tuo ulkonainen merkki, johon sinä panet niin
suuren painon.»

Nuorukaisen kauniit, naiselliset kasvot olivat raivosta tulipunaiset.

»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan,
»niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»

Ja edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli
tytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt.
Tyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja
myönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita.
Hänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan,
säälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja
sukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista
paetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan
oli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin
jaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut
niin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun
olisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan
elämäntapojaan.

Näitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta
heidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun
alaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi
jokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen
suuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen
taakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella.
Cynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa,
jota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena
ja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin
tyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana
joutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa
tälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys,
jossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut
esiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten
tarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.

Ensimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi
odottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä
toivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut
lähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että
koska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen
tätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään
keinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi
hänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan
Cromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.

Ja niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti
rauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen
tulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory
Kennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin
paljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt,
etsiäkseen unohdusta.

Hän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän
Cynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut
häntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti,
ettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi
tarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö
päinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään,
että Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle
ystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja
miltei vihasi tyttöä.

Kenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista
eikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne
mustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja
töykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.

Tuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia
ajatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi
asiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän
otsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille
salatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä
hänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat
— tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta.
Hän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos
hän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi
uskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi
Marleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.

Vihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi
kohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen
hänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys,
voidaan sillä nimellä nimittää.

Hän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä,
synkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan,
sulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja
messua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen
kaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen
maallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen
muodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen,
hienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä
kovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin
keikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa,
joka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt
mahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla
koottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.

Galliard huomasi ihmeekseen muutoksen, mutta tietäen mihin hullutuksiin
kosiskeleva nuori mies saattaa tehdä itsensä syypääksi, hän pani kaiken
Cynthian laskuun ja nauroi vain pilkalliseen tapaansa, jolloin nuori
mies sekä suuttui että punastui. Gregorykin katseli häntä nauraen,
mutta pani samaten kaiken tyttärensä syyksi. Mutta kun Cynthiakin
nauroi, pani se krouviritarin miettimään.

Hovimiehen puvun ohessa Kenneth alkoi viljellä myös hovitapoja. Hänen
puheensa alkoi käydä teennäiseksi ja sievisteleväksi ja hän, joka
ennen aina sovitteli raamatunlauseita puheensa lomaan, lasketteli nyt
Galliardin karkeimpia kirouksia.

Koska kerran Cynthia halusi elostelevaa rakastajaa, niin Kenneth
vannoi, että hän sen myös saisi. Hänellä ei ollut kyllin järkeä
nähdäkseen, että hänen nauhansa, narrimaisuutensa ja keikistelemisensä
olivat vain omiaan tekemään hänet naurettavaksi tytön silmissä. Sen hän
kuitenkin huomasi, että huolimatta muutoksesta hänen menestyksensä ei
vähääkään parantunut.

»Ovatko nuo rääsyt nyt paremmat kuin entiset siistit vaatteesi?» kysyi
tyttö eräänä päivänä. »Vai ovatko nekin joitakin ulkonaisia merkkejä?»

»Pidä niitä minä tahdot, madam», vastasi Kenneth jörönä. »Sinähän et
pitänyt minusta sellaisena kuin olin...»

»Ja pidän sinusta vielä vähemmän tällaisena.»

»Cynthia, sinä pilkkaat minua», huusi mies vihaisena.

»Taivas varjelkoon! Minä panen vain merkille muutoksen sinussa»,
vastasi tyttö ilakoivasti. »Sinun tuoksuvat vaatteesihan ovat vain
ilveilyä, samoin kuin musta takkisi ja raamatunlauseesikin olivat.
Silloin sinä teeskentelit jumalisuutta, nyt olet olevinasi taivas tiesi
mitä. Mutta nyt, kuten silloinkin, se oli paljasta teeskentelyä, kuva
siitä, mitä sinä et ole.»

Kenneth lähti suutuksissaan ja meni etsimään Gregorya, jolle valitti
suruaan, johon Cynthian epäystävällisyys oli syynä. Siitä aiheutui
myrskyisä kohtaus Cynthian ja hänen isänsä välillä, jonka kuluessa
Cynthia vihdoin selitti, että hän ei tahtonut mennä vihille narrin
kanssa.

Gregory kohautti olkapäitään ja nauroi kyynillisesti vastaten, että
nuorten miesten tapana oli olla hupakoita ja että juuri sen kautta
kulki tie viisauteen.

»Olkoon miten hyvänsä», vastasi tyttö tarmokkaasti, »mutta tämä
höperyys menee jo yli kohtuuden rajojen. Master Stewart saa minun
puolestani palata takaisin Skotlannin kankaille. Marleigh'n linnassa
hänen aikansa kuluu turhaan.»

»Cynthia!» huudahti isä.

»Isä», pyysi tyttö, »älä ole vihainen. Sinä et tahdo, että menisin
naimisiin vastoin sydämeni ääntä. Ethän tahdo naittaa minua miehelle,
jota halveksin?»

»Millä oikeudella sinä häntä halveksit?» kysyi isä otsa synkkänä.

»Naisen ainoalla oikeudella. Ajatusvapauteni oikeudella. Muutenhan
nainen kuuluu vain irtaimistoon, jota mies käsittelee kuten härkiään
tai aasejaan, joiden joukkoon Raamattukin hänet asettaa, annettavaksi
tai otettavaksi, ostettavaksi ja myytäväksi, miten milloinkin muut
määräävät.»

»Lapsi, lapsi, mitä sinä vielä tiedät niistä asioista?» huudahti
Gregory. »Sinä olet vain ärtynyt liiaksi, kultaseni.» Ja luvaten
odottaa, kunnes hänen mielensä tyyntyisi ja hän suopeammin kuuntelisi,
mitä isällä vielä oli asiasta sanomista, hän jätti tytön yksin.

Cynthia lähti ulos etsimään yksinäisyyttä puiston alastomien puiden
alta, mutta tapasikin siellä sir Crispinin istumassa kaatuneen puun
rungolla syviin mietteisiin vaipuneena.

Tullessaan näki Cynthia hänet puiden välistä, kun taas Crispin huomasi
hänet hameiden kahinasta. Crispin nousi tytön tullessa lähelle ja
paljastaen päänsä yritti sivuuttaa hänet.

»Sir Crispin», sanoi tyttö. Crispin kääntyi.

»Pelkäättekö minua, sir Crispin?»

»Kauneus, madam, on pikemminkin omiaan synnyttämään rohkeutta kuin
pelkoa», vastasi Crispin hymyillen.

»Se on, sir, pikemmin välttelyä kuin vastaus.»

»Jos se tulkitaan oikein, mistress Cynthia, niin se käy myös
vastauksesta.»

»Että ette siis pelkää minua?»

»Se ei kuulu tapoihini.»

»Miksi sitten olette vältellyt minua näinä päivinä, joina olette ollut
täällä?»

Vasten tahtoaankin Crispin tunsi hengityksensä käyvän nopeammaksi —
syitä hän ei koettanut tutkia — havaitessaan, että hänen poissaolonsa
tytön lähettyviltä oli huomattu.

»Sen vuoksi, että vastakkaisessa tapauksessa ehkä te alkaisitte välttää
_minua_. Minä olen ylpeä mies, mistress Cynthia.»

»Saatana oli ylpeä, sir, mutta ylpeys vei hänet turmioon.»

»Samoin saattaisi minunkin käydä», vastasi hän hanakasti, »koska se
loitontaa minua teistä.»

»Ei, sir», nauroi tyttö, »tehän vetäydytte minusta kovinkin
mielellänne.»

»En mielelläni, Cynthia. Oh, en mielelläni», alkoi hän. Sitten hän
vaikeni ja kysyi itseltään, mitä hän oli aikeissa sanoa. Puoleksi
nauraen ja hovimiehen kohteliaisuudella hän sitten jatkoi: »Kahdesta
pahasta, madam, täytyy meidän valita vähemmän paha.»

»Madam!» kertasi tyttö jättäen ottamatta huomioon kaiken muun, mitä
mies oli sanonut. »Se on ruma sana ja vasta äsken te kutsuitte minua
Cynthiaksi.»

»Se oli vain vapaus, jonka luulin sopivan harmaille hiuksilleni ja
josta teidän olisi pitänyt minua moittia.»

»Teillä ei ole siihen kylliksi harmaat hiukset, sir Crispin», vastasi
tyttö taitavasti. »Mutta entäpä jos en minä katso sitä miksikään
vapaudeksi?»

Cynthia nosti raskaita silmäluomiaan, ja kun niiden katse kohtasi
Crispinin katseen, mies vapisi. Sitten hän kohteliaasti hymyillen
kumarsi.

»Kiitän teitä kunniasta.»

Hetkeksi jäi Cynthia katsomaan häntä hämmästyneenä ja astui sitten
hänen ohitseen, ja seistessään siinä suorana ja solakkana ja
katsoessaan tytön suloista olemusta luullen hänen menevän menojaan
Crispin oli oikein iloinen siitä. Mutta tuskin tyttö oli ottanut viittä
askelta, kun hän kääntyi ja puhutteli häntä uudelleen.

»Sir Crispin», sanoi hän. »Olen menossa kallioille.»

Tuskinpa miestä koskaan on pyydetty selvemmin sanoin seuraan. Mutta
Crispin ei ollut ymmärtävinään sitä. Surullinen hymy karkeilla
kasvoillaan hän vastasi:

»Ilmoitan sen Kennethille, jos tapaan hänet.»

Tyttö rypisti otsaansa.

»Mutta minä en halua häntä mukaani», vastusti hän. »Ennemmin menen
yksin.»

»No niin, madam, sitten en sano sitä kenellekään.»

Enpä ole mokomaa tylsimystä nähnyt, ajatteli Cynthia itsekseen.

»Kallioilta on kaunis näköala», sanoi Cynthia.

»Olen aina ollut samaa mieltä», myönsi Crispin.

Cynthia olisi mielellään sanonut häntä höperöksi, mutta hillitsi
itsensä. Hän oli aikeissa lähteä ilman seuraa, mutta halusi Crispinin
mukaansa ja oli tottumaton siihen, ettei hänen mielihalujaan
noudatettu. Huomatessaan siis, ettei Crispin ymmärtänyt viittauksia,
hän kysyi vihdoin suoraan:

»Ettekö tahdo tulla kanssani?»

»Tietenkin, jos niin haluatte», vastasi mies hätäilemättä.

»Jääkää sitten siihen, sir.»

Cynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias.
Katuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.

»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä
ihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen,
että pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte
minua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»

»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä
seurasta.»

Hän meni menojaan.

Sir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin
kiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli
katkeran surullinen.

»Pyhän Yrjön kautta!» mutisi hän, »se vielä puuttui!»

Hän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän,
tunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle
asialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa
pehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä
leikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon,
unohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta.
Kiroten hän keskeytti ajatuksensa.

»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään.
»Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita
silmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti:
»Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin
taistelutanterelle.»

Hän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa
eräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.

»Herra kuhnustelija, minä tiesin, että te tahtoen tai tahtomattanne
seuraisitte minua», hän sanoi. Eikä Crispin hämmästyksissään voinut
muuta kuin hymyillä vastaukseksi ja tunnustaa, että tyttö oli laskenut
oikein.




Neljästoista luku


Rinnatusten kulki merkillinen pari eteenpäin — tyttö, jonka sielu
oli puhdas ja raikas kuin tuuli, joka mereltä puhalsi heitä
vastaan, ja mies, jonka elämää vuosikaudet oli painanut suru, jonka
unohtamisen tarve oli johtanut hänet suunnattomaan synnin saastaan.
Tyttö, kypsyyden kynnyksellä, koko elämä tahrattoman sielunsa
silmissä iloisena ja työteliäänä edessään, mies onnettoman elämänsä
keskijuoksussa, kaikki toiveet sammuneina, paitsi synkän koston,
ainoan, joka sai hänet vielä viipymään elämässä — jonka hän oli
havainnut arvottomaksi ja rumaksi ja jonka hän ilman tuota ainoata
toivoa olisi jo aikoja sitten jättänyt.

»Sir Crispin», sanoi tyttö arasti heidän kävellessään, »te olette
onneton, eikö niin?»

Hätkähtäen tytön sanoja ja hänen äänensävyään käänsi Galliard päätään
nähdäkseen hänet.

»Minäkö onneton?» nauroi hän, ja hänen naurunsa ilmaisi pikemminkin,
että kysymys oli oikeutettu kuin että hän olisi kieltänyt asian,
kuten oli tarkoittanut. »Olenko minä sellainen narri, Cynthia,
että myöntäisin olevani onneton tällaisena vuodenaikana ja kun te
kunnioitatte minua seurallanne?»

Tyttö suipisti suutaan vastalauseeksi.

»Te olette siis onnellinen?» kiusoitteli hän.

»Mitä on onni?» kysyi Galliard samaan tapaan kuin Pilatus aikoinaan
totuutta. Sitten hän kiiruhti lisäämään ennen kuin tyttö ennätti
keskeyttää: »En ole moneen vuoteen ollut niin onnellinen kuin nyt.»

»En puhu nykyhetkestä», vastasi Cynthia moittien, sillä hän käsitti
miehen sanat vain imarteluksi, »vaan koko elämästänne.»

»Mistress Cynthia», sanoi Galliard ikään kuin ei olisi kuullutkaan
kysymystä, »tahtoisin puhua kanssanne muutaman sanan Kennethistä.»

Tyttö kääntyi happamen näköisenä Crispiniin.

»Mutta minä tahtoisin, että te puhuisitte itsestänne. Ei ole kaunista
olla noudattamalta naisen tahtoa. Sitä paitsi on master Stewart minusta
hyvin vähän mielenkiintoinen.»

»Liian vähäinen mielenkiinto tulevaa miestänne kohtaan ennustaa pahaa
sille ajalle, jolloin hän on teidän miehenne.»

»Luulin, että ainakin _te_ ymmärtäisitte minua. Kenneth ei koskaan tule
olemaan minun mieheni, sir Crispin.»

»Cynthia!» huudahti Crispin.

»Oh, pitäisikö minun mennä naimisiin nuken kanssa?» kysyi tyttö. »Onko,
onko hän sellainen mies, jota nainen saattaisi rakastaa, sir Crispin?»

»Tietysti. Jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä, mitä minä olen elämää
nähnyt», sanoi hän ajattelemattomasti, »niin te hämmästyisitte,
millaisia miehiä naiset saattavat rakastaa tai ainakin mennä naimisiin
heidän kanssaan. Cynthia, mitä vikoja te hänessä näette?»

»Kaikki viat.»

Crispin nauroi epäuskoisesti.

»Ja kuka on syypää siihen, että te näette hänessä niin paljon vikoja?»

»Kuka sitten?»

»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen
käytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette
liian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne
— on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»

»Onko isäni pyytänyt teitä sanomaan tämän minulle?»

»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei,
ei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä
oikein minkä vuoksi.»

»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se
tapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin»
— ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut
kuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa
tunnettu krouviritarin nimellä.»

»Se on kerrottu totuudenmukaisesti. Mitä siitä?»

»Mitäkö siitä? Punastutteko ajatellessanne sitä?»

»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnä
huumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen.
Sitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparven
Sheringhamin kalliolta heidän altaan.

»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa.
»Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa
kuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa
mielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella
vanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin
ylösrakennukseksi.»

Tytön silmät kävivät ankaran moittiviksi.

»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte
kaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen
vuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»

Taas Crispin nauroi, mutta nyt katkerasti.

»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran
aika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää
minulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua
pahaa», hän laski leikkiä.

»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti,
»mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen
varma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät
on saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette
syntynyt johtamaan, joka...»

»Lopettakaa, lopettakaa jo, lapsi», pyysi Crispin.

»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta
tyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella.
Puoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen
viereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.

Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin
kuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu
lahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten
ja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien
edessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä
kuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.

Hän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli
häntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas,
epämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen,
jonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä
parempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin
vajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin
toisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi
siitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen
alennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän
nauroi hiljaa ja pudisti päätään.

»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme
mieluummin Kennethistä.»

»En tahdo puhua Kennethistä.»

»Niin, mutta teidän täytyy. Tahtomattannekin teidän täytyy. Luuletteko,
että ainoastaan sodan raaistama, juopotteleva ja kerskuva elostelija
saattaa tehdä syntiä. Ettekö ole ajatellut, että hento ja hellä nuori
neitokin voi yhtä hyvin rikkoa?»

»Mitä pahaa minä olen sitten tehnyt?» kysyi tyttö hämmästyen.

»Suuren vääryyden tätä nuorta miestä kohtaan. Ettekö huomaa, että hänen
ainoa halunsa, nimittäin päästä suosioonne, on varsin kiitettävä?»

»Hänen halunsa ilmenee siinä tapauksessa eriskummallisessa muodossa.»

»Hän on vain erehtynyt keinojen valinnassa. Siinä kaikki. Sydämessään
on hänen ainoa tarkoituksensa saavuttaa teidän kunnioituksenne, ja
loppujen lopuksi on mielen laatu pääasia, eikä sen ilmenemismuoto.
Miksi olette siis hänelle epäystävällinen?»

»Mutta minähän en ole hänelle epäystävällinen. Vai onko se
epäystävällistä, jos annan hänen nähdä, etten pidä hänen
keikistelystään? Eikö olisi paljon epäystävällisempää, jos olisin
olevinani huomaamatta niitä ja kehoittaisin häntä jatkamaan samaan
tapaan. Minä en kärsi häntä!»

»Mitä hänen narrintemppuihinsa tulee, niin koetan näyttää, että itse
olette niihin syypää.»

»Sir Crispin, te alatte olla ikävä.»

»Niin», sanoi mies, »tulen ikävystyttäväksi, mutta vain sen vuoksi,
että saarnaan teille velvollisuuksistanne. Naimisiinmeno on todellakin
ikävä puheenaihe.»

»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna
levisi tytön kauniille kasvoille.

»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli
kihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja
kunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen
ja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta,
oikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun
olette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka,
joka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän
enää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä
hänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti.
Te pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä
mustasukkainen kuin kana poikasistaan.»

»Mustasukkainen?» kertasi Cynthia.

»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on
mustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella
äänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainen _minulle_ — miehelle, jota
sanotaan krouviritariksi!»

Tyttö ajatteli kuten häntä oli kehoitettu.

Ja ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään
henkeään.

Kummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta
aavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana
herättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä.
Cynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan
johdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin
mustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin
hirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi
sen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei
suinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.

Sillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon
miehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen
silmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin
koskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä
Kennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan
häntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen
heikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi
Crispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.

Niin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen
ja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt
häntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää
vailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta
hän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä
tietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä
ja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman
nuorukaisiän.

Aina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt
hänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita
hän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset
entisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän
puhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä,
hänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen,
kaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa
vilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut
tiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.

Alitajunnassa oli tämä kaikki jo kauan ollut hänen mielessään. Ja nyt
oli Crispinin itseään ivaava puhe tehnyt hänet täysin tietoiseksi sen
olemassaolosta ja merkityksestä.

Cynthia rakasti häntä. Se seikka, että ihmiset sanoivat, että hänen
elämänsä ei ollut ollut puhdas, että hän oli palkkasoturi, siis
hieman parempi kuin seikkailija, ja ettei hänellä ollut mitään
huomattavaa asemaa maailmassa, ei merkinnyt mitään Cynthialle. Hän
rakasti Crispiniä. Hän tiesi sen nyt, kun Crispin oli pilkallisesti
käskenyt häntä ajattelemaan, oliko Kennethillä syytä mustasukkaisuuteen
hänen vuokseen. Ja kun hän nyt ajatteli sitä, niin hän huomasi, että
Kenneth tiesi, mitä hänen sydämessään liikkui ja että hänellä siis oli
enemmänkin syytä siihen.

Cynthia rakasti Crispiniä sillä harvinaisella rakkaudella, joka
pakottaa naisen mihin uhraukseen hyvänsä, jota mies häneltä pyytää. Se
oli rakkautta, joka vain antaa ja aina vain antaa eikä pyydä mitään
vastineeksi; joka panee naisen seuraamaan miestä, vaikka hänen tiensä
maailmassa kulkisi ohdakkeisimpia polkuja, riippumaan hänessä kiinni,
vaikka kaikki muut hänet hylkäisivät ja vaikka hänen osansa olisi
kuinkakin vaikea, eikä se pyydä Jumalalta muuta kuin saada jakaa se
hänen kanssaan.

Ja sellaiselle rakkaudelle oli Crispin sokea — sokea suorastaan sen
olemassaololle, niin sokea, että nauroi ajatukselle, että tuollainen
hento piimäsuu mieheksi saattoi olla hänelle mustasukkainen. Ja
niinpä hän, jolle sellainen rikkaus oli tarjolla, jatkoi ikävää
tehtäväänsä kosiessaan toisen puolesta tyttöä, sillä aikaa kun tämä
istui havaintonsa herpaisemana, kasvot kalpeina ja hiljaa pelkästä tuon
ajatuksen pelosta.

»Te olette huomannut — teidän on täytynyt huomata tuo mieletön
mustasukkaisuus», jatkoi Crispin, »mutta kuinka olette koettanut
lieventää sitä? Ette ensinkään. Päinvastoin olette sitä kiihottanut
joka tavalla. Te kiihotatte sitä nytkin houkuttelemalla minut —
uskallan vannoa, ettei teillä ollut muuta tarkoitusta — kävelemään,
istumaan täällä kanssanne ja saarnaamaan teille velvollisuuksistanne.
Ja kun hän mustasukkaisuudesta taas ryhtyy uusiin hullutuksiin,
kadutteko silloin käytöstänne ja sen aikaansaannoksia? Säälittekö
silloin poikaa ja koetatteko ystävällisesti saattaa häntä järkiinsä?
Ette. Te pilkkaatte häntä ja ivallanne johdatte hänet yhä pahempiin
kommelluksiin. Ja noiden kommellusten vuoksi, jotka itse olette
aiheuttanut — vaikka ette ehkä ole tullut sitä ajatelleeksi — te
päätätte, että hän ei ole sopiva puoliso teille, ja siitä on tuleva
sydämen tuskaa ja vuosien kuluttua toinen krouviritari, jonka nimi ei
ole Crispin Galliard.»

Tyttö oli kuunnellut pää rinnalle vaipuneena. Hän oli niin havaintonsa
lumoissa, että oli kuullut vain puolet siitä mitä Crispin oli sanonut.
Äkkiä hän katsahti ylös.

»Vai senkö vuoksi olette se, mikä olette?» hän kysyi.

»Ei, en ole; mitä sillä on tekemistä Kennethin asian kanssa?»

»Ei mitään. Olin vain utelias. En ajatellut Kennethiä.»

Crispin katsoi häneen ällistyneenä. Hän oli puhunut Kennethistä
sellaisella innolla ja niin kaunopuheisesti — ja tyttö saattoi tyynesti
sanoa hänelle, ettei ollut Kennethiä ajatellutkaan.

»Teidän täytyy ajatella häntä, Cynthia», sanoi hän. »Ja teidän täytyy
ajatella sitä, mitä olen teille puhunut, ja olemalla häntä kohtaan
ystävällinen ja suvaitsevaisempi teette hänestä miehen, josta vielä
voitte olla ylpeä. Kohdelkaa häntä oikein, lapsi, ja jos vielä kerran
huomaatte, että ette voi häntä rakastaa, niin sanokaa se hänelle
ystävällisesti ja suoraan, älkääkä kohdelko häntä siten kuin tähän
saakka olette tehnyt.»

Tyttö oli ääneti hetken ja hän oli vähällä vihastua.

»Tahtoisinpa, sir Crispin, että kuulisitte hänen puhuvan teistä», hän
sanoi.

»Epäilemättä hän puhuu minusta pahaa ja siihen hänellä on kyllä syytä.»

»Mutta tehän pelastitte hänen henkensä.»

Sanat herättivät Crispinin, rakkausfilosofin, taas todellisuuteen.

Hän muistutteli mielessään Kennethin pelastumista ja sitä hintaa,
jonka nuori mies saisi maksaa siitä, ja hän huomasi äkkiä, että oli
hukkaan mennyttä vaivaa puhua Kennethin puolesta Cynthialle, koska
hän vastaisilla toimenpiteillään jotenkin varmasti oli tuhoava
nuoren miehen viimeisenkin toivon naida Cynthia. Ironia asiassa oli
hämmästyttävä ja hän nousi äkkiä. Aurinko oli jo pyöreänä, punaisena
pallona miltei taivaan rannassa.

»Tämän jälkeen hänellä on sangen vähän syytä kiitollisuuteen», mutisi
hän. »Tulkaa, mistress Cynthia, alkaa jo tulla myöhä.»

Tyttö nousi koneellisesti totellen ja he palasivat yhdessä äänettöminä.
Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin merkityksettömän sanan.

Mutta Galliard ei ollut turhaan puhunut Kennethin puolesta, vaikka ei
ollutkaan välittänyt siitä, mikä hänen todellinen syynsä siihen oli
ollut ja mitä vaikuttimia hän oli käyttänyt saattaakseen tytön tekemään
sovinnon nuoren miehen kanssa. Cynthian valtasi nyt surumielinen
haluttomuus kaikkeen. Crispin ei tiennyt eikä koskaan saisikaan tietää,
mitä hänen sydämessään liikkui. Cynthia ei saisi elää elämää, jolla oli
jotakin arvoa, ja sen vuoksi ei hänen mielestään ollut väliä sillä mitä
tapahtui.

Niinpä, kun hänen isänsä seuraavana aamuna palasi asiaan, hän oli
välinpitämättömän nöyrä ja alistuvainen ja Gregoryn mielestä hän näytti
mielellään kuuntelevan, mitä tällä oli puhumista pojan eduksi. Samoin
kohtasivat Kennethin nöyrät rukoukset ja hänen kasvojensa masentunut
ja surullinen ilme samaa välinpitämätöntä alistuvaisuutta, ja Cynthia
salli hänen myöhemmin suudella kättään ja uskotella itselleen, että oli
uudelleen hänen suosiossaan.

Mutta mistress Cynthian poski kävi kalpeaksi ja sydän surulliseksi. Hän
oli miettiväinen ja huokaili joka askelellaan, kunnes hänestä, kuten
niin monesta nuoresta naisesta, näytti siltä kuin hänen täytyisi koko
elämänsä turhaan huokailla miehen tähden, jolla ei ajatuksissaan ollut
vähintäkään sijaa hänelle.




Viidestoista luku


Omasta puolestaan koetti Kenneth seuraavina päivinä hartaasti korjata
asiaansa Cynthian silmissä. Mutta koska hän lähti vääristä perusteista,
olivat hänen yrityksensä niin mielettömiä, että hän heti ampui yli
maalin lausuessaan alentavan sanan Crispinistä ja koettaessaan
vierittää kaiken syyn muuttumisestaan hänen syykseen ja hänen
vaikutuksensa aiheuttamaksi.

Cynthian katse muuttui kovaksi hänen puhuessaan, ja Kenneth olisi
tehnyt viisaammin jos olisi puhunut jostakin muusta asiasta. Mutta
rakkaus ja mustasukkaisuus olivat siinä määrin sotkeneet hänen heikot
aivonsa, jotka Herra oli hänelle antanut, että hän ummessa silmin
jatkoi samaan henkeen eikä huomannut varoittavaa merkkiä. Vihdoin
Cynthia pani häpäisylle sulun.

»Enkö ole sinulle jo sanonut, Kenneth, että gentlemannin ei sovi
häpäistä sitä, joka on pelastanut hänen henkensä? Kuinka voikaan
gentlemanni tehdä pilkkaa sellaisesta teosta?»

Samoin kuin ennenkin Kenneth vastasi, että hän ei puhunut pahaa
Crispinistä. Ja nöyryytettynä ja raivoissaan siitä, millä tavalla
Cynthia häntä kohteli ja mistä hän katkerasti häntä nyt moitti, hän oli
itkemäisillään aivan kuin pieni koulupoika.

»Ja mitä velkaan tulee, madam», huusi hän lyöden nyrkillään tammiseen
pöytään, »niin se on velka, joka maksetaan aikanaan, velka, josta se
_gentlemanni_, jota sinä puolustat, ei sallinut tehdä sopimusta, ennen
kuin minä olin luvannut korvauksen siitä. Niin, Pyhän Yrjön kautta ja
koron kanssa, sillä siinä voin menettää henkenikin.»

»Minä en näe siinä mitään korkoja, koska sinä et pane alttiiksi enempää
kuin itse olet velkaa hänelle», vastasi tyttö ylenkatseella, joka nosti
kyynelet nuorukaisen silmiin. Mutta vaikka häneltä puuttuikin miehuutta
pidättää niitä, oli hänellä kuitenkin sen verran häpyä, että kääntyi
poispäin estääkseen niitä näkymästä. »Mutta kerro minulle, sir», lisäsi
Cynthia uteliaisuuden ahdistamana, »minkä luonteinen tuo sopimus oli.»

Kenneth oli vaiti hetkisen ja astui pari kertaa edestakaisin
hallissa koettaen saada puhekykynsä jälleen. Hänellä oli kädet selän
takana ja silmät luotuina kiihkeästi lattiaan, johon ilta-aurinko
maalattujen ikkunoiden läpi valoi punaisia läiskiä sinne tänne. Tyttö
istui suuressa nahkatuolissa pöydän päässä ja odotti seuraten hänen
liikkeitään.

Kenneth mietti sitä, oliko hän velvollinen pitämään asian salassa,
mutta tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei niin ollut laita. Sitten
hän pysähtyi Cynthian eteen ja kertoi lyhyesti Crispinin Worcesterissa
kertoman tarinan, tarinan suuresta vääryydestä, jota ei kukaan muu kuin
kurja raukka voisi jättää kostamatta. Hän ei lisännyt siihen mitään
eikä ottanut pois mitään, vaan kertoi sen semmoisena kuin se hänelle
kerrottiin tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto sai hänet vieläkin
värisemään.

Cynthia istui suu puoleksi avoinna ja silmät intoa loistaen kuunnellen
liikuttavaa kertomusta kärsimyksistä, jotka tuntuivat pikemminkin
jonkun romaanin tekijän tuotteelta kuin tositapaukselta, jonka
ihmislapsi on saanut kestää. Milloin suru ja sääli, milloin taas viha
ja inho sydämessään ja kasvoillaan hän kuunteli kunnes Kenneth lopetti,
ja kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksen ja istahti lähimpään
tuoliin, Cynthia istui vielä kauan äänettömänä.

Sitten hän äkkiä käänsi leimuavat silmänsä nuorukaiseen ja puhui
äänellä, joka oli täynnä sanomatonta halveksuntaa.

»Kuinka sinä uskallat», huusi hän, »puhua tästä miehestä niinkuin
olet puhunut, vaikka tiedät kaiken tämän? Vaikka tiedät, mitä hän on
kärsinyt, rohkenet _hänen poissaollessaan_ moittia häntä synneistä,
joihin hänen onnettomuutensa on hänet johtanut! Miten luulet, että
sinun olisi käynyt, jos olisit ollut tuon onnettoman miehen kengissä?
Olisitko sinä langennut kurjille polvillesi ja kiittänyt Jumalaa siitä,
että sait pitää mitättömän henkesi? Olisitko sinä alistunut kohtalon
iskuun raamatunlause huulillasi? Kuka sinä olet», jatkoi hän nousten
seisomaan ja hengittäen raskaasti vihassaan, joka sai nuorukaisen
hätkähtämään, »kuka sinä olet ja mikä sinä olet, joka tuntien tämän
miehen elämäntarinan rohkenet käydä arvostelemaan hänen tekojaan ja
tuomitsemaan niitä? Vastaa minulle, mieletön!»

Mutta sanaakaan ei Kenneth keksinyt vastaukseksi sellaiseen ryöppyyn
vihaisia, halveksivia kysymyksiä. Sitä vastausta, joka oli niin
valmiina hänen huulillaan sinä yönä, jona kapakkaritari teki hänelle
saman kysymyksen, hän ei nyt uskaltanut antaa. Vastausta, että sir
Crispinillä ei niiden pahantekojen vuoksi, jotka olivat turmelleet
hänen elämänsä, ollut kyllin syytä panna itseään alttiiksi ikuiselle
tuomiolle, ei hän enää uskaltanut lausua.

Hyvinkin liukkaasti hän oli sanonut sen tuolle totiselle miehelle,
mutta vielä totisemmalle kaunottarelle hän ei sitä rohjennut sanoa.
Mahdollisesti oli pelko tehnyt hänet mykäksi, mutta ehkäpä hän
vihdoinkin oivalsi, kuinka mitätön hän oli sen miehen rinnalla, jonka
vikoja hän niin sydämensä pohjasta oli halveksinut.

Peräytyen Cynthian vihan edessä hän turhaan kiusasi tyhjiä aivojaan
löytääkseen sopivan vastauksen. Mutta ennen kuin hän sen löysi, kuului
halliin johtavasta käytävästä raskaita askeleita ja hetkistä myöhemmin
astui Gregory Ashburn halliin. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat
ja hänen otsallaan oli syvät ryypyt.

Cynthia loi isäänsä nopean silmäyksen, mutta ei huomannut hänen
mielenliikutustaan. Kennethillä taas oli liian paljon tekemistä omien
asioittensa kanssa.

Gregoryn sisääntulo sai heissä aikaan omituisen painostuksen tunteen,
eikä Gregorykaan puhunut mitään tullessaan halliin.

Hän pysähtyi pitkän pöydän alapäähän ja nojaten kättään siihen näytti
siltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, kun äkkiä ulkoapäin kuuluva
ääni veti hänen huomionsa puoleensa. Se oli pyörien ratina ja piiskan
sivallus.

»Se on Josef!» huudahti hän keventyneellä äänellä, joka oli niin
ilmeinen, että Cynthiakin sen huomasi. Huudahtaen hän kiiruhti heidän
ohitseen vastaanottamaan veljeään, joka oli palannut niin sopivaan
aikaan.

Hän pääsi juuri pengermälle, kun ajopelit tulivat siihen ja Josef
Ashburnin hoikka olemus astui niistä alas.

»Kas, Gregory», mutisi hän tervehdykseksi. »Kyllä sinä lähetit minut
yhtäkaikki hullulle asialle. Lähettisi, senkin veijari, tapasi minut
vasta Lontoossa, kun olin jo saanut kestää Whitehallin vastaanoton.
Mutta jumaliste, mies», huudahti hän huomatessaan veljensä kalpeuden,
»mikä sinua vaivaa?»

»Minulla on sinulle uutisia, Josef», vastasi Gregory vapisevalla
äänellä.

»Koskeeko se Cynthiaa?» kysyi Josef. »Ei, sillä tuollahan hän seisoo —
ja sievä sulhasensa rinnallaan. Perhana, millainen keikari pojasta on
tullut!»

Niin sanoen hän kiiruhti suutelemaan veljensä tytärtä ja onnittelemaan
Kennethiä sen johdosta, että hänen morsiamensa oli saanut hänet
takaisin.

»Kuulin siitä Lontoossa, poika», puhui hän ivallinen ilme
harmahtaneilla kasvoillaan. »Kuulin, että joku tappelupukari nimeltä
Galliard auttoi sinua, pani suukapulan eräälle papille ja sotamiehelle
ja vei sinut vankilasta juuri vähän ennen hirttämisaikaa.»

Kenneth punastui. Hän tunsi Josefin sanojen pilkan kuin lyönnin
vasten kasvojaan. Hänen sanansa sisälsivät sen, että toinen oli hänen
puolestaan tehnyt sen, jota hän ei itse olisi uskaltanut tehdä, ja
Kenneth tunsi, että se oli sanottu pahassa tarkoituksessa juuri
Cynthian läsnäollessa.

Hän oli oikeassa. Osaksi se johtui siitä, että Josefin tapana oli olla
pilkallinen ja myrkyllinen missä suinkin tilaisuutta sattui, osaksi
siitä, että hän oli erityisen huonolla tuulella vaivalloisen matkansa
vuoksi, jonka aihe häntä ei vähääkään miellyttänyt, nimittäin liitto,
jonka Gregory tahtoi solmittavaksi Cynthian ja Kennethin välillä.

Hänen ohuilla huulillaan oli häijy hymy ja hänen ovelat silmänsä
tähyilivät kiusoittavasti Kennethiä. Hänen myrkyllisellä kielellään
oli valmiina uusi letkaus, kun Gregory veti häntä hihasta ja vei
hänet sivuun. He menivät samaan huoneeseen, missä olivat viimeksi
keskustelleet ennen Josefin lähtöä Kennethiä tiedustelemaan.
Salaperäisen näköisenä Gregory sulki oven ja kääntyi sitten veljensä
puoleen. Hän esti toisen aikeet irrottaa miekka vyöltään.

»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua
aseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin
koskaan ennen!»

Hän pysähtyi, vetäisi syvään henkeä ja kertoi uutisensa.

»Roland Marleigh on täällä.» Ja sitten hän istahti kuoleman väsyneenä.

Josef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen
ilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki
hämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut
miekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui
levollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen
kalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän
otti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.

»Gregory, senkin hullu, sinähän olet juonut liikaa minun poissa
ollessani.»

»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun
pöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»

»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka,
viini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne
manaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen
juttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»

Gregory huomasi Josefin ajatuksen juoksun.

»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan
näköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland
Marleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena,
että en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia
sitten olisi saanut kuulla sitä.»

Hänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin
ilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.

Hän otti Gregorya ranteesta niin kovasti, että tämä kiemurteli
tuskasta, ja pakotti hänet takaisin tuolilleen.

»Jumaliste, mies, mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän hammasta purren.
»Kerro!»

Ja Gregory kertoi, miten Kenneth oli tullut Sheringhamiin ja Marleigh'n
linnaan erään Crispin Galliardin seurassa, saman, jota mielettömien
tekojensa vuoksi viime sodassa oli sanottu Hurjapää-Galliardiksi ja
nyt kuningasmielisten keskuudessa krouviritariksi elostelevan elämänsä
vuoksi. Crispinin puhe Roland Marleigh'stä tulonsa iltana muistui nyt
elävästi Gregoryn mieleen ja hän kertoi sen lopettaen kertomuksensa
siihen, mitä juuri samana iltana oli kuullut Kennethin kertovan
Cynthialle.

»Ja tämä Galliard on siis sama hävytön penikka, Roland Marleigh, josta
on tullut tappelupukari?» kysyi Josef.

Hän oli tyyni, kummastuttavan tyyni, vaikka kuuli sellaisen uutisen.

»Sitä ei saata epäillä.»

»Ja sinä näit hänet ilta illalta ja päivät päästään kirotun viinisi
ääressä etkä tuntenut häntä. Saakelin mies, missä sinun silmäsi olivat?»

»Ehkäpä olin sokea. Mutta hän on suuresti muuttunut. Ja uskallanpa
väittää, ettet sinäkään olisi tuntenut häntä.»

Josef teki pilkallisen eleen, ja hänen silmänsä välähdyksestä saattoi
nähdä, kuinka halpana ja ala-arvoisena hän piti veljensä arvostelukykyä.

»Älä luule, Gregory. Minulla on kyllä aihetta muistaa hänet», sanoi
Josef naurahtaen epämiellyttävästi. Mutta sitten hänen äänensä muuttui
levottoman jännittyneeksi.

»Mutta poika, aavistaako hän, luuletko?»

»Ei vähääkään. Siinä onkin miehen pirullinen viekkaus. Saatuaan tietää
Kennethin suhteesta meihin hän käytti hyväkseen kohtalon suomaa
tilaisuutta Worcesterissa ja sai pojan valan velvoituksella auttamaan
itseään silloin kun hän sitä vaatisi, ilmaisematta niiden nimiä,
joita vastaan hänen tuli toimia. Poika odottaa joka hetki määräystä
lähteä hänen kanssaan kostoretkelle vähääkään aavistamatta, että tuo
murhenäytelmä on suoritettava täällä.»

»Tämä johtuu sinun hienosta naimasuunnitelmastasi», mutisi Josef
myrkyllisesti. Hän nauroi taas vastenmielistä nauruaan ja hetken
vallitsi äänettömyys.

»Ajattelehan, Gregory», sanoi hän vihdoin, »että mies on ollut
kaksi viikkoa tämän katon alla ja että sinä et koko tänä aikana ole
keksinyt mitään keinoa toimittaa tehokkaammin sitä, mikä tehtiin niin
huolimattomasti kahdeksantoista vuotta sitten.»

Hän puhui niin kylmästi kuin asia olisi koskenut jokapäiväisintä asiaa.
Gregorya puistatti ja hän katsoi veljeensä hätääntyneenä.

»Mitä nyt, hullu?» huusi Josef pilkallisesti. »Oletko sinä yhtä
raukkamainen kuin sokeakin? Piru vie, onpa hyvä, että tulin kotiin.
Minä en tahdo, että kukaan Marleigh vaivaa minua vanhoilla päivilläni.»
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten tyynemmin, mutta äänellä, joka
oli sanomattoman uhkaava.

»Huomenna olen keksivä keinon, jolla lähetän tuon tappelupukarin
varmempaan talteen. Minulla on hieman taitoa», hän jatkoi koskettaen
kädellään päälakeaan, »sitä paitsi täytyy sinun auttaa.» Ja hän hymyili
synkästi.

»Eikö ole mitään muuta keinoa?» kysyi Gregory tuskissaan.

»_Olisi ollut_», vastasi Josef. »Parlamentissa. Whitehallissa tapasin
erään miehen, erään eversti Priden, verenhimoisen vanhan puritaanin,
joka antaisi oikean kätensä, jos saisi nähdä Galliardin hirtettynä.
Galliard kuuluu tappaneen hänen poikansa Worcesterin taistelussa. Jos
vain olisin tiennyt», lisäsi hän valittaen, »jos sinun järkesi olisi
ollut terävämpi ja jos olisit tuntenut hänet ja lähettänyt minulle
sanan — niin olisi minulla ollut keino auttaa eversti Pridea. Asian
ollessa nykyisellään» — hän nosteli hartioitaan — »ei siihen enää ole
aikaa.»

»Mutta ehkä...» alkoi Gregory, mutta pysähtyi äkkiä huudahtaen, niin
että Josef kääntyi koroillaan ympäri. Ovi oli avautunut ja kynnyksellä
seisoi sir Crispin Galliard kunnioittavasti hattu kädessään.

Josef katsoi häneen hetken hämmästyneenä.

»Kuka piru te olette?» tokaisi hän sitten.

Huolimatta levottomuudestaan Gregory nauroi hiljaa kysymykselle.

Krouviritari astui eteenpäin.

»Olen sir Crispin Galliard, palvelijanne», sanoi hän kumartaen.
»Minulle kerrottiin, että Marleigh'n isäntä oli tullut kotiin
ja että tapaisin hänet täällä, ja kiiruhdan, sir, kiittämään
vieraanvaraisuudesta, jota olen nauttinut tämän katon alla viimeiset
kaksi viikkoa.»

Puhuessaan hän katsoi Josefia, ja hänen katseensa oli yhtä vihamielinen
kuin hänen sanansa olivat kohteliaat. Josef oli suunniltaan
hämmästyksestä. Siitä Roland Marleigh'sta, jonka hän oli tuntenut,
ei ollut paljoa jäljellä. Sitä paitsi oli hän odottanut näkevänsä
vanhemman miehen unohtaen, että Rolandin ikä ei saattanut nousta yli
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden. Lisäksi lievensi lisääntyvä hämärä
hänen kasvojensa kuihtuneisuutta ja lisäsi hänen suoran vartalonsa
soreutta tehden hänet siten paljon nuoremman näköiseksi kuin hän olisi
ollut päivän valossa.

Josef toipui heti hämmästyksestään ja huolimatta pahoista
aavistuksistaan — häntä kiusasi epätietoisuus siitä, tiesikö Crispin,
että he olivat tunteneet hänet — hänen hymynsä oli kirkas ja äänensä
tyyni ja ystävällinen, kun hän vastasi.

»Sir, olette hyvin tervetullut. Te olette urhealla teollanne antanut
meille takaisin rakkaan olennon, ja meidän vaatimattoman talomme
antimet ovat heikko vastalahja teille, niin kauan kuin teitä vain
miellyttää kunnioittaa sitä täälläolollanne.»




Kuudestoista luku


Sir Crispin ei ollut kuullut mitään siitä, mitä veljekset olivat
puhuneet suunnitellessaan toimenpiteitään, ja hän ei aavistanutkaan,
että hänet oli tunnettu. Hän oli vain kiiruhtanut suorittamaan sen,
mikä tavallisissa oloissa on varsin luonnollinen velvollisuus talon
isäntää kohtaan. Häntä kannusti myös kärsimätön halu saada nähdä Josef
Ashburn, mies, joka oli hänelle kahdeksantoista vuotta sitten antanut
murhanhimoisen piston. Hän silmäili häntä tarkkaavasti ja arvellen
tutkimuksensa tuloksena, että tässä oli vaarallinen, ovela mies, perin
toisenlainen kuin hänen tylsäjärkinen veljensä, hän päätti toimia heti.

Kun hän sitten ilmestyi halliin illallisaikaan, tuli hän täysin
aseistettuna ja saappaissa, varustettuna kuin matkalle lähtöön.

Josef seisoi yksin valtavan takan edessä, kasvot loimuaviin halkoihin
päin ja nojaten toisella jalallaan takan ristikkoon. Gregory ja hänen
tyttärensä keskustelivat erään ikkunan aukeamassa. Toisen ikkunan
ääressä, hallin toisella puolella seisoi Kenneth, yksin ja lohduttomana
katsellen tihkusateeseen, joka vastikään oli alkanut.

Galliardin astuessa sisään käänsi Josef päätään ja hänen kulmakarvansa
kohosivat ja otsa rypistyi hänen nähdessään ritarin asun.

»Mitä nyt, sir Crispin?» sanoi hän. »Oletteko lähdössä matkalle?»

»Olen jo liiankin kauan nauttinut Marleigh'n linnan kestiystävyyttä»,
vastasi Crispin kohteliaasti astuessaan loimuavan takan luo. »Tänä
iltana, herra Ashburn, lähden täältä.»

Utelias ilme välähti Josefin kasvoilla. Seuraavassa hetkessä, otsa
vieläkin rypyssä koettaessaan selvittää syytä niin äkilliseen lähtöön,
hän mutisi kohteliaisuuden vaatimia muodollisia valituksiaan. Mutta
vaikka tuo omituinen ilme oli vain hetken viipynyt Josefin kasvoilla,
oli Crispin kuitenkin huomannut sen ja hänen mieleensä juolahti ajatus,
että Josef tunsi hänet. Ja astuessaan Cynthian ja hänen isänsä luo hän
kiitti taivasta siitä, että oli ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka
oli katsonut viisaiksi ja tarpeellisiksi viedäkseen päätöksensä perille.

Seuratessaan katseellaan Crispiniä Josef kysyi itseltään, oliko
Crispin jo huomannut, että hänet tunnettiin, ja oliko hän sen vuoksi
päättänyt lähteä siirtäen kostonsa sopivampaan aikaan. Vastaukseksi
hän sanoi itselleen, että niin oli, sillä hän ei tuntenut sen miehen
menettelytapoja, jonka kanssa oli tekemisissä. Tultuaan tähän
johtopäätökseen hän päätti, ettei Crispin pääsisi lähtemään vapaasti
palatakseen toisen kerran heitä vaivaamaan. Koska Galliard ei tahtonut
saattaa asiaa päätökseen, tekisi hän sen itse tänä iltana ja ratkaisisi
sen samalla ainaiseksi. Ennen istuutumistaan illallispöytään hän piti
sen vuoksi huolta siitä, että hänen miekkansa oli hänen tuolinsa takana
pöydän päässä.

Ateria kului rauhallisesti. Kenneth istui jörönä Cynthian puolelta
saamansa huonon kohtelun vuoksi, Cynthia puolestaan oli totinen ja
ääneti. Sir Crispinin kärsimystarina antoi hänelle paljon ajattelemisen
aihetta, samoin kuin hänen lähtönsäkin, ja monta kertaa Galliard
huomasi, että tytön silmät olivat kohdistuneet häneen puoleksi säälin
ilmein ja puoleksi kätkien jotakin muuta, jota hän ei pystynyt
selittämään.

Gregoryn ääntä ei paljon kuulunut. Synkkä katse hänen veljensä silmissä
teki hänet pelokkaaksi ja levottomaksi. Hänenkin mielestään aika oli
kuin synnytystuskissaan ja ilmeisesti oli tapahtumassa merkillisiä
asioita, mutta ei puoleksikaan siinä määrin kuin Crispinistä ja
Josefista, jotka kumpikin olivat päättäneet viedä asiat ratkaisuun
ennen kuin olivat nousseet pöydästä. Ja kuitenkin olisi ateria kulunut
ikävässä äänettömyydessä, ellei heitä olisi ollut. Josef teki parastaan
karkottaakseen vieraastaan kaiken epäluulon ja siinä tarkoituksessa
puheli iloisesti yhtä ja toista ja kertoi pikku juttuja äskeisen
matkansa varrelta tai tapauksia, joiden näkijäksi oli Lontoossa
joutunut, höystäen kaikki pikku asiatkin sellaisilla sukkeluuksilla,
että niitä mielellään kuunteli.

Ja Galliard, saman kannustimen ajamana, muisteli muinaisia, ja joka
kerta kun Josef vaikeni, huvitti hän läsnäolijoita lystikkäillä
jutuilla.

Hän joi vankasti, ja sen huomasi Josef tyydytyksekseen. Mutta siinä
hän taas laski väärin. Kennethillä, joka söi vähän, näytti myös olevan
suunnaton jano, ja Crispin tuli vihdoin levottomaksi, kun pojan malja
aina oli tyhjä. Hänhän tarvitsi nuorta miestä aivan lähihetkinä ja
suorastaan pelkäsi, että jos tämä tällä tavalla jatkaisi, niin hänestä
ei olisi mitään apua. Jos Kenneth olisi istunut pojan vieressä, hän
olisi voinut kuiskata tälle varoittavan sanan, mutta nuorukainen istui
toisella puolen pöytää. Kerran luuli Crispin huomanneensa, että Josef
loi Gregoryyn merkitsevän katseen, ja kun Gregory heti sen jälkeen
kaatoi sekä hänelle että Kennethille viiniä, hän huomasi epäluulonsa
aiheelliseksi ja tuli valppaaksi ja varovaiseksi.

Pian nousi Cynthia pöydästä. Samalla nousi Galliard. Hän saattoi tytön
porraskäytävän luo ja sanoi:

»Sallikaa, mistress Cynthia, minun sanoa teille jäähyväiset. Tunnin
kuluttua tai niillä vaiheilla ratsastan Marleigh'n linnasta.»

Tyttö katsoi maahan, ja jos Crispin olisi tarkannut häntä paremmin,
niin hän olisi nähnyt, että tyttö kalpeni hieman.

»Jääkää hyvästi, sir», sanoi hän matalalla äänellä. »Olkoon onni
matkassanne.»

»Madam, kiitän teitä. Jääkää hyvästi.»

Hän kumarsi syvään. Tyttö niiasi hieman ja nousi portaita ylös.
Tultuaan perille hän kääntyi vielä ympäri. Galliard oli palannut
paikalleen pöydän ääreen ja täytti juuri maljaansa.

Palvelijat olivat poistuneet ja puoli tuntia istuivat pöytäkumppanit
vielä juoden viiniä ja keskustellen. Crispin joi maljan toisensa
perästä ja tuli joka hetki meluavammaksi, kunnes hänen puheensa menetti
kaiken yhtenäisyyden. Hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi ja leukansa
valahti silloin tällöin rintaa vasten.

Kenneth, punaisena viinistä, mutta kuitenkin järjissään katsoi häntä
halveksien. Tuollaista miestäkö Cynthia piti parempana kuin häntä!
Halveksuntaa loistivat myös Josefin silmät, tyydytyksen ohella. Hän ei
ollut osannut arvata, että hänen tehtävänsä olisi niin helppo. Vihdoin
hän katsoi ajan tulleen.

»Kuulin veljeltäni, että te olitte kerran tuntenut Roland Marleigh'n»,
sanoi hän.

»Kyllä», vastasi Crispin sopertaen. »Minä tunsin sen koiran. Iloinen,
häikäilemätön sielu, piru vieköön. Häikäilemättömyytensä vuoksi hän
kuolikin, miesparka, ja teidän kätenne kautta, herra Ashburn, niin
kerrotaan.»

»Mitä kerrotaan?»

»Mitäkö kerrotaan?» huusi Crispin. »Sitä, mitä kuulin. Sanotteko
minua valehtelijaksi?» ja heiluen tuolillaan hän koetti olla vihaisen
näköinen.

Josef nauroi tavalla, joka sai Kennethin veren jähmettymään.

»No niin, en kiellä sitä. Se tapahtui rehellisessä kaksintaistelussa.
Sitä paitsi hän aiheutti itse kaksintaistelun.»

Crispin ei vastannut sanaakaan, vaan nousi horjuen, niin epävarmasti,
että tuoli kaatui kolisten hänen takanaan. Hetken hän katsoi sitä
humalaisen tavoin naurahtaen, sitten hän meni huojuen hallin poikki
sille ovelle, joka johti palveluskunnan puolelle. Muut kolme miestä
istuivat paikoillaan katsellen hänen hoippumistaan uteliain,
halveksivin ja nauravin silmin. He näkivät hänen pääsevän raskaan
tammioven luo ja sulkevan sen. He kuulivat salvan solahtavan reikäänsä
ja näkivät Crispinin vetävän avaimen lukosta ja panevan sen taskuunsa.

Kylmä hymy karehti vielä Josefin huulilla, kun Crispin kääntyi heihin
päin, mutta samainen hymy pakeni hänen huuliltaan hänen nähdessään
Crispinin seisovan edessään suorana ja solakkana, humala kuin
poispyyhittynä, silmät terävinä ja raivoisina ja ääni kirkkaana kuin
metalli.

»Sinä valehtelet, Josef Ashburn. Se ei ollut rehellinen ottelu. Se ei
ollut mikään kaksintaistelu. Se oli katala murhaisku, jolla sinä aioit
teurastaa hänet, samoin kuin teurastit hänen vaimonsa ja poikansakin.
Mutta on olemassa Jumala», jatkoi hän yhä yltyvällä äänellä, »ja
minä jäin eloon. Kuten salamanteri pääsin liekkien läpi, joilla sinä
koetit hävittää kurjan tekosi kaikki jäljet. Minä jäin elämään ja minä
— Crispin Galliard, tuo juoppo krouviritari, joka kerran oli Roland
Marleigh — olen täällä vaatimassa tiliä.»

Hän oli kuin itse ruumiillistunut kosto seisoessaan uhkaavana heidän
edessään, kasvot kalmankalpeina raivosta, johon hän puhuessaan oli
joutunut, leimuavat silmät katsellen heitä puoleksi suljettuina,
jollainen hänen tapansa oli hänen ollessaan vaarallinen. Ja kuitenkin
oli Kenneth ainoa, joka oli vaipua maahan kauhusta, sillä hänelle oli
äkkiä selvinnyt totuus kauhistuttavassa alastomuudessaan.

Josef tointui pian hämmästyksestään Crispinin äkillisen selvenemisen
johdosta. Hän ymmärsi ovelan kepposen, jolla Galliard oli sulkenut
heiltä pakotien ainoalta suunnalta, jolta he saattoivat odottaa apua,
ja hän kirosi ajattelemattomuuttaan. Mutta silti hän ei hätääntynyt.
Hänen miekkansa oli käden ulottuvilla, ja Gregory oli aseistettu.
Jos hätä tulisi, olisi heitä kaksi tyyntä ja taitavaa miestä
puolihumalaista poikaa ja miestä vastaan, jonka raivo hänen arvelunsa
mukaan alentaisi hänen vaarallisuutensa ainakin puoleen. Mahdollisesti
myös nuorukainen asettuisi valastaan huolimatta heidän puolelleen. Sitä
paitsi ei hänen tarvinnut muuta kuin korottaa äänensä, niin palvelijat
rientäisivät apuun, sillä hän ei epäillytkään, ettei hänen äänensä
kuuluisi paksun oven läpi, jonka Crispin oli sulkenut.

Pilkallinen huolettomuuden hymy palasi hänen huulilleen, ja hän vastasi
kylmästi ja nasevasti.

»Tilin, jota olette tullut vaatimaan, olette varmasti saava, sir.
Huimapää-Galliard on kyllä monen rohkean tarinan sankari, mutta ellei
arvostelukykyni petä minua, niin on tämä oleva hänen viimeisensä.
Jumaliste, sir, oletteko niin mieletön, että tulette yksin uhmaamaan
leijonaa sen luolassa?»

»Pikemminkin roistoa kopissaan», ivasi Crispin. »Tulta ja tulikiveä,
master Josef, luuletteko pelottavanne minua sanoilla?»

Yhä hymyili Josef luullen olevansa tilanteen herra.

»Jos tarvitsen apua, niin ei minun tarvitse muuta kuin korottaa
ääntäni. Mutta se on turhaa. Meitä on kolme yhtä vastaan.»

»Te laskette väärin. Master Stewart kuuluu tänä iltana minulle. —
Valansa velvoituksella, jonka rikkominen saattaisi hänen sielunsa
turmioon, on hänen autettava minua, missä ja milloin sitä vaadin. Ja
minä vaadin sitä nyt, Kenneth. Miekka esille!»

Kenneth voihki seistessään siinä sulkien ja aukoen käsiään.

»Jumala teidät kirotkoon», puhkesi hän sanomaan. »Te olette saattanut
minut ansaan, olette pettänyt minua.»

»Muistakaa valanne», vastasi Crispin kylmästi. »Jos katsotte, että olen
tehnyt teille vääryyttä, niin on teillä tämän jälkeen oikeus vaatia
minulta mitä hyvitystä tahansa. Mutta tehkää ensin se, minkä olette
vannonut tekevänne. Miekka ulos, mies!»

Yhä Kenneth epäröi. Ja ellei Gregory tällä kohtalokkaalla hetkellä
olisi ratkaissut asiaa, on mahdollista, että hän olisi rikkonut
valansa. Sillä Gregory pelkäsi, että nuorukaisen epäröinti olisi voinut
päättyä toisin, ja sen vuoksi hän päätti heti tehdä sen mahdottomaksi.
Vetäen miekkansa tupesta hän hyökkäsi rajusti nuorukaisen kimppuun
koettaen pistää häntä rintaan. Kenneth väisti hyppäämällä syrjään,
mutta Gregory juoksi heti hänen jälkeensä, ja ollessaan toisen
ahdistamana Kennethin täytyi vetää miekkansa suojellakseen itseään.

He seisoivat pöydän ja hallin pengermän puoleisen osan välillä, ja
vastapäätä heitä, sulkemansa oven luona, seisoi Crispin. Josef istui
yhä pöydän päässä tyynenä, itseensä luottavana, vieläpä huvittuneenakin.

Hän oivalsi, että Gregory oli liian aikaisin ryhtynyt ahdistelemaan
miestä, joka mahdollisesti olisi saatu taipumaan heidän puolelleen,
mutta hän oli myös varma siitä, että muutama pisto tekisi lopun pojan
vastustuskyvystä, ja sen vuoksi hän ei käynyt välittämään. Sitten hän
näki Crispinin lähestyvän hitaasti miekka kädessä, joten hänen täytyi
pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Hän sieppasi takanaan olevan
miekan ja hypähtäen jaloilleen astui eteenpäin kohdatakseen tuiman
vastustajansa. Galliardin silmät välähtivät ilosta, hän kohotti aseensa
ja heidän miekkansa kalahtivat vastakkain.

Heidän miekkojensa kalskahteluun vastasi samanlainen kalahdus pöydän
takaa.

»Seis, sir», oli Kenneth huudahtanut, kun Gregory hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Mutta Gregoryn vastaus oli ollut pisto, jota pojan
täytyi väistää. Ottaen tämän vastarinnaksi pisti Gregory uudelleen
vielä rajummin. Kenneth väisti läheltä, miekan kärki aivan
ahdistajaansa kohti. Hän huomasi tilaisuuden, ja sekä vaisto että
halu vastata Gregoryn hyökkäykseen sai hänet koettamaan pistoa, joka
pakotti Gregoryn taaksepäin, kunnes hänen hartiansa koskettivat
seinälaudoitusta. Samalla nuorukaisen jalka sotkeutui siihen tuoliin,
jonka Crispin oli kaatanut, ja hän kompastui. Hän tiesi tuskin
itsekään, miten kaikki tapahtui, mutta hänen kaatuessaan liukui hänen
miekkansa toisen miekkaa myöten ja meni Gregoryn oikean hartian läpi
naulaten hänet seinään.

Josef kuuli putoavan miekan kilahduksen ja luuli, että se oli
Kennethin. Hänellä oli myös sillä kertaa niin paljon tekemistä,
ettei hän uskaltanut hetkeksikään kääntää katsettaan Crispinistä.
Näihin saakka oli Josef Ashburn pitänyt itseään mestarillisena
miekanmittelijänä sekä kelvollisena kenen kilpailijaksi hyvänsä muissa
aselajeissa. Mutta Crispinissä hän tapasi sellaisen meikkailijan, ettei
ollut koskaan moista nähnyt. Joka valehyökkäykseen ja lyöntiin, mitä
hänen tiedossaan vain oli, oli Crispin vastannut silmänräpäyksessä
ja aina samalla tuloksella. Hänen miekkansa kärki oli aina työntynyt
syrjään ja syöksy väistetty.

Vimmatusti hän nyt otteli pistäen miekallaan puoleen ja toiseen, ylös
ja alas, milloin vähäisinkin tilaisuus tarjoutui, mutta hän tapasi aina
Crispinin miekan pehmeän väistön. Hän jatkoi taistelua ja ihmetteli
minuuttien kuluessa hitaasti, miksi Gregory ei tullut hänen avukseen.
Sitten kauhistuttava ajatus, että Gregory ehkä oli voitettu, välähti
hänen mieleensä. Siinä tapauksessa hänen täytyi luottaa vain itseensä.
Hän kirosi liiallista itseluottamustaan, joka oli johtanut hänet tähän
vaaralliseen erehdykseen, nimittäin vastustajansa aliarviointiin. Hänen
olisi pitänyt tietää se. Se, jolla oli sir Crispinin maine, ei ollut
mikään tavallinen mies, vaan mies, joka oli tottunut vaaroihin ja
niistä suoriutumaan. Hänpä huutaisi apua. Hän ihmetteli ajatellessaan,
ettei aseiden kalina ollut herättänyt hänen palvelijainsa huomiota. Yhä
taistellen hän korotti äänensä ja huusi...

»Hei siellä! John, Stephen!»

»Säästäkää keuhkojanne», mutisi ritari. »Vannon, että niitä vielä
tarvitsette. Huutakaa niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei teitä
kuule. Minä annoin teidän neljälle palvelijallenne ruukun viiniä, jotta
he saisivat juoda lähtömaljani. He ovat tyhjentäneet sen jo, sitä
tuskin epäilen, ja yksikin lasi sitä kellistäisi vankimmankin juopon
nukkumaan kellon ympäri.»

Kirous oli Josefin ainoa vastaus — kirous, joka kohdistui hänen omaan
tyhmyyteensä ja liikavarmuuteensa. Vähän aikaa sitten hän oli luullut
vetäneensä tiukan verkon tuon roiston ympärille, ja tässä oli hän nyt
omassa ansassaan, miltei lopen väsyneenä ja vastustajansa vallassa.

Hänen mieleensä juolahti, että Crispin pidätti kättään, että hän
ainoastaan puolusti itseään, ja hän ihmetteli, mitä mies sillä
tarkoitti. Hän tunsi olevansa huonompi miekkailija ja että Galliard
milloin tahansa saattaisi pistää miekkansa hänen lävitseen. Hän oli
päästä kantapäihin hiessä, joka johtui sekä ponnistuksesta että
epätoivosta. Hänet valtasi mieletön kiihko. Ehkäpä hän vielä saattaisi
kääntää hyväkseen Crispinin epätietoisuuden ja antaa lopullisen piston!

Hän kokosi voimansa viimeistä ponnistusta varten ja kääntäen rannetta
valepistosta ensi asemassa hän vei miekkansa toisen alitse ja ojentaen
käsivartensa hyökkäsi tulisesti päin. Ojentaessaan käsivartensa hän
tunsi äkkiä tärähdyksen ranteessaan. Miekka oli lennähtänyt hänen
kädestään ja hän seisoi aseettomana Crispinin armoilla.

Koriseva huudahdus pääsi häneltä vastoin tahtoaankin ja hänen
silmänsä laajenivat kauhusta, kun hän näki ritarin tuhoa ennustavan
katseen. Seinä ei ollut kuin kolmen askelen päässä hänestä ja siinä
riippui monta voittoisaa asetta aivan käden ulottuvilla. Mutta pelko
valtasi hänet siinä määrin, että se tylsytti hänen ajatusvoimansa ja
lamaannutti hänen jäsenensä hänen ajatellessaan, että hänen pamppaileva
sydämensä saattoi seuraavassa hetkessä lyödä viimeisen kerran. Tyyni,
vääjäämätön rohkeus, joka oli ollut Josefin ainoa hyve, oli paennut,
ja hänen rautainen tahtonsa, joka tähän saakka oli pitänyt hänen
omantuntonsakin aisoissa, suli pehmeäksi kuin vesi hänen katsoessaan
kuolemaa silmiin.

Aikakausia näytti hänen mielestään kuluneen siitä hetkestä, kun
hänen miekkansa oli pudonnut hänen kädestään, ja sittenkään ei
hänen odottamaansa iskua kuulunut. Crispin seisoi yhä uhkaavana ja
äänettömänä hänen edessään katsellen magneettisella lumousvoimalla
häntä — samoin kuin käärme lintua. Josef ei voinut kääntää katsettaan
toisen silmistä, joiden edessä hän tunsi vapisevansa ja kutistuvansa
olemattomiin.

Kynttilät paloivat jo matalina jaloissaan ja salaperäiset varjot
täyttivät suuren, synkän hallin nurkan. Ne muodostivat sopivan
kehyksen sille julmalle kuvalle, jota nuo kaksi miestä esittivät —
toinen ankaran uhkaavana ja kostavana, toinen kyyristyneenä, pelon
lamauttamana ja kuolonkalpeana.

Pöydän takana, haavoitettu Gregory tiedottomana ja verta vuotavana
edessään seisoi Kenneth katsoen tapahtumain kulkua äänettömänä,
ihmettelevänä ja kauhuissaan.

Hänestäkin siinä seistessään tuntuivat sekunnit minuuteilta siitä
hetkestä, kun Josef oli joutunut aseettomaksi, siihen hetkeen, jolloin
Crispin nauraen — lyhyesti ja äkkiä kuin laukaus — heitti miekkansa
lattiaan ja tarttui uhrinsa kurkkuun.

Niin suunnaton kuin Crispinin viha olikin, oli hän sen tähän saakka
pitänyt aisoissa. Mutta nyt se vihdoin puhkesi äkkiä raivoksi,
joka valtasi hänet kokonaan sysäten syrjään järjen, ja hän leiskui
hillitönnä pelkästä raivoamisen halusta. Aivan kuin hiilloksesta
leimahtava lieska nousi hänen mieletön raivonsa muuttaen hänen kasvonsa
ja koko hänen olemuksensa toiseksi. Uusi, lannistumaton voima valtasi
hänet, hänen suonensa sykkivät nopeasti, mielettömästi hänen verensä
tulisen kierron mukaan ja hänen sielunsa täyttyi julmalla hekumalla —
hekumalla, jota peto tuntee alkaessaan repiä saalistaan.

Hänet valtasi halu musertaa hitaasti ja omin käsin häviölle joutunut
vihollisensa. Miekan pisto tämän lävitse olisi ollut liian nopea
teko. Mies olisi kuollut, eikä Crispin olisi tiennyt mitään hänen
kärsimyksistään. Mutta ottaa häntä näin kurkusta, saada hitaasti
puristaa hänestä viimeinen elonkipinä, tuntea hänen toivoton,
kiemurteleva sätkytyksensä, tuntea joka tuskan värähdys hänen
jäsenissään, katsella hänen yhä punehtuvia kasvojaan ja paisuvia
verisuoniaan, katsella kuinka hänen pullistuvat silmänsä täyttyivät
mykällä kuoleman kauhulla, pitää häntä sillä tavalla, käsissään,
kunkin sekunnin muuttuessa selväksi, tuntuvaksi ajankohdaksi ja
siten tekemällä tili menneistä, menetetyistä vuosista selväksi hänen
kanssaan, sen Crispin tunsi olevan jotakin koston tapaista.

Sillä välin oli hämmästys niin odottamattomasta liikkeestä taas
herättänyt Josefissa eloon miehen mielen. Hetkeksi kolkutti toivokin
hänen sydämessään. Hän oli jäntevä ja sukkela, ehkäpä Galliard vielä
saisi katua sitä, että heitti miekkansa. Hän luuli syyn siihen olevan
niissä halveksivissa sanoissa, jotka Crispin silloin oli lausunut...

»Jalo teräs olisi liian suuri kunnia teille, herra Ashburn.»

Ja Crispinin puhuessa tiukkeni hänen hoikkien, jäntevien sormiensa ote,
niin että se pusersi Josefista sekä hengityskyvyn että vastanousseen
toivon voittaa toinen uudessa kamppailussa. Josef ei ollut ottanut
lukuun Crispinin kaleeriorjuudessa saavuttamaa voimaa, ja hänestä
tuntui ilmiömäiseltä, kun hän huomasi miltei kohoavansa maasta ja
heilahtelevansa puoleen ja toiseen kuin pieni lapsi aikamiehen käsissä.
Turhaa oli hänen ponnistelunsa. Hänen voimansa vähenivät nopeasti.
Veri, joka liian kauan oli viipynyt hänen päässään, alkoi jo himmentää
hänen näköään, kunnes vihdoin luja ote heltisi ja hän hengitti taas
vapaasti. Saatuaan näkönsä jälleen hän huomasi istuvansa tuolissaan
pöydän päässä ja hänen vieressään seisoi sir Crispin nojaten vasenta
kättään pöytään ja pitäen taas miekkaa kädessään sekä silmäillen
pilkallisesti ja häijysti uhriaan.

Kenneth ei voinut pidättää vavistusta. Hän oli tuntenut Crispinin
rajuksi mieheksi, joka helposti vihastui, ja hän oli usein nähnyt vihan
tekevän hänen muotonsa pelottavaksi. Mutta hän ei ollut milloinkaan
nähnyt mitään tähän verrattavaa. Hänen tuhoa ennustava katseensa oli
saatanallinen ja hänen hirvittävä hymynsä täynnä vihaa ja pilkkaa
hänen seisoessaan siinä voimattoman saaliinsa edessä, jota oli
kahdeksantoista vuotta odottanut saadakseen musertaa hänet maahan.

»Toivoisin», sanoi Crispin karkeasti ja tyynesti, »että teillä olisi
kymmenen elämää, master Josef. Siitä huolimatta olen tehnyt parhaani.
Kaksi kuolemantuskaa olette jo kokenut, ja minä tahdon olla armollinen.
Loppunne on käsissä. Jos haluatte rukoilla, niin tehkää se, master
Ashburn, vaikka luulenkin, että se on hukkaan mennyttä ilmaa — olette
liiankin kypsä helvettiin.»

»Te aiotte tappaa minut?» ähki Josef tullen vieläkin kalpeammaksi.

»Oletteko voinut epäillä sitä?» nauroi Crispin. »Ja kuitenkin olen jo
kaksi kertaa antanut teidän tuntea kuoleman esimakua. Luulitteko minun
vain laskevan leikkiä?»,

Josefin hampaat kalahtivat yhteen päättävästi. Crispinin pilkka
vaikutti häneen kuin lyönti — mutta lyönti, joka nostatti kostonhalun
eikä masentumista. Hän kokosi taas voimansa uuteen rynnistykseen, ei
ruumiilliseen, jonka hän huomasi turhaksi, vaan henkiseen viisasteluun.

»Te teette murhan», hän huudahti.

»Ei, minä teen oikeutta. Se on tosin kauan viipynyt matkallaan, mutta
se on vihdoinkin tullut.»

»Miettikää tekoanne, herra Marleigh...»

»Älkää kutsuko minua sillä nimellä», huusi Crispin käheästi. »En ole
käyttänyt sitä näinä kahdeksanatoista vuotena, ja koska te olette
tehnyt minut siksi mikä nyt olen, ei sitä nimeä voi nytkään käyttää.»

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten puhui Josef taas hyvin tyynesti ja
vakavasti.

»Ajatelkaa, sir Crispin, mitä olette tekemäisillänne. Se ei voi
hyödyttää teitä millään tavalla.»

»Jumaliste, niinkö luulette? Ettekö luule, että merkitsee mitään se,
kun saan nähdä teidän maksavan viimeisetkin velkanne rippeet?»

»Te voitte saada kalliisti maksaa siitä, mikä teille tuottaa vain
hetkellisen tyydytyksen.»

»Se ei ole hetkellinen, Josef», nauroi Crispin. »Pelkkä muistokin
siitä tarjoaa minulle iloa ne vuodet tai päivät, mitä minulla vielä on
jäljellä. Se on tyydytys, jota olen odottanut kahdeksantoista vuotta,
vaikka heti sen perästä makaisin kylmänä ja jäykkänä.»

»Sir Crispin, te olette parlamentin vihollinen, miltei henkipatto.
Minulla on jonkin verran vaikutusvaltaa, paljonkin. Käyttämällä sitä...»

»Vaiti, sir», huusi Crispin vihaisesti. »Te puhutte turhaan. Mitä
merkitsee minulle elämä tai kaikki mitä elämä voi minulle antaa? Kun
olen näin kauan kestänyt sen kuorman, niin se on tapahtunut vain sen
vuoksi, että saisin nähdä tämän hetken. Luuletteko, että mitkään
lahjukset, joita te voisitte minulle tarjota, saattaisivat järkyttää
minua päätöksessäni?»

Gregoryn valitus hänen alkaessaan tulla tuntoihinsa veti Crispinin
huomion puoleensa.

»Sitokaa hänet, Kenneth», käski hän viitaten pitkällään olevaan
mieheen. »Mitä? Epäröittekö? Nyt, niin totta kuin Jumala elää, minä
tahdon, että tottelette, tai muuten tulee vannomanne vala olemaan
teille ikävänä muistona.»

Halveksiva ilme kasvoillaan laskeutui nuorukainen polvilleen. Sitten
hän sanoi äkkiä: »Minulla ei ole mitään välineitä.»

»Pöllöpää, eikö hänellä ole miekan hihna ja kaulahuivi? Käyttäkää
niitä.»

»Miksi pakotatte minut tekemään tämän?» vastusteli poika yhä
kiihkeästi. »Te olette pettänyt minua ja sittenkin olen pitänyt valani
ja antanut teille sen avun, jota tarvitsitte. He ovat nyt teidän
vallassanne, ettekö itse voi suorittaa loppua?»

»Sieluni kautta, master Stewart, minä olen liian kärsivällinen teitä
kohtaan. Täytyykö meidän väitellä joka askelesta, minkä otatte. Minä
haluan teidän apuanne, kunnes tämä asia on suoritettu loppuun. Sitokaa
heti tuo mies ja lopettakaa lörpöttely.»

Hänen tuimuutensa voitti pojan vastustuksen... Kennethillä oli
tarpeeksi järkeä nähdäkseen, ettei Crispinin mielentila sietänyt
enempää vastustamista, ja niin hän kiroten ja huokaillen kävi sitomaan
Gregoryn käsiä.

Sitten Josef puhui taas.

»Punnitkaa tarkoin tekoanne, sir Crispin», hän sanoi. »Te olette
vielä nuori, teillä on vielä pitkälti elonaikaa. Älkää turhan vuoksi
hävittäkö sitä teolla, joka ei voi korjata mennyttä.»

»Mutta se voi kostaa sen, Josef. Mitä elämääni tulee, niin te
turmelitte sen vuosia sitten. Tulevaisuudella ei ole minulle mitään
tarjottavana. Nykyisyydellä on tämä.» Ja hän vetäisi takaisin miekkansa
pistääkseen.




Seitsemästoista luku


Pelko kuvastui taas Josefin silmissä Crispinin liikkeen johdosta, ja
kolmannen kerran sinä iltana hän sai maistaa, miltä kuoleman tulo
tuntui. Mutta vieläkin Galliard pidätti iskuaan. Hän piti miekan
kärkeä Josefin rinnan kohdalla ja tarkkasi jokaista pelon aiheuttamaa
värähdystä hänen kuolonkalpeilla kasvoillaan. Hän ei tahtonut iskeä,
sillä se olisi lopettanut sen erinomaisen kidutuksen, jonka alaiseksi
hän Josefin pakotti.

Josef oli ollut murtunut ja toivoton. Nyt hän äkkiä taas virkosi, mutta
toisella tavalla. Hän heittäytyi polvilleen Crispinin eteen ja rukoili
häntä säästämään hänen kurjan henkensä.

Crispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin.
Tällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä,
kärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina
vuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli
sitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään
ruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin
inhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen
pergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa
hikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen
silmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.

Crispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana,
aivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat
rukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.

»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle
takaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta
sitten?»

»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä
voin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne.
Sen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»

Tietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti
Josefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan
ja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja
epäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus
näytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.

»Mitä valheita te minulle syötätte? Jumaliste, mies, ettekö te pelkää?»

»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin
epäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän
poikanne elää.»

»Helvetin koira, se _on_ valhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin
teidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne
käskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat
teidän sananne, master Josef.»

»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän
vannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän
oli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän
on elänyt ja vaurastunut.»

Ritari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella,
mutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.

»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää
minulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.

»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!»
vakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta
Crispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.

»Minä tahdon todistuksia enkä valoja, mies. Mitä todistuksia teillä on?»

»Mies ja nainen, jotka ovat kasvattaneet pojan.»

»Ja mistä saan heidät käsiini?»

Josef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen.
Innoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä.
Hän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja
niistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos
hänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun
hän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä
harkitsevaa tyyneyttä.

»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut
lähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille
niin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille
henkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen
johdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»

Kyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen
silmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena
epäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä
koskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka
alinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin
vähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen
äänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus
ja hieman toivoa.

Vihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja
nousi.

»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja
paperia. Kirjoittakaa.»

»Lupaatteko?» kysyi Josef.

»Sanon sen sitten, kun olette kirjoittanut.»

Vapisevalla kädellä Josef kirjoitti muutaman rivin. Sitten hän antoi
sen Crispinille luettavaksi.

»Tämän tuoja on Sir Crispin Galliard ja hän on läheisissä suhteissa
siihen asiaan, josta meidän kesken on sovittu. Minä pyydän, että
vastaatte totuudenmukaisesti ja niinkuin asia on niihin kysymyksiin,
joita hän asian yhteydessä teille tekee.»

»Ymmärrän», sanoi Crispin hitaasti. »Niin, se kelpaa. Nyt
allekirjoitus.» Ja hän palautti Josefille paperin.

Ashburn oli taas oma itsensä. Hän tajusi olevansa voiton puolella eikä
aikonut enää antautua.

»Panen nimikirjoitukseni siihen, jos vannotte lähtevänne uhkaamatta
meitä enää.»

Crispin mietti hetken punniten tarkoin asemaansa. Jos Josef nyt
valehteli hänelle, hän oli keksivä keinon palata uudelleen, tuumi hän
ja vannoi valansa.

Josef kastoi kynänsä ja pysähtyi miettiväisenä katsomaan mustepisaraa,
joka liian täydestä kynästä venyi pulloon. Se oli lyhyt hetki, mutta se
ei suinkaan ollut mikään sattuma, jolta se näytti.

Tähän saakka Josef oli ollut aikeissaan yhtä rehellinen kuin vakavakin
ajatellen ainoastaan pelastustaan hinnalla millä hyvänsä ja unohtaen
hetken pelossa sen vaaran, millä tulevaisuus saattaisi uhata häntä,
jos Crispin Galliard saisi olla vapaalla jalalla. Mutta sinä hetkenä,
jolloin hän kastoi sulkansa varmana siitä, että vaara oli tällä kertaa
vältetty, piru kuiskasi hänen korvaansa viekkaan ja ruman ajatuksen.
Katsoessaan kynästään valuvaa pisaraa hän muisti äkkiä, että _Ankkurin_
majatalossa Lontoossa, Thames-kadun varrella, asui eräs eversti
Pride, jonka pojan Galliard oli tappanut ja joka ei hevin laskisi
häntä käsistään, jos vain saisi hänet kiinni. Sekunnissa oli ajatus
noussut ja päätös tehty, ja sulkiessaan kirjeen ja kirjoittaessaan
päällekirjoituksen Josef tunsi, että hän mielellään olisi huutanut
ihastuksesta voittaessaan vihamiehensä niin ovelalla tavalla.

Crispin otti kirjeen ja luki siitä:

»Herra Henry Lane. Majatalo Ankkuri. Thames-katu. Lontoo.»

Se oli tehty nimi, jonka Josef hetken mielijohteesta oli kirjoittanut
aikoen lähettää jonkun lähetin, joka joutuisi perille ennen Crispiniä
ja ilmoittaisi eversti Pridelle hänen tulostaan.

»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja
hillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa
sisäpuolelle.

»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja
elämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry
monta päivää tuonnemmaksi.»

Josef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon,
mutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja
kumarsi vain ääneti.

Galliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut
halliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.

»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati
omaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan
kaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»

Josef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin
niin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan
oli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian
paikalla, ilman eversti Priden apua.

»Käyn hakemassa rahat», sanoi hän koettaen peittää aikeitaan ripeydellä.

»Luvallanne, master Ashburn, tulen mukaanne.»

Josefin silmissä leimahti vihan tuli.

»Kuten tahdotte», sanoi hän sangen vähän kohteliaasti.

Heidän mennessään ulos kääntyi Crispin Kennethin puoleen.

»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää
huolellisesti vahtia.»

Kenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut
paljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli
tahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut
täysin vaaraton sitomattakin.

Sen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes
yrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille
ja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa
asemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen
vihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että
Crispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä
jatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut
vähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän
ei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi
oli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän
oli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata
isänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka
epäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta
englantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi
ajatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen
rakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se
ei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi
Cynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian
kautta koetti tyydyttää.

Hän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä.
Hän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut
kärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo
kuukausi sitten.

Katkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef
Crispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja
kumartui katsomaan Gregorya.

»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi.
»Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää
hyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen
miltei pahoilla mielin.

»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin
toivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen
vahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi
se tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.

»Menkää helvettiin, sir», vastasi Kenneth kääntäen selkänsä hänelle.

Hieman häijy hymy karehti Josefin huulilla hänen katsellessaan heitä.




Kahdeksastoista luku


Heti kun Crispin oli lähtenyt ja kun hänen hevosensa kavion kapse vielä
kuului ulkona raivoavan myrskyn ja sateen läpi, kiiruhti Josef hallin
poikki palvelijain puolelle. Siellä hän tapasi neljä palvelijaansa
syvässä unessa, kasvot kalpeina ja tahmeina ja jäsenet velttoina
oudoissa asennoissa.

Turhaan satoi heidän päälleen potkuja ja kirouksia, heitä oli mahdoton
saada hereille horrostilastaan.

Vihdoin hän otti lyhdyn ja meni talliin, mistä Crispin juuri oli
ottanut hänen parhaan ratsuhevosensa, ja satuloi omin käsin toisen.
Hänen huulensa olivat omituisessa hymyssä, kun hän palasi siihen
huoneeseen, jossa hänen veljensä oli Kennethin kanssa.

Hänen poissaollessaan oli Kenneth sitonut Gregoryn haavan. Hän oli
saanut haavoittuneen ottamaan hieman viiniä ja oli asettanut tämän
tuoliin, jossa hän nyt istui puoleksi makaavassa asennossa, kalpeana ja
uupuneena.

»Neljännestunti on kulunut, sir», sanoi Josef kylmästi astuessaan
sisään.

Kenneth ei näyttänyt kuulevan. Hän istui kuin unessa. Hänen silmänsä,
jotka eivät nähneet mitään, olivat suunnatut Gregoryn kalpeisiin,
velttoihin kasvoihin.

»Neljännestunti on kulunut, sir», kertasi Josef kovemmalla äänellä.

Kenneth nosti päätään, nousi ja huokasi vieden kättään väsyneesti
otsansa yli.

»Ymmärrän, sir», vastasi hän hiljaisella äänellä. »Tarkoitatteko, että
minun täytyy lähteä?»

Josef odotti hetkisen, ennen kuin vastasi.

»On jo yli puolenyön», sanoi hän hitaasti,» ja ulkona on paha ilma.
Te voitte olla täällä huomiseen, jos tahdotte. Mutta sitten teidän on
lähdettävä», hän lisäsi ankarasti, »minun tarvinnee tuskin sanoa, että
mistress Cynthian kanssa ette enää saa puhua, ettekä enää Marleigh'n
linnaan jalallanne astua.» —

»Ymmärrän, sir, ymmärrän. Mutta te kohtelette minua liian ankarasti.»

Josef nosti kysyvästi silmäkulmiaan.

»Olin valan sitoma, jonka olin tehnyt tietämättä, ketä vastaan
olin käteni nostava. Oh, sir, täytyykö minun kärsiä koko elämäni
erehdyksestä, joka ei ollut oma aiheuttamani? Te, master Gregory»,
huudahti hän kääntyen innokkaasti Cynthian isän puoleen, »te olette
armollisempi. Te käsitätte asemani — minut pakotettiin siihen.»

Gregory avasi väsyneet silmänsä.

»Piru teidät vieköön, master Stewart», ähki hän. »Minä käsitän, että
te olette antanut minulle haavan, jonka parantamiseen menee ainakin
kuukausi.»

»Se oli tapaturma, sir. Vannon, että se oli tapaturma.»

»Vannominen sinne ja vannominen tänne näkyy olevankin teidän
pääasiallisin tehtävänne elämässä», murahti Gregory vastaukseksi.
»Parasta, kun lähdette. Me emme aio ruveta kuuntelemaan teidän
selityksiänne.»

»Jos te todella voitte tarjota jotakin korvausta, niin me ehkä saatamme
kuunnella teitä», sanoi Josef tyynesti.

Kenneth kääntyi ympäri ja katsoi häneen toivon välähdys silmissään.

»Onko olemassa mitään korvausta? Miten voin tehdä tekoni
tekemättömäksi? Osoittakaa minulle keino, olen valmis vaikka mihin.»

Sellaista vastausta Josef odotti ja hän oli vähällä paljastaa
tyytyväisyytensä. Hän oli vähän aikaa ääneti, miettivinään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin, »te voitte jossakin määrin korjata pahan
tekonne, ja jos olette valmis kestämään hieman rasitusta, niin minä
puolestani tahdon unohtaa tämän illan.»

»Sanokaa minulle millä tavalla, sir, ja maksoi mitä maksoi, minä teen
sen.»

Hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä tosiasiaa, että Crispinin
nurjamielisyys Ashburneja kohtaan oli täysin oikeutettua, että he
olivat hävittäneet Crispinin elämän sekä koettaneet tappaa hänet,
samoin kuin he tappoivat hänen vaimonsakin kahdeksantoista vuotta
sitten. Kenneth ajatteli ainoastaan Cynthiaa. Hänen ainoa toivonsa oli
omistaa hänet. Hänen rinnallaan ei kunnia eikä oikeus merkinnyt mitään.

»Se on vallan helppo tehtävä», vastasi Josef. »Tehtävä, jonka voisin
antaa jollekin palvelijoistanikin.»

Josef ei puhunut mitään siitä, että koska hänen kaikki palvelijansa
makasivat unijuoman nukuttamina, asia oli niin tärkeä, että hänen
sananviejänsä täytyi lähteä samana yönä matkaan.

»Toivoisin, sir», vastasi nuorukainen, »että tehtävä olisi suuri ja
vaikea.»

»Aivan niin», vastasi Josef purevan ivallisesti, »mehän tunnemme sekä
teidän urhoollisuutenne että neuvokkuutenne.» Hän istui vähän aikaa
vaiti ja miettiväisenä ja sanoi sitten katsahtaen äkkiä nuorukaiseen
kiinteästi:

»Saatte nyt koettaa sovittaa välinne kanssamme.» Sitten hän lisäsi:
»Menkää panemaan itsenne kuntoon matkaa varten. Teidän täytyy tunnin
kuluessa lähteä Lontooseen. Ottakaa mitä tarvitsette ja aseistakaa
itsenne ja tulkaa sitten takaisin luokseni.»

Gregory aavisti tylsyydestään huolimatta ainakin puoleksi mitä oli
tekeillä, ja hän aikoi sanoa jotakin. Mutta veljen silmäys sai hänet
vaikenemaan.

»Menkää», sanoi Josef nuorukaiselle, ja sanaakaan sanomatta Kenneth
nousi ja meni.

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Gregory, kun ovi oli sulkeutunut.

»Tehdä tuon roiston kaksin verroin vaarattomaksi», vastasi Josef
kylmästi. »Eversti Pride saattaa olla poissa, kun hän saapuu perille,
ja hän voi päästä selville siitä, että ei ketään Lane-nimistä asukaan
_Ankkurissa_ Thames-kadun varrella. Voisi olla kohtalokasta herättää
hänessä epäluuloja ja saada hänet tänne takaisin.»

»Mutta voisihan Richard tai Stephen toimittaa asiasi.»

»He voisivatkin, elleivät olisi siinä määrin unijuoman uuvuttamia,
etteivät voi nousta ylös. Saattaisin lähteä itsekin, mutta näin on
paras.» Hän nauroi hiljaa. »Siinä on myös hieman komediaa. Kenneth
ratsastaa verenhimoisen ritarimme ohi varoittamaan Pridea hänen
tulostaan, ja kun Crispin saapuu, niin hän joutuu suoraan pyövelin
käsiin. Siitä tulee hänelle pieni yllätys. Lupaukseni, joka koski hänen
poikaansa, aion myös pitää. Hän saa kuulla hänestä Pridelta, mutta
liian myöhään, että tieto olisi enää minkään arvoinen.»

Gregorya puistatti.

»Jumaliste, Josef, se on ruma teko», huudahti hän. »Mieluummin en
näkisi poikaa enää koskaan. Anna hänen mennä matkoihinsa kuten aioit.»

»Sellaista aikomusta minulla ei koskaan ole ollut. Voisinko saada
luotettavampaa sanan viejää kuin hän, nyt kun olen hänen intoaan
lisännyt pelolla. Voimme luottaa siihen, että hän Cynthian voittaakseen
tekee sen, missä toinen ehkä ei onnistuisi.»

»Josef, sinä joudut vielä korvennettavaksi helvetissä.»

Josef nauroi pilkallisesti.

»Mene sänkyyn, senkin uikuttava tekopyhä. Haavasi tekee sinut
heikkopäiseksi.»

Meni puoli tuntia ennen kuin Kenneth palasi saappaat jalassa, vaippa
harteilla ja valmiina matkaan. Hän tapasi Josefin yksinään ahkerassa
kirjoitustouhussa ja noudattaen viittausta istuutui odottamaan.

Muutama minuutti kului, kunnes Josef mutisten itsekseen ja vetäistyään
viimeisen vetonsa laski kynän kädestään. Hiekkarasia koholla, ikään
kuin noppaa heittääkseen, hän katsoi nuorukaiseen.

»Et saa säästää kannuksia etkä piiskaa, kunnes tulet Lontooseen, master
Kenneth. Sinun täytyy ratsastaa yötä päivää, sillä asia on erittäin
tärkeä.»

Kenneth nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi, ja Josef ripotteli
hiekkaa paperille.

»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa»,
jatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan,
»mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä.
Niin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se
on tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian,
niin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta
ja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki
kirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri.
Thames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite
ei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka
Crispin oli saanut viedäkseen.

»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle
eikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi,
niin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista,
että sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat
näitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon
voivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos
epäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»

»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen
saattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion
tehdä.»

Hän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta
korjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.

»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi
satuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä
saat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro.
Mene nyt.»




Yhdeksästoista luku


Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena
myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja
pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi
pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä
aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä,
että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen
hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies
hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli
kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti
hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan
kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka
hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.

Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen
täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin
olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan
ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän
tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan
poimuihin.

Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä
hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin
myrskyn repimien pilvien lomitse.

Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen
hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä
Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden
hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli
muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että
hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat
eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen.
Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput
mäkeä alas saviseen rapakkoon.

Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth
äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin
Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin
häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset
uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi
olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän
ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää
tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa
hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin
äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.

»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle
on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut
jalkansa.»

Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen
ääntään tunnettaisi.

»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»

»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en
ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää
saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin.
Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»

»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»

»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne
kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»

Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti,
ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen
aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen
itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja
päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.

Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien
välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat
Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.

»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»

»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle.
Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän
hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille
saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani
häiriintymättä.»

Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän
piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa
ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen
nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja
turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.

»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»

Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin
maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli
auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut
ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että
suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa
ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän
Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä
kuin viini.

Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä
ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia
ennen päivännousua.

Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas
jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma
eläin.

Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli
ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli
itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei
siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja
tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän
kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.

Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja
yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi
tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman.
Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.

Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt
menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä
suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän
aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti
Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli
muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.

Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat
tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten
esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä
heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään,
hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan
tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja
Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen
käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset
takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän
sotilaiksi.

Kuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin
ja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli
ilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei
aikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä
hänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli
varmaankin tapahtunut jokin erehdys.

Seis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi
askelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät
tarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.

»Kuka te olette, sir?» kysyi bassoääni.

Voi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan
ollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli
ollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti
muisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon
yhteydessä.

Tuokion hän epäröi.

»Blount», änkytti hän sitten. »Jasper Blount.»

Hän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva
hänen turmiokseen.

»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin
olisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli
uudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.

»Mistä tulette, master Blount?»

Taas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät
välit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa
saattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:

»Marleigh'n linnasta.»

»Aivanko totta? Te näytätte vieläkin epäröivän. Minne olette menossa?

»Lontooseen.»

»Mille asialle?» Kersantin kysymykset putoilivat kuin miekan iskut.

»Minulla on kirje eversti Pridelle.»

Vastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt
vaikutusta vaille.

»Keneltä kirje on?»

»Herra Josef Ashburnilta, Marleigh'n linnasta.»

»Näyttäkää se.»

Vapisevin käsin Kenneth noudatti käskyä.

Kersantti huomasi sen ottaessaan vastaan kirjeen.

»Mikä teitä vaivaa, mies?» hän kysyi.

»Ei mikään, sir. Kylmä.»

Kersantti tutki kirjettä ja sen sinettiä.

Jossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen,
että mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja
ulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti
arveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä
kirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti
ollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi
tämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän
pidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein
kärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi
toverinsa puoleen.

»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti
pienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.

»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään»,
sanoi Kenneth.

Hänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi.
Hän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut
vastauksissaan, teki päätöksensä.

»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin
tiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän
täytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä
voitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa,
ennen kuin jatkatte matkaanne.»

»Mutta, sir...»

»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten
sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.

Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan
Kenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.




Kahdeskymmenes luku


Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa
kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja
pysähtyivät majatalo _Ristiretkeilijän_ eteen.

Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet
kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan
puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi
valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja
nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun
huoneeseen.

Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä
siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas,
keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti
sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan
kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui,
alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat
nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.

Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan
ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.

Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen
nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman
ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:

»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»

»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin
katsoakseen vankinsa kasvoja.

Silloin rehevä kapteeni purskahti nauruun.

»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän
vankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart
Bailiennochysta.»

»Sitten hän ei ole meidän miehemme», murisi ratsumies.

»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän
sanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin
olisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun
toimme hänet tänne.»

Kapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän
oli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.

»Joutavia, arvoton saalis, Beddoes», sanoi kapteeni.

»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita,
joiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle
Lontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se
vain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»

Hoganin otsa rypistyi.

»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja
tutkikaa hänet.»

Kenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti
häntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti
itseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet
heti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan
pidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta
kuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.

Mutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen
jaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen
hänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli
Ashburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.

»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan
teille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen
puoliyötä, tulen liian myöhään.»

»Mihin liian myöhään?» kysyi Hogan.

»Minä — minä en tiedä.»

»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän
eivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton
palkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan
vuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen
epämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan
ei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa.
Mutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen
päähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin
varustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli
virkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa
sinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.

Hoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että
hänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että
Hogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.

Yhtäkkiä hän sai päähänsä uuden ajatuksen.

»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän
niin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän
vainusi heti paljastusta.

»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasi
Beddoesta ja tämän toveria poistumaan.

»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat
kahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne
tyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on
erittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy
laskea minut menemään.»

»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme
saanut sisua.»

»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme
mainitsematta, master tappelupukari.»

Irlantilaisen silmäkulmat kohosivat korkealle.

»Jumaliste, nuori kukonpoika, enpä oikein pidä äänensävystänne.»

»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos
vain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä
sanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät
menneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»

»Se riippuu asianhaaroista», vastasi Hogan toisen mieliksi.

»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta
elostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen
vuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»

»Niin, miten?» huokasi Hogan.

»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän
jumalisessa armeijassa?»

»Huonon, todellakin», mutisi Hogan nöyrästi.

»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että
annatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi,
ennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte
hamppuköydessä.»

Hogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen
hämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä
katsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi
huudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti
miekan kärjen kirjeen sinetin alle.

»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla
ei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän
keskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista
itsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa
teille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani
niin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan
liittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki
kohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi
antaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen
täällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona,
Kaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten
armeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta
kääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli
pyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä
kadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»

Hän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään
katsoen Kennethiin.

»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he
kertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka
ihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»

Hän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona
ja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä
olisi!

»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän
hätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään
muu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen
huolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»

Kenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan
kääntyi poispäin.

»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette
huomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin
erehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän
selityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»

Mutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja
heti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan
eteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi
kirous hänen huuliltaan.

»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten
seisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja
tutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.

»Mitä — mitä se on?» kysyi nuorukainen epäröiden.

Mutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi
sen selkosen selälleen.

»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui
sisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»

»Siellä on Peter, joka tuli kanssani.»

»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen
telkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa
vastata hengellään tästä herrasta.»

Kenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan
— selittäkää...»

»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin
tarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio
tehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois,
Beddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»

Tultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa
nojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.

»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä
tyytyväisenä.

»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan
neuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä
miestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»

Kersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt
pitempiin selityksiin.

»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän,
»ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet
minun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja
vaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin
Galliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet
tänne. Hän on pitkä, hoikka mies...»

»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä
krouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja.
Näin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»

Hogan rypisti otsaansa. Oikeauskoinen Beddoes tiesi liian paljon.

»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta
siitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»

Beddoesin silmät lensivät hämmästyksestä selkoselleen.

»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt
matkaan, mies.»

Jäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten
hän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut
käyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja
asettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko
kapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.

Hän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon
osoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita
ja vihaista ääntä.

Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli
kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli
märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää
verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin
liehuva häntä.

»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.

»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet
minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli
pelottavasti silmiään.

Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän
pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.

Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää
meidät», hän komensi lyhyesti.

Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää
kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan
sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi
ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi
kätensä.

»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta,
jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.




Yhdeskolmatta luku


»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.

»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on
antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää
minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa
minun mennä kiittämättä.»

»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin
tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo
paloviinaa...»

Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen
sisällön lasiin tarjoten Crispinille.

»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.

Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin
pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään
käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti
tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.

Hogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.

Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi
Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen
käsiinsä.

»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään
arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella
vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet
pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»

Ja hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.

»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on
verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on
kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin —
kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»

»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.

»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun
ratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi
tullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa.
Sitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»

»Miten sinä sen tiedät?»

»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle
myös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä
olit menossa _Ankkuriin_, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia
pojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»

Crispin oikaisihe, ihmetyksen ja epäilyksen sekainen katse silmissään.

»Teille on tarkasti tiedoitettu, te parlamentin herrat», hän sanoi.

»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin
itselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuu
_Ankkurissa_ — ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se,
joka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin
vastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä:
»Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.

Sitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei
merkinnyt mitään Crispinille.

»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli
ilmeisesti pettynyt odotuksissaan.

»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan
sinä tapoit Worcesterissa.»

Tällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen
otsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.

»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa
minut tuon miehen käsiin?»

»Sinäpä sen sanoit.»

»Mutta...»

Crispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät
miltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä
olisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat
kätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.

»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella
äänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala
taivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä
tämä kaikki on?»

Sinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä
vapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi
synkällä äänellä:

»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä
olenkaan!»

Sitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan
kirouksia, jotka Hogan keskeytti.

»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki
ei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa
sinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinut _Ankkuriin_, vakuuttaen,
että siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei
kokonaan. Sinun poikasi _elää_ ja on luultavaa, että _Ankkurissa_
olisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet
liian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»

Crispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään
sanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:

»Hogan, mikä on sitten summa sinun tiedoistasi?»

Vihdoin otti irlantilainen esille Ashburnin kirjeen eversti Pridelle.

»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään
pahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme,
että hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä
viedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä
tietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt
tyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin
tänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli
ilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta
intoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä
asioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta
elämässäsi siitä, että tein sen.»

»Oliko tuo nuori mies Kenneth Stewart?» kysyi Crispin.

»Oikein arvattu.»

»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä,
huokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän.
»Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä —
ainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että
hän koettaa maksaa samalla mitalla.»

»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella
asialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»

Hogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli
sitä ja luki:

»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti,
ajaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle
osoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa
pahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne
edessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan
ole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille
hän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa
on todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista
vuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle
synnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin
elävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut
hänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että
otatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa
rangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että
te antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä.
Ilmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh...»

Hogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät
suurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.

»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.

»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän
kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja
joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen
sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on
tuntenut Kenneth Stewartina.»

»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se
on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä
minua.»

Hogan kohotti kättään.

»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:

»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan
kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät.
Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei
aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää
häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan
hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette
ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla
on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne
on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen,
kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne _Josef Ashburn_.

       *       *       *       *       *

Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin
täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he
istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin
askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki
ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni
pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari
viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran
kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän
niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta
vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla
ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska
nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi
häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth
sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa —
niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan
myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään,
jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän
halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään
saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin
kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän
oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään
pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea
hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen,
hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta
sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut
huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.

Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän
hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi,
samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta
ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma
siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää
pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi
toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset
kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän
luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän
tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti.
Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? —
Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi,
jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan
häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän
uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.

Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma
itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista
kalpeammat.

»Hogan, missä poika on?»

»Olen lukinnut hänet majataloon. Tahdotko nähdä hänet nyt?»

»Heti, Hogan. Minä uskon nyt.»

Irlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa
olevalle ratsumiehelle.

He odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului
askeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti
huoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.

Kennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän
pysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi
hän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.

»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana»,
poika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli
jättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että
pidätykseni oli teidän työtänne.»

»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä
poikaan luotuina.

»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi
kaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi
tuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni
koettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni.
Jumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen
teille tehnyt?»

Tuska värähteli ritarin tummilla kasvoilla.

»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti,
»niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin
Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät
sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä
tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua
kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut
ruumiina jo kolme viikkoa.»

»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin
niin suuren hinnan elämästä!»

»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä
nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun
pidättämisesi kanssa.»

»Te valehtelette!»

Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus.
Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien
ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen
peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan
puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan
luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään
hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä
ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa
kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.

Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti
Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin
äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.

»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä
ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä,
että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin
tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja
minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten
sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni,
joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui
tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän.
»Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi
hänet pyövelin armoille.»

Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen
otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.

»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te
tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin
muistan häntä.»

Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten
hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana,
äänettömänä todistajana.

»Hyvä Jumala, Hogan», huudahti hän. »Miten kerron sen hänelle?»

Vastaukseksi kysymykseen kääntyi irlantilainen Kennethin puoleen.

»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan Stewart
Bailienochysta ei ollut isänne.»

Kenneth katsoi vuoroin kumpaakin miestä.

»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin
heidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja
pani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa
kosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.

»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti,
»tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa
päivännousua ja pyöveliä?»

Nuorukainen nyökkäsi päätään ilmeettömänä.

»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että
kun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat,
mitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan
kätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä
Marleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory
oli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos
säästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen.
Muistatko?»

Taas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen
sydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä
pysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia
kasvoja.

»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei
kokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen
mukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän
näkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä
koettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas
taas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli
palvellut kuningasta.»

»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen
äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut
erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en
voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että
Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten
kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen,
joka oli vielä entistäkin pelottavampi.

»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin
karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä»,
huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt
tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.

»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään
oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää
vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan
todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin
ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut
heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua
sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä
se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä
eversti Pridelle.»

Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän
hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän
luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja
hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän
käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että
se oli väärennetty.

Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni,
johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti
hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta
ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään
hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja
istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä
ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei
koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui
siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden
ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen
tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.

Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän
etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli
sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän
ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi,
että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se
seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli
usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä
ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman
skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa
tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta
selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja
sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi
vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle
omistajalleen.

Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta,
mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä
elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen
isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli
vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet
kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen
se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti,
oli ainaiseksi häneltä mennyttä.

Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat
kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli
petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä
kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän,
jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi
tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.

Sitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.

Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin
Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka
hänelle oli outo.

»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut
asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti
_minut_ siitä, että tämä paperi puhuu totta.»

Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu
Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden
olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli
saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää
tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen
mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.

»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden
velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani.
Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne,
joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina.
Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?»
huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä,
sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti
hän raivoisalla äänellä.

Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä
ehkä oli hieman moitettakin.

Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu
potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät
sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi
pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen
loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan
siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he
saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden,
joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea,
päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään
ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja
epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan
joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä,
että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa
ilmitulemiseen.

Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei
voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin
rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana
koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään
keneltäkään mitään.

»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt
sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni
tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi
käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä,
kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi
lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi,
joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista
elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka
paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»

Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja
tunteettomina.

»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota
nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista
elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei
ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään,
mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat
minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien,
Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon.
Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä
kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»

Yhä seisoi poika ääneti.

»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö
sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»

Vihdoin poika puhui.

Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen
rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista,
itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta
onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli
aiheuttanut.

»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.

»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti.
»Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei
puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»

»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.

»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin.
»Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan
ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan
kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on
Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän
ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»

Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään
mielen pehmenemisestä.

Hän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.

»Entä Cynthia?» hän kysyi.

Crispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja
hänen silmissään välähti.

»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä
tein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään
olen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää
sielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla,
johon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole
saanut kärsiä siitä kyllin?»

»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin
lupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta
morsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se
on tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten
Jocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi
kohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»

»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva
huulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»

Hogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi,
mieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan,
jäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan
vääntelemään tuskasta.

»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan
rikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani
ja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai
sinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»

Jocelyn kohautti olkapäitään.

»Yhdentekevä, missä minä nukun.»

Crispin hymyili surumielisesti ja huokasi.

»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai»
— hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta
isästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»

Hogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli
ollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua,
hän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi
ja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.

»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin
sinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle
kunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinä _et_ olisi hänen
poikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että
sinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut
nukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska
sinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä
ja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa,
täytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi,
mikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että
hän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen
nähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun
inhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että
verrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä,
»senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»

Kun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon
rautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai
heikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot
niihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.




Kahdeskolmatta luku


Pitkän lokakuisen yön he istuivat edelleen menemättä levolle. Crispinin
vikkelät aivot — pääsyään surunpuuskauksensa ohi — olivat heti
päättäneet tavan, jolla hän aikoi lupaamansa tehtävän suorittaa.

Yksi vaikeus hänellä oli edessään, ja ennen kuin hän oli maininnut
sen Hoganille, se näytti ylipääsemättömältä — hän tarvitsi laivan.
Tässä irlantilainen osasi auttaa häntä. Hän tiesi Greenwichissä
erään aluksen, jonka omistaja oli hänelle velkaa, ja sen piti sopia
tarkoitukseen. Mutta rahaa tarvittaisiin. Kun Crispin ilmoitti, että
hänellä oli noin kaksisataa karolusia käytettävänään, ilmoitti Hogan
kättään heilauttaen, että asia oli selvä. Vähemmällä kuin puolella
hän saisi laivan vuokratuksi. Kun asia oli päätetty, ilmoitti Crispin
Hoganille suunnitelmansa. Hogan nauroi sen yksinkertaisuutta, mutta
kirosi sitä uhkapeliä, johon Crispin antautui niin arvottoman miehen
vuoksi.

»Jos tyttö rakastaa häntä, niin on asia miltei jo selvä.»

»Tyttö ei rakasta häntä. Sitä ainakin pelkään.»

Hogan ei hämmästynyt.

»Siinä tapauksessa on asia vaikea, miltei mahdoton suorittaa», ja
irlantilainen tuli vakavaksi.

Mutta Crispin nauroi epämiellyttävästi, vuodet ja onnettomuudet olivat
tehneet hänestä kyynikon.

»Mitäpä naisen rakkaudesta?» sanoi hän pilkallisesti. »Päähänpisto,
oikku, jonka voi johtaa, jättää ja pakottaa, aina tilaisuuden mukaan.
Tilaisuus on rakkauden isä, Hogan, ja kun sattuu, voi tyttö rakastaa
ketä tahansa. Cynthia on rakastava minun poikaani.»

»Mutta jos hän osoittautuu kapinoivaksi? Niitä oli sellaisiakin naisia.»

»Mitä sitten? Enkö minä ole väkevämpi? Sellaisessa tapaillessa jää
minun osakseni pakottaa hänet siihen. Kun tapaan hänet, vien hänet
mukanani. Se on kuitenkin oleva pieni kosto Ashburneille.» Hänen
otsansa synkistyi. »Mutta ei sellainen, jota uneksin, jonka olisin
suorittanut, ellei Josef olisi minua pettänyt. Koston unohtaminen
nyt — niin monen vuoden odotuksen perästä — on toinen uhraus, jonka
teen Jocelynin tähden. Jotta voisin auttaa häntä, täytyy minun olla
varovainen. Potkikoon ja raivotkoon Cynthia miten paljon tahansa, mutta
myöten tai vastoin tahtoaan tuon hänet mukanani. Kun hän kerran on
Ranskassa, yksin ja ystävittä, en epäile ensinkään, ettei hän huomaisi
edullisemmaksi rakastaa Jocelynia — ainakin mennä naimisiin hänen
kanssaan — ja siten olen enemmänkin kuin korjannut sen vääryyden, jonka
olen pojalle tehnyt.»

Irlantilaisen leveät kasvot olivat sangen vakavat. Hänen huolettomat,
iloiset silmänsä tulivat miltei surullisiksi katsoessaan Crispiniä,
ja tämä harmaatukkainen, syntinen palkkasoturi, joka ei koskaan ollut
tiennyt mitään omastatunnosta, puhui hiljaa.

»Se ei ole vallan sievä asia, jota sinä suunnittelet, Cris.»

Vasten tahtoaan Crispin vavahti ja vältti Hoganin katsetta. Tuokiossa
hän näki asian oikeassa valossa ja horjui päätöksessään. Sitten hän
naurahti ja sanoi:

»Peijakas, sinä olet hellämielinen, Harry!»

Sitten hän lisäsi vakavammin: »Kyseessä on poikani, ja se on ainoa tie
hänen sydämeensä.»

Hogan ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen Crispinin käsivarrelle.

»Onko hän sen tahran arvoinen, joka siitä koituu sinun kunniallesi,
Crispin?»

Syntyi äänettömyys.

»Eikö ole hieman myöhäistä, Hogan, sinulle ja minulle lörpötellä
kunniasta?» kysyi Crispin katkerasti yhä katsoen toisaalle. »Jumala
tietää, että minun kunniani muistuttaa yhtä paljon tosi kunniaa kuin
kerjäläisen rääsyt kärpännahkaista kauhtanaa. Mitä merkitsee tahra
tai repeämä lisää sellaisessa, joka on niin tahrainen, ettei siinä
alkuperäistä enää tunne ensinkään?»

»Kysyin sinulta», intti irlantilainen, »tokko sinun poikasi ansaitsee
sellaista uhrausta, joka sisältyy suunnittelemaasi tekoon.»

Crispin vapautti kätensä toisen otteesta ja nousi äkkiä. Hän meni
ikkunan luo ja veti uutimen syrjään.

»Päivä nousee», sanoi hän lyhyesti. Sitten hän kääntyi ja katsoi
huoneen poikki Hoganiin. »Olen antanut sanani Jocelynille», hän sanoi.
»Keino, jonka olen valinnut, on ainoa mahdollinen, ja minä aion koettaa
sitä. Mutta jos sinun omatuntosi puhuu sinua vastaan, Hogan, niin en
vaadi lupaamaasi avustusta, vaan toimin yksin. Niin olen tehnyt koko
ikäni.»

Hogan kohautti mahtavia hartioitaan ja tavoitti viinipulloa.

»Jos kerran olet päätöksesi tehnyt, niin asia on selvä. Omatuntoni ei
ole minua vaivaava siitä avusta, jonka olen luvannut, ja siitä, mitä
lisäksi voin tehdä hyväksesi, voit olla huoletta. Juon yrityksesi
onnistumisen maljan.»

Sitten he keskustelivat aluksesta, jota Crispin tarvitsi, ja sopivat
keskenään, että Hogan lähettäisi sanan kipparille kutsuen hänet
Harwichiin, jotta hän siellä odottaisi ja asettuisi sir Crispin
Galliardin käytettäväksi. Hogan arveli, että hän viidestäkymmenestä
punnasta sitoutuisi viemään Crispinin Ranskaan. Lähetin piti lähteä
hetimmiten ja _Lady Janen_ tuli olla Harwichissa kaksi päivää myöhemmin.

Heidän päättäessään näistä alkoivat talon asukkaat nousta, ja majatalon
pihalta kuului jo askartelua ja valmisteluja uutta päivää varten.

Pian he lähtivät huoneesta, jossa he niin kauan olivat istuneet,
ja pihakaivon ääressä toimitti krouviritari yksinkertaisen
aamupukeutumisensa. Sitten he söivät vaatimattoman aamiaisen, johon
kuului pääasiassa silliä ja ruskeata olutta. Ennen kuin he olivat
sen päättäneet, tuli Kenneth kalpeana ja riutuneen näköisenä, mustat
renkaat silmien ympärillä, yleiseen saliin ja istuutui synkkänä
erilleen. Mutta kun Hogan sitten meni huolehtimaan lähetistä, nousi
Crispin ja meni nuorukaisen luo.

Kenneth katsoi häntä salaa keskeyttämättä syöntiään. Hänellä oli
ollut viheliäinen yö hänen miettiessään tulevaisuuttaan, joka näytti
synkältä, ja tuumiessaan — unohtaen ja jättäen huomioon ottamatta sen,
mitä oli tapahtunut — palatako kotinsa kainoon köyhyyteen Skotlantiin,
vaiko ottaa vastaan sen miehen tarjoama palvelus, joka oli ilmoittanut
olevansa ja jonka hän nyt uskoi olevankin hänen isänsä. Hän oli
miettinyt, mutta oli vielä kaukana päätöksestään — Ranska, vaiko
Skotlanti — kun Crispin nyt häntä tervehti jonkin verran jäykästi.

»Jocelyn», sanoi hän puhuen hitaasti ja miltei väsyneesti. »Tunnin
päästä lähden Marleigh'ta kohden täyttämään viimeöisen lupaukseni
sinulle. Kuinka siinä suoriudun, osaan tuskin sanoa, mutta sen täytyy
onnistua. Olen järjestänyt niin, että laiva odottaa minua, ja kolmen
tai korkeintaan neljän päivän kuluttua arvelen purjehtivani Ranskaan
morsiamesi mukanani.»

Hän pysähtyi vastausta odottaen, mutta sitä ei tullut. Poika istui yhä
ilmeettömänä, silmät pöytään luotuina, mutta mielessään vilkkaasti
seuraten sitä, mitä hänen isänsä hänelle kertoi.

Crispin jatkoi heti.

»Sinä et voi kieltäytyä tekemästä sitä, mitä minä nyt käsken, Jocelyn.
Minä aion korjata täysin mitoin sen vahingon, jonka olen sinulle
aiheuttanut, jos vain noudatat määräyksiäni. Sinun täytyy niin pian
kuin mahdollista lähteä täältä ja jatkaa matkaasi Lontooseen. Siellä
sinun täytyy hankkia laiva, joka vie sinut Ranskaan, ja sinä odotat
minua _Auberge du Solei'ssa_ Calais'ssa. Sovitaanko niin, Jocelyn?»

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja Jocelyn teki päätöksensä, joskin synkin
ilmein.

»Minulla on varsin vähän valinnan varaa, sir», vastasi hän, »ja sen
vuoksi minun täytyy myöntyä. Jos teette sen, minkä olette luvannut,
niin myönnän, että olette korjannut pahat tekonne ja olen pyytävä
anteeksi teiltä eilisiltaista uskon puutettani. Odotan teitä
Calais'ssa.»

Crispin huokasi ja hetkeksi hänen kasvonpiirteensä kovenivat. Vastaus
ei ollut sellainen, jonka hän katsoi ansaitsevansa, ja tuittupäisen
miehen suussa olivat jo valmiina sanat, joilla hän aikoi vetäytyä
takaisin ja antaa pojan, jota hän nyt alkoi halveksia, kulkea omaa
tietään, joka varmasti oli vievä hänet perikatoon. Mutta sekunnin
ajatus riitti tukahuttamaan hänen halunsa.

»Minä en ole pettävä sinua», sanoi hän kylmästi. »Onko sinulla rahaa
matkaa varten?»

Poika punastui muistaessaan, kuinka vähän hänellä enää oli jäljellä
Josefin antamia rahoja. Crispin näki sen ja arvasi oikein sen
merkityksen. Hän veti taskustaan kukkaron, jota oli kantanut, ja laski
sen tyynesti pöydälle. »Siinä on viisikymmentä karolusia. Sen pitäisi
riittää matkaasi varten Ranskaan. Jää hyvästi tapaamiseemme asti
Calais'ssa.»

Ja antamatta tilaisuutta pojalle lausua vastenmielistä kiitosta, hän
lähti nopeasti huoneesta.

Tunnin kuluttua hän oli satulassa ja hänen hevosensa pää oli
käännettynä vielä kerran pohjoiseen.

Hän ratsasti Newportin läpi noin kolme tuntia myöhemmin, pysähtymättä.
_Korpin_ majatalon oven edessä seisoivat matkavaunut, joihin hän ei
edes vilkaissut.

Aivan hiuskarvan varassa riippuu toisinaan ihmisen koko tuleva elämä.
Yhtä paljon saattaa riippua katseestakin, sillä ellei Crispin sinä
aamuna olisi tarkannut edessään olevaa harmaata maantietä, vaan olisi
sattunut vilkaisemaan sivulleen ratsastaessaan _Korpin_ ohi Newportissa
ja nähnyt Ashburnien kilven ajopelien kyljessä, hän olisi varmasti
pysähtynyt. Ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi hänen kohtalonsa
kulkenut aivan toisia latuja, kuin mihin hän sitä itse tietämättään
parhaillaan oli ohjaamassa.




Kolmaskolmatta luku


Josefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus
siitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin
ovelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n
linnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin
lähdön jälkeisenä päivänä.

Cynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta,
jossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli
lähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja
äkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta
hänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka
aiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita
ja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina
ja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen
sekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.

Hitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli
taisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin
siihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan
tulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.

Hän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef,
sukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti.
Hän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian
tuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.

»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian —
»että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai
Kennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä
oli suoritettavana.

Cynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, ja
Josef jatkoi liukkaasti:

»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut
ylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja
vaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian
myöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän
päivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin
vastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun
häntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan
pojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin
yhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa
ja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes
Galliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti
keihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä
haavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa
raivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään
Kennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä
väliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen
kanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth
vihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»

Ylen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian
uskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan,
jossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi
totuudenmukaisesti:

»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen
lähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet
siitä.»

Tyytyen tähän selitykseen Cynthia lähti isänsä luo.

Gregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he
Cynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut
johtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin
poissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli
kysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää
kokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin
Josefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi
kokonaan aiheeltaan siitä.

»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia»,
murisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni
keihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon
ikuinen kirous osani.»

»Mitä?» kysyi tytär. »Sanoitko, että Kenneth sen teki?»24 i

»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin
vetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua
silmänräpäyksessä olkapäähän.»

Tässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat
häneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen
kysymyksen:

»Miten jouduitte riitaan?»

»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta,
osaamatta keksiä parempaakaan syytä.

»Mitä? Koski minua?»

»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen
pahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun
nukkua.»

»Mutta kerro minulle, mitä on tapahtunut, isä.»

»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta
miestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen
parantumistaan.»

»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin
jättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin
minulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää.
Ajattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»

Suunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä
tuntui käyvältä.

»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin
se tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni
tunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja
ajatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin
hänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen
saavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi
Crispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati
selitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle,
että meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin
että hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä
määrin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi,
että hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni.
Toiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen
kuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa
tunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen
oli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä
lähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan,
sillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä
— sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun
väliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»

Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat
valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet
valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville
saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön
johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.

»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos
astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.

»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta
näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla
mitään asiaa toimitettavana?»

»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»

»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»

Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus
sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut
ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti
Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen.
Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran
uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon
suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.

Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta
ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta
seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja
taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.

Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan
teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli
alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten
hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja
koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän,
niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet
vuoteeseen.

Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun
hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa
haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi
Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän
pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen
humalan.

Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa
toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa.
He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän
pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei
todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti
päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui
jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi
tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään,
että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle
kolleegiolle.

Gregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen
taakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä
vaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian
myöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut
kuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että
Gregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.

Mutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt
vaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli
loppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä
hyvänsä.

Tietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen
tuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja
käänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.

Hänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni
mies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi.
Mutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa
taivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka
viitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren
rikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan,
rikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli
juuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa
Crispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla
voisi varoittaa häntä menemästä _Ankkuriin_ Thames-kadun varrella!
Hänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo
tähän aikaan täytyi olla Lontoossa.

Ja niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja
haluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää
hyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä
luokseen.

»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia,
lapseni, olen kuolemaisillani.»

Tyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei
ollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen
huolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä
pieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily,
kuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja
puhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja
vakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla
ja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.

Mutta Gregory torjui epätoivoisena kaikki lohduttamisyritykset.

»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt,
en tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun
sulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän
enää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin
tuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin,
että niin kävisi.»

Cynthia katsahti häneen hämmästyneenä.

»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää
sinua. Minä en rakasta Kennethiä.»

»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä
kertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi
sinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä
vapisi.

»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta
rukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä
kohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät
hänen elämänsä.»

»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä
puhut?»

»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainen
Jumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»

»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen
kätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät
Jumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»

Cynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn
lausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi
hetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota
tämä ei rohjennut nostaa.

»Oh, oletko sinä», vastusti hän, »se on vain kuume...»

»Ei, lapsi, pääni on selvä, ja se minkä sanoin, _on_ totta.

»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta.
»Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat
serkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen,
luullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka
tuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet
hallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina,
joina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot
saada minut uskomaan?»

»Juuri sen», myönsi Gregory heikosti nyyhkyttäen.

Cynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset
silmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä
sydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin
koneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien
tukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä
pitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun
tunteen, joka hänen sielussaan raivosi.

»Miksi», huudahti hän, »Jumalan nimessä, kerrot tämän minulle?»

»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat
tulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin
uskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi,
että olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät
hänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen
tyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.

»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän
vielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä
tahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun
sieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka
kahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja
että minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille
suunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi
minun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule,
lapseni. _Meitä_ vastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard
viekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana,
jona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei
voinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä
hänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin
sain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei
setäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»

»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen
arvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.

»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle
takaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan
osoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille,
Josef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin
hän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun
varrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir
Crispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia,
tehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin
ansasta?»

»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasi
Cynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.

»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa
jo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä,
ettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te
tärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä
viety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?»
huudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt
tilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä
rikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu,
joka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän
toimestanne.»

Cynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään.
Hetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman
mielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan
hänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei
tohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten
seurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä
lattialla.

Niin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti
haavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti
vuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä.
Säikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja
meni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian
palvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan
huoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan
houkutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät
varsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa
havainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo
roistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.




Neljäskolmatta luku


Cynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas
tietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen
täytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan
haavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui
surunsa kanssa koko sen päivän.

Hän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta,
joten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä
olisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut
kuolemaisillaan.

Ajatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli
tehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän
todella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla
sitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää
näkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä,
jotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota
kohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä
saman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa
murhamies ja varas.

Hän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen
äitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.

Illalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa,
sitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle
ihmissielulle yksinäisyydessä.

Ilta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin
lokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita
kohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen
alakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten
kulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli
kahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.

Tällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä
edessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli
herännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen
ajatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä
oli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen
pahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko
Cynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku
toinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.

Cynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun
iltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään.
Hänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen
loppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.

Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä
huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa
pettivät — metallinkirkas ääni:

»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»

Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa
lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui
kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa
kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa
ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa
olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.

Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi
ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät
Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka
aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin
sai, hän voi sanoa ainoastaan:

»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen
Lontooseen.»

»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni
havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»

Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä
tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän
jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen
kuin vastasi.

»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»

Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi
ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään
vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.

Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen
rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan
keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen,
olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä
sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka
Lontoossa odotti.

»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin
teidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka
muutama päivä sitten lähti täältä?»

Kaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen
sen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja
toivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.

»Olenko arvannut oikein?» kysyi Crispin, koska tyttö oli vaiti.

»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen
rohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen
silmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.

Kuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka,
erehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan
otteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa
miestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän
säveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä
niin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois
kuinka suuri tuska hyvänsä.

»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia
täynnä, tullut minulle helpoksi.»

Ja kuullessaan hänen pysähtyvän tyttö kysyi innokkaana auttamaan:

»Mikä tehtävä se on, sir Crispin?»

Mies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei
ollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän
pois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella
mahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta
hän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.

»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää
teitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana
maailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa,
jolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava
ominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»

Hän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät
hänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön
poskille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa
ääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan
niin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka
isänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos
tyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja
väkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä
kokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.

»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se
vaatii paljon.»

»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on
pikemminkin uhraus.»

Crispin ällistyi. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni
teitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»

Hän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen
sukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian
sulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan
mainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli
liian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.

»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja
vaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua
kovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla
on suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa
koettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani
häntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin
suloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»

Tyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät
sormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.

»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin
kaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen
täytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat
kiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia
tulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma
sydämensä toivoi.

Cynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin
intomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen
ei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:

»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä
tämän.»

Oudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän
otaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui
rohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli
lähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.

Syntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa
kysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan
istua hänen luonaan.

Hän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan
toisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän
ajatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten,
ja siinä hän tapasi selityksen asiaan.

»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin
ylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa
tapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat
tehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»

Taas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden
pyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että
hän pyytäisi sitä poikansa puolesta.

»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman
isää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi:
»Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»

»Te tiedätte siis?» huudahti Crispin.

»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä
on tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen
ajatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä
Sheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te
tulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte
juuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»

Sir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä
oli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään
isänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten
hyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin
tuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama
keino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen
sopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia
myi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta
suorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan
inholla hylännyt.

Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen
juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä
pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä
huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.

Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa
hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen
selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi
seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan
ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa
hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä.
Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli
neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen,
ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään
mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.

Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli
tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja
vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty,
kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain
jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta
kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten
mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei
suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli
jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut
rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin
ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.

He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä
epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas
heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi
niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää!
Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen
oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä
suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.

Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret
liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että
Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa
laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin
hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä
lähteä huomenna.

Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti
hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui
hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti
mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan,
keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian
palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan
kietoutuneena.

Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei
sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä
palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.

Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen
palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia
huudahti:

»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»

Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota
Cynthia ei ollut huomannut.

»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä
ole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on
nyt paras ystävämme.»

Hän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska
vingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään.
Millainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen
hän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään
tuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu
kuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut
tulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä
enemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä
mieletöntä askeltaan.

Ajoneuvot lähtivät liikkeelle ja pakomatka Sheringhamista alkoi.




Viideskolmatta luku


Läpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin,
joka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan
hänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä
takaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista
pelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory
Ashburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja
pahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä
olevan turvallisesti sängyssään.

Ensimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade
lisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut
liian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli
kuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen
maissa ajoivat he Denhamin läpi.

Sieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut
hyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan
parin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat,
hymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.

Sama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen
puhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin,
ja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden
siteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän
huomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien
ovelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia
hän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät
ja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.

Cynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä
toisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen
mielensä painui jälleen.

Crispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli
juuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä
majatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti
siltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli
kovasti Crispinin mielenmalttia.

»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti
moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»

»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan
tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»

»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja
Crispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.

»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan
vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he
tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin
hän itsekään.»

Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä
hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja
huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»

Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa
vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut
nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka
ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan
viivytys ei häntä enää vaivannut.

»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon
mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»

Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut
sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta
lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä
hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.

Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi
häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka
niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin
tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi
siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan.
Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän
paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä
loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana
nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän
odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien
loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen
kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä
kauemmin hän odotti.

Mistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin
samansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt
Marleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan
näytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä
tummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian
palvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin
oli Cynthia jo suuttua.

»Missä sir Crispin on?» hän kysyi.

Ja naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski
vihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.

Pahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine
oli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa
vietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta,
jättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla?
Oliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin
vähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle
siten osoitettiin.

Senkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt
niihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän
oli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään
tätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.

»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija.
»Missä on sir Crispin?»

»Alhaalla, madam.»

»Alhaalla?» toisti Cynthia. »Ja mitä hän alhaalla tekee?»

»Hän pelaa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa.»

Lokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta,
joka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen
tuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi
Cynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja
mies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa
noppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä!
Ajatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen
palvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki
äkkinäisen päätöksen.

»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä
juoksujalkaa.

Majatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä
nöyrästi.

»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö,
mitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»

»On, on madam.»

»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta
miestä seuralaisiksi?»

»Ehkä voin hankkia ne, mutta...»

»Kuinka pian?»

»Puolen tunnin kuluttua, mutta...»

»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa
kärsimättömästi.

»Mutta, madam...»

»Menkää, menkää!» huusi hän yhä kiihtyvällä käskevällä äänellä.

»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti
ennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia
kymmenen mailin matkalle.»

»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain
hevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt
älkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää
lähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille
herrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»

Suunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän
palkkion toivossa.

Cynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin
muistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan
valmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja
yksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten
lähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski
tätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän
palkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi
kuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven
kautta majatalon pihalle.

Täällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu
satulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana.
Molempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua
miestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän
piteli pöyhkeilevän lupaavasti.

Viittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue
lähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.

Master Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja
huolestunein silmin.

Sulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti
pahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää
kievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa
ja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen
sitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä
hänen vaimonsa odotti häntä.

Hihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten
kyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa
piirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä
maahan.

»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin
tuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli
niinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin
ylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen
tapahtua?»

»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti
taikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»

Isännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet
silmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen
ainakin.

»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että
väite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.

»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan.
»Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»

»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja
häpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen
vaimonsa.

»No, kun lähetin nuo väsyneet eläinrukat maantielle.»

»Mitkä eläimet?»

»Mitkä eläimet? Olenko minä kyyhkysiä pitänyt? Hevoset, ihminen.»

»Ja minne sinä olet lähettänyt ne?»

»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman
herrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä
ollut antaa hänelle hevosia.»

»Missä _hän_ on?» kysyi emäntä.

»Nopan ääressä noiden kaupungin herrojen kanssa.»

»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn
keskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.

»Niin», vastasi tämä.

»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen
lyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»

»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi
mies lauhkeasti.

»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja
jättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»

»Olet kai nähnyt heidän avioliittokirjansa, vai mitä?» ivasi mies.

»Tomppeli! Jos tuo herrasmies piiskaa sinut, niin olet sen hyvin
ansainnut.»

»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa
menettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli
jättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan.
Hän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa
taikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen
miehensä aivoissa.

»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi hän hermostuneena.

»Kertoa herrasmiehelle, mitä on tapahtunut.»

»Ei, sitä sinä et tee», huudahti ukko asettuen päättävästi hänen
tielleen. »Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?»

Emäntä katsahti häneen halveksivasti ja välttäen hänen otettaan pääsi
ovelle ja siitä puoleenväliin käytävää, kun hänen miehensä tavoitti
hänet ja otti häntä vyötäisistä kiinni.

»Oletko sinä järjiltäsi, nainen?» hän huusi. »Aiotko saattaa minut
perikatoon?»

»Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?» sanoi emäntä koettaen irrottaa
hänen käsiään. Mutta ukko puristi häntä epätoivon vimmalla.

»Sinähän et mene», vannoi hän. »Tule takaisin ja anna herrasmiehen
itse huomata, mitä on tapahtunut. Uskallanpa vannoa, ettei se hänelle
paljoakaan kipua tuota. Hän on laiminlyönyt tyttöä pahanpäiväisesti sen
jälkeen kun he saapuivat tänne, ei ole epäilystäkään siitä, että hän
on kyllästynyt tyttöön. Ainakaan hänen ei tarvitse tietää, että minä
annoin hänelle hevoset. Anna hänen luulla, että tyttö pakeni jalkaisin,
kun mies sen huomaa.»

»Minä _menen_», vastasi emäntä itsepintaisesti vetäen miestään pari
kolme askelta lähemmäksi ovea. »Herraa täytyy varoittaa. Ei käy päinsä,
että nainen karkaa miehensä luota minun talossani ilman että siitä
miehelle ilmoitetaan.»

»Minä lupasin hänelle sen», alkoi mies.

»Mitä minä sinun lupauksistasi!» sanoi eukko. »Minä kerron sen hänelle,
jotta hän voi lähteä karkulaisen jälkeen ja tuoda hänet takaisin.»

»Mutta sinä et tee sitä», intti ukko ottaen eukkoa vielä lujemmin
vyötäisistä. Mutta silloin he kuulivat herttaisen ivallisen äänen
puhuttelevan heitä.

»Peijakas, olipa kerrassaan hauska kuunnella teitä», sanoi ääni.
He katsahtivat taakseen ja näkivät yhden majataloon pysähtyneistä
kaupungin keikareista seisomassa kädet lanteilla kapeassa käytävässä
ilmeisesti odottamassa ohipääsyä. »Liikuttava näky, sir», sanoi
hän purevasti isännälle. »Ihmeellisen liikuttava näky nähdä teidän
ikäisenne miehen vielä kuhertelevan rakkaan eukkonsa kanssa kuin
mikäkin linnunpoikanen. Mieleni on paha, kun minun näin epähienosti
täytyy häiritä kuherteluanne, mutta jos annatte minun mennä tästä ohi,
niin voitte jatkaa rauhassa siveätä syleilyänne, sillä lupaan, etten
katso taakseni.»

Häpeissään erosivat aviopuolisot silmänräpäyksessä. Mutta ennen
kuin herrasmies ennätti ohi, livahti mistress Quinn todellisena
opportunistina käytävää pitkin yleiseen saliin, ennen kuin hänen
miehensä ennätti pidättää häntä.

Crispin istui _Suffolk Armsin_ yleisessä salissa vastakkain erään
sievän miekkosen kanssa, joka oli yhtä haisevaa myskiä ja koreaa
nauhaa, ja heitä ympäröi puoli tusinaa herrasmiestä, jotka matkalla
Lontooseen olivat pysähtyneet Staffordiin lepäämään.

Sievä herrasmies kiroili leveästi ja tekeytyi hirvittävän elostelevaksi
vakuuttuneena siitä, että kaikki ympärillä olevat uskoivat hänen olevan
samanlainen raisupää kaupungissakin.

Pakollisen viipymisen aiheuttaman ikävän poistamiseksi he olivat
alkaneet pelata kruunulla, mutta panokset olivat kasvaneet
hirvittäviksi summiksi. Onni oli alussa suosinut nuorta miestä, mutta
sitä mukaa kuin panokset suurenivat, huononi hänen onnensa, ja silloin
kun Cynthia ratsasti ulos tallipihasta, heitti herra Harry Foster
viimeisen kultakolikkonsa kiroten pöytään.

»Piru vieköön», huokasi hän, »siinä oli viimeinen satasesta.»

Hän hypisteli surumielisenä mustassa tukassaan heiluvaa nauhaa, ja
nähdessään, ettei uutta panosta kuulunut, Crispin alkoi nousta. Mutta
nuori keikari pidätti häntä.

»Odottakaa, sir», hän sanoi. »Ei minulta vielä kaikki ole mennyt.
Jumaliste, me teemmekin tästä vielä yön.

»Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja ylhäisen välinpitämättömin elein
työnsi sen pöydän poikki.

»Paljonko panette?» ja sitten hän huusi yhteen hengenvetoon: »Poika,
tuoppi olutta!»

Crispin katseli kalleutta huolettoman näköisenä.

»Kaksikymmentä karolusia», mutisi hän.

»Perhana, sir, teidän nenänne ilmaisee, että olette juutalainen,
enempään puuttumatta. Sanokaa kaksikymmentäviisi, niin minä heitän.»

Suvaitsevaisesti hymyillen ja hartioitaan kohauttaen kuin mies, jolle
kaksikymmentäviisi tai sata on yhdentekevää, Crispin myöntyi. He
heittivät. Crispin sai enemmän ja voitti.

»Paljonko panette?» kysyi herra Foster, ja toinen sormus seurasi
ensimmäistä.

Ennen kuin Crispin ennätti vastata, lennähti majatalon sisäosiin
johtava ovi auki ja rouva Quinn tuli juosten saliin ponnistuksesta ja
kiihkosta läähättäen. Oven pielessä seisoi isäntä epäröiden ja pelon
vallassa. Kumartuen Crispinin korvan juureen rouva Quinn ilmoitti
tietonsa kuiskaamalla niin äänekkäästi, että useimmat ympärillä
olevista sen kuulivat.

»Mennyt?» huudahti Crispin äärimmilleen hämmästyneenä.

Vaimo osoitti sormellaan isäntää, ja käsittäen, että nainen kehoitti
häntä kääntymään isännän puoleen, Crispin kutsui häntä luokseen.

»Mitä te tiedätte asiasta, isäntä?» hän huusi. »Tulkaa tänne ja
kertokaa, minne hän lähti.»

»En tiedä», vastasi isäntä ja kuvasi sitten yksityiskohdittain Cynthian
lähdön sekä ilmoitti, että lady näytti sangen vihaiselta.

»Satuloikaa minulle hevonen», sanoi Crispin isännälle, nousi seisomaan
ja heitti herra Fosterin sormuksen pöydälle, niinkuin sillä ei
olisi ollut mitään arvoa. »Sanoitte hänen lähteneen Denhamiin päin?
Sukkelaan, mies!» Ja isännän poistuessa hän kokosi pöydältä rahat ja
voittamansa sormuksen taskuihinsa ja yritti lähteä.

»Hei, hei!» huudahti herra Foster. »Minne nyt niin äkkiä kiire?»

»Valitan, sir, että onnetar on ollut teille epäsuopea, mutta minun
täytyy mennä. Asianhaarat vaativat, että...»

»Helvettiin asianhaarat!» karjui herra Foster nousten seisomaan. »Te
ette jätä minua näin!»

»Luvallanne, sir, minä teen sen.»

»Mutta te ette saa minun lupaani!»

»Sitten täytyy minun onnettomuudekseni mennä ilman sitä. Mutta minä
palaan».

»Sir, se on vanha satu!»

Crispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin,
saattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi
itsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen
hevostaan satuloitiin.

»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne
puolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken
sitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä
hyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien
taholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen
ehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi
koristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen
korvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton
juuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.

Crispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra Harry
Fosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.

Ja niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia
Denhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa
kavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että
heitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka
askelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran
uhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan
vastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta
tulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti
palkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat
mailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen
lähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät
silloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.

Yö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa
taivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen
päässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies
aseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.

Cynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin
nauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä
kuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun
Crispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan
iskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet
pitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset
hevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.

Ennen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen
edessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin
vieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.

»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten,
ja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian
vihaisena rohjetakseen puhua mitään.

Matka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas
tallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä
salia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota
Cynthia oli talosta lähtenytkin.

Isäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden
ja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.

Yhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli
viettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.

Cynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut
tottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja
heikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan
hän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin
ja hämmästyksen ilme.

»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella
äänellä.

Kysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska
hiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja
katsoi Crispiniin tuimasti.

»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui
hänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään
suuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään
kohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä
laatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli
ampunut Crispiniä kohti.

»Oletteko haavoittunut?» hän sammalsi.

Väsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen
kalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut
viimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan
tavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja
kaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana
eteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden
aiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies
olikin.

Silmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin
oli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että
hän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi
häneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti
Crispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen
olisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen.
Vaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin
hänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti
tukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän
jätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.

»Crispin, Crispin, Crispin!»

Hän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen
huuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi
silmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat
sitten kysyviksi.

Hetki sitten olivat he molemmat katsoneet toisiinsa vihaisin ilmein,
nyt oli Crispinin pää äkkiä Cynthian sylissä, hänen huulensa Cynthian
huulilla. Miten hän tässä oli? Mitä tämä merkitsi?

»Crispin, Crispin», sanoi Cynthia. »Jumalan kiitos, te vain pyörryitte.»

Miehen ruumiillista havahtumista seurasi pian hänen sielunsa
herääminen. Hän makasi siinä unohtaen haavansa, tehtävänsä, poikansa.
Hänen ajatuksensa olivat vielä puoleksi nukuksissa ja hänen
ymmärryksensä tylsä, mutta hänen sielunsa oli jo valveilla ja hän
makasi äärimmäisen onnellisena, niin onnellisena, ettei hän koskaan
ollut sellaista kokenut onnettoman elämänsä aikana.

Heikolla äänellä hän kysyi:

»Miksi karkasitte?»

»Unohtakaamme se», vastasi tyttö hiljaa.

»Ei, kertokaa minulle ensin.»

»Minä ajattelin — ajattelin», sammalsi Cynthia. Rohkaisten sitten
itsensä hän jatkoi: »Minä ajattelin, että ette minusta todella
välittänyt, että piditte minua vain leikkikalunanne. Kun minulle
kerrottiin, että te istuitte pelaamassa noppaa erään lontoolaisen
herrasmiehen kanssa, suututti minua se, että siten laiminlöitte minut.
Jos kerran rakastaisitte minua, ajattelin, niin ette kohtelisi minua
sillä tavalla ja jättäisi minua yksin ikävään.»

Hetken antoi Crispin silmiensä ahmia Cynthian punastuneita kasvoja.
Sitten hän sulki ne ja mietti, mitä Cynthia oli sanonut, ja silloin
hänelle selvisi kaikki. Se välähti hänelle huikaisevana, mutta samalla
kaikki selvittävänä. Sadat asiat, jotka häntä viimeisenä kahtena
päivänä olivat oudoksuttaneet, kirkastuivat äkkiä ja täyttivät hänet
sanomattomalla ilolla. Hän uskalsi tuskin uskoa olevansa valveilla ja
että Cynthia oli hänen lähellään ja että hän oli kuullut oikein hänen
sanansa. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kuinka tietämätön itsestään!

Ajatusten kulkiessa sitten väärinkäsityksen syihin hän muisti poikansa,
ja oli kuin kylmä käsi olisi pantu hänen ohimoilleen, se jäähdytti
hänet läpikotaisin. Maatessaan siinä silmät kiinni häneltä pääsi
valittava huokaus. Onnellisuus oli vihdoinkin hänen ulottuvillaan. Hän
saattoi taas saada rakkautta, jos vain pyysi sitä, ja lisäksi vielä
tytön, joka oli suloisin ja puhtain, minkä Jumala konsanaan oli miehen
elämän puhdistamiseksi lähettänyt. Hänet valtasi ääretön hellyys ja
voimakas kiusaus unohtaa kokonaan vannotut valat, panna uskollisuus
pilkanalaiseksi, nauraa kunnialle ja ottaa tämä nainen omakseen.

Cynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle
äkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa,
kunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja
olio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?

Hän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pää
Cynthian sylissä.

Jos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia
ja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja
ne tapasivat Cynthian katseen.

Hetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui
Cynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen
sielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.

»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan
sinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.




Kuudeskolmatta luku


Huudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä
hänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti
keikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään
estelevä isäntä.

»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies,
»että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle
tilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»

Cynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen
keikari pysähtyi hämillään.

»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata...» Hän vaikeni
havaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.

»Palvelijanne, madam», sanoi hän, »palvelijanne, Harry Foster.»

Cynthia tuijotti mieheen silmät kysyvinä, mutta ei puhunut mitään, ja
sillä aikaa sievä herrasmies korjaili ja kohenteli koreata pukuaan ja
toivoi olevansa vaikka missä muualla.

»En tiennyt, madam, että miehenne oli loukkaantunut.»

»Hän ei ole mieheni, sir», vastasi Cynthia tuskin tietäen mitä sanoi.

»Peijakas, ja kuitenkin karkasitte hänen luotaan!» huudahti hän.

Cynthian posket tulivat tulipunaisiksi.

»Ovi, sir, on takananne.»

»Niin, madam, ja myös isäntä», vastasi nuori mies vähääkään
hämmästymättä. »Tule tänne, senkin syöttiläs, tämä herrasmies on
haavoittunut.»

Kohteliaasti kutsuttuna laahusti isäntä eteenpäin ja herra Foster
pyysi Cynthialta lupaa saada tämän kanssa hoitaa Crispinin haavaa.
He asettivat Crispinin rahille ja kaupunkilaiskeikari kävi työhön
sellaisella taidolla, jota ei hänen kaltaiseltaan kekkulilta olisi
voinut odottaa. Hän sitoi olkapäässä olevan haavan, joka ei ollut
vaarallista laatua itsessään, mutta runsas verenvuoto oli aiheuttanut
tilan, joka oli vakavampi. He kohottivat Crispinin pään pielusten
varaan ja heti hän huokasi syvään ja avaten silmänsä valitti janoa sekä
oli äärimmäisen ihmeissään nähdessään keikarin seisovan vieressään.

»Tulin hakemaan teitä jatkamaan peliä», selitti herra Foster, »ja Pyhän
Yrjön kautta, olen kovin pahoillani tavatessani teidät tällaisessa
tilassa.»

»Oh, sir, minun tilani ei ole ensinkään huono — pieni naarmu vain — ja
vaikka olisin saanut kuulan sydämeni läpi, niin ei se merkitsisi mitään
siihen tietoon nähden, jonka juuri...» Hän pysähtyi äkkiä. »Mutta,
sir», lisäsi hän sitten heti, »olen äärimmäisen kiitollinen teille
siitä, että hoiditte minua, ja jos lisäätte velkataakkaani teille
sallimalla minun vielä levätä vähän aikaa, niin olen antava sille
suuren arvon.»

Hänen katseensa kohtasi Cynthian katseen ja hän hymyili. Isäntä
yskäisi merkitsevästi ja tallusteli ovea kohti. Mutta master Foster ei
näyttänyt mitään lähdön aikeita, vaan seisoi yhä Galliardin vieressä
ilmeisesti kahden vaiheilla.

»Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, ennen kuin menen», sanoi hän
vihdoin. Kääntyessään sitten ja nähdessään isännän seisovan ovella
odottavan näköisenä, puhkesi hän tälle puhumaan.

»Menkää matkoihinne. Saakeli, eikö herrasmies saa enää puhua toisen
kanssa olematta teidän uteliaiden korvienne ulottuvilla? Suokaa
anteeksi tulisuuteni, madam, mutta, jumaliste, tuo likainen konna
koettelee sisikuntaani liiaksi.»

»Nyt», jatkoi hän isännän lähdettyä, »minun asemani on seuraavanlainen:
Olen hävinnyt teille tänään rahasumman, joka ehkä jonkun mielestä on
huomattavan suuri mutta joka itse asiassa on varsin mitätön.

Mutta minä olen sangen pahoillani siitä, että hävitin muutamia
kalleuksia, jotka minulle ovat erityisen arvokkaita ja jotka totta
puhuen panin peliin epätoivon hetkellä. Toivoin, sir, tänä iltana
saavani pelata ystävällisen pelin kanssanne voittaakseni takaisin
osan, sillä minulla on vielä panna peliin vaunut ja neljä hevosta,
hienoimmat mitä Englannista voi saada, piru vie. Teidän haavanne,
sir, tekee mahdottomaksi vaatimukseni väsyttää itseänne noudattamalla
pyyntöäni. Pyydän sen vuoksi, että luovuttaisitte minulle nuo koristeet
velkakirjaa vastaan, joka vastaa sitä summaa, jonka silloin panin
peliin. Olen hyvin tunnettu kaupungissa», kiiruhti hän sanomaan, »ja
teidän ei tarvitse olla levoton...»

Crispin keskeytti hänet heilauttamalla kättään.

»En ole ensinkään levoton mistään tässä yhteydessä, sir, ja teen
mielelläni pyyntönne mukaan.» Hän työnsi kätensä taskuunsa ja veti
esille voittamansa sormukset, rintaneulat ja korvarenkaat. »Kas tässä,
sir, ovat koristeenne.»

»Sir», sanoi herra Foster hämmentyneenä Galliardin arkailemattomasta
jalomielisyydestä. »Olen äärettömän kiitollinen, piru vieköön,
todellakin kiitollinen. Te saatte velkakirjan aivan heti. Kuinka suuri
osapuilleen?»

»Odottakaahan, herra Foster», sanoi Crispin keksien äkkiä tuuman.
»Tehän mainitsitte hevosistanne. Ovatko ne hyvässä kunnossa?»

»Erinomaisessa.»

»Ja te palaatte Lontooseen, eikö niin?»

»Aivan niin.»

»Milloin aiotte lähteä?»

»Huomenna.»

»No, sir, minulla on ehdotus, joka tekee velkakirjan tarpeettomaksi.
Lainatkaa minulle hevosenne, sir, Harwichiin asti. Haluaisin lähteä
heti.»

»Mutta sinun haavasi?» sanoi Cynthia. »Sinä olet vielä heikko.»

»Heikko! En ensinkään. Minä olen täysin tajuissani ja voimakas. Minun
haavani ei ole mikään haava, sillä naarmulle ei voi sitä nimeä antaa.
Kas niin, kultaseni.» Hän nauroi ja vetäen Cynthian päätä luokseen
kuiskasi: »Sinun isäsi!» Kääntyen sitten taas herra Fosterin puoleen
hän jatkoi: »No, sir, tallissa on minulla neljä varsin siedettävää
postihevosta, joilla voitte seurata meitä huomenna Harwichiin, ja
siellä vaihdatte ne omiinne, jotka odottavat teitä _Garter_-majatalon
tallissa. Tästä palveluksesta, joka olisi minulle arvaamattoman
arvokas, annan mielelläni hetaleenne teille takaisin.»

»Mutta piru vieköön, sir», sanoi Foster ymmällä, »se on liian
jalomielistä, kunniani kautta, sitä se on. En voi suostua siihen. Ei,
piru vie, en voi.»

»Sanoin teille jo, kuinka suuren hyväntyön te minulle sillä teette.
Uskokaa minua, sir, minulle se oli kaksin-, kolminkertaisesti noiden
koristusten veroinen.»

»Te saatte hevoseni, sir, ja velkakirjani myös», sanoi Foster varmasti.

»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion
lähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»

Ja niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja
hänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen
eteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui
alakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.

Lontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja
noitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön
pimeydessä Ipswichia kohti.

Kello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivät _Garter_-majatalon ovelle.
Mutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että
hänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levoton _Lady Janesta_,
koska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli
tiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin
suoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti
vastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson, _Lady Janen_ kapteeni,
ja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.

Mutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä
muuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt
tuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn
suorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä,
jolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian
seuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut
tähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä
onnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään
ja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella,
että juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa,
että hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei
koskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen
toisen puolesta.

Ei. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt
sen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei
raukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan
Calais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli
heti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi
miten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää
hänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.

Maatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui
vihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana
alhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina,
toisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina
teeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän
ylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.

Heillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän
aikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että
Ranskan rannikko oli jo näkyvissä.

Crispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli
häntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin
surullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa
hänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden
kannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä
koskaan tietää.




Seitsemäskolmatta luku


Erääseen _Auberge du Solei'n_ majatalon ensimmäisen kerroksen
huoneeseen tuli talon isäntä kysymään, oliko Crispin mylord Galliard.
Kysymyksen kuullessaan vetäisi Crispin syvään henkeään epätietoisuuden
vallassa ja tunsi kalpenevansa. Mitä se merkitsi? Hän mietti, ja
toivo, jota hän saapumisestaan asti oli ylläpitänyt, alkoi kadota,
sillä hän ei ollut tavannut poikaansa satamassa eikä majatalossa. Hän
ei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä peläten, että vastaus saattoi
hävittää hänen toivonsa, joka vasten hänen tahtoaankin yhä nosti
päätään.

Hän huokasi ennen kuin vastasi ja pyyhkäistessään hermostuneella
kädellään otsaansa huomasi sen märäksi.

»Nimeni on Crispin Galliard. Mitä uutisia teillä on?»

»Eräs herrasmies — maalaisenne — on odottanut teitä täällä kolme
päivää.»

Hetken istui Crispin aivan hiljaa viimeisenkin toivonkipinän
menettäneenä. Äkkiä hän sitten karkaisi itsensä ja huolimatta
heikkoudestaan nousi seisomaan. »Tuokaa hänet luokseni. Tahdon tavata
hänet heti.»

»Tout à l'heure, monsieur», vastasi isäntä. Tällä hetkellä hän ei ole
kotona. Hän meni ulos hengittämään raitista ilmaa pari tuntia sitten
eikä ole vielä palannut.»

»Taivas suokoon, että hän olisi kävellyt mereen», tokaisi Crispin
intohimoisesti. Sitten hän taas hillitsi itsensä. »Ei, ei, hyvä Jumala
— eihän toki! Sitä en tarkoittanut.»

»Tahtooko monsieur syödä?»

»Heti, ja tuokaa tänne valoa.»

Isäntä meni palatakseen hetken perästä tuoden kaksi palavaa kynttilää,
jotka hän asetti pöydälle.

Hänen mennessään kuului portaista raskaita askeleita ja miekan
kolahtelua kaidetta vasten.

»Täällä tulee mylordin maanmies», ilmoitti isäntä.

Katsoessaan ylös Crispin näki Harry Hoganin kookkaan ruhon ovessa.

Crispin kohottautui suoraksi istuessaan ja tuijotti tulijaan kuin
aaveeseen. Hogan lähestyi surullisesti hymyillen ja pani kätensä
hellästi Crispinin olkapäille.

»Tervetuloa Ranskaan, Crispin», sanoi hän. »Vaikkei se, jota odotat,
olekaan täällä, niin on sinulla kuitenkin uskollinen ystävä vastassasi.»

»Hogan!» huudahti ritari. »Mikä sinut tänne on tuonut? Mitä sinä täällä
teet? Ja missä Jocelyn on?»

Irlantilainen katsoi häntä hetken vakavana, sitten hän huokasi ja
vaipui tuolille.

»Oletko tuonut ladyn?» hän kysyi.

»Hän on täällä. Hän tulee kohta luoksemme.»

Hogan huokaili ja pudisti surullisena harmaata päätään.

»Mutta missä on Jocelyn?» tiedusti Crispin uudelleen ja hänen riutuneet
kasvonsa näyttivät kovin kalpeilta hänen kääntäessään ne Hoganiin.
»Miksi hän ei ole täällä?»

»Minulla on ikäviä uutisia.»

»Ikäviä uutisia?» mutisi Crispin, ikään kuin ei olisi käsittänyt
sanojen merkitystä. »Ikäviä uutisia», toisteli hän yhä. Sitten hän
kysyi äkkiä: — »Mitä ne ovat?»

»Ja sinä olet lisäksi tuonut ladyn tänne!» valitti Hogan. »Tottavie,
minä toivoin, että ainakin siinä olisit epäonnistunut.»

»Jumaliste, Hogan», huudahti Crispin, »kerro heti uutisesi!»

Hogan mietti hetkisen ja sanoi sitten:

»Kerron sinulle tarinan alusta alkaen. Noin neljä tuntia lähtösi
jälkeen Walthamista toivat mieheni sen pahantekijän, jota olivat
etsineet. Lähetin kersanttini ja sotamiehet heti Lontooseen vangin
kanssa ja jäin sinne vain kahden ratsumiehen kera. Noin tunti sen
jälkeen tulla rämistivät ajopelit pihaan ja niistä astui lyhyt, hoikka,
mustiin puettu mies, jolla oli häijyn näköiset kasvot ja kierot silmät
ja joka karjui olevansa Josef Ashburn Marleigh'n linnasta ja vaati
pääkenraalin ystävänä itselleen heti hevosia jatkaakseen matkaansa
Lontooseen. Satuin olemaan silloin pihassa ja kuullessani hänen komean
ilmoituksensa arvasin heti, millä asioilla hän liikkui. Hän meni
majataloon ja minä seurasin häntä sinne. Ensimmäinen ihminen, johon
hänen katseensa osui, oli sinun poikasi. Hän hätkähti nähdessään
pojan siellä ja toinnuttuaan hämmästyksestään lasketti huuliltaan
hävyttömimmän kiroustulvan, minkä ikänäni olen puritaanin suusta
kuullut. Kun se oli loppunut, huusi hän: 'Mitä sinä hullu täällä
teet?' Nuorukainen sammalsi jotakin ja meni hämilleen. Vihdoin hän sai
sanotuksi, että hänet oli pidätetty. 'Pidätetty', jylisi Ashburn, 'ja
kenen toimesta?' 'Isäni, sinä murhanhimoinen roisto!' vastasi poika
tulisesti.

Silloin master Ashburn kalpeni ja tuli hyvin häijyn näköiseksi. 'Vai
niin', sanoi hän leikkisällä äänellä.' 'Vai olet sinä saanut tietää
sen jo! Mutta jumaliste, siitä tiedosta ei tule sinulle enempää hyötyä
kuin roistomaiselle isällesikään. Minun täytyy alkaa sinusta, senkin
vietävä.'

Ja niin sanoen hän sieppasi suuren oluttuopin pöydältä ja kaatoi
sen sisällön pojan kasvoille. Sieluni kautta! Poika osoitti silloin
sellaista sisua, etten ikänäni olisi hänestä sitä odottanut. 'Ulos',
huusi hän tarttuen toisella kädellään miekkaansa ja osoittaen toisella
ovea. 'Ulos, sinä koira, jotta siellä voin tappaa sinut!' Ashburn
nauroi ja kirosi häntä, ja yhdessä he painuivat ohitseni pihalle.
Siellä ei sattumalta ollut näkijöitä, ja siinä, ennen kuin he edes
olivat mitanneet välimatkan, oli teko tehty — Ashburn oli pistänyt
miekallaan Jocelynin sydämen läpi.»

Hogan pysähtyi, ja Crispin istui kalpeana ja hiljaa, sielu tuskan
täyttämänä.

»Entä Ashburn?» kysyi hän sitten äänellä, joka oli omituisen matala ja
käheä. »Miten hänen kävi? Eikö häntä vangittu?»

»Ei», vastasi Hogan synkästi. »Häntä ei vangittu. Hänet haudattiin.
Ennen kuin hän ennätti pistää miekkaansa tuppeen, astuin minä hänen
eteensä ja syytin häntä siitä, että hän oli murhannut parrattoman
pojan. Muistin, mitä hän oli velkaa sinulle, muistin, että hän oli
lähettänyt sinut kuoleman kitaan, näin pojan ruumiin viruvan maassa
vielä lämpimänä ja verta vuotavana ja löin miestä nyrkillä vasten
suuta. Kurja raukka kun oli, hän koetti pistää minua heti, ennen kuin
edes olin ehtinyt vetää miekkani tupesta. Vältin piston hädin tuskin,
ja sitten kävimme työhön.

Ihmisiä syöksyi paikalle ja he koettivat estää meitä, mutta minä
kirosin heille taistellessani ja vannoin tappavani jokaisen, joka
yritti meidän välillemme, ja he pysyivät poissa ja odottivat. Kauan en
antanut heidän odottaa. Minä en ollut mikään vastamunittu keltanokka
Skotlannin vuorilta. Pistin miekkani kärjen Josef Ashburnin kaulaan
pari minuuttia temmellettyämme.

Seisoessani teurastuspaikalla katsellen kätteni työtä muistui mieleeni
se suosio, jota master Ashburn nautti parlamenttilaisten keskuudessa,
ja minä aloin tulla levottomaksi seurauksien vuoksi. Välttääkseni niitä
hyppäsin heti satulaan ja ratsastin suoraa päätä Greenwichiin toivoen
tapaavani _Lady Janen_ vielä siellä. Mutta lähettini oli jo lähettänyt
sen Harwichiin sinua varten. Minulla oli hyvä etumatka takaa-ajon
varalta, ja niin jatkoin matkaa Doveriin, tulin sieltä meren poikki ja
saavuin tänne kolme päivää sitten.»

Crispin nousi ja meni Hoganin luo.

»Viimeksi kun tulit minun luokseni tapettuasi miehen, Hogan, saatoin
olla sinulle vähäiseksi avuksi. Tällä kertaa toivon voivani olla
sinulle ainakin yhtä suureksi hyödyksi. Sinähän lähdet Pariisiin minun
kanssani?»

»Mutta lady?» huomautti Hogan hämmästyneenä Crispinin
muistamattomuudesta.

»Kuulen hänen askelensa portaissa. Jätä minut, Harry, mutta pyydä
mennessäsi, että isäntä lähettäisi hakemaan tänne papin.»

Äärimmäisen hämmästyneenä Hogan tuijotti sir Crispiniin ja ensi kerran
ei hänen liukas irlantilainen kielensä saanut ulos muuta kuin:

»Sieluni kautta, Cris!»

Hän puristi Crispinin kättä ja kiiruhti sanomattoman hämmästyneenä
huoneesta toimittamaan Crispinin pyyntöä.

Crispin seisoi hetken aikaa ikkunassa ja katsoessaan ulos pimeyteen
kiitti Jumalaa kaikesta sydämestään siitä ratkaisusta, jonka hänen
elämänsä hirvittävä arvoitus oli saanut.

Vaatteiden kahina veti hänen huomionsa puoleensa, ja käännyttyään hän
näki Cynthian hymyilevänä seisovan kynnyksellä.

Crispin meni häntä vastaan ja pannen kätensä hänen olkapäilleen piti
tyttöä käsivarsiensa etäisyydellä ja katsoi häntä silmiin.

»Cynthia, oma Cynthiani!» hän sanoi. Ja murtaen Crispinin käsivarsien
muodostaman esteen Cynthia painautui hänen rintaansa vasten huoahtaen
suloisesti tyytyväisyytensä yltäkylläisyydessä.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN MIEKKAMIES ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
  works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.