The Project Gutenberg EBook of Jälkipoimintoja II, by Pietari Päivärinta
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Jälkipoimintoja II
Omistaan eläjiä
Author: Pietari Päivärinta
Release Date: February 16, 2014 [EBook #44937]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄLKIPOIMINTOJA II ***
Produced by Tapio Riikonen
JÄLKIPOIMINTOJA II
Omistaan eläjiä
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
Lapualla,
J. W. Hissan kustannuksella.
Oulussa,
Oulun Uudessa Kirjapainossa,
1889.
SISÄLLYS:
Omistaan eläjiä:
I. Kylän laiskin mies
II. Kylän vähäväkisin mies
III. Kylän toimellisin ihminen
Iv. Ylemmillä asteilla
OMISTAAN ELÄJIÄ.
"Tekö lähdette minua viemään?" kysyi muudan tutkimusretkellä oleva
matkustaja eräältä keski-ikäiseltä mieheltä, joka ahkerasti puuhaili
hevosensa ympärillä muutaman kestikievarin kartanolla.
"Minä", vastasi mies ja katsoa vilkasi matkustajaa silmiin.
"Mutta teidän hevosenne näyttää olevan märkänä; olette kai juuri
palanneet kyytiä viemästä?"
"Ei ... minä olen päinvastoin tuonut kyytiä, sieltä näin, johon te
menette. Hevonen on syönyt jo pari tuntia, kyllä se jaksaa, varsinkin
kun se vielä vähän ... ja ettehän te niin kovasti...?" selitteli mies
ja tuhrasi käsiseljällänsä nokkaansa.
"Ei suinkaan minulla mitään hengen hätää ole", sanoi matkustaja.
"Senhän minä hetikin näin... Näytätte siivolta mieheltä ... ja minä
saan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä --. Täytyy ansaita näinä ahtaina
aikoina, missä vähänkin sopii, ja tuo kestikievarin isäntätäkin tuo..."
puheli mies elähtyneenä.
Kun matkustaja älysi, että kyytimies halusi vielä vähän syötellä
hevostansa, meni hän hetkeksi kestikievarihuoneesen.
Siellä oli kestikievarin isäntä häntä vastassa.
"Heh -- heh -- heh! Onpa sitä huolta ja vaivaa kestikievarillakin.
Laita hevoset kaikille matkustavaisille edes ja takaisin, se ei ole
juuri helppo asia ... pään päälle se kostaa kun kostaakin. Heh -- heh
-- heh... Olipa se kahden isännän, jos ma sain teitäkään tästä
lähtemään, mutta tuo sattui toki tulemaan, heh -- niin on tiukka, heh
-- ja nyt te pääsette hänen kanssaan menemään, heh -- heh...
Oivallista, mutta mieltä siinä tarvitaan... Mutta eikö teillä ole
mitään väke..."
Samassa näkyi kyytimiehen naama ovessa.
"Joko nyt?" kysyi matkustaja.
"Minä olen valmis", sanoi kyytimies.
Matkustaja sieppasi vähäiset matkakapineensa ja kiirehti rattaille.
"Oliko tuo isäntä vähän...?" kysyi matkustaja rattaille päästyään.
"Olipa tuo hyväsestään."
"Onko pitkästi kaupunkiin?"
"Runsaasti kolme peninkulmaa."
"No sitten ajamme."
Kesäkuun alkupuoli oli. Pohjolan aurinko loimotti kaikella
lumoamis-voimallansa taivaan laelta. Häikäisevä, lämmittävä, elvyttävä
valo ja lämpö toi kuolleelle luonnolle uutta elonvoimaa ja virkeyttä.
Seutu, jota he nyt kulkivat, ei ollut mikään ihana, eikä viehättävä.
Tie kulki pitkin korkeanlaisia ja laajoja porohiekkaisia harjanteita,
jonka vuoksi seudun metsäkin oli vaivaiskasvuista tarringaista.
Ainoastaan sinne tänne oli joku ihminen koettanut asuntoansa perustaa,
mutta kovan luonnon tähden olivat ne jääneet autioiksi. Tämän
yksitoikkoisuuden vuoksi vaipui matkustaja yhtäkaikkiseen, melkeinpä
puoleksi nukkuvaan tilaan.
Yksitoikkoinen seutu loppui nyt ja eteen aukesi silmäsiintoja laveasti
hyvästi viljeltyjä maita muhkeine taloineen. Tässä havahtui matkustaja
täyteen virkeyteensä ja alkoi tehdä havainnoitansa.
I.
Kylän laiskin mies.
"Oh -- hoh! Johan täältä kylä näkyy", sanoi matkustaja mäen rinteellä,
nähdessään laaksossa olevan kylän.
"Johan tuo", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko näillä seuduilla mitään merkillistä?" kysyi matkustaja.
"Eikä ole ... mistäpä täällä semmoisia olisi... Soh, ruuna, myötämäki."
Ruuna juosta hölkytteli aikakyytiä, ja niin tultiin yhä lähemmäksi
tasankoa ja kylää. Siellä täällä pitkin tienvarsia oli vielä yksinäisiä
hiekkakumpuja ja töyryjä; oli ikäänkuin nämät olisivat olleet tuon
pitkän hiekkaselänteen penikoita.
Erään tuommoisen kikkerän hiekkakummun laella näytti, matkustajan
mielestä, olevan melkein kumossa oleva puinen savutorni.
"Mitä? Ei suinkaan tuossa mahtane mitään asukasta olla?" sanoi
matkustaja, osoittaen kädellänsä kumpua kohden.
"On ... onhan siinä."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Ja kuitenki on se tosi."
"Mikähän kurja siinäkin asuu?"
"Siinä asuu kylän laiskin mies."
"Kylän laiskin mies! Minä tahdon käydä häntä katsomassa", sanoi
matkustaja kiihkeästi.
"Ettepä siellä taitaisi paljon viisastua; sitä paitsi ei minulla ole
aikaa odottaa", sanoi kyytimies.
"Oh, älkää siitä huoliko; minä maksan hyvän odotuspalkan", sanoi
matkustaja.
"No sitten."
Nyt oli tultu tuon oudon asumuksen kohdalle. Minkään muun puolesta ei
olisi voinut sitä ihmis-asunnoksi huomata kuin tuon kummun korkeammalla
paikalla kallellaan olevan puutornin vuoksi, ja siitä, että maantien
puolella olevassa kummun kyljessä oli jotakin sinne tänne väyristynyttä
akkunantapaista. Siinäkään ei ollut monta lasin sirpaletta, sillä sen
rikkimenneitä osia oli paikattu tuohilla, päreillä tai likaisilla
ryysyillä. Muutoin koko asunto näytti vaan tavalliselta hiekkakummulta,
samanlaiselta kuin muutkin tuon pitkän hiekkaselänteen tienvierissä
olevat penkat. Ei minkäänlaista muuta huonetta näkynyt läheisyydessä,
eikä ovia näyttänyt kumpuun menevän mistään.
"Eihän tänne mene minkäänlaista ovia", sanoi matkustaja, kun he olivat
ajaneet kummun juurelle ja astuneet kärrystä alas.
"Kyllä ovi löytyy, jahka tässä joudutaan", sanoi kyytimies, sidellen
hevostansa kiinni maahan lyötyyn seipääsen, sillä minkäänlaista muuta
kiinnipidintä ei löytynyt, mihin olisi voinut hevosen kiinni sitoa.
Kyytimies lähti kiertämään kumpua ja matkustaja jäljessä. Täten tulivat
he kummun takapuolelle. Ei mitään muuta akkunaa he löytäneet
kierrosmatkallansa, kuin tuon, mikä oli maantien puolella.
Takapuolella kumpua, melkein sen juurella, oli kauhean iso rikkaläjä.
Siinä oli olkeja, ruusuja, ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, luita, risuja
ja mitä kaikkea törkyä siinä oli, sen ties hitto. Aivan liki kumpua
juoksi valtava puro merta kohden ja se teki itse paikan kuivine
kenturoineen milt'ei miellyttävän näköiseksi.
Kyytimies rupesi rikkaläjän kohdalta tunkeentumaan kummun sisälle.
Nelinkontin ryömi hän eteenpäin, sanoen: "Tästähän se ovi menee."
Matkustaja meni lähemmin katsomaan tuota näytelmää. Oikein häntä
kammotti kyytimiehen retki, sillä ei hän ollut vielä koskaan ennen
senlaista kulkupaikkaa minkäänlaiseen huoneesen nähnyt. Kuitenkin
päätti hän pyrkiä kyytimiehen jäljessä. Hänkin laskeusi nelinkontin ja
alkoi ryömiä kyytimiehen perässä. Kuin he olivat kontanneet kappaleen
aikaa tuota pimeää, likaista ja peloittavaa kanavaa myöten, tulivat he
jonkunlaisen oventapaisen eteen. Tämä oli kokoon kyhätty vanhoista
veneen kappaleista, sitelemällä niitä toisiinsa kiinni vitsoilla ja
muilla rihman palasilla. Tämmöisestä rakennustavasta seurannut hataruus
oli palkittu siten, että ra'ot olivat tilkityt kaikenlaisilla
likaisilla ryysyillä. Ovi oli sommellettu kiinni johonkin pitempään
ymmyrkäiseen puuhun, jonka alanen pää oli kololle hakatun pölkyn
päällä; ylinen pää oli puunhaarukassa; nämät toimivat saranoiden
virkaa. Kun sisälle pyrkijät tätä keinotekoista ovea olivat
rytyyttäneet sen lyhyttä, tämän pitkää, ja soljutelleet sitä ulos ja
sisään, aukesi se vihdoin, ja he pääsivät ryömimään sisälle.
Kova hämmästys saavutti matkustajan, kun hän tuli huoneesen, sillä hän
ei ollut koko elämänsä ajalla nähnyt semmoista viheliäisyyttä ja
kurjuutta kuin hänen silmäinsä edessä nyt oli. Minkäänlaista muuta
lattiaa ei ollut huoneessa kuin rapakoinen maa. Sekin oli täynnä
kaikenlaista kamaa ja törkyä: risuja, olkeja, likaisia vaateresuja,
luita, kenkärajoja ja muuta semmoista tavaraa, aivan samankaltaista
kuin tuolla oven edessä olevassa rikkaläjässäkin oli. Huone oli niin
matala, ettei tavallinen mies sopinut siinä suorana seisomaan muualla
kuin kurkihirren alla, ja semmoinen hämäryys valliisi siellä, ettei
voinut enemmältä nähdä kaikkia huoneessa olevia esineitä, sillä nuot
muutamat likaiset lasinpalaset eivät voineet päästää kylläksi valoa
kurjaan asuntoon. -- Ovinurkassa oli maakivistä tehty kiuas, eikä
mitään muuta keittotakkaa eikä leivinuunia; kiuas kai sai nekin tarpeet
täyttää.
Kun matkustajan silmät tottuivat hämärään valoon, rupesi hän vähän
paremmin näkemään ympärillensä. Huoneen seinät olivat sisäpuolelta
ladotut turpeista. Periseinään oli maan sisään lyöty pari seivästä;
niiden päällä oli kaksi höyläämätöntä laudanpalasta ja ne toimittivat
pöydän virkaa. Tämän edessä oli halaistusta kuusesta tehty jakkara,
jossa säästetyt ja etempää katkaistut oksat olivat jalkoina. Perällä,
oikealla, oli myos seinään ja maahan lyötyjä paaluja, joiden päällä oli
lautoja. Siinä oli oljen-ruusuja ja muutamia likaisia ryysyjä; se oli
talon ainoa vuode.
Näin tavoin on lueteltu kaikki talon huonekalut, jos ei lukuun oteta
kiukaan pesän edessä olevaa korvatonta ja jalatonta jalkapannun
kuoliota, sillä mitään muuta huonekalun tapaista ei huoneessa näkynyt.
Tuolla perässä olevalla lavalla, pehkujen ja ryysyjen seassa makasi
talon isäntä. Muuta vaatetta ei ollut hänen yllään kuin vanhoista
lammasnahkaisista turkkirievuista tehdyt housut ja jonkunlaista
likaista paidansatkaletta päällä; tämä ei kuitenkaan paljon peittänyt
isännän ruumiin ylipuolta. Pöydän edessä olevalla jakkaralla istui
talon emäntä, lyhyt ja pullea nainen. Hän oli vielä jotenkin nuoren
näköinen ja niin lihava, etteipä olisi luullut hänen nähneen
ikäpäivinänsä ainuttakaan hätäpäivää. Pukineena oli hänellä niin
monikertaan paikatut ja kursitut vaatteet, että oli aivan mahdoton
niissä huomata sormenpäänkään vertaa alkuperäistä vaatetta. Niihin oli
kursittu sukansääryksiä, monen näköisiä vanhan saran kappaleita,
hamppu- ja liina-palasia ja kaikenlaisia kaksi- ja nelivartisia
tilkkuja, katsomatta vähääkään sitä, minkä värisiä ja näköisiä mitkin
olivat, sanalla sanoen: kaikki mitä oli minkin tunkionlaidalta tahi
muualta rikkaläjästä satuttu löytämään. Väri-eroituksista oli kertynyt
ja piintynyt lika pitänyt niin oivallista huolta, ettei niiden
moninaisuuksista silmälle kovin suurta vaivaa ollut. Ainoa seikka, joka
tästä teki poikkeuksen, oli se, että kun noita uusia lisiä oli kursittu
karkealla ja valkealla langalla, tuuman pituisilla pistoksilla,
näyttivät nuo viimeksi uusitut kohdat jonkumoisilta koru-ompeluksilta.
Puku mahtoi painaa arviolta noin leiviskän verran.
Lattialla telmäsi kuusi lasta. He eivät olleet paljon toinen toistansa
isompia, mutta selvästi kumminkin huomasi, ettei sarjan välistä ollut
ainuttakaan poissa. Nuorimmilla oli vaan paitarepale päällä, mutta
vanhemmilla oli muutakin vaatesatkaletta verhona; huolimatta kuitenkin
kaikesta tästä, olivat he kuitenkin melkein alasti. Lapset olivat
hyötyisiä, lihavia ja terveen näköisiä, mutta niin likaisia, ettei
niistä kaikesti tiennyt, olivatko ne selin vai päin. He hyppelivät ja
telmivät lattialla; usean paljaista kintuista juoksi veri, sillä
lattialla olevat risut olivat niitä repineet; siitä välittivät he
kuitenkin viisi, sillä eiväthän ne osanneet parempaa toivoakaan.
Olemme kertomuksessamme joutuneet vähän edelle; palaamme takaisin.
"Hyvää päivää!" sanoi matkustaja sisälle päästyään.
"Jumal'antakoon! käykää vieraat istumaan!" sanoi emäntä hilpeästi ja
nousi ylös jakkaralta.
"Minua janottaa, olisiko täällä vettä?" sanoi matkustaja.
"Eipä sattunut olemaan sisällä, mutta pian minä sitä saan", sanoi
emäntä ja lähti.
Hän sieppasi tuon korvattoman ja jalattoman pannun ja meni sen kanssa
ulos. Pian palasi hän takaisin, tuoden pannullisen vettä tullessaan.
Tämän ojensi hän anojalle.
"Eihän se vieras osaa siitä juoda, anna lippi", sanoi toimellinen
isäntä.
Emäntä laski pannun lattialle ja nouti kiukaan takaa "lipin." Tämä oli
semmoinen kalu, että halaistun vitsantyven väliin oli pistetty mutkalle
väännetty tuohenpalanen, joten se oli muodostunut varrelliseksi ja
rattimoiseksi suippiloksi. Tämän tarjosi emäntä vieraalle ja tällä sai
hän juoduksi.
"Taitaa siellä ulkona olla kaunis ilma?" sanoi isäntä, käännähtäen
vähän paremmin vieraisin päin, jotka nyt emännän kehoituksesta olivat
istuneet jakkaralle.
"Noo -- kyllä kai, mutta ettekö vielä näille päiville ole käyneet
ulkona, kun ette tiedä minkälainen ilma nykyään on?" kysyi matkustaja.
"Mitä minä siellä olisin käynyt?" utasi isäntä kummastuen ja hänen
silmänsä remahtivat, pelkästä ihmettelemisestä, suuriksi kuin
suitsirenkaat.
"Eikö jo jotakin työtä tekemässä?"
"Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin."
"Mutta työhän on kaiken toimeentulon perustus."
"Mitä meidän toimeentulossa sitten puuttuu?" kysyi isäntä ja katsoi
niin kiinteästi vierasta silmiin, että likaisesta naamasta
silmävalkuaiset välähtelivät kuin salaman leimaukset synkkien pilvien
lomista.
"Minun mielestäni puuttuu tässä paljonkin."
"No, antakaapas kuulla?"
"Täällä vallitsee niin suuri kurjuus ja puutos, että tässä mielestäni
olisi paljon kohentelemista."
"Missä esimerkiksi?"
"Tuo ainoa akkunakinhan on niin paikattu päreillä, tuohilla ja
resuilla, etteihän täällä oikein näekään; olisihan siinäkin korjaamisen
syytä", arveli vieras.
"Kylläpä täällä näkee tehdä sen mitä on tekemistäkin."
"Pitääkö tämän mökin katto vettäkään?"
"No, jos ei pidä, niin tottahan on pitämättä."
"Siltipä lienee tuossa permannollakin hieman rapakkoa."
"Ei se kaikki ole katonvuotamisen tähden tullut; tarvitaan sitä vettä
muutoinkin taloudessa ja ainahan sitä sattuu lattiallekin pirahtamaan",
selitteli isäntä puolustelevasti.
"Niin, ja eihän tässä ole lattiaakaan", muistutti matkustaja.
"Lattiaa!... Eikö ole?... Koettakaapa ruveta kaivamaan ja tutkimaan,
niin näette onko tässä lattiaa... Minä luulen että meillä on vahvempi
lattia kuin monella muulla, enkä luule ensinkään teillä olevan syytä
peljätä lattian huonouden vuoksi putoavanne lattian alle kuoppaan",
arveli isäntä.
"No, mutta eihän tässä ole muuta kuin pelkkä maa", sanoi vieras
kummissaan.
"Sepä se onkin vahvin kaikista perustuksista, niinpä paras
lattiaksikin... Se ei vyöry eikä murene, ei myös laho... Kaikki
muuttuu, kaikki puuttuu, kaikki lahoo, mätänee, vanhenee ja käypi
kelvottomaksi, mutta maan perustus vaan pysyy ijankaikkisesti",
selitteli isäntä suurella tyytyväisyydellä ja vahvalla uskon
luottamuksella.
"Kyllähän te kuulutte omastanne pitävän, mutta kuitenkin minusta
tuntuu, etteivät lapsetkaan voi tässä terveinä pysyä, kun myötäänsä
tepastelevat tuolla kostealla maalattialla", väitteli vieras.
"Lapsetko terveinä ... kuinka...? Mutta minäpä tahtoisin tietää,
kenellä on terveemmät lapset kuin minulla... Montako lasta teillä on?"
"Kolme."
"Ja kuollut?"
"Neljä."
"Siinäpä se on. Luultavasti luulette lastenne olevan paljon
edullisemmissa oloissa kuin nämät?" sanoi isäntä, viitaten kädellänsä
lattialla rehmiviä lapsiansa.
"Niinpä toki luulen."
"Ja kuitenkin on niistä enempi puoli kuollut."
"Se on kyllä totta."
"Mutta meidän kakarat elävät kaikki, ihan jokainen nokka; ei, Jumalan
kiitos, ole tullut pään vahinkoa... Katsokaapas näitä", sanoi isäntä,
osoittaen taasenkin lapsiansa.
"Totta kyllä, että he näyttävät erinomaisen terveiltä ja kummallista on
ettei heistä ole yhtään kuollut. Mutta vaikka niin on, en minä
kuitenkaan voi hyväksyä teidän elämäntapojanne", sanoi vieras.
"Minkätähden ei, jos saan luvan kysyä?" sanoi tuo turkki-housu isäntä
melkein loukkaantuneena.
"Sen vuoksi, että teiltä puuttuu kaikkian välttämättömimmätkin elämän
ehdot", sanoi vieras.
"Mikä laatu parhaiten?"
"Kaikki yleensä, mutta sitä en saa päähäni millä tavalla te voitte
elää?"
"Tietysti syömällä, niinkuin kaikki muutki ihmiset taikka olkoonpa
vaikka elukat."
"Mutta minä en huomaa täällä mitään syötävää, enpä edes paikkaa, missä
sitä säilytettäisiin", sanoi matkustaja.
"Näytämmekö me sitten mielestänne niin kovin syömättömiltä ja
nälkäisiltä?" kysyi isäntä.
"No, ei juuri niinkään, sillä näyttäähän koko perheenne olevan varsin
hyvissä voimissa, mutta sitä en voi ymmärtää, kuinka he voivat
semmoisina pysyä tämmöisissä oloissa", arveli vieras.
"Ette ymmärrä! Sepä kummallista ... katsokaapas tuohon lattialle",
kehoitti isäntä.
Vieras katsoi.
"No, mitä näitte?"
"Enpä entistä enempää, ruusuja, risuja ja rapakkoa vaan."
"Ettekös myöskin luita?"
"Niitä kyllä."
"Tiedättekös mitä ne merkitsevät?"
"En suinkaan ymmärrä muuta virkaa niillä olevan, kuin että niistä on
joskus ytimet kaivettu ja pistetty suuhun; olisipa niitä voitu keittää
käryyttääkin", koki vieras arvoitusta selittää.
"Niinkö halvasti ... todellakinko ajattelette niin halvasti meistä?
Onko tarkoituksenne suorastaan solvaista ja loukata meitä? Vertaatteko
meitä koiriin, sillä nehän luita kaluavat...? Luuthan osoittavat vaan
sitä, että täällä syödään lihaakin", sanoi isäntä tuimasti.
"No, no, älkää nyt pikastuko, sillä enhän minä mitään semmoista
tarkoittanut. Mutta kun en minä näe mitään astiaakaan, joita ruokaa
käsitellessä tarvitaan", sanoi matkustaja yhä epäillen.
"Mikä sitte mielestänne oli se, jolla akka mettä nouti?"
"Olipahan vanha pannuresu."
"Entäs se, jolla pannusta joitte?"
"Tuohilippi vaan."
"Ettekö sitten saaneet juuri mitä tahdoitte, nimittäin vettä
juodaksenne?"
"Sain kyllä, mutta..."
"Ja kuitenkin sanotte, ettei ole astioita; voimmehan mekin niillä
tarpeemme tyydyttää ja siinähän on kylläksi... Onhan kai ylöllisyys
teidänkin mielestänne halveksittava, vai?" selitteli isäntä.
"Niin, sehän oli vaan vettä, jota juodakseni sain, mutta entäs
keittoruoka, missäs sitä pidetään?"
"Kun sitä tarvitsemme, pistämme pannun kiukaan pesään ja keitämme
ruokaa."
"Mutta eihän näy minkäänlaisia kuppeja eikä lusikoita?"
"Mitäpä niillä tekisimme?"
"Kuinkas sitten syötte?"
"Suuhun on vanha ja tuttu tie, kyllä sinne osaa huonommillakin
aseilla."
"Millä tavalla?"
"Tikuissa pysyviä paloja pistelemme terävillä tikuilla suuhumme, liemen
lipitämme tuohilipeillä; sopevissa paikoissa ovat sormetkin apuna. Ja
kun on nälkä, takaan minä, että ruoka maistuu yhtä makealta kuin jos
olisimme syöneet hopeisilta lautasilta hopeisilla lusikoilla, veitsillä
ja kahveleilla", selitti ja vakuutti isäntä.
"Mutta eikö tule savua huoneesen, kun pesään pannaan valkea ja pannu?"
"Kyllä kait, mutta mitä se haittaa, sillä tottahan menee, jos
tuleekin."
"Kuinkas savun aikana?"
"Silloin laskeumme kaikin niin liki lattiaa kuin pääsemme."
"Eivätkö silmät tule kipeiksi?"
"Eivätpä ne ole tulleet."
"Ei lastenkaan?"
"Kenenkään meidän silmissämme ei ole ikipäivinämme hikirupea ollut."
"Kummallista! Noiden lasten silmätkin näyttävät tosiaankin terveiltä",
sanoi vieras ikäänkuin itseksensä.
"Kummalliselta se taitaa tuntua, mutta kuitenkin se on tosi", sanoi
isäntä, niinkuin olisi tahtonut sillä lukita väitöksensä.
"Onko tuossa purossa kaloja, joka aivan tämän mökin ohitse juoksee?"
kysyi vieras.
"Saavathan ne siitä näin keväisin välistä hyvinkin."
"Onko teillä siinä pyydyksiä?"
"Eikä ole ... kuka niitä viitsisi pyytää ... eikähän niitä ole
pyydyksiäkään."
"Mutta kun tekisi."
"Mistäpä tässä värkki tulee?"
"Ei se värkki niin paljon maksaisi, koska tuommoiseen puroon riittäisi
vaikka pajun vesoista tehdyt pyydykset", väitteli vieras.
"Niiden hakemisesta olisi niin paljon vaivaa ... ja muuten minä
tahtoisin tietää: mitä hyötyä teidän mielestänne meille olisi tuosta
kalan pyynnistä?" tuumi isäntä melkein loukattuna.
"Olisihan siitä se hyöty, että saisitte verestä ruokaa perheellenne."
"Verestä...! Se on aivan tarpeetonta, koska elämme muutoinkin",
vakuutti isäntä.
"Onko teillä minkäänlaista maanviljelystä?"
"Ei."
"Ei perunamaatakaan?"
"Ei mitään, ei enempää kuin tässä näkyy."
"No, mutta millä herran tähden te sitten todellakin elätte? Se minulle
vieläkin on arvoitus."
"Ruoalla tietysti niinkuin muutkin ihmiset."
"Annetaanko teille köyhäin apua?"
"Emme ikänä ole köyhäinhoidolta saaneet ainuttakaan penniä eikä yhtään
jyvää, emmekä heidän apujansa tarvitsekaan, sillä me tulemme omistamme
aivan hyvin toimeen."
"Minä en ymmärrä teitä", sanoi matkustaja. "Minä näen suurimman
puutoksen ja kurjuuden vallitsevan täällä, mitä ikinä olen maailmassa
nähnyt. Teillä ei ole minkäänlaista maanviljelystä, ette viitsi tehdä
työtä, ansaitaksenne sillä tavoin elatustanne, ette saa köyhäin apua,
ja yhtäkaikki ylvästelette tulevanne omistanne toimeen."
"Mikäs on toimeen tullessa, sillä me ostamme enimmän osan ruokaamme
puhtaalla rahalla", sanoi isäntä varakkaan tavoin.
"Rahalla! Olette siis rikkaita saitoja", sanoi matkustaja
hämmästyksissään.
"Ei, ei niin; älkää suinkaan minua väärin ymmärtäkö", sanoi isäntä
hätäisesti.
"Kuinkas sitten?"
"Asiassa on eräs salaisuus, jota te ette näy ymmärtävän."
"No, minkälainen? -- antakaapas kuulla."
"Meidän köyhyytemme on juuri meidän rikkautemme."
"Mitenkä se on ymmärrettävä?"
"Minä selitän. Me olemme laajassa piirissä kuuluisia ihmisiä, ja juuri
laiskuutemme ja sitä seuranneen köyhyytemme vuoksi. Mökkimme on lähellä
kaupunkia, ja kaikki kaupunkilaiset tuntevat tarkoin meidän tilamme. Ei
ketään parempaa ihmistä käy kaupungissa, joka ei saisi tietoonsa kylän
laiskinta miestä, jonkalaisen nimen he minulle ovat antaneet, sillä
kaupunkilaiset kertovat meistä heille liiaksikin tarkoin. Tästä
kaikesta on seurauksena, etteipä monta semmoista matkustajaa tästä sivu
kulje, joka ei pistäysi meitä katsomassa; tavasta käy niitä
kaupungistakin suurissa parveissa. Mutta nyt on niin, ettei yksikään
heistä tule tyhjinkäsin, sillä aina heillä on jotakin tuomista, jos ei
rahaa niin ruokaa. -- Siinähän se on koko salaisuus", selitti isäntä
toimessaan.
"Sanoitte liiaksikin selittävän teidän köyhyyttänne, minun mielestäni
ei sitä voi koskaan kylliksikään selittää", arveli vieras.
"Kyllä... Tuskinpa on koko maailmassa olemassa semmoista asiaa, johon
ei voi lisiä panna. Liikana minä pidän sen, kun on sanottu akallani
olevan verkkoresusta kääräistyn hameen päällä ... eihän sitä nyt
sentään verkkoresusta"... selitti isäntä loukatun tunnolla.
"Mutta eikö tule välistä pitkä aterian väli?"
"Tulee kyllä -- -- noin päivä, kaksi, mutta vähätpä siitä ... kun
sitten saamme taasenkin ruokaa, niin syömme sitä runsaammin."
"Kuinka niistä pitkistä pulista päästään?"
"Eipä hätää mitään. Kun aika rupeaa kovin pitkäksi käymään, eikä ketään
satu taloon pistäymään, lähtee akka käväsemään kaupungissa. Kaikki
hänet tuntevat ja rientävät kilvan hänelle apua antamaan; pian on hän
kotona, suuri kontti ruokavärkkiä täynnä ja poissa ovat silloin
puutokset... Kyllä minulta on niin hyvä ja toimellinen emäntä, että..."
jatkoi isäntä selitystään.
"Kyllä te kuitenkin olette, mielestäni, valinneet hyvin huonon osan
näyteltäväksenne", sanoi vieras avonaisesti.
"Mahdollista kyllä, että monen mielestä niin on. Mutta tässä maailmassa
on monenkaltaisia elämän-osia näyteltävinä ja paljon huonompiakin kuin
tämä meidän. Huonompi on sekin, kuin kourastaan toisen miehen kukkaroa
ja laaria, luulen ma", arveli isäntä.
"Tosi kyllä."
"Niin, todellapa se taitaa tuntua -- --. Ei meidän papinkirjassamme ole
mitään pahoja merkkejä", vakuutti isäntä.
"Mutta pitäisi sitä sentään senkään verran toimia, että saisitte
paremman huoneen, sillä kovinhan tämä on kurja, senhän myöntänette
itsekin", intteli vieras, huolimatta isännän selityksistä.
"Myönnän kyllä, mutta, jos paremman laittaisimme, emmehän sitten enään
olisikaan laiskoja ja köyhiä. Kukaan ei meitä kävisi katsomassa, eikä
tuomassa meille apua, ja niin olisimme elinkeinomme kadottaneet. Mutta
jos alkaa tarkemmin katsotaan, ei mökkimme ole niinkään huono ja eduton
kuin outo luulisi. Rakennusaineet eivät maksa mitään ja päälliseksi ne
eivät laho koskaan. Jos siinä jostakin kohdasta vyöryy seinä liian
ohkaseksi, on ympärillä määrätön paljous Jumalan luomaa hiekkaa, jota
saa roskapaikkaan luoda niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan tule
kieltämään, eikä maksua siitä vaatimaan. Ei laho multahirret, ei seinät
eikä lattia. -- Ei mistään tunge kylmä huoneesen, sillä vahvuutta
on joka puolella. Kovilla talvipakkasilla ovat vireämmät ja
toimeliaammatkin mökkyrit paleltua kuoliaaksi, mutta me vaan nauramme
kylmällä ja makaamme mökissämme palavissa päin, niinkuin karhu
pesässään. -- Niin, eipä tämä ole niinkään huono", puolusti isäntä
oikein politikoitsian tavalla.
"Kummallisia ihmisiä! -- Ettekö kertoisi minulle jotakin entisestä
elämästänne?" sanoi matkustaja.
"Mitäpä siinä lienee kertomista. Ketäpä he huvittanee, jos saa
tietoonsa, että olemme molemmin köyhäin lapsia ja että kymmenvuotisista
pitäin olemme saaneet itse hankkia leipämme, kuten parhaiten olemme
voineet. Vieraan työllä koetin minäkin elatustani hankkia, mutta
palkkani ei riittänyt siivo vaatteeksikaan päälleni. Mieheksi tultuani
koin raataa yöt ja päivät kuin orja ja säästää, mutta mitäpä siitä oli
hyvää, sillä kaikki meni ruokaan ja vaatteesen.
"Vihdoin rupesin tuntemaan, ettei ihmisen ole yksinänsä hyvä olla.
Silloin tapasin minä tämän vaimoni ja niin solmittiin ikuinen liitto.
"Olimme nuoria, terveitä ja työhön tottuneita ... toivoimme niin
paljon. Saimme kylän rikkaimmalta mieheltä lupiin maata mökin paikaksi
ja viljeltäväksi, mutta minkäänlaista kirjallista liittoa ei tehty.
Muistutin siitä usein isännälle, mutta hän vaan sanoi: 'Ennätetäänhän
tuo nyt' ja niin ei tullut kirjain teosta mitään. Hyvällä
luottamuksella ryhdyimme niine kirjoineen innolla työhön. Ja kun ei
ollut vielä monta lasta, saimme ennen pitkää taloutemme siihen kuntoon,
että pari lihavaa lehmää mylvi navetassamme ja pellostamme saimme
vuodeksi ruokaa; huoneet olivat myös aika sievät.
"Eräänä kertana pyysin minä taasenki isäntää kirjain tekoon.
"'En minä vielä tee kirjoja sinun kanssasi,' sanoi hän kylmästi.
"Minä oikein säpsähdin tätä kuullessani, sillä ensimmäisen kerran
juolahti mieleeni ajatus, ettei hän kenties tee niitä koskaan ja niin
menee meidän työmme ja vaivamme ehkä ihan polusta. Minä vapisin tätä
ajatellessani, enkä kyennyt toviin aikaan sanomaan mitään.
"'Mutta mikä teillä oikeastaan on tarkoituksena, kun ette te rupea
kirjain tekoon?' sain minä vihdoin kysyneeksi ja katsoin häntä silmiin.
"'Ethän sinä ymmärrä; sehän on kaikki sinulle eduksi ... panisivat vaan
enemmän veroa, kun kirjat olisi... Kyllähän ne vielä keritään --
olenhan minä mies, tiedäthän ... eikähän ole kirjuriakaan ... kyllähän
ne vielä...' sanoi hän hajanaisesti.
"Tämä myönteleminen rauhoitti taas minua alussa, mutta ei kauvaksi,
jonkun ajan kuluttua hankin minä kirjurin ja menin sen kanssa hänen
kotiinsa.
"'Nyt on kirjuri talossa, tehdään nyt torpan kirjat,' sanoin.
"'Nyt sanon suoraan, etten tee ensinkään sinun kanssasi mitään
kirjoja,' sanoi hän tuimasti.
"'No, kuinkas sitten?' kysyin minä hämmästyneenä.
"'Minä tarvitsen maani itse ja otan sen sinulta pois,' sanoi hän
yhtäkaikkisesti.
"'Mutta olettehan luvanneet minun tähän mökkini rakentaa ja maata
viljelykseen raataa", sanoin minä hätäyksissäni.
"'Kuka sen on kuullut,' sanoi hän pirullisesti nauraa virnistellen.
"'Tottahan edes työvaivat maksatte?' utasin minä kauhulla.
"'En penniäkään.'
"'Minun täytyy koetella lain kautta,' sanoin minä epätoivossani ja
sydämmeni jyskytti niin kovasti, että koko ruumiini heilui.
"'Koettele vaan,' sanoi hän ja meni tiehensä.
"Muutaman päivän perästä sain minä virallisen käskyn muuttaa pois
mökistäni.
"Epätoivon vimmassa annoin minä hänelle haasteet työvainioista, toivoen
siltä suunnalta apua. Kun asia oikeudessa käsiteltiin, väitti isäntä
kiven kovaan, että minä minkäänlaisetta hänen luvattaan olen ominlupini
rakentanut mökkini hänen maalleen ja ruvennut väkivaltaisesti hänen
maataan viljelemään. Tämän johdosta pyysi hän, että mökin tilukset
tuomittaisiin hänelle takaisin ilman minkäänlaisitta työvaivoitta. Kun
ei minulla ollut kirjanlappua, eikä vieraitamiehiäkään, joilla olisin
voinut omistusoikeuteni toteennäyttää, tuomitsi oikeus asian isännän
eduksi, ja niin olin nyt mökitön mies. Huoneet olivat kyllä vielä omat,
mutta tuomittuin käräjäkuluin maksuksi myötiin ne huutokaupalla.
Huutokauppatilaisuudessa antoi hän tietää, että huoneet ovat
välttämättömästi vietävät heti hänen maaltaan pois. Kukaan ei
uskaltanut tarjota niistä mitään, mutta vihdoin isäntä tarjosi juuri
sen verran, mitä hän oli saapa minulta käräjäkuluja ja siihen ne
menivät.
"Me jouduimme nyt surkeaan epätoivoon. Koimme tehdä työtä niin paljon
kuin voimme, saadaksemme jotakin kokoon, aloittaaksemme uudestaan.
Mutta tuli useita katovuosia ja työpalkat olivat niin huonot, että
saimme nähdä alituisesti nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Meillä ei
ollut vielä kuin kaksi lasta ja hekin saivat nälkää ja puutetta kärsiä,
ja tämä kaikki kävi kovin sydämelleni.
"Kun ei mistään näyttänyt apua olevan, heitin minä kaikki hellolleen,
sillä kuolemakin tuntui paremmalta kuin semmoinen elämä, jonka täytyi
taistella olemisestaan kurjan vilpin ja petoksen alaisena ja joka oli
täynnä epätoivoa ja kurjuutta.
"Silloin rakensin tämän kuopan ja tulimme tähän asumaan. Kauan saimme
kärsiä kauheaa nälkää, ennenkuin ihmisten huomio alkoi kääntyä
puoleemme. Mitään muuta elatuksen keinoa ei meillä kaukaan aikaan ollut
kuin se, mitä akka sai kerjäämällä kokoon ja sitä ei ollut paljon.
Vihdoin riensi meidän Herramme apuun ja rupesi antamaan meille tiheästi
pienokaisia. Niiden vuoksi täytyi ihmisien kasteelle kuljettanisenkin
tähden käydä kuopassamme ja joka vaan kerran täällä kävi, eipä hän
voinut olla meitä säälimättä. Tällä tavalla alkoi kurjuudestamme levitä
tieto miehestä mieheen, talosta taloon ja kylästä kylään, ja pian alkoi
apua tulla monelta haaralta.
"Semmoinen on lyhykäisesti kerrottuna meidän entinen elämämme ja nyt
elämme oikein herroiksi, ja annamme meidän Herramme ja rikasten pitää
huolta toimeentulostamme", kertoili isäntä.
"Entä jos nämät teidän elättäjänne antaisivat joskus tulla niin pitkän
välin avullensa, että nääntyisitte nälkään", arveli matkustaja.
"Sittepähän nyt toki ... mitähän vaaraa meistä olisi, jos kuolisimmekin
-- -- sitä en pelkää ensinkään", sanoi isäntä yhtäkaikkisesti.
"Eivätkö ihmiset soimaa teitä laiskoiksi?"
"Mitäpä se sitten haittaa, sillä laiskojahan me olemmekin, ja koemme
parhaan taitomme mukaan olla oikein laiskoja, että olisimme nimemme
arvoiset, sillä tuo 'laiska' sana on tullut oikein kunnia-nimeksemme."
"No, minkälaisia ruokavarustuksia teillä nykyään on?" utasi matkustaja.
"Ei minkäänlaisia."
"Kuinkas sitten nyt aiotte toimeen tulla?"
"Kylläpähän Herramme meistä huolen pitää."
"Milloin olette viimeksi syöneet?"
"Eilen."
"Ja ruoan puutteessa olette niin kauan olleet syömättä?
"Mitenkäs sitten?"
Matkustaja rupesi kaivamaan taskujansa. Kaikkien, vaimon, lasten ja
isännän katse kääntyi nyt vieraasen. Kun vieras sai kukkaron käsiinsä,
pisti hän isännän kouraan vähän rahaa. Tämä ei noussut nytkään
makuultansa ylös, piti vaan jo varaselta kättänsä ojennettuna, varmasti
nähtyään, että vieras ainakin pistää jotakin hänen kouraansa.
"Kas niin! Nythän ymmärrätte täydellisesti millä me elämme ja että
syömme lihaakin, emmekä paljaita luita. -- Laitapas, Pirjo, itsesi pian
ruokaa ostamaan ja tuo lihaakin... Niinhän se on: rahallahan me melkein
aina ruokimme ostamme", puheli isäntä iloissaan oikein verolaiskan
tavalla.
Lapset lakkasivat telmimästä ja tyytyväisyys loisti heidän
kasvoistansa. Heillä ei tähän asti näyttänyt olevan mitään vaillinkia,
eikä huolta syömisestä, mutta nyt kun tämmöinen äkkinäinen käänne tuli
heidän hetkelliseen elämäänsä, vaikutti se heissä taikavoiman tavalla,
synnyttäen heihin uutta toivoa ja luottamusta, sillä saatiinhan nyt
taasenkin jotakin syötävää, Hiljaisina ja tyyneinä istuivat he nyt mikä
missäkin nurkassa, avosuin katsoa töllöttäen vierasta.
Emäntä rupesi kiireesti toimittamaan itseänsä matkalle. Suuria
varustuksia ei hänen näyttänyt tarvitsevan sitä varten tehdä.
"Siitä on kuitenki hyvä, kun minulla on niin hyvä akka. Ei vielä
kertaakaan hän ole sanonut, että hänellä on huono, laiska ja toimeton
mies. Nöyränä ja nurkumatta tyytyy hän kohtaloonsa ja ottaa vastaan
niin pahat kuin hyvätkin päivät -- se raukka", puheli isäntä oikein
hellän aviomiehen tavalla.
Vaimo hymyili ja kiirehti matkaan.
Ennen emännän lähtöä kiirehti vieraskin lähtemään. Hän jätteli hyvästi
emännän ja lapset kättä puristaen, isäntä ei noussut nytkään ylös,
pitkäveteisesti ojensi hän vaan makuultaan kätensä vieraalle.
"Vaikken minä hyväksykään teidän elämäntapaanne, on minun kuitenki
ollut hupainen olla hetkinen teidän parissanne", sanoi vieras
lähtiessään.
"Paras elämäni tapa, paras... Ottakootpa nyt vääryydellä mitä meillä
on", kumisi isännän ääni kanavaan, jota myöten vieras kömpi juuri ulos.
II.
Kylän vähäväkisin mies.
Vieras ajeli eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena.
"Osaavatko nuot kuopan asukkaat lukea?" kysyi hän yht'äkkiä
kyytimieheltä, ikäänkuin unesta havahtuen.
"Parhaita lukijoita pitäjäässä."
"Lapsetkin?"
"Vanhimpia lapsia, jotka siinä ijässä ovat, ei voita yksikään... Kirjan
saavat joka lukukinkeriltä", sanoi mies yhtäkaikkisesti.
"Mikäs tuo tuolla on?" kysyi vieras äkkiä.
"Mikä niin?"
"Tuo, tuo, joka meidän edellämme kaukana menee. Ettekö näe?"
"Niin. Hän näkyy olevan Kättä-Risto", sanoi mies.
"Kättä-Risto! Minkä vuoksi häntä Kättä-Ristoksi sanotaan?" utasi
matkustaja.
"Hänellä ei ole oikeaa kättä ensinkään."
"Synnymältäkö hän oli jo käsitän?"
"Eikä ollut ... miehenä se on mennyt... Hän on kylän vähäväkisin mies."
"No ihme! Kun ennen kylään tuloamme kysyin teiltä: onko kylässänne
mitään merkillistä, ette sanoneet mitään semmoista olevan. Kuitenkin on
jo nähty kylän laiskin mies, ja kenties kohta nähdään kylän vähäväkisin
mies", sanoi matkustaja ihmeissään.
"Niin, mitäs noista tuommoisista ... kyllähän niitä semmoisia...",
sanoi kyytimies, ny'äisten samassa hevostansa.
Edellä menevän miehen käynti näytti oudolta ja sepä se juuri olikin
joka matkustajan huomion häneen käänsi. Hän kallisteli puolelta
toiselle kävellessään, niin että hänen luuli joka askeleella kaatuvan
kummalle puolelle tahansa. Oikea puoli oli kolkosti aukea, kun ei siinä
ollut kättä heilumassa ja käynnille tahtia pitämässä. -- Vasemmassa
kädessään näytti hän kantavan jotakin raskasta esinettä. Tämmöisenä
näytti hän semmoiselta kuin myrskyn käsistä päässyt tuntimylly, josta
myrsky on toiset puolet siipejä pois karsinut ja joka vielä myrskyn
jälkimainingin vuoksi kovasti heiluu.
"Raukka niin kovasti heiluu kävellessään", sanoi matkustaja.
"Hänellä on jalkakin vialla... Sooh, ruuna."
"Samallako sekin vikaantui kuin käsikin meni?"
"Samalla -- kah nyt siinä!"
"Hän näyttää kantavan vasemmalla kädellänsä jotakin."
"Niin näkyy tekevän."
"Mitähän hänellä mahtaa olla kannettavana?"
"Eiköpä tuo kantane taas lantaa."
"Lantaa! Mitä hän sillä tekee?"
"Peltoa lannoittaa tietysti", sanoi kyytimies, ikäänkuin ärähtämällä,
katsoa vilauttaen samassa matkustajan silmiin, kenties nähdäkseen,
etteikö tuokaan vielä sen vertaa tiedä, ettei lantaa muualla tarvita
kuin pellolla.
"Onko hänellä sitten peltoa?" kysyi matkustaja, eikä ollut
huomaavinaankaan kyytimiehen tyytymättömyyttä.
"On, ja vieläpä hyväsestäänkin."
"Tietysti hänellä on mökki myös."
"On."
"Onko se kaukana tiestä?"
"Eikä ole ... aivan tien vieressä."
"Käymmekö siellä?"
"Tulee yö ennenkuin ehdimme kaupunkiin ... mitähän tuolla..."
"Minä maksan mitä vaan tahdotte siitä ajasta, minkä siellä viivymme. --
Piisaako kaksi markkaa?"
"Piisaa hyvinkin... Jos ma häntä... Ilman aikojaanhan minä vaan
sanoinkin ... kyllä kaiketi minä joudan teidän kanssanne olemaan,
vaikka koko viikon --; mihinkäpä minulla kiire olisi", sanoi kyytimies
hilpeästi ja hänen kärtyisyytensä haihtui siihen paikkaan kuin tuhka
tuuleen.
"Kas tuossahan se Kättä-Risto meneekin jo mökkiinsä", jatkoi kyytimies
vilkkaasti, osoittaen kädellänsä edellä mennä veivaavaa miestä, joka
todellakin kääntyi tien ohessa olevaan mökkiin.
Kun matkustajat tulivat mökin kohdalle, käänsivät he hevosensa sinne.
Maantien ja mökin välissä oli juuri sen verran piha-maata, että hevonen
hädintuskin sopi siihen ajoneuvoineen.
Asuinhuoneena oli pienen pieni neliseinäinen tupa ja sen edessä parin
sylen päässä samankokoinen aitta. Molemmat huoneet olivat suin yhteen,
ja näiden väli oli katettu ja laudoitettu, joten molemmat huoneet,
välineen, näyttivät yhdeltä ja samalta rakennukselta. Väli oli
laudoittamalla jaettu vielä kahteen osaan, joista etummainen toimitti
porstuan virkaa ja perimmäinen lienee ollut ruokien säilytyspaikka.
Tämän rakennuksen takana oli vielä hyvänkokoinen lato ja siinäpä ne
sitten Kättä-Riston huoneet olivat.
Ulkopuolella huoneita oli semmoinen puhtaus, ettei oljen kortta eikä
risun kipenettä olisi löytänyt, vaikka neulan kanssa olisi hakenut,
tuntui siltä ettei mökissä olisi pariin vuoteen asunut ristisielua,
niin puhtaat olivat mökin tienoot; olipa matkustajain oikein sääli
siihen hevostansa ajaa.
Tuvan toinen akkuna oli maantielle päin ja akkunan alla oli pieni,
sievä kasvitarha, Joka näytti olevan hyvässä voimassa ja
järjestyksessä, ja oli jo suurimmaksi osaksi kylvetty, Pensaskasvit
olivat jo suurimmaksi osaksi lehdelle puhjenneet ja ne levittivät
hyvänhajuista tuoksua kauniisen kevät-ilmaan. Kasvitarhan ympärillä oli
punaiseksi maalattu sievä pinna-aita ja kaikkineen oli tuo tarha
eteläpuolella mökkiä, sillä mökki oli pohjapuolella maantietä.
Mökin ympäristöllä oli koko joukko peltoa. Pari sarkaa rehoitti
rehevässä rukiinlaihossa; pari oli myös pantu perunaan ja ohraa oli
kylvetty useampia sarkoja. Pellot olivat hyvässä järjestyksessä ja niin
hyvissä ojissa, että oikein ihmeeksi kävi. Pyörtänöillä ei näkynyt
ainuttakaan kiven nupulaa, ei yhtään multakokaretta; ne olivat puhtaat
kuin kerran pyyhkäistyt ja niissä oli jo rehevä heinän alku. -- Useita
sarkoja näkyi olevan kedossakin.
Sama puro, joka eräästä metsälammesta kierrellen juoksi kylän
laiskimman miehenkin kurjan maaluolan sivutse, ohjasi suuntansa
mutkitellen tännekin ja aivan Kättä-Riston mökin tyköä meni se maantien
poikki, iloisesti solisten juoksi se aivan aitan päitse erästä syvälle
pistävää merenlahtea kohden. Pikkusen matkaa aitasta oli purossa
koskipaikka ja siihen oli Risto laittanut tokeita ja piti siinä
kalanpyydyksiä.
Kun matkustajat tulivat mökille, oli tuo vähäväkinen mies jo ehtinyt
mennä pyydyksiänsä kokemaan; matkustajatkin menivät uteliaisuudesta
sinne. Kamalalta näytti, kun toiskätinen ja muutenkin ruhjountunut mies
seisoi kuohuisessa koskessa yhden ainoan heikon pukin päällä, ja
toisella kädellään koki kiskoa mertojaan väkevästä virrasta. Välistä
näytti siltä kuin virta veisi hänet mertoineen päivineen, mutta ei,
aina pääsi Risto kuitenkin vihdoin voitolle, vetäen merran toisensa
perästä ylös. Ensimältä tarjosivat matkustajat hänelle apuansa, mutta
hän ei ottanut sitä vastaan.
"Ei, ei. -- Ei tarvitse ... kyllä minä nämät... Onpa pitänyt ennenkin
saada ... mistäpä se aina apu tulisi", sanoi hän vaan itseensä
luottavasti.
Kun hän sai pyydyksen ylös, hinasi hän sen maalle. Ensimmäistä mertaa
tuodessaan, tervehti hän kyytimiestä, mutta matkustajaa näytti hän
oudoksuvan ja kummeksuvan. Lieneekö siihen ollut se syynä, kun hän
tunsi kyytimiehen, mutta matkustaja oli hänelle outo. Salavihkaa katsoa
vilahutti hän tavasta matkustajaa, nyysäyttäen samassa nokkaansa ja
pyyhäisten sitä terveen kätensä hihalla.
Niissä kolmessa merrassa, mitkä hänellä oli, oli kussakin hyvä joukko
kaloja. Enimmäkseen olivat ne särkiä, mutta olipa seassa lahnaa ja
säynästäkin. Saatuansa kalat pyydyksistä pois ja pyydykset
puhdistetuksi, pani hän ne taas toisia kaloja pyytämään. Vaivaloiselta
näytti työ, vaan pannuksi ne kumminkin tulivat.
"Saammeko me tulla teidän huoneesenne?" kysyi matkustaja, kun he olivat
tulleet mökin eteen.
"Kyllä kaiketi, vain..." sanoi Risto, nyysäten nokkaansa ja pyyhäisten
takkinsa hihalla, katsoa vilkaisten matkustajaa.
"Mitä vain?"
"Vain onhan se niin huono ... eihän sinne viitsisi vieraita viedä...
Jos kuitenkin haluatte, niin aika kernaasti", sanoi Risto.
Sitten mentiin tupaan. Pieni oli asunto, mutta siisti kuin puhdas
astia. Ei rikan kipenettä lattialla ja päälliseksi oli se valkea kuin
kika. Somasti laitettu kaakelitakka oli ovinurkassa ja siihen oli
sovitettu yksireikäinen hällä, jossa voi keittää. Perällä oli oikein
koottava vuode ja se oli koottu niin sievästi kuin sen olisi tehnyt
siistein nainen. Ikkunan alla oli pieni pöytä ja seinänvierillä neljä
tuolia. Jos ei oteta lukuun takkanurkassa olevaa pientä hyllyä, jossa
oli muutamia kuppeja ja muita pieniä astioita sekä samassa nurkassa
olevaa pienen pientä maalattua pata-arkkua, missä keitto-astioita
säilytettiin, niin ovat kaikki huonekalut luetellut.
Talon isäntä kehoitti vierasta istumaan, istui itsekin, katsoa
vilautteli vierasta, nyysäili ja pyyhki nokkaansa.
"Yksinännekö te asutte tässä?" kysyi vieras, ikäänkuin puheen-aluksi.
"Yksinäni... Kukapa tähän tämmöiseen kumppaniksi pyrkisi; eikähän tässä
olisi useammalle tilaakaan", sanoi Risto.
"Kuinka te voitte näin hyvän siivon pitää?" sanoi matkustaja
ihmetellen.
"Minun ei haluta liassa asua. -- -- Ja eihän se paljoa maksa, sillä
onhan tuota kyllä köyhälläkin vettä", vakuutti isäntä.
"Eikö tule vaikeaksi elää ja toimia noin raajarikkoisena?" kysyi
matkustaja.
"Tietystihän olisi parempi, kun olisi aivan terve. Mutta kun nyt kerran
olen tämmöinen kuin olen, niin on paras tyytyä kohtaloonsa ja tehdä
työtä vointinsa mukaan. Monen on huonommastikin asiat, sillä olenhan,
Jumalan kiitos, muutoin aivan terve", selitti Risto tyytyväisenä.
"Oletteko syntymästä saakka olleet raajarikkoinen?" kysyt matkustaja,
ikäänkuin ei hän sitä tietäisi.
"Enkä ole ollut... Olin jo kohta kolmenkymmenen, kuin tämmöiseksi
tulin."
"Kuinka ja missä se tapahtui, senpä haluaisin tietää?"
"Kaupungissa, laivan työssä se onnettomuus tapahtui", sanoi Risto ja
pyyhkäsi nokkaansa.
"Kuinka se tapahtui? kertokaapa se oikein seikkaperäisesti", kehoitti
matkustaja.
"Mitäpä erinomaisia seikkoja siinä lienee. Silloin rakennettiin
kaupungissa joka vuosi useita laivoja. Monta vuotta perätysten olin
minä melkein myötäänsä laivan työssä. Minua sanottiin hyväksi
kirvesmieheksi, ja minulle maksettiin hyviä palkkoja.
"Se oli kevät-talvi, kun eräänä kertana nostettiin pitkää ja paksua
hirttä pystyyn korkealle kohonneen rakennettavan laivan kupeelle
telinepiitaksi. Hirren latvaan oli kiinnitetty kolme köyttä. Ne
jaettiin kolmella eri suunnalla, ja väkipyöräin avulla ruvettiin
kahdella köydellä vetämään hirren päätä ylös ja kolmannella
holttailtiin sen kulkua. Kun hirsi oli noussut noin puoliväliin,
katkesi toinen vedettävistä köysistä. Hirsi riepsahtt heti täydellä
voimallaan ainoan pidettävän köyden nojaan; sekin katkesi ja hirsi
putosi maahan. Pudotessaan raippasi sen tyvi minua oikealle sivulle.
Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä olin pyörtynyt. Tunnottomana
olivat he minut kantaneet sairashuoneesen, ja ensimmäisen kerran kuin
toinnuin, huomasin, ettei minulla ollutkaan oikeaa kättä. -- Siinä
kaikki seikat", selitteli Risto.
"Se oli surullinen tapahtuma", sanoi matkustaja. "Oli se, sen myönnän
itsekin. Vaimoni, vaimoni! huudahdin minä tuskissani, kun huomasin
miten asiani olivat. Niinkuin puukon pistos kävi sydämelleni se ajatus,
että mitenkä nyt tulisimme toimeen ja mitenkä voin rakkaan vaimoni
toimeentulon turvata niin, ettei hänen tarvitseisi puutosta kärsiä.
Tuntui siltä kuin tuo huutoni olisi tullut suljetusta haudasta, joka ei
enään mitään toivoa jäljelle jätä", sanoi Risto, nyhjäten ja
pyyhkäisten taasenkin nokkaansa.
"Mitä! Onko teillä vaimokin?" huudahti matkustaja kummastellen.
"Minulla on ollut, mutta ei ole enään, sillä Herra katsoi hyväksi ottaa
hänet minulta pois. Muutoin ei mielestäni ole yhtään kummempi asia, jos
minulla silloin oli vaimo, kuin että se olisi kenellä tahansa", sanoi
Risto, ikäänkuin vähän loukkautuneena.
"No, no. -- Eipä silti ... mutta kun minä luulin, ettei teillä koskaan
ole vaimoa ollut. -- -- Kuinka kauvan olitte sairashuoneessa?" sanoi
matkustaja vähän hämillään.
"Neljä kuukautta ... eipä sieltä sen vähemmällä päässyt, sillä
poisleikatun käteni sia ei pikemmin parannut. Paitsi sitä, oli oikea
reisiluu myös mennyt poikki samassa kaupassa; sekin tarvitsi aikansa
kiinni luutuakseen. -- Paljon huonommasti olisi ollut asiani, jos
jalkani olisi mennyt yhtä murskaksi kuin kätenikin, sillä silloinhan
olisi sekin ollut poikkileikattava ja nyt olisin aivan avuton -- --;
onhan se kuitenkin näin paljon parempi", tuumaili Risto.
"Lääkäri teitä hoiti?"
"Lääkäri ja vaimoni."
"Oliko vaimonne myös siellä?"
"Kuinkas hän muutoin olisi minua hoitanut, ellei hän siellä olisi
ollut?" sanoi Risto ja hänen suunsa vetäysi vähän hymyyn.
"Tuota noin -- --. Olen niin kiintynyt asiaan, etten huomaa mitä
sanonkaan -- --. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun kysyä: Oliko
vaimonne teitä alusta alkain hoitamassa", sanoi matkustaja.
"Ei ollut. Kun hän tuon onnettoman tapauksen sai kuulla, säikähti hän
niin pahoin, että oli henkensä heittää. Pariksi viikoksi pani se hänen
vuoteelle, mutta kun hän sen verran toipui, tuli hän heti luokseni,
eikä lähtenyt vuoteeni vierestä yöllä eikä päivällä, ennenkuin minäkin
pääsin sairashuoneesta pois. Silloin itkin minä monta säälin ja
epätoivon itkua, katsoissani hänen uhraavaisuuttansa ja ajatellessani
hänen tulevaa toimeentuloansa. Hän heltyi myös useasti itkuun, mutta
hän itki säälitellessään minua. Hän koki lohduttaa minua minkä voi ja
aikoi tehdä työtä yöt päivät, niin kyllä kaiketi sitten muka eläisimme.
Ei hän ensinkään huomannut, kuinka heikko ja huono hän itsekin oli --
se raukka."
"Ja sitten te lähditte pois sairashuoneesta?"
"Niin, sitten me lähdimme molemmat, horjuvina ja kalpeina kuin kuolema,
sillä vaimonikin oli sairautensa ja paljon valvomisen tähden niin
heikonnut, että hän oikein horjui."
"Kuinkas sitten voitte elää, annettiinko köyhäin apua?"
"Köyhäin apua! Mitäs sillä olisimme tehneet...? Eihän toki, eihän
toki... Olihan meillä ahkeralla työllä koottua säästöä niin paljon,
että voimme hyvän-aikaa tulla toimeen muiden avuttakin... Olisipa
sekin, kun heti ensimäisen vastuksen tultua turvaantuisi köyhäin
apuun", sanoi Risto, ikäänkuin ihmetellen, kun heistä niin halvasti
ajatellaan.
"Milloin sitten vaimonne kuoli?"
"Kohta jälkeen kuin tulimme sairashuoneesta. Hän oli raskaana ja jonkun
viikon kuluttua sieltä tulomme jälkeen synnytti hän terveen tyttären.
Tuon minun tapaturmani tähden tullut sairastus oli hänet niin
heikontanut, ettei hän enään kestänyt tuota hengen vaarallista
rynnäkköä ja muutaman päivän perästä, lapsen syntymisen jälkeen, heitti
hän henkensä. Silloin en tiennyt, olinko elävä tahi kuollut. Minä itkin
niin paljon, että olin vedeksi sulata, enkä voinut moneen vuorokauteen
ottaa minkäänlaista ruokaa suuhuni. Herra Jumala! -- ajatelkaas -- olla
käsitönnä ja jalatonna, kivun ja murheen kalvaamisesta heikontuneena ja
horjuvana kuin haamu, yksinään rakkaan ja osanottavan vaimonsa
jättämänä -- olla semmoisen vastasyntyneen heikon lapsen tukena ja
turvana -- ajatelkaas miltä se tuntuu", selitti Risto kiihkeästi ja
taas pyyhkäsi hän takkinsa hihalla, mutta ei tällä erällä nokkaansa,
vaan silmiänsä.
"No, onko teillä ollut lapsikin?" kysyi matkustaja ihmetellen.
"On ollut ja on vieläkin", sanoi Risto nokkaansa nyhjäten.
"Vieläkin! Missä hän nyt on?"
"Seminaarissa."
"Seminaarissa -- Niinkö?"
"Niin ... eikä siinä mielestäni ole mitään kummailemisen syytä", sanoi
Risto.
"Eipä, eipä... Kuka hänet sinne on kustantanut?"
"Kukapa häntä sen likeisempi ja velvollisempi on kustantamaan kuin
minä", sanoi Risto isän velvollisuudella.
"Eikö kukaan ole teitä auttanut?"
"Ei pennilläkään."
"Ihmeellistä! -- Joko hän kauankin on ollut seminaarissa?"
"Viisi vuotta. Hän pääsee nyt sieltä pois ja joka hetki odotan häntä
kotiin tulevaksi... Hän on hyvä tyttö ja oikea äitinsä kuva -- -- --.
Voi jos te näkisitte, kuinka hän rakastaa minua", sanoi Risto ja hänen
silmänsä oikein loistivat ilosta.
"Kaupungissako olette syntyneet ja mieheksi kasonneet?"
"En ole. Tässä kylässä olen syntynyt ja kaiken ikäni ollut."
"Entä vaimo vainajanne?"
"Täällä hänkin."
"Se jäi äsken kesken: millä tavalla sitten rupesitte henkeänne
elättämään ja lastanne hoitamaan, kun vaimonne kuoli?" kysyi
matkustaja, ikäänkuin tarkoin perustellakseen asiaa.
"Meillä oli hyvä torppa. Siitä tuli viljaa vähän myötäväksikin ja
muitakin varoja oli vähän säästössä. Paitsi näitä oli meillä kolme
lehmää ja hevonen. Täytyi ottaa renki ja piika, hoitamaan taloutta ja
tekemään työtä. Itse hoidin lasta minkä voin, sittenkuin piika oli
tärkeimmät tehtävät tehnyt. Niin sitä mennä retuutettiin eteenpäin,
vaikkei se hääviä ollut", selitti Risto.
"Tämäkö torppa teillä silloin jo oli?"
"Ei tämä se ole ... mitäs tämä on sen rinnalla, kurja pieni mökki vaan.
-- Jospa sen olisikin saanut pitää, niin toista se olisi ollut", sanoi
Risto surumielisesti.
"Teidän kait täytyi myödä torppa pois, kun ette voineet sitä
menestyksellä hoitaa, saadaksenne varoja eteenpäin elääksenne?" arveli
matkustaja.
"Ei niinkään... Kyllä olisi voitu hoitaa... Asia ei ole sinne päinkään.
Minä ostin tuon torpan jo ennen naimistani ja sittemmin paransimme sitä
paljon. Kaupanteon aikana en minä saanut mitään muita kirjoja kuin
ainoastaan sen kauppakirjan, jolla minä torpan ostin. Muut torppaan
kuuluvat kirjat sanoi myöjä olevan maanomistajan hallussa. Useat kerrat
vaadein minä häneltä noita mielestäni tärkeitä papereita, mutta hän
vaan naurellen vastasi:
"'Mitäpä sinä niillä teet? Paremmassa tallessahan ne ovat minun
takanani. Tee sinä vaan työtä ja laita torppa hyvään voimaan, sehän on
oma hyväsi, ja kyllähän sinä saat torppari pitää.'
"Niin sanoi hän, kun olimme kahden kesken, mutta kun puhuin hänelle
asiasta muiden kuullen, ei hän ottanut puhuakseen koko kirjoista ja
torpasta luotuista sanaa: meni vaan muihin asioihin tahi puitsi
kaikenni sääriinsä.
"Kun hän oli kylän rikkain mies, uskoin..."
"Malttakaapas vähäisen! Onko hän sama mies, joka noilta hiekkakummun
asukkailtakin otti torpan pois?" kysyi matkustaja.
"Aivan sama. Monelle on hän saman kepposen tehnyt ja saattanut monta
perhettä onnettomaksi. Usea on koettanut lain kauttakin oikeuksiansa
valvoa, mutta mitä mutkia hänellä milloinkin lienee, vaan aina hän on
voittanut. Kuopan Taneli on viimeinen hänen uhrinsa. Mutta mistä te
tiedätte, että kylän rikkain mies on häneltäkin torpan ilman mitäkkin
riistänyt?" sanoi Risto.
"Minä kävin hänen mökissään ja hän kertoi minulle koko jutun", sanoi
matkustaja.
"Tulittekos tietämään, että he ovat tosilaiskaa väkeä?" kysyi Risto ja
hänen suupielensä vetäysi hieman veitikkamaiseen hymyyn.
"Kyllä minä tulin tuntemaan heidät perinpohjin."
"Hän, tuo Taneli, on kyllästynyt tämän maailman kavaluuksiin, ja tehnyt
niistä semmoisia kummallisia johtopäätöksiä, joita minä en voi
hyväksyä. Mitä se nyt on, että ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa
nuoret ja terveet ihmiset heittääntyvät oikein kruunun laiskoiksi ja
antavat muiden ihmisien itseänsä elättää. Minä en ainakaan niin voisi
tehdä, Heidän laiskuutensa vuoksi käypi paljon ihmisiä heitä katsomassa
ja sentähden en ensinkään pidä kummana sitä, kun tekin olette siellä
käynyt. Mutta se minua kummastuttaa, kun te minuakin, kaikkein
viheliäisintä ihmistä, puhuttelette!" tuumaili Risto.
"Älkää nyt toki joutavia puhuko! Te olette kaikessa
raajarikkoisuudessanne parempi monta muuta terveempää ihmistä. -- Mutta
kuinka sen entisen torppanne kävikään --? se jäi äskettäin kesken",
muistutti matkustaja.
"Niin. Kun hän oli kylän rikkain ja arvossapidetyin mies, uskoin minä
häntä ja tein työtä torpassa minkä voimat ja varat suinkin myöten
antoivat, saadakseni sen hyvään kuntoon. Tosin olin minä paljon
kaupungissa työssä laivaveistämöllä, mutta minä sain paljon isompia
päiväpalkkoja kuin tavalliset työmiehet. Sen vuoksi katsoin minä
parhaaksi teettää kaikki työt urakalla ja itse ansaita.
"Sitten kuin minä nain, kävi paljon paremmasti, sillä vaikka olinkin
paljon poissa kotoa, oli kotona talouden hoitaja ja kaiken perään
katsoja. Vaimoni oli siisti, puhtautta rakastava ja työtelijäs ihminen
ja hänkin teki työtä minkä voi. Me ennätimme olla yhdessä viisi vuotta
ja sillä ajalla parani ja vaurastui taloutemme paljon. Voi kuinka hyvä
oli tulla laivantyöstäkin kotiin, kun lempeä vaimo tuli iloisesti
vastaan-ottamaan ja kun kodissa valliisi kaikkialla hyvä järjestys ja
puhtaus. Ne olivat ainoat onnen-ajat minun synkässä elämässäni ja minä
en voi olla niitä ikävällä muistelematta. -- Ensimäinen lapsemme kuoli
aivan pienenä ja ainoastaan tämä tytär, mikä minulla on, on ainoa
muisto ja perintö rakkaalta vaimoltani.
"Kun pari vuotta oli kulunut vaimoni kuolemasta, tuli maanomistaja
minun luokseni. Tämä oudoksutti minua kovasti, sillä sitä ei ollut
tapahtunut vielä koskaan minun aikanani. Minä kehoitin häntä istumaan,
mutta hän ei istunut, käveli vaan paikasta toiseen, molemmat kädet
seljän takana. Minä aavistin pahaa ja sydämeni pamppaili kovasti.
"'Minä tahdon tämän torpan sinulta pois', sanoi hän äkkiä, pyörähtäen
minun eteeni.
"'No, herrantähden...! Minkä vuoksi?' sanoin minä hämmästyksissäni.
"'Sen vuoksi, että minä tarvitsen tämän torpan tilukset
karjanlaitumiksi', sanoi hän poiskääntyen, ja hän nauroi niin kamalaa
naurua.
"'Onhan torpasta tehty päivätyöt täydellisesti, kuten ennenkin', koin
sanoa.
"'Vaikka.'
"'Eihän määrä-aika ole vielä lopussa; onhan vielä jälellä useampia
kymmeniä vuosia', puolustelin yhä.
"'Minä en ole tehnyt sinun kanssasi minkäänlaisia kauppoja ja jos joku
on sinulle torpan myönyt, ei hänellä ole ollut siihen mitään oikeutta',
sanoi isäntä perään-antamattomasti.
"'No mutta -- -- hyvä Jumala!... Nythän tarvitsen torppani kaikkein
parhaiten kuin koskaan ennen... Olenhan raajarikkoinen, työhön
kykenemätön mies, pieni lapsi hoidettavana, ilman vaimoa, äitiä ja
mitään muuta turvaa -- -- ajatelkaas', sanoin.
"'Minä olen sen jo aikaa ajatellut. Senpä tähden juuri ... minä en anna
tuommoisen työhönkykenemättömän vaivaisen asua maallani', sanoi hän
kylmästi.
"'Mutta olettehan luvanneet minulle aina, että saan asua tässä', sanoin
taas.
"'Noh, etkö sitten ole saanut asua tähän saakka, mutta tästä eteenpäin
et saa', sanoi hän vaan päättävästi.
"'Vaikkako aikaa vielä on? Vaikkako päivätyöt ovat kunnollisesti ja
määrälleen tehdyt, ja vaikkako olette monta kertaa juhlallisesti
sanoneet torpan kirjat olevan takananne sekä vakuuttaneet minua saavani
asua ilman niittäkin määrä-aikaan asti?' sanoin minä vähän tuimasti.
"'Vaikka... Nimittele mitä nimittelet, mutta kyllä sen vielä näet',
sanoi hän uhkaavasti.
"'No, kun maksatte mitä torppa minullekin maksaa, niin samahan se,
sillä olenhan siihen pannut paljon työtä ja rahaakin', sanoin
tuskissani.
"'En penniäkään', äyhkäsi hän ja lähti vihoissaan pois.
"Jonkun viikon kuluttua sain minä kirjallisen haasteen käräjiin, jossa
sanottiin talon isännän, Olli Ponarin, tahtovan takaisin saada hänen
tilallaan olevaa ja minulta hallittavaa torppaa.
"Käräjäpäivä tuli ja me astuimme esiin. Ponari toi nyt sen syyksi,
etten minä ole kiinnittänyt torppaa tilaan ja sen vuoksi tahtoi hän
torpan takaisin. Tuomari kysyi, olenko minä kiinnittänyt torpan
kantatilaan.
"'En minä ole sitä tiennyt kiinnittää, kun Ponari on aina vakuuttanut,
että minä saan vapaasti asua torpassa määrä-ajan loppuun asti ja kun
minulla ei ole muita kirjoja kuin tämä kauppakirja', minä sanoin ja
vein kirjani esiin.
Kun tuomari oli kauppakirjan lukenut, intti Ponari, ettei hän ole
koskaan antanut minkäänlaista lupaa, ei suullisesti eikä kirjallisesti,
että minä saisin torpassa asua; ei myös sanonut piittaavansa koko minun
kauppakirjastani niin mitään, koska myöjällä ei ole ollut oikeutta
hänen suostumuksettaan torppaa myödä.
"Oikeus julisti semmoisen päätöksen, että koska minä en ole tolppaa
kantatilaan kiinnittänyt, enkä tilanomistajan kanssa mitään sopimusta
tehnyt, niin tuomitaan torppa pois ilman mitään maksutta."
"Ja niin jouduitte puille paljaille?" kysyi matkustaja.
"Niin jouduin", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.
"Kylläpä tuo Ponari on kovasydäminen mies", arveli matkustaja.
"Kyllä hän on. Sillä tavalla on hän suurimman osan rikkauttaan
kiskonutkin, nimittäin suurella vääryydellä. Kuinka kauvan Jumala
sallinee hänen imeä köyhäin verta, hikeä ja väkeä?" sanoi Risto.
"Paniko hän sitten tuon teidän torppanne karjanlaitumeksi?"
"Eikö mitä. Hän möi sen jollekin toiselle isosta hinnasta."
"Ja sinne menivät rahanne ja vaivanne?"
"Sinne menivät, sinne menivät."
"Silloin kait jouduitte pahaan hätään ja avuttomaan tilaan ...
annettiin kait silloin teille köyhäin apua", edellytti matkustaja.
"Köyhäin apua! Ei, sitä ei annettu ja vaikka olisi annettukin, en
olisi ottanut sitä kuitenkaan vastaan", sanoi Risto lujasti.
"Minä en voi mitenkään käsittää, kuinka te noin raajarikkona,
vähäväkisenä ja paljaaksi riistettynä voitte pienen lapsen kanssa
toimeen tulla muiden avutta", sanoi matkustaja.
"Minä en sittenkään tullut niin tyhjäksi kuin luultiin. Minulla oli
vielä tallessa pieni säästö vanhoilta hyviltä ajoilta. Paitsi sitä
olivat huoneet minun omani tuossa minulta riistetyssä torpassa ja ne
olin laittanut kaikin puolin hyvään kuntoon. Ponari kyllä tiuskui, että
minun pitää mökkini kiireesti laittaa pois hänen maaltaan. Jos niin
olisi täytynyt tehdä, olisivat ne menneet aivan polusta. Mutta minun
onnekseni sai Ponari torpalle varakkaan ja järkevän ostajan. Hän ei
pannutkaan rahojansa koiran hännän nenään, sillä ei hän tyytynytkään
koreisiin suullisiin ja yhdenkeskisiin lupauksiin, vaan tahtoi kovat
kirjat hänen ja Ponarin välille torpasta; vieläpä hän tahtoi takansa
tilan kiinnekirjankin, hakeakseen kiinnityksen torpalle ensimmäisissä
käräjissä. Sitten vasta maksoi ostaja rahat. -- Vaikka Ponari torjui
kovasti vastaan, ettei torpan uusi isäntä saa ostaa minulta huoneita,
ei hän näin varustettuna ollut koko Ponarista taallaankaan, vaan rupesi
minun kanssani kauppoja hieromaan, sillä hän älysi, että tulee paljon
kalliimmaksi, jos rupeaa uudesta huoneita laittamaan. Näin tavoin sain
minä huoneillani paremman hinnan kuin jos ne olisi pitänyt myödä maalta
pois vietävänä."
"Entä sitten?"
"Nuot torpan ostajat olivat niin hyviä ihmisiä, että antoivat minun
vuokratta asua entisissä huoneissani pari vuotta. Sillä välin hankin
minä eräältä talolta tämän maapalasen, joka minulla nyt on. Sillä
miehellä ei ollut mitään mutkia ja empimättä antoi hän kiinnittää tämän
kantatilaan ja niin ei minulla ole mitään pelkäämistä.
"Kun olin kykenemätön mihinkään rakennustyöhön, teetin urakalla nämät
mökit. Itse rupesin purastamaan peltoa..."
"Itse peltoa! Kuinka herran tähden te toiskätisenä voitte peltoa
tehdä?" huudahti matkustaja.
"Sitä täytyi tehdä sen mukaan kuin voi; vähä päivässä, paljon viikossa.
Onhan ollut siitä hyvä, ettei peltomaalla ole ollut kiviä. Täytyi
teettää semmoinen pikkunen kuokka, jolla voin toisella kädellä kuokkia.
Sillä sitten nyhdin kipeneen kipeneen perästä maanpinnasta irti.
Pahimman vastuksen tekivät eteensattuvat kannot ja pehkot. Mutta kun
minä niitäkin hellittämättä nykin, nytkytin ja kaivelin puolelta ja
toiselta, heltivät ne viimein kuitenkin, sillä tekeehän ahkera
vesitippakin vihdoin kolon kiveenkin. Rohki ei tosin tällä tavalla
peltoa tullut, mutta kun olin koko kesän ahkerasti työni kimpussa, oli
sitä kuitenkin talventullen näkyviin asti."
"No, mutta ojia ette kyenneet ainakaan kaivamaan", sanoi matkustaja.
"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa
ojaa", vakuutti Risto.
"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?"
"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä.
Sen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa
kaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän
soljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan
mutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on
ojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista
väärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni
varren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen
lapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle
ja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä
saman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista
köykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta
kyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin",
selitteli Risto.
"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?"
"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena,
jolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan
kuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin
rakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.
"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja
ohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme
tarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi
tarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja
perunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.
"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään
kasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole
ollut hätäpäivää.
"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi
vuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa
minun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään
ja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan
ja samassa oli hän minun oikea käteni."
"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun
teillä ei ole eläimiä?"
"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja
kedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä
asuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän
kanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee
vuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta,
mitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se
valmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta
heidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan
mene. -- Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa.
Muutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla
melkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita,
hakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. --
Joka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun
ulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien
latooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä
lisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni,
kertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan.
Toinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista
lantaa.
"Tällä tavalla saan peltovähäni pidetyksi hyvässä lannassa ja
kasvuvoimassa, jonka vuoksi saan siitä viljaa maantäydeltä. -- Mitäs,
eihän se paljokaan pelto auta mitään, ellei se ole hyvässä kunnossa",
tuumaili Risto.
"Mutta minun mieleeni muistuu jotakin. Tuon Kuoppa-Tanelin kuopan
edessähän on kelpo läjä kaikenmoista törkyä ja roskaa. Kun se siinä on
ollut, ties kuinka kauvan, luulisin sen jo tekeyneen avulliseksi pellon
lannaksi, Kumma kun ette ole tuota joutilasta tunkioa vedättäneet
pellollenne", arveli matkustaja.
"Asia ei ole aivan niin kuin te luulette. Kyllä minä sen olen aikaakin
huomannut, mutta sitä ei ole niin helppo saada kuin outo luulisi. Minä
kävin sitä kerran pyytämässäkin ja olisin siitä hänelle maksanut, mutta
hän vaan ei sitä antanut. Taneli selitti, että jos hän tunkionsa möisi,
menettäisi hän elinkeinonsa. Sillä jos niin kävisi, eivät ihmiset
pitäisi heidän asuntoansa niin viheliäisenä ja omituisena kuin ennen,
eivätkä tulisi heitä enään katsomaan, eikä tuomaan heille mitään",
selitteli Risto.
"Ei ole turhaan sepitetty tätä sananlaskua: 'Ahkeruus kovan-onnen
voittaa' ja mielestäni sopii se aivan hyvin teihin. Mutta onko tuo
kylän rikkain mies yhtä rikas vielä kuin ennenkin, senpä tahtoisin nyt
tietää?" kysyi matkustaja.
"Eiköpä se liene ... en ainakaan minä ole kuullut, että hän sen
köyhtyneempi olisi. Ja mikäpäs hänen olisi rikasna pysyessä, sillä
onhan hänelle aina vääryys onnistunut. Muuta en tiedä kuin ainoastaan
sen, että sanotaan hänen ryyppineen ja pelanneen usiampana vuotena",
sanoi Risto.
"Eikö teille tule kuitenkin ikäväksi ainainen yksinäinen elämä?"
"Totta kyllä. Silloin kuin teen jotakin työtä, tahi askartelen muuta,
kuluu aika rattosasti. Mutta pyhinä, lepo- ja yönaikoina käy aika
sangen ikäväksi ja pitkäksi. Silloin koetan lueskelemalla aikaani
kuluttaa, mutta ei sitäkään jaksa aina tehdä. Voi kuinka hauska oli
silloin kuin Hanna oli vielä kotona. Vaikea oli minun häntä päästää
tyköäni pois, mutta hänellä oli niin kova halu päästä opin teille,
etten voinut häntä vastustaa. Itsekin hän älysi, kuinka suureen
kaipioon hän minut jättää ja suri sitä, mutta meidän täytyi uhrata
molemmin toisiemme eduksi, sillä eihän muutoin olisi mitään tullut. Hän
on niin hyväsydäminen ja rakastaa minua niin paljon -- -- mutta mikä
sieltä nyt ajaa?" sanoi hän sitten ja katsoi akkunasta maantielle.
Kun tulijat lähenivät mökkiä, hiljensivät he hevosen tultua ja
katselivat mökkiä kohden. Kohdalle tultua seisottivat he hevosen ja
kärryistä hyppäsi maahan pitkänsolakka hento nainen.
"Voi taivasten tekijä -- -- Hanna!" huudahti Risto ja syöksähti ylös.
Samassa tuokiossa syöksähti nuori, kaunis impi sisälle huoneesen.
Hätäisesti ja hieman oudoksuen silmäsi hän huoneessa olevia vieraita.
Mutta siitä huolimatta ryöpsähti hän isänsä kaulaan.
"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi
teilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä
olenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan
olla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse
olla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan
toimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan -- --. Voi, voi,
rakas isäni!" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.
"Hanna, Hanna, rakas lapseni!" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän
kiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi
ja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen;
sekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta
sen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.
Matkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät
sekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle,
että lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he
älysivät, ettei heitä enään tarvita.
III.
Kylän toimellisin ihminen.
Kun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin
pihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei
ollut tilaa kahdelle hevoselle.
Matkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt
huomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein
torkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä
mukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he
näin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.
"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä", sanoi
matkustaja havahduttuaan.
"Älkää muuta sano ... ja säästävä myös", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko hänellä jotakin säästössäkin?"
"Onpa vainen. Hänellä on pankissa monta tuhatta markkaa -- kuinka
paljon lieneekään", arveli kyytimies.
"Ja hän on tietysti niitä noin vaivaisena koonnut?"
"Aivan niin. Mutta hän onkin niin säästäväinen, että jos hänellä on
penniäkään liikaa, jota ei hän välttämättömästi tarvitse, toimittaa hän
heti sen pankkiin", selitti kyytimies.
"Teillähän on täällä ihme ihmeen perästä. Tämä taitaa olla oikein
onnellinen paikkakunta: onko täällä yhtä ainoata, joka köyhäin apua
tarvitseisi?" sanoi matkustaja kumppanilleen.
"Eipä niistä puutetta ole. Kyllä niitä on niin paljon, etteivät
tilalliset ole voida mitenkään kaikkia elättää ja hoitaa... Älkää
luulko, että niistä puutetta... Mutta kun nyt huomaan, että teistä on
ihmeitä tuommoiset aivan vähäpätöiset asiat, niin voin minä teille
vielä erään ihmeen näyttää."
"Missä se on?"
"Täällä edessä päin."
"Mikä se sitten on?"
"Eräs akka vaan, mutta hän on toimellisin ihminen mitä koskaan olen
nähnyt", vakuutti kyytimies.
"No, mutta toimellinenhan on tuo käsitön mieskin."
"Totta kyllä, mutta hän on kumminkin mies, jos kohtakin raajarikko,
vaan tämä on vaimo", intteli kyytimies.
"Käymmekö hänen luonaan?"
"Käymmepä tietenkin. Olisihan vääryys mennä hänen ohitsensa, kun te
kerran senlaisiin haluatte tutustua", tuumaili kyytimies
kehkaantuneena.
Päivä oli käynyt jo hyvin illalle heidän näin paljon viivytellessään.
Ilma oli lämmin ja tyyni; ei puunlehtikään liikahtanut. Matkustaja ei
kiirehtinyt nytkään kulkuansa, sillä koko luonto oli niin kaunis,
raitis ja virkistävä.
Vastaan rupesi nyt tulemaan paksua savua, joka lähti jostakin kydöstä
(suopellosta).
"Nyt se kohta tulee", sanoi kyytimies.
"Mikä tulee kohta?"
"Se akka."
"Mutta eihän täällä edessä päin näytä olevan minkäämlaista
ihmisasuntoa."
"Ei se akka näinä aikoina huoneessa asustelekaan."
Kun he olivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin ajelleet, levisi heidän
eteensä avara ja kaunis peltovainio. Toisella puolella vainioa oli
ketoja heinän kasvussa; yksi osa kylvetty rukiisen ja rehoitti nyt
kauniissa laihossa; ohraa ja kauraa oli myös kylvetty iso palsta.
Kevätkylvöt olivat pölkytyt sileiksi kuin pöytä ja orasnenät tunkivat
yleensä itseänsä esiin. Peltosarat olivat hyvässä järjestyksessä ja
ojat olivat sieviä ja suoria kuin jouhia.
Toisella puolen vainioa oli sekä vanhoja että uusia kuokoksia;
nähtävästi nuot vanhemmat olivat viimekesäisiä ja uudemmat
tämänkesäisiä.
Noilla vanhemmilla kuokoksilla puuhaili ahkerasti yksinäinen
vaimo-ihminen. Hän oli kokoillut kuokoksella olevat risut, rydöt ja
kannot kokoihin ja poltteli niitä nyt parhaallaan. Siitä tuo savu. Mikä
vähänkin oli polttopuuksi kelpaavaa, ne olivat karsittuina ojien päällä
läjissä.
"Tuossa se nyt on", sanoi kyytimies, osoittaen vaimoa kädellänsä.
"Kuinka me voimme tuonne vainiolle päästä häntä puhuttelemaan?" kysyi
matkustaja.
"Kyllä. Täällä tulee veräjä, käännämme hevosen siitä vainioon, panemme
sen kiinni veräjän pieleen ja menemme sitten vaimon luo", tuumaili
kyytimies.
Tuumasta toimeen. Kun he olivat saaneet hevosensa kiinni pannuksi ja
ruokaa eteen, lähtivät he astelemaan vaimoa kohden. Tämä näytti
oudoksuvan tätä kohtausta, sillä hän hiljensi työtänsä ja silmäili
tavasta tulijoita, samassa salavihkaa pyyhiskellen esiliinallansa
hikisiä kasvojansa.
Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen.
Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään
jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen
naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja
hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.
"Hyvää iltaa! Suokaa anteeksi, kun tulemme häiritsemään teitä
työssänne", sanoi matkustaja vaimon luo tultuansa.
"Iltaa, iltaa! Tahtoisitte kait kysyä jotakin?" sanoi vaimo.
"Oikeastaan ei meillä ole teiltä mitään asiallista kysyttävää ja
kuitenkin voisi semmoista olla paljonkin -- --. Tahtoisin puhutella
teitä, kun vaan aikanne myöten antaisi", sanoi matkustaja.
"Kyllähän, mutta missä tässä istuisikaan", myönsi vaimo.
"Kyllä tässä..." sanoi matkustaja ja asetteli karsituita puita
istuimiksi.
Siihen sitä sitten istuttiin kolmikulmaan.
"Mitä puhumista teillä minulle olisi?" kysyi vaimo matkustajalta ja
katsoi häntä silmiin; hän tunsi kyytimiehen, eikä siis luullut hänellä
mitään kykyttävää olevan.
"Niin -- tuota. Huomasin että vaimo-ihminen ypö yksinään on
tämänlaatuisessa työssä ja se herätti uteliaisuuttani. Tottahan teillä
muulloin
