Kurjalan Maria

By Peter Rosegger

The Project Gutenberg eBook of Kurjalan Maria
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kurjalan Maria

Author: Peter Rosegger

Release date: September 9, 2024 [eBook #74394]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1912

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJALAN MARIA ***





KURJALAN MARIA

Kirj.

Peter Rosegger


Suomennos





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.




SISÄLLYS:

Kirkko Jumalan suuressa luonnossa.
Pyhän-Marian nuori vartija.
Iloton elo yksinäisen.
Mitä muuta vielä pensaistossa kasvaa.
Pyhän Marian päivä.
Perikadon partaalla.
Pyhätön häväitsijä.
Viimeinen tieto.




Kirkko Jumalan suuressa luonnossa.


Ihanaa! Verratonta! huudahtaa matkailija, kun hän kuljettuaan
etu-alppien harjanteen yli äkkiä näkee edessään syvän, suuren
vuorenrotkon. Mutta viivyttyään pari tuntia tai päivän näillä
seuduilla tuntuu hänestä, että puhdas, kevyt alppi-ilma on muuttunut
lyijyn-raskaaksi — se painaa nyt hänen mieltään. Kaikki on niin autiota
ja kuollutta. Elämä täällä ei hymyile ihmiselle. Alhaalla olevat
rotkot ja syvänteet ovat sinertävän hämärän peitossa; vuorenhalkeamia
ja pystysuoria rinteitä alas syöksyvät purot, syvästi vakoutuneitten
ja lohkoutuneitten seinämien pelottavat särmät, ikuisen jäätikön
yhä ulommaksi työntämät kiviröykkiöt, korkeat jääkasat, jokaisen
Föhn-myrskyn aiheuttamat lumi- ja maavyörymät uhkaavat alhaalla
olevaa tummaa havu-metsää, jonka paikalla ennen oli järvi. Järvi
täyttyi, ja sorasta kasvoi metsä, joka jonakin päivänä joutuu saman
kohtalon alaiseksi kuin järvikin. Suunnattomat sorasarat ulottuvat
pitkin harmaita seinämiä ylhäältä alas. Teräväpiikkisten huippujen
ympäri kiertelevät haaskalintu ja kuningaskotka, vaanien vuohia
ja vuorikauriita hävitettyään sukupuuttoon teeret ja metsäkanat.
Pienten lintujen sukukunta on melkein tyystin surmattu, ainoastaan
alppileivo osasi piilottaa itsensä tiheään sembra-männikköön, ja haukka
pelastautui vihollisten kynsistä nuolennopealla lennollaan.

Ne kasvit ja kukat, mitkä voisivat versoa vuorenrepeämän mustassa
mullassa, tappaa kylmä, myrsky ja lumi. Kun tuolla alhaalla laaksoissa
puhaltelee elähyttävä kesänhenkäys, niin riehuvat ja ulvovat täällä
hurjat alppituulet kivisissä ja jäisissä särmissä ja seinämissä; kun
alhaalla lorisee lämmin, hedelmöittävä sade, niin muodostuvat täällä
paksut sumupilvet lumipyräköiksi.

Tässä vuorierämaassa ei menesty mikään hymyilevä elämä; väkivalta
ja hävitys asustaa näissä korkealle kohoavissa ja kauas kaartuvissa
vuorilinnoissa.

Ja keskellä tätä erämaata on kuitenkin erään suojaisen vuorenrinteen
vaaleanviheriällä nurmikolla ihmisasumus. Siinä on kaksi paksuseinäistä
majaa, joitten ikkunat ovat niin pienet ja syvät kuin ampumareijät.
Katonpaineina ovat palkit ja raskaat kivet ja savupiiput ovat leveät ja
paksut kuin linnoitukset. Ja näitten linnojen vieressä on yhtä lujasti
ja vahvasti rakennettu kirkko. Se on rakennettu gootilaiseen tyyliin,
ja sen solakka, valkea torni piirtyy kuin rajamerkki tummanharmaita
vuorenseinämiä vasten, jotka joka puolelta rajoittavat näköpiirin.
Tämän temppelin kapeat ja korkeat ikkunat ovat lujasti varustetut
ristikoilla, ei pahojen ihmisten vuoksi, sillä heillä ei ole pyhätössä
mitään etsittävää, vaan kotkan vuoksi, joka voisi särkeä ikkunan ja
hakata rikki pyhänkuvan edessä loistavat moniväriset kynttilät.

Alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä on ihmeellinen pyhänkuva.
Se on puettu koristuksiin ja helyihin aivankuin kruunattu kuningatar;
kasvot ovat täydellisesti muodottomat ja kaarnanruskeat, ja kaksi
pahkaista käsivartta ojentautuu kummallekin sivulle. Mutta se on
mitä pyhin haahmo, Neitsyt Marian kuva; ei ihmiskäsin tehty niinkuin
epäjumalan kuvat, vaan itse kaikkivaltiaan Jumalan muovailema.

Siitä on nyt jo vuosisatoja, kun eräänä lauvantai-iltana löydettiin
lammaspaimen, joka tällä vuorella kaitsi lampaitaan, polvillaan
makaamasta erään kiemuraisen männynkäyrän äärestä. Mutta männyn
pahkaisista oksista muodostui ihmishaahmo, jonka papit huomasivat
meidän rakkaan Äitimme, ikuisen Neitsyen ja Jumalanäidin kuvaksi. Kuva
vietiin alas laaksoon ja asetettiin erääseen komeaan emäkirkkoon. Mutta
kuva ei tahtonutkaan jäädä laaksoon, ja seuraavana lauvantai-iltana
löysivät lampaat sen uudestaan alppierämaan pensaasta. Silloin
ymmärrettiin taivaan viittaus ja rakennettiin kirkko ja suojamaja
tälle korkealle vuorelle; ja pian tuli pyhiinvaeltajia yksitellen
ja joukoissa, läheltä ja kaukaa, ja ne kantoivat kaikki huolensa,
kärsimyksensä ja sydänsurunsa taivaallisen Äidin jalkojen juureen.
Mutta vain onnettomia ja kurjia vaelsi tänne jylhän aution vuoriston
pikkukappeliin.

Ja tämä yksinäinen pyhiinvaelluspaikka sai nimen: _Kurjalan Pyhä-Maria_.




Pyhän-Marian nuori vartija.


Kirkko kuului eräälle mahtavalle luostarille, joka oli alhaalla
laajassa hedelmällisessä laaksossa. Tämän luostarin tehtävänä oli
vaalia ja suojella tätä paikkakuntaa ja se hoiti ne uhrirahat, joita
pyhiinvaeltajat jättivät armonalttarille. Luostarin piti myös toimittaa
vuorelle pappi, joka kesänaikaan jakoi pyhiinvaeltajille armoa ja
pelastusta. Papin kanssa muutti myös aina pari ravintoloitsijaa ja
kaupustelijaa "Kurjalan Pyhään-Mariaan" pitämään pyhiinvaeltajille
tarjona elintarpeita, pyhäinkuvia, rukousnauhoja ja muita
muisto-esineitä. Mutta syksyllä palasivat kaikki takaisin laaksoon;
ei ketään jäänyt vuorelle, rajut lumimyrskyt vain ulvoivat autioiksi
jätetyissä asunnoissa, ja rakkaan pyhän-Äitimme armonlähde oli jääksi
jäätynyt.

Luostarissa oli siihen aikaan vanhoja, velttoja pappeja, jotka tekivät
elämänsä hauskaksi viinillä, nuuskalla tai piippua polttamalla
takkavalkean ääressä. He eivät antaneet maailmalle mitään eivätkä siltä
mitään ottaneet ja toimittivat jokapäiväiset kirkolliset toimituksensa
tavallisella kylmäkiskoisella tavallaan.

Tällaisia pappeja oli siihen aikaan sielunpaimenina "Kurjalan
Pyhässä-Mariassakin".

Mutta sitten tuli aika, jolloin luostarista sellaiset ihmiset olivat
vähitellen kuolleet sukupuuttoon, eikä tahtonut löytyä ketään
sellaista, joka olisi pitänyt itseään kyllin kunnianarvoisena ja
siveänä voidakseen toimia hurskaana Pyhän-Marian vartijana ylhäällä
Kurjalassa.

Tähän aikaan, jolloin alppikappeli oli vaarassa jäädä papittomaksi,
eli luostarissa nuori Pater Emanuel. Hänet oli vihitty papiksi vasta
pari vuotta sitten. Hän oli harvinaisen innokas mies. Olipa hän
alttarilla, saarna- taikka rippituolissa taikka liikkui virkaveljiensä
toverillisessa piirissä, aina otti hän tehtävänsä niin kovin vakavasti,
että veljeskunnan harrastukset tuskin riittivät hänelle, vaan hän
etsi omia ja uusia teitä tyydyttääkseen omantuntonsa ääntä. Hän
rakasti yksinäisyyttä, mutta toisinaan kävi hän kärsivien luona. Jo
hänen olentonsa vaikutti lohduttavasti; hän oli kaunis ja solakka ja
hänen nuoret kasvonsa olivat lempeät ja arvokkaat. Mutta hän karttoi
luostarinpuutarhaa, missä hänen ammattiveljensä olivat keilasilla, ja
kun hän istui luostarin virkistyshuoneessa ja kaikki hänen ympärillään
olivat huolettoman iloisia, sillä luostarin kyökki ja viinikellari
olivat oikeastaan omansa karkoittamaan kaiken surumielisyyden, istui
Pater Emanuel ääneti ja melkein ikävystyneenä toisten joukossa.
Tiedettiin kyllä, että Emanuelkin saattoi olla toisinaan iloinen,
vilkas ja sukkela ja silloin oli hän sitä sydämensä pohjasta
tarvitsematta siihen viiniä ja hollantilaista teetä. Häntä ilahdutti
ainoastaan sielun onni, johtuipa se sitten hyvästä työstä tai kauniin,
vapaan luonnon nauttimisesta.

Oli jo kauvan ollut odotettavissa, mitä apotti eräänä päivänä
ruokapöydässä sanoi.

Pater Emanuel! huusi hän hiukan leikkisästi, tahdotteko ruveta
kirkkoherraksi?

Nuori pappi pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja vastasi
samallaisella äänellä: Herra, olen valmis.

Kurjalan Pyhän-Marian seurakunnan papin paikka on avoinna.

Kaikuva nauru raikui huoneessa. Tuo nauru oli kuin herjaus alppierämaan
pikku kappeliraukkaa kohtaan. Apottikin nauroi.

Emanuel ei nauranut, vaan sanoi hälinän loputtua: Jos luostari herjaa
pyhiinvaellus-paikkaa, niin miksi se ei sitä sitten hävitä; ja jos se
taasen näkee hyväksi pitää sitä yllä, niin silloin ei tämä ivanauru
ole ymmärrettävissä. Kurjalan papin paikka ei ole mikään lihava
pastoraatti, niinkuin tämä ylpeä, komea luostari, johon minulla on
kunnia kuulua; se on lapsipuolen asemassa —

Se on lypsylehmä! pisti joku punanaamainen juopunut väliin.

Mihin, kysyi Emanuel, mihin vaeltavat uskovaiset, joitten sydän on
raskautettu? Luostariimmeko, vai Kurjalan Pyhään-Mariaan?

No, Te olette siis valmis? keskeytti hänet esimies; mutta nyt oli hänen
äänensä totinen.

Ennenkuin nuori pappi aavistikaan, oli hän tuolla korkealla vuorella
kuilujen keskellä, eikä nähnyt maailmasta muuta kuin kallioita ja
pilviä. Siellä oli vain puutetta, ja pyhiinvaeltajat kaukaisilta
kyliltä ja mailta toivat mukanaan vain valitusta ja kärsimystä.

Papin huone suojamajassa muistutti vankilaa. Kahden syvän, ristikolla
varustetun ikkunan edessä häämöitti palanen rotkonseinämää, ja valoa
pääsi vain senverran sisään, että saattoi huomata karkean olkisäkin,
ruskean rukouspöydän ja puisen ristiinnaulitun kuvan. Muutapa kalustoa
huoneessa ei juuri ollutkaan. Eräällä harmaaksikalkitulla seinällä
komeili vain piippukokoelma, joka oli jäänyt perintönä edellisiltä
papeilta.

Eräs vanha emännöitsijä, joka jo viisikymmentä vuotta oli viettänyt
kesät tällä vuorella, huolehti sielunpaimenen elannosta ja hoidosta.
Vanhus oli melkein yhtä ruma kuin kirkossa oleva kuva, mutta hän
tunsi suojamajan olosuhteet tarkoin, ilmoista talouteen saakka. Tämän
vaimon täytyi usein selittää nuorelle sielunpaimenelle, mitkä tavat
olivat ammoisista ajoista olleet käytännössä majassa ja kirkossa tällä
vuorella. Gertrud yksin vain tiesi, milloin oli soitettava aamu-,
päivä- ja iltasoitot. Hän tiesi jo edeltäkäsin, minä päivinä tulisi
eniten pyhiinvaeltajia, hän tiesi, mistä he tulivat ja mitä kieltä he
puhuivat; sillä sinne tuli saksalaisia, slaavilaisia, unkarilaisia ja
italialaisia. Pater Emanuel oli onneksi hyvä kielimies ja saarnasi
kaikille heidän omalla kielellään. Gertrud-neitsyelle tuotti kuitenkin
hänen tavaton kokemuksensa erinomaisia etuja. Niinpä vakuutti hän, että
kaikki Pater Emanuelin edeltäjät Kurjalassa eivät olleet syöneet juuri
muuta kuin maitoa ja leipää, mikä näin pyhässä paikassa olikin oikein
ja kohtuullista, ja ainoastaan vain suurina juhlapäivinä oli laitettu
sen lisäksi silavamuhennosta. Pater Emanuel ei halunnut elää paremmin
kuin hänen harmaantuneet edeltäjänsäkään ja oli tyytyväinen maitoon ja
leipään, sillä aikaa kun emännöitsijä työnsi säkkiinsä yhtä ja toista
säästöä, lihaa, hedelmätorttuja ja viiniä.

Ainoastaan silloin, kun nuori pappi vapaina hetkinään lähti ulos pyssy
olalla ja palasi kotiin mukanaan ammuttu haukka tai kotkakin (sillä
ainoastaan petoeläimiä oli lupa ampua) silloin osasi Gertrud-neitsyt
saada hänet vakuutetuksi, että sellainen voimakas lintupaisti ei
suinkaan maistuisi pahalta.

Emanuel luultavasti aavisti eukon itaruuden, mutta rakkaan kotirauhansa
vuoksi ei hän kuitenkaan tehnyt mitään vaatimuksia, vaan vaikeni. Hän
ei ollut missään tekemisissä emännöitsijän kanssa, teki tehtävänsä
ja sulkeutui yhä enemmän itseensä. — Ja tätä kunniallista neitsyttä
suututti, loukkasi ja katkeroitti niin kovasti juuri se, että nuori
Pater oli niin vaitelias ja ylpeä, jotavastoin edelliset hengenmiehet
olivat olleet niin tuttavallisia ja puheliaita, että usein oli vietetty
erinomaisen hauskaa elämää ylhäällä Kurjalan Pyhässä-Mariassa.

Suurina väentungospäivinä tunsi nuori pappi itsensä onnellisemmaksi,
silloin huomasi hän olevansa jotain ja kykenevänsä johonkin;
rippituolissa hän lohdutti, saarnatuolista hän puhui mieliä ylentäen.
Hän puhui mielellään ja tulisella innostuksella Mariasta, Neitsyestä ja
Kuningattaresta, jota hän kaikella nuoren sydämensä voimalla rakasti.
Jumalan armoitetun laulajan sulolla, hehkulla ja juhlallisuudella
ylisti hän Marian kauneutta, neitseellisyyttä, hänen taivaallista
kunniaansa, armahtavaisuuttaan ja rakkauttaan. Tavallisesti oli ollut
tapana, että saarnan aikana kuusi kynttilää paloi tuon ihmeellisen
pyhänkuvan edessä alttarin yläpuolella; mutta Emanuel antoi aina ennen
saarnaansa sammuttaa kynttilät ja jätti palamaan vain "ikuisen tulen"
punaisen lyhdyn, jonka himmeä hohde kietoi salaperäiseen hämärään
muodottoman ruman kuvan.

Kurjalan Pyhässä-Mariassa oli ollut myös lapana, että pappi siunasi
punaisesta vahasta tehdyt kynttilät ja piti sellaisia varastossa
myyden niitä sitten sakaristosta pyhiinvaeltajille. Jokainen
toivioretkeläinen otti sellaisen kynttilän mukaansa, viedäkseen sen
kaukaiseen kotiinsa; sillä laajalti oli levinnyt usko, että sellainen
Kurjalan Pyhässä-Mariassa siunattu vahakynttilä, kun se sytytettiin
kuolinhetkellä, vähensi kuolemantuskaa ja teki tyhjäksi saatanan
kiusaukset. Mutta Pater Emanuel ei välittänyt tästä lisätulolähteestä;
hän jakoi kyllä sellaisia kynttilöitä suuresta varastosta, mutta
piti sopimattomana ottaa maksua esineistä, jotka olivat tarkoitetut
Iohdutuskeinoksi ihmisille heidän kuolinhetkellään.

Usein katseli pappi äänetönnä pyhiinvaeltajia, jotka eivät
tienneet, miten osoittaa pyhän-kuvalle kunnioitustaan, rakkauttaan,
sieluntuskaansa ja kaipaustaan. Useat makasivat tuntikausia aivankuin
hengettöminä kivilattialla; toiset seisoivat ja pitivät käsiään
ojennettuina, niinkuin Kristus ristinpuussa; toiset taasen ryömivät
polvillaan alttarin ympäri. Hän näki eräässä kirkon nurkassa
kyyröttävän vanhan miehen, joka oli sytyttänyt palamaan seitsemän
kynttilää, sillä hänellä oli kotona seitsemän rakasta omaista,
joiden puolesta hän täällä tahtoi uhrata poltto-uhrin mainehikkaalle
Jumalanäidille. Eräs eukko raahasi sisään suuren kiven, jonka hän
vaivalla ja hiellä oli kantanut jyrkkää vuorta ylös; muuta uhria ei
hänellä ollut, sillä hän oli köyhä vaimo, ja niin laski hän kiven
alttarin eteen saadakseen siten tyydytyksen hurskaalle sydämelleen.

Sitten tuli jälleen uusia joukkoja, laulaen ja rukoillen ja
heidän lippunsa liehuivat alppituulessa ja he painoivat ristinsä
syvään ihme-kuvan edessä. Ja moni kolikko kilahtaa rautaiseen
uhriarkkuun, joka seisoo oven vieressä rautavanteilla kierrettynä.
Mutta ennenkaikkea kunnioitetaan Mariaa synnintunnustuksella,
herranehtoollisella ja katumuksella ja kaikkien maallisten pyyteitten
hylkäämisellä.

Ja saatuaan täten halunsa tyydytetyksi, palasivat toivioretkeläiset
jälleen takaisin rauha sydämessä.




Iloton elo yksinäisen.


Mutta Pater Emanuel jäi tänne erämaahan, ja hiljaisina, yksinäisinä
päivinä syntyi hänessä tunnelma, joka oli sieluntyhjyyden ja
nääntymisen tapainen. Hänen kirjansa olivat tosin hyvin korkealentoisia
ja opettavaisia, mutta ne eivät tahtoneet riittää hänelle. Tänne ei
voinut raivata puutarhaa, oli mahdoton istuttaa puita tahi viljellä
kasveja. Siellä ja täällä kukki tosin sinipunerva vuoriapilaspensas,
tai valkoinen rouvanviitta, tai komeili rinteillä alppiruusu — mutta
ainoastaan vähän aikaa. Hän kaivoi erään ihmeen kauniin vuorililjan
juurineen maasta, asetti sen huoneeseensa ikkunalle ja hoiti sitä
rakkaudella. Sen lisäksi toi hän vielä sinisen alppikellon, jonka
piti soida suloisesti liljan kunniaksi. — Mutta näille hennoille
luonnon lapsosille tuotti, surullista kyllä, puuhakkaan emännöitsijän
varomattomuus ennenaikaisen, tapaturmaisen kuoleman. — Paras olikin,
ajatteli Emanuel itsekseen, kohtaloni ei puhu mitään kukkaiskieltä.

Sitten meni hän ulos, mukanaan lapio ja paransi sitä jyrkkää tietä,
joka vei ylös vuorelle kirkkoon, nosti pois kiviä ja kaivoi vesivakoja.
Vaarallisimmille paikoille asetti hän leveämmät portaat ja varusti ne
kaidepuilla. Sitten pisti hän tien varrelle aina jonkun välimatkan
päähän seipäitä maahan, jotta kulkija mahdollisesti sattuvan äkillisen
lumimyrskyn yllättäessä voisi löytää tien. Hän koetti kaivaa kaivonkin,
mutta se ei hänelle onnistunut. Vesi, jota he vuorella käyttivät
juotavakseen, oli pitkän, yli tunnin kestävän hakumatkan päässä; se
tuli ylhäältä jäätiköiltä syvää kallionhalkeamaa pitkin.

Joka kolmas päivä tuli sanantuoja lähikylästä ja toi ruokatavaraa ja
sanomalehtiä. Ruokatavarat antoi hän Gertrud-neitsyelle, sanomalehdet
Paterille.

Sanomalehdissä kerrottiin maailman kuohusta ja touhuista ja ihmisten
laverruksista. Ne jättivät mielen yhtä tyhjäksi kuin pöydällä makaavat
latinalaiset kirjat.

Mihin piti nuoren, voimakkaan miehen nyt ryhtyä? Hän kulki alituiseen
ulkona ja katseli luontoa. Hän kuuli hiekkajyvästen putoamisen
vuorenseinämistä; hän kuuli lumivyörymäin ryskeen ja näki valkoisia
tomupilviä terävien vuorensärmien takana. Korkeimmat huiput olivat
sumuharsojen ympäröiminä, ja vuorinotkoja peitti rosoinen jää kuin
ikuinen panssari. — _Ikuinenko_ panssari? Eikö hän, tämä nuori pappi,
joka kerran oli nukahtanut geoloogisen teoksen päälle, kerran ollut
uneksinut, että vuorilla, missä jäätiköt leviävät, kasvaa ihana
aarniometsä, missä löytyy kuuman ilmanalan kasveja, viikuna- ja
oranssipuita, palmuja ja sypressejä! Mutta jo vähän alempana olivat
myrskyävän meren aallot huuhtoneet kallioita, ja niissä ammottavissa
rotkoissa, joissa nyt häämöittää uhkaava havumetsä, olivat satumaiset
meri-hirviöt mellastaneet.

Se oli ihmeellinen uni, jota ei edes raamatun, kirjojen kirjan, avulla
voinut selittää.

Eräänä päivänä kiipesi Emanuel suurella vaivalla vuorikauriitten
vaarallisia teitä myöten ylös korkeille huipuille, mistä katsoen
suojamaja näytti olevan alhaalla laaksossa, vaikka se olikin
seitsemäntuhatta jalkaa korkealla vuorella. Huippujen takana alkoivat
silmänkantamattomat rosoiset kalkkikivi-aavikot. Siellä oli myhkyräisiä
kalkkikallioita, tavattomat kasat myllerrettyjä rikkinäisiä, uurteisia
ja ilmansyömiä kiviröykkiöitä. Mitä ihmeellisimpiä alankoja,
juovia, luolia, kanavia ja rotkoja; uurteissa ja notkopaikoissa oli
siellä täällä mustaa, seisovaa vettä, missä ei ollut ainoatakaan
elävää; se oli muodostunut sinne jäätiköiltä juoksevasta vedestä
tai sadevedestä, eikä sillä vielä ollut mitään uomaa eikä aukkoa,
valuakseen, tippuakseen, syöksyäkseen toisten samanlaisten vesien
tavoin vuoriston sisäosiin, ja tullakseen sitten jälleen alhaalla
rotkoissa ja vuorenrinteillä uudestaan näkyviin lähteinä, kuohuina tai
vesiputouksina. Sen täytyi odottaa, kunnes tuuli nuoli sen kuiviin tai
pakkanen jäädytti. — Eikö Kurjalan vuorella asuvaa nuorukaistakin odota
samanlainen kohtalo? Haihtua, kuihtua, lakastua tai jäätyä.

Kun Emanuel näiltä elottomilta ja lohduttomilta huipuilta katsahti
jälleen alas pikku kappeliinsa, säpsähti hän. Pyhiinvaelluspaikkaan
vievää valkoista hiekkatietä myöten ryömi ja liikkui pitkä,
ruskea satajalkainen olento, päässä punainen, liehuva liekki.
Mutta se ei ollut mikään hirviö eikä lohikäärme, jollaiset sadun
mukaan ennenmuinoin olivat vuoristoa hallinneet, se oli vain
toivioretkeläisjoukko sauvoineen ja lippuineen, joka vaelsi pyhään
paikkaan. Tämäpä juuri saikin papin kauhistumaan, sillä sensijaan että
hän nyt seisoi täällä ylhäällä yksinäisessä tähystyspaikassa, josta ei
niinkään heti voinut päästä alas, olisi hänen pitänyt olla kirkossa,
valmiina joka hetki vastaanottamaan pyhiinvaeltajia kellonsoitolla ja
hengellisillä tervehdyssanoilla.

Kun hän vihdoin kolmen tunnin kuluttua saapui kirkkoon turtunein
jäsenin, kohtasi häntä mieltä ylentävä näky. Armonalttarin edessä
kyyrötti Gertrud, vanha emännöitsijä, ja luki, nenä-äänellä ja päätään
huojuttaen saapuneille pyhiinvaeltajille Psalttaria ja Litaniaa, ja
sillä aikaa kun kansa toisti hänen sanojaan, ilmaisi tuo reipas eukko
häikäilemättömästi suuttumuksensa karannutta pappia kohtaan, joka,
taivas tiesi missä, juoksenteli ympäri maailmaa ja varasti rakkaalta
Isä-Jumalalta tämän päivän.

Emanuelin syvästi liikuttava iltasaarna korvasi pyhiinvaeltajille
runsaasti eukon pitämän jumalanpalveluksen. Tässä vapaan taivaan
alla pitämässään saarnassa käänsi nuori pappi kuulijoiden katseet
kohii iltavalossa hehkuvia vuorenhuippuja. — Kaikkialla, lausui hän
voimakkaasti ja hartaudella, voimme tuntea Jumalan läsnäolon, mutta
tänne ylevään vuoristoon on pystytetty hänen näkyväinen temppelinsä.
Tuo ikuisen lumen peittämä alppihuippu on korkea alttari. Nuo hehkuvat
vuorenhuiput ovat uhritulisoihtuja. Kohisevat vedet, jotka syöksyvät
alas kaikilta vuoriston pengermiltä, tekevät meille havaittaviksi
Jumalan armolähteitten ehtymättömyyden. Ja varmaan sentähden on
ihminenkin pystyttänyt temppelinsä näille maailmasta erotetuille
huipuille, sillä täällä keskellä luonnon majesteettia vaikuttaa suuri
ja ylevä häneen paremmin, kuin tuolla alhaalla arkipäiväisyydessä, ja
koska ainoastaan siellä, missä ihmissydän on altis ja harras, Jumalan
henki ja armo sen täyttää.

Mutta neitsyt Gertrudiin ei tämä puhe tehonnut, ja samana iltana
sekoitti hän ensi kerran vettä Paterin maitoon. — Siunaa ja varjele,
hihitti hän itsekseen, sainpas minä tänään kuulla kauniin saarnan,
Jumalasta ja vuorista! — Voi niitä nykyajan nuoria pappeja! Rakkaasta
Jumalanäidistämme ei heitä enää miellytä saarnata.




Mitä muuta vielä pensaistossa kasvaa.


Tästä lähtien varoi Pater Emanuel joutumasta liian kauas kirkosta
kävelyretkillään. Hän meni ainoastaan sille paikalle, missä viime
kevättalvella lumivyörymä oli lohkoillut kallioita ja hävittänyt
mäntymetsän. Hän löysi sorasta murskautuneen vuorikauriin ja paljon
kuolleita lintuja. Hän nousi joskus "Mustaan Silmään" saakka — se oli
eräässä syvänteessä oleva pieni, tumma järvi. Vaikka tuolla huipulla
alituiset tuulet puhaltelevat ja usein myrskyt riehuvat, on tämä järvi
tyyni ja liikkumaton kuin peili, siihen ei nähtävästi tullut mistään
vettä eikä siitä myöskään virrannut mihinkään; kun heitti sinne lehden
tai puupalasen, niin olivat hiljaa laajenevat vesiympyrät ainoat sen
pinnalla ilmenevät liikkeet, esine kellui hetken aikaa rauhallisena
tyynellä pinnalla, sitten se äkkiä hävisi näkymättömiin. Emanuel
harjoitti tätä leikkiä mielellään ja teki sen nojalla päätelmiä järven
syvyydestä ja siinä olevista pyörteistä.

Erään kerran löysi nuori mies "Mustan Silmän" sammaleiselta rannalta
ihanan ja harvinaisen orvokin, jonka verhiöstä puhkesi toinen orvokki.
Tämä löytö saattoi hänet miettiväisenä unelmoimaan... Silloin ilmestyi
siihen äkkiä teräksenharmaa käärme, joka sihisten nosti päätään aivan
hänen edessään kuin olisi se tahtonut säikyttää hänet pois tuon
kaksoiskukan luota. Mutta Emanuel otti rohkeasti elävän kiinni ja antoi
sen somasti kierrellä rinnallaan ja selässään. Ja leikittyään aikansa,
antoi Emanuel jälleen kiemurakäärmeen mennä. Se katosi läheiseen
mäntypensaaseen ja samassa silmänräpäyksessä kuului pensaikosta ihmisen
parkuna.

Emanuel säpsähti. Tiheästä, ruskeanviheriästä pensaasta kohosi
vaaleakiharainen pää; siinä seisoi nuori mies, rintaan saakka pensaan
peitossa; hän räpytteli harmaita silmiään, hänen kovin punastuneet
kasvonsa näyttivät tahtovan hymyillä, mutta irvistivät vain
hämmästyksestä.

Nuori mies oli vuoristolaispuvussa ja näytti hyväntahtoiselta, mutta
hieman veitikkamaiselta. Hän tervehti pappia.

Mitä teet sinä siellä? huusi pappi.

En mitään, en kerrassaan mitään! vastasi pensastossa seisova. Mutta
kielto tuli liian myöhään ja epäonnistuneesti.

Nyt tunsi Emanuel hänet. Se oli eräs paimen, Gaiser-Bimeliksi
kutsuttu, joka eli vuorenrotkossa kuin erakko, elättäen
itseään vuohilla ja tehden kesällä alppiheinää. Bimel oli
joskus "Kurjalanvuorella" kirkonpalvelijana ja häntä pidettiin
jumalaapelkääväisenä ihmisenä ja sen lisäksi vielä hieman hupsuna.
Hänen elin- ja puhetapansa olivat omituiset, sillä hän eli aivan
toisissa olosuhteissa kuin muut ihmiset. Hänen esivanhempainsa
kerrottiin uskonsa vuoksi vainottuina muuttaneen tänne pohjoisista
seuduista, ja Bimelin isän sanottiin saavuttaneen hengen
täydellisyyden. Hän oli kuollut äkkiä ja poika kasvoi kurjuudessa ja
yksinäisyydessä ja tietämättä mitään paremmasta eleli hän tyytyväisenä
metsässä eläimien kanssa ja villiintyi ihan. Hänen ajatustapansa oli
omituinen, olevista oloista välittämätön ja omia sääntöjään noudattava.
Hän ei välittänyt kenestäkään, eikä kukaan välittänyt hänestä; — hän
oli puolihupsu.

Emanuel lähestyi tätä nuorukaista; ja katso, silloin huomasi hän pojan
jaloissa pensaaseen piiloutuneena — erään naisen.

Molemmat vaikenivat. Pappi koetti voittaa hämmästyksensä.

Gaiser-Bimel! sanoi hän vihdoin, onko tämä heinäntekoa?

Silloin hyppäsi nuorukainen esiin pensaasta ja vastasi iloisen
rohkeasti:

Kyllä, tämä on heinäntekoa.

Ja sinä, tule sinäkin vaan esille, huusi Emanuel yhä piileksivälle
naiselle, ja sano minulle, kuka teidät asetti yhdessä tuonne pensaaseen?

Me olemme yhdessä kasvaneet pensaassa, niinkuin rakas jumalanäitimme
ylhäällä Kurjalanvuorella, vastasi Bimel silmiä räpyttäen.

Nainen, joka nyt hitaasti vääntäytyi esiin oli nuori ja uhkea, mutta
ruskeat kiharat riippuivat aivan liian pörröisinä hänen kasvoilleen.
Hän otti kiven ja aikoi sillä heittää käärmettä.

Sinä inhottava elukka, tämä on kokonaan sinun syysi! Vaikka suu olisi
kiinninaulittu, niin täytyy sittenkin parkaista, kun tuommoinen
pahanhengen elävä juoksee äkkiä jalan yli.

Käärme oli kuitenkin jo aikaa sitten hävinnyt vuorenrakoon, ja pappi
sanoi totisena:

Minä luulen aivan varmaan, että tässä teki käärme ihan päinvastoin kuin
paratiisissa.

Herra pastori! huusi nyt nuorukainen ja tarttui rohkeasti tytön käteen,
minkä sille voi? Tämä on minun Ursulani! — - Ja mitään pahaa ei ole
tapahtunut.

Jos niin on, niin miksi ryömitte pensaaseen? kysyi pappi.

Sentähden, tuumasi vuohipaimen, kun arvoisa herra pastori saarnaa usein
niin ankarasti.

Tämä oli näennäisesti hupsun vastaus, mutta se katkeroitti ankaraa
periaatteen miestä.

Sinä olet teeskentelijä, sanoi hän kiivaasti pojalle. Ihmisten edessä
tahdot sinä leikkiä pyhää ja erakkoa, luot silmäsi maahan kulkiessasi
naisten ohi, — ja tämän teet sinä voidaksesi sitten salassa harjoittaa
irstaista elämääsi. Ja rippituolissa vaikenet sinä siitä. —

Teen sen siksi, että se on minun salaisuuteni, kuiskasi Bimel pää
alaspainuneena.

Mutta Herra meidän Jumalamme näkee salaisuudetkin!

Niinhän minäkin ajattelin silloin, kun vaikenin.

Sinä olet pilkkaaja! huusi pappi. Ihmiset sanovat sinua
yksinkertaiseksi; mutta nyt tunnen minä sinut paremmin: sinä olet
viekas, salakavala, ehken vielä pahempaakin!

Minä kiitän tästä hengellisestä lohdutuksesta! tokasi nuorukainen ja
kumarsi kohteliaasti. Ja minä tahdon suoraan sanoa, miksi te näin
kovasti hyökkäätte kimppuuni, — siksi, että — —

Jeesus Maria! ota vettä suuhusi, Bimel! huusi nuori nainen, tarttui
pojan käsivarteen ja tempoi hänet kiiruusti pois.

He katosivat metsään. Emanuel kuuli vielä kauvan tytön parkuvan ja
moittivan käärmettä, joka oli aiheuttanut koko tämän hämmingin.

Kerran vielä silmäsi Pater terävästi ja tutkivasti mäntypensasta,
sitten lähti hänkin. Matkalla pysähtyi hän usein. Kahden harmaan kiven
halkeamassa näki hän haukanpesän, missä näytti olevan kovin eloisaa.
Hän seisoi sen edessä kauvan aikaa, ja myöhemmin katui hän sitä
tapaa, millä hän oli Gaiser-Bimeliä varoittanut. Hän oli tosin ollut
kiihottunut, mutta hänen olisi kuitenkin pitänyt nuhdella toisin.




Marian päivä.


Keskikesän lopulla, elokuun 15 päivänä, viettää katolinen kirkko yhtä
komeimmista juhlistaan. Tuona päivänä kohoaa neitsyt-Marian palvelus
melkein haltioituneeksi innostukseksi. Tämä on se ihmeellinen päivä,
jolloin Jeesuksenäiti ilmielävänä kohosi taivaaseen apostolien silmien
edessä ja enkelikuorojen saattamana.

Kaikkialla, missä hedelmällisissä laaksoissa kohoaa Marian temppeli,
tai missä metsien rotkoissa tai vuorenhuipuilla kajahtelee
kappelinkello, tulvii pyhiinvaeltajia yhteen, viettääkseen tätä
muistojuhlaa komeasti ja sydämen ilolla.

Pater Emanuel odotti tätä päivää ikävöiden ja peljäten. Kurjalan kirkko
koristettiin sisältä ja ulkoa mäntyseppeleillä ja katajanoksilla,
uusia vahakynttilöitä asetettiin alttarille, jopa niin suuressa
määrässä, että ne melkein kokonaan peittivät pyhän kuvan. Kaikki
suojakodin huoneet aukenivat, mutta kun juhlan edellisenä iltana
tulvi pyhiinvaeltajia kolmelta eri taholta vuoristosta, ja kun heidän
rukouksensa ja laulunsa kaikuivat kaikilla kallioilla, ja kun he
lähestyivät liehuvine lippuineen tuhatjoukkoisina, silloin eivät
vieraat enää voineet mahtua kirkkoon eikä majoihin. Sadat väsyneet
pyhiinvaeltajat saivat viettää yönsä rihkamakaupustelijoiden kojuissa
ja kirkon edessä olevalla kivityksellä. Kaikkialta kuului yhtämittaista
rukoilemista, laulamista ja huokaamista kaikilla maailman kielillä;
kiihkeä unkarilainen koetti huutaa juhlatervehdyksensä saksalaista
kovemmin ja intohimoinen italialainen tahtoi voittaa slaavilaisen
surumielisen laulun; sitä, joka kovimmin huutaa, kuulee siunattu
Jumalanäiti ensinnä. Toisinaan nousi vanha esirukoilija uhri-arkulle
ja varoitti jo kokonaan käheällä äänellään taskuvarkaista. Joku toinen
taasen koetti yhteensulloutuneen ihmisjoukon läpi raivata tietä
jollekin pyörtyneelle vaimolle tai puoleksi musertuneelle lapselle.

Emanuel piti aatto-iltana, auringon jo laskettua ja yhä uusien
pyhiinvaeltajajoukkojen tulviessa, juhlallisen iltasaarnan.
Lukemattomia kynttilöitä paloi alttarilla ja seinillä ja vieläpä
kuulijain joukossakin. Paksu, sininen savu katkusi kirkon suojissa,
ja kaikki kuumeisen kiihottuneet kasvot olivat käännetyt pyhänkuvaa
kohti. — Tämä päivä oli tärkeä. Oli jo rukoiltu sitä, mitä tällä
hetkellä ja tässä paikassa saattoi taivaankuningattarelta pyytää.
Hyvää satoa, avio-onnea, terveyttä, rikkautta, onnettomien vapahdusta
kiirastulesta, onnellista kuolinhetkeä — ja kaikkea, kaikkea, mitä
ihmissydän saattaa toivoa, rukoiltiin. Eräs ijäkäs nainen rukoili
sairaan lampaansa puolesta yhtä suurella hartaudella kuin nuori
vaimo kuolevan puolisonsa puolesta. Vanha hevoskauppias vannotti
pyhää Jumalanäitiä pitämään salassa hänen juonensa, joita hän käytti
petkuttaakseen kauppaystäviään. Kuusitoistavuotias poikanen kärtti
armonäidiltä itselleen viiksiä. — Mutta ken saattaisi lukea ja mitata
ne ihmissydämien salaiset kärsimykset, jotka purkautuvat täällä
kyynelvirtoina eikä sanoina ja ajatuksina?

Iltasaarnan jälkeen istuutui Pater Emanuel rippituoliinsa ja myöhäiseen
yöhön saakka kuunteli hän kertomuksia ihmissielun rikoksista,
hairahduksista ja hirmutöistä. Ne mahtoivat olla kauheita hetkiä
nuorelle papille, kun hän muutenkin niin autiossa, yksinäisessä
elämässään sai kuulla vain elämän varjopuolista. Mutta omituista oli,
että tälle nuorelle papille olivat kaikki ne synnilliset ailahdukset,
joita hänelle rippiristikon läpi korvaan kuiskattiin, tuttuja — hän
oli ne kokenut omassa sielussaan. Ja hänenkö piti tuomita toisten
hairahduksia? Ja hänen, nuorukaisen luokse tulivat harmaantuneet ja
ryppyiset miehet pyytämään neuvoa ja opetusta. Hänen luokseen tuli
myös moni nuori, elämänhaluinen olento ja uskoi hänelle luottavasti
sydämensä sisimmät tunteet, jotka muuten arka häveliäisyys verhoo.

Pää pyörällä nousi Emanuel vihdoinkin keskiyön aikana rippituolistaan
ja horjui huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, inhimilliset
intohimot pyörivät hänen päässään noidantanssiaan. Niin, tuolle
alttarilla olevalle kuolleelle kuvalle olivat he tuoneet mukanaan
ihania lauluja ja herttaisia kukkia; mutta hänelle, heidän papilleen,
eivät he olleet tuoneet muuta kuin katkeruutensa, rumuutensa, tuskansa
ja syntinsä.

Mutta erityisesti huolestutti häntä eräs "rippilapsi". Se oli
mustakiharainen, suurisilmäinen, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen
vuoden ikäinen tyttö. Hän oli kauan vapisten ja itkien maannut
polvillaan rippituolin edessä, ennenkuin saattoi ruveta puhumaan.
Sitten sanoi hän tulleensa pitkän, vaivaloisen matkan päästä,
etsiäkseen apua pyhältä Marialta, hän itse ei voinut koskaan itseään
auttaa, hän kauhistui omaa itseään, hän oli niin kylmä, kiittämätön ja
uskoton. — Rakas lapseni, oli pappi häntä lohduttanut, syntisi ovat
tunnustuksesi kautta jo anteeksi annetut. Tästä hetkestä lähtien,
jolloin syytät itseäsi kiittämättömyydestä ja rakkaudettomuudestasi, ei
sinun sydämesi enää sellainen ole. Mene rauhassa! Hän oli ristinmerkkiä
tehden siunannut rippilapsen; mutta tämä jäi portaalle polvilleen ja
itki, kunnes kaksi tungeskelevaa vaimoa työnsi hänet pois, päästäkseen
hekin vuorostaan ripille.

Nuoresta papista tuntui siltä, kuin olisi tämä tyttö lohduttomana
lähtenyt rippituolista. Ja kun hän viimein sulki silmänsä, näki hän
unissaan tytön makaavan tukka hajallaan hänen jalkojensa juuressa,
mutta paljon suloisempana ja viehättävämpänä kuin Magdaleenan nähdään
makaavan Kristuksen jalkojen juuressa.

Ennenkuin aurinko vielä valaisi huippuja ja kaukaisia jäätiköitä,
oli Emanuel jälleen kirkossa tyydyttämässä uutta ihmisjoukkoa. Koko
vuorenlaki oli täynnä ihmisiä; kaikki tunkeutuivat kirkkoa kohti,
nähdäkseen pyhänkuvan. Ja kun kellot kaikuivat ja urut soivat
juhlallisesti, silloin syntyi suoranainen rymy ja monet tahtoivat
väkivallalla työntäytyä ovesta juhlamessua kuulemaan. Mielet
kiihottuivat yhä enemmän ja kun messu oli päättynyt, särkyi puinen
aitaus, joka erotti kuorin varsinaisesta kirkosta, ihmispaljouden
painosta, ja ihmiset syöksyivät alttarille suutelemaan neitsyt-Marian
kuvaa, ja äkkiä kuului huutoja: ottakaa pyhä-kuva alas ja tuokaa ulos,
niin että kaikki saavat sen nähdä! Ihmisjoukko ryntäsi alttarille ja
otti kuvan pölyisestä syvennyksestään.

Emanuel vavahti. Kuinka on tuo vastenmielinen kuva ilman koristuksia
kestävä päivän valon? — Mutta ihmisjoukko huusi, ulvoi ja itki
ihastuksesta, kun mäntypensaassa kasvanutta haahmoa kuletettiin
riemusaatossa ympäri vuorenlakea. Niin, ja yhä suuremmaksi kasvoi monen
riemu ja kunnioitus, kun he nyt omin silmin näkivät, mitä he niin usein
olivat epäilleet, että kuva ei ollut ihmiskäsin tehty, vaan itsensä
Kaikkivaltiaan muovailema.

He eivät olleet innostuksessaan antaneet papille sanan vuoroa; mutta
kaikki päättyi rauhallisesti ja kuva seisoi taasen syvennyksessään.

Kuva oli tänään kestänyt tulikoetuksensa; kansan suun kautta puhuva
Jumalanääni oli tunnustanut sen oikeaksi, ja Emanuelia jo kauvan
kalvanut epäilys näytti hävinneen.

Jumalanpalveluksen jälkeen otti pappi kalkin sakramentti-kaapista,
antaakseen katumuksen puhdistamille uskovaisille Herran ruumista.
Kansa oli polvillaan pitkissä, moninkertaisissa riveissä ja Emanuel
asetti jokaisen kielelle pyöreän, valkoisen öylätin sanoen: Herra, en
ole mahdollinen, että käyt kattoni alle; sano vain sana, niin sieluni
paranee! Mutta kun pappi näki tuon mustatukkaisen ja suurisilmäisen
tytön polvistuneena, kädet hartaasti ristissä, ruusunpunaiset huulet
kainosti auki, kirkkaat silmät lapsellisesti pappiin kohotettuina,
kunnes pitkät silmäripset pyhästä hartaudesta painuivat alas — silloin
alkoi hänen kätensä äkkiä vapista, ja öylätti putosi kivipermannolle,
ennenkuin oli koskettanut tytön huulia. Tyttö päästi huudon: oi,
Jumala, Jumala on minut hylännyt! ja pyörtyi ihmisjoukon keskelle.

       *       *       *       *       *

Emanuel kävi tapaamassa tyttöä eräässä suojamajan huoneessa. Tyttö
makasi olkivuoteella peittäen kasvonsa käsillään. Nuori pappi seisoi
siinä epäröivänä, sillä hän ei tiennyt, oliko hän tullut pappina vai
ihmisenä.

Voitko paremmin, lapseni? kysyi hän arasti.

Sinäkö? huudahti tyttö hämmästyneenä ja katsoi pappiin, sinäkö hengen
mies tulet tänne kurjan luokse? Oi, minä olen rajattoman onneton, ja
sinähän itse näit, kuinka suuri Jumala itse minut hylkäsi.

Emanuel muisti samassa kansan uskovan huonoksi enteeksi sen, että
ehtoollista antaessa öylätti särkyy tai putoaa maahan.

Rakas lapseni, sanoi pappi, minä itse olen syypää siihen, mitä
tapahtui; käteni vapisi, sillä nukuin edellisenä yönä vähän ja
huonosti. Minua kiihotti myös Mariankuvan johdosta syntynyt mellakka,
ja tästä tuo onnettomuus aiheutui. Pyydän sinulta sitä anteeksi. —
Ja jos sinulla ehken vielä on jotain sydämelläsi, mitä et saanut
ilmaistuksi rippituolissa, suuren ihmistungoksen vuoksi, niin seisoo
tässä edessäsi nyt Jumalan palvelija.

Melkein vaistomaisesti käytti Emanuel kiertotietä, saadakseen pappina
kuulla, mitä hän ihmisenä mielellään tahtoi tietää.

Sinä olet kovin hyvä, vastasi tyttö, nousten vuoteellaan, ja sinun
hyvyytesi tekee sydämeni jälleen lämpimäksi. — Olen usein kuullut, että
löytyy sellainenkin rippi, missä rippi-isälle kerrotaan koko entinen
elämä; niin, onkohan sitten elämä kokonaisuudessaan syntiä? — Mutta
vaikka ei olisikaan, tahtoisin sinulle sellaisen tunnustuksen tehdä.

Siihen oli Emanuel ilolla valmis.

Tyttö nousi ylös, työnsi puusalvan oven eteen, pyyhkäisi kiharat
kalpeilta kasvoiltaan, ja aikoi polvistua jakkaralle papin eteen.

Emanuel esti sen; tavallista on, että yleisripin aikana rippi-isä
ja rippi-lapsi istuvat vieretysten, aivankuin ystävykset, sillä
yleisrippi ei ole niinkään synnintekijän itsesyytöstä, vaan enemmänkin
ihmisolennon sisimmän avaamista ja neuvottelua sielunpaimenen kanssa
siitä, miten tämän olennon viat ja puutteet voitaisiin poistaa ja
korjata.

Ulkoa kuului liikehtivien pyhiinvaeltajajoukkojen kohinaa ja tohinaa;
pieniä ikkunoita puisteli joskus tuulenpuuska.

Emanuel istui pöydän ääressä ja nojasi päätään käteensä. Tuo nuori,
vieras tyttö istui jakkaralla ja alkoi, ensin vitkasteltuaan ja
huokailtuaan, puhua:

Herra pastori, en tiedä kuinka minun pitäisi alkaa. Usein ajattelen,
että vanhempieni synnin tähden on elämäni niin onneton. Innsbruckin
kaupungissa olivat ihmiset löytäneet minut vastasyntyneenä kirkon
rappusilta. Jouduin orpokotiin... Orpokodista annetaan lapsia
sellaisille ihmisille, jotka ilmoittavat niitä haluavansa. Ja
monet haluavat, sillä lapsista maksetaan rahaakin. Minut sai eräs
maalaisvaimo, joka oli "enkelientekijä", ja joka käytti kasvatukseen
saamansa rahat itselleen ja antoi lasten kuolla; kuolleet lapset
tulevat taivaassa enkeleiksi, senhän tiedät, herra pastori. — Mutta
minä olin sitkeähenkinen, ja kun kasvatusäitini huomasi, etten aikonut
kuolla, niin tuumi hän: hän antaa minulle työtä, sen parempi. Hän löi
minua, kiusasi ja pakotti raskaaseen työhön ja antoi nähdä nälkää. Ja
minä luulin, että niin pitikin olla, sillä en koskaan ollut saanut
muuta kokea. Kasvoin kuitenkin suureksi ja olin aina iloinen ja laulaa
heläyttelin vain. — Rakas pastori, en kerro sitä turhamaisuudesta,
mutta ihmiset sanoivat usein, että minulla oli kaunis ääni, ja
kuuntelivat mielellään lauluani.

Tyttö vaikeni ja katsoi maahan. Ja kun rippi-isä pyysi häntä jatkamaan
kertomustaan, nosti hän silmänsä surumielisenä häntä kohden ja kysyi:

Eikö totta, arvoisa herra pastori, eihän ihminen saa toista myödä? Minä
mahdoin olla hyvin kiittämätön, eikä kasvatusäidilläni liene ollut
minusta mitään iloa, sillä olenhan _vieläkin_ kiittämätön, ja tunnustan
_hänen_ syntejään omieni sijasta. Mutta hän möi minut.

Tuska kuristi häntä, hän tuskin saattoi puhua.

Eräs kaunis, suuri mies, jolla oli tyroolilainen puku, hatussa töyhtöjä
ja vuohenpartaa ja jolla oli punainen täysiparta, tuli eräänä päivänä
taloon, jatkoi tyttö. Hän mahtoi vain leikillä kysyä: mitä satakieli
maksaa? — Sadasta guldenista ja yhdestä hyvästä sanasta on hän
saatavissa! sanoi kasvatusäitini. Samassa oli jo hänen kädessään sata
guldenia ja — satakieli olin minä.

Emanuel oli noussut ylös ja kulki kasvot punaisina useamman kerran
lattian poikki. — Onko sellainen mahdollista! mumisi hän, meidän
maassamme! tämän rehellisen alppikansan keskuudessa!

En itkenyt, enkä nauranut; menin sen punapartaisen miehen mukaan.
Matkustimme ympäri maata; hän soitti kitaraa ja minä lauloin.
Ansaitsimme rahaa; hän antoi minulle hienoja vaatteita ja oli kuin
isä minulle ja suojeli minua ankarasti, kun tunkeilevat mieshenkilöt
yrittivät minua lähennellä. — Niin meni muutamia vuosia. Mutta tultuani
tähän ikääni, sanoi toverini eräänä päivänä minulle jotain, — herra
pastori, en voisi kuunapäivänä sitä sanaa huuliltani saada. Vastaukseni
oli kipakka kielto. Sinä et voine aavistaa, miten vaikeassa asemassa
minä olin; isäntäni oli makea ja karkea minua kohtaan; mutta minä voin
vakuuttaa, ettei se häntä yhtään auttanut. Hän soitti kitaraa ja minä
lauloin, niinkuin ennenkin, ja meillä oli jo pieni omaisuus koossa. —
Mutta, nyt minun pitää kai lopettaa, herra pastori, minä huomaan, ettei
tämä ole mitään rippiä — keskeytti kertoja, silmät kysyvinä ja samalla
pyytäen, että saisi jatkaa.

Emanuel tarttui hänen käsiinsä ja sanoi: olen veljesi!

Tyttö katsoi pappia ihan kuin kummastuneena; hänhän tuskin tiesi, mitä
veli merkitsi. Hän tuli hiljaiseksi ja araksi, ja pappi ajatteli, että
vihdoinkin täytyy tämän rakastettavan lapsen syyllisyys tulla ilmi,
tämän lapsen, joka oli tullut katuvaisena Kurjalan kirkkoon ja istui
nyt hänen jalkojensa juuressa.

Eräällä vuoristomatkalla, jatkoi tyttö jälleen kertomustaan, nousimme
postivaunuista, sillä isäntäni tahtoi käydä eräällä läheisellä
alppijärvellä. En koskaan ollut tiennyt, että hän olisi ollut
luonnonkauneuksien ystävä, mutta järvi lepäsikin niin suloisesti
metsien ja vuorien keskellä ja oli niin rauhallinen ja yksinäinen,
että iloitsimme molemmat. Isäntäni oli löytänyt kalastusvenheen. Ja
kun ketään ei näkynyt lähellä, nousimme viivyttelemättä venheeseen;
isäntäni päästi sen irti ja souti keskelle järveä. Ja juuri kun olimme
keskellä järveä, silloin —

Tyttö punastui ja vaikeni. Emanuel rypisti kulmakarvojaan; tuuli
rämisti ikkunata.

Minä hyppäsin veteen, en osannut muutenkaan itseäni pelastaa, sanoi
rippilapsi. — Päästyäni hänen kynsistään, valtasi minut voimakas
elämänhalu; muistin erään vanhan sotilaan sanat, kuinka hukkuvien,
jotka eivät ole oppineet uimaan, on liikuttava ja oltava pysyäkseen
veden pinnalla. Noudatin tätä neuvoa mahdollisimman hyvin, ja lopuksi
jouduin onnellisesti rannalle, piilouduin pensaikkoon, pidin silmällä
kiroavaa punapartaa, ja ennenkuin hän ehti lähestyä, juoksin pois.
Juoksin metsän läpi kuin villi eläin. — Nyt ei minulla ole ketään
ihmistä koko maailmassa; nyt olen aivan yksin. Ja niin on elämäni
kummallinen, että niitä kahta ainoata ihmistä, jotka ovat tehneet
minulle hyvää, täytyy minun katkerasti vihata. Se tekee kipeää. Ja minä
tahtoisin — ah, sinä et voi uskoa, herra pastori, kuinka mielelläni
haluaisin jonkun ihmisen, jota voisin oikein, ihan sydämestäni
rakastaa. — Niin, sinä katsot minua niin totisena, tätä sanoessani,
mutta en minä kenellekään muulle voi sitä ikänäni sanoa, ainoastaan
sinulle, herra pastori, sillä sinähän olet itse rakas Herra Jumala,
silloin kun ihmiset sinulle syntejään tunnustavat.

Emanuel pani kiivaasti kiinni kaulurinsa, joka oli mennyt auki; mutta
se työ kesti kauan, sillä hän oli hermostunut ja sormensa tottelivat
huonosti.

Mutta hädässäni tuli minulle hyvä ajatus, sanoi tyttö: jos et voi
ketään ihmistä rakastaa, sanoin itselleni, niin rakasta pyhää
neitsyt-Mariaa! Hänhän sinut hukkumasta pelasti. Tee kiitokseksi
toivioretki Kurjalan Pyhään-Mariaan. — Minun nimenihän on myös Maria ja
olen myöskin kurjuudessa; sehän sopii kaikki niin erinomaisesti yhteen.

Hän vaikeni ja itki.

Kurjalan Maria! sanoi Emanuel kuumeisella äänellä ja nosti tytön
luokseen.

Mutta sekin kääntyi pahakseni, jatkoi Maria, se on suuri synti, etkä
sinä voi sitä koskaan antaa minulle anteeksi, mutta en tahdo sitä
salata tässä ripissäni. Rakas herra pastori, sellaista Jumalan-äitiä,
joka on sinun kirkossasi, en voi rakastaa.

Hän ei voi sitä rakastaa! kaikui kamalasti papin sydämessä.

Sitten ajattelin, että on käännyttävä itse Jumalan puoleen, joka on
ikuinen rakkaus, sanoi rippilapsi, mutta minusta näyttää, että Jumala
ei ole katsonut minua sen arvoiseksi, koska hän mieluummin tahtoo
murskautua pölyiselle permannolle, kuin mennä minun sydämeeni. — Nyt
olen niin yksin -ja se tekee niin katkeran kipeää!

Et sinä ole yksin, rakas lapseni! kuiskasi pappi ja asetti kätensä
tytön pehmeille kiharoille, ja tytön pää vaipui hänen rinnalleen.

Tällainen tunnustus tekee niin kovin hyvää, nyyhki Maria; nyt minusta
jo tuntuu paremmalta. — Kunpa vain voisin jäädä luoksesi, hyvä, rakas
herra pastori.

Seurasi äänettömyys. Ulkona tihkui sade ja tuuli pieksi pisaroita
ikkunaa vasten. Silloin suuteli rippi-isä rippilastaan otsalle.

Oikeastaan teki emännöitsijä Gertrud papille hyvän palveluksen sillä,
että hän alhaalla kyökissä niin äänekkäästi paapotti Paterista, jota
ei löydetty kotoa eikä kirkosta, sillä-aikaa kun toivioretkeläiset
pitivät mitä päättömintä melua. Kurjalassa ei ollut enää minkäänlaista
järjestystä; vihdoinkin täytyi kai ilmoittaa siitä luostarille, että
olot korjautuisivat.




Perikadon partaalla.


Eräänä myöhäisenä iltana, taivaaseenastumisjuhlien päätyttyä,
valmistautui suuri osa toivioretkeläisiä paluumatkalle. Vielä kerran
toimittivat he kuvan edessä eriskummallisia hartaudenharjoituksiaan;
monet näyttivät olevan halukkaita vielä nostamaan kuvan paikoiltaan ja
kulettamaan sitä ympäri vuorenlakea ja vieläpä olisivat monet halunneet
viedä sen mukanaan kotiinsa, saadakseen pitää jumalallisen auttajansa
ikuisesti luonansa.

Emanuel esti sen ankaroilla sanoilla. Tällaista kuvan palvelemista
saattoi seurata kuvan ryöstö. Olihan tänään nähty, mitä
kiihkonvaltaamat mielet saattoivat tehdä. Kivi putosi hänen
sydämeltään, kun suuri osa pyhiinvaeltajista poistui kokonaan, ja hän
antoi heille mielellään kunniasaaton. Täydellisessä papin juhlapuvussa
seurasi hän joukkoa aina vuorenrinteelle saakka. Siellä antoi hän
heille papillisen siunauksensa ja palasi takaisin.

Sade oli lakannut, mutta vuorenseinämillä riippui sumuhattaroita ja
vuorenhuiput olivat harmaan pilven peitossa. Raskas tunnelma oli
luonnossa, samantapainen kuin se raskasmielisyys, mikä painosti nuoren
papin sydäntä.

Kun hän näin astui kirkkoon vievää kosteaa hiekkatietä myöten, tapasi
hän Marian, ihmeellisen rippilapsensa. Maria oli tointunut ja tahtoi
nyt hiljaa ja surullisena taas lähteä pois siltä paikalta, minne hän
kaihoten ja toivoen oli tullut pitkien matkojen takaa.

Etkö aio sanoa minulle hyvästiä? kysyi pappi häneltä.

Tyttö viivytteli vastausta, mutta sitten sanoi hän:

En löytänyt sinua kirkosta enkä asunnostasi.

Siis olet minua kuitenkin etsinyt?! huudahti Emanuel, mutta koetti
samassa hillitä ääntään, niin että ensimäiset sanat tulivat
huudahduksena, jotavastoin viimeiset sanat tulivat vain hiljaisena
kuiskauksena.

Ja sinä lähdet niin yksin, Maria? pian tulee ilta ja myrskypilvet
uhkaavat, etkä sinä tunne polkuja täällä jylhässä vuoristossa?

Kunhan ensin pääsen alas sen punaisen pylvään luo, jonka päässä on
enkeli, sitten kyllä löydän tien helposti. Ihmisille, jotka eivät
tiedä, minne mennä, on jokainen tie oikea. Näin puhui tyttö.

Punaiselle pylväälle on kolmen tunnin matka, sanoi Emanuel. Tahdotko,
Maria, niin saatan sinua vähän matkaa vaarallisten paikkojen ohi.

Se oli taasen noita päätöksiä, joita tehdessään Emanuel unohti olevansa
pappi. Hänhän oli muuten niin ankara velvollisuuden mies, mutta nyt
yhtäkkiä tuntuivat hänestä papilliset velvollisuutensa, virkansa ja
pyrkimyksensä niin olemattomilta ja tarpeettomilta.

Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä Kurjalan Pyhästä-Mariasta oikeastaan
saattoi olla ihmiskunnalle. Tosin saattoivat jotkut yksityiset
vaeltajat löytää todellista sydämen lohdutusta uskonsa ja
luottamuksensa avulla täältä pyhästä paikasta. Mutta suuri jonkko ei
palvellut täällä Jumalaa, niinkuin Jeesus oli opettanut. Kaikesta
huolimatta oli Emanuel aina tuntenut suurta kunnioitusta pyhänkuvaa
kohtaan; hänen vartioimansa kuvan oli hänelle tehnyt rakkaaksi sen
vanhuus, siihen liittyvä herttainen taru ja siihen kohdistuva kansan
rakkaus. Mutta tämän yksinäisen, vieraan tytön tunnustus, ettei
hän voinut Kurjalan Pyhää-Mariaa rakastaa, oli herättänyt hänessä
äänekkääksi ja kauheaksi tunteen, jota hän tähän saakka aina oli
koettanut tukahuttaa. Tämän onnettoman, ahdistetun sydämen tunnustuksen
jälkeen oli alttarilla oleva Mariankuva tullut papille kauhistuttavaksi
ja hän kammosi sitä, ja nyt äkkiä, seisoessaan poislähtevän tytön
edessä, tuntui hänestä, että hän paremmin täyttäisi paimentehtävänsä
saattaessaan tämän avuttoman ja kokemattoman tytön vuoren yli öisessä
sumussa kuin vartioidessaan nurkassa seisovaa puukuvaa, nyt, kun
melkein kaikki pyhiinvaeltajat jo olivat lähteneet pois.

Maria suostui punastuen ja kiitollisena Emanuelin tarjoukseen; pappi
riisui virkapukunsa ja ripusti sen myttyyn käärittynä olalleen. Ja
halki erämaan kulkivat yön pimeydessä nuori mies ja nuori tyttö.

He kulkivat vyörymäin ylitse, jolloin Emanuelin täytyi taluttaa
suojattiaan; he astuivat jäykkiä tukipuita myöten, jolloin heidän
täytyi käydä käsikädessä. Joskus oli heidän kulettava kapeita
porraspuita synkkien rotkojen ja syvien kuilujen ylitse ja silloin
tytön, jota pyörrytti, täytyi suostua siihen, että pappi kantoi hänet
toiselle puolelle.

Alkoi hämärtää. Vuorenseinämiltä kaikui toisinaan alassyöksyvien
lumivyöryjen jyrinä, sade oli ne liuottanut liikkeelle. Ja äkkiä
seisoivat matkalaisemme ammottavan, maanvieremän aikaansaaman kuilun
partaalla. Alhaalla syvyydessä virtasi vaahdoten samea vesi soran yli;
matkalaisten tie oli auttamattomasti sulettu.

Täytyi kääntyä takaisin ja etsiä toinen tie vuorenrinteellä; — mitä
muutakaan olisi voinut tehdä? Suurella vaivalla kiipesivät he jälleen
alas; heidän täytyi laskeutua pitelemällä kiinni kivilohkareista ja
pensaanjuurista. Toisiinsa takertuneina luistivat he useita kertoja,
kunnes vihdoin joutuivat alangossa rehottavaan viidakkoon.

Hiljaisena kajahti kallioista kirkosta kuuluva iltakellon soitto.
Nyt olisi papin ollut pidettävä iltasaarnansa kynttilöillä valaistun
armon-alttarin edessä. Mutta nythän Emanuel ei mitenkään voinut jättää
tyttöä, ennenkuin oli saattanut hänet selvälle tielle saakka.

Kun he, hiukan huoahtaakseen, istahtivat erään kaatuneen kuusen
rungolle, katkaisi tyttö äkkiä äänettömyyden ja virkkoi:

Herra pastori, minä en osaa sitä sinulle sanoa, mutta koko elämässäni
ei minulla ole ollut sellaista päivää kuin tämä. Tänään menee koko
maailma nurin.

Sanaakaan vastaamatta ponnahti Emanuel taas pystyyn ja veti kiireesti,
kuumeisen kiireesti tyttöä mukanaan synkän metsän läpi. Ilkeä puupöllö
nauroi käheällä äänellään tälle ihmisparille, joka vaelsi eksyksissä.

Äkkiä häämötti puitten läpi punainen valo. Ihmisasunto. Emanuel
hengitti helpommin. Pian seisoivat he hakkaamattomasta kivestä ja
sammaltuneista petäjistä rakennetun majan edessä. Avonaisesta ovesta
tuprusi hiukan savua, sillä sisällä, maassa, keskellä permantoa paloi
iloinen tuli. Pari vuohta nuuskiskeli tulen ympärillä ja yritti
maistella, olisiko lepattava liekki yhtä makeaa syötäväksi kuin viheriä
sinivatunlehti. Yritys maksoi jonkun haivenen valkoisesta parrasta,
joka riippui määkivien eläimien leuasta. Mutta tulisijan takana
istuivat Gaiser-Bimel ja hänen Ursulansa.

Emanuel ei voinut enää perääntyä, sillä Bimel oli jo heidät nähnyt ja
huusi kovasti Ursulalleen:

Voi jestas sentään, voi jestas sentään, Ursula, nyt on Kurjalan
pastorikin löytänyt omansa!

Tämä sana sattui kuin nuoli papin mukana tulleen tytön sydämeen;
Emanuel koetti rauhoittua.

No, nythän saa rakas Herra Jumalakin nauraa! huusi metsä-ihminen,
tarttuen molemmin käsin pörröiseen, vaaleaan tukkaansa ja nauroi
samalla. Niin, niin, lisäsi hän, ja saakin se siitä oikean ilon!

Kuka? kysyi Emanuel mahdollisimman arvokkaalla äänellä.

No, rakas Herra Jumala tietysti! Ja minkätähden? Tietysti sentähden,
kun nuori rutihurskas herrakin sentään löysi valittunsa.

Maria syöksyi ulos. Emanuel kiiruhti hänen jälkeensä. Tyttö vaipui
eräälle sammaleiselle kivelle ja pappi nosti hänet syliinsä: Maria,
rakas, hyvä, onneton tyttöni! Se on nyt sanottu ääneen, minkä minä
tahdoin ikuisiksi ajoiksi kätkeä sydämeeni. — Jätin alttarin ja
seurasin sinua, sinä olet minun jumalan-äitini, sinussa tahdon
jumalaani kunnioittaa. Et koskaan enää saa kärsiä kurjuutta. Maria,
rakas sielu, minä jään luoksesi!

Maria olisi tahtonut estää hänen hehkuvat syleilynsä, mutta pian se oli
hänelle mahdotonta: nuori nainen, kuten Maria, ei voi kauvan vastustaa
rohkeaa miestä ja omaa sydäntään; hän kietoi jo molemmat käsivartensa
lujasti papin kaulaan ja taivutti päätään taaksepäin, niin että kiharat
lainehtivat papin mustalla kauhtanalla.

Tällöin oli vilkas ja jäntterä Ursula tahtonut lähteä majasta, mutta
hänen miehensä sanoi:

Pysy alallasi ja jätä heidät rauhaan pensastoon! Ja he vetäytyivät
takaisin majaansa ja Bimel sytytti myhäillen suuren, mahtavan
piippunsa. Jos asiat näin ovat, mutisi hän, niin menen minäkin taasen
kerran Kurjalan kirkkoon.

Mutta hän kutsui sinua teeskentelijäksi ja herjaajaksi, huomautti vaimo.

Tiedätkö, Ursula, sanoi Gaiser, hän hyökkäsi kimppuuni niin kovasti
ainoastaan sentähden, ettei hänellä itsellään ollut omaansa. — Minäkin
olisin hänen sijassaan tehnyt aivan samoin; hän on oppinut, mutta minä
en ole oppinut; hän on kaunis ja hieno, minä olen vain metsäkarhu;
mutta jokaisessa ihmisessä on _yksi_ veripisara, joka tekee meidät
kaikki samanlaisiksi.

Emanuelin huulia poltti vielä rakkauden ensi suutelo, kun hän puoleksi
huumautuneena vaappui majaan. Hän asetti Gaiserin käteen erään mytyn ja
sanoi tyyneksi tekeytyen:

Rakas ystävä, olen sinulle tehnyt kerran vääryyttä ihmisenä; mutta
pappina täytyi minun niin tehdä. Nyt en ole enää pappi. Katsos, tässä
mytyssä on papinpukuni. Jos sinulle sopii, niin vie se huomenna
kirkkoon; tee minulle se palvelus.

Iloinen nuorukainen nosti leveän kouransa korkealle ja paiskasi sen
Emanuelin käteen, niin että läiskähti.

Sen lupaan! Papin-kaapu tulee varmasti määräpaikkaansa. Mutta herra
pastorin täytyy saada sarkanuttu, jos metsään jäätte.

En jää metsään, Gaiser. Mutta anna minulle kuitenkin sarkanuttu, saat
korvaukseksi tämän ristin, se on hopeaa. Olkoon se samalla muistona
minulta; et ehken enää koskaan kuule minusta.

Emanuel ja Maria harhailivat eteenpäin metsässä. Heidän sydämissään
kävi kova aallokko, ja Maria jäi usein seisomaan ja huokasi:

Kunpa se vain olisi Jumalan tahto! Emanuel, minä olen sinun
onnettomuutesi.

Jumala on osoittanut minulle tien rinnallasi.

Mutta jos minä olen sinun onnettomuutesi, tai jos sinussa kuitenkin
hyvä ja kunnollinen pappi menee hukkaan, sanoi tyttö hiljaa, silloin
soisin, että suurin lumivyöry olisi minut tänään haudannut.

Me tulemme onnellisiksi, rakas ystäväni. Meitä ei sido mikään tähän
maahan, me kiiruhdamme rajan yli ja sitten tulee meistä mies ja vaimo.

Näin puhui Emanuel. Kauan pidätetty intohimo sai kokemattoman
nuoren miehen unohtamaan kaiken ja toimimaan poikasen tavoin. Hänen
sydämessään myrskysi ja järkensä oli huumaantunut. Marian huulilta oli
hän päihtymyksensä juonut. Tuskin oli kulunut kaksikymmentäneljä tuntia
siitä, kun tyttö rippituolissa syytti itseään rakkaudettomuudesta.
Ah, kuinka kaitainen onkaan kohtuuden tie; pian tulee ehken se aika,
jolloin Maria saa syyttää itseään liiallisesta rakkaudesta.

Samana yönä kulki vielä viimeinen joukko Kurjalan Pyhästä-Mariasta
palaavia toivioretkeläisiä asumattoman seudun läpi. Kuu oli noussut ja
taitavimmat oppaat luulivat uskaltavansa lähteä yölliselle matkalle
voittaakseen takaisin sen ajan, minkä he olivat menettäneet tällä liian
kauan kestäneellä lohtua antavalla pyhiinvaellusmatkallaan. Joukko
oli saapunut kiertoteitä myöten samoihin rotkoihin, missä Emanuel ja
Mariakin iloisina vaelsivat. He päättivät yhtyä toivioretkeläisiin
päästäkseen pikemmin ja varmemmin pois erämaasta ja pimeässä he
saattoivatkin sen tehdä tuntemattomina ja huomiota herättämättä. Jo
paljoa ennen aamun koittoa piti heidän tulla helpommin kuljettaville
paikoille, ja silloin aikoi Emanuel taasen poiketa yksinäisille
poluille valittunsa kanssa.

Hitaasti hoiperreltiin eteenpäin. Muutamat rukoilivat hiljaa, toiset
läähättivät sanattomina ja mitään ajattelematta mukana, toiset taasen
kertoivat pyhiinvaelluspaikasta ja siitä vaikutuksesta, minkä se
kuhunkin oli tehnyt. Puhuttiin papistakin, joka oli niin nuori ja
ystävällinen ja samalla kuitenkin niin harras.

Nyt tiedän, minkälainen on oikea rippi, sanoi joku. Minä olen ollut
täydellisesti epätoivossa, sillä minulla ei ole onnea maailmassa.
Uskokaa minua, jos tahdotte, mutta minä nousin Kurjalan vuorelle
rukousnauha toisessa ja nuoranpätkä toisessa taskussa: olin mennessäni
päättänyt, että jos en tuolta ylhäältä saa lohdutusta, niin heitän
rukousnauhan — Jumala sen minulle anteeksiantakoon — paholaiselle
ja panen nuoran kaulaani. Ripin jälkeen oli minun niin hyvä olla,
että ripustin nuoran ainaiseksi naulaan alttarin vierelle, ikuiseksi
muistoksi armorikkaalle Kurjalan Marialle.

Ja minä, sanoi joku toinen, itkin tuolla ylhäällä taas kolmenkymmenen
vuoden perästä kuin lapsi, kun pastori saarnasi Jumalan suloisesta
armahtavaisuudesta. Ja minä päätin lujasti, etten enää koskaan
elämässäni tahdo olla masentunut, tapahtukoonpa minulle mitä hyvänsä.
Velvollisuuteni koetan täyttää, mutta kaiken muun jätän minä Jumalan
rakkaan armon haltuun.

Minulta vei viime keväänä rokko miehen ja kolme lasta, kertoi eräs
vaimo. Nuorin lapseni ja minä jäimme eloon. En löytänyt mistään
lohdutusta ja niin tulin Kurjalan Pyhään-Mariaan. Mutta rukoukseni
Jumalan-äidin edessä ei tullut sydämestä, sillä ajattelin lakkaamatta:
Jumala teki väärin antaessaan sellaisen onnettomuuden kohdata minua.
Mutta rippi-isä puhui sitten minulle, että vaikka se mitä minulle
tapahtui koskikin kovasti sydämeen — ja se koski niin kovasti,
ettei tuhat kieltä sitä voisi ilmaista — niin ei se _pohjaltaan_
merkinnyt niin paljoa. Rakkaani menivät vain vähän edeltä ja odottavat
uskollisesti minua taivaanportilla ja ojentavat kätensä minun
kuollessani minua kohti sanoen: tule, rakas puoliso, tule, rakas äiti,
olemme jo valmistaneet sinulle paikan! — Mutta täälläkin maailmassa on
minulla vielä suoritettavana kaunein ja pyhin tehtävä, mikä ihmisellä
voi olla. Minun täytyy olla ainoalle lapselleni isänä ja äitinä ja
kasvattaa siitä rakkaudella ja viisaudella hyvä ihminen. Jumala on
tarkottanut minun hyvääni eikä hän ole minua hylännyt. — Niin kai se
on, enkä minä enää koskaan tahdo valittaa.

Eräs vanhus kertoi siitä ihanasta puheesta, jonka pappi oli pitänyt
kirkossa ihmisten intohimoista ja taisteluista niitä vastaan. Suurin
valta ja mahti-asema maan päällä on olla oman itsensä herra. Ja että me
tätä voimme olla, se on todistuksena Jumalanlapseudestamme ja samalla
sinä taivaallisena perintönä, jonka avulla me maailman vallat voittaen
voimme palata sankareina Jumalan luo.

Näin he puhuivat ja näin he innostivat toisiaan muistellen papin
sanoja. Ja kaikkien heidän puheittensa ytimenä oli aina sama
perusajatus: täytä velvollisuutesi, kestä vaikeudet kärsivällisesti,
luo hyvää ja iloitse siitä, elä pelkää kuolemaa.

Emanuel ja Maria kulkivat toisten joukossa, ja pakenevan papin äsken
niin onnellista sydäntä raastoi nyt kummallinen tuska. Maria oli
toivioretkeläisten puhuessa useita kertoja nojautunut kiihkeästi
seuralaiseensa. Myöhemmin piteli hän pappia kädestä ja tuskin vastasi
hänen kiivaaseen kädenpuristukseensa.

Toivioretkeläiset olivat tulleet vähäpuheisemmiksi ja vaikenivat
lopulta aivan kokonaan; sillä he kulkivat juuri vaarallisen paikan
ohi. Oli synkkä yö, eikä voinut erottaa kuinka kapea polku oli, erotti
ainoastaan vuorensärmien mustat, hirvittävät haahmot, joitten taa kuu
peittyi. Vuoripuron kohina kuului syvältä rotkosta. Pyhiinvaeltajat
kulkivat käsi kädessä pitkässä rivissä päästäkseen siten varovaisesti
jyrkänteen ohi.

Emanuel asetti vasemman kätensä edellä kulkevan käteen ja oikealla
kädellään puristi hän Mariaa, joka astui hiljaa ja ääneti hänen
takanaan. Hän kuiskasi Marialle joskus rohkaisevan sanan, mutta
syvyydessä kohisi virta niin voimakkaasti, ettei Maria saattanut sitä
kuulla.

Nyt pysähtyivät kaikki levätäkseen hiukan, ja moni levoton vaimo
huusi salaa avukseen Kurjalan Pyhää Neitsyttä. Ketju oli hetkiseksi
katkennut, sillä moni tarvitsi vapaata kättä kuivatakseen hien
kasvoiltaan. Mariankin käsivarsi oli pienen hetken poissa, pian
kuitenkin puristi Emanuel taas rakasta kättä, jonka hän nyt tahtoi
tuntea omassaan läpi elämänsä. Hänen puristukseensa vastattiin
hellästi.

Vihdoinkin oli päästy vaarallisimman paikan ohitse. Tie tuli
tasaisemmaksi ja laajeni; kuu loi vaeltaviin ihmisiin valoaan. Kun
Emanuel kääntyi taakseen vetääkseen tyttönsä lähemmäksi itseään, ei
Maria ollutkaan ketjussa. Hän huomasi pitävänsä vierasta kättä omassaan
ja näki vastassaan erään vanhan vaimon ryppyiset kasvot.

Hänen hurja parkaisunsa ja moniääninen huuto: meistä on joku kadonnut!
kaikui kallioista.

Aamun sarastaessa, peipposten ja rastaitten laulaessa, löydettiin
Maria. Hän makasi murskautuneena syvällä rotkossa, harmaitten ja
märkien kivien välissä. Hänen verensä punasi vielä rotkon pohjalla
olevaa vettä.

Hiljaa ja ääntä päästämättä oli hän pudonnut toveriensa ketjusta
vuorenjyrkänteeltä syvyyteen.

Syvässä metsässä, villien pensaitten ja kukkien rehoittaessa,
kuoriaisten, hämähäkkien, perhosten ja iloisten lintujen lentäessä
hänen ympärillään makasi Emanuel maassa ja painoi kasvojaan vilpoiseen
sammaleeseen, joka kai harvoin oli kostunut kyynelkasteesta — niin
katkerasta kyynelkasteesta! Emanuel oli kaiken arvannut ja ymmärtänyt.
Hän oli muistanut Marian sanat: jos minä olisin sinun onnettomuutesi ja
jos minun vuokseni sinussa menee hukkaan hyvä pappi, niin tahtoisin,
että suurin lumivyöry minut hautaisi.

Tyttö oli tullut toivioretkeläisten puheista huomaamaan Emanuelin
merkityksen pappina, oli miettinyt sitä, millä onnettomalla tiellä
Emanuel hänen tähtensä kulki. — Maria oli uhrautunut. — Emanuel
oli saarnannut taistelusta intohimoja vastaan, oli saarnannut
kieltäymisestä ja uhrautuvaisuudesta. Maria oli nyt nuorella elämällään
sinetöinyt rakastettunsa papillisen opastuksen.




Pyhätön häväisijä.


Sammalikosta kohosi Emanuel sisällisesti aivan toisena ihmisenä kuin
hän muutamia tunteja sitten oli siihen vaipunut. Nuori, intohimoinen
mies oli sinne haudattu, ylös nousi pappi. Pappi, Jumalan mielen
mukainen, joka teoillaan vahvistaa julistamansa opin. — Emanuel päätti
palata takaisin Kurjalan Pyhään-Mariaan ja tulla kansan uskon ja
luottamuksen saavuttaneen pyhätön uskolliseksi ja varmaksi vartijaksi.
Kohtalo oli sen niin määrännyt, ja ehkenpä sen ihmeellisen naisen
henki, joka myöskin oli kutsunut itseään Kurjalan Mariaksi, luo
kirkastuksen hohteen vuorikirkon kuolleeseen kuvaan. — Ja marttyyri
Maria, joka kaksi kertaa syöksyi syvyyteen, ensi kerran pelastaakseen
kunniansa, toisen kerran pelastaakseen rakastettunsa sielunrauhan,
hänet on haudattava ylhäälle kirkon seinustalle, missä tapaturmaisesti
kuolleilla toivioretkeläisillä on leposijansa.

Emanuel palasi takaisin Kurjalanvuorelle toimittaakseen tämän
hautauksen ja ryhtyäkseen sitten jälleen vakavasti virkaansa.

Sillä välin oli saapunut uusia toivioretkeläisjoukkoja ja sakaristossa
nähtiin eräs vieras pappi, joka oman papin selittämättömän poissa-olon
takia valmistautui nousemaan saarnatuoliin. Kirkko oli täpösen täynnä
ja Emanuel, Gaiserin sarkanuttu päällä, tahtoi tuntemattomana pujahtaa
sakaristoon pukeutuakseen siellä papinpukuun. Mutta saarnatuolissa
seisoi jo vieras pappi, päällään punainen kasukka ja musta päähine. Hän
oli vielä nuori, kasvot olivat auringonpolttamat ja tukka vaalea, mutta
ääni kaikui omituisen outona. Saarna loppui lyhyeen, sillä pian tärisi
Jumalanhuone kiihotuksesta.

Te olette kaikki pakanoita! huusi pappi, niin että seinät kaikuivat.
Tuossa ylhäällä seisoo epäjumalankuva. Kuvia ei saa palvella. Herra
Jumala on sen kieltänyt!

Kirkosta kuului tuhatääninen ulvonta. Saarnaaja oli hävinnyt; häntä
ei enää nähty. Hänen messukaapunsa, kasukkansa ja päähineensä olivat
sakaristossa; ne olivat samat esineet, mitkä Emanuel oli antanut
Gaiser-Bimelille pyytäen, että hän toimittaisi ne kirkkoon takaisin.
Kuulijoiden joukossa oli Emanuel ainoa, joka oli tuntenut saarnaajan
— hän oli Gaiser, metsä-ihminen, jota paikkakunnalla kutsuttiin
puolihupsuksi.

Niin kauan kuin Kurjalassa oli saarnattu ja siellä olivat saarnanneet
prelaatit ja piispat, ei koskaan ollut mikään saarna tehnyt sellaista
vaikutusta kuin nämä metsä-ihmisen rajusti sinkauttamat sanat. He
olisivat tahtoneet kivittää hänet, pyhätön herjaajan. Mutta häntä
ei löydetty, ja Bimel riensi jo kaukana kallioilla vuohien ja
metsäkauriiden polkuja pitkin.

Kummallisen puhujan sanat olivat sattuneet Emanueliin kaikista
vaikeimmin, hän ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui nyt, kun hänen
sielussaan jo kauan kytenyt ja salainen ajatuksensa näin yhtäkkiä ja
kammottavalla tavalla julki huudettiin. Hänen sydämellään ei ollut enää
mitään salaisuutta; hänen sisimmässään keinotekoisesti rakennettu pato
oli purkautunut, järkyttäen koko hänen olemustaan.

Mutta ensimäiseksi työkseen oli hänen nyt pantava kaapu päälleen ja
noustava saarnatuoliin ihmisiä rauhoittamaan. Se tuskin onnistui
hänelle, sillä hän ei löytänyt tänään oikeita sanoja kohottaakseen
pyhänkuvan kunnian tapahtuneesta häväistyksestä. Useimmat olivat niin
kiihottuneita ja kadottaneet hartaan tunnelmansa, että lähtivät pois
ilman rippiä ja herran-ehtoollista ja päättivät, etteivät enää koskaan
käy tässä kirkossa, missä salama ei heti iskenyt kuoliaaksi kauheinta
Jumalan häväisijää.

Tuskin oli Maria, "tapaturmaisesti" kuollut toivioretkeläinen, haudattu
kirkon sivustalle, kun luostarista saapui Emanuelille käsky luopua
virasta.

Hän lähti vuorelta, mutta hän ei asu laaksossa. Luostari ei kutsu häntä
suorastaan luopioksi, vaan se sivuuttaa vaieten hänen nimensä.




Viimeinen tieto.


Monta vuotta oli jo tällä välin kulunut. Silloin saapui, ei kauan
sitten, eräs kirje vuoristoon ja se oli osoitettu Gaiser-Bimelille,
joka vielä eleli metsämajassaan. Kirje oli Emanuelilta, entiseltä
Kurjalan Pyhän-Marian sielunpaimenelta, ja sisälsi seuraavaa:

 "Rakas ystävä!

 "Kurjalan kirkon seinustalla, auringon laskuun päin, on maassa
 kaksi harmaata kiveä lähetysten. Ne ovat ehken jo sammaloituneet.
 Sido seppele katajasta ja alppiruusuista ja aseta se kiville.
 Sinä olet hyvä ihminen ja täytät varmaankin pyyntöni. — Minä voin
 hyvin; ruumiini ja sieluni ovat terveinä. Elän lähetyssaarnaajana
 Uudessa-etelä-Walesissa, Austraaliassa."

Gaiser huudahti ilosta, aivankuin olisi hän saanut kauvan odotetun
sanoman rakkaimmalta veljeltään. Hän ja hänen vaimonsa sitoivat
seppeleen katajasta, alppiruusuista ja kaikista ikuisesti viheriöivistä
alppikasveista. Ja vielä tänäänkin komeilee kirkon sivustalla oleva
hauta tuoreessa loistossa.

Mutta suojamaja on asumaton, pyhiinvaelluspaikka autio. Ne harvat
toivioretkeläiset, jotka vielä tänne nousevat, lähtevät pian pois.
Tornista kaikuva surumielinen kellojen soitto ei voi tehdä tehottomaksi
tuon omituisen saarnaajan sanoja, eikä milloinkaan enää herättää kansan
luottamusta.

Kaksi vuorihämähäkkiä on laskeutunut hyljättyyn kirkkoon. Ne ovat
kutoneet kolminkertaisen harson sen syvennyksen eteen, missä vieläkin
on jälellä kerran niin ihmeellisellä tavalla mäntypensaasta kasvanut
Jumalan-äidin kuva.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJALAN MARIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.