Julian päiväkirja

By Peter Nansen

The Project Gutenberg eBook of Julian päiväkirja
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Julian päiväkirja

Author: Peter Nansen


        
Release date: June 11, 2026 [eBook #78845]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Emil Vainio, 1909

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78845

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JULIAN PÄIVÄKIRJA ***
language: Finnish




JULIAN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Peter Nansen





Helsingissä,
Emil Vainio,
1909.






Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi äidiltä. Aion tähän kirjoittaa
vilpittömästi ja todenperäisesti kaikki elämäni vaiheet ja ajatukseni.
En tahdo imarrella itseäni, vaan kerron sekä hyvät että huonot asiat.
Siten saattaa päiväkirjastani tulla minulle opettavainen kuvastin.
Mutta kun olen päässyt kirjan päähän — onko se silloin kertova
onnellisesta vaiko onnettomasta elämästä, onko se oleva jännittäviä
tapahtumia sisältävä romaani vai onko se oleva — voi! — pelkkää
tyhjyyttä? Näin kyselen itseltäni uteliaan levottomuuden valtaamana,
ryhtyessäni nyt työhöni.

Niinpä uskon nyt itseni ja kirjani armollisen kohtalon ja kaikkien
hyvien voimien huomaan.

Kööpenhaminassa, Toivonsaaren puistokujan varrella joulukuun 27 p:nä
1891.

            _Julia Matilda Magens_,
         syntyi huhtikuun 23 p:nä 1872.
    Kukkasmaalarin, professori _Holger Magensin_
                     tytär.


Uudenvuoden yönä, 12.30.

Juhlallista on ajatella, että vanha vuosi on nyt loppunut ja uusi
vierii esiin pimeän talviyön synkeydestä. Vuosi on jälleen kulunut —
mitä se on tuonut minulle? Uusi alkaa — mitä se on tuova mukanaan?
Ensimäiseen kysymykseen voi kyllä vastata. Vanha vuosi ei ole tuonut
mitään. Kun ajattelen sitä, niin se leviää eteeni kuin pitkä tasainen
maantie, väritönnä, keskeytymättä, vaihtelutta. Jakso hiljaisia
päivämatkoja, aina yhtä pitkiä, aina samaan suuntaan ja samallaisten
alakuloisten maisemien halki johtavia. Aamupäivällä seuraava kuva:
kävelen armaan äiti-kultani kera Vanhaa Kuninkaantietä myöten
kaupunkiin asioillemme. Astumme nopeasti ja pujottaudumme väentungoksen
läpi, ikäänkuin emme ensinkään kuuluisi ihmisten joukkoon. Tunnemme
vain muutamia ja vielä harvemmat tuntevat meidät. Lienemme kuitenkin
tuttuja kaikille. Kuulumme tuon radan vakinaisiin olentoihin. »Leski
tyttöineen», virkkoi kerran muuan herra, kun kuljimme hänen ohitseen.
Tämä huomautus sai sekä äidin että minut hymyilemään, se oli todellakin
sattuva. Äiti pieni ja hento, aina mustissa; minä pitkä ja hoikka
hiukan hontelokin — valitettavasti jotensakin vaatimattomassa puvussa,
mutta koristuksittakin sievä. Me emme pysähdy matkallamme, kuljemme
uutterina edelleen, ikään kuin käveleminen kuuluisi tehtäviimme, emme
katsahda oikealle emmekä vasemmalle. Tämä viimeinen väite ei kuitenkaan
ole aivan todenperäinen. Nimittäin äiti kyllä katsoo suoraan eteensä,
mutta minä heitän syrjäsilmäyksiä molemmille puolin.

Saavumme kotiin ja tulee päivällisen aika. Perhe kokoontuu.
Ruokasalimme on niin kolea — huolimatta ruusukiehkuroista ja
etelämaiden hedelmistä, joilla isä on koristanut seinät. Ensin äiti,
Frans (pitkä 16-vuotias pojanroikale) ja minä istumme paikoillemme.
Sitten saapuu isä työhuoneestaan. Hän on sangen kookas ja laiha, käy
aina harmaassa puvussa ja pitkäliepeisessä takissa, on aina viluissaan
ja potee aina jotakin. Luulenpa, että hän se tuo kylmyyden mukanaan
huoneeseen. Isä silmäilee meitä terävästi kultasankaisten lasiensa
läpi, nyökkää päätään ja istuutuu sanaakaan sanomatta. Ja me syömme
ruokamme, ikäänkuin täyttäisimme siten raskaan velvollisuuden. Syömme
mahdollisimman vähän, päästäksemme pian valmiiksi. Senvuoksi olemmekin
kaikki niin laihoja, juuri kuin varjossa versovat kasvit. Se kuva
juolahti mieleeni eräänä päivänä, kun nousimme aterialta. Seistessämme
siinä, kolme pitkää, ja yksi pieni, muistui äkkiä mieleeni eräs kalla,
joka meillä kerran oli ollut. Luulimme sen surkastuneen ja siirsimme
sen syrjään erääseen hämärään huoneeseen pihanpuolelle. Sitten satuin
eräänä aamupäivänä menemään sinne ja näin, että siitä oli jälleen
putkahtanut esiin neljä hentoa, vaaleanvehreää taimea, joiden latvassa
oli pikkuruisia läpikuultavia lehtiä.

— — Päivälliskeskustelua ei juuri voi kutsua vilkkaaksi. Johdannoksi
äiti kysyy isältä: »Kuinka voit tänään, Holger? Onko pääsi ollut
kovin kipeä?» Vastaus kuuluu: »Jospa ei olisikaan kysymys muusta kuin
päästä. Mutta tuo kirottu kolotus selässäni piinaa minut kuoliaaksi.»
Seuraavana päivänä äiti alkaa selästä ja silloin tuottaa aina pää
enimmän tuskaa.

Loppu päivällispakinasta kohdistuu Frans-poikaan, jolla on laaja
syntiluettelo. Fransia, joka on viimeisen edellisellä latinaluokalla,
epäillään alituiseen laiskuudesta ja kevytmielisestä elämästä, kuten
liiallisesta tupakoimisesta, salaisesta väkijuomien nauttimisesta
j.n.e. Myöskin herättää taiteellisessa isässäni mieliharmia hänen
huolimaton, sivistymätön käytöksensä, hän kun pitelee veistä ja
haarukkaa kovin mauttomasti, kiikkuu tuolillaan, ei siisti kynsiään
y.m.s. Siten tulee ruokamme höystetyksi mitä vilkkaimmalla tavalla.

Ilta on vuorokauden keidas — kun Frans on lähtenyt lukemaan tai
salaiselle juomaretkelleen ja isä on kello 10 sanonut hyvää yötä.
Silloin äiti ja minä istumme kahden, haastellen tuttavallisesti.
Avaamme pesän luukut, niin että tuli loistaa ristikon läpi, peitämme
lampun punasella varjostimella ja sijoitumme mukavasti sohvaan.
Mistäkö juttelemme? Kaikellaisista asioista, sekä tärkeimmistä että
vähäpätöisimmistä; siitä mitä sanomalehdet ovat kertoneet, kirjoista
joita olemme lukeneet, suurista elämänkysymyksistä, sekä nykyisistä
että vanhoista perhetapahtumista, mutta eniten puhumme rakkaudesta.
Äiti puhuu rakkaudesta niin kauniisti ja liikuttavasta että minä
puhkean aina lopulta itkuun. Äiti-parka, hänellä on niin suuri ja
lämmin sydän, ja hän on luotu pideltäväksi hellävaroen. Hän on aivan
varmaan nuoruudessaan elänyt jonkun romaanin. Hänen avioelämänsä
muistot eivät suinkaan voi synnyttää hänen mielessään niin paljon
runoutta. Sillä hän otti isän vasta 27 vuoden ikäisenä ja vanhempiensa
kuoltua — jäätyään puille paljaille. Mutta suloisinta on kuulla äidin
kertovan kodistaan, missä vietettiin niin hienoa ja hauskaa elämää,
pantiin toimeen soitannollisia iltamia, tanssiaisia ja rekiretkiä. Voi,
isoisä, isoisä, kuinka sinä saatoit tuhlata kaikki rahasi, niin ettei
kurjalle tyttäresi tyttärelle jäänyt mitään huvituksia! Ja sinä kaunis,
ihmeen ihana isoäiti, sinä josta taru kertoo niin somia, joskaan ei
varsin siivoja seikkailuja — minkä vuoksi en ole tuntenut sinua,
häikäisevä nainen, joka sallit isoisän hääpäivänäsi ryöstää sinut pois
kesken päivällisiä ja ajoit hänen kanssaan neljän hevosen vetämässä
reessä juhlallisesti koristettuun maalaisravintolaan, missä te sitten
jatkoitte keinujanne, vain kahden.

Jos te seuraatte varmastikin säteilevästä ja iloisesta taivaastanne
sukunne maallista elämää, niin surua ja sääliä on teissä herättänyt
se uuden vuoden ilta, jonka äiti ja minä olemme viettäneet. Meidän
talossamme ei ole vanhaa vuotta kunnioitettu heläjävin maljoin
ja notkuvin juhlapöydin, kuten teillä oli tapana, eikä uutta ole
tervehditty sampanjakorkkien paukkinalla.

Aivan yksin me olemme istuneet, äiti ja minä, ja odottaneet uutta
vuotta saapuvaksi. Mutta kun pöytäkellon vanha kulunut koneisto
alkoi heikkoine vaivalloisine lyönteineen ilmoittaa keskiyötä, niin
ojennuimme suoriksi ja kuuntelimme, ja minut valtasi tuska. Typeräähän
tuo oli, mutta minusta tuntui että nyt löi minulle ratkaisun hetki.
Kellon jokainen lyönti kaiutti korviini sanat: »nyt on aikas! nyt
on aikas!» — kunnes soitto päättyi kilisevään rapinaan, joka kuului
kulkusten helinältä.

Silloin äiti sulki minut syliinsä, taivutti pääni omaansa vasten ja
sanoi minua suudellen:

»Sinä pitkä, armas, tuhma tyttöseni, Herra saattakoon uuden
vuoden sinulle valoisaksi ja onnelliseksi.» Ja kun vastasin:
»Kiitos kuluneesta, äiti!» — niin hän taputti poskeani ja virkkoi:
»Valitettavasti sinulla on niin vähä syytä kiitokseen.» Ja hetken
kuluttua, kyynelsilmin: »Oma lapsikultani, sinä et ole onnellinen
kotona, tiedän sen. Toista on sen, joka on minun laillani päässyt
elämänsä päähän; mutta nuori veri kaipaa päivänpastetta ja onnea.» —
»Onhan minulla äiti-kultani,» kuiskasin. Hän nousi, hymyili ja sanoi
sitten veitikkamaisesti, kuten hän toisinaan saattoi tehdä: »Tyytyvätkö
nuoret neitoset nykyään niin vähään?» Sitten lausuimme hyvää yötä ja
lähdimme kumpikin omalle puolellemme.

Tiedän kyllä, mitä hän tarkoitti. Hän tarkoitti Erkkiä. Niin, rakas
kaukainen ystäväni, jonka harvat ja lyhyet kirjeet ovat menneen vuoden
pimeydessä olleet hetkellisiä tähdenlentoja, aavistaisitpa vaan, mitä
vaarallisia juonia täällä sommitellaan vapauttasi vastaan. Tokkohan
silloin ensinkään palaisit kotiin? Palaisitpa kyllä, palaisit varmasti.
Mutta jospa aavistaisit, kuinka häijysti, kuinka epähienosti oikeastaan
keinottelen sinun kanssasi, niin täydellä syyllä halveksisit minua.
Sillä jos kysyn itseltäni, rakastanko sinua, niin kuuluu vastaus: en! —
Ja kuitenkin kaikitenkin, jos nyt tällä hetkellä astuisit ovesta sisään
ja kysyisit minulta, tahtoisinko ruveta vaimoksesi, niin vastaisin
empimättä: tahdon. — Sillä sinä olet ainoa pelastukseni — ainoa, joka
voit kuljettaa minut pois tästä kurjasta laivahylystä, jommoinen kotini
on. Ja minä huudan uuden vuoden yöhön: avuksi, avuksi!... Jos sinä
kuulisit hätähuutoni ja tulisit luokseni, niin lupaan sinulle, että
olisin sinulle kelpo ja uskollinen vaimo, pitäisin sinusta aina enkä
koskaan unohtaisi, mitä olen sinulle velkaa. Olen oppinut vaatimaan
elämältä vähemmän. Nyt pyydän vain yhtä: vapautta. Niin, äiti, olit
oikeassa, en ole ollut onnellinen... Janoan aurinkoa ja lämpöä, olen
kalpea kalla-rukka pihanpuoleisessa huoneessa.

— — — Olen nyt lukenut kirjoittamani ja häpeän itseäni. Tässä olen
minä, Julia Magens, jota koulussa kutsuttiin huuhkajaksi, nyt istunut
antaen musteen vuotaa kynästäni kyynelten tavoin. Hyi häpeä, tyttöseni,
kuivaa silmäsi ja ota uusi vuosi vastaan ystävällisin katsein. Tietysti
se on tuova sinulle jotain hyvää — kunhan vaan itse ojennat kätesi.
Ehkä se tuo minulle jo huomeneksi tervehdyksen Erkiltä. Mutta jos
huomenna — tai oikeammin tänään — saan uuden vuoden tervehdyksen
Erkiltä...

    ... Kas, silloin kepein askelin
    saa neidot kiitää tanssikin,
    häät silloin Julialla on,
     hän riemuin alkavi karkelon.

Tämän runonpätkän olen itse sepittänyt.


Tammik. 1 p:nä.

Minulla on siis syytä olla loistavalla tuulella: Erkiltä on tullut
kirje. Päälle päätteeksi pitkä kirje täynnä rakastunutta kaipuuta
»kasvinsisar» Juliata kohtaan. Erkki on kuluttanut melkein kaiken sen,
minkä hän sai isältänsä opiskellakseen Wienissä; sitä paitsi on muuan
etevimmistä nuoremmista arkkitehdeistämme tehnyt hänelle kunniakkaan
ehdotuksen liittyä hänen liikkeeseensä. Jos hänen isänsä nyt vaan antaa
hänelle tarpeellisen pää-oman, niin hän palaa kotiin jo muutaman viikon
kuluttua, ja »minulla on silloin» — hän kirjoittaa — »jotain hyvin
tärkeätä puhuttavana kanssasi.»

Toisin sanoen: kuukauden kuluttua olen kihloissa arkkitehti Erkki
Glerupin kanssa ja huhtikuussa vietämme häämme. Muutamme viiden
huoneen asuntoon, saamme huonekalut niiden piirustusten mukaan, jotka
Erkki laati viime jouluna, kun piloillamme keskustelimme, miten
kernaimmin sisustaisimme huoneuston; järjestämme olomme kaikin puolin
sieväksi ja mukavaksi; otamme kohtuullisesti osaa seuraelämään, käymme
joskus teatterissa istuen hyvillä paikoilla, olemme kunnioitettuja
ja arvossapidettyjä, emme joudu kellekään velkaan, vaan panemme
päinvastoin joka vuosi hiukan säästöön, ja joka kerta, kun olemme
saaneet kokoon kymmenen tuhatta, suomme itsellemme jonkun uuden
mukavuuden. Lopulta tulemme varakkaiksi ja valtioneuvoksiksi,
Dannebrogin ritareiksi.

Ja kun sitten valtioneuvoksetar Julia Glerup, esimies »yhdistyksessä
rintalasten ruokkimiseksi», saatuaan kyllältään vuosia ja ihmisten
kunnioitusta, vaipuu autuaalliseen kuolemaan, silloin on hän luova
viimeisen katseen taaksepäin elämään, joka on ollut kauttaaltaan
harmaata, arkipäiväisen kunniallista, kunniallisen ikävää, joka on
ollut juuri sellaista, jommoista hän aina on enimmän vihannut ja
inhonnut.

Mutta vaikka hän tällä hetkellä, olematta vielä proosallinen tai
kunniallinen tai valtioneuvoksetar, tietääkin tarkalleen, minkälaiseksi
tulevaisuus on muodostuva, kun hän nai tuon hyvän, rehellisen ja
oivallisen Erkin, niin hän tekee sen siitä huolimatta, tekee sen siksi,
että hän on pelkuri, joka kerettiläisistä aikomuksistaan ja tahdostaan
huolimatta pakenee ihmisten tuomiota hiirenreikään ja uskaltaa
ainoastaan ajatuksissaan ja unelmissaan poistua siitä multakasasta,
missä hän saa varman ravinnon. Eikö hänen pelkuruutensa tullut kyllin
selvästi todistetuksi kolme vuotta sitten, kun hän poistui vanhempainsa
luota selittäen sankarillisesti, ettei hän kestänyt siellä kauempaa,
ja sitten palasi viiden tunnin kuluttua takaisin kuten mikäkin
pahantapainen pikku tyttö, saamaan isältä kuritusta ja kuuntelemaan
äidin valituksia?

Kun ajattelen, että tämä naurettava pako on elämäni »suurtyö», niin
tunnustan punastuen etten ole luotu mihinkään suuremmoisempaan
kuin valtioneuvoksettareksi, että minun päin vastoin on polvillani
kiitettävä taivasta, jos pääsen niin pitkälle.

Siis: eläköön Erkin kirje! Se on jouluevankeliumini. Se lupaa, että
olen ennen juhannusta oleva rouva ja serkkujen kadehtima. Eläköön!
Onhan se sentään jotain.

— — — Uudenvuodenpäivän johdosta olemme olleet juhlaperhepäivällisillä
isoäidin luona. Ollakseen isän äiti on vanhus ihmeellisen rakastettava
muori. Luulenpa, että hän oikeastaan on salaisesti kiukuissaan isää
kohtaan, jos nimittäin isoäidin tunne-elämästä saattaa käyttää niin
voimakasta sanaa. Hän istuu liikkumattomana pieluksien keskellä
jäykässä mahonkisohvassa, jonka yläpuolelle on ripustettu vaarivainajan
öljyvärinen muotokuva — isän ensimäinen teos — kankea, askeetinen
kirkonmies piispallisessa silkkikauhtanassa ja ritariketjut kaulassa.
Isoäiti muistuttaa vahakuvaa, hänen suurissa säännöllisissä,
röyhelyksen kehystämissä valkeissa kasvoissaan ei värähdä ainoakaan
hermo, ja parina viime vuonna ei hän ole pitänyt hyppysissään edes
kudintakaan. Hän istuu ikäänkuin kaikesta maahisesta huolesta ja
levottomuudesta vapautuneen vanhuuden vertauskuvana, ja hänen äänensä
kaikuu aivan yhtä juhlallisena, kertoipa se sitten iloja tai murheita,
ja hän puhuu niin verkalleen, kuin täytyisi hänen etsiä jokaista
sanaa muististaan. Mutta sammuneissa kasvoissa loistaa kaksi suurta,
herttaista, tummaa silmää, hehkuen omituisen voimakkaasti. Ne voivat
katsella niin kiinteästi ja lempeästi, niin tutkivasti ja hellän
ymmärtäväisesti, että aivan tekisi mieli heittäytyä hänen kaulaansa ja
itkeä hänen vanhaan rauhalliseen rintaansa nojaten huojennusta kaikille
typerille suruilleen.

Ruokalista isoäidin uudenvuoden-päivällisillä on yhtä muuttumaton kuin
hän itsekin: aito perhesoppaa, voimakasta, höystettyä ja tuoksuvaa,
joukossa runsaasti vihanneksia ja lihapallosia, keitettyä punakampelaa,
tavattoman mehukasta ja punasta häränpaistia sekä kotitekoista
omenakakkua. Lisäksi punaviiniä, jota ei tarjota tuhlaten, mutta jota
on melkein synti juoda, niin hurmaavan suloiselta se tuoksuu — se onkin
viisitoista vuotta sitten kuolleen korkea-arvoisen isoisäni peruja — ja
jälkiruo'an kanssa lasi madeiraa.

Isoäidin päivälliset eivät suinkaan ole erityisen hupaisia. Ja
kuitenkin, kuinka rauhallista ja lämmintä, kuinka miellyttävää on
sentään hänen luonaan! Kaikkien sora-äänien on vaikeneminen vanhuksen
hiljaisissa kammioissa, yksinpä isäkin vaivautuu esiintymään
hyväntuulisena. Ja minkä siunatun ruokahalun sitä saakaan nähdessään
isoäidin lempein katsein valvovan, että me kaikki saamme jotain oikein
hyvää ja maukasta, ja kuullessaan hänen vieraanvaraisesti kehoittavan
meitä pitämään puoliamme. Aivan täytyy hymyillä ajatellessani, kuinka
paljon minä ahdan sisääni näillä päivällisillä, joilla kukaan ei
pidä kiirutta, ja joilla vanha palvelijatar, edessään siro valkoinen
esiliina, tarjoilee ruokia juhlallisen arvokkaasti. Fransista ei
kannata puhua, sillä hän ajaa sisäänsä kerrassaan sopimattoman ahneesti.

Jälkiruokaa syötäessä isoäiti kohottaa lasinsa ja lausuu — joka vuosi
samat sanat: »Nyt juomme toivottaen onnellista uutta vuotta kaikille,
mutta eniten nuorelle väelle.» Kun tänään kilistin lasia hänen kanssaan
— istuin hänen rinnallaan — niin hän katsoi minua pitkään suurilla
silmillään ja sanoi sitten: »Maljasi!» — »Kiitos, isoäiti.» Hän
katseli minua kauan ja virkkoi viimein: »Enkö ole oikeassa?» — »Mistä
on kysymys, isoäiti?» Hän puisti päätään: »En sano sen enempää, kysyn
vaan.» Minä punastuin, mutta toiset nauroivat.

Onkohan joku kertonut hänelle Erkistä? Vai mitä hän mahtoi tarkoittaa?

Isoäiti ei ole rikas; hänellä on juuri sen verran, että hän saattaa
pienine vaatimuksineen elää jotensakin suruttomana. Mutta säästämällä
hiukan joka päivä hän voi pistää meille käteen milloin mitäkin,
pari kruunua teatteripilettiä varten tai kultarahan ostaaksemme
jotakin hyödyllistä. Me saamme aina hänen lahjansa salavihkaa ja
salaperäisesti, eikä hän voi sietää, että me kerromme, mitä hän on
antanut meille. Kun esim. tänään päivällisten perästä istuin hänen
rinnallaan sohvassa, niin huomasin, että hän nykäisi minua hiljaa
hameesta. Katsahdin alaspäin ja näin, että hän oli sysännyt jotain
valkoista minun puolelleni. Siinä oli kaksi kahdenkruunun rahaa,
käärittyinä huolellisesti paperiin, ja paperiin oli kirjoitettu:
»Sinulle ja Fransille, käydäksenne katsomassa uutta näytelmää.»

Keskiviikkona jos voimme saada piletit — aiomme mennä katsomaan
_Suleimaa_. Olen niin hirveän iloinen, rakas isoäiti-kulta.


Tammik. 2 p:nä.

Nousin varhain, olin ahkera aamiaiseen asti. »Ahkera» merkitsee,
että maalasin. Maalaan nimittäin myöskin — porsliinille; parhaillaan
koristan, isän johdolla, »flora danica»-astiastoa nuorelle kreivitär
Björneklolle. Aamiaisen jälkeen harjoittelin soittoa tunnin ajan, kävin
sitten äidin kanssa kaupungissa, näkemättä ainoatakaan mainittavaa
henkilöä. Autoin päivällisen perästä äitiä korjaamaan liinavaatteita.
Illalla soittelin hiukan äidille. Varhain nukkumaan.


Tammik. 3 p:nä sunnuntaina.

Mateus-kirkossa äidin kanssa. Aamiainen. Ompelin. Ei ainoatakaan
vierasta koko päivänä. Ei kirjettäkään. Verrattain hauska sunnuntai.


Tammik. 4 ja 5 p:nä.

Lyön molemmat päivät yhteen. Niissä on samat sanat ja sama sävel.
Varhain vuoteesta, ahkerana aamiaiseen asti. Harjoittelin aamiaisen
jälkeen tunnin ajan j.n.e. (katso muuten tammik. 2 p:n tehtäviä)...
Vaihtelun vuoksi mainitsen, että olemme saaneet uuden naapurin:
nuoren, nähtävästi varakkaan herran. Hänellä on hallussaan koko neljäs
kerros vastaisesta talosta. Kun istun aamupäivällä työskentelemässä
uloke-akkunamme ääressä, niin saan virkistyksekseni nähdä tuon nuoren
herrasen siistivän itseään. Hämmästyttävän ujostelematta suorittaa
hän somisteluhommansa, kuten parranajon ja kähertelyn, makuuhuoneensa
akkunan ääressä. Akkunalauta on täynnä kulhoja, pulloja, harjoja ja
kampoja, ja tässä laboratoriossa naapurini työskentelee ainakin tunnin
ajan — puettuna aistikkaaseen yöpaitaan ja kasvoillaan harras ja
vakava ilme. Olen koettanut saada hänet häpeämään laskemalla erikoisen
huomattavasti verhot akkunani eteen. Mutta se ei vaikuttanut häneen
vähääkään. Antaessani verhon verkalleen solua alas hän tirkisti
ihmetellen taivasta kohti ikäänkuin katsoakseen saattoiko aurinko
vaivata minua, sitten hän järjesteli häiriintymättä jakaustaan.
Oikeastaan voin suvaita häntä varsin hyvin. Hänessä on synnynnäistä
pöyhkeyttä, joka miellyttää minua, itsetietoisuutta, joka herättää
minussa kateutta. Hän on varmaankin — sanoisinko miellyttävä kerskuri.
Koetanpa ottaa selville, mikä ja kuka hän on.

Huomisiltana _Suleima_. Kuinka suloista käydä levolle ajatellen, että
seuraavana päivänä on odotettavissa jotain hyvää. Suleima! Kunpa olisi
_Suleima_ nimeltään ja kauniin araapialaispäällikön morsian! Lepäisi
armaansa kera solakoiden palmujen alla lirisevän lähteen partaalla
tai kiitäisi hänen kanssaan hänen tulisen ratsunsa selässä poikki
ylätasankojen, säteilevän taivaan alla. Hyvää yötä. Suleima! Uneksi
olevani sijassasi.


Tammik. 6 p:nä.

_Suleimasta_ koitui pettymys. Musiikki oli kuitenkin ihanaa — raukean
tuudittavaa, hurjan riemuitsevaa, niin siunatun vapaata siveellisistä
epäilyksistä.

Oikeastaan vaikutti siinä minuun vain yksi kohtaus. Suleima on
laskeutunut levolle isänsä teltassa. Silloin hyökkää vihollinen
araapialaisheimon leiriin ja sen päämies kiskasee Suleiman vuoteesta
ja ryöstää hänet mukaansa. Suleima on maannut uneksien; ryöstö on
käsitettävä unen jatkoksi. Hän näkee komean valkopukuisen sheikin
kumartuvan hänen puoleensa, kohtaa hänen ihailevan katseensa, ja
puoleksi hereillään hän sallii tämän vastustamatta viedä hänet. Hän
on puolittain pelon lamauttama, puolittain sen ihailun hurmaama,
jonka hän lukee ryöstäjän katseesta, ja tapahtuman seikkailumaisen
väkivaltaisuuden huumaama. Varsinkin tuo nuori sheikki teki
ihastuttavan vaikutuksen. Kenties ei ollut lainkaan tarkoituksena, että
naisenryöstöön sovitettaisiin niin paljon erootisuutta ja runoutta:
sheikillä oli kappaleessa vain pieni osa ja hän katosi myöhemmistä
näytöksistä, mutta ainakin minusta oli hänen esiintymisensä illan
loistokohta.

En ole koskaan ennen nähnyt tätä nuorta näyttelijää. Hän on varmaankin
erittäin lahjakas. Hänen nimensä olen silloin tällöin lukenut lehdistä;
muistaakseni ei häntä kuitenkaan mainittu erikoisemmin _Suleimaa_
arvosteltaessa. Hänen nimensä on Alfred Mörch.


Tammik. 7 p:nä aamupäivällä.

Yöllä näin kummallista unta. Olin eräällä aavikolla. Kuinka olin sinne
joutunut, sitä en tiedä. Uni alkaa siten, että seisoin keskellä avaraa
hiekkatasankoa. Olin varmaankin kulkenut pitkän matkan, sillä olin
niin uupunut että tuskin jaksoin nostaa jalkojani, ne pysyivät kiinni
hiekassa, ikäänkuin niihin olisi sidottuina raskaita lyijypainoja.
Enkä voinut vetää sisääni ilmaakaan. Tukahuttava kuumuus täytti suuni,
sierameni ja korvani. Eikä aurinko kuitenkaan paahtanut aavikkoani.
Sen päällä lepäsi taivas harmaana, ja se laskeutui yhä enemmän minua
kohti. Se tuntui huopapeitteeltä, joka uhkasi tukahuttaa minut. Hiekka
ei ollut valkoista, vaan keltasenruskeata, ja siitä nousi ikäänkuin
tulikiven katkua. Tunsin että olisin muutaman silmänräpäyksen kuluttua
hengetön. En valittanut. Enpä edes koettanut huutaa apuakaan, vaan
itkin hiljaa. Sitten häipyi tietoisuuteni pois, uneksin nukahtavani.
Uneni unessa kuulin hiljalleen tuudittavaa soittoa — muistan
ajatelleeni: nyt soitetaan hautajaisiani — mutta soitto kasvoi
kasvamistaan, siihen yhtyä rumpuja, riemuitsevia huiluääniä, tuntui
kuin olisi kohiseva soitto ilma-aallon tavoin vyörynyt ylitseni, ja
minä lausuin itsekseni: herää nopeasti, muuten et ennätä juhlaan.
Ja minä heräsin — unessani — ja seisoin jälleen erämaassa, mutta
soitto kaikui edelleen ja kuulin äänen kutsuvan: Suleima! — Silmäilin
ympärilleni ja kas: taivaanrannassa vilkkui jotain valkoista, vain
pieni piste, mutta se läheni lähenemistään kuin lentäen. Silloin
vastasin: »Valkoinen sheikkini, ylkäni ja vapahtajani!» Ympärilläni
vaikeni, taivas kohosi ja kaartui kirkkaana ja puhtaana, tunsin
läheisen lähteen viilentävän ilmaa ja tuolla hän kiiti minua kohti,
valkoinen vaippa liehuen tuulessa ja soiton seuraamana, hän, minun
valkea sheikkini mustalla orhillaan.

...Silloin heräsin. Vuoteeni vieressä seisoi äiti, ja hän sanoi
hymyillen: »Sinä veltto tyttönen, kun nukut myöhään päivään. Muuten
näytit nukkuessasi niin suloiselta, etten raahtinut herättää sinua.
Olen seisonut tässä ainakin kymmenisen minuuttia katsellen sinua.»


Tammik. 8 p:nä.

Eilen olin kaiken päivää loistavalla tuulella. Minkä vuoksi oikeastaan?
Eihän silloin kuitenkaan tapahtunut mitään elähyttävää, tunnit vierivät
vanhaan tapaansa ja isä oli yhtä surkean juhlallinen kuin muulloinkin.
Yhtäkaikki hyppeli ja lauleli sisässäni koko päivän, hämmästytin
heitä kaikkia iloisuudellani. Ulkona käydessämme täytyi äidin tuon
tuostakin huomauttaa minulle, ettei kadulla sopinut nauraa ääneensä, ja
iltapäivällä pistäysin vierailulle Fransin huoneeseen, tarjosin hänelle
paperosseja ja tupakoitsin itsekin ja join lasin konjakkia, jonka hän
puolestaan tarjosi. Poikaa minun rakastettavaisuuteni aivan liikutti,
oikein oli huvittavaa nähdä, kuinka hän rupesi minulle kohteliaaksi.
Mutta lähtiessäni hän sanoi: »Terveisiä _hänelle_.»

Hän luuli Erkin olevan syynä hyvään tuuleeni. Ehei, iloni aihe oli koko
joukon kauempana todellisuudesta. Se oli tuo Suleima-uni, joka vielä
eli minussa. Kuinka lapsellista ja typerää!

Mutta vielä lapsellisempaa oli se, että iloinen mielialani aiheutui
osaksi myöskin noista äidin sanoista, jotka hän lausui herätessäni.
»Näytit niin suloiselta nukkuessasi!» — ne sanat kaikuivat kaiken
päivää korvissani ja täyttivät minut kutkuttavalla mielihyvällä. Voit
siis näyttää suloiselta! virkoin itselleni. Etpä niinmuodoin olekaan
aina tuo ruma tyttöletukka. Vahinko vain, jos minulla on sievät hetkeni
ainoastaan nukkuessani. »Neiti Julia Magensilla oli eilen _belle
nuit_!» Ei kuulu hullummalta, mutta valitettavasti en minä eivätkä
muutkaan saa tilaisuutta ihailla tuota orvokkia, joka avaa kupunsa vain
öisin.

Niin naurettavan turhamaiseksi oli tuo äidillinen ihailu kuitenkin
tehnyt minut, etten eilen illalla ryhtynytkään kirjoittamaan
päiväkirjaani, vaan tarkastelin itseäni kuvastimessa.

Kuvastimeni ei ole juuri kuninkaallinen. Puolen kyynärän korkuinen
kiikkupeili, kehykset pähkinäpuusta, paikkana pesulava. Sovitin
kuvastimen niin, että henkilöstä voi nähdä mahdollisimman suuren
osan, sytytin molemmat kynttilät ja asetin lampun pesulavalle. Tässä
taikavalaistuksessa annoin neiti Julian sitte esittäytyä kaikellaisissa
kaunistelluissa asennoissa ja panna toimeen ilmeharjoituksia. Koetan
olla puolueeton merkitessäni tähän tutkimusteni tulokset.

Julia on pitkä, laiha tyttö, kokonaan vailla uhkeutta, mutta
rakenteeltaan sopusuhtainen. Hän on hartioilta ja lanteilta kapea,
mutta samalla harvinaisen soukka vyötäisiltä, joten häneltä ei suinkaan
puutu »vartaloa», kunhan hän vaan pitäisi paremman ryhdin kuin on
tavallista. Hänen kasvonsa ovat jotensakin mahdottomat, kun hän on
vakava. Nenä on nimittäin niin eriskummallinen rakenteeltaan, että
se häiritsee jokaista juhlallista vaikutusta. Senlisäksi on luonto
määrännyt hänen suunsa olemaan hiukan avoinna. Kun nyt ylähuuli
arvokkaan vakavuuden määräämänä pyrkii alahuulta kohti, leviää koko
kasvoille surkean typerä ilme. — Hymy sitävastoin sievistää melko
lailla Julian kasvoja. Ylähuuli joutuu silloin oikeaan asemaansa,
kauniit, isot, valkoiset hampaat tulevat näkyviin, yksinpä nenäkin
soveltuu silloin aika hyvin tuohon kokonaisuuteen. Mutta ennen
kaikkea ovat nuo ruskeat silmät luodut hymyilemään. Ne pusertuvat
kokoon lukemattomiksi hymyileviksi rypyiksi ja vilkkuvat kätköstään
hupaisesti, melkeinpä katupoikamaisesti. Kun Julia seisoo sellainen
hymy kasvoillaan, käherretty tumma tukka otsalle valuen, ja suutelee
sormeaan hänellä on näet sievä, kapea ja valkoinen kätönen — niin
täytyneepä sanoa häntä suloiseksi ja pikkuruikkusen — keikailevaksi.

»Lesken tytär» keikaileva, äreän professori Magensin »ruma
tyttöheilakka» suloinen... ei, Julia-kultaseni, joko sinun kuvastimesi
valehtelee, tai sinä olet lahjottu arvostelija.

Kuitenkin kaiketenkin, käydessään eilisiltaisen kuvastinkokeen jälkeen
levolle, oli Julia vielä hyvällä tuulella ja sen maininkina syntyi
tänään pitkä, rakastettava kirje, joka lähetettiin Erkille.

Muuta ei hänellä ole merkittävä tältä päivältä.


Tammik. 9—11 p:nä.

...Hiekkaa, hiekkaa, ei muuta kuin hiekkaa — Enkä viitsi pitää
päiväkirjaa päivien aina-vain-samasta.


Tammik. 12 p:nä.

Naapurini rupeaa herättämään mielenkiintoani. Hänen luonaan on kaikki
näennäisesti niin hillittyä, niin hiljaista ja moitteetonta, ja
kuitenkin tämä melkein matomainen ritari viettää varmaan vilkasta,
seikkailurikasta elämää. Tuskin hänen näkee milloinkaan lähtevän ulos,
mutta hänen luonaan käy koko joukko vieraita. Sinne saapuu naisiakin.
Muuan tulee aamupäivisin, mutta aina ei häntä oteta vastaan. Esim.
eilen hän poistui talosta kaksi minuuttia senjälkeen kuin oli astunut
sisään. Mutta uutimien takana seisoi naapurini puolittain piilossa ja
kurkisti kadulle, nähdäkseen minne nainen joutui.

Voi sinua, pikku kullannuppu! Luuletko, etten saattanut huomata, kuinka
alakuloinen ja loukkaantunut sinä olit, vaikka koetitkin näyttää
huolettomalta ja astelit suorana ja arvokkaana — katsomatta taaksesi
— alaspäin vanhaa Kuninkaantietä pitkin. Hyi toki, sinä ilkeä mies
siellä kadun toisella puolen, kuinka sitä raahtiikaan kohdella niin
sydämettömästi tuollaista herkkämielistä ja rakastunutta lapsukaista!

Sitten on eräs toinenkin — hänet olen ristinyt lemmikiksi. Hän käy
tuon herrasen luona iltapäivin ja perin salaperäisellä tavalla. Hän
saapuu aina ajaen pienissä yhden hevosen vetämissä vaunuissa, jotka
muistuttavat lääkärien ajoneuvoja. Hän käyttää tiivistä harsoa ja
isoja turkkeja. Hänen korkea ja ylhäinen vartalonsa näyttää niin
miellyttävältä kuvastuessaan porttilyhdyn keltasta valoa vasten.

Varmaankin on naapurini kovin rakastunut häneen. Hän ilmestyy silloin
tuon tuostakin akkunaan, avaa sen, tähystelee katua, sulkee, poistuu
huoneeseen ja palaa heti takaisin. Kun hän viimeinkin keksii vaunut,
laskee hän nopeasti kierrekaihtimet alas. Hetkisen harhailee hänen
varjonsa yksinäisenä; sitten sukeltaa äkkiä esiin uusi varjo, naisen
varjo. Senjälkeen liukuvat molemmat varjot pois, ja minä aavistan, että
naapurini on naisineen istuutunut ruokailuhuoneeseen pöydän ääreen,
jonka muuan vanhanpuoleinen kansannainen, naapurini emännöitsijä, on
kattanut.

Tuntia myöhemmin on seurusteluhuone juhlallisesti valaistu. Kaihtimien
säleiden lomitse saatan erottaa säihkyvän kristallikruunun kalpeine
kynttiläliekkeineen ja suunnattoman kultahohtoisen lamppuvarjostimen
ääriviivat. Eräässä kohdassa on säle murtunut, ja tästä tähystereiästä
näen huoneen peräseinällä palasen kirkkaasti valaistua taulua: naisen
pään ja paljaan käsivarren. Mutta naapuriani ja hänen vierastaan en näe
enää. Luultavasti he ovat asettuneet korkeaselkäiseen sohvaan, joka on
isojen kasvien suojassa. Siitä huone mahtaa näyttää hyvin sievältä —
taustana on toiset suojat, jotka myöskin ovat valaistut; makuuhuoneessa
palaa vihreä kattolyhty, joka kuvastuu valkoisille puhkakaihtimille
himmeän kuun tavoin.

Niin minä istun hämyhetkinä ulokenojatuolissani mielikuvia luoden.
Koetan ajatuksissani siirtyä naapurini luo — ajatella olevani hänen,
tuon hunnutetun naisen sijassa. Kuka hän lienee? Saattaisiko hän olla
joku kunnon nainen, kuulua arvossapidettyihin piireihin ja kenties,
heti kun on lähtenyt naapurini luota, esiintyä kunnioitettujen
vanhempain siveänä tyttärenä — kuten minäkin? Mutta otaksukaamme, että
minä olisin hänen sijassansa, olisiko silloin mahdollista, että minä,
käytyäni tuolla toisella puolen, palaisin kotiin ilman että kukaan
voisi nähdä tai huomata minussa mitään muutosta, ilman että haluaisin
vaipua maan sisään itseäni häveten? Ei, ei, mahdotonta! Naapurini
vieras ei ole mikään hieno nainen. Hän on halveksittava olento,
alhainen naikkonen. Mutta minkävuoksi hän sitten pelkää tulla nähdyksi,
miksi hän saapuu niin huolellisesti hunnutettuna? Demimonde-naisen
ei tarvitsisi piilottua. Sitäpaitsi — en oikein tiedä, mutta hänessä
on jotain niin epämääräisen hienoa ja arkaa, niin vakoilevaa ja
suloisen rikoksellista, kun hän, ensin ikäänkuin epäröityään, nopeasti
avaa ulko-oven. Hänen täytyy olla sivistynyt nainen. Kenties päälle
päätteeksi hyvin ylhäinen nainen.

Ja nyt mielikuvitus tempaa minut mukaansa hurjaan lentoon.

Hän on ylhäinen nainen ja käy rakastajansa luona. Kuka tämä on ja miksi
hän on piilottautunut tänne hiljaisen esikaupungin kadun varrelle? Se
tapahtui viimeisessä suuressa hovijuhlassa, jolloin kaikkien maiden
ruhtinaita kokoontui kuninkaalliseen linnaan. Siellä he kohtasivat
toisensa, vieras prinssi ja tanskalaisen tilanomistajan ihana tytär.
Nuori prinssi ihastui nuoreen kreivittäreen niin silmittömästi, ettei
voinut unohtaa häntä. Ja kertoen matkustavansa kauas itämaille hän
palasi takaisin pohjolaan, vuokrasi vanhan, äänettömän ja uskollisen
palvelijansa avulla syrjäisen asunnon ja lähetti armaalleen salaisen
sanoman: olen täällä ja odotan sinua!

— — — Niin istun haaveillen ja omat silmäni kyyneltyvät, sillä minusta
tuntuu, että elämäni on niin kurja ja köyhä — kunnes oven kirahdus ja
äkillinen valo herättävät minut haaveiluistani. Isä käy huoneen poikki
eteiseen katsomaan, onko iltalehti saapunut.

Äänettömänä hän astuu huoneen halki kynttilä kädessään, mutta
palatessaan hän virkkaa: »Eiköhän olisi aika saada vähän valoa?»

Silloin äiti kohoaa istumaan sohvassaan, missä hän on maannut
puolinukuksissa — tai kenties haaveillen kuten minäkin — ja minä astun
akkunakorokkeelta, noudan tulitikkuja ja sytytän kattolampun.

Ja alussa, tuntematta halua jutella, kumpikin yhä mietteissään, istumme
äiti ja minä työskentelemään ison ompelukorin ääreen, joka on aina
täynnä sukkia ja liinavaatteita; sillä meidän talossamme paikataan
kaikki kymmenen kertaa, ennenkuin ne hylätään käytännöstä.


Tammik. 16 p:nä.

Kuinka typerästi menettelinkään aamupäivällä! Olin äidin kera
tavallisella retkellämme. Erään kirjakaupan edustalla — se oli Uudella
kadulla — seisoi muuan turkkeihin puettu herra. Kun astuimme ohi,
niin hän kääntyi päin. Näin vain hänen silmänsä, ne kohtasivat omani
salamannopealla läpitunkevalla katseella, tiesin samassa hetkessä,
että se oli hän, äskeinen näyttelijä, _Suleiman_ sheikki. Minua
huimasi, vereni jähmettyi, mutta heti sen jälkeen tunsin, kuinka se
syöksyi päähäni ja teki kasvoni tummanpunasiksi. Sitä kesti vain pari
silmänräpäystä; hän oli jo kadonnut eikä äiti ollut onneksi huomannut
käytöstäni. Minä olen aasi. Mikä minuun menikään? Vieras herra katsoo
minuun sattumalta, ajattelematta ja välinpitämättömästi, ja heti olen
valmis pyörtymään.

Olen kiukuissani itselleni, haluaisin piestä itseäni. Ja olen
kiukuissani hänellekin. Nyt tuo itserakas näyttelijä tietysti luulee
tehneensä minuun valtaavan vaikutuksen. Uusi valloitus — ja naurettavan
helppo.

...Onpa elämässä sentään omituisia sattumia. En ollut kertaakaan
ajatellut tuota näyttelijää haaveellisen Suleima-uneni jälkeen ja
oikeastaan olin unohtanutkin hänet. Ja nyt tapaan hänet aamupäivällä,
ja iltapäivällä kuulen hänestä puhuttavan.

Olin syntymäpäiväkesteissä serkkuni Emmy Lorenzenin luona. Emmy, joka
on 37 vuotias ja viinikauppiaan leski, on maailman suurin kielikello.
Hellin, osanottavaisin ilmein ja makein sanoin hän kertoo mitä
julkeimpia asioita kaiken maailman ihmisistä, sekä tutuista että
tuntemattomista. Tunnustan kuitenkin, että hänen juorunsa huvittavat
minua, saa vähäsen olla ikäänkuin hiukan »mukana», kun on kuunnellut
hänen luentojaan. Mutta perästäpäin tuntuu niin vastenmielisen
ellottavalta hänen jaarituksiaan ajatellessa; aivankuin sekä sielu että
ruumis olisi peittynyt limaan, ja luulee tarvitsevansa perinpohjaisen
huuhtelun sisällisesti ja ulkonaisesti.

Kun paraillani istuin leikkimässä hänen kahden sievän pikku tyttönsä
kera, kuulin Emmyn, joka pakinoi parin samanmielisen ystävättären
kanssa, mainitsevan Alfred Mörchin nimen. En kiellä, että tulin
uteliaaksi ja että leikkini lasten kanssa laimentui. Olin toisella
korvallani mukana tuossa kuiskuttelevassa juoruseurassa, joka istui
päät lähekkäin ja näytti suunnattoman ihastuneelta ja harmistuneen
autuaalta.

Keskustelusta sain selville seuraavaa: Alfr. M. oli vietellyt erään
nuoren tytön. Tuo neitonen oli nyt menettänyt järkensä ja hänen
veljensä oli vannonut surmaavansa M:n. Juttu oli niin luotettava,
kuin se suinkin saattoi olla, sillä serkkuni oli kuullut sen eräältä
rouvalta, jonka siivoojamatamin sisarentytär palveli vietellyn neidon
vanhempien luona.

Mutta ei siinä kyllin. Herra M:llä oli omallatunnollaan joukko muitakin
konnantöitä. »Häntä ei voi yksikään nainen vastustaa», virkkoi Emmy
väristen herkullisen nälkäisenä. Tällöin minä sekaannuin keskusteluun
ja kysyin: »Mitä se merkitsee, ettei yksikään nainen voi vastustaa
tätä herra Mörchiä? Mikä salaperäinen voima hänellä sitten on
käytettävissään?»

»Niin, armas tyttöseni, pidä vain varasi», vastasi Emmy. »Sanonpa
sinulle, mitä Alfr. Mörchistä kerrotaan. Hän hypnotisoi ne naiset,
jotka hän koettaa saada pauloihinsa. Kun hän katsoo heihin tiukasti
loistavilla, mustilla silmillään, niin he ovat mennyttä kalua. Hän
kuuluu myöskin kättelevän niin omituisesti — aivan kuin lämmin virta
soluisi läpi ruumiin, kun hän vain koskettaakin.»

Vaikka Emmyn kuvaus tuosta kelvottomasta herra M:stä olikin mielestäni
sanomattoman naurettava, täytyi minun kuitenkin hiukan levottomana
muistella aamupäiväistä kohtaustani. Tekeydyin kuitenkin aivan
välinpitämättömäksi ja kysyin huolettomasti: »Kuka hän oikeastaan on,
tuo hirveä Don Juan? Mistä hän on kotoisin? Mielestäni hänestä kuulee
niin vähän näyttelijänä.»

Ja nyt sain seuraavan romaanimaisen selonteon: Mörch kulki varsin
tavallisen pikkukaupungin-porvarin pojasta. Mutta todellisuudessa hänen
isänsä oli sangen hieno mies ja äiti, joka lienee kuollut, kuului
olleen kotiopettajattarena erään ulkomaalaisen valtiomiehen perheessä.

Senverta oli varmaa, että Mörchillä oli aina siitä pitäen, kuin hän
nuorena ylioppilaana oli saapunut Kööpenhaminaan, ollut runsaasti
rahoja käytettävinään ja että häntä suosittiin silmiinpistävällä
tavalla. Hän oli ensin opiskellut lakitiedettä, mutta kaksi vuotta
sitten antautunut teatterialalle. Muutamat pitivät häntä sangen
kyvykkäänä, mutta useimpien mielestä hän ei ollut onnistunut näyttelijä.

»Minusta hän on erinomainen _Suleimassa_», huomautin varomattomasti.

»Mutta hyvänen aika, kultaseni», sanoi Emmy, »_Suleimassa_ hänellä ei
ole sanottavana kymmentäkään sanaa.»

»Ei olekaan, mutta hän näyttelee sitä enemmän silmillään», tokaisi
toinen noista vieraista kielikelloista.

Tälle he kaikki nauroivat makeasti, ja minä pakottauduin nauramaan
mukana; mielestäni minulla oli jotain salattavana ja olin peräti
tyytymätön itseeni.

Mutta Emmy taputti minua hikisellä kädellään poskelle ja sanoi
imelästi: »Niin, kultaseni, ne silmät, ne silmät... varo niitä.»

— — Ylimalkaan päivä oli kerrassaan inhoittava. Tuntuu, kuin olisin
ollut huonossa seurassa, jossa minua oli kohdeltu raa'asti eikä minulla
ollut edes kyllin itsetuntoa puolustautuakseni.

Voisin itkeä kiukusta. Nyt tahdon, ennenkuin vaivun uneen, peseytyä
lukemalla J.P. Jacobsenin runon Volmerista ja Tovesta:

    Olen suuteloilla ruusuni surmannut,
    Kun muistelin, armas, sua.


Tammik. 20 p:nä.

Erkki palaa viikon kuluttua. Sain aamulla kirjeen häneltä. Onpa jo
aikakin hänen tulla, sillä mieleni vakaavat kaikellaiset sairaalloiset
ajatukset.

Mutta nyt siitä on tehtävä loppu. Erkki tuo tullessaan järkeä ja
terveyttä. Me pakinoimme tuttavallisesti ja minä aion sanoa hänelle
aivan suoraan, että meidän on parasta mennä heti naimisiin. Minun ei
auta kauempaa käydä täällä kotona ja elää todellisuuden arkiruoalla ja
sitten etsiä laihaa korvausta omasta ja äidin haavemaailmasta.

Niin, ihanaa on päästä kaikesta tästä, tulla siirretyksi voimakkaaseen
ja hellivään maaperään, tuntea että on jotain minkä puolesta elää,
saada oma sievä koti, missä voi hengittää vapaasti, missä ilma ei
ole raskaana katkeruudesta ja mielipahasta, murtuneista toiveista ja
jokapäiväisistä tuskallisista huolista.

Jo se on tuntuva virkistykseltä, ettei tarvitse jokikinen päivä
nähdä äidin murheellisia kasvoja. Niin, oma äiti-kulta, minä olen
ilkeä ajatellessani niin. Mutta sinä antaisit minulle anteeksi, jos
oikein tietäisit, kuinka huonosti on laitani — että nuori sieluni
repii itsensä palasiksi kuin eläin häkissään. Ulos tahdon tavalla tai
toisella. Lopuksi teen vielä jonkun tyhmyyden, jos toiveeni Erkkiin
nähden pettävät. Ei, ei, se ei saa tapahtua. Erkki, sinun nimesi on
talismani, jolla suojelen itseäni kaikilta pahoilta kiusauksilta.

Myöskin niiltä mustilta silmiltä, jotka nyt vaivaavat minua unissani.
Nuo mustat silmät, joita halveksin ja pilkkaan, mutta jotka eivät
jätä minua rauhaan; jotka äkkiä loistavat edessäni, kun jo luulen
karkottaneeni ne — loistavat nurkista ja loukoista, verhojen
laskoksista, huoneeni pimeydestä, kun yöllä herään. Niiden kiilto
lamauttaa tahtoni, käteni käyvät kylmiksi ja pääni kuumaksi. Ne
ilmestyvät äkisti ja lähestyvät sitten lähestymistään. Ne ovat vakavat
ja käskevät, ne katsovat minuun varmalla ja rauhallisella tahdolla. Ne
sanovat minulle: seuraa! Ne ovat olleet minua niin lähellä, että olen
tuntenut niiden katseen polttavan silmiäni, ja minä olen huomannut
aikovani nousta seuratakseni niitä.

Mutta sehän on mieletöntä. Yhä uudelleen olen sanonut itselleni: mitä
minä noista silmistä välitän? Eiväthän nekään tahdo sinusta mitään.

Sattumalta kohtaan ihmisen, jota en tunne. Hän katsoo minuun, ja minä
käyttäydyn kuin tuhma koulutyttönen. Sitten kuulen lörpöttelevien
naisten loruilevan typerästi... no, entä sitten? Koko jutun olisi
pitänyt loppua siihen. Mutta älähän huoli, sensijaan se vasta alkaakin
oikein. Vaikk'ei sekään ole totta. Silmät ovat seuranneet minua siitä
illasta asti, jolloin kävin _Suleimaa_ katsomassa. Nytpä sen tiedän —
nuo silmät ne ryöstivät Suleiman. En muista ensinkään, minkä näköinen
hän muuten oli, en muista edes hänen äänensä sointua.

Aivan varmaan, sinä olet tulemassa hulluksi, Julia. Ja nyt on perin
tarpeellista, että Erkki palaa. Tervehdin sinua, rakas ystäväni,
tervehdin teitä, rakkaat, siniset, hyvät silmäni.


Tammik. 23 p:nä.

Aamupäivällä kävin rojukopissa etsimässä arkusta hieman palttinaa.
Kopeloidessani siinä sain äkkiä käsiini ison mustan harson. En ole
koskaan nähnyt niin tiivistä harsoa, ja sillä saattoi peittää päänsä
kuin hilkalla. Otin sen ylleni ja voin tuskin nähdä sen lävitse. Ja kun
kurkistin seinällä riippuvaan vanhaan kuvastimeen, näytin hunnutetulta
nunnalta.

Minkähän vuoksi äiti on hankkinut sellaisen harson ja mihin hän lienee
käyttänyt sitä?

Teki mieleni kysyä häneltä illalla, mutta sopivan tilaisuuden sattuessa
jätin sen kuitenkin sikseen.


Tammik. 26 p:nä.

Istuin aamupäivällä akkunan ääressä. Satoi lunta hiljalleen ja
pehmeästi, suurina hiutaleina, oikeata joululunta, kuten sellaista
nimitän — lukemattomat määrät hiljalleen laskeutuvia, rauhallisesti
leijailevia valkoisia talvilintuja.

Autiota kujaa pitkin saapuivat vaunut, katto ja ajaja valkoisina,
piirtäen kaksi mustaa vakoa untuvanpehmeään lumeen. Vaunut pysähtyivät
naapuritalon edustalle. Ne olivat »lemmikin» ajoneuvot. Hän hypähti
ulos, oli jo ulko-oven luona, ja vaunut olivat lähteneet jälleen
liikkeelle. Silloin hän kääntyi nopeasti ympäri, veti harson sivulle ja
kutsui ajajaa antaakseen hänelle jonkun määräyksen.

Näin hänet vain hetkisen, mutta en unohda sitä näkyä. En unohda sitä
— niin, voiton ja onnen hohdetta, joka kuvastui hänen olemuksestaan
ja kasvoistaan. Mustat turkit olivat avoinna, rinnassaan hänellä
oli kimppu vaaleanpunasia ruusuja, ja itse kasvot olivat kuin
vaaleanpunanen ruusu, pilkoittaen esiin mustan harson alta. Toisella
kädellään hän kannatti sulavasti hamettaan, toisella — hansikas oli
oljenkarvainen — hän nosti harsoa. Lumilintuset leijailivat alas hänen
ympärillään, hän seisoi siinä kuin kevät keskellä lunta, niin lämpimänä
ja terveenä, niin ihanana ja hienona.

Sitten tämä viehättävä näky katosi. Ovi sulkeutui sen perään.

Mutta äkkiä juolahti mieleeni, että olin ensi kerran nähnyt hänen
saapuvan keskellä päivää ja etten viime viikkona ollut lainkaan nähnyt
tuota toista nuorta naista, häntä, joka tavallisesti kävi aamupäivällä
naapurini luona.

Oliko hän sairastunut tai matkustanut pois — vai olisiko hän
joutunut kokonaan tappiolle? Ovi armottomasti lukossa, kilpailijatar
yksinvaltijattarena?

Ja minä katselin niitä rumia mustia vakoja, jotka vaunut olivat
uurtaneet valkoiselle tielle, katselin niitä, kun lieventävä, peittävä
lumi verkalleen täytti ne, kunnes ne erottuivat vain muistoja
herättävinä arpina.


Tammik. 29 p:nä.

Erkki on saapunut. Hän oli täällä tuokion eilen illalla, ja tänään hän
on syönyt meillä päivällistä.

Tuo kelpo poika, kuinka iloinen hän oli nähdessään meidät jälleen,
ja kuinka ennallaan. Suurkaupungeissa eläminen ei ole tehnyt häntä
vähääkään »europalaiseksi.» Yhtä hilpeä, melkein poikamainen kuin
ennen vanhaan; yhtä siivo ja tuore, mutta myöskin yhtä välinpitämätön
ulkonaiseen olemukseensa nähden. Ainoa muutos, minkä saatoin huomata,
oli se, että hänen punasenruskea partansa oli siistitty suipoksi, että
tukka oli leikattu koneella, niin että se muistutti sänkipeltoa, ja
että poskiparta oli kasvanut puolen tuumaa pitemmäksi. Mutta takki
oli vinossa kuten tavallisesti, vasen tasku, johon hän aina työntää
kätensä, pullollaan ja kiiltävänä, ja kaulus ja kaulahuivi olivat yhtä
alkuperäiset kuin ennenkin.

Hän on ehdottomasti naisen huolenpidon tarpeessa. Jos sallimus on
valinnut minut tämän tehtävän suorittajaksi, niin totta tosiaan
hänestä on tuleva onnistunut mies. Hänellä on nimittäin hyviä
edellytyksiä tullakseen tyylikkääksi. Olen aikonut pukea hänet
»uudenajan edistykseksi» — rohkean ja yksinkertaisen siroksi:
aina kireässä mustassa redingoossa odottavine napinreikineen,
ynnä tummissa hienoraitaisissa housuissa; luottamusta herättävän
korrektiksi: hyvin harjattu silkkihattu, punasenruskeat englantilaiset
koirannahkakäsineet, korkea, kiintonainen upseerinkaulus.

Niin, ystäväiseni, usko pois, ihana sinusta on tuleva. Odotappas vaan.

En ollenkaan epäröi julistaa tämänpäiväistä päivällistämme rattoisaksi.
Itse Hänen Majesteettinsa Ärripappa suvaitsi kaikkein annollisimmin
olla suosiollisella tuulella. Heräsipä hänessä puuskaus hellyyttäkin
minua kohtaan — ilmeten siten, että hän tuikkasi minua poskeen kahdella
pitkällä sormellaan ja kuiskasi, lähettäen pienen hymynvälähdyksen
silmälasiensa takaa: »No, onko nyt parempi ollaksesi? Eikö professorin
tyttären ole enää pakko istua »yksinään arkihuoneessa hyräillen laulua,
jonka hän on oppinut ulkoa»?»

Saimme hienoa ruokaa ja joimme melkoisesti italialaista punaviiniä — se
on muisto isän kevytmielisistä roomalaisöistä. Erkki oli ihailtava. Hän
antoi kielensä liikkua, ikäänkuin olisi todellakin istunut hauskassa
seurassa. Isä aivan nauroi, niin että kurkussa lutkutti — ihan kuin
suletun hanan kautta olisi juossut vettä — kun Erkki kuvasi hänelle
muuatta Wienissä näkemäänsä »symbolistinäyttelyä». Erkki on paljon
sukkelampi, kuin olin luullutkaan. Kosiskeli vanhoillista isääni
ivailemalla nuorta taidetta, jota hän muuten pitää pyhänä! Jumalan
nimessä, kaikki keinot kelpaavat.

Kahvin keralla joimme oikeata vanhaa munkkilikööriä — mikä meidän
talossamme merkitsee sitä, että mieliala oli korkeimmillaan.

Hiukan myöhemmin tapasin itseni istumassa Erkin kanssa arkihuoneen
sohvassa. Ja minä ajattelin: kas niin, nyt se tulee. — En tiedä,
olinko iloinen vaiko kyllästynyt — mutta minusta tuntui epähienolta ja
naurettavalta, että toiset olivat noin järjestäneet meille kohtauksen.

Erkki istui tuokion pölyytellen vahvasti sikaariaan, niin että
tuli hehkui valkoisen tuhkan alta. Saatoin huomata, että hän oli
hermostunut, hopulta hän sanoi: »Olen niin iloinen nähdessäni sinut
jälleen, Julia.»

»Minustakin on hauskaa, että olet taas kotona.»

»Olen kaivannut sinua kovin siellä vieraiden ihmisten parissa.»

»Sinä kirjoitit sentään niin harvoin ja niin vähän.»

»Tiedäthän, että minun on vaikeata lausua ajatuksia kirjeellisesti.»

»Eikö siellä sitten ollut ketään, jonka kanssa seurustelit mielelläsi?»

»Olihan siellä yksi. Muuan tanskalainen, jonka tapasin
asuntopaikassani. Hänestä sain ystävän. Ja hänen kanssaan juttelin
usein — sinustakin.»

»Minusta, Erkki.»

»Niin, kerroin hänelle, että minulla oli pieni »kasvinsisko», sen
miehen tytär, jonka luona asuin ylioppilasvuosinani, eräs nuori
neitonen, joka oli aina ollut niin herttainen ja kiltti minua
kohtaan...»

»...Jonka tähden sinä olit tehnyt tuhansia kepposia ja jonka usein
pelastit pimeästä kamarista tai selkäsaunasta ottamalla hänen syntinsä
hartioillesi. — — Mutta ystäväsi, missä hän on nyt? Yhä vielä Wienissä?»

»Ei, hän matkusti sieltä paljon varemmin kuin minä. Hänen täytyi olla
kotona sesongin alkaessa.»

»Sesongin alkaessa?»

»Niin, hän on näyttelijä.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Alfred Mörch. Etkö ole koskaan nähnyt häntä?»

— Luulen, että sisässäni heräsi huudahdus, mutta hillitsin itseni. Ja
välinpitämättömällä, melkein ylenkatseellisella äänellä virkoin:

»Alfred Mörch? Olen kyllä nähnyt hänet yhden ainoan kerran. Hän
näytteleekin vain pikkuosia eikä liene mikään kyky. Kuuluisa ei hän
ole. Sen sijaan on hän erittäin huonomaineinen.»

Erkki nauroi hieman ärtyneenä. »Herrajumala — hän sanoi — välitätkö
sinä todellakin juoruista? Luulin, että olit liian kunnollinen
sellaiseen.»

Erkin moite sai minut suuttumaan, vieläpä valehtelemaankin. Vastasin:
»Juoruista en välitä. Pysyn vain siinä, mitä tiedän.»

»No mitä sinä tiedät?»

»Että kelpo ystäväsi on häpeällisesti vietellyt erään nuoren tytön ja
sitten pettänyt hänet.»

Erkki istui hetkisen äänetönnä. Sitten hän sanoi: »Sitä en voi uskoa.
Se on niin vähän Mörchin tapaista, hän on hienoin ihminen, minkä
tunnen. Hän ei suinkaan lupaa enempää, kuin minkä hän pitää. Toista
on se, että hänellä on ollut useita rakkausjuttuja. Hän menestyy
erinomaisesti naisten joukossa — ja täydellä syyllä — ja tiedän, että
hän saa usein kirjeitä, joissa ehdotetaan tapaamisia.»

»Kai hän on siitä kauhean ylpeä, koskapa on kertonut sinullekin?»

»Eikö mitä, mutta se huvittaa häntä, ja se on minusta vallan
luonnollista. Noita imartelevia tarjouksia hän ei ota huomioonsa.»

»Mutta näyttää oikean gentlemannin tavoin kirjeet ystävilleen?»

»Voit olla rauhassa, ne ovat nimettömiä.»

Olin niin kiihtynyt, että olisin mielelläni tahtonut itkeä. Syytä en
tiennyt. Luullakseni minusta tuntui kauhealta — kauhean typerältä
myöskin — että Erkki rupesi puolustamaan tuota näyttelijää.
Hänenhän olisi päinvastoin pitänyt auttaa minua karkoittamaan hänet
ajatuksistani. Luulin jo päässeeni hänestä rauhaan, ja silloin tulee
Erkki ja ihan tunkee hänet päälleni. Luonnollisesti, eihän Erkki voinut
tietää... joka tapauksessa hän näytti minusta melkein säälittävältä
istuessaan siinä puolustamassa mustasilmäistä ystäväänsä.

Ja te, toimekkaat vanhempani, te petyitte. Olitte järjestäneet kaikki
niin oivallisesti tyttärenne hyväksi, hyvän päivällisen, viiniä,
vanhoja muistoja ja hämyä, ja kun äiti sitten tuli sisään lamppuineen,
uteliaana kurkistavan isän seuraamana, niin he tapasivat parin apealla
mielellä, kumpikin istuen omassa sohvannurkassaan.

Sitä kannatti sekä nauraa että itkeä.


Helmik. 5 p:nä.

Joka päivä palaa kosinta Erkin kielellä, mutta heti kun huomaan, että
nyt se purkautuu, otan heti esiin ruiskun ja sammutan tulen.

Kuinka hänenkaltaisensa mies sentään on siivo ja suopea. Kumma ettei
Erkki äkkiä lyö nyrkkiään pöytään ja sano: »Nyt tämä jo riittää,
tyttöseni. Heitä pois nuo apinatemput. Tahdotko vai etkö?» —

Luulenpa, että hän tekisi viisaasti, jos panisi minut kerran koville ja
vaatisi minulta selvitystä. Minun tekisi mieleni nähdä hänen suuttuvan;
luulen, että rupeaisin rakastamaan häntä, jos kerrankin tuntisin
olevani pieni ja pelokas hänen väkevän kätensä alla. Mutta nyt hän
päästää tuon tuostakin tilaisuuden luistamaan pelätessään, että otan
ylleni tuon väsyneen ja välinpitämättömän ilmeen, jolla tavallisesti
sammutan hänen intonsa.

Minkävuoksi olen sellainen? Onko se vain naisen pirullisuutta,
pöyhkeyttä ja kiusanhalua?

Ei, ei. Sitä se ei ole. Mutta minä en pääse siitä. Pelkäänpä, että teen
väärin sekä häntä että itseäni kohtaan, jos otan hänet. Hyvä jumala,
kun nyt jo kohtelen häntä siten, niin kuinka ilkeäksi muutunkaan
silloin, kuin kerran olemme naimisissa ja hän on luonani aamusta iltaan
ja — illasta aamuun.

Oikeastaan olen aina tuntenut Erkkiä kohtaan samaa — siitä pitäen
kuin olin kymmenvuotias tyttö ja hän 17—18 vuoden vanha ylioppilas.
Pidin hänestä hirveästi, olin aina ja alati hänen kimpussaan. Mutta
pienuudestani huolimatta olin hänelle oikea tyranni. Ymmärsin heti
olevani voimakas, ja nautin vallastani tuntien sekä mielihyvää että
tiedotonta ylenkatsetta. Muistan, kuinka eräänä päivänä olin kiusannut
häntä aivan tavattomasti. Hänellä oli kiire ja hän oli senvuoksi
pyytänyt päästä rauhaan. Mutta tuskin olin poistunut hänen huoneestaan,
kun jo palasin takaisin. Kutitin häntä korrella nenään, tempasin
kynän hänen kädestään, nykäsin paperia, niin että hän piirsi vinoon —
olin niin sietämätön, kuin hemmoteltu, pahantapainen lapsi voi olla.
Lopulta Erkki suuttuikin todenteolla. Hän tarttui käsivarteeni, kohotti
kätensä... Silloin katsoin häneen, nauroin uhmailevasti ja sanoin: »Lyö
vaan, jos uskallat!»

Hän antoi kätensä vaipua, sai kyyneleet silmiinsä ja silitti tukkaani:
»Pikku Julia ei saa suuttua minuun. Tein tyhmästi!»

Voi sinua Erkki, sinä suututtavan tyhmä ihminen, miksi et antanut
minulle selkäsaunaa, jonka olin niin rehellisesti ansainnut! Kenties
olisi moni seikka nyt toisin.

Sillä mitä hyötyä on siitä, että äiti ajaa ankarana sinun asiaasi.
Hän, lempeä äitini, nimittää lämpimästi rakastettua tytärtään
»sydämettömäksi keimailijaksi» ja vakuuttaa minulle mitä voimakkaimmin
sanoin, että saan kiittää onneani, kun olen voittanut Sinun
Oivallisuutesi sydämen.

Niin, mutta voita sinä minun sydämeni, se on tässä tärkeintä. Ota se
mahdikkaan valloittajan kädellä, saata minut yksi ainut kerta edes
hiukkasen pelkäämään. Älä makaa aina jalkaini juuressa, niin kilttinä,
niin pyytävänä; tuo alituinen »aivan kuten tahdot, enkelini» rupeaa
ärsyttämään minua.


Helmik. 10 p:nä.

Eilen olin tanssiaisissa Erkin enon, tehtailija Glerupin luona. Olin
iloinnut niistä aivan lapsellisesti — olihan se minulle ensimäinen ja
kenties ainoakin tanssitilaisuus tänä talvena.

Ja sitten siitä tulikin vain ikävystyttävä ja harmillinen ilta.

Olen niin katkeroitunut Erkkiä kohtaan. Että hän saattoikin käyttäytyä
niin epähienosti, niin tahdittomasti.

Nyt perästäpäin käsitän sen kaiken varsin hyvin. Tanssiaiset olivat
tarkoitetut minun ja Erkin kihlajaisjuhlaksi. Toiset tunsivat
pettyneensä, kun siitä pamahduksesta ei tullutkaan mitään; mutta
Erkille se oli nolo juttu. Ja niin hän arveli voivansa pelastaa
asemansa kohtelemalla minua tavalla sellaisella, että kaikkien oli
pakko ajatella: ovathan ne kihloissa, vaikk'eivät tahdo vielä julkaista
sitä.

En ole koskaan nähnyt Erkkiä sellaisena. Hän käyttäytyi kuin
pahin kauppasaksa. Kieppuili ympärilläni typeriä kohteliaisuuksia
lörpötellen, taivas tietää, eikö hän kotiljongissa suudellut
kättänikin. Voin kiittää hyvää kasvatustani siitä, etten antanut
hänelle kelpo korvapuustia. Mutta kun hän etehisessä tahtoi auttaa
minua saamaan päällyskengät ylleni ja muutamien muiden herrojen
ja naisten kuullen lausui minulle kohteliaisuuden sievästä pikku
jalastani, niin jalka antoi hänelle, perin sievästi, mutta sangen
tuntuvasti, töytäyksen, niin että hän kopsahti istumaan ja säästi
miellyttävät huomautuksensa.

Ja nuo toiset — sekä Erkin omaiset että vieraat! Tekivät veitikkamaisia
viittauksia ja lausuivat rakastettavia nenäkkyyksiä. Kun joku herra
pyysi minut tanssiin, niin se tapahtui seuraavin kommerruksin: »Jos
neiti voi _uhrata_ minulle vain lyhyen hetkisen!» tai: _»Jos se on
luvallista!»_ Ja Erkki, joka oli takertunut minuun koko illaksi,
kumarsi kohteliaasti hymyillen, ikäänkuin luvan antaminen olisi
riippunut hänestä.

Tanssijaisten päätyttyä Erkki tahtoi kaikin mokomin ajaa kerallani.
Kuiskasin hänelle: »Sitä et tee!» — ja hän ymmärsi, että tarkoitin
totta. Mutta kaiken matkaa itkin kuin ruoskittu, ja huoneeseeni
päästyäni riistin hyvät vaatteeni yltäni, niin että se oli ihan
synnillistä.

Ja niin sievä kuin todella olin ja niin iloinen, kun heitin hyvästi
ja äiti istutti minut vaunuihin. Vaaleansinisessä tyllihameessa ja
pitkässä suipossa silkkinutussa, olkapäissä tyllipuhkat. Katselen
itseäni mielelläni, kun ylläni on kaulasta kaarrettu nuttu — pieni
hieno kaistale valkoista pitsiä pilkistäen esiin kiiltävän, pehmeän
ihon ja värillisen silkkiverhon välistä. Yksinpä isäkin — sen huomasin
— oli minuun tyytyväinen, kun kävin häntä hyvästelemässä. Hän nyökkäsi
hyväksyen ja sanoi: Sininen krookus.

— — — Tänään olen ollut niin hermostunut ja ärtynyt, ettei kukaan
ole päässyt lähelleni. Kieltäydyin lähtemästä kävelylle äidin
kanssa; sensijaan olen istunut nyrryisenä ulokkeessani. Sää
oli sateinen ja lokainen, harmaa, raskas, painaen mielen aivan
epätoivoiseksi. Huone tuntui niin kylmältä ja kurjalta. Kuluneelta ja
ränsistyneeltä, köyhältä ja ilottomalta näytti siinä kaikki, mustat
kirjosilkkipäällyksiset tuolit, vanha punanen pöytäliina ja inhoittava
pronssinen kattolamppu ohuine messinkiketjuineen. Ja minä itse sitten:
valvonnasta väsynyt ja itkettynyt, kasvot jäykkinä ja kädet kohmeessa,
niin pilaantunut, niin siistimätön. Sininen krookus, mukamas.
Tympäisevä kuihtunut kukka, jonka sieti heittää pois.

Kohotin katseeni, se osui naapurini akkunoihin. Siellä hän seisoi
juhlapuheissa, hännystakki yllään, valkoinen kukka napinreiässä, seisoi
katsellen minua heikko hymy huulillani.

En tiedä, mikä minuun meni. Nousin äkkiä, lähdin huoneeseeni, otin
esille paperia ja kynän ja kirjoitin käsialaani väärentäen: »Herra
näyttelijä Alfr. Mörch! Eräs nuori nainen haluaisi kysyä Teiltä
jotain. Hän odottaa Teitä lauantaina, t.k. 13 p:nä kello 7 illalla
pohjoisaseman luona.» Panin sitten kirjeen koteloon, osoitin sen
teatteriin, puin päällysvaatteet ylleni ja vein kirjeen postilaatikkoon.

Minun on mahdotonta selittää, miksi näin tein. Oikeastaan en
miettinytkään koko asiaa, ennenkuin se oli suoritettu ja seisoin
jälleen huoneessani. Silloin aloin nauraa makeasti. Hyvä jumala, se ei
ollutkaan unta. _Minä_ olin menetellyt kevytmielisesti, kirjoittanut
vieraalle herralle, joka päällepäätteeksi oli näyttelijä ja tunnettu
Don Juan, ja olin ilmoittanut haluavani tavata hänet! Anike tanike
toikon loikon — sanalla sanoen, pöhkähullu. Kypsynyt hulluinhuoneeseen.
Niin, ja sinne sinä joutuisitkin, tyttöseni, jos rakkaat vanhempasi
aavistaisivat mitä olet tehnyt.

No, samantekevää, oikeastaan tuntuu peräti huvittavalta, että on tehnyt
jotain rutihullua. Varsinkin kun se jää seurauksitta, kuten tässä
tapauksessa.


Helmik. 12 p:nä.

Huomenna minun on määrä kohdata herra M. Pohjoisaseman edustalla.
Kunniakseni voin kuitenkin huomauttaa, ettei mieleeni ole hetkeksikään
juolahtanut käydä siellä.

Tietysti ei hänkään saavu. Sanoihan Erkki, ettei hän koskaan kiinnitä
huomiota niihin nimettömiin kirjeisiin, joita hänelle lähetetään.

Mutta entäpä jos hän sittenkin saapuisi. Olisi niin hirveän hauskaa
nähdä hänen tallustelevan kohtauspaikalla. Senkin pöyhkääjä
omahyväisine mustine silmineen. Näen hänet ajatuksissani, nahkakaulus
pystyssä ja keppi kainalossaan.

Voi, kunpa hän tulisi, ja minä voisin huomaamatta nähdä hänet.

Luulenpa, että houkuttelen Erkin lähtemään kanssani kävelylle huomenna
iltapäivällä. Jos M. sitten on paikalla, niin kerron totta tosiaan
Erkille, että hän odottaa minua.


Helmik. 13 p:nä.

Te kaikki pikku kuvat, kääntäkäät itsenne ympäri! Ja sinä, siveä
kynäseni, pirahuta aimo läikkä yli koko jutun!

Olen tehnyt jotain hirveätä. Olen vajonnut jotensakin niin syvälle,
kuin kunniallinen neito voi vajota. Ja kaikkein surullisinta on se,
että olen loistavalla tuulella.

Nyt ryhdyn laatimaan syntistä raporttiani.

No niin. Kun aamulla heräsin, paistoi aurinko huoneeseeni. Hypähdin
reippaasti vuoteesta ja otin jääkylmän suihkukylvyn. Sydämeni oli niin
iloinen, mieleni niin kevyt, ikäänkuin olisin valmistautunut juhlaan.

Muistan puheen, jonka pidin itselleni pukeutuessani hienoksi. Sanoin:
tänä iltana kello 7 tapahtuu Pohjoisaseman edustalla seikkailu,
jonka prinsessa on nimeltään Julia. Julia on etäisessä asunnossaan
— kaukana suuressa ihmesalossa — kuullut puhuttavan eräästä kauhean
omahyväisestä mieshenkilöstä, joka kerskailee valloittavansa päivittäin
viattoman pienen tyttösydämen. Tämän kuullessaan Julia suuttuu syvästi
sukupuolensa tähden, ja hän vannoo pyhästi kiirittävänsä tuota ilkeätä
viettelijää ja tekevänsä hänet nöyräksi. Jonka jälkeen Julia lähettää
viekkaan palvelusneitonsa avulla viholliselleen sanoman sellaisen, että
muuan siveä ja ihana neitsyt, joka on peräti ihastunut hänen kauniisiin
mustiin silmiinsä, vuottaa häntä lauantai-iltana Pohjoisaseman
edustalla. Tuo omahyväinen narri saapuu määrättyyn aikaan, varmana
helposta saaliista. Silloin hän näkee tiiviisti hunnutetun prinsessan
— äitinsä kaapista Julia on löytänyt hyvien haltijattarien kutoman
läpinäkymättömän harson — ja hänen lähestyessään prinsessa purskahtaa
pilkalliseen, mutta hopealta helähtävään nauruun ja katoaa. Sitten...
niin, sitten ei sitä seikkailua ollutkaan sen enempää. Mitä senjälkeen
tapahtui, se jäi minulle hämäräksi.

Mutta siitä olin selvillä, että lähtisin kohtauspaikalle.
Tuntemattomana olin saapuva, nauttiva herra Mörchin uteliaisuudesta,
kuunteleva hänen kiehtovia jaarituksiaan ja häviävä päästäen
pilkallisen prinsessanaurun.

Päivällisen jälkeen sanoin äidille, että mieleni teki käydä Emmyn
luona. Hän ihmetteli haluani, mutta suostui, ja minä lähdin heti
matkaan. Kello oli silloin 5:30. Ennakolta olin noutanut romukopista
seikkailuharson, jonka nyt pistin päällysnuttuni taskuun. Ajoin
raitiotievaunulla Tivoliin, kuljin sieltä Pohjoisvallille, missä Emmy
asuu, käväsin hänen luonaan pikimältään — niin että _olin_ ollut siellä
— sovitin porraskäytävässä harson kasvoilleni ja riensin — sykkivin
sydämin — kohtauspaikalle.

Etäältä näin kellon olevan viisi minuuttia yli seitsemän. Olin
iloissani siitä, etten saapunut liian varhain. Tähystelin joka puolelle
— häntä ei näkynyt. Asema oli melkein kuin hyljätty ja sen edessä
olevalla autiolla valkoisella aukeamalla odotti yhdet ainoat vaunut.
Näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmistä, ottamatta lukuun ajuria. Tuntui
aivan kuin olisi seikkailuni niskaan kaadettu sangollinen kylmää vettä.
Siinä nyt seisoi ylpeä prinsessa naurun ja pilkan esineenä; hän oli
aivan unohtanut laskea, että seikkailu luultavasti raukeaisi tyhjiin
vastapuolueen poisjäännin vuoksi.

Olin jo kääntymäisilläni pois. Silloin — sydämeni herkesi sykkimästä
— liukui vaunujen takaa esiin muuan henkilö, kookas turkkeihin puettu
olento. Se oli hän. Seuraavassa tuokiossa hän oli luonani. En katsonut
häneen, tunsin hänen varjonsa edessäni ja kuulin hänen sanovan:
»Neiti, vaunut odottavat.» Tämä harjaantuneesti lausuttu hävyttömyys
palautti mielenmalttini. Kohotin päätäni ja vastasin: »Te erehdytte.
Voitte varsin hyvin antaa vaunujen ajaa tiehensä.» — Jumala sinua
siunatkoon, äiti kulta, harsosi tähden. Saatoin tarkastaa häntä,
hän näki vain mustan kypärän. Hiukan epävarmoin katsein hän koetti
turhaan tunkeutua naamioni lävitse. Sitten hän sanoi tutkistellen:
»Kannattaakohan lähettää vaunuja heti pois?... Tarkoitan, niissä on
sentään aina paremmin rauhassa...» Komensin: »Lähettäkää ne pois!» —
ja iloitsin kylmäverisyydestäni. Hän kumarsi kevyesti, astui vaunujen
luo, maksoi ja antoi määräyksen, jonka jälkeen vaunut vierivät nopeasti
Länsisillalle päin.

Olimme kahden. Sanoin: »Lähtekäämme!» Ja minä kuljin Klampenborgin
asemaa kohti, hän astuen rinnallani. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän
virkkoi:

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» Toistin hänen sanansa.

»Niin, neiti, mitä Te aioittekaan kysyä minulta?»

Suoraan sanoen olin aivan unohtanut valmistaa kysymystä. Aikaa
voittaakseni vastasin:

»Se koskee erästä vetoa. Löin vetoa erään herran kanssa kuudesta
pullosta ranskalaista hajuvettä.»

»Ja minäkö olen ratkaiseva vedon?»

»Niin — jos Te tahdotte olla niin rakastettava. Se on minulle varsin
tärkeätä.»

»Kuusi pulloa ranskalaista hajuvettä! Antakaahan sitten kuulla.»

»Tahtoisin kernaasti tietää... sanokaahan: onko Mörch Teidän oikea
nimenne vaiko vain teatterinimi?»

Hän ei vastannut heti. Kuljimme erään lyhdyn ohi ja saatoin huomata,
että hän koetti sen valossa erottaa kasvoni harson läpi. Lopulta hän
virkkoi, ja hänen äänensä kuului kylmältä ja ivalliselta:

»Te olette siis järjestäneet tämän kohtauksen kysyäksenne minulta, onko
nimeni Mörch?»

Hän oli ilmeisesti aivan vimmoissaan. Se huvitti minua. Nauru ihan
kutitti minua, mutta sain kuitenkin sanotuksi varsin vakavasti:

»Niin, herra Mörch. Jos teette minulle sen suuren palveluksen. Silloin
en pidätä Teitä kauempaa. Kenties joku odottaa Teitä.»

Vilkaisin häneen. Hän näytti jotensakin maltilliselta. Mutta ääni
värisi hänen vastatessaan:

»Neiti, joko Te olette hyvin leikillinen tai, anteeksi, tyhmä.»

Minä, lempeästi kuin enkeli:

»Kuinka epäystävällisesti Te puhuttekaan minulle. Olenko loukannut
Teitä?»

Hän, arvokkaan kylmästi:

»Loukannut minua? Ette. Mutta, rehellisesti sanoen, minusta on hiukan
tarpeetonta kutsua minua kylmänä talvi-iltana kaukaiselle paikalle
saadaksenne tietää nimeni.»

Minä, hiljaa ja sävyisästi:

»En minä totta tosiaan uskonutkaan Teidän tulevan. Te kuulutte saavan
niin paljon nimettömiä kirjeitä.»

Hän, hieman lempeämmin:

»Tulinkin vain sen vuoksi, että Teidän käsialanne herätti minussa
mielenkiintoa. Se oli — väännettynäkin — niin naisellinen, niin hieno
ja omituinen.»

»Nyt Te imartelette minua herra Mörch. Minussa ei tosiaankaan ole
mitään mieltäkiinnittävää... ei edes sitäkään, että olisin Teihin
rakastunut. Sitä kai sentään luulitte?» Hän näytti haluavan syödä
minut, mutta ei vastannut. Olimme saapuneet Örstedin puistoon.
Pohjoisvallin kulmassa pysähdyin.

»Nyt minun on mentävä kotiin, herra Mörch. Tahdotteko vastata
kysymykseeni?»

»Vain yhdellä ehdolla.»

»Ja mikä se on?»

»Että saan nähdä kasvonne, ja että Te sanotte minulle nimenne.»

»Mutta miksi? Mitä huvia Teillä voi siitä olla?»

»Tuntuuko Teistä pyyntöni todellakin niin liialliselta? — Saanko siis,
neiti... ?» Hän ojensi kätensä tarttuakseen harsooni.

»Ei, ei, älkää olko tunkeilevainen.» Ja minä riensin tieheni Örstedin
puistoa pitkin. Hän perässä. Kumpikaan meistä ei puhunut pitkään
aikaan. Lopulta sanoin (kuljimme jälleen siivosti rinnatusten):
»Katsokaa, kuinka kauniilta puisto näyttää huurteisine puineen. Se on
aivan kuin satutarha.»

»Niinpä kyllä.»

Huurre, satutarha ja kaikki muut runolliset seikat olivat hänestä
ilmeisesti peräti samantekeviä, ja minä ajattelin: tämä käy
mahdottomaksi. Hän on yhtä tyhmä ja sietämätön kuin Erkkikin.

Silloin hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:

»Paljon kiitoksia tästä illasta, neiti.»

»Te ette siis tahdo täyttää toivomustani?»

Hän asettui eteeni ja katsoi minuun, mielestäni äärettömän kauan, loi
minuun omituisen kylmän katseen, joka minua pelotti ja veti puoleensa.
Sitten hän virkkoi, hiljaa ja kohteliaasti, mutta suloisen jäätävällä
ylhäisyydellä:

»Nimeni on se, miksi minua kutsutaan. Toivon, että olette väittänyt
niin ja että siis olette saanut keskustelustamme haluamanne tuloksen.»

Hän kohotti hattuaan ja oli jo menossa. Silloin — en tiedä miksi; mutta
en tahtonut, en voinut päästää häntä sillä tapaa... tempasin harson
sivulle, lausuin »Herra Mörch!» — ja kun hän kääntyi päin, seisoin
hymyillen hänen edessään käsi ojennettuna ja sanoin: »Älkää olko
vihoissanne, erotkaamme hyvinä ystävinä.»

En ole koskaan nähnyt yhdenkään ihmisen muuttuvan siinä määrin. Kuin
auringonpaiste olisi levinnyt hänen kasvoilleen; hänen silmänsä
loistivat lempeästi ja hilpeästi, ja hänen äänensä kaikui pehmeältä ja
mielistelevältä.

Keskustelimme kuin kaksi toveria, jotka olivat kauan tunteneet
toisensa. Hän sanoikin tuntevansa minut hyvin — ei tiennyt mistä, mutta
hän muisti nähneensä kasvoni.

Hän pyysi jälleen, että ilmoittaisin nimeni. »Ei» vastasin — »tänään
ette saa tietää sitä.»

»Siis jonakin toisena päivänä? Te tulette siis tapaamaan minua jonakin
toisena päivänä?»

En tietänyt, mitä tahdoin tai en tahtonut. Mutta sanoin: »Kenties.» Ja
heti senjälkeen kysyin: »Kertokaahan nyt, minne Te oikeastaan aioitte
viedä minut vaunuissanne.»

»Johonkin ravintolaan tai kotiini, aivan oman valintanne mukaan.
Jonnekin, missä olisimme saattaneet istua rauhassa juoden lasin
sampanjaa.»

»Te siis luulitte minua sellaiseksi naiseksi?»

»Minkälaiseksi? Vakuutan Teille, että lasin sampanjaa voivat juoda
kaikenlaiset naiset.»

»Eivätpä Teidän seurassanne.»

»Niinkö todellakin arvelette? Olisiko Teistä sitten niin sopimatonta,
että esim. me kaksi viettäisimme yhdessä hupaisan illan?»

»Kenties ei, jos Te käyttäytyisitte yhtä kauniisti kuin nyt
kävellessämme täällä.»

»Minä käyttäydyn aivan kuten Te itse haluatte. Siihen voitte luottaa.
Syömmekö siis yhdessä illallista ensi torstaina. Silloin olen vapaa.»

— — — Lyhyesti sanoen, juttu loppui siihen, että _melkein_ lupasin
kohdata hänet torstaina kello 7 Kuninkaan uudella torilla. Hän puhui
niin turvallisesti, että koko asia tuntui minusta aivan luonnolliselta.
Mutta vielä en käsitä, kuinka ensin nukuttuani selviydyn omasta
tunnostani ja kotiväestä.

Mutta, kullakin ajalla olkoon suru itsestään. Pahimmassa — tai
sanokaamme: paraimmassa — tapauksessa olen menemättä.

Silloin herra Mörch voi torstai-iltana seisoa Kuninkaan uudella torilla
tähtiä tähystelemässä. Mitä iloa hänellä voikaan olla siitä, että tapaa
minut?

Hän sanoi, että olen kaunis. Senkin valheprinssi.


Helmik. 14 p:nä.

Eilispäivän tapahtumat tuntuvat minusta unelta. Mutta päiväkirjani
osoittaa unen todellisuudeksi. Mielestäni tekoni on niin fantastisen
tarkoitukseton. Joka tapauksessa se on minusta elämässäni ainoa
tapaus, jonka kannattaa merkitä muistiin. Mutta sitten sanon taas
itselleni: sinä kehno olento, sinä naurettava sankaritar, joka olet
menetellyt aivan samoin kuin tuhannet mitättömät tyttöset, joissa ei
ole rahtuakaan sankariutta, tekevät joka päivä.

Niin, jos sinä rakastaisit häntä ja hän sinua. Mutta nyt? Minun
puoleltani se oli vain päähänpisto, oikku; hänen puoleltaan kai
korkeintaan hetken kiihoitusta, pikantti sattuma, joka tupsahtaa häntä
vastaan ja jolle hän kaikkein armollisimmasti uhraa pari tuntia.

       *       *       *       *       *

Ennakolta vihasin häntä. Hän joutui vaikuttamaan elämääni; hän — vieras
ihminen, ihminen, jolle en merkinnyt mitään — oli päässyt ajatusteni,
unteni herraksi. Hänen silmänsä vallitsivat minua, tahdoin vapautua
niistä, hänestä.

Niin, sellainen oli asian laita. Minun _täytyi_ kerran tavata tuo
ihminen voidakseni tarttua häneen, voidakseni ryhtyä taisteluun oikeata
ihmistä eikä unikuvaa vastaan. Minun _täytyi_ saada _Suleiman_ sheikki
vaihdetuksi näyttelijä Mörchiin.

Tässä on selitys ja puolustus siihen, että pyysin saada tavata hänet.

Tahdoin päästä hänestä vapaaksi. Ja juttu loppui siihen, että lupasin
tavata hänet uudelleen.

       *       *       *       *       *

Tahdoin tuntea olevani häntä voimakkaampi. Ja niin olinkin heti.
Nautin hänen epävarmuudestaan, hänen typerästä tunkeilevaisuudestaan
ja uteliaisuudestaan. Leikin hänen kanssaan, kiusasin häntä, pilkkasin
häntä.

Mutta juuri kun luulin olevani varma voitosta, hän löikin minut kumoon.
Näen yhä vielä hänen seisovan edessäni ja heittävän hyvästi kohteliaan
pilkallisin sanoin. Tunsin hänen katseensa lyövän minua päin kasvoja
— ja kun hän kääntyi ja lähti, pelkäsin menettäväni hänet. Kutsuin
hänet takaisin. Tunsin itseni niin heikoksi, ja se tuotti minulle onnen
tunteen.

       *       *       *       *       *

Tuo vieras ihminen. Niin, vieras hän on minulle. Enkä kuitenkaan tiedä
ketään toista, jota olisin koskaan tuntenut niin läheiseksi ystäväksi.
Ei voinut tulla kysymykseenkään käyttäytyä häntä kohtaan _ylhäisesti_
ja _daamin_ tavoin. Hänen sanansa, hänen äänensä ikäänkuin ottivat
minut valtaansa, niin itsestään ymmärrettävästi ja kuitenkin niin
kunnioittavasti. Oli jotakin aivan ihmeellisen musikaalista siinä
tavassa, jolla hän saattoi olemuksensa sopusointuun omani kanssa. Vain
kerran olen tuntenut samaa, nim. kun tanssin erään herran kanssa, joka
lujasti ja varmasti kantoi minut soiton rytmiin. Sulkiessani silmäni
voin yhä vielä kuulla hänen äänensä. Niin, siinä on rytmiä, ja minusta
tuntuu kuin tanssisin — pehmeätä, verkalleen keinuvaa tanssia.

Kuulen hänen jäähyväis-sanansa, jotka hän lausui tarttuessaan molempiin
käsiini ja katsoessaan minua silmiin hymyillen, niin lempeästi eikä
ensinkään tunkeilevasti: »Hyvästi, Te suloinen, tuntematon tyttö, olen
niin hirveän iloinen, kun olen saanut tavata Teidät.»

Omituista, että silmät saattavat olla niin erilaisia. Tästälähin eivät
hänen silmänsä pelolta minua.

       *       *       *       *       *

En myöskään pelkäisi kohdata häntä uudelleen. Päinvastoin, se tekisi
minut iloiseksi, se huvittaisi minua. Kunhan se ei olisi niin kokonaan
järjetöntä. Kunhan se ei olisi niin äärettömän kevytmielistä.

Mutta onko kevytmielisyys sitten niin typerää? Kuka kiittää siitä,
ettei koskaan tee muuta kuin mikä on siveätä ja ikävää? Minkävuoksi
pitää niin kammota varastaa jokunen sievä kukka puutarhasta sen
tomuisen maantien varrelta, jota myöten vaeltaa? Luulenpa, että
hyppäisin kernaasti aidan ylitse, vaikkapa hamekin siinä repeytyisi,
ellei huolestuneen äitini katse minua säikähdyttäisi. Minä pelkään
sinun murheellisia silmiäsi, äiti. Jos keksisit jotain, niin ethän sinä
lainkaan käsittäisi minua, sinä pitäisit minua kadotettuna ihmisenä. Ja
sittenkin — harso! Miten se on joutunut sinun huostaasi? Milloin olet
sinä elämässäsi tarvinnut sitä?

Tämä harso, joka kertoo salaperäisistä vaelluksista ja jossa vielä
tuntuu ikäänkuin kiellettyjen kukkain tuoksua.


Helmik. 15 p:nä.

Erkki kävi täällä iltapäivällä. Puhuimme vain Mörchistä. Erkki kysyi,
eikö minulla ollut halua tavata häntä kerran. Vastasin kieltävästi.
Ja tekasin jutun eräästä naisesta, joka tunsi hänet ja oli kertonut
minulle, että hän oli ikävä öykkäri.

Erkin täytyi ruveta uudelleen ylistämään ystäväänsä. Hän ivasi
kauheasti naista, joka oli antanut minulle tietoja Mörchistä. Ei
luvannut maksaa hänen älystään viittäkään penniä. Hän oli tietysti
täydellinen kana, jota Mörch ei ollut viitsinyt ottaa huomioonsa.

Puolustin kuitenkin suojattiani taitavasti. Keksin väsymättä uusia
syytöksiä ja valeita, ja oikein nautin kuullessani Erkin kumoavan ne.
Tosiaankin, herra Mörch, tänä iltana Teidän korvissanne lienee humissut
täydellinen myrsky.

Mutta Erkki parka! Jospa hän vaan tietäisi.

Hyvää yötä sanottaessa suuri itkukohtaus äidin ja minun välillä. Ensin
itkin minä, koska hän kiusasi minua jälleen Erkillä. Sitten itki hän,
koska sanoin, että hän vain tahtoi saada minut pois kotoa ja välitti
viis' siitä, tulinko onnelliseksi vaiko onnettomaksi. Lopuksi itkimme
molemmat tunnustaen yhdessä, että elämä on pelkkää murhetta, ja katuen
kumpikin puolestamme niitä pahoja sanoja, joita olimme toisillemme
lausuneet.

Tämän talon huomattavimpia ominaisuuksia on sen sademäärä. Melkeinpä
luulisin, että se vie voiton Bergenistäkin.


Helmik. 16 p:nä.

Siltä varalta, että ylihuomenna lähden häntä tapaamaan, minun on
ajoissa varustettava mukaani suojustin. Olen siinä suhteessa ajatellut
Kristinaa, ainoata henkilöä koko maailmassa, joka on minulle täysin
uskollinen. Ystävättäriä ei minulla ole koskaan ollut. Kristinaa
sanotaan ystävättärekseni, mutta hän on lähinnä orjattareni. Hän on
erään yksinkertaisen, mutta varakkaan miehen tytär, hän pantiin samaan
kouluun kuin minäkin, mutta hän tunsi olevansa ikäänkuin alempaa
rotua. Jalomielisyyden puuskauksessa otin hänet suojaani, ja koska
olin kuuluisa terävästä kielestäni, ei kukaan uskaltanut loukata
holhokkiani. Kristina on siitä pitäen palvellut minua horjumattomalla
hartaudella. Mutta synti olisi sanoa, että olen hemmotellut häntä. Ei
ole ainoatakaan ihmistä, jota voisin kohdella niin sietämättömästi;
minua suututtaa hänen nöyrä olemuksensa ja säikähtynyt muotonsa; hänen
verikoirantapainen kunnioituksensa minua, köyhää professorintytärtä
kohtaan herättää minussa ylenkatsetta. Mutta toisaalta en juuri voi
olla häntä ilmankaan. Minua miellyttää niin rajaton valtius ihmissielun
yli. Nurisematta hän sallii minun purkaa kaiken ärtymykseni päällensä.
Täysin onnellisena imee hän itseensä armoni auringonsäteitä.

Uskollinen Kristinani muistuttaa vaaleata omenaviipaletta. Hänen
päänsä on pyöreä kuin pallo, tukka ohut, vaaleankeltainen, kiillotan,
kulmakarvoja ei ensinkään, nykerönenä kesakkojen ympäröimä ja silmät
kuin napinreiät. Vartalo kuin tulppa.

Oikeastaan ei häntä silti voi sanoa rumaksi. Hän ei ole yhtään
mitään. Häneltä puuttuu kaikki se, mikä tekee yleisihmisellisestä
erikoisolennon. Mutta kaikesta huolimatta hän on onnellinen. Hän ei
tunne kunnianhimoa eikä pelkkiä omakohtaisia toiveita; hän toivoo vain
minun puolestani ja minun kanssani.

Viime vuonna hänen huomionsa on ollut kokonaan kohdistuneena Erkkiin.
Joka päivä hän odottaa Erkin kosivan ja saa aivan sydämenahdistusta
ajatellessaan, että nyt se tapahtuu.

Mutta kun huomenna menen hänen luokseen ja sanon: »Kristina, lähden
tapaamaan erästä herraa, ja sinun täytyy auttaa minua» — niin hän on
ihan varmaan näyttävä heti hieman hämmästyneeltä, mutta ei koetakaan
tinkiä tai väittää vastaan. Hän on yksinkertaisesti ottava huomioonsa,
että nyt ei ole puhe Erkistä ja kihlauksesta, vaan kevytmielisyydestä
ja salaisesta tapaamisesta, ja kun kohtauksen hetki lyö, niin hän
on istuva kotonaan ja tunteva sydämenahdistusta, kuten minäkin, ja
hän, tuo syntinen aasi, on ajatuksissaan ahmiva hyvää ruokaani ja
sampanjaani.


Helmik. 17 p:nä.

Luultavasti menen huomenna tapaamaan häntä. Kun olen kokenut sen, niin
asetun lepoon. Tahdon jälleen ruveta siveäksi neitsyeksi, ja tahdon,
ennenkuin menen kihloihin Erkin kanssa, menetellä kuten kuningatar
Dagmar kuolinvuoteellaan: tunnustaa suuren rikkomukseni.

Olin aamupäivällä Kristinan luona. Ajatus salaisesta kohtauksesta
sai hänet aivan innostumaan. Opetin hänelle hänen osansa. Hän tulee
huomenna meille ja kutsuu minut päivällisille. Samalla hän lupaa
äidille, että minut kyllä saatetaan illalla kotiin.

Koska meidän vanhempamme eivät seurustele keskenään — tuskin
tuntevatkaan toisiaan — niin ei ilmituleminen ole lainkaan mahdollista.

Kristinasta koko juttu oli tavattoman jännittävä ja seikkailumainen.
Lopuksi minun täytyi ihan huomauttaa hänelle, ettei nuoren tytön sovi
olla niin kärkäs.


Helmik. 18 p:nä.

Pyhän Nikolain kellon lyödessä illalla seitsemää liukui solakka,
hunnutettu naisolento Pikku Kuninkaankadulta Kuninkaan uudelle torille.
Muuan kookas miesolento, joka oli nostanut turkkinsa kauluksen
pystyyn, suuntausi samassa hetkessä häntä kohti. Herran kintereillä
saapui vaunut. Ajuri paiskasi oven auki. Salaperäinen parimme hävisi
vaunuihin, jotka sitten kuljettivat sen nopeasti pois.

Muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyvät vaunut pimeään
porttikäytävään. Ajuri on hypännyt maahan ja painaa erään oven
laidassa olevaa kellonappulaa. Sisäpuolelta työnnetään teljin syrjään.
Ovi avautuu, ja valkoisessa sähkövalossa näyttäytyy kumarrellen
hännystakkiin puettu herrasmies. Hän avaa vaununoven, turkkeihin puettu
herra auttaa alas erään hunnutetun naisen. Hännystakki-herra rientää
edellä portaita ylös: »Tätä tietä, hyvä herrasväki. Olen varannut
punasen kammion.»

— — — Näin lupaavasti, hiukan romantisesti alkoi ilta, josta
pääasiallisesti koitui pettymys.

Tuskinpa kehtaan tunnustaakaan sitä: minun oli melkein ikävä.
Kokonaista kolme tuntia kesti juhla. Me söimme — joukon herkkuja, mutta
minua ei maittanut. Me joimme — luonnollisesti sampanjaa, mutta minun
täytyi olla hirveän varovainen, voidakseni päästä »siivona» kotiin.
Muuten istuimme pakinoiden yhtä sivistyneesti ja kohteliaasti, kuin jos
olisimme olleet konfirmatsioni-perhepäivällisillä professori Magensin
luona.

Mutta miten minua harmitti se, että tuo Don Juan oli pitävinään
iltaamme perin onnistuneena. Syötyämme hän painui mukavasti
nojatuoliinsa, maisteli mielihyvällä likööriänsä ja nautti sikaaristaan
tuprutellen sitä veltosti ja varovaisesti. Samalla hän silmäili minua
hyväntahtoisesti ja puhutteli minua suopealla, setämäisellä äänellä,
ikäänkuin olisin ollut rintalapsi.

Kesken kaikkea hän kysäsi: »No, onko Teistä niin vaarallista juoda
kanssani sampanjaa?»

Ei, jumala paratkoon, _vaarallista_ ei se suinkaan ollut. Mutta eipä
hupaistakaan, herraseni.

Koetin tuumailla, tekikö hän minusta pilaa, vai oliko hän luonnostaan
niin kuiva.

Kerran hän tuntui minusta aivan toisellaiselta, se oli silloin kuin
olimme saapuneet kammioomme ja tarjoilija oli poistunut. Seisoin
kuvastimen edessä riisuen päällysvaatteita yltäni. Hän seisoi takanani
auttaen minua ritarillisesti. Kun lopuksi olin taskukammallani
järjestänyt otsasuortuvani ja sitten käännyin päin, tarttui hän minua
kädestä ja virkkoi: »Saanko nyt oikein katsoa Teitä!»

Lausuin: »No, oletteko pettynyt? Harmittaako Teitä, että uhraatte illan
näin rumalle tytölle?»

»Rumalle!» — hän vastasi. »Ei, päinvastoin». Hän seisoi hetkisen
miettien. Sitten hän sanoi: »Toivottavasti ette vaadi imarteluja.
_Kaunis_ ette ole. Mutta Te olette kerrassaan suloinen. Te olette
niin hieno ja nuori kuin keväinen lehti. Teidän värinne muistuttaa
hedelmäpuun kukkia, enkä ole milloinkaan nähnyt suuta, joka olisi niin
suuressa määrin kirsikan kaltainen kuin Teidän.»

Hän virkkoi nämä sanat varsin tyynesti, ikäänkuin ehdoin tahdoin
hilliten niitä. Mutta äänen sävy oli niin hellä ja vakava; hänen
katseensa loisti niin lämpimänä ja onnellisena. Eriskummallinen tunne
valtasi minut sinä hetkenä, huimaavan autuuden, voitonriemun ja
heikkouden tunne.

Tulin tajuihini, kun hän jatkoi niitä jokapäiväisimmällä äänellä:
»Tahtoisin kernaasti suudella Teitä.»

Kuinka rumaa, kuinka typerää. Aivan samallaista kuin hänen käytöksensä
ensi kerralla, kun hän aluksi ilmoitti ajurin odottavan.

Vastasin hänelle ankarasti ja vakavasti: »Nyt sanon Teille jotain,
herra Mörch, ja sanon sen peittelemättä. Vietän kernaasti kanssanne
tämän illan, olen nyt kerran tehnyt niin kevytmielisen päätöksen. Mutta
suvaitkaa Te käyttäytyä siten, ettei minun tarvitse liian paljon katua
tätä iltaa. Muistakaa, mitä olette luvannut.»

»Kyllä», hän sanoi, »senpä vuoksi kysyinkin saisinko suudella Teitä.
Ilman tuota välipuhetta olisin suudellut Teitä omin luvin. Mutta pysyn
sanassani: kohtelen Teitä aivan kuten itse haluatte. Siitä asiasta ei
siis puhuta sen enempää.»

Hän lausui sen kohteliaasti ja hymyillen, ei näyttänyt ensinkään
pettyneeltä tai loukkaantuneelta. Ja lopun iltaa hän pysyi yhä yhtä
kohteliaana, tyytyväisenä ja hymyilevänä. Mutta hän oli sittenkin
muuttunut.

Että tuo järkähtämättömän rauhallinen elostelija, joka illallisen
kestäessä ja sen jälkeen suopean hyväntahtoisena jutteli tyttösen,
luonnollisesti liian typerän ja mitättömän tyttösen kanssa, oli
sama Romeo, joka jo ennakolta oli saanut saman pikku Julian posket
polttamaan — ei, se oli vielä käsittämättömämpää kuin tuo äkillinen
muutos, joka viime kerralla oli tapahtunut hänessä. Minkähänlainen hän
oikeastaan on? Totta puhuen hän ei vaikuta ensinkään näyttelijältä;
päinvastoin, hänessä on niin vähän teeskentelyä. Kuitenkin tuntuu
minusta siltä, kuin näyttelisi hän kaiken aikaa komediaa ja koettaisi
saada minut ymmälleni esiintymällä milloin niissäkin osassa.

— — — Hän sai tietää kuka olin. Täytyihän minun täyttää lupaukseni.
Luulenpa, että hän hämmästyi sangen suuresti, vaikk'ei tahtonutkaan
näyttää sitä. Hän sanoi vain: »Vai niin!» ja tirkisti minuun niin
oudosti. Varmaankaan hän ei ollut uskonut, että kuuluin _niin_ hyvään
perheeseen. Mutta yleensä antoi paljastautumiseni hänelle paljon
ajattelemisen aihetta.

Hetken kuluttua hän virkkoi: »Siis tunnette kai arkkitehti Glerupin?»

»Kiitos kysymästänne, varsin hyvin. Kaipa Tekin?»

»Tiedättekö sen?»

»Tiedän. Erik Glerup on sangen usein puhunut Teistä. Hänessä Teillä on
hyvä ystävä — ja ihailija.»

»Niin, Glerup on intoilija.»

Tämä sai minut nauramaan.

Hän: »Mikä Teitä naurattaa? Glerupin innostusko minua kohtaan?»

Minä: »Suoraan sanoen, se juuri. Tunnustan Teille, että olen hieman
pettynyt.»

Mutta luuletteko tämän ilkeyden vaikuttaneen vähääkään herra Mörchiin?
Hän päinvastoin hymyili erityisen tyytyväisenä, kohotti lasinsa,
vilkutti minulle silmää ja sanoi: »Glerupin malja, neiti! _Minä_ en ole
pettynyt tavatessani sen henkilön, jota hän on minulle ylistellyt.»

Kuinka tämä mielenrauha kiusasi minua. Kaikki — kaikki on hänelle
varmaan niin peräti samantekevää. Istuessaan nojatuolissaan hän
näytti siltä, kuin ei mikään maailmassa olisi voinut järkyttää hänen
velttoa hyvinvointinsa. Luulenpa, että jos taivas olisi revennyt ja
pari enkeliä tupsahtanut hänen syliinsä, niin hän olisi ainoatakaan
ilmettä muuttamatta sanonut heille »maljanne!» Ja varmaankaan hän
ei uhraa pienintäkään ajatusta sille asialle, pidänkö hänestä vai
enkö. Sain siitä erinomaisen todistuksen, kun lähdimme ravintolasta.
Lautaseni luona oli ollut kaunis kukkavihko. Oikeastaan olisin
kernaasti ottanut sen mukaani ainoan seikkailuni muistoksi, mutta
ensin sanoin koetteeksi: »Sääli noita ihania kukkia; mutta tuskinpa
uskallan viedä niitä kotiin.» Tähän hän vastasi aivan kuivasti: »Eipä
niitä kannatakkaan säilyttää. Ne ovat jo puoleksi kuihtuneita.» Totta
tosiaan, mikä tulinen ja runollinen ritari!

Hän saattoi minua vaunuissa Toivonsaaren puistokujan kulmaan. Matkan
päätä lähestyessämme hän kysyi, milloin ja missä tapaisimme toisemme
uudelleen. Vastasin, ettemme tapaisikaan sen enempää.

»Herra varjelkoon», hän sanoi, »älkää nyt olko niin ankara. Olen niin
iloinnut ajatellessani, että kävisitte kerran luonani. Siellä meillä
olisikin paljon mukavampaa kuin ravintolassa.»

»Ei, se ei käy päinsä. Enkä minä tahdokaan.»

»Niin, niin.»

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta vaunujen pysähtyessä hän sanoi, ja
hänen äänessään oli jälleen tuo hillitty, kaunis sointu:

»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta. Mutta en ole milloinkaan
tavannut niin suloista tyttöä, kuin Te olette. Ja olen _hyvin_
pahoillani, kun ette tahdo tavata minua sen enempää. Hyvästi ja kiitos
tästä illasta.» Hän avasi vaununoven, ja kun ojensin hänelle käteni
jäähyväisiksi, niin hän taivutti päätään ja suuteli sitä.

»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta...» Niin, jos tietäisin,
mitä voisin. Jos tietäisin, milloin hän on rehellinen ja milloin hän
näyttelee. Mutta samantekevää, nythän kaikki on mennyttä, ja parasta se
onkin.

Auttamattomasti mennyttä. Sillä eihän hän edes ehdottanut uutta
kohtausaikaakaan. Todistaako se oikeastaan, että hän on niin halukas
tapaamaan minut uudelleen?

Ohitse on seikkailu. Ja hyvä oli, ettei siinä ollut enempää seikkailua.
Punastumatta liikoja — tiesinhän että se oli mennyttä — kerroin
äidille, joka odotti minua, pitkän jutun Kristinan luona vietetystä
illasta.

Mutta entäpä jos hän ei olisikaan _pyytänyt_ minulta tuota suudelmaa...
entäpä jos hän olisi jatkanut kiehtovaa lauluansa... entäpä jos hän
olisi käyttänyt hyväkseen heikkouttani!

Olisittekohan Te kunnollinen mies, herra Mörch, vaiko vain
pikkuruikkusen — tyhmä?


Helmik. 19 p:nä.

Kristina käväsi täällä iltapäivällä saadakseen kuulla, minkälaista
eilen oli ollut. Säästääkseni häntä mielipahasta — ja päästäkseni
joutumasta naurettavaksi — annoin hänelle loistavan kuvauksen illan
kevytmielisistä iloista. Ja koska Kristina on romantinen luonne,
lainakirjasto-sielu, kerroin hänelle, että ritarini oli tuonut mukanaan
ruusunpunasen silkkinaamion, jonka asetin kasvoilleni joka kerta, kun
tarjoilija astui sisään, koputettuaan ensin kolmasti ovea.

Jokainen viinipullo, jonka avasin, sai Kristinan pyöreän pään
kuumenemistaan kuumenemaan, ja lopuksi hän kysyi aivan pyörällään ja
hullaantuneena: »Mutta sitten, Julia... milloin hän suuteli sinua?»

Olisin kernaasti katsellut itseäni, kun loukkaantunein kreivitär-ilmein
vastasin: »Säästä minua typeryyksistäsi, Jaana. Luuletko, että hienot
ihmiset suutelevat sellaisissa tilaisuuksissa?»

Häpeissään huomautti Kristina: »Luulin, että sekin kuului asiaan.»

»Niin» — selitin perinpohjaisen kokemukseni nojalla — »mutta hienoissa
tilaisuuksissa suudelma tulee vasta hyvin myöhään. Ensin täytyy ritarin
kohdella naistaan kauan erittäin kunnioittavasti, sitten hän vaipuu
jonakin päivänä polvilleen, ja jos hänen daaminsa silloin arvelee
hänen ansaitsevan palkinnon, niin hän ojentaa ensin kätensä ja sitten
poskensa hänen huultensa kosketettaviksi.»

Ihailun valtaamana katseli Kristina minua ja huoahti: »Niin, niin,
mutta ainoastaan hyvin hienoja ja lahjakkaita naisia kohdellaan sillä
tavoin.»

Viimein pidin pienen esitelmän siitä, että lopulta tuottaa kuitenkin
kiusausten voittaminen ainoan pysyväisen onnen. Vaikka seikkailuni
olikin ollut tavattoman onnistunut ja ritarini erittäin kohtelias ja
rakastunut, niin olin kuitenkin päättänyt kieltäytyä tapaamasta häntä
sen enempää.

Kristina hyväksyi sankarillisen päätökseni, mutta itki säälien tuota
turhaan riutuvaa paimentani.

Mitäpä jos hän tietäisi, että paimenen nimi on Alfred Mörch, joka
pyytää paimenettareltaan suudelmaa samallaisella äänellä kuin
juustopalasta.


Helmik. 21 p:nä.

Aamulla — jumalan kiitos että otin itse vastaan postin —
karhumakirje suutariltani. Kuusitoista kruunua olen hänelle velkaa
kiiltonahkakengistä, jotka ostin Erkin enon tanssijaisiin; äiti luuli
minun maksaneen ne rahoilla, jotka helmikuun 1 p:nä sain kreivitär
Björneklolta.

Valitettavasti ei käynyt niin. Sillä minä olen raha-asioissa maailman
kevytmielisin ihminen. Kreivittäreltä saamani rahat olin velkaa
ompelijattarelleni, ja se rähjä selitti, ettei hän voinut odottaa
kauempaa.

Nyt olen kauniisti kiinni. Olen tehnyt selvän tilastani ja velkoja
on seuraavasti: 16 kr. suutarille (ehdottomasti maksettava hyvin
pian), 5 kr. hansikasten tekijälle (ei myöskään suvaitse viivyttelyä)
ja 5 kr. Kristinalle — kaiken kaikkiaan 26 kr. Omaisuutta minulla
on puolentoista kruunua, eikä äyriäkään enempää. Kreivittären työ
on valmis, eikä toistaiseksi ole tietoakaan uudesta tilauksesta. Ne
kymmenen kruunua, jotka kuukausittain saan vanhemmilta, katoavat kuin
kaste auringonpaisteessa.

Mitä tehdä? Äiti ei _voi_ auttaa minua, enkä sitäpaitsi uskalla
tunnustaa, että olen salannut häneltä totuuden. Koettaisinko kääntyä
isoäidin puoleen? Mutta hänelle on niin vaikea selittää; pelkään, että
sanat tarttuisivat kurkkuuni.

Kyllähän tiedän, mistä saisin rahaa. Erkki tulisi kerrassaan iloiseksi,
jos pyytäisin häneltä apua. Mutta en kehtaa kääntyä hänen puoleensa. Ja
eikö hän käsittäisi sitä väärin? Niin, _jos_ olisimme kihloissa. Mutta
nyt! Ei, ei, oman itseni tähden se ei käy päinsä.

Kylläpä onkin sietämätöntä olla nuori tyttö. Joka taholle ja joka
tavalla on silloin riippuvainen — yhteiskunnallisessa, siveellisessä ja
aineellisessa suhteessa. Olisipa vain rahaa kyllin, niin viis muusta.
Silloin voisi tehdä, kuten haluaisi. Voi, kuinka ihanaa olisi olla
velaton, ei tarvitsisi kieltäytyä mistään! Ei tarvitsisi joka kerta,
kun on kysymyksessä uuden puvun hankkiminen, kääntyä äidin puoleen,
jonka taas on osaltaan lähdettävä isän puheille, joka murisee ja
kiukuttelee ja vastaa kymmenen kertaa kieltävästi, ennenkuin vetää
esille rahat. Kuinka sellaiset rahat inhoittavat, joita suorastaan on
kerjättävä ja jotka sitten heitetään anojalle nyrpein naamoin.

Voisinhan tietysti mennä naimisiin Erkin kanssa. Se minut päästäisi
pälkähästä. Erkki ei minulta kieltäisi mitään. Hän täyttäisi ilolla
kaikki pienet toivomukseni; hän näkisi minut mielellään niin hienona ja
sievänä kuin suinkin.

Kaksi kuukautta sitten olin varma siitä, että naisin Erkin. Se oli
minusta ikäänkuin ennakolta määrätty asia, jota ei käynyt muuttaminen.

Mutta kun hän sitten saapui, rupesin empimään. Ja nyt se tuntuu minusta
kerrassaan mahdottomalta. Ikäänkuin heittäisin itseni menemään,
luopuisin kaikesta suuremmasta onnesta — ainoastaan pelastuakseni
arkielämän pienistä ikävyyksistä.

Tosin tämä on vain turhaa haaveilua. Sillä mikä muu suurempi onni minua
odottaisi? Mutta en sittekään voi. Käyköön kuinka hyvänsä.


Helmik. 22 p:nä.

Elämä ei kuitenkaan ole niin peräti surkeata. Ja on olemassa
ystävällinen kaitselmus, joka pitää huolta hätääntyneistä pikku
tytöistä. Minun kaitselmukseni on vanha nainen, joka istuu myssy
päässään sohvassa ja on nimeltään isoäiti.

Sykkivin sydämin soitin aamupäivällä hänen ovikelloaan. Vanha Maria
avasi oven ja sanoi: »No, sepä hauskaa, että Julia neiti saapui. Rouva
onkin kaivannut niin kovin neitiä.»

Istuin isoäidin luona — tavallisella vierailupaikalla, nojatuolissa
aivan sohvan edessä. Pöydällä oli tavallisuuden mukaan hiukan
virvokkeita: lasi kirsimarjalikööriä ja lautasella kakkuja.

Isoäiti istui katsellen minua suurilla, rauhallisilla silmillään.
Kerroin — hieman hermostuneena — mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin
olin viimeksi käynyt hänen luonaan. »Syöhän, lapsi», hän sanoi. »Ja
juo toki liköörisi, se nostaa punan poskille.» Tyhjensin lasin yhdellä
kertaa saadakseni rohkeutta, ja rupesin pureskelemaan kakkua, mutta se
takertui kurkkuuni. Sillävälin soitin suutani, mutta tuskin tiesin,
mitä sanoin. Isoäidin katse ei väistynyt minusta, ja silloin tällöin
hän nyökkäsi miettiväisesti. Äkkiä hän sanoi: »No, lapsi kulta, mikä
sinua vaivaa?» — »Ei mikään, isoäiti...» Mutta samassa täyttyivät
silmäni kyynelillä.

Isoäiti nyökkäsi jälleen ja sanoi melkein viekkaalla äänellä:
»Nousehan, lapsi, ja käy kaapin luo.» — »Kyllä, isoäiti.» — »Avaa ylin
laatikko ja ota siitä eräs harmaa kirja, jonka kannessa on numeroita.»
— »Tässä se on, isoäiti». — »Kirjan sisässä on muutamia sinisiä
papereita. Kaksi niistä kuuluu sinulle...»

Sinä suloinen, siunattu isoäiti, sinä viisain ja parhain kaikista
ihmisistä...

— — — Nyt olen pelastettu. Suutari on saanut rahansa ja hansikkaiden
tekijä voi odottaa ensimäiseen päivään. Oikeastaan olisi hänen pitänyt
saada 5 kr, mutta kotiin palattuan kerjäsi Frans ne minulta. Poika
parka, hän onkin aina pulassa, ja tänään en hennonut nähdä häntä
murheellisena.

Päivä on ollut minulle hyvä.

Erkki tuli illalla. Hänkin oli oivallisella tuulella. Meidän välillämme
tapahtui seuraava keskustelu:

»Tiedätkö, Julia, sinä alat onnistua. Sinuun kiinnitetään huomiota,
pidetäänpä sinua kauniinakin.»

»Todellakin? Niinkö tehdään? Kuka sitten?»

»Alfred Mörch.»

Minä, sisällisesti pelon lamauttamana, näennäisesti välinpitämättömänä:

»Eihän hän tunnekaan minua.»

»Hän on nähnyt sinut kadulla. Hän kulki erään ystävän kera, joka tiesi
kuka sinä olit. Ja sanonpa sinulle, että hän oli aivan haltioissaan
tähtesi. En ole koskaan kuullut hänen käyttävän niin voimakkaita sanoja
naisesta puhuessaan.»

»Tietysti minun pitäisi olla mielissäni. Mutta anteeksi: sitä en ole.
En välitä herra Mörchin arvosteluista.»

— — —

Välitän yhtäkaikki hänen arvosteluistaan. Nimittäin minua huvittaa se,
että sittenkin olen tehnyt tuohon puukuvaan jonkinlaisen vaikutuksen.
Hän ei siis olekaan unohtanut minua. Niin, niin, herraseni, se
miellyttää minua aivan erityisesti.

Nyt haluaisin vain tietää, onko hän ehdoin tahdoin ylistellyt minua
Erkille, jotta sitten saisin itse tietää siitä. Olisikohan Erkki tässä
tietämättään lemmen lähetin toimessa? Ajatus ei ole hullumpi, mutta ei
juuri varsin hienokaan. No, jos herra M:llä on sellaisia aikeita, niin
olenpa iloinen, että se vastaus, jonka hänelle annoin lähetin kautta ei
juuri ole kehottavaa laatua.


Helmik. 25 p:nä.

Iltapäivällä saapui Erkki. Yksin jäätyämme hän veti puolittain nolona
taskustaan kirjeen ja ojensi sen minulle. En tuntenut käsialaa ja
kysyin: »Keneltä!» — »Katsohan itse», hän sanoi. »Se onkin muuten vain
leikkiä.»

Kirje oli Alfr. Mörchiltä, joka pyysi minua illastamaan Erkin kanssa
hänen luonaan. Ensin tunsin suuttumusta. Minusta molemmat, sekä Erkki
että Mörch, olivat menetelleet yhtä mauttomasti. Mutta juuri kuin
parhaillani läksytän Erkkiä hänen käytöksensä vuoksi, osuu katseeni
edessäni lepäävän kirjeen ensi rivien alkukirjaimiin, ja luen niistä
sanan — pysähdyn puheessani, punastun, hämmennyn, nousen tuoliltani ja
lähden huoneeseeni. Siellä lasken kirjeen eteeni:

  »Tämä lienee hävytöntä herralta, joka on Teille aivan outo. Mutta
  yhteiseen ihailijaan luottaen uskallan kysyä: voisitteko Erkin kera
  saapua luokseni, Olkitorin 38:nteen, torstaina 1/2 7 i.p., niin
  söisimme yhdessä illallista minun erakkomajassani?

  Toivon, että suotte anteeksi rohkeuteni sekä tämän naurettavan
  kutsun; ääretön ihailuni Teitä kohtaan on tähän syynä. Erkin puheista
  päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni
  sen oikean ajatuksen. Ehkäpä hän onkin puhunut tässä totta! Toivon
  myöskin kutsukirjeeni tapaavan Teidät niin hyvällä ja suopealla
  tuulella, että Te armeliaana myönnytte pyyntööni. Yhteinen ystävämme
  on myös lupautunut kuljettamaan perille suosiollisen vastauksenne.
  Vakuutan Teille odottavani sitä ikävöiden ja levottomana.

  Nöyrin tuntematon ihailijanne

  _Alfr. Mörch_.»

Näennäisesti ei tässä kirjeessä ole mitään mystillistä tai erikoista
Mutta jos avuliaan vaiston opastamana lukee rivien alkukirjaimet
ylhäältä alaspäin, niin löytää kirjeestä toisen kirjeen, pienen
salaisen lipun, jonka sisällys on seuraava: »Toivon, että tulette
yksin.»

Ei, satunnaista se ei voinut olla. Sen täytyi olla sukkelasti keksitty
juoni, josta rohkea kosijani päälle päätteeksi antoi minulle oikeassa
kirjeessä viittauksen, sanoessaan: »Erkin puheista päättäen uskon, että
hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni sen oikean ajatuksen.»

Miksi kieltäisin sitä? Minusta pila oli erinomainen. Mielestäni oli
varsin romaanimaisen, jopa seikkailumaisenkin rohkeata ottaa osaa
tuollaiseen kaksimieliseen kirjeenvaihtoon, joka oudoille oli viatonta
ja samantekevää, mutta toi asiaan perehtyneille salaisen sanoman.

Kirjoitin nopeasti vastauksen ja vein sen Erkille. Ankaran arvokkaana
pyysin häntä lukemaan sen, lausuen samalla toivovani, että
vastaisuudessa säästyisin hänen ja hänen ystävänsä kujeilta.

Vastaukseni oli seuraavanlainen:

  »Kunnioitettava Herra!

  Ehkä olisin Teille vihanen, ellen olisi niin hyvällä tuulella.
  Oikeastaan kai Teidän toverinne, tuo kevytmielinen ilveilijä Erkki,
  ansaitseekin kujeesta enimmän moitetta, ja hänelle olenkin suuttunut.

  J. M.»

Näin selvästi, ettei vastaukseni miellyttänyt Erkkiä. Toivokaamme,
että herra M. antaa sille enemmän arvoa, hän kun on löytävä siitä
sen »kenties», jonka molemmilla vaakalaudoilla Julian hyve ja
kevytmielisyys kieppuvat vaarallisen koetuksen alaisina.


Maalisk. 3 p:nä.

Ihmeellinen, unohtumaton ilta. En ole koskaan kokenut niin ihanaa. Nyt
tiedän, minkälaista on olla onnellinen.

Se on kaunista kuin uni, ja se väikkyy mielessäni unen hämärin
ääriviivoin.

Olen ollut valoisassa, loistavassa maailmassa, missä kaikki oli
juhlallista — ja juhlallista minua varten; missä kaikki oli järjestetty
ilahuttamaan minua ja missä toivomukseni oli arvattu ja täytetty
jo ennenkuin ne olivat sydämessäni syntyneet; niissä lausuttiin
vain miellyttäviä ja teeskentelemättömästi valittuja sanoja;
niissä kaikki näytti olevan järjestetty vain nautintoa varten...
nautittavaksi hienosti ja ilman rajuutta, juuri sen verran, että se
synnytti sanomattoman hyvinvoinnin tunteen; niissä vallitsi rauha ja
turvallisuus, missä ei mikään voinut pelottaa arkaa pikku tyttöä.

— — —

Muistan sen kaiken vain unena, vaaleansinisen autereen verhoamana unena.

— — —

Hiipien ylös narisevia portaita myöten, aroin katsein pälyten kaikkia
ovikilpiä. Sitten äkkiä tukahuttavaa sydämenahdistusta hänen nimensä
ilmaantuessa. Mutta samassa on ovi auki, ja opastava käsi vetää minut
varovasti sisään.

Eräästä huoneesta lankeaa hillittyä valoa; kauempaa, oviverhojen
lomitse näkyy voimakas juhlavalaistus. Sitten seison sen keskellä ja
katselen ympäri isoa huonetta, jossa on paljo huonekaluja. Ja muuan
ääni toivottaa minut tervetulleeksi, kasvot hymyilevät minulle ja ääni
jatkaa: »Kiitos siitä, että tulitte. Olen ikävöinyt Teitä. Olkaahan nyt
kiltti ja heittäkää päällysvaatteenne, niin vietämme oikein hauskan
illan.» Levottomuuteni on yhtäkkiä kadonnut, tunnen itseni niin
varmaksi ja turvalliseksi, ojennan hänelle käteni ja me hymyilemme
toisillemme kuin hyvät vanhat ystävät, jotka iloitsevat nähdessään
toisensa jälleen.

Niin olen heti lumouksen vallassa. Tunnen olevani aivan kuin
kotonani näissä huoneissa, joiden kalusto tosin on kallisarvoinen ja
harvinainen, mutta ei ensinkään komeileva, tarjoten vain lepoa ja
mukavuutta ruumiille ja mielelle. Tunnen olevani valtijatar, talon
rouva, jona minua kohdellaankin; tunnen kuuluvani tänne, vain tänne.

Minut johdetaan pöytään. Hiljainen, vanhanpuoleinen palvelijatar tuo
ruoan sisään ja vie sen pois, vaihtaa lautasia, asettaa esille viiniä,
tekee kaiken tämän määräyksiä saamatta. Hän näyttää pitävän sitä aivan
luonnollisena asiana, että istun emäntänä hänen herransa pöydässä; hän
katselee minua ystävällisesti, ja minä nyökkään hänelle.

Me syömme, juomme ja pakinoimme; ritarini kasvot säteilevät
rakastettavaisuutta ja iloa — en olisi koskaan uskonut niiden
voivan säteillä niin. Me hymyilemme ja kilistämme, ja kun olemme
lopettaneet ateriamme, niin suutelee hän kättäni, tarjoaa minulle
käsivartensa ja johtaa minut saliin, jossa palaa joukko kynttilöitä ja
lamppuja, luomatta kuitenkaan häikäisevää valoa. Siellä on lämmintä
ja hyasinttien suloista tuoksua, siellä vaivun ihanaan lepoon
suunnattomaan nojatuoliin, hän varustaa sen pieluksilla ja työntää
eteeni jakkaran. Sitten hän puuhailee hiljaa ympärilläni, tarjoaa
paperossin, kaataa lasiin keltasta likööriä ja istuutuu itse vasta
sitten, kun on kysynyt minulta, istunko oikein mukavasti ja kaipaanko
vielä jotain.

Ja nyt tuntuu siltä, että mieluimmin jäisin istumaan näin ikuisiksi
ajoiksi... tänne hänen kauniiseen, valoisaan huoneeseensa kuunnellen,
kuinka hän puhuu minulle niin hilpeästi ja hillitysti, niin älykkäästi
ja ikäänkuin muita ihmisiä hienommin, ja katselee minua niin iloisesti
hymyillen silmillä, jotka eivät ole ensinkään mustat ja vaaralliset,
vaan lapselliset ja hyvät. Minusta tuntuu — niin, onhan se typerää,
mutta minusta tuntuu, että muutun hänen huoneessaan pieneksi lapseksi,
ja että hän hoivaa minua kuin maailman parhaat vanhemmat.

Ja mitä silloin auttaa se, että pidän itseäni tyhmänä ja sanon, että
hän kenties itsekseen nauraa minulle ja tekee minusta pilaa? Kukaan
ei ole milloinkaan kohdellut minua siten kuin hän tänä iltana, niin
suuremmoisesti, niin täydellisesti. En välitä siitä, salaako hän
mielessään jotain pahaa tai kavalaa ajatusta; en tahdo tietää siitä.
Tiedän vain sen, etten enää pääse hänen vallastaan. Tiedän, ettei hänen
olisi tarvinnut pyytää minua tulemaan uudelleen, sillä olisin joka
tapauksessa tullut.

...Tiedän, että rakastan häntä ja että olen sanomattoman onnellinen,
että olen viettävä yöni itkien.


Maalisk. 4 p:nä.

Olen kulkenut kaiken päivää unessa. Tuskin tiedän, mitä olen sanonut
ja tehnyt. Muistan vain, että olen ollut niin kumman ja suloisen
alakuloinen, olen pitänyt kaikkea kauniina ja kaikkia ihmisiä hyvinä.
Minusta tuntuu, että olen itse ollut niin lempeä ja hyvä ja että minun
on täytynyt osoittaa kaikille täällä kotona pitäväni heistä.

Tein ihanan kävelyretken leudossa kevätilmassa, ensimäisenä
kevätpäivänämme. Koko ruumis on niin suloisen väsynyt, tahdon nukkua
hyvin, nukkua ja uneksia.


Maalisk. 10 p:nä.

Minut on vallannut ikuinen levottomuus. Jokainen päivä kiidättää minua
eteenpäin pelon ja kuolemanhalveksimisen, taivaansinisen riemun ja
mustan epätoivon pyörteessä. Minne tämä johtaa? Mitä tahdon, ja mitä
hän tahtoo minusta?

Mutta kaiken läpi kajahtaa yhä toistuen tuskallinen huuto: rakastaako
hän sinua? Onko hän vain kiintynyt sinuun hiukkasen enemmän kuin
johonkin muuhun nuoreen naiseen, samantekevää keneen, jonka hän kohtaa
tiellään?

Olin eilen jälleen hänen luonaan. Olin toivonut, että hän sanoisi
jotain, mikä valaisisi asiaa. Mutta hän oli yhä samallainen kuin
ennenkin: hyvä, hellä, hurmaavan suloinen, mutta niin äärettömän
passiivinen, niin välttelevä ja pidättyvä.

Koetin kuitenkin päästä perille. Kysyin: »Mitä Te oikeastaan arvelitte
saadessanne tuon ensimäisen kirjeeni?» — »Arvelin, että sen lähettäjä
oli rakastunut minuun!» hän vastasi levollisesti. »Mutta kun sitten
saitte tietää, että syynä oli vain veto, mitä sitten?» Hän tirkisti
minuun hymyillen, ennenkuin vastasi: »Rehellisesti sanoen en uskonut
hetkeäkään tuohon vetoon.» — »Te luulitte siis kuitenkin, että olin
Teihin rakastunut?» — »En, mutta Teidät nähtyäni toivoin, että
rakastuisitte.»

Olin hetkisen ääneti. Sitten uskalsin tehdä seuraavan kysymyksen: »Ja
jos nyt todellakin rakastuisin Teihin... (valhetellen) minä en ole,
uskokaa pois... mutta _jos_...» — »Silloin olisin hirveän iloinen.» —
»Mutta se olisi surkeata minulle, sillä Te... Te...» Nyt hänen olisi
pitänyt lausua se sana, jota toivon ja odotan; mutta sen sijaan hän
vastasi vain, ikäänkuin lopettaen sen asian: »Rakas neiti, eihän
siihen kysymykseen valitettavasti ole syytä. Mutta teroitan jälleen
mieleenne, mitä alun pitäen olen Teille sanonut: Teitä ei minun
puoleltani uhkaa mikään vaara. En pyydä Teiltä koskaan enempää, kuin
mitä vapaaehtoisesti annatte minulle. Te saatte kokonaan järjestää
meidän suhteemme. Olen iloinen ja kiitollinen, kun käytte luonani
ystävätärenä; nautin jo siitä, että näen Teidät asunnossani. Mutta
(hymyillen) jos Te jonakin päivänä tarjoaisitte minulle jotain enemmän,
niin olisin _hyvin_ onnellinen.»

Tavallaan hän luonnollisesti menettelee kauniisti ja hienosti, kun ei
_vaadi_ minulta mitään. Mutta olisiko hän niin »hienotunteinen», jos
hän todellakin olisi minuun rakastunut? Ja onko hienotunteisuus muuta
kuin varovaisuutta, vastuunalaisuuden ja ikävyyksien pelkoa?

Välistä tunnen häntä ajatellessani raivoisaa halua tehdä hänelle
jotain pahaa, iskeä kynteni hänen kasvoihinsa ja nylkeä häneltä
naamari... repiä, raastaa hänet palasiksi nähdäkseni, eikö takana ole
mitään intohimoa. Osanneeko hän nauraa oikein äänekkäästi, osanneeko
hän itkeä, osanneeko hän ylipäätään tuntea voimakkaasti, kuten muut
ihmiset? Ajatuksissani voin vihata häntä — hänen alituista hymyilevää
rakastettavaisuuttaan, hänen järkkymätöntä ylemmyyttään, hänen
moitteetonta virheettömyyttään. Hän on koneisto eikä ihminen, jossa on
verta, sydän ja hermot.

Mutta tiedän sen: nähdessäni hänet, istuessani hänen luonaan lankeaa
kaikki kapinallisuuteni tahdottomana hänen edessään, hän tuijottaa
kaiken vastustusvoiman sielustani varmalla, hymyilevällä katseellaan,
ja hänen lempeä, luja levollisuutensa vallitsee minua, niin etten
ajattelekaan muuta kuin tehdä hänelle mieliksi, en halua muuta kuin
alistua hänen valtaansa ja totella häntä.

Hän sanoo, että minun on järjestettävä meidän suhteemme. Eikö hän
sitten tiedä, että minä olen hänen vallassaan ja että hän voi tehdä
minulle, mitä haluaa?


Maalisk. 12 p:nä.

Kauhistun itseäni. Minä, joka en ennen ryhtynyt mihinkään uskomatta
asiaani äidille ja kysymättä häneltä neuvoa, minä valehtelen hänelle
nyt pahemmin kuin kiinalainen. Kuinka halpamaiselta, vastenmieliseltä
ja nöyryyttävältä tuollainen valehteleminen tuntuu. Enhän oikeastaan
häpeä sitä, että rakastan häntä ja käyn hänen luonaan. Muulle en
elämässäni pane arvoa. Tunnen kasvavani rakkaudestani. On kuin olisin
ennen kitunut varjossa ja vasta nyt puhkean kukkaan, saan rehevyyttä ja
väriä auringossa. Miksi minun täytyy niin kurjasti tahrata, halventaa
onneni peittelemällä ja valehtelemalla?

Mutta jos olisin rehellinen, jos sanoisin totuuden, silloin minun
olisi joko heti luovuttava hänestä tai lähdettävä kotoa ja paettava
— minne? Ensimäinen on minulle mahdotonta, ja jälkimäiseen minulla
ei ole uskallusta. Niin, jos _hän_ sanoisi: »Tule luokseni!» Mutta
ei, ei, sitä hän ei tee, enkä minäkään vaadi häneltä sitä uhria. Ei
siis ole muuta pelastusta: minun _täytyy_ valehdella, valehdella
valehtelemistani, käydä varhain onneani nauttimassa, hiipiä kotiin
sen luota kuolontuska sydämessäni, aina valmiina kuulemaan murhaava
tuomioni: sinä olet joutunut ilmi.

Valehtelen niin, että veri uhkaa häpeästä pursuta ulos kynsistäni.
Valehtelen mielipuolen tavoin, sillä en voi keksiä järjellisiä ja
luonnollisia syitä alituiseen poissaolooni. Käsittämätöntä, ettei äiti
vielä ole huomannut mitään.

Kauheinta on se, että minun täytyy käyttää ystävyyttä Kristinaa kohtaan
rakkauteni salaamiseksi. Täytyy kieltää hänet, joka on ylpeyteni, ja
olla kuuluvinani toiselle! Olla pakotettu mielistelemään Kristinaa
saadakseni häneltä apua. Hän on nyt jo, tuntien tarpeellisuutensa,
ruvennut käyttäytymään melkein röyhkeästi ja tunkeilevasti. Hän
tekee kysymyksiä, jotka loukkaavat minua, ikäänkuin pyhintäni
saastutettaisiin, ja raa'alla plebeiji-ahneudella käy hän käsiksi
sieluni hienoimpiin salaisuuksiin, joita en uskalla edes paljastaakaan
itselleni.

Hän voi tehdä minut niin epätoivoiseksi, että saattaisin lyödä häntä
päin pyöreitä kasvoja. Varsin vähän rakastettava isä-ukko, olisin
voinut suudella sinua, kun eilen päivällispöydässä sanoit minulle:
»Mikä hemmetti sinut nyt on kiinnittänyt tuohon Kristinaan niin
sairaalloisen intohimoisesti? Herra paratkoon, aivanhan hän on kuin
makkara, jolle on tehty kädet ja jalat tulitikuista.»


Maalisk. 16 p:nä.

Hän kysyi minulta tänä iltana, aioinko mennä naimisiin Erkin kanssa.
Vastasin ehdoin tahdoin vältellen ja epämääräisesti. Tahdoin nähdä
minkä vaikutuksen se teki häneen.

Hän sanoi silloin:

»Erkistä on tuleva kelpo aviomies. Niin paljoa en voi sanoa itsestäni.
Kuulun niihin ihmisiin, joita kenties tapaa mielellään muutaman kerran,
mutta jotka käyvät sietämättömiksi, kun heidän kanssaan seurustelee
päivät päästään. Olen sekä itsepäinen että ärtyinen, ja kun tutkin
jotain osaa, niin ei ole hyvä tulla lähelleni. Kenties ette usko sitä,
mutta toisinaan suorastaan kärsin, jos minun täytyy puhua jonkun
ihmisen kanssa. Vaimoni saisi viettää varsin surkeata elämää.»

Tähän huomautin: »Kiitos varoituksestanne. Älkää pelätkö. En toivo
ensinkään joutuvani kanssanne naimisiin. En ole koskaan pitänyt Teitä
avioliittoehdokkaana.»

Sitten hän palasi takaisin aineeseemme.

»Siis Erkin kanssa Te voisitte mennä naimisiin?» hän kysyi.

Hän istui rinnallani sohvassa; oikea käteni lepäsi edessäni olevalla
pöydällä. Kun en heti vastannut, tarttui hän käteeni ja toisti
kysymyksensä, melkein kuiskaten. Silloin sanoin, tai luulen sanoneeni,
että kerran tosin ajattelin, että minun pitäisi mennä naimisiin
Erkin kanssa, mutta nyt... »Entä nyt?» kuulin hänen kuiskaavan. »Nyt
tiedän, että se on mahdotonta.» — »Ja minkä vuoksi?» Hänen kasvonsa
olivat aivan likellä omiani, hänen silmänsä katsoivat niin pyytäen,
niin lämpimästi, tunsin veren nousevan päähäni, silmissäni säkenöi,
korvissani suhisi, minua huumasi... ja sitten... Niin, silloin hän
suuteli minua tai minä häntä, kuulin hänen sinuttelevan minua ja pidin
mitä luonnollisimpana sitä, että minäkin sinuttelin häntä. Ja sitten
en muistakkaan muuta, kuin että hän sulki minut syliinsä ja toisteli
äänellä, joka yhä vielä väräjää korvissani ja saa sydämeni onnesta
rajusti sykkimään: »Oma suloinen pikku tyttöni, viehättävä pikku
tyttöni.»

Muistanpa sentään muutakin. Sanoin: »Mutta enhän minä ole ensinkään
viehättävä.» Ja hän vastasi: »Olet viehättävämpi kuin kukaan muu. Sinä
olet hempein, viehkein ja hienoin mitä maailmassa on. Sinä olet juuri
sellainen, mitä vanhat runoilijat sanoivat hurmaavaksi impyeksi.»

Kotiin palattuani minun täytyi katsoa kuvastimeen. Ja totta tosiaan
huomasinkin itseni sieväksi. Sellaista kai nimitetään suggestioniksi.
_Hän_ runoilee minut kauniiksi, ja niin tulenkin kauniiksi.


Maalisk. 20 p:nä.

Pelkään päiväkirjaani. Useita kertoja olen ottanut sen esille, mutta
olen pannut sen jälleen pois kirjoittamatta siihen. Sillä senhän edessä
minun täytyy katsoa totuutta silmiin, tehdä selkoa asioistani ja
selvittää itselleni, miten minun käy. Enkä uskalla katsoa nykyisyyteen
sen enempää kuin vastaisuuteenkaan.

Tiedän, että olen joutunut luisulle pinnalle ja että tieni käy
auttamatta alaspäin. Aavistan, mitä onnettomuuksia ja kauhuja siellä
syvyydessä piilee, ja kuitenkin se vetää minua vastustamattomasti
puoleensa. Joka askeleella, jonka pakottaudun taaksepäin, luistan
kaksi eteenpäin. Kuulen jo kohinaa alhaalta, tunnen aaltojen kylmät
vaahtoryöpyt... Taivaan Jumala, ethän sinä voi auttaa minua, sillä
minähän _tahdon_, minun _täytyy_ joutua sinne syvyyteen.

En uskalla ajatella, en uskalla pohtia. Vain hänen luonaan saavutan
rauhan. Kun hän puhuu minulle, vaikenevat korvissani kodin varoittavat
kellot. Kun hän katsoo minuun, katoavat kaikki pelottavat kuvat ja
minä näen vain kukkia ja päivänpaistetta ja kaikkea, mikä on kauneinta
maailmassa. Kun hän pitää kiinni kädestäni, niin tiedän, että tie vie
onneen, missä se kulkeneekin. Hänen sylissään levätessäni on kaikki,
mikä ei kuulu häneen, poissa ja kuollutta ja unohdettua. Hän tukkii
korvani, hän tukkii suuni, ja hän, vesihiiteni, kantaa minut meren
pohjaan.


Maalisk. 22 p:nä.

Naapurini pesässä on ruvennut näkymään rauhattomuutta. Eilen
kuljetettiin hänen flyygelinsä pois, ja tänään ovat työmiehet
korjanneet matot hänen huoneistaan.

Lieneekö hän muuttopuuhissa? Olen hieman kaipaava häntä. On kuin
tuntisin hänet niin hyvin, ja kun katselimme kadun poikki toisiamme,
niin tuntui siltä kuin meiltä olisi ollut yhteisiä salaisuuksia.

Kumma kyllä en ole koskaan ottanut selkoa siitä, kuka hän on ja minkä
niminen. En tiedä... en ole koskaan tahtonut kysyä palvelijattareltamme
tai postilähetiltä, vaikka molemmat voisivat varmasti kertoa. Olen
mieluummin antanut hänen jäädä jonkinlaiseen salaperäisyyden verhoon.
Olenpa suorastaan pelännytkin saavani jonakin päivänä tietää, että hän
on nimeltään Petterson ja ammatiltaan tukkukauppias, tai jotain muuta
aivan jokapäiväistä.

Ihan täytyy hymyillä ajatellessani, että olen tehnyt hänestä prinssin.
Olin silloin lapsi, en tuntenut elämää ensinkään, osasin vain uneksia.
Kaunista ja ihanaa oli haaveilla, mutta tuhat kertaa kauniimpi ja
ihanampi on elämä.

Nimittäin kun rakastaa. Ja kun se, jota rakastaa, on hienompi ja
kauniimpi kuin Illyrian prinssi.

Huomenna lähden prinssin luo... lähden sievimpään hameeseeni puettuna,
niin hienona kuin suinkin, sillä olen menevinäni Kristinan luo nuorten
tansseihin.

Enpä ollut sen kovemmassa kuumeessa, kun valmistauduin ensimäisiin
tanssiaisiin pitkään hameeseen puettuna. Mieleni on keväisen taivaan
kaltainen: milloin riemuisan, kisailevan aurinkoinen, milloin
pilvisynkeä, mustan, kylmän tuskan lamauttama.


Kello 1/2 1 yöllä.

Suoriuduin. Taivas tiesi kuinka. Ei ollut mitään valmiina sanottavaksi,
mutta kerroin huimaavaa vauhtia sikin sokin, ruoasta, vieraista
j.n.e. Sanoin muuten saaneeni päänkipua ja pääsin nopeasti äidin
ristikuulustelusta.

Ja nyt suinpäin vuoteeseen, piiloon peitteen alle, mitään
ajattelematta. Nukkua pois ajatuksista. Vaikka miksen ajattelisi? Miksi
en ajattelisi sitä ainoata ajatusta, joka minut täyttää: olen sinun,
sinun! _Sinun_ omasi olen, vapaasta tahdostani, koska sinä olet minulle
enemmän kuin isä ja äiti ja mikään muu maailmassa. Koska kaikki on
minulle samantekevää, kunhan vaan saan olla mukana elämässäsi, kunhan
saan rakastaa sinua ja sinä olet hyvä minua kohtaan.

Hyvää yötä, ainoa ystäväni. Ajatukseni lentävät luoksesi tuhansin
suudelmin. Oi, kunpa ne kohtaisivat sinun ajatuksesi!


Maalisk. 24 p:nä.

Kun heräsin myöhään tänä aamuna — sillä vaivuin uneen vasta
aamupuolella — sanoin itselleni, ennenkuin vielä olin avannut silmiäni:
»Tämä on koituva sinulle murheen päiväksi. Mutta samassa hetkessä kuin
päivän kirkas auringonpaiste osui silmiini, samassa hetkessä virisi
sisässäni kuin leivosen viserrys: »Hyvää huomenta, impyeni, hyvää
huomenta elämän ihanuuteni!»

Ja ulos hypähdin vuoteesta, katsoin kuvastimeen ja näin kirkkaat
silmät, raikkaat punaset posket ja suudelmaa muistuttavan hymykuopan.

Koko päivä on ollut minulle pelkkää hämmästystä. Hämmästystä siitä,
etten olekaan onneton, mutta eniten kuitenkin siitä, ettei kukaan näy
huomanneen minussa minkäänlaista muutosta.

Olen siis näennäisesti sama kuin ennenkin. Otsassa ei ole mitään
punasta ristiä, nenällä ei mitään mustaa viirua. Sama kaikkien muiden
silmissä paitsi omissani. Sillä omasta mielestäni tuntuu siltä, kuin
olisin ahtaasta kotelosta, joka salasi minulta elämän ihmeellisen
tarkoituksen, lentänyt ulos ilmestyksen ihanuuteen kuin onnen huumaama
perhonen. Raskasta oli kulkuni ennen. Nyt tuntuu kuin liitäisin
kevyesti yli elämän huolien, kuin minulla olisi siivet, jotka kantavat
minut yli kaikkien vaikeuksien. Seison maan päällä, joka kohoaa allani,
ja syleilen taivasta, joka laskeutuu ylleni. Ympärilläni on riemuisaa
soittoa, ja itse olen kuin laulu, joka nousemistaan nousee...

Mitä merkitsee valhe? Se on salaisuus niin hurmaava ja suloinen,
ettei halua ilmaista sitä kenellekään! Valhetteleminen on helppoa...
Valhetteleminen on ruma sana, mutta sen ajatus on kaunis. Mitä muuta
tekee aurinko, kun se pilven taakse piiloutuneena varkain lähettää
yhden ainoan säteen maantien varren orvokille? Mitä muuta tekee kaksi
lintua ollessaan piilosilla puiden lehtien seassa?

Aamupäivällä tein kävelyretken kaupungin halki. Tapasin tuhansia
ihmisiä. Mitä he minussa näkivät? Tuhansien toisten nuorien tyttöjen
kaltaisen nuoren tytön, joka oli kävelyllä äitinsä suojelemana ja
vartioimana. Mutta jotain he eivät nähneet eivätkä saaneetkaan nähdä,
koska se oli hänen ihana salaisuutensa, nim. sitä silmäystä, jonka
tuo nuori neito vaihtoi kadun toista puolta astuvan nuoren miehen
kanssa... ja että hän otti kadun kulmassa seisovalta kukkatytöltä kaksi
orvokkikimppua, vei molemmat huulilleen ja osti sitten toisen, kun
toisen sitävastoin osti heti perästäpäin nuori mies, suudellen sitä.

Kuinka ihanaa on elää, ihanaa olla nuori! Tulkoon nyt mitä tahansa;
tulkoon vastaisuus kuinka synkäksi hyvänsä. Se onni, jonka
kultatemppeli nyt kohoaa sydämessäni, on heijastava valoa läpi kaikkien
aikojen yön.

Ja nyt, armaani, taivuta pääsi puoleeni ja anna minun täyttää korvasi,
niin ettei se sitä koskaan unohda, riemuisalla tunnustuksellani: »Olen
onnellinen, onnellisempi kuin mitä kieli, joka on luotu arkielämää
eikä rakastavia varten saattaa ilmaista — onnellinen ollessani sinun,
onnellinen siitä, että tahdot omistaa minut... Hyvää yötä.»


Maalisk. 25 p:nä.

Kun aamupäivällä istuin avoimen akkunan ääressä nauttiakseni lämpimästä
kevätsäästä, näin naapurini hommailevan uutterana. Hän latoi isoon
arkkuun kirjoja ja tauluja. Kun hän paraillaan puuhasi, saapuivat
»lemmikin» vaunut. Hän kuuli niiden tulevan, loi kadulle pikaisen
silmäyksen ja kiiruhti sitten laskemaan kaihtimia akkunain eteen.
Nainen astui ulos ja vaunut ajoivat tiehensä, kuten tavallisesti.
En ajatellut asiaa sen enempää, olin jo unohtanut naapurini
ystävättärineen. Istuin tuijottaen hilpeään kevätsäähän ja ajatukseni
vaelsivat aivan toisiin, itselleni tärkeämpiin asioihin. Silloin —
lienee kulunut korkeintaan viisi minuuttia — näen »lemmikin» astuvan
ulos portista. Hänellä oli yhä harso kasvoillaan, hän painoi kättään
rintaansa vasten, ja hänen näytti olevan vaikeata käydä. Hän seisoi
hetkisen ovipieleen nojautuen, sitten hän suoristi vartalonsa, heitti
kiivaasti harson kammottavan valkeilta kasvoiltaan, astui kadun
poikki — minun täytyi kohota seisaalleni nähdäkseni hänet — ja katsoi
naapurini akkunoihin.

Oliko se totta vai kuvittelinko? Olin kuulevinani ivallista, uhkaavaa
naurua. Sitten olento katosi katua pitkin.

Mutta valoisa keväinen mielialani oli pilattu. En voinut karkoittaa
mielestäni noita vääristyneitä, kalpeita kasvoja ja niiden voimatonta,
melkein naurettavaa uhmaa, ja korvissani on kaiken aikaa särissyt tuo
nöyryytyksen katkera nauru, jonka kuulin... sillä kuulinhan minä sen
todellakin.

Naapurini on varmaan raaka, häpeämätön henkilö. Mutta sittenkin, ei...
_niin_ arvottomasti en olisi tuon naisen sijassa voinut käyttäytyä.
Olisihan hänen toki pitänyt huomata, oliko tuon toisen rakkaus
loppunut. Ellei hän ole tahtonut sanoa sitä, niin nainen olisi voinut
pakottaa hänet siihen.

_Sen_ tiedän, että sinä päivänä, jolloin _hän_ ei enää välitä minusta,
sinä päivänä, jolloin huomaan hänessä vain väsymystäkin, lähden samassa
hetkessä hänen luotaan. Hän ei ole koskaan tunteva, että meidän
suhteemme on hänelle taakka. Hän ei ole kuuleva minun välittävänkään...
Olen katoava hänen tieltään, eikä mikään ole koskaan muistuttava häntä
minusta.

...Hyvä, ettei minun ollut tänä iltana määrä käydä hänen luonaan. Olen
ollut koko päivän niin kiusaantunut, ja tiedän, että olisin saanut
aikaan itkukohtauksen, jos olisin ollut hänen kanssaan.

Ja minähän aioin hämmästyttää häntä olemalla kiltti ja onnellinen
tyttö! Parasta nukkua pois kaikki ikävät ajatukset.


Maalisk. 31 p:nä.

Kaksi muuttokuormaa ja vaunut kuljettivat tänään naapurini pois. Juuri
ennenkuin hänen piti ajaa tiehensä, hän tuli akkunan ääreen ja katsoi
minuun. Hän koetti ilmeisesti kohdata katseeni ja lähettää minulle
äänettömät jäähyväiset. Mutta en ollut näkevinäni häntä.

Nyt hän on poissa ja asunto tyhjänä. Olen siitä iloissani. Tuntuu aivan
kuin olisin päässyt painajaisesta. Hengitän jälleen vapaammin.

Ja illalla saavutan jälleen onneni hänen sylissään.


Huhtik. 1 p:nä.

  Rakas ystävä! Tämä kirje, jota et ole milloinkaan lukeva, on lausuva
  sinulle kaikki ne sanat, jotka kuolevat huulillani ollessani sinun
  luonasi, koska ne ovat sinusta lapsellisia ja typeriä, sinä viisas ja
  varovainen mies.

  Täällä, missä sinä olet läsnä vain sielussani, täällä voi puhua
  sinulle vapaasti ja rohkeasti pelkäämättä kohtaavani tuota
  suupieliesi iroonista hymyä, josta varmaankin olet ylpeä ja joka
  kohottaa sinut niin korkealle pienen tietämättömän, rakastuneen
  tyttösen yläpuolelle.

  Mutta tahtoisin niin mielelläni sinun ymmärtävän seuraavan: voin
  varsin hyvin olla ilman suudelmia ja hyväilyjä, rakastaisin sinua
  yhtä paljon ilman niitä. — Olisin niin pahoillani jos luotasi
  lähdettyäni ajattelisit: hän on oikea heilakka, joka tulee luokseni
  kuumine verineen ja kevytmielisine haluineen.

  Voitkohan ymmärtää tätä, otatkohan sitä uskoaksesi? Muuta en vaadi,
  kuin että saan olla luonasi, saan nähdä sinut, kuulla sinun puhuvan.
  Tyydynpä vähempäänkin. Sanot olevasi usein haluton puhumaan: tahdot
  olla rauhassa ajatuksinesi. Tiedätkö, mikä on hartain toivoni?
  Saada sellaisena päivänä, jolloin vetäydyt erillesi taiteinesi,
  istua jossain huoneesi nurkassa. Olisin hiljaa kuin hiiri, sinun ei
  tarvitsisi kiinnittää minuun vähintäkään huomiota, antaisit minun
  vain nauttia sitä onnea, että, minä, _minä_ olisin ainoa olento, jota
  sietäisit lähelläsi yksinäisinä hetkinäsi.

  Sellaisen hetken vietän usein mielikuvituksessani. Koetan silloin
  arvailla, mitä mielessäsi liikkuu. Näen sinun istuvan silmät
  suljettuina, luomet hermostuneesti värähdellen ja otsa käden varassa.
  Mutta kun sitten näen sinun äkkiä kohottavan pääsi ja tuijottavan
  eteesi suurin loistavin katsein, silloin tiedän, että olet löytänyt
  etsimäsi selvän, onnellisen ajatuksen, ja sydämeni riemuitsee
  kerallasi. Ja sitten näen sinun viimein voitonriemuisena kohottavan
  kätesi ilmaan; sinä sytytät iloisena ja tyytyväisenä paperossisi,
  joka ajatellessasi on sammunut, ja muistaen ystävättäresi istuvan
  huoneessasi sinä astut hänen luokseen, tartut hänen käteensä ja sanot
  olevasi iloinen siitä, että hän on luonasi, ja että hän on ollut
  hirveän kiltti ja suloinen eikä ole ensinkään häirinnyt sinua.

  Tahdon ensiksi kertoa sinulle, kuinka ja miksi tulin omaksesi.

  Ethän sinä oikeastaan tunne minua ensinkään. Sinulla olisi syytä
  luulla minusta jotain huonoa, sillä tulinhan luoksesi kuten ihminen,
  joka sanoi: »Tässä olen. Ota minut.»

  Tulin omaksesi, koska vaistomaisesti ymmärsit minut. Ymmärsit joka
  tapauksessa niin paljon, että olit minussa tavannut pienen olennon,
  jota oli varottava säikäyttämästä, jota sinun oli kohdeltava kuin
  haurasta esinettä. Kun istuin ensimäisiä kertoja luonasi, istuin aina
  valmiina juoksemaan tieheni. Ajattelematon sana, malttamaton hyväily
  olisi saanut minut pakenemaan. Ne sanat, joita _et_ lausunut, ne
  juuri minut valloittivat.

  Sinä et tunne minua ensinkään. Nyt olen omasi ja tahdon yhä edelleen
  olla, niin kauan kuin haluat omistaa minut. Mutta jos luulet, että
  suutelosi, hyväilysi, syleilysi saattavat minut omaksesi, niin
  erehdyt. En ole mikään seraafinen tekopyhä. Olen onnellinen joka
  kerta kuin suljet minut syliisi. Juon suudelmiasi yhtä halukkaasti,
  kuin kukka avaa teränsä kesäiselle kasteelle. Olenhan omasi ilomielin
  ja nautinnolla. Olen omasi _ollakseni_ omasi. En tahdo olla elohopean
  kaltainen, joka valuu pois käsistäsi. Herrani ja mestarini — katso,
  kaikkeni annan sinulle viisastelematta ja peittelemättä.

  Eikö koskaan juolahda mieleesi, että rakastan sinua siten? Vai etkö
  tahdo tietää sitä? Pelkäätkö, että pidän sinusta _liian_ paljon?

  Etkö myöskään aavista, kuinka vaikeata minun on erota sinusta niinä
  iltoina, jotka olen viettänyt luonasi? Sinä et saa ajatella minusta:
  hän on sukkela tyttölapsi ja tottunut vetämään kunnianarvoisia
  vanhempiaan nenästä. Nyt hän on ollut salaa huvittelemassa, ja nyt
  hän tekaisee oikein nautinnolla jonkun jutun pettääkseen äitiänsä.

  Ei, niin et _saa_ ajatella. Tosin olen valmis tekemään mitä hyvänsä
  päästäkseni luoksesi. En valita, en millään muotoa tahdo sinun
  luulevan, että pidän onneani _liian_ kalliisti ostettuna. Mutta en
  myöskään tahtoisi sinun uskovan, että kaikki on minulle joutavan
  helppoa.

  Ja sitten ne päivät, jotka erottavat kohtauksemme toisistaan? Sinä
  et luonnollisesti saata ensinkään käsittää, että kolme tai neljä
  päivää voi olla ikuisuus. Sinulla on aina uusia asioita aikaasi
  jouduttamassa. Sinä teet työtä, sinä huvittelet, elät maailmassa,
  joka tuo sinulle joka hetki uusia aineksia, uutta ravintoa. Mutta
  kun en ole luonasi, niin olemassaolo sulkee minut kuin neljän kylmän
  vankilanseinän sisälle, joita lämmittää vain kaipaukseni sinua
  kohtaan, värittää vain rikkautesi muistot.

  Kuinka voisitkaan tietää kaikesta tästä? Sinä näet minun tulevan ja
  lähtevän iloisin kasvoin, mutta sinä et tunne vähääkään sitä elämää,
  jota nuo iloiset kasvot viettävät siitä hetkestä alkain, kuin ne
  lähettävät sinulle hymyilevän jäähyväisnyökkäyksen, aina siihen asti
  kuin ne seuraavalla kerralla hymyilevät sinulle hyvää päivää.

  Mutta jos ajatuksesi milloinkaan, kun olen poissa, sattuvat käymään
  luonani, ja jos ne kykenisivät näkemään ovien ja seinien läpi,
  silloin ne jonakin iltapäivänä, Toivonsaaren puistokujan varrella
  olevaan taloon joutuessaan, näkisivät nuo iloiset kasvot pelottavaksi
  tuskanmuistoksi muuttuneina. Eli tiedä, miten se on mahdollista;
  se on ilkeätä, luonnotonta ja kiittämätöntä; mutta ensimäisten
  päivien loistava riemu, joka kantoi minut yli kaikkien huolien ja
  valoi kultaista hohdetta ympärilleni — se on kadonnut ja sijaan on
  tullut painava raskasmielisyys, jäytävä tuska, jonka vain toisinaan
  karkoittaa hurja iloisuus, ylenmääräinen halu nauraa äänekkäästi
  ja kuulla melua ympärilläni. Kotini ei ole koskaan näyttänyt
  minusta niin köyhältä ja harmaalta, tuntunut niin kylmältä ja
  sietämättömältä, kuin leikittyäni rouvaa sinun asunnossasi.

  Kun istumme päivällispöydässä ja syömme ruokaamme happaman näköisinä,
  herää minussa välistä äkkiä kaipaus kuin orpouden tunne, ja minun
  täytyy purra huuliani ollakseni itkuun purskahtamatta.

  Mutta tukalimpia ovat hämyhetket — kun istun kyyristyneenä
  akkunakomerossani. Silloin tulevat kysymykset kuhisten ja työntävät
  esiin kosteat rotankuononsa: Missä _hän_ lienee nyt? Kenen kanssa?
  Onko hän kauniiden, hienojen naisten seurassa? Minkälainen hän lienee
  heitä kohtaan, mitä hän sanonee heille? Katseleeko hän heitä yhtä
  lämpimästi kuin minua kumartuessaan puoleeni? Onko hänen äänensä yhtä
  lempeän hyväilevä, kuin milloin hän kuiskaa minulle? Ja mitä minä
  merkitsen hänelle nyt? Riittääkö häneltä minulle ajatustakaan, vai
  unohtaako hän toisessa sylissä, että on olemassa Julia-nimi?

  Tiedän, oma ystäväni, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia sinua
  tilinteolle. Sinä et ole koskaan luvannut minulle uskollisuutta, ja
  minä rakastan sinua liian paljon vaatiakseni sinua kokonaan. Kun
  antauduin sinulle, ei tehty mitään sopimuskirjaa, ei laadittu ehtoja,
  ja tietysti minun olisi pitänyt olla selvillä siitä, etten ollut
  ainoa.

  Enhän vaadikaan nyt mitään. Tahtoisin vain sinun ymmärtävän, että
  kaipaan sinulta paljon hyvyyttä. Minähän elän päivämääriä siitä
  onnesta, jonka muutama tunti luonasi tuottaa. Ja jos sattuu, kuten
  viime kerralla, että sinä sanot jotain, mikä kuuluu kylmältä tai vain
  kiusoittavalta, niin ne sanat jäätyvät sieluuni, eikä sydämessäni ole
  toivon kipinääkään, ennenkuin olen jälleen luonasi.

  Jos lähettäisin sinulle tämän kirjeen, niin et voisi peittää
  ivallista hymyäsi. Sinä sanoisit, että olen narri, ja sillä hetkellä
  — koska samassa hetkessä ajattelen aina sinun laillasi — tuntisin
  itsekin, että kirjeelleni kannatti vain hymyillä. Mutta perästäpäin
  sinun hymysi tekisi minut äärettömän epätoivoiseksi.

  Sillä sinä tahdot vain, että olisin aina iloinen, tuottaisin
  sinulle aina hauskuutta. Mutta minulla ei ole sinuun nähden mitään
  tarkoitusta. Sillä en osaa mitään, en tiedä mitään, en ole mitään
  ilman sinua.

  Ja senvuoksi tämä kirje jää päiväkirjaani.

  _Julia_.


Huhtik. 3 p:nä.

Nyt on siis tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Erkki ja minä olemme
sanoneet toisillemme hyvästi.

Olen iloinen, että se on ohi ja että se kävi niin rauhallisesti ja
kauniisti. Minusta on niin siunatun helpottavaa, kun ei enää tarvitse
kohdata Erkin kummastelevana kysyvää, raskaasti nuhtelevaa katsetta.

Hän oli kyllä huomannut, että minussa oli tapahtunut muutos.
Hän huomasi, että minä soluin yhä kauemmas hänestä — kuitenkaan
aavistamatta minne.

Olen iloinen, että se on ohi. Se oli niin rumaa, ja se teki minut
ilkeäksi. Se kiihotti minua epäoikeutettuun vihaan ja pakotti minut
menettelemään halpamaisesti ja arvottomasti.

Kasvavana tyttönä minulla oli koira. Kohtelin sitä oikullisesti ja
toisinaan huonosti; mutta se rakasti minua silti rajattomasti. Välistä,
kun se tapansa mukaan kurottautui puoleeni, karkoitin sen luotani
tylyin sanoin. Se hiipi silloin uuninloukkoon ja painui pitkälleen,
laskien päänsä etukäpäläin väliin. Mutta tuon tuostakin se tirkisti
minuun, ja äkkiä se seisoi jälleen edessäni, tuijottaen minuun
silmillä, jotka kysyivät: »Miksi olet minua kohtaan ilkeä?» Muistan,
että toisin ajoin nuo mykkinä syyttävät silmät herättivät minussa
vaistomaista raivoa. Olisin voinut lyödä tuon elukan kuoliaaksi.

Samaa olen viime aikoina tuntenut Erkkiä kohtaan. Millä oikeudella
vaativat hänen silmänsä minua tilille? Mikä oikeus oli niillä asettua
syyttävänä omanatuntona elämäni tielle?

Mutta pahinta, kiusallisinta oli se, että kun Erkki ja minä kohtasimme
toisemme viime aikoina, niin me jouduimme magneettisen voiman vetäminä
puhumaan »hänestä». Samantekevää mistä aloimme, aina johduimme
sittekin häneen. Joka kerta kuin Erkki astui huoneeseen, päätin
itsekseni: »Tänään ei _hänen_ nimensä saa tulla mainituksi.» Sitten
aloimme jutella, raskaasti ja haluttomasti tai liioitellun vilkkaasti;
keskustelimme ilmasta ja muusta joutavasta, ystävistä ja tutuista...
_Hänen_ nimensä surisi korvissani, _hänen_ nimensä kuvastui Erkin
silmistä, oli hänen huulillaan... toivotonta oli kiertää kauempaa:
yhtäkkiä se tuli mainituksi, me olimme joutuneet liekkiin. — Ja sitten
alituisesti sama halveksittava ilveily yhä uudestaan: Erkki, joka
ei ymmärtänyt mitään, vaan menetteli kuin sokaistu, puolustamassa
_ystäväänsä_, jota minä ahdistelin.

Ei, sellaista ei voinut kestää. Hyvä, että se on ohitse.

Se tapahtui aamupäivällä. Erkki tiesi, että äiti kävisi tänään yksinään
kirkossa. Silloin soi ovikello. Se oli hän.

Hän oli kalpea, mutta silti varsin palavissaan. Hän kuivasi
hikikarpaloita otsaltaan. Olimme vaihtaneet muutamia tavallisia sanoja
joutavista asioista, kun hän sanoi — istuin akkunan ääressä, hän
pyöreän pöydän luona keskellä huonetta: »Julia, etkö siirtyisi tänne
lähemmäksi? Tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.»

»Eikö sitä voi toimittaa matkan päästä?»

»Ei. Suvaitse nyt tehdä niin kuin pyydän.»

Istuin häntä vastapäätä, ja syntyi hetkellinen hiljaisuus. Varmaankin
me olimme molemmat yhtä noloja ja levottomia.

Hän tarttui käteeni. Se oli jääkylmä, hänen lämmin ja kostea
ja vapiseva. Hän katsoi minuun vakavasti ja hellästi ja sanoi
rauhallisesti:

»Julia, minä olen tullut kysymään, tahdotko ruveta vaimokseni?»

Kysymys tuli niin äkisti ja niin varmasti muodostettuna, etten voinut
heti löytää vastausta.

Hän jatkoi silloin:

»Katsos, minä en voi kestää tätä kauempaa. Olen odottanut
odottamistani, koska en uskaltanut kysyä. Mielestäni saatoin toivoa,
niin kauan kuin en ollut saanut vastausta. Nyt minun täytyy päästä
varmuuteen. Tulipa vastaus minkälainen hyvänsä, niin se on kuitenkin
oleva minulle parempi kuin viime aikojen tuska ja levottomuus. Sinun on
vastattava minulle täysin rehellisesti, Julia — muuta en sinulta vaadi.
Tahdotko ruveta vaimokseni?»

Olin saanut takaisin mielenmalttini ja vastasin, vastasin niin
ystävällisesti kuin voin, mutta varmasti ja päättäväisesti:

»Olisiko sinun tarvinnut kysyä, Erkki? Minun mielestäni se oli
tarpeetonta. Ei, Erkki, minä en _voi_ ruveta vaimoksesi!»

Hän päästi irti käteni ja istui hetkisen ikäänkuin harkiten, ennenkuin
hän kysyi:

»Mutta talvella, Julia, kun kirjoitin palaavani kotiin?»

»Niin, Erkki. Silloin oli toisin kuin nyt!»

Hän oli noussut seisaalleen:

»Asiat ovat siis niin kuin ajattelin. Minä en kysy mitään. Sinä et ole
velvollinen tekemään minulle tiliä. Päinvastoin, nykyisin en kernaimmin
tahdo tietääkään mitään. Ja nyt hyvästi, pikku kasvinsiskoni, toivon
että tulet onnelliseksi.»

Hän kumartui puoleeni, tunsin hänen huuliensa koskettavan otsaani, ja
istuessani vielä tuolillani kuulin ulko-oven tupsahtavan kiinni hänen
jälkeensä.

Sitten olen luonnollisesti vuodattanut kuumia kyyneleitä, mutta
toisekseen olen myöskin tuntenut helpotusta ja vapautusta. Ikäänkuin
musta pilvi olisi kadonnut taivaaltani, ikäänkuin taakka vierähtänyt
mielestäni.

Erkki on poissa. En ole enää kohtaava hänen surullisia silmiään, jotka
olivat kuin paha omatuntoni.

Ja minä voin taasen ajatella häntä hyvyydellä ja rakkaudella. En ole
koskaan nähnyt häntä niin kauniina ja miehekkäänä kuin silloin, kun
hän nousi lähteäkseen saatuaan vastaukseni. Ilman kyyneleitä, ilman
nuhtelevaa tai vihaista katsetta; vain lempeästi ja surullisesti ja
ymmärtäväisesti hymyillen.

Miehet ovat sentään paljon ylpeämpiä ja parempia kuin me naiset.


Huhtik. 4 p:nä.

Hänen työpöydällään on kuva — monien muiden joukossa. Sitä kuvaa minä
vihaan. Se esittää nuorta naista, jonka suuret tummat silmät näyttävät
siltä, kuin niissä kuvastuisi unelma rakkaudesta ja suudelmista. Ne
ovat ehdottomasti hyvin kauniit, mutta minuun ne tekevät ihan ilettävän
vaikutuksen.

Joka kerta kuin olen käynyt hänen luonaan, olen ollut kysymäisilläni,
kuka tuo nainen on. Mutta se on aina jäänyt tekemättä.

Tänä iltana sain sen kuitenkin tietää. Hän oli poistunut työhuoneesta,
ja minä seisoin työpöydän ääressä katsellen naista. En tiennyt hänen
palanneen, ennenkuin äkkiä kuulin hänen äänensä aivan takaani:

»Hän on kaunis, eikö olekin?»

»On kyllä.»

»Etkö tunne häntä? Hän on tuo tunnettu rouva Paula Hansen.»

Ja sitten seurasi pitkä luento rouva Paulasta. Hänellä melkein tuntui
olevan pakottava tarve kertoa minulle hänestä. Hän oli tuon rouvan ja
hänen miehensä läheinen ystävä; varsinkin ennen hän kävi tavattoman
usein heidän luonaan. Rouva oli niin suloinen ja miellyttävä, niin
lahjakas ja hauska... En ole koskaan kuullut hänen puhuvan niin
innostuneena yhdestäkään ihmisestä. Ja tuon tuostakin hän vakuutti:
»Pidän hänestä äärettömästi.»

Äkkiä, kesken kaunopuheisuuttaan, hän kysäsi hymyillen:

»Et kai tule mustasukkaiseksi rouva Hansenin tähden?»

»Kuinka sinun mieleesi voi sellaista juolahtaa?»

»Oh, minun mielestäni sinä tulit niin hiljaiseksi.»

... Mustasukkaiseksi, ei, en ole mustasukkainen, enkä aio olla. Mutta
jos hän luulee, että minusta on hauskaa kuulla hänen kertovan kaiken
iltaa rouva Paula Hansenista, niin hän erehtyy perin pohjin.

Minun mielestäni hän ei näytä hienolta. Ja silmien ilme tekee hänet...
niin, ikäänkuin hieman demimondemaiseksi.


Huhtik. 7 p:nä.

Tänään jouduin pahaan pulaan. Tuon mustan harson, jota muuten
varovaisesti piilottelen huoneessani, olin eilen illalla unohtanut
päällystakkini taskuun eteiseen.

Kun aamulla astuin ruokailuhuoneeseen, näin sen eräälle tuolille
laskettuna. Äiti osoitti sitä ja kysyi: »Mihin olet sitä käyttänyt? Ja
mistä olet löytänyt sen?»

Tunsin käyväni tulipunaiseksi kasvoiltani, mutta vastasin
välinpitämättömällä äänellä: »Oh, näin sen kerran romukopissa, ja kun
sitten eilen illalla satoi niin kovin... Mutta» — huomautin äkkiä,
ennenkuin äiti ennätti vastata — »jos se on jokin pyhä esine, jota ei
saa koskettaa, niin pyydän tuhannesti anteeksi.»

Äiti katsahti minuun nopeasti, nousi sitten ja vastasi poistuen,
samalla huoneesta: »Ei suinkaan, saat kernaasti käyttää sitä.»

Mutta minun mielestäni hän on siitä lähtien ollut niin alakuloinen.


Huhtik. 8 p:nä.

Joko kevät tekee herrat tyhmiksi, tai onni tekee minut toiseksi, kuin
ennen olen ollut.

Tänään kokonaista yksitoista — 11 — herraa heitti minulle silmäyksiä.
Eilen niitä oli viisi, ja sitä pidän hyvänä tuloksena, kun otetaan
huomioon, että oli sateinen sää.

En ole koskaan ennen elämässäni saanut silmäyksiä, sitä mitä sanotaan
»silmän iskemiseksi.» Se on seurannut kaikkea muuta merkillistä.

Tunnustan rehellisesti, että se ilahuttaa minua. Jokainen herra, joka
katsoo minuun hiukan pihkaantuneena, on minulle todistuskappale siitä,
että _hän_ (Hän, tuo ainoa, tuo suuri) ei kenties sittenkään valehtele
sanoessaan, että olen hänen mielestään kaunis.

Nähtävästi hänestäkin on hauskaa kuulla pienistä voitoistani. Mutta
kun viimeksi kerroin hänelle »eräästä sievästä herrasta», joka neljänä
päivänä peräkkäin oli Vanhalla Kuninkaantiellä katsonut minuun
kaihoisasti, niin hän sanoi tyytymättömänä: »Sitä en voi sietää. Sinun
täytyy luvata, ettet koskaan enää katsahda tuohon herraan.»

Olisipa hauska tietää, tarkoittiko hän sillä täyttä totta.
Pälkähtäisikö _hänen_ päähänsä ruveta mustasukkaiseksi? Kuinka
mielettömän mahdotonta, mutta kuinka ihanaa!


Huhtik. 9 p:nä.

Olen onnellinen, niin onnellinen, että tulen tyytymättömäksi. Mutta
koska auringonkin täytyy sietää täpliä, niin ei minulla oikeastaan ole
mitään syytä itkeä, joskin jokunen pilvi sattuu hetkeksi peittämään
onneni.

Näin järkevästi puhun itselleni, kun kaikki on onnellisesti ohi ja
päivä paistaa jälleen. Mutta niin kauan kuin sitä kestää, olen vähemmän
sankarillinen.

Se, mikä aiheuttaa useimmat surunhetkeni, on hänen etanamainen tapansa
kadota. Tuntuu siltä, kuin hän pelkäisi kurottautua liian kauas, tulla
minua liian lähelle — henkisesti puhuen. Äkkiä, juuri kuin istumme
mitä mukavimmin ja hauskimmin, on hän poissa. Ja jälelle jää vain
varovaisesti sulkeutunut koteloherra. Samassa hetkessä tuntuu siltä,
kuin joutuisimme satojen peninkulmien päähän toisistamme. Meidän
kätemme, jotka ovat lujasti ja lämpimästi pitäneet kiinni toisistaan,
liukuvat velttoina erilleen, enkä minä tunne enää hänen ääntään ja
kasvojaan. Olen uneksinut istuvani _hänen,_ rakastettuni luona, ja
herätessäni huomaan olevani vieraan herran seurassa, joka keskustelee
kanssani vaivalloisen kohteliaasti.

Jospa edes uskaltaisin kysyä häneltä, minkä vuoksi hän on sellainen.
Pelkääkö hän, että minulla on jotain aikeita häneen nähden? Ellei asian
laita olisi sellainen, etten ylipäänsä tahtoisi antaa hänen tietää
ajattelevani sitä, niin sanoisin hänelle jonakin päivänä: »Älä pelkää.
En pyri naimisiin kanssasi.»

Ei, siinä suhteessa hän voi olla rauhassa. Olen ajatellut sitä paljon
ja tullut siihen tulokseen, etten tahtoisi mennä hänen kanssaan
naimisiin, vaikka hän ehdottaisikin sitä. Se olisi väärin meitä
molempia kohtaan. Vapaus ja riippumattomuus on hänelle elinehto, ja
minä kärsisin liian paljon tuntiessani olevani hänelle kahle. En voi
ajatella sitä aikaa, jolloin tämä on ohi. Kun ajattelen, että jokainen
onnellinen päivä, joka minulle suodaan, on askel kohti suurta, pimeätä
tyhjyyttä, kutistuu sieluni epätoivoisen pelon valtaamana. Ja hän on
kuitenkin oikeassa. Meidän rakkautemme ei ole mikään kyökkikasvi, jonka
voi panna säilöön taloustarpeeksi. Se on kukka, joka tuoksuu suloiselta
ja loistaa ihanana ja kuolee nopeasti, koska sen elämä on ollut niin
voimakasta.

Meidän _rakkautemme._ Onko hän koskaan käyttänyt sitä sanaa? Ei, yhtä
vähän kuin hän on milloinkaan sanonut: »Lemmin sinua.»

Tiedän hyvin, ettei se riipu sanoista. Hän voi rakastaa minua
sanomattoman paljon siksi, ettei hän sano sitä; ja ellen muuten
tietäisi hänen rakastavan minua, niin ei se todistaisi mitään, että hän
satoja kertoja perätysten vakuuttaisi minulle: rakastan sinua.

Hän sanoo minua _lapseksi._ Mutta kun hän tarttuu käsillään päähäni,
katsoo minua silmiin ja sanoo: »Sinä suloinen lapsi!» — eikö hän voi
silloin nähdä, että lapsi ikävöi palavasti noita luvattuja sanoja,
sanoja, jotka on luvattu — runoissa ja haaveissa — jokaiselle
rakastuneelle lapselle?

Ja jos varovaisuus estää sinua, viisas ystäväni, lausumasta niitä
sanoja, jotka minä riemuisan onnen vallassa annan sinulle, niin
usein kuin tahdot ne kuulla, niin kysynpä sinulta: onko niin suuri
varovaisuus sopusoinnussa sen kanssa, mitä tänä iltana minulle
kerroit?... Seisoin kuvastimen ääressä. Silloin näin sinut takanani.
Sinun katseesi hyväili minua varomattoman hellästi, ja sinä lausuit,
kietoen kätesi ympärilleni, seuraavat sanat, jotka ensin tuntuivat
hiukan hämäriltä: »Ja häntä ympäröivät suhisten valkoiset kyyhkyset!»
Tirkistin sinuun kysyvästi, ja sinä jatkoit:

»Se on eräs runo, joka lapsuudestani sankka on väikkynyt mielessäni ja
joka on tekstinä — sanoja ei ole sen enempää — erääseen kuvaan, jonka
silloin näin. Oli kesä-aamu maalla eräässä aurinkoisessa pihassa.
Muuan nuori nainen — en ole koskaan nähnyt niin hienoa ja suloisia
olentoa — astui ulos siniseen puettuna ja kädessään pieni pärevasu. Hän
otti vasusta kourallisen herneitä, ja samassa hetkessä oli ilma hänen
ympärillään yhtenä ainoana valkoisena kohinana. Joka taholta suhisi
hänen ylleen kyyhkysiä. Ne laskeutuivat hänen päänsä päälle, hänen
olkapäilleen, käsivarsilleen, rinnoilleen ja lanteilleen, niin että hän
näytti kuin niihin puetulta. Minun lapsenmielestäni se oli satukuva,
se oli itse ihana Lumikki. Mutta sittemmin tuo kuva on muodostunut
puhtaasti ja vapaasti rakastavan neitseellisyyden ilmestykseksi, ja se
ilmestys on nyt sylissäni.»

— — — Olisitkohan sinä tämän kerrottuasi menetellyt kevytmielisen
varomattomasti lisäämällä: »Rakastan sinua» —? Mutta jos sinä pelkäät
pilaavasi lapsen ja tekeväsi hänet liian itserakkaaksi, olisikohan
sinun silloin pitänyt antaa valkoisten kyyhkystesi suhista hänen ylleen?


Huhtik. 11 p:nä.

Olen iloinen, kun sain tänä iltana olla hiukan hänen kanssaan. Huomenna
hän esiintyy suuressa uudessa osassa, johon hän on uhrannut niin paljon
työtä. Viivyin hänen luonaan vain tunnin ajan, etten häiritsisi häntä.
Hän tuli suoraa päätä kenraaliharjoituksesta ja oli oivallisella
tuulella. Ainoa hänen tovereistaan, johon hän luottaa ja jonka
arvosteluista hän välittää, oli sanonut, että hän näyttelee hyvin.

Hän puhuu harvoin itsestään näyttelijänä. Mutta tänä iltana huomasin,
että hän tunsi tarvetta saada avata sydämensä, ja luulenpa, että hän
näki minut mielellään luonaan.

Istuin vaiti ja nautin hänestä, nautin nähdessäni tuon muulloin niin
hillityn ihmisen tulvavirtana syöksyvän kaikkien patojen yli. Äkkiä hän
katsahti minuun ja pysähtyi kesken intohimoista purkausta, naurahti ja
sanoi: »Sinä näytät aivan pelästyneeltä. Luulet kai, että olen joutunut
päästäni pyörälle?» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Tunnustan sinulle
jotain, minkä toivottavasti olet jo kauan sitten aavistanut —: en ole
ensinkään niin kylmäkiskoinen, kuin miltä näytän. Se on (hän hymyili)
pelkkää teeskentelyä. Oikeastaan olen maailman kiihkeäluontoisin
ihminen; mutta olen laskenut, että joka suhteessa saavuttaa suuremman
tehon antamalla tulivuoren vaikuttaa kiehuvana maanalaisena virtana,
joka kuumentaa maata ja vain joskus yllättää pienellä räjähdyksellä.»
Hän muuttui jälleen vakavaksi: »Ehken yhtäkaikki ole sittenkään niin
viekkaasti harkitseva. Mutta samantekevää muuten. Taiteilija minussa
perustuu tuohon maanalaiseen virtaan. Juuri sen pitäisi voida tehdä ja
se onkin tekevä minusta paremman näyttelijän kuin useimmat muut, jotka
joko mennä rämistävät helisevin kulkusin tai lönkyttävät rehellistä
arkipäivähölkkää — molemmat yhtä ikävystyttäviä, koska heillä puuttuu
sitä vain aavistettua, salaperäisesti uhkaavaa tai vetävää, joka on
runoutta.»

»Sinä et varmaankaan ole olevinasi?» sanoin — en sen ilkeämmin, kuin
että hän voi vaivatta ymmärtää, että ainakin minussa hänellä oli
ihaleva katsoja.

»Kyllä» — hän vastasi polvistuen eteeni — »minä olen olevinani, vieläpä
aika lailla. Mutta tiedätkö miksi? Koska sinä olet minun. Sillä sinulta
olen oppinut näyttelemään osani hyvin.»

»Siis pitäisi kai oikeastaan minun olla olevinani?»

»Toivottavasti oletkin huomisiltana. Ainakin hiukkasen iloinen.»

— — — Tietysti menen huomenna teatteriin. Valitettavasti Emmyn kanssa,
jonka lörpöttely on osaltaan pilaava nautintoni. Mutta minulla ei ollut
muuta keinoa. En uskaltanut ottaa pääsylippua _häneltä._ Sain Emmyn
kutsumaan minut — muka ennakkolahjana syntymäpäiväkseni.


Huhtik. 12 p:nä.

Tänä iltana olen saanut niin paljon erilaisia vaikutelmia, etten voi
selviytyä niistä.

Alan alusta.

Teatteriin ajaessamme Emmy huvitteli minua kertomalla _hänestä_ ja
rouva Paula Hansenista. Enkö ollut kuullut, että heidän välillään oli
nyt rakkaussuhde? _Koko kaupunki_ (Emmy on aina koko kaupungin tulkki)
puhui vain siitä.

Olin päättänyt olla välittämättä Emmyn lörpötyksestä. Kuten
katolilaiset, suojellakseen itseään syntisiltä ajatuksilta, herkeämättä
rukoilevat rukousnauhansa alusta loppuun, samoin loihdin minäkin tuon
tuostakin eteeni hänen kasvonsa sellaisina kuin ne hellästi katsovat
minuun, ja toistelin rakastuneita sanoja, joita hän oli minulle
lausunut. Mutta kiusaaja ei hellittänyt. Kun Emmyn myrkylliset sanat
taukoamatta tihkuivat korviini, heräsi sielussani voitonriemuisena
epäilyksen ja epätoivon kysymys: »Mitä sinä oikeastaan tiedät hänestä?
Sinä houkko, joka luotat siihen, jota et tunne!» Hänen kasvonsa
muuttuivat silmissäni, ne tulivat jäykiksi ja kylmiksi. Ja hänen
sanansa kaikuivat pilkallisilta, ja kuulin hänen sanovan ilkeästi
nauraen: »Eikö totta, hän on kaunis?»

Seisoessamme teatterin ulkopuolella olisin kernaimmin tahtonut juosta
tieheni. Juosta pakoon kaikkea, elämää, josta on mahdotonta päästä
selville; ihmisiä, jotka enimmäkseen miettivät, miten myrkyttäisivät
toistensa elämän.

Sitten huomasin istuvani salissa keskellä surisevaa joukkoa. Kuulin
ihmisten, jotka olivat saapuneet teatteriin aikaa tappaakseen,
naureskelevan ja rupattelevan joutavia, ja minusta oli suututtavaa,
että _hän_ antaisi taidettaan tälle ymmärtämättömälle, sydämettömälle
joukolle.

Silloin kuulin äkkiä Emmyn kuiskaavan: »Tuolla hän on!» Seurasin Emmyn
katsetta ja näin ensi rivin aitiossa erään naisen, jonka heti tunsin
valokuvan mukaan rouva Paula Hanseniksi.

Niin, hän on kaunis. Piirteet eivät ole säännölliset, mutta tuossa
hienossa ja elegantissa olennossa on hempeätä suloa, ja ennen kaikkea
ovat silmät ihmeelliset.

En tiedä miksi. Tunsin heti vain myötätuntoa häntä kohtaan. Kun
hän istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, kiinnittämättä
vähääkään huomiotaan yleisöön, niin hänessä kuvastui mietiskelevää
surumielisyyttä, joka liikutti minua.

En voinut siirtää katsettani hänestä. Minussa heräsi omituinen halu —
halu oppia tuntemaan hänet, suudella häntä ja sanoa hänelle: »Olkaamme
ystäviä.»

Silloin särkyi tunnelmani, kun Emmy kuiskasi: »Taivas tietää, kuinka
monta _ystävätärtä_ hänellä on tänä iltana täällä teatterissa.»

Alkusoitto kajahti, ja salissa syntyi hiljaisuus. Hetkisen kuluttua se
oli siis tuleva. Ja tuskin oli tuo ajatus herännyt minussa, kun tunsin
tuskan kouristavan sydäntäni, niin että luulin pyörtyvän! Kostein käsin
pusertelin nenäliinaani, tajuttomana vastasin muutamiin Emmyn tekemiin
kysymyksiin, joista minulla ei ole nyt aavistustakaan.

Sitten kohosi esirippu. Näin kasvoja liikkuvan lamppurivin takana,
kuulin niiden puhuvan, ja kuulin, että ympärilläni silloin tällöin
naurettiin ja taputettiin käsiä, mutta en käsittänyt sanaakaan siitä,
mitä sanottiin. Istuin kuin mielenhäiriön lamauttamana.

Silloin tuntui yhtäkkiä siltä, kuin minua olisi kutsuttu. Harso liukui
katseestani, lävitseni solui lämmin virta: hän seisoi lavalla, ja hän
puhui.

Oliko se näköhäiriö? Istuinko hänen huoneessaan, ja minunko kanssani
hän puhui?

Minun täytyi nipistää käsivarttani herätäkseni oikein ja käsittääkseni
että olin teatterissa. Olin teatterissa ja näin näyteltävän omaa
lemmenonneani. Kuulin kaikkien niiden sävelten, joita minulle oli
hyräilty, kaikuvan näyttämöltä täyteläisessä kauneudessa.

Minut valtasi vaistomainen tuska ja ujous. Veri syöksähti poskiini, ja
minä katsahdin Emmyyn, katsoin muuhun yleisöön nähdäkseni, olivatko he
huomanneet mitään.

Sitten minun täytyi hymyillä typerälle tuskalleni, ja minä vaivuin
onnelliseen nautintoon; olin niin onnellinen ja ylpeä ja ihastunut,
että kyyneleet valuivat pitkin poskiani, unohdin kaiken ja kaikki
ympärilläni, kunnes väliverho laskeutui yleisön paukuttaessa ankarasti
käsiään ja sali kävi jälleen valoisaksi ja Emmy sanoi hymyillen:
»Mutta, hyvä jumala, miksi sinä uliset? Eihän siinä ollut mitään
surullista.» Mutta kun hän lisäsi: »Hän näytteli muuten ihanasti!» —
niin hänen arvonsa kohosi huomattavasti silmissäni.

Väliaikana väijyskeli katseeni rouva Paulan aitiota. Hän istui nyt
tähystellen uteliaana ympäri salia, ikäänkuin hän olisi etsinyt
jotain määrättyä. Äkkiä katseemme kohtasivat toisensa, ja minusta
tuntui siltä, että näin synkän välähdyksen hänen silmissään. Huomasin
myöskin, että hän sitten illan kuluessa suuntasi useasti kiikarinsa
minuun. Tietäneekö hän, kuka olen, ja aavistaneeko hän jotain? Olisiko
Alfred —? Ei, se on mahdotonta. Joka tapauksessa tuo katse tekee
minut levottomaksi, ja koko loppuajan minua vaivasi tunne, että olin
tarkastelun alaisena.

— — Niin päättyi näytelmä, ja me seisoimme vaatesäiliön luona
saadaksemme päällysvaatteemme. Pyysin Emmyä olemaan kiirehtimättä
liikoja; tahdoin mieluimmin odottaa niin kauan kuin mahdollista,
kuullakseni kuinka häntä kehuttiin. Kaikki olivat kummissaan siitä,
kuinka hyvin hän oli näytellyt. Kuulin erään sanovan: »Nyt hän voi olla
varma onnestaan. Nyt hän on lopultakin osoittanut olevansa suuri kyky.»

Nyt lopultakin! Mutta miksi _nyt?_ Sen tiesin vain minä. Jos sinä, oma
ystäväni, olisit nähnyt, kuinka korkealle minä sinä hetkenä nostin
nenäni, niin sinulla olisi ollut syytä nipistää minua korvasta ja
sanoa: pöyhkääjä!

— Teatterin ulko-oven luona törmäsimme Erkkiä vastaan. Hän oli
loistavan iloinen ystävänsä menestyksen johdosta ja sanoi: »Nyt kai
myönnät, että hän kelpaa johonkin!» Muuten hän kertoi matkustavansa
pian takaisin ulkomaille. Hän oli toistaiseksi luopunut aikeestaan
aloittaa oman liikkeen täällä kotona. Erkki parka!

Emmy tahtoi saada minut mukanaan konditoriaan teetä juomaan. Mutta
minua puistatti ajatellessani, että silloin olisi pakko sulattaa hänen
seikkaperäinen arvostelunsa näytelmästä ja esityksestä, ja minä pääsin
hänestä erään raitiotievaunun luona. Ajettuani kappaleen matkaa astuin
kuitenkin pois. Minut oli äkkiä vallannut vastustamaton halu nähdä
hänet vielä tänä iltana, vain nähdä _hänet_ ja sanoa hänelle, että
rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan.

Tietysti oli typerää luulla, että voin tavata hänet. Olin hänen
ovellaan. Se oli lukittu. Ja hänen asuntonsa oli pimeä. Puolen tuntia
harhailin talon seutuvilla, sitten minun täytyi lähteä kotiin.

Mutta kotimatkalla hävisi pöyhkeyteni kokonaan. Raitiotievaunussa
istuessani sain vaivoin pidätetyksi kyyneleitäni, kun ajattelin, että
kenties hän oli nyt _hänen_ seurassaan ja että tämän illan olisi
kuitenkin pitänyt kuulua _minulle_ — yksinomaan minulle.

Lieneekö _hän_ ajatellut tänä iltana minua? Minunko lähettämiäni oli
kukkanen, jota hän kantoi rinnassaan? Viittauksena ja tervehdyksenä.

_Tahdon_ uskoa sen. Enkä _tahdo_ ajatella kaikkea sitä, mitä Emmy
kertoi.

Hän ei ole voinut viettää tätä iltaa _hänen_ seurassaan. Vaikkei
asianlaita olekaan niin, kuin Emmy sanoo, niin minun mielestäni hänen
pitäisi kuitenkin ymmärtää, että se olisi väärin minua kohtaan.


Huhtik. 13 p:nä.

Aamupäivällä ostin kaikki sanomalehdet. Ne kiittävät häntä. Eräs puhuu
»suoraan sanoen hämmästyttävästä edistyksestä.» Vain yksi koko joukosta
on epämiellyttävä. Se sanoo, että hän oli »ikävä ja isosteleva kuten
tavallisesti», mutta »tällä kertaa samalla aivan mieletön.» Taivas
tietää, mikä idiootti siihenkin lehteen kirjoittaa. Minua huvittaisi
nähdä, että hänet hakattaisiin lihamuhennokseksi ja tarjottaisiin
omassa lehdessään onnettomuudentapauksena.

Muuten on samantekevää, mitä mokoma nulikka kirjoittaa. Kaikki
ihmiset ovat haltioissaan. Näytelmä esitettiin uudelleen tänä iltana;
valitettavasti en voinut olla teatterissa, mutta olin _ulkopuolella,_
sekä silloin kuin ruvettiin myymään pääsylippuja — siellä oli
suunnaton jono — että näytännön päättyessä. Seisoin keskellä eteistä —
luonnollisesti harso kasvoilla — ja annoin yleisön tyrkkiä minua mielin
määrin. Ja minä kuulin hänen nimeänsä mainittavan satoja kertoja, ja
palasin kotiin ja mainitsin sen tuhansia kertoja, ennenkuin vaivuin
uneen.

       *       *       *       *       *

Mitä ovat _kaikki muut_ olleet hänelle? Miksi ei yksikään heistä ole
voinut innoittaa häntä? Jos hän olisi pitänyt heistä yhtä paljon kuin
minusta, kuinka voisin juuri minä silloin olla se, joka sytytti hänessä
kipinän?

Näin kysyn itseltäni, enkä rohkene lausua ääneen sitä vastausta, joka
kaikuu sielussani voitonhymnin lailla.

En rohkene, sillä entäpä jos pettyisin. Ja sittenkin — onko se
mahdollista? Voiko olla muuta vastausta kuin se, joka sisässäni
riemuitsee: Minua, minua hän rakastaa; ainoastaan minua hän on
rakastanut! _Ainoastaan_ minua!

       *       *       *       *       *

Sillä minä ajattelen, että miehet ovat rakkaudessa toisellaisia kuin
me naiset. Heillä voi olla kymmeniä rakkausseikkailuja, mutta ne eivät
merkitse mitään, ne ovat kuin ohimenevä tuuli, joka saattaa sielun
pinnan vain hetkeksi väreilemään. Mutta sitten yhtäkkiä nousee heissä
todellisen, ainoan rakkauden myrsky, ja silloin tapahtuu ikäänkuin
myllerrys; kaikki, mikä heissä on syvintä ja parhainta, tulee esiin, ja
he saavat voimia ja intoa suorittaakseen elämänsä suurimmat urostyöt.


Pitkänä perjantaina.

Tänä iltana olin viimeinkin jälleen hänen luonaan.

Olisin tahtonut sanoa hänelle jotain oikein kaunista, jotain lämmintä
ja sydämellistä, josta hän olisi voinut ymmärtää, kuinka iloinen
olin hänen puolestaan. Mutta enempää en saanut irti kuin kuivan:
»Onnittelen. Sinähän niitit paljon mainetta.»

Hän vastasi: »Niinhän taisin tehdä. Mutta annahan minun nyt kuulla
se ainoa arvostelu, josta välitän, ainoa arvokas arvostelu. Miltä se
tuntui _sinusta?_ Oliko se hyvin, oliko se oikein? Herättikö se sinussa
muistoja? Liikuttiko se sinua vähääkään?»

Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa, katsoin kaiken onneni hänen
silmiinsä ja kuiskasin hänelle: »kiitos.» — Mutta sittemmin sanoin
hänelle saman monin sanoin.

       *       *       *       *       *

Hänen kirjoituspöydällään oli kimppu keltasia ruusuja. Nähdessäni sen
ajattelin heti: se on tuolta toiselta naiselta.

Mieleni kävi apeaksi, ja hän huomasi sen.

»Mikä sinua vaivaa?» hän kysyi.

»Ei mikään.»

Mutta hiukan myöhemmin sen _täytyi_ purkautua.

»Sinä olet saanut kukkia», sanoin. »Varmaankin ne ovat...»

Hän keskeytti minut.

»Hyi, Julia!» Ja hän katsoi minuun vakavasti, melkeinpä murheellisesti.

»Mutta minulla on syytä olla mustasukkainen. Ja minä _tahdon_ tietää,
keneltä sinä olet saanut nuo kukat.»

Tunsin, ettei itku ollut kaukana, ja käänsin pääni pois. Hän tarttui
käteeni, ja samassa purskahdin itkuun. Tahdoin vetää käteni irti, mutta
hän piti kiinni, piteli sitä — sanaakaan lausumatta — kunnes olin
itkenyt kylliksi. Sitten hän virkkoi:

»Kuulehan nyt, Julia. Olen jo ennen vakuuttanut sinulle, ettei sinulla
ollut mitään syytä mustasukkaisuuteen, ja sinä vastasit minulle,
ettet sitä ollutkaan. Nyt näen, että kuitenkin olet, ja senvuoksi
kerron sinulle seuraavaa, jotta ymmärtäisit, kuinka luonnoton
mustasukkaisuutesi on. Tiedän, että sinä olet hienotunteinen kelpo
tyttö ja uskot, mitä sinulle kerron, vaatimatta lähempiä selityksiä
nimiin ja muuhun sellaiseen nähden. Kuulehan siis: ennenkuin opin
tuntemaan sinut, minulla oli ystävätär, joka kävi luonani, kuten
sinäkin nyt teet. Me pidimme toisistamme paljon, ja minä pidän hänestä
paljon yhä vielä. Sinä voit kuulla sen suuttumatta, sillä meidän
suhteemme on kokonaan loppunut: hän oli suloisimpia ja parhaimpia
ihmisiä, mitä olen tuntenut. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle muuta
kuin hyvää; me emme ole koskaan sanoneet toisillemme pahaa sanaa koko
sinä pitkänä aikana, jolloin hän kävi täällä ystävättärenäni. Se suhde
oli niin valoisa, niin hilpeä, niin hieno ja keveä, että se on aina
elävä mielessäni lämpimän, pilvettömän kesäpäivän kaltaisena. Silloin
saavuit sinä. Sinä saavuit ja valtasit nopeasti minut kokonaan. Sinä
olit huumaava nuoruus, voimakas kevät. Omakseni tuleminen merkitsi
sinulle niin paljon, että rakkaus tuntui tuovan minulle jotain uutta
ja suurta ja ihmeellistä. Sinä täytit minut kokonaan. En voinut jakaa
itseäni teille. Monta päivää ei ennättänyt kulua siitä, kuin olin ensi
kerran kohdannut sinut, kun hän jo tunsi varmalla vaistollaan, että
vaara oli uhkaamassa. Hän tiedusteli minulta, minä vastasin vältellen;
ensimäisen kerran loi epäluottamus varjonsa meidän suhteeseemme. Olin
vielä niin vähän selvillä itsestäni ja pidin hänestä niin paljon,
etten tahtonut ruveta tekemään hänelle tiliä, jonka tiesin päättyvän
jäähyväisiin. Sitten sinä olit eräänä iltana luonani — varmaankin
muistat sen — siitä on noin kolme viikkoa. En ollut nähnyt häntä
kahteen viikkoon. Keksin aina verukkeita päästäkseni tapaamasta
häntä. Silloin, juuri kuin me molemmat istuimme tässä sohvassa, kuten
nytkin, soi ovikello. En tahtonut avata, mutta kelloa soitettiin yhä,
ja viimein lähdin eteiseen. Kun vähän myöhemmin palasin takaisin,
kerroin, että se oli teatterin lähetti, ja kun sinä huomasit, että
olin niin vakava, niin sanoin saaneeni ikävän viestin. Minua muka
tahdottiin esittämään osaa, josta en olisi lainkaan välittänyt.
Tulija ei ollut mikään teatterin lähetti. Se oli — _hän._ Hän saapui
kaipauksen ja epäluulon ajamana, ja saadakseni hänet lähtemään, minun
täytyi turvautua valheeseen, jonka esitin liian huonosti estääkseni
häntä aavistamasta pahaa. Hän lähti kuitenkin sanomatta mitään, hän
oli uskovinaan minua, mutta minä en pyytänyt häntä seuraavanakaan
aikana käymään luonani. Ja sitten samana päivänä, jolloin minun oli
määrä esiintyä uudessa osassani, sain aamupäivällä häneltä kirjeen
— jäähyväiskirjeen, joka katkerasta pettymyksestä huolimatta henki
lempeyttä ja hienoutta. Hän oli edellisenä iltana — muistathan, sinä
käväsit sinä iltana luonani — ollut tuolla kadulla, ja hän oli nähnyt
sinun sekä saapuvan että lähtevän. — — — Niin, sellainen oli se minun
juttuni, ja päätä nyt itse, onko _sinulla_ syytä mustasukkaisuuteen.
Vaikkapa nuo kukat olisivatkin tervehdys häneltä — muuten en tiedä
sitä, sillä ne lähetettiin nimettä — niin saattavatko ne mielestäsi
tuottaa sinulle harmia?»

Sellaista hän kertoi; mutta jo aikoja ennen, kuin hän oli lopettanut,
lepäsin hänen sylissään ja olin sydämessäni monet kerrat pyytänyt
häneltä anteeksi.

Mutta paha oli, että juuri sinä iltana, jolloin hän näki minut, olin
lähtenyt ulos harsottani.


Pääsiäispäivänä (huhtik. 17 p.)

En ymmärrä ensinkään isäukkoa. Ellei se kuulostaisi liian
hullunkuriselta, olisin kernas uskomaan, että äreä professori
Kuivalainen on hiukkasen rakastunut omaan tyttäreensä.

Varmaa on, että hän on käynyt aivan pehmeäksi minua kohtaan. Joka
kerta kuin hän on viime aikoina nähnyt minut, on hän — todellakin
huomattavalla ponnistuksella — vääntänyt kasvonsa hymyyn ja kiiruhtanut
nipistämään poskeani tai muulla tavoin laskemaan leikkiä.

Mutta eilen vasta ihmeitä tapahtui. Aamiaista syötäessä sanoi äiti,
ettei hän vilustumisen tähden voinut lähteä kanssani kävelylle.

»No niin», sanoi isä, »silloin minä kutsun Julian mukanani näyttelyyn.»

Ja kohtelias isäni laati minulle oikein juhlan. Oli mitä suloisin leuto
sää, ja isä ehdotti, että ajaisimme kaupunkiin avoimissa vaunuissa.
Näyttelyssä viivyimme vain tunnin ajan, ja isä piti tärkeimpänä
saada minut esitellyksi kaikille niille taiteilijoille, jotka
siellä tapasimme. Jälestäpäin olimme à Portassa — jota isä vanhasta
tottumuksesta nimittää Miniksi — ja joimme siellä oporto-viiniä.
Istuessamme laseja kallistelemassa sanoi isä äkkiä: »Kuuleppas, Julia,
minusta sinun vaatevarastosi kaipaa uudistusta. Minulla on nykyään
kukkaro pullollaan, ja sentähden lähdemme nyt puoteihin ja teemme
sievän tyttöseni kesäksi hienoksi.»

Kävimme muotikaupassa ja korutavarakaupassa ja hansikaskaupassa ja
kenkäkaupassa. Ja isä käänsi kaikki mullin mallin, ennenkuin löysimme
jotain, joka hänen mielestään sopi minulle kovin hyvin, lapuksi hän
tahtoi ehdottomasti lahjoittaa minulle parin silkkisukkia, mutta kun
väitin, ettei äiti pitäisi siitä — tiedän erään toisen, joka ei olisi
pannut sitä pahakseen — niin hän luopui hullutuksestaan.

Ajoimme kotiin oikein hilpeällä tuulella. Eteisessä sanoin: »Kiitos
tästä päivästä, isä! Minulla on ollut tavattoman hauskaa!» — »Saanko
siis suudelman palkaksi?»

Sen hän saikin. Mutta arkihuoneessa ilma oli painostava ja surkea kuten
tavallisesti, ja sohvalla makasi äiti kipeänä ja raskasmielisenä.


Huhtik. 23 p:nä (syntymäpäivänäni).

Ensimäinen taival suoritettu. Hyvän tavan mukaan minun kai olisi nyt
täytettävä pari päiväkirjan lehteä syvällisillä mietelmillä. Mutta
en ole laisinkaan halukas filosofeeraamaan. Ainoastaan tanssimaan ja
nauramaan olen halukas, nauramaan ja tanssimaan, tanssimaan halki
nukkuvan kaupungin ja herättämään sen julistamalla, että maailmassa on
ainakin yksi onnellinen ihminen. Nimittäin allekirjoittanut, nimittäin
Julia, joka arvoisasta ijästään huolimatta on tänään viettänyt
syntymäpäiväänsä hemmotellun lapsukaisen tavoin.

Kun muistelen, minkälaisia syntymäpäiväni ovat viime vuosina
olleet, niin minusta tuntuu siltä, ettei tämänpäiväinen voi olla
totta. Kas tässä tavanmukainen syntymäpäiväresepti: äiti herättää
juhlan aiheuttajan, kyyneleet silmissä, jotta tunnelma olisi alusta
pitäen oikea. »Hyvää huomenta, lapsukaiseni, ja onnea. Isä ja minä
lahjoitamme sinulle kankaan kesäpuvuksi, sinähän tarvitset sellaisen
välttämättömästi, ja isoäiti maksaa ompelijan.» Aamiaispöydässä
vallitsee pinnistetty juhlailoisuus. Aamupäivällä vieraina Kristiina,
Emmy ja pari tätiä, kukin tuoden viehättävän kotitekoisen lahjan ja
laukullisen jonninjoutavaa rupattelua, ottaen korvaukseksi kupillisen
uneen uuvuttavaa suklaatia. Tämän jälkeen lopetetaan varsinaiset
juhlallisuudet ja päivä päättyy iltaduettoon, jonka syntymäpäivälapsi
ja hänen äitinsä suorittavat kahden kesken tavallista runsaammin
kyyneleiden, jälkimäinen pyytäen anteeksi sitä, että on saattanut hänet
tähän kurjaan maailmaan.

Tänään on sävel ollut toisellainen. Siitä on aluksi kiitettävä
muuttunutta isääni, joka aamiaista syötäessä esiintyi niin
elämäniloisena ja tarjoili viiniä niin auliisti, että Frans tuli aivan
julkean meluisaksi ja yksinpä äitikin viehättyi vilkkaaksi; se muuten
teki hänet hirmuisen hupaiseksi ja kerrassaan suloiseksi katsella —
juuri kuin hän olisi melkein hävennyt omaa hilpeyttään.

Aivan vastoin tapaansa ja tätien kauhuksi otti isä osaa myöskin
suklaatijuhlaan ja höysti sitä kujeilemalla ihan jumalattomasti
vanhojen sukulaistensa kustannuksella.

Tämän perästä minä pukeuduin hienoimpaan asuuni lähteäkseni —
virallisesti — nuorten päivällisille huvittelunhaluisen Kristinan luo.
Toisin sanoin, viettämään syntymäpäivääni yhdessä _hänen_ kanssaan.

Hän otti minut juhlallisesti vastaan frakkiin ja valkoiseen
kaulaliinaan puettuna, tarjosi käsivartensa ja johti minut
työhuoneeseen. Keskellä huonetta oli valkoisella liinalla katettu
syntymäpäiväpöytä notkuen — oivallinen juhlaselostus-sana — lahjojen
painosta: hienoja ja ihastuttavia toalettiesineitä, makeisia ja kukkia.

Hän oli luvannut — kunniasanallaan — ettei antaisi minulle mitään
lahjoja. Nyt hän naureskeli menetetylle kunnialleen ja minun
onnistumattomalle harmilleni.

Syntymäpäivälapsi oli saanut itse määrätä, mitä hän halusi
päivälliseksi. Alfred oli pakottanut minut valitsemaan monta hienoa
ruokalajia uhkailemalla, että saisin muuten makeata keittoa ja
pannukakkuja. Hän tekee minusta oikein inhottavan herkuttelijan.
Niinpä hän on opettanut minulle, että sampanja on erilaista. Ennen
luulin, että sampanja on sampanjaa ja sillä hyvä. Nyt tiedän, että on
olemassa sekä »makeata» että »kuivaa» ja »ekstra kuivaa» sampanjaa
ja että sampanjan nimenä on toisinaan Munm, toisinaan Heidsick ja
toisinaan taas jotain ihan toista. Tiedänpä päälle päätteeksi, mistä
lajista eniten pidän ja se on hänen mielestään suuri edistysaskel
kasvatuksessani.

Varmaa on, ettei hyvää ruokaa ja viiniä pidä halveksia. Myöskin
herkkujen syöminen ja juominen voi olla runollista. Ja vaikka
tyytyisinkin hapankaaliin, kun vain saan olla hänen seurassaan, niin
enpä kiellä, että hänen maukas ruokansa, hienosti katettu pöytä ja
juhlapukumme herättivät minussa mieltymystä ja tyytyväisyyttä.

Jäähyytelöä syödessämme kysyin, eikö hän aikonut pitää minulle puhetta.
Hän vastasi: »Puheeni on kukkavihossasi.» — »Täytyykö minun tyytyä
kukkaskieliseen puheeseen?» — »Etsi, niin löydät.» Nostin kukkavihon
lasista ja siitä putosi kokoonkääritty paperi. Hän näytti melkein
nololta sanoessaan: »Sinä olet kaiken lisäksi saanut minut rupeamaan
runoilijaksikin, lieventävänä asianhaarana mainitsen, etten kuitenkaan
ole tehnyt syntiä runomitalla.»

Aioin avata paperin, mutta hän pyysi minua odottamaan. Vasta sitten,
kuin istuimme sohvassa kahvin ääressä, sain luvan lukea puheen. Hän
kysyi, mitä siitä pidin. Vastasin hänelle, kuten ajattelinkin, että hän
oli maailman ihanin runoilija.

Se hän _onkin._ Sillä hän on minun runoilijani.

Ja niinpä lopetan selostukseni juhlasta liittämällä päiväkirjaan hänen
puheensa.


_Puhe Julialle_.

Minun ei tarvitse kertoa sinulle, että rakastan sinua. Sen näet
katseestani, kun se sinua syleilee; sen kuulet äänestäni, kun se
suutelee korviasi.

Sitävastoin kerron sinulle, miksi olen sinuun niin peräti rakastunut.

Siksi, että olet tullut luokseni, kuten kantaäitini, Eeva rouva,
tuli vanhan Aatamin luo: vastasyntyneenä, värisevänä odotuksena ja
lupauksena, hämmästyttävänä ja hämmästyneenä.

Näen sinun nyt tirkistävän minuun kysyen ja hiukan ymmälläsi. Juuri
siten Eevakin katsoi Aatamiin, kun he kohtasivat toisensa ja tämä antoi
taivaan ja maan ensi kerran kuulla nuo sittemmin aina yhtä uudet ja
hämmentävät sanat: »Rakastan sinua.»

Samoin kuin sinä nyt kuunnellen taivutat hieman päätäsi, silmissäsi
katse, joka on sekä ujo että säteilevä, samoin teki Eeva rakastuneena
neitosena, ennenkuin hän vyötti itsensä kokeneen naisen siveettömillä
viikunanlehdillä.

— — — Katso, maata verhoaa harmaa usva, ja Aatami on kyllästynyt
elämään, joka hänelle lahjoitettiin.

Silloin välähtää auringonsäde usvan läpi, ja usva hajoaa, ja hän seisoo
maan päällä päivänpaistetta ja lämpöä luoden: ihmisen nuori morsian,
nainen, joka punastuu, ei sen vuoksi, että hän häpeisi alastomuuttaan,
vaan siksi että hän on ihmeissään ja iloissaan oman sulonsa ja voimansa
tähden, jonka hän lukee Aatamin jumaloivasta katseesta.

Lemmettärien ympäröimänä hän lähtee liikkeelle. Ne ovat piilosilla
hänen hiuksissaan, jotka kähertyvät otsalla, ne kuiskivat kaikellaisia
hullutuksia hänen uteliaisiin korviinsa. Ne jännittävät huulen Amorin
jouseksi, ne kiikkuvat hennolla povella. Yksi kätkeytyy posken
hymykuoppaan, toinen leukareikään. Mutta kaksitellen ne istuvat kuin
rakastuneet suutelevat parit sinun suloisissa silmissäsi, sinä oma
Eevani, joka kutsuit minua uuden päivän lailla; joka aina, kun astut
sisään ovestani, olet päivänsäde, joka hajoittaa usvan ja kaikki
harmaat ajatukset.


Huhtik. 24 p:nä.

Iloitsen siitä, että olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sillä siten
olen tuntenut hänet 2 vuotta, sekä silloin kuin olin yhdeksäntoista
vuoden vanha, että nyt kun olen kahdenkymmenen vuotias. Mutta hänelle
en kerro sellaisia, sillä hän vain nauraisi ja sanoisi minua pikku
vauvaksi. Ja se on sopimatonta kahdenkymmenen vuotiaalle neidille.


Huhtik. 25 p:nä.

Iltapäivällä istuin yksin kotona. Äkkiä heräsin mietteistäni ovikellon
ankaraan, kiivaaseen kilinään. Ihan vapisin pelästyksestä.

Postilähetti siellä vain oli pistänyt kirjeen laatikkoon.

Kirje oli äidille, panin sen pöydälle ja istuuduin jälleen akkunan
ääreen. Mutta rauhani ei palautunut. Korvissani kaikui alituiseen
tuo kiivas kilinä — ikäänkuin vaara uhkaisi. Ivasin itseäni.
Hermostunut hölmö! sanoin itselleni. Hyvänen aika, postilähetti on
ollut kiireissään ja kiskaissut tavallista voimakkaammin. Keneltähän
tuo kirje muuten lienee, en tuntenut käsialaa. Nousin paikaltani
ja otin sen käteeni. Kotelo oli vanhanaikainen, pitkä ja kapea, ja
päällekirjotus hoippui avuttomana sinne ja tänne isoin, kömpelöin
kirjaimin. Siinä oli virheitäkin. Keneltä se lieneekään? Muuten tunsin
aina äidille saapuvien kirjeiden käsialan.

Olisiko se isoäidin vanhalta palvelijattarelta, joka ilmoittaa, että
isoäiti on vaarallisesti sairastunut? Ei, se ei ollut todennäköistä.
Meille olisi annettu tieto lähetin kautta eikä kirjeellisesti.

Mutta keneltä sitten? Äkkiä heräsi sisässäni tuskanhuuto. »Kirjeessä
puhutaan sinusta! Se on nimetön kirje sinusta!» Rupesin taas
vapisemaan, niin että tuskin saatoin pitää kirjettä jääkylmissä
käsissäni. Niin, tietysti asian laita oli sellainen. Käsiala oli
väärennetty, se oli selvää, ja lähettäjä oli ehdoin tahdoin tehnyt
kirjoitusvirheitä. Olisiko se tuolta toiselta? Olihan hän nähnyt minun
menevän Alfredin luo. Ei, ei, hän oli hyvä ja hieno, sen sanoi Alfred.
Mutta sittenkin, mustasukkaisina ihmiset tekevät tekoja, joita he
muulloin halveksivat. Sitäpaitsi voisi sen tehdä moni muu. Mistä minä
tiesin, vaikka minut olisi nähty ja tunnettu lukemattomia kertoja, kun
olen käynyt hänen luonaan.

Silloin olisin hukassa. Hetken kuluttua saapuisi äiti kotiin, hän
huomaisi kirjeen ja avaisi sen... minä näkisin hänen epätoivoisen
katseensa, näkisin hänen horjuvan ja kaatuvan.

Ei, minun _täytyi_ tietää, mistä siinä kirjeessä puhuttiin. Valoa
vasten siis. Ei näkynyt mitään. Koetin avata sitä varkain neulan
avulla. Se oli suljettu liian lujasti. Olin jo aivan suunniltani.
Vapisevin käsin mursin kuoren — ja helpotuksesta huokaisten,
jännityksen uuvuttamana, onnellisena, mutta nolona vaivuin tuolille
kädessäni tuo kamala kirje. Se sisälsi — erään uuden, vanhalle
Kuninkaantielle perustetun pesulaitoksen ilmoituksen.

Niin, nyt perästäpäin hymyilen sille. Mutta sittenkin. — _Hän_ ei voi
aavistaakaan, minkälaisilla kauhunhetkillä minä saan ostaa onneni.


Vappuna (sunnuntaina).

Elämäni hirvein päivä.

Oikeastaan minun olisi pitänyt mennä kirkkoon äidin kanssa, mutta sain
asiat järjestetyiksi siten, että lähdinkin sensijaan isoäidin luo.
Matkalla kurkistin hänen akkunoihinsa. Varmaankaan hän ei ollut vielä
noussut vuoteesta. Makuuhuoneen akkunoita ei oltu avattu, ja vain
toisesta oli verho nostettu ylös. Minua halutti sanomattomasti livahtaa
hetkeksi hänen luokseen, pudistella häntä ja kujeilla hänen kanssaan,
niin että hän saisi unen silmistään.

Oli mitä rumin kylmä kevätsää, sumua ja sadetta. Ihmiset kiiruhtivat
ärtyneen näköisinä kirkkoon rankkasateen rapistessa. He olivat
todellakin mielenylennyksen tarpeessa. Minun sydämessäni vallitsi
pyhäpäivä kirkonkäynnittäkin.

Isoäiti istui jo kankeana ja suorana pielustensa keskellä, yllään
sunnuntaimyssy. Akkunakorokkeella istui vanha Maria sukankutimineen,
lukien sanomalehteä. Kuinka siellä oli rauhallista! Hiljainen tyyni
luostarikirkko, jossa on suitsutuksena sekatuoksua.

Isoäiti taputti kättäni kuivilla, ryppyisillä eukonkäsillään. Saatoin
nähdä hänen silmistään, että niissä oli jokin lahja. Mutta isoäiti ei
ole niitä, jotka ryntäävät oikopäätä asiaan käsiksi.

Hän aloitti: »Tänään ei ilma ole parhaimpia.» Sitten hetken päästä:
»Tänään ei juuri kenenkään tee mieli lähteä metsään.» Lopuksi:
»Haluttaisikohan Juliaa lähteä illalla teatteriin?» Juliaa halutti
suuresti. Tiesipä hän senkin, mihin teatteriin hän halusi. Sillä siellä
esitettäisiin minun näytelmäni.

»Muistaakseni sinä olet jo nähnyt sen, etkö olekin?» kysyi isoäiti.

»Mutta minä näkisin sen niin hirveän mielelläni uudelleen.»

»Tänä iltana siinä esiintyykin eräs toinen», sanoi Maria äkkiä
korokkeeltaan. »Sanomalehdessä sanotaan, että Mörch on sairastunut.»

En luule, että huusin. Muistan vain, että seisoin akkunan ääressä
lehti kädessäni; että Maria nousi seisaallean huudahtaen: »Herranen
aika, neiti kulta!»; että huone pyöri silmissäni; että kuulin isoäidin
ikäänkuin kaukaa sanovan: »Lapsi kulta!» ja että huomasin, kun silmäni
avasin, makaavani nojatuolissa. Maria piti nenäni edessä jotain
väkevältä tuoksuvaa ja pöydällä oli pesuvati. Tuijotin kummastunein
katsein ensin Mariaa, sitten isoäitiä: »Mitä on tapahtunut?» Mutta
samassa tuokiossa palasi sieluuni muisto ja kauhu, ja ellei Maria olisi
tarttunut käteeni niin lujasti, että teki kipeätä, olisin pyörtynyt
uudelleen.

Ensimäinen ajatukseni oli: miten voin selittää menettelyni isoäidille?
Olin tahallani toipuvinani vain vähitellen, ennättääkseni keksiä jotain.

Mutta isoäiti tuli minulle itse avuksi.

»Oletko syönyt mitään aamulla?» hän kysyi.

»En, isoäiti.»

»Sitä ajattelinkin. Mutta se on väärin, Julia. Nuoret tytöt eivät jaksa
paastota. — Tuoppas lasi viiniä, Maria.»

Yksin jäätyämme isoäiti kutsui minut luokseen. Laskeuduin polvilleni
hänen eteensä, kätkin pääni hänen helmaansa ja purskahdin itkuun. Itkin
niin, että luulin sydämeni pakahtuvan. En voinut mitenkään heretä,
vaikka koetin kaikin voimin. Maria toi viiniä, kuulin hänen tulevan ja
jälleen poistuvan, ja minä nyyhkytin yhä, isoäidin sivellessä tukkaani
pehmeästi ja verkalleen. Teki niin hyvää, kun sai itkeä rauhassa, ja
isoäidin levollinen käsi tuntui niin tyynnyttävältä.

»Kas niin, lapseni! Kas niin, lapseni!» hän toisti moneen kertaan
itkun vaimentuessa. Mutta minä jäin paikalleni, en uskaltanut kohdata
hänen katsettaan. Ja kuitenkin kiusasi minua nyt ajatus: »Sinun täytyy
lähteä. Sinun täytyy mennä hänen luokseen saamaan selvyyttä.»

Silloin sanoi isoäiti, enkä unohda milloinkaan sitä sanomatonta
lempeyttä, joka hänen äänessään kaikui: »Sinun ei tarvitse pelätä,
että rupean kyselemään. Minä olen vanhus, mutta muistan nuoruuden
ajan ja tiedän, että nuorilla sydämillä on iloja ja suruja, joihin
vanhojen kömpelöiden käsien ei pidä koskea. Mutta jos elämä — mistä
Jumala varjelkoon — toisi pikku tytölleni jotain, josta hän ei voi
itse selviytyä, niin tule pelkäämättä luokseni, jos olen silloin
elossa. — Ja nyt, lapseni, sinun täytyy nousta ja lähteä, niin että
ennätät aamiaiselle. Mutta tästä emme puhu isälle emmekä äidille. Ja
teatteripiletin me säästämme toiseen kertaan, sillä tänä iltana sinun
on parasta käydä varhain levolle.»

       *       *       *       *       *

— — — Seisoin hänen ovensa ulkopuolella. Olin kiitänyt katuja pitkin.
Mutta nyt — en uskaltanut soittaa. Heti kun saavuin taloon, olin
tuntevinani raskaan sairashuoneenilman, ja oven luona tuntui siltä,
kuin olisi imelä ja painostava ilma tukahduttavana tunkeutunut minuun.
Kun soittaisin, avautuisi ovi, ja palvelija seisoisi kalpeana ja itkien
edessäni, eikä minun tarvitsisi kysyäkään. Ei, ei — se oli mahdotonta.
Niin kova ei Jumala voinut olla minua kohtaan. Aloin rukoilla: »Isä
meidän, joka olet taivaassa...» Ei, ei nyt. Jumala vain vihastuisi
ja rankaisisi minua siitä, että minä, joka muulloin en milloinkaan
ajatellut häntä, lähestyisin häntä pelosta. Niin vetäsin kellosta
ja hätkähdin sen onttoa, soinnutonta ääntä. Luonnollisesti — sanoin
itselleni, ja luulenpa hymyilleeni — luonnollisesti siihen on sidottu
jotain, jottei se häiritsisi häntä.

Sisäpuolelta kuului pehmeitä askeleita, ja vieras henkilö, eräs iso,
käskevän näköinen nainen, avasi oven. Hän virkkoi — tosin kysymättäni,
mutta hän ymmärsi helposti asiani —: »Herra Mörch on hyvin sairas.»
Jumalan kiitos, hän eli siis. Se oli kurkkumätää, selitti nainen
edelleen, ja hän oli sairastunut toissailtana — olin ollut hänen
luonaan edellisenä päivänä. Lääkäri ei kuitenkaan luullut, että se
olisi erittäin vaarallista.

Nainen näytti siltä, kuin hän olisi tarkoittanut, että minun oli nyt
poistuttava.

Kysyin, vaikka käsitinkin sen toivottomaksi: »Enkö pääsisi hänen
luokseen?»

»Ette, neiti, se on aivan mahdotonta. Lääkäri on kieltänyt päästämästä
ketään. Sehän on sitäpaitsi tarttuvaa.»

»Siitä en välitä. Oi, antakaa minun tulla tahdon vain nähdä hänet!»

Nainen tarkasteli minua suopein katsein.

»Valitettavasti se ei käy päinsä. Kenties neiti on herra Mörchin
morsian?»

Veri nousi päähäni: »En.»

Hän katsoi minuun ihmetellen: »Keneltä saan siis viedä terveiset?»

»Ystävättäreltä.»

»Ystävättäreltä ?»

»Niin, ystävättäreltä.»

— Varmaankin hän nyt uskoo minusta pahinta. Mutta samapa se, kunhan
Alfred saa minulta tervehdyksen!

       *       *       *       *       *

En ymmärrä, kuinka olen saanut tämän päivän kulumaan, kuinka olen
voinut hillitä itseäni, niin ettei kukaan ole huomannut mitään.

Sen tiedän, että kun kello kävi kuudetta, en jaksanut enää istua
kotosalla saamatta mitään tietoa. Lähdin ulos — taivas ties niistä
keksin syyn! — jouduin hänen asuntonsa edustalle, mutta en uskaltanut
käydä itse sisään, sain sitten käsiini kaupunginlähetin ja toimitin
hänet sinne. Tila ennallaan, kenties hiukan parempi.

       *       *       *       *       *

Tuo vieras nainen sanoi, etten saanut tulla hänen luokseen. Tuo nainen,
joka ei hänestä suuria välitä, jonka silmissä hän on vain tavallinen
potilas, hän saa seurustella hänen kanssaan; hän auttaa ja hoitaa
häntä; hän tietää joka hetki, miten hän voi, onko parantumisen toivoa.

Mutta minä, joka häntä rakastan; minä, joka empimättä uhraisin elämäni
hänen puolestaan — minun täytyy syrjäisenä seisoa hänen ovellaan ja
ottaa vastaan ne tiedot, jotka tuo toinen, ihminen, jolta hän ostaa
apua, armollisimmasti suvaitsee minulle antaa. _Hän_ sulkee minulta
oven, hän ei salli minun lähettää edes katsettakaan armaalleni,
ainokaiselleni!

Ja niin voimaton olen, että minun täytyy totella tuota henkilöä.
Vieläpä minun on esiinnyttävä rakastettavastikin, saadakseni häneltä
kunnollisia tietoja.

Mielelläni jättäisin kaiken täällä kotona, ottaisin vastaan häpeän ja
kirouksen ollakseni hänen luonaan, istuakseni hänen vuoteensa ääressä
ja kamppaillukseni hänestä kuoleman kanssa. Olen tutkistellut sydäntäni
ja tiedän, että tekisin sen empimättä.

Mutta tiedän myöskin, ettei hän pitäisi siitä. Sillä hän ei rakasta
minua niin, kuin minä häntä. Hänen rakkautensa on viisas ja varovainen,
se ajattelee seurauksia, se tietää, kuinka kauas se voi uskaltaa
mennä, ja se tuntee rajan, jonka poikki se ei tahdo käydä. Mutta minun
rakkauteni, se ei tunne nykyisyydessä ja vastaisuudessa mitään muuta
päämäärää kuin hänet.

       *       *       *       *       *

Siksi minun täytyy kauniisti jäädä tänne — tänne, missä minulla ei ole
mitään tehtävänä, missä huohotan kuin rannalle joutunut kala, koska
ilmassa ei ole hituistakaan hänestä. Ei täällä mainita hänen nimeään,
enkä minäkään voi sitä mainita. En saata uskoa kenellekään tuskaani,
joka minut pakahduttua, kun en uskalla sitä päästää ilmoille.

Jäädä tänne — jutella isän ja äidin kanssa joutavista asioista, kun
sielussani on vain yksi ainoa ajatus: hän, huulillani yksi sana: hän.

Jäädä tänne — istua siivosti ja hiljaa ateriain ja työn ääressä,
voimakkaan kaipauksen raadellessa sieluani ja vetäessä minua hänen
sairasvuoteensa luo.

       *       *       *       *       *

Hän olisi voinut maata sairaana ja kuolla, ilman että olisin sitä
aavistanutkaan, ja vasta sanomalehdestä olisin saanut sen tietää.
Kuolla, ilman että olisin saanut sanoa hänelle jäähyväisiä, ilman että
hän olisi antanut minulle viimeistä sanaa ja katsetta.

Niin köyhä, niin oikeudeton on rakkauteni. Niin kurjat ovat sen
elinehdot. Pimeässä on sen hiivittävä esiin. Se ei saa milloinkaan
astua päivän valoon ja vaatia oikeuksiaan.

       *       *       *       *       *

— — — Jos sinut, armas, tänä yönä riistetään minulta, silloin seuraan
sinua, niin totisesti kuin köyhä rakkauteni on ainoa rikkauteni.

Mutta jos huomenna heräät elämään ja terveyteen, ja minä istun jälleen
luonasi ja sinä sanot rakastavasi minua, silloin nauran kaikille
murheille ja tunnustan sinulle, että olen rikkaampi kuin kukaan muu
maailmassa.

Jumala sallikoon minun pitää sinut.


Toukok. 2 p:nä.

Kristina toi minulle aamupäivällä seuraavan hänelle osoitetun kirjeen:

  »Suloinen tyttöseni! Säikähditkö niin pahasti lukiessasi, että
  olin sairas? Mutta mitäpä voin tehdä? Enhän saattanut kirjoittaa
  sinulle suoraan, ja ystävättäresi osoitteen sain tietää vasta nyt
  kirjeestäsi. Sinä rakas lapsi, joka tulit niin murheelliseksi
  ajatellessasi, että kuolema voisi riistää minut sinulta. Sinulla ei
  ole mitään syytä pelätä: ensiksikin, koska rikkaruoho ei häviä niin
  helposti; toiseksi, koska en lainkaan halua vielä luopua elämästä.

  Sinä olet hirveän kiltti, kun — tartunnasta, koti-ikävyyksistä y.m.
  huolimatta — haluat tulla luokseni. Mutta _niin_ typeräksi ei kuume
  kuitenkaan ole tehnyt minua, että suostuisin tarjoukseesi. Nykyisin
  ei minua nimittäin ole lainkaan hauska katsella. Lisäksi olen mitä
  ärtyisin ja vastenmielisin potilas. Jos näkisit minut näinä päivinä,
  niin tuhoisin kokonaan sen suotuisan vaikutuksen, jonka tähän asti
  olen tehnyt sinuun. Yleensä arvelen, ettei sairaiden ihmisten pidä
  kiusata terveitä. He ovat rumia ja tympäiseviä, ja siksi heidän on
  käytävä piiloon.

  Heti kun tunnen olevani kyllin arvokas pääsemään hyvään seuraan,
  lähetän sinulle pikaviestin. Ja silloin korvaamme tämän pitkän eron.

  Lupaan sinulle, että halu tavata sinut jälleen on tekevä minut
  nopeasti reippaaksi ja etten käy sinulle uskottomaksi, en edes hieman
  vallattomissa kuumeunissakaan, jotka minua vaivaavat. Karkoitan
  kaikki kuumepeikot luotani ajattelemalla sinua, ja öisin tunnen
  sinun seisovan vuoteeni ääressä suloinen viileä kätesi polttavalla
  otsallani. Siten sinä olet — etäälläkin — sairaanhoitajattareni,
  parantajattareni.

  Saat nyt tyytyä näihin riveihin. Pieninkin ponnistus saattaa surkean
  heikon pääni vaikeroimaan.

  Suudelmaa en sinulle lähetä; sillä henkeni ei uskalla edes
  ajatuksissanikaan koskettaa sinun nuorta kauneuttasi ja terveyttäsi.
  Ymmärrän tuon spitaalitautisen, joka ihmetellen näki ihanan naisen
  astuvan ohitse ja nöyränä polvistuen suuteli jälkiä, jotka hänen
  jalkansa oli painanut maahan.

  Ystäväsi A.»

Hän rakastaa kukkia. Valitettavasti ei taloudellinen tilani salli
sanottavaa tuhlausta. Mutta vaikkapa minun täytyisi kaivaa rahat
kivisillasta, niin hän on jok'ikinen päivä, kunnes jälleen tapaamme
toisemme, saava minulta muutamia valittuja kukkia.

       *       *       *       *       *

Tänään valkoisten krookuksien keskelle pistetty mustanpunanen ruusu.
Merkitsee: katso, kaikki ajatukseni leijailevat — kuin valkoisten
kyyhkysien kohina — sinun ympärilläsi, sinä loistava, mustasilmäinen
sheikkini!


Toukok. 3 p:nä.

Kourallinen jättiläis-reseedoja ja muutamia lemmenkukkia.

Tulen luoksesi vailla loistoa. Mutta annan sinulle, kuten reseedan
tuoksun, voimakkaan ja kuuman lempeni; annan sinulle, kuten
lapsensilmäisen lemmenkukan, luottamuksellisen uskollisuuteni.


Toukok. 4 p:nä.

Orvokkeja ja valkoisia sammalruusuja.

Salassa kasvaa rakkauteni. Silti se on sininen kuin kesäinen taivas,
silti se on valkea kuin talven lumi.


Toukok. 5 p:nä.

Kämmekkä ja nuoria pyökinlehtiä.

Kodin varjossa, kaukana todellisuudesta ja auringonpaisteesta,
muodostui sieluni perin fantastiseksi, kalpeanväriseksi kukaksi.
Silloin saavuit sinä, ja yli kaikkien muiden metsän kasvien ja puiden
kohosi riemuntäysi sieluni kera kevään kirkkaanvehreän viestin.


Toukok. 6 p:nä.

Keltanen ruusu, lakkaorvokki ja keltavuokkoja.

Nuhteletko minua siitä, että olen mustasukkainen? Etkö näe, että
mustasukkaisuus on se kuuma liekki, joka loistavana sädekehänä kiertää
rakkauttani?


Toukok. 7 p:nä.

Kaksi vaaleanpunasta ruusua ja kaksi vaaleanpunasta neilikkaa (tähän
aikaan sangen harvinaisia).

Yhtä ihanina, tasa-arvoisina värin ja tuoksun puolesta, toistenne
kaltaisina ja kuitenkin niin erilaisina te sulatte toisiinne
verrattomassa lemmenkohtauksessa. Armas! kuten ruusu ja neilikka tässä
yhtyvät hurmaavassa suudelmassa — sanoin — pelkkä ajatus saa minut
vapisemaan — olen huomenna jälleen lepäävä sinun sylissäsi.


Toukok. 8 p:nä.

Olen ollut paha ja ilkeä; hänen kannattaisi olla raivoissaan minua
kohtaan. Jospa hän olisikin ollut. Hän olisi saanut kernaammin lyödä
minua kuin katsoa minuun raukeasti, kärsivällisesti hymyillen.

En tiedä — mutta jo alku oli väärä, ja sitten koko seurustelu kävi
yhä kierommaksi. Varmaankin se johtui siitä, että olin ennakolta
iloinnut liian paljon tuosta kohtauksesta, olin kuvitellut, että siitä
tulisi jotain ihmeen ihanaa. Ja sitten heti, kun saavuin kyökkitietä
— ettei sairaanhoitajatar näkisi minua — kun tulin opastetuksi hänen
makuuhuoneeseensa ja näin hänen katseensa, joka oli ystävällinen,
mutta raukea eikä ensinkään säteilevän iloinen, kuten olin odottanut
— niin, se tuotti minulle niin lapsellisen pettymyksen, etten voinut
lausua niitä sanoja, joita sydämeni oli täynnään, vaan pinnistin
esille sanoja, jotka kuuluivat niin vierailta ja väärennetyiltä, että
ne särisivät omissakin korvissani. Mitään »myrskyä» ei kuitenkaan
syntynyt. Hän vain katsoi minuun hieman ihmeissään, mutta kun jatkoimme
keskusteluamme, häipyi tunnelma yhä etäämmälle ja hänen kasvoilleen
ilmaantui hermostunut, kiusattu ja väsynyt ilme. Lopulta hän makasi
puoleksi suljetuin silmin ja pyyhki joka silmänräpäys otsaansa
nenäliinallaan.

Voi, etten langennut polvilleni vuoteen ääreen ja pyytänyt häneltä
anteeksi.

Sen sijaan sanoin loukkaantuneena: »Varmaankin toivot, että lähden
tieheni. En tahdokaan väsyttää sinua kauempaa.»

Hän makasi hetkisen vastaamatta. Sitten hän lausui kohteliaaseen ja
korrektiseen tapaansa, »ylhäiseen» tapaansa, joka ikäänkuin tyrkkää
minut sadan peninkulman päähän:

»Niin, suothan anteeksi, etten tänään ole ritarillinen; enhän ole vielä
täysin salonkikelpoinen. Ja minä kaipaan todellakin lepoa.»

Erosimme ensi kerran päättämättä, milloin tapaisimme toisemme
uudelleen. Ihan vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän hymyillen
ojensi minulle kätensä jäähyväisiksi — ja antoi minun lähteä sanomatta
minulle, että olin maailman typerin, epäkohteliain ja hemmotelluin
tyttö ja että olisin ansainnut piiskaa, kuten pieni ilkeä lapsi.

Mutta tunnenhan sentään kipua. Turmeltu on tämä päivä, josta olin niin
iloinnut. Ja mitä hän mahtaakaan ajatella minusta? Hänen täytyy pitää
minua kärsimättömänä tyttönä, joka loukkaantuu ja tulee epäkohteliaaksi
siitä, ettei sairas ole niin terve, kuin olin odottanut.


Toukok. 9 p:nä.

Hän on niin hyvä ja niin viisas.

Häneltä saapui kirje samaan aikaan, kuin hän sai minun kirjeeni.

Hän kirjoittaa: »En voinut hyvin, kun kävit luonani. Sentähden, oma
tyttöseni, ei sinua otettu vastaan niin kuin olit ansainnut, ja
senvuoksi en kyennyt kiittämään sinua rakkaudesta, jota nyt ja aina
olet osoittanut minua kohtaan. Olen epämiellyttävä potilas, kuten
ennen olen sinulle sanonut. Lieneekö sinulla siitä huolimatta halua
käydä luonani? Tule silloin, jos voit, huomenna, ja ole kärsivällinen,
vaikka en olisi vielä siihenkään mennessä voittanut kokonaan
kärsimättömyyttäni.»


Toukok. 14 p:nä.

Hän on nyt melkein täysin toipunut. Hän on ollut ylhäällä viime
päivinä, ja eilen hän kävi ensi kerran ulkona.

Olen hänen luonaan joka päivä, joko aamupäivällä tai illalla.
Voidakseni tehdä sen olen tekaissut jutun eräästä nuoresta tytöstä,
jonka olen tavannut Kristinan luona ja joka on pyytänyt minua
opettamaan hänelle porsliinimaalausta. Ihmettelen joka päivä, ettei
valettani huomata; mutta pelkoa en enää tunne. Nyt käyn epäröimättä
hänen luonaan keskellä valoista päivää.

Tiedän vaan, että sinä päivänä, jolloin joudun ilmi ja minua kielletään
tapaamasta häntä, lähden pois kotoa. Olen päättänyt sen asian
itsekseni, eikä se voi olla toisin. Tulkoon sitten mitä hyvänsä!

Hänelle en ole sanonut siitä mitään. Kuitenkin on juuri hän antanut
minulle rohkeuden tehdä niin varman päätöksen. Näinä päivinä olen
nimittäin tuntenut, että olen hänelle enemmän kuin ainoastaan
hetkellinen ajanvietto. Koetan olla hänelle hyödyksi, ja luulen siinä
onnistuneeni, niin että hän rupeaa minua kaipaamaan, milloin en ole
hänen luonaan. Toimitan hänen asioitaan, luen hänelle ääneen, ja olen
kirjoittanut kirjeitäkin hänen sanelunsa mukaan. Hän sanoo minua
yksityissihteerikseen ja puhelee kanssani kaikista asioistaan.

Oikeastaan elämme kuin mies ja vaimo. Käyskelen hänen kodissaan,
ikäänkuin se olisi minunkin kotini; hoidan hänen kukkiaan; milloin
en lue ääneen tai hommaile muuta, ompelen nimikirjaimia hänen
pöytäliinoihinsa, ja onpa hänen vanha palvelijattarensakin tottunut
tiedustelemaan minulta, mitä herralle annetaan päivälliseksi — sillä
herra on siinä suhteessa perin turhantarkka.

Kyllä häntä on ylipäätään pidettävä egoistina. Naimattomana miehenä hän
on tottunut siihen, että koko talon on mukauduttava hänen tahtoonsa, ja
hänestä on aivan luonnollista, että minäkin vain ajattelen piian tavoin
hänen palvelemistaan ja hänen mukavuuttaan. Mutta hän sopii mainiosti
turkkilaiseksi, hän on maailman rakastettavin tyranni. Kun tuon jotakin
potilaalleni, joka lojuu mukavalla leposohvallaan, ja hän sitten
hyvinvoinnistaan kiitollisena nyökkää minulle ja suutelee kättäni, niin
hän voisi määrätä minut mihin hyvänsä ja minä tottelisin empimättä.

Toukok. 20 p:nä.

Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa, jonne on kahden
tunnin matka Kuninkaan Uudella torilla sijaitsevan hevosen luota.
Paikan jokapäiväistä nimeä en tunne, enkä tiedä tiestäkään muuta, kuin
että alussa ajetaan Kuninkaantietä pitkin ja sitten saavutaan perille
parin tunnin kuluttua. Sitävastoin tiedän tarkalleen, minkälainen
seikkailujen maa on. Pieni, valkoinen, olkikattoinen talo metsän
liepeessä järven rannalla. Taloon astutaan metsätieltä villiviinin
verhoaman avoimen kuistin kautta, ja järvenpuoleisessa päädyssä on
akkuna ja vihreäksi maalattu puuparveke. Kuistilla seisoo vanha
talonpoikaisvaimo niiaillen. Päivällä säteilee aurinko pilvettömältä
taivaalta ja yöllä kuumottaa täysikuu. Ja järvellä liukuu kuutamossa
valkea vene, josta kuuluu nuorten äänien hiljaista laulua.

Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa ja nähnyt auringon
laskevan ja kuun nousevan: olen ollut siellä hänen kanssaan auringon
noustessa uudelleen ja painuessa metsään sytyttäen pikku talon ruudut
tuleen. Mutta minusta nuo neljäkolmatta tuntia ovat kokonainen elämä;
olen viettänyt sen hänen kanssaan maailmassa, joka on järjestetty
luonnon ihanimmin antimin vain meitä kahta varten ja jossa ystävällinen
vanha talonpoikais-haltijatar toimii palvelijanamme.

Nipistän käsivarttani ollakseni varma siitä, etten uneksi. Ei, se ei
ole unta. Edessäni pöydällä tuoksuu kimppu metsäkukkia, jotka tuo vanha
vaimo erotessamme antoi minulle, ja vuoteen luo asetetuissa kengissäni
näkyy maalaiselämän merkkejä.

— — — Näin se tapahtui: isä ja äiti matkustivat toissa-aamuna Soröseen
tervehtimään erästä vanhaa tätiä, joka täytti eilen 80 vuotta,
ja hänen poikaansa, joka on opettajana akatemiassa. He palaavat
huomenna. Kuullessaan tämän _hän_ sanoi: »Nytpä mekin matkustamme.» Ja
vaikka heti pidin sitä mahdottomana ja sitäpaitsi luulin hänen vain
laskevan leikkiä, niin totta siitä tuli sittenkin. Järjestin nopeasti
taistelusuunnitelman, lähtien siitä filosofisesta mietelmästä, että
pahimmassa tapauksessa voi vain käydä hullusti. Annoin Kristinan kutsua
minut täksi päiväksi huviretkelle ja yön viettäisin hänen luonaan,
voidaksemme reippaiden neitosten tavoin lähteä liikkeelle auringon
kera. Tähän suunnitelmaan vanhemmat suostuivat kernaasti ja matkustivat
syntymäpäiville Soröseen.

Mutta eilen iltapäivällä kello 6 astui kaksi nuorta neitosta
kaupungista Kuninkaantietä pitkin. Lundehusin ravintolan kohdalla
heidät saavutti suljetut vaunut. Vaunut pysähtyivät, ovi avautui, ja
toinen nuorista neidoista katosi niihin, jonka jälkeen ne pyörivät
nopeasti edelleen.

Kristina palasi takaisin valmistuakseen kotiarestiin — sillä olin
kieltänyt häntä näyttämästä tänään sieviä kasvojaan Kööpenhaminan
kaduilla — mutta me ajoimme seikkailujen maahan.

Tiedustellessani kuinka ja minne, hän oli vain vastannut: »Älähän
huolehdi, ole vain tavallisissa pukineissasi vastassani Lundehusin
ravintolan luona. Tulen sinne hevosella ja tuon mukanani kaikkea,
mitä tarvitsemme, ja vien sinut syrjäiseen ravintolaan, jossa ei
ole koskaan arkipäivinä vieraita. Siellä eräs vanha vaimo toimittaa
huviretkeilijöille vettä ja tarpeen tullen hankkii hyvästä sanasta ja
maksusta yksinkertaisen aterian ja kunnollisen yösijan.»

Kun olin päässyt onnellisesti vaunuihin ja hiukan rauhoittunut,
rupesin nauramaan nähdessäni matkatavaramme. Hän selitti: »Ei siinä
ole enempää, kuin mitä välttämättä tarvitsemme. Toisessa laukussa ovat
sinun tavarasi, toisessa minun. Korissa on viiniä ja remmissä pielus
sinua varten sekä lakanoita siltä varalta, että perillä saisimme
kosteat lakanat. — Toivoakseni laukussasi on mitä tarvitset.» — Oli
tosiaankin, vieläpä enemmänkin.

Varmuuden vuoksi vedimme verhot akkunain eteen. Minusta oli ihanaa
istua noin aavistamatta, minne ajoimme, uneksien, että nyt me
matkustimme seikkailemaan avaraan maailmaan.

Ja niin olimme seikkailujen maassa.

...Vanha vaimo seisoi kuistilla ja lausui meidät niiaten
tervetulleiksi. Hänellä oli päässään myssy ja yllään kankea viheriä
kotikutoinen hame. Hän oli oikein miellyttävä kunnon muori ja sanoi
minua »rouvaksi».

Matkatavarat kannettiin sisään ja ajuri sai määräyksen lähteä pois,
saapuakseen uudelleen seuraavana iltana kello 8. Ja me menimme rantaan
odottamaan aterian valmistumista.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Näimme sen tulipallona vaipuvan
maahan puiden lomitse, bengaalitulen valaistessa taivaanpuoliskoa.
Pyökkien lehdet kiilsivät kuin verekset kultarahat, ja pitkin järveä
valui auringonlaskun valo loistavin helmiäis-värein. Me seisoimme
katsellen vuoroin hehkuvaa metsää, vuoroin kimmeltävää järveä. Järven
toiselta rannalta, joka oli myöskin metsän reunustama, kuului kumman
läheisiä ja kuitenkin niin juhlallisen kaukaisia hitaita kirkonkellon
lyöntejä. Vesakosta unista piipotusta. Muuten ei ainoatakaan ääntä.
Seisoimme toisiamme syleillen, poski poskea vasten, sanattomina,
hurmaantuneina, onnellisina.

Auringonkehä katosi. Taivaan leimu häipyi, kalpea hämy pyyhkäsi
järvestä värit.

Silloin kuului pikku talosta kutsuva ääni, ja me lähdimme sisään...
lähdimme jatkamaan seikkailua vanhan haltijattaren metsämajassa.

Muistan vain, että tupa oli verhottu sinisillä seinäpapereilla ja
lattialle siroteltu hiekkaa; että tuvan keskellä oli karkealla,
mutta hohtavan valkoisella liinalla katettu pöytä ja pöydällä
kaksi kolmihaaraista hopeista kynttiläjalkaa, jotka saivat tuon
yksinkertaisen tuvan näyttämään rikkaalta ja hienolta.

Entä ruoka. Se tuoksui niin hyvältä ja maistui oivallisesti, ja me
söimmekin suunnattomasti. Kaikki oli ikäänkuin luonnon keittiöstä
tuotua, sekä punertava liikkiö että persiljalla täytetty kananpoika ja
keltanen munakas sokeroituine ruskeine kuorineen.

Me olimme iloiset ja huolettomat kuin lapsoset, ja muori puuhaili
ympärillämme, pakinoi kanssamme ja sanoi olevan niin hauskaa, kun sai
nähdä luonaan sellaisia nuoria, onnellisia ihmisiä.

Kun halusimme kahvia, niin vainio pyysi »rouvaa» laittamaan sitä itse.
Lähdin hänen kanssaan keittiöön, mutta minun täytyikin heti palata
kutsumaan »herrakin» sinne, jotta hän saisi ihailla ihania vanhoja
kupariastioita. Hyllyllä oli kokonainen rykmentti kiiltäviä punasia
kojeita, toiset paksukupuisia ja pieniä, toiset hoikkia ja siroja
päättyen korkeaan hatun kaltaiseen piippuun.

— — — Kello oli ennättänyt kymmeneen, ja nyt oli maalaistavan mukaan
aika käydä levolle.

Alfred jäi vielä polttamaan loppuun sikaarinsa, mutta minut muori
johti narisevia portaita myöten »vieraskamariin». Se oli matala, mutta
avara, tuoksuen puhtautta ja orvokkeja. Kalustoa oli vain pesukaappi,
muutamia tuoleja, pieni pöytä ja vuode. Mutta vuode oli loistoteos.
Paksua tummaa mahonkia, messinkipalloilla ja leikkelyksillä koristettu
— raskas, suuri, monumentaalinen. Yllä katos ja vaalentuneet kukalliset
silkkiuutimet. Ylpeillen selitti vaimo, että hänen mies vainajansa oli
aikoinaan ostanut sen huutokaupassa, jossa myytiin erään aikoja sitten
kuolleen prinsessan peruja.

Vaimo sytytti kynttilät, toivotti hyvää yötä ja poistui.

Aloin riisuutua. Istuuduin kuvastimen eteen ylläni iltanuttu, jonka hän
oli tuonut minulle.

Silloin lankesi parvekkeen ovesta tupaan kuunsäde. Nousin, avasin
oven — ilta oli leuto kuin juhannuksen aikaan — ja astuin ulos. En
ole koskaan nähnyt niin ihmeen ihanaa. Kimmeltävänä hopeakuvastimena
lepäsi järvi aaltoilevan valkoisen usvan kehystämänä; usva repeytyi
silloin tällöin ja paljasti tuokioksi fantastisia maisemakuvia, joissa
irtaantuneita sumusiekaleita leijaili kirkkaasti valaistujen puiden
ympärillä. Sitten usva kertyi jälleen kuvan yli, mutta pian sukeltausi
uusi esiin toisaalla.

Kuulin oven avautuvan, mutta en kääntynyt. Tunsin, että hän oli aivan
takanani; seisoin autuaassa odotuksessa, imien nopein siemauksin
tuoksuvaa ilmaa.

Silloin hänen kätensä kiertyi ympärilleni, hänen suunsa kosketti
korvaani ja — kuiskaten kuin kesäöinen tuulenhenkäys — hän virkkoi:

»Pikku vaimoni!»

Samassa kajahti järveltä hiljainen laulu: »Yö rauhaan peittää maan...»;
ja usvasta liukui esiin vene, jättäen jälkeensä kultaisen juovan.

— — — Heräsin, tuntien että oli odotettavissa jotain ilahuttavaa,
ja sain silmäni täyteen auringonvaloa. »Mitä tämä on? Missä olet?»
kysyin itseltäni ja räpäyttelin silmiäni herätäkseni perinpohjin.
Silloin näin hänen istuvan paitahihasillaan pikku pöydän ääressä
parvekkeen oven luona, syventyneenä ajamaan partaansa. Jäin hetkiseksi
makaamaan nauttien tuosta hullunkurisesta toimituksesta. Hän murti
surkeasti suutaan ja käytteli veistä perin hengenvaarallisesti.
Ajattelin. »Tietäisitpä vaan, että nyt vakoilen sinua. Mies parka on
pelkästä turhamaisuudesta vaivautunut heräämään varhain, etten näkisi
häntä parroittuneena, ja minäpä yllätänkin hänet kesken epäedullisia
valmistuksia.»

Ai! nyt hän leikkasi haavan leukaansa. Nauroin niin, että hytkyin
vuoteessa. Hän kääntyi päin, näytti minulle katupojan tavoin kieltänsä
ja sanoi: »Odotappas, kunnes valmistun, niin kyllä panen sinut
nauramaan, senkin ilkimys!»

Hetken kuluttua hän tuli vuoteen ääreen, veti minua nenästä, uhkaili
märällä sienellä ja oli oikein huima, mutta hirveän suloinen ja lisäksi
sileäposkinen, vaikkei puuttunut haavojakaan.

Matkamme toinen päivä oli alkanut. Ah! se loppui liian nopeasti.

Kuinka sen vietimme? Seikkailuprinssin ja -prinsessan lailla:
leikimme kuninkaanlapsia valtakunnassa, joka oli meidän ja kauniimpi
kaikkia muita; söimme ruokaa ja joimme viiniä, joka oli hienompaa ja
virkistävämpää kuin tavallinen mainen ruoka ja juoma; olimme niin
rakastuneita, että varempi lempemme tuntui aivan joutavalta.

Kaikki tuo tapahtui tänään, ja kuitenkin on sillä jo vanhojen muistojen
epämääräinen hohde.

Muistan, kun istuimme rannassa aamiaista syöden: tuoreita munia,
verestä, hapahkoa maalaisjuustoa ja maitoa, jossa oli paksu
kermakerros. Muistan, kun seisoimme muorin kera hänen pienessä
pihassaan, ruokkien ahnaina kaakottavia kanoja ja ritarillista ja
itsetietoisen vaatimatonta kukkoa. Muistan, kun harhailimme metsän
pimennoissa ja minä pelästyneenä takerruin häneen nähdessäni puussa
pöllön, joka muistutti vanhaa noitaa ja tuijotti meihin päiväsokein
silmin.

Muistan lopuksi lähtömme seikkailumaasta — kun vaunut saapuivat kuistin
eteen ja muori ojensi minulle sievän kukkakimppunsa ja sanoi: »Herran
huomaan, rouva kulta, tulkaa pian takaisin.»

— — — Sitten ajoimme jälleen todellisuuteen ja suurkaupunkiin, missä on
vanhempia ja syntiä ja surua ja pahoja omiatuntoja.

Ensimäisten korkeiden talojen tullessa näkyviin kouristi tuska
sydäntäni. Ja kun kohtasimme ensimäiset muuttovankkurit, muistui
mieleeni, että nyt saapui pian se aika, jolloin kesäloma erottaisi
meidät toisistamme.

Mutta kun hän näki, että olin alakuloinen, ja kysyi minulta: »Oletko
huolissasi?» — silloin hymyilin, kiersin molemmat käsivarteni hänen
kaulaansa ja katsoin häntä silmiin sanoen: »Anna minun sanoa se sinulle
tänään, kun ero sinusta on raskaampaa kuin milloinkaan ennen — anna
minun sanoa tänään, että kenties olen katuva monta asiaa elämässäni,
mutta en koskaan — kuuletko: _en koskaan_ — kadu sitä, että olen ollut
omasi.»


Toukok. 21 p:nä.

Heräsin aamulla korvat täynnä kulkusten helinää, mutta turhaan etsin
unta, johon kulkueet olisivat sopineet.

Uni oli kokonaan häipynyt muististani jättäen jälelle vain tuon hilpeän
kilinän, joka ahdisteli minua koko päivän ja kiihottaen ja lopulta
ärsyttäen kuten huima tonttuleikki sekaantui kaikkiin ajatuksiini.

Sitten iltapäivällä, kun istuin haaveillen matkastani seikkailumaahan
— istuin ja uneksin, että uudelleen ajoin hänen kanssaan vanhan
talonpoikaisvaimon metsämökille, silloin alkoivat kulkuset jälleen
helistä, ne kilisivät samaa tahtia kuin hevosten kavioiden kopse, ja
kas! mielikuvani vaihtui, se tuli valkeaksi ja talviseksi, vaunut
muuttuivat reeksi, ja reessä istuimme hän ja minä, turkit hääpuvun
ylle vedettyinä, paeten suuresta pidosta syrjäiseen maalaisravintolaan
viettääksemme juhlaamme vain kahden.

Mutta korkealta talvitaivaalta vilkkuivat isoäidin ihanat silmät
lempeinä ja hilpeinä alas minun puoleeni, kulkusten laulaessa: »Nyt on
aikas! Nyt on aikas!»


Toukok. 22 p:nä.

Kahden viikon kuluttua hän matkustaa maalle. Hän aikoo asua Vedbaekissä
yhdessä erään ystävän kanssa.

Minusta on niin luonnollista, että hän tarvitsee maaseudun
rauhallisuutta. Mieleeni ei juolahtaisi hetkeksikään vaatia, että hän
jäisi minun tähteni kaupunkiin. Sen hän luonnollisesti tietää: hän
tietää, ettei hänen ole tarvinnut selitellä asiaa minulle.

Olisin kuitenkin ollut iloinen, jos hän olisi keskustellut kanssani
asiasta, olisin silloin voinut sanoa hänelle, että juuri _tahdon,_ että
hän lähtee maalle ja tulee oikein terveeksi ja voimakkaaksi.


Toukok. 26 p:nä.

Olemme ensimäisen kerran kävelleet yhdessä kadulla. Olin sanonut
hänelle, että tahdoin illalla katsella juhlanviettoa [toukokuun 26.
p. kuningas Kristian IX:n ja kuningatar Loviisan hääpäivä. — Suom.
muist.] hänen seurassaan. Hän rypisti kulmakarvojaan ja kysyi, oliko
se järkevää. Vastasin, että se oli minusta aivan samantekevää.
_Tahdoin_ olla hänen seurassaan, vaikkapa perästäpäin joutuisimmekin
sanomalehteen.

Muuten en luule, että ainoakaan ihminen kiinnitti huomiotansa meihin.
Tungoksessa ja lojaalisen juhlatunnelman vallassa ihmiset sulautuivat
yhteen läjään niin hauskasti, että he unohtivat jokapäiväisen
jäykkyytensä. Eihän kannattanut vaatia esittelyä ja nimikorttia
kaikilta niiltä käsiltä ja jaloilta, joiden kanssa sinä iltana joutui
tuttavallisiin tekemisiin.

Alussa ei hän ollut oikein hyvällä tuulella ja tahtoi kaikin
mokomin hävitä kerallani pimeisiin loukkoihin, milloin vain
näki jonkun tuttavan kasvot. Mutta vähitellen tuo tuttavallinen
Noakinarkki-mieliala valtasi hänetkin, ja me päätimme päivän sangen
tyhmänrohkeasti, katselemalla käsitysten Tivolin ilotulitusta.


Toukok. 30 p:nä.

Muutamina päivinä minusta on tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut
ikäänkuin hiukan väsynyt ja haluton. Olen silloin sanonut hänelle,
että varmaankin taajat käyntini kyllästyttivät häntä. Hän vastasi
aina, että se oli pelkkää kuvittelua; että hän tosin toisinaan tunsi
olevansa alakuloinen, surullinen ja hermostunut ja että hän menetteli
»epäritarillisesti» (sitä sanaa minä vihaan!) antaessaan minun huomata
sen, mutta että tuloni vain elvytti ja miellytti häntä. Minun ei
pitänyt olla pahoillani, vaikkei hän voinutkaan aina hillitä huonoa
tuultansa, joka johtui osaksi hänen »tympäisevästä luonteestaan»
(keimailua!), osaksi ikävyyksistä, joihin minä olin syytön.

Olen silloin pyytänyt häntä uskomaan huolensa minulle. Olisin niin
iloinen, jos saisin osani hänen suruistaan, ja pitäisihän hänen tietää,
että olisin valmis tekemään mitä hyvänsä voidakseni jollain tapaa
auttaa häntä.

Mutta kun sanoin jotain sellaista, niin hän veti minut syliinsä,
hellitteli minua ja vastasi, etten saanut loukkaantua hänen
äreydestään. Se ei merkinnyt yhtään mitään, minun ei pitänyt olla siitä
tietävinänikään.

Nyt tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänellä on rahahuolia.

Sekä eilen että tänään saatoin huomata, että hän oli hyvin alakuloinen
ja levoton. Kun eilen saavuin hänen luokseen, niin hän sanoi: »Älä
pahastu, jos pyydän sinua lähtemään pian. Mutta tänne tulee hetken
kuluttua eräs herra, jonka kanssa minun täytyy saada puhella.» Enhän
tietänyt sillä kertaa, mitä se oli, niin että varmaankin käyttäydyin
hyvin sopimattomasti. Minulle ei ollut koskaan ennen tapahtunut
sellaista, että hän pyysi minua lähtemään. Mielestäni hän menetteli
pahoin karkoittaessaan minut, ja epäilin kaikellaista kehnoa.

En ollut juuri herttaisempi, kun tänään saavuin uudelleen, ja vielä
happamammaksi kävin huomatessani, että hän oli edelleen huonolla
tuulella.

Ensimäinen puolitunti oli oikein miellyttävä, ukonilma lähestyi
lähestymistään siten, että hänen piirteensä kävivät yhä jäykemmiksi
ja minua rupesi yhä enemmän itkettämään. Viimein se purkautui, kun
hän katkaisi pitkällisen vaitiolon sanomalla mahdollisimman kylmästi:
»Tästähän näyttää tulevan hirveän hauskaa.»

Samassa minä purskahdin parkumaan, ja samassa hetkessä hän oli luonani
pyytäen minulta hellin sanoin anteeksi.

»Mutta miksi olet niin ilkeä? Mitä olen tehnyt? Oletko kyllästynyt
minuun?»

»En, Julia, en ole kyllästynyt sinuun. Mutta olen niin kiusaantunut?»

Sitten hän kertoi minulle koko asian. Hänen oli ennen maalle lähtöään
hankittava melkoinen rahasumma, maksaakseen velkansa määräaikana, eikä
hän tietänyt vielä, mistä hän saisi sen. Ja kun ihmeissäni sanoin, että
luulin häntä rikkaaksi, niin hän vastasi, että samaa luulivat kaikki,
mutta se oli erehdys. Tosin hänellä oli pieni pääoma, mutta se oli nyt
kiinnitetty, joten hänellä oli vain korot, ja hän oli viime vuosina
elänyt erittäin kevytmielisesti.

»Mutta jos et nyt voi hankkia summaa, jonka tarvitset —?»

»Niin, se olisi hyvin surkeata. Mutta älä huolehdi. Kyllä minä lopulta
saan rahoja. Se on vaan niin kiusallista, se hankkiminen.»

Istuimme nyt sohvassa jutellen tuttavallisesti, ja minä olin jälleen
iloinen. Mielestäni omistin hänet enemmän kuin koskaan ennen, kun hän
nyt oli uskonut minulle arkihuolensakin.

Mutta kun sanoin hänelle: »Tahdotko tehdä minulle palveluksen? Älä
vastedes tuhlaa niin paljon rahaa minun tähteni. En välitä lahjoista
tai hienoista päivällisistä!» — niin hän hymyili, suuteli minua ja
vastasi: »Sinä olet kovin kiltti. Mutta älä luule, että sinä saatat
minua häviöön. Ei, pikku tyttöseni, se hitunen, minkä olemme yhdessä
kuluttaneet, ei valitettavasti merkitse niin paljoa.»

Ja hiukan myöhemmin, tarjotessaan minulle lasin viiniä, hän sanoi: »Jos
arvelet, että voin kestää niin mielettömän tuhlauksen?»

Ei hänen sentään olisi tarvinnut laskea leikkiä minun kustannuksellani.


Kesäk. 4 p:nä.

Näinä päivinä olen tavannut hänet vain harvoin. Hänellä on ollut niin
paljon toimitettavaa, ja sitä paitsi hänen on täytynyt käydä jotensakin
monesti vieraissa.

Olen ollut erittäin järkevä ja tyytynyt kiltisti kohtalooni. Eilenkin,
vaikka kävin turhaan hänen luonaan ja tapasin hänen sijassaan vain pari
riviä selitykseksi, pysyin oikein urheana.

Mutta kun ajattelen, että nyt koittaa pitkä aika, jolloin saan tavata
hänet vain ani harvoin — ei, silloin en uskallakaan ajatella enempää,
painan vain pääni alas ja suljen silmäni ja tiedän, ettei ole mitään
pelastusta.

Raha-asioistaan hän ei ole sen koommin puhunut. Kysyin häneltä
tuonnoin, miten kävi; mutta hän ei tahtonut jutella siitä, vaan sanoi,
että asia kyllä selvisi.


Kesäk. 5 p:nä.

Hän on matkustanut.

Olin viimeiset pari tuntia hänen luonaan. Söin aamiaista hänen
kanssaan, ja autoin häntä matkavalmistuksissa.

Ennenkuin lähdin hänen luokseen, pidin itselleni pienen saarnan: Ole
nyt viisas tyttönen. Näytä hilpeältä ja miellyttävältä, niin että hän
saa sinusta kauniin muiston. Varo ennen kaikkea tekemästä sellaista
vaikutusta, että olit odottanut hänen jäävän kaupunkiin sinun tähtesi.

Tapasin hänet täydessä hommassa, vilkkaana ja iloisena. Hän rupatteli
herkeämättä kirjoitellessaan kirjeitä ja hyökätessään huoneesta toiseen
kooten tavaroita, joita hän äkkiä huomasi tarvitsevansa mukanaan.

Hän oli peräti toisellainen kuin muulloin. Hänet oli vallannut
kuumeinen kiihko; tuon tuostakin hän katsahti kelloaan ikäänkuin
peläten myöhästyvänsä.

Aamiainen syötiin tulisessa kiireessä. Minulle ei ruoka maistunut; hän
nielasi muutaman palan, joi perätysten kolme, neljä lasia madeiraa ja
sanoi: »No, rupeammeko täyttämään matkalaukkuja?»

Makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vuoteella ja tuoleilla
vaatteita, jalkineita, sikaarilaatikoita, kirjoja, kaulahuiveja ja
paitoja; permannolla matkalaukkuja; piirongin laatikot oli vedetty ulos
ja vaatekaapin ovi oli avoinna.

Aloin täyttää laukkuja. Silloin hän huomasi unohtaneensa ostaa
kirjoituspaperia, pyysi minua odottamaan hetkisen ja riensi ulos.

Seisoin matkavalmistusten mullistamassa huoneessa, ja ahdistava
alakuloisuus valtasi mieleni. Koneellisesti otin vaatteet toisen
toisensa perästä, käärin ne kokoon ja panin isoon arkkuun; kumarruin
ja kohosin, alas ja ylös, ylös ja alas, vaate joutui vaatteen perästä
arkkuun, ja hetken kuluttua ovat kaikki poissa, ja minä yksin... Yksin!
Nousin pelästyneenä. Ei, ei, en tahdo, en uskalla olla yksin. Hän ei
saa matkustaa luotani, minä rukoilen häntä jäämään luokseni, ja hän
tekee sen, mitä pyydän, hän ei henno jättää minua. Siinä hän tekisi
pahoin, eikä hänellä ole oikeutta menetellä pahoin minua kohtaan.

Silloin kuulin ulko-oven paukahtavan. Hän tuli hyräillen työhuoneen
poikki, ja kun hän astui luokseni, täytin jälleen uutterasti laukkuja.

»Sinäpä olet näppärä!» hän sanoi silittäen tukkaani. »Minulla ei ole
koskaan ollut niin hienosti täytettyä arkkua.»

Hän seisoi vieressäni, ojensi minulle tavaroita, nyökkäsi päällään ja
hymyili.

Äkkiä sanoin: »Jättäisitkö matkasi, jos pyytäisin sitä?»

Hän katsoi minuun ihmetellen, mietti ja sanoi: »Kysytkö tosissasi?»

»Ja jos nyt tekisin sen?»

Uusi tutkiva katse ja uusi miettiminen. Sitten:

»_Luonnollisesti_ jäisin.»

Olin saanut haluamani vastauksen. Se ei kuitenkaan tehnyt minua
iloiseksi. Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen, sitten hän
astui luokseni, tarttui minua vyötäisistä ja sanoi hellästi ja
sydämellisesti, että hän jäi kernaasti luokseni ja saattoi nurkumatta
luopua matkastaan. Jonka jälkeen — luonnollisesti — selitin, että
kysyin sitä vain piloillani.

— — — Matkavarustukset saatiin kuntoon viime hetkessä. Ajuri oli jo
odottanut muutamia minuutteja. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään, ja
me sanoimme kiireesti hyvästi toisillemme.

Seisoin piilossa uutimen takana ja kurkistin kadulle. Hän huomasi
minut, viittasi kädellään ja heilutti hattuaan. Hän näytti niin
kauniilta ja riemuisalta! Ikäänkuin hän olisi lähtenyt voittoa ja onnea
kohti.

Nyt kärryt kääntyivät kulman taakse, ja minä siirsin verhot akkunan
eteen. Kuljeskelin huoneissa, en voinut jättää niitä. Istuuduin
sohvaan, jossa tavallisesti istuin hänen kanssaan. Pöydällä oli
hänen albuminsa. Avasin sen ja satuin näkemään hänen kuvansa, joka
esitti häntä kuusivuotiaana poikana. Sillä leikittelin kuin tyttönen
nukellaan. Painoin sen rintaani vasten ja suutelin sitä; suutelin
sitä tuhansia kertoja, mairittelin sitä ja sanoin, kyynelten valuessa
tyhmistä silmistäni ja tuhriessa kuvaa, että nyt meidän kahden oli
autettava toisiamme, nyt, kun hän oli matkustanut luotamme.

...Kunnes palvelijatar saapui ja huudahti säikähtyneenä: »Herranen
aika, neiti, vieläkö te istutte täällä!»

Minäkin olin säikähtänyt hänen äkillistä tuloaan. Nousin nopeasti ja
lähdin pois, mutta kuvan olin pistänyt taskuuni.


Kesäk. 7 p:nä.

Kävin aamupäivällä postitoimistossa noutamassa seuraavan _poste
restante_ -kirjeen.

  Rakas lapsi! Tiedätkö, että hemmottelet minua ja etten ensinkään
  ansaitse sitä? Kun perille saapuessani tapasin suloisen, liian
  suloisen kirjeesi, niin olin sekä iloissani, että häpeissäni. Olen
  aivan kykenemätön — se ei ole korupuhetta — palkitsemaan sinua
  ansiosi mukaan. Varsinkin olen niin perin kehno kirjeiden sepittäjä,
  kun sinä sitävastoin olet niin monien naisten tavoin oikea mestari
  lähettämään itsesi kotelossa. Vakuutan sinulle, että kun avasin
  kirjeesi, niin tuntui siltä, kuin Julia olisi ilmielävänä hypähtänyt
  siitä esiin ja molemmat käsivartensa kaulaani kietoen kertonut
  minulle joukon mitä herttaisimpia asioita.

  Kyllä kirjotan sinulle usein, mutta sinun on tyytyminen lyhyihin
  tervehdyksiin. Maalaisvelttous on jo vallannut aivoni, niin
  että minun täytyy oikein haukkumalla pakottaa itseni laatimaan
  kieliopillisessa ja oikeinkirjoituksellisessa suhteessa virheetön
  lause. Vain sen verran voivat aivoni pysähtymättä lausua, että olen
  kovin rakastunut sinuun ja ikävöin 15:ttä päivää, jolloin käyn
  pääkaupungissa vierailemassa.

  Asumme talossa, joka tuskin on meidän korkuisemme. Mutta se sijaitsee
  ihmeen ihanalla paikalla aivan metsän liepeessä ja siinä on
  kuvakokoelma — taivaallisia ja maallisia kuuluisuuksia — joka yhdessä
  tuoreen maidon, sikaläävän ja meriruohon tuoksun sekä varhaisen
  maatapanon (kello 10) kanssa puhdistaa sieluni typerän lapselliseksi.

  Häpeämättä lopetan siis kaikkien rakkauskirjeiden ihanalla
  loppulauselmalla: »1000 suuteloa ja tervehdystä lähettää sinulle,
  armas tyttöseni, sinua sydämestään rakastava

  A.»


Kesäk. 9 p:nä.

Onhan ennenkin tapahtunut, etten ole nähnyt häntä yhteen viikkoon.
Miksi on sitten tämän viikon ero niin paljon raskaampi?

Puolessatoista tunnissa voin päästä hänen luokseen. Jos tänään
kirjoitan hänelle, etten jaksa kauempaa odottaa häntä, niin tiedän
hänen saapuvan huomenna.

Mutta sittenkin. Se ei ole samaa.

Kun ennen kuljin kadulla, niin tiesin, että minä hetkenä hyvänsä voin
kohdata hänet; luin hänen nimensä teatterin ohjelmista, kuljin hänen
akkunainsa ohi ja saatoin kuvitella, että hän istui sisäpuolella. Joka
askeleella, jonka astuin, tunsin hänen läheisyytensä; ja vaikk'en häntä
kohdannutkaan, niin hän oli kuitenkin ilmassa, jota hengitän.

Nyt kuljen kuin eksynyt vieraassa kaupungissa. Harhailen umpimähkään,
ja tiedän, etten löydä etsimääni. Havaitsen äkkiä seisovani teatterin
edustalla tutkimassa vanhoja, repaleisia ilmoitusohjelmia, ja minne
suuntaankin kulkuni, niin lopulta tapaan itseni aina hänen asuntonsa
luota, jossa akkunaverhot ovat lasketut alas, joka on tyhjänä kuin
kuoleman käytyä vierailemassa.

Päivässäni on vain kaksi valokohtaa. Kun noudan hänen kirjeensä ja
kirjoitan omani. Hupaisinta on silloin, kuin kirjoitan hänelle, sillä
hänen kirjeensä eivät ole hän itse: ne ovat vain hänen kuortaan,
niistä ilmenee hänen haluttomuutensa paljastaa itsensä, hänen
tunteellisuudenpelkonsa, ja myöskin, kuten hän itsekin sanoo, hänen
maalaisvelttoutensa.

Mutta kun muiden levolle mentyä istun pienessä huoneessani kirjoittaen
hänelle arkin toisensa jälkeen, silloin voin tuntea hänet niin
lähelläni, että tuntuu siltä, kuin lepäisin hänen sylissään ja
puhelisin hänen kanssaan. Hänen hengityksensä kuumentaa ilman
ympärilläni, tunnen, istuessani pää kumarassa, hänen suutelevan
niskaani, ja kynäni tanssii paperilla sydämeni nopean sykinnän mukaan.


Kesäk. 14 p:nä.

Kävin tuonnoin hänen asunnossaan, sittemmin olen ollut siellä joka
päivä. Olen nauranut itseäni ja itkenytkin, mutta minun täytyi mennä.
Istun hänen huoneessaan ja kuvittelen, että hän on juuri ollut luonani,
on vain lähtenyt jollekin asialle ja saapuu pian uudelleen luokseni.

Istun siellä tunnin ajan joka päivä, ommellen nimikirjaimia hänen
pöytäliinoihinsa ja jutellen hänen palvelijattarensa kanssa.

Tänään meillä on ollut puuhaa valmistaaksemme hänelle juhlallisen
vastaanoton. Olemme pyyhkineet tomuja ja kiillottaneet, niin että
kaikki kiiltää täydessä komeudessaan. Olemme asettaneet pyökin lehviä
ja kukkia maljakkoihin, ja minä olen määrännyt, mitä hänelle on
laitettava aamiaiseksi.

Viimeiseksi, ennenkuin lähdin, kirjoitin hänelle tervetuliais-kirjeen,
jonka hän on tapaava kirjoituspöydältään.

Niinpä sanon siis, armaani: katso, morsiushuone on koristettu, ja
morsian odottaa sinua. Morsiamesi, joka ei halaja muuta kuin olla omasi
ja sinulle mieliksi.


Kesäk. 15 p:nä.

Varmaankin hän iloitsi tavatessaan minut jälleen, hän oli hyvin
herttainen minua kohtaan.

Mutta erästä asiaa en ymmärrä: hän kävi hetkisen hiukan alakuloiseksi,
kun näytin hänelle, kuinka uutterasti olin ommellut hänen
pöytäliinojaan.

Kysyin, eikö hän pitänyt siitä, että kävin hänen asunnossaan, kun hän
ei ollut kotona. Hän vastasi: »Se ei tee mitään. Mutta — sinä olet
liian hyvä minua kohtaan, en ansaitse sitä.»

Se on mielestäni tolkutonta. Pitäisihän hänen tietää, ettei mikään
tuota minulle suurempaa iloa kuin hänen hyväkseen työskenteleminen.
Sehän on aivan luonnollista. Miksi hän siis saattoi sanoa: »Sinä
olet liian hyvä minua kohtaan» —? Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä
»hyvyys»!

Kun olin selittänyt hänelle tämän, niin hän veti minut luokseen ja
sanoi puolittain hymyillen, puolittain vakavana: »Etkö voisi pitää
minusta hiukkasen vähemmän?» — »Omituinen kysymys rakastajan suussa»,
minä sanoin.

»Se on vaatimattomuutta», hän jatkoi. »Mielestäni sinä annat minulle
niin paljon ja minä sinulle niin vähän.»

Tartuin häntä takin kauluksesta, pudistelin häntä ja sanoin:

»Sinä olet (suutelo) lavertelija. Sinä olet (suutelo) kummallinen
otus ja hemmoteltu ihminen, välistä oikein ikävä kiusankappale. Sinä
olet kuitenkin (suutelo) maailman suloisin mies ja (suuteloita) minä
rakastan sinua.»

Jonka jälkeen hän unohti epäilyksensä, jotka liian suuri rakkauteni oli
herättänyt.


Heinäk. 7 p:nä.

Lyön laimin päiväkirjani kirjeiden takia. Hänelle minulla on
kirjoitettavana tuhansista asioista. Päiväkirjaani varten ei
tapahdu mitään mainittavaa. Päivät liukuvat yksitoikkoisina
ohitseni kuin maantien varren merkkikivet. Ainoastaan lauantait
pistävät esiin yksitoikkoisuudesta. Lauantait ovat pitkän kesätieni
peninkulmapatsaita; sillä lauantaisin hän saapuu kaupunkiin minua
tapaamaan.

Niin vaellan viikon toisensa perään yhäti samaa tietä. Sunnuntaihin luo
vielä lauantain aurinko valoa; mutta maanantaina ja tiistaina vallitsee
synkkä toivottomuus. Keskiviikon kiveen ennätettyä kajastaa odotuksen
rusko: kaipauksen ja toivon kasvaessa sivuutetaan tuorstai ja perjantai
— kunnes lauantain onni aavistetaan yön levottomissa unissa, ja minä
herään riemuitsevin sydämin.

       *       *       *       *       *

Mutta kun ennätän hänen portailleen, niin minut valtaa tuska.
Kuinka hän ottanee minut vastaan? Loistaneeko hänen kasvoistaan
jälleennäkemisen ilo, kuten olen uneksinut, vai kohdanneeko minua
tuo vaivautumisen ja väsymyksen piirre, jonka olen toisinaan luullut
huomanneeni; joka on kenties typerää kuvittelua, mutta joka välistä,
istuessani yksin, nousee esiin muistissani ja täyttää sieluni
raskailla, sinimustilla, pelottavilla pilvillä.

       *       *       *       *       *

Ja pelko lamauttaa iloni, niin etten voi heti olla suloinen ja
rakastettava, kuten kernaasti tahtoisin. Ja hän käsittää minut väärin;
näen hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään, ja olen varma siitä,
että hän pitää minua oikullisena ja sietämättömänä.

Mutta hän ei sano mitään — juo vain nopeasti melkoisen määrän viiniä ja
pakottaa minutkin juomaan.

Ja kyllähän viini auttaa. Lämmin hyvinvoinnin tunne soluu viihdyttäen
mielen ja ruumiin kautta. Kaikki pimeät, raskaat ajatukset haihtuvat
kuin usva auringon tieltä; tuo tyhmä pelko katoaa, kieli irroittuu,
siirrytään lähemmäksi toisiaan, ja kun sitten istutaan käsi kädessä ja
silmä silmässä, niin poissa ovat hermostuneet räpytykset, väärinkäsitys
ja oikullisuus, silloin unohdetaan muut viikon kuusi päivää tämän
seitsemännen ainoan autuaaksitekevän tunnin tähden.

       *       *       *       *       *

Perästäpäin kuulustelen häntä. Hänen on tehtävä tarkoin selkoa viime
päivien tapahtumista ja henkilöistä.

Alussa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa. Päivät
kuluivat kylpemiseen, maleksimiseen, tupakoimiseen, syömiseen ja
nukkumiseen. Vähitellen olen kuitenkin saanut hänet tunnustamaan, että
hän viettää jotensakin vilkasta elämää. Hotellissa, missä hän syö
päivällisensä, hän on solminut useita tuttavuuksia; hän pelaa krokettia
ja lawn-tennistä nuorten neitojen kanssa ja hänet on kutsuttu sekä
päivällisille että huviretkille.

Varsinkin erästä leskirouvaa ja hänen kahta tytärtään hän palvelee
innokkaasti.

Ensinnä hän puhui näistä nuorista naisista hyvin peitellen; hän koetti
saada minua uskomaan, ettei hän paraalla tahdollaankaan voinut välttää
heitä. He kiusasivat häntä kutsuilla ja ehdottamalla kaikellaisia
maalaishuvituksia.

Tein silloin sen virheen, että olin olevinani mustasukkainen. Tämä
huvitti häntä ilmeisesti, ja nyt hän ärsyttelee minua alinomaa noilla
neidoilla ja heidän monilla hurmaavilla ominaisuuksillaan. Tiedänhän
minä, että se on pelkkää pilaa; mutta se kiusaa minua, vaikka en
kuitenkaan katso voivani tunnustaa sitä.

Päinvastoin tiedustelen häneltä aina noita pikku »ystävättäriä».
Hän kosti viime kerralla tavalla, jota en voinut sietää. Hän rupesi
puhumaan Erkistä, väittäen olleensa kaiken aikaa mustasukkainen hänen
tähtensä.

Erkki parka! Joka kerta, kuin ajattelen häntä, tulen alakuloiseksi.
Varmaankin hän piti minusta sanomattomasti, muuten hän ei olisi voinut
menetellä niin hienosti ja kauniisti kuullessaan, etten voinut suostua
hänen omakseen.

Nyt hän on Berliinissä, enkä saa koskaan hänestä tietoja välittömästi.
Mutta äidille hän on kirjoittanut joskus, ja äiti lienee myöskin
vastannut hänelle.

Kun _hän_ nyt tuonnoin teki vihjauksia Erkistä, niin kerroin — sillä
en tahtonut, että asia otettaisiin useammin puheeksi — miten Erkin
ja minun suhteeni oli aikoinaan päättynyt. Kerroin, että Erkki
oli pyytänyt minua vaimokseen ja että minun oli täytynyt vastata
kieltävästi.

»Syytä minun ei tarvinne sinulle sanoa», lisäsin.

Hän katsoi minuun ikäänkuin häpeissään ja sanoi vain: »Suo minulle
anteeksi.»

Mutta pitkän aikaa olimme molemmat vakavia.


Heinäk. 13 p:nä.

Niin, se oli mieletön päähänpisto, mutta minä sainkin siitä ankaran
rangaistuksen.

Sää oli aamulla niin hurmaava, ikävöin häntä niin kovin, ja minusta
saattoi olla hauskaa hämmästyttää häntä odottamattomalla vierailulla.

Sain Kristinan käsiini ja me lähdimme aamupäivä-laivalla. Nousimme
maihin Skodsborgissa. Kristina jäi sinne, mutta minä kuljin rantatietä
edelleen Vedbaekiin.

Kävelin sen talon ohi, missä hän asui, mutta hänen ystävänsä tähden en
uskaltanut mennä sisään. Erään poikasen, jonka tapasin, lähetin viemään
hänelle viestin, että muuan nainen, joka mielellään tahtoi puhua hänen
kanssaan, odotti häntä metsän laidassa.

Odotin puolisen tuntia. Lopulta näin hänen saapuvan reippaasti tietä
myöten. Seisoin puiden suojassa peittäen itseäni päivänvarjolla,
ettei hän tuntisi minua heti. Vasta kun kuulin hänen askeleensa aivan
läheltä, astuin esiin ja työnsin päivän varjon syrjään.

»Mitä! Sinäkö?» hän huudahti, ja samassa käsitin tehneeni tyhmyyden.

»Kuka muu se voisi olla?»

»Ei, olet oikeassa. Ajattelin vain, että tämä ehkä olisi pelkkä
kepponen, jonka jotkut täkäläisistä olivat keksineet. Suo anteeksi,
että viivyin niin kauan, mutta olin hotellin luona krokettia lyömässä.
Kerrassaan hauskaa tavata sinut. Oletko täällä vanhempiesi kanssa?»

»Olen yksin. Tulin sinua tapaamaan.»

»Minua tapaamaan? Mutta eihän meidän sovi näyttäytyä täällä yhdessä.»

»Minä arvelinkin, että lähtisimme jonnekin muualle.»

Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen. Sitten hän sanoi: »Kerron
sinulle kernaimmin heti asian laidan. Sinä et saa pahastua, kyllähän
tiedät, että se harmittaa minua: en voi olla tänään kanssasi. Suuri
joukko kesävieraita on juuri täksi päiväksi järjestänyt huvimatkan, ja
olen varmasti luvannut lähteä mukaan. Enhän voinut tietää —»

»Olet oikeassa», keskeytin. »Luonnollisesti et voinut tietää, että
saapuisin sinua häiritsemään.»

Hänen kasvoilleen ilmestyi tuo hermostunut ilme.

»Sinä olet hiukan kohtuuton», hän sanoi.

»Niinpä lienen. Suo anteeksi sekä se että sopimaton tuloni. Lähden
heti. Hyvästi ja paljon hauskuutta.»

»Eihän sinun tarvitse mennä heti. Me lähdemme vasta tunnin kuluttua.»

»Kyllä kai se on sentään parasta. Minne me voisimme mennä niin lyhyessä
ajassa? Ja sinähän voisit helposti saada harmia, jos esiintyisit minun
seurassani.»

Hän piti kauan kättäni omassaan ja katsoi minuun vakavana ja päätään
pudistellen:

»Sinä teet minulle vääryyttä», hän sanoi lopulta. »Luuletko, etten
tahdo näyttäytyä sinun seurassasi itseni tähden?»

»En, olet oikeassa. Luonnollisesti teet sen suojellaksesi minun
mainettani. Sinähän olet aina pitänyt siitä niin hellää huolta.»

Hän ei vastannut, päästi käteni, mutisi jäähyväiset ja lähti,
katsahtamatta taakseen.

Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta kun näin hänen verkalleen
katoavan, eikä hän vieläkään kääntynyt — silloin minun täytyi väkisin
pidättäytyä kutsumasta häntä takaisin.

Ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, vaivuin epätoivoisena lamaan.
Makasin kyyristyneenä ja itkien puiden keskellä, kerjäsin häneltä
anteeksi ja sanoin, että hän sai lyödä ja pidellä minua pahoin, kunhan
ei vain lähtenyt luotani ja jättänyt minua yksin.

— — — Mutta kun aioin jälleen lähteä rantatielle, huomasin kaksien
char-à-banc ajopelien saapuvan minua kohti. Luulin näkeväni hänet
ensimäisissä kahden nuoren naisen keskellä ja kiiruhdin viidakkoon,
ettei hän huomaisi minua.


Heinäk. 16 p:nä.

Murhe on haihtunut, riemuksi vaihtunut. Olemme selitelleet ja
puolustelleet menettelyämme. Lopuksi olemme solmineet ikuisen rauhan
ja vahvistaneet sen vilpittömillä syleilyillä ja suudelmilla, jotka
eivät olleet veljes- eikä Juudas-suudelmia, vaan oikeita, alkuperäisiä
suudelmia, sellaisia, joille Aatami ja Eeva aikoinaan ottivat patentin.

Siitä tuli kauneimpia juhlapäivistämme. Juuri tuo tumma tausta ja
vakava alku loivat siihen omituista viehätystä. Tunsimme molemmat
ikäänkuin tarvetta korvata kärsityt ikävyydet olemalla erikoisen
kilttejä toisiamme kohtaan. Hän oli aivan samallainen kuin tuona
päivänä, jolloin kävin ensi kerran hänen luonaan, yhtä ritarillinen
ja hieno, yhtä valpas ja järjestäen huolellisesti kaikki parhaakseni,
kietoen minut mitä hellimmän huomaavaisuuden ilmaan.

Samalla mieliala oli vienon surullinen — oikea auringonlasku-tunnelma —
koska olimme nyt viimeistä kertaa yhdessä, ennenkuin matkustaisin äidin
kanssa 3 viikoksi Soröseen.

Raskasta on erota hänestä. Ellei tämä päivä olisi tullut sellaisena
kuin se tuli, niin ei mikään inhimillinen mahti olisi voinut riistää
minua hänen läheisyydestään. Nyt uskallan matkustaa. Tämän päivän
muistot valaisevat yksinäisyyttäni. Tiedän, että hänen lempensä ei ole
muuttunut.

Ja onnistumattomalle Vedbaekin retkelleni voin nyt nauraa. Hyvä Jumala,
minkälainen marttyyri sinä päivänä olin omasta mielestäni — enkä
vähimmin siitä syystä, että sain rahattomana harhailla nälkää nähden,
sillä välin kuin hän — luonnollisesti! — hekumoi mitä herkullisimpien
ruokien ääressä.


Sorössä, heinäk. 20 p:nä.

Tuhansittain vilisee täällä jokaisesta paikasta esiin
lapsuudenmuistoja. Täällä Erkki ja minä kuljeskelimme loma-aikoina,
soutelimme järvellä, pyydystelimme lintuja metsistä.

Tuolla se on vielä tuo vanha tammikin, joka täytti lapsellisen
mielikuvitukseni synkällä pelolla ja kuitenkin veti minua puoleensa.
Tuo vanha, omituiseksi kasvanut puu, jonka oksat kiertyivät kuin
luuvaloisen jättiläisjäsenet ja jossa asusti laumoittain ilman ahnaita
proletaareja, huonopukuisia, aina tyytymättömiä ja kirkuvia variksia.

Juuri tämän puun luona Erkki teki urotyön, joka minussa herätti sekä
kauhua, että ihailua.

Kun eräänä päivänä saavuimme paikalle, tapasimme varislauman mitä
hurjimman raivon vallassa. Raa'asti, kiukkuisesti huutaen se kiiti
mustina pilvinä edes ja takaisin puunlatvan kohdalla. Takerruin
peloissani Erkin käsivarteen ja kysyin, mikä niitä vaivasi. Hän
viittasi ylöspäin ja sanoi: »Kas, tuolla on pöllö! Ne aikovat murhata
sen.»

Nyt näin minäkin tuon raskaan, hitaan linnun, joka sokean pelon
valtaamana — päästäen tuon tuostakin epätoivoisen, kimakan sotahuudon —
lentää räpytteli edes ja takaisin kuolinvihollistensa keskellä. Siinä
oli jo merkkejä niiden hyökkäyksistä, ilmassa leijaili sen höyheniä.

»Pelasta se!» huusin Erkille.

Silloin hän kumartui maahan, otti terävän piikiven ja heitti. Pöllö
löi pari kertaa siivillään, sitten ne painuivat kokoon, ja raskaana
vaipui se kuolleena maahan muutaman kyynärän päähän meistä. Hetkeksi
vaikenivat varikset. Sitten ne alkoivat uudelleen, ensin yksitellen,
ikäänkuin ihmeissään kysellen, senjälkeen uhkaavana, vimmastuneena
kuorona, joka kohdistui meihin. Ja kun Erkki otti kuolleen linnun ja
me lähdimme pois, niin suuttunut varislauma, jonka saaliin olimme
ryöstäneet, seurasi perässä kähein kostonhuudoin. Heittämällä kiviä,
paukuttamalla käsiään ja huutamalla Erkki pelotti sen tuon tuostakin
hetkeksi luotamme. Mutta heti se ryhtyi taas hyökkäykseen uusin voimin:
yhä lähemmäksi, yhä alemmaksi se lensi, ja lopulta jouduin pelosta niin
suunniltani, että livistin karkuun, minkä jaksoin, ja sain pelkoni
tarttumaan Erkkiinkin, niin että hänkin pakeni juosten raivostuneita
lintuja.

Mutta siitä pitäen en voinut koskaan lähestyä tuota vanhaa
vaivais-puuta tuntematta ahdistusta sydämessäni.

Ja vielä eilenkin, kun kävin sen luona, olin lintujen rähinässä
kuulevinani kostonuhkauksia, ja toivoin, että Erkki olisi ollut
rinnallani minua suojaamassa.


Heinäk. 26 p:nä.

Hän pyytelee aina anteeksi, että hän kirjoittaa niin harvoin ja niin
vähän. En kiellä, että hänen kirjeensä välistä tuntuvat minusta hieman
köyhiltä. Mutta ymmärrän, ettei hän, jolle yleensä on vaikeata ilmaista
tunteitaan, ole omansa kirjoittamaan kirjeitä.

Nyt, kun tunnen hänet niin hyvin, eivät hänen kirjeensä tuota mitään
vakavaa surua, ainoastaan kenties hetkellistä pettymystä.

Mutta lohdutuksekseni kirjoitan hänelle kaksi kertaa useammin ja
pitemmälti. Kahdesti päivässä kirjoitan hänelle, jokainen posti tuo
hänelle kirjeen. Iltakirjettä kirjoittaessani tiedän hänen paraillaan
lukevan aamukirjettäni, ja kun istun aamukirjeeni ääressä, niin hänellä
on jo edellisenä iltana kirjoittamani kirje. Siten rakennan sillan,
joka ei koskaan katkea väliltämme. Olen aina hänen luonaan. Nuo
vedbaekiläiset pikku neidit eivät häntä valloita minulta. Olen sekä
aamuin että illoin hänen luonaan vartioiden häntä.

Olen järkevä ja sanon: nauttikoon hän vain lomastaan ja kaikista pikku
huvituksista, joita maaelämä voi hänelle tarjota. Mitäpä siitä, vaikka
hän harrastaakin hiukkasen kesähakkailua ja tulee hemmotelluksi. Onhan
hän kuitenkin lopullisesti minun omani. Hän on sanonut sen minulle,
ja minä uskon häntä. Uskon häntä sokeasti, enkä tahdo katkeroittaa
mieltäni alhaisilla epäluuloilla.

Mutta jos hän hetkiseksi tuntisi olevansa heikko, silloin saavun
kirjeineni kutsuen hänet takaisin hyveen tielle. Uskollisena vartijana
saavun aamuin ja illoin ja suojelen hänen telttaansa kaikilta kavalilta
hyökkäyksiltä.


Heinäk. 31 p:nä.

Hän kirjoittaa saaneensa määräyksen saapua harjoituksiin elok. 8
päiväksi. Seuraavana päivänä äiti ja minä matkustamme Soröstä.

Minussa on syntynyt oivallinen ajatus: hänen on tultava tänne 7 p:nä
ja vietettävä viimeinen lomapäivänsä minun seurassani. Se käy päinsä
loistavasti. Täällä ei kukaan tunne häntä, ja me voisimme tavata
toisemme metsissä, missä usein käyskelen monta tuntia yksikseni. Tiedän
useita viehättäviä paikkoja, jonne ei koskaan tule ainoatakaan ihmistä.
Varustan salaa mukaani pienen eväslaukun, ostan pullon hyvää viiniä, ja
niin hänen on kerrankin oltava vieraanani.

Siitä tuumasta en luovu. Se _on_ toteutettava. Vaikeudet minä kyllä
voitan, jos sellaisia ilmestyy.


Elok. 3 p:nä.

Luonnollisesti häntä arveluttaa tulla. Hän kirjoittaa: »Onko se nyt
viisasta? Voisihan se olla hyvin hauskaa, mutta muista, että me joka
tapauksessa näemme toisemme pian Kööpenhaminassa. Kannattaako silloin
panna sinua alttiiksi niille vaaroille, joita kohtaaminen Sorön
metsien yleisillä teillä aina tuo mukanaan? Ja hän latelee koko joukon
olettamisia, jotka epäilemättä ovat varsin järkeviä, mutta joille minä
vihellän.

Nyt pommitan häntä kirjeillä, niin että hän lopultakin antautuu.
Hyvänen aika, eihän hän pane mitään vaaralle alttiiksi, ja kun nyt
kerran tahdon!

Ei, viisas herra ritarini, pukekaa vain yllenne kaikkein juhlallisin
olettamis-ilmeenne. Minä vastaan, kuten rakastuneen tytön pitääkin:
»Vaikkapa Sorön metsissä vilisisikin isiä, äitejä, setiä, tätejä ja
muita villipetoja, niin tahdon kuitenkin sunnuntaina tavata ritarini
siellä.»

Sittenpä saamme nähdä, eikö ritarini häpeä olla vähemmän rohkea kuin
hänen morsiamensa.


Elok. 5 p:nä.

Viktoria! Hän tulee.

»Monenlaisista epäilyksistä huolimatta», hän kirjoittaa. Samapa se.
Olkoon sinulla kuinka monta epäilystä hyvänsä, kunhan vain tulet.
Näen, niillä epäilyllä hän on laatinut antautumiskirjeensä. Näen
hänen pyörittävän päätään, puoleksi harmitellen, puoleksi hymyillen
heikkouttaan. »Pahuksen tyttö», hän on sanonut itsekseen. »Hän on niin
lempeä ja enkelimäinen, ja sitten hän kietoo minut kuitenkin pikku- —
hyvin pikkusen — sormensa ympärille.»

Ei, sinun ei tosiaankaan tarvitse hävetä sitä, että annat tällä kertaa
perään. Lupaan palkita sen sinulle sadoin kerroin.

»Todennäköisesti tulen siis», hän lopettaa. »Pyydän sinua kuitenkin
muistamaan, että esteitä voi ilmestyä. En sano sitä sen vuoksi, että
uskoisin tuloni estyvän, vaan koska kokemuksesta tiedän, kuinka
huonosti sinä olet varustettu kohtaamaan pettynyttä toivetta.»

Kiitän nöyrimmästi, viisas mies.

Kirjoitan nyt jälleen hänelle, etten unohda ilmoittaa pitäväni esim.
maanjäristystä pätevänä poissaolon syynä.


Elok. 7 p:nä.

Päiväkirjaan pistetty kirje. Vedbaekissä, elok. 6 p:nä.

  Rakas Julia! Salli minun aloittaa tämä kirje, joka on tuottava
  sinulle suuren surun, vakuutuksella, jota pyydän sinua uskomaan: kun
  viime kirjeessäni sanoin, että Sorön matkani tielle voisi ilmestyä
  esteitä, niin en vielä aavistanut, että tänään kirjoittaisin sitä,
  mikä nyt seuraa.

  Tahtoisin kernaasti sinun uskovan — vaikk'et sitä ymmärtäisikään
  — että tämä on tullut ilman selvää ja tietoista valmistusta,
  ikäänkuin jonakin välttämättömänä väkevänä ja pakottavana,
  jonakin, jonka kerran täytyi tulla. Mutta luonnollisesti se on
  kytenyt minussa kauan, tunkeutunut esiin hiljaa ja verkalleen. Oli
  hetkiä, jolloin tunsin sen; mutta pakottauduin uskomaan, ettei se
  merkinnyt mitään, ja sitten seurasi jälleen aikoja, jolloin sanoin
  tuottavasti itselleni: se oli pelkkää mielikuvitusta, ohi menevää,
  merkityksetöntä apeutta — kaikki on vielä ennallaan.

  Kunnes totuus äkkiä puhkesi sielussani esiin epäämättömänä liekkinä.
  Se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.

  Niin, Julia — minun on ilmoitettava sinulle ikävä ja raskas asia:
  meidän suhteestamme _täytyy_ tulla loppu.

  En voi enkä tahdokaan valehdella sinulle; sanon sinulle totuuden:
  olen niin väsynyt, niin auttamattomasti väsynyt, etten jaksa enempää.

  Tämä kävi minulle selväksi aamulla, kun sain viimeisen kirjeesi.
  En ollut vielä noussut vuoteesta, kun se tuotiin minulle. Odotin
  kirjettä, tiesinhän sen tulevan. Kuuntele nyt minua levollisesti,
  älä tuomitse minua heti: toivoin, että kirje jäisi nyt kerrankin
  tulematta; oikein pelkäsin emäntäni astuvan sisään kädessään
  tuo paksu kirje, jonka päällekirjoituksen, alkukirjoituksen ja
  allekirjoituksen osasin ulkoa ja jonka sisällön — oh! — myöskin
  arvelin tuntevani ennakolta. Siinä lepäsi kirje peitteelläni;
  painajaisen tavoin se ahdisti rintaani tuhansin epämääräisin tuskin.
  Harmaa ahdistus lamautti aivoni ja täytti sieluni epätoivoisella
  kyllästyksellä: en voinut saada itseäni avaamaan kirjettä ja lukemaan
  sitä.

  En tiedä, kuinka kauan makasin siten. Päässäni ei ollut kiinteitä
  ajatuksia, vain tuo raskas harmaa ahdistus, joka väsytti minua niin
  kovin ja välistä nukutti minut lyhyeen, rauhattomaan uneen.

  Vihdoin repäsin itseni irti horrostilastani. Hypähdin pystyyn,
  työnsin akkunaverhot syrjään voimakkaan päivänvalon tieltä, ja kuin
  vapautuksen tunne, melkein kuin onni, nousi esiin varma tietoisuus:
  se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.

  En tahdo nytkään valehdella sinulle, en tahdo koristella ajatuksiani
  ja tunteitani. Tunsin heti itseni onnelliseksi. Tunsin itseni niin
  kevyeksi ja vapaaksi. Ikäänkuin uudestaan syntyneeksi, uusilla
  voimilla ja uusilla toiveilla varustetuksi.

  Mutta kun sitten äskettäin otin esille paperia kirjoittaakseni
  sinulle, ymmärsin, että raskain työ oli vielä jälellä.

  Sillä onhan asian laita seuraava: en voi moittia sinua mistään, minun
  on päinvastoin tuhannesti kiitettävä sinua kaikesta siitä ihanasta,
  mitä olet minulle tuonut, kaikesta suloisesta rakkaudestasi.

  Ja kuitenkin saavun nyt luoksesi sanoen: se on lopussa. Olen väsynyt.
  Sinun täytyy päästää minut vapaaksi, kuinka kovaa, kuinka väärin se
  lieneekin.

  Mutta kaikkein surkeinta on se, ettet sinä todennäköisesti ymmärrä
  rahtuakaan kaikesta tästä. Ymmärrät vain, että minä hylkään sinut
  suuresta rakkaudestasi huolimatta, ja joko sinä uskot, että teen
  sen hulluuden valtaamana, tai luulet minun tähän asti valehdelleen
  roiston tavoin.

  Ja kuitenkin puhun totta sanoessani, etten ole hullu enkä ole
  valehdellutkaan, vaan että olen vapaudenjanoinen ihminen, jonka kyky
  ja mielentila lamautuu, niin pian kuin joku suhde alkaa kietoa hänet
  pauloihin.

  Katsohan, kun me kaksi opimme aikoinamme tuntemaan toisemme, niin
  eihän kumpikaan uskonut, että siitä tulisi muuta kuin nopean hetken
  velvoittamaton ilo. Se oli molemmissa oikku, tunnelma, ei ajateltu
  kummaltakaan puolelta lujaa ja pysyvää suhdetta, vielä vähemmän
  ikuista rakkautta.

  Sitten kävi niin, että rakastuimme todellakin toisiimme. Tuskin
  minun tarvinnee vakuuttaa, että todellakin rakastin sinua. Vaikka en
  olekaan usein — josta minua leikilläsi nuhtelit — sanonut sitä, niin
  tiesithän sen ääneni soinnusta, katseestani, koko olennostani, joka
  ei koettanutkaan salata, kuinka kallis minulle olit. Sinä saavuit
  luokseni ikäänkuin jonain uutena ja ihmeellisenä, niin koskemattomana
  ja luotettavana, ja herätit minussa tunteita hienompia ja hellempiä,
  kuin tähän asti olin kokenut. Tunsin itseni lempemme aamunkoitossa
  onnelliseksi löytöretkeilijäksi ja valloittajaksi, vapaaksi,
  voimakkaaksi, täynnä tahtoa ja voimia uusiin urostekoihin ryhtyäkseni.

  Me rakastimme toisiamme; mutta rakkautemme oli erilainen. Minä olin
  rakastunut kuin kokenut mies ja mies, jossa vallitsi taiteilijan
  vapaudenhalu. Sinulle rakkaus oli koko elämä ja elämä vain rakkautta
  etkä sinä toivonut muuta kuin antautua ja omistaa minut kokonaan ja
  ilman rajoitusta.

  Minä tahdoin pitää suhdettamme arkielämän erämaan keitaana. Sinä
  tahdoit, että se täyttäisi koko elämämme.

  Ja niin oli varsin luonnollista, että sinun nuorekkaan raju ja
  voimakas rakkautesi uuvutti minun rakkauteni, joka ei ollut niin
  kestävä.

  Suhteemme muodostui suuremmaksi ja vakavammaksi, kuin mitä voin ja
  tahdoin hallita. Ja se alkoi vähitellen pelottaa minua. Näin, kuinka
  rakkautesi kasvoi päivä päivältä, tunsin, kuinka sinä sidoit itsesi
  yhä lujemmin minuun, ja itsekäs kun olen, rupesin vastustamaan tuota
  yhä perinpohjaisempaa yhteensulautumistasi. Minusta alkoi tuntua
  vastenmieliseltä olla edesvastuussa toisen ihmisen elämästä, tunsin
  menettäneeni liikuntavapauteni, olevani kahleissa. Ja se hetki
  saapui, jolloin minun täytyi murtautua ulos, päästä jälleen väljille
  tiloille, olla jälleen yksin ja vapaa.

  »Sitäpaitsi se tavanmukaisuus, joka vähitellen alkoi ilmetä meidän
  suhteessamme, kiusasi ja masenti minua. Minun kaltaiseni ihmiset
  pelkäävät avioliittoa, koska se tekee rakkauden järjestelmälliseksi.
  Mutta meidän kohtaamisemme, jotka alussa olivat niin viehättäviä
  juuri senvuoksi, että ne olivat odottamattomia, satunnaisia ja
  seikkailumaisia, ne muodostuivat pian yhä enemmän tavalliseksi,
  mallikelpoisesti järjestetyksi velvollisuudeksi. Me kohtasimme
  toisemme sovittuina päivinä määrättyyn aikaan, sitten seurustelimme
  määrätyn ajan joka päivä. Kaikki yllättävä, odottamaton, satunnainen
  oli hävinnyt; sama seikka toistui päivittäin. Kun sinä ennen saavuit
  luokseni, oli jo vastaanottosikin valmistaminen minulle juhla. Ja
  erotessamme kysyin odotuksesta väristen: »Tapaammeko toisemme pian
  jälleen?»

  Sitten koitti päivä, jolloin minun täytyi pakottautua sanomaan
  tavallinen jäähyväislause: »Tulet kai huomenna?» ja saapuessasi
  kysymään: »Mitä haluat juoda? Tahdotko suulaimellisen vaiko
  suulaimettoman paperossin?»

  Olin toivonut, että maalle-muuttoni parantaisi asiat, koska silloin
  emme voisi seurustella niin tiheään. Mutta valitettavasti on olemassa
  — kirjeitä. Henkilökohtainen seurustelu _voi_ olla vaihtelurikasta.
  Kirjeet tekevät seurustelun mitä yksitoikkoisimmaksi. Ne aloitetaan
  ja lopetetaan korulauseilla, jotka voivat vaihdella korkeintaan
  sanajärjestykseen nähden; ne lähetetään ja saadaan määrättyinä
  vuorokauden hetkinä; ne saapuvat kuten sotilaat aina samassa
  kuori-univormussa säädettyine postimerkki-olkalappuineen.

  Sinulle kaikki tämä oli merkityksetöntä. Minulle se muodostui
  lentohiekaksi, joka verkalleen painoi väsyneen lempeni maahan.

  Sillä se on tunnustukseni alku ja loppu. Olen väsynyt. En jaksa
  enempää. Minun täytyy olla vapaa.

  Tunnen tätä kirjoittaessani väsymykseni siinä määrin, etten edes voi
  tuoda ilmi kaikkea sitä hyvää ja lämmintä, jota sydämeni kuitenkin
  tuntee sinua kohtaan.

  Minusta onkin melkein sopimatonta koristella kaunein sanoin kirjettä,
  joka tuo sinulle sanoman sellaisen, että täydellä syyllä voit pitää
  sitä karkeana ja epäoikeutettuna. Tunnenhan sen itsekin. Käsitän
  menetteleväni julkeasti rikkeessäni suhteemme oikeastaan siksi, että
  sinä olet rakastanut minua liian palavasti.

  Mutta sitä ei voi auttaa. Kaikki vastaväitteet vaikenevat, ne surmaa
  tuo väsynyt: en jaksa enempää.

  Eikä se suinkaan muutu huomenna tai ylihuomenna. Älä luule sitä. Ei,
  kaikki _on_ lopussa, ja me teemme molemmat paraiten, kun emme koeta
  herättää sitä uudelleen eloon. Se, mikä tästälähin seuraisi, se olisi
  vain rumaa.

  Sinä olet usein sanonut minulle: »Lupaa olla aina rehellinen minua
  kohtaan. Sinun on heti sanottava minulle, jos tunnet että meidän
  suhteemme väsyttää sinua. Kyllä minä voin kestää sen särkymisen.
  Mutta en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, jos huomaisin, että olen
  elänyt sinun armoillasi.»

  Se päivä, jota siis aavistit, on nyt tullut. Ja minä sanon sen
  sinulle rehellisesti, kuten olet minua vaatinut.

  Kenties väität: sinä olet kuitenkin pettänyt minua, sillä olet ollut
  väsynyt jo kauan. — Siihen vastaan: en ole varemmin ollut selvillä
  väsymyksestäni; minulla ei ole ollut mitään sinulle tunnustettavaa,
  sillä en ollut tunnustanut mitään itselleni.

  Kun nyt eroamme, voimme siis molemmat muistella rakkauttamme ihanana
  ja suloisena tapauksena; muistoon ei sekoitu mitään katkeruutta.

  Itse eron hetki on aina katkera. En uskalla ajatellakaan, mitä surua
  ja tuskaa sinulle nyt tuotan. Mutta kun aikaa on vierinyt joku
  verta, ja me tapaamme jälleen toisemme — rauhallisempina kuin jos
  nyt yhtyisimme — silloin luulen sinun sanovan kuten minä, että me
  erosimme juuri oikealla hetkellä ja säilytimme rakkautemme kilven
  tahrattomana.

  Jää hyvästi, ja koeta olla tuomitsematta minua liian ankarasti. A.


Elok. 8 p:nä.

Kului päivä ja kului yö. Uusi päivä on koittanut; se tapahtui _eilen,_
ja minä elän kuitenkin.

Suru ei siis surmaa, enkä minä surmaa itseäni surusta.

Kun olin saanut hänen kirjeensä ja lukenut sen kahdesti, ennenkuin
tajusin, ettei se ollut pilaa eikä väärinkäsitystäkään, niin en itkenyt
enkä pyörtynyt. Olin aivan levollinen, mietin niin omituisen selvästi
ja kylmästi. »Kaikki on siis lopussa», lausuin ääneen itsekseni.
Ääneni kuulosti kuivalta, melkein välinpitämättömältä. Ajattelin:
»Sinun olisi kai pitänyt lausua se tunteellisemmin.» Mutta olin aivan
tunteeton. Kaikki oli kuin jäykistynyt: sydämeni ei sykkinyt, hermot
eivät värisseet. Yksinpä kasvonikin olivat mielestäni jäykistyneet,
nahka tuntui pingoittuneelta, sivelin sitä ja pakoittauduin hymyilemään
saadakseni siihen eloa.

Lähdin ulos. Minne, sitä en tietänyt. Mutta sisäinen ääni sanoi
herkeämättä: »Tänne sinä et voi mitenkään jäädä. Sinun täytyy poistua
täältä, ennenkuin muut näkevät sinut.»

Tapasin tuttavia; tervehdin heitä, ja erään vanhan neidin kanssa
jouduin puheisiinkin. Hän kertoi minulle pitkän jutun taudista, josta
hän oli äskettäin parantunut. Erotessamme hän sanoi: »Te näytätte
tänään niin suloiselta.» — »Niin, niin, kun ollaan nuoria ja iloisia»,
hän lisäsi.

Niin jouduin metsään, eräälle ranta-aukeamalle. Seisoin uimahuoneen
pienellä sillalla ja tuijotin veteen ja ajattelin: »Jos nyt olisit
oikein murheissasi, niin liukuisit tästä alas, ja hetken kuluttua sinun
olisi hyvä olla.»

Kaupungista kaikui kirkonkellojen ääni. Ne soittivat
iltapäivä-jumalanpalvelukseen. Katselin ympärilleni, ja mielestäni en
ollut koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka kaunista täällä oli. Katseeni
oli ikäänkuin terottunut, näin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen
huomannut. Esim. erään pienen saaren, jossa puut kumartuivat kauneuden
janoisina Narkisoksina aivan veden kalvoon asti itseään ihaillakseen.
Kuulin lukemattomia hienoja ääniä, järven kaislikosta, metsästä ja
ruohikosta — hyönteiset surisivat, linnut kahistelivat lehvikössä,
kalat loiskahtelivat veden pinnassa. Vaivuin ihailemaan pilvien
alati vaihtuvaisia muotoja; ne näyttivät kesäpäivän tyyneydessä niin
levollisilta ja muuttumattomilta, mutta kun seurasi tarkoin niiden
hidasta liukumista, niin huomasi, että milloin ne olivat hymyileviä
kultareunaisia saaria, milloin isoja leijailevia lintuja, ja lopulta ne
hajaantuivat leikkiviksi parviksi pikkuruisia pilvilapsukaisia.

Annoin katseeni kiertää yli koko kuvan ajatellen: ellet saavukkaan
tänne enää, niin et kuitenkaan unohda minkälaista täällä on.

Kuljin metsän pimentoon. Minussa vallitsi sama juhlallinen selvyys,
sama harkitsevainen vastaanottavaisuus. Kunnes äkkiä satuin muistamaan,
että minulla oli hänen kirjeensä taskussani. Se oli kuin pistos
sydämeeni, ja kylmä väristys kulki läpi sieluni. Polvet vapisivat
allani, minun täytyi nojata puuhun, etten kaatuisi. Puristin kirjettä
kädessäni, ja lukemattakin näin jokaisen sanan edessäni.

Se oli siis totta! Hän oli hyljännyt minut, kaikki oli lopussa!

Olinhan ennenkin sanonut samaa, ne sanat olivat kaiken aikaa olleet
sisässäni; nyt vasta ne ennättivät sydämeeni ja saivat sen kouristumaan
tuskissaan.

Lopussa! En näkisi häntä enää. Minkä näköinen hän olikaan? Koetin
loihtia hänen kuvansa eteeni, se pakeni särkyen säpäleiksi, näin vain
parin mustia, suuria silmiä, jotka tuijottivat minuun levollisina ja
väsyneinä ja ivallisesti hymyillen.

Silloin kutsuin taivasta epätoivoisena ja tuskan valtaamana. Kerjäsin
ja rukoilin, ettei se olisi totta: »Jumalani, ymmärrän, että se on
minulle rangaistukseksi, mutta etkö ole jo kiusannut minua kylliksi?
Nyt suljen silmäni, ja kun hetken perästä jälleen avaan ne, niin anna
sen silloin olla unta, josta olen herännyt.»

...Ja jälleen seisoin rannassa, ja minusta tuntui siltä, ettei ollut
muuta pelastusta kuin heittäytyä järveen. En raivonnut enää, olin vain
niin sanomattoman murheellinen. Itkin hiljaa ja hellästi, näin tuon
ihanan kesämaiseman levällään edessäni, eikä minulla, vaikka olin vielä
niin nuori, ollut enää mitään toivottavana elämältä.

Silloin sanoi sisäinen ääni: »Vielä on toivoa. Kenties kotona on jo
sähkösanoma sinua odottamassa, tai on uusi kirje matkalla.»

Niin, niin, jatkoin, niin onkin, niin täytyykin olla. Ja kotiin
kiiruhtaessani toivo rakensi mitä ihanimpia linnoja.

Ei ollut sähkösanomaa, eikä tullut aamulla mitään kirjettä.

       *       *       *       *       *

Mutta en herkeä toivomasta, ennenkuin olen puhunut hänen kanssaan.
Hänen pitäisi jo olla Kööpenhaminassa, ja huomenna me matkustamme. Olen
nyt kirjoittanut hänelle. Hän on ihmettelevä kirjettäni, ja luulenpa,
että se miellyttää häntä. Siinä ei ole rahtustakaan sitä, mitä hän
sanoo »hysteeriseksi». Se on rauhallinen ja järkevä. Kirjoitan, että
hän on kenties oikeassa arvellessaan, että suhteemme on käynyt hiukan
tympäiseväksi. Mahdollisesti — — kirjoitan — ei tässä auta muu, kuin
että vältämme toisiamme, ainakin jonkun aikaa. Mutta onhan myöskin
mahdollista, että yhteisin ponnistuksin voimme järjestää asiat tavalla,
joka ei tekisi juuri niin kipeätä. Ilmoita siis, milloin aivan ensi
tilaisuudessa voin tulla luoksesi. Älä pelkää, että saavun surkeuden
perikuvana. Saat päinvastoin nähdä, että olen hyvin viisas tyttö; sinun
väsymyksesi ei ole minulle aivan käsittämätön, ja olen kernaasti juuri
sellainen, jommoiseksi minut tahdot.


Elok. 9 p:nä.

Istuin myöhään illalla kuvastimen ääressä järjestellen tukkaani. Olin
sanomattoman väsynyt, mutta en lainkaan uninen, vaivuin katselemaan
omaa kuvaani, säikähdin äkkiä sen kalpeita kasvoja ja tuijottavia,
aavemaisina kiiltäviä silmiä; minua puistatti ja käänsin hermostuneena
pääni pois päästäkseni näkemästä sitä.

Katseeni osui silloin seinään pesukaapin taakse. Seinä oli verhottu
keltasella juovikkaalla paperilla, joka oli käynyt tahraiseksi
kosteudesta ja paikoitellen repeytynyt. Tällä vanhalla homeisella
seinäpaperilla ryömi muuan eläin, pitkä, kapea keltasenruskea
hyönteinen, jolla oli monta hoikkaa jalkaa. Varmaankin se tuli tuolta
oikeanpuolisen nurkan halkeamasta. Inhoten katselin, kuinka se
liikuskeli alaspäin seinää myöten; se pyrki pesukaapille päin lämpöä ja
valoa kohti. Olin jo noussut surmatukseni sen vaateharjallani. Silloin
näin toisen hyönteisen pistävän päänsä esiin seinäpaperin halkeamasta
ja liukuvan seinälle. Jäin seisomaan kamalan pelon lamauttamana,
tuijotin noihin ilettäviin eläimiin suurin, jäykin silmin. Ja kas
— aivan kuin niitä olisi ruvennut vilisemään koko seinällä: toinen
toisensa perästä ne livahtivat esiin nurkasta, kulkivat pitkässä
jonossa pesukaappia kohti. Ja nytpä huomasinkin, ettei niitä tullut
ainoastaan oikeanpuolisesta halkeamasta; kaikkialta, missä paperi oli
repeytynyt, ne ryömivät esiin, ja niitä tuli laumoittain seinän ja
permannon välisestä raosta.

En uskaltanut liikahtaa, en tohtinut ruveta niitä tappamaan; jokaisen
surmatun sijaan saapuisi kymmenen uutta. En uskaltanut tappaa
noita eläimiä, jotka ikäänkuin vyöryivät esiin mädänneitä ruumiita
sisältävästä haudasta.

Seisoin vain odottaen sitä hirveätä hetkeä, jolloin ne ennättäisivät
pesukaapille, minun kimppuuni. Ne jo ojentelivat hoikkia jalkojaan
ulettuakseen kuvastimen verhoihin. Jännitetyin hermoin seurasin niiden
kokeita. Silloin hätkähdin tuntiessani pesukaappiin nojautuvalla
kädelläni kylmää kutkutusta. Kirahtaen pyyhkäsin eläimen pois ja näin
samalla, että permannolla liikkuneet olivat jo päässeet pesukaapille.

Tulin aivan mielettömäksi. Ajattelin: »Nyt ruumismadot tulevat viemään
sinut saaliikseen!» — ja syöksyin ulos huoneesta, käytävää myöten äidin
luokse. Hän heräsi säikähtyneenä, ja minä voin vain selittää: pelkään
niin kovin, pelkään niin kovin!

Äiti veti minut vuoteeseensa, kehitteli minua kuin pikku lasta, ja kun
olin hiukan rauhoittunut ja makasin hiljaa itkien, niin hän sanoi:
»Kerro nyt, mikä sinua vaivaa. Kerro, miksi annoit Erkin matkustaa ja
miksi nyt olet niin murheellinen.»

Mutta pyysin, ettei hän vaatisi nyt selityksiä. Hän saisi kyllä
myöhemmin tietää kaikki.

Silloin äiti tarttui päähäni molemmin käsin, käänsi kasvoni itseensä
päin ja sanoi, katsoen minua kiinteästi silmiin: »Yksi asia sinun
täytyy sanoa minulle, Julia. Et kai ole —?» Keskeytin hänet laskemalla
käteni hänen suulleen. »En, äiti» — hymyilin surullisesti — »sitä sinun
ei tarvitse pelätä.»

»No, Jumalan kiitos. Sillä sinä et tiedä, kuinka olen pelännyt viime
päivinä. Olenhan jo kauan sitten huomannut, että sinä salasit meiltä
jotain. Mutta arvelin, että seurustelit jonkun kanssa Kristinan luona
ja että jonakin päivänä kyllä kertoisit meille kihlauksestasi.»

»Ei, äiti, siinäkin olet erehtynyt. Minulla ei ole mitään kihlausta
kerrottavana teille.»


Kööpenhaminassa, elok. 9 p:nä illalla.

Olen jälleen vanhassa pesässäni. Täällä on kurjaa ja pimeätä. Mutta
mitäpä siitä? Olenhan samassa ilmassa, jota hän hengittää. Voin tavata
hänet kadulla, ja kun huomenna olen noutanut hänen kirjeensä, niin
joudun kymmenessä minuutissa hänen luokseen.

Olen iloissani siitä, että äiti ja minä olemme toistaiseksi yksin
kotona, niin ettei minun tarvitse alituiseen hillitä itseäni. Isä ja
Frans palaavat Jyllannista vasta kymmenkunnan päivän perästä.


Elok. 11 p:nä.

Hän ei tahdo, että tulen hänen luokseen, ei ainakaan toistaiseksi. Hän
kirjoittaa, ettei hän uskalla vielä tavata minua; hän kaipaa hiukan
lepoa. Mutta hän lupaa lähettää minulle pian kutsun.


Elok. 20 p:nä.

Joka aamu ajattelen herätessäni: tänään saan kirjeen. Mutta päivät
vierivät, raskaina ja pitkinä ja harmaina, eivätkä tuo häneltä mitään:
ei tervehdystä, ei viestiä, ei ainuttakaan köyhää sanaa.

Että hän hennookin olla niin julma. Hänen menettelyänsä ei voi enää
puolustaa.


Elok. 22 p:nä.

Onko hän hävinnyt maan pinnalta? Missä hän piiloitteleikse, mitä hän
puuhaa?

Etsin häntä turhaan tutuista paikoista niinä aikoina, jolloin hän
oleskelee ulkona. Tuntikausia olen viettänyt hänen asuntonsa edustalla,
— enkä ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan.


Elok. 25 p:nä.

Nyt tiedän sen: hän ei tahdo tavata minua koskaan enää.

Kerran toisensa perästä olen ollut hänen ovellaan, uskaltamatta
soittaa. Tänään tein sen vihdoinkin, ja hänen palvelijattarensa tuli
ulos ja sanoi, ettei hän ollut kotona. Se ei ollut totta. Saatoin nähdä
palvelijattaren kasvoista, että häntä oli käsketty palauttamaan minut.
Hän oli hämillään, ja hän katsoi minuun säälien.

Että hän voikin nöyryyttää minua sillä tapaa!

       *       *       *       *       *

Mutta minä _tahdon_ tavata hänet. _Tahdon_ puhella hänen kanssaan.
Hänellä ei ole oikeutta kohdella minua tällä tapaa.

Vaikka eihän sekään ole totta; hän saa kohdella minua aivan mielin
määrin. Hän saa nöyryyttää minua ja pidellä minua pahoin — olen
iloitseva, kun hän rääkkää minua. Koiran lailla ryömin hänen edessään,
potkaiskoon hän minut pois — palaan sittenkin hänen luokseen enkä
päästä häntä rauhaan, ennenkuin saan jäädä hänen luokseen.

       *       *       *       *       *

Olen tullut ajatelleeksi, että kenties hän pitää jostain toisesta, joka
nyt käy hänen luonaan, ja että siinä kenties oli syy, miksi hän ei enää
tahtonut tavata minua.

Kirjoitan hänelle näin:

  Ota toisia, jos haluat. Ellen ole sinulle kylliksi, jos kaipaat
  vaihtelua — no niin, Jumalan nimeen. Ymmärrän sen. Olet taiteilija.
  Tarvitset uusia vaikutteita. Minä olen typerä ja mitätön tyttönen,
  kaikkeni on siinä, että rakastan sinua. Mutta tiedä siis, etten
  vihastu, vaikka otatkin lisävaimon.

  Sitä vain pyydän, ettet sen vuoksi hylkää minua. Kaikesta ja kaikista
  huolimatta tahdon yhä edelleen omistaa sinut. Ja tahdon olla se, joka
  on luonasi, kun kaikki muut ovat sinut hyljänneet.


Syysk. 1 p:nä.

Hän vastaa näin:

  »Ei, Julia. Sellaisia kirjeitä et saa minulle lähettää. Sellaisena
  kuin sinut opin tuntemaan, sellaisena kuin sinua muistelen ja
  ajattelen, olet mielessäni itsetiedottoman sielunaateliuden
  loisteessa: hienona ja erikoisena luonteena, joka ei välittänyt
  porvarien tavoista ja ennakkoluuloista; hienona ihmislapsena, joka ei
  muuttunut halvaksi menetellessään vastoin hyvän seuran vaatimuksia,
  vaan päinvastoin sen kautta kehittyi omituisen korkealle.

  Ei, Julia, sinä et ole voinut lähettää minulle tuota
  ompelijatar-kirjettä, joka turhaan komeilee sinun nimelläsi. Mistä
  sinä ylväs, puhdas, suloinen tyttö olisit oppinut sellaisia kuumeisen
  kärkkäitä sanoja?

  Tiedän tehneeni sinulle veristä vääryyttä. Mutta tuhat kertaa
  vääremmin menettelet nyt itseäsi kohtaan.

  Oma ystäväni, sieluni ihanin muisto ja ystävätär, kirjeesi herättää
  minussa surua kuten vandalismi, kuten raakojen käsien häväisemä
  taideteos. Ja enemmänkin: häpeän puolestasi. Ja se on minusta
  kaikkein surullisinta.»

       *       *       *       *       *

Olen kirjoittanut hänelle viimeisen kerran:

  »Kiitos kirjeestäsi. Se koski niin, että painuin lamaan; mutta
  ansaitsin sen iskun, ja se on hyödyttänyt minua sekin. Älä luule,
  että pidän sitä nöyryytyksenä, että olen kumartunut tomuun sinun
  edessäsi. Mutta tein halpamaisesti koettaessani tyrkyttää itseäni
  sinulle, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet halunnut minua
  mistään hinnasta takaisin.

  Pyydän sinulta sydämeni pohjasta anteeksi. Olenhan tietänyt kaiken
  aikaa, etten voinut vaatia sinulta mitään. Itse tulin luoksesi,
  itse antauduin sinulle; sinä et sitonut itseäsi lupauksilla ja
  sitoumuksilla. Mutta sinä olit sanomattoman hyvä minua kohtaan. Sinä
  olit liian hyvä ja hellä. Muulla en voikaan puolustaa sitä, etten nyt
  saattanut luopua sinusta.

  Mutta ennenkuin eroamme, tahdon suoraan ilmoittaa sinulle, kuinka
  typerä ja epähieno olen ollut sinua kohtaan. Heti suhteemme
  ensi päivästä alkaen olen tarkoittanut, että se päättyisi
  avioliittoon. Kun sanoin sinulle, etten ensinkään toivonut, että
  menisimme naimisiin; kun päälle päätteeksi vakuutin pitäväni sitä
  mielettömyytenä — silloin valehtelin. Koko haluni ja pyrkimykseni
  kohdistui vain yhteen asiaan: tahdoin sitoa sinut itseeni niin
  lujasti, että jonakin kauniina päivänä pyytäisit minua vaimokseni.

  En ole se ylhäinen, korkealle kohonnut tyttö, jollaiseksi olet
  minut runoillut. Kaiken rohkean menettelyni takana on ensin
  itsetiedottomana, sitten aivan tietoisena, asustanut pelkurimainen
  porvarillinen tarkoitus hankkia suhteellemme lain ja kirkon siunaus.

  Petyin laskelmissani surkeasti. Olen näinä päivinä kysynyt itseltäni,
  enkö ollut valinnut väärää tietä, enkö olisi voinut saavuttaa
  päämääräni ujommalla rakkaudella.

  Mutta luulen valinneeni ainoan tien, minkä saatoin valita, koska
  rakastin sinua joka tapauksessa niin syvästi, etten korkeimmastakaan
  hinnasta olisi voinut kaupustella itseäni sinulle pikku paloissa.

  Olen joutunut pelissä tappiolle, mutta en kadu tekoani. Muodostukoon
  vastainen elämäni kuinka köyhäksi tahansa, niin ei sinulle annettu
  panos kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Köyhänäkin minulla on rikkaammat
  muistot kuin kenelläkään toisella maailmassa, ja käyköön miten
  hyvänsä aina olen siunaava sitä päivää, jolloin tulin omaksesi.

  Kevytmielisenä saavuin luoksesi. Raskasmielinen olen nyt, kun
  minut jätät. Paljon otit, mutta paljon annoitkin, sinä mahtava ja
  rakastettu herrani, sinä valkoinen sheikkini, nuoruuteni unelma ja
  sen tuskantäysi onni.

  Kaikesta kiitän sinua, runsaasta armostasi ja ankarasta
  rangaistuksestasi.

  Korkealle sinä pyrit ja rohkeasti ratsastat. Et välitä siitä, hiekkaa
  vaiko kukkia retkelläsi poljet. Jumala tehköön voittokulkusi helpoksi
  ja valoisaksi.

  Julia.»


Syysk. 12 p:nä.

Minua paleltaa. Päivät lyhenevät, ja ilta laskeutuu raskaana ja pimeänä
ylleni. Istun ikkunan ääressä valon häipyessä ja tuijotan tylsänä
eteeni, tuijotan naapuritaloon, missä ajatukseni muinoin kävivät
seikkailemassa. Ja talo näyttää nyt ikävältä ja jokapäiväiseltä kuten
omammekin, ja siellä, missä ennen seikkailuprinssini liikkui, siellä
istuu nyt lihava ja laiska rouvasihminen täyttäen uneliain pistoksin
kanavapalasta elämän kirjavilla väreillä.

       *       *       *       *       *

Erkki kuuluu saapuneen kaupunkiin. Emmy kertoi tuonnoin nähneensä hänet.

Iloitsen siitä, ettei hän ole pistäytynyt meille. En tahdo, että hän
huomaisi, kuinka huonosti minun on käynyt.

       *       *       *       *       *

Minua paleltaa, ja tuntuu siltä, kuin koko talo palelisi. Täällä ei
ole koskaan ollut niin kylmää ja kolkkoa ja raskasta ja surkeata. Me
hiivimme toistemme ohi varjojen lailla. Ei kukaan puhu äänekkäästi, ja
me yhdymme kuin hautajaisia viettääksemme.

Ja kun äiti ja minä istumme iltaisin yksinämme, niin emme puhele.
Istumme kumpikin omissa mietteissämme, mutta tiedän, että hänen
ajatuksensa liikkuvat minun ympärilläni.


Syyskuun lopulla.

Parhaiten viihdyn isoäidin luona. Käyn hänen luonaan aamupäivin, niin
usein kuin vain voin.

Halki meluisien katujen, missä ihmiset tungeskelevat ja kamppailevat
ja juoksevat kilpaa ennättääkseen ensinnä perille — halki kuumeisen
elämän, joka näyttää minusta raa'alta ja rumalta, jonka surina
kuulostaa sielussani korvia huumaavan taistelun kiukkuisilta huudoilta
ja epätoivoiselta voihkinalta, pakenen pienelle syrjäkadulle, jonka
varrella isoäiti asuu. Kuulen jo melun vain hillittynä sekamelskana;
mutta kun istun isoäidin huoneessa, niin minusta tuntuu siltä kuin
olisin välttänyt suuren vaaran, josta nyt erotan vain kaukaisen kohinan.

Täällä on lepoa ja tyyntä, rauhaa kaikista tuskista, huojennusta
huolille. Täällä nöyrtyy jokainen kapinallinen ajatus, täällä lauhtuvat
ja vaimentuvat kiihkoiset halut ja kaikki sairaalloiset kaihot.

Täällä istuu isoäiti, vanhana ja elämänkylläisenä, ikäänkuin itse suuri
elämänviisaus, joka ei kysele eikä nuhtele, vaan ymmärtää kaiken, antaa
kaikki anteeksi ja tietää lohdun kaikkeen.

Ja muutun jälleen ikäänkuin lapseksi isoäidin kamarissa. Istun,
kuten pikku tyttönä, jakkaralla hänen jalkainsa juuressa selaillen
vanhoja kirjoja, joissa on kellastuneita kuparipiirroksia: Struense
ja hänen kaunis kuninkaallinen lemmittynsä, Fredrik VI ohutsäärisenä
poikapahasena sotaisessa kenraalinpuvussa, tarkastellen sotajoukkoja;
Kristiansborgin linnan palo 1794; »Robbes Pierre», joka samassa kuvassa
syöksyy ulos raatihuoneen akkunasta ja kannetaan mestauslavalle
kädet ja jalat ruhjoutuneina; rouva Heiberg ensinnä keimailevana,
itsetiedottomana neitosena ja sitten haaveellisena »tähtenä», katse
eteerisenä ja hartioillaan pitkä liina.

Tai myöskin ompelen talon tarpeita, tai luen sanomalehteä isoäidille,
joka seuraa mielenkiinnolla ulkomaantapahtumia ja nyökkää juhlallisesti
joka kerta, kuin kerrotaan uusista työväenlevottomuuksista.

Niin, isoäidin luona viihdyn hyvin. Ja hän ja vanha Maria hemmottelevat
minua kilvan. Heti kun olen saanut mukavan istumapaikan, sanoo isoäiti
sukkelasti päätään puistaen palvelijalleen: »No, Maria, tänään ei
meillä liene mitään neidille tarjottavana?» — jolloin Maria vastaa yhtä
viekkaasti: »Enpä tosiaankaan tiedä, rouva, mutta voinhan kuitenkin
katsastaa.» Yleiseksi hämmästykseksi hän tuo sitten hetken kuluttua
joko appelsiinin tai kotona leivottuja kakkuja tai palasen vanukasta
tai lautasellisen hilloa. Aina minua kestitään ja se maistuu aina
lapsellisen hyvältä, koska nuo molemmat vanhukset ovat niin iloisia
voidessaan tarjota ja ymmärtävät, että minua on kohdeltava kuin
murheellista lasta.

Lokakuussa.

Kunpa voisi matkustaa. Kauas pois kaikesta tästä. Väristen ajattelen
pitkän talven tuloa; saan viettää sen olosuhteissa, jotka joka hetki
muistuttavat minua siitä, mikä on kuollut ja minkä pitäisi olla
haudassa ja unheessa, mutta vielä kirveltää vereksien haavojen lailla.

Mutta minne ja miten?

Minun pitäisi päästä maailmalle omaan varaani, työskennellä ankarasti,
ansaita itse elatukseni, raivata itselleni tie. Mutta enhän osaa muuta
kuin hiukan porsliinimaalausta, eikä sillä pääse pitkälle.

Olen sanonut itselleni: muuta keinoa ei ole kuin että matkustat
Ameriikkaan ja rupeat lastenkasvattajaksi, puotilaiseksi, miksi hyvänsä.

Mutta siihen olen liian pelkurimainen. Minulla ei ole sitä
häikäilemätöntä rohkeutta, jota sellaisissa olosuhteissa vaaditaan.
Ruumiini on hemmoteltu, se ei uskalla ryhtyä karkeaan työhön; ja
tiedän, että kärsisin, jos minua kohdeltaisiin palvelijana.

Minulla ei edes olisi kyllin tarmoa hankkiakseni itselleni matkalupaa.
Tunsin sen tuonnoin, kun koetteeksi sanoin äidille, että tuumailin
matkustaa. Hän vain katsoi minuun kauhistuneena ja virkkoi: »Ja sen
sinä hennoisit tehdä minulle!» Samassa suli tahtoni, ja minä vaivuin
lamaan tunnustaen voimattomuuteni.

Ei, minulla ei ole voimaa eikä rohkeutta murtautua vapaaksi. Mutta
menehdyn, jos jään tänne kotiin. Minun laillani mahtaa tuntea lintu,
joka on istunut vankina häkissä, on ollut vapaana pari ihanaa
kesäpäivää ja sitten jälleen joutunut häkkiin.

Minussa on murtunut jotain. Haluan lentää tieheni, mutta kuinka
räpyttelenkin siipiäni, en kuitenkaan voi kohota uudelleen lentoon.


Lokak. 13 p:nä.

Viimeinkin on _se_ tapahtunut, jota olen väristen toivonut ja pelännyt
kuin jotain kohtalokasta. Olen tavannut _hänet._

Menin kaupunkiin käydäkseni isoäidin luona. Hän tuli vastaani erään
toisen herran seurassa. Näimme toisemme jo kaukaa. Tuon tuostakin
joutui välillemme ihmisiä, jotka peittivät meidät toisiltamme; sitten
katseemme yhtyivät jälleen. Ensin arvelin kääntyä takaisin. Mutta
pakottauduin eteenpäin. Tunsin, että nyt oli ratkaistava jotain. Ja
lujana ja rauhallisena — ponnistaen voimani äärimmilleen — kohdistin
katseeni häneen. Me olimme nyt toisistamme vain muutaman askeleen
päässä. Näin hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään — en kääntänyt
katsettani — ja kun sivuutimme toisemme, niin hän tarttui nopeasti
hattuunsa ja tervehti.

Nyt hän oli tervehtinyt minua ensi kertaa julkisella paikalla.

Tunsin, että tällä hetkellä olin minä ollut voimakkaampi. Mutta samassa
tuokiossa, kuin hän oli liukunut ohitseni, olivat voimani lopussa.
Jalkani horjuivat, ja minun täytyi paeta erääseen porttikäytävään tukea
etsimään.

Jos hän olisi kääntynyt ja seurannut minua — se ajatus minua huimasee.

Mutta hän ei tullut. Ja kun kuljin edelleen ja kävin vähitellen
varmaksi siitä, ettei hän tullut, niin minusta tuntui siltä, että se
oli uusi katkera pettymys, mutta että voin kuitenkin vielä toivoa
pääseväni vapaaksi.


Lokakuun viimeisinä päivinä.

Viime aikoina olen käynyt usein Frederiksbergin puistossa. Siellä
on niin kaunista näinä päivinä, kun lehdet kuolevat mitä ihanimman
värisinä ja kantautuvat laulavilla auringonsäteillä kultaisina maahan.

Ymmärrän, että vanhat ihmiset ja yksinäiset sielut saapuvat tähän
puistoon. Sen ristikkoportin edessä taukoaa kaupungin melu; se avautuu
kuin turvakoti hiljaisille ajatuksille ja hiljaiselle surulle. Se on
kuin salaisten muistojen ja särkyneiden toiveiden hautausmaa.

Joka päivä kohtaan samat ihmiset; tunnen mielestäni heidät kaikki,
ja luulen tuntevani sen elämäntarinan, joka tuo jokaisen heistä
tänne. Tuolla on vanha, siropukuinen herra, jonka valkeat kasvot ovat
vihaiset, joka aina mutisee ja lakkaamatta heiluttelee keppiään. Kukapa
muu hän voisi olla kuin joku entinen virkamies, joka on yhä harmissaan
siitä, että aikoinaan sai eronsa, mikä hänestä oli veristä vääryyttä?
Ja tarvitseeko kysyä, mitä miettii tuo kookas, solakka, mustapukuinen
nainen, joka tulee puolikasvuisine, surupukuisine tyttärineen ja
hymyilee heikosti ja hajamielisenä, kun tuo hilpeä tyttönen puhelee
hänelle? Entä hän, tuo nuori raajarikko-tyttö, jota väsynyt ja lopen
kulunut äiti parka työntää pyörätuolissa puiston käytäviä pitkin?

Tai minä itse? Eivätköhän nuo toiset aavistane, mikä on minut tehnyt
heidän pienen yhteiskuntansa jäseneksi?

       *       *       *       *       *

Erkki kävi jokunen päivä takaperin luonamme. Mutta en nähnyt häntä.
Kuullessani hänen äänensä eteisestä kiiruhdin omaan huoneeseeni, ja kun
äiti vähän myöhemmin saapui kysymään enkö tulisi häntä tervehtimään,
pyysin sanomaan, etten voinut hyvin.


Marrask. 1 p:nä.

Oliko se mielikuvitusta vaiko totta? Kun tänään lähdin Frederiksbergin
puistosta, luulin Erkin näköisen olennon katoavan vaunujen keskelle.

Olisiko hän seurannut minua? Mutta jos se oli hän, miksei hän tullut
luokseni? Eihän hänellä ole mitään syytä vältellä minua.


Jouluk. 30 p:nä.

Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin kirjoitin päiväkirjaani.
Mielestäni ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämäni
tuntui päättyneen ja se, mikä vasta tulisi, olisi vain kadonneen ja
kuolleen ylle laskeutuvia lakastuneita lehtiä.

Mutta näin arvellessani valehtelin itselleni. Murheellisten ja
katkerain päivien tippuessa ylleni versoi hiljaisuudessa, ja ilman että
uskalsin sitä ajatellakaan, uusi hento kasvu lakastuneiden lehtien alla.

Minä huomasin — ja häpesin sitä — että olin liian nuori sanoakseni
hyvästi elämälle. Yllätin itseni haaveilemassa tulevaisuutta, joka ei
ollut vain muistoja. Koetin karkoittaa nämä kiusaukset — olivathan ne
pyhän suruni häväisemistä. Takerruin suruun, etsin suojaa sen suurten,
raskaiden siipien alta kuin nunna luostarikammiostaan; mutta juuri
kuin luulin olevani aivan turvassa, tunsin sielussani eräänä päivänä
putkahtavan esille tuhansia uusia aavistuksia, toiveita ja lupauksia,
ja silloin tajusin, että olin voitettu.

Mutta en ole enää mikään vaatelias lapsi. En odota mitään
seikkailuprinssiä, en usko elämän kutsuvan minua ikuisen juhlapöydän
ääreen. Tiedän saavani sekä hyvää että pahaa, enimmäkseen arkipäiviä,
juhlia vain harvoin. Tiedän, että se, mikä tulee, ei ole suurta eikä
merkillistä, mutta tiedän myöskin, että minun on siitä huolimatta
iloittava ja että se on joka tapauksessa elämää. Ja elää minun täytyy
saada, valoa ja ilmaa, koska en kerran voi kuolla kuolleen kanssa ja
olen liian nuori löytääkseni rauhaa surun luostarista.

Ja koska Erkki, uskollinen ystäväni, suostuu ottamaan minut sellaisena
kuin olen — suuttumatta ja moittimatta; hienona ja miehekkäänä hän ei
vaadi minua nöyrtymään.

_Hänet_ minä sittenkin näin tuona päivänä Frederiksbergin puiston
ulkopuolella. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin hänet puistossa, ja
kun sitten lyöttäydyimme yhteen, niin hän kertoi nähneensä minut
siellä monesti, mutta piiloittuneensa, koska arveli, että halusin
kernaimmin olla yksin. Vastasin, ettei minulla ollut mitään syytä
etsiä yksinäisyyttä, ja hän vaikeni uskomatta minua. Sittemmin tapasin
hänet aika ajoin, ja välistä me puhelimme hieman. Hän alkoi jälleen
käydä meillä, mutta kun hän oli ollut kotona, rupesivat kiusaukset
ahdistamaan sieluani.

Viimein eräänä iltana, noin viikko sitten, hän tapasi minut yksin
kotona, ja silloin hän ilmaisi minulle tietävänsä kaikki. Hän ei
sanonut sitä suoraan. Hän kertoi erään tarinan. Se oli seuraavanlainen:

Eräs hänen ystävistään Saksassa rakasti muuatta nuorta naista. Hän
oli oiva kauppias, rehellinen ja hyvä, mutta ei erittäin sukkela eikä
mieltäkiinnittävä — tavallinen arkipäiväihminen, jotensakin samallainen
kuin minä, hän sanoi hymyillen. Tyttö oli — nyt seurasi joukko
kukoistavia ominaisuuksia. Kaiken tämän viehättävän lisäksi hän oli
romanttinen lapsukainen, joka vaati elämältä suuria. Eipä siis ihme,
että hän teki serkulleen kauppiaalle tiettäväksi, että tämän rakkaus
oli toivotonta. Hän lensi pois hänen luotaan ja lensi korkealle. Mutta
eräänä päivänä kauppias tapasi hänet siipirikkona ja murheissaan.
Hänen korkea lentonsa oli tuottanut hänelle vain lyhytaikaisen onnen.
Tytön tuska koski mieheen kipeämmin, kuin jos se olisi ollut hänen
omansa, sillä hän rakasti häntä yhä vielä eikä ollut koskaan rakastanut
ketään muuta. Hän ei pyytänyt tyttöä omakseen, hän ei hennonut koskea
tuohon kipeään sydämeen; mutta hän koetti osoittaa tytölle, ettei
tällä ollut häntä parempaa ystävää ja ettei hän tuntenut sen suurempaa
onnea kuin olla hyvä häntä kohtaan. Tyttökin ymmärsi hänet, ja jonkun
ajan kuluttua hän saapui eräänä päivänä ystävänsä luo ja sanoi
pitävänsä hänestä. Ja nyt he ovat onnellisissa naimisissa ja hoitavat
kauppaliikettä eräässä Saksan pikkukaupungeista.

— — — Erkin kerrottua tämän tarinan me olimme molemmat yhtä hämillämme,
eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan. Istuimme katsellen toisiamme, ja
minä ajattelin, ettei hän sittenkään tietänyt kaikkea. Senvuoksi kysyin
viimein: »Tuo nuori saksatar oli siis ollut kihloissa toisen kanssa,
vai kuinka?» — »Ei» — vastasi Erkki katsoen minuun lujin katsein: »Hän
oli ollut toisen rakastajatar.»

»Ja kuitenkin...»

»Miehen mielestä ei tyttö ollut rikkonut mitään. Hän oli rakastanut
toista. Ja mies oli iloinen voidessaan nyt auttaa häntä ja tietäessään,
ettei tyttö ruvennut hänen vaimokseen pettääkseen hänet.»

Sitten puhelimme muista asioista; mutta kun Erkki lähti, sanoin
hänelle: »Olisin iloinen, jos viettäisit uuden vuoden illan meidän
luonamme, kuten entisaikoinakin.» Hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni
värisi, kun hän vastasi: »Kiitos, Julia.»

Mutta kun vanhemmat sitten tulivat kotiin ja kerroin äidille kutsuneeni
Erkin meille uuden vuoden illaksi, niin äiti kulta tuli niin iloiseksi,
etten muista pitkiin aikoihin nähneeni häntä sellaisena. Ja me istuimme
kauan ylhäällä, kuten ennenkin, ja puhelimme tutunomaisesti ja itkimme
yhdessä; mutta me nauroimmekin, eikä äiti tietänyt, mitenkä hän oikein
tekisi oloni hauskimmaksi.

Päätös on siis tehty. Huomenna tulee Erkki, ja kun vanha kello
ilmoittaa uuden vuoden saapuneeksi, ei sen juhlallista soittoa säestetä
paukkuvin sampanjakorkein, vaan äänetönnä olen puristava Erkin kättä ja
pyytävä häntä auttamaan minua, jotta saisimme uuden vuoden onnelliseksi.

Sitä ennen olen säälinyt huoneeni. Tänä iltana olen sanonut hyvästi
kaikille pikku muistoille, joita minulla on ollut hänestä. Olen
polttanut hänen kirjeensä, viimeistä kertaa olen suudellut niitä,
viimeistä kertaa niitä kyynelin kastellut. Olen polttanut hänen
kuvansakin; vaikeinta oli luopua siitä, joka esittää häntä pikku
poikana. Nyt on kaikki poissa. Mutta harsoa, joka oli laatikossa
kaiken muun joukossa, en voinut polttaa. Äidin ja minun harsoani.
Kätkin kasvoni siihen, ja se oli mielestäni elävä olento, uskollinen
ystävätär, joka pysyi kaikille muille äänetönnä, mutta henkäili minulle
ihanien muistojen lempeätä ja hurmaavaa tuoksua. En voinut surmata
sitä. Se tuntui rukoillen taputtavan poskeani, suutelin ja hyväilin
sitä. Itkin sen pehmeässä helmassa ja lupasin, että jäisimme ainiaaksi
yhteen. Käärin sen päiväkirjani ympäri ja kätken ne, niin ettei kukaan
voi niitä löytää. Mutta jos saapuu yksinäisiä hetkiä, jolloin elämä
tuntuu liian harmaalta ja köyhältä ja mitättömältä, silloin pakenen
molempien vanhojen uskottujeni luo ja muistelen niiden kanssa sitä
lyhyttä aikaa, jolloin elämän kirjava vaihtelevaisuus ihmeellisen
ilmestyksen tavoin osoitti armoaan köyhälle nuoruudelleni.

Päiväkirjani on päättynyt. Ja vuosi, jonka aloitin niin epävarmana, on
päättynyt. Kohtalon vuosi siitä tuli. Rikas onnesta ja rikas murheesta.
Kumpaa oli enemmän, onnea vaiko murhetta? En voi enkä tahdokaan mitata
sitä. Tiedän vain, etten tahdo mitään tapahtumattomaksi.

Ihana ja kauhea vuosi, kiitollisena eroan sinusta. Sinä olet minulle
kirjoittanut elämäni unohtumattoman seikkailun.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JULIAN PÄIVÄKIRJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.