Kirsti y.m. kertomuksia

By Per Hallström

The Project Gutenberg EBook of Kirsti y.m. kertomuksia, by Per Hallström

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kirsti y.m. kertomuksia
       Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Author: Per Hallström

Translator: Siiri Karilas

Release Date: July 23, 2020 [EBook #62733]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRSTI Y.M. KERTOMUKSIA ***




Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen








KIRSTI Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"


Kirj.

PER HALLSTRÖM


Suomentanut

Siiri Karilas





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.




SISÄLLYS:

Kirsti.
Minia.
Laodamia.
Härkä.




Per Hallström.


Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia
kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin
opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä
toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän
sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun
puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo
varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat
sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan
esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin
kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia.
Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia
kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä,
romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja
valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie
hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä
värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean
talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla.
Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on
olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno
sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan.
Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän
lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa
vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja
"Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia."
Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi"
sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna".
Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana,
suurenmoisempana ja sopusointuisempana.




KIRSTI.


I.

Tahdikas, iloinen kavionkapse kimahteli maantieltä avonaisten
ikkunoiden kautta sisään, hiljeni pihamaalla olevaa pyörykkää
ympäröivään hiekkaan ja pysähtyi portaitten viereen. Oli aina jotain
kiihottavaa tuossa äänessä samoin kuin sen äkillisessä lakkaamisessa.
Oli kuin vaiherikas elämä itse olisi kulkenut ohitse ja pysähtynyt
äkkiä tuumien, ottaisiko jonkun tuolta mukaan matkaansa.

Lapset olisivat heti juosseet ikkunaan, ellei talon tapoihin
olisi kuulunut, että tuollaiset mieliteot piti hillitä täällä
seurusteluhuoneessa, päivällisen jälkeen, äidin läsnäollessa. He
olisivat sen tehneet, vaikka tiesivät vallan hyvin, ettei tulija
ollut muu kuin postinkuljettaja ja että hänen laukussaan oli vain
sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta kun
heidän täytyi jäädä istumaan, kuuntelivat he hajamielisinä, kuinka hän
huiski nenäliinallaan pölyn saappaistansa, eivät katsahtaneetkaan ylös
hänen koputtaessaan, vaan olivat syventyneet askarointiinsa.

Molemmat pikkupojat pelasivat kettua, mutta sormet kulkivat hitaasti
laudalla ja silmät olivat välinpitämättömät. Mauri istui hyllyn luona
jalat ristissä allaan etsien kaskuja Anrepin "Sukutauluista", mutta
eivät kummallisimmatkaan kiinnittäneet hänen mieltään.

Kirstiä harmitti oma onnistumisensa bilbokee-pelissä. Kaikki minulta
onnistuu, hän ajatteli, mutta mikään ei ole hauskaa. Hän huomasi, että
norsunluinen pallo kilahteli maljaan ihan kellonheilurin tahdissa,
ja hän tunsi muuttuneensa joksikin koneelliseksi esineeksi, jonka
ikuisesti täytyi tehdä samaa. Mutta hänen viisitoistavuotisten
silmiensä suuresta, loistavasta syvyydestä oli väsymys kaukana. Ne
välähtivät joka kerta kun kiiltävä pallo putosi maljaan, ikäänkuin hän
olisi katsellut tähdenlentoja ja toivonut aina uutta joka sammuvasta
juovasta.

Talon rouva suontasi palvelijaan silmäyksen, kuten tapansa oli, sillä
hän katseli mielikseen tämän oivallista käytöstapaa.

Hän oli vaaleaverinen nuori mies, ollut ratsuväessä, ja hänet oli
kasvattanut palvelijaksi muuan upseeri, jolla oli erittäin kehittynyt
aisti tajuamaan yhteiskunnallisia arvoerotuksia ja sitä miellyttävää
rauhaa, minkä ne tuottavat ihmiselämään. Hänen kiiltävä leukansa ja
avoin, mutta pidätetty katseensa, hänen suora ryhtinsä takasi, ettei
hänellä koskaan ollut ajatusta, jota isäntäväki ei olisi saanut nähdä
ja hiukan muutettuna -- melkein samassa suhteessa kuin komentosanan
vaihtelu "huomiosta" "lepoon" -- antaa käydä omastaan. Kun hän istui
kuskipukilla, kiiltelivät hevoset ja vaunut kirkkaampina, eikä
johtunut mieleenkään pelätä tapaturmaa. Kun hän tarjoili kutsuissa
-- mikä kävi laatuun, kun ei pidetty suuria pitoja -- olivat viinit
taatusti vanhempaa lajia. Arkioloissa hän autteli missä milloinkin
tarvittiin. Lyhyesti, hän oli koko talon ymmärtäväisen ja varman hengen
tunnusmerkki.

Nyt toi hän postilaukun kohtuullisesti kumartaen, mikä teki sen
jokapäiväiseksi, ulkomaailman maksamaksi veroksi, joka ei merkinnyt
enempää kuin asiaankuuluva "kunnioittaen" kirjeiden allekirjoituksissa,
johon ei kukaan kiinnitä huomiota, mutta jonka poissaoloa jokainen
kummastelisi.

Talon rouva levitti sanomalehden ja nojautuen taaksepäin valmistui
mukavassa asennossa sulattamaan, mitä kanssaihmiset olivat tähän
lehteen keksineet hänen huvikseen. Katseessa piili epäilys, sillä hän
ei enää luottanut siihen, mitä kirjoitettiin ja painettiin, varsinkaan
näin kesäkuumalla, joka höllensi kaiken moraalin. Pitkään aikaan ei
hän ollut välittänyt politiikasta. Milloin mitäkin yleistä harrastusta
kohtasi riutumus, mutta aina ne saivat uutta vettä myllyynsä -- se
muistutti ihmisistä, jotka joka päivä puhuvat kuolemasta, mutta
kuitenkin elävät niin kauan, että väsyttävät ympäristönsä kuoliaaksi.
Itse hän vihasi korulauseita ja heikkoutta.

Ikkunasta aukeni hänen eteensä näköaloja, jotka täyttivät hänet
mielihyvällä. Ruis ja vehnä oli saatu korjuuseen tavallista
aikaisemmin. Häntä ei enää huolettanut, olivatko nuo pilvet, joitten
varjot ajelivat toisiaan paljailla vainioilla, pistävässä valossa,
sateeksi vai eivätkö.

Ensiksi hän katsoi kuolemanilmoituksia, joilla oli ainakin
todenmukaisuutensa puolesta arvoa. Niiden harrastamiseen liittyi
jotain vanhaa, joka hänestä hänen miehessään noin pari vuotta sitten,
tämän vielä eläessä, oli tuntunut naurettavalta. Nyt hän ajatteli; se
kuulunee asiaan. Samalla lailla kuin virkamiehen harrastus kohdistuu
ritarimerkin saajiin, joiden joukkoon tuleminen on hänenkin elämänsä
viimeinen merkkitapaus. Kunnia ei minua houkuttele, mutta en voi sitä
ilmankaan jäädä. Se olisi ikävää.

Hänestä elämä oli hyvää sinänsä, jos kohta ei siitä kannattanut pitää
melua. Tänä päivänä hän keskeytti lukemisensa ja katseli eteensä kuin
jotain etsien. Ei kuten tunteakseen kysymyksessä olevaa henkilöä,
sillä silmäin ilmeestä näki kuvan, ehkä kokonaisten kohtausten olevan
selvillä. Hänen etsivä ilmeensä lienee tarkoittanut tunnearvoa, minkä
piti kuulua nähtyyn. Jos siihen enää mitään semmoista liittyi. Hän
näytti sisimmässään avaavan ovea huoneeseen, jossa askelten ääni jo
ammoin oli vaiennut, ja avain kädessä epäilevän, pitikö vaiennutta
herättää uudestaan kummittelemaan. Hänen kasvonsa olivat hillityt,
viisaat ja valppaat kuten tavallista; vain ajatusten yltäkylläisyys
teki niiden vilkkauden hieman liian pingotetuksi.

Hänen katseensa suuntausi lapsiin; ensin poikiin, josta näytti olevan
rauhoittava tulos. Sitten hän katsahti tyttäreen ja säpsähti, ikäänkuin
tämän leikistä johtunut ääni olisi kiusoittanut nyt herkkiä hermoja.
Mutta hän jatkoi katsomistaan mitään puhumatta.

Kirsti tunsi itseään katsottavan. Pallo putosi polvelle, ja hänen
ikänsä kärkäs, helakka puna lehahti kasvoille, silmien sumetessa.

Ehkä hänen ryhtinsä ei ollut moitteeton. Viime aikoina hän oli tullut
huomaamaan, että sillä oli merkitystä, mitä sitten lie ollut. Oli kuin
itse olisi jakautunut kahdeksi olennoksi, joista toinen oli kummallinen
ja outo. Yhtäkkiä piti olla toinen kuin mitä oli, eikä itsekään oikein
tiennyt, kumpi oli oma minä. Silloin ei voinut muuta kuin pudistaa
päätään, niin että silmien sumu valui pois, niinkuin kasteista ruohoa
ravistaessa; täytyi hymyillä ja katsoa uljaasti tuohon tietymättömään.
Silloin tuli kaikki taas helpoksi, kuten ennen oli ollut ja kuten
vastakin piti olla.

Niin teki hän nytkin vastaten äidin ajatuksiin lapsen loistavalla
voitonvarmuudella ja hellyydellä, suun vienosti värähtäessä pyytäessä
anteeksi mahdollista hairahdusta. Hän ilostui heti suuresti ilmeestä,
joka häntä kohtasi. Siinä ei näkynyt kovuutta eikä arvostelua,
ainoastaan tavaton syvyys. Hän tunsi kiihkeää rakkautta äitiänsä
kohtaan ja juoksi hyväilemään tämän voimakkaita, pitkänsoikeita
kasvoja, joita hän ihaili, mutta harvoin sai koskettaa. Äiti pidätti
häntä liikkeellä, jolla ilmaisi ymmärtävänsä hänen aikeensa, mutta
pitävänsä sitä tähän hetkeen sopimattomana.

-- Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä
ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana
olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä,
ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten
saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti
tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!

Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin
pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.

Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös.
Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!

Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä
herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi
suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä
oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti,
että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin
hevosen harjaan tuli jälki siitä.

Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit
lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa,
hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet
selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä
viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen
laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse
vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto
tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa
saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.


II.

Kirsti, joka ensimäisenä oli saanut päitset valkealle Kleopatralleen ja
kiivennyt sen selkään, ratsasti kulkueen etunenässä pitkin tasaista,
kajahtavaa maantietä. Suitsissa oleva käsi taputti ihastuksesta eläimen
kaulaa niin kovasti, että kirveli. Toista hän piti huulillaan imien
sormesta vuotavaa verta, ja kun hän kääntyi veljiinsä, näkivät nämä
huulten loistavan tavallista punaisempina lyhyiden valkeiden hampaiden
ympärillä. Hänen kiirehtivä hengityksensä lietsoi loistetta silmiin
ja kasvoihin kuten palje ahjon tuleen. Hattu riippui selässä, hiukset
aaltoilivat kiemuroina ja kiharoina.

Koska hän oli heidän sisarensa, ei ollut koskaan juolahtanut heidän
mieleensä, että hän saattoi olla kaunis; nyt he sen ymmärsivät melkein
vastenmielisellä hämmästyksellä. Heissä välähti ajatus, että hänkin
tulee kohta suureksi, käsittämättömäksi ja ikäväksi, niinkuin kaikki
aikaihmiset ovat. Tämä kaikki kuitenkin vain sivumennen hipaisten
kuin lehmukset poskea, jättämättä mitään jäljelle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä valtasi heidät kokonaan halu päästä ensimäiseksi, ilo
rientää eteenpäin pilven suuntaan, tuulen jäädessä kauas taakse.

Kirstikään ei ajatellut mitään muuta.

Valkea oli häntä kantava hevonen, valkea tien pyöriskelevä pöly,
valkeina loistivat edessä pilvet, joita kohden hän suuntasi kulkunsa.
Vaaleansinistä taustaa vastaan muodostivat ne kuin nuoskeasta lumesta
kokoonpantuja kiinteitä, loistavia esineitä, muuttuivat saduissa ja
unissa esiintyvien olentojen näköisiksi ja hajosivat valmistumatta,
siten herättäen ja hämmentäen mielikuvitusta. Sieltä näkyi jättimäisiä,
suuren, hurjan näköisiä päitä, siellä tappeli ihmisiä, hirviöitä,
varjot ja valot jähmettyivät muodottomina kasoina toistensa viereen
selittämättömän surullisessa murhenäytelmässä.

Mutta kaiken yllä kaareili korkeuden ja puhtauden kirkkaus tullen
seuduista, joita ihmisjalka ei ollut astunut. Siinä näytti kaikki
iloiselta eikä mikään pelottavalta. Se vaihteli lakkaamatta; siinä ei
ollut kohtaa, mihin kiintyä, enemmän kuin ylvään valoisan musiikin
synnyttämissä näkövaikutelmissa, mutta se antoi vallattomuuden
tunnelman ajelehtiessaan ja vyöryessään eteenpäin äärettömässä,
vapaassa avaruudessa. Piti ryhtyä johonkin oikein huimaan, uuteen
leikkiin.

Kirsti kääntyi huutamaan pojille:

-- Olkaa te intiaaneja, minä olen pakeneva valkea nainen. Ottakaa minut
kiinni, jos saatte, ottakaa kiinni!

Piiska viuhahti ilmassa, polvet puristuivat lujemmin ratsun kupeisiin,
ja hänen kevyt olentonsa keinui hitaasti veressään soivan soiton
tahtiin. Kleopatra ymmärsi hänet, Kleopatrakin oli nuori ja virma ja
nautti auringon pistävänkeltaisesta valosta, maan tuoksusta ja mustaan
katseeseensa kuvastuvista aukeista vainioista. Se pani laukaksi,
nopeaksi täydeksi laukaksi, se ei tahtonut jäädä jäljelle tuolla
ylhäällä kiitävistä valkeista olennoista. Ja kun toiset hevoset sen
näkivät ja kuulivat töminän, seurasivat ne esimerkkiä. Kaikki tanssi ja
tömisti yhtenä pilvenä.

Pikku ratsastajat unohtivat suoran ryhtinsä kaiken muun ohessa, mitä
olivat oppineet; he olivat mielikuvituksen maailmassa, preerialla
saalista takaa-ajamassa. Heidän silmänsä säihkyivät, ilohuutonsa
kävivät hurjemmiksi, he olivat kuin kiinnikasvettuneet ratsuihinsa
ja unohtivat putoamisen pelkonsa. Pikemmin, pikemmin, eteenpäin,
eteenpäin, saavuttamaan hänet, ottamaan kiinni!

Se ei saanut tapahtua, ei ikinä se saanut tapahtua! Piiska viuhui
yhtenään hevosen liikkuvien korvien juuressa, tuuli riipoi hiuksia,
hengitys lyheni, veri takoi ohimoita, silmäterät pingottuivat suuriksi.
Leikkipelko muuttui todelliseksi ja kerääntyi painoksi sydämelle.
Se vetäytyi kokoon, niin että selvään tunsi, missä se oli, se takoi
ympärillään olevia seiniä kuin vangittu, taisteleva olento. Ja
kuitenkaan ei Kirsti tiennyt, mitä pelkäsi, sen vain, että jokin ajoi
häntä takaa, ja että jos se hänet saavutti, oli ilo mennyttä. Hänen
mieleensä välähti muisto kaikesta tuosta selittämättömästäkin, joka
häntä oli uhannut viime aikoina, hänessä itsessään, muitten katseissa
ja tervehdyksessä, aamuilmassa. Ettei hän saisi olla lapsi entisissä
tavoissaan ja rakkaassa maailmassaan, vaan että vakavuus hänet perisi.
Vakavuus, tuo tyhmä sana, joka kenties oli pahempaakin kuin sana. Tuo
mikä teki aikaihmisten elämän niin pimeäksi, raskaaksi ja rumaksi.
Samassa hän muisti äitinsä äskeisen katseen. Siinä ilmeni sääliä,
jotain vartovaa mustaa, jotain, josta piti paeta.

Paeta siis piti, ei koskaan tulla takaisin! Kulkea eteenpäin valkean,
kauniin Kleopatran selässä, joka ymmärsi hänet niin hyvin ja lensi niin
nopeasti siroilla jaloillaan! Seurata valkeita satupilviä, mutta aina
kuten nytkin auringonsäteessä, joka paloi niiden keskellä. Ei liian
likeltä, ei niin että varjot yltävät, vaan ainoastaan tuntien tuulen ja
vauhdin huumaavaa iloa ympärillään.

Mutta sydän löi liian kiivaasti, se oli pakahtua. Hän tunsi lamaannusta
niinkuin unessa, kun pakenee ja täytyy pysähtyä ja antautua kiinni. Hän
kumartui alas käyden raskaaksi; hevonen tunsi muutoksen ja ajatteli:
tosiaan, mitähän jos pysähtyisikin -- ja menetteli sen mukaan. Samassa
kaikkosi pelko, ja kaikki oli vain leikkiä.

Vainoojathan olivat vain veljiä, jotka hän tunsi parhaiten
kaikista. Ensimäisenä, vaarallisimpana tuli Mauri, punaisena kuin
sotaankoristettu päällikkö. Hän oli niin hurjana innoissaan, että
olisi voinut ykskaks siepata Kirstiltä päänahan, jos se olisi ollut
yhtä irrallaan kuin kotona olevan suuren nuken. Mihin lie se nyt
joutunutkaan, sillä hän ei sitä enää hoidellut usein, mutta kun niin
sattui, teki hän sen sitä suuremmalla, tunnonvaivojen lisäämällä
hellyydellä. Voittamattomien esteitten pidättäminä kuten "Viimeinen
mohikaani" häämöttivät vihdoin Klaus ja Folke kaukaa. Ensikertainen
laukkaratsastus oli tehnyt heistä miltei kalpeanaamoja. Kirsti nauroi
heille riemuiten.

-- Näittehän, ettette saaneet! Minua ei saavuteta. Ei mikään ole kuin
minun Kleopatrani, minun hevoseni, minun hevoseni.

Hän taputti sen hienoa kaulaa ja tunsi liikutuksesta ja ihastuksesta
värisevänsä samoin kuin tuo arkahermoinen eläin.

-- Kleopatra parkani, sinä olet lämmin ja märkä. Nyt kuljemme varoen
eteenpäin, ettei tuuli liiaksi jäähdytä sinua.

Ja he ajoivat taas ravia tien levyisenä joukkona.

Seikkailut eivät tähän loppuneet, vaikka ne eivät enää olleet määrätyn
muotoisia. Päivänpaisteinen iloisa taivas oli niitä täynnä, ja ne
hengittivät välittömästi sisäänsä heidän kiihottavaa iloaan. Metsästä
nousi pimeässä olevain kallioitten varjoja ja kaikuja, haapain humina
värähteli pilviä hajoittavien viimojen vaikutuksesta, aivan kuin
levottomat muistot olisivat kulkeneet heissä kiireestä kantapäähän.
Metsän aukeista häämötti tasankoja löytö- ja valloitusretkiin
houkuttelevina maina, järvi siinteli kauempaa tummansinisenä,
tiheävirisenä. Kesän maailma, joka muuten on niin tyyni ja varma
hitaassa onnessaan, sai yhtäkkiä syksyn tunnun. Siten tuli se paljoa
rakkaammaksi ja kiihotti kaksinkertaiseen nautintoon lyhyytensä tähden.

Tuontuostakin he kohtasivat ihmisiä, aikuisia ja lapsia, jotka
tervehtivät kunnioittavasti ja kääntyivät ihaillen tai hieman kadehtien
katsomaan taakseen nuoria ratsastajia. Se lisäsi huvia, suoristi selän
ja veti ikäänkuin pitkän, riemuitsevan jälkisoinnun hevosten jalkain
töminään. Ei ollut koskaan ollut niin hauskaa ratsastusmatkaa.

He olivat tehneet suuren kierroksen, joten aurinko ei enää ollut
heidän takanaan. Se oli myös alentunut, ja valo pyyhkäisi pehmeänä,
kirkkaankeltaisena eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet harvenneet.
Herraskartano hohti valkeana, leveänä ja komeana suoran tien päässä;
kohta oli leikki lopussa. Ja tuolla aivan likellä oli kirkko muurin ja
tumman pensasaidan takana. Sillä oli erityinen merkityksensä, sillä
isä oli haudattuna sen viereen. Pitikö karkoittaa tuo muisto, kulkea
edelleen iloisena?

Ei, niin ei saanut tehdä, se olisi kiittämätöntä ja rumaa. Kukkien
tuli olla tuoreita haudalle laskettaessa. Kesken iloa nyt, koska
niin sattui, piti mennä sisään ja jättää se hänelle, niin vähän kuin
hän siitä välittäisikin. Yhdellä nykäyksellä Kirsti pysäytti hevosen
portin pielessä, hyppäsi kevyesti maahan ja ojensi suitset lähimmälle
seuralaiselleen. Kädet vapisivat hänen toimittaessaan uhriaan, mutta
kasvojen ilmeen tuli olla kirkas.

-- Odottakaa minua täällä, hän sanoi. Heidän ei tarvinnut tulla mukaan,
saivat olla rauhassa. Hän nyökkäsi päättävästi, hyväili pitkään
Kleopatran harjaa, pudisti otsaltaan vallattomat kutrit ja astui
sisään. Hänet valtasi sama epävarmuus ja kaipuu kuin aina ennenkin
isänsä huoneeseen astuessaan.

Hän oli rakastanut isäänsä koko tulisen luonteensa lämmöllä ja
ihailulla, mutta, hänen osaamatta sitä nimittää tai tietämättä miksi,
siihen oli aina liittynyt hiven onnetonta intohimoa. Isä oli ollut
Kirstille ystävällinen eikä koskaan edes torunut häntä, niinkuin
saattoi torua muita. Mutta usein hän toivoi toria, jos niitä olisi
seurannut se luontevuus, mikä muuten oli isälle ominaista. Nyt hän
aina oli ollut Kirstiä kohtaan hiukan liiaksi huomaavainen, mikä oli
tavallaan ritarillista, aivan kuin olisi ajatellut hänen tunteitaan,
sen sijaan että olisi seurannut omia mielijohteitaan. Niitä hän juuri
olisi tahtonut kokea oman kiihkeän luonteensa hienotunteisuudessa.
Hän paloi halusta saada heittäytyä isänsä kaulaan, sitä innokkaammin
kun hänen äitiinsä nähden ei tullut kysymykseen sellaiset myrskyisät
purkaukset. Niin usein olisi hän tahtonut olla hänen koiransa
saadakseen olla tuollaisessa kovakouraisessa, hyväilevässä leikissä
mukana kuin hänen veljensä omalta alotteeltaan saivat. Likeltä piti,
ettei hän nyt lapsellisella, puolittain syyntietoisella viekkaudella
koettanut päästä vainajaa lähemmäksi kuin he.

Erotus lie ollut siinä, että he olivat poikia, hän vain tyttö. Se
aiheutti, että hän aikaisemmin ja tietoisemmin murehti sukupuoltaan
kuin mihin hänen tarmokas ja vapautta rakastava luonteensa myöhemmin
olisi johtanut. Mutta isästään piti hän vielä enemmän siitä syystä,
että sai niin vähän takaisin, ja kun isä kuoli, tuntui isku hänestä
raskaimmalta. Silloin hänellä ei enää ollut toivoa saada hänet
valloitetuksi; äärettömän tuskallisella kärsivällisyydellä olisi se
onnistunut, vaikka se ei ollutkaan hänen tapaistaan muutoin. Hänellä
oli tapana antaa itseään runsaskätisesti, mutta myöskin vaativana,
ansaitsevalle ja ansaitsemattomalle, ja nähdä lahjansa innolla
vastaanotettavan. Jos hän teki tuhmasti, ymmärsi hän sen pian ja
vetäytyi punastuen, mutta arvokkaasti syrjään niinkuin prinsessa,
joka muistaa kärpännahkavaippansa. Tai sitten lahjoitti hän sydämensä
ikiajoiksi ja unhotus oli mahdollinen vain siitä syystä, että hän tiesi
aarteensa olevan hyvässä säilyssä ja odottavan yhtä kokonaisena ja
uutena uutta aikaa.

Isä ei odottanut, hänelle ei päivä enää vaiennut. Häntä ei saanut
koskaan unhottaa.

Itku syöksyi Kirstin silmistä nyt haudan partaalla, kun hän vasta tunsi
sisässään olevan tyhjyyden, mikä on tavallista sillä paikalla, mutta
kuitenkin niin suuri loukkaus vainajaa kohtaan. Hän pysäytti oitis
kyyneleensä nähdäkseen oikein kirkkaasti ja syvälle muistoihinsa ja
puhuakseen isälle aivan kuin hän kuulisi. Tunnelma oli kummallisen
ristiriitainen.

Isä oli sama kuin ennen, hän tiesi mitä Kirsti ennen tiesi, mutta
ei muuta. Samoin kuin lapsena ollessa pidätti hän nytkin Kirstiä
lähestymästä arkuudessaan. Mutta nyt oli elämä kuljettanut tytärtä
eteenpäin, menneisyyttään ja sen ohessa isää kohtaan hän tunsi
jonkinlaista äidillistä hellyyttä. Hänen ajatuksensa soivat selvempinä
kuin tavallisesti, hiljaisuudessa ja liikutuksessa; silloin tällöin
liikutteli hän huuliaan muodostaen sanoja. Ne olivat uusia hänelle
itselleenkin, hänen sisäinen kaksijakoisuutensa oli entistä tuntuvampi;
hän sitä pelkäsi, mutta käsitti melkein täydelleen sen merkityksen.

Sinä et tunne minua enää, hän ajatteli. En tiedä, pitäisitkö minusta
enemmän. Ehket, sillä olen paljon pahempi entistäni, kärsimätön ja
kummallinen. Mutta nyt minä pidän paljon kiihkeämmin, ja minä ikävöin,
oi, niin kovasti, että minustakin oikein paljon pidettäisiin. Minä
melkein ymmärrän, kuinka isot ihmiset rakastavat. Tai ehkä vain
naiset. Silloin olen toisinaan nainen. Minä pelkään sitä, ennen olin
onnellisempi, äsken leikin ja olin onnellinen. Mutta kesken kaiken
tunsin, ettei siitä ollut minulle, että jokin minua odotti ja että minä
tahdoin sen tavata. Sentähden, että silloin todella olen olemassa ja
saan tietää kaikki, ja minä tiedänkin sen jo. En enää koskaan saa olla
samalla lailla iloinen, mutta joskus voin olla vielä onnellisempi,
vaikka en tiedä kuinka, ja vaikka se ei ole pysyvää. Silloin olen kai
täyskasvuinen ja voin arvata, millaiseksi minut tahtoisit? Sellaiseksi
kuin äiti? Hän on niin kaunis ja tyyni. Kaikki sopeutuu hänen mukaansa.
Hän tarkastaa, puuttuuko mitään, ja huomauttaa siitä, niinkuin
ruokapöydässä. Välistä minua palelee hänen seurassaan. Mutta minä
koetan. En voi käsittää, en ymmärrä. Nyt olen semmoinen kuin silloin
kun pidit minua tuhmana, koska en uskaltanut näyttää mikä olin. Parasta
lienee nyt mennä.

Mutta kun hän sanoi jäähyväisensä kummulle, painoi hän päänsä sen
hienoa ruohoa vastaan ja tuli lohdutetuksi tuntiessaan sen elävän
ja auringon keveän, ohuen lämmön hivelevän itkettyneitä kasvojaan.
Minä elän, hän ajatteli hämärästi, minusta tulee mitä on tullakseen.
Ja hänen tunteensa isää kohtaan oli yksinomaan hellä. Olihan hän
hänen uskottunsa kaikessa, mikä herätti sääliä, hänen lapsuudessaan
kaipuineen ja pelkoineen ja nyt hänen levottomassa minässään ja koko
maailmassa, jonka kerran piti kuolla.

Kun hän palasi odottavien luokse, olivat he nyrpeissään hänen
viipymisestään. Aurinko oli laskemaisillaan, ja toiselle puolelle
kasautuneita pilviä valaisi levottoman liekehtivä, miltei sairaalloinen
loiste. Molempia valolähteitä erottavan kirkkaan, viileän avaruuden
alla värähteli tummuva päivä. Ei ollut enää mitään hauskaa
ajatteleminenkaan.

He näkivät myös, että Kirsti oli itkenyt.

Hänen kanssaan ei nyt enää koskaan voi olla varma hauskuudesta,
ajattelivat he. Hän tekeytyy jo aikaihmiseksi.

Kotimatkan vauhdin saivat hevoset määrätä.


III.

Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta
eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä
teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän
oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi
ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille,
ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä
nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa
leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa,
samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt
päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään
lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma
epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika
on tehnyt tehtävänsä.

Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt
hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti
pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi
nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa
olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän
otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä
toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli
sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.

-- Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki,
niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle
puhuttavaa.

Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun.
Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista
epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla
arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti
ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin
kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa
kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä,
että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista
kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen
omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi
hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea
itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan,
ei mikään häntä koskeva. -- Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi
ajatellakaan!

Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli
edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski
säännöllisesti kuin hidas hengitys.

-- Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat
sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa
sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt.
Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin
tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?

Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat
häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.

-- Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme -- sieltä. Jäin
puhelemaan hänen kanssaan.

Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä
esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.

Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli
hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin
tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden
pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.

-- Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun
tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä
kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se
toisella lailla, alusta.

Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja
oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat
rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun
nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana.
Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.

Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan
vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En
tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt
vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan.
Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi,
mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin
ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää
inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes
kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja
juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto
vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan
tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. --

Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi
koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä
kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti
ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni
siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä
kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.

Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta
lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli
kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja
tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen
varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt
olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa.
Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa.
Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat
aivan erityisen merkityksen.


IV.

-- Minä olin -- annas kun mietin -- kahdeksantoistavuotias, kun
minut lähetettiin Tukholmassa asuvien sukulaisten luo täydentämään
kasvatustani. Olin mielestäni jo liian vanha ja pelkäsin elämän
juoksevan käsistäni. Olin sentähden hyvin iloinen matkastani, vaikka
minusta tuntui tarpeettomalta puhua kasvatuksesta niin kehittyneelle
ja valmiille henkilölle. Olin jokseenkin yksinkertainen ja kokematon
olento, vaikka minulla ei siitä ollut aavistustakaan.

Puheenaoleva kasvatus ei ollut kovin suurellinen. Siihen kuului kielten
oppiminen, luentojen kuuleminen, teatterissa-käynnit, pianonsoitto.
En ollut vähääkään soitannollinen, mutta minulla oli auttava korva,
teatteri tuntui minusta vaivalloiselta teeskentelyltä, tenoreja en
voinut silloinkaan sietää enemmän kuin imeliä jälkiruokiakaan. Mutta
en ehtinyt ikävystyä. Minulla oli elämännälkä, ja minä kuvittelin
saavani siitä paljon, kun seurustelin monien ihmisten kanssa. Tuskin
koskaan olet kuullut minun puhuvan lapsuudestani, mutta sinä tiedät,
että olen kotoisin eräältä kaivosseudun tehtaalta. Se on kaunista
paikkakuntaa, ja sen väestö on reipasta ja kunnollista. Olet nähnyt
vanhassa albumissani valokuvia, kokovartalokuvia, herrat hattu
vierellään, naiset outo kirja helmassaan. Sinun mielestäsi he näyttivät
lystikkäiltä; jokainen aika tuntuu hieman naurettavalta seuraavasta,
joka ei näe omaa hullunkurisuuttaan. Nuo pienet, harmaat valokuvat,
kuten yleensä muutkin samanlaiset, johtavat koko lailla harhaan.

He olivat voimakkaita, aika viisaita ihmisiä, luotettavia eivätkä
vähämittaisia. He olivat ymmärtäneet järjestää elämänsä mukavasti ja
valvoneet etujaan monen sukupolven ajan, mutta päästessään sitten
kukkuloille eivät he ainakaan rumentaneet paikkaansa. Vietettiin
iloista, tervettä elämää, ja vaikka ei paljoa puhuttu runollisuudesta,
ei siitä itse asiassa ollut puutettakaan. Tunteet olivat silti yhtä
todellisia, vaikka kammosivatkin sanahelinää. Sukutunne oli voimakas,
seuraelämä toi joustavuutta ja kevyttä ilmaa pitkien matkojen takaa, ja
tavatessa olivat posket jo punaiset, veri liikkeessä ja ilo valmiina.

Niin, sellainen oli kotiperintöni, mutta kaupungissa oli kaikki toisin.

Ei ole ihmisten hyvä ahtautua yhteen; lopultakin on jokaisella vain
omat jalkansa, millä seistä, ja paras olisi järjestää olonsa sen
mukaan. Liian likellä muitten arvosteluja käy helposti araksi, jos
niihin alistuu, ja melkein yhtä helposti narriksi, jos varjelee
itsenäisyyttään ja luulee sillä tehneensä jotain merkitsevää. Jos
panee painoa ihmisten puheille, on turmion oma, ulkomaailman vaikutus
sisäelämään tulee rajattomaksi. Se siitä!

Minun ympäristöni kuului vanhoihin virkamiespiireihin, jotka olivat
tyytyväisiä paikkaansa ja muusta välinpitämättömiä, hyvin opetettuja
pikemmin kuin hienostuneita, arkoja kaikelle henkiselle elävyydelle,
kuin olisivat aavistaneet, ettei heidän kärsinyt näyttää sisintään. Se
ei herättänyt minussa arvonantoa.

Toisaalta oli ajanhenki vastassani. Edelliset sukupolvet olivat
nuorina ollessaan tunteneet samoin kuin mekin, ettei maailma ollut
sellainen kuin sen tuli olla, mutta syytä siihen he eivät pohtineet.
He olivat jatkaneet _tuntemista_, kunnes päätyivät onnelliseen
surumielisyyteen ja unelmoituun sopusointuun soitannon ja runouden
maailmoissa, kunnes nuoruudenusko oli mennyt. Toisista tuli siten
kaksoisluonteita, mutta sillä ei päästä pitkälle, sillä ainesta ei ole
annettu ylenmäärin. Tätä nimitettiin romantiikaksi, ja me, joiden oli
järjellämme käsitettävä aikaamme, halveksimme sitä syvästi. Siitä ei
seuraa, että olisimme itse jääneet vaille sen vaikutusta, sillä sen
sielu, todellisuudesta-irtautumisen vietti, on aina nuoressa veressä.
Huomasimme, että tuntemamme paino oli yhteiskunnan aikaansaama, ja
meidän haaveittemme piti luoda uusi, joka olisi niin täydellinen, että
se tekisi ihmeitä. Mutta yhteiskunta ei ole mitään täysin määrättyä,
se on vain sitä, mitä me itse olemme. Siihen tultiin myöhemmin; nyt
riitti, kun osoitettiin, miten väärin ja typerästi kaikki oli tähän
asti ollut.

Se oli helppoa, ja niin kummalta kuin se nyt minusta tuntuukin,
muistan sen olleen hyvin huvittavaa. Kaunis innostus ja uhrautuvaisuus
auttoivat puolestaan ja antoivat parhaansa. Mutta tuskin mikään
romantiikan aika on niin nauttinut jumaljuomastaan kuin me loukatun
oikeudentuntomme harmista ja katkeruudesta. Kirjat tarjoilivat meille
pahinta rupaa mitä ajatella saattaa, harmainta ja toivottominta. Otimme
sen hartaasti vastaan sentähden, että se kuvaili meille todellisuutta
sellaisena kuin me sen käsitimme, ja me virkistyimme siitä niinkuin
sanomalehtiyleisö onnettomuustapauksista.

Meille naisille oli rakkaus, avioliitto pääasia, ja niin näytti olevan
miehillekin. Muistanet Artemisian Salamiin luona ja Xerxeen sanat.
Jos hän olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän sanonut: "Naiset
ovat tänään puhuneet kuin miehet, miehet kuin naiset", sillä äänilaji
oli kaikilla sama. Perhejuorut rehottivat loppumattomina, mutta me
seisoimme yleensä suurina ja puhtaina alallamme ja miehet tunnustivat
syntinsä meille kerjäten tukeamme. Silloin rakensimme kaiken uudelleen,
sellaiseksi kuin piti. Silloin laskettiin pohjaperustus onnelle, jonka
tuli olla pettämätön ja vapaa pakosta ja pelkuruudesta. --

Äiti oli kulkiessaan puhunut, katse maahan luotuna, kuivalla äänellä,
joka väliin oli etsivän vilpitön, väliin epäluuloinen ja ivaava. Nyt
hän sattui katsomaan kuvastimesta näkyviin Kirstin kasvoihin. Niissä
oli jotain pettynyttä ja väsynyttä huolimatta mielenkiinnosta saada
olla mukana ja kuulla aikuisten puheita. Äitiä liikutti niiden vieno
nuorekkuus, ja hän pysähtyi vaipuen niitä katsomaan yhä tutkivammin
ilmein, ikäänkuin nuo kasvot olisivat piirteillään muistuttaneet
hänestä itsestään. Tyttö ei sitä huomannut; hän näki äidin kasvot
vastassaan ja oli tyytyväinen niiden muuttuneesta ilmeestä. Hän ei
kuullut, että äiti vaikeni.

Kun kertomusta jatkettiin, tapahtui se aivan toisella äänellä.

-- Sellaiselta kaikki nyt tuntuu. Toisin oli silloin. Ja sitten
tapahtui, että minä rakastuin.

Kuuntelin erästä hänen pitämäänsä luentoa, ei, en paljoa kuullut, eikä
vahinko kenties ollut suuri. Hän ei ollut omiaan puhujalavalle, ja
hyvin vähän oli hän selvillä siitä, mitä puhui. Ei se mitään merkinnyt,
kun usko oli oikea ja tarkoitus hyvä. Avioliitto oli aiheena taasen
ja käsittely oli varmaankin hyvin etevää ja ymmärtäväistä. Mutta
hänen esiintymisensä oli nuorekkaan ja vienon miellyttävää, ja hän
punastui vahvimpia sanoja lausuessaan. Hän oli alkanut tulla tunnetuksi
kirjailijaksi toisten katkerain, kovien kokemusten perusteella, jotka
hän muovaili niin pehmeästi ja kauniisti kuin taisi. Runoniekka hän
kyllä oli ja hänen olisi pitänyt kirjoittaa värssyjä.

Tunsin hänet ennestään; se kävi minulle siellä selväksi. Me olimme
joskus lapsena tavanneet ja leikkineet yhdessä, vaikka muutamia
vuosia oli välillämme, olipa hän voittanut silloin sydämenikin
alentuvaisuudellaan. Kaikki muistui selvänä kuvana mieleeni. Näin
puron, lähellä erästä rappeutunutta majaa, jonka seinustalta lampaat
etsivät sateen suojaa; kuivuneen lammen paikalla oli maa sileää
ja kasvoi pieniä kekomaisia joulukuusia, ja vesi virtaili välistä
kirkkaan kiiltävänä. Siellä oli paratiisimme. Me otimme vaaleansinisiä
kuonanpaloja varpista ja peitimme niillä puron pohjan, niin että vesi
tuli taivaanväriseksi. Siitä tuli toinen maa, joka oli vielä hauskempi.
Minulla oli pieni turkoosisormus, joka liukui sormesta ja jota oli
mahdoton löytää kimmelteestä; minusta tuntui, että minut jollain tavoin
vihittiin paikkaan ja häneen. Sitten unohtui kaikki, mutta nyt se
muistui selvänä mieleeni, ja siinä hymyillessäni lapsellisuudelleni
lienen tietämättäni rakastunut häneen.

Minä taputin innokkaimmin luennon loputtua, ja minusta oli
luonnollista, että meidän piti uudistaa tuttavuutemme, koska muutoin
olisin saanut vain taampaa seurata ihailemiani ajanvirtauksia.
Velvollisuus itseäni kohtaan vaati minua saattamaan aikeeni perille, ja
minä olin hyvin tarkka täyttäessäni itsekohtaisiakin velvollisuuksiani.
Suunnitelma oli vaikea toteuttaa, mutta minä en kammonut rohkeutta enkä
hullutuksia. Minä otin selville hänen asuntonsa ja kuljin alinomaa sitä
katua. Usein hänet kohtasin, mutta hän ei minuun vilkaissutkaan. Minun
piti keksiä joku, joka esittäisi minut. Vihdoin löysin uhrin.

Tämä oli eräs kieltenopettajattaristani, mitä virheettömin pikku
olento, joka oli kerran ollut samassa seurassa kuin hän ja oli kyllin
varomaton sanomaan sen. Se saattoi hänet minun käsiini. Vaikkei
heitä oltu esitettykään toisilleen, sain minä hänet kiihkeydessäni
vakuutetuksi, että hän oli sovelias välittäjä; loput epäilystä poistin
uhkauksilla ja pelotuksilla. Vakuutin tekeväni skandaalin, saatoin
tehdä mitä tahansa. Skandaalia hän pahimmin pelkäsi, ja niin sain hänet
mukaani kadulle vahtimaan outoa herraa. Puhuimme ranskaa koko ajan,
sillä olin asettanut puhelutunnin siten, jotta muka keskustelu aineen
runsauden vuoksi sujuisi paremmin. Mutta se kävikin hitaasti. Minä
kuljin niin nopeasti, että hänen oli vaikea hengittää, ja pelko teki
lopun. Kun hän vapisevalla äänellään sai sanotuksi jonkun lauseen,
nauroin niin makeasti, että hänenkin täytyi siihen yhtyä. Ei koskaan
meillä ollut ennen ollut hauskaa keskenämme, ja minä luulen, että hänen
pieni ranskalainen sydämensä sykki luvattoman viehätyksestä. Suutelin
häntä jäähyväisiksi nenänipukkaan ja nipistin korvasta kuin Napoleon
krenatöörejään: Courage, mon brave! Pour demain le soleil d'Austerlitz!

Tämä tapahtuikin, riemu oli taivaallinen.

Oli maaliskuun alkupuoli ja paljon lunta. Se suli ja paloi häikäisevänä
auringon valossa, se loi sinisen autereen varjoon, niin että mikään ei
tuntunut oikein kiinteältä ja läheiseltä. Kadun päästä näkyi kappale
virtaa, siellä leikki kevät itse hopeakimalteisena pyörretuulineen,
lokkeineen ja kiitävine jäälauttoineen. Minulla oli nahkakauluri, joka
oli hyvin mieleiseni, sekä uudet kengät. Näin hänen tulevan kaukaa ja
työnsin seuralaisparkani suoraan hänen eteensä.

Monsieur, änkytti hän ääntäen hullunkurisesti hänen nimensä, c'est
une jeune démoiselle qui voudrait vous rappeler -- tässä hän unohti
sanottavansa, mutta käänsi sen epätoivoisessa kekseliäisyydessään
esittelyksi aivan kuin se olisi ollut paikallaan.

Herrasmies oli vähällä kompastua ranskattareen, hän tuijotti tähän ja
sitten minuun. Katse viivähti. Sitten hän rupesi änkyttämään huonolla
ranskallaan.

Silloin sain takaisin vallattomuuteni ja selitin muutamin sanoin vanhan
tuttavuutemme ja intoni uudistaa sitä. Ja minä esittelin vuorostani
pikku ranskattaren. Me nauroimme molemmat, ehkä opettajattarenikin
teki samoin -- siihen ei kumpikaan kiinnittänyt huomiota. Sillä me
unohdimme hänet kerrassaan, kulkiessamme yhdessä. Me lienemme kulkeneet
nopeasti ja hän koetti turhaan pysyä rinnalla kuten urhoollinen
pieni krenatööri, mutta takertui lumeen. Kaikki muukin unohtui.
Meidät valtasi huumaus niin lapsellisen iloinen, päivänpaisteen,
lumenkimmellyksen, kevätilman ja ehkä jo jonkin muunkin vaikutuksesta.
En enää muista missä kuljimme, sillä en huomannut mitään ympärilläni,
mutta muistan että puhuimme. Vanhasta ja uudesta, uudesta ja vanhasta,
sinisestä purosta ja kaikesta, mikä meillä oli yhteistä, ja yleensä
kaikesta taivaan ja maan välillä.

En ollut ennen puhunut omastani, sillä vain lukemalla olin tähän asti
ollut mukana, ja nyt annoin kaiken niin välittömästi, ihastuneesti,
lapsellisesti ja tyhmästi, niinkuin antaa olemuksensa, ennenkuin
on oppinut olemaan varovainen ja ikävä. Sillä hetkellä tuntui
sitäpaitsi kaikki kauniilta. Hän piti sen hyvänä ja oli yhtä välitön
vastauksissaan. Paljastimme sielumme sellaisinaan, eikä kumpikaan
tiennyt, mitä siitä seuraisi tai ehkä jo valmiina odotti pidellen meitä
käsissään. --

Kertojan kasvot olivat käyneet yhä vienommiksi ja valoisammiksi, ja
hänen huulensa hymyilivät tavalla, joka oli Kirstille outo. Lapsi oli
vetäytynyt kokoon sohvallaan, kädet ristissä polvien ympärillä, samaan
asentoon kuin ennen kuunnellessaan satuja, joissa oikein eli mukana
ruumiitonna, mielikuvituksen maailmoissa liitelevänä. Silmät loistivat
kuin tähdet äitiä vastaan, suurina hellyydestä, ilosta ja ihmetyksestä
kaikkea tuota rikkautta kohtaan, joka hänet kohtasi. Silminnähtävästi
oli hän eläytynyt sanoihin paljon syvemmin kuin muistot itsessään
aiheuttivat; kaikki hänen kuulemansa kietoutui unelman, kauneuden,
kaipuun sädehohtoon,ja tämä herätti katsojassa surumielisyyttä ja
epäileviä, pimeneviä ajatuksia.

-- Tuota tyttöä, josta kerroin, ymmärrät hyvin. Nyt saat kuulla jotain
tuosta toisesta. Sinun tulee pitää hänestä niinkuin minäkin pidin;
etsikäämme häntä varovin käsin menneisyydestä, mutta koska hän kuuluu
siihen, pitää meidän nähdä hänet sellaisena kuin hän oli, unohtamatta
ajan opetuksia, sillä se ottaa opetuksistaan kovin kalliin maksun.
Hän ei ollut sellainen mies, johon naisen pitäisi turvautua. Nainen
tarvitsee tukea, hän tarvitsee sitä nyt parhaiten. Jotta hän voisi
vaikuttaa pelkästään oman persoonallisuutensa voimalla, täytyy sen olla
terve, ja maaperän tulee olla luja. Jotta rakkaus häntä kannattaisi,
ei siinä saa olla pienintäkään sairautta, eikä riitä, että hän on
kohdannut todellisen tunteen, sen pitää olla lähtöisin terveestä
sydämestä.

Niin ei ollut hänen laitansa. Hänen sielunsa oli vieno ja hyvä, mutta
se ei ollut koskaan taistellut ratkaisevaa taistelua elämästä ja
kuolemasta: mikä minä olen, mitä minä tahdon, mitä tahdon uhrata sen
puolesta mitä tahdon? Vakaumuksia voi olla monenlaisia. Ne voivat
koskea vain ajatuksen piiriä ja ilmetä johtopäätöksissä, väittelyissä,
esiintyen silloin nasevimpina. Mutta silloin on ihmisen omaa itseä
hyvin vähän mukana, ja ykseytenä hänen kuitenkin täytyy toimia, jos
mieli kaikella olla mitään arvoa -- tuon olen joskus lukenut ja pannut
mieleeni. Tärkeintä on, että hän on ihminen, ei joukko sanoja ja
repaleita.

Me käytimme hyvin rohkeita, uljaita sanoja ja uskoimme niitä, mutta
emme olleet vielä mitanneet omia syvyyksiämme. Jos hän olisi sitä
yritellyt tehdä, olisi hänen ollut vaikea löytää pohjaa. Hän oli elänyt
kirjoissa, mielikuvitus ja muotoaisti oli hänen kaikkensa, todellisuus
oli ainesta, josta saattoi muovailla yhtä ja toista saadakseen sen tai
sen vaikutuksen aikaan. Sisimmässään hän sitä pelkäsi, mutta ei siksi,
että sitä oli vaikea sovittaa nuoriin, ihanteellisiin vaatimuksiin,
ei, vaan taistelun pelosta, pikkuvanhan, uudistusintoiluun liittyvän
ja siinä menestyvän muotisuunnan vaikutuksesta. Siepattiin monta
tunnussanaa suuresta maailmasta ja lapsellisimmin käytettiin sitä, joka
rajujen tunteitten eleillä näytti tuloksen, mihin olivat johtuneet ne,
jotka eivät olleet muuta tunteneet kuin nautinnontarpeen. Ne, jotka
olivat kärsineet mieltäkiinnittävän ja välttämättömän haaksirikkonsa
Pariisissa mieltäkiinnittävien ja välttämättömien silkkihameitten
keskessä. Tyhjyydestä ei voi mitään muuta syntyä kuin tyhjyyttä, siinä
kova, selittämätön totuus, jota vastaan he kapinoivat, valittelivat ja
jyrisivät. Heidän sanansa omistettiin ja tekivät tehtävänsä.

Mutta se ei kuulu vielä tähän. Me rakastuimme toisiimme; ensi
kohtauksemme sininen, loistava ilma piti meitä tenhonsa pauloissa.
Salaisuudella oli oma romanttinen viehätyksensä, josta suuresti
nautimme, vaikka halveksimme itse sanaa. Hänen sisäinen heikkoutensa
oli osittain hienon luonteen herkkyyttä, ja saattoi käydä vain siitä
kokonaisuudessaankin. Suurta ja rakasta oli sen vaaliminen heräävälle
naisenvaistolle. Hän oli kenties vielä lapsellisempi kuin minä, hänen
oikukas tunne-elämänsä piti häntä aina uutena, ja äly koristi sitä
aatteilla ja loisteella. Minä katsoin häneen ylöspäin ja iloitsin
siitä; olin puolittain tietoinen siitä, että minussa oli voimakkaampaa
ainesta, se ylläpiti voiman tunnetta. Aikamme lensi siivillä, elämämme
oli kevyttä ja ilmavaa.

Kuinka selvästi me kuljeskellessamme varastettuina hetkinämme tunsimme
kevään tulon! Siinä kuluivat uudet kenkäni, mutta kului siinä muutakin;
ei ollut niin hopeanhohtoista väritystä, jota emme olisi käyttäneet
tulevaisuuden-unelmiimme.

Mutta kesän tuottama ero opetti meille kaipuun; kun taas tapasimme,
ei entinen enää ollut kylliksi. Oli luonnollista, että ikiajoiksi
kuuluimme toisillemme; meidän oma asiamme oli ratkaista se. Olisimme
voineet kulkea tavallista tietä, sillä hän oli riippumaton ja minä
olin kylliksi rohkea saadakseni tahtoni täytäntöön, vaikka omaiseni
olisivatkin olleet vastaan. Pelkokaan ei meitä pidättänyt.

Tuo jokseenkin yhdentekevä kysymys, millä tavalla tullaan toisilleen
kuuluviksi -- jonka tulisi aina väistyä tärkeämmän tieltä, millaiseksi
yhteiselämä muodostuu -- oli meille äärettömän suuriarvoinen. Oli
kuin meidän avioliittomme ylevyys olisi ikiajoiksi taattu sillä, että
halveksimme yhteiskunnan hyväksymiä muotoja, ja kuin taikaiskusta
madaltunut ja tullut jokapäiväiseksi näitä tapoja noudattamalla.
Sellaisessa ratkaiskoon kunkin yksilöllisyys, kun se vain on kyllin
voimakas ja tietää suuntansa. Sen koetteellepanosta on huoli pidetty;
miehen ja vaimon välinen suhde liikkuu todellisuuden piirissä, josta
ei kukaan, jonka tunne on todellinen, voi pujahtaa pakoon. Mutta alku
on typerä, jos tämä päästetään näkyvistä ja luullaan, että taistelu on
voitettu torventoitotuksella. Siinä on tunne kysymyksessä ja sen pitää
saada olla rauhassa voidakseen arvioida itsensä ja omansa. Rakkaus on
järjenvastainen; kuta kauempana se on teoriasta, sitä parempi sille. Se
kuuluu ihmisen olemuksen kehittämiin kukkiin, eikä kukkia voi muuttaa
hypistelemällä. Kasvista tulee lajinsa ja hoitonsa mukainen; sellaisena
se pysyy, sen mukaan muuttuu.

On tuskin luultavaa, että kukkamme olisivat tulleet paljoa
kauniimmiksi, jos ne olisi toisella tapaa sidottu yhteen. Mutta meidän
ei olisi tarvinnut kärsiä pilkkaa, jollei siihen olisi sekautunut
asiaankuulumatonta; surussakin olisi ollut tarpeeksi. Ja ulkonaisuus,
josta ei koskaan voi täydelleen irtautua, ei olisi meitä niin kovin ja
rumasti kolhinut, jollei häviössämme olisi ollut osakkaita.

Me aloimmekin puolinaisuudella. En muuttanut asumaan hänen luokseen
julkisesti ja kuin itsestään selvänä asiana, sillä sen me säästimme
voimanumeroksi. Salaperäisyys houkutteli liiaksi, ja me puimme sen
uhmaavan itsenäisyyden verhoon. Se toi mukanaan pikkuvalheita, jotka
me kultasimme kapinallamme suuria valheita vastaan, ja lopuksi,
kun tämä ei enää voinut jatkua ja taistelun piti alkaa, oli meidän
paras tunnonrauhamme poissa. Juuri mitä olimme tahtoneet välttää
muodollisuuksissa, jotka otetaan vain semmoisinaan, sen olimme
omatekoisilla muodoilla vetäneet ylitsemme, sillä joka teolla on jokin
muoto. Siitä syntyi katkeruutta, ja näkökohtien pikkumaisuutta ei
sitten enää käynyt välttäminen, kun se kerran oli tunkeutunut asiaan.

Minun täytyy koskettaa tätä puolta, vaikka olin aikonut jättää sen
tuonnemmaksi, kunnes paremmin sen käsittäisit. Sattuneista syistä en
enää voinut pitää päätöstäni; nyt saat painaa sanani mieleesi, sillä en
aio uudestaan vetää tätä esiin. Tämä ei kuulu niihin asioihin, joilla
voi leikitellä. Tässä edessäni ollessasi muistankin muuten, että sinun
iässäsi on kypsyneempi käsittämään vakavuutta kuin jälkeenpäin saattaa
tuntua, sillä kuluneisuus ja höltyminen ei silloin vielä ole pimittänyt
tunne-elämää. --

Hän näki olevansa oikeassa. Lapsen silmät olivat käyneet hiljaisiksi
ja syviksi todellisuuden kovuutta aavistaessa, mutta pelkoa ei niissä
näkynyt. Ihastus ja sääli, hellyys ja hienotunteisuus loivat katseeseen
pehmeän loisteen, ja samalla kuin hän ihmetteli ja mietiskeli, että sai
tässä istua kuulemassa, tahtoi hän uljaasti ottaa kaiken vastaan. Hän
tunsi hiukan ylpeyttäkin siitä, että sai olla osallisena salaisuudessa,
olipa se millainen hyvänsä. Ja kertomus jatkui.

-- Muistakaamme, että hän se oli säälittävin. Hänen koetuksensa oli
tullut, ja hän ei ollut siihen varustautunut. Hänen rakkautensa
oli liekkiin leimahtaessaan näyttänyt luovan kokonaisuutta hänen
pirstottuun olentoonsa; sillä hän oli lämmitellyt itseään ja tuntenut
olevansa rikas ja elinkykyinen. Siihen asti oli hän elänyt vain muiden
avulla ja voimilla, nyt hän löysi itsensä, nyt täytyi hänen käydä
sen kanssa kilpasille. Heti se ei tapahtunut, mutta se oli kuitenkin
tehtävä. Ja kuta uhkamielisemmäksi itsenäisyysselitykseksi olimme
suhteemme muodostaneet, sitä enemmän se veti sortuessaan mukaansa.

Olimme alkaneet taistelun, jota niin lapsellisina ja iloisina olimme
ajatelleet.

Sitä ei taisteltu suurella näyttämöllä, halveksittu hirviö,
yhteiskunta, ei tullut vastaamme palkeilla tullakseen ylemmyytemme
nöyryyttämäksi. Se oli pysytetty jotensakin tietämättömänä asiasta, ja
vaikka emme sitä tunnustaneet, olimme siitä hyvin tyytyväiset. Minun
ympäristöäni asia vain koski. Vanhempani tulivat kaupunkiin, ja meillä
oli myrskyisiä tilintekoja. He opettivat meidän hämmästykseksemme,
että tunteittemme vastassa ei ollut vain sovinnaiset näkökohdat ja
monenmoiset pikkuseikat, vaan myöskin muitten todelliset tunteet,
kärsimys, joka ei ollut jäljennös, kyyneleet, joiden katkeruus oli
todellista lajia, levottomuus, joka ei ollut itsekäs. Me pysyttelimme
tietysti urhoollisina pystyssä, kuten nuoret tekevät toisten
näkökohtien ymmärtämyksen puutteesta, mutta pulma laajeni kuitenkin
eteemme, meidät pakotettiin _ajattelemaan_, sitten kun olimme lyhyesti
ja ohjelmanmukaisesti puhuneet, kuten meidän piti. Meidät oli jätetty
yksin, hyljättyinä, kuten odotimmekin, vapaina ja voimakkaina, kuten
olimme aavistaneetkin. Vihdoinkin saavutamme häiritsemättömän onnen, ja
me katsoimme toisiimme kysyen: No, joko tunnet sitä? Sano se sana, joka
karkoittaa kaiken menneen ja avaa uuden avaruuden! Minulla erittäinkin
oli syytä tuntea tulevaisuus todellisena eikä vain sanana. Minä
tarvitsin tukea, turvaa. Minun vaitioloni oli kiusallinen vaatimus,
joka pakotti vastaukseen.

Nyt ei ollut kylliksi iloinen huolettomuus ja huumaava intohimo, vaan
odotin ihmissielua, joka avaisi syvyytensä, lujaa tahtoa ja voittoon
viepää varmuutta. Ja mitä sainkaan kuulla? Kaikenmoista hellyyttä ja
hentoutta, miksi mielikuvitus ja koulutus olivat luonteen muodostaneet,
kaiken olin ennenkin kuullut. Mutta korvani olivat silloin
toisenlaiset, nyt kuulin siinä jotain odottamatonta.

Siitä ilmeni mitä tämä kaikki oli hänelle oikeastaan merkinnyt ja mitä
hän luuli sen olevan minulle.

Romantillisuus oli sen heikoin kohta, pyrkimys pakoon todellisuudesta
ja velvollisuuksista. Siinä oli sen köyhä, kovettunut ilmaus,
sen kutistuminen yhteen ainoaan elämän monista aloista, sen
dogmatikoiminen, kiihkoileminen rakkauden tuottamassa onnessa.
Tuli vain pitää juhlaa yllä, harhakuvitelmaa pystyssä, polttaa ja
palaa. Ennen kaikkea tuli anastaa elämän tyhjyydeltä sen saalis --
joksikin aikaa vain, mutta sitä ei pitäisi muistella! -- valhetella
itselleen ylväs varmuus, että täten oli saavuttanut korkeimman, mitä
ihminen voi saavuttaa, muuta piti halveksia samoin kuin niitä, jotka
siitä huolivat. Sen arvasin hänen sanoistaan ja vielä enemmän hänen
vaitiolostaan. Minä en vaiennut, painoin sormeni haavalle ja tein
kysymykseni suoraan ja rehellisesti.

Hänkin vastasi rehellisesti ja suri rehellisesti; hänelle oli hetki
vaikeampi kuin minulle. Silloin särkyi minulta paljon sellaista, mitä
en koskaan ole saanut kokonaiseksi sen jälkeen, häneltä meni koko
maailma murskaksi. Kun heitin kumoon hänen pienen epäjumalansa -- mikä
oli hyvin helppoa, sillä se pysyi pystyssä vain _oman_ sovinnaisuutensa
nojalla -- ja kaatui ensi henkäyksestä -- se vei mukanansa kaiken
häneltä. Hän saattoi kyllä ojentaa etsien kätensä minua kohti, mutta ei
voinut mitään löytää. Molemmilla oli kärsimystä, mutta vain minut se
johti toimimaan.

Ja minä toimin heti. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka se merkitsi
enemmän kuin hän tiesi, enkä koskaan palannut takaisin.

Mutta sinun täytyy häntä muistella niin lämpimästi kuin voit. Olen nyt
puhunut sinun isästäsi. --

Hän epäröi katsoa, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät, peläten kuten
yleensä tunteenpurkauksia ja kohtauksia ja nyt vielä rajua iskua, jota
tässä ei käynyt välttäminen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä.

Kirstin silmät olivat yhtä avoimet ja suuret häneen katsoessaan, niistä
tulvivat kyyneleet eivät sumentaneet mitään, vaan pesivät kaiken
puhtaaksi alas virratessaan. Hän ei ajatellut itseään, vaan sitä,
mitä oli kuullut noista molemmista. Häntä tässä edessään, joka oli
läheisempi kuin koskaan ennen ja jota hän sai arkailematta rakastaa,
ja tuota toista, jonka hän myöskin sai omakseen, pitääkseen ja
uneksiakseen hänestä. Hän tunsi itsensä rikkaaksi liikutuksessaan, ja
hänen suunsa ympärille muodostui äidillinen piirre noita menneisyyden
olentoja ajatellessaan, kuten äsken hautakummun ääressä.

Jumala tiesi minkälaisessa ilmapiirissä hän kaiken näkee, ajatteli
äiti, ja minkälaiseen kimmelteeseen hän ne sulkee tuolla katseellaan!
Ehkä hänen muodostamansa kuva on todenperäisempi kuin minun
harkitsemani! Ja hän kiiruhti loppuun saadakseen kaiken ratkaisuun.

-- Sain mukautua muiden päätöksiin, sen vain olin varmasti päättänyt,
ettei minun lapseni tarvitsisi siitä koskaan kärsiä. Kaikki muu oli nyt
sivuseikka, ja minä annoin ajan kulua. Minut lähetettiin ulkomaille,
salaisuus säilyi jotensakin hyvin. Saadessani sinut tuli tunteeseeni
sinua kohtaan jotain hillittyä, jotain hempeämielisyyden halveksuntaa,
joka on minussa oleellista siitä ajasta saakka. Minä punnitsin kaikkea
sen todellisuuden mukaan; kaiken, mikä ei ollut ytimeen kuuluvaa,
heitin syrjään. Sinusta se on tuntunut kylmyydeltä, olet siitä
kärsinyt, mutta sitä saat kiittää, ettet nyt ole ajattelematon lapsi.
Maksaa vaivan tarttua itseensä kunnollisesti.

Sieltä nouti minut mies, josta oli tuleva turvani. Kuten tiedät, olimme
vähän sukua, ja hän oli ennestään minuun kiintynyt. Enimmin pidin
hänestä, ei hänen ritarillisuutensa vuoksi, joka sekin silloisessa
tilassani oli arvokasta, vaan sentähden, että hän yksinkertaisesti
antoi kaiken olla sinään ja koetti elää elämäänsä iloisesti ja
turvallisesti. Niin rakensin tappioni pirstaleille itselleni sopivan
elinmuodon, vaikka siitä paljon puuttuikin. Ehkä olin liian suljettu,
liian päättäväinen; se kuuluu nyt luonteeseeni, ja minut saa käsittää
sen mukaan. Olen tämän puhunut siitä syystä, että näin sanomalehdistä
isäsi kuolleen vierailla mailla. Hän on elänyt yksin, tai ainakin
yksin kuollut, sillä en näe surevien nimiä ilmoituksessa. Hän lienee
ollut hyvin onneton, hän ei saanut juuri mitään aikaan, ei mikään ole
hänelle korvannut nuoruuden aikuista tappiota, ja se lienee ollut
hyvin katkeraa kantaa. Nyt ei minulla ollut oikeutta vaikenemisellani
ryöstää häneltä kaipuuta, jota hän ei koskaan saanut osakseen. Parin
vuoden kuluttua olisit saanut tiedon synnystäsi ja tahtonut mennä
häntä etsimään. Kuka tietää mitä siitä olisi lähtenyt! Nyt täytyy
hänen saada ainoa mahdollinen, lapsen, tuntemattoman varjomainen,
haparoiva unelmien kehä muiston varjon ympärillä. Mutta sinä et saa
siihen upottautua etkä paeta siihen, niinkuin sinun iässäsi voisi
olla houkuttelevaa. Älä rakenna haavemaailmaa tunteistasi, jotka
eivät ole terästyneet todellisuudessa. Siksi puhuin sinulle kaiken
niin perin pohjin, kuin on mahdollista lapselle puhua. Et saa unohtaa
piirteitä kertomuksestani, muodostella niitä toisiksi, tehdä vääryyttä
kummallekaan meistä.

Tyttären kyyneleet herkesivät juoksemasta hänen vastatessaan.

-- Ei, sanoi hän, ymmärrän kaiken paremmin kuin luuletkaan -- ensi
kertaa hän itse sitä huomaamatta sinutteli äitiään. -- Minä näen kaiken.

Mitä sinä näet, ajatteli äiti mennen hänen luokseen ja otti hänet
syliinsä, nyt kun kaikki oli sanottu. Lapsi heittäytyi hänen helmaansa
ja puhkesi taas itkuun, ja siinä he istuivat pimeän laskeutuessa.
Kirsti vaikeni lopulta ja jäi tuijottamaan kuvastimeen, jossa nyt
tuikki tummanharmaassa tähtiä.

Mutta mitä hän tunsi ja näki, sitä eivät sanat kyenneet tulkitsemaan.

Hänet valtasi hellyys poismennyttä häipyvää kohtaan, joka nyt
oli jätetty hänelle ikäänkuin suojeltavaksi ja lämmiteltäväksi;
kiitollisuus taas esti häntä eroamasta siitä, johon hän oli koko
sydämensä kaipuulla kiintynyt. Nyt oli hänen suhteensa äitiin
turvallinen, kuten hän aina oli toivonut. Mutta hänen tunteeseensa
sekoittui vielä paljon muutakin. Lapsen ylpeyttä, pelkoa ja houkutusta
katsoessaan aikuisten maailmaan. Ihmettelyä rakkautta kohtaan, josta
hän juuri oli kuullut niin surullisen tarinan. Hänestä se ei kuitenkaan
ollut kovaa. Keveän, punaisen verensä mielikuvituksella hän hahmotteli
sen olennot silmäinsä eteen ilmavina ja kauniina ja vaistomaisesti
tunsi hänkin olevansa luotu kerran nousemaan samaan ilmapiiriin ja
kokemaan sen korkeudet ja syvyydet. Hänessä eli raikas, uskalias,
rehellinen, vieno nuoruus unelmineen ja kuvitteluineen, tuo vuodenaika,
jolloin kevät vielä tuntuu vain ilmassa, ja ilma tuntuu olevan kaikki
kaikessa.




MINIA.


Kaupunki seisoi lujana ja ruskeana jyrkän kukkulansa huipulla; järein
tukipylväin sen muuri tallasi rinnettä, ja sen sisäpuolella ojensivat
korkeat talorivit holvikaaria kadun yli ikäänkuin ystävällisestä
avun ja tukemisen tarpeesta. Ne kurkistivat toisiinsa luottavaisesti
päähineittensä alta tyytyväisinä siitä, että joka päivä tuli
samanlaisena kuin edellinen oli mennyt, eivätkä vähääkään välittäneet
ulkopuolella olevasta maailmasta.

Se muuten oli kaunista kylläkin.

Penger penkereeltä laskeusivat oliivilehdot tasangolle hopeanharmaana
virtana, joka loisteli ja suhisi tuulessa. Niiden välillä osoittivat
teitten valkeat kiemurat ja silmukat maan alenemista, kunnes ne
sädemäisinä vihreillä kentillä kutistuivat kokoon. Siellä virtaileva
matalauomainen joki häikäisi aalloillaan ja kosteilla kivillään
heijastaen aurinkoa. Vasta kun se oli laajentunut niin, että taivas
mahtui sen kuvastimeen, saattoi nähdä, ettei se ollut pelkkää valoa,
vaan myöskin liikkuvaa, hehkuvaa vettä. Ympärillä oli sinertäviä vuoria.

Vielä korkeammalle kuin kaupunki, erityisellä kalliolla sen
takana, kohosi linna nelikulmaisine torneineen ja sälöpiikkisine
rintavarustuksineen. Sieltä oli vielä laajempi näköala ympäristöön,
mutta taulun yksityiskohdat verhoutuivat loisteeseen ja kuuman ilman
aaltoiluun maan yläpuolella. Siellä sai olla yksin auringon ja tuulen
seurassa.

Pitkäaikaisen rauhan kestäessä oli rakennus luovutettu eräälle
Lando-nimiselle miehelle. Hänellä oli siellä laaja tila oleskella
omaisineen, ja hän oli saanut istuttaa kenenkään vastaansanomatta
viiniköynnöksiä rinteille ja hedelmäpuita suojatuille pihoille. Vanha
linna seisoi siinä iäkkäänä, rehevyydessään punaiset kirsikat muurien
takaa pilkistävinä ja pitkät raskaat köynnökset polviin ulottuvina
muistuttaen Noakia elonkorjuussa, sellaisena kuin hän oli kuvattuna
eräässä kaupungin kirkossa Araratin uhrin ja Khamin kirouksen välillä.
Landon varsinaisena ammattina oli kuitenkin linnunpyynti, joka siihen
aikaan oli laajaperäinen ja tuottava toimi, sillä siihen ei kuulunut
ainoastaan ruuaksikelpaavien ja köyhän kansan häkkilintujen, vaan
myöskin ylhäisten kalleimman ylellisyyden, jahtilintujen pyydystys.
Hänellä oli vain yksi tytär, Erminia-niminen.

Kun oli niin paljon vankeja vartioitavana, ei vieraita lapsia päästetty
linnaan; pikku Minia sai siis kasvaa yksinäisyydessä. Harvoin hän
joutui muurien ulkopuolelle, eikä hän tuntenut juuri muuta maailmaa
kuin linnut. Mutta ne hän tunsikin sitä paremmin ja piti niistä omalla
tavallaan.

Se tapa oli kovanlainen, sillä tottumus oli tutustuttanut hänet lakiin,
joka oli voimassa niiden kuten muidenkin keskuudessa: voimakas heikon
herra, haukka varpusen, ihminen niiden kaikkien. Innolla hän oli apuna,
kun opetettiin petolintuja tarttumaan elävään saaliiseensa, ja hän
ajoi pensaikosta jäniksen niiden eteen. Hänen loistavissa silmissään
oli vain uteliaisuutta hänen katsellessaan, kuinka Lando teki sokeiksi
pienet laulajat, jotka säästettiin toisten turmioksi. Niiden silmäterät
puhkaistiin kuumennetulla rautalangalla, niin että tulivat maitomaisen
valkeiksi; sitten oli niiden laulu vielä hellittämättömämpää ja
kimeämpää, ikäänkuin ne sillä olisivat koettaneet nostaa pois
selittämättömän pimeyden. Niiden lauluun väsyi pikemmin kuin toisten.
Koko talven ne hyppivät rauhattomina puiden alla olevissa häkeissään.
Niiden hoitaminen oli Minian huolena, ja hän olisi mielellään suonut
niiden näyttävän iloisemmilta kuin ne olivat. Iloisuus oli muuten
niiden suurin lahja.

Ne olivat ilman nopsia, lämminverisiä lapsia, pikaisia rakkauteen
niinkuin vihaankin, huikentelevaisia, arkoja ja hurjia. Tulisempina ja
nopeammin kuin muut ne elivät elämänsä, lepoa siinä tuskin olikaan.
Ne polttivat itsensä pelkästä olemisen riemusta. Niiden laulu oli
säkenöivää, liekehtivää ja se synnytti tulirenkaita sulautuessaan
väreilevään sineen. Niin, muutamat leikkivät pimeydessään, syventyneinä
ja intohimoisemme, uudelleen pitkän päivänsä riemun ja kaipuun,
satakielet kaikista kauneimmin. Tähdet paloivat silloin puitten
latvoissa, ja tulikärpäset loistivat tuolla alhaalla kuin yön oma
kuumeinen valonunelma. Muutamat vaelsivat ohi vain kevät- ja syysöinä.
Minia tunsi ajat ja saattoi aavistaa siivenlyönnit maatessaan
hereillä ja kuunnellessaan; jälkeenpäin hän joskus uneksi olevansa
niiden matkassa. Mutta Lando sai sokeilla houkuttelulinnuillaan monet
laskeutumaan kukkuloille, missä ne joutuivat verkkoihin. Silloin Minia
sai aamusilla nähdä mitä ne olivat ja kysellä mistä ne tulivat, mihin
menivät ja kuinka löysivät tiensä. Lando vastaili niukasti, ja tyttö
sai itse arvata ja aavistaa. Silloin tuntui maailma hänestä hyvin
suurelta ja ihmeelliseltä.

Merkillisimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin kesäisin, kun
petolintujen täyskasvuiset, muttei vielä lentokykyiset pojat otettiin
pesistä. Lando osti niitä muilta, mutta hänellä oli myös omat
verotuspaikkansa. Silloin hän teki pitkiä matkoja vuoristoon. Kun hän
tuli kotiin, tuntui vielä hänen vaatteissaan ja kengissään tallatun
ajuruohon ja mintun tuoksu, ja korissa olevista vangeista lähti pesässä
olleen mädänneen lihan ja mustien veritahrojen tympeä löyhkä. Siihen
sisältyi koko metsästyksen riemu ja hurjuus, vuorten auringonpaahteiset
aavikot, tuuli ja avaruus.

Väliin sattui, että lintuvanhemmat seurasivat mukana kimeästi kirkuen
ja laskeutuivat pihalla olevan ryhmän likelle saadakseen pelottamalla
omansa takaisin. Väliin ne pysyttelivät koko päivän korkealla ilmassa,
kaareilevissa ympyröissä, terävä katse suunnattuna kaikkeen mikä
alhaalla liikkui. Silloin tuntui, kuin olisivat voitto ja voima
leijuneet yläpuolella, häikäisevässä auringonvalossa.

Kun poikaset olivat harjoitetut valmiiksi, nimittäin ne, jotka
eivät olleet surreet itseään kuoliaaksi, myytiin ne, ja Minia
saattoi terävällä katseellaan nähdä niiden kohoavan korkealle, kun
metsästysseurue mutkitteli tasangolla. Saattoipa hänen korviinsa
kantautua ilohuutojakin ja torventörähdyksiä. Ne olivat ylväitä hetkiä.

Lieneekö sitten Minia siihen määrään eläytynyt leikkitoveriensa
maailmaan, että se oli hänen olentoonsa painanut leimansa, vai
ympäristökö lienee vaikuttanut niin sielläkävijäin mieliin, että
kaikki, jotka näkivät hänet, hämmästyivät ensi silmäyksellä.

Siinäpä on kallisarvoisin lintusi, Lando, sanoivat he hymyillen
leikinlaskulleen. Mitä sillä aiot tehdä?

Isä silitti hänen päätään nopealla, hermostuneella liikkeellä, johon
oli ammatissaan tottunut.

Saadaan nähdä, vastasi hän ylpeänä ja hämillään, saadaan nähdä, mitä
siitä tulee. Pois se ei ainakaan voi lentää. -- Mutta siltä juuri
näytti hänen pieni keveä olentonsa ja arat liikkeensä.

Älä ole niin varma siitä, Lando, varoitettiin hymyillen yhäti. Kerran
tulee houkuttelija.

Kauimmin säilyi heidän mielessään tytön katse.

Se ei ollut rauhaton eikä arka, kuten olisi odottanut; suurena ja
loistavana se avautui katsojalle, ikäänkuin varmana siitä, ettei sen
omaan maailmaan voitu ylettää. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan
kuvastelevat ja koskemattomat kuin lintujen. Ne eivät koskaan
näyttäneet kyyneltyvän eivätkä saavan liiaksi valoa; ne joivat valoa
koko päivän väsymättä ja uneksimatta. Aurinko hehkui niissä pyöreänä
kipunana, yhtä kirkkaana ja saavuttamattomana kuin keskellä taivaan
korkeaa lakea. Vaikka hän ei hymyillyt eikä laulanutkaan, oli hän aina
iloinen ja kevyt, eikä aika tuntunut hänestä koskaan raskaalta.

Yhtä hän pelkäsi: pimeyttä.

Linnan alla oli käytäviä nelikulmion muodossa, ja niistä johti ovia
kellareihin. Näissä oli sodan aikaan säilytetty muonaa ja voiton
jälkeen ehkä vankejakin. Nyt ne olivat tyhjät, Landolla oli siellä vain
pieniä pöllöjä, jotka parhaiten siellä viihtyivät.

Hän käytti niitä pyyntivälineenä; silloin tällöin toi hän ne
päivänvaloon asettaen ne liimasaittojen keskelle. Siinä ne pysyivät
liikkumattomina, kuin olisivat auringonsäteet sitoneet ne kiinni,
ja tirkistelivät ja räpyttelivät suurilla, viekkailla silmillään.
Ei voinut nähdä mitään hullunkurisempaa kuin niiden pyöreäpäiset,
kömpelöt ruumiit. Mutta pikkulinnut eivät käsittäneet sitä hauskuutta,
vaan tulivat kauhuihinsa nähdessään vilahdukseltakaan näitä pimeyden
julkeita, julmia ryöväreitä. Ne kutsuivat toisiaan kimeästi avukseen
ja tulivat joukoissa pilkkaamaan ja solvaamaan -- ja tarttuivat
liimasaittoihin.

Kerran lähetettiin pikku Minia hakemaan pöllöjä. Hän kiiti pitkin
ahtaita käytäviä ja varoi hipaisemasta muurien kylmää salpietarijauhoa.
Hänestä tuntui, että valonsäde kuljetti häntä eteenpäin, ja hän koetti
astua himmeää, liehuvaa varjoaan muualle kuin jalkoihin. Jos hän käänsi
päätään, näki hän kuinka ovenaukko kävi pieneksi ja teräväksi kuin
avaimenreikä, josta auringonvalo tunkeutuu. Se muistutti paratiisin
pilkkua katsottuna helvetin ja kiirastulen mailta, niin kaukaiselta se
näytti, ja häntä karmi tätä ajatellessaan. Kun hän taas katsoi eteensä,
oli pimeys entistä mustempi, ja sen keskeltä säihkyi pari parin
vieressä pyöreitä, hurjia, vihreitä tulisilmiä.

Silloin hän joutui suunniltaan säikähdyksestä, vaikka tiesi mitä ne
olivat. Pimeys oli tähän asti ollut hengetön, mutta nyt se näki ja eli
kauheana, vihamielisenä voimana, ja päivä oli saavuttamattoman kaukana.
Kesken kirkaisuaan hän tunsi sydämensä pysähtyvän, ja hän kaatui kuin
ammuttu lintu; jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän kuollut. Kun Lando
meni häntä hakemaan, löysi hän hänet aivan jäykkänä kivilattialta ja
vasta päivänvalossa hän sai virkoamaan pienen ruumiin.

Siitä ajasta alkaen tyttö pelkäsi pimeyttä ja kaikkea mikä siihen
kuului. Hänen leikissään oli jotain kiihkeätä, ikäänkuin hän ei olisi
tahtonut menettää minuuttiakaan päivästä, ja hämärän tullen oli hän
niin väsynyt, että vaipui heti uneen aivan kuin pienet ystävänsäkin
piilottaessaan päänsä siiven alle. Samoin kuin nekin saattoi hän tulla
levottomaksi ilman huomattavaa syytä, tuulahduksesta, joka ennusti
uutta vuodenaikaa, uusia tapoja ja kaipuuta, pilvestä, joka kulki
auringon editse, typö tyhjästä. Mutta itse hän ei sitä ajatellut, ja
tuskin toisetkaan, ja hän varttui tuntien olevansa hyvin onnellinen.

Kun hän tuli naimaikään, ryhtyi Lando heti valitsemaan hänelle miestä.
Hänen täytyi niin tehdä, vaikkakaan ei mielellään olisi tahtonut
hänestä luopua. Kosijoista ei ollut puutetta, sillä Landon asema oli
hyvä ja huhu tytön kauneudesta oli kulkenut hänen asuntonsa juurella
olevan pikkukaupungin ulkopuolellekin. Tähän kaupunkiin Lando kuitenkin
pysähtyi, ettei joutuisi kovin kauas tyttärestään. Hän valikoi vävyksi
nuoren Ubaldo-nimisen kauppiaan, joka oli hyvästä suvusta ja hyvän
näköinen. Nuoret liitettiin toisiinsa kädenlyönnillä, ja Baldo sai
luvan istua heidän luonaan niin usein kuin halusi tänä lyhyenä aikana
ennen häitä.

Hän rakastui heti palavasti Miniaan eikä ollut iltaakaan poissa.
Hän tahtoi sanoa hänelle tuhansia seikkoja hänen kauneudestaan ja
kuinka hän ikävöi häntä omakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta,
sillä he eivät koskaan olleet kahden. Lando puheli, ja koska hänen
sanavarastonsa tuli käytäntöön ainoastaan ostajien kanssa tekemisissä
ollessa, kiitteli hän nytkin jaloja lintujaan, kertoi kuinka oli
pyytänyt ne ja saanut viihtymään, kuinka kauniita ne olivat ja kuinka
paljon arvoiset. Baldo kuunteli, nyökkäsi ja myönteli, mutta hänestä
tuntui siltä, että oli aina kysymys Miniasta ja onnesta. Hänen silmänsä
hohtivat Miniaa kohden kilpaa leiskahtelevan tulen kanssa, hellinä,
nöyrästi jumaloiden, väliin hurjasti riemuissaan omistamisen toivossa.
Minia istui hiljaa ja vastasi harvoin hänen katseeseensa. Hän tiesi,
että ilmapiirinsä oli vaihtunut, mutta ei ymmärtänyt sitä uutta, joka
oli siihen tullut. Hän näytti yhtä koskemattomalta, yhtä mahdottomalta
vangita.

Hääpäivänä, kun hänet oli puettu juhlakomeuteensa ennen vieraitten
tuloa, meni hän muurin ulkopuolella olevalle mäelle ja katseli
ympärilleen. Nyt vasta johtui hänelle mieleen, että hän tuli vaihtamaan
kotia, ja katsoessaan alas uutta kohti hän huomasi, kuinka toisenlainen
tuo pieni ruskea ja ahdas kaupunki oli kuin avaruus täällä ylhäällä.
Oli talvi, ja tuuli leyhähteli keveänä ja vapaana hänen päänsä
ympärillä. Ohuessa auringonvalossa kimalsivat korut hänen rinnallaan.
Oli suloista ja raikasta seisoa siellä.

Tuolla alhaalla on ihmisillä niin ahdasta, hän ajatteli. He peittävät
toisensa rakennuksillaan ja varjoillaan. He katsovat toisiinsa aivan
kuin jokaisella olisi toiselta jotain odotettavana. Mitä heillä lienee
annettavaa, miksikä he niin kerjäävät ja houkuttelevat? Täällä on olo
tyyntä, ylevää, hyvää.

Talviruoho satakaunoineen loisteli hienona ja valjuna, ja vaalea
kalkkimaa paistoi sen lävitse. Vaikka jalkain alla oleva maa oli lujaa,
ei tarvinnut kauaskaan katsoa, ennenkuin se näytti keveältä kuin
maidonvalkea ilma. Kaikki nousi keinumaan avaruuden heijastelevaan
valoon.

Aivan Minian läheisyydessä luikerteli pitkä, viheriä käärme kivikasaa
kohti ja päästyään varmaan piilopaikkaansa nosti päätään ja katsoi
uteliaasti häntä. Se oli kaunis, vaaraton eläin, jalokivenhohtoinen
ja kirkassilmäinen. Sellaisessa valepuvussa esiintyvät haltiasatujen
ihmisille suopeat luonnonvoimat. Minia muisti tämän, ja yhtä
liikkumattomina he nyt silmäilivät toisiaan.

-- Sinun mielestäsi loistavat koruni kauniisti, sanoi Minia, -- siksi
et minua heti tuntenut. Sinun piti pysähtyä katsomaan, kuka se oli.
Katso nyt minua tarkkaan, sillä viimeisen kerran ehkä näet minut.
Minun täytyy lähteä täältä, en tiedä miksi tai mitä varten. Sinä jäät
tänne, sinä. Minua melkein kaduttaa, että tulin tänne karkoittamaan
sinut auringonpaisteesta, jossa niin mielelläsi kylvet saatuasi
palella pimeissä koloissa. Pian se tulee lämpimämmäksi ja sinä saat
vielä enemmän siitä nauttia. Sinun on hyvä olla, ja sinä iloitset koko
maan keralla. Mutta älä katsele minua niin viisastelevan viekkaasti.
Minä käyn onnea kohden, kuten minulle sanotaan. Ehkä minä vielä siitä
pidänkin. Nyt minua huudetaan, ole sinä rauhassa. Sinua ei kukaan
häiritse.

Pian sen jälkeen kulki hymyilevä, kirjava hääsaattue polkua alas ja
katosi kaupunginportin varjoon.

Mutta Minia rakastui heti rajattomasti mieheensä ja antautui
rakkaudelleen koko sillä hehkulla, joka paloi hänen kuumassa, herkässä
veressään. Voi sanoa, että hän putosi siihen kuin rajattomaan kuiluun.
Usein sattuu, että ne, jotka syöksyvät korkeudesta, kadottavat
tavallisen tajuntansa aikarajoituksineen. He tuntevat sen sijaan
kokonaisesti, ja samalla muuttuu heistä kaikki, mitä he ennen ovat
kokeneet, rikkaammaksi ja merkitsevämmäksi kuin he ovat osanneet
aavistaakaan, vieläpä kuolemakin, jonka he tiesivät odottavan tuolla
alhaalla, on heistä tyhjää epätodellisuutta ja valhetta.

Siltä tuntui usein Miniasta, mutta hänelle oli nykyhetki niin
mittaamattoman suuri.

Hän ei kaivannut entiseen elämäänsä, hän ei sitä edes muistanut. Baldo
oli hänen aurinkonsa, tuulensa ja avaruutensa, ja hän sulautui kaikkeen
tähän kokonaisemmin ja vapauttavammin kuin koskaan. Hän nautti ylpeänä
itsestään kuin uudesta maailmasta, jonka voi lahjoittaa pois kuin
kuningatar valtakuntansa.

Kun Baldo joskus ei täyttänyt hänen ajatuksiaan, katsoi hän
kummastuen, mutta utelematta ympärilleen. Kaikki oli pientä, sekavaa,
vierasta; hän ei siitä mitään saanut. Ihmiset olivat rauhattomia
kuin häkkiin suljetut linnut; pieni levottomuus, pieni toivo ajeli
heitä sinne tänne. Jos he ilmaisivat iloaan, kuulosti se kirkuvalta
kuin houkuttelulintujen viserrys; pohjalla piili heikkous ja itku.
Hän näki myös paljon rumaa. Himokkaita katseita, jotka painuivat
maahan häpeästä tai kovettuivat julkeiksi, matelevaisuutta enemmän
omistavaa kohtaan, kateutta ja vihaa takanapäin, itaruutta poimittujen
murujen omistamisessa, kuiskauksia, naurua ja likaa. Sillävälin
ystävällisyyttä, joka puhui: olemmehan kaikki yhdenarvoisia,
lämmittäkäämme toisiamme kolkossa maailmassa, näyttäytykäämme hyviksi,
jollaisia meidän pitää olla! Saamme siitä kerran hyvää palkaksemme.
Ei kukaan seurannut luontoansa välittömästi ja vilkkaasti kuten nuo
pienet siivekkäät olennot, joita hän oli ymmärtänyt. Kaikki ne olivat
rehellisiä, olivatpa sitten heikkoja tai vahvoja. Hän katsoi kaikkea
ikäänkuin korkeudesta olematta siinä itse mukana. Mutta kun hän niin
vähän siitä välitti, ei hän ollut millänsäkään, hän vain hymyili
omalle onnelleen, siksi hänestä pidettiin ja hymyiltiin vastaan, niin
ettei hänen rauhansa häiriytynyt. Hänellä ei ollut paljoa tekemistä,
sillä muut pitivät huolta talosta. Aika ei kuitenkaan tuntunut hänestä
pitkältä, sillä hän oli tottunut lepäämään itsessään. Ja kun Baldo
tuli, oli elämä taas uutta ja suurta.

Mutta Baldon onni oli toisenlaista, levottomampaa. Hänen olentonsa ei
ollut kokonainen niinkuin Minian. Vaikka tämä ei ollut sitä huomannut,
oli se kokoonpantu useista osista; siinä oli voimaa ja heikkoutta,
tervettä ja sairasta, itsekästä ja vienoa, se oli samanlainen kuin tuo
kansa, jota hän halveksi, ymmärtämättä sitä. Baldon sisimmässä oli
uinunut rinnakkain monta kieltä, ja kun ne heräsivät soimaan täysin
voimin, värähtivät kaikki yhdessä, etsien sointujaan. Ainoastaan
naiselle voi rakkaus olla kaikki kaikessa, sillä luonto itse on pitänyt
huolen siitä, että se lapsessa liittyy taas kokonaisuuden elämään.
Rinta, jonka kauneus näytti olevan vain hurmausta ja iloa varten, on
antava lämpöä ja ravintoa uikuttavalle avuttomuudelle.

Mutta Baldon tunne Miniaa kohtaan sisälsi paitsi liekin hehkua myös sen
valoa. Ja valo tahtoo levitä, heijastaa ja taittua, antaa loistetta ja
kutoa yhteen. Mahdollisimman kauas tahtoo se säteillä, sen paratiisia
eivät mitkään muurit rajoita. Mutta missä ajatus on mukana, siellä ei
ole paratiisia.

Niin väijyi ensi hetkestä elämän vakavuus ja vastuunalaisuus näitä
molempia, joiden intohimo oli puhkaissut sen alhaisuuden ja kylmyyden
kaihin, joka peittää useimpien katsetta. Minia ei huomannut siitä
mitään, mutta mies joutui mietiskelyn valtaan joka kerta kun lähti
hänen luotaan.

Kuta syvemmäksi ja hellemmäksi hänen rakkautensa kävi, sitä enemmän
se tahtoi sulkea piiriinsä; kuta selvemmin hän tajusi yhden, sitä
laajemmalle tahtoi hänen ajatuksensa ulottua. Kaksi maailmaa piti saada
sopusointuun itsensä ja toistensa kanssa, sisäinen ja ulkonainen,
jotka molemmat olivat hämmentävän suuret ja molemmat niin monesta
kokoonpannut. Toisen suhteen ei kukaan voinut häntä auttaa. Ja se oli
hänen sielunsa polkuineen, joita hän ennen oli ajattelemattomasti
kulkenut, mutta joiden vierillä nyt aukeni huimaavia kuiluja; paljon
siinä oli valoisaa, mutta enemmän pimeää ja uhkaavaa. Toinen maailma
oli juuri näihin aikoihin tullut selvitetymmäksi ja tunnetummaksi
kuin koskaan ennen. Myrsky sitä huojutti, se paloi tulessa ja avasi
sisimpänsä. Fransiskus oli rakkaudessa omaksunut sen katkeran
tunnussanan; kun toiset olivat taistellen tavoittaneet rohkeutta
voidakseen kantaa kuormansa, oli hän ottanut kaiken, mikä oli raskasta,
syliinsä. Hän oli vihkiytynyt kärsimykseen, köyhyyteen, hätään ja
ylisti lakkaamatta morsiamensa ihanuutta. Nämä olivat ensimäisten
kerjäläismunkkien, "pienten veljesten", ensi innostuksen aikoja.

Heitä oli kaikkialla; varjomaisen keveinä ja nopeina he kulkivat,
kuin leikkiin väsymättömät lapset. Muutamat puhuivat hymyillen, ja
sanat liehuivat iloisessa hurmiossa, kuin mehiläiset viinirypäleitten
ympärillä. Katsokaa meidän autuuttamme, he sanoivat, katsokaa, ei ole
olemassa mitään kovaa. Sitä oli vain sinun pelossasi ja ahtaudessasi.
Tuulet puhaltakaa, valot säteilkää! Pilven vaihteleva maailma on
meidän. Toiset ojensivat laihoja käsiään sanoen: antakaa, ja kun
lahja oli uponnut harmajaan pussiin, kuului heidän kiitoksensa
kaikessa nöyryydessään ihmeellisen jäähdyttävältä. Tuntui siltä,
kuin he olisivat sanoneet: näetkös se on poissa, se ei ollutkaan
mitään. Sinä ammennat tyhjyydestä tyhjää, käsiisi et saa mitään. Anna
itsesi! Rajoitus ei ole mitään, vaikka se niin luulee, Jumala vain
on olemassa. Hänen rakkaudessaan lakkaa kaikki muu, minä asustan jo
siinä. Samoin kuin tomu auringonsäteessä, liitelee minun olentoni
tuhka hänessä. Sinäkin olet hänessä, kun katselen sinua. Ja heidän
sisäänpäinkääntyneessä palavassa katseessaan hehkui hävityksen kauhu,
onni ja vapautus.

Baldo oli ennen katsellut heitä kaikkia halveksivalla säälillä, kuten
viisaat ja hyödylliset ihmiset katselevat hulluja. Heidän maailmaansa
ei hänen omastaan ollut siltaa, eikä hän sitä halunnutkaan; almulla
hän oli irroittanut heidät ajatuksistaan. Mutta nyt, kun hän seisoi
Minian rinnalla ja antoi onnessaan kaksinkertaisesti, usein enemmänkin,
saattoi hänet vallata levottomuus. Hänen sokean, maallisen kaipuun
täyttämässä olennossaan oli jotain näkevää, joka kärsi. Nuo tuossa,
he olivat näkeviä, mutta eivät kärsineet harhaillessaan siteittä,
kodittomina, omistaen kaiken, olematta itse kenenkään omia.

Mutta Minia heitti lahjat heille, niinkuin heitetään kiviä veteen.
Nälkä se luo hourion heidän silmiinsä, hän sanoi. He tuijottavat kuin
nuoret haukat, joilta verho on poistettu, sitten kun ne on kauan
pidetty ruuatta pimeässä, jotta kesyttyisivät. Mutta noilla ei ole
siipiä, eivät he ulotu jalkoihinikaan.

Baldo ei voinut lausua hänelle mitä ajatteli, hän ei voinut edes
selvästi ajatella. Hän liitti yhteen välähdyksen sieltä, toisen täältä
ja odotti, että kaikki kerran tulisi heille molemmille valoisaksi ja
helpoksi käsittää. Sillävälin eli hän kaksinaiselämää, hymyilevänä
ja unohtavana Minian kanssa, yhä uneksuvampana ja mietteliäämpänä
erillään ollessaan. Mikä hänessä oli hentoa, se tuli hennommaksi ja
aremmaksi, ja onnenkin kosketus teki sille kipeää, mutta ajatus kasvoi
voimakkaammaksi ja järkkymättömämmäksi. Hänessä kokoontuivat kaikki
sisäiset voimat keskinäiseen taisteluun.

Kerran täytyi hänen lähteä erääseen toiseen kaupunkiin kauppamatkalle.
Hänellä oli kallisarvoinen satulalasti itämaisia juhlapukuja, silkkejä
ja harsoja, taidokkaasti valmistettuja, tiukupäisiä lakkeja, pieniä
pulloja, täynnä hyvänhajuista nestettä, sekä muutamia taorbeja ja
luuttuja. Kaikki oli sellaista, mitä rikkailla ja huolettomilla
ihmisillä oli tapana ostaa häihin ja juhliin, se oli olemassa
vain ihailtavaksi, kadehdittavaksi, loistaakseen, tuoksuakseen ja
helistäkseen. Baldo tunsikin itsensä rikkaaksi ja hilpeäksi kulkiessaan
hämärässä vuoria kohti, jäljessään palvelija ja molempien ratsastajien
välillä kuormamuuli turvallisena ja rauhallisena. Minia oli ollut
hyvin suruissaan ensimäisestä erosta, mutta oli hillinnyt itsensä
hyvin eikä ollut antanut huomata, kuinka kaikki tuntui hänestä ilman
Baldoa tyhjältä ja käsittämättömältä. Itse tämä ei tiennyt, matkako
vai pikainen paluu tuotti hänelle suuremman huvin. Aamuaurinko kohosi
kirkkaana ja suurena, vapaana autereista vuorten sinisille huipuille,
tuuli puhalteli tavallista pikaisempana leikitellen pistävässä,
mutta keveässä aamuhelteessä; illalla laskeusi viileys nopeasti ja
hiljaisesti maahan, niinkuin rauha nukkuvan lapsen yli. Joskus saattoi
matkata pitkän aikaa ilman muuta viittaa kuin tähtihohteen valaisemat
tiet; väsymyskin tuntui silloin keveältä herpaukselta, ja ajatukset
jäivät puoleksi tajuttuina taaksepäin niinkuin hiljaisten aaltojen
lipinä öisellä purjehduksella. Oli ihanaa ja vapaata kulkea näin.

Kun Baldo saapui perille, ei hänen tavaroillaan ollutkaan niin suurta
menekkiä, kuin hän oli toivonut. Kaupungissa vallitsi levottomuus,
vallanpitäjät olivat herättäneet vihaa, ja nyt valmistuttiin
hiljaisuudessa taisteluun heidän mielivaltaansa vastaan. Ei kukaan
ajatellut juhlia, kaikki nyökäyttivät hänelle synkästi päätään,
kuin olisivat sillä sanoneet: Mene Jumalan nimessä! Laittau pois
rihkaminesi! Sinulla olisi pitänyt olla arvokkaampaa ja kestävämpää
tavaraa. Täällä taistellaan kohta elämästä, vieläpä enemmästäkin,
oikeudesta.

Kyyhkyset parveilivat kirkontorneissa olevien pesiensä ympärillä,
ikäänkuin olisivat jo aavistaneet, kuinka kumean hurjasti malmi oli
laulava silloin kun karkeat kädet vaalenevat nuorasta tempoessaan.
Varjot peittivät kujia ja porttiholveja raskaina kuin ukkospilvet,
jotka ovat pakahtumaisillaan terävän valkeiksi välähdyksiksi.
Sepät seisoivat alastomina pajoissaan myöhäiseen yöhön takoen
hehkuvanpunaista rautaa.

Baldo kiiruhti edelleen. Hän ei enää tuntenut itseään niin rikkaaksi ja
onnelliseksi.

Hän tuli toiseen maahan. Siellä oli kulku tukalaa ja raskasta. Keväällä
ei ollut satanut; kaikki oli nyt helteen polttamaa. Aurinko nousi ja
laski tiilenpunaisessa tomussa, taivaan tummenevasta sinestä näytti
valo purkavan liekehtiviä kipunoita. Jokien kuivat uomat hohtivat
halkeillutta maatakin keltaisempina, puista oli käden ulottuvista
karsittu lehdet karjanrehuksi, ja nyt ne törröttivät paljaina kuin
rankaisevat vitsat. Muutamissa kiipeili vielä mustia olentoja, jotka
panivat henkensä alttiiksi viimeisestä vihreästä, toisissa riippui
ruumiita korppien ja variksien ympäröiminä, sillä hätä oli aiheuttanut
rikoksia, ja mikä tahansa, joka kannatti ihmisen painon, sai käydä
hirsipuusta. Ilma oli inhottavan löyhkän myrkyttämää. Vanhemmat
kulkivat kerjuulla, ja kun eivät saaneet mitään ilmaiseksi, möivät he
lapsensa ostajien mielitekojen ja paheen orjiksi pelastaakseen edes
heidän henkensä ja saamillaan rahoilla ylläpitääkseen jäljellä olevia.

Baldo antoi kaiken, mitä hänellä oli, ja osti lisää, milloin sai. Pian
loppuivat varat, eikä kukaan huolinut hänen kauppatavarastaan. Hän ei
voinut palata takaisin, vaikka olisi tahtonutkin; hänen täytyi kulkea
eteenpäin mahdollisimman joutuisasti, vaikka hän nyt yhä suurenevalla
tuskalla ikävöi rauhaan, onneen ja Minian luo. Hän kovettui kaikesta
kurjuudesta, mitä näki, ja hän koetti terottaa välinpitämättömyydestä
itselleen puolustusasetta, mutta kun hän tunsi, kuinka hyvin se
onnistui ja kuinka sydämen ympärille muodostui kova kerros kuin
kuollut maa, heräsi hänen levottomuutensa. Jotakin hehkui ja paloi
hänen sisimmässään; hän rupesi pelkäämään mitä siitä kehkeytyisi.
Kalpeana, vaieten hän ratsasti epätoivon rohkeudella ja kohotti
keppiään uhkaavasti, jos joku tahtoi häntä pidättää valituksellaan,
mutta hänen katseensa oli sitäkin pelottavampi. Se oli avuton ja kauhea
kuin eläimen, jota on ahdistettu äärimmilleen ja pakotettu taisteluun
vastoin sen luontoa.

Hän tuli yhä kurjempiin seutuihin. Merenrantamaihin, joitten
rämeistä levisi tauteja ihmisten mustuneeseen vereen. Merirosvot
olivat ensin käyneet siellä ryöstämässä ja jättäneet jälkeensä
ruttoa ja pitaalitautia. Nyt se oli nopeasti puhjennut kauheaan
kukkaansa. Ne, joilla oli vielä terveyttä ja omaisuutta, liittyivät
yhteen ja suojelivat asein itseään. He olivat sytyttäneet tuleen
sairasten asunnot ja ajaneet heidät suolalammikoille ja ruoikkoihin.
Tukahduttavassa auringonpaisteessa lepattivat liekit verenpunaisina ja
hupenivat vähitellen avaruuteen. Oli kuin olisi hävityksen outo voima
suorastaan muuttanut kiinteät esineet mustaksi savuksi ja kierteleväksi
ilmaksi. Kauempana loisteli meri tummansinisenä, metallimaisena
purppurahohtein, ja välkkyvästä suolahiekasta nousi harhanäkyjä, jotka
kertoivat kaukaisista oudoista ihmemaista.

Baldoakaan ei tahdottu ottaa vastaan, sillä pelättiin hänen tuovan
tartuntaa tullessaan; naurettiin vain hänen asialleen. Mene matkoihisi
koristuksinesi ja huveinesi, sanottiin, täällä ne eivät ole paikallaan.

Mutta sairaat kulkurit saarsivat hänet kuin kärpäset haavan. He olivat
inhottavan näköisiä päivänvalossa. Muutamat värisivät helteessäkin
vilusta, silmät pyörivät mustissa kuopissaan, suonet riippuivat
käsivarren luissa kuin höllät nuorat. Kuumehourion kauhut ahdistivat
heitä vielä, he pälyilivät taakseen, kuin jotain raskasta olisi aina
ollut heidän päälleen kaatumassa, ja itkivät kauhuissaan. Toisilla
oli vertavuotavassa, halkeilleessa ihossaan kuin kuivuneen saven
jättämiä vaaleansinisiä pilkkuja; niistä paikoin kuolema heitä jäyti.
Väliin oli surma painanut koko kasvot suuhunsa ja heittänyt ne
luotaan muodottomana kasana; ne muistuttivat mätänevän eläimen kalloa
kammottavan valkeine, loistavine hampaineen. Niiden silmämunat olivat
kuin pilaantuneen munanvalkuaisen ympäröimät, muutamilta oli valo
iäksi sammunut. He puistelivat varoittaen kalistimiaan ja ojentelivat
puumaljojaan, mutta kukaan ei heitä enää pelännyt eikä säälinyt. Ei
kellään ollut antamistakaan, oli kuin koko maailma olisi pitaalin
saastuttamana kohottanut kerjäävää kättänsä kohti tyhjää avaruutta.
Mutta pitaaliset makasivat tien varsilla pöhöttyneine, mustansinisine
ruumiineen ja sadattelivat elämäänsä, joka paloi heissä vain
sammumattomana janonliekkinä.

Antakaa, he huusivat tai uikuttivat, antakaa! Eivät he enää tienneet
itsekään mitä pyysivät. Kaikki, mitä ihmiskäsi voi saada ja lahjoittaa,
ei olisi voinut lievittää heidän hätäänsä, yhtä vähän kuin se olisi
voinut sammuttaa maan sisässä palavaa tulta.

Silloin Baldo raastoi esiin säästetyt aarteensa sirotellen ja heitellen
ne ihmisjoukkoon. Hän ei tehnyt sitä hyväntahtoisuudesta, hän tahtoi
vain päästä niistä erilleen kuin vihattavasta tyhmyydestä. Kun kaikki
oli lopussa, katseli hän ympärilleen; siinä kaikki, mitä minulla on
antaa! Ja hän ajatteli hyödyttömän häpeän valtaamana, mutta kuitenkin
vapautuneena: Nyt voin palata kotiin Minian luo! Siellä voin unohtaa,
siellä voin taas olla onnellinen, siellä voin olla vielä hyvä. Ensin
täytyy pitää huolta itsestään ja omista asioistaan ja sitten vasta
uhrata voimiaan riittämän mukaan muille.

Mutta hän sai nähdä näyn, joka ennenkuulumattomalla voimalla hänet
valtasi; hän ei voinut siitä irtautua.

Vilutautiset kietoivat kuihtuneiden jäsentensä ympärille hänen harsonsa
ja silkinkappaleensa ja värisivät koristuksissaan, joiden kiilto
ja vaaleat kukkasvärit säteilivät päivänpaisteessa. Se loi heidän
kasvoilleen vielä aavemaisemman kalpeuden, suu vääntyi lapsellisen
ihmettelevään, avuttoman hassahtavaan nauruun, hampaat kalisivat
suussa, ja horkka helisytti myssyjen tiukuja. Pitaaliset heittivät
luotaan kalistimensa ja särkivät maljoihinsa ihomaali- ja voidetölkit.
He maistelivat siitä sylkien sen taas suustaan, voivottivat ja
kiroilivat antajaa. Sitten he huomasivat, että se teki ihon pehmeäksi,
ja rupesivat sillä itseään voitelemaan, öljy valui pisaroiden heidän
verisistä silmäkuopistaan, poskien saasta peittyi heleihin ruusuihin,
sula rasva paistoi inhottavan näköisenä visvasta ja haavoista. Muutamat
olivat ottaneet soittokoneita ja hypistelivät sormiensa tyngillä
hopealla ja helmiäisellä silattua puuta, he näppäilivät kieliä tuskasta
vavahtaen, mutta sointu houkutteli heitä koettamaan uudestaan. Sokeat
olivat jääneet ilman, he kuuntelivat ääniä ja itkivät. Siinä saattoi
ilmetä katkeruutta, sillä he ymmärsivät, että jotakin oli kulkenut
heidän tyhjäin kättensä ohi, mutta se voi myös aiheutua entisten
aikojen muistoista. Mutta Baldosta tuntui, kuin kaikki soitto, mitä hän
elämässään oli kuullut, nyt vasta esiintyisi oikeassa muodossaan näissä
kärsimyksen soittamissa heikoissa, nyyhkyttävissä äänissä. Kaikki
olikin vain surua, kauhua ja pimeässä haparoimista; kaikki leikki ja
loisto oli valhetta ja pahaa; tyhjänä ja kammottavana näki hän nyt
syövyttävässä valossa sen oikean karvan.

Äänet ympäröivät taas hänet:

Meitä palelee, vaikka olet puettanut meidät juhlapukuun. Haavojamme
kirvelee ihomaali. Sinun soitintesi valitus herättää meidän tuskamme.
Oma kalistimemme sopii paremmin tanssiamme säestämään. Meidän on nälkä,
me janoomme, anna meille jotain!

Silloin Baldo kumartui äkkiä maahan hurmion valtaamana, otti molemmin
käsin valkeata hiekkaa tieltä ja sirotti sitä hiuksiinsa. Sitten hän
jäi seisomaan kädet ojennettuina sinistä, sädehtivää taivasta kohden.
Nyt olen kuten tekin, sanoi hän, tomu tomussa. Minulla ei ole mitään.
Olen vihkinyt iloni sille, jolle se kuuluu, nyt luovun siitä tässä.
Samoin luopukaa tekin kaikesta, mitä olette saaneet! Ei se kelpaa
mihinkään. Nyt tunnen itseni niin kevyeksi. Rakastan teitä kaikkia.
Nyt en pelkää mitään. Koettakaamme, emmekö voi avartaa ja kirkastaa
kärsimyksemme maailmaa paljoa suuremmaksi kuin tuo on, jota taivaan
kova, ahdas laki painaa. Kaikki, mitä se sisältää, on rajoitettua,
himoavaa, se etsii omaansa, raatelee ja on raadeltu, tappaa ja tulee
tapetuksi. Se ei käsitä, että sama veri virtaa kaikkien suonissa. Nyt
putoaa peite silmiltäni, nyt minua palelee teidän vilunne, nyt teidän
haavanne minussa kirvelevät. Mutta nyt, kun otan tuskan omakseni,
nousen samalla sen voiman siiville, joka minun tuskaani on kantanut
kautta aikojen. Olemukseni harhasta olen vapautunut, olen valveutunut
unesta ja päässyt kauhusta. Olen vapaa. Tulkaa luokseni, niin tulette
tekin vapaiksi.

Sairasraukat kuuntelivat hämmästyneinä, ja heidän väsähtäneet aivonsa
ponnistivat turhaan ymmärrystään, mutta hänen äänensä syvyys ja sointu
veti heitä puoleensa. He ryömivät hänen luokseen ja suutelivat hänen
vaatteittensa liepeitä.

Mielellämme seuraamme sinua, sillä sinä valaiset pimeyttämme. Etkö
sanonut meitä rakastavasi? Kuinka voit niin sanoa? Sano se uudestaan,
se lämmittää. Jos me vain uskaltaisimme, sanoisimme mekin. Mutta tue
sinä meitä, me emme jaksa.

Baldo vuodatti heille uuden, kummallisen huumaavan tunteensa itkien ja
epäröimättä hyväilevin sanoin.

Niin olkoon, sanoi hän. Kuulkaa nyt, mitä meidän on tehtävä. Se, joka
on nääntymäisillään taakkansa alle, ottakoon lisää kannettavakseen,
niin me kaikki häntä siinä autamme. Me hautaamme kuolleet ja vartioimme
taintuneita, me haemme suojaa ja kokoamme luoksemme kaikki harhailevat.
Nuo terveet raukat, jotka niin raukkamaisesti ovat sulkeutuneet sisään
peloissaan ja kovasydämisyydessään, heidät me herätämme ja pelastamme.
Tästä tulee uusi maa, eikä kukaan saa jäädä helvetinkaltaiseen
sokeuteensa. Kärsimyksen, ainoan tosiolevaisen pohjalle me asetumme
veljinä asumaan, ei mikään meitä pelota, meidän katseemme tyyntää ja
avartaa kaiken. Ja kuolema on meistä rauhallisin ja suloisin kaikesta,
sillä kun siihen avoimin silmin vaivumme, tuntuu meistä kuin meri
silenisi myrskyn tauottua. Aallot, jotka luulivat olevansa jotain
itsessään ja haluissaan, laskeutuvat suloiseen lepoon syvyydessä.

Ja sitten? Autuusko, ikuinen onniko?

Hän katsoi kysyviin käsittämättömästi hymyillen. Sen jätämme Jumalan
huomaan, hän vastasi. Kuka mittaa sanoin hänen ajatuksensa? Älkäämme
antako saman tulen syttyä meihin ylhäältä, jota me sammutamme alhaalta.
Pysykäämme siinä, minkä ymmärrämme, tuskassa ja voimassa, joka sen
voittaa. Se tulee Jumalasta, mutta mikä sen yli käy, sitä emme täällä
voi käsittää. Rakastakaamme ja auttakaamme aina toisiamme. Alkakaamme
heti, sillä hätämme on suuri.

Niinkuin öinen vaeltaja vaipuu nääntyneenä maahan ajatellen: En jaksa
enempää. Minne menen? Vaikka tien löytäisinkin, en jaksaisi enää
liikauttaa jalkaanikaan -- näkee äkkiä valontuikkeen jostain asunnosta
sattuvan silmäänsä ja aivoihinsa, kuin se olisi sisältäpäin syttynyt,
ja syöksyy pystyyn sanoen: nyt minun täytyy päästä eteenpäin, maksoi
mitä maksoi, viimeisillä voimillanikin, samoin kävi Baldoa ympäröivän
joukon, kun se heräsi lamaannuksestaan. Kun huoneisiinsa sulkeutuneet
terveet ihmiset näkivät ulkopuolella vallitsevan järjestyksen ja
rohkeuden hurjan, avuttoman epätoivon asemesta, häpesivät he heikkoa
kovuuttaan, joka oli vain pahentanut onnettomuutta. Sekasorto järjestyi
inhimilliseksi elämäksi, joka kyllä vielä oli raskasta ja vaarallista,
mutta jota kannatti varma vakaumus siitä, että oli saatu pelastetuksi
elämääkin kalliimpi.

Baldo lähetti palvelijansa kotiin, mutta ilman minkäänlaista
tervehdyssanaa. Hänen piti vain kertoa mitä oli nähnyt. Itse hän
lupasi saapua jäljestäpäin niin pian kuin voi. Nyt ei ollut Miniaa
ajatteleminenkaan. Hän oli niin kaukana, kuin olisi kuulunut kokonaan
toiseen maailmaan.

Kun Minia sai kuulla mitä oli tapahtunut, tuntui se hänestä tyhjältä
puheelta. Hän ei voinut muuta saada eläväksi mielessään kuin Baldon
olennon, kaikki muu haihtui olemattomiin. Hän kaipasi niin, että
teki kipeää, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän ajatteli
kohtaamista. Hän tulee pian ja selittää kaiken, ajatteli hän, ei hänen
tarvitse selittää mitään. Hän tulee vain, ja silloin kaikki muu lakkaa
olemasta. Mitäpä menneisyydestä silloin kun onnenhetki on käsissä.

Vihdoin hän tuli.

Minia tunsi sen itsessään ja juoksi portaita alas ilonloisteen
ja hurmauksen kantamana; ilokyyneleet pyörtelivät hänen otsansa
alla, ja kiharat liehuivat kuin tuulessa. Hän kuuli hämmästyneitä
kysymyksiä, valittelevia ääniä ja hiljaisuuden, joka pysäytti hiljaisen
liukumisensa ja tuli huomattavaksi. Mitä se merkitsee, hän ajatteli,
tyhjiä, mitä lienee! Hänhän on täällä!

Baldo ei ollut tullut sisään, Minia sai kohdata hänet portilla niinkuin
oli aikonutkin. Muut väistyivät syrjään antaen hänelle tietä. Hän
heittäysi eteenpäin kyynelten sokaisemana, hän olisi voinut loukata
itsensä, jos olisi kaatunut portaille, mutta hänhän tiesi, että Baldo
ottaa hänet vastaan.

Sen hän tekikin, mutta hänen otteensa tarttui Minian olkapäihin
nostavana, loitontavana. Tämä tunsi olevansa kuin pieni lapsi, jota
pidetään paikallaan toruttaessa, että oikein hyvin kuulisi ja tajuaisi
heikkoutensa. Hän riippui jäykkänä kuin nukke, ja hänen jalkansa
tapailivat hitaasti maata. Pari kyyneltä oli vierähtänyt poskelle,
mutta toiset pysäytti säikähdys, ja hän näki avoimin silmin Baldon
kerjäläispuvussa, pussi sivullaan! Vieläkin kummempaa, Baldon silmät,
joissa sääli ja tuska jähmettyivät ja syvenivät pohjalla vallitsevaan
ankaraan tyyneyteen.

-- Puhuttele nyt Miniaa ja sano hänellekin sama, mitä olet sanonut,
kehottivat hänen äitinsä ja omaisensa. Meistä se tuntuu mahdottomalta
ja sinusta itsestäsikin se siltä tuntunee valitsemasi vaimon edessä.
Me menemme pois, huone jää tyhjäksi teille. Puhukaa sitten asianne
selväksi!

He poistuivat jo puolittain rauhoittuneina ja toivehikkaina.

Minia astui askeleen portille päin. Hän ei tahdo minua syleillä täällä
kaikkien nähden, ajatteli hän. Miksi ei, mitä hänelle lienee tapahtunut?

-- Tulehan sitten, sanoi hän arasti hymyillen. Mutta hän seisoi
liikkumatonna katsellen häntä ja kaikkea ympärillään olevaa kuin
jotain ennen elettyä, jonka hän nyt vasta muisti ja oikein ymmärsi.
Aurinko helotti heidän päänsä päällä, ja kuin unessa eivät he nähneet
varjojaan. Aika tuntui aineelta hiljaisessa, terävässä valossa.

-- En tule sisään, vastasi Baldo, en tullut sitä varten. Tahdon vain
tietää, voitko sinä ymmärtää. Tahdoin katsoa silmiisi.

-- Mitäpä niissä muuta nähnet kuin rakkautta, Baldo? Mikä sen olisi
muuttanut? Mitä minä huolin kaikesta muusta!

-- Niin juuri! Onni niissä hehkuu, ikuinen nälkä. Sinun katseesi imee
alituisesti kipunavirtaa sisäänsä. _Minä_, se sanoo, _minä_, vaikka
kaikki muu hukkuisi.

-- Et lue oikein, Baldo, niistä pitäisi vielä näkyä kyyneliä. _Sinä_,
sanovat ne, _vain sinä!_

-- Sitä myöskin. Se on yhdentekevää, sillä seuraava ajatus on: _minun!_
Se sana karkoittaa totuuden. Saat kuulla miksi.

Ja hän kertoi kiivaalla vakaumuksella, joka vähitellen hiltiytyi ja
jähmettyi, kuinka suuri varmuus oli yllättänyt hänet. Kuinka hän oli
sukeltanut tuskan pohjaan ja sieltä löytänyt sen ilman, jota voi tyynnä
hengittää ja jossa voi nähdä ja ymmärtää kaiken. Kuinka hänelle oli
suotu voimaa tehdä niin, murtamalla kaikkien olemuksia ympäröivät
muurit. Kuinka hän palajaa sinne tarvittaessa, vaikka minne, jos niin
sattui, sillä kaikkialla oli samanlaista; sama tauti hehkui tuhan alla
tai paloi korkeana lieskana.

Minia näki hänen sielunsa pohjaan ja vapisi kuin ennen lapsuudessaan
yön kauhussa, mutta hän taisteli pelkoaan vastaan rakkautensa tähden ja
arvasi enemmän kuin kuunteli sanoja. Hän on itse sairas, ajatteli hän.
Kuinka hän voi sellaisena elää? Ja missä on hänen maailmassaan minulle
kuuluva paikka?

-- Rakastaa kaikkea, sanot, vaikka katseesi on tuollainen! Se pettää
sinua itseäsi. Sinä vain suret kaikkien kanssa. Siitä ei mikään voi
elää. Vai kuljeksitko ympäri kuin nuo toisetkin pusseineen, saarnaten
ikuisesta autuudesta, johon täytyy kerjäämällä ja paastoamalla päästä?
Minä en kerjää, mutta odotan sinua. Sillä sinun täytyy tulla takaisin.
Baldo katsoi häneen tutkivasti. -- Arvasit oikein, sanoi hän, että
minun innostukseni paloi nopeasti loppuun. Sen piti kai niin käymän,
se lie ollut viimeinen harha. Yhdellä kertaa ei voi minästään luopua.
Se teki sen minulle kuitenkin helpoksi. Nyt minusta tuntuu ihmeeltä,
että niin voin tehdä, ja joskus minä kaipaan... Kuljen kuin varjojen
parissa, minä näen niiden lävitse, ja ne häipyvät ilmaan. Teko on
minusta kaukana, tahdon vain olla katseena. Kun sääli korottaa minussa
ääntään, silloin tiedän vielä olevani olemassa. Mutta totuudessa pysyn,
maan omalla läksyllä tahdon maan vapauttaa. En ota vastaan apua, sillä
ratkaisun hetkenä olin kauneimman todellisuuden ympäröimänä. Kuljen
yksin tietäni, muut saavat kulkea omaansa omantuntonsa mukaisesti.
Mutta sinun ei pidä odottaa minua, Minia, sillä me olemme kauimpana
toisistamme. Poluilta, joita olen kulkenut, ei kukaan voi kääntyä
takaisin. Sinäkin voit niitä kulkea, et minua tavoittaaksesi, vaan
tullaksesi vapaaksi.

Miniaa ei koskaan ollut niin jäätänyt kuin nämä sanat kuullessaan,
ja hänen olemuksensa nousi kapinaan niitä vastaan ylevämpänä ja
horjumattomampana itsepuolustuksessaan kuin koskaan.

-- Täytyy myöntää, vastasi hän katkerasti, että sinä houkuttelet
ihanuuteen ja kauneuteen. Sukeltaa ja piiloutua toisten kärsimyksiin,
tukehtua niihin uskaltamatta nostaa päätään! Mitä minuun kuuluu kaikki,
mikä on outoa? Olet pitänyt huolta siitä, ettei minulta surua puutu,
sen saan kantaa. Onpa vielä voimaa jäämäänkin, ja siihen saat turvautua
tuhlattuasi omasi almuihin. Silloin saat sen takaisin ja tulet taas
terveeksi. Ja vielä saat jotain tietää.

Tässä hänet petti hänen lujuutensa, kun hän ajatteli, kuinka
erilaiseksi hän oli ajatellut tämän tunnustuksen, ja koko hänen
naisellinen heikkoutensa vapisi äänessä.

-- En enää odota yksin. Pian tulen äidiksi.

Baldon valtasi niin välitön ja syvä tunne, että sydämen ääni sai
kaiken muun vaikenemaan. Hän ei tiennyt, oliko se rakkautta taas, vai
sääliäkö, joka oli läheisempi ja suurempi kuin mikään muu. Baldo juoksi
hänen luokseen syleillen häntä. Minian pää vaipui hänen olkapäälleen,
ja hän laski sille kätensä vapisevin, suojelevin liikkein.

Minian kyyneleet virtasivat hillittöminä onnen ja surun vaiheilla.
Meidän lapsemme, nyyhki hän, sinun ja minun, sinun ja minun! Se
selvittää kerran kaiken.

Mutta silloin palasi taas ajatus terävänä Baldon katseeseen. Tämä oli
viimeinen kiusaus ja ansa, viimeinen haava. Menneisyys ojensi taas
kahlettaan; tulevaisuus oli valmis takomaan sen entistä lujemmaksi ja
raskaammaksi. Hän vapautti itsensä siitä, kovasti ja nopeasti.

-- Voi elämää, sanoi hän, uusi halu, uusi palo, uusi suru! Se
pujottautuu hiipien kaikkeen, mikä meidän olemuksessamme on vienointa
ja lämpimintä, se hyväilee sitä rohkaisten ja hellästi. Mutta sille,
joka osaa havaita, näyttäytyy sen ydinkohta jo alusta. Sairaus,
kuvottava, kauhistava paino, taakka, joka suurenee. Voi sinua, joka
synnytät! Sinä saat sen kestää, sinä, joka kuulut elämälle. Olen
kääntynyt siitä pois, olen siitä irtautunut, nyt on myöhäistä minua
enää kiinnittää.

Minia näki vaieten hänen menevän; koko hänen olentonsa oli lamautunut,
ja hänestä tuntui, että hän kuolisi avuttomuudentuntoonsa,
auringonsäteitten säihkyviin kipunoihin. Mutta juuri siitä syystä, että
hän ei ymmärtänyt Baldoa, vaan kaikki tuntui hänestä mielettömältä,
sai hän rohkeutensa takaisin. Mitä voi tuollainen sairas kuvittelu
hänen rakkautensa lämpimälle, punaiselle virralle? Eikö se kerran
pääse voitolle? Aivan varmaan, hän ei saanut epäillä. Hänen piti vain
keskittyä lujemmaksi ja uhkamielisemmäksi, puolustaa omaansa eikä
vaipua alas! Niin he erosivat, niin kauas toisistaan kuin ihmissydämen
äärettömyydessä on tilaa.

Minian aika kävi raskaaksi ja pitkäksi, vaikka hän pysytteli
voimakkaana muistoissaan ja toivossaan. Kaikki hänen toivonsa
kokoontuikin yhä varmemmin odotettuun lapseen, se liittyi tähän
kasvavaan elämään, ja hän laski kärsimättömänä päiviä, jotka toivat
vapautuksen hetkeä lähemmäksi.

Eräänä yönä ei hän enää voinut pysyä huoneessaan, vaan hiipi pitkin
hiljaisia katuja portille, joka johti hänen lapsuudenkotiinsa.
Eräs vahdeista oli jalkeilla ja päästi hänet sisäpuolelle, mutta
sitten hän malttoi mielensä ajatellen, että näyttäisi kurjalta ja
surkuteltavalta, jos hän tähän aikaan säikäyttäisi omaisensa hereille.
Hän päätti odottaa kukkulalla, kunnes päivä koittaisi. Aamuhämärä
odotteli pehmeänharmaana päivän nousua, tuuli rupesi puhaltamaan hiljaa
henkäillen, aivan kuin pimeyskin olisi haparoinut kirkastustaan kohden.
Oli suloista kulkea siellä levottomuudessaan.

Äkkiä hän kuuli kummallisen äänen. Se oli sointuva ja helähtelevä,
mutta hyvin heikko; oli kuin lähde olisi koettanut tunkeutua
maanpinnasta tuhansin pienin porein, jotka särkyivät ja tasoittuivat ja
uudestaan kumpuilivat esiin. Minia tunsi sen, hän oli ennenkin kuullut
saman. Ne olivat häkkiin suljettuja viiriäisiä, jotka verkkojen viereen
asetettuina kaiuttelivat houkutussäveliään. Hän ei voinut niitä nähdä,
mutta hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden sokeat, sekavan valkeat
silmät ja hän ymmärsi, että ne nyt uneksivat näkevänsä, että kaipuu
loihti niille vapauden, valon ja lennon. Ja hänestä tuntui, että siinä
ilmeni kaiken elävän toivo, rakkaus ja epätoivo, joka täytti hänen
korvansa itkulla, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän itsekään koskaan
näe odottamaansa aurinkoa. Tuska valtasi hänet äkkiä niin kiivaasti,
että se tuntui pysäyttävän hänen sydämensä, ja hänen täytyi istuutua,
ettei kaatuisi. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä viipyi, kunnes
Lando löysi hänet ja vaali häntä, niin että unohti aamusaaliinsa.

Muisto vainosi häntä koko sen ajan, jonka hän vielä odotti lastaan,
ja vasta sitten kun se oli hänen käsivarsillaan, tuli hän taas
entiselleen, ylpeäksi, keveäksi, nuoreksi, ja oli taas valmis ryhtymään
taisteluun onnesta. Lapsi oli tyttö, ja vaikka hän oli toivonut poikaa,
tervehti hän sitä kuitenkin liittolaisena ja tunsi itsensä rikkaaksi ja
voittamattomaksi.

Vastasyntyneen vaalijat hiljensivät heti iloisen hälinän, joka
tavallisesti kuuluu asiaan, ja pitelivät sitä vielä varovammin ja
säälivämmin kuin muita pienokaisia. He käänsivät hänen katseensa
päivänvaloon, ja heidän toimeliaisuutensa muuttui hiljaiseksi
odottamiseksi. Vihdoin kerran, kun olivat piilottaneet lapsen pään
hyvästi äidin rinnalle, he sanoivat:

-- Makaa nyt oikein hiljaa ja ota asia rauhallisesti, ettei ravinto käy
sille katkeraksi. Pikku raukka on sokea.

Minia vetäisi sen pois rinnaltaan, ja kun hän näki, että he olivat
oikeassa, oli hänen vaikea panna lapsi paikoilleen. Äitiys tuli hänelle
siitä hetkestä raskaaksi, lapsi oli vihamies, joka tahtoi vetää hänet
siihen, mitä hän kammosi. Hän ei sitä koskaan enää katsonut, hän
käänteli sitä kiireesti vaaliessaan ja painoi sen rinnalleen, kuin
olisi tahtonut peittää itseltään jotain. Siitä tuli heikko ja itkevä
lapsi, sen liikkeet pysyivät hapuilevina ja avuttomina kuin pienellä
kehittymättömällä eläimellä, ja äiti melkein häpesi sisimmässään olevaa
outoa voimaa, joka pakotti hänet kuitenkin pitämään sen. Hän asetti
sen ulkopuolelle kaikkia tulevaisuus-unelmiansa, samoin kuin se oli
ulkopuolella niitä muistoja, jotka soivat hänelle voimaa. Baldo tulee
vain hänen luokseen, ja kaikki tulee ennalleen. Kaikki tuo sairas
välillä oleva jää silleen, eikä mikään saa kauempaa katkeroittaa.
Mutta Baldo ei tullut, ja kuuleman mukaan eivät hänen askeleensa
suuntautuneetkaan kotiin päin.

Hän oli jättänyt vaikutuspiirinsä sairasten parissa kun elämä oli
palautunut tavallisiin raiteisiinsa ja ihmiset puolittain hämmästyen
olivat saaneet takaisin jokapäiväisen olemuksensa sen epäitsekkään
innostuksen mentyä, johon vieras ja suru olivat heidät korottaneet.
Se oli kadonnut hänestä itsestäänkin, kuten hän oli pelännyt; hän
kuljeskeli hakien sitä ulkoapäin, mutta ei enää löytänyt kipinää. Hän
näki kyllä kaikkialla tarvitsevia ja hän auttoi, mutta samoin kuin
ojennetaan käsi muurin ylitse; hän ei voinut enää sitä avata eikä
päästä siitä pois. Hänen tiensä johti nyt erämaihin, yksinäisyyteen
aukeoille; kun hän oli kuolettanut toivon ja ilon, oli inhimillisyys
luisunut hänen otteestaan. Hänet oli nähty milloin siellä, milloin
täällä, kalpeimpana kaikista noista kuljeksijoista, jotka tänä
rauhattomana aikana harhailivat kaikkialla etsivinä ja taistelevina.

Minian kaupungissakin syntyi levottomuuksia. Rutto lähestyi, ja
kuolemanpelko ja -uhma villitsi tavan kahlehtimat mielet, ja himot
leimahtivat ilmiliekkiin. Muutamat rikkaimpien sukujen nuoret miehet
anastivat itselleen vallan, he murtautuivat Landon rauhalliseen
linnunpesään ja tekivät siitä tyranninlinnan, itse hän tuli murhatuksi
tässä tilaisuudessa, ja hänen omaisuutensa hajoitettiin tuuleen. Eräs
heistä iski silmänsä kauniiseen munkinleskeen ja koetti taivuttaa häntä
puoleensa. Naisen vastustuksesta kiihottuneena yltyi himo kiivaaksi
intohimoksi, ja hän laski Minian jalkain juureen kaiken, mitä tämä
oli osannut uneksiakaan ylhäisyydestä, kunniasta ja juhlista onnensa
aikoina. Mutta Minia katsoi tähän vielä enemmän kummastellen kuin
peloissaan. Vaikka hän ei olisi ottanutkaan lukuun Baldoa, joka oli
kadonnut vapaaehtoisesti varjojen joukkoon, ja koettanut ajatella
olevansa uudestaan nuori ja huoleton, tuntui se kaikki hänestä köyhältä
ja naurettavalta tyhjyydessään. Oli kuin kaikki tuki olisi vaipunut
hänen askeliltaan, ja kaipuu ja muisto kantoivat häntä eteenpäin kuin
ruumiitonta sielua. Koska Baldo ei tullut, täytyi hänen itsensä lähteä
häntä hakemaan ja löytää itsensä samalla kertaa. Mutta vasta ihailijan
uhkaus antoi sysäyksen, joka sai hänet kokoamaan olemuksensa pannakseen
paon täytäntöön.

Kun hän teki sen eräänä yönä, tunsi hän nautintoa, kun pelko ja kylmyys
häntä vapisutti. Hän oli varma siitä, että löytäisi sen, jota haki;
se oli yhtä luonnollista kuin kuolema, sillä ei ollut muuta taivasta
olemassakaan kuin heidän rakkautensa valaisema; hänen täytyi se
saavuttaa, niinkuin kuplan täytyy saavuttaa vedenpinta. Mitä sitten
seuraisi, sitä hän ei tiennyt eikä siitä huolinutkaan, sillä hänellä
oli niin kiire, ettei joutanut ajattelemaankaan. Hän juoksi pimeässä
kevein, äänettömin askelin tietämättä minne. Sylissään oli hänellä
sokea lapsensa, josta hän ei voinut luopua.

Ystävällisiltä ihmisiltä hän sai ruokahivenen, minkä tarvitsi
elääkseen, ja joskus sai hän paikan tyhjän kuormamuulin selässä; hän
otti kaiken vastaan hajamielisesti hymyillen, se sai käydä kiitoksesta.
Hän ei huomannut aurinkoa, ei tuulia eikä ilmanmuutoksia, hän ajatteli
vain päämaaliaan, ja ääntänsä hän säästi tuleviin kysymyksiin. Vihdoin
hän löysi Baldon tiet ja lopulta hänet itsensä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Minia tunsi samaa kuin
uneksija, joka etsii jotain kulkien pitkiä harmaita teitä, jotka
johtavat kautta ikuisen hämärän maan; hän kulkee eksyksiin, erehtyy,
ja ilmakin tuntuu olevan estämässä hitaasti vyöryvänä ainejoukkona.
Perille päästyään hän huomaakin tavanneensa aivan toisen, ja
kysymykset, jotka ovat polttaneet huulia, saavat käsittämättömiä
vastauksia.

Baldo istui paljaan kukkulan huipulla; kulunut puku oli auringon,
sateen ja tomun vaikutuksesta muuttunut maanväriseksi, ja lepoon
jäykistynyt ruumis näytti olevan kivestä. Minia näki alapuolella
pienen kaupungin likimpänä, ihmiset ja ajoneuvot liikkuivat kaduilla
ja teillä, puro kiemurteli valkeana, ja kellot heilahtelivat pienissä
ruskeissa torneissaan. Kauempaa näkyi kevätvihantia maita ja toisia
kaupunkeja, siellä kiemurteli toisia teitä, jotka upposivat metsiin,
ja vuoret kasaantuivat näköpiiriin. Vuorien yläpuolella riippui pilviä
yhtäläisissä jonoissa, samoin varjostettuina ja yhtä liikkumattomina,
ainoastaan leijuva keveys erotti ne allaolevasta. Kaiken ylle kaareutui
ilmankupu viileän sinisenä. Baldo näytti näkevän kaikki eikä kuitenkaan
mitään, hän näytti siihen jo tottuneen. Lapset ja kotieläimet juoksivat
hänen ohitseen katsahtamatta sivulleenkaan, aivan kuin olisivat
tottuneet näkemään hänet siinä liikahtamatonna. Minia tunsi, että
hänkin sisältyi tuohon katseeseen, kun hän väsyneenä laahusti polkua
ylös, ja hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi, samalla kuin tieto
siitä, mikä hänet tuolla kohtaa, varmeni. Kun hän saapui perille, oli
katse yhtä suuri, loistava ja liikkumaton.

-- Nyt olen tässä, sanoi hän. Etkö tunne minua?

Baldon silmässä ei näkynyt varjoa eikä välähdystä, joka olisi ilmaissut
ajatusta. Muisto saapui kutsuttaessa samaan tyyneen kaikkeuden
kuvastimeen.

-- Tunnen kyllä. Sinä olit Minia. Tulit tänne minua hakemaan.

Tämä tuntui olevan jo niin menneisyyteen kuuluvaa, että Miniastakin
siltä tuntui, ja välittömästi hän rupesi puhumaan samassa äänilajissa.

-- Minä pakenin, minulla ei ollut kotia. Kenenpä muun luokse olisin
mennyt kuin sinun? Minä väsyin kovin.

Ja hän vaipui Baldon viereen tuijottaen eteensä tajuamatta mitään.
Lapsi äännähti muutoksesta, ja hän asetti sen ajattelematta ja nopeasti
paikoilleen.

-- Mitä sinulla on siinä? kysyi Baldo.

-- Lapsi. Sinun lapsesi, Baldo. Sinun ei tarvitse siihen katsoa, sillä
se ei näe sinua. Se on sokea. Sitä oli hyvin raskas kantaa.

Ja yhtäkkiä luhistui kaikki hänessä kokoon, ja hän itki kohtaloaan.
Hän ei jaksanut itkeä kiihkeästi, kaikesta kestetystä väsyneenä, joka
nyt vasta ilmeni, ja hiljaisessa itkussa eli heikko toivo, joka aina
pilkottaa keventävissä kyynelissä.

-- Sellaista on elämäni, Baldo, sellaista olen viettänyt. Nyt olen
tullut tänne. Kerro sinä nyt itsestäsi!

Baldo puhui hitaasti ja hiljaa, kuten se, joka on tottumaton käyttämään
ääntään. Oli kuin ajatukset olisivat soineet välittöminä eristetyssä
rauhassa.

-- Tässä istun. Joskus muuallakin. En sitä pane merkille. Kaikkialla
on sama hiljaisuus. Näen tähtien syttyvän ja hämärtyvän ja välkkyvän
taas myrskyn takana; sade valelee minua, mutta minua ei palele, aurinko
polttaa minua, mutta minä en lämpene enkä luo katsettani maahan.
Kaikki halu on minusta kuollut. Nyt kohoaa luokseni hehku kaiken
elävän tulesta ja se jäähtyy; minun ajatukseni hivuttaa kaiken. Miten
voisin teolla heitä auttaa? Jollekin antaminen on toiselta ottamista.
Jos ei kukaan kohenna kekäleitä roviossa, sammuu se pian. Se oli sen
tarkoitus. Mutta sen loppu on kirkas ja suurenmoinen.

Minia luuli melkein ymmärtävänsä hänet ja näki edessään tien, jota
Baldo oli kulkenut epämääräisen vietin johtamana. Hänelle sytytetyn
soihdun oli hän tietään kulkien vienyt ihmisvoiman ja ihmisajatuksen
rajoille. Missä hän oli erehtynyt? Sitä Minia ei tiennyt. Ehkä sisältyi
se rajattoman kaipuuseen itseensä, ja kenties kaikki, jotka se valtasi,
eksyivät. Heidän täytyi kuitenkin noudattaa haluaan -- katso, kuinka
ihania he ovat ja minkä arvoinen on viisaus heihin verrattuna? Tuli
lämmittää paleltuneita ja herättää eloa, mutta sen sisin on kuoleman
koti. Hän tunsi rakkautensa Baldoon olevan yhtä leimuavan kuin
ennenkin. Hänen oli mentävä, hän ei voinut siitä päästä, vaikka hänen
tiensä olikin johtanut tämän kautta. Mutta hänen piti kulkea sitä
yksin saadakseen pitää Baldoa omanaan edes ajatuksissaan; täällä hänen
luonaan tuntuisi heitä erottava välimatka suurimmalta ja katkerimmalta.

Hän otti taas syliinsä pienen, raskaan, värisevän taakkansa ja hiipi
äärimmilleen ponnistaen voimiansa alas kukkulalta, niin hiljaa kuin voi,
ettei häiritsisi. Hän kulki kumarassa, katse kiintyneenä Baldoon, hän
oli melkein näkevinään, kuinka kuvansa pieneni tämän liikkumattomissa
silmissä, kunnes se sammui kipinän tavoin. Silloin hän kääntyi ja
jättäytyi painostuksen valtaan. Hän ei tiennyt, oliko kulkenut pitkän
vai lyhyen matkan vaipuessaan kasaan alhaalla tasangolla.

Siellä liikkui jotain loistavaa ja eloisaa, joka kiinnitti hänen
huomiotaan.

Siellä ratsasti herroja ja naisia, pari parin vieressä, muodostaen
sointuvan väriketjun kasteiseen ruohoon. Väljät puvut soljuivat
kantapäitten kultaisiin kannuksiin, tuuli ja vauhti leyhytti niitä
hitaasti kuin raskaskoristeisia lippuja. Miehillä oli korkeat
pitsireunuksiset myssyt uljaasti takaraivolla, terävästi erottuvina
sinertävästä vuorien taustasta, naisten pitkät hiukset riippuivat
valtoimina mustien, kultakoristeisten samettiturbaanien alta.
He puhuivat keskenään, helppo arvata mistä, huolimatta pitkästä
välimatkasta. Sen näki pään taivutuksesta tai uhittelevasta heitosta
ja suitsenotteista, että he humaltuivat ilmasta ja auringosta
vallattomassa ilossaan, että heidän silmänsä loistivat ja suunsa
hymyilivät toisilleen. Ja hevoset tanssivat taivutetuin kauloin, aivan
kuin niiden olisi täytynyt pidättää ylen suurta voimaansa syöksymästä
maailman ääriin. Kaikki loisteli ja säihkyi auringossa.

He kokoontuivat ryhmään miehen ympärille, joka kuljetti satulassaan
pajukoria, ja nyt Minia ymmärsi, mitä varten he olivat täällä. Ei ollut
vielä metsästysaika käsissä, mutta silti tahdottiin nauttia linnun
lennosta kohti taivasta, joka nyt oli vaaleampi ja äärettömämpi kuin
koskaan. Siksi oli ryhdytty tavalliseen suosittuun leikkiin. Heillä
oli mukanaan kyyhkysiä, joiden silmäluomet oli ommeltu kiinni parilla
pistolla; nyt ne piti laskettaman irti.

Minia oli nähnyt sitä ennenkin ja hän odotti näytelmää melkein
uteliaana huolimatta väsymyksestään.

Pari lintua otettiin korista ja heitettiin ylös, että saisivat tuulta
siipiinsä. Ne lentelivät sinne tänne lyhyissä ympyröissä kummallisen
hapuilevasti ja näyttivät olevan vajoamaisillaan. Sitä seurasi
pettymyksen sorina, joka kuului Minian luokse, mutta hän ei sitä
huomannut; hän tuijotti vain noita kahta. Samassa joutui hän unelmiensa
ja muistojensa valtaan, kaikki muu hänessä pysähtyi paitsi silmät,
jotka seurasivat hapuilevaa lentoa. Nekin näyttivät jäykistyneiltä ja
etäisyyteen katsovilta, aivan kuin ne samalla kertaa olisivat nähneet
tuhansia asioita hyvin kaukana.

Minia oli taas lapsi huolettomassa, ilmavassa maailmassaan; aurinko
paistoi hänen katseeseensa, joka ei koskaan kyyneltynyt, leikin
jännitys vapisutti sydäntä pienessä, keveässä rinnassa. Mutta samalla
hän oli yhtä noiden kyyhkysten kanssa ja hän ymmärsi miksi ne lensivät
niin raskaasti. Hänenkin mielensä täytti sama kauhu, jota nekin kai
tunsivat, sama selittämättömyys ja ihmetys. Kuinka voi olla yö, vaikka
päivä paistoi lämmittäen ja ilma hiveli suloisesti; miksi siipi ei
kantanut pois tästä pimeydestä?

Ja samassa sykähdyksessä syntyi sama ajatus kuhunkin noista kolmesta;
Minia ei tiennyt, hänkö antoi alun vai seurasiko vain esimerkkiä.
Täytyi paeta tästä mustasta ja raskaasta tuonne, missä oli kevyttä ja
valoisaa. Silloin se irtautuisi, silloin se särkyisi, niin että katse
pääsisi vapautumaan. Kyyhkyset nousivat nopeasti korkealle; ilohuuto
raikui joukosta ja hiljeni odotukseksi. Minia unelmoi äärettömän
nopeasti ja vaihtelevasti, silmiensä kuvastaessa lentoa ja ilmamerta.
Hän eli onnensa aikaa, hänen kurkussaan värisi laulu, joka ei ehtinyt
saada sointua, rinta huohotti innosta juoda pyörryttävää keveyttä,
sydän tykytti kärsimättömyydestä: ylemmäksi, ylemmäksi!

Linnut kaartelivat toistensa yläpuolella ja ympärillä taivaan sineen
selvästi piirtyvissä viivoissa. Ne unohtivat olevansa sokeita, ne
nauttivat voimakkaista siivenlyönneistään eivätkä enää tietäneet, mikä
ajoi heitä eteenpäin. Taas kaikui huuto alhaalla; sama pyörryttävä
vauhti; ilo tummensi ja kovensi ylöspäin katsovien silmäterät. Tämä oli
komeaa leikkiä; koko maailman kauneus täytti rinnan tasangon tuulessa,
ei voinut käsittää enää ajatuksiaan ja tunteitaan.

Linnut pysähtyivät saavutettuaan kyyhkysten lentokorkeuden, taas ne
hapuilivat ja vaipuivat alas pari siivenleveyttä. Nyt ne taas olivat
sokeita, nyt ne ihmettelivät, miksi selittämättömyys ei luopunut. Minia
oli unelmissaan kuin ennenkin, mutta hän tunsi kauhun painavan polviaan
ja rinnassaan valittavan äänen. Hän pelkäsi niiden päätöstä, pelkäsi,
etteivät ne ymmärtäisi. Piti lentää eteenpäin, ylemmäksi, lentää,
lentää vain!

Alhaalla vihellettiin terävästi pilliin lintujen pelottamiseksi. Sitä
ei tarvittu, taas ne nousivat päivää etsien.

Ne nousivat epätoivoisin, nopein lyönnein suoraan ylöspäin; ilma kävi
niille liian keveäksi, mutta ne löivät sitä siivillään ja se kannatti.
Ne kävivät pieniksi kuin pisteet, mutta Miniasta tuntui, että hän oli
mukana ja näki niiden sokeiden päitten kurottuvan aurinkoon päin. Hän
tunsi elämänsä riippuvan näistä hennoista olennoista. Ne kantoivat
hänen unelmaansa, joka seurasi häntä kuvina, joita oli mahdoton enää
saavuttaa, mutta joiden sisällön hän käsitti riemun ja levottomuuden
vaiheilla. Yhä eteenpäin, ei menettää toivoaan, silloin saavuttaa --
hän ei tiennyt mitä -- onnen, tulen, jotain äärettömän suurta. Hän oli
yli voimiensa väsynyt; hänen polviltaan oli taakka vyörynyt sydämelle
uhaten painollaan tukahduttaa sen sykinnän. Hän ei jaksanut siirtää
sitä pois, hän ei tiennyt, oliko siinä iloa vai surua; käsi tapaili
sitä voimatonna.

Kaikui taas huuto, nyt se tuntui vihlovalta, ja hän käsitti, että
se oli julmaa. Nuo kaksi pistettä korkeudessa pysähtyivät keskellä
tietään, hapuilivat vähän ja putosivat, putosivat huimaa vauhtia kuin
kuolleet kappaleet. Niiden oli käynyt kuten tavallisesti, nyt hän
muisti leikin lopun. Ne olivat nousseet niin korkealle ja ponnistaneet
niin voimiaan päästäkseen pelottavasta pimeydestä, että ne tukehtuivat
ja putosivat kuolevina maahan. Miniakin kaatui taaksepäin silmät yhtä
sokeina kuin niiden, jähmettyneessä, kummallisessa avonaisuudessaan,
hän vaipui vielä suurempaan syvyyteen. Ei kukaan huomannut hänen
pyörtymistään, ja se sai viedä hänet niin syvälle, ettei ihmiskäsi
olisi kyennyt häntä enää siitä nostamaan, vaikka olisi koettanutkin.

Tasangolla oleva joukkue jäi vielä paikalleen jatkamaan leikkiä uusilla
uhreilla. Palatessaan takaisin he löysivät naisen tien viereltä
makaamassa lapsi sylissä. Nainen oli jo kylmä eikä enää autettavissa,
eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä tällaisena ruton, paon ja
sekasorron aikana. Lapsi oli sokea, sen he jättivät jonkun huostaan
kasvatettavaksi elämää varten.




LAODAMIA.


_Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen,
sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten
valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman
saari"._

_Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen
hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia,
mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa.
Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia
usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi
läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa._

_Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta
etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi._

_Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn
iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa
mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on
kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen
niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja
hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta.
Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista._

PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva?
Kello löi juuri.

VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.

_Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika.
He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin
mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:_

Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei
tarvitse huutaa.

VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.

_Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois
hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu
siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti
sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan
ihmeissään, suruissaan ja vaieten._

No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.

TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!

VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?

TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti
ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää
tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin
niin!

VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta.
Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee!
Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan
odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme
molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken
herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan...
Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)

POIKA (ääneen ja viiltävän selvästi). Miksi ne veivät isän pois siinä
ahtaassa sängyssä? Siksikö, etteivät havut siellä porttikäytävässä
olisi pistäneet häntä? Miksi oli säretty hänen joulukuusensa ja pantu
se sinne? Ja miksi hän sai vain kukkia?

TYTTÖ (suojelevasti). Etkö ymmärrä, että hän oli kuollut? Eikä se ollut
joulukuusi. Ne olivat vain hautaushavuja. Mutta hän oli kuollut eikä
tiennyt mistään.

VAIMO (heittäytyen polvilleen heidän eteensä, katsoo heitä suoraan
silmiin ja puhuu melkein ankarasti). Isä näkee teidät nyt. Hän näkee
teidät aina, vaikka te ette voi... Hän on niinkuin Jumala, häntä ei
näy, mutta hän on kuitenkin olemassa. Ja hän ajattelee meitä, pitää
meistä. Älkää koskaan sitä unohtako älkääkä koskaan puhuko hänestä
sillä lailla! (Palvelustytölle, taistellen itkua vastaan.) Vie ne nyt
pois, Emilia! Hyvää yötä.

PALVELUSTYTTÖ. Eikö rouvankin jo pitäisi tulla? Se olisi parasta
rouvalle. Täällä tulee kaikki yhä pahemmaksi. Rouva ei koskaan enää
tahdo käydä vuoteeseen ja sitten rouva makaa taas aamulla täällä
sohvalla itkettyneenä ja surkeana.

VAIMO. En tule. Mutta tulen sitten katsomaan teitä. Muistakaa nyt
mitä lupasitte! Älkää koskaan puhuko niin, älkää ajatelko isää
poissaolevaksi! Se olisi julmaa.

_Hän työntää heidät ulos ja vääntää oven lukkoon. Sitten hän menee
nopeasti vaatekomeron ovea kohden. Mutta hän pysähtyy ja menee
sulkemaan myös etehiseen vievän oven._

_Samassa kello soi. Hän päästää rivan kädestään, kuuntelee, huoahtaa
kärsimättömästi, menee istumaan ikkunan luo teeskennellen tyyneyttä.
Sisar tulee sisään. Hän on puettu mustaan kevätpukuun ja suruhattuun.
Vaimo menee häntä vastaan, suutelee häntä ja jää seisomaan pyytämättä
häntä istumaan._

SISAR (kävelystä raikkaana ja punertavana; äänessä väreilee sääli,
mutta ikäänkuin luistaa pois iloisista kasvoista). Kuulin Emilialta,
että asiat on ennallaan. Pikku raukkaa! (Hieman holhoojamaisesti.) Ja
täällä sinä aina vaan istut! Juuri missä sinun ei pitäisi olla.

VAIMO. Minulla olikin vain vähän asiaa tänne. Minun piti hakea jotain.
(Sytyttää lampun.) Täältä kirjoituspöydästä. Sitten menen heti pois.

SISAR (hiukan viivytellen). Minä autan sinua.

VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä,
oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että
tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää
ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.

SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten
hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin
me kaikki... Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä
luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin...
On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan.
(Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi
antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.

VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.

SISAR. (Silmät kyyneltyvät.)

VAIMO. Suo anteeksi! En tarkoittanut sinua, enkä tarkoittanut
hänestäkään sanoa pahaa. Ammattihan sen tekee. Apua he eivät voi
antaa, neuvoja vain. Jos tekee heidän neuvojensa mukaan, täytyy
heidän sitten miettiä selitystä, miksi ne eivät onnistu. Se on
heille vielä vaikeampaa. Mutta heillä on kaavansa. Heidät haetaan
aina liian myöhään, se näyttää olevan heidän kohtalonsa. Niin kävi
hänenkin. Olisivat pelastaneet hänet, niin ei olisi ollut minulle liian
myöhäistä. Nyt!

SISAR (liikutettuna). Et saa ajatella sitä, mitä ei voi auttaa.

VAIMO (entiseen tapaansa). No, ovathan he tarpeen kuolintodistusta
varten. (Kapinallisesti.) Eikö se kaikki olisi voinut tapahtua
ilveilyttä, ilman häiriötä? Enkö olisi voinut saada pitää hänestä
huolta yksin viimeiseen saakka? Puhua hänen kanssaan niin kauan kuin
rakas ääni... Sitä ei minulle sallittu, vaikka näin hänen silmistään,
että hän tiesi niin paljon. Se minua surettaa. Olisin tarvinnut hänen
apuaan. (Innokkaasti ja uskonvarmasti.) Näetkös, hän kuunteli kahdelle
taholle. Hän näki ja ymmärsi kaiken. (Mietiskellen.) Hän pääsi verhon
lävitse, jonka takaa minä nyt hämärästi aavistan. Esirippu oli hänen
silmäinsä edestä poistettu. (Vältellen.) Hän tiesi heti mihin oli
menossa. Mutta hän ei kylmänä jättänyt meitä ja maailmaamme. Ei toki,
ei toki. (Puhuu hehkuvalla innostuksella.) Hän ei antanut minun kaatua
kuin raskaan arvottoman kappaleen, sen kai tiedän minä, jota palelee,
mutta kuitenkin kasvoin hänen viime hyväilynsä kohdatessa kättäni.
Eihän toki, eihän toki. Hän ymmärsi minussa sen, mitä itse en ymmärrä,
hän näki sieluuni. Ja hän näki kaiken elämämme. Se tuli kirkastetuksi,
juhlalliseksi ja kasvoi myöskin uudessa avaruudessa. Se, että kuolevan
katse tulee niin kummalliseksi, ei johdu siitä, että se tulee sokeaksi.
Päinvastoin se näkee enemmän, se murtuu siitä. Silmä on liian pieni.

SISAR (katsoo häneen lapsellisen säikähtynein silmin). Niin surullista.

VAIMO (lyhyesti). Mutta pappi! Hän tarkoitti hyvää ja melkein uskoi
mitä sanoi, mutta hän ei tiennyt mitään. Sentähden hänen sanansa
tekivät minulle vain pahaa. Noista kolmesta, lääkäri, pappi,
haudankaivaja, on haudankaivaja arvokkain, ikäänkuin vaatimattomin.

SISAR (itkee ja tahtoo syleillä häntä). Sinä puhut niin kummallisesti
ja olet niin katkera. Saatat minut levottomaksi. Kuinka käy, jos
sinä... Sinä et saa antaa valtaa kiivaudellesi. Sinun täytyy nähdä
siinä jokin tarkoitus.

VAIMO. Silläkö tapaa? Koettelemus, kuritusko? Joku näkee minun olevan
onnellisen ja ajattelee: "Ei se käy päinsä. Tuossa olen varmaan antanut
liian paljon, täytyy ottaa pois. Hän voisi kukaties tulla hyväksi omin
päin tuon antamani kanssa. Siitä leikkikalusta hän saa luopua." Oliko
hän minulle leikkikalu? Vai olinko minä hänen lelunsa, jonka luota
hänet kutsuttiin nukkumaan? Kuinka voi luulla jumalan ajattelevan niin?
Ajattelisitko sinä tai ajattelisinko minä niin? Emme, sillä se olisi
liian pikkumaista.

SISAR (lempeästi ja arasti). Mutta jos peititte valon toisiltanne,
kuten sanotaan. Ehkä onni... Oi, en minä sitä ymmärrä, en voi siitä
puhua. Mutta sinun täytyy koettaa ajatella niin.

VAIMO (pudistaa varmasti päätään). Ei onni ole tiellä. Se on pelkkää
panettelua. Ei rakkaus pimitä, se valaisee, se vapauttaa ihmisen oman
ahtaan minänsä rajoituksesta. Vasta sitten kaikki käy selittämättömäksi.

(Hän tuijottaa eteensä. Silmät käyvät loistaviksi.)

Niin, se _oli_ onnea. Nyt se minusta tuntuu melkein käsittämättömältä.
Jos se voisi vielä palata takaisin -- niinkuin ihmeissä,
sankarisaduissa -- en tiedä kuinka sen ottaisin vastaan. Minä kuolisin.
Niin, jos on totta, että kerran saa nähdä toisensa jälleen, mahtaa se
tuottaa ilon niin valtavan ja pakahduttavan, ettei kuoleman tuska ole
mitään siihen verraten. (Hän kavahtaa pystyyn, levittää käsivartensa,
silmät ummessa, kasvot värähtelevinä.) Kuinka hurjana pusertuisi huuto
rinnastani! Ei, älä pelkää. Tiedänhän olevani maan päällä. (Katkerasti,
katsoen itseään.) Onhan minussa elämänväri.

SISAR (säikähtyneenä). Ei noin, ei noin!

VAIMO (kylmästi). Ei tapahdu ihmeitä. Kaikki on sitäkin kummempaa.
(Taas kiivastuen.) Voitko käsittää? Miksi minä istun tässä liian
epätoivoisena itkemäänkin, ja tuolla muutaman oven takana uinuvat
lapsemme viattomina ja terveinä, ehkä hymy huulillaan. Ja kauempana,
lampunvalomme piirin ulkopuolia, äärettömyydessä, kylmyydessä nukkuu
hän, joka antoi tarkoituksen elämällemme; nukkuu ja odottaa untamme ja
tiedottomuuttamme.

SISAR (itkien). En voi vastata muuta kuin mitä meille on opetettu.
Täällä on pimeää, siellä valo. Täytyy nöyränä siihen alistua.

VAIMO (uhmaavasti). Ja nöyrästi ajatella ajatus loppuun: Joku kylvää
meitä kuin siemeniä multaan tähän surunlaaksoon, maahan. Täällä
juurrumme. Kyyneleet ovat kasteemme ja sateemme, niistä versomme
kalpeiksi kellarikukiksi. Äkkiä joku tempaisee meidät sellaiseen
kirkkauteen, josta meillä ei ole aavistustakaan ja jonka täytyy tehdä
meille pahaa. Kuka on tuo "joku"? Sama, joka on kylvänyt, sanotaan.
Ihmeellistä! Eihän hänellä ole mitään yhteistä meidän maailmamme
kanssa, hän olisi heti voinut valita toisen. Ei suinkaan hän ole
rakastunut vastakkaisuuksiin.

SISAR (liikutettuna). Sinä herjaat. Varo itseäsi!

VAIMO (tyynesti ja varmasti.) Ei, sinä herjasit. Sinä teit sen, siksi
ettet ole mitannut elämäämme kuten minä nyt muistellessani häntä, joka
oli omani, ja hänen ajatuksiaan. Ne ovat varmaan nyt minun lähelläni.
(Miettivänä ja varmasti.) Ei, sellainen ei ole maailmamme. Meilläkin
on valoa, suuruutta, ikuisuutta jo keskellämme. Me voimme kuolla
toistemme edestä. Kokonaisuudessa täytyy olla ykseyttä. Sen täytyy olla
pohjaltaan luonnollista ja yksinkertaista -- kuin suuri puu, kuten
kaikki luonnossa. (Sureksien, mutta voimakkaasti.) Ajatuksen, joka
meitä täällä kannattaa, täytyy kantaa meitä sielläkin. Mikä täällä on
suunnattoman arvokasta, sen täytyy olla arvokasta sielläkin.

SISAR. Nyt pidän siitä, mitä puhut, mutta en oikein ymmärrä sinua.

VAIMO (luhistuu taas kokoon). Et tietysti. Jospa edes itse voisin,
jospa voisin? Nehän ovat hänen sanojaan, palasia niistä. Minä
kuljen täällä ja tuijotan sokeine silmineni. Minä liitän sirpaleita
sirpaleihin, ja päätäni särkee. Mitä välitän yleensä ajatuksista? Mitä
muuta voin käsittää kuin surua ja tyhjyyttä? Jos ihmeen kautta saisin
painua vielä hänen rinnalleen, sylissäni meidän turvattu onniparkamme,
mitä huolisin silloin kaikesta muusta? Tyhjyys, aineellinen tyhjyys
säikähdyttää minut hulluksi.

SISAR (hänen puoleensa kääntyen). Sinua raukkaa! Aina samalla lailla,
(Sisäisesti vastahakoisena.) Mutta nythän en voi jättää sinua yksin.

VAIMO (nopeasti). Älä luule sitä, voit aivan hyvin. Nyt on kohtaus
ohitse, nyt voin rauhoittua. (Rohkeutta teeskennellen.) Kuulithan,
kuinka lujasti ja selvästi voin puhua. En tule hulluksi. Nyt on vaara
ohitse. Ja sitten työni... Nyt minun täytyy se tehdä. Ei, mene sinä
omiisi, ja kiitos, ystäväni! Ole rauhassa. Iloitse, jos voit.

_Hän syleilee sisartaan pakottaen hänet siten lähtemään._

SISAR (keventyneenä ja päättäväisenä). Huomenna tulen aamupäivällä.
Silloin saan kuulla Emilialta, kuinka on laita, ja jos tarvitaan, jään
tänne.

VAIMO. Niin, niin. Suljen oven mentyäsi. (Molemmat menevät etehiseen.)

_Heti sen jälkeen vaimo palaa takaisin yksin. Hän vääntää avaimen
lukkoon, huokaa helpotuksesta, katselee ympärilleen samalla
hyväilevällä liikutetulla katseella kuten ensi kerralla, kiiruhtaa
sitten vaatekomerolle._

Vihdoin saan omani.

_Hän katoaa silmänräpäykseksi ja tulee sitten takaisin, vaatteita
käsivarrellaan. Hän painaa niitä rintaansa vasten uneksivin silmin,
asettaa ne hiljaa sohvanselustalle ja levittää ne hajalleen. Hän
katselee niitä onnellisena, säpsähtää sitten._

Ei, tänä iltana pitää täällä olla kaikki. Täällä pidetään juhla.
Valokuva! Ja kaikki kynttilät pitää sytyttää.

_Hän hiipii etehiseen ja palaa takaisin päällystakki muassaan._

Se riippuu siinä, mihin hän sen viimeksi ripusti. Kun minä pimeässä
siihen painaudun, tuntuu siltä, kuin vuoriin olisi jäänyt vähän lämpöä
ja päällepäin ulkoilman raikkautta. Silloin ajattelen: Hän on juuri
tullut kotiin. Avaan vain oven, niin näen hänen istuvan sisällä! Minä
koetan pysyttää sitä ajatusta ja näyttelen edelleen: En saa häntä nyt
häiritä. Minun pitää hillitä kaipuuni. En avaa ovea. -- Kuinka rakas
se on, tuo takki. Se saa riippua siellä alati, vaikka tulisin kuinka
vanhaksi. Mutta nyt tahdon oikein katsella aarteitani. Ensin valoa!

_Hän sytyttää kaikki kynttilät, seisoo sitten liikkumatonna,
ummistetuin silmin, antaen valon tulvia päälleen._

Tuntuu aavemaiselta, kun on niin paljon valoa. On kuin kaikki ilo,
minkä on tuntenut, palaisi haamuna takaisin. On kuin itse kulkisin
ilmavina olentoina huoneessa puhuen itselleni: Sellaista oli silloin.
Sinä olit onnellinen. Ole nytkin onnellinen! -- Muistan kun minut
puettiin morsiameksi, allani oli lakana, ettei valkea hameeni olisi
tomuttunut. Valoa yläpuolella, valoa alla; tuntui kuin olisin
liidellyt. Peilissä liukeni kaikki yhteen valosumuun. Sellainen oli
tulevaisuus. -- Pois se! Nyt ei saa itkeä!

Jos hänet näkisin aaveena, niin se tapahtuisi varmaan tällaisessa
valossa, sen kummallisessa juhlallisuudessa ja epätodellisuudessa. Mitä
jos sellainen näky äkkiä kohtaisi silmää. Näin!

_Hän sulkee silmänsä, horjuu ja pysyy vaivoin pystyssä, katselee sitten
nopeasti ympärilleen._

Oi ei, oi ei, se ei käy niin helposti. Mutta tunnen, etten ollenkaan
peljästyisi. Nythän minulla on tämäkin. Sekin on jo paljon.

_Hän levittää takin eteensä._

Tuolla käsivarrella lepäsi käteni, ja minä painoin sitä rintaani, niin
että sydämeni sykki siihen. Me kuljimme nopeasti, ilma oli raikas, ja
joka sana aikaansai ilmassa savua. Kääntäessäni pääni häneen näin sen
sekä hänen katseensa, ja ilo sylkähti minussa. Minä muistin varmaankin
entisajan käsityksen sielusta, pienenä ilmavana olentona. Hän on minun,
ajattelin, hänen silmänsä, hänen henkensä.

Sydämeni lyönnit eivät ole jättäneet jälkeä kankaaseen, niin iloisesti
kuin se sykkikin. Mutta toiselta puolen on se hiukan kulunut. Minun
kädestäni, minun onnellisesta, hansikoidusta kädestäni! -- Hän puhui
mielellään kävelyillämme, yleisistä asioista, ei minusta sillä kertaa.
Siitä mitä hän näki ja ajatteli. Minä pidin kuitenkin enimmän siitä,
että puhe koski minua. Mitä se teki, vaikka muut kuulivatkin. --
Kun olimme luonnossa, saattoivat hänen sanansa koskea sitä. Hänen
maailmankatsomustaan, jota nyt koetan palauttaa muistiin. Jospa olisin
innokkaammin kuunnellut. Silloin oli niin erilaista -- olimme nuoria ja
lämpimiä molemmat! Kaikki tuntui niin helposti selviytyvän, ei ollut
puhetta -- ei, se sana ei sovi! Niin, takki! Nyt panen sen tähän,
siihen on pehmeä nojautua. Jos onnistuisin nukahtamaan, saisin kenties
taas kulkea hänen kanssaan.

_Hän istuutuu sohvalle ja ottaa toisen vaatekappaleen._

Tässä on takki, joka hänellä viimeksi oli yllään. Tässä on pilkku
rintamuksessa sillä paikalla, johon minun oli tapana nojautua tietäen
tulevani suudelluksi. Siitäkö se olisi tullut? Niin rakasta!

_Hän katsoo tarkemmin. Silmät käyvät himmeiksi._

Ei. Se näyttää kuivuneelta meriveden pisaralta. Siinä on valkeaa tomua.
Suolaa! Se johtuu kyynelistä. Eilen itkin tätä vasten. Sitä en siis saa
tehdä. Kun itken, saan pysytellä aivan yksin! Tähän pitää liittyä vain
lämpimiä muistoja. Jos kylmä niihin tunkeutuu, ei minulle jää mitään
jäljelle.

Kun panen ne näin, näyttää niissä olevan hiukan ruumista sisällä. Kas
vaan! -- Ei, ei! Se näyttää köyhältä, jäykältä, kammottavalta. Ei
saa niillä leikkiä! Silloin se tulee pilkaksi. Saan nojautua niihin,
painautua ainoaan, mitä minulla on jäljellä, uskotella löytäväni niistä
lämpöä ja turvaa! Ei saa itkeä, pitää sulkea silmänsä ja koettaa olla
ajattelematta! Se käy nyt päinsä, olen niin väsynyt. Kunpa voisin
nukkua, silloin -- mutta sehän on mahdotonta. Minä olen nukkuvinani,
ehkä muistot silloin ruumiillistuvat kuitenkin.

_Hän makaa hetken sohvan selustaa vasten, mutta säpsähtää pystyyn taas,
silmät tuijottavina ja epätoivon syventäminä._

Huu, mitä olenkaan taas tehnyt? Leikkinyt, näytellyt. Yhä pahemmin
minua paleltaa. Vaikka kietoutuisin kaikkiin noihin vaatteisiin,
jäätäisi minua luihin asti. Mitä niistä on apua? -- Miksi minua
palelee? Täällä on kai lämmintä. Minua paleltaa lahjomaton totuus,
jota emme ole kylliksi kovat kestämään. Siksi olemme keksineet ihmeen,
se on ollut meidän ilmapiirimme, siinä olemme tähän asti eläneet.
Sitten sanotaan meille: se on väärä ilmapiiri. Hengitä tyhjyydessä,
totu siihen! Mutta meidän koko luontomme nousee vastaan huutaen: minä
tukehdun! Pitääkö se tukahduttaa johdonmukaisuuden tähden, onko se
oikein...? Mitäs jos se on väärin! Usko, usko, niin tapahtuu ihme!
(Polvillaan.) Jeesus Jumalan poika, joka seisot loistavin silmin
kalliohautasi ovella, joka hallitset pimeyden ja kutsuit Latsaruksen
esille! Ja hän tuli unenraskauttamin askelin, liinoihinsa käärittynä.
Miksi ei kukaan saa sinulta enää pyytää sellaista, vaikka siinä sinua
parhaiten tarvitsisimme? Te Maaria raukat, jotka itkitte haudan
partaalla, mitä ihme teitä auttoi, kun arkku oli tyhjä! Mutta te
muut taivaan vallat, jotka armahditte Laodamiaa, teitä on suloista
uskoa. Orfeustakin kuulitte, mutta hän, hän kääntyi katsomaan taakseen
ymmärtääkseen. Vaikka hän olisi voinut pitää kiinni kädestä, joka
oli melkein lämmin hänen kädessään. Eikö ollut tarpeeksi, että hän
sai tuntea sen? Minä uskon teihin, palavasti uskon teihin ja kerjään
teiltä ihmettä. Antakaa hänet minulle takaisin! Minkä arvoinen hän on
teille, verraten siihen, mitä hän on minulle! Kieltäminen on julmaa.
Mitä hän on nähnyt toisella puolen, jota elävät eivät saa tietää, sen
voitte lempeästi pyyhkäistä pois hänen otsaltaan ja silmiltään. Loput
minä suutelen pois, oi Jumala, en minä pelkää; minä lämmitän hänet
jälleen eläväksi, vaikka hän olisi kuinka kylmä. Tulkoon hän tuosta
ovesta sisään niinkuin ennenkin joka päivä. En kysy, en muistuta
mistään häntä. Jos hän tulee miettiväksi ja ihmettelee, miksi täällä on
niinkuin on, olen hänen luonaan auttaen lämpimin, viisain sanoin. Olen
osuva oikeaan. Nyt, nyt? Eikö lukko liikahtanut? Ylös, hän ei saa nähdä
minua näin! Kuinka voi sekunti olla niin pitkä? Nyt se kuitenkin on
ohitse. Ei siellä ollut ketään!

Mitä olen tehnyt? Miksi olen ryöminyt lattialle?

Polvia särkee, päätä särkee, sydän tuntuu puristuksen aristamalta. Näin
väsynyt en ole koskaan ollut, en edes silloin kun olen synnyttänyt
lapsiani. En muista mitään, varmaan kaadun. Tuonne vaatteiden luo,
nehän ovat ainoat mitä minulla on. Minä putosin niin syvälle. Nyt
varmaan leijun ilmassa. Mitä tämä on? Untako vai...

_Hän ei tajua mitään. Silmät ovat ummessa, hän näyttää nukkuvan. Kuluu
joku aika yhtä määräämättömän pitkä tai lyhyt kuin aamuhorroksen
väliajat. Mikään ääni ei sitä mittaa. Äkkiä kuuluu jotain, ja hän avaa
silmänsä hitaasti._

Niin valoisaa, niin valoisaa! En koskaan ole nähnyt tällä tapaa. Tunnen
kaiken, mutta näen siinä enemmän. On kuin kaikki, mitä olen täällä
kokenut, tulisi eläväksi yhdellä kertaa. Aikaa ei ole. Kuulin jotain.
Askelia! Hän! Taivaan Jumala, hän!

_Etehisen ovi aukenee, mies tulee sisään. Hän on puettu siihen
pukuun, jota vaimo äsken katseli. Mies astuu tyynesti totuttuun
tapaan huoneeseen eikä katsele ympärilleen, vaikka silmät näyttävät
aristelevan paljoa valoa. Ne asettuvat paikoilleen pienellä
kulmannykäyksellä, joka tekee hänen tavallisen miettivän ilmeensä
hieman vakavammaksi._

VAIMO _on juossut häntä vastaan. Veri syöksyy hänellä sydämeen, niin
että tekee kipeää, ja hän on hyvin kalpea, silmät tummat. Tätä ennen
on hän antanut ajatustensa välittömästi muuttua sanoiksi, väliin
kuiskaten, väliin ääneen. Hän on itsekin kuunnellut ihmetellen. Nyt hän
pelkää uneksivansa ja hän koettaa pitää erillään ajatusta ja puhetta
kuten todellisuudessa muiden parissa ollessaan. Mutta ei ensi alussa;
kun hän juoksee esiin, kaikuu riemuhuuto, jota hänen kurkkunsa ei voi
hillitä. Hän melkein parkaisee, pelästyen sitä itsekin:_

Sinä, sinä tulit kumminkin! Vihdoinkin! Sinä, sinä!

_Hänen huutonsa sisältää tuskaa ja riemua; riemu on sydäntäsärkevintä
siinä. Hänen silmänsä täyttyvät polttavista, valossa kimmeltävistä
kyynelistä. Hämmästys on lamauttaa hänet; hänestä tuntuu, että hän
kuolee. Hän tahtoo heittäytyä miehensä syliin, mutta tämä ei näytä
sitä huomaavan; ja hän hillitsee itsensä sen nähdessään. Hän rupeaa
ajattelemaan, tavattoman nopeasti:_

Enhän liene huutanut. Se meni sisäänpäin. Hänen ohitseen se luisti.
Hän ei tiedä mitään. Tai ehkä minä... Olen vain nähnyt unta surusta ja
kaikesta kauheasta, tuossa sohvalla maatessani sellaista uneksin äsken!
Aivan varmaan, se on luonnollisempaa, niin sen täytyy olla. _Minä
tahdon niin_ koko olemuksellani. Hän on ollut ulkona kävelemässä. Nyt
hän on kotona ja me olemme onnellisia, oi, me olemme niin onnelliset!

_Värisevässä riemussaan hän hämmästyy sitä, että seisoo tässä
ajattelemassa: minä olen onnellinen. Häntä vapisuttaa, ja hän pelkää
pelottavansa pois onnen._

Minä en saa kertoa hänelle mitä uneksin. Se voi olla enne, tai hän voi
sitä pitää sinä. Nyt tahdon olla onnellinen.

MIES. Oletko odottanut minua?

_Vaimo kuulee, että miehensä sanat tulevat tavallisessa järjestyksessä
hänen omiensa vastimeksi. Kaikki, mitä hän ajatteli, mahtui tuohon
pieneen välilläolevaan vaitioloon! Tämä vahvistaa häntä siinä luulossa,
että hän on nähnyt unta ja ollut suotta kummallisen kiihottunut._

Oletko odottanut minua? En ole kuitenkaan tavallista myöhäisempi. Sinä
näyt nukahtaneen.

_Mies on hajamielinen eikä katso kelloa, kuten voisi odottaa. Siitä
syystä hän ei suutelekaan. Joskus sattuu niin. Olkoon niin, vaikka
vaimo sitä äärettömästi kaipaisi. Hänhän saa nähdä hänet, sekin
on äärettömän autuasta. Miehen sanat todentavat sen, että hänen
onnettomuutensa oli vain unta, ettei tämä ilta ole entisiä kummempi.
Hänen miehensä ääni on ystävällinen ja hellä. Kaikki on omiaan tekemään
hänet tyyneksi, miltei turvalliseksi._

_Hän vaipuu lepotuoliin, selkä sohvaan päin, niin ettei näe mitä siellä
on, ja hän on sen kokonaan unohtanut. Mies kulkee edestakaisin, istuu
väliin kirjoituspöydän ääreen ja leikittelee paperiveitsellä, nousee
kävelemään, aivan niinkuin ennenkin. Joka kerta hänen katsoessaan
vaimoonsa suuntautuu katse vain kasvoihin, silmiin. Vaimo ajattelee
usein: minun täytyy hillitä silmieni iloa. Muuten hän voi ihmetellä,
miksi juuri nyt, sillä hän on vakava. Hän voi kysyä syytä._

MIES. Lapset ovat kai menneet nukkumaan jo aikoja sitten? Ovatko he
terveitä, reippaita? Kysyivätkö he minua?

VAIMO (koettaa muistella, ajattelee). Ihmeellistä. Minä en sitä tiedä!
Kauhea uni pimittää kaiken sen edellä olevan. Mutta minun täytyy
vastata! (Ääneen.) Kyllä. He olivat niin iloisia ja suloisia. Tietysti
he puhuivat sinusta.

_Samalla tekee hänelle pahaa, vaikka hän ei voi eikä tahdo muistaa,
mitä he olivat sanoneet unessa. Varjo täytyy ajaa pois, ja hän jatkaa
innokkaasti:_

Etkö tahdo mennä katsomaan heitä ja suudella heitä heidän nukkuessaan?
Tule! Minäkin tahtoisin mielelläni.

MIES (väsyneenä ja vakavasti). Ei nyt, voisin herättää heidät
kylmyydelläni. Tahdon olla täällä. Olen varmaankin paljon kulkenut ja
ajatellut. Pääni tuntuu siltä. En oikeastaan tiedä, miksi olen niin
surullinen.

VAIMO _ei sano mitään, mutta tuntee, kuinka katse vetäytyy kokoon
ilonvälkkeestä. Hänestä tuntuu, että sen pitäisi häntä lämmittää.
Meillähän on toisemme, ajattelee hän._

MIES (näyttää kuulevan hänen ajatuksensa, mutta siinä ei tunnu olevan
mitään kummallista eikä pelottavaa). Niin, meillähän on toisemme.
Täällä on niin valoisaa ja hyvä olla. Tässä on jotain juhlallista, en
tiedä mitä. Olen kai kulkenut pimeydessä ja ajatellut syvästi. Sinun
läheisyytesi on minusta hyväilevä, samoin valo. Sinun mielestäsi on
varmaan ihmeellistä, etten tule sinua hyväilemään. Mutta ei sitä
tarvitse. Näin on melkein parasta. Näen sinut ja olen sinua likellä.
Äsken oli aivan toisin.

VAIMO _on äärettömän onnellinen, mutta värisee hiukan. Hän ei ymmärrä
syytä, sillä hän ei enää muista menneitä. Hän katsoo katsomistaan
miestään antautuen siihen kokonaan, mutta hänen silmänsä välkkeen
sumentavat kyyneleet. Hän ajattelee: Tämä on suurta onnea. Sitä, joka
ulottuu syvälle, lähteisiin saakka. Olen sitä ennenkin tuntenut._

MIES (ei huomaa hänen liikutustaan). Tuolla ulkona ollessani valtasi
minut omituinen tunnelma. Olen ennenkin sitä kokenut. Tuskin sentään
koskaan niin voimakkaana. Se oli melkein aavemaista. Lyhdynvalossa
muuttuvat varjot elollisiksi, elolliset varjoiksi; ei mikään ole
pysyvää. Valo ei ole valoa, vaan värisevää liikuntoa, jota en
oikeastaan näe, sillä en ole sen ulkopuolella. Olen kaikessa tuntevana
osallisena. Olen talorivien kivessä, jotka eivät enää ole kiveä, vaan
voimakokoutumia, painon ja vastapainon muodostamia. Olen maassa, joka
kaikkea kantaa ja joka myöskin on elollinen: jäntevän voiman säteilyä.
Tunnen, ettei ole mitään kuollutta, vaan että elämän juuret ulottuvat
pohjaan, jos pohjaa on olemassa. Tiedänhän muutenkin niin olevan, olet
kuullut minun puhuvan siitä vaistosta tutkivan ajatuksen riemuvoittona.
Olen silloin ajatellut muiden ajatuksia. Mutta siinä tunnelmassa ei ole
voitonriemua, vaikka välittömästi käsitän. Se on oikein kammottavaa,
tuntee astuvansa äärettömyyden kuiluun ja vajoavansa. Minä itse samoin
kuin kaikki musta ja varjomainen, joka näyttää aineelta, eikä meitä
erota mikään pilvien mustien joukkojen yhtäläisyydestä, jotka hakevat
tasapainoa korkealla päittemme päällä. Ne eivät koskaan sitä saavuta,
vaan muuttavat hitaasti ja ikuisesti muotoaan.

VAIMO (koettaa seurata mukana, mutta kauhistuu, ikäänkuin vaara
uhkaisi hänen omaa olemustaan. Pian hän sen kuitenkin unohtaa miehensä
tähden.) Ethän vain liene sairas? Nuo ovat Hamletin-ajatuksia. Minä
ja sinä ja kaikki, mikä on meidän, on lujaa ja turvallista. Etkö sitä
muista? Tulet muutoin sairaaksi. Minulla oli äsken jotain levottomuutta
herättävää mielessäni, mutta tulin niin rajattoman iloiseksi, kun tulit.

MIES (jatkaa omaa puhettaan huomaamatta muuta). Olen kaikkeen kuuluva
ja yhtä kaiken kanssa, mikä minua kohtaa. Väsynyt, arkakavioinen
hevonen, joka palaa kotiaan, kiirehtivin, raskain askelin kulkeva
mies, pelästynyt lapsi, nainen, joka suopi minulle ruman, surullisen
ammattihymynsä, kaikki ovat yhtä kanssani. Salamana muuttuu heidän
sielunsa minuun ja minun heihin. Eläimen tuntomielikuvitus pilttuusta
ja silpusta, ihmisten jähmettynyt kaipuu toiseen tai toiseen, pelko
jotakin kohtaan siirtyy minuun. Kaikki on yhtä, levottomuutta, halua,
ja minä tiedän, että kun halu on tyydytetty, kasvaa varjosta sen takaa
halu johonkin uuteen. Se on elämää, ajattelen.

VAIMO (melkein huutaen). Ei siinä ole kaikki! Elämä voi olla
suloistakin. Kunpa tietäisit, kuinka onnellinen olin tulostasi, kuinka
onnellinen olen, kun saan nähdä sinua. Jospa vain et puhuisi noin!

MIES. Olet oikeassa, siinä ei ole kaikki. Minä vain ajattelin sitä,
minkälaisena kaiken näin, kun olin unohtanut... Nyt on kaikki täällä
luonasi toisin. Tässä omituisessa valossa. Ja sinun silmäsi loistavat
niin pehmeästi! Ajattele, kuinka hyvä meidän on täällä usein ollut.

(Mietiskellen.) Mutta kuitenkin pitää ymmärtää, mikä aiheuttaa tuon
levottomuuden. Syynä lienee jokin erehdys, jokin sokeus, joka pitää
ihmisen sulkeissa ja haparoivana, vaikka avoimesta ovesta käy kylmä
veto. Minusta tuntuu, että astuin siitä ulos. Olin kauan ulkona.
Tahtoisin muistaa, minkälaista siellä oli.

VAIMO (näyttää hänkin muistavan kylmyyden, josta mies puhuu, mutta
pelkää kuitenkin sitä). Ei nyt! Muista minua sen sijaan! Tai työtäsi,
tai lapsia!

MIES. Nythän sinä loistat minulle niin lämpimästi. Kiitos, kiitos!
Sinun äänesi on tänään erityisempi kuin tavallisesti, niinkuin kaikki
muukin on.

_Hän näyttää rupeavan ihmettelemään sitä._

VAIMO (tahtoo estää sitä, vaikkei muista, miksi sitä olisi kartettava.
Pakotetun keveästi.) Vain sen vuoksi, että olen sinua kauan odottanut
enkä ole paljon nähnyt sinua tänä päivänä. Tuntuu kuin en olisi sinua
ollenkaan nähnyt. Sinun työsihän vetää kaiken huomiosi puoleensa.

MIES. Siltä minusta ei ole pitkään aikaan tuntunut. (Hänen katseensa
varmistuu.) Se täytyy tehdä valmiiksi.

VAIMO. Siitä johtuu sinulle iloa, ja sitten saat levätä.

MIES. Sitten voin alkaa uutta. (Raskaasti.) Joka sekin on tuomittu
jäämään keskeneräiseksi. Sellaista on kaikki työmme. Samoin
kuin lapsena ollessamme juoksimme kukkulaa ylös saavuttaaksemme
ilta-auringon. Se kulki nopeammin. Jos ajattelee, kasvaa ajatuksistaan,
ennenkuin ne valmistuvat kokonaisiksi. Kun pesä on valmis, on se liian
ahdas ja kelpaa korkeintaan muille.

VAIMO. Silloin on tehnyt heille hyvää.

MIES. Hiukan, parhaimmassa tapauksessa. Usein päinvastoin. Mutta
itsestään on etupäässä vastuunalainen.

VAIMO. Jokaista tuomittaneen pyrkimystensä mukaan.

MIES. Danaidit voivat sillä lohduttautua. Pahinta on, että jos jotain
voisi ajatella joskus täysin valmiiksi, olisi siinä silloin samassa
kuoleman merkki. Korkeat puut lakastuvat latvasta; sinne eivät mahlat
jaksa nousta. Virheetön maailmankatsomus olisi muistomerkki ihmisten
perhehaudalla.

VAIMO (vilusta väristen). En koskaan ole kuullut sinun puhuvan noin
synkästi.

MIES. En itsekään tiedä syytä siihen. On kuin näkisin kaiken kaukaa
ikkunalasin takaa pimeydestä. Sieltä se on alkuisin.

VAIMO. Sinä et ole ulkopuolella. Monet sinua innokkaasti kuuntelevat.

MIES. On helppoa tehdä valtava vaikutus pienten mieliin. Kun vain
antaa heille jotakin mihin nojautua. Varsinkin vapautetut; he tahtovat
kovaa päänalaista, samantekevä millä se on täytetty. Sen saatuaan he
nukkuvat, ylpeinä karaistuksestaan, hyvän lapsen unta ja luulevat
tehneensä suuren työn.

VAIMO. Voisit irtautua noista ajatuksista täällä, kodissamme.

MIES. Niinhän kaikki tekevät. Kuinka muuten kävisi?

VAIMO (muuttaen innokkaana puheenainetta). Olen niin iloinen kesän
tulosta. Kevät tulee varmaan aikoinaan. Se tuntui jo ilmassa päivän
laskiessa; nyt sen muistan, vaikka en pannut sitä merkille. Se oli
vaaleaa levottomuutta, joka nostatti kyyneleet silmiin. Niin, kevät
tulee pian. Ajattele, silloin me saamme muuttaa maalle. Siellä tulet
taas iloiseksi.

MIES (kuin kaiku). Siellä tulen iloiseksi. (Muistellen.) En saa muuta
muistiini kuin ruohon, mutta sen kuva on selvänä muistissani. Se on
pehmeää, harvaa ja hienoa, vastakasvanutta. Aurinko paistaa alhaalta
sen lävitse pannen joka korren loistamaan. Siellä on suloista oikoa
itseään; sinne kai olen kaivannutkin. Sulautuu kokonaan sen kauniiseen,
yksinkertaiseen elämään ja unohtaa kaiken levottoman moninaisuuden.
Valoisa, suuri yökin tuntuu niin hyvältä silmille.

VAIMO (värisee taas). Se on ihanaa. Mutta hiukan kolkolta se tuntuu.
(Hymyillen.) Minulla on paljon muuta iloitsemisen aihetta; ennen
kaikkea iloitsen lasten puolesta. Signelle on kaikki tuttua ja rakasta,
hän on ikävöinyt maalle ensi suojailmasta saakka. Hän rakentelee
tuulentupia ihanuuksista, ja kun ne toteutuvat, ovat ne vielä ihanampia.

MIES (hymyilee myöskin). Niin, ihme kyllä! Sellaista on siinä iässä.

VAIMO (jatkaa). Aarnelle on kaikki uutta. Hän ei muista mitään
ennestään. Miltä kesä tuntuneekaan tuollaisesta, joka juuri on
valmistunut ottamaan sen vastaan. Kaikki tuntuu hänestä suurelta ja
raikkaalta, kukat siskoksilta toistensa vieressä.

MIES. Niin, muistan sen vielä omasta lapsuudestani. Kaikessa on
lapsen oma yksilöllinen elämä. Ei mikään ole kaunista eikä rumaa,
kaikki on joko hyvää tai pahaa. Hälistään niin paljon kauneudesta,
sitä mestaroidaan, siitä saarnataan ja useimmissa tapauksissa tuntuu
siinä turhamaisuuden pieni ääni. Lapsen käsitys on paljoa rikkaampi
välittömyydessään. Sellaisesta vain voi syntyä leivon laulu. -- Muistan
kuinka silloin käsitti kukkivan pensaan, juuri oman olentonsa mukaan.
Kuinka kaikki tulee köyhäksi sitten kun sanotaan: tuo viiva on kaunis,
nuo värit ovat sopusointuiset. Ainoastaan hyvin pieni itsetietoinen osa
omasta minästä on siinä osana. Se on tuota kiitettyä kehitystä. Siitä
syystä mietiskellään.

VAIMO (riemuiten). Rakkaudessa tulee taas kokonaiseksi. (Kun hän ei saa
miestään yhtymään itseensä, palaa hän aineeseen.) Niin, kuinka kaikki
mahtaa olla viatonta, onnellista ja valoisaa hänestä.

MIES. Elämä on niin lempeä ensimäisen puolinaisen itsetajunnan iässä.
Sitä ennen vallitsee sokea, kiivas tahto, ja sen jälkeen...

VAIMO. Kuinka hänestä tulee pyöreä ja ruskea. Kuinka he molemmin
loistavat ruohon keskellä! Ei mikään loista niinkuin lapset. Minä
rupean yhä enemmän uneksimaan heidän tulevaisuuttaan, samoin kuin
silloin kun heitä ei ollut vielä olemassakaan. Se on oikeastaan tyhmää,
sillä lapset itse elävät nykyisyydessä ja ovat siten viehättävimmät.
Mutta se on niin houkuttelevaa ja minä teen kaiken heille niin
kauniiksi sittenkin. He muistuttavat sinua enimmin.

MIES. Hm. On liian aikaista päättää sitä. Signe on kyllä perinyt
minulta liiankin paljon, pelkään.

VAIMO (melkein kiivastuen). Kuinka voit niin sanoa?

MIES. Tarkoitan etupäässä hänen onneaan. Hänen tunne-elämänsä on liian
kiihkeä, vaikka samalla sulkeutunut. Kun hän ajattelee jotain iloa,
niin hän ikäänkuin puristaa sen rintaansa; häneen tekee kipeää, silmät
käyvät mustiksi. Jouluaattona ja syntymäpäivänä on hänellä kuumetta.
Olen usein ajatellut, mitä se merkitsee. Hänellä on mielikuvitusta, hän
ottaa etukäteen. Niin ei saa tehdä.

VAIMO. Oi! Sittenhän hän nauttii siitä kaksinkertaisesti.

MIES. Pääoma ei ole koskaan suuri, ja korkokanta on alhainen. Kun hän
oppii laskemaan, huomaa hän sen. Kun hän kasvaa, emmekä me enää ole
hänelle kaikki kaikessa, ottaa hän muut ihmiset samalta kannalta. He
maksavat huonosti. Ystävyydessä tapahtuu lastenmurhenäytelmiä. Kun
sitten nuoruus saapuu ja sen ankaruus, jonka on niin vaikea pysyä
pystyssä meidän päivinämme, kun levottomuus kaikkialla pakottaa
ratkaisemaan ylivoimaisia probleemeja -- tuntuu maailma käsittämättömän
rumalta, kovalta ja väärältä. Koska hän on nainen, ei häntä lohduta
oman päänsä pitäminen, uskalias, ahdas johdonmukaisuus. Hänen olentonsa
vaatii saada ihaillen taipua, hän ei tahdo mitään mieluummin kuin olla
väärässä.

VAIMO. Sitä hän kyllä saanee. (Hymyillen.) Kovinpa sinä maalaat mustin
värein.

MIES. Niin saakin. Silloin kun hän rakastuu.

VAIMO (ojentaen innokkaasti hänelle kättään). Niin, ja sitten saa olla
huoletta. Siihen tahdoit päästä. Sen valossa näkee asiat oikein, eikä
mikään ole vaikeaa. Saa antaa antamistaan, koko olentonsa; tuntuu kuin
ei mitään jäisi jäljelle. Mutta sitä ajattelemattaan on itse saanut
paljon enemmän kuin on antanut, tuntee itsensä rikkaaksi. Se mitä ei
koskaan ole aikonut antaa pois, oma katkeruus, se se vain katoaa --
kuten sumu auringossa.

MIES. Niin voi sattua, jos kohtalo on niin hyvänsuopa, muutoin...
(Hellästi.) Niin on suuressa määrin ollut meidän osamme. Kiitos!

VAIMO (odottaa hänen tarttuvan käteen, mutta tuntee sen raskaana
laskeutuvan alas. Hän koettaa voittaa pettymyksensä.) Emma sisko oli
juuri luonani. Tänäänhän se olikin, ei kauaa sitten. Hän aikoi viipyä,
kun olin niin alakuloinen, en tiedä mistä syystä. Hän luuli minun
olevan sairaan. Mutta näin, kuinka se oli hänelle vaikeaa, ja ymmärsin,
että hänen piti tavata joku. Häntä ympäröi kevätilma. Onni, epävarmuus,
hento toivehikkuus. Nyt se tuntuu minusta niin kauniilta. Minua
kaduttaa, että samensin hänen onneaan, enkä käsitä, kuinka niin tein.
Pian sain hänet lähtemään luotani, ja hän luultavasti unohti kaiken.
Nyt hän hymyilee kylläkin valoisasti kulkiessaan käsi kädessä toisen
kanssa kohti tulevaisuutta.

MIES (etsien). Ihmeellistä, että itsestään luopuminen juuri tuottaa
onnea. Silloinhan kuolemankin pitäisi... Kuolemalla ja rakkaudella on
jotain yhteistä.

VAIMO. Älä puhu siitä! Siitä ei lähde mitään, se on vain kauheaa.

MIES. Miksi niin? Mistä voit sen tietää? Juuri nyt minusta tuntuu,
että sen käsitän ja että minun täytyy pyrkiä eteenpäin. Kaikki mitä
tänä ihmeellisenä iltana olen mietiskellyt, suhisee tuon kysymyksen
ympärillä. Se vetää ammottavaan avaruuteen, ja minusta tuntuu, että
olen ollut siinä ja ymmärtänyt osittain, mutta se on liian epämääräistä
ja suurta sanoiksi. Nyt minun täytyy kokea, mihin ajatus pyrkii.
Sen pitää kannattaa siellä niinkuin täälläkin; kauempaa se ei pysy
paikkatyönä. Saanko ajatella ääneen sinulle? Etkö tahdo kuunnella?

VAIMO. Enkö tahtoisi kuulla rakasta ääntäsi, ikävöityäni sinua niin
tulisesti ennenkuin tulit? Sanoitpa mitä tahansa, se lämmittää. Sinä
olet miettinyt itsesi sairaaksi, en tiedä miksi. Mutta puhu! Saat siitä
rauhaa ja lepoa.

MIES (kuin kaikuna taas). Saan siitä lepoa. Katsokaamme sitten!
Nämä käsitteet eivät ensi kertaa satu yhteen, vaikka ne tuntuvat
yhtä vastakkaisilta kuin tuli ja vesi. Kaikki todellinen rakkaus
sisältää aavistuksen siitä. Vastakohtaisuus, pelko ei sitä herätä.
Syvimmin rakastaessaan ei pelkää mitään, tuntee nousevansa elementtien
ikuisen, suuren henkäyksen kannattamana, on yhtä turvallinen kuin
nekin. Se tunne ei valehtele, vaikka sen esineet _voivat_ vaaleta ja
vaihtua. Silloin tuntuvat sen ilmaukset naurettavilta; itse se ei
koskaan ole naurettava, jos se on oikea. Mitä tarkoittaa tuo tunne?
Itsestään-luopumista. Persoonallisuus, jota me muutoin varjelemme
kalliimpana aarteenamme, sulautuu rakastettuun olentoon, on yhtä toisen
kanssa, uppoaa valoavaruuteen. Ja tämä tuottaa sanatonta, värisyttävää
onnea, äärettömyyden pyörrytystä, kuiskauksen kuolemasta, jolla on vain
suuruus jäljellä, mutta ei pelkoa.

VAIMO (hiljaa liikutettuna). Niin on. Muistan sen. Mutta miksi lopulta
rupesi pelottamaan?

MIES. Tavoitellaan onnea, sitä jumaloidaan, kerjätään, erotaan taas
kahdeksi persoonallisuudeksi, jotka kurottuvin käsin sanovat taas:
minä! Siinä on soennus, mutta se on meidän luonnossamme oleellista niin
kauan kuin elämme.

VAIMO (muistellen). En sitä muista. (Surullisena.) Tuotako olet
tuntenut! (Valostuen jälleen.) Mutta rakkaus on jäljellä. Se on aina
yhtä suuri.

MIES. Se taistelee harhakuvitelmia vastaan, se ympäröi roviona
tulenlieskan sulkien meidät sisään, erottaa meidät ja leimuaa niin
kauan kuin tulen olemus pysyy meissä. Se on suuri, me olemme pieniä.

VAIMO. Me yllämme siihen kuitenkin!

MIES. Me yllämme siihen, mutta emme käsitä kuinka syvälle. Sillä mihin
persoonallisuus sulautuu, se ei ole tuo toinen, jota jumaloidaan ja
ihaillaan, vaan suvun elämä. Luulemme saavuttavamme oman päämaalimme.
Mutta tässä, kuten muussakin, on suurempaa kysymyksessä. Luonto
houkuttelee lyhytnäköisiä lapsiaan, ja niiden silmät säteilevät
toisilleen autuutta ja hyvyyttä. Itse hän suuntaa katseensa heidän
päittensä yli tulevaisuuden elämään.

VAIMO. Sydämeni nousee kapinaan. Sinä olit minun avaruuteni, sinä se
olit. Sanasi jättävät niin kovan, kylmän jäljen.

MIES. Eikö hänen sylinsä ole lämmin, hänen polvensa pehmeä? Mutta olet
oikeassa. Me olemme muutakin kuin sen leikkikaluja, suurempia kuin se
rakkaus, joka laulaa kahden onnesta.

VAIMO. Laulua, johon kaikki ottavat osaa.

MIES. Sitä, jota nykyään tahdotaan leikkiä uskonnoksi. Niin. Se on
liian pieni meille. Meidän pitää kuunnella kuolonkuiskausta.

VAIMO. Älä sano sitä sanaa, ei sitä!

MIES. Sanat eivät saa pelottaa. Mitä tiedät itse asiasta? Muista
rakkauden itsensäuhraavaisuutta, mikä on suurinta, turvallisinta
siinä! Se oli enne. Toinen syli ottaa meidät. Kaikki, vastahakoiset ja
halukkaat. Se ei valhettele; se ei hyväile, mutta ei ole julmakaan.
Kun voi painautua sitä liki, on hyvä olla; siitä ei pääse erilleen
kääntymällä pois. Kuoleman täytyy kuulua maailmanselitykseen, se _on_
itse maailmanselitys.

VAIMO. Pysähdy, lopeta!

MIES. Nyt, kun olen niin lähellä? En. Kuolema hajoittaa sen harhan,
joka oli minä, siksi se luo kasvoihin niin vapautetun, avaroittuneen
ilmeen. Se vapauttaa perin pohjin, se leikkaa solmun poikki. Nyt
ymmärrän mitä tuolla ulkona haparoin, nyt on ovi taas auki ja minä
olen näkevä. Minä olin kaikessa, mitä yössä näin, painossa, varjoissa,
valossa, elävien rauhattomassa, värisevässä sydämessä; minä olen
niin kauan niissä kuin kuulun elämään. Kuvitellessani olevani jotain
muuta, olen niiden vanki. Mutta jos voisin nöyrästi rakastaa _kaikkea_
elävää, unohtaa itseni, niin olisin vapaa, olisin viisas, sammuisin
kuin tähdenlento valossa, silloin olisi minulla rauha. Kuolema suo tuon
rauhan; se sanoo: et ole enää olemassa. Kaikki levottomuus ja kaipuu --
ovat poissa! Siellä loppuvat sanat, ne olivat vain pimeydestä nousevia
kuplia; niitä ei tarvita siellä, missä ei ole pimeyttä. Ihmeellistä.
Nyt puhuessani tuntuu, kuin ne olisivat jo kuolleet minussa.

VAIMO (tuskan murtamana). Mutta minussa ne elävät, minua ne raatelevat,
kirveltävät. Oi, kuinka voit...? (Kapinoitsevana, posket hehkuvan
punaisina.) Tässä meidän kodissamme, jonka sellaisella ilolla
rakensimme! Täällä, missä olet tehnyt työtä ja tuntenut kasvavasi
ja minäkin olen sen tuntenut pienuudessani! Täällä, missä olemme
kuiskanneet toisillemme rakkautta, kunnes sana uupui, ja katsoneet
toistemme avoimiin silmiin, joita ei mikään varjo sumentanut. Missä
olemme valvoneet lastemme sairasvuoteitten ääressä ja tunteneet onnen
kuni lempeän jumaluuden yllämme, vaaran mentyä ohitse. Oliko kaikki
harhaa? Eikö ihmiselämään sisälly kokonainen äärettömyys, eteenpäin,
hitaasti eteenpäin, lehti kerrassaan, kukka kerrassaan -- kuka näkee
päähän? Se on suurta, ihanaa. Ei se ole kevyttä, mutta olisiko se
muuten minkään arvoista? Näetkö, kuinka puhun itseni lämpimäksi, kuule,
kuinka se on rakasta! Unohda kaikki kylmyys!

MIES (katsoo häntä kasvoihin ja kirkastuu itsekin, katsoo pitkään
maahan, ja katseeseen tulee ihmetyksen varjo). Sen kyllä voisin. Niin.
Sinä olet niin kaunis, sinä loistat enemmän kuin mikään muu. Mutta
miksi sinulla on tuo puku? En ole sitä ennen nähnyt. Se imee kaiken
valon itseensä, kunnes se haihtuu poimuihin. Onko tuo onnen väri
maailmassamme?

VAIMO (katsoo surupukuaan. Käsittämättömänä valtaa muisto hänet. Hän
kirkaisee.) Sinun tähtesi. Minä näin unta, mutta eihän tämä ole unta.
En ymmärrä mitään. Ja valot täällä! Ja kuitenkin tulet hämärämmäksi.
Kyyneleet sen vaikuttavat. Oi sano, että kyyneleet sen tekevät! Tule
suutelemaan ne pois! Vai olenko tulemaisillani sokeaksi? Yhdentekevää,
kunhan tulet luokseni. Oi tule! En käsitä mitään.

MIES (vaimo ei näe häntä enää. Ääni kuuluu kaukaiselta.) Mutta minä
käsitän. Emme enää puhu samaa kieltä. Kohta et kuule ääntänikään.
Kuulumme eri maailmaan. Nyt!

_Hän on poissa. Vaimo syöksyy paikkaa kohden ja kaatuu lattialle
hillittömästi itkien. Vihdoin nostaa hän päätään ja puhuu itsekseen
nyyhkytysten välillä. Hänen katseensa lujittuu puhuessa, ja hän
tuijottaa valonliekkeihin._

Ihmettä minä kerjäsin. Toisenlaisena se ei voinut ilmetä, ymmärrän
sen nyt, vaikka jumalia olisikin olemassa. Minun ei olisi pitänyt
pyytää, nyt hän on vielä kauempana. Kuolema, kuolema! (Silmiin syttyy
loiste.) Mutta nyt kuitenkin tiedän, mitä hänkin tiesi silloin kun
hänen todellinen äänensä lakkasi kuulumasta, silloin, kauan sitten.
Se on suurta, ehkei se ole kylmää. Minun täytyy totuttaa ajatuksiani,
tahdon koettaa, voidakseni elää maailmassani elämääni. Se johtaa hänen
luokseen. Kenties kaikki joskus selviytyy... Oi! (Hän puhkeaa taas
itkuun.)




HÄRKÄ.


Lienen ollut sinä kesänä kaksitoistavuotias, ja luonto tuolla aavan
meren partaalla vaikutti voimakkaasti sen ikäisen mielikuvituksen
vetovoimaan kaikkea villiä ja ryövärimäistä kohtaan.

Muistot sieltä ovat vieläkin mielessäni samanlaisina kuin silloin kun
kaiken näin ensi kertaa omituisena ja suurenmoisena.

Pitkä saari nosti jyrkät kalliomuurinsa aavaa vasten, joka oli niin
suuri, että aallot vyöryivät myrskyllä oikein korkeina keräten
punertavaa ruskolevää valkeanviheriän vaahdon alle. Kun kulki rantaa
pitkin, tapasi aina uuden niemen viimeiseksi luullun takaa --
maailmalla ei näyttänyt olevankaan loppua.

Kokonaiset koskelopesyeet syöksyivät päistikkaa veteen ja juoksivat
siellä lotinalla kuin tohvelit sileällä lattialla, edessänsä
auringonpaisteinen kiila. Väliin ne taas sukelsivat näyttäen hukkuvan,
sillä en nähnyt niiden tulevan takaisin. Se teki hyvin levottomaksi.
Monenmoiset petolinnut, jotka mielellään suurensi kotkiksi, kohosivat
ilmaan ja kaartelivat velton ylpeinä metsää kohden, missä niillä oli
pesänsä. Kun seurasi niitä sinnepäin tiheitten katajikkojen läpi, tuli
korkeille kangasmaille, joita peitti mustikanvarret ja kanervat tai
laakeat, päivänpaahteiset paadet. Siellä tapasi kyykäärmeen poikasia
lekottelemassa; niillä oli terävät, julmat, mutta hauskat, pienet
silmät. Ei niitä raatsinut tappaa, sillä niiden elämännautinnon ymmärsi
niin hyvin. Sieltä näki saaren toiselle puolen, ja kaikki tuntui äkkiä
erilaiselta, ikäänkuin muurin yli pilkistäessä.

Hakamaissa kasvoi voimakkaan vihreitä tammia, pähkinäpensaita,
paatsamoita, ja maa oli valkoisenaan lehdokkeja; niityt kiemurtelivat
kuin salmet, ja reunoilla kasvoi suuria lehmuksia, joitten ympärillä
parveilevain mehiläisten surina kohisi heinäkuun tienoissa kuin urkujen
soitto. Tässäkin rehevyydessä ja rikkaudessa ilmeni jotain villiä.
Lehtimetsän välillä laskeutui vierinkivipohjainen havumetsä rantaan
aivan kuin rintaluut selkärangasta. Maa loiveni hyvin äkkiä, joten
saattoi hyppiä luonnonmuodostamia portaita myöten vuorelta alas.

Tällä puolen muistutti meri sisämaanjärveä pitkine salmineen, jonka
molemmat päät näyttivät kiinnisolmituilta, ja toisella puolella olevien
suurten saarten välillä oli melkein umpinainen lahti. Kaidepuilla
varustettu porras johti sen suun ylitse, ja aivan sen läheisyydessä
sijaitsi runouden pahin soraääni, pieni, jokapäiväisen sievä
naapuritalo. Muuten sieltä ei ollut sauhuakaan nähtävissä muualta kuin
lähellä olevasta isäntäväkemme harmajasta kesämajasta.

Heidän ja vastapäätä asuvien välit olivat kireät, koska jälkimäiset
olivat äskettäin muuttaneet paikalle ja siis epäluulonalaisia. Sen
lisäksi he olivat kaupunkilaisia, "etelästä" tulleita ruokakauppiaita,
joiden olisi pitänyt siivosti pysyä entisillä aloillaan. He olivat
ostaneet pienen maatalon vanhuutensa turvaksi ja kasvattaakseen
kahdesta täysikasvuisesta pojastaan kunnon ihmisiä. Naapurit ainakin
pitivät viimemainittua pääsyynä ja asettuivat kerrassaan epäilevälle
kannalle tuloksen suhteen. En tiedä mikä siihen lie antanut aihetta,
mutta minuunkin juurtuivat samat ennakkoluulot.

Ainoa, mitä ihmisillä oli heitä vastaan, oli se, että heidän oli
tapana uida salmessa. Jo sekin, että ihmiset uivat, oli sopimatonta ja
tyhjäntoimittajain tapaista; sen voi antaa anteeksi vain kesävieraille,
jotka eivät tienneet paremmasta. Kieltämättä he tulivatkin varsin
likelle meidän rantaa pitäen hieman vallatonta melua, kuten
yksinkertaisten ihmisten on tapana uidessaan.

Emäntämme suuttumus meni niin pitkälle, että hän kerran vetosi
innokkaasti minuun, jotta emmekö me molemmat, osoittaaksemme kuinka
heidän omavaltaisuutensa loukkasi meidän hienotunteisuuttamme,
kääntäisi heihin selkämme ja uhkaavan loukkaavalla liikkeellä
huomauttaisi, että tällä selällä samoin kuin kärsivällisyydellämmekin
oli loppunsa. Mutta alakuloisena minun ymmärtämyksen-puutteestani
suunnitelmaa kohtaan hän jätti sen sikseen, ja täydellinen epäsopu
naapurusten välillä estyi puhkeamasta.

Tästä saimme molemminpuolisesti etua ja iloa tuonnempana.

Keskellä naistenviikkoa tuli toinen noista nuorista miehistä ruuhella
salmen yli, täysin puettuna, ostolakki tiheäkiharaisessa päässään.
Niin, olipa hänellä oikein kiiltokauluskin ja taivaansininen pikku
rusetti. Hän läheni verkkojen luona olevaa ryhmää, johon minäkin
kuuluin hakien sinisimpukoita ja särmäneuloja, ja kaupunkilaisen
vapaalla miellyttäväisyydellä, jota lisäsi puheessa ilmenevä vähäinen
suulakiääni, kutsui hän meitä sinä päivänä kahville tekemään
tuttavuutta.

Hän kääntyi meihin monesti selin katsoakseen kotiinsa päin; varsinkin
sen päälläänseisova varjokuva vedessä oli hänestä komea ja kaunis,
vaikkakin vaikea selittää. Me olimme samaa mieltä ja huomautimme, että
portaiden edessä oli koivusta muodostettu kunniaportti.

Nuori mies vakuutti innokkaasti, että hän sen kyllä tiesi, kun oli sen
itse pystyttänyt toisten kuorsatessa kilpaa. Hän huomautti hilpeästi
sen syynkin. Heillä oli Saaran päivä, joka ei ollut kuitenkaan hänen,
vaan hänen vanhan äitinsä nimi. Minuakin kutsu koski, lisäsi hän
nopeasti ja ystävällisesti kehottaen. Päivän sankari olisi erittäin
mielissään saadessaan nähdä minut, lopetti hän leikkisästi.

Sellaista rakastettavuutta nähdessämme emme voineet pitää
ennakkoluulojamme. Kun hän oli vihellellen soutanut takaisin, jäimme
liikkumattomina seisomaan paikoillemme hiukan juhlallisina meitä
hipaisseesta seuravelvollisuuksien ja suuren maailman kosketuksesta.
Matami oli vaipunut ajatuksiin, jotka ehkä koskivat pukukysymystä,
sillä hän eli perheineen varsin köyhissä oloissa, tai ehkä hän katui,
että oli kerran ollut vähällä tehdä auttamattoman sopivaisuusrikoksen
tuota hyväsydämistä, kiharapäistä nuorukaista kohtaan.

-- Kuuleppas sinä Fritiof siinä, sanoi hän säyseästi eräälle pojistaan,
mutta jatkoi sitten tapansa mukaan tulisella kiivaudella, pitääkseen
arvoansa yllä: -- mene heti vettä hakemaan, junkkari!

Tämä poika oli ylen kiltti ja moitteeton, ja siksi eukko aina
uskalsikin hänelle äyskiä. Yhtä välittömästi vaihtui sitten puhe hänen
luonteensa mukaiseksi ystävälliseksi pakinaksi: -- Ja sitten, katoppas,
rapsi vähä kukkia maista. Sinä osaat niin hyvin laittaa ne kokoon,
Fritiof, sitten voimme onnitella kunnollisesti.

Kun määräaika joutui ja haettu vesi oli tehnyt kaikkien kasvot ja
päät sileiksi, sousimme kiiltävän salmen poikki mukanamme valtava,
taaja, loistava, aaprotilta tuoksuva kukkakimppu. Sateenkaarenvärinen
tervaviiru muodostui veneestämme rannasta toiseen kuin
sovinnonmerkiksi, ja kaikki me olimme iloisia ja toivehikkaita.

Sopusointu olikin täydellinen, sillä isäntäväkemme olivat kunnon
ihmisiä, joiden kanssa oli helppo seurustella.

Rouva oli kyllä jyrkänlainen luonteeltaan, ja osaksi rehellisyydestä,
joka ei sallinut hänen teeskennellä vieraille, osaksi jonkinlaisesta
naisellisesta vaistosta, joka sanoi sen häntä parhaiten pukevan, hän
erityisesti korosti tuimuuttaan. Hän seurasi täydellisesti Tukholman
"Eteläisessä teatterissa" näkemäänsä esikuvaa käyttäen hirvittävää
silmäkieltä. Selvästi kuitenkin huomasi, että hän sisimmässään rakasti
ihmisiä ja että hänen tarkoituksensa todellakin oli, että meidän piti
syödä haljetaksemme kahvipöydässä, kuten siis teimmekin.

Mies seurasi hänkin osaansa, näytellen kömpelön alistuvaa, rikollista
olentoa, niinkuin häneltä vaadittiinkin. Minun oli kuitenkin
mahdotonta päästä selvyyteen siitä, minkälaiset kohtalon koukut
varietee-laulajattarien tai naisiksi pukeutuneiden miesten kanssa
olivat viattoman siihen johdattaneet. Pojat pitivät ujoudesta seuraa
ainoastaan toisilleen, mutta tekivät sen hyvin vilkkaasti.

Kaupungista oli saapunut kaksi vierasta, jotka vetivät suurimman
huomion puoleensa.

Toinen oli lihavahko, tummasilmäinen nainen, jolla oli musta
päivänvarjo ja mustia punoksia ihan kuin oikeita puutarhaistutuksia
kaikkialla ja varsinkin rinnalla. Hän tuntui tuoneen nimipäiväkakun
muassaan, ja sekin jo teki hänet merkitseväksi henkilöksi. Hän puhui
usein Kaarle XV:stä, joka varmaan oli ollut hänelle erityisen rakas
ja läheinen. Tiesin, ettei hän juuri voinut olla sukua hänelle, mutta
siltä minusta kuitenkin näytti; tuntui, että hänellä juuri siksi
oli punoksia ja että hän ei koskaan enää voinut olla iloinen hänen
kuoltuaan. Kunnioitukseni oli syvä ja harras.

Mutta toinen vieras veti päämielenkiinnon puoleensa. Hän oli
lujaluonteisen, vallanhimoisen näköinen herra; hänen hiuksensa alkoivat
harmeta, hänen hattunsa näytti saaneen saman värin surusta ja huolesta,
vaikka huomattavammassa määrässä, ehkä siitä syystä, että oli vanhempi.

Hän oli aatteita täynnä eikä kärsinyt vastaväitteitä. Hän katsoi
asioita suurin piirtein ja purikin loukatussa oikeudentunnossaan ja
miehekkäässä harmissaan suurimmat palat sahramileivästä. Hän moitti
kansallisia vikojamme, ja näitä oli oikeastaan rehellisyys, joka ei
tiennyt valheesta kerrassaan mitään, sekä kirottu laiskuus, joka
oikeastaan oli vaatimattomuutta. En silloin vielä tiennyt, että kaikkia
kansoja moititaan juuri näistä syistä, ja tulin hyvin surulliseksi
kuullessani, että niiden tähden jouduimme ulkomaalaisten saaliiksi.

Harmaja herra oli tehnyt kaiken voitavansa parantaakseen viimemainittua
epäkohtaa, ja tuntui siltä, että hän ainoastaan säästääkseen edes
jotakin oman maan lapsille nyt tyhjenteli pikkuleipälautaset. Mutta
vähän siitä oli ollut apua, omassa elämässään ei hän ollut varsin
pitkälle päässyt. Vieraan konjakkiliikkeen asioimisto antoi hänelle
katkeran leivän, samalla kuin kyvyttömyys rehenteli kuninkaan
neuvospöydän ääressä ja kaikissa pankeissa. Jahka hänet on köyhänä
haudattu, tahdotaan varmaan temmata hänet mullasta takaisin, mutta
silloin se on ihmissilmillä katsoen liian myöhäistä.

En voi sanoa, kuinka tämä kaikki teki meidät surullisiksi. Mutta mitä
piti meidän tekemän, mitä minä ainakaan saatoin tehdä?

Musta nainen otti asian tyynesti ja vaikutti siinäkin valtavasti. Hän
näytti nähneen valtaistuinten ja aikakausien kukistuvan ja vaipui
unelmiinsa ja muistoihinsa kuin mustiin silkkipatjoihin aina silloin
kun ei itse puhunut. Hänen puolittain sulkeutuneet silmänsä seurasivat
hieman pilkallisina, mutta kuitenkin ystävällisinä talon kiharapäisiä
poikia, jotka olivat niin kohteliaita toisilleen ujostellessaan häntä.

Isäntä avasi syrjässä tunnontarkalla tavalla laatikon, jossa oli mustia
sikareja, ja tarjosi.

Se elähytti oitis vieraan elämänhalun, mutta tämä kohdistui
hyväntekijään. Mitä hän tarkoitti tällä maanviljelyksellä! Maa oli
nähtävästi erinomaista, mutta huonossa kunnossa, ja sen aarteet
odottivat voimakasta työntekijää. Sateli ehdotuksia värikasveista ja
parsasta islanninjäkälään saakka, jota käytettiin poronrehuksi ja
rintakaramelleihin.

Maanviljelijä raukka, joka pelkäsi tulevansa paljastetuksi, vältti
kiistaa puhuen, että vuoden kylvö oli jo tehty. Hänen hiukan sekavasta
puheestaan kävi selville, että siihen oli käytetty kauraryynejä, jotka
hänelle olivat ennestään tuttuja.

Vieras ei väittänyt tätä vastaan, joko sitten kiittämättömyydestä tai
ennakkoluulottomuudesta.

-- Herra Jumala, sanoi hän, käyhän se päinsä, mutta hyöty on sen
mukainen.

Niin, oli myöhäistä muuttaa sitä tänä vuonna. Talo elikin
pääasiallisesti lehmistään.

Ne näkyivät jonkun matkan päässä meistä. Päivän helteen tähden ne
olivat kahlanneet kaislaiseen lahteen, ja niiden kirjavat ruumiit
loistivat kauniisti auringonpaisteessa. Ne katselivat lempeän avoimesti
eteensä ja liikuttelivat tuontuostakin pitkiä korviaan, tottumuksesta
vain, ei ajatusten vaihteesta. Ne nauttivat olemassaolostaan ja olivat
hiljaisen, tyytyväisen onnen kuvana. Vieraalla herralla ei ollut niiden
mielenlaatua; hän ei ollut myötätuntoinen niitä kohtaan, vaan katseli
niitä ankarasti ja epäluuloisesti.

-- Laiskoja elukoita, hän sanoi, maatiaisrotua. Mikä niistä on härkä?
-- Kun ei saanut vastausta, lisäsi hän vihlovalla ivalla: Tuskin ne
siitäkään ovat saaneet tietoa.

Katkera totuus oli, ettei talossa ollutkaan härkää. Se tuntui nyt
häpeältä, vastahakoisesti se myönnettiin. Ensin näytti siltä,
kuin vieras olisi todella suuttunut ja kokonaan meidät hyljännyt.
Perhejuhlan tähden hän kuitenkin hillitsi harminsa eikä sanonut mitään
suorastaan henkilökohtaista. Hän selitti vain yleisesti raavaseläinten
jalostamisen merkitystä, joka oli koko maan kaiken viljelyksen tärkein
kysymys. Nyt näytti oikeastaan tämä olleen se, minkä varaan hän oli
pannut elämänsä ja hävinnyt. Ei olisi oikein sanoa hänen itkeneen,
mutta hän oli hyvin liikutettu ja juhlallisella mielellä.

Emäntä koetti ottaa häntä sarvista tuimalla, nokkaviisaalla tavallaan,
millä hän ratkaisi asiat, mutta selvää oli, että hän myönsi hänen
olevan osittain oikeassa. Mitä isäntään tulee, näytti hän erityisen
aralta, hätyytetyltä ja syylliseltä puolustellessaan voimattomasta
taloutensa hoitoa, niin että odotti hänen joka hetki juoksevan johonkin
harvinaiseen piilopaikkaan, kuten huvinäytelmissä on tapana. Hänen
kasvoistaan näki, että hänen heikko tahtonsa alistui. Se ponnisteli
vastaan vain kunnian vuoksi, mutta sysäys oli annettu, kohtalo oli
järkkymätönnä kulkeva tietään. Tästä hetkestä oli hänen rauhallinen
elämänsä lopussa, sen hän tiesi. Mekin tunsimme jotakin levotonta
ja vaiherikasta olevan tulossa, mikä tuntui sitä selvempänä tätä
hiljaista juhlatunnelmaa vastaan, mutta unohdimme sen pian. Musta
nainen antoi kaiken kulkea ohitseen herpaantuneessa ylhäisyydessään.
Sanoimme hyvästit ja palasimme kotiimme, tyytyväisinä saamistamme
kahvista, leivistä ja ajatuksista. Viimemainitut jätimme paikoilleen
täyttämään tehtäväänsä aavistamatta, että ne joskus meitäkin
koskisivat. Lehmät aavistivat yhtä vähän märehtiessään ruokaansa,
meitäkin tyytyväisempinä, keskellä auringonpaistetta veden viilentäessä
jalkoja ja vatsaa. Ne näyttivät voivan solua pois varjokuvineen kuten
rantojen uneksuva lepo kesäpäivän luonnottomassa hiljaisuudessa. Ei
mihinkään voinut todenteolla ryhtyä; kaikkialla vallitsi leuto, uninen
onni, ja melkein herätti ihmetystä, että veden kiilto särkyi airojen
kosketuksesta.

Tämä on ensimäinen kohtaus muistostani, toinen on tunnelmansa ja
sisällyksensä puolesta niin erilainen, että taiteen lakien tuntemisen
pitäisi estää yrittämästäkään liittää yhteen kahta niin erilaista
ainesta. Mutta todellisuuden majesteetti ja toistaiseksi tutkimaton
sopusointu voittaa taiteen, silloin kun on kyseessä tositapahtuma.

Oli eräs ilta syyspuoleen, tuollaisena kauniina omenasyksynä,
jolloin on runsaasti sadetta ja runsaasti aurinkoa ja suuri valkea
kuu katselee usein vuorten villikasvuisten puitten yläpuolelta
pilvien pimeydestä. Entistä enemmän saattoi nyt nauttia paikan
romanttisuudesta, sitä suorastaan söi ja joi itseensä kosteissa
hedelmissä, jotka pakostakin täytyi pudottaa oksista, kun ne käytäviä
pitkin juostessa raskaina riippuivat tiellä. Niin teimme ainakin me,
Fritiof ja minä, eräällä ryövärimatkalla, jolla ei ollut varsinaista
päämäärää, mutta jota kannatti innostunut rohkeus. Jo pimeänpelon
voittaminen oli uljasta, mutta kuitenkin me kaipasimme, että jokin
seikkailurikkaassa ympäristössämme luopuisi epämääräisyydestään ja
tulisi kouraantuntuvammaksi. Silloin juoksi pari pienemmistä pojista
luoksemme.

-- Tuolla toisella puolen salmea on jotain, joka pitää hirveää melua,
huusivat he. Se tahtoo tulla ylitse, se huutaa ja kiroilee, mutta se
ei tömistele niinkuin ihminen. Isä menee kuitenkin lauttaamaan sitä
ylitse, vaikka äiti pelkää. Hän ottaa lyhdyn mukaansa.

Enempää ei tarvittu. Olimme vakuutetut siitä, ettei se ollut mitään
inhimillistä. Paloimme innosta saada nähdä sen noin turvallisen
välimatkan takaa, kun vesi vielä oli välillä; tunsimme itsemme ihan
tarpeeksi varmoiksi, kun ajattelimme "isää" ja lyhtyä, ja suoraa päätä
rynnistimme venevalkamaan liveten märillä kallioilla.

Siellä oli aivan pimeää, lyhdynvalo ei kantanut kauas, vastainen
ranta oli jäykän ja uhkaavan näköinen, mutta jotain liikkumatonta
ja epämääräistä temmelsi ja tömisteli veden partaalla. Se näytti
painiskelulta, siinä oli eri suuntiin pyrkiviä voimia, vaaraa ja
hurmausta.

Meidät oli huomattu sieltäpäin; kuului huuto, oli siis ihmisiä mukana
leikissä.

-- Onko tässä syvää? kysyttiin.

Ei ollut syvää. Tahtoivatko he venettä?

Vastausta ei kuulunut, nähtävästi syystä ettei ollut siihen aikaa.
Jotain suurta ja kauheaa riuhtautui pimeästä suoraan meitä kohden,
niin että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Oli myöhäistä paeta, ja
sitäpaitsi me olimme hämmästyksen jäykistäminä. Lyhdyn valon punertavan
välkkeen levitessä mustaan kiiltävään veteen kohosi siitä eteemme näky
suunnattoman suurena, hurjana.

Valtava härkä, joka meistä näytti suunnattomalta, pää pystyssä,
verestävin, pyörivin silmin, kahloi juoksujalkaa vedessä, joka murtui
vaahdoksi sen lapoja vasten. Ruumis kiilteli mustana kuin kalliopaasi
vedenpinnassa. Oli kuin saduissa, joissa jättiläiset ajavat maalta
mereen; melkein luuli rannan lähtevän mukaan.

Mutta jättiläiset eivät olleet sen ajajina, vaan pienet ihmiset,
jotka oikeastaan eivät ollenkaan voineet sitä ohjata. Se veti niitä
perässään, kolmea miestä, joista yksi riippui turparenkaan nuorassa,
toinen päähän ja kaulaan kierretyssä; kolmas oli kadottanut otteensa
ja riippui nyt hännässä. He kompastelivat pohjassa oleviin liukkaisiin
kiviin ja pikemmin uivat kuin juoksivat; heidän asemansa avuttomuus
melkein poisti siitä naurettavuuden.

Ylikulku kävi kylläkin nopeasti, mikä oli härän ansio; salmi oli
kapea, eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin koko tuo ihmeellinen
joukko seisoi vieressämme liehuvassa lyhdyn valossa. Me tunsimme
heidät ystävämme, ruokakauppiaan perheeseen kuuluviksi, samoin
tunsivat he meidät, muttei kumpikaan puoli ajatellut tervehtiä. Härkä
pysyi toimetonna. Se tuijotti suuresti ja tyhmästi liekkiin hitaan
tyytyväisenä siitä, että oli päässyt tahtonsa perille, mutta sen
itsepäisessä otsassa oli tuskin muuta ajatusta kuin mahdollisesti
ihmettelyä, miksi oli lähtenyt tähän uuteen ja outoon. Me emme
voineet antaa selitystä siihen, vaan tuijotimme niinkuin sekin, mutta
kuljettajiin.

Turparenkaan luona oleva pieni mies sai ensimäiseksi puheenlahjansa
takaisin, mutta hän käytti sitä enemmän omien tunteittensa tulkiksi
kuin selvittääkseen tämän vierailunsa syitä.

-- He-herra Jumala, hän huokasi, tällainen kotimatka, tällainen
kotimatka!

-- Mutta eihän teidän kotinne täällä ole, vastasi isäntämme. Tuollahan
se on salmen toisella puolen.

-- Kyllähän minä sen tiedän, tiedän toki. Se onkin ainoa, mitä tiedän.
He-herra Jumala.

Hän puhui nähtävästi totta, ja muutahan häneltä ei voinut vaatiakaan,
sillä hän näytti katsoneen kauan aikaa kuolemaa kasvoihin. Ei koskaan
ollut hänen ulkomuotonsa ollut niin epätoivoisen hullunkurinen, ei
koskaan niin syyttömän muserrettu. Hänen liinalakkinsa, joka oli
tottunut heilahtamaan kohteliaasti jokaiselle ostajalle, riippui
revittynä ja märkänä kuin mustista lehdistä tehty seppele. Meriruohoa
ja levää oli takertunut hänen jäseniinsä, ja vesi virtasi pitkin
ruumista, niin että oikein pelkäsi kaiken virtaavan sen mukana pois.
Hän oli jonkun taru-olennon näköinen, ruokakauppiaan ja alempiarvoisen
vedenhengen välimuoto. Tämäkö olen minä? näytti hän sanovan. Ja mitä
hirviötä minä pitelen kiinni? Mitä meillä on tekemistä toistemme kanssa?

Mutta hänen kunnianhimonsa oli herännyt nimipäiväkutsuissa, hänen
kohtalonsa oli pukeutunut tähän kauhistavaan muotoon.

Pojilta saimme tarkempia tietoja. Eläin oli tuotu höyrylaivalta; tie
oli tavallisissakin oloissa pitkä ja vaivalloinen, kulkien pitkin
rämeitä ja kallioita ja seuranhaluisten eläinten ohitse. Jotenkuten oli
kuitenkin päästy portaalle asti. Siinä näytti elukka luulevan, että oli
kyseessä laivaannousu ja uusi matka. Siihen se ei tahtonut suostua,
vaan kääntyi oikeaan ja kulki pitkin rantaa lauttauspaikalle asti.
Lopun tiesimme. Heitä harmitti koko juttu, ja he olivat luultavasti
toruneet isäänsä joka kerta kun tämä virkistys oli mahdollinen. Nyt
hiukan keventyneinä he työnsivät kiharat silmiltään ja pitivät kaikkea
hauskana, kunhan ensin vain keksittäisiin mihin piti ryhtyä. He saivat
kuulla, että oli vielä toinenkin kahluupaikka, salmen toisessa päässä,
ja se heitä lohdutti, varsinkin kun kastumisesta ei enää ollut haittaa.

Pikku ukko tuli aivan liikuttavan iloiseksi. Hän risti kätensä
vakuuttaen, ettei ikinä unhota meitä. Jos me vielä lisäisimme
hyvyyttämme ja näyttäisimme kahluupaikan, niin hän aina muistaisi meitä.

Vaikkei meillä siis ollut paljon hyötyä siitä, olimmeko vähemmän tai
enemmän palvelevaisia, valitsimme kuitenkin jälkimäisen. Me pojat
otimme ilolla siihen osaa, sillä seikkailu levitti siten meihinkin
hohdettaan.

Lyhty jätettiin kotiin, sillä pilvet soluivat syrjään antaen hiukan
kuunvaloa; matka onnistui hyvin puutarhan ja haan kautta. Härkä ei
ajatellut mitään, ei tahtonut mitään; sillä oli ollut yksi päähänpisto,
ja sen se oli voitokkaasti ajanut perille. Se oli sille kylliksi.

Ukko tuli rohkaistuksi uudesta seurasta. Hän puhui tulevaisuudesta.

-- Tämä on voimakas eläin, ekstra priima lajia, sanoi hän tyytyväisenä,
aivan kuin se olisi hänelle tähänkin asti tuottanut pelkkää iloa, --
leveäselkäinen, kiiltävä ja lihava, oikein kkkk! -- Hän eli nähtävästi
entisen rauhallisen ammattinsa muistoissa. -- Saadaan nähdä, kuinka
kaikki muuttuu hyväksi, kun on sitä saatu pitää muutama vuosi. Navetta
käy kyllä pieneksi, mutta omista puista rakentaessa ei sen isontaminen
tule kovin kalliiksi. Hän oli ihan oikeassa -- mies tarkoitti
nähtävästi tuota vakavaa herraa --; kun maanviljelys on huonossa
kunnossa, ei mistään ole apua. Ei se pelkää vettä, tuo veitikka -- tämä
tarkoitti härkää -- ei se pelkää mitään -- hoi, menetkö siitä!

Väliin häntä värisytti vilu, niin että sääliksi kävi.

Tulimme niitylle. Siellä oli vaarallisempaa. Saaren karja kävi siellä
laitumella, ja sillä oli sonnikin joukossaan. Mutta nyt ne nukkuivat
tai makasivat metsänrajassa, ja me näimme vain niiden suuret ruumiit
liikkumattomina tai kääntelehtivinä, melkein sulautuneina kiiltävien
puitten varjoon. Maa oli pehmeä, ilma raikas; eläin kulki hitaasti ja
arvokkaasti välillämme ja käänsi ylpeästi päätään, vaikka kuinka olisi
vastustettu, hengitti pitkin siemauksin ja päristeli.

Oli jotain komeaa yöntunnelmassa, jotain vierasta ja hurjaa.

Sitten kuljettiin vielä kappale hakaa, sitten hankalaa polkua erään
kallion taitse, ja sitten oltiin perillä. Vastakkaiselle selälle
johtava salmi oli siellä pitkä ja kapea kuin joki; sitä piti kulkea
veneellä. Molemmat saaret olivat kasvamaisillaan yhteen maan hiljaisen
kohoamisen tähden, ja nyt siellä tuskin on ollenkaan enää vettä. Mutta
siihen aikaan sitä oli vielä noin kyynärän tai parin syvyydeltä, ja
siinä tuntui välistä pieni virran viri. Meidän kohdaltamme oli ranta
äkkijyrkkä ja sentähden vaikea eläimen astua. Pidettiin parempana
suupuolta, joka oli leveämpi.

Pikku ukkoa karmi, kun täytyi taas lähteä kylmyyttään virkistämään,
mutta vastuunalaista paikkaansa turparenkaan luona hän ei tahtonut
jättää, eikä kukaan siihen ikävöinytkään. Hänen hilpeytensä oli
haihtunut, ja yritys tuntui hyvin vakavalta.

Vesi näytti tavattoman mustalta ja jäiseltä kuunkimalteen molemmilla
puolin olevassa varjossa.

-- Totta kai minä pohjaan ulottunen ainakin? kysyi hän. En ole enää
kovin pitkä, ha-ha. Hoi, poika!

Ei siinä mitään vaaraa ollut, kun pysytteli oikealla. Ulompana oli
syvää, mutta eihän sinne ollut asiaa.

-- He-herra Jumala, eihän meillä ollut mitään asiaa tällekään puolen.
Tuohan se vaiv... Mutta eiköhän se nyt ymmärtäne, että kohta ollaan
kotona?

Emme tienneet, ymmärsikö härkä vai eikö, sillä se näytti ajattelevan
muuta. Sen hitaissa aivoissa näytti vasta nyt selvinneen vaikutelmat
niityltä ja seurasta siellä. Se kääntyi sinnepäin, pudisteli itseään ja
päristeli ja tahtoi kääntyä takaisin.

Nyt ei saanut hukata tähänastista voittoa. Kaikki hyökkäsivät täydellä
voimalla sen kimppuun vetäen ja lyöden. Pikku ukko seisoi jo vedessä
puolisääreen, hampaat kalisevina kiskoen nuorasta. Kuului molskinaa ja
loiskutusta, eläköön, siinä meni koko joukko!

En oikeastaan nähnyt, mitä sitten tapahtui. Syntyi sellainen meteli ja
mustien varjojen tanssi, ettei voinut selvästi nähdä mitään. Näki vain
kuinka eläimen suuri ruumis suuntausi suoraan vasemmalle, mihin sen
ei olisi pitänyt, juoksi niin pitkälle kuin pohjasi ja rupesi sitten
uimaan kadoten pimeyteen, sillä pilvet peittivät taas valon. Se näytti
aikovan saavuttaa niittyrannan, kahlata maihin ja ottaa valtakuntansa
haltuunsa ja taistella veriin asti, jos tarvis tuli. Olisi ollut komea
näky, kun tuo vettävaluva kummitus olisi noussut syvyydestä ja puhkuen
ja vahvoja jäseniään oikoen ammahtanut taisteluvaatimuksensa yön
hiljaisuuteen. Me aioimme juosta takaisin sitä näkemään.

Mutta pian saimme muuta ajateltavaa. Kaksi olentoa nousi häpeissään
ja kiroillen kylvystä; kolmatta ei näkynyt. Hämmästys puhkesi ensin
leikilliseen kysymykseen: Mihin hittoon ukko meni? Hän pitää kai kiinni
vielä! Tännepäin, isä! Sitten äkkiä, tullen levottomaksi: Isä, missä
isä on? Heitä toki irti ja tule tänne!

Vastausta ei kuulunut. Eläimen jalat koskivat johonkin kovaan,
lipesivät ja yrittivät uudelleen avuttoman haparoivin liikkein. Se
koki nähtävästi päästä kalliolle, jonka taitse olimme kulkeneet,
mutta sen oli mahdoton onnistua. Sen alla oli syvää ja äkkijyrkkää,
siinä ei ihminenkään voinut päästä maihin. Ja samassa unohtui kaikki
muu paitsi sitä, että yksi meistä, se joka vähimmin voi pelastua
hengenvaarasta, kamppaili meistä kappaleen matkan päässä, mutta pimeys
peitti hänet, niin ettemme voineet edes nähdä hänen kamppailuaan.
Neuvoteltiin nopeasti. Isäntä juoksi kotiin noutamaan venettä, meidän
piti ottaa valkea nähdäksemme, voimmeko auttaa millään tavalla. Mutta
tulitikkulaatikot olivat märät molemmilla pojilla, tikku toisensa
perästä katkesi. Kesti jonkun aikaa ennenkuin älysimme, että toista
laatikkoa ympäröi kotelo, joka oli suojellut sen syrjiä, joten siinä
oli suurempi menestymisen mahdollisuus. Tuskaisina odotimme joka
koetta, joka epäonnistui, sitten saimme pieniä sinertäviä liekkejä,
jotka heti sammuivat, sitten sytytimme laatikon, joka teki samoin,
vihdoin jäi pieni liekki. Ensi hetkessä aioimme valaista yötä tällä
toivomme pienellä liekillä, mutta pian keksimme keinon. Vapisevin
sormin haalimme kokoon kuivimpia lehtiä ja oksia mitä löysimme; vihdoin
saimme pienen tulen. Hämärä näköpiirimme suureni suurenemistaan,
ja me tuijotimme veteen kauhun suurentamin silmiin. Nyt pelkäsimme
kaikkea, yötä, merta, päämme päällä huojuvia puita, takanamme olevia
pensaikkoja ja varjoja. Jotain uutta oli tunkeutunut kylmään,
suhisevaan viimaan, ehkä ihmissielu, joka oli kuplana noussut pohjasta
ja nyt kierteli meitä ja tultamme, ainoata turvaamme. Kosteasta puusta
nouseva savu hulmuili omituisesti muodostaen kummallisen pelottavia
kuvia. Vedenpinnassa ei näkynyt mitään, se näytti yhä kiiltävämmältä
ja tummemmalta, kuta punaisempana rovio leimusi. Siinä vallinneen
liikunnon tuottamat kierteet olivat jo kuolleet rantaan.

Veneestä, joka sitten tuli, ei ollut sen enempää apua. Härkä ja pikku
ukko olivat molemmat menneet lepoonsa, -- ei, eläimellähän ei ollut
minne mennä, sen elämä oli siis kerrassaan loppunut. Siinä oli jotain
rauhoittunutta. He olivat tappaneet toisensa. Hukkuva mies oli vetänyt
eläimen turvan veden pinnan alle; itse hän oli kai sotkeutunut nuoraan.

Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin sammuttaa tuli ja erota.
Naarauksista ei ollut hyötyä yöllä, sillä virta oli jo voinut kuljettaa
ruumiit kauas. Nopeasti kului kotimatka, kukaan ei puhunut sanaakaan
eikä uskaltanut katsoa taakseen. Yöllä näimme pahoja unia, sekavan
eriskummaisia ja kauhistavia, jommoisia unetar helposti punoo kokoon.

Aamulla noustuani lähdin tiedustelumatkalle, ja silloin oli kaikki
jo nähtävänä. Ruumiit oli löydetty aivan meidän rannasta ja vedetty
juuri ylös, vaikkei vielä erotettu toisistaan. Pieni laiha ukko makasi
kivillä, nuora kiedottuna käsien ja kaulan ympärille. Eläimellä, joka
oli liian raskas vetää ylös, oli takaruumis vielä vedessä. Se näytti
suunnattoman suurelta veltossa, paisuneessa liikkumattomuudessaan,
maha veden pullistamana, nahka vettävaluvana, sinertävänä mustimmista
paikoin, pää kömpelönä ja hurjana suurine, verestävine, sokeine
silmineen ja paksuine, voimattomine sarvineen. Omituisena vastakohtana
oli sen vieressä pieni ihminen, jonka kasvot olivat jo keltaiset
ja kuivat, ja joka makasi siinä avuttoman lapsellisen näköisenä,
mutta kuitenkin rauhallisena. Nyt ei olisi kovempikaan silmä kuin
meidän voinut huomata minkäänlaista naurettavuutta, joka ukkoa aina
elämässä seurasi syyttä, kuten tavallisesti. Ei siinä ilmennyt mitään
kauheaakaan. Siinä oli vain jotain haikean epätoivoista. Kuolema, tuo
töykeä, hurja kummitus, oli temmannut hänet keskeltä hänen toiveitaan
ja suunnitelmiaan; me tuijotimme tuijottamistamme noihin vainajiin
emmekä ymmärtäneet mitään, ja meidän tuli sääli kaikkea, kuolemaakin.








End of Project Gutenberg's Kirsti y.m. kertomuksia, by Per Hallström

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRSTI Y.M. KERTOMUKSIA ***

***** This file should be named 62733-8.txt or 62733-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/6/2/7/3/62733/

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org



Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.