Kolmen Töräpään tarina

By Pentti Haanpää

The Project Gutenberg eBook of Kolmen Töräpään tarina
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kolmen Töräpään tarina

Author: Pentti Haanpää

Release date: February 14, 2026 [eBook #77934]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA ***
language: Finnish




KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA

Kirj.

Pentti Haanpää





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




  I


  Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen
  ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi
  lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat,
  pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa
  vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa,
  joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan... Sitten
  siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot
  monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen.
  Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat
  monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja
  valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi
  tuprakaksi...

  Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten
  talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo
  Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama
  kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden
  vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman
  synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:

  — Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko
  siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea
  seläkkäin...

  Huokaa jälleen.

  — Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä
  masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.

  Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja
  yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.

  Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja
  pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on
  näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii
  viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.

  Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan
  myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa
  murahtaen ainoastaan:

  — Vappuaamu.

  Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata.
  Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut
  sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan
  leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet
  liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle
  kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan
  roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni
  seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.

  — Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä
  äänellään. Minä en saa.

  Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut
  irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse
  välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:

  — Ota sinä, ukko, tuo avain...

  Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti
  tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja
  tiuskaisee:

  — Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet?
  Loppu tässä kuitenkin tulee...

  — Ukko, älähän nyt kimpaannu. Yritettävä se elävän on.

  Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja
  karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut
  sonnassa.

  — Nyt siellä on yksi kuollut.

  — Mikä yksi? tivaa ukko.

  — Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen
  kaikki. Millä heitä ruokittanee...

  — -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin
  koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei
  kerran kesä tule, en minäkään enää odota...

  Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja
  teroitella niiden teriä.

  — Ukko, ukko, ääntelee emäntä vaisusti. Älähän nyt kovin kimpaannu!




  II


  Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka
  toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä
  ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin
  yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko
  sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat
  tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia,
  lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja
  kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo
  ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja
  sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.

  Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku
  mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei
  ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu
  lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun
  poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä
  irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta
  ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä
  nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti.
  Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo,
  että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja
  luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina,
  tulee runsaasti suolaa.

  Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään
  merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain
  heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä
  joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on
  tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa
  oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut
  suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.

  — Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä
  koetellaan... Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden
  aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen,
  pitikö minun maaltani hävitä...

  Hän kävellä viuhtoo, heittää lakkinsa kartanolle ja repii tukkaansa.

  — Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema,
  kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan...

  Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen.
  Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin
  tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.

  — Ei tässä nyt sentään tarvinne itseään orttaa...

  Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös
  marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:

  — Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet
  maksa? Tilistäsi se vedetään...

  Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on
  sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan
  lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä... Tulee yö, Timo Taikinamaan
  viimeinen yö.

  Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät
  raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina
  kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä,
  enteilevää rummutustaan...

  — Mitä? Sataako? Se on vettä... Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta
  minulle kuolema... Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri
  kesän tullessa... Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää
  hulluntöitä, kuolemansyntiä... Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne
  Iisakki.

  Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki
  toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä
  ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko
  olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän
  laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja
  kiivaus jossakin syvällä.

  — Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut.
  Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut
  armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on
  yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta...
  Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen
  opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies... Sinä
  osaat, tiedän sen... Omaisuutta, omaisuutta...

  Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut
  rauhan, hän makaa levossa.




  III


  Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa
  lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus
  kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla
  ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä,
  koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi,
  soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin
  uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu,
  vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen
  tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.

  Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä,
  parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen,
  katseli ja mietti.

  — Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena.
  Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet
  veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin
  nättiinkö siitä pääsi... Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja
  levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.

  Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen
  vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu
  kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon
  laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä...

  Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa
  henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä
  puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja
  nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita.
  Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja
  siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.

  Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli
  oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi
  perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä
  palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä
  kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin
  poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili
  sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan,
  merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa
  kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi
  jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan
  alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä
  oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.

  Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi,
  leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen
  kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että
  tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta,
  asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.

  Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle.
  Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut
  maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli
  vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis
  hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä
  työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.

  Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä
  rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä
  hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät
  ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja
  parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat
  muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat
  saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.

  — Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista,
  peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään... Ja monta
  kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi
  siis aikailla...

  Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan
  isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö,
  tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka
  painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot
  aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt
  kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla
  hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas.
  Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan
  käki.

  — Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi
  asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä
  selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta
  tullutkaan, tuli tuplapeijaat... Soita, pelimanni! Viinaa ollaan
  noutamassa.

  Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään
  kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat
  kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät
  kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät
  tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja
  riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit
  natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin
  hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten
  naurunkikatus.

  Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi
  pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita
  ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja
  maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin
  syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle
  moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli,
  nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:

  — Elettävä se elävän on! Kyllä haudassa levätä saa...

  Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi
  taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi
  nurkkaan ja sydämistyi peräti:

  — Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne
  peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan
  häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä
  hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada
  multaa päälleen...

  Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki
  kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka
  hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:

  — Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin
  akka...

  Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien
  silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan
  hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian
  seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset
  itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.

  — Ei sitä sentään noin hulluksi olisi uskonut...

  Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan
  pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan,
  jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää
  lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka
  jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja
  kuumeisena.

  Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi,
  loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän
  viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin
  toisena miehenä.




  IV


  Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta
  ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli
  käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken
  niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä
  siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä
  enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain
  oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan,
  eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän
  verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen,
  kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu
  kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä,
  lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän
  silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli
  oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli,
  elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän
  turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta...

  Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei
  tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä
  vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella.
  Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo
  vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon
  kohdatessa.

  Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä.
  Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho,
  taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä
  naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen
  harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten
  ilmassa... Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta,
  könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön
  puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja
  ja ihmeellisiä... Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä
  pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti
  kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja,
  osoittelevia peukaloita...

  Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja
  kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti
  polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti
  kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti
  kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia
  esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika
  suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen
  valossa, ankarasti, pää märkänä.

  Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen,
  kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi
  joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä
  saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä
  rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista
  humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin
  maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen
  saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.

  Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän
  aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn
  muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja
  osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni
  nuoruutensa huuruista...

  Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä,
  rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava.
  Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla
  mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto
  pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina
  mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi
  alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme
  kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä
  syistä.

  He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet
  hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat
  pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini.
  Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta
  pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua,
  saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä
  sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan
  maanteitä ja maailmanrantoja... Miten lieneekään, sattui silloin
  poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman
  kululle...

  — Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli
  ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä,
  kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi
  mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat
  kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja,
  hylkeentraania... Kyllä minä tiedän...

  Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle
  hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin.
  Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä.
  Vierivä kivi ei ota sammalta.

  Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä,
  ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät
  kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa
  olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä
  muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt
  jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.

  — Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta
  isäänsä. Ei ole antaa.

  — Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita,
  laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa
  niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta,
  makaavat... Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi
  antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!

  Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä
  tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.

  Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson
  kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro
  katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin
  ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka
  kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille,
  kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita,
  mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran
  poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä,
  näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin,
  ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka
  kansaa opettaa, kehittää...

  Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut
  Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja
  räpsinyt varvulla paljaille kintuille.

  — Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala
  mukula... Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa...

  Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea
  sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista,
  ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei
  siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.

  Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies.
  Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen
  tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään.
  Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman
  tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin
  siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta
  halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten
  peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään
  arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan
  tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut
  viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.

  Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen,
  ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut
  noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön,
  oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja
  musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein
  pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa
  läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:

  — Sinä osaat...

         *       *       *       *       *

  Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka
  nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta
  ajeltuna, valkoinen paita päällä.

  Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen
  laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa
  lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät
  lehdettömien varpujen nirpuissa.




  V


  Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan
  erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja
  talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat
  ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun
  isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista
  osviittaa... Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat
  veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli
  vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden
  töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli
  sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan
  peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se
  oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä
  luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa.
  Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa
  raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon
  sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata,
  missä ei viinaa ole.

  Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen,
  yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä
  elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli
  jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä,
  minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla
  ukkovaarinkin jäljeltä.

  Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään
  tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä
  taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia
  piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä... Mutta Iisakki käveli vain
  vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin
  laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja
  ja kiihkoja.

  Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli
  häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta
  mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.

  Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa
  rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.

  — Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon
  laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä?
  Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden
  kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi...

  Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille
  ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi
  ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin
  ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava
  ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut
  puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut.
  Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä
  lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.

  Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon,
  ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai
  hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia
  taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja,
  jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä
  vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin
  oli runsaasti.

  Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin
  Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella,
  jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot
  sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu.
  Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi
  rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät
  lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni
  oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin,
  kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen
  miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat
  ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo
  surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso
  erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa
  töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja.
  Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita
  asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä,
  hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka,
  jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi
  talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi
  työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia
  talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän,
  synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo,
  aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt.
  Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä
  pinnasta.

  Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän
  on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain
  on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset
  kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne
  joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se
  kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan
  ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.

  Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei
  murene.




  VI


  Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät
  puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna
  maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle
  tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha
  ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita
  kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt
  mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan
  painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka
  ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä,
  kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin.
  Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi
  ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin
  joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy
  päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.

  On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa
  leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee
  taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset
  ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät
  illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja,
  monipoimuisia lurituksia.

  Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta
  suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa
  lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa
  kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin,
  kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen
  vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo
  tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.

  — Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin,
  äyhkäsee isäntä.

  — Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa
  roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla... Ja
  aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä
  Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.

  — Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin
  neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi
  mun pakeillani.

  — Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt
  maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön...

  Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä
  astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.

  Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen,
  hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan.
  Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee
  toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso,
  monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä,
  harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin,
  kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu,
  leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten
  silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.

  Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi
  isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään
  Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä
  velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen
  summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin,
  kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen
  Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.

  Viimein Töräpään Iso lähtee astumaan ja mies portailla nousee.

  — Päivää. Siinähän isäntä.

  — Päivää, päivää. Mitä kuuluu sinne Kaukokorven puoleen?

  — Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta
  eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun
  kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta...

  — Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet
  vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.

  — Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin
  rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi
  mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen...

  — Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä
  minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.

  — Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä
  uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.

  — Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut
  ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin
  matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin.
  Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat,
  sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena
  sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan
  kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta
  pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä...

  — Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja
  hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?

  — Kyllä, kyllä. Mutta kun ei sovi niin ei sovi.

  Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat,
  ääni värähtää:

  — Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri,
  nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka... Kyllähän minä sitä velkaa
  ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi.
  Nyt menee koko käpälä.

  — No, miksi otitte?

  — Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi
  teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin
  keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle
  silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin
  suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin
  rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.

  — Sanovat, että myöhäistä katuminen kuoleman jälkeen.

  — Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu
  keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun
  kerkiän ostajan hommata.

  — Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan
  muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.

  — No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat!
  Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa...

  — Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä,
  eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty
  mukavimmin ja mutkattomimmin?

  — Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä
  ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.

  Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille
  sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti
  pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun
  tässä tuli niin tavaton kiire...

  — Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa
  kasvaa tulevat myös...

  — Tietenkin. Paitsi tämän vuotiset viljat ja kasvut kuuluvat minulle.

  — Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä... — Hohoi, huutaa
  hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa
  Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! —
  Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.

  Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat
  itkevin äänin.




  VII


  Pian tulla humsuttaa Laki-Matti pitkin tietä.

  Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään
  ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko
  olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee
  totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen
  asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa,
  jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin,
  kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä
  hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja
  kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija,
  neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle,
  erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla
  humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku
  kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.

  — Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan.
  Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven
  kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan,
  niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.

  — No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen
  puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän
  etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle
  mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.

  — Mitkä ovat siis kaupan perusjuonteet?

  — Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan
  kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta,
  joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.

  Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii
  hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä
  ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille
  palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien,
  sylkäisee:

  — Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien
  kululle...

  — No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan
  siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.

  — On. Mutta mihinkä ne nyt sijoitan?

  — Sanovat, että on ontta ilman alla.

  Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava
  tokutus ja kynän rapina.

  — Valmis on, sanoo viimein Laki-Matti. Nimet vain alle ja todistajat.

  Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja
  piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:

  — Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku
  pysty missään oikeudessa... Joo, minunhan piti se velkapaperi ja
  todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai...

  Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu
  sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.

  Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät
  ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.

  — Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset
  puhuvat?

  Laki-Matti nostaa pitkän, valjun naamansa papereistaan.

  — Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että
  itsensä toista parempana pitää...

  — Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu,
  eri rotua, itsehyväinen, tunnoton...

  — Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No,
  rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää
  ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen...

  Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä,
  jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin
  nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen
  juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien
  alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä,
  heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:

  — Raskas koukero piirrettäväksi...

  — Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja
  ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää
  rusauttaa sen taskuunsa.

  — Tuommoisen takia meni mieheltä elo ja eläminen!

  — No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä
  olisi lähtö tullut kai ennemmin.

  Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan.
  Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja
  kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.

  — No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt
  puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka
  milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori... — No, puhelee hän
  siis, eläkää varovasti, varovasti... on siinäkin rahalle reikiä; sen
  vieraskin huomaa.

  Kaukokorpi on ehtinyt ovelle, pistää lakin päähänsä, kääntyy.

  — Hyvästi — hetken empiminen — ja kiitoksia.

  — Mikäs kiire? huutelee isäntä. No, hyvästi, hyvästi!

  Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka
  siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa
  piileilevät synkkämieliset ajatukset.

  Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja
  rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan
  mäen lappeella.




  VIII


  Töräpään Iso istuu tuvassaan honkaisen pöydän päässä, avopäin ja
  lenoo setelipinkkaa, laskeskelee ja ääntelee jotakin itsekseen
  mutruilevin huulin.

  On syyspuoli, illankuhju. Uunissa leiskahtelee hiillokselle raukeneva
  tuli.

  Suutari Teppo on tullut ja seisahtunut oven suuhun ilman, että
  isäntämies on häntä heti huomannut puuhaillessaan omissa hommissaan.
  Kohta hän kuitenkin huomaa ja hätkähtää, survaisten setelipinkan
  edessään pöydällä olevan lakkireuhkanansa poimuun.

  — Mitä sinä Teppo, ärisee hän, sillä lailla äänenpuhumatta hiivit
  ihmisten huoneisiin? Sitä on tapana sanoa päivää tai muuta.

  — Sannoo joka sannoo, vaan joka ei, se ei.

  — Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se taitaa olla
  Tepolla verissä.

  — Miten niin?

  — Siltä se vähän näyttää. Vai muistatko sinä mitä kirkonmies
  rippikoulussa opetti: että pidä erossa muiden omaisuus omastasi...

  — Jo nuo minunlainen omansa muistaa. Ei niitä niin hupsusti ole:
  naskali ja polvihihna.

  — Niin luulisi, mutta ainapa kuitenkin menet sekaisin. Vetelet
  kelkkoinesi kuivetuisia talon metsästä, vieläpä polttelet valmista
  aitaakin, ettei ole kuin haamu jäljellä, käyt vohkimassa heiniä
  suoladoista ja jyrsität kankullasi milloin vain silmä välttää.

  Teppo yrittelee pöyhistellä vastaaniskevän näköisenä.

  — Te, te taidatte syytellä minua vasten silmiä varkaaksi!

  — Syytän, kun on syytä syyttää!

  — No, saahan sitä koetella. Laki se on köyhälläkin.

  — Ai, ai, Teppo! — Töräpään Ison äänessä on isällinen, neuvova ja
  varoittava sointu. — Tämä on sinulle paha asia, jos se menee lain
  ja oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi silitellä. Minulla on
  todistajat. Mutta mitäpä me käräjöimään, naapurin miehet; sovitaanhan
  me muutenkin. Viikon kun pistät kenkiä, niin sillä selvä tähän asti.

  — Oho, vai viikon! Milläs me akan kanssa sen aikaa elämme, kun minä
  palkatonta työtä teen?

  — Ootte te ennenkin eläneet. Tulihan teille perunoita. Appakaa niitä.

  — Vai ne pitäisi syödä heti syksyllä ja teitä rikastuttaa viimeisillä
  voimanhivenillään...

  — Kyllä se on parasta, että et yhtään reutoile, Teppo. Sinä teet
  minulle, nakertaja, siksi sievän vahingon, ettei mitenkään passaa
  sikseen heittää. Kun ottaisit vähempi, kun ottaisit välillä
  muiltakin...

  Teppo hermostuu ja älähtää varomattomasti:

  — Otan minä muiltakin!

  Pilkallinen poimu Töräpään Ison suupielissä syvenee ja venähtää,
  silmä tuikahtaa, mutta samassa ovat kasvot entisessä muodossaan.

  — No, pikkuvorohan sitä sinä olet, Teppo, eikä sinusta isoa tulekaan.
  Mutta miksi suojelisin hiirenpesää vainioni reunassa? Käräjiin sinut
  häätyy viedä, ellet taivu oikeisiin tuumiin.

  — Viekää, äityy toinen. Minkä minulta saatte, tyhjältä mieheltä? Sama
  se, jos ruunun leivissäkin istuu jonkun kuukauden.

  — Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko sinulla mitään
  kirjoja tai kontrahteja?

  Vanha suutari masentuu, tuijottelee lattiaan ja ääntää viimein
  vaisusti:

  — Pitänee sitten tehdä niitä kenkiä, kun niin tunnoton ootte...

  — Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton öisin. Mutta mitä
  minä vanhalle miehelle ja naapurille muuta kuin että kohtuus.

  — Tämäkö se oli se asia, kun se akka sitä haamaili, että ootte joskus
  puheille käskenyt!

  — Eipä sitä muuta liene ja olihan sitä tässäkin kerraksi.

  — Oli liikaakin, sanoo Teppo, kääntyy ja pujahtaa ulos.

  Töräpään Iso kohentelee uunin hiilistöä ja hymähtelee:

  — Joutaa ommella. Eipä menee rahaa mihinkään.

  Korjaa sitten setelit lakin poimusta parempaan talteen, kässehtii
  lattialla pää nyököllään, vältellen reikiä, kai miettien jotakin,
  hymähdellen ja murahdellen. Ilta yhä tummenee; huonetta valaisee
  hiilistön kellanpunainen hehku.

  Ovi narahtaa ja Laki-Matin tumma, pitkä hahmo, laukku kainalossaan,
  pujahtaa näkyviin. Mutta tuskin hän on ehtinyt ääntää: hyvää iltaa,
  kun takaansa samasta ovenavauksesta syöksähtää esiin Hurra, suutari
  Tepon akka. Hän on luiseva, kipakka naisihminen, naama keltainen,
  ryppyinen ja juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki.
  Etukumarassa, nyrkit pystyssä, mieli kiivaana syöksyy hän esiin,
  tuijotellen ison huivin huppulasta, mahdoton solmu leuan alla,
  päällyshameet ropaistuina röökille. Hän hypähtelee, leiskahtelee ja
  kimmahtelee vihan voimasta.

  — Öö, senkin kääpänaama, kinnari, rahakukeli, aloittaa hän, ja puhe
  juoksee yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti
  tynnyristä, mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja.
  — Että kehtasitkin taasen Teppoa syyttää vasten silmiä varkaaksi,
  hyppiä silmille, mokomakin lain patsas, iso voro! Vaikka oot
  kuinkakin Töräpään Iso, kuinkakin raharuhtinas, niin sen sanon, että
  isompi voro oot kuin kukaan muu. Aina sinä olet nylkenyt meitä ja
  muita, kinnaroinut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilmaista työtä.
  Koko maakunnan olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi... Ja
  taasen tuli tuo toinen hyväkäs, kuvatus, kirjatoukka, lain nuuskija!
  Valmistetaan papereita, velkakirjoja, joilla päästään lain varjolla
  imemään ihmisiltä viimeisetkin pennit! Ainako vain pientä rosvoa
  piiskataan ja isot katsovat päältä?

  Laki-Matti on vetäytynyt nurkkaan, josta selkä seinää vasten katselee
  valjuin, liikkumattomin naamoin. Töräpään Iso on ällistyneenä
  ja tyhmistyneenä äkillisestä hyökkäyksestä seistä tollotellut
  keskilattialla. Nyt hän viimeinkin tointuu, yrittelee huudella väliin:

  — Akka, akka, sen vietävä!

  Hurra kimmastuu yhä enemmän, heiluttelee nyrkkejään toisen nenän alla.

  — Meinaatko vielä inistä, senkin töräpää! Kuulet kerrankin! Ainako
  sinua pitäisi palvella, kunnioittaa raharuhtinasta, ikäänkuin olisit
  joku taivaan ovenvartija... Vaikka oot kuinkakin mahtimies, pösö ja
  porho, niin et sinä silti mikään Jumala ole, et niinkään Jumala kuin
  penni on Jumala sinulle...

  Töräpään Iso, jonka luonto on palannut entiselle järkkymättömälle
  uralleen, ärisee:

  — Suu kerälle!

  — Hä, hä, siinä on miehellä jumala, homeisia lantteja, keltaisia,
  koin syömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa: Hä, hä hä...

  Akka hähättää pahaa naurua, joka suututtaa Töräpään Isoa. Hän
  hihkaisee:

  — Mene pois, akka, ennenkuin tässä tarvitsee viljellä vanhoja
  puheenparsia ja näyttää, mistä on viisi hirttä poikki!

  — Kutsumatta olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan oon sanani
  sanonut. Ja sanon, vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka pitäisi
  loppuikänsä nälviä kanervan juuria...

  Mutta silloin akka hämärässä pirtissä hypähdellessään saa jalkansa
  yhteen lattian monista lävistä, kompastuu, äyskähtää selälleen. Siinä
  hän ähkyy, siunailee ja noituu hetken, pääsee jälleen jaloilleen.

  — Kostoon kovaan mies rikastuu! Niin on kuin variksen pelätti
  pellolla ja maja niin, että köyhältä kintut katkoo, katto niskaan
  tippumassa... Ja hyvä on, että jäisi loukkuun! Mihin sinä sitä
  tavaraa keräät? Mies kuolee kuin koira, menee helvettiin ja piru
  kääntää haaralla niin monta kertaa kuin oot toisten vaivannäköä
  anastanut... Ja tavarat on toisten takana, jaetaan vielä vaivaisille,
  köyhille... Hä, hä, ei ole miehellä jälkeentulevaisia, kakaroita,
  jotka perisivät!

  — Hurra, äyhkäisee isäntämies, painu jalkoihisi!

  Mutta ämmä yhä intoutuu, rähähtelee ja ilkkuu:

  — Ja kukapa naisenpuoli sinusta huolisi, raiskaeläimestä, vaikka
  öisille kahden maailmassa ja samassa kirnussa istuisitte... Hä, hä,
  ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin tunkion laidalla! Hä,
  hä...

  Nytpä Töräpään Iso viimein kiivastuu toimintaan. Potkaisee oven auki,
  tempaisee jakkaran ja iskee sen lattiaan.

  — Näät, akka, mistä on nikkari reiän tehnyt!

  Hurra jo peljästyy, poistuu, mutta ovenraosta hän vielä säkättää:

  — Älä luule! Ei Teppo pistä sinulle ilmaiseksi neulettakaan, vaikka
  pää pölkylle! Et ristuksen killinkiä meiltä saa! Ja vielä se löytyy
  lakipykälä sullekin, jos ei ennen niin helvetissä! Oota, raato,
  oota...

  Sitten hän menee, juosta hynttyyttää poikki pimenevän pellon kohti
  mökkiä, vielä mennessäänkin räiskäen ja haukkuen, höpisten itsekseen.




  IX


  Töräpään Iso on sulkenut oven, etsinyt jostakin nurkasta öljytuijun
  ja sytyttänyt sen ja asettanut laajalle, honkaiselle pöydälle.
  Laki-Matti tulee esiin sopestaan ja alkaa rauhallisesti selitellä
  asioita, aivan kuin ei olisi mitään keskeytystä ja häiriötä
  ollutkaan, kuten häneltä olisi kokonaan jäänyt huomaamatta tuo
  kiivas, myrtynyt naisihminen. — Tulin, kuten puhe oli, katsomaan,
  mitä paperitöitä sinulle olisi kertynyt.

  Töräpään isäntämies istuu pöydän päässä ikäänkuin ei kuulisi
  mitään, mietteissään, synkistyneenä, rummutellen kynsillään pöytää,
  käpristyneillä, mustilla kynsillään.

  — Mietitkö yhä sitä Kaukokorven kauppaa? puhelee Laki-Matti
  kuivakiskoisesti. Sinä meinasit, että tulit antaneeksi liikaa, kun
  vainiot eivät olleet laajat ja huononlaisessa ruokossa. Mutta metsät,
  jylkät metsät! Puulla on iso arvo tulevina aikoina.

  Töräpään Iso ei vastaa, vaan naputtelee ainoastaan. Hetken kuluttua
  hän kuitenkin nostaa kasvonsa ja sanoo:

  — Sinä kuulit, mitä tämä vaimoihminen sanoi.

  — Niin, tämä suutarin akka, puolihullu eläjä.

  — Mutta ylen viisaat puheet tällä kertaa, järkikotkan selkeys!

  — Ettäkö tuntuisi niinkuin sen puheitten valossa kirkastuvan oma
  elämäkertasi?

  — Niin, tämä akkako minulla tulen näyttäjänä? Älä veikkonen! Kyllä
  minä ymmärrän ja käsitän paremmin asioita kuin joku luulee, kauan
  olen jo käsittänyt. Eikä minuun tepsi se iva ja pilkkakaan. Olen
  tähän elettyyn ikään jo siksi palttoutunut maailmaa vastaan. Ja
  ihmisistä minä yleensäkin tuhannen viis! Äläs kelpokaluja! Kaikilla
  heillä on oma mittapuikkonsa, jolla tarkastelevat ympäristöään. Mutta
  missä lienee oikea mitta? Luulen, että jos joku on toista hintinkään
  mittavampi, niin sen osoittaa aikanaan vissimpi kyynärpuu.

  — Ja kun sinut asetetaan sen kyynärpuun viereen, niin nähdään, että
  sinä olet niitä etevimpiä miehiä rikastumaan.

  — Ehkä. Mutta eikö mitään muuta? Niinkö vähän sinäkin, jonka pitäisi
  tuntea minut paremmin kuin kukaan muu, tiedät, mitä sisälläni
  liikkuu? Luulitko, että aherran ja kokoan tavaraa koko elinaikani
  niin kuin kusiainen roskaläjää, ja sitten kuolla köykähdän homeinen
  lantti hyppysten välissä...

  — On se siltä vähän näyttänyt.

  Töräpään Iso istuu rykösen vaiti ja aloittaa taasen napauttaen
  ohimoaan:

  — Voi, miten aju onkaan kehrännyt ja takonut tuolla kallon ontelossa!
  Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut läpäisemätön
  usva ja huuru... Niin olen antanut ajan kulua ja tavaran kasautua,
  elellyt ja miettinyt. Omaisuus, se on raskas vasara, voimallinen
  vipu, jolla saa suuria aikaan maailmassa.

  Laki-Matin valjuilla kasvoilla viipyy hienon ivan ja hymyn häivä.

  — Antanut tavaran kasautua! Kyllä minä luulen, että olet ollut kasaan
  kantamassakin innokkaana kuin muurahainen, nyhtänyt minkä suinkin
  olet irtisaanut, tunnottomastikin...

  — Tunnottomasti! Aina teillä on lingottavana minua vastaan se
  tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei kaikissa ihmisissä olisi
  sama tunto tai tunnonpuute. Ei ole vain kaikissa samaa kykyä ja
  väkevyyttä. Eikö niin?

  — Saattaa olla — noin laajoin hahmoin.

  Töräpään Iso nostaa harmaat kasvonsa, joissa himmeänä ja laimeana
  hohtaa eräänlaista innostusta, huitaisee kädelläänkin.

  — Etkö ole koko luonnosta huomannut, kuinka siellä kaikki sotivat
  toisiansa vastaan, käyvät kamppaukseen kuihduttaakseen ja
  kuolettaakseen toisen ja itse hyötyäkseen ja paisuakseen.

  — No, ihminen on kuitenkin erittäin ja elukka erittäin ja muu älytön
  luonto. Ihmisellä on omatunto, puntari. No, tosin eri herkkä:
  toisella toppaa sadan gramman, toisella kilon tai kymmenen kilon
  paino... No, sinulla on kaikessa toiminnassasi ollut puolellasi voima
  ja väkevyys ja oikeuden vahva varjo! Et milloinkaan ole ahminut niin
  paljon, että puntari sisässäsi oli tullut levottomaksi. Siten olet
  pysynyt rauhallisena, onnellisena. No, jos puntari joskus osoittaisi,
  että nyt teit vääryyden, niin silloinpa tulisit levottomaksi,
  pelokkaaksi, sinulle tulisi tunne, että ylhäällä istuu joku, jota
  pitää lepyttää, palvoa ja kumartaa, jolle olet kiitollisuuden velassa
  siitä, ettei se sinua rankaise, muserra. No, tämä pelko — siitä saa
  alkunsa uskonnollisuus...

  — Sinä huoppailet nyt kaukana, hypit pois asiasta.

  — Ehkä. No, siihen siis jäät, luonnonvertauksistasi päättäen, että
  elämäsi päämäärä on yhä ja yhä koota rikkauksia.

  — Ei. Se on ainoastaan keino, välikappale, elääkseni lopulta sitä
  väkevämmin. Sillä juuri näinä päivinä, näillä hetkillä, aion tehdä
  kirkkaan käänteen, vinkkeli-mutkan elämäni taipaleella.

  — No, annappa kuulua!

  — Niin, tietenkään en ole kummempaa keksinyt kuin lakata kokoon
  haalimasta ja ruveta päinvastoin kuluttamaan. Minä rakennan komean
  talon, tornin, otan akan, montakin akkaa, huoria, käyn kalliissa
  asussa, elän joka päivä ilossa herkullisesti...

  — No, hm. Lieneeköhän sekään viisaan miehen hommaa? Eikö olisi
  parempi käyttää rahoja noin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin
  sellainen homma olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielun päälle
  käypää hommaa.

  — Uskonto! Kyllä olen sitäkin tunnustellut ja tutkinut. Tuolla
  nurkkahyllyllä on maailmanaikainen raamattu, ukkovaarin ostama —
  mokomaan länttäsi ison summan rahaa...

  Laki-Matti hymyilee hienosti ja Töräpään isäntämies huomaten
  vuosikymmenien tottumuksen puuskahtaneen esiin, jatkaa hieman
  harmissaan:

  — No, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut. Siellä
  kerrotaan muutamasta rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa
  herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen eteenpäin,
  kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta
  pois! Mutta näin ei päästä sanomaan Iisakki Taikinamaalle, Töräpään
  isännälle!

  — Luuletko niin?

  — Ainakin aloitan.

  Rummuttelee pöytään ja kysäisee sitten äkkiä:

  — Miten on, kauanko luulet omaisuuteni riittävän?

  — Aha, alkaako epäilyttää? Riippuu tietenkin kulutuksen nopeudesta.
  Paljonhan sitä on: selvää rahaa, tuottavia maita ja olletikin
  velkakirjoja, ylen edullisia kuten sekin Kaukokorven. Kyllä siinä
  nousee rahan roskaa...

  — Nouskoon nyt mitä hyvänsä! Hupenemaan se rupeaa...

  — Mutta otapa huomioon, että omaisuutesi kymmenen vuoden kuluttua
  tavallisia keinojasi käyttäen olisi kaksinkertainen.

  Äveriäs mies tuijottaa hetken kulmiensa alta ja älähtää sitten:

  — Älä, älä yritä kiusausta! Ei vetäise! Ei ole aikaa! Sinä tyhmä,
  huomenna sielus otetaan sinulta pois! Tahdon elää!

  — No, elä sitten ihmisiksi, kuten maailman ajan ovat rikkaat talot
  eläneet: rakenna tämä kartano, ota akka, viljele sitä ja viljele
  maata. Se on viisaampaa kuin hullutus ja muutenkin omaltasi ja
  jälkeentulevaisten kannalta hyödyllisempää.

  — Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi niitä, jotka
  mallin mukaan elävät? Minä rakennan tulitornin, senkaltaisen
  putkulan, että ihmisiltä nähtäisiin, mainittaisiin: tuon teki se!
  Ja sitten kun sitäkään ei enää ole, vanhat ukot raasun paisteella
  kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli...

  — Merkillistä! Ihmisiä sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän
  ihailuaan ja ihmettelyään himoitset...

  — Kaikki on merkillistä maailmassa.

  — Kaikkein merkillisintä olisi kuitenkin tuo sinun kääntymyksesi
  vanhalta uraltasi.

  — Päinvastoin. Sillä on peruskivet luonnerakennelmassani. Sillä
  olenko minä tätä ennen elänyt ihmisten ojennusnuorien mukaan?

  — Se on totta. Pois ladulta tahdot sinä aina vyöryä, teitpä mitä teit.

  — Kolmekymmentä, vuotta, enemmänkin, elämäni ajan, olen minä koonnut
  omaisuutta, koonnut ja elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina kyllältä
  syönytkään. Mutta loppuaika on oleva eri rillitystä...

  — Mutta jos rällätellessäsi tuleekin tie eteen ja keppi käteen.

  — Tulkoon! Ja katso asuani. Kuin kulkuriukolla. Ei siis ole outoa.

  — Ero se on kuitenkin tahallisen ja pakon välillä.

  — Sittenpä senkin näkee. No, muistuupa mieleeni muuan tuuma. Kun
  minä tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan ja kalliiseen
  asuun, niin ota sinä nämä nykyiset tamineeni kengistä lakkiin saakka
  säilytettäväksesi. Sinultahan sitten ne saan, kun niitä taasen
  tarvitsen.

  — Olisiko tuosta tuloja?

  — Oikein. Sinullahan on minulle ikäänkuin velkaa pieni summa.
  Kirjoita siis kuitti. Minä vahvistan sen nimelläni ja perin
  sinulta sillä tämän pukuni, jos sitä tarvitsen, tai löytyy se
  jälkeenjäämistäni kuoltuani. Sopiiko?

  — Miksei, jos niistä hommistasi nyt lopultakin jotakin tulee, eikä
  luonto jälkiviisautta voita.

  — Ettäkö epäilet!

  Töräpään Iso töytää tuohtuneena pystyyn, menee paiskaten ovet
  selälleen porstuaan ja sen peräkamariin. Tulee takaisin ja iskee
  penkkiin rautapeltisen laatikon.

  — Siinä on raha ja rahanalaiset paperit! Ja mitä minä teen muulla,
  mitä minä teen tällä vanhalla talon ronilla, minä, joka rakennan
  tornin! Katso, entinen on mennyt ja uudesti teen minä kaikki...

  Töräpään Iso syytää koukulla tuliset hiilet ja kekäleet ympäri tupaa.

  — Lyökäähän puita piisiin, sanoi Seikkinen helvetissä!

  Hän pudottelee orsilta pärekimput hiilien ja kekäleitten sekaan.
  Laki-Matti seisoo valkein kasvoin liikkumattomana kuin patsas.

  — Mi-mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Nytkö siinä nousi
  isävainajansa viiripää...

  Hän pujahtaa laukkuineen nopeasti ulos, mutta isäntämies sytyttelee
  kaikki tarkoin. Vasta kun koko tuvan sisus roihahtelee liekeissä,
  astuu hän ulos, toisessa kainalossaan peltilaatikko, toisessa
  raamattu.

  Kuuluupa jo piikojen kimakoita kirkaisuja:

  — Tuli on irti!

  Kohta on hälinää ja huutoa. Rengit yrittelevät sammutustöihin, mutta
  isäntämies estää heidät jyrkästi:

  — Antakaa palaa vain! Vanha huuhkaimen pesä — ei siitä muuhun olekaan!

  Palvelusväki katsoo isäntäänsä pitkään ja tutkivasti: näyttääkö se
  miten muuttuneen vähämielisen tai riivatun näköiseksi... Isäntärenki,
  keski-ikäinen, romuluinen, väkeväkourainen mies huomauttaa, että tuli
  voi levitä vielä muuallekin.

  — Levitköön! Ei se kauas mene. Töräpäässä se pysyy!

  Niinpä paloi Töräpään vanha rakennus syyskuisessa pimeässä.
  Tulenkielet tupsahtelivat näkyviin akkunalävistä ja katosta. Jo paloi
  porstua, jo toinen tupakin ja kauas yli pihamaan ja peltojen valaisi
  tulinen roihu.. Edempää katselivat Laki-Matti ja palvelusväki ja
  itse isäntä. Hänen harmaa naamansa hohti punaiselta ja paahtuneelta;
  selkäkenossa hän seisoo rahalaatikko kätkössä turkkinsa liepeessä,
  jalkojensa juuressa reksotti raamattu avoimena. Niin hän seisoo ja
  lausuu jonkun huomautuksen tulen kulusta ja muodosta, kehahteleekin:

  — Mitäs yksi talo meidän varoissa! Köyhiä se koitteleisi!

  Liekit hulmusivat ja hulmusivat ja jopa putosi katto ryskyen alas,
  säkenet vain sinkoilivat korkealle kohti taivaan mustaa vahvuutta.

  — Eikö nyt ole lauantai? kysäisee sitten isäntämies äkkiä. Kylvettävä
  on ennenkuin se on myöhäistä. Voi vielä levitä ja polttaa saunankin.

  Niinpä he kylpevät, isäntä, Laki-Matti ja muut, suuressa saunassa.
  Kivet kohisevat ja harmaa huuru tulvahtelee saunan otsikosta, jota
  tulipalon rome valaisee. Ähkynän ja vastojen pehmeän hössytyksen
  joukosta kuuluu Töräpään Ison kehaisu:

  — Mitä minä välitän, vanhan pellon poika! Pistän vain löylyksi kun
  talo palaa, vanha kotitalo, Töräpää...

  Toiset katselevat häneen entistä enemmän epäillen: kyllä se on
  tullut nöyräpäiseksi, mööpelit yläkerrassa menneet entistä enemmän
  sekaisin...

  Töräpään Isolla on yhä entinen vanha onnensa. Tulipalo ei levinnyt.
  Se poltti vain vanhan asuinrakennuksen, mutta jätti navetat ja
  tallit, vilja-aitat ja muut polttamatta. Tulipalo raukeni kekäleiksi,
  hiilistöksi, pienet sinertävät liekit hehkuivat ja pihahtelivat
  ja tulisijat törröttivät outoina, kummallisina, mustina kasoina
  kekäleitten keskellä.

  Yö oli leuto ja hiljainen, tuuleton ja tumma. Taivas kumotti
  kalpeana, ikäänkuin iloiten laimeasti, joku tähti pilkoitti läpi
  öisen tummuuden.

  Talon palvelusväki oli mennyt nukkumaan aittoihin ja
  tallinvintteihin. Mutta vanha isäntämies oli jäänyt saunaan ja yksi
  piioista, nuori ja kevytverinen, iloluontoinen ihminen. Ensikerran
  kukaan näki tai kuuli Töräpään Isolla olevan vetoa naisenpuolen
  seuraan. Varmaa oli, että se oli eksynyt järkimiehen ladulta
  hupsuille teille.

  Sinne siis jäivät Töräpään Iso ja nuori naisihminen saunan leutoon
  herpaisevaan lämpimään. Ukko oli tehnyt käänteen, valtavan mutkan
  elämänsä taipaleella. Rahalaatikon oli hän salavihkaa pistänyt
  piiloon saunan lattialankun alle. Toiset piiat poistuivat
  pilkallisina ja kateellisina. He puhelivat, ettei sillä yhdellä
  lutkalla ollut älyä pelätä Jumalaa eikä hävetä ihmisiä. Vanhan,
  homeisen ukon kepulin laskee ääreensä... Mutta sisuksissaan he
  tunsivat kateuden: sillä tarvitsiko tässä rakastua ihmiseen, mutta
  ainoastaan rahoihin...

  Laki-Matti viipyi vielä raukenevien kekäleitten ääressä hieman
  punaisena ja raukeana kylvyn jäljeltä. Siinä hän katseli, mietti,
  vanhapoika, jonka sivuitse elämä oli lipunut, ettei ollut jäljellä
  kuin harmaata, väritöntä hännän lierukkaa. Ei voinut hän toivoa, eikä
  halunnutkaan, saavansa riehahtaa kiivaaseen, kuumaveriseen elämään,
  kuten tuo vanha tuttavansa tuolla mustaotsaisessa saunassa. Ainoana
  ilonaan ja nautintonaan olivat mietteet hiljaisten metsien keskellä.

  Niinpä hän viipyi siellä tovin suitsevilla raunioilla katsellen,
  mietiskellen ja lähti astumaan hiljaisessa yössä asunnolleen.
  Tuulimyllyn hahmo vilahti viimeiseksi hänen silmiinsä ja mieleensä
  syntyi kummallinen kuva: se oli kuin entisajan saarnaileva munkki,
  etusormi osoitellen kohti taivas lakea: tuolla ylhäällä.




  X


  Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli
  tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa,
  talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen
  tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle
  suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin
  pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin
  nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei
  huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet
  tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli
  muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.

  Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava
  asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan
  Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.

         *       *       *       *       *

  On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja
  lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin,
  unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse
  eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan
  laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi,
  monipoimuinen hupatus.

  Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana.
  Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat
  ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut
  tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä
  enimmäkseen Tapuliksi.

  Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen
  hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset
  hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän
  pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse
  isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti
  variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies
  muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat
  kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet
  housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit,
  keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on
  vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on
  langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat,
  poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies,
  joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen
  sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia
  nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi
  imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä,
  kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki
  nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt
  niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin
  ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan,
  mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin
  ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä
  turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka
  saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn
  tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin
  runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta,
  lukua pitämättä.

  Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä,
  koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa
  hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän
  pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän
  päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari
  alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän,
  jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei
  tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.

  Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin,
  haaveilisin kiemuroin.

  Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun
  joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies,
  paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin
  lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin
  ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin
  puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo
  juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee
  ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan
  varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien
  langettamiseksi.

  Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut
  nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä,
  tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka
  ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi,
  puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.

  — Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven
  tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut
  yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut
  oikea Töräpää.

  Töräpään Iso ryyppää, kakistelee.

  — Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla:
  tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet.
  Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi...
  Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä
  kummittelee... Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää
  varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää
  rauhassa, iloita ja nauttia elämästään...

  — Se on taikauskoa, sanoo paksupäinen mies. Omatunto soimaa...

  — Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat
  henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa... Siksi
  minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi
  uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies...

  Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä
  enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten
  lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan
  alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta,
  kalpeasti iloiten...

  Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu
  silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen
  vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.

  Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen
  lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka
  tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai
  ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa
  ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.

  Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä,
  oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan.
  Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla
  ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun
  tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen,
  joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut,
  pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle.
  Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla
  ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha
  ehkä halennut... Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen
  vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän
  suloisen raikkaana iltana.

  Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää
  ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.




  XI


  Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla
  taivaan vahvuuden alla.

         *       *       *       *       *

  Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten
  vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen
  rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla
  kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja
  sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli
  kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille;
  jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen
  möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa...

  Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana
  hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa
  ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa
  koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien
  ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.

  Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin
  ennenkin. Puhelee:

  — Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole
  maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki
  entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.

  Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti,
  rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:

  — Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen
  elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et
  saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa.
  Elämä on järjestettävä varojen mukaan.

  — Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan
  kulua, kyllä mies aina pärjää.

  — Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että
  et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä
  epävirallisia lisäksi... Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin;
  hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.

  — Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt
  tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin
  minullakin...

  Laki-Matti näyttää hieman kiivastuneelta.

  — Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi
  vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla:
  sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi
  Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta
  kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia
  haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä
  pitää.

  — Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää
  huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt... Miksi siis
  pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu...

  — Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt... Viisaalle
  sattuu niinkuin hän tahtoo!

  Vaikenee ja sanoo sitten hiljemmin:

  — Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia
  rahojasi tähän elämän hullutukseen...

  — Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä
  leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa
  huilata?

  — Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä
  asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut
  mitään.

  — Minkäs sille mahtaa?

  Vanha asioitsija näyttää ärtyneeltä ja suutahtaneelta.

  — Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon
  sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana,
  lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara...

  — Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?

  — Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita,
  jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen
  kuitin, joka on jo kirjoitettuna.

  — Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen
  ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni...

  — No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän
  voisit sen antaa minulle.

  — Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan
  sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin...

  — Ei sinuun mikään tepsi! Olkoot sitten asiat pimeinä.

  — Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt
  rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:

  — Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja
  sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko,
  jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen
  kanssa nauttimaan elämästään... Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan
  minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys!
  Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin
  minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä,
  saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät
  olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla
  vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä
  keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä
  selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.

  Laki-Matti katselee toista hieman ällistellen.

  — Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole
  estänyt?

  — Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on
  parempi perämies... Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos
  rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa...

  — No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa
  vastaan, sen takaan.

  — Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.

  — No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut
  velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja
  mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet
  edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.

  Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan
  hiljalleen savuke hampaissa.

  Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa
  niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen,
  koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on
  kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki
  Taikinamaan vaimo.

  — No, hän kysäisee, ei siis uutta?

  — Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta.
  Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri
  liekin liestynyt...

  — Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti.
  Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.

  — Vaan entäpä jos niitä ei olekaan.

  — Olla täytyy! Ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.

  — Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole,
  siksi selvillä olin sen omaisuuksista.

  — Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini
  keinolla millä hyvänsä.

  Vanha asioitsija nojaa käsipuuhun ja ryästelee neuvottomana-.

  — Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä
  paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla...

  — Ahaa! Teitä arastuttaa!

  Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä
  hiuksia kultaa ilta-auringon sade.

  — Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen
  verran, ettei anella tarvitse.

  — No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset
  ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se
  tuo keinoja ja mahdollisuuksia.

  — Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja
  elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä
  nopeasti ja hyvin...

  Laki-Matti pudistelee päätään.

  — Parasta on odottaa.

  Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä,
  kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin
  käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.

  — Siinä on toinen hassu, sanoo nainen itsekseen.

  Hänen kiharoissaan leikkivät auringon säteet.




  XII


  On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin
  se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee
  pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen
  pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama.
  Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja
  painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen,
  harmaana, kireänä ja ankarana.

  Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei
  tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes
  lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet
  hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine
  verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä
  puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on
  ennen teetettyjä.

  Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja
  taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä
  liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.

  — Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen
  viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta
  uuniin.

  Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka
  sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.

  — Mihinkähän se lunnari pani ne turkkivehkeensä?

  Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta
  hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet
  heiluen.

  — No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit?
  Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi.
  Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri
  mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala,
  köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli...

  Teppo kärvistelee perin surkean näköisenä, kopistelee jalkojaan.

  — Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä
  muistakaan...

  — Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on
  kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän
  tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan
  tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta
  takaisin.

  Teppo juosta liputtelee Töräpään Ison vaatenippu käsissä mökilleen.

  Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa
  mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen
  risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.

  Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista
  rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:

  — Akka!

  Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä.
  Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita.
  Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja
  löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan
  nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta
  selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he
  kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle.
  Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat,
  pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne
  ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä
  jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona... Pakkanen
  vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa
  naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen
  levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta,
  tarulta.

  — Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne
  sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat:
  he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö
  ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa,
  ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He
  sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän
  lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut
  antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle...

  Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään.
  Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä
  setelin laidan.

  Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja
  latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja
  sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein
  ajukopassaan tuuman.

  Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli
  mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille
  sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen
  omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt
  pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen
  selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin
  todeksi ja tapahtuneeksi.




  XIII


  Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat
  taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja
  pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot
  tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin,
  metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat
  oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään
  peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä,
  osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen
  vanhaa huminaansa.

  On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas.
  Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen,
  venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen
  karkeaan pintaan.

  Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä
  merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen
  pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat
  harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään
  Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.

  Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven
  valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon,
  kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.

  Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu
  siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän
  kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.

  — Päivää, äännähtää Teppo.

  — Päivää, päivää.

  — Eipä täällä näykään isäntämiestä.

  — Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja.
  Turkitta tarkenee.

  Teppe istuu ja vilkaisee toiseen pitkään alta kulmain.

  — Tarkeneehan siellä.

  — Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä
  mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi
  lammasnahkoja.

  — Pitihän sitä.

  Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä
  ja rennosti:

  —— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin
  saamaan vähän periä.

  — Periäkö? Ja mistä?

  — Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven
  alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät
  useamman markan.

  — Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi... Onhan se
  sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.

  — Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin
  tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi
  sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina
  mainittavassa Tapulissaankin.

  — Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein
  pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla
  sovitte. Myynythän se on muutkin maat.

  Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa
  pöydän ääreen.

  — Joo, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä nyt asioidaan?

  — Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota
  viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?

  Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen
  tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.

  — Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että
  maihin pystyy...

  — Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että
  pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.

  Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei
  vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko
  sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein
  kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:

  — Kuuluu saaneen periä.

  — Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta
  siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin
  hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin
  pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin
  tontiksi.

  — Paljonko sitä velkaa on?

  — En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan
  kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.

  — En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos
  velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan.
  Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.

  Teppo pistää lakin päähänsä, ja menee.

  — No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene
  soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.

  Töräpään Iso siirtyy akkunan ääreen, katselee ja puhelee:

  — Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se
  sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään
  viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia... Se viheliäinen suutari
  Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa...




  XIV


  He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta
  pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen
  eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain
  leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti
  sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa
  muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis
  emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on
  kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa
  kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka
  kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa.
  Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin
  vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee
  Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.

  Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista
  tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan
  paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa
  mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista,
  riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt.
  Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat
  huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut
  asiaa.

  Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on
  puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja
  nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä
  ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä
  on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös
  portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään
  tupakkaansa.

  Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee
  hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:

  — Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se
  vain elää ja rahaa riittää.

  — No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo
  niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin
  sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai
  kassapaikka.

  Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa,
  puree huultaan.

  — Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja
  kiikkaseisi, tupakoisi...

  — No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai
  tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta,
  hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko
  Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten
  vain ottaa, huvikseen, lystäillessään...

  — Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea
  enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.

  — Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten
  jos yrittelisikin.

  Nainen hymyilee ja sanoo sitten helein, tiukin äänin:

  — Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon
  vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä
  jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.

  — No, sanoo Laki-Matti ryästellen, näyttääpä, ettei sitä enää ole.

  — Oh, luuletteko niin? Kyllä minä vielä keinot keksin.

  Hän hymyilee ja leikkii viuhkallaan ja alkaa sitten äkkiä:

  — Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen
  säilyttäjänä?

  — Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää
  tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.

  — Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole
  kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta
  eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?

  — Te kai sen parhaiten tiedätte. ‘

  — Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha
  saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa...

  — Voi olla niin yhtähyvin kuin toisinkin.

  — Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja
  leikkii viuhkalla mietteissään.

  Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison
  kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista,
  Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.

  Sitten alkaa alakerrasta kuulua kolinaa ja melua ja kirkaisu:

  — Tulipalo! Tuli on irti!

  Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan
  ja kuuntelee.

  — Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja
  säikähtyneenä.

  — Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso,
  että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.

  — Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen
  ovea kohti.

  Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa
  rauhallisesti keinuen puhella:

  — Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa.
  Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa!
  Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää... Merkillistä,
  kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon
  yhteydessä...

  — Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa
  ja silloin ollaan kistussa...

  Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä
  ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.

  — Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät
  nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.

  — Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään,
  huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään
  arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?

  Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät,
  silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.

  — Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista
  maallisista asioista...

  Sitten hän vilkaisee ikäänkuin hätääntyneenä sivuilleen.

  — Entä Piika ja poika?

  — Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti.
  Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin
  ulos.

  Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään,
  katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä
  ja palaneen käry nousee sieraimiin.

  — Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä.
  Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on
  jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?

  — Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä.
  Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö
  linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava
  kulku-ukon ketineisiin...

  — Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne
  tässä pakkasilla suutari Tepolle.

  Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina
  ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa
  menettäneenä, vähän kähein äänin:

  — Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä
  se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun
  hätävarani, vanhan päivän turva... Ja nyt se on mennyt! Voi, matala
  läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen...

  — Mistäs minä sen tiesin! sanoo Laki-Matti hätäisenä.

  — Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen
  vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin
  tollottaa...

  Töräpään Iso kimmastuu ja polkaisee jalkaa.

  — Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun
  omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin...

  Mutta nainen naurahtaa, hymyilee ja virkkaa melkein lempein äänin:

  — Millä sinä sen toteen näytät? Hyi, tuommoinen mies! Hyvästi ja
  iäksi!

  Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu,
  pyörähtää ja hypähtää portaita alas.

  — Tämän näköistä ei näy näillä mailla!

  — Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä.
  Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?

  — Eihän niitä mitä saada. On sillä sen verran älliä.

  Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat
  portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat
  pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja
  tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja
  hulmahtelee pian katolla.

  — No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein
  Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?

  Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään
  ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta,
  vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka
  talonsa palaa.

  — Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin
  saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi,
  kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin,
  jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani
  jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla
  sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä
  vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen
  tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla.
  Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka
  hyppysissä ovat nyörit...

         *       *       *       *       *

  Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin
  pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja
  kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.




  XV


  Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä
  sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon
  taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon
  määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja
  kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi
  väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja
  totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.

  Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa
  suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä
  onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se
  on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita,
  jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan
  vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta,
  lehmä ynähtää haikeasti.

  Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo.
  Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät
  sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee
  nauloja kengän kantoihin.

  Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin
  aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt
  hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen
  Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin
  kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän
  elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään
  Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän
  siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska
  oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut
  saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä;
  se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän
  aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties
  minne.

  Mutta Töräpään öhytalon isäntänä puuhaili viheliäinen Teppo ja

  Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen.
  Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen
  talon töihin.

  Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa,
  akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa
  ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:

  — No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä
  nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja
  navettapiikojen sontakenkiin...

  — Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi
  nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut
  olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea
  mitään onnenvaihteluita, kohtaloita... Se on paljon yksitoikkoisempaa!

  — Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on
  sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis
  kärsiä... Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit
  itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.

  — Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni,
  lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi,
  hupenisi... Ja kuolema tulisi kumminkin.

  — Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti
  leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä
  lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja
  kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja
  puhuvat pilkkapuheita.

  — Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden
  naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe?
  Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä.
  Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.

  — Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika
  hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen
  muutaman lutkan varastaa omaisuutensa... Viisas olisi hupsutellut
  edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin
  pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes
  pientäkään.

  Töräpään Iso katselee kenkää ja virkahtaa hieman nyrpeänä:

  — Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun älynuora hurisi...

  — Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen
  nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.

  Töräpään Iso lyödä läjäyttelee nauloja ja aloittaa:

  — Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi,
  matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo
  asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen
  pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin
  olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat!
  Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi,
  taruksi...

  — Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt
  jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.

  — Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja
  jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli
  miten eli.

  — On se rikkaalla olo leudompaa.

  — On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on
  jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!

  — No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla
  tyytyväinen.

  — Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi
  Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen
  länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee
  kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä
  tehnyt...

  Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa
  sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin,
  koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista.
  Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty
  kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että
  hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.

  — Päivää!

  Töräpään Iso vilkaisee silmälasiensa yli ja naputtelee töitään.

  — Päivää. Mitä sille kuuluu?

  — Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa
  tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?

  Töräpään Iso naputtelee ennen kuin vastaa:

  — Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä
  aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin
  täytyy ottaa mikä käteen käypi.

  Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä
  kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:

  — En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte
  lähteä lipettiin tästä tönöstä.

  — Samalla lailla sinä nakertelit itsekin kun tässä asuit.

  — Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.

  — Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.

  — Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo,
  että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne
  rikkauden turkit ja lakit...

  — Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan
  sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään:
  ei tiedä vielä miten käypi.

  — Ei käy ainakaan niin kuin sinulle! Minä en rakenna tornia!

  Töräpään Iso tulistuu, heittää saappaansa penkin alle ja älähtää:

  — Älä, älä reutoile minun rahoillani...

  — Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta
  nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin
  iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.

  — Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko
  itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me
  saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni
  perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.

  Tuhertaa ja ahertaa työtään ja jatkaa tovin kuluttua:

  — Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule
  toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole
  niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla...

  — Ei se kannata kehua sinunkaan niskantakuisesi: kesken se loppui!

  — Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä
  vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat
  lyödä puolipohjia kenkiin!

  — No, pitänee lyödä, että oikeus täyttyisi.

  — Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä
  huokialla.

  Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä
  kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin
  rintamustaskuihin.

  Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara
  napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:

  — No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla
  lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua
  siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä
  ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon...

  — Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika
  asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on
  lehmänläjällä ja pannukakulla!

  Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta
  vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen,
  käsillään elehtien:

  — Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta
  ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita
  pennejä kasoittuisi... Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta.
  Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän!
  Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän... Kuule sinä Piika ja
  Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan
  elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.

         *       *       *       *       *

  Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla
  seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se
  harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka
  piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta
  viileässä, kauniissa mullassa.

  Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä
  rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja
  kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä
  hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta
  ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.




  XVI


  Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään
  tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen
  selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä
  topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa
  äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää,
  sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:

  — Se Töräpään entinen Isokin kuuluu kuolleen.

  — Kuolleenhan kuuluu, myöntää toinen.

  — Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut
  itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja...

  — Hulluuttaan se sille jäljelle joutui. Piru tienasi...

  — Jäi siltä poika.

  — Jäihän siltä sen piika-lutkan kanssa.

  — Kohta tuo taitaa sekin kuolla: rykii, rintatauti lienee.

  — Niin piika... Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa
  tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta...

  — Joo, ei siltä isot perut jääneet ihmisille Isoltakaan...

  Vaikenevat. Veivi kitisee. Hiekkapyörä kuluttelee tahisten kirveen
  rautaa.

         *       *       *       *       *

  Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion
  liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä
  lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten
  päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt
  rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa
  vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän
  tästä olen minäkin menevä... Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan
  ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan...

  Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison
  poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä
  ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta
  otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja
  pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu
  ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko
  paistaa, ruoho lemuaa.

  Tulee äiti, kuihtunut ruipelo, itkenein silmin ja virkkaa:

  — Ukko on kuollut.

  Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi
  hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi
  menevästä...

  — Ja pian taitaa äitistäkin aika jättää. Jallu parka jää yksin.

  Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään
  taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana,
  ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.

  Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan
  ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten
  sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi
  maanrakoon.

  Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen
  nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko
  tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana
  turvattomuuden tunteen, tyhjyyden... Isä ja äiti, läheiset, ylen
  tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin,
  mihin ei ylety.

  Ja Jallu on Töräpään huutopoika.

  Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon
  isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon
  pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa.
  Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana
  Töräpään talossa...

  Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan
  työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä,
  tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla.
  Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä
  mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen
  asukkaista.

  Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä
  kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli
  entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti
  ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään
  Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen
  huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen
  pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin
  luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi,
  kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule
  ihmisiä.

  Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin
  hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja
  yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti
  helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.

  — Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti
  vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai
  pojankin, joka itkee puolestaan... Älä välitä! Olethan sinä rikkaan
  miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!

  Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään.
  Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta
  vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen
  tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.

  — Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä
  puhuisi, opettaisi... Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!

  Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta
  epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika
  vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja
  katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja
  ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien
  näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän
  näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka
  oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa.
  Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli
  pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti...
  Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu
  äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.

  Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison
  joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia,
  että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita
  mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja
  kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille... Sisässään iti viha
  ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden
  höystämässä maaperässä.

  Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja
  kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman
  nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus
  itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien.
  Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan
  nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat
  kissalle.

  Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan
  korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana,
  laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama
  korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä
  äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:

  — Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä
  sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt...

  Jallu meni ohi kummastellen: lieneekö horissut vanha äijänkääkkä.




  XVII


  Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa,
  mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää
  häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain
  omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen
  Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis,
  mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen
  jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein
  vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun
  kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas
  ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja
  pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.

  Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana,
  Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä
  paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle,
  Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino
  kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin
  ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt
  oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten
  isänsäkin ennen...

  Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin.
  Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja
  suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat
  piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin:
  oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta
  jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti
  puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan
  kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan
  kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä
  teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta
  ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies
  ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti
  yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki
  kirjojaan.

  Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin
  Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon
  mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita
  vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa,
  silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä
  kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja
  leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon,
  terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen.
  Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki
  tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja
  tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen
  roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli
  Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan... Vapaus! jylisi
  Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat,
  jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä,
  sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät
  heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle...

  Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki
  Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat
  toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma
  pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa.
  Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina
  kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.

  Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen
  uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata
  rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai
  leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen,
  laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat
  kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin
  tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa
  ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja
  raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä
  viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten
  sekoitti päätään kirjojen kimpussa.

  Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja
  väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet
  lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä
  hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä
  lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen,
  valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja
  houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi
  kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä
  imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja
  viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä,
  punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta,
  joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat,
  viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla
  kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat,
  kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan
  saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle
  olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida
  tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot
  ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta
  jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin
  sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat
  nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista
  naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä
  mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää
  ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.

  Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa
  ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko,
  kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle
  antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun,
  aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain
  naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä
  itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.

  Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät
  tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita,
  närää, kateutta, ja katkeruutta.

  Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies,
  etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu
  koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän
  oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä
  tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman,
  ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein
  tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä
  ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään
  nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä,
  että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai
  molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi
  ja vihaisiksi.

  Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää
  ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi.
  Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi,
  oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan
  lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes
  vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he
  kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:

  — Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa.
  Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.

  Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä
  kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä
  ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen
  yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin
  osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt
  vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle... Mutta Töräpään mies
  tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä
  entisen laatuista ivaa:

  — Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten
  isäsi ennen!

  Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä,
  että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän
  tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.

  — Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi
  näet. Ilman saatu tönö...

  — Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän
  välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.

  Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä
  jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli
  tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut
  olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen
  peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli
  hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi
  ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen.
  Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä
  harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään
  isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.

  Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus.
  Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen
  ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää
  ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin.
  Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi
  tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt
  hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille
  ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja
  unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.

  Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja
  vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne
  sieltä vaikka piru.




  XVIII


  Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli
  autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton
  kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku,
  vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin
  Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä
  pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla,
  kostotuumilla.

  Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä
  naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen
  ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena.
  Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta
  ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta
  muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen
  älälle, olisi sille kiusaksi... Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja
  konu mies...

  Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten
  joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi,
  hän kostaa jotenkin... Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs
  sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan?
  Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon
  paisteesta?

  Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta,
  ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat,
  mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi
  perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi
  Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:

  − No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli
  halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.

  Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat
  longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu
  kirouksia:

  — Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia
  perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä
  lystää?

  Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi
  ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan,
  läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän
  seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen
  vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt
  lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen
  halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan
  pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen,
  ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi
  kasvoihin.

  Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla.
  Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen.
  Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin
  rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies
  lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu
  juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi
  juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta
  kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.

  — Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein
  kävelemään.

  Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään
  isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja
  pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon
  tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa
  asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut
  ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan
  oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän
  tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee
  ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan?
  Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja
  vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä
  rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän
  rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti
  paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se
  siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu... Nyt hän rukoili, asettuipa
  polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi
  tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja
  tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan,
  ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä
  nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina
  aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on
  aika armoa pyytää, poika parka... Ja näinkö sinä teet katumusta ja
  parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista...

  Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia
  hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän
  puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari,
  jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä
  yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus
  tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei
  ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään
  ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa
  ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu.
  Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä
  tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja
  kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt...
  Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä...

  Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein
  ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala... Samassa
  vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen
  pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä
  pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton... Sitten hän
  kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän
  tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat
  ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä
  on salaisia, kuittaamattomia syntejä... Niistä se viedään tilille.
  Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui,
  ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi
  kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala
  huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle...

  Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt
  rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli
  taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle
  ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen
  rauhattomuuteen.

  Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan
  miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin
  lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta
  lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta... Ja
  täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei
  muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren
  miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään...

  Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti
  ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä...
  No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa
  kerran... Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen
  siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin
  putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka
  nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi
  epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty
  pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy,
  vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee... Eikö olisi
  parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran
  tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha
  mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin,
  Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat... Jos tyhjästä suutut
  niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen
  ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-...

  Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume.
  Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja
  viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle
  puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön
  hänet vapaaksi.

  Jallu Taikinamaa pidätettiin.

  Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille
  levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.

  Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara
  kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.

  — Miksi sinä sitä puukolla pistit? kysäisee viimein vanginkuljettaja.

  — Pieksi pienenä. Löi selkään.

  — Ja sanoivat, jatkoi toinen, että se vei sinulta mieluisen
  tytönkin...

  — Vähät tytöistä.

  — Miksi nyt sitten tulit itse kiinni pantavaksi?

  — Olisi muuten syytön mies tullut syylliseksi.

  — No, miksi odottelit näinkin kauan? Hetihän se mies vangittiin.

  — Täytyy sitä vähän harkita, ennenkuin ottaa ruumin kihlat!

  — Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään
  liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies...

  Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa
  talvisena päivänä.

  Kaksi päiväläistä rouhi sontaa irti Töräpään tunkiolla. Katsoivat.

  — Taitaa olla pojalla iäksi leipää, arveli toinen.

  — Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan,
  vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään...

  Hevonen hölkkäili, lumi narisi ja niin katosi reki näkyvistä.




  XIX


  Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan
  edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko,
  epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta
  ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien
  taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys
  tuntuu ruhjovan rintaluut sisään... Vaikka rasittaisivat ruumista
  surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy
  tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki...

  — Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu
  miestaposta vaiko pahoinpitelystä?

  Niinpä hän kävelee, kiroilee, tuskittelee.

  — Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa
  istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten
  se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika... Ja miksi piti mennä
  tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa
  typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen
  joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?

  Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät
  aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen
  omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin
  latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.

  — Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa
  kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai
  Piru, mutta eivät hiisku mitään... Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu
  saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.

  Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan
  olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi...

  Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee
  tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa
  käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista
  harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti:
  sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää
  rautaa päällä...

  Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää
  läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..

  On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja
  kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän
  kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn,
  sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:

  — Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin
  pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää...

  Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli
  rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat
  ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä
  jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja
  puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat
  kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään
  sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut
  kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin
  kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää
  aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän
  iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen... Sillä mikä oikeus
  on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain
  kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus...

  Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen,
  ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.

  — Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja
  typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon
  sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen... Vaikkapa sen
  sitten taasen nielisi tuli.

  Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän
  mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja
  sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi
  hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka...

  Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja
  kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne
  liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten
  puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat
  elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään
  kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä,
  josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään
  mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.




  XX


  Vapaus! Tiilisen linnan ovet ovat avautuneet.

  On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä,
  savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen.
  Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa
  väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä
  kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia
  tirskahduksiaan.

  Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja
  taistelua.

  On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa
  vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita
  nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket
  rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka
  löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen...

  Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika,
  parahin punikki onkin.

  Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan
  kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija,
  jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun,
  yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat
  punaiset pisarat... Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta,
  verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja
  tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen.
  Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva... Mikä ei
  siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan
  uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon
  viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan
  nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä
  suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta...

  Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja
  raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin
  asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin,
  jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä
  edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä
  kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden
  ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva... Voitto!
  Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle
  sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön,
  puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo
  nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.

  Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki
  päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen.
  Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten,
  ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi
  vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli
  käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja,
  porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana,
  vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi
  uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin
  yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa... Se
  tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä
  onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden;
  se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää
  ja leppeää aikaa... Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä
  verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään
  näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn
  perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.

  Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa
  perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten
  lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia
  teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko
  paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin
  heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan:
  tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja
  voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä,
  molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän
  riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää,
  tasajakoon...

  Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon
  paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin.
  Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi
  kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai
  jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi
  ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan
  kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä
  taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä
  tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen
  asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti
  veren ja tuhkan tulvassa.

  Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten
  kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden
  tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa
  jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu
  kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen
  liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet
  toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla,
  voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita
  kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa
  väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja.
  Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä
  Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt... Haavan saaneita oli samoin
  epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului
  rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli,
  jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin
  suuret, valtavat ruoskanlyönnit.

  Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea
  apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan
  ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus
  värjötteli, piileskeli kuin myyrä... Vääryys vesoi ja raha oli
  väkevä, herrat voittivat.

  Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin
  pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä
  yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin
  esiin.

  — Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime
  tingassakin, kun osa jo oli antautunut.

  — Ei sitä tiedä vielä kenen puolella on laki, kenen lain varjo.

  — Olette tappanut yhteiskuntajärjestyksen puolesta sotivia sankareita.

  — Tappanut olen, niin monta kuin olen saanut. Ja tappaa pitää
  sodassa...

  — Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää.
  Viekää pois.

  Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa
  metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman
  jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja
  jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen,
  punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta
  otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi
  lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi
  nuolemia rantakiviä.

  — No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt
  ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään... Teidän
  takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!

  Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi
  selkäänsä ja alkoi puhua:

  — Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset
  siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja
  sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka
  ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta
  on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä
  aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema
  aikanaan makealta...

  Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut,
  tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski
  miehen pitää turpansa kiinni.

  Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään
  pois.

  — No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle.
  Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?

  — Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se
  ennenkin nähty pyssyntorvi...

  Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku
  on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä,
  mustanpuhuva sälli sanoo:

  — Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.

  — Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo!
  Antakaa rapsaa!

  Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään
  kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen
  punakaulahuivinen mieskin.

  — No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin
  niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.

         *       *       *       *       *

  — Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara,
  tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa
  voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään
  suvusta.

  Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty,
  pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.

  — Joo, niinhän se Töräpään Iso... Mutta sen poika vietiin linnaan.
  Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä
  isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin...

  — Niin siellähän se sai ihannevaltakunnan — jonkun kyynärän maan alla.

  — Niin sep kävi viimeiselle sitä aina mainittavaa Töräpään sukua...




  XXI


  Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa,
  hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää
  koreuttaan.

  Tämmöinen kohtaus oli sattunut sinä kevään tummana vangitsemisyönä:

  Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai
  toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri
  ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään
  joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä
  vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet
  olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi
  taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi
  halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli
  muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai
  lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita... Ah, raskasta
  on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt
  maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen... Ei
  älyttömällä ipanalla ole sielua...

  — No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi,
  jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina.
  — No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta
  onnellinen...

  — Onnellinen... On se elävällä edes jokin toivo, supisee Jallu.

  — Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi
  elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.

  — Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt,
  niinkuin kissanpentu...

  — No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti...
  Minä olen jo väsynyt.

  Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja
  pistää oman reuhkansa tämän päähän.

  — No, nopeasti nyt, ennenkuin huomaavat.

  Jallu seisoo neuvottomana.

  — Ei sentään. Sinullahan on, puhuit, vaimo ja lapsiakin.

  — Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää
  sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle...

  Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten
  torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:

  — Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai
  latvapuolta?

  Samassa tulevat jo näitä valituita hakemaan. Joku päällysmies
  huutelee:

  — Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt
  tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja
  välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!

  He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen
  ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän
  pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.

  Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat,
  apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä
  sisuksissa kiukku.

  — Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu
  itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä
  tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen
  lopun. Nytpä tätä kestää... No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se
  nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu
  Taikinamaalle?

  Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia,
  alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi,
  aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta
  nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta
  kuin oli yletytty.

  — Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin,
  synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua
  itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu
  vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän
  olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.

  Mutta tylsässä toivottomuudessaankin toivoi hän vielä jotakin.

  Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten
  eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä
  ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän
  miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.

  Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä,
  ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan
  tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut
  viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa
  kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen
  pisteaidan harmaus.

  Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa
  poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?

  Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä,
  kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.

  — Millä elät?

  — Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin.
  Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan.
  Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät
  pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa
  on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi
  vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja
  pommeja, myrkkyä ja surmakojeita...

  Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta
  naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että
  hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.

  Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti
  näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana
  karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta
  naamasta.

  — Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella,
  kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden
  puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä
  olen nyt! Näin käy vapahtajalle!

  Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää
  viimein suoraan ruokaa ja rahaa.

  Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai
  taistellut maan puolesta, vapaussoturi... Äly on mennyt raukalta.
  Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.

  Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku
  älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:

  — Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta!
  Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!

  Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on
  nälissään.

  Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi
  aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä
  ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa,
  kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä
  silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan... Ja oliko hän
  edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut...

  Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja
  ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja
  kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria
  kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi,
  tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi... Nyt hän ei enää
  kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä
  näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei
  uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan...

  Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat
  vielä asian jalalle... Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen
  ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja
  vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan
  pistimen nokalla... Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan,
  jolloin se sai maistaa pamarin pamppua...

  Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein
  selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei
  tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun
  ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset,
  hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään... Silloinpa
  älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin
  tappelun ihanuudesta.

  Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille
  vanhoja hokemiaan:

  — Vapauden puolesta taistelin...

  Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin,
  takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen
  kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa,
  pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän
  sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä
  itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti.
  Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin
  Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta
  kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa
  omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut.
  Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku
  rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo,
  saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan
  ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.

  Silloin hän miettii itsekseen:

  — En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen
  se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput
  sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi
  tulin, että rahaa vain kasaan... Lienee verissä, sukuvika...

  Joskus sattui joku kysäisemään häneltä:

  — Missä taisteluissa olitte? Missä joukko-osastossa palvelitte?

  Mutta hän ei ollut kuulevinaan. Jatkoi vain entistä hokemaansa:

  — Kaikki annoin vapauden puolesta! Kaikki meni! Näin nyt elän!

  Kukaan ei pitänyt häntä täysipäisenä.

  Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki
  taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat
  paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä,
  Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren
  taloissakaan hokemassa lauluaan:

  — Vapauden puolesta taistelin!




  XXII


  On ollut hallayö, tylynselkeä, kuuraa ripotteleva. Töräpään rukiin
  on pannut pakkanen. Se hamoittaa harmaantuneena, kahisten viluisen,
  kolakan pohjatuulen pyyhkiessä. Isäntämies tuijottelee siihen
  ikkunasta synkin miettein: leipä siepataan kynsistä. Saa siinä sitten
  yrittää, kun yö vie, minkä vuosien työ tuo. Eihän siinä auta kynnen
  kovuuskaan...

  Jo rykösen on lihaton, harmaan kellertävä hupsu kulkumies istunut
  penkin reunalla ja hokenut omia kotkotuksiaan:

  — Taistelin vapauden puolesta!

  — On tässä itsekukin, tapellut vapauden puolesta! Mitäpä tuosta
  sitten leipä valkeni... Menot vain lisääntyivät ja verot ja pakkanen
  vie viimeiset.

  Isäntämiehen ääni on ärtyisä ja hän on kääntynyt viimeinkin
  selin akkunaan ja katselee hupsua vierasta. Tämä jatkaa mistään
  välittämättä omia lausejaksojaan:

  — Kaikki meni vapauden puolesta! Tässä nyt olen!

  — Niin, sillä jälellä sitä pian on, ellei tässä jotakin hoksaa. Saisi
  tämän talon ronin myydyksi, että pääsisi painumaan leipämaihin,
  Amerikkaan, tai vaikka Austraaliaan. Sieltä kirjoittavat hyvää.

  Silloin kulkumies heittää omat puheensa ja virkkaa:

  — No, myö.

  — Pirukos sen ostaa. Saisin vähänkään hintaa, niin heti tämän saisi.

  — Saahan sillä. Myö minulle.

  Isäntämies tarkastelee toista: kaikkea sen hullun päähän juolahtaa.

  — Vai taloa sinä oletkin vailla. Äsken kuulosti, että tyytyisit
  vähempäänkin.

  Kulkumies pistää käden poveensa ja läpsäyttää setelitukkoa penkkiin.

  — Luuletko, ettei ole tekevää? Heti lyödään raha pöytään, kun
  hinnalla sovitaan.

  Isäntä katsoo suurin silmin. No, hullujahan on monenlaisia,
  rikkaitakin. Siinä taitaisi olla nyt ostaja. Hän katselee harmahtavaa
  ruisvainiotaan, kääntyy ja epäröipi ja mainitsee viimein summan.

  — Sen kun pusket, niin isäntä olet.

  Kulkumies istuu, heiluttelee jalkojaan, ja virkkaa viimein:

  — No, hae pännämiestä. Tehdään pisma. Minä en tinkaa, kun kerran
  ostan.

  Niinpä tapahtuu, että kauppa tulee. Kulkumies vetää setelitukon
  toisensa perästä pukunsa kätköistä, lukee ne ja työntää isännän
  eteen. Sitten hän ripustaa takkinsa naulaan ja sanoo:

  — No, nyt sitä ollaan isäntänä kotitalossa, isä vainajan entisessä
  talossa.

  Kaikki hätkähtävät. Nyt he erottavat Jallu Taikinamaan, talon
  entisen ruotipojan, tuon karankolaihan, harmaan kellertävän haamun
  takaa. Isäntämies, joka kerran on saanut keuhkoihinsa Jallun puukon,
  silmäilee häntä peloissaan ja epäluuloisesti: mikähän sillä nyt on
  mielessä...

  Mutta Jallu sanoo ainoastaan kirjan tekijälle:

  — No, pistetään nyt nimi sinne pismoihin.

  Ja jatkaa sitten:

  — Entisen väen ei tarvitse pitää mitään hoppua. Menee kun kerkiää.
  Kyllä tässä mahtuu. Minä kun olen aivan yksinäinen mies.

  Entinen isäntäväki poistuu kuitenkin aivan ensipäivinä. He
  hommautuvat ulkomaille puheittensa mukaan. Ennen lähtöään kysäisee
  entinen isäntä kuitenkin Jallulta:

  — Miten sinä selvisit niistä häikän ajan kahakoista? Sanovat, että
  sinut olisi ammuttu...

  Mutta ei Jallu anna sen selvempää. Puhelee vain tavaksi tulleita
  puheitaan.

  — Eivät kaikki kuulat tapa! Eikä multa niin raskasta ole, ettei ylös
  jaksa nousta!

  Kohta puhuttiin pitkin kyliä, että Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison
  ainoa poika, joka jo kerran oli ammuttu, oli nyt ostanut Töräpään ja
  oleili siinä isäntänä kuten isänsä ennen. Pian tiedettiin, että hullu
  mies se on kuten koko entinen sukunsa. Tietäähän ne Töräpäät. Sillä
  kuuluu olevan aikomus ottaa akka ja siittää lapsia. Kuului sanoneen,
  ettei suku saa kuolla. Jos vieras kävi, niin eipä häneltä saanut
  kuvan puhetta.

  — Olin punikki, saattoi hän äityä selittämään vieraalle. Taistelin
  vapauden puolesta. Nyt olen porvari. Minulla on rahaa ja voimaa. Ei
  kannata ruveta laumassa, rysyssä ja ryymingillä elämää parantamaan.
  Itsekukin kohdastaan. Joka ei onnistu, se on huono. Joka onnistuu, se
  on porvari ja pysyy porvarina niin kauan kuin voimaa on...

  Akankin hän oli saanut, nuoren leski-ihmisen. Meni aikoja ja lasta
  ei syntynyt. Jallu Taikinamaa äitteli akalleen: Ei meinaa tehdä
  hänelle perillistä, koska toivoo, että Taikinamaitten suku kuolisi,
  että kuolisi viimeinen Töräpään isäntä ja akka sitten pääsisi
  talon ja tavarain kanssa rillittelemään... Niin puhui mies, joka
  oli ikävuosiltaan kymmenisen vuotta akkaansa nuorempi. Lopuksi
  hän ajoi akan pois ja eleli yksinään. Oli muuttanut mieltään.
  Ei aikonut enää tuottaa lapsia pahaan maailmaan tappelemaan,
  sotamiehiksi, tykin ruoaksi... Ihmisiä oli ilmankin liikaa, siksi
  piti tehdä surmankojeita, sotia ja tappaa nitistellä aina vähän
  väliä. Paljon viisaampaa oli, jos niitä ei siis tehty ollenkaan.
  No, kuluihan hupsuilta hyvin aika tässä maailmassa, niissä teko- ja
  tappomeiningeissä. Oli se sen puolesta hyvä. Mutta eri miehet ne on,
  jotka ruumiita tekee ja eri, jotka niitä pesee...

  Hän alkoi kulkea kylällä. Puhui pirullisen pilkallisia puheita,
  ivaili ilkeästi ikäänkuin viillellen veitsellä lihanpintaa. Koettaa
  saada ihmiset suuttumaan, riitelemään itsensä ja muiden kanssa.
  Riemuitsee kovin, aivan hytisee onnesta, kun saa ihmisille harmia ja
  kiusaa, kun saa heidät vihastumaan ja sadattelemaan. Hän, vuosiensa
  luvulta tuskin päälle kolmenkymmenen, näyttää iänikuiselta ukolta,
  hieman käyränä rungoltaan, niin laihana, että voi joka luunsolmun
  lukea, pinnaltaan harmaana kuin resuinen pisteaita. Näytti, että iho
  meinasi ottaa sammaltakin, harmaata, homeista jäkälää.

  Ihmiset sanoivat häntä Töräpään Piruksi.




  XXIII


  On lokakuinen ilta. Pimeys on musta, maa litkahtelee märkyydestä,
  tuuli puhisee ja sade lankee kumeasti rummutellen ruutuihin.

  Jallu Taikinamaa istuu jonkun vieraan miehen kanssa Töräpään
  kamarihuoneessa. Jallu kohentelee kekäleitä pystyraasussa, se vieras
  herrasmiehen näköinen istuu pöydän ääressä, jolla näkyy kahden
  talikynttilän valossa papereita ja kirjoitusneuvoja.

  — Miten? puhelee se vieras herra. Te teette testamentin, sellaisen,
  että ette anna omaisuuttanne kenellekään, että sen pitää antaa olla
  semmoisenaan, koskemattomana, iänpäivän... Ei laki tunne sellaista
  testamenttia. Ei sitä voi tehdä, eikä sitä hyväksytä.

  Jallu Taikinamaa istua ähöttääja kohentelee kekäleitä ja vastaa
  viimein:

  — Mitä oppia se on? Omaisuus on minun ja minä saan tehdä sen kanssa
  mitä haluan.

  — Saatte kyllä, selittää herrasmies, saatte eräissä puitteissa niin
  kauan kuin elätte. Mutta yhteiskunta ei salli, että te määräätte
  sen käyttämättömäksi, koko tämän omaisuutenne, talon ja maat,
  metsittymään ja villiytymään, ilman että ihmiskäsi saisi niihin enää
  milloinkaan koskea. Se ei käy.

  — Kyllä sen kävellä häätyy. Ja mitä te välitätte, kunhan kirjoitatte
  paperin, niin kuin testamentti tehdään, lain sanoilla ja pykälillä ja
  esitätte kuoltuani oikeudelle.

  — Ei laki sitä hyväksy. Ja, yrittelee herrasmies, mitä te
  vielä testamentista? Tehän ehditte sen vielä, nuori mies,
  kolmissakymmenissä...

  — Niin sen luulisi. Mutta nyt se on tehtävä. Minä kuolen pian.

  — Mitä te nyt turhia...

  — Tosi se on. Minä kuolen. Tehkää vain paperi. Ja jos laki ei
  huolehdi siitä, että kuolevan tahto täytetään, niin kyllä minä
  huolehdin. Minä kummittelen. Jos joku elävä iskee kyntensä näihin
  maihin, niin minä lentää louhkasen hautuumaalta ja revin tukasta...

  Sade rapisee, tuuli ulvahtaa, ähkäisee uunin hormissa ja tuprauttaa
  tulista tuhkaa. Herrasmiehestä alkaa tuntua kaamealta. Hän katsoo
  tuota omituista miestä, joka kyhnöttää uunin ääressä kuin suuri,
  harmaa lintu, muistaa ne monet tarinat, joita on hänestä kuullut,
  ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.

  Sade hakkaa seiniä ja akkunoita, tuuli humisee pimeydessä, kynä
  rapisee ja Jallu Taikinamaa istua nököttää tuijotellen riutuvaan
  hiillokseen.

  Viimein on paperi valmis. Jallu Taikinamaa tutkii sen huolellisesti,
  piirtää nimensä alle ja painaa sinetinkin punaiseen, kihahtelevaan
  lakkaan.

  — No niin, sanoo hän sitten. Välttää. Te huolehditte, että se
  esitetään asianomaisissa paikoissa. On jo myöhä. Käykää tänne
  levolle. Mihinkäpä siellä liikkunette sateessa ja pimeässä.

  Hän poistuu ja herrasmies alkaa hankkiutua levolle, pysähtyen väliin
  kuin miettimään, pudistellen päätään.

  Mutta Jallu Taikinamaa on ottanut tuvan puolelta lyhdyn ja
  mennyt ulos. On myöhä, pian puoliyö. Musta pimeys tuntuu
  melkein läimäyttävän naamaa, tuuli tohisee ikäänkuin nuhaisena,
  synkkämielisesti, ja sade jatkuu. Jallu Taikinamaa kävelee lyhtyineen
  ympäri tanhuvia, kiertelee rakennuksia, seisoskelee ja näyttää
  katselevan välittämättä sateesta. Mutta mitäpä hän juuri nähnee muuta
  kuin pimeyden, sateenpisarat ja tuulen, joka melkein läimäyttää
  sammuksiin hänen lyhtynsä.

  Viimein hän lähtee tupaa kohti. Istuu portaille kuin jokin öinen
  pöllö pää käsien välissä, liikkumattomana. Hänen vieressään palaa
  lyhty, jonka liekin tuuli saa hurjasti, levottomasti heilumaan,
  pitkin lyhdyn laseja valuvat isot, sumeat pisarat.

  Menee yö ja talon palvelusväki nousee ja tapaa isännän yhä
  nököttämässä portailla, kuin harmaan, läpimärän linnun. Lyhdystä on
  öljy loppumassa. Sen liekki pihahtelee vielä surkeana ja kituen.
  Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, on kuollut.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.