Karavaani ja muita juttuja

By Pentti Haanpää

The Project Gutenberg eBook of Karavaani ja muita juttuja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Karavaani ja muita juttuja

Author: Pentti Haanpää

Release date: February 23, 2026 [eBook #78018]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1930

Credits: Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA ***
language: Finnish




KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA

Kirj.

Pentti Haanpää






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1930.




SISÄLLYS:

Karavaani
Kertomus liikemies Harasta
Tilastollinen tutkimus
Puoli miljoonaa puunrunkoa
Rokulia ja viinaa
Auto-onnettomuus
Kertomus kirjantekijästä ja isäntä Paniikista
Juhla luostarissa
Peli
Joutilas mies ja kylä järven rannalla
Hiiri-Pekka
Leukaluu
Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen
Jaakopin paini
Muistelma luutnantti Näpistä
Miestappoon
Ilveilijä ja Pirjetta
Synnyinmaan muistot
Elämän keinot




KARAVAANI


Taivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä,
joka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä.

Miesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään.
Kuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui
savuke.

Aaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä.
Hän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea
naamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta.

— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että
ovat kunnossa, jos asia vaatii...

Hän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät
makasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat
sen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan.
Joku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että
selväpä tuntuu torvi olevan.

Muuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti.
Savukkeet hehkuivat.

Siinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat
tehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka
vaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan.
Joukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa
harrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi
tilapäisesti kehittää leipänsä miten vain.

Ja Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän
on ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana
tapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän
sitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa,
tämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan
kommunisti! Sitä minä en äänestä!

Mutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen
kiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa:

— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät
sen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan.
Kahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä...

Ahvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea.

— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat!
Mitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain
hoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten,
invaliidien rahoja kymmeniä tuhansia...

Tähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti:

— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan.

Mutta silloin on Aaroni kimmastunut:

— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette
jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia
herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra
mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle:
herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten
sokeat oriit...

Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky.
Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on
jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää
tappelua.

Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin
aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.

Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä
törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.

— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain
vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa,
että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat.
Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma
maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet
tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!

Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset
puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat,
huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa
ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata
kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian
oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin
liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan
kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku
heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä
jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri
olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei
ollut ihmisille esimerkiksi.

Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu
huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa.
Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä
ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.

Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä
miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin
askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen,
sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto.
Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin
kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.

Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan
Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa.
Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia.
Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli
satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon
aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen.
Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä.
Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat
tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa
istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä
omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä
ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin
rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään
takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo
oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan,
kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani.
Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen
kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin
suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku
kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja
saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.

Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn
räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli
kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin
saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka
haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut
toisten kannettavaksi.

Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse
miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin
kankaita, poikki jänkien.

Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen
vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies
ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä
kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului
suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana
jänkällä häämöitti jälleen tulija.

Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän
seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt
nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla
makaava mies sanoi itsekseen:

— Neljäskymmenesviides.

Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei
kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt
mitään. Mies sanoi vielä kerran:

— Neljäkymmentäviisi.

Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki
jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä
sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:

— Rovaniemeen.

       *       *       *       *       *

Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella
rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu
pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan,
mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin
olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.

Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri
tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin.
Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon
paisteessa.

Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä.
Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä
ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain
hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.

Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.

— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat
avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä
sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli
sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.

Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että
tämä oli viisasta puhetta.

Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät
lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli
tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona,
käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista
järjestystä.

Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat.
Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas
tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin
huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla
ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat
harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät
sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen
ja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois,
niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät
komeasti...

Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi
aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana,
leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin
balsamoida ja viedä museoon...

Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa
henkeä.

— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai
lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin _sisästä_, eikä idästä.
Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa
ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä
tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No,
kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun.
Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä
Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja...

Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.

— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna
kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet
heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja
kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä
maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä
vain pyssyjen turvin...

— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja
järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä...

Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä
vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi
karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja
sanakimppuun.

Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin
mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten
hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat
tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät
kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään
mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään
mielenliikutusta olisi sattunutkaan.

Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies
antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli
jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän
reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he
muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.

Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta
juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:

— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on
järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma
kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt
ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se
on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan
niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja
sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme.
Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen
etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä
otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan
kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä
menoarviossaan sitä varten sarake...

Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon
järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat
varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja
odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja
alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä,
reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa
pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat
seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu,
että pääjoukko sen kuulee.

Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On
ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on
jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt
toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin
veneisiin.

Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan.
Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä
koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi
pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen
olla perässä.

Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä
vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja
jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja
sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva
hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen
epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?

Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani
lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat
tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.

Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta,
ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia.
Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä
käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta
ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi
asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.

Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen
kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He
puhelevat tovin.

— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty.
Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään...

Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle,
ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy
viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan.
Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.

Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa.
Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin
etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.

Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja
käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.

On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat
kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset
seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.

Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun
viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä
miehiä ja astioita.

Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain
sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui
kuin rasvattu siima päämääräänsä.

Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut
rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä.
Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin
koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies
oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit... Mutta... Aaroni ei ollut
kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä
marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.

Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.

— Juostaan, läähätti hän.

He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.

He olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja
tumman mieslauman.

— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä
saa... onko firmalla täällä moottori?

He seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän
luotsinsa huuto rannalta:

— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa!

— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni.

He kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa
laukauksia.

— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on
vedetty huulesta loukkuun...

Nyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus
räiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut
häipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin.

Karavaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen
rannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin
ensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen
metsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten
he aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät
livistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä
ja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta
ja nopeinta pääsi livistämään.

Mutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten
ympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän
sydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän
äskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa!

— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo
äsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin
olisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina!

Moottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa.
Se vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata
kilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien
välissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois.
Poliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin
aikanaan sakot ja linnat.

Murheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa.

Ja sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan
harhailivat pelon alaisina metsässä.

Voi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle!
Uskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan...

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä
karavaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin,
ja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti
nololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja
kiukkuinen sointu..

— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä.
Tulkaa perässä!

He tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni
veti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla,
rypistymättömillä viisisatasilla.

— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin
sanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt
eivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma
antoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu.
Tässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme...

Miesten naamat loistivat.

— Miten se oikein meni niin akaksi?

— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa
miestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi
meidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin?
Liian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä
ei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä
sanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa
pitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten
ennenkin.

— Eikäkö ajeta ponniin?

— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on
miten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin!

Aaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat
ihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen.




KERTOMUS LIIKEMIES HARUSTA


Kaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja
muurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet
ja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne
moninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja
kosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten
rakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja
oppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät
kulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi,
ovet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai
virka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden
saavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon
rakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin
oli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on
työstä jos muustakin vapauttava valta.

Tässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies,
rautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää
on, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin
komeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on
toimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa.

Monet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias,
luvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin
sen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä
lakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa
asunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa.
Sillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies
ja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia.
Sitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin
rautakauppiaaksi.

Kaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra
Harua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta
herraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten
liikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt.

Niihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies
Haru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska
se on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin
työllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla
pari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä
miehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo
alottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui
ja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut
lankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän
osti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja
oli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä
työtä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa
vaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka
harvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja
huomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki
suunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei
enää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei
kuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla.
Hän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja
tulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan
oli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista.

Liikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista
virtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän
tulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin
puroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru
tiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi,
että moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen,
johon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän,
suuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili
sisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä,
sellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain
kanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka
ei todistettaviksi.

Liikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen
aamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta.
Ikävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa
rakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen
asemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja,
lähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati
niin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli
istumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi
pitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla.

Mutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän
lähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi.
Tämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että
saataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta
vaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän
voi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä.

Erään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin
herroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään
kauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta
vaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat
olivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän
leima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me
kaikki menemme.

Mutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen
tomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia.

Liikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä
pitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista.

Silloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella
herraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen
huone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä
istumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan.

— No, sinä kärähdit eilen?

— Niin kävi.

— Elä välitä. Kyllä se kestetään.

— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta
minulle tästä on jo edessä linnareissu.

— Pieni retki.

— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin?

— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla.

— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu.

Haru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi.
Joitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä,
ystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin
oli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa
kauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun
taasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut,
tunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru
ymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta.
Ihminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti
syistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota
kokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja
vaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut
pian, ajettuaan heti asiansa lankaan.

— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi.

— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana.
Sanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista
neuvoa.

— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku
toinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi
rahaa?

— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan.

— Ahaa... Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä
ajan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen,
että Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan
kiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja
linnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me
menemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa.

— Voi jäädä menemättäkin.

— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto!

Kimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään
elämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti.

       *       *       *       *       *

Ilta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa.
Ravintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja
salaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se
mahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa
jatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja
kuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan.

Suuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi
ja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru.
Takana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä
peltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään
ei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä
lastissa.

Kaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä
laskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei
tämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä
käänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama.
Kenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se
kääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja
tuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut
yrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran
sillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja
liike vähäistä.

Kimpi murisi.

— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat
kytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää!

Hra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot
puuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa
pimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa.

— Annahan ratti tänne.

He vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa
kuului moottoripyörän säkätys.

— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me
tätä tietä pääsemme?

Haru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin.

— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole
pyörineet muut kun junan rattaat...

— Nyt pyörivät.

Vaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen
pahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen
ristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla.
Edessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului
moottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja
luoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin.

Mutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin
rataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja
peltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se
neste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut,
jotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat
ja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta
ja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen
luontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja.

Ja vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa
asuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi
se jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja
pyssyn ääni kuului kintereiltä.

Tämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan
kuorman kohtaloita.

Se oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä
laukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi
maantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä
yrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo
sillalle.

Mutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana!
Pitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua.

Puhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä
sanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu.
Mutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra
Haru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä
korkeudesta.

Tässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari,
vaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen
seurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen:

— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät.

— Hyvin ajettu.

Auto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä
maantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan
tapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä.

Silloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun
putoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä
näkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä.

Hra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne
keksivät, oli vastarinta.

Suuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi.

— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku!

— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen.

— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai!

Revolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta
ja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli
omaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin
auton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä.

Liikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen
nyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto
harhaili sinne ja tänne.

Säilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten
muustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen,
hengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen
miellyttävämmissä tilaisuuksissa.

Revolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen
lyhtyjen hohteessa.

Poliisimies oli voitettu.

— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään
vaarallista. Oikeaa tavaraa.

Tie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus
kuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun
hän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta.

— Kas niin!

Liikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi
vaunun kiitää parasta vauhtiaan.

— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut?

— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua
parempi.

Matka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun
siirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle.

Mutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä
tuntuivat vaativan toimintaa.

— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä
aikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet.

Sillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli
siirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri
paikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille.

Lopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan,
jonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät
kotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti
kuin tukki.

Oli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla.
Kimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset.

— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää
kuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää
himo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin
se huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä
renkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta... Ja
vähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä... Voi, saa...

Katkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen.

— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin...

Hän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa
yhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto
ammahti tyhjyyteen.

Mutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan
Harun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo
tempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen.
Auto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru
ponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän
huomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni
ruohosta ja kömpi kuivalle.

Vedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa
jälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta.

Liikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin
uni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän
imi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli
siitäkin seikasta vielä selvitty elämään.

Kimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta
jo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru
mielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi...

Hra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä
oli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille:
auto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi
vielä jotenkin auttaa.

Mutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään
tutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava
vakuutusyhtiöltä pennit pois.

Liikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa
vaatetta ja lämmittävää tulta.

Hänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä
poikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden
liikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa.




TILASTOLLINEN TUTKIMUS


Joutilas mies oli lukenut kansantaloudellista kirjaa ja tutkinut
tilastoa, myöskin alkoholikysymystä koskevaa. Hän pani kirjansa kiinni,
nousi ja täytti puolenlitran pullon kirkkaalla vedellä ja käveli ulos.

Joutilas mies aloitti tilastollisen tutkimuksen. Hän päätti esitellä
pullonsa jokaiselle vastaantulijalle, lukuunottamatta naisia ja
alaikäisiä, päästämättä ohitse ketään, jonka voi ruumiillista
väkivaltaa käyttämättä pysähdyttää.

Oli sunnuntai-ilta ja seurojen talolla oli ilot. Sitäpaitsi oli jokin
taloudellinen ja jokin hartauskokous. Tiellä olisi siis kävelijöitä.

Rannalla, puiston luona hän tapasi ensimmäisen kulkijan, erään kylän
arvokkaimmista isännistä. Joutilas mies puhui ensin muutaman sanan
säästä ja esitti sitten hieman arkaillen, että hänellä olisi pieni
pullo taskussa, jos niinkuin isännälle sopisi...

Se sopi hyvin. Syksyinen hämärä täytti varjoisan puiston, ja
kellastuvat lehdet kahisivat. Joutilas mies näki isännän ilmeisesti
ilostuvan. Hän katsoi kourassaan olevan pullon kirkkautta ja piti
esitelmää vuoden tuloksista. Hän puhui pitkään ja silmäili aina välillä
pullon kirkkautta.

Joutilas mies tunsi säälin heräävän sisimmässään. Oliko hänen päältä
katsottava tuon ilostuneen miehen lankeemusta? Mutta hän muisti, että
tutkijan pitää olla tunteeton, ja paadutti sydämensä.

»Kompsautahan vain, herkuttelija! Moni täällä pettyy», ajatteli hän.

Ja viimein pullo keikahti pystyyn, mutta samassa vääntyi isännän suu
kieroon. Hän sylkäisi, ja kasvot saivat vihastuneen ja loukkautuneen
ilmeen.

— Silkkaa vettä! Mitä te tällä tarkoitatte?

Joutilas mies oli hämmästynyt ja pyysi tuhannesti anteeksi. Erehdys,
erehdys! Ei suinkaan hän missään nimessä, tarkoittanut tarjota
pelkkää vettä, vaan aivan toista nestettä. Pullot olivat vain
vaihtuneet. Joutilas mies pisti pullon taskuunsa ja valehteli edelleen
häpeämättömästi. Hän rauhoitti omantuntonsa sillä, että se oli niin
sanottu kohteliaisuusvalhe.

Hän erosi isännästä vielä kerran vakuuttaen vilpittömyyttään. Lyhyen
ajan kuluessa hän sai tarjotuksi ryypyt puolellekymmenelle henkilölle.
Kukaan ei kieltäytynyt, ja kaikki totesivat halveksien aineen vedeksi.
Mutta nyt ei joutilas mies, joka osasi sovittaa käyttäytymisensä
olosuhteiden mukaan, pyytänyt anteeksi.

— Oikein päätelty! Mitä ihmettä sen sitten odotitte olevan?

Sen jälkeen hän tarjosi kahdelle henkilölle ryyppyjä sopimattomaan
aikaan. Sillä ohitsekulkevat naiset aiheuttivat puuhan keskeytymisen.
Sen perästä hän tapasi kolme nuorta miestä, jotka hyvin kernaasti
suostuivat tutkimaan pullon sisällystä. Mutta jo ensimmäinen ilmaisi
sen ääneensä ja suurella varmuudella, jolloin toiset eivät enää
ryypänneetkään. Joutilas mies päätti tämän jälkeen, mikäli mahdollista,
tarjota ainettaan kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ja hän menestyi
jälleen monet kerrat. Jotkut ottivat asian kevyesti, mutta jokunen
suuttui ja joutilas mies sai toimia ripeästi pelastaakseen pullonsa.

Kun hän oli päässyt yhteentoista ryypyn ottaneeseen, kieltäytyi
seuraava mies sillä perusteella, että maassa oli kieltolaki. Silloin
joutilas mies ilmaisi, että pullossa oli vain vettä. Mutta mies sanoi,
ettei häntä janota.

Nyt kulki auto ohitse, ja joutilas mies huiskautti kättään. Vaunu
pysähtyi, ja vesipullon mies löysi sieltä kylän kauppiaan. Hänkin
ryyppäsi, mutta sanoi heti, ettei hän mitään vesiparannusta tarvitse.
Joutilas mies myönsi, että vesi ei tosin vaikuta suuria asioita...

— Mutta se, mikä on veteen yhdistetty!

Kauppias ojensi omaa pulloaan. Mutta joutilas mies sanoi olevansa
suorittamassa tarkkuutta vaativaa tilastotyötä ja astui alas vaunusta,
joka vieri tiehensä.

Seuraava vastaantulija oli roteva sälli, jonka joutilas mies tiesi
helposti tulistuvaksi mieheksi. Hän epäröi, mutta asia ja totuus
vaativat häntä olemaan mistään välittämättä. Sälli ryyppäsi ja
raivostui. Joutilas mies kerkesi kuitenkin pelastaa pullonsa, kun
oli etukäteen varustautunut. Hän väisti pari nyrkiniskua ja ilmaisi
huudoilla hämmästyksensä ja vakuutti, että jos tässä jotakin väärää on,
niin syy ei ole hänen. Häikäilemättömästi valehdellen hän sai sällin
rauhoitetuksi ja pääsi hänestä eroon.

Ja jälleen painui vesiryyppyjä rauhallisempiin kansalaisiin, kunnes
joutilas mies sanoi eräälle:

— Kahdeskymmenes viidestäkolmatta!

— Mikä niin?

— Nesteelle altis.

Nyt hän tapasi ryhmän hartauskokouksesta palaavia vanhempia
henkilöitä, viisi miestä ja saman verran naisia. Joutilas mies
uskollisena periaatteilleen sanoi, että hänellä olisi asiaa kaikille
miehenpuolille. Heitä ei voinut yksitellen kulettaa kahdenkeskisiin
seikkoihin, joten hän esitti pullonsa heille kaikille samalla kertaa
valituin sanoin. He kieltäytyivät jyrkästi ja käskivät hänen hävetä ja
aikoivat pitää hänelle saarnan. Mutta joutilas mies sanoi, että hänellä
oli kiire, pyysi anteeksi ja käveli edelleen.

Seuraava kulkija oli yksinäinen uskovainen. Mutta hänkin kieltäytyi.
Sanoi, että kun on kerran uskoa tunnustamassa, niin pitää koettaa olla
vihainen viinalle, vaikka se, kuten Salomoni sanoo, välkkää lasissa.

Mutta toinen yksinäinen, seuroista tuleva uskovainen sanoi, ettei hän
ryyppyä eikä kahta, joita hän ei ota missään juopottelutarkoituksessa,
pidä syntinä, eikä usko Jumalankaan pitävän. Hän nosti pullon suulleen,
ojensi sen sitten takaisin ja oli pitkän tovin vaiti.

— En tiedä, sanoi hän sitten, teittekö tämän hyvässä vai huonossa
mielessä, mutta se oli tehokas ryyppy, saarna farisealaisuutta vastaan.

— En kummassakaan, en hyvässä enkä huonossa. Teen tilastollista
tutkimusta mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin.

Ryypynottanut mies katsoi häneen pitkään ja arvellen hänen olevan
juovuksissa pudisti päätään ja sanoi:

— Mene rauhallisesti nukkumaan, mies parka!

Seuraava vastaantulija ei ollut enää uskovainen, vaan päihtynyt.
Joutilas mies tarjosi hänelle ryypyn pullostaan ja pelasti sitten sen
ja pääkuorensa ripeällä otteella. Häntä vastaan paljastettiin puukko,
jolloin joutilas mies, katsoen tieteellisen velvollisuutensa tulleen
täytetyksi, pelastautui suinpäin pakenemalla.

Seuraava mies, jolle hän hengästyneenä ojensi pullonsa, sanoi, ettei
hän ole ryyppymiehiä.

Mutta sitten ottivat taasen useat henkilöt ryypyn, jopa kolmekin
yhdessä ryhmässä. Ensimmäinen sattui olemaan vähäpuheinen mies, joka
ei maininnut mitään aineen laadusta, vaan antoi toisenkin ryypätä
rauhassa. Tämä seurasi esimerkkiä. Kolmaskaan ei puhunut mitään.

Sytytettiin savukkeet ja puhuttiin joutilaan miehen laimean pullon
ominaisuuksista.

Seurojen talon portilla joutilas mies tapasi poliisin ja pyysi hänet
syrjään ja sanoi, että hän mielellään antaisi tälle pienen tuikun
pullostaan. Poliisi sanoi, ettei se sovi hänelle virkansa vuoksi.
Joutilas mies huomautti, että hänen virkaansa kuuluisi ottaa häneltä
pullo pois. Poliisi sanoi, että kun joutilas mies pitää sitä kätkössä
kaikessa hiljaisuudessa, niin hän säästyy siitä vaivasta.

Vesipullon mies katsoi kelloaan, huomasi kävelleensä kaksi tuntia ja
sanoi, että hänen oli aika lähteä.

       *       *       *       *       *

Asunnossaan joutilas mies otti valon, teroitti lyijykynän, avasi
muistikirjansa ja kirjoitti:

_Tilastollinen tutkimus mieshenkilöittemme halukkuudesta
nesteaineisiin._

Tutkimuksen suoritti allekirjoittanut, välikappaleenaan vesipullo,
maakylässä, l:nä syyskuuta 19— kahden tunnin kuluessa.

Neljästäkymmenestäkahdeksasta henkilöstä, joille mainitusta
vesipullosta tiellä ja taivaan alla tarjosin ryypyn selittämättä
nesteen laatua, otti sen kolmekymmentä viisi henkilöä, kuluttaen
ainetta jotenkin täsmälleen neljänneslitran.

Kieltäytymiset tapahtuivat seuraavista syistä:

Kaksi, koska näköpiiriin ilmestyi sivullisia.

Kaksi, koska he etukäteen tulivat tietämään aineen laadun.

Yksi, koska maassa oli kieltolaki.

Viisi, jotka yhdessä ryhmässä palasivat hartauskokouksesta, syytä
tarkemmin selittämättä, sanoen tarjousta hävyttömäksi.

Yksi, koska oli uskovainen.

Yksi, koska hän ei ollut ryyppymies.

Yksi, poliisi, joka ei katsonut virkavelvollisuuksiensa sitä sallivan.

Virattomuudessa:

Joutilas mies.

Hän silmäili tyytyväisenä tutkimuksensa tulosta, sulki muistikirjansa,
sammutti valon ja nukkui.




PUOLIMILJOONAA PUUNRUNKOA


Joki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä
seudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit
ja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla
oli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei
ollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta
puut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä
niiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa.
Tuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja
pieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren
laulun kuuluessa.

Joskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli
äkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori
lihan päällä kaunis nähdä.

Ja ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän
puiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin.

Ja hän puristi.

Talvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle.
Mutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet
pienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden
päivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle
puunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden
oksille, voit kuvitella käärinliinoiksi.

Seitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta
kirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä
asui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset
kahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset
käsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat
lipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti
köytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä
kilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista
puun pintaa.

Talvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta
ennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi.
Seitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta
juhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri
ruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta.

Työtä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita,
jokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat
käsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia.

Yöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen
musta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli
ruskeiden puunrunkojen rintamassa.

Mutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset
lumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet
leikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina
lipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä.

Työ kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun
sineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo
puoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan
virran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset
tukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan.
Leimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden
päihin.

Viimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista,
haipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja
uusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot
vyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen.

Sillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset
vainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut,
että tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja
notkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni
ja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat
vastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua
pihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota.
Rautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan.

Mutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja
läskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka
teki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita
päällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan
jäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt
soluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja
elämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin.

Näillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat
sahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien
laivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto
pintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden
toinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi
vietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan
uudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa
vaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka
kasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen
hautaussaaton.

Kuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina!

Erämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli,
vieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat
surkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien
ja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa.
Luontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla
ihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa.




ROKULIA JA VIINAA


Puhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella
suvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt
paperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito.

Oli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän
saksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui
juovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja
yhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin
olisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan
taskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania.

Olipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava,
kepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja.
Sinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin
täynnä ainetta.

— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa?

— Kuusikymmentä viisi litra.

— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta
kiinni ja lähti kävelemään.

Vanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua,
mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.

— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi
ruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta
astiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla
ja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta
hän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä.

»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän.

Sitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja
ihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja
viinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti
hämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat,
hänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa.

Maantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi:

— Tekö sen joitte sen minun viinani?

Jätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän
tätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa.

— Mehän sen joimme. Mitä sitten?

— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse
nauttinutkin.

— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut?

— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain.

— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset
tarvitse niin paljon viinaa.

— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa.

— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi
nyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain
hipaisten.

— Lyöpä toinen kerta.

Iso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi
häntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen
peräti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti
sattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan.
Mutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin
ruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta
toinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen
jälkeensä.

»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli
ruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat
viinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin...»

Hän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät
sattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut
lukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen
Tonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso
palanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon
kaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen
lapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa
iskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen
tielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti
seiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies
kaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä
kerkesivät.

Ruskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon
kaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi.
Siitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja
kannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki
sen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen.

— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi!

Hän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi
päästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin
kamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö
työntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon
jaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui.

Aamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella
pistooli ojossa.

— Täälläkö se on se murhamies?

»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin
nimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa.

— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille.

Hän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin.
Siellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui
ruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se
puukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa.

»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin
monta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä.

Haavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat
myöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies
oli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet
yleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt
hätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita.

Ruskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta
pykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa.




AUTO-ONNETTOMUUS


Matalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet
välkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon
alla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti
merkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni.

Sinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli
herrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo
päältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta,
lystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla
kenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän
ääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa
pölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset
mäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset
maankasvujen keskellä.

Vauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi
sen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin
hanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän
ja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt
soittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään
istuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä
pieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä
savukiehkuroita suunsa seuduilla.

Tämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs
hanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki
kourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut
ruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin
poispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra
Juurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä
mieli teki. Hän oli rikas mies.

Hän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa
rintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka
suuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla
papereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli
tahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän
oli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja
yksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana!
Ilmankos sanottiin, että rahalla saa... Siihen sisältyi kaikki. Missä
raha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa...

Kuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut
Juuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen
kauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli
sattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja
hän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa
ja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä
peltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan
muuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan,
parhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi,
että raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai
jo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi
koukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat
ja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo
itsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä.
Ja rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja
viisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen
peräti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee
rahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa
määräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin.
Joskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä
oli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus
enää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha
pelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn
peltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja
opettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli
vain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä
missä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti.

Sitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä
pitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui
hänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan
kaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli,
tietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki
taipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän
oli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä
hanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja
otteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja
sanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja
sanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän
nuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus
ajatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä.

Mutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä
vaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla
palkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä
tapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä
maininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei
tuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa
pitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään,
että eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja
paljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois
ratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä
olen kalliimpi mies siitä huolta pitämään.

Sen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän
näkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä
oikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri
oikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus
ymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina
itsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat...

Juurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu.

— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja
jutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset.
Herrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa
peltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn
minä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä
kaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen
kaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen
istuttavaksi.

Juurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät
vauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän
asumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen
kirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää
ohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse.
Mutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen.
Kuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa!
Juurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja
opettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan.
Kuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut,
pystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän
eteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on
jyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen
Herraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt,
mutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa.
Ja tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla
hoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen
aituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento,
ei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään
hauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut:
Jumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet
parhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken
järjestää ylitse avaran maan!

Mutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui
ainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla
elatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa,
pimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää
ole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin
epämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan,
tulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli
kummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota
kiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa
turvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin.
Silloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille
salaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja
minulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle,
toinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla... Kuinka
voimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin,
taasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti
niskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti
viheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä.
Ja kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni...

Sininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä
iloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt
rintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa
seuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat
viedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän.

       *       *       *       *       *

Herra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis
hotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli
huvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se
oli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen
voima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille
piti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä
juomisessa.

Sillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan
todistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken
järjestäneet tässä maailmassa.

Sitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä
mies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan
kuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se
hieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi,
kun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta
on kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä
tunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua,
jotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi.

Herra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen
seurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä
elokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa.

Herra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen
suupielissään ja hän sanoi:

— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä
minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu.
Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan
tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet
ratista, niin nähdään kuinka meidän käy...

Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen
epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita
leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli
taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton
pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.

— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!

Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin
hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni.
Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan
edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta
katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen
kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain
yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa
vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle.
Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät
kuolinkamppailunsa leikkaussalissa.

       *       *       *       *       *

Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:

— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin
tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat
surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa
olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin
epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta.
Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee
siinä osansa.




KERTOMUS KIRJANTEKIJÄSTÄ JA ISÄNTÄ PAALIKISTA


Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi
heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He
puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli
uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita
oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin
naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien
taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru
tämän maan taivaan alla.

Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman
joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja
hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan
voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä
Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi
ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.

Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja
lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä
Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja
otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa
tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.

Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala
että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt
rasittavan.

Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman
savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut
aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen
kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä
Paalikin pinnasta.

Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa,
paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy
hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi
vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella
räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain
saataisiin tosiasioihin.

Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin
joutilaana, ylen rasittumattomana.

Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen
tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään
herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan
käsitellessään heiniä hankoineen.

Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista,
kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin
huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä
itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät
työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan
puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten
sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate
lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on?
Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka
rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.

Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä
Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää
jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin
viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen
moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön
riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi
muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä
Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja
asetusten rikkeestä.

Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat,
joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään
joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.

Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä
sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa,
koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan
hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan
peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet
leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa
kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia
Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa
ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.

Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan
päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän
kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä
syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta
toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:

— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies,
joten hänen lihansa ei ole sitkeää.

Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.

Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se
oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän.
kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt
koetusta.

Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua
vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä
neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä
kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli
kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta
syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven
Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä:
langennut ja jälleen noussut.

Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla
on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on
antaa anteeksi.




JUHLA LUOSTARISSA


Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa.
Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan
palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.

Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn
ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina
tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä
ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät
ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.

Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu,
silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja
keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen
luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta.
Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet
yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat
määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä
lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.

Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia
seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja
pitämyksiä.

Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko
kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat
lumipilkat.

Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää
Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien
jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien
nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän
houkutus on moninkertainen.

Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin
virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan.
Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs
huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin
huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä
ympärillään epälukuinen määrä pikareita.

Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni
lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet,
jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui
vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin
päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän
puhui:

— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät
kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat
hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten
vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on
kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa
kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin
käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan
kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot
saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus.
Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin
elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä
voimassaan ja usko ja laki elivät.

Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen
huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi.
Näin on sattunut joskus, kauan sitten:

Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut.
Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä
kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti
häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat
pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun
seuduilla se keksittiin.

No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että
hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia.
Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän
määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat
päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen
kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö
muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta.
Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä
kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä
ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin
kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa,
etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat
rukoilevinaan.

Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin
Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta
suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja
välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa:
kaikkea se nainen matkaan saattaa...

Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja
nousi.

Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia
munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi
herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui.
Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain
kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa.
Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata
hedelmätön hiekkasäkkien kanto.

Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin
hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät
lepäämään luostariin.

Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva,
välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina
ihmislasten moninaisille touhuille.




PELI


Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa
mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset
tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä
välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien
kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni
mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien
sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään
ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina.
Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen
hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina
ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin
kurkkimaan itsekunkin selän taakse.

Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin
pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja
voitolla, joskus häviöllä.

Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni
kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho
maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin
huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai
hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista
tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen
kaupunkiin.

Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli
pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi
niiden sopivan yhteen.

— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin
sitten niistä ei siemeneksi olekaan...

Hän sai kahdeksikon.

— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!

Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja
sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan.
Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti
toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne
Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!

— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta
rahalle ja kotipuoleen.

Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä
ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut
lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää
mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan.
Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä,
harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan
poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään.
Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen...

Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin
Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä
kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua
ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä
kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi
toivoa jotakin vippaavansa.

Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui
töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä
parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat
niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja
tai sinisiä paitoja.

Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta.
Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten
nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla.
Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa,
ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat
mitään työn tapaista näillä main.

Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:

— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä
kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista
rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.

Mutta mihin mennä?

— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi
denaria...

Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä
pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla
muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun
ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä
jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun
nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne
luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka
talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille
siunataan.

Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun
taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.




JOUTILAS MIES JA KYLÄ JÄRVEN RANNALLA


Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun
auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne
äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut
ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli
tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen
luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä
hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään
toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.

Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan
istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies
teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti
heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.

Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen,
että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja
menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.

Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide.

— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli
viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan
huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule
pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin
kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän
hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen
harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella
maailman isoissa kylissä...

Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli
oikeata puhetta: suu säkkiä myöten.

Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:

— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja
kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään
niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis
säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et
joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se
on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista
joku saa edes _kerran_ elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä
kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa...

Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman
kymmeniä tuhansia.

Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja
lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan
ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta
naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on
sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan
oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on
oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia
siitä syrjäinen saa.

Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta
naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen
riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko
riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen.
Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon
käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta
pirullisuutta.

— Oliko riihi puhdistettu?

— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!

— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika
puhdisti ja emäntäkin kävi...

Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.

Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän
ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin
toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman
pitkän korennon turvin, ehtii paikalle.

— No, on huushollia...

Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille
puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on
pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat...

— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.

Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet
kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.

— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.

He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen
sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan
herkeämättä kuin radio.

Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.

— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän
kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä...

— Onko tuo muori hullu?

— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa
kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto.
Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä
tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin
sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa
napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun
tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä
liikaakin päätä yhdelle ihmiselle.

Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa.
Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse
kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.

       *       *       *       *       *

Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan
luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen
tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta
nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa
korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa,
heittelipä elämä toisia kuinka tahansa.

Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut
väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän
avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen
käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti,
että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret
rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä.
Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se
aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:

— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti
myöskin...

Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista,
omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.

Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies
näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia.
Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä
epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi
päästä kuulemasta muorin ratkutusta.

Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin
oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla
äänellä:

— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat
tietenkin juosseet kylään, mutta...

Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän
isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen
itsepintaisuudella.

— Keitänpä kukkoperunat!

Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos
olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se
pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken
kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta
jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan.
Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa
näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin
itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.

— Tapan minä, sinut, kukko!

Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri.
Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän
oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän
tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui
kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen
kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:

— Kuolet sinä, sorsa!

— Ei se ole sorsa, väitti tulija.

— No, se on ulkomaan vesilintu.

Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti
tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:

— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!

Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän
linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.

Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen
akkunasta naapurin pirttiin.

Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen
toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.

— Perkele, kukko!

Ja kukon pitkästä kaulasta kuului:

— Krrrhh...

Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui
ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja
virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi,
mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi
hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet
pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se
kuoli peräti.

Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta
nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin.
Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä.
Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet
katkaista kukolta jalat.

Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan,
näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä,
haravarpaat padansangan ympärillä.

Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja
paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän
pullonsa kaula.

Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan
sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.

Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut
munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla
äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:

— Häh?

— Tulehan tänne!

Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.

— Polepa tuota kanaa!

Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia
äreitä sanoja.

       *       *       *       *       *

Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen,
hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi
hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja,
ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka
nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä
juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli
omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen
oikealle puolelle.

Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja
laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.

— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?

— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on
Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä
kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.

       *       *       *       *       *

Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä,
seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan.
Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen
rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä
olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen
polvensa korkealla kuin heinäsirkalla.

Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti
emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei
ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja
sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle
passaisi...

Mutta tämä rykäisi:

— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni
pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä
tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa,
lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni...

Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen
yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit
suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja
alkoi puhua.

Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on
itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti
sokeriannoksen tämän tästä.

Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli
ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä
siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen
omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa
heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä
tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu
uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat
maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se
ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se
pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi
ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan
maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan
Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille
määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja
terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta...

Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu
polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy
ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle
ryyppyä. Mutta;

— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut.
Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa,
lääkkeeksi...

Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.

— No, nyt! Jopa passaa...

Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja
tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.

— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy.
Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.

Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.

       *       *       *       *       *

Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon.
Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli
ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti
lähteä ja meni talonväen puheille.

— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten
musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole
nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla
kotiin?

— Minkälaatuinen se on?

— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät
sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin
emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.

— Mikä sen vaikuttaa?

— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin
ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia
metsässä. Niille tulee kiire kotiin.

— Saattaa olla.

— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja
saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja
niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin
eletään...

— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.

Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla
tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.

Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät
ajat lujilla, varmoilla juurillaan.




HIIRI-PEKKA


Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa.
Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja
syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina
kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut
olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan
päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset,
ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.

Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei
ollutkaan siinä erittäin etevä.

Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen
mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun
muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli
saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan
osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen
tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.

Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä
jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi
Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.

Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut
käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja
maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti
paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä
perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli
jotakin salamyhkäistä.

Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää,
oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski
viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän
ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten
pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan
kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan
suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän
koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja
ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista
toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet
yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa
köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä
opintoretki Pekan tilalle.

Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti
Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet
myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.

Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden
tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu
tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan
suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin
niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen
yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.

Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi
epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä
oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.

Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja
sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.

— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut
kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!

— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene
niin pitkään astumaan.

— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin
olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin
lähdetään syynille.

Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa
jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi.
He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien
muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä
jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin
sanoi jo toinen syynimies:

— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään
rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.

— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää
ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.

Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea
ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa,
että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä
ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He
vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.

Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa
moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat.
Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut
kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän
hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun
hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet
säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että
epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.

— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on
epärehellisyyden vikaa...

— Jospa se otti tämän opikseen.

Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka
kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen
laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.

Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin
ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin
nurinoin.




LEUKALUU


Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut
siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka
muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.

Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko
katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin
lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen
purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli
vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä
useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan.
Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat
vainajan luut vyörähtäneet esiin.

— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain
hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.

Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu
luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa,
tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet
hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on?
Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle
asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.

Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli
kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä
kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä
näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti
kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa
aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi
niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto
toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa
ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin
pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun
omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa
jumalien mielisuosion.

Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo
leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat
ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja
pappi luki noitalukunsa:

— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet
heräävä.

Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian
lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa
tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne
paljastuivat.

Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen
kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä
jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta
heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut
arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut
sen naapuruudessa ja puhunut.

Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle
monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun
lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun
vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.




REPPUSELKÄINEN MIES JA LAIHA HEVONEN


Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä
sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia
kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista
kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella
kapulasilta.

Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia
mitä on olemassa tämän taivaan alla.

On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo
vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen
tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.

Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät
alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat
vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin
linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet
kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat
ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.

Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen,
eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli
ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se
aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan,
ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.

Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista.
Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan
mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa
liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon
puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.

Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja
miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:

— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?

— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin
tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa,
mikä on...

Tämä oli isännän ääni.

— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt
nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan...

— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin
malliin haluan!

— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos
tuo köysi katkaistaisiin?

— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet
kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja
syötä konille vaikka sokerileivoksia...

Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa
ja ojensi isännälle pari seteliä.

Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat
vastaan.

— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte
nousta selkään ja ajella edelleen.

Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi
repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja
hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat
värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen
eteenpäin.

Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:

— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!

Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan
jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.

Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema
näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen
rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen
tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla
seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien
kuluttuakin.

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan
kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi
arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti
itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia
asioita... Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on
arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... Kuka
tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja
vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja,
ja te olette köyhä mies.

Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää
sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee
toiseksi taivaan Jumalakaan.

Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt
sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina
riekaleina eilisen lumirännän rippeitä.




JAAKOPIN PAINI


Kylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui
siinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa.
Tästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi,
varsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta
kylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä
ennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti
vartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä
ja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja
kuolemaan tekopitäjäänsä.

Sen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi
sangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin.
Sillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän
ei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat
vastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä
ruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat
vähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä,
kun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti
kauppahuoneesta mitä tarvitsi.

Vähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään.

Sattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä
puhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee
sattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli
istunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti
melkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut:

— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.

Ja ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän
kävellyt ulos huoneesta.

Kyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä
tilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten
papille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa
alla oli törstin ihmisen törstit tunteet.

Tämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään
aihetta uusiin ja enempiin puheisiin.

       *       *       *       *       *

Jos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi
hän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan
ei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen
tutkimattomaan hiekkaan.

Siispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa
nähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen
aivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan
omituiset.

Jumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi.
Isäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää
ihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen
manööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja
niin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä.

Mutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että
tämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä
Jumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala
ole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä,
voidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille?
Sillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin
pääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten
pilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat.

Sen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään.
Hän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja
syyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin,
aivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä
teillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin
minä asiat järjestän...

Kylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan
muu kuin hän. Sekä Jumala.

Mutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen?
Mutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi
värkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä
paitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän
tahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä
hän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän
ei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus
teki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen,
ettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy
toimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle?

Kanna ristiäsi joka päivä.

Kylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä
suolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee
raskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen
pihatantereellaan.

Sitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon.

Kylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja,
miksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No,
hullu on hullu.

Hän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa
valtavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan
Jumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa,
jotka ovat öykkärin ajatuksia:

— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla
otsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä,
vaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä,
puhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään
tuomioita eläville ja kuolleille...

Eikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta
Jumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen.
Naapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että
miksi hän kokoaa noita tervaspuita.

— Tuskan päivän varalta, vastaa hän.

Naapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää
kyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten
pakkasten, että metsän puutkin paleltuvat.

Aika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on
tervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan
kanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin
miehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla
milloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan?

Naapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa.
Mutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa.

Joitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan
ympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin
torni.

Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten
taskustaan setelipinkan.

— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos,
tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut
täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun
tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi
laulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä
kenellekään, enkä kaipaa todistajia.

Jumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo
olevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen
kiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti
sydämessä... Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi,
että kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi
Juhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu.

Kyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja
sanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet,
kun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena.

Seuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa
puiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin
rovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla
palkannut hänet viemään luunsa hautaan.

Jotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli
kokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että
mies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa.
Muutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman
rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti
sillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa.

Mutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista
Jaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa.




MUISTELMA LUUTNANTTI NÄPISTÄ


Kokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon.

— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja
teette asianmukaisen raportin.

Minä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle
tiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa.

Oli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani
rouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät
raukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen
laiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli
hevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta
kylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi
sotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä
piirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä
ja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan
sotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen
mukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi
kilometriä kylästä etelään.

Sitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan
kanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja
tarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua
lähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini
luutnantille. Hän tarkasteli sitä.

— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja
tänne merkinnyt.

— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä
olen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä
arvon hän niille antaa.

— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa.

Herra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni
heikkouksia. Hän sanoi:

— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan.

Kokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta
Hapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki
raporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä
oikealla ja tiestä vasemmalla.

— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee
olla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan?

Luutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen
esimerkki lausumasta: tämä poika osaa.

Ajattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein
asennon ja huusin:

— Herra luutnantti, saako puhua?

Lupa annettiin. Sitten selitin:

— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä
kuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin
suhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme
nenämme...

Arvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin
luonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin
lähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja
haukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus.

Viimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa:

— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla
opettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan.

Vedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt
luentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä.
Hänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma:

— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen
puuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — —

Herra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin.

— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään
vai paahteleeko takapuolaan.

Kysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon
harrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän
joistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen
harjoitti.

Uusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin.
Seisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi
minusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään.
Vaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky,
niin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja
suun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen.

Tämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman
upseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta
ei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin
johdattanut hänen vihansa päälleni.

He olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että
luutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman
ylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni.

Oikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei
tarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän
suunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja
käännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että
unhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen
on siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään
olisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä
soturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja
tuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta.

Luutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun.
Iältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän
vääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa.

Ennen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta
linnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan,
kuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä
värillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta,
tehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan
aikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään,
että hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin
ansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että
luutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana
upseerina.

Miehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat
melkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä
komppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki
monesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen
luentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa.
Ne olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä
vieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja
moraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat.
Vastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä
sanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään
tietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti:

— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja.

Yleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen
ojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata,
olipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista
olivat kyseenalaiset.

Mutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän
luentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella,
itärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän
keisarin ruvenneen ylipäälliköksi.

— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin
kulmalla...

Mutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti
Näpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi
minua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin
laiminlyömisestä.

Toinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli
jo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut
osannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti
sen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun
huudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa,
missä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti
luutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki.
Ja vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli
minun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini
kämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen
pintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle.

— Oletteko te puhdistanut tämän?

— En, herra luutnantti!

Uusi isku ja uusi tomupilvi.

— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa?

— En, herra luutnantti!

Me vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti
Näppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista
epäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää
palvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän
keskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian
päällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies,
lerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin
ollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja
murenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi.

Nyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten
luutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen.

— Kokelas Hako...

Ojentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti
oli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen
sydäntään.

— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää
palveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut.

Tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille
julistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä
sellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet.

Kaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut.
Tiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin
sisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä
enemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni
aivan vintin päällä.

Mutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen
tämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua
kohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia
huomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän
luottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa
ilkeyttä.

Sitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan
vaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia,
ehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että
nyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa.

Polttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki
sivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti:

— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä
tule teille mitään.

En tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta
ei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella
painaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä
epäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan.

Mutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme.

Olin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen
pintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä.
Ja sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini
numeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra
luutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen
vierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli.

— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko
epäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää?

Kivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä
todistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy.
Ja luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin
tarkastuksen.

Tämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin
että sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä
tuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista
voi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden
kaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten
hyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me
teimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä
luutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä
Puplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana.

Ymmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja
menestystäni silmällä pitäen.

Pidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja
höystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä
höystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen.

Sitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin
luutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan
kuin yksi joukkue.

Vaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin
tietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja
sotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään
samaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa.

Kun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin
ilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua
luutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan:

— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä!

Ulotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin
ja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole
koko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi
Puplikaanin selässä.

Voi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti.
Hänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen
ylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli
suuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä
pyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan.
Siitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste:
hän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa.

Mutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa
vakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat
vihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He
sanoivat minua herrojen häntyriksi.

Mutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla!

Toisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista
filosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan
kohtauksen.

Joku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään.
Luutnantti näki nimikirjoituksen.

Hän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli.
Kuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa
perästä, kun hän nuoli rosoista seinää!

Tämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja
vihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että
herruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä!
Minä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin
nuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä
tarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää,
joka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi
nauraa vain väkinäistä, pirullista naurua?

Olin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa
suunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies.
Minun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt
mitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä
suutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä
sydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä.
Hän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä
tekemisissä polvihihnan ja pien kanssa.

Nyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat,
hänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän
kohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui.

Jonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä
luutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla.

Olin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva
luutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan.
Mutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia,
ostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa
meihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin
meille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme
sen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin
käytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät
varpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa.

Sitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä.

Aliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme
eroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan.
Ylhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska
hän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta
teoreettista järjenjuoksua.

Oli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti.
Hän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle.
Järjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella
ja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää
vapaasti.

Luutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun
järjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin
luutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna
lähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin
asentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta
huomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet.
Vilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin
minä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman.

Mutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon,
sillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet
viimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo
niin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu,
mutta purkausta emme enää nähneet.

Marssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin
toverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja
saattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen
ero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman.
Olinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä
hakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan
selkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt
ystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin
kansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja
tehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan
ollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta
kimmotakseen ylös alennuksestaan.

Sittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä
useampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan.
Mutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli
kaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja
tyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että
hän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella
muotoa herruuttaan.

Mietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme
kohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui
sarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien
lietteessä.




MIESTAPPOON


Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä
pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies,
varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui
juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja
suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli
Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin
nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin
tavallisesti Koiveksi.

Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan
mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista.
Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja
hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:

— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla
rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?

Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät
ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun
mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.

— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat
asiasi...

Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa
ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:

— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta
nukkuvalta, kaveriltasi...

Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti
sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin
valtakunnan rahoista.

— Kas, onhan sillä vielä rahaa.

Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen
avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista.
Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui
nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli
kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat
ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:

— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes
Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten
huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee
uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.

Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa
oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen
ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.

Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä
on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää
maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja
elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu
hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä,
tienaamaan rahaa ja miehistymään.

Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee
sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen _toisen_ äänen:

— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit
nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja
sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä
rahoilla olisi menestystä.

Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy
ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten
ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.

— Siinä on omasi.

Mutta samassa hän taasen pysähtyy.

— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut
Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla
olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt
rahat parempiin asioihin.

Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian
kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat
taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein.
Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi.
Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet
kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:

— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta
mieheltä kuitenkin...

Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen
kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko
kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen
huopailemiseen.

Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja
tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi
hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja
huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet
huoneeseen ja julistaa täällä:

— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli
onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut
koettaa onko kaverin povi lämmin...

Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja
rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.

— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu...

Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:

— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.

Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton
saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee
hämyisessä puistossa tytön kanssa.

Ääni sanoo hänen sisässään:

— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.

Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan
hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa
Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut
hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa
varma mies: hän inhoaa viinaa.

— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo
Koipi.

Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.

Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä
palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän
olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi
jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.

— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?

— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda
kerinnyt.

— Ei tipu.

Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa
tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.

Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset
sananauhat kulkevat hänen aivoissaan:

— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat
asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput
rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa
kotia, saa yhäkin odottaa...

Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä
viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu,
paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja...

Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja
asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka
sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain
luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli
sitä ollut jo hänelle ojentamassa.

Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi
kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen
mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan
ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen
ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa
hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.

Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee
äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:

— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa...

— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.

Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat
heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu
Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven
rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja
liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita.
Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä
sanoi:

— Tule iloon!

He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli
heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.

— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.

Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi
itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän
kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.

— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.

— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan
Luojan syy ole, ivaili mestarikin.

Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä
oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava.
Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa
olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu
ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto
tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.

Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.

Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän
Riston ja sanoo:

— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.

Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin
kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin
tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja
murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään
jäsenet.

Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei
kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.

— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä
monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä...

Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven
oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu
äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat
maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja
toista käsivarttaan rasittavasta kivusta.

Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät
remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan.
Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:

— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et
tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on
varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta
sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan,
kuritushuoneeseen...

Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja
roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien
sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:

— Et sinä sittenkään ole hiiren poika... Isäukon, kylähiiren, hampailla
ei olisi koskaan näitä töitä tehty.




ILVEILIJÄ JA PIRJETTA


Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa.
Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää
joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele
varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa
sijoiltaan.

Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?

Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin
syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden
kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte
nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä
Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu
sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.

Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan
tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi,
pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät,
vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla
kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja
kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan
nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden
kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen
kaupungin kaduilla.

Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien
ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten
taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen
on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan... Joskus
hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli
suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta,
vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava
kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin... Hupainen,
suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin
puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä
mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja
hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin,
pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä
keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka
vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet
ja kaularaudat eivät pidätä... Vai puuhailisiko hän kummallisten,
viisaitten eläinten parissa...

Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket
hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.

Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja
paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa.
Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä
laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.

Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin.
Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä
ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin
nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne
oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin
päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä
astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä
kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin
vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.

Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän
tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt
välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan
ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin
vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään
oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku
tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei
itke tämän maailman turhuuksia...

Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi
soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies
huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot,
voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!

Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten
kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät
ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan
marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään.
Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän
kylän poika... Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti
notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja
nauramaan lapsellisesta mielihyvästä.

Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen,
kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan
polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin,
kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli
tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi
kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli
ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan
hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista,
vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen
hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa,
tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.

Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama
viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa
opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan
vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja
pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän
rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä...

Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä,
ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen
mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva
kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen
alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.

Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä
jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä
kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta
istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.

Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä
putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella
permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista
tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.

Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja
mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein?
Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin?
Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä,
nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle
ilveilijälle?




SYNNYINMAAN MUISTOT


Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.

— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen
tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan.
Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat
siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun
pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen
kahina, öinen kahina... olet kai sen kuullut?

Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti.
Epäilemättä hän oli jo humalassa.

— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen
maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa,
synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot
synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin
kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput
lepattelevat... Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin
riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä
tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi...

Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin
tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa,
vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle,
ajatukset eivät kulje enää aivoissasi... Ja mikä odottanee siellä:
henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan,
vaikka kurjastakin... Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä,
toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni.
Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa
kivi niskaani tuolla kaivoksessa... Ja vaikka ei huomennakaan, niin
joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.

Saatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä
muistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan
kaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei
mikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee... Ei se ainakaan
ole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste,
suolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera... Minä selitän, miten olen
tänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli
oikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään
olisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla.
Joku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri...
Kuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä,
elämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun
mielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan
tunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin
terveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen
lätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää;
paljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi... Kuulehan.

Kotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä
montakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät
mereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot
seisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää
kivien lomitse... No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin
vielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko
paistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän
maille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen
äpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja
puitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät
markkinoille ajavan miehen rattaat... Minä palasin koulusta ja kuulin
silloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä
kotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt,
tuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen
nimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi
silloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut
epäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta,
kaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä.
Mikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen
nimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut.

Ja nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi,
vankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan,
mutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä
velimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan.
Menin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto
väreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui
lähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: —
Siinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu...
Sitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa.
Ostin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa
minkä jaksoin. Loput vein äidille.

Se oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein
alkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan
ennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että
olin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa
rahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin,
mihin minä nyt menen... Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin... Mutta
mihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä
ja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi
olen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin
silloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa,
mutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun
olin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan...
Hautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä
heräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi
minut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa.
Tuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua
etsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein
etsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt,
perkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä
siitä tapauksesta enää mitään puhuttu.

Mutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia.
Kotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin.
Mutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä... Jo silloin mietin
usein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi
minulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan
päivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin,
että veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin
mentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun
oli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään
voin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli
sydämessään...

Sitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään...
Ylioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa.
Niin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu.
Puoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi
antoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten
toiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista
taipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein
ylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera.
Sillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle
vaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei
sisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja
pihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui
yhä ja kävi katkeraksi.

Niin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus.
Katkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille.
Yhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko
oli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset
veljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä,
ei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies:
miksi siis anella Rannassa leipää... Sain eräältä koulutoveriltani
rahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni
toinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet,
että hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee
mennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä,
samanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun
kasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä
nosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä
ymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja
toivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten
vieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi.

Olen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani
koulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun
kerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin.

Kuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä
sen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain
päätäsi: sairas veri... Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä
palata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin
koko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa,
tunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun
ikävään.

Ja synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome.
Muistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät, tuulessa puhisevat metsät,
vihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean
tytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien
vieressä...




ELÄMÄN KEINOT


Elokuinen aurinko paistoi einepäivän korkeudesta, joku sääski hörisi,
pienet hytteet himoitsivat verta harmaan vaippansa sisässä.

Sotkajärvi oli jo takana vasemmalla. Nilivaaran talo alkaisi pian näkyä.

Omituinen matkue lähestyi sitä tänä elokuisena aamuna: kaksi miestä,
kaksi jätkää. Harmaa köydenpätkä oli sitaistu siansilmukalle toisen
kaulaan ja toinen talutteli häntä siitä eteenpäin. He saapuivat talon
luo ja astuivat pihamaalle. Mutta siinä talutettava iski jalkansa
hajalleen, tönköiksi saharenkun jaloiksi, ikäänkuin vastahakoinen,
kilupäinen jäärä, pysähtyi ja kajahdutti suustaan äänekkään,
synkeän määynnän. Hämmästyneitä, uteliaita kasvoja pilkisteli talon
akkunaruuduista. Mutta nuoran toisesta päästä pitelevä mies vain
ärjäisi, iski köyden latvalla määkyjää pakaroille ja kiskaisi hänet
liikkeelle. Niin he astuivat kohti pirttiä, talutettava vastahakoisena,
oudosti hymyillen, hampaat välkkyen irvistyksessä. Epäilemättä
erämaitten murhenäytelmä: hullu mies ja hänen kuljettajansa...

He astuivat pirttiin. Toinen hellitti köyden pään ja toinen kilmusi
samassa uunille ja mulisteli sieltä suurin, juhmukulmien alta
pelottavasti loistavin silmin. Sikermät väistyivät pelokkaasti
peräloukkoon, nuorimmat tarrautuen äitinsä helmuksiin, ja isäntä
hellitti piipun leuoiltaan ja katsoi kysyvästi toiseen jätkään. Tämä
rauhoitti:

— Olkaa huoletta. Ei se mitään tee.

Sitten hän istahti penkille, pyöräytti tupakanlehdistä ja
sanomalehtipaperista tottuneesti »tammikuun vennian», imaisi savut
ja alkoi harvakseltaan selittää tätä heidän tällaista ilmestymistään
taloon.

— Etelän variksia he ovat. Perheellisiä miehiä. Tulleet pohjanpuoleen
ansioihin. Mutta eivät ne hankkeet ole menneet häävisti. Ja sitten
tuli kaveri päänvikaan. Häätyi lähteä kuljettamaan sitä etelään hoitoa
saamaan. Pitkiä taipaleita on jo kuljettu ja siihen ovat menneet
viimeiset enkkelit. Niin, että nyt ollaan sillä jälellä, että kuljetaan
hyviä ihmisiä myöten, anellaan aina leipäpalaa. Ruoatta ei pärjää
hullukaan, eikä hullujen kuljettaja...

No, onhan ihmisillä sääliä onnettomia kohtaan. Kukapa nälkäisen ja
hullun laittaisi taipaleelle hoivaamatta. Iskettiin siis savivatiin
puurontähdettä padanpohjasta ja upotettiin keskelle voimöykky, tuotiin
vielä pöytään ohraleipää ja keitettyä kalaa. Sitten hullun kuljettaja
meni ja tempasi köytensä päästä, niin että hupsu kolisten tuli alas
uunin rappusia. He istuivat syömään, ja kyllä heihin ruoka upposikin.
Siinä sivussa kuljettaja jutteli isännän kanssa, mutta hupsu vain
puri kuin murhamies ja teki omia eleitään. Pisti käden kainaloonsa ja
pudisteli sitten jotakin lattialle hyppysistään.

— Onko kaverissa nappasuita? kysäisi jo isäntä.

— Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut
sanaakaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina,
niitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla.

— Kieltäisi sitä tuosta, kun se karistelee syöpäläisiään lattialle,
sanoi jo emäntä.

Mutta pöydän pinnalla, jolta matkamiehet söivät, juoksenteli
russakoita, ruskeina ja lihavina. Ikäänkuin vastaukseksi emännän
huomautukseen nappasi hupsu näitä eläviä hyppysiinsä ja väkevällä
liikkeellä kuljetti niitä suuhunsa. Paljon mahdollista, että ne menivät
ohi suunkin ja putosivat permannolle. Liike oli niin hullunvilkas,
ettei siitä saanut täyttä selkoa. Mutta hän puri, napsutti suutaan ja
sanoi:

— Rusinoita! Kalivomian herelmiä. Ne on makioita...

Talonväki kävi umpimielisen ja vähäpuheisen näköiseksi. Isäntä vain
sylkäisi, kopisti perät piipustaan kämmenelleen, nakkasi ne suuhunsa ja
sanoi:

— Kyllä se on surkeaa, kun äly menee ihmiseltä.

Jätkät heittivät syönnin. Hupsu kapusi heti uunille, köydenpätkä
heiluen kaulassa, harrin pyrstö vielä suupielessä. Toinen jätkä
kyseli isännältä teitä ja taipaleita ja pyysi sitten tupakan rouheita
taskuunsa, vähän kuin anteeksipyydellen:

— Pitäisihän sitä malttaa elää ilman savuja, kun näin anellen kulkee,
mutta kun siihen on pienestä pahasta tottunut. Onhan hupina ja
sääskisavuna tuon hupsun kanssa tuolla taipaleilla.

Isäntä luovutti rouheita ja jätkät hankkivat lähtöön. Hupsu aikoi jäädä
vain uunille, mutta toinen kiskoi hänet alas ja iski köyden latvalla
pakaroille. Sitten hän kiitteli kestityksestä, ja niin he lähtivät.
Talon väki katsoi ikkunasta, kuinka he katosivat pitkin polkua vesakon
peittoon.

— On se ihminen silloin jo huonolla jäljellä, arveli emäntä, kun täytyy
toisen köydestä talutella aivan kuin sonnia.

Mutta kun matkamiehet olivat, päässeet vesakon suojaan, ryntäsi hupsu
edellä kulkevan taluttajansa niskaan, pudisteli häntä ja sanoi:

— Pirun takiako sinä iskit köydelläsi niin lujasti persauksille! Etkö
sinä opi lyömään varovammin!

— Minkä vuoksi sinä sitten söit eli olit syövinäsi niitä russakoita!
Minua iletti ja häätyi heittää syönti kesken. Kiukutti. Täydestä se
kävisi vähempikin hulluileminen.

— Sinussa on sitä hienoa herrasverta. Mitä tuo nyt on torakan syönti.
Minä niitä ennen ruotipoikana söin kourallisia, viidelläpennillä
kappaleen, kun viisaat syöttivät.

Hupsu otti silmukan kaulastaan, pisti köyden taskuunsa, ja sitten he
kierittivät sätkän, puhaltelivat savuja ja astuivat eteenpäin.

— Kyllä sinä sentään aina konstit keksit. On se tämä kulku paljon
jalompaa, ruokaisempaa ja vapaampaa kuin muuten olisi.

— Joo, kehaisi toinen, minä kun en ole lähtenyt aapeen koulusta, enkä
ole ensikertaa nappiteikalla. Konsteja meiltä ei pidä puuttuman. Minä
olen ollut jo monessa mutkassa tämän maailman liemessä. Monesti on
partaveitsi ollut kurkun päällä. Tässä kolmisen vuotta takaperinkin,
kun sain sen puukon piston hartioihini, oli minulla kova edessä. Minä
pääsin kyllä haavureista ja ensivaivoista selvällä Suomen rahalla.
Kun olin vähän ennen syysuitossa marakatin kupeella lyönyt koko
tukkisakin kylmäksi korttipelissä. Mutta ne markat menivät ja yhä oli
käsi niin jäykkä ja hartiat niin hellät, ettei mielimistäkään isompiin
liikkeisiin. Mutta minä olen kaino köyhä, enkä ole ensimmäisenä
apua ronkkumassa. Annoin parransängen rehoittaa leuassani, sain
muutamalta rengiltä pitkän sarkatakin ja aloin pitää saarnoja kylillä,
tietenkin ennestään oudoilla kylillä. Joo, joo, sananselittäjänä!
Minulta menestyy kaikki. Talvi kului niin, ettei paremmin koskaan,
ja puukonhaava hartioissani parani. Sain syödä rasvaista talojen
kamareissa ja kyydityttää itseäni talosta toiseen, sainpa kaulailla
talojen emäntiä, joilla on rinnat kuin vehnäjauhopussit, ja isäntiä,
joiden housunpersaus oli totisessa poimussa, kun he tekivät seuroissani
parannusta. Minä saarnasin ja veisasin ja akat itkivät. Ai, ai, elämä
oli ihanaa! Vähällä piti, etten jäänyt saamamieheksi ainaiseksi, mutta
kun kesä tuli ja haavani parani, niin tuntui olo yksitoikkoiselta.
Ja niinpä olen jälleen näillä jälillä. Mutta milloin tahansa voisin
heittäytyä uskonmieheksi.

Ja kuten todistaakseen taitonsa, jätkä alkoi veisata. Paidan rakosessa
pilkoittava ruskea karvainen rinta kumahteli kuten ontto honka.

    — Voi, katumatoin maailma,
    voi, synniltä syöty raato...

Kun hän oli veisuunsa lopettanut, sanoi toinen:

— Niin, kyllähän sinä, kaveri, olet osaava, pääntaitava mies, mutta ei
sinun sentään tarvitsisi taloissakaan kovin hulluilla. Päänvialla ei
pitäisi pahasti leikitellä. Se tulee pian tosissaan.

— Niin päänvika? Oikea mies ei tule hulluksi, vaikka päätä porossa
keittäisi.

Toinen väittää vastaan. Sanoo, että kun tauti lyö, niin se lyö. Päähän
ei hänellä tosin tauti ole koskaan tullut, mutta muualle ruumiiseen.
Kerran hän oli joutunut lääkäriinkin ja tämä, puhdassorminen mies, oli
sekoitellut hänelle lasin lääkkeitä ja kovasti vasartanut, ettei niitä
saa ottaa enempää kuin ne määrätipat päivässä. Mutta kun mies pääsi
ulos, hän ryypätä karautti heti pullon tyhjäksi. Sittenhän se tepsii
jos tepsii. Mitä ne jotkin tipat aikamiehessä!

— Miten siinä sitten kävi?

— Mut se teki soman vaikutuksen.

Kävi ilmi, että mies oli maannut pari vuorokautta tiedottomana tämän
maailman toilauksista. Mutta noussut oli siitä viimeinkin ja ollut
terve kuin sonni.

He väsyivät kävelyyn. Kävivät sammalikkoon, pehkon siimekseen
pitkälleen, suitsuttivat väkevälle löyhähtäviä rouheitaan,
sommittelivat lyysseistään, lakeistaan ja isoista ruudukkaista
nenäliinoistaan sääskisuojat. Mutta ne inisivät ja vainosivat
sittenkin, ja toinen jätkä kiroili hupsuutta, joka on tuonut heidät
tänne korpiin pirujen kiusattavaksi. Etelässähän elämä ja ihmiset ovat.
Kun täältä kerran pois pääsee, niin päivä näreen kiertäisi, ennenkuin
hän toisi tänne toistamiseen luitaan.

Niin, näillä jätkillä oli ollut eräitä aikoja sitten, kun he
kulkivat kohti pohjanperää, paitsi tavallista halua kiertää vain
Suomen mannerta, mielessä ties mitä, suuret tukkityöt, kullankaivut
ja merimieselämä Norjanmerellä. Ja niitä he olivat koettaneetkin,
paitsi Norjan merta. He olivat seisoneet vain Vuoreijan rannassa ja
vettä oli näyttänyt olevan liian viljavasti, kalanmaksan katku oli
ollut liian äitelä. Toinen oli sanonut, että kyllä siinä on ylen
laaja lätäkkö meille. Siinä jos putoat puulta, niin et potki enää
ruohoon. Olivat palanneet Suomen puolelle. Olivat olleet Ivalossa,
Kultalassa, mutta kultaa ei ollut tullut. Olivat loppuneet varat, eikä
ollut työnansioita. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa matkustella
eteläisimpiin seutuihin kuin kerjuu. Mutta emäntää myöten kulkukin on
tukalaa raavaille miehille, ehkäkin jätkän sielu ja tunteet lienevät
lujasti parkitut kuten tammannahka. Siinä saat kuulla jos jotakin,
kun otaksutaan, että miehen tuolle kulkukeinolle saa vain laiskuus ja
tyhmyys. Mutta silloin oli toinen mies hoksannut: hulluus on parempi
passi tälle matkalle. Hedelmää kantava sieluntila.

Niinpä hän oli ottanut vanhan, puolilahon köydenpätkän veneestä
Hyykäjässä. Ja sitten oli matkattu pitkät taipaleet ohi Mirhaminpirtin
ja Mirhamiseljänteen, poikki Kitisten latvojen Pakkasen taloihin, ohi
Seurajärvien, Kiistalan ja Lankisen. Jätkän hulluus oli menestynyt
hyvin ja tuonut leipää. Ja epäilemättä toisi, loppumatkoilla yhä
paremmin. Pian saavuttaisiin kirkonkylään, maantielle, jonka kupeessa
on vauraita taloja.

       *       *       *       *       *

Kyllin nukuttuaan heräsivät jätkät, kun päivä painui vitaisilleen; ilta
oli sopuisen viileä ja vihamieliset sääsket inisivät itsepintaisina.
He kiersivät savukkeet ja astuivat iloisina naureskellen eteenpäin.
Miehet menivät ja savu jäi. He kertoivat juttuja, kokemuksiaan jätkän
monipolvisilla poluilla. Taival kului. Jo tuli talo näkyviin.

— Hei, hei, kaveri, otapa silmukka kaulaasi ja tule hulluksi, ennenkuin
ihmiset näkevät.

He astelivat kepeästi. Vielä eräät peninkulmat, huikoset ja rapiat,
niin oltaisiin kirkonkylässä, josta alkoi ruskea, somerolla kyllästetty
tie, totinen tolppatie, vierillään kyläkuntia ja taloja, joista
hullulle miehelle luovutettaisiin leipää rahattakin, eikä maristaisi
kuten tehtiin viisaille tahi tyhmille. Se tie johteli pitkin mustana
hyömistävän joen varsia alas isoon kylään, missä valtion musta ruuna
tuhkaisi raskaasti sieraimiinsa. Hei, on silloin muukin konsti kulkea
kuin tämä koipikonsti! On lihavaa maata ja lihavia ihmisiä. He antavat
työtä, jos jäsenesi tuntuvat sitä kaipaavan. Siellä voit pettää, jos
äly riittää, tyhmiä ja alaikäisiä. Saat rahaa taskuusi. Saat heittää
pois hullun muodon ja kaulastasi vanhan lahonneen köydenpätkän.

Joka sekin voi joskus olla elämänkeinojen tärkeä välikappale jätkän
monipolvisella tiellä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.