Tuuli käy heidän ylitseen

By Pentti Haanpää

The Project Gutenberg eBook of Tuuli käy heidän ylitseen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tuuli käy heidän ylitseen

Author: Pentti Haanpää

Release date: February 13, 2026 [eBook #77927]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULI KÄY HEIDÄN YLITSEEN ***
language: Finnish




TUULI KÄY HEIDÄN YLITSEEN

Kertomuksia


Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

Hanuri-Pelimannin elämäkerta.
Jätkä ja jätkän onnea.
Kotiin.
Lumirimppa.
Vapaa.
Vanha emäntä.
Voimaa.
Laki.
Petkuttaja.
Pekka Älämäen vanhuus.
Vanha kartano.
Aholan Juuseppi.
Sairas Hese ja Hesen omaisuus.
Vanha toveri.
Eedenin poika.




HANURI-PELIMANNIN ELÄMÄKERTA.


Puut suhisivat ja huokasivat tuulen pyyhkiessä, pilvien hahmot
vaelsivat taivaalla kuin mustat, pitkäkaulaiset linnut, ja joskus
ulahti tuuli, kuten nuo synkät pilvihaamut olisivat rääkäisseet käheän
korpinäänen. Sitten välähti pilvien välitse kuun keltainen, vääntynyt,
ikäänkuin taudin näivettämä naama...

Sinä yönä syntyi Remu-Eemeli, jonkin talon mustaotsaisessa saunassa.
Oli piian poika, punakan ja verevän, joka oli tahtonut ottaa iloja
irti elämästä minkä voi, elää ja tuntea lihansa huumaantuvan. Mutta
huumeiset ja hemaisevat yöt olivat tuottaneet maailmaan sen paljaan ja
pienen, kitisevän eläjän syksyisenä yönä, nokisilla lauteilla, käryävän
öljytuikun haaleassa valossa, eläjän, jota sittemmin vuosien kuluttua
mainittiin Remu-Eemeliksi. Mutta likeltä piti, ettei Remu-Eemeli
nukkunut jo alkuunsa, häipynyt pois jo silloin, kun hän ei ollut
mikään, ainoastaan lihamöhkäle tai taimi, nimetön ja nopeasti unohtuva.

Piika, nuori, punanverevä emä, ei ollut ensinkään mielissään tästä
tulemasta, siitä, että ihmiseläjän ilojen ja nautinnoiden piti siitä
lihaksi. Hän oli katkeroitunut ja ärtynyt. Olivathan ihmiset häntä
pakkailleet ja yritelleet nöyrrytellä häpeään, eikö poikamieslauma
ollut eräitä päiviä sitten, kun hän oleskeli nuorten ilopaikoissa
pyörein ja tukevin vartaloin, rallatellut: — Sun kukoistukses
kuorestaan kerrankin puhkeaa... Ja näissä poikamiehissä saattoi olla
se, joka oli syynä hänen kukoistukseensa. Hän oli yksin oltuaan miltei
itkenyt kiukusta ja pahasta mielestä ja päättänyt, ettei hän tule sitä
tulijaa eloon imettämään, ei vetämään vaivoikseen perässään halki
nuoruutensa verevimmät vuodet... Miksikä todellakaan: huora-penikka
saisi paljon kärsiä, parempi, että kuoli pienenä pois, pääsi koreaksi,
siipiselkäiseksi enkeliksi taivaan iloihin.

Ja niinpä nyt piian sormet asettuivat tuon paljaan ja nihkeän,
kitisevän rääpiskän kaulan ympäri ja pusersivat lujaa. Hieman vain
vielä, ja koskaan ei enää olisi henki pihissyt tuon eläjän keuhkoissa.
Remu-Eemeliä ei olisi koskaan näkynyt kylien raiteilla. Mutta
napamuija, keltainen ja ryppyinen, liikkaseva, alinomaa piippuaan
lataava akka, tuli ja pelasti pojan, pesi ja hoiteli henkiin.

Sitten, päivien kuluttua, poika taasen uskottiin äidilleen, imemään
punaisin, ahnain turvin pullottavia rintoja. Eikä emä enää halunnut
sitä tappaa. Ihmisen mieli muuttuu. Hän oli harkinnut: kun oli
kerran siinnyt ja syntynyt, niin niinpä eläköön. Ja hän ruokki ja
hoiteli lasta sen kuin kerkesi, elätellessään itseään kylän taloissa
piikaihmisen töillä.

Vuodet kuluivat ja lapsi pysyi hengissä ja kasvoi.

Typerä poikanulikka se oli, isopäinen, suurisilmäinen, tukka töyröllään
kuin tilhintöyhtö. Ei siitä näyttänyt olevan työn touhuun, istui
äänetönnä, sormi suussa. Yhteen asiaan sillä näytti olevan harrastusta:
soittoon, monin värein juokseviin ääniin. Se kuunteli sorakielisen
linnun viserrystä haaveilevin silmämunin, kalvakka, näivä naama oudosti
kallellaan.

Eemeli kasvoi yhä, oli kymmenissä oleva torvelo, joskin hontelo,
kalvakka ja kurja. Eikä siitä näyttänyt tulevan itsensä elättäjää.
Hänet pantiin paimeneen, mutta kohta olivat naudat aumoilla ja
laihopelloissa, ja poika töyrötti jossakin kuunnellen soittoa. Mikä
soitti? Linnut lauloivat ja tuuli soitteli oksastoissa... Poika
ei menestynyt missään askareissa. Äiti, nyt jo elähtänyt, mehevän
olemuksensa menettänyt naisihminen, nimitti häntä »pelikseen» ja
valmisti soittoa hutkimalla häntä koivunvarvuilla selkään ja kirkui:

— Ei tullut sinusta ihmistä, pölsö tulikin, ei tullut ihmistä...

Todellakin näytti siltä, ettei hänestä tulisi ihmistä. Suurissa
taloissa, joissa äitinsä eleli palkkapiikana, hän sai potkuja aamusta
iltaan, että oli lopulta pehmeä kuin ruttoinen peruna, veltto ja taudin
nujertaman näköinen.

Mutta mitäpä tuosta! Päreistä ja jouhista hän oli rakentanut itselleen
viulun ja sitä hän sahasi ja kitkutteli aamusta iltaan, milloin suinkin
rääpyä sai. Monen monta kertaa iskettiin tuo kurja viulu risoiksi
seinään, mutta aina hän sen rakensi uudelleen. Soiton synti oli siinä
nulikassa poisjuurittamaton.

Tuli kesäisiä sunnuntai-iltoja, leudonraikkaita ja ruohon lemuisia.
Aurinko painui, puiden latvat punersivat ja taivaanlaella oli outoja
värinkajoja. Ja pitkin kellertävää tietä kulkivat kylänpojat ja tytöt,
rintapielissään lemuavia tuomenkukkia, haitari remusi, ja niin meni
matkue halki kylän ohi vöyräiden talojen kumisevalle tanssimäelle.

Ja Eemeli katsoi hievahtamatta, suurin, ahmivin silmin sälliä,
joka astui kulkueen etunenässä ja veti hanuria, metallihelaista ja
välkkyvää, punanahkapoimuista. Ollapa pikku Eemelillä sellainen! Ja
sävelet! Ne vyöryivät mahtavina, hihkaisten, ujostelematta ja remuten,
ne uppoutuivat tuutien ja keinuen Eemelin sieluun, joka värisi ja
hukkui niihin. Tällaista lienee taivaassa!

Pikku Eemeli juosta lippasi paljain säärin tanssimäelle, lymysi
pensaaseen ja kuunteli ja katseli. Haitari lauloi ja tanssi kävi,
ja Eemeli kuunteli koko sielullaan, kunnes pensaat ja puut ja koko
luonto tuntui väräjävän samaa soittoa. Eikä hän huomannut, että
kosteankylmä yöusva nousi ja piiritti mäen, että vilu täristeli hänen
jäseniään soiton tahdissa. Sitten hän viimein havahtui, kun peli
hetkeksi taukosi, irtautui vaivoin ja juosta kipitti loukuttavin leuoin
ja kasteisessa maassa kirvelevin varpain takaisin kylään ja pääsi
onnekseen huomaamatta yöpaikoilleen. Kukapa hänestä niin tarkkaa lukua
piti mokomastakin kuvatuksesta!

Ja koko seuraavan päivän hän tapaili surkeasti kitisevällä
päreviulullaan, nenä nuhasta tohisten, hanuripelin keinuvaa tahtia ja
yritteli rallatella sekaan, kuten oli kuullut yöllä humalaisen sällin
laulavan soitontahdissa:

    Kaikki muut käskyt rikkonut olen...

Siitä pitäen näki Eemeli unessa ja valveilla ainoastaan haitarin. Hän
uneksi siitä alinomaa. Hän näki sen: monipoimuiset, kureille painuvat,
punaisiksi päärmätyt nahkat, metallihelat, valkoiset näppäimet,
houkuttelevina, tenhoavina, vihreän remmin, josta se laitettiin
mahtavasti olkapäälle... Se kangasteli alinomaa hänen tajussaan ja
epäilemättä tulisikin pysymään vain haaveena. Sillä mistäpä tulisi
tämän nulikan kynsiin haitari, töyhtötukkaisen, huurupäisen huorapojan,
joka epäilemättä ei ikipäivänä omaa leipäänsä ansaitsisi.

Mutta paljon omituista saattaa sattua maailmassa.

Kylän laidassa, keltamullalla väritetyssä talossa asui Päärhälli,
entinen vallesmanni, hupsu mies, joka oli mestannut virkansa juoden ja
rähjäten ja toimitellen hulluntöitä. Siellä hän asui talossaan, ainoana
seuranaan vanha, puolikuuro palvelijansa; ryypiskeli, käveli metsässä
pyssytorrokko olalla, hankki vuoroin lauman koiria, vuoroin komean
ratsun, tai itselleen ihmeellisen puvun, jossa toinen housunlahje oli
verenpunainen, toinen harmaa, hupsutteli jos jotakin. Rahoja häneltä
riitti, mistä lie riittänytkin.

Tällä miehellä oli hanurikin, koreavärinen ja raskas, moninäppäiminen.
Hän soitatti sitä itselleen silloin kun sattui soittajan saamaan tai
oli itsekin soittaa kurnuttavinaan. Kerran oli kylässä isot tanssit,
suuret häät. Päärhälli houkutteli viinalla ja rahalla pelimannit
luokseen, soitatti itselleen, ja sillä välin sai hääväki tulla toimeen
ilman soiton kumua. Niin teki Päärhälli kiusaa ihmisille milloin vain
voi.

Pikku Eemeli tiesi, että tällä hullulla miehellä oli tuo ihmeellinen
soittokoje, ja niin hän alkoi kierrellä keltaista taloa ikäänkuin
korppi haaskaa. Mitä hän odotti? Ei mitään, tai ehkä jotakin
epämääräistä.

Kerran tapahtuikin jotakin. Päärhälli istui talonsa vieressä
viinimarjapensaan juurella, humalaisena, alkoholisamein silmin,
vierellään karahveissa vettä ja viinaa ja sylissään hanuri, jota hän
hiljoilleen venytteli painellen näppäimistä veltoin sormin. Eemeli
tuijotteli kätköstään hehkuvin silmin ja outo, epäselvä ajatus sikisi
hänen tajussaan: ottaa, heittää vihreästä remmistä olalleen ja astua
pitkin tietä johonkin etäälle...

Silloin nousi Päärhälli, heitti hanurin nurmelle, niin että rämähti
ja astui huojahdellen taloonsa. Eemeli hiipi lähemmä. Oli hiljaista,
auringon raukea paiste kimmelsi viinakarahveissa, mettinen lensi
pöristen sivuitse, haitari retkotti nurmella kuin jokin kummallinen
ihmiskääpiö, vatsa kureille kuihtuneena, valkoiset näppäimet loistaen
kuin hampaat suunnattomassa, ivallisessa naurussa... Heinikko kahahti.
Eemeli oli hanurin luona. Hänen laihat, vavahtelevat käsivartensa
kohottivat vaivoin soittokonetta, hoikat sormet hyväilivät näppäimiä.
Nyt oli tuo himoittu taikakalu hänen hallussaan mutta poikanulikka
ei livistänyt pensaitten peittoon, vaan jäi älyttömänä paikoilleen,
rapistellen sormillaan koskettimin ja kuunnellen sen kirkkaita,
helähteleviä hengenvetoja.

Hän ei huomannut, että aika lipui, että Päärhälli palasi, huomasi
pojan, ällisteli ja yritti ärjäistä kirouksen. Mutta jokin muu miete
virkosi kai lepattelemaan hänen alkoholihöyryisessä päässään, sillä hän
katseli vain tovin, rykäsi ja sanoi käheän rämisevällä äänellään:

— Ka, Korkalan piian huorapoikahan se on, peli-Eemeli! No, no, älä
säikähdä! En minä ketään purematta niele! No, pelaa, pelaa, kun mielesi
tekee, soita, kun setä käskee...

Ja pelästynyt Eemeli kiskoi palkeita kaikin voimin, ja kummallinen,
hytkähtelevä luritus virtaili todellakin soittokoneesta, ikäänkuin se
ei ensikertaa olisikaan poikasen hentoluisissa käsissä. Hullu Päärhälli
istua läsötti, sekoitti vettä ja viinaa, ryyppäsi ja irvisteli,
kuunteli ja nyökytteli päätään, neuvoi ja usutti kiihdyttämään tahtia.

Omituinen miete syntyi hänessä: hän on Raamatun mies, hän on
Sauli, hänellä täytyy olla soittaja, Taavetti, ja Korkalan piian
huorapoika tulkoon hänen Taavetikseen. Näin tapahtuikin. Päärhälli
kävi puhumassa pojan tähänastiselle huoltajaväelle, sanoi ottavansa
pojan palvelijakseen, tai vaikka ottopojakseen, kasvattavansa hänestä
mieleisensä miehen... Ja niin eleli Eemeli sitten vanhan vallesmannin
kanssa, soitteli hänelle ja soitteli itselleen, oppi erinomaiseksi
pelitaituriksi. Ei muuta tehnytkään; korkeintaan oppi, hintelä,
oudon kalvakka poikanulikka, tuskin härevämpi lasta, ottamaan ryypyn
isäntänsä laseista ja käsittelemään taidolla korttipakkaa. Niin he
elelivät, kaksi leuhkaa, kunnes tauti nujersi Päärhällin vuoteeseen.
Siinä hän kirosi ja tuskitteli: — Tässä tulee synkkämieliseksi!
Alinomaa sai Eemeli sekoitella hänelle höyryäviä toteja, sillä viina
oli ainoa, mikä hänelle enää maistui, ja soitella haitarilla kiveröitä
pelejä. Eikä kuulunut pelastusta, lääketiede osoittautui tehottomaksi,
voiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.

Sitten Päärhälli kuoli syksyisenä iltana, tulen takassa humistessa ja
Eemelin vetäessä haitaria littein rinnoin, rystyset valkeina:

    Kaikki muut käskyt rikkonut olen
    Vain kuudennesta olen vapaa juu...

Niin oli Eemeli pian toisen ikäkymmenensä loppuun ehtivä nuorimies,
yksin, pääasiallisena omaisuutenaan haitari ja nuhraantunut
korttipakka. Muu omaisuus oli ikäänkuin parahiksi riittänyt siksi kauan
kuin Päärhällin elämäkin. Se mitä jäljellä oli, meni parissa viikossa
maahanpanijaisryyppyihin, joita Eemeli kallisteli ja kallistelutti
muille sureskellessaan isäntäänsä.

Nyt oli hänellä edessään pitkä ja monivaiheinen maantie. Mutta hätäkös
hänellä, joka taisi pelata hanuria ja taisi pelata korttia paremmin
kuin kukaan laajassa maaherran läänissä. Kyllä hän leivässä pysyi.
Niinpä alkoi monivaiheinen elonvaelluksensa, monivaiheinen ja kuitenkin
aina yhtäläinen, samaa toisteleva. Astui maantietä, räikeitä värejään
taivaan tuulissa haalistuttanut haitari vihreästä remelistä roikkuen,
pelasi isoissa pirteissä häitä ja muita hyppyjä, tai päivänpaisteisilla
mäkirinteillä ja lenseän lämpimissä saunoissa korttia. Tai eli myös
korpien tukkikämpillä ja remusi alas uittoväyliä savotan mukana.
Koskaan ei ihmeeksikään ottanut mitään työasetta käsiinsä. Laajalti
tunnettiin tuo mainio peliniekka, Remu-Eemeli, pieni, rähjäinen,
liian viinan ja muidenkin tunteiden kalvistama jätkä. Monet tarinat
kerrottiin hänestä talvisin, kun talo oli vajonnut lumeen, pimeys
peitti ilmapiirin ja tuli takassa räiski kevytmielisesti... Useimmiten
hän soitti humalassa, niin humalassa, että hänet oli työnnettävä
nurkkaan ja naulattava rintapuu eteen pidättelemään, ettei pelimanni
tuuskahtaisi nenälleen.

Niin eli monet vuodet piian poika, jota ei oltu aiottu imettää
henkiin, josta aiottiin henki puristaa pois jo silloin, kun hän oli
nähnyt ainoastaan öljytuikun väräjävän liekin nokisessa saunassa.
Taiturisormin juoksutteli hän eräät tuntimäärät peliä kuluneesta,
monesti korjatusta hanuristaan, osasi oikealla hetkellä lyödä sopivat
korttilehdet lautaan ja pyyhkäistä haltuunsa rahanpennit, ryyppäsi
viinanestettä, nautti ravintoa ja ryhtyi naisenpuoliin, tyytyen niihin,
joita sai.

Niin eleli, ja tauti ruostutti hänen keuhkojaan, kunnes hän eräänä
päivänä vieraassa pirtissä oksenti sisuksistaan punaisen ja lämpöisen
verisuihkun, ojenteli jäseniään, korahteli ja kuoli. Vanha hanuri
retkotti hänen vierellään, ikäänkuin sekin kuolinkamppauksen
väänteissä, vatsa kureilla kuihtuneena, keltaiset, kuluneet näppäimet
suunnattomassa, ivallisessa naurussa...

Remu-Eemeliä ei enää ollut. Mitä hän oli etsinyt, mitä saavuttanut?
Kukapa käsittää. Hän oli vain _elänyt_ aikansa, kuten jokainen
ihmislapsi.

       *       *       *       *       *

Remu-Eemeliä ei enää ole, hänen hanurinsa roikkuu vielä erään pirtin
seinällä siitä samasta vihertävästä hihnasta, josta Eemeli kuljetti
sitä pitkin tietä ja kyliä, roikkuu rapistuneena ja vanhana, russakkain
asuinsijana, kirkkaat maalit ja kiiltävät helat murheellisesti
himmentyneinä. Ja keltaiset, kuulun soittajan luisevan taitosormen
kuluttamat näppäimet irvistävät suunnatonta, ivallista nauruaan.




JÄTKÄ JA JÄTKÄN ONNEA.


Jokipenkan päivänkaltevan rinteen peitti tiheä tuore ja lemuava ruoho,
vesiäpräässä rehoitti mustanpuhuva leppäpuska, aurinko heloitti,
kimalainen turrasi, koski hymisi ja kohahteli.

Välkähtelevä vesi soljutteli tukkeja, joiden nokat kolahtelivat
taidolla rakennettuihin korvakkoihin, niljakkapintaiset propsit
nyökkyivät laineilla ikäänkuin unimielisinä.

Jokipenkan kaltevalla rinteellä venyimme me, kaksi rähjäistä,
sinimekkoista jätkää auringon lempeässä paisteessa. Pääluun ontelossa
eivät itäneet repäisevät mietteet; oli ikäänkuin se olisi ollut täynnä
pehmeitä pumpuleita tai poutapilven harsoriekaleita... Poutapilvien
takainen valtias on toisinaan lempeä ja hyvä, se silittää luomakunnan
alimpienkin päätä; antaa jätkän lojua nurmella ja olla onnellinen kuten
sen harmajan torpanmiehen lehmänkin, joka märehtii haassaan kiven
kupeella vatsa pullollaan keväistä ruohoa.

Venyi siinä vierelläni Närhi-Isko, kulkumies ja jätkä, jäsenet
raukeina, uniset silmät siikaillen siintävään, pyörryttävään
taivaankumuun. Närhi-Isko, rihainen, pienikokoinen mies, kasvoillansa
suurien tunteiden kalvea leima ja punertava puukonpiirto halki naaman.
Ympäri Suomenniemen vaellellut mies, ottanut elantonsa sahalla ja
hakavarrella; lie joskus juonut ja rähjännyt ja tapella nahistellutkin
saaden tusinan verran koristelevia arpia. Liekö pihissyt suonissaan
mustalaisveren alaa. Ei tiennyt isästään, ei äidistään. Oli vain
löytänyt itsensä isoisten ihmisten pirttien loukoista, sittenkuin
tajunlanka alkoi juosta hänen ajukopassaan. Oli kuullut mainittavan,
että oli jostakin maantien poskesta löydetty se lihantaimi, josta oli
kehkeytynyt Närhi-Iisko, synkeä sällimies. Eikä ollut ilmestynyt sitä
vaimoihmistä, joka olisi sanonut: sinä olet minun poikani, sinuun olen
mielistynyt...

Aurinko paistoi ja aika lipui sähisten sivuitse, aika, joka jaettuna
tunnin kappaleisiin toi rahaa jätkille, jotka eivät rasittaneet
ruumistaan raskaalla työllä... Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja
lahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen.

Oli saapunut jokin päivä sitten koko roikka tämän kihahtelevan
koskisarjan partaalle. Ja niin me olimme kahden vahtimiehinä kosken
ylimmässä nikamassa, kaksi synkeätä, savotoissa rähjistynyttä jätkää,
sinimekkoista ja pitkäsaappaista, leveät hatunreunat remsallaan, vyöllä
roikahteleva helahoito. Olipa rakenneltu korvaukset, että soluivat
puut sivuitse ilman huolta ja vaivaa, oli uisteltu kirkaskupeisia
haukia koskenniskan pyörteistä, oli pelailtu markan nakkia leppäpuskan
siimeksessä. Olipa kerrottu tarinoita, sattumuksia elämän suuressa
souvissa, itselle ja muille.

— Kerrankin... ja yhden kerran...

Kunnes ei enää tehty mitään näistä, oltiin vain onnellisia. Miksikä
läpsytellä likaisia korttilehtiä, lurkkia uistimella, puhua ja
nauraa kihauttaa tolkutonta naurua... Olihan sitä tehty niin monesti
ennen ja tultaneen tekemään tulevinakin aikoina... Lojua, ah, lojua
haaleassa, tuoksuvassa kesän ilmassa juuri ja juuri kierittäen
itseään sen verran, että leppäpuska langetti ylle sakean varjon. Tai
käveltiin, toikkailtiin, raukein jäsenin, haalein ja harmain silmin,
haukkaamaan jokin ruuanpala Isoon Mahalaan, taloon, joka jykevänä
kohosi vainioittensa keskellä. Kärpäset surisivat uneliaasti avarassa,
valkopermantoisessa tuvassa, emäntäihminen pyörähteli ruokapuuhissa,
jätkät söivät ja napsuttivat ja nököttivät penkeillä savuke veltosti
suupielessä. Sammupa nyt tai savua... Suuri hiljaisuus; vain kello
tokutti ja keittiön puolella kolahtelivat astiat. Piikaihmiset, pyöreät
lyllykät, missä lienevät olleet pölisevällä kesannolla talikkoineen
tunkion kimpussa kuin sontiaiset... Joku huutomuori nukkua nyyrötti
pankonkulmassa; vihamielinen kärpänen vainosi sen paljaita sääriä eikä
antanut levon rauhaa...

Mentiinpä myös harmaaseen, kallistuneeseen mökkiin vesakon keskelle,
missä akka kiehautti meille kahvit mustakylkisellä pannullaan. Jätkä
tietää, että taloista saa ruuan, mutta kahvi on etsittävä mökeistä.
Hörpittiinpä mustaa lientä, kastettiin vehnästä, liepä lirautettu
toisinaan sekaan korpikuusen hempeän karvaita kyyneleitäkin. Mutta
ei maistunut nyt viinakaan. Ei nautittu niin, että olisi kihahtanut
onnellisen uneliaaseen päänuppiin ja turistu kuin kimalaiset humalan
humussa jokiahteiden asunnoilla.

Niinpä loikoiltiin nurmella kirkkaina päivinä ja lauhoina, tyyninä
öinä unen kääriessä tylsät aivot pehmeisiin pumpuleihinsa. Ah,
ylistys unelle! Nukumme, ja hetket lipuvat vaivatta taaksemme. Tai
saatettiin istua nököttääkin kivipaadella viileässä iltailmassa,
jolloin kymmenmies tavallisesti kulki katselmusretkellään nähdäkseen,
että vartijat olivat raittiit ja valvoivat. Koski pihisi ja hymisi
ainaista hyräilyään, Isosta Mahalasta kantautui ilta-askareitten ääni,
kuusikossa yritteli kukahdella sorakielinen käki. Saattoi silloin
Närhi-Isko vetäistä housun liitingistä holskuvan putelin ja ryypätä,
imeskellen, muljahuttaen silmää kuten nahkasilmä säynäs.

Viisi viikkoa kestivät nämä onnenajat, leudot olot sinisen taivaan
alla, taivaan, jossa poutapilvien terhenet purjehtivat monin hahmoin.
Lie joskus pisaroinut vettäkin mustanpuhuvasta kuuronpilvestä, että
Ison Mahasen, jumalisen miehen pelloilla viljankorsi tunkisi rehevästi
mullasta.

Sitten se loppui. Koski nieli viimeiset ylhäältä uivat puut. Saapui
häntäroikka ja alkoi hajoitella virran vietäviksi korvakoitamme.
Eipä ollut enää unta ja onnea. Työnnä, vedä, kieritä ja väännä.
Närhi-Iskosta maistui se ylen puulle. Otti tilin ja katosi. Olikin
siinä makaillessa tullut useahkoja seteleitä, niin että mikäs
kävellessä.

Ja niin valuin häntäroikassa ahteista alas tehden töitä haamuharmain,
unisin silmin, umpimielisenä, hautoen pääkopassani, että nyt humusi
Närhi-Isko kaupunkipaikassa, humusi ja sumusi, kunnes raha oli lopussa,
ja painui sitten kellertävälle tielle...

Mutta minä erehdyin. Ei ollut Närhi-Isko mennyt maalikyliin. Kumma
jätkä! Jäi siihen harmaaseen tölliin vesakon peitossa, lähellä Isoa
Mahalaa. Siellä sitten eli, syöden vehnästä, leipää ja läskiä ja
naukkien viinaa aamusta iltaan. Humusipa täällä minkä voi! Pelaili
Ison Mahalan rengiltä pennit pois mustissa saunoissa, piteli piikoja
luhdissa, ui ja roikisteli alasti auringonpaisteessa paahdattaen
nahkansa niljakan punaiseksi. Kun sitten Ison Mahalan väki liehui
heinätöissä, liehuivat isäntä ja palkkalaiset, että hiki kierähti
vesiherneinä pinnasta, silloinpa istui Närhi-Isko juuri vieressä
kahareisin mökin harjalla ja vetäisi hanurilla lurituksia, alastonna
kuin nyljetty made, parhaana luokopäivänä...

Ja sillävälin kulkeusin minä yhä alemmas vierivän veden vartta
aina jokisuulle saakka. Teinpä taasen lastaustöitä mykkänä ja
yksitoikkoisena kuin tylsä muuli, kunnes kului kesä ja kului vielä
syksykin. Sittenpä painuin valtatielle tylynselkeinä marraskuunpäivinä,
kun tie oli kovettunut rypyläiseksi ja raudankovaksi ja kuuraa oli
piroteltu ruohonkuloihin ja varpupuihin. Astelin kiertelevää tietä,
joka leikkoi synkeitä korpimaita, kiipeili kankaille ja tapasi
kylärykelmiä mukaisissa laaksoissa, sekasortoisia ja ikävänharmaita tai
helakoiksi ja tylynkoreiksi väritettyjä. Verkoin kuljin, välittämättä,
mihin tie vie, mille haaralle käännyin. Kuljin minkä kuljin tai
poikkesin taloon tai suonsyrjässä kyhjöttävään tölliin.

Silloin syystalven harmaina päivinä, kun auringon silmä juuri ja juuri
kurkisti metsän sahareunan takaa, tapasin ihmeekseni Närhi-Iskon
kaukana kesäisiltä onnenkentiltämme.

— Hilurimsistä, kautta rantain! Eihän ole vielä kaverikaan kuollut...

Niinpä pantiin kirves puiden juurelle, päätämme elätellessämme.
Saha suhisi, nila sinkosi rungosta ja kova oli mäellä mäike. Mutta
sunnuntain seudussa humistiin kylällä tanssituvissa, missä hanuri
lauloi raisakoita säveliä, tai joikui alakuloisin rytmein jotakin
kaihoilevaa niinkuin kissa maaliskuun sädehtivällä hangella,
vihertävässä kuutamossa.

Olivat sitten jouluviikot, jolloin koko savotta vietti laiskanpäiviä,
ja silloinpa Närhi-Isko taasen tuli huomaamaan, kuinka ruumista
rasittavaa oli sahata petäjän juurta. Sanoi ottavansa oppia karhusta
ja nukkuvansa, kunnes kevään metiset ilmat hänet herättäisivät uuteen
eloon... Kiipesi uunille, hiostavaan, leutoon lämpimään. Siellä hän
ähötti. Lie nukkunut enimmät ajat, lie valvonut alakuloisin miettein,
tiiristellyt mustaan laipioon, missä russakat rapisivat. Laskeusi
sitten sieltä alas aina vuorokauden parin perästä ja söi aterian leveän
pöydän päässä.

Niin kuluivat viikot. Mutta sitten eräänä päivänä hän luovutti
viimeiset killinkinsä syötyään mahansa täyteen läskiä ja perunaa. Monta
päivää makasi hän sittenkin uunin kuumilla kivillä koivuinen kelles
päänsä alla.

Olipa jo kevät tulossa: taivas sininen ja valkea maa. Hanki sädehti,
metsät lemusivat pihkalle. Tikka pärrytti onttoa honkaa, tiainen
rimpuili koivun kärhämässä ja soitteli kiivaita tunteitaan... Mutta
kuusikon vihertävässä hämärässä Närhi-Isko taasen suhisutti sahaa ja
katkoi paperipuita.

Kevät teki työtään, pehmeitä huuhkansiipiään suhisuttava kevät. Ehkäpä
kesän leppeä valtias lahjoittaisi taasen jonkin onnen haipuvan hetken
uittoväylän varsilla: levon ja suloisen uneliaisuuden...




KOTIIN.


Syksy saapui, puiden ja pensaiden lehtiverho karisi, rimmet ja suot
kohvettuivat. Suurella sydänmaalla vallitsi tuulien humu ja metsän
puhina, joskus kakkasi tikka, metsälinnun siipi havisi raskaasti, närhi
nauroi. Tuiskusi lunta ja tuli jätkäroikka. Hirsisaunat rakennettiin ja
työ alkoi.

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli juuri tällä savotalla. Veti
ankarasti jännesahaa ja koloi kuorta puunrungosta, söi leipää ja
läskiä, nukkua törsötti raskasta tukki-unta kämpän ahtaudessa, istui
äänetönnä, kirosi synkästi ja lausui jonkin jätkäsananparren. Iltaisin,
kun tuli paloi, käristettiin läskiä, kuivailtiin kerineitä ja pelattiin
korttia, makaili Eenokki ritsillään selällään sammuva sätkä hampaissa
ja mietti, laskeskeli, paljonko tässä tienasi päivässä, ja mitä
ehtisi saada kokoon siksi, kun lumi sulaa ja uitto alkaa. Teki usein
mieli yrittää pelatakin, mutta kuinka monta kertaa se sama mieliteko
olikaan jo katkaissut hänen suunnitelmansa: onneton tuuri vei kaikki.
Ja niinpä tyytyi hän lyömään markan katkuja, ettei pelitaito kävisi
aivan ruosteeseen. — Kun oli viinankauppiaita kämpällä ja vallitsi
viinan humuinen ja sumuinen elämä, himoitti Eenokkia ylettömästi yhtyä
leikkiin. Maallistahan tämä kaikki oli! Höh, minkälaisia suunnitelmia
hän elättelikään itsessään, hän, jo kouliintunut lentojätkä... Mutta
sittenkin hän, juopporetku, ei ostanut viinaa kuin pari pullollista
talven mittaan, asteli pikkuhinarissa ja valehteli muille jätkille
ylettömiä reisuistaan ja teoistaan...

Talvi meni ja Eenokilla oli todellakin säästössä joku seteli. Uitto
alkoi. Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, käytteli keksiä ja tienasi,
söi lujasti ja joi kahvia vahvasti, mutta eipä yhtynyt kortinlyöntiin
tai ryyppysakiin. Toiset jätkät mulkoilivat häneen altakulmain ja
puhuivat piloja. Mitähän tämä Eenokki mahtoi suunnitella sisuksissaan?
He laskeskelivat, että oli sillä varmaankin senverran rahoja säästössä,
että sai kyytirahat Niuvanniemeen, kun jokisuulle päästäisiin.

Niin mentiin tukkien ja solisevan veden mukana ohi monien kylien
ja pitkien korpirantojen sivuitse. Kesä meni ja syksyllä oltiin
uittoväylän päässä laajassa, maalaillussa kyläkunnassa.

Eenokilla, Kärki-Sipon vanhimmalla pojalla, oli nyt vihdoinkin tukku
rapisevia seteleitä heteissään — asia joka oli sattunut tätä ennen ani
harvoin ja ylen pikaisesti hänen jätkävaelluksensa aikana.

Nyt viimeinkin toteutuisi hänen mielihauteensa, joka oli lakkaamatta
äännellyt ja nakertanut hänen sisuksissaan, kuten joku seinätoukka.
Monesti ennenkin oli hän jo yrittänyt, mutta aina olivat viina, kortit
ja naiset eksyttäneet hänet suunnitellulta tieltä, ja sitten oli hän
kaikki aatokset hetkeksi heittänyt.

Ja nyt oli hän melkein päämäärässään. Viimeinkin palaisi hän etäiseen
ja eteläiseen kotikyläänsä, näkisi vielä lapsuutensa pienen, harmaan
mökin, jonka akkunan alla pari vanhaa ja väärää omenapuuta kannatteli
kai näihin aikoihin punertavia, kypsyviä omenanmöykkyjä...

Oh, muistot tulvahtelivat kuin kihisevä kosken vesi hänen tajussaan!
Siitä oli kauan, kun hän oli nähnyt tuon kaiken, vanhan ja etäisen,
omituisesti liikuttavan... Oh, kuka uskoisi, että sellainen tunteenarka
taimi eläisi hänen jätkänsydämessään!

Siitä oli kauan, kun hän oli kotoaan lähtenyt, siitä oli vuosikymmen
tai toistakin. Viina, rähjäykset ja lentojätkän levoton veri ajoivat
hänet sieltä. Monesti oli hän aikonut palata sinne, mutta ei hän
halunnut yritellä takaisin resuisessa jätkänasussaan ikäänkuin joku
puoliksi kynitty linnunkuvatus...

Mutta nyt hän viimeinkin saisi nähdä kotikylänsä ja lapsuutensa
tantereet, kuten oli kauan suunnitellut. Ja kun hän sinne tulisi: entä
sitten? Ei hän tiennyt. Miten lienevät siellä olot? Eihän piintynyt
jätkä voine siellä elää, eikä viihtyä... Kunhan oleilisi siellä vain
hetken ja astuisi taasen jätkän loputonta tietä...

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, kaukaa harmaasta mökistä,
jonka ikkunan alla oli omenapuu, heitti yltään kaksi kuukautta
yhtämittaa päällä roikkuneen nokimustan paidan, pihkaisen puseron,
riekaleita roikkuvat sarkahousut ja lätyskäisen lakkireuhkan. Hän
käveli nyt uudessa, sinisessä puvussa, joka hohti kuin sittisontiaisen
panssari, siistissä hatussa, punarantuisessa simsetissä, kiiluvissa
kellonperissä. Ja sitten osti hän juutalaisukon puodista saappaat,
mustat, kovat ja kimmeltävät.

Mitään ei puuttunut. Kaikki oli kuten hän oli kuvitellut. Vielä
oli rahaakin, että kykeni matkustamaan kuten herra ja näyttämään
setelinlaitaa vielä kotinurkillakin. Olipa sitä Eenokin mielestä
enemmänkin, niin että oli syytä ottaa pikku kihaus, ja saada iloja irti
elämästä...

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, otti ryypyn ja useammankin.
Päivä meni ja yö ja toinenkin päivä, ja tuli taasen yö. Hänen
alkoholihämyisessä päässään kuvasteli satuisen kauniina romeena
kotikylään paluunsa. Hän selitteli sitä toisille jätkille takeltavin
lausein, seikkaperäisesti, kuinka hän, Kärki-Sipon vanhin poika, retu,
saapuisi kotikyläänsä ikäänkuin herra, autolla, hienossa puvussa,
sikaari hampaissa. Ihmiset katselisivat oudostellen: se on Kärki-Sipon
poika, Eenokki... Ja hän oleilisi hetken ja lähtisi sitten.

Niin kuvitteli Eenokki viinan kihistessä pääkopassaan, ja viimeisetkin
markat menivät ja sitten aamulla heräsi Eenokki maantien ravista,
sateen kastelemana ja rapaisena, vilusta täristen ja pakottavin
päin. Joka ainoa penni, kellot ja puukot olivat pois, ja hänen
hienot, kiiltävät saappaansa... Oh, kavala juutalainen oli hänelle
myynyt pahvikengät! Nyt ne olivat sateessa kastuneet, särkyneet
ja loukahdelleet rikki, harmaa pahvi irvisti sieltä ja täältä
murheellisesti...

Siinä makasi Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, ja sanomaton haikeus
täytti hänen turran päänsä. Oh, taisi olla niin, ettei hän koskaan
näkisi kotimökkiään, lapsuutensa laaksoa. Hän oli jättänyt sen
ainiaaksi. Ehkäpä ilmestyi silmänurkkaan katkera kyynel, ehkäpä
ainoa, mitä sieltä tuli esiin puristumaan hänen vaellellessaan jätkän
loputonta tietä...

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli seuraavina päivinä taas töissä.
Hienossa, sinisessä puvussaan ja simseteissään juoksenteli hän
lankkutaakka olkapäällä. Mutta jalkojen verhoiksi oli kääräisty säkit,
jotka oli köytetty nilkan ympäri toppinuoralla.




LUMIRIMPPA.

Kurjen kohtalo.


Hammasreunaisen kuusikkokorven mustan ja synkeän seinämän takaa alkoi
auringon hehkuva kiekko kohota lyhytkaariselle tolalleen. Pilvien
resuiset, ryppyiset palteet hehkuivat veripunaa ja tulipalon loimotusta
alakuloiselle nevalle, minkä karskuvasta lumipinnasta tunki tuolla ja
täällä näkyviin vaivaisen varvun tai suojuornikkaan harmaa, hedelmätön
latva, lumenpinta kimalteli ja säihkyi, ja jonkin nyreännäköisen,
mustasuortuvaisen männynkärrin pitkä varjo leikkasi sitä tummana
hiiliviiruna.

Valoa kiiluvalle lumiaavikolle ilmestyi outo näky.

Kuusikon katveesta toikkaili esiin Lumirimppa — tuhkanharmaa,
pörhöhöyheninen, riukusäärinen kurki. Isona, harmaana haamuna asteli
se juhlallisesti nevanselällä, pitkä kaula kiertyi ja Vääntelehti ja
pienet, pyöreät, punertavat silmät killistelivät alakuloisesti talvista
luomakuntaa.

Aurinko katsoi jo koko silmällään kuusikon sahareunan takaa,
siimamäntyjen sorea lakkapäinen pilaristo puunsi verisenhaaleana nevan
toista syrjää paartavalla kangaskaarteella. Tohiseva teeriparvi, joka
juuri oli kaivautunut nutuistaan kankaan reunassa ja pyyhkäisi yli
nevan, teki kurjen kohdalla säikähtyneenä pitkän mutkan.

Vaivaiskoivujen, kiertyvien ja kitukasvuisten varvunkärhämien seassa
Lumirimppa nyt kaivoi ja pehnasi lunta pitkillä riukusäärillään ja
särmikkäällä puikkonokallaan. Paljastuvista rahkamättäistä näykkäsi se
makeanpunaisen ja väkevänmehevän, mutta jäisenkalisevan karpalon. Kuiva
ja kipsakka ilma liimasi pärskähteleviä lumikiteitä sen pörröisiin
höyheniin, joiden lomitse pakkanen itsepäisesti yritti kohmettamaan
linnun luulaihaa ruumista. Mutta se eli kiivaasti, kuopi säärillään,
karhoi nokallaan ja pehnasi siivillään niin, että lumi pyrähteli
ympärillä. Ja etempää, suon reunasta katseli valkoposkinen, pakkasessa
pöyhistelevä metsätiainen, joka rimpuili lahonneessa koivunluu rangossa
ja äännähti ihmetellen: äks tii tii tii...

Sillä se ei ymmärtänyt, miksi kesän eläin, suon liejussa kahlaileva
jättiläinen, toikkaili nyt narskuvalla lumella, taivaan holvikaaren
kaartuessa korkealla, puiden seisoessa huurteisina ja sulina
läikkyneiden nesteiden ollessa jääksi jähmettyneinä.

       *       *       *       *       *

Suon syrjäisimmissä ja iätivievissä sopukoissa, niissä mustien
kurnamoitten silmäkkeistä vaani vesipirun tyly, pilkallinen silmä —
siellä oli se ilmestynyt taistelujen maailmaan. Suo oli höyrynnyt,
suolla ja suon reunoilla, koivikoissa, männiköissä kuhisi elämää, ja
taivaan siintävässä ylhäisyydessä hehkui päivän pyörä...

Mutta kurjenpoika oli paljas ja pieni rääpiskö; nokka ja koivet
kömpelöt ja holtittomat ja siipispankan tyngät sulkia vailla. Sen
hoikkakaulaiset vanhemmat kahlasivat ja kalastivat liejussa ja
ruokkivat sitä toukilla, mustilla rasvaa tiukkuvilla sammakoilla ja
kaikenkaltaisilla suossa rähmävillä hyönteisillä. Ja se kasvoi ja
vahvistui. Höyhenet ja sulat putkahtivat esiin, kasvoivat ja peittivät
sen tiilenpunaisen ihon. Sitten se oli toikkaroinut ulos suolle,
oppinut kohottamaan ruhonsa humisevien siiveniskujen varassa ilmaan ja
etsimään ravintonsa avaralta suolta, vetisiltä rimmiltä ja ryteisiltä
rämemailta.

Syksyisin, kun pienet liejuelävät ryömivät piiloon, kohosi kurkijoukko
mahtavin kiertein korkeuteen. Sitten pyyhkäistiin suhisevana kiilana
kohti etelän maita, missä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä, aurinko
paistaa seipään reikään taivaan laelta ja elämänkuhina on ylipursuileva.

Mutta tuli toinen kevät ja orpo, alakuloinen neva heräsi: vesi solisi
ja porisi, rahka, lieju ja muta hengitti, huokui ja lemusi. Silloin
kurkiroikka palasi etelänretkeltään kiivaita tunteita täynnä. Ja se
nuori kurki, joka nyt lähmi lumessa, sinimustan talvitaivaan alla,
oli komea uros ja kantoi päätään ylväästi korkealla hoikan kaulansa
nenässä. Se sai puolison ja katosi vetelimmälle, vellinä notkuvalle
rimmelle, sai kaksi ruskeankirjavaa kalkkikuulaa ja kasvatti maailmaan
parin pitkäkaulaisia jälkeläisiä.

Niin se oli elänyt monet ajat. Kun lumi ja vilu valtasi sen kotinevan,
avaran ja monisokkeloisen, oleskeli se etelän hehkuvan taivaan alla
heti keväällä palatakseen.

Niin oli taas kevätaamu, ja kosintatanssit suon reunassa sujuivat
kiivasta menoaan. Kurjet patsastelivat ja pöyhistelivät korkeina
riukusäärillään. Piirissä seisoivat toiset juhlallisina, totisina
patsaina, mutta keskellä tanssi kurkipari kiivain liikkein,
kumarrellen, kaulaa keikistellen, siipiä räpytellen, riukukoipia
ojennellen ja pyörähdellen.

Mutta silloin tirrisilmäisen kurkivanhuksen varoituskirkaisu leikkasi
hiljaisuuden, ja silmänräpäyksessä suurien siipien havina ja kohu
kiidätti kurkiparvea kaikkiin suuntiin. Suon helmuksia kiertelevästä
turkintiheästä tureikosta suitsahti savupatsas, ase räiskähti ja yksi
kurki pyörähteli surkeasti ilmassa toisen siiven hervotonna painuessa
sivulle ja toisen pieksäessä ankarasti ilmaa. Siipirikko rääpsähti
nokalleen ruohikkoon, mies säntäsi pyssyineen kohti, mutta samassa
lintu tointui, turvautui koipiinsa ja oli kohta kaukana tuhoavan
tulitorven seutuvilta.

Siitä pitäen ei se enää koskaan saanut kohota taivaan siintävään
kumuun, ei valita itselleen puolisoa, ei elää toisten joukossa. Sillä
se ei ollut enää kurki, se oli siipirikko, jota toiset eivät enää
tunnustaneet veljekseen. Se oli kuin toista rotua, aave, kamaiseva
kummitus, jota toiset karttoivat ja jonka he karkoittivat kauas.

Se eli erakkona, kahlaili rimmillä ja rämeillä surumielisenä ja
tiiristeli alakuloisena kesän elämää ja auringon hehkua. Kesä kului
ja saapui syksy. Ja niin se näki kurkien kohoavan korkealle ja
pääskynpyrstönä alkavan liukua päivää kohti. Silloin sai sen valtaansa
suunnaton tuska ja hätä. Se hyppi tasajalkaa mättäältä mättäälle,
huhtoi väkevästi siivellään ja sai riippuvan siipensäkin lepattamaan.
Se kohosi metrin, kohosi kaksi ja putosi nurinniskoin alas. Mutta se
yritti yhä uudelleen, yritti vimmatusti, kunnes se ruhjoutuneena,
sairaana ja voimatonna rääpsähti mättään koloon. Talvi lähestyi
vitkalleen. Myrsky pyyhki raskaalla luudallaan maita ja metsiä, salo
huokaili, valitti ja ryskyi. Suhusade vihmoi, viimeisetkin kesän
elävät muuttivat muille maille. Raskaan kanalinnun siipi havisi joskus
näreikössä, tikka hakkasi, hohkanärhi nauroi rumasti ja synkkä korppi
louhotteli yli metsän etsien haaskaa. Joskus pilkisteli auringon silmä
töhryisten, murheellisten pilvien lomitse.

Sitten tuuli pyyhki pilvivaipan kasaan, ilma kiristyi ja kirkastui.
Sinimustan taivaan kumusta tähdet vilkuttivat sakaroitaan ikäänkuin
salaperäisellä ilmekielellä selittäen outoja asioita. Ankara oli
pakkasen mahti. Nesteet jähmettyivät, suon lieju kopristui rauskavaksi
rautapelliksi.

Kurkea palelti, ja se näki nälkää. Marjat ja kaikenlaiset kasviaineet
pitivät vain vaivoin yllä hengen pihinää. Monet viikot oli siitä, kun
se oli nielaissut viimeisen kohmeisen, piiloon rähmivän sammakon. Mutta
se ei murtunut. Elinvoima istui lujassa sen laihtuvissa, pitkissä
jäsenissä, höyhenet pörhistyivät ja kokivat tiheytyä lämmittäväksi
turkiksi. Ja korpi, tuo tiheä ja synkkä kuusikkokorpi, huokui kosteita,
lauhkeita höyryjä. Sieltä kaatuneen kuusen juurakon luolasta kurki
löysi asuinsijan, minne pakkasen mahti ei ylettynyt kaikella voimallaan.

Eikä ainoastaan nälän musta haamu ja kylmän jäisenhilisevä kummitus
hautoneet Lumirimpan pään menoa. Monta vaani muutakin vaaraa.
Punaturkkinen, nälistynyt kettu kierteli, ja harmaissa metsämökeissä ja
maalatuissa kyläsikermissä asui verenhimokkaita petoja.

Liukuipa eräänkin kerran tämmöinen kumma pölkynmuotoinen elävä yli
nevan, liukui nököttäen hirsiläjällä, joka huilasi sileätä tietä,
edessään takkuinen juhta. Juhta näki viidakossa pelmostavan kurjen
ja säikähti, hirsiläjällä nököttäjä ihmetteli, ja repsukorvainen
rakki kiiti vinkuen kohti. Kurki roikki nopein askelin pakoon, mutta
nököttäjän usuttama koira oli nopea. Se oli jo kintereillä, sen
naskalinterävät hampaat valmistautuivat iskuun. Mutta silloin kurki
pyörähti, sen iskuun jännitetty kaula laukesi raskaasti, nokka tökkäisi
koiraa silmään, ja ulisten pakeni rakki.

Siitä pitäen oli kurki ylen kuuluisa mökeissä ja kyläsikermissä. Siellä
se ristittiin Lumirimpaksi.

       *       *       *       *       *

Mutta maineen taivaanvuohen laulava siipi ei ollut onneksi Lumirimpalle.

Suon syrjässä kyhjötti rampa mökki — pölkynmuotoisen pedon pesä —
sammalseinäinen, tihruakkunainen lätiskö. Mökissä oli keskenkasvuinen
poika, likasilmäinen, räkäkourainen torvelo, joka oli ottanut asiakseen
vaania ja vainota Lumirimppaa. Niinpä hän lipui tervatuilla suksillaan
monisokkeloisella nevalla sinne ja tänne ja yhytti viimeinkin
ruokailevan linnun.

Elämisen, olemassaolon kiihkoisa, vastustamaton yty yllytti kurkea
säntäämään vimmaista vauhtia neva-aavikkoa. Tappaminen, huvittelu —
sen, joka eli ja hengitti, kuolleena, vastustelemattomana möhkäleenä
näkeminen, se sai pojan sysimään vielä vihaisemmin perässä. Meni aava
nevanselkä, meni viidakkoniemi ja tuli toinen nevan salmi, mutta
yhä olivat linnun jäntevät riukukoivet pojan sivakoita liikuttavia
kinttujänteitä nopeammat. Niin leikattiin taivalta, kurki teki lysmiä
ja koukerolta, mutta ihminen tuli perässä. Aika kului ja tuli ilta.
Vitkaan poika saavutti, mutta saavutti kuitenkin, ja jo raapaisi sauvan
käyräpiikki kurjen höyhenpintaa. Poika oli lääpästynyt, jäsenistä oli
taito ja tarmo poissa. Kurki käännähti — viimeisetkin voimanhiutaleet
keräytyivät pitkään kaulaan, joka lennätti luupuikkonsa vasamana
kohti pojan päätä. Takaa-ajaja tyrmistyi. Sauvanpistot sattuivat vain
nirhaten, mutta Lumirimppa nakutti ja tuikki vimmatusti ja erehtymättä.

Ja niin tapahtui, että ihmisenpenikka horjui verille hakattuna ja
silmä puhkaistuna harmaaseen kallistuneeseen pesäänsä halki iltaisen
erämaan...

       *       *       *       *       *

Oli yö. Resuiset pilviriekaleet täyttivät pumpulihahtuvina taivaan.
Tuhkanharmaa lintujättiläinen astua rimputteli halki yöhiljaisten
maisemien kohti mustaa kuusikkoa päästäkseen lämpöä hohkaavaan
juuriluolaansa.

Kuun jäänvihreä, vipajava, häilyvä valo väreili hangilla, metsän
juurilla lepäsi sekasortoinen valoja varjokudelma, ja yksinäisen kurjen
kuvajainen hiiviskeli muodottomana ja aavemaisena lumiaavikolla.

Mutta korven reunassa muhkuraisessa, kitukasvuisessa, pörhöpartaisessa
kuusessa istui isohuuhkaja, juronjuovikkaassa naamassa hiilenhehkuvat,
tuijottavat silmät. Kurki marssi kuutamoista tietään, lumi rapsahteli
sen varpaitten alla. Silloin iso, pehmein siivin liihoitteleva
höyhenpilvi häilähti sen pään päällä ja höyhenpilvestä ojentuivat
karskavan terävät naskalihaarukat. Mutta ne nirhaisivat vain pintaa,
ja iskijälintu putosi hangelle. Kuun horjuva valo ja kurjen säikkyvä
hyppy olivat vieneet sen harhaan. Mutta se hyökkäsi uudelleen äkäisin,
äänettömin siivenlyönnein. Kurki ojensi särmikkään nokkansa peitseksi
eteen, mutta se lipsahti tehottomana syrjään ja yölinnun kynnet
kouristuivat sen kaulaan. —

Se oli Lumirimpan, väkevän eläjän surmayö suurella suolla Pohjan
armottomassa talvessa.




VAPAA.


Olipa kerran katraassa jäärä, jonka pään oli metsän vapaus saattanut
pyörälle, syrjään lampaan tavalliselta elämäntolalta. Sille ei
riittänyt enää hakamaan ahdas ala, eikä maistunut sen ruoho. Se
laihtui, jalkainsa juuressa mehevä heinä, ja määkyi haikeasti kuivin
kurkuin. Sen luisiin koipiin kokoontui voimaa ja se loikkasi aidan yli
mennäkseen omille teilleen. Mutta ihmiseläjät hätistivät sen takaisin
ja paransivat aitaansa pingoittamalla rautaisen langan puuaidan
yläpuolelle. Saipa nyt kilupäinen jäärä yrittää, minkä yritti: lanka
heitti sen takaisin ja sitä nopsemmin heitti, kuta voimallisempi oli
ollut sen hyppy. Kuitenkin se yritti yrittämistään, kunnes lanka murtui
ja se meni metsäisille laitumille kenenkään huomaamatta ja koskaan
palaamatta.

Se kulki ja näki uusia ja outoja laitumia ja tuntemattomia laumoja,
lyöttäytyi niiden seuraan ja jätti ne taas tavatakseen piankin toisia.
Ja kuolettava syksy matoi esiin, väritteli lehdet heleiksi ja antoi
tuulenhengen karistaa ne irti, ryöpytellä ja laulaa hautalaulua...

Niityllä, keskellä metsänkorpia oli ihmiseläjän työläästi rakentama
heinäsuova. Mutta mitä tapahtuikaan, kun tulivat talven jäähileet,
huurre ja lumituiskujen ryöpe? Eikö tämä jäärä ja kaksi sen seuraan
liittynyttä kiharavillaista emää kaivautunut siihen ikäänkuin laupias
luonto olisi sen niitä varten maasta nostattanut... Olipa niillä nyt
omituinen luola, huuruavan lämmin, seinässä ruokaa sen kuin halusi
haukata tai polkea vuodepehkuksi nopsilla sorkilla.

Talvi kului, ja tulivat hankiaiset, rapsavan kantavat lumet, auringon
ja hangen kilotus. Silloin saapui ihmiseläjä periäkseen kesällä
kokoomansa heinät. Ja silloin syntyi suovan vaiheilla näytelmä, missä
kuusinen seiväs ruhjoi kahdelta lampaalta poikki koipia tai selkärangan
ja missä kyömykuonoinen, kippurasarvi jäärä pakeni pitkin kantavia
lumia metsän turvallisiin pimentoihin.

       *       *       *       *       *

Kurnamokorpi on kumma korpi! Korkeiden kangasmaiden piirittämässä
rotkossa kohoavat siellä liehuvine naavapartoineen iänikuiset
kuusijättiläiset imien juurillaan hyllyvistä syvyyksistä elämän voiman.
Ei ole ihmisen saastainen kynnenjälki pystynyt heittämään tänne
lautuvaa sijaansa, ei ole tuon raiskaavan eläjän tänne tulemista,
vaikka hänen kyltymätön sydämensä kuinkakin himoitsisi noita jylkkiä
metsänpuita.

Kurnamokorvessa on väkevä henki. Sen pohja on pohjaton liete, josta
Herra elävää varjelkoon, musta mutainen vesi, jonka pinta on ohut ja
pettävä. Sille kun astut: humsis — ei ollut enää ihmistä! Pari miestä
oli sinne mennyt eikä koskaan enää palannut, hiiviskellessään pitkin
puiden juuria punaturkkisten oravien perässä. Ei ole ihmiseläjän
tänne tulemista: puiden takana kurkkivat pahat henget ja mustasta
silmäkkeestä vilkuilee vesipirun vaaniva katse...

Eikä tottele tämä korpi pakkasenkaan rautaista mahtia. Se uhkuu
syvyyksistään lämmön, joka ei suvaitse jäätä eikä lumenhiutaleita.

Näille oudoille maille tuli tämä jäärä etsi onnellisesti polkunsa
pitkin puiden juurakoita, polun, jota ihmiseläjä ei tule
tallustelemaan. Mikä sen tänne johti? Itsesäilytysvaistonsako, joka
ujui sen tajussa? Muualla ei henki olisi pysynytkään; täällä pysyi.
Täällä se eli humajavien kuusijättiläisten alla, joiden sotkuiset
naavaparrat liehahtelivat ja tarjosivat sille ravinnon. Vallitsi synkeä
hämärä, maanpovesta nousi kohti taivaanlakea valju, salamyhkäinen,
kostea huuru. Täällä se eli, ja luonto kiersi järkkymätöntä kiertoaan:
tuli kesä ja taasen talvi. Kesällä nousi se korvesta levottomana
etsien sukuistensa seuraa, jotka ihmiseläjä oli vapauttanut laitumille
talvisista vankikammioistaan. Mutta kun läheni talvinen viluja autius,
pakeni se takaisin omille asuinsijoilleen. Sillä se oli vapaa.




VANHA EMÄNTÄ.


Talvisen, lyhkäisen päivän alkaessa vaisusti valjeta on isossa
pirtissä hiljaista. Miehet ovat ajaneet metsään hevosineen ja
naiseläjät ahertanevat navetoissa tai kyökinpuolella. Ainoastaan vanha
vaimoihminen istuu nurkassa ja liekuttaa lasta, huulillaan jonkinlainen
hyräily.

Pirtti on vanha, laakea, levein likaisenvalkein palkein, jyhkeä uuni,
kuusiin ruutuihin jaoitetut akkunat. Pöytä on raivattu puhtaaksi
einesuuruksen jätteistä; kaksikorva tuoppi seisoo vain sen keskellä
talon vanhojen tapojen jälkeen, tarjoten työtä tekeville virvoitukseksi
piimänkokkaa tai sinertävää sinnun luirunkia; joku ruskeapintainen
russakka vaeltelee juuri ylös tuopin punertavaksi sivuttuja laitoja...

Lasta liekuttava vaimoihminen tuijottelee eri esineitä, tikuttavaa
kelloa ja muita, kallistelee päätään, hyssyttelee ihmisen taimelle,
joka kitinällään ilmaisee tyytymättömyytensä. Mihin — sitä on työläs
tajuta: vasta sen maha on täytetty maidolla, eikä vuodevaatteissa
pitäisi olla mitään epämukavuutta. Ihmisellä näkyy nyt kerta kaikkiaan
pitävän olla kiusansa, ikäänkuin joku räpsisi polttiaisen varvulla
salaperäisestä, tahmaisesta pimeydestä, siitä saakka kuin hän astuu
maailmaan vaimon verisestä kohdusta, siihen saakka kuin hänet peitetään
maan rakoon...

Tämä vanha vaimoihminen on talon entinen emäntä. Hänellä on vielä
melkein entinen voima veressään ja lihassaan, elämänkaavakkeet ovat
vielä selkeäpiirteisinä hänen tajussaan, hän katselee, karvaalla
sydämellä näkee ylitsekäymiset tarkkaviivaisen ojennusnuoransa poikki.
Eikä ole mitään sanomista! Jos sanot, on se yhtä kuin jos et olisi
sanonutkaan. Kukaan ei kuuntele, ei ota huomioon. Tämä sen jälkeen kun
hän on lähes puoli vuosisataa kävellyt emäntänä näillä tanhuvilla,
kun kaiken täytyi käydä juuri niin kuin hän tahtoi, eikä hituistakaan
toisin! Sitten maailman kulku lujaotsaisesti ja vähämielisesti on
ottanut hänen käsistään nyörit ja asettanut hänet tälle jäljelle:
vaiteliaana syömään leipää ja toimittelemaan pikkuisia askareita.

Kuitenkin on hänessä lähes laimentumattomana entinen veri ja jäntevyys.
Hän ei ole kääntynyt pois maailmasta, ei osaa miettiä muuta kuin tämän
talon elämää ja mitä sen ympärille kutoutuu, eikä löydä tyydytystä
hoitelemalla lapsia, niiden nuorempien naaraitten siittämiä ja
synnyttämiä, jotka ovat tunkeneet hänen tilalleen ja saattavat aikaan
muutoksia talon vanhaan järjestykseen. Ja tämä talo ja sen järjestys
oli vanhan emännän koko elämä. Muuta hän ei tuntenut. Lisäksi oli
hänellä käsitys Jumalasta, joka oli ylhäällä ja jonka hoteissa oleva
oikeuden alkuperäinen kaava oli täsmälleen sama kuin tämän eukonkin.
Hän oli saanut siitä edesmenneinä aikoina jäljennöksen ja soveltanut
sen elämäänsä — tämän talon ja talouden hoitoon. Nyt, julkeasti ja
syntisesti rikotaan hänen ja Jumalan järjestyksiä... No, tosin he
siitä saavat aikanaan tietyn palkan! Samoin on hänen ja Jumalan väli
selvä; oikeastaan elää eukon tajussa se kuvitelma, että Jumala onkin
olemassa pääasiassa sitä varten, että hän kuoleman jälkeen ottaisi
hänen ja joidenkin muiden soveliainten kalliisti lunastetut sielut
ja valmistaisi niille leudon ja hyvän olon... Ja tämä autuus pyrkii
kangastelemaan mielessä saunan makeasti löyhähtelevänä löylynä,
hössyttelevien vihtojen vaiheilla...

Ne olot tulevat aikanaan palkaksi kaikesta, mutta sillä välin elättelee
eukko itsessään kirvelevää katkeruutta, närää, joka tekee myrkyksi
hänen elämänsä.

       *       *       *       *       *

Ylen lyhkäinen sydäntalven päivä ei viitsi kirkastua kovin selkeäksi,
kun kuitenkin hetimiten pitäisi ruveta tihentämään toista hämärää, ja
olletikkin kun harmaa pilviverho seuloskelee lumikiteitä.

Sitten tulee huutopoika, parin kyynärän mittainen nupupää, kylmästä
punertavin, räkäisin naamoin, kirkkain, pyörein silmin. Hänen on ollut
määrä puhdistaa talli jäisistä sontakokkareista ja hakata silppuakin;
liekö sitten mitä aikaan saanut. Tuossa se nyt tälläilee kämmeniään
uunin otsakiviin ja rapisuttaa jäisiä kenkärajojaan.

Vanha emäntä katselee häneen kulmat rypyssä, tuiki vihaisesti.
Hyödyttömästi elätetään tuotakin vierasta mukulaa. Tosin ne sille
ärjäisevät ja kiroavat, kitistävät työhommaan, mutta sekös siltä
valmistuu... Ja sitten se saa taasen olla omissa oloissaan. Eukon
kurkkuun nousee karvasteleva harmi: kuluttaa vain, ja paha sillä on
nahoissa, tekee kiusaa; taitaa taas virnistellä suupielillään...

— Jokos työ loppui? ärjäisee hän.

— Milloin se ennen on loppunut! Aattelin vain, että hullu paljon työtä
tekee! Tulin lämmittelemään ja juomaan...

Poika on aika viikari. Hänessä istuu ihmiseläjän tavallinen halu tehdä
kiusaa sille, jonka tietää voimattomaksi. Hän tietää, ettei mikään käy
eukon niin älälle kuin hänen pirtissä vetelehtimisensä ja olletikkin
se, kun hän ryypiskelee sinukkaa. Siksi hän juo tuopista äänekkäästi
ryystäen, asettuu rehevän veltosti rahille jalkapohjat vasten uunin
otsikkoa, käy toistamiseen ryyppäämässä ja tulee leposijalleen jälleen.

Harmi nousee eukon sisässä, vaikka hän on vaiti, mutta se nousee,
se on ylen voimallinen kuin höyrykone täynnä höyryä... Hänen täytyy
puhkaista, pihahtaa. Yrittää ajatella, että olkoon; eihän hän ole
mikään enää, toistenhan tässä on peli ja ohjat! Ei auta! Koko ikänsä
ovat häntä nöyrästi totelleet raavaatkin miehet, ja nyt tuommoinen
mukula pitää häntä pilkkanaan... Kyllä hänellä sentään on valtaa ja
vaikkua tuommoinen ipana nitistämään...

Poika nousee taasen, menee pöydän luo, vilkaisee eukkoon, ryyppää.
Silloinpa eukko kiehahtaa.

— Menetkö töihisi kakara! Ja hän sieppaa jonkin kättä pitemmän ja
karkaa ylös.

Poika juosta sukaisee kiireesti uunin ja seinän väliseen leveään
solaan. Sinne ei mahalta paksu eukko mahdu, mutta hän ottaa uuninkoukun
ja sorkkii sillä ja heittelee halonkalikoilla. Mutta aseet eivät satu,
sillä poika on ehtinyt nurkan ympäri toiseen solaan, ja kun eukko
muuttaa sinne, on poika yhtä nopeasti suojassa edellisellä sivulla.
Vanha emäntäihminen kiihtyy raivoon, karjahtelee, tulee syntisesti
kiroilleeksi, hypähtelee uunin edessä ja käyttelee uutterasti aseitaan.
Mutta sillä aikaa kun hän meiskaa toisella solalla, juosta sukaisee
poika toisesta pöydän luo, ryypätä karrauttaa, iskee tuopin pöytään,
että sintu roiskahtaa ja on taasen turvallisen uunin takana, ennenkuin
akka ehtii rankaisevine koukkuineen.

Sitten tulee nuori emäntä. Poika vilkuilee niinin solasta, vanha emäntä
hästää koukkuineen, vaalimatta jäänyt lapsi melusta säikähtyneenä
parkuu kätkyessään.

Järjestys palautuu. Eukko istuu pian kätkyen ääressä, huutopoika
on saanut luvan ryypätä sinnkkaa sen kuin haluaa, ei siksi, että
nuoriemäntä armahtaisi tai säälisi häntä enempää kuin vanhakaan, mutta
hän haluaa nöyryyttää toista, näyttää hänelle, vanhalle emännälle,
kuinka voimaton ja tehoton hänen sanansa ja mielinouteensa on... Niinpä
eukon, sisässään pohjaton harmi ja katkeruus, on nähtävä, kuinka poika
ajaa juomaa hyödyttömiin jäseniinsä, molemmat kourat tukevasti tuopin
korvissa, silloin tällöin välähdyttäen sen takaa ilkeästi irvistävää
naamaansa.

Sitten on vanha emäntä taas yksin. Nuori emäntä on mennyt askareilleen
ja huutopoikakin on hätistetty johonkin ulkokausteelle. Lapsi itkee
uikuttelee hiljaa, mutta ei eukko sitä nyt liioin hoitele. Ajattelee
maailman pahuutta, kuinka siinä oikeuden yrtit kuoleutuvat ja vääryyden
vesat ovat rehevät, ja ajattelee sitten sitäkin, että kohta hän täältä
erkanee ja saa Aaprahamin helmassa lohdutusta ja hoivaa...

Nousee, etsii nurkkalaudalta virsikirjan, pudistelee siitä torakat,
iskee yhtä virsikirjan selällä, kun se tarrautuu seinään, ja
poljeskelee ne liiskaksi, jotka karisevat lattialle. Sitten hän veisaa,
veisaa vatsan pohjasta nousevalla, heleällä, kiekaisevalla äänellä
laakeassa, karstalakisessa pirtissä. Lapsi katsoo ihmettelevin, suurin
silmin, ja vanha emäntä tuntee veisusta uhovan itseensä uskon voimaa,
jotenkuten taasen sietääkseen tätä elämää ja maailmaa, missä mikään ei
enää idä ja verso oikeuden salkopuun juurella...

Talvinen vaisu ja hämärä päivä kahistun alakuloisesti ja
raskasmielisesti iltapimeäksi.




VOIMAA.


Harmaassa laajamantuisessa talossa oli eläkeukko, seitsenkymmenvuotias
köpeli, joka oli antanut talonsa nuoremmille, ja jolla ei ollut
muuta virkaa kuin olla ja odottaa hautaa. Talonhaltijaväki näki
hänessä vain ikäänkuin jonkin nihkeän sienikuvatuksen, lehmäntatin,
loiselukan, joka joistakin käsittämättömistä syistä oli juuritettu
heidän taloutensa pintaan estämään sitä hyötymästä. Se, että talo
ja muut oli lakipykälien mukaan joutunut juuri sillä ehdolla heidän
hoteisiinsa, oli jo ehtinyt unehtua. Siis he katselivat yysyrjäisenä
ukkoa, toivotellen hiljaisesti sisuksissaan, että hyödytön henki
hänessä lakkaisi kuluttamasta elinaineita, jotta ne saisivat kasaantua
sen hetken varalle, kun heidän jäsenensä ja henkensä olisivat
yhtä hyödyttömät... Tämmöinen oli heidän mielinouteittensa sisus,
joskin se tässä selkeydessä oli heiltä itseltäänkin piilossa, ja
he kokivat tarkasti olla sitä hituistakaan ilmiantamatta muille
ihmisasukkaille. Sillä he olivat uskovaisia, heränneitä ja hurskaita
ihmisiä ja karttoivat kaikkea synnillistä. Mutta minkäs he mahtoivat
itse ihmisluonnolle, sen tekoja aineslaadulle, jota uskokin sivui ja
vernissasi vain pinnalta...

Mutta ukko ei liioin huomannut näitä elättäjiensä mielitekoja,
päinvastoin, eleli siten, että se oli omiaan saattamaan näiden
sydämet myrtyneiksi. Ukko, ehkä hekin ennen huolehtinut, hiostunut
ruumiintöissä ja rasittanut mieltään isännyyden taakalla, oli
nyt ne uneuttanut. Laupias luonto oli hätistänyt hänen tajustaan
senlaatuiset huolet, estänyt ukkoa hautomasta synkkämielisiä aatoksia
ja nostanut sinne uusia ja viehättäviä. Ukon aju ahersi mielellään
ja hapeneesti vain yhteen suuntaan: voimaa, voimaa, jänteiden ja
lihassäikeiden kykyä... Pitkien vuosikymmenien kierähdellessä hän ei
ollut huomannut mitään niin ihailtavaa kuin voimanmies, mies, jolla
oli ruumiissaan jänteitä enemmän kuin toisella, ja toisen esiin työssä
tai riitapaikoissa repäisevissä liikkeissä. Siinäpä asia, jota ukko
ihaili muissa ja olletikin itsessään! Sillä kun ihmiseläjällä on
mittapuikko, jossa hän näkee sen mitä katsoo hyväksi ja ihailtavaksi,
niin hän tietenkin pyrkii kohottamaan päälakeaan tuon mittapuikon
huippua kohti... Siten ukkokin, kun vuosien luku oli sekoittanut
hänen aivoihinsa höperyyttä, uskoi itsensä väkeväksi, luki itsensä
niiden joukkoon, jotka työnhommassa loivat tai hakata jutkistivat
mahdottomia tahi reuhauttivat toisia miehiä kuten keuhkonippuja...
Tämä ei luonnollisesti ollut totta: pikkuisen, vanhan ukonköykkänän
jäsenissä ei ollut väkevyyttä liikoja. Mutta mitäs siitä: ne olivat
terveet, lujat, ja luonto oli ukolla karski ja usko hyvä. Hän uskoi
itsensä väkeväksi, näki maailman mukavana ja oli onnellinen. Luonto on
toisille ylen leppeä: se täyttää heidän tajunsa mieluisilla mietteillä
ja näyttää heille totiset ja varmat ihanteet...

Mutta talonväellä oli runsaasti syytä olla myrtynyt, sillä ukkohan oli
terve ja väkevä ja näytti syövän ja kuluttavan loputtomiin. Se saattoi
heidät kiusaukseen tuoda harminsa synnillisesti ilmi.

       *       *       *       *       *

Joka ainoa aamu nousi ukko pää iloisen keveänä ja ajatteli piammiten
voimaa, omaansa ja muiden, paahtoi kahvinpapuja, keitti liemen ja
asteli sitten kappaleen tietä sepän pajalle, jonka kattoaukosta säkenet
sinkoilivat.

Seppä oli nuori, raavas mies, lujatekoinen kuin sonni, mustin väkevin
kourin. Hänen kanssaan ukko jutteli voimasta ja voiman töistä, kun
seppä lietsoi rautaa puhkuvalla palkeella, rauta hehkui ja ankara
vasara taivutteli sitä soveliaisiin muotoihin. Siinä tuli kerrotuksi
omat työt, ennen jo monesti kerrotut: milloin hän oli pistänyt
sataviisikymmentä syltä ojaa päivän ajalla tai läjäyttänyt viisi syltä
halkoja yhteen lastaukseen. Tahi oli asiain mennessä kamppaukseen
juonikkaitten miesten kanssa pitänyt vedota ruumiilliseen voimaan ja
esittää ravakoita lyöntejä, kaateita ja tönäyksiä. Kaikki asioita,
jotka epäilemättä olivat tapahtuneet, mutta jotka olivat ukon voiman
kuvittelujen kuumassa ahjossa pehmenneet ja muuttaneet muotoaan, kuten
rauta tuon sepän pihdeissä...

Mutta lopuksi tapahtui voimankoitto sepän ja eläkeukon välillä, että
nähtäisiin, onko jänni väljähtänyt vanhoissa jäsenissä vaiko ehkä
nuoremmissa... Ukko pöyhötti kuten talitiainen, ähisi ja puliisi sepän
vyötäröissä paljas päälaki verestä punaisena; seppä horjahteli ja
kaatua rojahti, ihmeellistä kyllä, aina samaan loukkoon, romahtavaan
sysiläjään. Ukko tarrautui hänen kaulukseensa, ryntteli polvillaan
hänen rinnoillaan ja julisti, että jos emännät ruokaa tuovat, et pääse
pois milloinkaan.

Niin oli huomattu ukon väkevyyden pysyneen ennallaan, ellei yhä
enenneen. Hän nauraa hekautti, antoi sepälle paksun, mustan sikaarin
tapansa jälkeen ja läksi hyvillä mielin astua lapsuttelemaan.

Tämmöinen kohtaus tapahtui joka ainoa aamupäivä.

       *       *       *       *       *

Mutta onnen vihreä ja rehevä vesa saattaa yhtäkkiä olla laho, tomuksi
raukeava pökkelö. Onnenkuvitteluilla voi näköjään olla kiviperustus,
mutta todellisuudessa istuu se perin häälyväisen korren nokassa,
luhistuu tuulenpuuskan tultua, ja sisälle astuu elämän tavallinen
murheellinen näytelmä, jota kaiken aikaa on tahkottu ja rakennettu itse
kunkin varalle juuri tuon onnen kuplalinnan suojassa...

Harmaaseinäisen talon eläkemiehen hetki oli tullut.

Väkevähartiainen seppä muutti joistakin syistä toisille paikkakunnille.
Sitä ennen he panivat toimeen ukon kanssa vielä viimeisen voimankoiton
talon heinäladossa. Ukko oli siihen perin kärkäs, ja sepän oli tapana
ärsytellä hänet siihen pienillä intoksilla ja epäilyksillä joka Jumalan
päivä, painiskella, nujertua loukkoon ja saada musta ja mieluinen
sikaari. Niin tapahtui nytkin. Ukko voitti, nauraa hekautti, vei sepän
kamariinsa, jossa ryypittiin kahvia ja poltettiin sikaareita. Mutta
sitten menivät puheet sille tolalle, että päätettiin painiskella vielä
kerran.

Mentiin latoon, ja nyt tapahtui, että väkeväkourainen seppä sinkautti
köykäisen eläkeukon korkean heinärintuuksen päälle.

— Nyt on kahvit juotu ja sikaarit poltettu!

— Niin sanoi ja lähti astumaan.

Se heitto ei tosin ruhjonnut luita tai reväyttänyt lihaksia. Mutta
jotakin, mikä oli ukolle perin kallista ja välttämätöntä, oli
lusahtanut mäsäksi. Ymmärtämättömät voivat nauraa, mutta kuitenkin oli
tässä tapahtunut yksi elämän loppukohtauksia, sisimmältään yhtä surkea
ja murheellinen kuin mikä hyvänsä. Elämän murhenäytelmät ovat monet
muodoiltaan. Ukosta ei ollut enää eläjäksi. Oliko hän ehkä ennenkin
epäillyt voimiensa paljoutta nähdessään ihmisten ivallisia ilmeitä ja
silmän välähdyksiä, tietämätöntä, mutta nyt oli tapahtunut hirmuinen,
häpeällinen, herpaiseva lankeeminen... Miksi hän enää eläisi tässä
maailmassa...

Ukko alkoi riutua ja kääntyi vuoteeseen. Joku uskovainen ukko- tai
akkaihminen könötti usein hänen vuoteensa ääressä niinä viikkoina,
jotka hän sairasti ja puheli kokeneesti iäisyysasioista. Ukko kuunteli
ja myönteli mielellään; karskikin luonto lauhkenee kuoleman oudoilla
kynnyspuilla. Epäilemättä hänen sielunsa pelastui autuuden iloihin,
mutta epäilemättä taivas valmisti hänelle odottamattoman suuren onnen
antamalla sen verhoksi rotevan ruumiin ja vahvat hauvislihakset.

Eläkeukko saatettiin turpeen alle, ja talon haltijaväen oli syytä
tuntea sisuksissaan mielihyvää ja hykertää kämmeniään. Herra, ehkä
ensin koetteleekin, ohjaa kaikki parhain päin ja tekee niiden
vaelluksen onnelliseksi, jotka häntä pelkäävät.




LAKI.


Kelo-Apram, kylän suutari, astuskelee pitkin syksyistä, kuraista tietä
laihana ja kutistuneena lestien ja pikilankojen ääressä istumisesta,
kalvakkana liioista ryypyistä. Kura pyrkii sisään hänen rikkeimien
kenkiensä syrjistä. — Suutari, mikset ompele itsellesi kenkiä? kysäisi
joku häneltä kerran. — Kukas sen maksaisi? kysäisi Kelo-Apram vastaan.
Ostanpa ennen pullon viinaa, kun lantin saan, niin unehtuvat sekä
huonot kengät että moni muukin seikka.

Hän saapuu punaisen talon luokse, kylän poliisin asunnolle, pysähtyy
puotirivin nurkan taakse, pyyhkii kenkänsä nurmeen, ottaa pullon
poveltaan ja ryypätä karauttaa pari pitkää ryyppyä.

— Rohkaisuksi, mutisee hän, että uskaltaa mennä sen poliisimiehen
puheille. Meinaa saada minut sakkoihin, linnaan istumaan...

Hän astuu suoraan poliisin kamariin, jossa tämä istuu kynä kädessä
katsellen papereitaan. Seinällä riippuu hänen virkapukunsa, rivi
pyssyjä, sapeli ja pamppu, muistuttamassa sisääntulijalle, että hän
seisoo esivallan ankaran kouran edustajan huoneessa.

Vaihdetaan välttämättömät tervehdyspuheet. Poliisimies nostaa otsaansa,
nuuhkaisee ilmaa, naama rypistyy ja katse on tuikea. Ajattelee:

— Mitähän se tuo suutari nyt tänne? Alituiseen renttuilee. Päissään se
on taaskin. Haisee viinalle...

Mutta Kelo-Apram menee heti asiaan.

Kuinka se on, minä kuulin, että poliisi olisi antanut minut ilmi
päihtymyksestä ja pullon hallussapidosta...

— Totta se on. Sinut olisi pitänyt antaa ilmi jo ennenkin monta kertaa.
Ja nyt tulee toinen juttu. Olet taasen juovuksissa!

— Kyllä konstaapeli nyt erehtyy.

— Haiset kuitenkin viinalle.

— Jos haisen, niin se on vielä sitä viime pyhällistä.

— Ja silmät ovat harmaina.

— Jos ovat, niin ovat luonnostaan.

− No turhaan sinä tänne tulit viisastelemaan. Tästä tulee vain
tuplajuttu.

− Ei ainoastaan tupla, mutta moninkertainen, monikymmenkertainen...

— Miten niin?

— Muistiko poliisi antaa myös ilmi oman velimiehensä, tuon Pellon
nuoren isännän.

— Mitä sinä oikein auot päätäsi, renttu? Mitä se sinuun kuuluu, mitä
minä teen ja mitä en?

— No, no, turhaan konstaapeli nyt kiivastuu. Minä ainoastaan tahdon
ilmoittaa, että jos se on poliisilta unohtunut, niin minä tulen sen
tekemään.

— Ilmiannon? Mikä ilmiantaja sinä olet? Ja millä sinä toteen näytät ne
kaikkia ihmisiä kohtaan?

— No, turhaan konstaapeli siitä huolehtii. Minä osoitan, lautamies
haastaa, todistajat puhuvat ja korkea oikeus tuomitsee. Ja sattuuko
poliisi tietämään, että esimerkiksi nämä hänen serkkunsa tässä
lähitaloissa ja kunnallislautakunnan esimies ja osuuskaupan hoitaja ja
apteekkari ja Nökön ukko olisivat ilmiannettavat?

Poliisimies nauraa väkinäistä, pahaa naurua.

— On siinä itsekin ilmiantaja!

— Herra konstaapeli saisi ottaa huomioon, että tämä ei ole hyvin
hupainen juttu, sanoo suutarimies vakavasti ja kaivaa povitaskustaan
papereita. — Minä tulen vain ilmiantamaan nämä tässä listassa nimitetyt
henkilöt juopumuksesta, ja tässä toisessa listassa mainitut ovat
haastettavat todistajiksi.

Poliisimies silmäilee papereita hieman ällistyneen ja äkäisen näköisenä.

— Mitä hupsutusta tämä on? Nämäkö muka annetaan ilmi? Tässähän on isoin
osa kylän miehiä...

— Herra konstaapelihan sen parhaiten tietää, mikä osa niitä on. Ja
onhan siinä pari naistakin joukossa...

— Ja milloin nämä muka ovat juoneet?

— Enhän minä vanhoista asioista puhukaan. Viime kesän aikana ne ovat
kaikki juoneet ja olleet juovuksissa.

Mutta se ei ole sillä selvä, että ilmiannetaan. Syytös pitää myöskin
näyttää toteen.

— Minähän jo huomautin poliisille, että siinä toisessa paperissa
luetellaan todistajat.

— Vai luetellaan! Hyvähän niitä on luetella, mutta toinen asia on, mitä
ne sitten tietävät.

— Sehän tulee oikeudessa ilmi aikanaan.

— Se ei tule ilmi missään. Mikä ilmiantaja sinä olet? Sinun
ilmoituksiasi ei oteta missään mihinkään huomioon...

— Jos lienee niin. Mistäpä minä tiedän lain pykälät. Mutta minä etsin
ja löydän kanssa miehen, jonka puhe otetaan huomioon. Pistän vain ne
paperit sille.

— Oho, vai aiot sinä olla niin konstikas! Puolisataa miestä yhdeltä
kylältä kieltolakirikoksista yksille käräjille! Sillehän nauraa jo
Viron sudetkin. Siitä vasta laulu tehdään, kuinka tällä kylällä
juodaan ja resutaan, eletään rivosti. Ja kuitenkin tämä kylä on niitä
raittiimpia kyliä. Sinä olet ainoa resu...

— Se on paha, kun se laki ei ota huomioon, kuka on resu, ainoastaan
sen, että on ollut humalassa...

— Humalassa! Humalassa ei tällä kylällä ole muut kuin sinä. Jos joku
maistaakin viinaa kerran kaksi vuodessa yskäänsä eli muuhun, niin
mitä se on sen rinnalla, kun sinä maistat joka pyhänseutu ja välistä
viikollakin. Oletpa toisinaan yritellyt laulamaan ja loilottelemaan...

— Kyllä kai se on vähä, mitä minä olen äänelläni pelotellut.

Poliisimies tuijottelee paperiin, ratisuttaa sitä ja raapaisee
päälakeaan.

— No, mitä sinä tällä nimi-rätingilläsi oikein tarkoitat?

— Kylläpä minä toin jo mielestäni sen selvästi esille. Minä tarkoitin
huomauttaa poliisille, että sillä lyhemmällä listalla mainitut ovat
tehneet itsensä syypääksi kännissä oloon ja pitemmällä listalla
mainitut sen todistavat.

— Jaa, vai niin! Puolisensataa henkilöä yhdeltä kylältä ja yhtäaikaa
käräjiin, ja todistajia kokonainen lauma. Komeatahan se olisi, kun se
kävisi.

— Kyllä sen täytyy käydä. Minä olen ajatellut, että kun kerran ollaan
yhden kylän miehiä, niin mennään joukolla, jos kerran mennään. Mitäpä
sitä ruvettaisiin eriseuraisiksi...

Oletko sinä kuullut, mitä laki sanoo väärästä ilmiannosta? Sinä et
saisi puoliakaan näistä ilmiannoista toteen näytetyksi. Tämä olisi
sinulle paha paperi. Mutta tämä herättäisi kyllä naurun röhäkkää ja
joutojuttuja ympäri pitäjiä. Kyllä se on parasta sinulle ja muille,
että tämä paperi revitään palasiksi.

Ja poliisimies repii paperit ja paiskaa ne paperikoriinsa.

— Mutta kyllä se on sitten parasta, että sekin ilmianto minua vastaan
revitään ja peruutetaan. Jos minut haastetaan, niin silloin haastetaan
kaikki ne paperissa mainitut perässä.

Poliisimies rykii, katselee tuimasti ja sanoo viimein:

— No, peruutetaan tällä kertaa. Ei silti, että sinun ilmiantojasi
pelättäisiin, mutta muuten vain, että saat parannuksen aikaa. Mutta
muista, että en enää näe sinua päissäsi. Silloin ei päätäsi enää
silitetä?

— No, konstaapeli muistaa sitten tämän puheen. Jos minut haastetaan,
syntyy tälle kylälle vähän liian komea juttu...

— Pääasiassa sinulle. Sinulle siitä tulisi suolainen ja kuuma soppa.
Mutta tällä kertaa syyte sinua ja Hako-veljeksiä vastaan peruutetaan,
ettet tuon nimilistasi kanssa saisi aikaan mitään joutojuttuja ympäri
pitäjiä. Ja painu jalkoihisi nyt!

— Hyvästi vain ja kiitoksia, herra konstaapeli. Kelo-Apram lähtee
tölmäten kumpaankin ovenpieleen, loikkii yli pihan, pysähtyy nurkan
taakse ja ryyppää pari pitkää ryyppyä pullostaan. Tuumii:

— Siinäpä se! Arvasinhan, että siliäksi se menee minunkin kohdaltani,
kun rupean punomaan koko kylää yhteen köyteen. Joo, oisihan tässä
mentävä vetämään sitä pikilankaa, kurottava kenkiä, mutta onhan niitä
vielä päiviä muitakin. Mennäänhän Riemu Tillikkaan kahville.

Hän astuu pitkin syksyistä, kuraista tietä kohti kyläkahvilaa, vuoroin
toista vuoroin toista laitaa ja välillä aina vinoon yli tien.

Kylän poliisimies katsoo akkunasta hänen jälkeensä ja raapaisee
päälakeaan, miettii tyytymättömänä:

— Päissään on taasen. Kyllä sille olisi saatava sakkoa selkään ja
tiilenpään lukemistakin, mutta mitenkäs sait! Vetää koko kylän
muassaan. Siivot oikeat ihmiset, jotka ovat sattuneet kerran kesässä
maistamaan. Veisi koko kylän maineen, lauluksi ja nauruksi pitkin
pitäjiä. Mistä sen kaninpäähän lienee juolahtanutkin, että hän muka
ilmiantaa oikeita ihmisiä.




PETKUTTAJA.


Yrjö Kiimamaan olennossa ja käytöksessä oli hienostuneen köyhälistön
leima. Hänen isänsä oli ollut jo vuosikymmenen tai parikin sumerilaisen
maakylän meijerilaitoksen koneenkäyttäjänä. Työnsä väliaikoina hän luki
sanomalehtiä, työväen julkaisuja ja muutakin kirjallisuutta, toimi
työväenyhdistyksessä, jossa piti puheitakin, luki ja näyttelikin.
Oli sen seudun työväenluokan etevimpiä miehiä, harrasti oppia ja
sai asioista jotakin laajempaa käsitystä, kuten työväen paras osa
yleensäkin, halveksi talonpoikia, jotka vain harrastivat saada
rukiita ja potaatteja, maitoa ja rahaa, omaisuutta. Äitinsä oli myös
lueskellut, toiminut yhdistyksissä. Siksipä lieneekin heidän ainoaan
poikaansa Yrjö Kiimamaahan, luonnon pakosta tullut jotakin liiaksi
hienoa ja herkkää, ikävästi sairasta verta. Taipumus ruumiilliseen
työhön, joka jo isässäänkin oli vähäinen, oli hänestä hävinnyt
kokonaan. Jo pienenä oli isä havaitsevinaan pojassaan taipumusta
oppineeseen elämään, nähdessään sen viihtyvän kirjojen ääressä tai
istua nököttelevän lattialla kuten koiranpentu kuunnellen ihmisten
puheita. Tätä hän ei pannut pahakseen. Paremminkin oli hyvillään. Hän
jaksaisi toki kouluuttaa ainoan lapsensa, ehkä se kovallekin ottaisi,
kasvattaa sen paremmille, helpommille päiville, ainakin pois jäseniä
vaivaavasta työstä.

Poika oli hiljainen ja mietiskeleväinen, toimitteli säännöllisesti
tehtävänsä, pääsi lävitse kansakoulun ja siirtyi sitten kaupungin
lyseoon. Mutta jo parin vuoden kuluttua hän sieltä palasi yrittämättä
enää koulutielle. Hän oli luonnoltaan liian herkkä, arka ivalle ja
naurulle, hänen verensä kuohahti raskaasti, ja silloin hän piankin
teki ällistyttäviä tekoja. Joitakin sellaisia vaikeuksia oli kai
hänelle kaupungissa tullut, ja lisäksi oli käynyt ilmi, että hänen
oli muutenkin vaikea seurata mukana opinkappaleissa, matematiikan
numerovyöryissä ja kielioppien pykälöissä. Isälle tämä oli pettymys.
Hän alkoi uskoa, ettei pojastaan ollut mihinkään, ja painui mieleltään
äreäksi ja nyreäksi.

Poika oleskeli nyt vuoden verran isänsä kotona iältään puolivälissä
toista kymmentään, makaillen, oleskellen, lueskellenkin jotakin,
etupäässä romaaneita. Sitten hän yritti olla puotipoikana,
konttoristinakin, mutta ei menestynyt niissäkään, ja palasi jälleen
isänsä asuntoon. Hänen isänsä puheli hänelle vähän ivallisesti, kuten
toiveissaan pettyneen on tapa, että kyllä kai sinä tässä niin kauan
elät kun minusta aika jättää. Mutta entä sitten? Sitä sietäisi opetella
johonkin käyttämään jäseniään, kun kerran äly on vähäinen, vaikkapa
katkaisemaan puunrunkoa, ottamaan siitä kuorta tai iskemään se halki.

Poika näytti kiusaantuneelta, mietiskelevältä ja synkältäkin, oli
vaitelias ja oleskeli mielellään yksin. Siinä hän kuitenkin pysyi
isänsä kotona. Varoi ryhtymästä mihinkään töihin. Hankki vain jostakin
pyssyn, ampumatarpeita, pienen, pystykorvaisen koiran ja alkoi
kuljeksia metsiä.

Siellä tuulien humina, ikuinen kaihoisa humina tummissa puissa toi
lohtua hänen varhain vanhentuneelle, kiusaantuneelle ja mietiskelevälle
mielelleen. Hän tunsi sulautumansa yhdeksi olennoksi koko luonnon
kanssa, noiden tummien puiden, joiden humina oli niin aavistelevaa,
hämärää, levotonta ja sittenkin niin kevytmielistä, välinpitämätöntä.
Hän tottui katsomaan asioita laajasti, korkealta, mietiskelemään,
että mitäpä merkitsi yksi Yrjö Kiimamaa, ihminen... Ei sen kohtaloa
kannattanut surra, hänen itsensä enempää kuin muittenkaan. Ei
kannattanut pysähtyä tuijottelemaan, kiusaamaan aivojaan sillä, että
miksi minä, Yrjö Kiimamaa, olen tässä, miksi olen tällainen, en halua
töihin, en menesty enkä tule toimeen ihmisten kanssa, en tunne niitä
veljikseni, vaan vihaan niitä, inhoan ja kiroan... Se kaikki oli
pientä, naurettavaa. Kunhan on vain, kuten sammaleinen kivi, kuten
tuo kaarnainen mänty hiljaa, levollisesti. Nälkäkö työn puutteessa?
Yhdentekevää. Ja olipa häntä elänyt tähän asti. Kai edelleenkin.
Maa, tuo iso möhkäle, muhoileva ja kitsas äiti, sehän siitti surutta
lapsia, puitakin ilman määrää, ja kaikkien juuret löysivät vettä,
kohottivat latvaviuhkaansa tuulen siveltäväksi. Vai oliko niin, ettei
tämä maa-äiti pitänyt niin hyvää huolta lapsistaan joilla kuitujen
sijasta oli lihansuonia, kihoilevan pihkan asemesta punaista, juoksevaa
verta... Niin, montahan niistä puistakin myrsky paiskasi maahan, ja
märkyys mädätti ne, monta jäi varjoon, kuivettui, menetti vihannuutensa
ja jäi seisomaan harmaana ja elottomana luurankona. Näinkö kävisi Yrjö
Kiimamaankin ihmisten lihantaimistossa, puutarhassa... Se olisikin
hänestä mieleen: olla eloton, kylmä, kuollut, jäkälä otsallaan.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia hän ajatteli. Mietti että hän oli
vielä iältään nuori, että hänellä oli vielä elämä edessä, ehkä
merkillinen, kiivas ja kuohuvainen. Paljon voi vielä hänelle sattua,
tulla kokemuksia. Intohimoja voi herätä, olla kaunista, syntistä...
Naisiin hänen täytyy tutustua, valkoisiin ja pehmeisiin, joiden
piti olla suloisia ja nautintoa antavaisia, ja viinaan, kirkkaaseen
viinaan, jonka piti nostaa aivoihin satuista sumua, ihania kuvitelmia,
kuolettaa murheelliset mietteet. Ja vielä oli yksi asia, jota hän
usein ajatteli ja joka tuntui hänestä nautinnoista merkillisimmältä,
syvimmällä: kun sielussaan nousisi synkeä viha jotakuta kohtaan, saisi
tarttua kirkkaaseen puukkoon ja upottaa sen ihmisen lihaan, sydämen
lihaspumppuun, joka rikkoutuisi pursuttaen veren veistä pitkin hänen
vihasta vapiseville käsilleen...

Niin hän kulki mietiskellen, haaveillen metsissä, hiekkaisilla
kankailla, joilla mäntyjen ruskeat pilarit seisoivat, rinnemailla,
missä koivut heloittivat syksyn räikeitä värejä, verenkarvaista ja
keltaista, kulki yli synkeiden, mustien kuusikkokorpien, poikki
aavojen nevojen, kanervien ja vaivaisten varpujen seassa. Hän ei ollut
innostunut metsästykseen. Ampui kuitenkin, kun havaitsi metsänelävän
lähistöllä, oravan tai raskassiipisen kanalinnun. Ja pieni, ruskea
koira kulki hänen kanssaan. Hän taipui luulemaan, että se oli ainoa
hyvä ja vilpitön olento maailmassa. Ihmiset, nehän olivat nostaneet
puheen, että heillä vain oli sielu erotukseksi eläimistä. Jos oli, oli
tällä koiralla suuri sielu, mutta ihmisillä vain pieni jytynen. Tämä
koira oli rehellinen; ei sellainen monioloinen kuvatus kuin ihminen,
joka on tulvillaan suurta, kaukaista viisautta, viekastelua...

Yrjö Kiimamaa oli likimain onnellinen, alakuloisen onnellinen,
kulkiessaan metsissä varhaisesta aamusta iltaan. Mutta hänen isänsä ei
ollut siitä yhtään mielissään. Hän alkoi tuntea syvää vastenmielisyyttä
poikaansa kohtaan, jossa ei huomannut taipumusta muuhun kuin
vetelehtimiseen, jouten oleskeluun. Hän ei lopuksi voinut sietää häntä
näkyvissään, vaan päätti karkoittaa hänet maailmalle, eläköönpä sitten
millä tahansa tahi kuolkoon. Jos hänessä oli kunnon ainesta ollenkaan,
niin kylläpähän karkeneisi mieheksi, kun joutuisi nokka vasten maailman
tuulta. Jos ei, no, se näyttäisi, ettei hänestä ihmistä tullut
leipomallakaan.

Eräänä yönä heräsi Yrjö Kiimamaa siihen, että pyssy pamahti ja koira
ulvahti surkeasti. Hän kiepahti istualleen, sydämessään paha, synkkä
aavistus. Isänsä astui huoneeseen ja heitti pojan pyssyn nurkkaan.

— Te olette tappanut Nopen! sanoi poika.

— Tapettu on. Tässä kaikenlaisia koiraroikaleita elätetään. Ja
joutaisit tästä sinäkin yrittelemään elää omalla opillasi, kun ei
sinusta näytä ihmistä tulevan minun opillani...

— No, ampukaa sitten!

— En ammu. Vaan onhan sinulla jalat. Kävele!

— No, kyllä tästä päästään — perkeleen pesästä...

Yrjö Kiimamaa tunsi nyt sydämeensä laskeutuvan sen mustan, synkeän
vihan, josta hän oli uneksinut. Vaistomaisesti hän silmäsi ympärilleen.
Kirkasta veistä ei kuitenkaan näkynyt. Hän säpsähti ja alkoi kamuilla
vaatteita ylleen.

— Ei tästä kuitenkaan niin kiirettä ole, että yön selkään...

— Tulipa se Nopellekin, ja se oli kuitenkin monta vertaa parempi kuin
minä tahi te...

— Kyllä se sinutkin maailmanranta opettaa.

— Saisi tuo opettaakin vähän paremmin kuin mitä teitä on opettanut,
sanoi poika. Ja sitten hetken kuluttua: — olisitte nyt opillanne
laittanut pois maailmasta, kun ei kerran mieluista tullut. Teidän
opillahan tänne on tultukin.

Isä ei vastannut. Vallitsi tukehduttava, läkähdyttävä äänettömyys.
Sisähuoneen ovella seisoi pojan äiti yöpukimissaan, äänettömänä,
kyyneleisin silmin. Poika meni, läimäytti oven kiinni ja kirosi
ajatellen, ettei koskaan enää sitä aukaise. Pihamaalta hän löysi
koiransa, vielä lämpimänä, verta tihkuvin päin. Hän nosti sen
hartioilleen ja lähti kävelemään läpi pimeyden, itkien, purren hammasta:

— Tappoivat Nopen, perkeleet...

Maantien varressa oli sorakuoppia. Sinne hän hautasi koiransa pimeässä,
tuulen puhistessa mäntyjen oksissa, ja makasi sitten haudalla,
kosteassa sorassa, kunnes päivä valkeni. Hänen mielensä oli katkera,
mietteissään syden väri, kun hän ajatteli että kohta ne hänessäkin
madot ovat nokamiehinä...

Niin ei kuitenkaan käynyt. Lienevätkö kohtalon valtaiset sormet tai
sallimus, joka kyyröttelee jossakin kuten harmaja hämähäkki, jonka
seitteihin ihminen takertuu, suunnittelipa hän mielessään mitä hyvänsä,
johtaneet hänet seuraavana päivänä hiukan vanhahtavan, omituisen
maantien vaeltajan pariin. Heistä tuli ystävät. Yrjö Kiimamaa kiintyi
tuohon kulkuriin, kuten oli kiintynyt Noppe-koiraansa, ja hänessä
syntyi omituinen luulo: sen koiran sielu oli siirtynyt tuohon pieneen,
outoon kulkuriin, hänen toverikseen. Se miete syntyi hänessä heti,
kun hän lähti koiransa haudalta ja tapasi tuon miehen tiellä laihoin,
ryppyisin kasvoin, joista silmät katsoivat syvinä, surumielisen
iloisina. Ne olivat Nopen silmät hänen kuolleen koiransa silmät...

Niin he vaelsivat sitten yhdessä vuoden, toistakin. Tältä
vanhahtavalta, omituiselta, ryyppyiseltä mieheltä Yrjö Kiimamaa oppi
paljon, oppi vaeltamisen, elämisen taidon. Oppi elämään huoletonna,
vaikka ei ollut tiedossa ruuan murua, ei sijaa, mihin päänsä kallistaa.
Oppi, että oli joskus ryhdyttävä työhönkin, ellei muun vuoksi, niin
ruumiin terveydeksi. Hänen seurassaan hän oppi tuntemaan maailman
makeuksia, joista oli ennen uneksinut metsiä kulkiessaan, joille
ihmiset yleensä tuntuivat antavan ison arvon ja joita tämä vanha,
rypistynyt kulkurikin vielä himoitsi: maistoi ensimmäiset kerrat
naista ja viinaa. Hänelle ne tuottivat pettymyksen. Ei ollut hänen
mielestään niissä mitään niin suloista, ihanan synnillistä, kuin
sen oli kuvitellut. Tympäsi, äitelöi. Muutakin hän oppi, paljon hän
viisastui tämän vanhan vaeltajan kertoessa retkistään ja muistakin,
satuja, kummallisia tarinoita, jotka ainaiseksi jäivät tummina,
sumuisina hahmoina hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi noudattelemaan
vanhemman ystävänsä oppia, ettei tämä maailma ollut ylen paha eikä
myöskään kaunis, siinä oli molempia. Aika, jota elettiin, oli yleensä
harmaa, kalsea, mutta jos katselit kauas ennen elettyyn aikaan, oli se
satuisen kaunis, kuten kaukana sinisyydessä mäellä kuumoittava kylä.
Samoin saatoit nähdä kauniina tulevaisuudenkin, ja hyvä, jos kykenit
nykyisenkin ajan näkemään. Hyvä, jos sait itsesi uskomaan, että oli
aina pyhä ja aina kesä, aina häitä...

Yrjö Kiimamaa oli taasen likimain onnellinen. Hän odotti aina
mielenkiinnolla uutta päivää ja sen tapauksia, toisteli mielessään
vanhan Vaeltajan lausumia. Ellei mitään tapahtunut: Hyvä, sileää,
liukuvaa. Ei kannattanut surra. Jos tapahtui jotakin, mitä pidit
pahana: turha murehtia, sillä et vielä tiennyt, oliko se onni tai
onnettomuus. Ajan kuluttua saatoit ehkä havaita, että olikin hyväksi
se, minkä tapahtumista itkit. Kaikessa tapauksessa ei voinut tapahtua
mitään kuolemaa pahempaa, ja sekin, oi veljeni, niin vähän me tiedämme
— voi yhtähyvin olla kaikkein suurin onni...

Mutta sitten Yrjö Kiimamaa eksyi tästä vanhasta toveristaan. Se
tapahtui eräässä merenrantakaupungissa, ja hänellä oli syytä uskoa,
että Vaeltaja oli karannut, vasiten jättänyt hänet. Jo eräät ajat hän
oli aavistellut Vaeltajan haluavan olla yksin tai uusien tovereitten
seurassa. Nyt hän oli mennyt. Yrjö Kiimamaa suri, unehuttaen Vaeltajan
opit. Mutta sitten hän taasen taipui luulemaan, että se hänen vanhan,
kuolleen koiransa sielu ei ollutkaan siinä Vaeltajassa. Se oli jossakin
paremmassa paikassa, paratiisissa, missä kukat lemusivat, oli aurinkoa
ja ketään ei ikävä rasittanut. Siellä Yrjö Kiimamaa sen tapaisi
aikanaan...

Nyt hän kulki yksin tai ihmisten kanssa, joista yksikään ei kuitenkaan
ollut niin merkillinen kuin se vanha Vaeltaja, jota hän ei koskaan enää
tavannut. Hän yritti monenkaltaista työtä, mutta ei viihtynyt missään,
kulki toiseen paikkaan heti kun kyllästyi. Hän ajautui lentojätkien
seuraan ja eli heidän elämäänsä. Ryyppi ja oli juovuksissa, ei siksi
että siitä olisi mielestään erinomaista iloa herunut, mutta kuluihan
aika siinäkin. Myöskin hän tiesi, niiltä tuntui kun mieleen tulvahti
kuuma, synkeä viha ja tartuttiin kirkkaaseen puukkorautaan. Hän oli
saanut ruumiiseensa verestävän ja kirvelevän haavan, joka arpeutui
punertavaksi rannuksi. Ja hänenkin puukkonsa oli piirtänyt rikki
ihmisen kudoksia, saanut tumman ja punaisen veren valumaan. Hän
otti osaa varkauksiin henkensä pitimiksi, eikä se hänestä tuntunut
merkilliseltä. Hän tutkiskeli itseään ja havaitsi sen melkein
luonnolliseksi, eikä tajunnut mitään lankeemusta tapahtuneeksi.
Arvattavasti hänen luonnerakennelmassaan ei ollut sellaista kohoumaa,
jolta pudota.

Niinpä oli Yrjö Kiimamaa tiellä, lavealla tiellä, jolta on työläs
palata etsiskelemään toisia polkuja. Olisi kai sattunut ennemmin tai
myöhemmin, että hän olisi joutunut linnan seiniä katsomaan ja sieltä
päästyään, mielessään se Vaeltajan ainainen ohje, ettei koskaan tiedä,
onko sattuva tapaus onneksi vaiko onnettomuudeksi, taasen joutavaan
renttuilemiseen, pieniin rikoksiin ja jälleen linnaan. Mutta sattui
kuitenkin, että hän tuli tekemään poikkeuksen tältä jo viitoitetulta,
aukenevalta tieltä.

Siellä pienessä rantakaupungissa pohjoisessa, samassa missä Vaeltaja
oli hänet eksyttänyt itsestään, ei kovin kaukana kotiseudultaan,
luki hän työväenlehdestä ilmoituksen, jossa hänen isänsä pyysi häntä
tulemaan kotiin, koska äitinsä oli sairas, kuoleman sairas. Yrjö
Kiimamaa ajatteli ja taisteli päivän ja yön, oli kauan kahdella päällä,
mutta sitten hän lähti matkustamaan kotiseudulleen. No, hänet oli
kerran sieltä karkoitettu, ja hän itse oli kerran kiroten luvannut olla
sinne palaamatta, mutta kerrankos ihminen kiivastuu, tulee tehneeksi
tekoja ja päätöksiä, joiden noudatteleminen kävisi työlääksi. Yrjö
Kiimamaasta tuntui vieläkin, että hänen isänsä oli ampuessaan koiran
tehnyt raskaamman rikoksen kuin miesmurhan, mutta jos pojan näkeminen
voi ikäänkuin lievittää vanhan miehen ja vaimon elämänillan kylmyyttä,
niin ei poika tullut heiltä sitä kieltämään. Lisäksi palasivat
mieleen lapsuuden muistot, kauniin sumuisina, kuten Vaeltaja oli
sanonut, ja halu nähdä ne seudut taasenkin kerran. Hän, ikävuosiltaan
parissakymmenissä, tunsi itsensä vanhaksi astuessaan kolmen vuoden
poissaolon jälkeen isänsä asuntoon.

Isä näytti paljon vanhenneen, käyneen ryppyiseksi. Vuodet ja elämän
murheet lienevät häntä sivelleet. Lienee murehtinut tätä poikaansakin,
sitä, että tuli kiivaudessaan hänet pois ajaneeksi, oikeastaan oli
hänellä sittenkin ollut tarkoitus opettaa poikaa, nöyryyttää, luulo,
että hän palaisi takaisin kuten koiranpentu korjattavaksi syyssateista.
Ja sitten hän näyttikin kadonneen ainaiseksi, ainoa poika. Hän tunsi
itsensä yksinäiseksi, oli taipuvainen unhoittamaan poikansa puutteet,
uskomaan, että tämä olisi vähitellen mieltynyt, ryhtynyt työhönkin.
Katumus kaiveli häntä. Sitten oli vaimonsa sairastunut, ja silloin hän
lähetti ne ilmoitukset muutamiin sanomalehtiin vähäisin toivein. Mutta
sitten tuli kirje, tieto, että poika tulee, ja vanha mies oli iloinnut,
uskonut saavansa pojan jälleen. Nyt oli poika tullut, mutta hän huomasi
erehtyneensä. Heidän välillään ei ollut mitään yhteistä, läheistä. Tämä
oli hänelle vieras mies, joku synkkäsilmäinen kulkija, nukkavierussa
takissa. Eikä poikakaan tuntenut mieltymystä, ellei enää vihaakaan,
kuten vielä äskettäin. Hän katseli kylmästi. Ei ajatellut: isä, vaan:
mökinmies, koneenkäyttäjä, vanha työväenaatteen mies...

Ja samalta ventovieraalta tuntui hänestä äitinsäkin, kun näki hänen
makaavan heikkona, iho keltaisena ja läpikuultavana, silmät sameina.
Yrjö Kiimamaa istui hänen vuoteensa vieressä, puheli jonkin sanan,
piteli häntä kädestäkin, ajatteli: tuo vanha vaimo, se oli hänen
äitinsä. Sen verestä oli hän elänyt, imenyt ravintoa, ja nyt se oli
hänelle vallan vieras, kuten joku muukin vanha, rapistuva ihmismöhkäle.
Hän ihmetteli, tunsikohan tuo vanha vaimo hänet pojakseen, rakasti
vieläkin sielussaan, kuten kerran jotakin pientä eläväistä, nimetöntä
lihantainta.

Hänen äitinsä kuoli ja haudattiin.

Paitsi vaimonsa kuolemaa, tuli vanhalle koneenkäyttäjälle nyt muitakin
suruja. Hänen elinaikaiset aatteensa ja ihanteensa näyttivät romahtavan
kasaan. Oli alkanut punainen kapina. Suomen työväki ryhtyi sotaan,
tappoon ja murhaan. Vanha työväen aatteen mies ei tätä hyväksynyt. Itse
päämäärän kyllä sanoi oikeaksi, mutta ei sitä, että siihen ase kourassa
pyrittiin. Hi sanonut väkivallan milloinkaan mitään pysyväistä luovan.
Sanoi, ettei hän voi nostaa asetta ihmistä vastaan...

Yrjö Kiimamaa tunsi ahdistavan harmin nousevan sisässään kuunnellessaan
näitä puheita, eikä hän malttanutkaan mieltään, vaan sanoi:

— Olette te tappanut parempiakin kuin ihmisiä. Ammuitte sen koiran,
joka ei ollut teille mitään tehnyt, joka oli parempi kuin minä tai te,
yleensä ihmiset...

Vanha mies katsoi poikaansa arkaillen, raskaasti hengittäen.

— Yhäkö sinä sitä muistat? Ja koiriako sinä rakastat, et ihmisiä...

— Ne näyttävät sen paremmin ansainneen. Tämä ihminen on
itseviisaudessaan tehnyt sananlaskun: syötä koiraa, juota koiraa,
koirana koira pysyy. Mutta minä sanon, että on hyvä, etteivät ne ala
muuttua ihmisen kaltaisiksi.

Sotarintama, se oli kaukana etelässä. Sieltä kuului vain humu ja
huhut. Ja sitten tuotiin ensimmäiset ruumiit, vapaussankarit, ruudista
mustina, verisinä. Ja heidät saatettiin hautaan suurella komeudella,
puhein ja lauluin, lipun liehunalla, pyssynräiskeellä ja kyynelillä.
He oivat olleet vapauttamassa maata, tätä muhevan kitsesta möhkälettä,
että sen pinnalla voisi kukin rauhassa loikoilla tai ahertaa työtä.
Yrjö Kiimamaakin oli tätä kaikkea katsomassa ja häneen nousi innostus,
kuume. Ennen hän ei ollut paljon väittänyt koko tästä kohinasta, oli
ajatellut, että ihmisten tavallisia vinkeitä: välistä niiden pitää
saada tapella, välistä syödä rauhassa leipäänsä. Työväenaatteetkaan,
ne, jotka synkkinä ja yrmeän kateellisina liikkuivat niissä
köyhälistölaumoissa, joissa hän oli elänyt, eivät häneen tehonneet.
Hän ei uskonut, että kullekin ihmiselle voitiin millään järjestelmällä
tiputtaa tasajakoinen määrä elämän hyvyyksiä.

Mutta nyt heräsivät Yrjö Kiimamaassa muistot entisistä
metsäkuvitelmistaan, joihin oli kuulunut sekin, että kerran hän
on kehittyvä sotasankariksi, taitavaksi tappelun johtajaksi, joka
ällistyttää ihmisiä suurilla veritöillä, ammuttaa, hakkuuttaa,
pistättää... Ja nyt heräsivät ne muistot. Ja nyt oli aika! Ehkä se
hyvinkin oli hänen alansa. Hän päätti lähteä sotaan isänmaan puolesta.

Mutta hänen isänsä, vanha työväenaatteen ja ihanteitten mies, vanheni
ja harmaantui äkisti, tuli sairaaksi. Kaikki oli häneltä mennyt. Tämä
kapina luhisti hänen suuret kuvitelmansa, uskon, että työväki loisi
rauhallisella, tyynellä mahdilla, uuden ja paremman järjestyksen.
Vaimonsa oli kuollut ja ainoa poika lähti sotaan, sotaan, joka oli
jo sinänsä väärä teko, ja lähti väärän asian puolesta. Sillä vanha
koneenkäyttäjä ei nähnyt tässä mitään isänmaan puolesta ponnistamista.
Porvari ja punakaarti siinä iskivät vain yhteen tökerösti vihaan
kiihoitettuina. Ja punaisten asia oli sittenkin oikea, uskoi vanha
aatteen mies, se sortui noin siksi, kun oli tartuttu miekkaan. Hän
tunsi olevansa ylen yksin, tunsi että hänellä ei ollut muuta enää
elämältä odotettavissa kuin kuolema, raskas kuolema.

Mutta Yrjö Kiimamaan sotaura muodostui lyhyeksi. Jo ensimmäisessä
taistelussa sai hän luodin käsivarteensa, makasi nietoksessa taidotonna
ja kohmeisena, korjattiin ambulanssiin ja sairaalaan, missä hänen
käsivartensa täytyi sahata poikki. Ja sitten hän makasi sairaalassa
kuukausikaupalla, hourien, vaappuen elämän ja kuoleman välillä. Hänet
oli vallannut suuri kuolemanpelko, hätä ja läkähdyttävä levottomuus.
Hän ei halunnut nyt muistaa sen Vaeltajan sanoja, ettei ollut tiedossa,
oliko kuolema onni tai onnettomuus. Hän rukoili Jumalaa, rukoili,
että saisi vielä elää tätä maailmaa, elää nyt oikeuden mittanauha
silmäinsä edessä, vakavasti ja kunnollisesti. Hän rukoili, että hänelle
lievitettäisiin vielä elonaikaa, tunnusti katkerasti katuen, ettei
ihminen voi elää hätäpäivän tullen oman itsensä varassa, vaan hänellä
täytyy olla tuki, johon turvautua. Ja tämä tuki oli Jumala. Vain mies,
jota ei ollut koskaan kohdannut pohjaton hätä ja kärsimys, kuten
Vaeltajakin, voivat uskoa järjellään käsittävänsä kaiken, olla viileitä
ja viisaita, luulotella, ettei heitä enää pysty heiluttelemaan pelko
eikä himo. Elämä kangasteli Yrjö Kiimamaan mielessä ihanana. Ihmiset ja
maailma olivat hyvät. Katkerasti katuen rukoili hän anteeksi, että oli
ihmisestä, Jumalan jaloimmasta työstä, omasta kuvasta, ajatellut niin
syntisesti, Jumalaa pilkkaavasti, että koira oli sitä monin verroin
parempi... Hän muisti elämästä vain auringon loisteen ja valon, kesän
ja kukat, linnunlaulun.

Hän toipui ja pääsi sairaalasta, mieli sovinnollisena, lempeänä, täynnä
kiitollisuutta ja nöyryyttä korkeutta kohtaan, joka oli sallinut hänen
elää. Entiset synkänviileät ajatukset olivat poissa. Hän ajatteli
ihmisistä hyväntahtoisesti, tuntien olevansa yksi heistä, horjuvainen
ja heikko, mutta tästä lähtien pyhästi luvaten tarkoittaa vain hyvää.
Mutta hänen toinen käsivartensa oli poissa. Hiha hamoitti tyhjänä,
suu takin taskuun pistettynä. Yrjö Kiimamaan mieli meni haikeaksi ja
hän ajatteli runollisia ajatuksia siitä, kuinka Jumalan myrskyn oli
pitänyt häntä riuhtoa, karsia pois yksi elinvoimainen, synnillinen
oksa, ennenkuin hän huomasi kirveen olevan valmiina myös koko runkoa
varten. Nytpä hän eläisi nöyrästi. Ei pyrkisi pröystäilemään, hihkumaan
maailman tiellä ja lyömään kahta kämmentä...

Hän meni kotiseudulleen. Isänsä, vanha koneenkäyttäjä, aatteen mies,
oli kuollut ja haudattukin pojan maatessa sairaalassa. Vanhempainsa
haudalla hän mietti, muisteli, vuodatti kyyneleitä ja sai niistä
lievitystä. Sitten hän meni ottamaan haltuunsa vanhemmiltaan jääneen
pienen omaisuuden, pienen mökin ja palan peltoa. Mutta kauan hän ei
siinä viihtynyt. Mieltä ahdistavalta tuntui siinä asua. Hän möi sen ja
osti toisen torpan kylän laidasta, jossa sitten eleli tehden töitäkin,
joihin kykeni ja saaden valtiolta, vapaussodassa kätensä menettäneenä,
pienen eläkkeen.

Ryhtyi lueskelemaan kirjoja, mihin hänellä olikin ollut synnynnäistä
halua ja taipumusta, vaikka olikin vaellusvuosillaan siitä
vieraantunut. Luki etupäässä uskonnollisia, työläästi tajuttavien
ajattelijain kirjoituksia ja raamattua. Se vaikutti häneen
ihmeellisesti. Se oli hänestä kuin suunnaton metsä, jossa ryhmyiset
rungot seisovat ja tuuli humisee korkealla lehvissä ja päivänvalo
läikkyy lehtien lomitse himmeänä ja lanketellen valojen ja varjojen
ihmeellisen kudelman. Se oli kuin lammikko, kirkasvetinen ja
kimmeltävä, tai taasen himmeä ja samea, johon hän sukelsi näkemään
pohjakivien kummallisia muotoja, heiluvia kaisloja virvoittavan
vihreinä, lumpeen leveitä lehtiä, liekoja, outoja vesikasvien
lonkerolta, limaisia ja ilkeitä...

Niin vaikutti häneen raamattu, kun hän luki sitä, soutaen, kiikkasten
keinutuolissaan. Hän mietiskeli paljon, ja aika kului. Elämisen ilo
alkoi taasen kadota, kiitollisuuskin siitä, että elon päiviä riitti.
Jopa päivien paljous alkoi tuntua raskaalta, tyhjältä ja harmaalta.
Vaistomaisesti alkoi taasen tarkastella, mikä tässä elämässä tarjoaisi
iloa ja ajan kulua. Hän huomasi tarvitsevansa ottaa emännän. Se kai
toisi viihtyisyyttä, rauhaa. Mutta hän havaitsi, että ei käynyt
ottaminen ketä hyvänsä naisenpuolta; se kai olisi lihanhimoa,
synnillistä. Hänelle pitäisi olla sellainen, joka muistuttaisi kedon
kukkaa lauhkeudessa ja koreudessa, tuoretta marjaa, jossa ei olisi
karvasta jälkimakua, repiviä okaita. Hän katseli ympärilleen ja
näkikin naisia, mutta kun ei heidän okaisuudestaan voinut muuten
saada selvää, luuli hän viisaimmaksi, ettei rupea sitä kokemuksenkaan
kautta selville ottamaan. Sitten hän tuli viinaan. Mutta hän muisteli
entisestä kokemuksestaan, että sen tarjoamat ilot olivat vähäiset.
Oli kuin vyöryttäisit aivoihisi painostavan, sumuisen möhkäleen, joka
teki sinut kömpelöksi, nuorasta hoideltavaksi leikkiukoksi. Laulatti
ja nauratti ilman pätevää syytä. Ja sitten tuntui elämä viheliäiseltä
ja sameriaiselta. No, sellainen ihminenhän oli papeille mieluinen ja
kai Jumalallekin. Tuli synnintuntoon, tunnusti surkeilematta: minä
vaivainen, syntinen...

Yrjö Kiimamaa etsi raamatustaan sanat: Nautitse vähän viinaa sydämesi
tähden... Ja hän katsoi sydämensä nyt sitä tarvitsevan, katsoi,
että sielulleen oli tarpeellista, että siellä vietettäisiin vuoroin
peijaisia ja häitä... Silloin se kypsyisi ja muokkaantuisi Herralle
otolliseksi. Maassa oli kieltolaki, mutta Yrjö Kiimamaa muisti raamatun
sanat, että enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmistä. Ja sydämessään
hän luuli kuulevansa Jumalan puheen. Hän keitteli viinaa, pontikkaa.
Hapatti rukiita ja istui patojensa ja pilliensä ääressä, kirkkaan
nesteen liristen tippuessa kannuun. Sitten hän istui raamattunsa
ääressä, kumosi ryyppyjä, luki, ja aika vieri, iloisen hartaat mietteet
tunkivat merkillisinä ja sameina hänen päälakeensa. Sitten tuli
kohmelo, synnintunto, katumus ja harras rukous.

Kun viina loppui, keitti hän uutta, ryyppi, luki ja vatvoi
ajatuksissaan loppumattomasti uskon, iäisyyden ja sielun asioita.
Lopuksi hän kutsui joitakin kylänmiehiä luokseen. Ryypittiin ja
puheltiin. Yrjö Kiimamaa ilmoitti silloin, että hän on paljon
ajatellut ja taistellut iäisyysasioissa, että hän on ikäänkuin jo
pappi, pyhä mies, vaikkakin vaatimattomasti. Herra on jo valaissut
hänelle tien, antanut valon langeta niin, että hän on jo voinut lukea
kirjoitukset maailman suuresta tienviitasta... Hän on huomannut, että
yksi on maailmassa tarpeellinen, nimittäin piru, saatana. Ellei sitä
olisi, niin eipä olisi hyvyyttäkään, valoa. Pimeys tarvitaan, että
valkeus huomattaisiin. Piru ja pahuus ne ovat ne, jotka muokkaavat ja
höystävät maan, että siinä voi hyvyys ja hurskaus kasvaa rehoittaa ja
kantaa hedelmää... Kuinka olisi hänkään, jos hän nyt otti esimerkin
itsestään, tullut pyrkineeksi hurskauden ja valon, hyvyyden polulle,
ellei hänen sielunsa olisi ensin ollut synnin vallassa, nuhraantunut,
joutunut kärsimyksiin ja hätään... Älköön siis pirua, vanhaa uskollista
kyntömiestä moitittako. Hän ehkä tekee kaiken pahaa tarkoittaen,
mutta tyhmyyksissään tuleekin tehneeksi kaikkein kiitettävimmät työt
maailmassa. Hän valmistaa ihmiselle tilaisuuden mennä itseensä, palata
ja tehdä parannusta...

Vieraat kuuntelivat, ryyppäsivät, tuijottivat Yrjö Kiimamaahan silmät
pyöreinä kuin suitsirenkaat. Ja lopuksi nauraa rähähtivät. Eräs heistä
sanoi:

— Sinä saarnaat uutta oppia, mutta minä en sitä usko. Saat inttää ensin
kiinni kirveen silmänkin, ennenkuin siihen uskon.

— Et usko! äityi Yrjö Kiimamaa. Niin! Et usko!

Ja hän lyödä mäjäytti puhujaa ainoalla kädellään kasvoihin, niin että
tämä kierähti loukkoon kuten kinnas, veri valui ja kaksi hammasta oli
murtunut poikki.

Hän oli jo perin juovuksissa, kiihtynyt ja täynnä pyhää innostusta ja
veisasi: Voi iäisyys, minä pelkään sinun pituuttasi...

Mutta tästä Yrjö Kiimamaan uskon julistuksesta tuli käräjäasia.
Hän sai maksaa sakkoja ja kipurahoja, vieläpä tulivat ilmi hänen
viinankeittonsa ja juopumuksensa. Mutta hän ei surrut. Hän näki tien,
jolle Jumalansa langetti ihmeellisen valon hohteen, näytti hänelle
iäisyysasioitten tummat ja kosteat ruokamullat. Hän oli pyhä mies,
profeetta, hän pitäisi voimallisen saarnan. Ei sanoilla, mikä oli
samaa kuin sivellä linnun siivellä ihmisten syntisiä päitä, mutta
teoilla. Hän toimittaisi heille vointinsa mukaan sitä, mitä he sanoivat
onnettomuuksiksi, kärsimyksiksi. Vasta onnettomuuksien, kovien kiusojen
ahdistamina he lähestyisivät Jumalaansa, huomaisivat rähmivänsä kuten
kärpänen aineellisuuden tervassa, pörisevänsä kuten mehiläinen vasten
synnin lävitsekuultavaa lasia... Niin heidän sielunsa kirkastuisi ja
puhdistuisi kärsimyksissä ja kiusoissa ja pääsisi Herransa iloon...

Mutta hänen kotikylänsä asukkaat, joilla oli tieto näistä hänen
ajatuksistaan, nauraa hohottivat ja puhuivat: Kuulkaas Kiimamaan Yrjöä!
Se on tutkinut Jumalan sanaa monta vuotta ja huomannut, että perkele
on Herran suurin palvelija ja profeetta. Nyt se tahtoo tietenkin itse
olla tällä korkeuden ja kunnian paikalla, hiipiä saatanan karvaisiin
housuihin. Joutuneeko se entinen Vanha Erkki viralta, vai sulaneeko nuo
yhteen tämän uuden kanssa...

Kohta he eivät kuitenkaan ainoastaan nauraneet, eivät ainakaan
kaikki. Yrjö Kiimamaa ryhtyi todellakin saamaan aikaan kiusoja ja
koettelemuksia ihmisille. Ja kyllä se niitä saikin siksi, että ei
niitä, joita ne kulloinkin kohtasivat, juuri naurattanut, pikemminkin
kiroilutti. Hän pisti itsensä kaikkiin asioihin, jotka eivät vähääkään
hänelle kuuluneet, kaivoi valoon vanhoja ja salattuja erheitä ja
syntejä, vei oikeuteen ja tuskastutti peräti asiaan osalliset. Hän
tarttui kiinni jokaiseen tilaisuuteen, millä voi ahdistaa toisen
joko häpeään tai jonkinlaiseen ahdistukseen ja hätään. Heidän
sielunsa pelastukseksi, sanoi hän. Jos hän kuuli itsestään tehdyksi
pieniäkin huomautuksia, vei hän käräjiin kunnianloukkauksesta.
Hänellä oli kymmeniä käräjäjuttuja vireillä, jotka hävittyään hän
vetosi hovioikeuteen ja jälleen korkeimpaan oikeuteen. Paikkakunnan
ihmiset alkoivat piankin pelätä häntä ja vihata synkeästi. Häntä
koetettiin saada pois paikkakunnalta uhkauksin ja houkutuksin. Hänen
torpastaan tarjottiin satumainen hinta, mutta hän ei siitä luopunut
sittenkään. Lopuksi liittoutui pieni joukko miehiä antaakseen
hänelle hirmuisesti selkään, mutta Yrjö Kiimamaa ampui heihin pahoja
haavoja haulipyssyllään ja selitti oikeudessa tehneensä sen hyvästä
sydämestä, heidän terveydekseen, niin kuin isä kurittaa lapsiaan...
Kaikesta huolimatta jatkoi hän voimallista saamavirkaansa saattaakseen
ihmisiä oikealle tielle. Eikä kukaan tuntenut olevansa turvassa hänen
tunnetulta uhkaukseltaan: — Minä vien oikeuteen, vaikka eihän Suomessa
juuri oikeutta löydy...

Viimein kuitenkin tuli tästäkin loppu. Yrjö Kiimamaa menetti käräjän
käynnissä koko sievoisen omaisuutensa, jota viime vuosina oli
kartuttanut saamansa perintö. Monet ihmiset etäämpänä, joilta hän oli
keinotellut velkaa, huomasivat menettäneensä rahansa, ja Yrjö Kiimamaa
iloitsi lähtiessään karkuun, että oli heille tehokkaasti osoittanut,
kuinka katoavaista maallinen tavara on...

Ja hän osoitti sen vielä monilla paikkakunnilla, joihin hän
tuli tuntemattomana, esiintyen milloin milläkin nimellä, ollen
puuhailevinaan jos joissakin hommissa. Aina hän toi ilmi
uskonnollisuutensa, pyrkimyksensä hyville teille, vaikka katsoikin
olevan asioilleen eduksi, ettei heti ilmaissut, mitä luuli tuon
uskon itseltään syvästi vaativan. Hänen esiintymisessään oli jotakin
suurenmoista, kiehtovaa. Taitavasti hän pujottautui mitä erilaisimpien
ihmisten suosioon, sai heiltä rahoja lainaksi ja pani ne menemään sen
tien. Hän paijasi ihmisiä monin tavoin, kuten katsoi profeetan virkansa
vaativan ja kuten ruumis vaati tarpeitaan. Hän oli ottanut myöskin
tavakseen pitää voimallisia saarnoja naisille, nuorille ja vereville,
joiden suosion hän voitti ja sitten taasen yhtä helposti heitti.
Saarna, jonka tuli heille osoittaa, kuinka mitätöntä oli riippua
kiinni maailmassa ja ihmisissä ja niiden koreuksissa ja makeuksissa,
palauttaa heidät Jumalan ja katoomattomien iäisyystoiveitten turviin.
Mutta sitten, kuten profeettojen kohtalo on, kun hänen päälleen alkoi
kasaantua sama synkeä viha, samat lain mustiin varjoihin turvaantumiset
kuin aikoinaan kotiseudullaankin, hän nopeasti matkusti toisiin
seutuihin. Sitä ennen hän kuitenkin, jos suinkin kävi laatuun, ilmoitti
kysymyksessä olevalle seurakunnalleen, mitä hänen opetuksensa oli
sisältänyt, ja kehoitti kulkemaan tietä, jonne hänen profeetansormensa
oli viitannut.

Näin Yrjö Kiimamaa saarnasi ja opetti useat vuodet.

       *       *       *       *       *

Yrjö Kiimamaa istuu vankina. Vaino on kohdannut voimallista
saarnamiestä, tien viittaajaa, lain synkeät varjot ovat langenneet
hänen polulleen. Hän istuu siis tyrmässä ja lukee raamattuaan, pientä
ja pehmytkansista, hakien lohdutusta, lukee vangista tornissa,
vanhurskasten vainosta, vihatuista profeetoista: ketä profeetoista
eivät teidän isänne vainonneet, kivittäneet ja pilkanneet... Hän tuntee
itsensä suloisesti liikutetuksi, kyyneleiseksi, että ties kuinka monta
sielua hän on pelastanut säikyttäessään ne irti maallisista ja lihan
haluista, että saisivat ojentaa tyhjät, anovat mielensä kohti ylhäistä
korkeutta... Ja sitten hänet pistetään linnaan, lukkojen taakse,
nimitettynä petkuttajaksi, huijariksi, ikäänkuin rosvo, synnintekijä.
Pahat ihmiset eivät ymmärrä hänen tekevän käännytystyötä, puhuvan
voimallisesti oikeuden kieltä. Yrjö Kiimamaan mieli painuu synkeäksi
ja hän miettii, tokko kannattaa tehdä mitään ihmisten hyväksi, tuskin
mikään vaikuttaa heidän pimeihin sydämiinsä.

Mutta sitten hän jälleen muistaa, että niin on aina käynyt
profeetoille, että hän on yksi heistä, pyhien miesten vertainen, jolle
Jumala ylhäisyydessä osaa antaa arvoa, vaikka hän on ihmisten edessä
syntinen, lyötävä ja vainottava. Hän tuntee itseensä tulvivan lauhkean
ilon, rauhallisuuden, tuntee voivansa istua vankina kauan, kauan, kuten
entisten aikain vanhurskas ja vainottu mies tornissaan.

Ja kerran on hän, koneenkäyttäjän poika, näyttävä ihmisille, ketä he
ovat pistäneet, ja saava kirkkaan kruunun.




PEKKA ÄLÄMÄEN VANHUUS.


Pekka Älämäki oli saavuttanut jo vuosia sitten sen, mihin oli
pyrkinytkin, tosin vanhana, työn köyristämänä, kasvoilla taisteluiden
ja vaivojen uurteet. Mutta se taistelu ja vaiva, joka oli jo takana,
herätti enää vain muistoja, joissa ajatus mielellään vatvoi, tehden
näiden nykyisten hetkien olon yhäkin mieluisemmaksi. Ja hän oli
vakuuttautunut siitä, että vaivat ja huolet eivät enää uusiintuisi,
että penninkejä liittäisi, että tämä nykyinen olo ei enää muuttuisi
hänen elonpäivinään.

Hänen pieni talonsa oli maalailtu, porraspäihin ja nurkkajuuriin oli
juuritettu kukkia, reheviä ja värikkäitä. Oli rivi marjapensaita,
jokunen käyrä omenapuu, lohko peltomaata, jossa sopi viljellä
juurikasveja ja viljaakin.

Kesäisin puuhaili Pekka Älämäki paljon siellä tarhassaan, kasvatti
kasvejaan, perkkasi maata, nyhti ruohoja ja käveli kastelukannuineen.
Tai istui hän omenapuunsa juurella piippu hampaissa nauttien kesän
kirkkaudesta, rehevyydestä, väreistä ja hajuista. Mutta kun tuli syksy,
pimeänä ja kosteana, ja talven pitkä, valju kylmyys, ei hänellä ollut
juuri muuta tehtävää kuin istua pystyraasunsa ääressä ja kohentaa
tulta, miettiä ja tupakoida. Tosin saattoi hän lukea kirjojakin, joita
hänellä oli eräs hyllyllinen. Sillä Pekka Älämäki on aina rakastanut
kirjoja, joiden valkoisilta sivuilta nuo salaperäiset, rytöiset ketjut
ikäänkuin luikersivat sisään silmän aukoista aivoihin ja siittivät
siellä sen tai tämän tunnelman eli mietteen...

Mutta enimmäkseen hän kuitenkin istui hiljaa, mietteissään, savun
noustessa haaleina kierukoina piipunpesästä, muisteli entistä
elämäänsä, työtä ja pyrkimyksiä, joiden perille hän lopultakin oli
päässyt kutakuinkin: saavuttanut lepoa, huolettomuutta ja rauhaa. Ja
oliko se ylenmääräistä, jos olikin saavuttanut? Sillä runsaasti, yllin
kyllin oli ollut levottomuutta, taistelua ja vaivaa Pekka Älämäen
elämässä.

Hän oli syntynyt köyhänä, mieheksi, jonka oli määrä tehdä hengen
pitimikseen ruumiin töitä.

Jo sangen varhain hän huomasi, että heillä työmiehiä ei ollut mitään
pyrkimyksiä, yrityksiä, toivoa parempaan. Vaivattiin jäseniä,
syötiin mitä saatiin, vähemmän tai enemmän, kunnes ruumis rapistui,
tuli vanhuus ja kurjuus. Vähänpä Pekka Älämäki osasi olla huoletta
huomisesta, kuten enimmät toverinsa, kehaisten mainita, että hänelläkin
oli talo ja maa, vaivaistalo ja hautuumaa. Tämmöistä Pekka Älämäki
huomasi ja kauhistui, että hänenkin elämänsä ja tulevaisuutensa
olisi sellainen. Ainakin oli hänen yritettävä, pyrittävä johonkin,
päästäkseen irti ladulta, jonka lopussa odotti kurjuus, vaivaistalo
ainoana turvapuuna. Sentähden Pekka Älämäki jo silloin, nuorena
pojantorvelona, kun muut toverinsa juoksentelivat joutoaikansa
joutavissa ja turhissa puuhailuissa, istui yksin, luki, opiskeli. Sillä
jotakin hän jo käsitti hämärästi, hamuili niitä rappupuita, joiden oli
määrä kohottaa hänet laumasta ainoalle polulle, jonka lopulla häämöitti
hänen oma rakentamansa turvapaikka, jossa voisi elää rauhassa,
ikäänkuin erillään tämän elämän kuhinasta ja ihmisistä, pyytämättä
keneltäkään mitään tai jotakin toiselle tarjoilematta...

Sitten oli hän päässyt niin pitkälle, että voi siirtyä valtameren
taakse, maahan, missä oli väljyyttä ja tilaisuutta yrittää hänenkin,
jonka piti koota omaisuutta jäseniensä voimalla. Ja sitten oli
ollut työtä, ankaraa työtä, metsissä, kaivannoissa, tehtaissakin.
Ja dollareita oli kertynyt vähitellen. Mutta välistä oli kaikki
romahtanut kasaan, mielen masentanut musta toivottomuus, etteivät
suuret pyrkimyksensä koskaan toteudu. Pitkällinen tauti oli ollut
vähällä viedä hänet juuri siihen asemaan, mistä hän pyrki itseänsä
iäksi vapauttamaan: ihmisten ja yhteiskunnan armoleipiin. Kuitenkin
hän pelastui, aloitti uudelleen. Pitkiä vuosia, työtä ja työtä. Rahaa
alkoi kertyä ja hän piti huolta, että se pysyi koossa ja kasvoi,
sijoittelemalla sitä taitavasti ja varovasti tuottaviin yrityksiin.

Sitten jonakin päivänä tunsi hän ruumiissaan väsymystä ja
haluttomuutta. Rahan ja pyrkimyksien saavuttamisen miettiminen ei
saanut sitä karkotetuksi. Vanhuus, mietti hän, vanhuus on minut
saavuttanut. Hän valvoi monta yötä, laski ja epäili ja vakuuttautui
lopulta siitä, että hänen ei tarvinnut enää mitään tehdäkään, että hän
voi jo saavuttaa sen, mitä oli tahtonutkin.

Hän kokosi omansa, matkusti yli meren kotimaahansa ja synnyinseutunsa
tanterille, osti tämän pienen talon, vuoraili seinät laudoilla ja
väritti ne, istutteli kukkia, pensaita ja puita ja muokkaili peltoja
puutarhamaata.

Pitikö Pekka Älämäen olla tyytymätön elämäänsä? Vaikka hän olikin
syntynyt köyhänä, kärsinyt kurjuutta ja vaivaa, niin olipa hän
saavuttanut sen, mihin oli pyrkinytkin. Mitään tämän isompaa ei hän
koskaan ollut mielessään haamiloinut eikä havitellut toimeenpannakseen.
Hänellä oli oma talo, kasveja, rauhaa. Kukaan ei pystynyt häntä
komentelemaan. Hän oli kohonnut, oli kieltämättä herra. Hänen ei
ollut pakko tehdä kerrassaan mitään. Jos hän pehnaili ja tonki
puutarhassaan, niin teki hän sen vain huvikseen, lystäillessään; kylän
ihmiset sanoivat, että söisivät ja makaisivat he vain Älämäkenä. Ja
sitähän se etupäässä tekikin. Pekka Älämäki oli kieltämättä herra,
onnellinen mies. Ei ollut sitä voimaa, joka olisi pystynyt hänelle
sanomaan: nouse, liikupas nyt niin tai näin. Vähät siitä, että hän oli
tämän saavuttanut vasta vanhana, kun puolen vuosisadan kesäauringot
olivat lämmittäneet hänen paljastuvaa päälakeaan. Niinpä osasi hän
ollakin tyyni ja viisas, ottaa onnesta sen mikä oli saatavissa, eikä
yritellä mihinkään turhiin pullistuksiin. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä
merkillisen nuoreksi jälleen päästyään synnyinseuduilleen, lepoon,
heitettyään työt ja huolet.

Sitten kesän ollessa kaunis, raukea ja rehevä, pehnaillessaan
kasvimaallaan, poltellessaan piippuaan ja kävellessään kylälläkin
siistinä herrasmiehen asussa, hän tuli tutustuneeksi nuoreen
naisihmiseen, joka seisoskeli puodin tiskin takana, Tämä tyttöihminen
tunsi selvää mielenkiintoa tuohon siistiin, vaikkakin vanhahtavaan,
vierailta mailta saapuneeseen mieheen. Pekka Älämäki mietti asiaa ja
havaitsi, että oikeastaan hänen pyrkimyksiinsä alunperin oli kuulunut,
että siinä maalatussa, kukilla koristetussa talossa asuisi sitten
paitsi häntä joku toinenkin, akka, nainen...

Niinpä sitten suoritettiinkin asianomaiset menot ja nainen siirtyi
kauppapuodista Pekka Älämäen pieneen taloon. Sitä kai oli sitten
kestänyt parisen vuotta, aikaa, jolloin tässä punavalkoisessa talossa
oli emäntä, Pekka Älämäellä vaimo. Lapsia ei tullut. Ja silloin
oli emäntä ehdottanut, että otettaisiin taloon joku vieras lapsi
hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Pekka Älämäki oli miettinyt ja
myöntynyt: no, miksei, kyllä kai ne pennoset riittäisivät, vaikka
heillä ruokkisi ja vaatettaisi jonkun elävän... Niin oli emäntä sitten
tuonut taloon puolenkymmenen ikäisen jonkun sukulaisensa pojan. Mutta
naisihmistä se ei tainnut kauankaan viehättää tai poistaa sitä, mitä
hän tahtoi pois hädistää. Sillä hänellä oli ikävä. Hän oli nuori,
ja punavalkoisessa talossa oli hänen mielestään liian rauhallista,
yksitoikkoista ja siistiä. Hän ei osannut ottaa onnesta sitä, mikä oli
saatavissa. Mutta eipä hänellä ollut myöskään, kuten Pekka Älämäellä,
muistoja taistelusta ja vaivasta, ei hän nähnyt tässä elämässä mitään
suurien pyrkimyksien toteutumista.

Lopuksi tapahtui, että hän lähti Pekka Älämäen talosta erään
paikkakunnalla hetkisen asuneen nuoren herrasmiehen mukana. Kylän
ihmiset luulivat, että korean talon herralle oli tämä isohko
onnettomuus, että hän oli suutuksissaan, harmissaan, tai suruissaan,
varsinkin kun luulivat, että vaimon mukana oli myös mennyt joku erä
rahoja. Mutta he erehtyivät. Kuinka olisi Pekka Älämäki, joka monta
vuosikymmentä oli koonnut pientä omaisuuttaan suurella, vieraalla
mantereella, monien kiusojen ja vastusten läpi, antanut nyt jonkun
naisihmisen kähveltää sitä mukaansa. Todellisesti tämä tapaus sai
Pekka Älämäen veriä liikkeelle vallan vähän. Hän mietti tätä asiaa ja
havaitsi, että hän voi kestää sen, sekä vaimon menetyksen, että hänen
mukanaan menneitten varojen, jokseenkin samalla helppoudella kuin sen,
että puutarhassa kyykkiessään joku nappi pirahti hänen housuistaan ja
hukkaantui multaan.

Siitä oli nyt monta vuotta ja hän saattoi muistella sitäkin tapausta,
vaimoaan, kuin jotakin hyvin kaukaista aikaa, istuessaan pystyraasunsa
ääressä ja polttaessaan piippuaan. Se vaimonsa ottama ottopoika hänellä
oli yhä talossaan, vaikka Pekka Älämäki oli hänet melkein unhoittanut,
eikä tullut kiinnittäneeksi siihen minkäänlaista huomiota. Se oli jo
kymmenissä iältään ja kävi kansakoulussa, tuli ja meni laukku selässä,
söi, lienee katsellut kirjaakin, ja kadonnut sitten pelehtimään kylän
kujille. Pekka Älämäki ei liioin tiennyt, mitä poika puuhaili.

Siksipä hän ikäänkuin hätkähti hereille, hölmistyi, kun koulunopettaja
tuli hänen luokseen puhumaan Älämäen ottopojasta, Ansusta. Mitä?
Eikö hän ollutkaan pyrkimystensä perillä? Oliko hän erehtynyt? Hän
ei ollutkaan kenestäkään riippumaton herra. Sillä näillä ihmisillä
oli jotakin muistuttamista hänelle, he tahtoivat huomauttaa hänelle
velvollisuuksista. Hän oli siis sekaantunut ihmiseläjien vyyhteen,
kanssakäymiseen. Hän, Pekka Älämäki, joka oli edistynyt ja hankkinut
älyä vuosikymmenien kuluessa vieraalla mantereella, hän oli sittenkin
huomaamattaan iskenyt kouransa mäihään... Mitä? Se poikako ei
menestynyt koulussa? Oli laiska, huolimaton, harjoitti ilkeyttä,
tappeli toisten kanssa, oli rikkonut ikkunoitakin. Oliko kasvattaja
tätä huomannut, ja mitä tehoisia toimenpiteitä hän harkitsi, että
pojasta kehittyisi kunnon ihminen...

Pekka Älämäki ei tähän osannut vastata juuri mitään. Mutisihan vain
jotakin, että tuli annetuksi sen akan hommata tähän se mukula...
Ansu, ottopoika, haettiin esiin, sillä opettaja tahtoi hänelle puhua,
varoittaa holhoojan kuullen, ja Pekka Älämäki katsoi asiakseen sanoa
pojalle, että esiintyköön ihmisiksi, ellei halua selkäänsä kirjavaksi,
ruvelle...

Sitten hän rupesi miettimään, miten päästä eroon tuosta pojasta, jonka
oma varomattomuutensa ja aina onnettomuuksia siittävä kohtalo näytti
heittäneen hänen vanhojen päiviensä vaivaksi ja huoleksi. Hän tuumi
antaa hänet takaisin sinne, mistä se oli otettukin, mutta kävi ilmi,
että pojalle ei ollut ketään omaisia enää löydettävissä. Hän mietti
antaa hänet yhteiskunnan haltuun, mutta hänelle selitettiin, että kun
kerran oli ottopojaksi otettu, niin siinä pysyikin. Koreaksi maalailtu
talo oli pojan koti ja Pekka Älämäki ikäänkuin hänen isänsä. Älköön
siis Älämäki turhaan yritelkö irtaantua velvollisuuksistaan, vaan
holhotkoon ja huolehtikoon pojasta kuten isä ainakin...

Huolehtikoon! Niin oli siis käynyt, että ihmiseläjät vieläkin pystyivät
sanomaan Pekka Älämäelle: Tee tämä. Hän oli luullut olevansa rauhassa,
saavansa muistella vain menneitä huolia ja vaivoja, uskomatta uusia
enää tulevankaan. Mitäs jos antoikin eräälle lapsimukulalle ruuan ja
suojan, eihän se mitään, jos se olisi ollut kuten tavallinen ihmisen
lapsi, mutta tämä pojan tolikka oli raisuverinen, räntäpäinen sikiö.
Se laiskotteli ja keksi konnanjuonia koulussa, varasteli puutarhoista
ja linkoili tiilikiven siruja. Pekka Älämäki huomasi huolettomuutensa
häirityksi, hän oli saanut vieraan mätimunan rauhanpesäänsä. Turhaan
hän yritti ohjailla poikaa ihmistavoille, ensin hyvällä, sitten jo
kiroillen. Hän aikoi antaa pojalle selkään, mutta siitä ei tullut
mitään, kun poika äyskäsi:

— Mikä pieksäjä te olette. Ette te ole minun isäni!

— No, luuletko, äityi Pekka Älämäki, luuletko, että tämä on sitten
kotisi, että tässä saat koiruutta harjoittaa?

— Ajakaa sitten pois, neuvoi poika.

Mutta Pekka Älämäki ei uskaltanut häntä poiskaan karkoittaa, peläten
siten joutuvansa ihmisten kanssa yhä pahempiin ja kiusallisempiin
kanssakäymisiin. Hän koetti jo houkutella poikaa, luvaten lahjoittaa
tälle talonsa ja omaisuutensa, jos poika käytöksellään osoittaisi sen
ansainneensa.

Mutta poika osoitti paatumustaan ja röyhkeyttään kysäisemällä, että
luuletteko rahalla sieluja ostavanne...

Niinpä meni vuosia ja Pekka Älämäki toivoi niitä menevän vielä nopeasti
muutamia, jotta ottopoikansa olisi varttunut ja ollut valmis elämään
oman jalkansa juuresta. Olisihan hänellä sitten taasen vielä eräitä
vanhan miehen päiviä, vaisuja ja harmaita, elettävänä levossa ja
rauhassa ennenkuin tulisi retki mustaan ja outoon Tuonen maahan.

No, aika rähmii kulkuaan, kello naputtelee välittämättä siitä,
halutaanko hetket viipyviksi vai poistuviksi. Ansu, Pekka Älämäen
ottopoika, kulki lävitse kansakoulun alituiseen joutuen pikkurötöksiin,
niihin sen pahemmin sotkeutumatta, kävipä vielä rippikoulunkin ja
sivuutti viidennentoista ikävuotensa. Vanheneva, kutistuva, yhä enemmän
kalkinvalkoiseksi väriltään raukeneva ukko luuli jo hänestä piankin
pääsevänsä ja toimitteli häntä yrittelemään sitä tai tätä työtä. Mutta
poika ei näyttänyt olevan halukas eikä pystyvä mihinkään. Pekka Älämäki
kauhistui ja kirosi, että luuletko, että sinua elätän kaiken ikäni...
Sinulla on jo järki päässä ja miehen jäsenet...

— Saatanpa tästä lähteäkin, arveli ottopoika, mokomasta pesästä...

− No, mene, mene! Juokse jalkoihisi. Minä annan vielä matkarahaakin,
ison setelin, kun et sitten täällä näytä nenääsi...

Pekka Älämäki ei uskonut hänen lähtevän, ei luullut hänestä koskaan
enää pääsevänsä. Mutta poika lähti pitkin hiekkaista tietä Pekka
Älämäen seteli taskussaan. Se oli elokuinen ilta, aurinko painui metsän
taa ja kuun alkoi erottaa taivaan sinestä, valkoisena, ohuena ja
kuluneena ikäänkuin imeskelty pastilli. Ja vaisu, kalkin valkoiseksi
rauennut ukko seisoi portillaan ja näki hänen poistuvan. Mutta ei hän
tuntenut iloa laskeutuvan sydämeensä, kuten oli luullut, lopultakin
päästessään tuosta kiusanhengestään. Hän huomasi jonkin merkillisen
haikeuden ja kaipauksen, jopa iloitsikin siitä, että hänellä oli
tuo poika ollut, että hän oli kasvattanut sen täysirunkoiseksi
eläjäksi. Hän tunsi, kuten ei koskaan ennen, itsensä vanhaksi ja ylen
yksinäiseksi. Oli kuin avaruuden suuri tyhjyys olisi ammahtanut hänen
ympärilleen oneana ja kalsakkana. Muistot menneistä, nekin olivat
siellä vaisut ja haalistuneet, ikäänkuin imeskellyt ja hioutuneet,
melkein huomaamatta jääneet, kuten tuo valkea kuu iltataivaalla...

Mutta ilta yhä viileni, ja jopa sai väriä, vaskenkarvaa ja punerrusta,
kuun kalvas naama, ja taivaan sinimanttelista välähtelivät tähtien
kirkkaat sakarat, maasta nousi kylmänkostea huuru, ja rehevät kukat
talon seinustoilla tuoksuivat viimeisillä hetkillään ennen tautista ja
tappavaa syksyä.




VANHA KARTANO.


Kellertävältä, tummankellertävältä valtatieltä, jossa vallitsi loka
ja jalan alla litkahteleva rapakko, alkoi koivukuja. Vanhat ja väärät
rungot ja syksyinen keltatauti lehdissä; ne kahisivat kosteassa
tuulessa, jonkin lehden kanta jo katkesi, ja se oli piankin löytävä
lopullisen sijansa — sen ruohon juuren, jossa sen oli määrä mädätä.

Kujan päässä oli kartano, korkea ja kaksikerroksinen, puistikon
keskellä, isojen koivujen, haapojen, leppä- ja pihlajapensasten, joiden
sekaan oli juurrutettu jokin kukkapenkki ja johdatettu jokin hiekkainen
käytävä. Edempänä olivat navetat ja läävät, aidat ja luhdit ja niiden
takana vainiot laajat ja multaiset.

Kartano oli vanha, kovin vanha se oli kartano. Monta asuinriviä oli
siinä ohut ennen tätä, ja tämäkin oli vanha. Siihen sivelty väri oli
aikoinaan ollut iloisen heleä, mutta nyt se oli tumma ja murheellinen.
Sade oli hakannut seiniä, saaden aikaan outoja, töhryisiä kuvioita,
ikäänkuin joku olisi yritellyt hahmoitella entisten aikain eläjiä ja
tapahtumia, aurinko oli paistanut ja maali oli kohonnut pinnasta monina
ryppyinä...

Kartanon itäisimmästä päästä pisti lyhyt kylkirakennus esiin, aivan
seinissä ja akkunoissa kiinni oli puita, kaikki lehdet sairaina,
räikeinä, ikäänkuin himokkaan koreina, punaisina ja verestävinä,
kellertävinä ja ruosteisina... Hämärä laskeutui maille kuin savu,
taivaalla vaelsivat kosteat pilvet, viluinen tuuli kahisi puutarhassa.

Mutta sisällä huoneessa paloi pystyvalkea, iloisin räsähtelevin
liekein. Ukko istui sängyssä rennoilla, kahisevilla kaisloilla, imi
piippua ja puhui; minä venyin lavitsalla kirjavan raanun päällä. Ukko
puhui hiljaisella, tasaisella, värittömällä äänellä, joka toi mieleen
pitkän, harmaantuneen hiuskarvan, jonka sisästä on kadonnut ydin, puhui
ja imaisi piippuaan. Hänen haaleat, harmaat silmänsä katsoivat kauas.
Mutta kun ne sitten tovin tuijottivat silmiini, saatoin hätkähtäen
huomata, ettei niissä ollut mitään ilmettä: ne eivät katsoneetkaan
kauas, vaan sisäänpäin. Elämä oli jo valahtanut tämän äijän sivuitse;
se mitä nyt siinä tapahtui, ei ukkoa liioin liikuttanut. Hän eli
muistoissa, niissä asioissa ja puheissa ja tapahtumissa, jotka olivat
iskeytyneet hänen tajuunsa ennen, silloin, kun hän otti oman elämänsä
kiivaasti ja tärkeästi, kun sen monisakarainen hierin hämmensi hänet
maailman suureen sikakaukaloon...

Nyt ei enää hämmentänyt, hauta häämöitti jo lähistöllä. Ainoastaan
muistot menneistä kuljeskelivat ukon pääluun ontelossa, ja niistä hän
puheli vaisulla, hiljaisella äänellä minulle, joka tulin joka ikinen
ilta, kun vallitsi syksyinen hämärä, loka, puita kahisuttava tuuli.
Astuin yli kynnyksen huoneeseen, jonka takassa humisi tuli. Ukko kohosi
istualleen kaisloilta, hamuili tupakkavehkeitä viereltään.

— Onko se poika...

— On.

Ja hän täytti piippunsa, sytytti, imeskeli; piippu kurahti, hehkuvat
tupakat pursuivat korkealle, ennenkuin ukko painoi ne alas pitkällä,
mustalla etusormenaan. Alkoi puhua oudolla, vaisuna äänellä tästä
kartanosta, sen entisistä eläjistä ja tapauksista. Ei koskaan puhunut
muusta. Kertoi jotkut asiat moneen kertaan, mutta kertoi aina uuttakin
ja ennen kuulematonta.

Saatoin toisinaan harhautua omiin mietteisiini ja unhoittaa ukon ja
hänen tarinointinsa. Sitten ikäänkuin heräsin, ja yhä nökötti ukko
sänkynsä laidalla, kelteisillään, oli tovin vaiti, piippu kurisi, ja
jatkoi puhetta vanhoista asioista...

Kekäleet raukesivat kasaan, hiilet hehkuivat, sinersivät, pihahtelivat
ja tummenivat. Huoneessa oli outo valonkajo, samanlainen kuin niiden
entisten aikain ja tapausten yllä, joista ukon hymisevä ääni kertoi...
Nyt, mitä tapahtuukaan tässä kartanossa — ei mitään. Sen eläjät vain
nostattavat maasta leivän ja syövät sen. Minä en heitä ollenkaan
kunnioita.

Oli yö kun astuin taasen puutarhaan, jonka himokkaan koreita
lehtiverhoja rapisuttivat sateenpisarat ja tuuli.

       *       *       *       *       *

Niin se mies, joka juurrutti nämä puut, se oli ensimmäinen, joka
tämän kartanon haltijoista kohotti hahmonsa esiin ajan hämystä. Ne
entiset isännät, ja niitä oli jo ohut monta, olivat yhtä harmautta,
mykriä, jotka ahersivat maankamarassa ja söivät leipää. He, hiljaiset
ahertajat, livahtivat sivuitse huomaamatta: mitä heistä olisi
kerrottavaa — kaiken kertoo peltomuru, joka on jäänyt jälkeen...

Pienenä se puita juurruttanut mies luuhotti tämän talon ovinurkassa
ruotipoikana. Oliko luonto tehnyt hänelle vääryyttä? Tai miksi oli
katsottava ruma naama, merkillisen soikula kallo ja tavattomasti
längelle painuneet sääret. Toiset ihmiseläjät, tämän talon silloiset
isäntäväetkin, jotka katsoivat ansiosta kantavansa parempimuotoista
ruumiinrakennetta ja muitakin kykyjä, ivailivat ja pilkkasivat häntä —
tekivät elämän alun ylen ryppyiseksi. Ja viha ja katkeruus painuivat
raskaina pisaroina hänen sydämeensä. Poika kasvoi, teki työtä ja oli
vaiti, murjotti, liekö mitä hautonut sisuksissaan. Sitten hän katosi.

Ei sentään kadonnut iättömiin. Eräitten vuosien kuluttua hän palasi
ja oli rikas mies, porho kerrassaan. Osti tämän kartanon, luki markat
pöytään ja istui nyt isäntänä siellä, missä oli ennen ollut kaikkien
ivattavana. Silloinko jo lienee itänyt mielessään se miete, että kerran
hän näyttää, nauttii kostosta; sillä saivatpa nyt entiset pilkkaajat
havaita monin muodoin, että kaikki hän muisti, että väkevä veri oli
hänessä ja että ei ole hyvä elää rikkaan miehen vihoissa... Kovin he
ihmettelivät, että mistä tämä näköjään ylen mitätön mies oli äkisti
kahmaissut omaisuutta: liekö ryövännyt vai varastanut. Hämäräksi
jäikin, millä keinoin sai — pääasia, että sitä oli ja että sillä oli
väkevyyttä. Täytyi kumartaa huolimatta siitä, kenen hyppysissä penni
oli. Herra on se jolla on!

Ja tämä mies eleli aikansa. Availi viljelyksiä, rakensi huoneet,
jotka ovat aikaa lahonneet, ja istutti nämä puut, jotka yhä elävät
ja julistavat hänen nimeään. Oli kyläkunnan napa, valtias, jonka
edessä vapistiin, nautti siitä, että ajanpyörä oli kiepahtanut, että
oli toisten vuoro olla vaiteliaita ja nöyriä, jos oli hänen ollut
aikaisemmin, hopuksi kuoli, mutta muisto elää.

       *       *       *       *       *

Tässä kartanossa ei ole milloinkaan vallinnut suku, se ei ole siirtynyt
isiltä pojille. Tämä maa on elätellyt pinnallaan aina uutta ja verestä
verta.

Seuraava isäntä oli taaskin sitä työmykrien laatua, mutta jäsenissään
outo sitkeys, kaivukämmenensä tonkivat syvälle ja avaralle. Kaivoi
siis syvälle ja kauan, koko elämänsä ajan, kunnes kaatui vaolleen.
Siinä oli hänen nautintonsa, ja talo siitä hyötyi ja jälkeentulevaiset.
Ja miehelle itselleen tipautettiin kuolema, palkka, jonka luonto
järkkymättömällä naamalla suorittaa jokaiselle, vaelsipa tämä tiensä
kuinka tahansa.

       *       *       *       *       *

Hyvä oli nyt elää sen miehen, joka astui sijalle. Ei huolehtinut
pelloista. Oli rikas mies, eli joka päivä ilossa herkullisesti.
Jaoitteli maahan vanhat rakennukset ja rakennutti uudet uhkeammat.
Maa kasvoi, ja oli miehellä muitakin tuloja. Elämänsä kului ainaisena
sumuna ja humuna. Pimeinä öinä hehkuivat valorivit alas muuhun
tuhruiseen ja harmaaseen kylään, saleissa helisi soitto, oli naisia,
kirkasta viinaa, joka kimmelsi hienoissa, hauraissa laseissa...
Ei ollut surua, ei ajan yksitoikkoista jonoa; oli naurua, mieltä
riemastuttavana kohosi alkoholin höyry, suruttomina lentelivät puheet...

Sitten kuoleman mustat sakset leikkasivat elämänlangan. Vaolleen
kaatui isäntä, kuten edellinenkin. Ryntäillään nökötti hän pöytää
vasten, missä törrötti laseja, toisia kumollaan, pöydällä lammikko
ryyppyainetta, savukkeitten tuhkaa, himmeleissä hehkui punainen tuli...

       *       *       *       *       *

Nytpä asui kartanossa ylen omituinen mies, merkillinen kuvatus. Oli
elossa, hengitti, mutta oli kuitenkin kuollut tälle maailmalle. Lie
joskus syönyt, enimmäkseen kuitenkin nukkui, venyi herpaisevassa
lämpimässä uunin päällä. Haikuroi joskus pihamailla, avopäin,
oudonkalvain naamoin. Mutta useimmiten ei kuitenkaan lähtenyt
liikkeelle mistään syystä; pyllisti — ruskeat juovat ja räiskeet
valuivat alas pitkin uunin rintakiviä...

Maa alkoi jo laihtua, pelehtyä ja rappeutua, mutta aina se kuitenkin
yhden miehen elätti. Luoja ties, miten pysyi vähäkin järjestys, miten
palvelusväet olivat, elivät ja toimittelivat töitään.

Meni sekin isäntä ja tuli toinen.

       *       *       *       *       *

Tämä isäntä oli taasen niitä, joille luonto oli määrännyt uran
täynnä touhua ja toimeliaisuutta, Hätisteli pajupehkot pientareilta,
pehnasi maata, oli ruumiinvoimiltaan kuulu: käsitteli täysinäisiä
tervatynnyreitä kuin muut miehet piimätuoppia.

Oli aikansa väkevä, kunnes tauti hänet nujersi yhtenä syksyisenä yönä.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen asuskeli kartanossa iholtaan mustanpuhuva, synkkäsilmäinen,
umpimielinen mies. Toimitteli töitä, huolehti tarkasti eduistaan, oli
arka arvostaan, viisas ja kiivas. Joutui riitaan naapuriensa kanssa,
riita kiihtyi, meni kamppaukseen, ja kartanon isäntämies humautti kiven
riitaveljensä kalloon.

Oikeuden koura on ankara ja väkevä. Tuolla kirkon luona, kaakinpetäjän
kupeella lyötiin miestä raipoilla. Sisu siinä miehessä oli voimallinen;
hän pilkkaili, uhmasi: — Syökää nyt minun lihani, juokaa nyt minun
vereni... Päärhälli, se paha vallesmanni, heilautteli vain keppiään
piiskurille: jatka. Ja piiskuri löi, kunnes oli miehen heltyminen
— pyörtyi. Luuturesuja tukittiin hänen kylkiluittensa rakoihin,
kun suoletkin pyrkivät näkymään — ja mies lähetettiin Siperian
vankitielle...

       *       *       *       *       *

Nyt tapahtui, että kartano kerrankin kulki perintönä. Siperiaan
lähetetyllä miehellä oli poika. Isien perintöä lienee ollut outo hehku
ja levottomuus veressään. Joi ja resusi, hurrasi kylillä ja pistipä
viimein elokuun haavemielisessä kuutamossa tuohikäiverön talonsa
nurkkaan. Liekki horsusi, humusi tuhansin urkuäänin, söi ja kukisti
kekäleiksi uhkean kartanon, puutarhan puista tippuivat kärventyneet
lehdet... Mutta talonisäntä asteli pitkin hiekkaista valtatietä ja
katosi.

Monet, monet pitkät vuosien ympyrät oli kartano autio. Puutarhan
puissa vain soitteli tuuli, rehevissä lehvissä ja jossakin nokisessa,
hankautuneessa, kummitusmaisessa karankassa. Mökkiläiset ja resutalojen
isännät korjasivat pelloilta heinän.

Sitten talon omistaja tuli takaisin, tuli muuttuneena, hillittynä ja
hiljaisena, kasvoillaan leuhka rauhallisuus, poskilla pehmeä parta.
Oli sillä jonkin verran kai varojakin, koska rakennutti kartanon
entisen tilalle, paranteli uuruokkoon joutuneita maitakin, eli kuin
ihminen... No, ei sentään aivan! Vintissä sillä oli jokin kamari,
johon se ei ketään laskenut ja jossa se aherteli melkein alituiseen
puolen vuosikymmentä. Kävi kuiske, että se rakenteli siellä rattaita,
konstikkaita laitteita — aikoi saada aikaan ikiliikun... No, selvisi
se siitä viimein, kun rattaat ja pyörät eivät lopultakaan ruvenneet
elämään.

Mutta kun tällä miehellä kerran oli verissä vika, niin tyytyikös se
elämään ihmisten tavoin, tasaisesti, yhdellä luiskahtelemattomalla
radalla ja yhtäläisesti väritetyillä ajopeleillä.

Istui kirjojen ääressä ja luki, tutki raamatulta ja uskonmiesten
kirjoituksia. Alkoi puhua Jumalasta ja selitellä hapeneesti
iäisyysasioista ja muista, jotka olivat kylien eläjille työläät tajuta
ja saattoivat hänet yhä enemmän joutavia hourailevan miehen kirjoihin.

Vanheni, mietiskeli, käveli hajamielisenä maillaan, noudatteli outoja,
sekavia mietteitään töissään, huoppaili sinne ja tänne.

Aika kului. Vanheni yhä enemmän, parta valkeni, ja silmissä asui
usvaa. Ei ollut enää jumalinen mies, oli Jumalan kieltäjäkin ja mikä
lienee ollutkaan. Otsaltaan sikisivät yhä raskaammat mietteet. Jos
joku halusi kuunnella, selitteli uskomuksiaan katkonaisin lausein,
kiihtyi, huitoi käsillään. Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien,
elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran — on sattunut vain elämän iäti
jauhavassa myllyssä pursahtamaan siihen muotoon... Ei ollut ihminen
hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote,
rumin ja ilettävin elävä... Ah, kivi ja maa olivat ehkä onnelliset
ja kauniit, ehkä niihin ei ollut istutettu sielun tympeätä basillia,
tietoisuutta... Eikä uskonut Jumala-eläjien odottavan pimeydessä
puntari kourassa, kohennellen helvetin tulia ja sytytellen taivaan
kynttilöitä... Iloitsi, että humahti kohta ylleen kuoleman pimeys ja
että sai ihmisen ilettävän muodon sijaan muuttua viileäksi, kauniiksi
maaksi...

Niin hän puhui sumuisin, epäselvin lausein tavallisten eläjien
ihmeeksi, kirkkohurskaitten kauhuksi. Sitten elämä herkesi
kuljettamasta ajatuksiaan ukon otsaluun takana. Hautuumaan sammaltuneen
aidan vieressä tuirapäinen kivenmöhkäle osoittaa hänen viimeisimmän ja
rauhallisimman asuntonsa.

       *       *       *       *       *

Hänen viimeisinä elonvuosinaan oli ukon suosioon pujottautunut eräs
mies — pienenläntä, rihainen, pitkin, solakoin kasvoin. Älynlanka
oli siinä miehessä kovin kierä, sisuksiinsa juurtuneena himo kohota
ihmisten nähtäväksi mieheksi, rikkaaksi ja voimalliseksi. Oli ylen
viekas ja kavala, pinnalta hurskas ja haikea, jumalinen ja rehellinen,
kieleltään lipevä, naamaltaan näyttelijä, läpiliipattu ihmisten ja
elämän tuntija. Tämä mies punoutui nyt tuon vanhuuttaan höpsäksi
järkikotkaksi ajautuneen ukon seuraan, puheli hänelle mieliksi, eli
kaikessa hänen mielinouteekseen. Sitten ukon kuoltua tapahtui, että
tämä mies toi esiin paperin, jonka mukaan kaikki, mikä ennen oli ollut
vainajan omaa, oli nyt hänen.

Eleli edelleen, tarttui jokaiseen riippuvaan rahkeeseen, josta oli
tilaisuus nykäistä, viljeli maata, käveli pelloilla kintut sonnassa
— oli taasen ikäänkuin herrasmieskin, lipevä olennoltaan, lautamies,
lopuksi herastuomarikin, viljeli emäntiä, kolmea luvultaan, jotka
kaikki kuolivat tekemättä pahaistakaan rintaperillistä. Sitten iski
leini touhunmiehen jäseniin; istui ähkyen ja irvistellen rohtopullojen
ääressä ja viimein ojensi koipensa, kuoli. Kansa taruaa, että tämä
herastuomari kätki ja mädätti setelitukon metsään, koska ei halunnut,
että ne lämmittäisivät vieraita kämmeniä...

       *       *       *       *       *

Niin he kohottivat hahmonsa ajan hämystä, he, joilla oli omia muotoja,
väriä, kohottivat, ellei muualla, niin vanhojen tarinoissa, kun
takkavalkea paistaa, ulkona elää tuuli ja syksyinen pimeä. Muut —
heidän päällään viipyy sumu. Kukapa haluaisi loppumattomasti lappaa
samankaltaista, harmaata ja sileätä narua... Mitäpä huvittaisi katsella
eläjiä, jotka muuttavat vain sontakokkareen leiväksi ja leivän jälleen
sontakokkareeksi, eikä muuta mitään.

Sen vuoksi hiiviskelen minä illoin, kun jostakin akkunasta tuijottaa
hikihimmeä valo, yhä harvenevat, himokkaan sairasveriset lehdet
huokailevat levottomasti, hiiviskelen ukon luo, joka nököttää sänkynsä
reunalla ja kertoo vanhoja tarinoita.

Piippu kurahtelee oudosti, tulenkielet takassa elävät levottomasti.




AHOLAN JUUSEPPI.


I.

Juuseppi huojahteli pihamaalle läpi pimeän verannan ja seisahtui tukka
harillaan ja haalein silmin.

Elokuinen aamuyö oli pehmoisen hämärä. Metsien sahareuna kyläaukean
ympärillä oli kuin hiilellä vetäisty synkkä viiru, pois painuvan kuun
verestävä silmä kurkisteli vielä sen ylitse, ja taivaan haaleasta
ontelosta erotti jonkin tähtisakaran pilkkeen. Hiljaisuus, suuri
hiljaisuus. Ruskeat kuhilaat seisoivat pellolla totisina, ikäänkuin
jotkin leveähameiset kääpiöämmät, erään päälaella sirpin kiiluva käyrä.

Sitten kolahteli tallissa hevonen ja puraista rouskautti rehua terävin
hampain. Hevonen, se oli vielä Juusepin, samoin naudat navetassa
ja lampaat ja kaikki kuolleetkin irtonaiset kappaleet. Mutta tämä
talo kaikkine rakennelmineen, tämä pihamaa, jolla hän seistä hojotti
humalaisin päin, nuo vaimot, jotka olivat tunkeneet esiin nurmea ja
viljaa, ne eivät olleet enää hänen. Vielä äskettäin, iltayöstä, ne
olivat, mutta eivät enää. Juuseppi oli pelannut talonsa. Korttilehtien
punaiset ja mustat silmät olivat sanoneet, ettei Juusepilla ole taloa.

— Hohoh, huokasi Juuseppi, kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on
onnessa.

Housun liitingistä nousi kirkas putelli, korkki natisi, neste solisi,
suu maiskahti ja mutruili tovin, ja pullo painui jälleen sijoilleen.
Juuseppi nojasi nurkanpäähän ja tuijotteli lauhaan, hämyiseen,
elokuiseen yöhön harmain silmin, alkoholin kieppuhäntäisten molekyylien
pitäessä pääluussa omaa kihinäänsä.

Siitä oli pari kuukautta, kun Juuseppi, Aholan talon ainoa poika,
saatteli hautaan isäukkonsa, ja puolisen vuotta, kun hän seisoskeli
äitinsä haudan reunalla. Juuseppi, parissakymmenissä oleva vohlakka
poika, jäi yksin Aholan talon haltijaksi. Se isäukko, kuiva ja luinen,
oli häntä tautivuoteellaan varoitellut elämään ihmisiksi, antanut
neuvoja ja sanonut: — Lapsen reiässä olet saanut tähän asti olla, eikä
sinusta olisi vielä maailmaa vastaan eikä itsesi elättäjäksi... Mutta on
koetettu sen vainajan kanssa koota sinun varallesi, että tässä kyllä
pärjää, kun vähänkin on niskantakuista...

Niin sanoi hänelle, kolmikyynäräiselle, raavaalle miehelle!
Ymmärtämätön, kuiva, itseviisas ukon saatana... Voi, kuinka se puhe
otti Juuseppia älälle!

Niin, pari kuukautta oli mennyt, kun isäukko sai lopullisen
asuinsijansa sinne siunattuun someroon. Juuseppi oli toimitellut
isännän ja maamiehen töitä ja yritellyt samalla hiljoilleen etsiä
iloa ryypyistä ja muista. Ja nyt hän oli kolmessa tunnissa menettänyt
maansa korttipelissä Mustalle-Samulle, hevoshuijarille ja pelimiehelle.
Kotitalo oli mennyt, tuo tuttu kamara ja tutut seinät, se, jossa oli
ensi kerran muovannut suunsa itkuun tai hymyyn, jossa oli kellistellyt
nurmella pienenä paita päällä, tai vähän isompana yritellyt työn
touhuun...

Pyrkikö Juusepin mieltä painamaan muukin kuin alkoholi, yrittelikö
silmiin laskeutua muutakin kuin viinan sumua? Tunkiko sydämeensä
lapsellisuus ja lauhka haikeus...

Se isäukko oli sanonut: lapsimies ei maailmaa vastaan, eikä leipänsä
tienaajaa... Saatana! Eikö Juusepilla ollut miehen runko! Mitäs jos
meni maa: maallistahan se oli. Ja vieläpä oli hänellä, maanpäällistä
monen setelin arvosta. Sai sillä vielä... Mutta mitä: kun oli mennyt
maa, niin menköön maanpäällinenkin. Hän aloittaa elämän tyhjin
kämmenin, sille isäukolle kiusaksi, joka ei luullut hänestä miestä
tulevankaan... Isä kokosi, mutta poika pelasi! Mitäs siis muuta kuin
pirttiin takaisin, ja sanoo Mustalle-Samulle, että vastakkain nyt maa
ja maanpäällinen, kerta katkulla, mutta kolmesta poikki... Jos kävi
kortti hyvin ja hän sai talonsa takaisin, niin mitäs, hän yrittelee
elää kuten ihmiset ja isäntämiehet... Jos taas kaikki meni: no, hän
astui ulos talostaan ja lähti kyykkimään jätkämiehenä, jolla ei ole
muuta kuin hartiat ja nyrkit... Tämä oli sellainen hetki, nyt viippui,
viippui, elokuisena yönä... Vainaja luuli, ettei poika pärjää...

Aamutuulen henki narahutti tuuliviiriä. Juuseppi havahtui ja katsahti
siihen samein silmin.

— Hm, sitä peltikukkoa hän oli monesti poikasena viskellyt kivillä ja
ampunut sitten rihlapyssyllä pyrstön poikki... Nyt katsottaisiin, yhäkö
hän eläisi tuon tuulikukon alla, vaiko jossakin muualla...

Pullo nousi liitingistä, korkki natisi, ja sitten Aholan poika
huojahteli pirttiin, joka ei enää ollut hänen.

Kynttilän lepatteleva valo, se sopi yhteen humalaisen Juusepin kanssa,
se oli levoton ja heiluva kuten Juusepin omat mietteetkin. Mustan-Samun
tumma, pitkä muoto, korkein otsin, vilkusilmin ja riippuvin viiksin,
oli toiselle puolella honkaista pöytää ja hän toisella. Viisi lehteä
jaettiin ja peli alkoi.

Ensimmäinen tikki: se oli vängällä Samun. Mitäs Juuseppi toimitti
pienisilmäisillä lapuillaan, joita ei tukenut ainoakaan kuvakortti.
Toinenkin meni Samulle, vaikka Juusepilla oli nyt kortit, joilla piti
jotakin toimittaa. Mutta Samu olikin vanha tekijä, ei siihen tepsinyt
viikatteetkaan.

Yksi voitto enää, ja niinpä olisi Samu täysinäisen talon haltija ja
toinen tyhjä mies. He ottivat välillä ryypyt ja sekoittivat huolella
kortit. Juuseppi ei tuntenut alakuloisuutta eikä levottomuutta. Hän
ajatteli eräänlaisella ylpeydellä: tässä Aholan Juuseppi pelaa maataan.
Hänelle kävi huono kortti, eikä hän enää toivonutkaan mitään; peli oli
Samun, kunhan tiputteli lehdet pöytään. Mutta kas, nyt sai Juuseppi
tikin. Ei Samukaan sentään mikään hevonen ole, että pystöstä veisi
talon täysineen. Seuraavassa pelissä oli Juusepilla jekke, akka ja ukko
ja kaksi ässää, ja silloin oli Samun vaiettava.

Nyt oli molemmilla kaksi tikkiä. Seuraava peli oli ratkaiseva. Saisiko
Aholan Juuseppi takaisin maansa vai ei?

Ei hän saanut. Musta-Samu sai esiin patasumansa, ja mitäpä Juuseppi voi
vieraan maan korkeilla korteillakaan.

Kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa, huomautti Samu ja
veti kasaan kortit.

    Kun pienenä pelasin sen pappani talon,
    Tuli kurjuus mun eteheni juu, laulahteli Juuseppi ja ryyppäsi.

Hän nukkua rötkötti aamupuolen yötä ja pitkälle päivää. Sitten hän
lähti ja huomautti mennessään pihalla piikapalvelijoilleen: — Minä
lähden nyt. Tähän tulee toinen isäntä.


II.

Ei Aholan Juuseppi kävellyt pitkälle. Siinä hän eleli lähikylien
ja pitäjien tutuissa maisemissa metsänkaatomiehenä, ojurina ja
päiväläisenä. Kyllä hän pärjäsi, vahvarunkoinen mies. Juuseppi eli
omien lihastensa ja aivojensa avulla eikä vainajan perinnöllä. Kovin
häntä kiusasi vain se, että tutut ihmiset joka näkemällä kysäisivät:

— Miksi sinä talosi pelasit?

Suuttuneena hän äyskäisi:

— Siksi kun tulen talottakin toimeen!

Ihmiset kuitenkin päättelivät, että sitä se kuitenkin suree talonsa
menetystä, siksi se juo, suruunsa. Sillä tämä ihminen joi. Viikon
hän tehdä jutkisti työtä, mutta lauantai-illasta maanantaiaamuun
huojahteli hän humalaisena kylillä, ja toisinaan meni maanantaipäiväkin
perään. Miksi Juuseppi joi? Etsikö hän jollekin surulle unhoitusta tai
lievitystä, esimerkiksi side, että oli maaltaan hävinnyt... Ei, hän
etsi vain elämästä joitakin iloja ja mehuja, ja sitä hän oli havainnut
löytyvän vain viinapullosta, alussa pinnalta, sitten pohjalta, tai
verevissä piian pullukoissa punaisissa luhdissa voi sitä myöskin
löytyä, ja korttilehtien läiske voi myös saada ajalle vauhdin ja
mielelle virvoituksen...

Niin, Juuseppi siis heräsi joka ainoan maanantaipäivän aamuna tai ehkä
iltapuolellakin kortteeripaikastaan, tai ehkä jostakin vallan vieraasta
paikasta, jopa joskus maantien ojastakin, ja tunsi pääsuonissaan
veren takovan ja koko elämän näyttävän sameriaiselta. Silloin tuntui
taas ylen työläältä tarttua kirveen ja sahan tahi lapion ja kuokan
varteen. Tuli silloin mieleen, että saisi se olla se isänkin Ahola.
Silloin ei ollut kiirettä työhön, vanhan pellon pojalla, vaikka
tulitkin juovuksissa kotiin. Jos oli nälkä, etsit kaapeista voileipää,
sianpintaa, viiliä ja piimää, söit ja olit väkevä. Jos halutti, sait
kiivetä piian viereen.

Siten mennyt kangasteli jo Juusepin mielessä kauniina ja nykyinen
tuntui kolialta ja erämaan tapaiselta.

Sitten seuraavana sunnuntaina saattoi Juuseppi laulaa remseän haikein
äänin:


    Kun pienenä pelasin sen pappani talon
    Tuli kurjuus mun eteheni, juu...

Eivätkä kylien ihmiset nyt olleet niinkään väärässä kun sanoivat: —
Katuu se tunnossaan, siksi se juo, kun maaltaan hävisi...


III.

Aholan Juuseppi aikoi hirttää itsensä. Hän solmeili narua vajan
kattoon, katseli, että silmukka oli luja ja juokseva, sytytti tupakan
ja istahti pölkyn tyvelle. Epäilikö Juuseppi?

Oli elokuun yö, kuutamon viehkeä valo, varjot kuin mustia pitsirimsuja.
Kaikki kaunista, ikäänkuin eivät tuska ja murhe asuisikaan maailmassa.
— Niin, tällaisena elokuun yönä vuosi sitten oli Juuseppi pelannut
talonsa. Ja nyt hän aikoi hirttää itsensä. Tai eikö hän ehkä
hirttäisikään, vai miksi hän istui mietteissään ja poltteli savuketta...

Kuinka Juusepin mietteet olivat ajautuneet sille tolalle, että hän
oli solmeillut narun vajan kattoon ja tarkastanut, että silmukka oli
luja ja juokseva... Hänellähän oli riittävästi työtä ja työ toi ruokaa
ja viinaakin sen kuin Juuseppia haluttikin. Mutta tällainenko siis
olisikin Juusepin elämän radan puiseva kaava: työtä, ruokaa ja viinaa...

Kaikki oli Juusepista ruvennut näyttämään yksitoikkoiselta ja
hämärältä, jolla ei ollut väliä, missä se pisteeseen päättyisi.

Ja tänä elokuisena yönä oli Juuseppi saapunut koreaan ja maalattuun
taloon, kamariin, pitsiverhoisten akkunaruutujen taa, vaalean ja
kauniin tyttöihmisen luo. Monesti ennenkin oli Juuseppi siellä jo
käynyt, komea poika, tuuhein, kiharaisin otsatukin, tummin silmin,
komeassa kartanossa, valkokukkaisten pihlajapuiden suojassa, valkoisten
ikkunaverhojen takana, vaaleanverevän tyttönsä ääressä... Ah, silloin
oli veren ja viinan hehkua, kesän ja kukkien lemua, sadunomaista ja
kaunista, jotakin epätavallista, kuumeista ja suurta...

Ja nyt oli tuo valkoisenverevä tyttöihminen samojen vaaleiden verhojen
takana sanonut hänelle, että Juuseppi oli isä, että oli tulossa
maailman valoon joku uusi elävä lapsi, joka olisi valkoverisen tytön
ja Aholan Juusepin. Akkunaruudun takana oli syksyinen tummuus, ja
pihlajapensaiden tertut olivat punaisia ja lehdet verestäviä ja
kellertäviä.

Juuseppi istui hetken äänettömänä, hieman humalassa ja hänestä lemahti
somaan ja koreaan kamariin viinan ja tupakan haju. Sitten hän huomautti
ikäänkuin välinpitämättömästi:

— Mikäpä sen niin tarkkaan tietää, että minä olen syypää...

Sitten oli tullut valkoisenverevän tytön kyyneleitä ja huudahduksia ja
kiivastuneita syyttelyjä:

— Kyllä niitä on todistajiakin sattunut. Saat sen maksaa lapsellesi
eläkkeen, vaikka lakituvassakin, kun niin olet... Ei se ole kaunista
sinultakaan, eikä halpaa...

Juusepin sydämeen oli ensin tulvahtanut sääli nähdessään naisen
kyyneleet ja sitten tukahduttavana ja raskaana käsitys koko elämän
yksitoikkoisuudesta, harmaudesta ja turhuudesta. Hän oli huomauttanut
ivanväännös äänessään:

— Ensin rakastakaamme ja sitten riidelkäämme! Mitäpäs siinä. Sehän on
tapa maailmassa.

Juuseppi oli haparoinut lakkinsa ja kävellyt ulos yöhön. Sitten hän oli
seisoskellut hetken, huokaissut, ottanut puukkonsa ja katkaissut palan
pyykkinarua ja mennyt vajaan.

Savuke sammui. Nyt Juuseppi nousi, asetti narun kaulaansa ja ajatteli,
että hetken kuluttua ei enää olisi Aholan Juuseppia, vaan ainoastaan
ruma ruumis, mustan puhuvin kasvoin, silmät pullistuneina, kieli
venähtäneenä, sinisenä möhkäleenä... Juuseppi kurkotteli tyhjyyttä,
naru piukkeni, ruumis roikkui, värisevin säärin, kurkku korahti.

Silloin veitsi välähti, naru katkesi ja Juuseppi pudota rysähti kasaan,
ärisi ja puistalehti, konkoili sitten nelinkontin kuin joku elukka,
kääntyi istualleen ja tuijotteli mulkoilevin, älyttömin silmin.

— Enkeli, oliko se enkeli. Mitä oli tapahtunut? Oliko Juuseppi kuollut?
Ei, hän eli, ja tuo tuossa oli tämän maalaillun talon komea tytär,
joka aikoi saada Juusepin maksamaan housuveroa viisin, kuusinkymmenin
tuhansin. Siksi se oli katkaissut narun.

Vaaleaverinen nainen seisoi ohuissa pukineissa, hiukset levällään ja
väänteli käsiään: — Juuseppi poloinen! Itsensä se aikoi menettää...

Mutta Juuseppi kysäisi heti, kun hänen kangistunut kielensä kääntyi:

— No, mitäs sinä minusta vielä?

— Oi, Juuseppi, miten sinä noin... Emmekö voisi vielä elää yhdessä. Me
olimme niin onnellisia.

— Yhdessä edelleen. Miksei: mökkirähjä, lauma mukuloita, orjuus ja
kurjuus... Siinä tulevaisuus! Varoja, varoja sellaiseen yhdyselämään
tarvitaan, jos mieli sen olla otollista.

Nyt huokaisi maalaillun talon vaalea tyttö, hajallisin hiuksin: —
Juuseppi, miksi sinä talosi pelasit?

Niin miksi! Mikäpä sen tiesi. Täytyi pelata. Ja nyt taasen täytyisi
saada talo takaisin, välttämättömästi täytyisi. Ja Juuseppi innostui ja
selitti aikeensa tytölle, puolihöperönä, kiihkeästi:

Se Aholan Juusepin kotitalon isäntä Musta-Samu on kuollut
tapaturmaisesti ja talon haltijaksi on jäänyt leski, vanha,
karvaleukainen, pöhölihainen möhkäle. Hänet aikoo Juuseppi saada
pauloihinsa, naida ja päästä jälleen syntymäkotinsa isännäksi. Sitten
se vanha vaimoihminen pian kuitenkin kuolisi ja Juuseppi olisi vapaa
ottamaan emännäksi maalaillun talon tyttären, elää lihan ja luonnon
jälkeen ja saattaa vapaasti maailmaan pieniä ihmisasukkaita... Niin,
täksi epämieluiseksi odotusajaksi olisi naisen parasta muuttaa johonkin
edemmä, outoihin seutuihin, että välttyisi kaikki häly ja tyhjä puhe...

Ja katso, maalaillun talon komea tytär seisoi valjuin, ihmettelevin
kasvoin ja suostui; kyyneleisenä, hieman ivallisena ja kylmänä ojensi
hän kätensä: selvä. Kääntyi ja käveli ylitse pihan, lanteet soutivat,
vartalo keinui, hiekka narisi anturan alla.

Juuseppi istua läsötti vajan lattialla kirvelevin kauloin, kädessään
nuoranpätkä, jaloissaan välkkyvä veitsi.


IV.

Näistä puolin alkoi kuulua kylillä kuihke, että Juuseppi kosiskeli
Mustan-Samun leskeä, paksua, karvaleukaista kellivatsaa. Oleili
ikäänkuin renkimiehenä talossa, jossa äskettäin oli ollut isäntänä
ja jossa tuli piammiten jälleen olemaan. Sillä jonakin marraskuisena
kylmän kirkkaana päivänä vihittiin ikäkulu leski ja Aholan Juuseppi,
nuori, vohlokka poika.

Aika rupesi kierimään. Juuseppi oleili vakaana ja vaiteliaana, kuten
ainakin isäntämies. Teki töitä ja katsasteli tarkasti taloutta,
maisteli taidolla viinaa, oli kaikessa kohtuullinen. Muisteli välillä
sitä komean talon komeaa tytärtä, joka oli muuttanut johonkin
etäisempään kylään, jossa sillä poika, pieni poika, Juusepin poika...

Mutta aika kieri yhä. Meni vuosi ja toinen ja kohta kolmaskin. Juuseppi
pitkästyi ja työlästyi oloonsa. Se vanha naisihminen, aviopuolisonsa,
eli yhä edelleen ikäänkuin kiusalla. Oli kuin olisi Jumalakin
uneuttanut koko eläjän ja jättänyt hengen sille, jolle ei siitä ollut
itselle iloa ja muillekin vain haittaa ja vastusta. Juuseppi ihan
synkistyi. Mietti jo sellaisia asioita, joista oli kuullut kansan
taruavan tämänlaatuisissa tapauksissa, kuten myrkynsekoittamista
ruokakuppiin ja muuta.

Näyttipä kuin olisi aika mennyt odotellessa, elämä luiskahtanut läpi
kämmenten kuten limainen, niljakka made.

Mutta sitten vanha vaimo kuitenkin kuoli. Syksyn sateella hän luiskahti
märältä, niljakalta porraspuulta koskeen vaatteita huuhtoessaan ja
hukkui. Juuseppi oli päältä nähden kylmän tyyni, mutta hänen sisällään
oli myrskyä ja iloisuutta. Nytpä hän viimein eläisi, eläisi kuten
muutkin ihmiset, nauttisi vauraan talon pösön elämästä, kuten muutkin,
täysin kahmaloin. Hän oli valmis pitämään häät ja hautajaiset yksin
tulin!

Hän kirjoitti sille kauniin talon kauniille tyttärelle sinne etäiseen
kylään: — Nyt on asiat niin kuin niiden mennä piti. Se tämän talon
emännän kuvatus on nyt vainaja. Uusi tarvitaan. Tule. On häät, ja alkaa
uusi elämä...

Meni pari viikkoa ja Juusepille tuli kirje. Ei se sisältänyt kuin
jonkin lauseen: — En voi vielä tulla. Minäkin rupesin tässä emännäksi,
sinua odotellessani. Talo on iso, mutta isäntä on vanha, vaikka tuskin
se sentään ylen pian kuolee. Varro siis vähän, kuten minäkin olen
odottanut...

Kun Juuseppi sinä iltana hämärissä astui kartanolle talostaan, muisteli
hän kauniin talon kaunista tytärtä, sen poikaa, omaa poikaansa, jota ei
ollut nähnyt ja joka ihmisten edessä ja virallisesti oli erään vanhan
miehen poika... Kylmänä myöhäissyksyn iltana näki hän renkinsä palaavan
työstä, parin piikapalvelijansa askartelevan navetan puolella ja mustan
korpin louhottelevan ylitse talon. Ja Juusepin sydämeen laskeutui
autiuden ja yksinäisyyden tunto. Hän oli yksin maailmassa. Ja äkkiä hän
tunsi itsensä vanhaksi, hän, tuskin viisissäkolmatta oleva mies. Mitä —
suriko hän sitä tyttöä? Paljonhan naisia maailmassa. Kuitenkin: paljon
oli iäksi mennyt...

Ja Juuseppi käveli lysmähtelevin jaloin alas kartanon mäkeä saunalle
kylpeäkseen. Jalka nousi vaivalloisesti, ja takin taskusta pisti esiin
pullon kaula.




SAIRAS HESE JA HESEN OMAISUUS.


Siitä oli jo kauan, monta vuotta. Lääkäri oli koputellut, kuunnellut
ja kurkistellut torveensa Hesen hengittäessä röhisevin rinnoin. Sitten
tohtori oli pudistellut isoa päätään, joka oli puhdas ja sileä kuin
kananmuna, ja kysäissyt, että kuinka runsaasti, kuinka runsaasti on
isännällä sitä maallista tavaraa.

Hese oli ajatellut harmaata taloaan, peltoja, kymmenkuntaa lehmää,
paria juhtaa ja sitäkin, että ne kylillä puhuivat, kuinka se
Alatalon Hese pärjää hyvästi, on vöyräs eläjä. Mutta hän karautti
kurkkuaan, silmäsi tohtoriin huuli törrössä, niin että tupakkapurujen
kellastuttamat hammaspiikit näkyivät, ja sanoi, että pirustako sitä
olisi niin pulskasti. Hyvä, että saa suurusmurun rintaan, jopa sitten
märkiviä keuhkoja ruveta parantelemaan rahan voimalla...

— Jaha, jaha, oli tohtori hokenut, se puhdas ja sileä pää nyökähdellen,
ja sitten se oli kirjoittanut reseptin, jolla Hese sai apteekista
pullon, jonka kupeeseen oli liimattu pitkä paperinen pyrstö. Hän
maksoi, mitä oli menevää, otti hevosensa, tempasi suitsista ja karautti
pois kaupungista äkein mielin. Hän oli nyt varma, että ne pienet,
kavalat vihamiehet istuivat hänen rinnassaan, nakersivat ja valmistivat
hänelle tuhoa. Eikä niitä vastaan voinut mitään, ei muuta kuin istu ja
odota kunnes ne ovat työnsä tehneet. Lääkäri, no, se oli sitä varten,
että nylkisi liiat pennit pois sairailta ja hautaan meneviltä. Hese
luotti sangen vähän siihen karvasnesteiseen pulloon, jonka kaula
törrötti hänen sarkatakkinsa taskusta.

Hän lausui kirosanan, tempoi suitsia ja laski niin, että somero pirisi
kolisevien rattaiden alla. Hän kirosi vielä toistamiseen ja mietti,
että kaikki tämä oli saanut alkunsa siitä, että oli silloin ottanut
akakseen sen Mäkelän Salmen, hentoluisen naisen, josta ei ollut
mihinkään, jossa oli rintatauti, joka teki rintatautisen lapsen ja
kuoli kohta sen jälkeen lapsineen kaikkineen. Niistä kai se taudin itu
oli jäänyt Heseenkin, kuten hän oli viime aikoina luissaan tuntenut ja
nyt saanut vahvistuksen puhdaspäälakiselta tohtorilta.

Hän kirosi vielä ja löi hevostaan kovempaan juoksuun. Näin nyt piti
käydä, kun hän jonkin lehmän ja tuhatlappusen persolla otti sen
Mäkelän Salmen. No, nyt sait vaikka raakata partasi ja ruveta laudalle
valmiiksi odottelemaan hautaa. Eipä silti, mietti hän edelleen,
etteikö tästä maailmasta hennoisi erota. Ei tämä niin makea paikka
ole. Kuolema, se oli niin jokapäiväinen juttu. Eikä hän pelännyt
sitä tulevaistakaan elämää, eikä sitä liioin ajatellutkaan. Hän oli
kyllä kuullut mainittavan siedä olevan kaksi majapaikkaa, paremman
ja pahemman. Mutta Hesestä tuntui melkeinpä yhdentekevältä, kumpaan
hän joutuisi. Ihmisiä vartenhan ne olivat rakennetut molemmat, ja
tottapahan siinä yksi pärjää missä toinenkin.... Ja sitäpaitsi tämä
ruumishan mätäni maassa nuuskaksi, keuhkojen jo nyt alettua mädätä.
Sen täytyi siis olla Hesen henki, joka joutui toisiin tai toisiin
olosuhteisiin siellä kaukana. Ja hänestä tuntui, että se sormin
koskettelematon henki, sielu jos sitä nyt hänessä oli — oli kokonaan
toinen elävä kuin hän, Alatalon Hese. Tottapahan pitää huolta
itsestään. Ei Hese ainakaan rupea sen puolesta suremaan...

Tällaiset työläät mietteet valuskelivat Hesen tajun läpi, kun hän
istuskeli ajopeliensä tärisevällä istuimella ja läheni kotiaan,
Alataloa, missä hänen, isännän, lisäksi asui ainoastaan pari piikaa
ja renki. Aluksikin oli hän jo unohtaa koko tautinsa taittuessaan
talon töihin; ryki rykimisensä, korjasi mäihä poskessaan ja touhusi
töissään. Sitten hän kuuli renkinsä puhuvan, mitä naapurin isäntä
oli sanonut, että jokohan se Hese nyt uskoo, että tauti on, kun
kävi tohtorissa. Parasta, että nakkaisi loput keuhkot kissalle ja
jättäisi talon terveiden miesten hoitoon, ennenkuin maahankin tulee
keuhkotauti. Tämä naapurin mies oli Hesen nuorempi veli, Yläpellon
isäntä. Veljekset olivat perineet isältään maan, jakaneet sen kahtia
ja asuneet eripuraisina, riidellä nahisten niityistä, laidunmaista ja
raja-aidoista. Nytpä selvisi Heselle, että siinäpä velimies kopolla
kourin odottaa hänen kuolemaansa. Kuta kiivaammin tauti söisi hänen
keuhkojaan, sitä enemmän se hykertäisi kämmeniään, himoitsisi. Sillä se
oli perivä kaiken, mitä Heseltä jäisi.

— Saatana, mietti Hese itsekseen, luuletko, että niin äkkiä kuolen, eli
että minulta paljonkin jää? Saattaapa sattua, että saat odotella niin
kauan, että kääpä otsaan kasvaa...

Miettipä hän jo sitäkin, että muuttaa kaiken omansa rahaksi ja
yrittää sitten rahan ja lääkärien ja lääkkeiden väkevyydellä parantua
taudistaan. Mutta mikä tiesi, paraniko sittenkään, ja hän olisi siis
vain rikastuttanut puhdaspäisiä tohtorimiehiä. Ja sitäpä ei Hese tee,
ei pennin ymmyrkäistä anna hän heille. Eikä hän heittäisi rahtuakaan
omaisuudestaan muillekaan, ei ainakaan velimiehelleen. Mutta myöskin
kaikenlainen tuhlaus, remuinen ja humuinen elämä, kuten juonti
tai peli, ei tule hänen mieleensäkään. Hänellä ei ole sellaiseen
hituistakaan harinetta, vaan karttaa hän sitä luontojaan. Hän tuumi
ottavansa vielä akan, siittävänsä lapsia. Mutta eipä tullut siihenkään
ryhtyneeksi. Siitäkin olisi niin paljon vaivaa ja puuhaa ja koko
aviohomma oli alkanut häntä jollakin lailla peloittaa, tympäistä. Kuka
ties mitä silloinkin tapahtuisi...

Mutta yksi asia ei haihtunut hänen mielestään: kuinka estää rikkautta
persova velimiehensä perimästä hänen omaisuuttaan, varsinkaan
runsaasti. Hän istui vain huoneessaan, puri tupakkaa, sylki ja söi.
Hän hävitti vähitellen lehmänsä ja hevosensa. Asui yksin, ottaen kyllä
välistä jonkun työmiesperheen hyyryläiseksi huoneisiinsa. Vuokrasi
peltonsa ja heinämaansa; möi puita ja jopa jonkin maapalstankin ja eli
yhä edelleen. Hänen keuhkonsa näyttivät riittävän loppumattomiin.

Todellakin, jos hän halusi tehdä kiusaa velimiehelleen, niin eipä olisi
löytynyt parempaa keinoa. Kitsaan, rikkautta persovan, penninkejä
venyttävän miehen kävi ylen älälle, kun hän näki omaisuuden, jota oli
pitänyt jo melkein kuin omanaan, hyödyttömästi kuluvan ja hupenevan,
mureitten peltojen hoidon puutteessa pelehtyvän. Ja taudin hivuttama
mies ei muuta kuin istui ja söi ja sai kaiken tämän aikaan. Epäilemättä
oli asia unehtunut Jumalaltakin, koska hän salli tällaisen syntisen
seikan jatkua. Harmi ei tahtonut mahtua hänen kuivien nahkojensa sisään.

Ja joka päivä hänen täytyi nähdä velimiehensä astuvan talonsa sivuitse
hontelona ja laiskana, läkkinen kannu heiluen kädessä. Hän haki kylän
taloista maidon, jota hän juoda siemaisi päivässä litroittain, koska
uskoi sen kasvattavan keuhkoja sijaan sen mukaan kuin tauti niitä
kulutti. Olisi sitä maitoa Ylipellossakin, mutta eivät veljekset
sopineet niin paljon, että Hese olisi voinut sitä sieltä ostaa.

— No, sanoi velimies kerran kyntäessään aidan takana, kun Hese käveli
maitomatkoillaan — no, se tauti se vain pelailee sinun kanssasi. Ei
parane eikä pahene, ei heitä eikä vapahda...

— Joo, vastailee Hese, mitäpä tässä, kun Jumala ei huoli eikä piru pidä
kiirettä. Eikähän tässä ole hoppua minullakaan, kun on vielä noita
maallisia keinoja saada leipää ja leivän särvintä. Kuolee häntä sitten,
kun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä...

Hän astui kohti rapistuvaa taloaan hontelona, laiskasti, läkkinen
maitokannu heilahdellen, poikki sonnan ja hoidon puutteessa pelehtyvien
peltojensa. Velimies jatkoi työtään tuntien sisuksissaan pohjattoman
harmin ja tyytymättömyyden elämään, jossa mikään ei tapahdu kuten
oikeus ja kohtuus olisi.




VANHA TOVERI.


Kyläkunta aukeni epätasaisena; notkelmia ja kumpuja, joilla talot
seisoivat, ympärillään jokin tuuhea puu tahi kasvi- ja kukkamaakin.
Viljapellot ja nurmet hohtelivat ilta-auringon paisteessa, kylän
laidassa välkkyi hämäränä järven lahti. Kesää ja kauneutta. Siitä
sopi kääntyä taloon kovapintaiselta maantieltä, taloon, jonka katolta
voit lukea neljä savupiippua ja jonka kivinavetta oli leveä ja pitkä.
Portailla istui mies piippua imeskellen, paitahihasillaan. Heti huomasi
hänet isännäksi.

       *       *       *       *       *

Iltaa, iltaa. Kesänhän se on ilma. Mistäs kaukaa se vieras?

       *       *       *       *       *

Jaa, Rasnakaisesta, Rasnakaisesta... Jaa, no, ethän sinä vain... Jo
minä nyt! Heti tulikin mieleen, kun kartanolle astuit, että kovin on
tutun näköinen mies. Sehän sinä olet Marnan poika? Muistathan sinä?
Niitähän sitä minäkin olen Rasnakaisen tuotteita, Jussi, sen Naperon
poika... Mitä sinä nyt patikoitset?

       *       *       *       *       *

Jaa, että patikoitset vain. Tien päällä. Onhan sekin, näin kesäisin.
Näkee aina uutta, verestä. Se kun luonto aina vaihtuu. Ei ole maanpinta
eikä puutkaan aina samanlaiset. Vaikka saattaisihan tuon senkin
toisekseen ajatella, että maa kuin maa ja puu kuin puu. No, kunhan aika
kuluu. Milloin sinä olet viimeksi Rasnakaisessa käynyt? Mitäs siellä
päin tapahtuu? Vieläkö Naperossa on entiset asukkaat, vanhempani?

       *       *       *       *       *

Jaa, että siinä vain elää kituuttelevat mökissä. Ja vanha muori on
kuollut ja se kitulias Ville veli ja Antti on jo iso, työssä käypä
tolikka. Niinhän se muuttuu, mutta onhan siitä jo aikaakin kun
Rasnakaisesta läksin.

       *       *       *       *       *

  Että miten minä tulin Rasnakaisesta lähteneeksi? Silloinhan minä
  lähdin, kun sattui se Päätalon isännän kahaus. Muistathan sinä? Jaa,
  mutta se pitäisi kertoa laajemmalti, juurta jaksain, että siitä
  pääsisi känninkiin tästä minunkin elämäkerrastani. — Istukan ja pistä
  tuosta rouheita piippuusi.

       *       *       *       *       *

No, jaa, nehän olivat ne minunkin vanhempani, niin, ja lienevät
vieläkin, uskovaisia ihmisiä. Kasvattivat meitä lapsiakin kurituksessa
ja Herran nuhteessa, ohjeitten mukaan. He olivat lukeneet kirjasta,
että joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa. He eivät vihanneet:
sitkeitä varpuja oli aina oven päällä seinän raossa. Mutta kun
Antti oli pieni ja Ville kivuloinen, niin sain minä niitä vitsoja
maistaa useimmiten, tekipä ylitsekäymisen kuka tahansa. Näin tulin
minä saaneeksi kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen. Housut vain
nilkkoihin ja tuoreilla varvuilla takapuoliin, että se asusti aina
hellänä, oli makkaroillakin.

       *       *       *       *       *

Joo, en minä sitä pahalla sano, enkä muista. Epäilemättä se oli
minulle hyväksi, onneksi. Ja saattoipa olla, että olin useimmiten
syyllinenkin. Ja jos olisi ollut syytä toisissakin, niin mitenkä niitä
nyt pieksit: kovin pientä ja kovin kivulloista... Sekin sopi antaa
minulle, joka olin jo iso mukula, terve, purin hammasta enkä hevillä
parkunut. Tyhmyyksissäni, kuten olen nyt jäljestä päin huomannut, sillä
jos olisin päästänyt ison äläkän, olisin päässyt vähemmällä. Mutta
toisinaan ne lyönnit olivat terveelliset, onneksi...

       *       *       *       *       *

Sinä muistat. Jaa, olihan siinä se muorikin. Se oli jo vanha, mutta
ymmärsi vielä sen, että kasvatusta sikiö tarvitsee, että siitä ihminen
kasvaisi. Sanoi toisinaan, että puistan niin tukastasi, että joka
nurkan näet. No, se oli vanha, sen käsissä ei ollut jänniä, eikä
se pystynyt puistamaan, mutta se yllytti äidin ja isäukon ja nepä
pystyivät. Joo, kyllä minä kasvatuksen sain, mutta tarpeellista se
olikin. Kerrankin — jäi mieleen. — Antti se nuorempi veli, kyykötteli
jonkin matkan päässä ja huusi, että et osaa minuun kivellä. Minä en
heittänyt. Se sanoi, ettet uskalla. En vieläkään heittänyt. Sitten se
sanoi, ettet osaa, etkä uskalla. Silloin minä paiskasin nupukiven: se
kävi kulmaan, ja poika nosti ison itkun ja äläkän. Tietenkin siitä oli
tiedossa hyvä löyly. Mutta silloin minä kirrasin tuppivyön niin lujalle
ja pitelin päästä kiinni niin lujasti, etteivät pystyneet housuja
laskemaankaan. Sen teinkin aina niistäpuolin, joten saivat isontaa
vitsoja ja ronsia vaatteitten päälle miten taisivat. Sitä ei pahasena
ymmärrä omaa parastaan.

       *       *       *       *       *

Joo, joo ne vuodet kuluivat ja kasvettiin melko tolikoiksi. Minussakin,
vaikka kasvoinkin hyvässä kurissa ja nuhteessa, pysyi synnin elkeitä
— vanhemmiltani salassa. Alettiin etsiä mukavaa, lystinpitoa kylältä
öisinkin ja etupäässä öisin. Mehän oltiin silloinkin mukana toisten
poikain kanssa, kun Päätalon isäntä pönkittiin vahvoilla hirsillä
naapurinsa piian äären aittaan. Se isäntä oli jo iäkäs ja akallinen
mies, mutta einepäivissä se sieltä aitasta laskettiin. No, tuli
vanhempien korviin, että minä olin ollut osallinen tässä tempussa,
ollut kylän jätkäjoukossa, vieläpä yöllä ja harjoittanut suurta
koiruutta Päätalon isäntää kohtaan, jonka maalla mökiämme seisoi. No,
tietysti oli piiskat tiedossa. Mutta ihmisluonnossa on synti lujilla
juurilla. Minä olin saanut kolminkertaisen kasvatuksen, mutta luulenpa,
että se olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen oikein tehotakseen.
Minussa oli vielä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä: tuntui, että olin liian
iso ja vanha ja hyväkin könöttämään kyyryssä piiskattavana, kuin jokin
sahapukki, renkku, purren hammasta ja pidellen kaikin voimin tuppivyön
päästä kiinni. Niinpä minä lähdinkin sitten Rasnakaisesta astumaan sinä
iltana.

       *       *       *       *       *

Joo, että mitenkä sitten? No, minä astua taputtelin. Onhan tätä tästä
matkaa Rasnakaiseen. Vähemmällä minä olen päässyt sen kulkukonstin
sivu, kuin miltä sinustakin näyttää. Tämän välin, tästä Raskanaiseen
olin kulussa, ilman muuta turvaa kuin tie, ja sitten osuin tähän taloon
renkipoikaseksi.

       *       *       *       *       *

Niin, että miten minua on onnistanut, että nyt oleskelen isäntänä?
Saattaapa se näyttää sinusta kummalta, että entinen Naperon poika on
öhynlaisen talon isäntänä. He, he... Mutta ei se niin kummaa ole, kun
sitä lähempää katsot. Minä, kuten olen tässä koko ajan selvitellyt,
sain hyvän kasvatuksen, kolminkertaisen, ja niinpä palvelinkin renkinä
nöyrästi, kunnollisesti, enkä hanastanut mitään huonoja tapoja. Tässä
oli isäntänä vanha mies ja sillä nuori tytär. Muuta talon väkeä ei
ollutkaan. Emäntä oli jo kuollut. Niinpä minä viimein väännyin tässä
kotivävyksi.

       *       *       *       *       *

Niin, niinhän sitä sanotaan, että kesä kaikilla, vaan onni yksillä.
Jaa, no, appiukko kuoli, ja tässä viime kesänä jo kuoli eukkokin ja
poika. Minulla oli jo kyynärpuun mittainen poikakin.

       *       *       *       *       *

Joo, niinhän se on luonnon kulku. Kuolema haluaa niittää viljansa,
hänkin aikanaan. Sanovatpa joskus, että ennen oikeaa aikaakin. Tässä
kylässä puhuivat, että minä muka olisin pieksämällä tappanut sen
kyynärpuun mittaisen poikani. Se oli neli- tai viisivuotias, mutta
siinä alkoi näkyä jo synnin elkeitä: juonitteli ja maurusi. Silloin
minä ajattelin, että mikä oli ollut hyväksi ja onneksi minulle,
ei tekisi pahaa hänellekään ja läiskäyttelin sitä vähän tuppivyön
latvalla. No, tästä akat kylällä puhumaan, että se sen vuoksi kuoli.
Mutta minä uskon, että muuten se kuoli, omaa huonouttaan, tautiin. Enkä
minä kadu sitä, että löin, enkä tunne tunnonvaivoja. En niinä sitä
pahalla tehnyt, vaan vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen.

       *       *       *       *       *

Jaa, että mitäkö edespäin? No, mitäpä tässä asuessa ja viljellessä
maata. Ja pitäisihän se katsella taloon emäntäkin, kun tässä tulisi
toimeksi.

       *       *       *       *       *

Niin, että ruokaako sinun piti saada? Painu sinne keittiön puolelle.
Puhu piioille. Kai sieltä jotakin löytyy puuta pehmeämpää.




EEDENIN POIKA.


Järven rannalla oli rakennus, jonka ympärillä nukluvaiset ja
kaikenlaiset rikkaruohot kasvoivat merkillisen rehevästi, yrittelipä
niiden seassa jokin kitulias, hoitamaton kukka tai marjapensaskin
kasvaa ja kantaa hedelmää. Toiset niistä olivat jo kuolleita, mustia
ja harmaita karankoja. Tätä tarhaa kiersi harmaa, sortunut, maahan
kukistunut kiviaita.

Tätä rakennusta sanoivat kylän asukkaat Paratiisiksi ja sen isäntää
mainittiin Eedenin Pojaksi. Tämä Eedenin Poika oli asukas, jota
ihmisten mielestä erinomaisesti sopi nimittää hupsuksi. He kertoivat
mielihalulla hänen tarinansa, josta hän oli saanut nimensä ja jolle
heidän mielestään hyvin sopi nauraa röhäyttää tai vääntää suutaan
vinoon — tarinan siitä, kuinka tämä Eedenin Poika oli saanut päähänsä
rakentaa ilon ja autuuden tarhan, kuten Jumala joskus, kasvattaa maasta
kaiken kukkia ja hedelmäpuita, kauniita nähdä ja hyviä syödä.

Mutta mitäpä naurettavaa siinä oikein lienee, jos Eedenin Pojalla
olikin pyrkimys saada aikaan onnen ja rauhan paikka. Sellaisia haaveita
istunee itsekunkin sydämessä.

Moni saattaa odottaa, että ilontarha annettaisiin hänelle valmiina,
palkkana vaikkapa hurskaudesta ja hyvistä töistä, niin ettei muuta
kuin astuit sisään ja lymyilit kukkien ja hedelmien ja Eevojen sekaan.
Näin ei odotellut Eedenin Poika. Hän tahtoi rakentaa ilontarhan
itse. Vaikka hänellä olisi ollut varoja teettää sitä päiväläisillä
ja palkkatyömiehillä ja katsoa päältä, niin hän oli itse heilunut
siellä kuokka kädessä paahtavan auringon tai räiskävän sateen alla.
Hän oli kärrännyt siihen raskailla kärryillä suota jos sakeampaakin,
pyllistellyt siellä kontallaan monet pitkät päivät nenä ja kynnet
maassa, tahraten käsiään ja vetäen sisäänsä pahaa hajua, huolellisessa
sekoitustyössä. Hän oli sanonut itselleen: vedä vain honoosi! Siinä
ei ole luita! Ja lohduttanut itseään sillä, että sellaisesta luonto
kasvatti aikanaan korean ja tuoksuvaisen kukan tahi makean hedelmän.
Hän oli väännellyt raskaita laakoja ja koonnut pieniä kivennupuloita
rakentaessaan kiviaitaa, korkeata ja suoraa, tarhansa ympärille
suojaksi pahaa maailmaa vastaan. Ja vihdoinkin oli maa ollut hänen
mielestään kylliksi hedelmällinen, pehmeä ja kuohkea, jotta siihen
voitiin karistella siemenet ja istuttaa pensaat ja puut. Sittenkin
vielä hän oli saanut töytätä epälukuisat kerrat ulos asumuksestaan,
juosten ja ärjyen, heilutellen käsiään, karkoittaakseen pois varikset
ja muut räähkälinnut, jotka mielivät varastaa ja syödä sisäänsä
siemenet.

Lopuksikin eräänä kesänä olivat sitten tarhassa rehoittaneet
värikkäät kukat, sinisinä ja punaisina, tuoksuen, vihreät pensaat
valmistelleet marjannuppuja, mehiläiset lennelleet höristen, kauniit
perhoset lepatelleet värisevin siivin. Aurinko oli paistanut hehkuen,
taivaan sinisessä vahvuudessa uinut jokin poutapilvi kuin suunnaton
pumpulinen möhkäle. Eedenin Poika oli astunut tarhaansa alastomana
punainen silkkiriepu lantioilla, iloitakseen, nauttiakseen elämästään,
ajan huolettomasta kulusta. Oikeastaan oli hänen suunnitelmiinsa
kuulunut, että hänen seuranaan tässä ihanassa, vaivalla rakennetussa
tarhassa, puiden siimeksessä ja järven hiekkaisella rannalla, tulisi
olla Eeva. Nyt sitä ei vielä ollut. Hän oli kyllä ilmaissut tämän
aikeensa taloudenhoitajattarelleen, Loviisalle, mutta tämä ei suinkaan
suostunut tulemaan tarhaan, ei ainakaan silkkinen riepu lantioilla.
Hän oli äkäisesti keikauttanut ruumistaan ja tiuskaissut: Hm tolvana!
Eikä Eedenin Poika tarkemmin mietittyään sitä liioin surrutkaan. Tämä
Loviisa taisi olla liian pyöreä perältään ja punainen poskiltaan
Eedenin Eevaksi, ympyriäinen, laaja möhkäle. Hän taisi liiaksi, Eedenin
Pojalle keitellessään, maistella kermaa ja tirisevää läskiä pannuista...

       *       *       *       *       *

Siispä Eedenin Poika sai nyt oleilla tarhassaan yksin. Pistäytyä
järvessäkin, loikoilla hiekalla tai puiden siimeksessä, haistella kesän
tuoksuja tai kuunnella lintujen kirkkaita ääniä. Ehkä hän tunsikin
jonkin hetken olevansa Paratiisin yrttitarhassa, olevansa onnen poika.
Mutta sitten kävi kuitenkin ilmi, ettei ihmisen ole kauan hyvä olla,
ettei Eedenin Poika ollut saanut pysyväisempää ilotarhaa kuin vanhan
testamentin Jumala ennen.

Hän oli nukkunut hiekkaiselle rannalle, nukkunut raskaasti ja sikeästi,
ja helteinen aurinko oli polttanut hänen iholihojaan, paahtanut sen
karvasteleville rakkuloille, vasten kuumaa, hautovaa hiekkaa. Viimein
oli Eedenin Poika herännyt, huomannut kauhistuen, mitä oli tapahtunut,
ja lähtenyt juosta hölkkäämään asunnolleen, mutta matkalla olivat
orjanruusupensaan piikit raapineet rakkuloita, sen juurella piilleet
nukluvaiset tarranneet jalkoihin, ja lopuksi hän oli langennut
asuntonsa nurkkajuurissa kasvavaan viholaispensaaseen.

Loviisa oli sanonut, että se oli rangaistus syntisistä elkeistä. Mutta
Eedenin Poika oli synkistynyt, myrtynyt ja käynyt vihaiseksi.

Eikö hän ollut nähnyt paljon vaivaa tämän tarhan tähden, maata
pehnatessaan, höystellessään, rakentaessaan kivistä aitaa,
karkoitellessaan taivaan lintuja, riiputtaessaan vettä järvestä näihin
kukkiin ja pensaisiin... Ja nyt taivaan aurinko paahtoi hänen ihonsa
rikki, maan kasvut vahingoittivat ja polttivat häntä... Senkö vuoksi
hän oli itseään vaivannut? Eedenin Poika avasi suunsa ja kirosi sen
tarhan. Hän ei siitä enempää välittäisi: se saisi kuivettua, tulla
täyteen rumia ruohoja, kaikenlaiset raiskaeläimet saisivat siellä
mielin määrin pelehtiä. Hän kävi vyöryttelemässä vaivalla rakentamansa
kiviaidan maahan ja ajoi tarhaansa kylän vasikoita ja sikoja ja kanoja,
ja istui itse asunnossaan voitelemassa ruumistaan öljyllä.

Mutta siitä pitäen nimitettiin häntä Eedenin Pojaksi, ja ihmiset olivat
saaneet uuden ja pätevän todistuksen hänen hulluudestaan. He sanoivat,
että oli hyvä, kun se oli varakas mies. Raha se holhoo ja hoitaa
hullujakin. Muuten kai Eedenin Pojallekin olisi tullut yhteiskunnan
kustantaa köysiä jos koppejakin, kylmiä kääreitä ja vartioita. Oli
siis hyvä, että Eedenin Pojan vanhat sukulaiset olivat ahertaneet
toimeliaasti yhteiskunnassa, saaneet kokoon tavaraa ja osanneet lähteä
aikanaan näistä katoovista. Siispä oli Eedenin Pojallakin varaa olla
hullu, rakennella iloisia yrttitarhoja jos muitakin ja jälleen niitä
kukistaa.

Järven hiekkaisella rannalla seisoo Eedenin Pojan asunto, ympärillään
ihmeellinen rehevyys nukluvaisia ja rikkaruohoja ja niiden keskellä
jokin kuollut puu tai pensas paljain ja mustin oksin.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULI KÄY HEIDÄN YLITSEEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.