Kotiliedeltä

By Pekka Komonen

The Project Gutenberg eBook of Kotiliedeltä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kotiliedeltä

Author: Pekka Komonen

Release date: November 27, 2025 [eBook #77355]

Language: Finnish

Original publication: Käkisalmi: M. Lankinen, 1890

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTILIEDELTÄ ***
language: Finnish




KOTILIEDELTÄ

Kirj.

Pekka K. [Pekka Komonen]





Käkisalmessa,
M. Lankinen,
1890.




SISÄLTÖ:

Ei liiaksi
Ruotu-Mari
Päivällisellä
Kuvaus Laatokan rantamaalta
Elämässä ja kuolemassa




EI LIIAKSI.


Järvelän kylässä on vielä kaikki hiljaista. Tietäähän sen nyt
syksy-aamuna kello kuuden aikaan. Vielähän silloin on hämärä ja
ahkerimmissakin taloissa olleet muut, kuin emännät jalkeilla, nekin
tuon kahvikullan tähden.

Niin, hiljaista on. Ei lintujen laulua, ei karjakellojen kilinää kuulu.
Maakin on jo roudassa ja valkea härmä ylt’yleensä peittää maanpinnan.
Aikainen syksy näyttää olevan. — Mutta eihän tuo hallakaan enään
hirvittänyt kun kaikki viljat ovat korjuussa.

— Niin, no, vielähän perunat ovat kaivamatta, vaan eipähän pakkanen
noillekaan voinut enään pilaa tehdä, kun olivat jo täysin varttuneet.
Raatajoillakaan ei ollut mihinkään kiirettä, näin syksyaikaan. —
Kuka sitä nyt raaskiaa nousta lämpimältä vuoteelta ylös, ennen
päivän koittoa... kun se nukuttaa, painustaa ja viruttaa... No
annahan vieläkin käyn toiselle kupeelleni... tuntuu niin sanomattoman
hyvältä... tuntuupahan − sanelee makaaja — ja sitten hän pistää kädet
pään alle, ojentaa jalkansa suoraksi ja viruttaa itseään.

Mutta Autiolan talossa ollaan valveilla, koska talon isäntä Aapo
alusvaatteissaan, paljain jaloin astuu pihalle ja katselee ympärilleen,
katselee taivaalle, pistää sitten kätensä paidan kauluksen väliin,
kipristää niskaansa ja lausuu: "ähäh... kirpun veitikkahan se taitaa
purra... sepähän on." Tottatosiaankin etusormen ja peukalon välissä
on jotakin, koska Aapo hieroo sormiansa vastakkain, sylkäsee niiden
väliin ja pyyhkäisee housuihinsa ja sanelee: "hui, hui, kun on kylmä,
ihka... ihka puisteluttaa... eihän tässä kykene minnekään... Nakukin
vielä syömättä. — Kas millaisen olki-tukon se Naku on oven alle
tuonut... se on huonoiksi ilmoiksi... Mihin tässä nyt on kiirettä...
käyn vielä makaamaan... Hys sika — pois tuvan ovelta!... Mitä vingut...
vasta illalla annoin kalantotkuja... Kas helkkarissa! paljaat jalkani
kylmävät — pistäyn tupaan."

"Käynköhän vielä makaamaan, vain lähden kylälle" — puhelee Aapo
itsekseen. "Mutta huono ilma siitä kuitenkin on tulossa... eihän se
asiatta mene 'Nakun' olkien kantaminen." — Mutta Mäkelän emäntä ei
ainakaan olisi uskonut tänä aamuna Aapon ilmapuntaria, vaan hän olisi
Aapolle suoraan, suusta suuhun ja vasten silmiä sanonut: syötähän
tuo porsaasi kylläisemmäksi, niin ei se olkia suuhunsa hapuile. — Ja
Mäkelän emännän mielipidettä meidän täytyy uskoa, sillä hän ei turhia
lörpöttele. —

"En käy enään lepäämään; lähden kosimaan... Eukko" — sanoo Aapo
makaavalle setänsä emännälle — "Nouseppa keittämään porovettä, suu
tuntuu olevan pahan makuinen!"

"Mikä sinut nyt näin aikaiseen herätti... mikä,... semmoisen unikeon...
ei anna tässä ihmisien rauhassa maata...

"Makaa haudassa, siellä on aikaa. — Minulla on tässä vähän niinkuin
hommat...

"Ole hänessä hommistasi mököttämästä... Vielähän tuo setä ukkosikin
tuossa kuorsaa, jotta pää täräjää" — sanoi eukko, kääntyen ukkoonsa
päin ja siirsi peitettä ylemmäksi.

"Hm, hm!" (se merkitsi Aapon olevan vähän noin pöpperäisellä tuulella)
— "hm, hm! Kyllä on akkaa tuossakin... Nuku, vaikka viimeiseen
tuomioon asti.... Tilahan se, pitää ensin korjata... Hoh... hoh, kun
viruttaa... Huono on jo aluspussikin... Kierrän viimeisiä kertoja
tilan kokoon. Kyllä se on hiisi vieköön ikäviltä sentään, kun ei ole
tilan korjaajatakaan... itseni täytyy kaikesta huoli pitää. Otetaanpa
housut käsille... kyllä on nämäkin rääpäleiksi kuluneet, — 'postoi' se
on venättä — kolmantena keväänähän se ompelija Olli tämän housuparin
kokoon pani... On niillä ikääkin... on ikää ... Eipähän ole muutakaan
mitä jalkoihinsa vetää... kun nämä paikkanaiset rääsyt .. Jaa, jaa
kyllä sanon teille housurukat kohta hyvästit... Eukko tässä täytyy
vaikka väkisin ottaa... Tottapa hän, näiden kuluneiden vaaterääsyjen
sijaan, jotakin kykenee saamaan — sehän on vaimoväen velvollisuus." —

Kotvasen tarkasteltua pistää Aapo ensin vasemman ja sitten oikean
jalkansa housun lahkeisiin. —

Mikä häijy henki minut riitaannutti setä ukon kanssa... Eikö tällä
tilalla olisi helposti elänyt kolme, jopa neljäkin henkeä... Sehän se
vanha sarviniekka kasvatti tänne sydänalaan pippuria, taikka tuommoista
vanhan-Aatamin tapaista... Ja tietäähän tämän minun sisuni, se rymä
kun joutuu vihoihin, niin... älä herra saata! Lorun lopuksi täytyi
setä-ukon, korkean esivallan käskystä, ottaa pussi selkäänsä ja marssia
maailmaan... Ja nyt jäin minä vanhapoika isännäksi ja emännäksi...
Mutta saisivat sentään olla kiitolliset, kun armollani otin heidät
tupaan asumaan. — Eipähän raaskinut ukkonsa vierestä nousta ylös päivän
kunniaksi edes muutamaa kahvikupillista keittämään... Enpähän piakkoin
ketään kiusaa... Oma eukkoni on kohta tarpeitani täyttämässä —

"Mutta kuka hiisi viitsii näillä vaatteilla kosimaan lähteä!...
Parasta on kun lähden Mäkelän Matilta lainaamaan verkavaatteet ja
hyvän hevosen... Kyllä se nyt vähän häpeältä tuntuu, kun vierailla
vaatteilla ... hm... Eipähän auta... Mutta mihin helkkariin lienee
joutunut hopeahelainen piippuni. Paninko tuonne hyllylle... ei pahuusta
näy, missään... Kah! tuollapa on seinällä riippumassa... siinäpähän
on. — Hyvä on piippukin, ruplan ja 'polttinon' siitä annoinkin. —
Viskaankohan viitan noiden kuhnuksien päälle, — aina vaan makaavat. —
Saas nähdä ovatko Mäkeläläiset jo valveilla — varmaankin."

Näin itsekseen puhuen, hattu päälaen oikealla puolella kallellaan,
kädet taskuissa ja pitkävartinen, ruplan ja "polttinon" maksava
hopeahelainen piippu hampaissa tallusti Aapo Mäkelään.

Astuessaan Aapo tuumailee sitä ja tätä väliin taas ei ajattele mitään,
puhaltelee vaan aimo savukiehkuroita ilmaan. Nyt taas ajatuksia
pakkausi päähän ja tuosta Aapo tuumailemaan: "mitenkä tämäkin päivä
loppuun kulunee, käyneeköhän kaikki toivomuksen mukaan... Jopahan
Mäkelän ukko, tuo vanha natju (kidas) on valveilla... Nyt varmaankin
nuuskii ovatko pojat makaamassa, vai yökululla... Kas tuota kun nyt
sihtailee vankkaa taloansa... Lysti olisi tietää, raaskineekohan
tuo ukko oikein syödäkkään vatsaansa täyteen... Nyt, pois semmoiset
ajatukset ja — asiaan.

"Hyvä huomenta naapuri, varhainpa olettekin jalkeella!"

"Häh! valkeahan on maa ja ilmakin tuntuu kylmältä (Ukko on näet
huonokuuloinen). Mikäs sinut näin varhain ylös nostatti?

"Läksin vähän niinkuin pienelle asialle; tuota...

"Häh! Puhu kovemmin... En, näet, kuule, korvani ovat, lummessa
viimeisistä tuulista asti... Käy tupaan, jos on mitä asiaa, eihän
täällä kylmässä mikä voi seista."

"Tupaan tässä lähdenkin, eihän sinun kanssasi puhumisesta kuitenkaan
mitään tule," sanoi Aapo ja astui tupaan, noikaten "hyvää huomenta"
talon emännälle ja vuoteiltaan ylöskömpivälle talon väelle.

"No mikä Aapon nyt näin varhain liikkeelle herätti?" kysäsi emäntä
luoden tutkivaisen katseen Aapoon päin.

"Onhan niitä välistä asioita... Ja eihän nyt enään mikä aikainen
olekkaan, johan nyt..."

Tässä Aapo keskeytti puheensa, sillä hän aikoi sanoa: "johan tähän
aikaan kaikki talonpojat ovatkin puhdetöitään tekemässä", — mutta
muistikin että itsellään oli tavallisesti tapana maata "herroiksi."

... "Tuota minä läksin vähän niinkuin pienelle asialle... Missähän se
teidän poika-Matti makaa, olisi vähän puheltavaa hänen kanssaan?"

"Aitoissahan ne pojat makaavat... Meneppäs Juho, veikkoasi herättämään
valveille ja sano hänelle, että naapurin Aapo haluaa puhutella
häntä," — saneli emäntä ja kääntyen Aapoon päin, lisäsi hän: "no
tokihan toisianne näitte yöjuoksulla ollessanne — mitähän jäi vielä
keskustelematta?"

"En ole enään monena yönä käynyt missään... Minun kanaseni on näet
etäällä... Sitävarten tässä olenkin meinannut lähteä, tuota noin,
kysymään tytön ja naittajien mieltä."

"Vai siellä asti jo Aapolla asiat ovat. Kuka se kultasesi on?"

"Perästä kuuluu... Tuoltahan on vaan pitäjän toiselta nurkalta."

"Niin vai, niin... Vaan tuossahan tulee Mattikin ja — aivan unisena."

"No terve Aapo, mitä kuuluu" — sanoi Matti. — "Kuulkaas! onko kukaan
vienyt päällyshousuni tuvan naulasta... Tähän paikkaan juuri illalla
panin ja nyt niitä ei enään ole."

"Kukahan niitä nyt on kosketellut, mihin lienet itse viskannut", —
sanoi emäntä.

"Aika veitikka se tuo Matti onkin", — sanoi eräs sisarista hiljemmin
— "isän kuullessa huutaa hän kovaa: mihin housuni lienee kadonneet,
ett’ei isä luulisi... vaikka housut ovatkin kainalossaan."

"Ole häntä tarttumatta kaikkiin asioihin... Enhän näitä
muistanutkaan... Vasta kun unisena nousin ylös."

"Häh!?" huudahti ukko.

"Naisillehan tässä puhun, kun eivät pane nappiloita housuihini —"
virnaili Matti —

Tällä ajalla oli Aapo hartaasti imenyt hopeahelaisen piippunsa
nappulaa, sekä samalla ajatteli: "mitenkä nyt vaan parhaiten vaatteet
ja hevosen saisi lainaksi."

"Matti!" lausui Aapo, aivan kuiskaavalla äänellä, "käyhän tähän
aivan vierelleni istumaan... Kas niin ... Etköhän lainaisi minulle
verkavaatteitasi, olen tässä aikonut lähtöä kosimaan toiselta puolen
pitäjää, erään rikkaan talon tyttöä... Tunnet kai Liekarin Liipon...
Tuommoinen pitkä tytön hietukka... Eihän se nyt ole enään niitä
nuorimpiakaan, taitaisipa jäädä vanhaksi piiaksi, mutta minä hänet
korjaan — leivän luoksi."

"Sinä kosimaan Liekarin Liippoa! No sehän sopiikin sinulle parahiksi. —
Eikö hän ole tuommoinen kumaravartaloinen, mustaverinen ja höippii noin
ja näin..." Ja Matin ruumis kuvaeli Aapon morsiamen käyntiä... "Sekö se
on?"

"... Vaikka olisikin, mutta älä hötöjäni pilkkaa, äläkä huuda noin
kovaa, että isäsikin kuulee puheemme — annatko?"

"No saat, kun otat minut puhemieheksesi."

"Ottaisin kernaasti. Mutta Liipon kotokylässä on eräs liukaskielinen
talonisäntä, minun tuttuni; hän lupasi käydä puhemieheksi ja Liipon
kummina hän voipi asiassa paljonkin vaikuttaa."

"Se on eri asia. Vaatteet saat, mutta hevonen pyydä isältäni... taikka
annas kun minä sinun puolestasi kysynkin." Kääntyen ukkoon päin
huudahti hän kovalla äänellä: "Isä! lupaatteko naapurin Aapolle hevosta
täksi päivää käytettäväksi... Hän on aikeissa mennä kosimaan."

"No kaikkeapa se Aapo meinaa... No pahuus vieköön... Minusta olisi
parempi kun menisit nurmettunutta peltoasi tonkimaan... Käyt vielä
ottamaan terva-ämpäriä kaulaasi... Ei meidän hevoset tälläkertaa jouda
mihinkään tyhjäntoimitukseen, on niitä töitä itselläkin." Vastasi ukko
äreästi.

"On minulla Naku mikä maata tonkii..."

"Häh!?" kysäsi ukko.

"Ei mitään... Tuossahan vaan Matin kanssa juttelin."

"Aapo! Tulehan perässäni aittaan" — vihkasi poika-Matti.

"No pitäähän tässä lähteä" — saneli Aapo; Otti lakkinsa ja pistäysi
Matin perästä aittaan.

"Kas tässä on verkahousut. Ne ovat vanhaa muotia ja lahkeet hyvin
lyhyet, vaan kun pitkävartiset yhdeksän nyöryiset saappaat vedetään
jalkaasi ja lahkeet pistetään varsien sisään, niin on kaikki hyvin ...
Tässä on liivi ja takki... Entäs 'maniska' ja 'raaku', tahdotkos ne...
taikka mitä siinä on tahtomista, seiso vaan suorana ja katsele kun minä
sinut puen... No niin, nyt ei puutu mitään... Piippu on itselläni...
Helkkarissa koko pu'un kaunistus, punainen lankapaita rupesikin
unohtumaan... Nythän olet komea kuin... Miksi ne siellä Pietarissa
'Aleksantroiskin satussa' kutsuivat sitä kukkoa jolla oli kauniit
kiiltävät höyhenet?"

"Riikin kukoksihan ne taisi sitä kutsua."

"Sinä olet juuri niin hienossa pukimessa, kuin riikin kukko ..."

"Paha vaan, ett’ei pukuni ole oma, vaan käyskentelen vierailla
vaatteilla."

"Ei se haittaa ollenkaan... Hattu päähän... Tahdotko tämän piiperi-,
(majava) vai vaatteisen hatun?"

"Annahan vaikka tuo piiperi-hattu: — onhan se nyt vanhaa muotia, vaan
kunhan minä vähänkin tapoja seuraan."

"Mutta hevonen!" huudahti Matti. — "Niin, niin hevonen!" — vastasi
Aapo — "tuo ukon pahuus käski minut pellolle tonkimaan... Kun ei olisi
itse nainut, sitte vielä kieltäsi muita... kuka tuolla kujasilla
ajaa?... näinköhän on mustalais-Santu... sehän on... Paljonkohan lienee
maksanut tuosta pattiruunasta .. — Onkos tiukuja kaulassa!... Kyllä ne
nuo mieronkiertäjät ovat sentään rikkaita, kun noin ylpeässä asussa
ajelevat."

"Aapo! Kaikki sinulle tähtipäivänä onnistuu. Vaikk'ei isäni antanut
sinulle hevosta, niin antaa joku toinen." Näin sanoen juoksi Matti
mustalaisen luoksi ja toivottaen hyvää päivää lausui hän makealla
äänellä: "Santu! tule pois kärryiltäsi ja pane hevonen aitaan kiini —
älä nyt toki sivutse aja... Pannaan hevoselle heiniä... Menkööt eukot
lämmittelemään..."

"No, onpas tuossa poika, mikä ei mustalaistakaan halveksi, vaan suopi
ainoastaan hyvää... Nouse Santu, nouse ja pane hevonen kiinni...
kuuletkos Santu, laskeu jo alas", hoilatteli eräs akoista.

"Laskeun, laskeun, kunhan saan tässä hevosen pysätetyksi... tsjoo...
tsjoo... tulkaa nyt alas joka sorkka ja juoskaa nyt lämmittelemään...
Eva! mangu maaruu... Mutta et usko Matti veliseni, kun nyt sain
hyvän hevosen; arvaa paljonko sain väliä kun vaihdoin siihen entiseen
ruskeaan tammaan?"

"Ei häntä nyt osaa oikein sanoa, näin äkkiä, kuinka vanha tämä lienee?"
— ja Matti tirkisteli vatsan alle, suuhun, kohotti häntää, kurkisteli
harjan alle ja viimein mittasi ruumiillaan hevosen korkeutta...

"Viisi-vuotias se on, vasta on torahammas puhkeutunut."

"Vai ei vasta kuin viisi-vuotinen — eiköhän liene jo vanhempi ...
Kuuleppas Aapo! sinä vanha herastuomarin pojan poika, arvaappas paljoko
Sannulle on annettu väliä!"

Aapo, lautamiehen sukua ollen, koetti nyt aivojaan puserrella,
saadakseen selville välihintaa. Vihdoinkin pitkän tuumailun perästä
Aapo sanoi: "Ei häntä nyt osaa oikein varmuudella päättää, mutta
viittätoista ruplaa enempää et ainakaan saanut."

"No juur niin, ilmankos olisit lautamiehen sukua" — saneli Santu —
"mutta onhan tässäkin hevosta..."

"Paneppas hevonen kiinni" — saneli Aapo Sannulle — "minulla on vähän
sinulle puhelemista... Etköhän täksi päiväksi antaisi hevostasi
käytettäväkseni perin tärkeätä asiata varten, maksun edestä?" — Sitten
Aapo jutteli mustalaiselle asiansa samoilla sanoilla kuin äsken
Matille. Hetkisen juteltua sanoi Santu: "olkoon onneksi... Vai siihen
tärkeään asiaan hevosta tarvitset, kuka sitä nyt hennonnee kieltää."

"Se on totta, Santu, että ken naima-asiassa ei auta miestä mäen päälle,
niin älköön ijässään auttako sitä miestä... Sinä teit miehen tavalla...
Minä lainaan kiessit... Tulkaa avuksi hevosta valjaisiin panemaan...
Se on helkkarissa jos ei Aapo akkaa saa kun näin miehissä käydään
saattamaan..." leperteli Matti yhtenään. Hymy huulilla katseli Aapo
toveriensa puuhaamista. Välin hän pyyhki tomun hatustansa, milloin taas
käänteli ruumistansa ja, kurkisteli mitenkä vaatteet "istuvat"; sormet
taas aika ajoin asettelivat "maniskan" oikealle paikallensa, sillä
"maniskan" takapuoli ei oikein tahtonut pysyä liivin alla... Se vaan
kohousi... ei näet tahtonut tottumattoman niskassa pysyä.

"Hevonen valjaissa ja oikein linjaalikiessien edessä", huudahti Matti
ja ajoi hevosen rappujen eteen.

"Pitänee jo häntä lähteä" — sanoi Aapo verkalleen — "no hyvästi nyt
vähäksi aikaa — tänä iltana olen kotona." Näin sanoen hyppäsi Aapo
kärryihin ja läksi ajamaan pitkin kujasia.

"Lykkyy ja onnia, lykkyy ja onnia!" huusivat Maili ja Santu.

"Kiitoksin!" vastasi Aapo.

"Kunhan vaan ei tuo rymäläinen ajaisi hevostani märäksi", sanoi Santu
Matille.

       *       *       *       *       *

Ajaessaan Aapo ajatteli: "kyllähän alussa onni oli suotuisa, mutta
miten lopullakin käynee... Ajetaanpas kerran oikein sulhasiksi...
pannaan käsi puuskaan kupeelle, noin... ja ruumis vinoon kiessin
oikean puolista kolkkaa vasten... No ruuna... nyt ajetaan sulhasiksi.
— Kylläpä pahuus vieköön minulla onkin vähän noin liikaa tavaraa
päälläni... Vaikka lähtisin Ameriikkaan, niin ei kukaan tietäisi
kaihotakkaan... Mitä joutavia taas ajattelenkaan..." Sitten taas hän
ei ajatellut mitään... Ajoihan vaan sulhasiksi. Mitä lienee kotvan
taaskin ajatellut mutta viimein aatokseen vieri kaikenlaisia maailman
asioita: "että kyllä noilla rikkailla on hyvä elää, ei huolta ollenkaan
— syövät ja juovat vaan... Entäs vallassääty — nauttii vaan suuria
palkkoja, juovat hienoja renskoja ja muita viinejä, syövät herkkuja ja
vaatettavat itsensä purppuralla ja kalleilla vaatteilla... Talonpojan
ja mökkiläisen elämä on aivan toista, eläminen niukanlaista, välistä
ei ruokaakaan pöydällä, ei vaatteita kunnollisia ja juomana — Luojan
puhdasta vettä... Hm... Niin, tasan ei ole jaettu onnen lahjat...
Mutta mikä hiisi se saattanee tuommoiset pienet herrat ylpeiksi... nuo
vallesmannit ja komisaariukset ja muut... Olisipa lysti tietää tokko
ajattelevat Luojaa olevan ensinkään... Mutta kyllä se niin on, että
on olemassa kaikkein Herra... Kyllähän täällä eletään ja rehmitään
eritavoilla, mutta kun kerran pannaan nokka ylöspäin, niin silloin
rehmimiset ovat lopussa... Niin, se on tässä matoisessa maailmassa...
Kaikki käy ylösalasin... Kah! tuoltapa näkyy jo kaupunkikin — — —
Täytyy käydä Rihmasen puodissa ostamassa kultasormus, naula pompommia
tahi karamellia... Niin ja pitäähän se ostaa vielä pullo viinaa
tuomisiksi puhemiehelle."

Selkä suorana, kovasti ajaen kääntyy Aapo suurelta kadulta
poikkikadulle ja häviää kauppias Rihmasen katuportista pihalle.

Pihalle päästyään Aapo sitoo hevosen kiinni saraimen seinässä olevaan
renkaasen, ottaa harjan länkien alta ja viskaa heiniä hevosen eteen...
Puhdistaa vaatteensa heinistä, asettaa hatun kallelleen päällänsä ja
parantelee "maniskan" ja "raakun" asemaa.

"Annas käyn puotiin ostoksiani ostelemaan, kerkiäähän sen viina-pullon
sivumennessäkin ostaa... Vaikka häntä näin tuttuun puotiin menee
piharappuloita myöten, eihän tuosta pahaksi pantane... Kyllä tämä
kartano sentään maksaakin, kun kaikki ovetkin ovat lakeeratut ... Hyvää
päivää!"

"Päivää, päivää. Mitäs Aapolle kuuluu?" sanoo isäntä ystävällisesti.

"Mitäs isännälle pitää panna: kahvia, sokuria, rinkilöitä, räänikoita,
vai tupakkia... Vai tuomisia lapsille... Vai mitä?" uteli puotipoika
Aapon korvanjuurella.

"No eihän tässä nyt mitään erinomaisia kuulu, läksin vaan täällä
puodissa pistäytymään ja pieniä ostoksia ostamaan (puotipojalle)...
Eihän tässä nyt ole kiirettä... kerkiäähän .. —"

"Juho! annappas Aapolle sikari ja tulta." Sanoi isäntä puotilaiselle.

Ilomielin otti Aapo vastaan tarjotun sikaarin... koetteli näppilöillään
mitä lajia tupakkaa se sisälsi... Kasteli sitten huulillaan, purasi
terävämmän pään poikki ja asetti mukavasti huulilleen ja otti
puotilaisen antamasta tulitikusta tulen. Hetkisen aikaa Aapo istuskeli
ääneti ja katseli vaan toisten ostoksia, mutta sitten rupesi hän
kummeksimaan "miten kohteliaita täällä kaupungissa ollaan... Mistäs
se nyt tuo äsken tullut puotilainen tiesi minua isännäksi nimittää...
Kysyttiin kuulumiset, annettiin tupakkaa .. (isännälle) Mutta kyllä
näillä tupakoilla onkin toinen maku kuin meidän lääväntakaisilla... On
totta vieköön..."

"Se on tietty se... Nämä onkin niitä Borgström'in pruuna priima
sigarreja... oikein Helsingistä asti tuotuja... Katso Juho älä kaada
riiskryynejä maahan... Niin, kyllähän niitä polttelee" kehui isäntä.

"Vai Polströmin ruuna riima sikaaria nämä on" — saneli Aapo, katsellen
omituisesti mielissään sikaariaan — noita tavallisia niin kutsuttuja
"lautamiehen sikaaria".

"Mitäs isännälle pitää?" kysäsi puotilainen uudestaan.

"Tottahan tässä jotakin ostaa pitää" — tuumaili Aapo ja kysyy hyvin
hiljalleen puotilaiselta: "onkos teillä sormuksia?"

"On meillä kultasia, hopeisia ja tumpaakkisia... On semmoisiakin
missä on priljantti-kivetkin kannoissa... on meillä kaikenlaisia..."
laverteli tuo liukaskielinen puotilainen.

Pitkän ajan kuluttua oli Aapo ostanut ostoksensa, mitkä tuossa tiskillä
sievissä paperipusseissa vierettäin olivat. Siinä oli viidenkymmenen
kopeekan maksava "tumpaakkinen" sormus, puoli naulaa "pompommia" ja
"karamellia", puntti papirossia y.m. sulhaismiehelle kuuluvaa tavaraa.

"Kuulkaahan isäntä! Mitäs nämä tavarat nyt yhteensä maksavat?" kysäsi
Aapo imeskellen vielä melkein loppuun palanutta sikaarin päätä.

"Maltahan — kyllä selvä tehdään... yhteensä maksavat nämä... nämä ...
trump... trump (isäntä laskeissaan toisen käden sormilla naputti tiskin
laitaan ja oikean käden sormilla trumputti huuliaan vasten) — — — viisi
markkaa.

"Näinköhän hyvä isäntä sopisi panna kirjaan muistiin siksi aikaa, kun
tulen maksamaan... Kyllä minulla nytkin olisi rahaa, mutta näin nyt
niinkuin sulhaismiehellä pitäisi rahoja olla vähän enemmän käsillä...
Ymmärrättehän!"

"Jaa, jaa... No miksi ei... Kyllähän sitä rahaakin olisi aina tarvis...
Vaan sama se... Näin isäntämiehillehän sitä pitää uskoa... Kirjoita
Juho päiväkirjaan... taikka anna kirja tänne, minä itse kirjoitan."

"Se on vasta hyvä isäntä..." lausui Aapo.

"No tässähän se vasta on paras isäntä koko näillä tienoin... Tulkoon
vaikka kuka ja mistä, kaikille sitä vaan tavaraa annetaan, eikä kysytä
enempää rahalla vai rullatta sitä ostetaan... Tässähän se on vasta,
isäntä!" Kiitteli eräs ostajista.

Kun Aapo oli tavaransa pistänyt osaksi taskuihinsa osaksi sisälle,
sekä hyvästit oli jättänyt, huudahti isäntä vielä: "Asipo! muistathan
häätarpeesikin meillä ostaa!"

"Kyllä, kyllä! — Hyvästi nyt vaan!"

Hevosensa luokse päästyä päästeli Aapo verkalleen ohjat renkaasta irti
ja sitoi selustin renkaasen kiinni... kiinnitti selustin hihnat...
asetti mäkivyöt paikalleen, joiden tehtyä virkahti: "sulhasmiehellä
pitää olla tiukat valjaat... Se on niin ilkeä kun valjaat höllöttää...
tsjoo... kun häntä nyt pääsis kärrille (piharengille)... No jäämme
terveiksi!... Ruuna, juokseppas nyt vielä vähän matkaa... Kohta
olemme perillä... Mutta helkkarin kohteliaita, vaan ollaankin
täällä kaupungissa... Jos Mäkelän ukolle juttelisin, niin ei hän
uskoisi... Mitäs sikaaria ne taas antoivatkaan minulle... ruuna!...
En muista, olkoot mitä olkoot, mutta hyviä vaan oli... Otetaanpas
papirossipuntti esille... Kylläpä on korea paperi päällä... Mitäs
tässä seisoo räntättynä: 25...s...ty...ek...tykki se on... Pe... tit...
Petit Canon... Raivola... Maistetaanpas... Hyviä on... Naa... naa...
ruuna!... Kas! Mihin!" — Ja Aapo kopeloi kädellään poveaan, taskuaan
— "Kas peijakas! Viinapullo unohtuikin ostamatta... Mitä nyt vien
puhemiehelleni tuomisiksi... Enkä kehtaisi takaisin kääntyä, kun jo
pari virstaa on kaupungista tultu... Eihän sille mitä... Täytyy muuten
hyvitellä..."

Tuota Aapo nyt rupesi tuumimaan: "mitenkä näiden asioiden kanssa
oikein käynee, kun nainen tuli hänelle ensimmäiseksi vastaan Mäkelän
pihalta lähtiessä... Mikä häntä tuota Ruotu-Mariakinn siihen aikaan piti
liikkeellä... Mutta jospa noiden vanhojen uskoissa ei olekaan mitään
perää... eikä niissä olekaan... Kuka tuolla astunee... miespuolelta
näyttää... Onkohan... no sepähän onkin — puhemieheni: Sipro Sukkela...
terveeksi!"

"Terve, terve! Mihin matka, vai... vai kierroksiin panemaan?"

"Sinnepäin tässä olen aikeissa... Ensin aioin käydä luonasi sinua
puhemieheksi rukoilemassa, mutta onneksi tulitkin vastaan... Mutta älä,
veli hyvä, pane pahaksi... Rihmasen puodista lähteissäni oli vielä
mielessä, että pitäisi sille puhemiehelleni ostaa tuomisiksi — jotakin
karkeampaa, vaikka kumina-viinaa, vaan siihen paikkaan se unehtuikin...
Jos suvaitset, niin ota hevonen... se ja käy hakemassa, minä sillä
aikaa tässä odotan sinua... Asiaa vaan ei saa kesken jättää."

"Älä häntä nyt ole noin hädissäsi tuon viinapullon suhteen, kunhan
asia toimitetaan loppuun, kerkiäthän sittenkin juotot panna; enkä minä
juomista enää paljon välitäkään, olen aikonut käydä raittiusseuraan...
Ei se olisi hullumpaa, ei se olisi hullumpaa... Minä nousenkin
kärryihin ... Anna mennä!"

"Sinä raittiusseuraan! — Ole häntä nyt jo lörpöttelemättä... Voipihan
tää ihminen olla raitis, ilman seuraan käynnittäkin... Mutta
raittiusseura ei kuulu tähän... Mitäs olet tuumannut asiastani?...
Na.. naa ruuna!"

"Että se käypi päinsä, siitä olen varma... Vanhan tytön! Naittasivathan
sen huonommillekin kuin sinunlaiselle miehelle ... Tullessani Liisa,
tuo ristilapseni, olikin muun perheen kanssa perunoita kaivamassa."

"Sehän sopiikin mainiosti. Ensin menemme pellolle puhuttelemaan Liisaa
ja sitten vasta menemme äidiltä ja veljiltä lupaa kysymään."

"Onkos sinulla tarvittavat tavarat ostetut, niinkuin sormus, kaulahuivi
ja makeisia?"

"Kaikki on varustettu... Mutta tokkohan saan myöntävää vastausta, kun
saavat tiedon köyhyydestäni?

"Siitä minä pidän huolen ett’eivät varallisuudestasi saa mitään tietoa."

"Tuossa näkyy jo kylä ja tuolla etempänä Liekari... Oikein
sydänpohjukka tanssii ja pampattaa...

"Mikä siinä lieneekin oikein... Aivan hyvästi muistan, kun
minäkin menin Riittaani kosimaan, niin se tuntui niin oudolta ja
kummalliselta... ja sydänala, se lekkui ja keikkui kuin mikähän ikään."

"Tpruu... tpruu... Nyt siis olemme perillä... Panenkohan tuohon aitaan
kiinni?"

"Hypätään sukkelasti kärryiltä alas... Sulhasmiehien näet täytyy
näyttää vähän rivakammilta liikkeissään."

"No, puhemies! Lähdetään tuonne pellolle keskustelemaan."

"Mennään vaan... Taikka annas kun minä kutsun ristityttäreni tänne
aitauksen luokse... Ristityttäreni, Liisa lapseni!... Tulehan tänne,
minulla olisi hiukan puhumista sinulle!"

Liisaksi puhuteltu pitkävartaloinen nainen kohousi toisten viereltä
peruna-vaoltansa ja harvalleen asteli Aapon ja puhemiehen luokse.
Aitauksen toiselle puolelle päästyään kysäsi hän: "No mitä se
kummillani on asiaa?... Hyvää päivää!"

"Terve, terve!"

"Eihän tässä, ristilapseni, juuri ole mitään erinomaisempia, muuta kuin
sinun parastasi katsoessani satuin saamaan... sopivan elämän turvan
sinulle, vaeltaessasi tämän matosen maailman läpi... Aina on mielessäni
ollut se kallis lupaus... kummilupaus, minkä tein sinun ollessasi —
tuommoisena parin vaaksan suuruisena mukulana... Miksi ei se pahoittasi
kummin mieltä, kun kylässä sanotaan: 'no eipä tuolle sinunkaan
ristityttärellesi sulhasia kuulu'... Käypihän tuo jo rinnallekin
pahasti... Mutta nyt tuosta pulasta päästäkseni toimitin sinulle
sulhasen... Tunnetko?... Vai et!... No sepä kumma!... Tätä kutsutaan
Autiolan Aapeliksi eli oikeammin Aapo Sipreetin poika Autiolaksi,
Järvenpään kylästä — vauras eläjä..."

"Käykää vieraat nyt tupaan... Käykää nyt... Eihän tässä vilussa kuka
nyt käy olemaan", kehoitteli Liisa iloisena.

"Eihän tässä sentään mikä vilu... Vaan kun käsketään, niin käydään Aapo
vaan pois tupaan... Asiat ovat hyvällä alulla!"

Ennenkuin sulhaset sisään saapuivat, oli jo Liisa kerennyt kuiskata
äitinsä korvaan: "sulhasia tulee... Katsokaa onko silmäni liassa...
Onko luvukseni... Entäs kaulahuivini... Panenko sen ruuturaitaisen vai
sinikirjaisen hameen päälleni... Keittäkää hyvä äiti kahvi ehk'edes
valmiiksi... Joutuin joutuin..."

"Hyvää päivää kuomaseni!" toivotti puhemies Liisan äidille. — "Meiltä
on elävä kateissa... Läksimme etsimään kadonnutta ..."

"Vai niin, vai niin — — — Olkaat hyvät ja käykää istumaan... Liisa
lapseni! tulehan vieraille näkyviin... Kylmä ilma... No kun nuo meidän
ovat hakanneet märkiä halkoja, ettei tulikaan ota syttyäkseen..."

"Mitäs vieraille muuta kuuluu?" kysäsi Liisa, joka äsken kamaristaan
pirttiin astui juhlapukimessaan, punaraitaisessa hameessa, silkkihuivi
päässä, "raaku" röijyssä sekä "mansetit" kalvosimissa.

"Mitäpä tässä muuta kuuluisi... Kutsukaapas Ylli-veikkosikin tähän,
jotta saisimme asian toimittaa koko perheen kuullen... Vai mitä Aapo?"
kysäsi puhemies.

"Parasta taitaa olla!" vastasi Aapo harvaan, istuen selkä suorana ja
imien ahkerasti savuja hopeahelaisesta ruplan ja polttinan maksavasta
piipustaan.

"Ylli-veikon" tupaan tultua alotti puhemies Sukkelan Sipro keskustelun:

"No rakkaat ystävät! mitäs sanotte asiaan... Niinkuin jo Liisalle
ilmoitin olemme me morsiamen kysyjiä... Ja tässä on sulhanen varakas
talon — isäntä, toiseltapuolen pitäjää... Ette taida kukaan tuntea...
No sepä on vaan kumma ettei näin varakasta — isäntää, jolla on
läävässään kymmenen lypsävää lehmä-mullikkaa ja..."

"Jo nyt pistää pahuus valeeksi... Vaan omaksi synnikseenhän tuo
tehnee... Sipro! ei liiaksi, ei liiaksi, mikä vaan tavallista on...
Mitä sinä siitä hiehon rapukasta lu'it, eihän siitä mihin ole," —
oikasi Aapo puhemiehensä kehumista.

"No elähän sinä tartu puheesen. Tunnenhan talosi juurtajaksain ...
Kolme komeaa hevosta ja..."

"Ei liiaksi Sipro! — ei liiaksi; mikä vaan kohtuullista... Varsahan se
kolmas..."

"Toistakymmentä lammasta, viisi sikaa... niistä on yksi karju, yksi
emakko ja muut örttejä... Kolme kanaa...!"

"Sipro! Ei liiaksi, ei liiaksi, parahiksi vaan..." Näinköhän tuo panee
kissamirrinkin luetteloon... Annahan painan jalallani pohkeesensa...
"Älä häntä enään valehtele!" kuiskasi Aapo hiljaa puhemiehensä korvaan.

"Ime piippuasi!" ärjäsi puhemies äkäisesti Aapolle... "Mitäs tuumaatte
talosta... Eikö ole talossa talon tarpeet... Ja ristityttäreni pääsee
vielä emännäksi taloon... Päättäkääs nyt asiasta, minä olen sanonut
sanottavani."

"Minä en virka mitään... Mitä vaan Liisa lapseni itse sanot... Tyydytkö
menemään vai...?

"Äiti! Kyllä minä lähden... mitäs veikko sanoo?"

"Minun puolestani saat myöskin tehdä, kuten parhaaksi näet."

"Siis ei muuta kuin sormus esille Aapo! Ja — kaulahuivi päähän...
Sitten harjakkaita — juomaan!" — lausui puhemies tyytyväisenä hykertäen
käsiään. Samalla astuu joku vieras sisään.

"Hyvää päivää taloon!"

"Päivää, päivää! — Mitä kauppiaalle kuuluu?... Onko lehmäkaupat
onnistuneet?" — kysäsi Liisan veli äsken tulleelta lehmäkauppiaalta.

"Tule pois Ostolainen harjakaisille!" kehoitti puhemies.

"Mille harjakaisille?"

"Sulhasia sitä ollaan... Kaupat on päätetty ja...

"Aapoko se sulhanen on... no onneksi olkoon — — — Liisalle myöskin
lykkyy ja onnea!"

"Ostolainen, tulehan tänne kamariin, minulla on sinulle puhumista
muutama sana?" lausui morsiamen veli.

Kamariin päästyään kysäsee talon isäntä Ostolaiselta: "tunnetko tuota
sulhasta?"

"Miksi en minä häntä nyt tuntisi — naapurikylän miestä...?"

"Lieneeköhän niin varakas, kuin Sukkelan Sipro kehuu?"

"Varakas — — — Köyhä kuin rotta... lieneekö ainoatakaan elävää... jos
porsas ja kissa lienee muuta ei mitään... Vai varakkaaksi itsiään
kehuvat... Aika hunsvotit... Johan minä kummeksin, jotta tälle
Aapollekohan ne nyt noin tietämättä tyttärensä lupaavat."

"Hunsvotit! — Aika valehtelijat vielä päällepäätteeksi... Kyllä lähetän
heidät sinne mistä ovat tulleetkin ja kehtaa tuo Sukkelan Siprokin...
naapuri ja kaikki — tuommoisia kommervenkkia pitää... Ei viittä
kopeekkaa maksa koko mies, thyi... koko mies!"

"Tunteneeko Sipro Aapon taloa paremmin kuin sinä ja moni muu. Aapo kun
panee hyvät juotot, niin Sipro heti valmis mies toimeen."

"Lähdetään sitä sulhasta puhemiehineen katsomaan oikein silmästä
silmään... (Aapolle ja Siprolle). Mitä varten te oikein lähditte
narraamaan kunniallisia ihmisiä — häh... Vai vielä rikkaaksi kehutte
itsiänne, taikka sulhasta... Mene vaan sisar rukka tämän sulhasen
kanssa, niin saat jo pitkin tulevaa talvea saha olalla liikkua
pitäjällä puita sahaamassa."

"Nyt on hiisi merrassa — lähdetään" – sanoi Aapo.

"Ole vaiti — ei näin helpolla; kun pauhaava koski vyöryy alas
vuorenharjanteelta, samoin minäkin karkaan tuon hoikkasäärisen
sikasaksan kimppuun" — vastasi puhemies.

"Äiti, korjaa kahvikupit pois... Ei yhtään pisaraa enään näille ..."

"Mistä sinä niin äkkiä mielesi muutit isäntämies... Älä itke Liisa
tyttöseni... Ei Aapo sinua hylkää, ellet, niinkuin muutkin Eevan
jälkeiset, syö sanaasi. — (Kauppiaalle.) Paholainenko sinut lennätti
tänne panettelemaan ja konttia kantamaan... Katsokaa eikö sulhanen ole
terve... punaset posket... siniset silmät... älkää hyvät naapurit tätä
miestä uskoko..." vakuutti yhä puhemies.

"En minä ole tullut tänne riitaa nostattamaan, enkä olisi ryhtynyt
virkkamaan mitään, ell’ei isäntä olisi kysynyt minulta Aapon
varallisuuden laitaa. Mitään aavistamatta puhuin minä totuuden mukaan...
Enkä luule valehdelleeni, kun isännälle ilmoitin, ett’ei sulhasella
tätä nykyä ole kuin kissa ja porsas... Olenko puhunut perättömiä Aapo?"

"Välistä on asiat niin ja näin... Lähdetään pois Sipro! Olen kuin
tulisilla hiilillä", lausui Aapo kuiskailin puhemiehelle.

"Parasta taitaa olla kun lähdette koettamaan onneanne muualla", sanoi
ivallisesti isäntä.

"Tulevat vielä viattomia ihmislapsia narraamaan ja häpeään
saattamaan... Nyt on ihmisiä jo pihamaalla... Kaikki tahtovat nähdä
sulhasta ja samalla utelevat milloinka tupakaiset pidetään... Liisa
lapseni! mene pois jo näkyvistä... Toivoisin että semmoiset sulhaset
olisivat kaukana..." torui emäntä.

Suruisen näköisenä pujahti Liisa kamariinsa.

"Ei ollut onneksi sinulle Aapo rukka —" lausui puhemies ivallisella
äänellä. — "Vaan kyllä saamme toisesta paikasta, kun vaan haluamme...
Emme vielä olo tähän tyttöön sidottu... Lähdetään Aapo tästä
kohteliaasta talosta ..."

Hyvästiä sanomatta astuivat Aapo ja puhemies Sipro Sukkela pihalle.

En ole saanut tietää, tokko Aapo lienee uudestaan koettanut kosia, vai
eläneekö vanhana poikana Autiolassaan.




RUOTU-MARI.


"Jos on pappia, niin on pappi parkojakin", lausui Simo-setäni eräänä
talvi-iltana pärevalkean ääressä liisteitä kiskoessaan ja niitä näitä
muun väen kanssa jutellessaan.

"Missä niitä pappi-parkoja sitten on?" kysäsin minä uteliaana.

"Missäkö? Onhan niitä. Tässä juohtui mieleeni vanha ruotu-Mari vainaaja
ja hänen kohtauksensa Ryöperi-rovasti vainaajan ja armovuoden-saarnaaja
Laakervallin kanssa... Ohoh! Jos on meissä maallisissa ihmisissä
syntiä, niin näkyypä noilla Herran sanan jakajoillakin olevan
vanhaa-Aatamia sydänalassa, niin... niin, sen olen monasti huomannut!"

"Kertokaahan jotakin ruotu-Marista, Ryöperi-rovastista ja
Laakervallista."

"Sinä et enään muista Mari-vainaajata; hän kuoli sinun ollessasi kahden
vuoden vanhana. Mistä hän oikein lienee, ollutkaan kotosin, tuolta
Suomen puolelta, Ruotsin rajulta, aina Liperin pitäjäästä. Siellä
kuuluu olleen huonot vuodet jonkatähden hän vanhempinensa joutui jo
nuorena näille maille ja asettuivat tähän kylään asumaan. Mari jäi jo
nuorena orvoksi. Oli ensin paimenena, piikana, itsemiehinään ja milloin
mitenkin. Joutuuvathan ne palvelustytötkin ajanpitkään naimisiin, mutta
Mari kun oli rumanlainen, niin ei kukaan hänestä huolinut.

"Niin, se oli eräänä maanantai-aamuna tässä takakesänä, kun minä aioin
mennä papin-päivätöitä tekemään. Rovasti vainaaja oli kuuloittanut
muiden muassa meidän kyläläisetkin rukiita leikkaamaan pellollensa.
Kuuliaisena esivallan käskylle, sanoin minä maanantai-aamuna
velimiehelle: jos häntä minä lähden papin päivätöitä tekemään, kun
vielä olen näinkin kuojussani."

"Olisihan sinne minunkin päivätyöni suoritettavat", lausui sopestaan
ruotu-Mari; "ja nyt kun ei ole tiettyä työtä, niin joutaisinhan minäkin
Simon kanssa lähtemään pappilan pellolle." — Silloin hän näet oli
itse-miehinään.

"No mennään vaan yhdessä," sanoin minä. Eväät pantiin pussiin ja sitten
lähdettiin tallustamaan Kirkonkylään...

Päästyämme pappilaan, lähetettiin meidät muiden kanssa pellolle rukiita
leikkaamaan. Ensimmäisen päivän leikattua tuntuivat luut kipeältä ja
seuraavana päivänä ei selkäranka mitenkään tahtonut vääntyä rukiin
olkia leikkaamaan, mutta kun kerran työn alkuun pääsi, menihän tuo
sitten totuttuun tapaansa. Ahkerasti sitä leikattiinkin, välistä
kilvattiinkin. Ennen iltaa toivottiin leikkuun loppuvan.

"Kunhan rovasti toisi tänne jotakin suun kostuketta, kuivaan
kurkkuun... ei hänen tarvitsisi suinkaan kauppojaan katua, kyllä sitä
toisella tapaa leikattaisiinkin," sanoi joku joukosta.

"Ei se raaski, on niin perin kitsas," sanoi eräs.

"Kyllä se rovasti saapi helpolla työnsä tehdyksi, vieläpä monenlaiset
muut tulot kaupan päälliseksi", lausui kolmas.

"On rovastillamme tuloja, ainakin yhtä paljon kuin sinätyörillä tai
kupernyörillä; kylläpä kelpaa elää mutta paljon on hänellä työtäkin,
kun on näin suuri seurakunta," arveltiin.

"Yhdellä tiellähän voipi toimittaa suuremmankin seurakunnan papin
virkatoimet."

"Suurien tulojen tähdenhän se tänne väkisin pakkausikin, vaikk'ei
saanut yhtään ääntäkään; kuuluu näet olleen sinä sotapappina ennen
vanhaan," tiesi eräs.

"Sepä on kumma, kun palkanmaksaja ei saa edes työntekijääkään omin
päinsä valita, niinkuin papin vaaleissakin; väkisin vaan esivalta
vanhoista papeista työntää jonkun lihavaa palkkaa nauttimaan," sanoin
minäkin toisten puheesen.

"Niin se on, mutta esivaltaa vaan täytyy todella," vastattiin.

"Totella, totella, kuinkas muutoin." Kuin leikkuu lopetettiin, huudahti
työnjohtaja: "Päivätyömiehet saavat jo mennä kotiansa, mutta pistäykää
ensin konttooriin rovastin luokse päiviänne kuittauttamassa."

Minä sanoin Marille: "no, pistäytäänhän mekin rovastin luona."

Päivätyömiehistä viimeisinä, astuimme lasiovesta ulkoetehiseen,
heitin lakkini siihen, ja astuimme rohkeasti, minä edellä, Mari
perässä, etehisen lävitse konttooriin. Rovasti istua könötti kädet
ristissä lihavalla vatsallansa ja pitkä piippu hampaissa, poltellen
hyvänhajuista, parasta Wenäjän mahorkka tupakkaa.

"Hyvää päivää!" sanoin minä ja kumarsin nöyrästi; Mari niijasi
vieressäni itse puolestaan tervehdykseksi.

"No mitä Simo Sopasella on asiaa?... Vaan ken sinä olet?" kysäsi
rovasti Marilta.

"Tämä on se meidän läksiän Mari," vastasin minä Marin puolesta; hän
kun näet ei ollut tottunut herrojen kanssa puhumaan... "Eihän tässä
meillä muuta erinäistä asiaa tällä kertaa ole kuin... tuota nyt...
kuin herra rovasti viime pyhänä kuulutti meidänkin kyläläiset rukiita
leikkaamaan, niin nöyrinä käskylle, olimme me molemmat eilisen, sekä
tämän päivän ruista leikkaamassa. Leikkuun loputtua, käski työnjohtaja
tänne konttooriin, kuittauttamaan päiviämme... ell'ei herra rovastilla
sattuisi kiirettä olemaan."

Rovasti nousi kiikkutuolilta, pani letkapiippunsa hyllylle, otti ison
kirjan esille ja kysäsi minulta: "Korpelan kylästähän se sinä olet?"

"Jaa, herra rovasti, Korpelan kylästä numero viisi," vastasin minä.

"No, hyvä on, saat mennä!" käski rovasti. "Ken se sinä taas oletkaan?"
kysäsi hän Marilta.

"Mari Mähöseksihän ne minua kutsuvat; olen kotosin samasta kylästä, kun
tämä Simokin," lausui Mari.

"Monta päivää työtä teit?" kysäsi rovasti.

"Kokonaista kaksi päivää olin leikkaamassa."

"Oletko naimisissa?"

"En, herra rovasti."

"Vai et ole naitukaan, siis olet vanha piika!" lausui rovasti.

"Niinhän se on sallittu," vastasi Mari.

"Vai on se sallittu, oma syysi se on... hm, hm... noo, siinä
tapauksessa olisit sinä saanut olla neljä päivää työssäni," lausui
rovasti painavalla äänellä.

"Herra rovasti! Enhän minä tiennyt... Kun ne toisetkaan eivät olleet
kun kahtena päivänä työssä, pitäisikö minun, yksinäisen naisen tehdä
herra rovastille neljä päivätyötä," sanoi Mari niijaten.

"Oletko sinä suorittanut minulle kuulutusrahaa," kysäsi rovasti
pontevasti.

"Enhän minä miten... kun en ole ollut kihloissakaan," vastasi Mari
hämmästyneenä.

"Olenkos minä saanut sinulta vihkiäisrahaa?"

"Mutta... enhän minä ole naimisissakaan.

"So, so! Oletkos suorittanut minulle lapsen ristiäisrahaa?"

"Korkeasti kunnioitettava herra rovasti, eihän se miten ole mahdollista
ollut, kun en ole joutunut naimisiinkaan," vastasi Mari.

"Siinäpä se juuri onkin; millään et ole edes minua hyödyttänyt, et
millään, olisiko tuo paljon, jos sielusi paimenelle tekisit neljä
päivätyötä... jaa'ah! sinä raukka, et ole saanut itsellesi miestäkään."

Tämän keskustelun ajan olin minä seisonut etehisen syrjässä. Nyt minä
katsoin sopivaksi astua esiin, Marin puolesta puhumaan, vaikkapa vaan
sananpalvelijaa ja esivaltaa vastaan, sillä minusta näytti rovasti
puheissaan joutuvan liian pitkälle syrjäasioissa.

"Herra kontrahtirovasti, — rovastimme, oli näet toinen mies piispasta,
— suokaa anteeksi, vaikka minäkin tartun puheesen. Minä olen Marin
kanssa tehnyt näinä kahtena päivänä yhdessä leikkuutyötä, olen myös
nähnyt ja voin todistaa vaikka kahden sormen panemisella kirjan päälle,
ettei tämä Mari työssään jäänyt jälelle muita naisia, joll'ei riitä
vaatikaa oikeuden kautta kaksi päivää lisäksi, mutta nämä kaksi päivää
on teidän kumminkin kuittaaminen. Mitä taas siihen tulee, ett’ei Mari
ole naimisiin joutunut, sille emme me maalliset ihmiset mitään voi...
rovasti paremmin tietää kenen määräyksen alaisia semmoiset asiat ovat,
jos uskotte nimittäin sen, mitä saarnastuolissa julistatte."

"Mitä sinä siinä seisoa tollotat, kyllä minä opetan sinut ymmärtämään
paremmin käskyjäni ja menemään pois, kun ei sinulla enään ole
asiatakaan" lausui rovasti, nousten kiikkutuolilta, — johon Maria
puhutellessa oli istuutunut, — astui luokseni ja katsoi ensin
vihaisesti minuun, mutta viimein sieppasi ryntäistäni kiini, aikoen
näet minua taluttaa ulos.

Minä olen koettanut seurata aina sananmukaisia käskyjä, niin lähimäisiä
eli omia, vertaisiani, sekä esivaltaa kohtaan, mutta nyt alkoi minuakin
suututtaa sananpalvelijan röyhkeä käytös. Mutta hilliten vielä itseäni,
sanoin hiljaisesti: "kuinka pappi kehtaa tämmöiseen tekoon ruveta...
ja vieläpä näin maallisen miehen kanssa," vaan kun siitäkään ei apua
tullut, tiuskasin kovemmasti: "hellittäkää, taikka muuten loppuu koko
Ryöperin suku," rovasti oli näet vanhapoika. Silloin rovasti hellitti
ja peräytyi etemmäksi. Minä sanoin Marille: "pötki tiehesi, taikka
muuton tästä tulee aika komplementti eteen." Mari edellä, minä perässä
kiiruhdimme rovastin kanssa kamarista etehiseen ja sieltä pihalle.
Vapaasen ilmaan päästyämme tuntui ikäänkuin helpoittavan sydänalaa. —
Semmoista leikkiä sitä Ryöperi-vainaan, kanssa täytyi pitää.

Annappas olla, kuin kerron edelleen. Mari vanheni vanhenemistaan,
jott’ei viimein jaksanut itseään elättääkään, vaan hänet täytyi panna
ruotiin. No niin! Se oli eräänä syksynä kun Mari tuotiin naapuritalosta
meille. Viikkokauden oltuaan tuli hän sairaaksi. Tuntiessaan loppunsa,
lähenevän, pyysi hän minut luoksensa ja lausui: "Simo! voisitko hankkia
papin luokseni, tahtoisin hänen kanssaan keskustella sieluni tilasta."

"Miks'ei," sanoin minä ja käskin renki Heikkiä — se oli se Häsäsen
Heikki, joka asuu nykyjään tuolla Karjalan kylän perukalla — pappia
veneellä hakemaan. Heikki läksi aamusta päivää. Odotetaan, odotetaan,
Heikki vaan ei saapunut. Vihdoin puolenpäivän aikaan Heikki tuli,
mutta pappia ei ollut seurassa; ei sanonut veneellä lähtevänsä. Kun
ruotu-Mari yhä kovemmin voihki, lieneekö ruumista vaivannut, vai
sielunsa kanssa hänellä tekemistä oli, niin sanoin minä veljelleni,
"meneppäs sinä isäntämies pappia perään, tottapa silloin lähtenee."
Mutta eipä tuo rymäläinen sittenkään lähtenyt, antoipa vielä semmoisen
lähtöpassin, että velimies sanoi: "että minusta saapi hän rauhan aina
tuomiopäivään asti."

"Ryöperikö se semmoinen oli?" kysäsin minä.

"Ei Laakervallihan se silloin oli väliaikaisena pappina," vastasi
setäni.

No niin! Viimein minä sanoin: "antakaappas Simo lähtee matkalle, ehkäpä
saan papin mukaani."

Menin pappilaan. Pihalla kysyin ohi menevältä tytöltä, "vieläkö se
pastori makaa."

"Kyllä se on jo valveilla ollut aamusta alkain, astukaa vaan tampuurin
ovesta sisään, niin kyllä pastorin löydätte."

"Jassoo," sanoin minä ja astuin sisään. Mennessäni päätin panna kovan
kovaa vastaan. Minä en tahtonut mennä "kyökin kautta", enkä viedä
mitään tuomisiksi, niinkuin velimieheni vei tuonnoin tuomarille
härän, ennenkuin herrastuomarin arvoon pääsi. Jalkineeni puhdistettua
ja hattuni lattialle laskettua rykäsin pari kertaa. Kun ei pastoria
kuulunut tempasin konttoorin oven auki. Pastori oli juuri kahvia
vehnäleivän kanssa särpimässä, mutta minut huomattuaan, nousi hän ylös
ja kysäsi kiivaasti asiatani.

"Herra pastori — tuota noin — meille kun viikko takaperin tuotiin se
ruotu-Mari ruotiin, oli hän ihan terve, mutta nyt rammettui niinkuin
vanha tynnyri yhteen läjään jott’ei paikoiltaan auttamatta pääse.
Sentähden anon minä alamaisella nöyryydellä, että herra pastori tulisi
häntä, katsomaan ja ripittämään."

"En minä tällä kertaa jouda!"

"Ettekö, milloinkas sitten?"

"En tiedä."

"Mutta milloinkas pastori sitten joutaisi?"

"Silloin kuin joudan, silloin tulen."

"Mutta ruotu-Mari on hyvin sairas, joll’ei vaan ennättäisi kuolla; ja
sitäpaitsi on jo kahdesti teitä tänäpäivänä käyty perässä ja nyt minä
olen jo kolmatta kertaa; neljättä kertaa ei enää tulla."

"Onkos sinulla hevonen?" kysäsi pastori.

"Ei ole, enhän minä vetelän suon yli hevosella mitenkään voinut ajaa."

"Johan minä sanoin niille toisille, ett’en minä veneellä lähde."

"Mutta jos sairas kuolee herra, pastoria, puhuttelematta?"

"Mitä minulla on hänen kanssaan puhumista," vastasi pastori röyhkeästi.

Nyt minäkin taus suutuin ja sanoin kovalla äänellä: "jos herra pastori
ei täytä kuolevaisen viimeistä toivoa, niin katsokaa vaan ettei kappa
selästänne kapsahda."

"Ulos, viisastelematta siinä!"

Silloin katsahdin ympärilleni, otin askeleen eteenpäin, näyttääkseni
ett’ei minua ole hevillä ulosajettava ja sanoin: "lähteekö pastori,
vai pitääkö minun teitä 'könstormingin' kautta hakea." Se naula veti.
Pastori paikalta sanoi: "ennenkuin sinusta pääsee täytyyhän tässä
lähteä." Minä menin pastoria rappusille odottamaan siksi aikaa kuin
hän puki itsensä. Pastorin ulostultua huomasin minä ett’ei hänellä
rippi-kaluja olekaan muassa. Ajatellessani, ett’ei hän kiireessään
muistanut ottaa rippikaluja mukaansa, huomautin että niitä juuri tällä
matkalla tarvitaankin, mutta kun hän vihaisesti ärähti: "pidä huolta
omista asioistasi" niin en enää virkkanut koko matkalla sanaakaan.
Kotopihalle päästyämme kysäsi pastori: "missä se sinun sairaasi on?"

"Tuolla tuvassa!" vastasin minä, jolloin pappi edellä ja minä perässä,
astuimme tupaan, missä ruotu-Mari yhä vain voihki vuoteellaan.

Pastori astui Marin luokse ja kysäsi kiivaasti: "no sinäkö se sairas
olet?"

"Minähän se tässä," vastasi Mari riutuvalla äänellä.

"Oletko sinä halunnut minua puhutella?"

"Olenhan minä."

"Oletko sinä sielusi tilasta pitänyt huolta?"

"Olenhan minä lukenut sanaa ja kirjaa."

"Jaa... jaa, mutta oletko sinä keskustellut Jumalan kanssa ja saanut
siten tuntea Hänen armovaikutuksiansa?" kysäsi pastori.

"Tokkopa tuo minua puhuttelemaan tulenee", tokasi ruotu-Mari.

"Mitäs jos en minä anna sinulle rippiä?" sanoi pastori.

"Syö itse sitten," vastasi Mari, varmaankin kiusautuneena pastorin
koukkupuheista.

"Ei helvetti sinusta saa, kuin kourallisen tulisia tuhkia," sanoi
juuri se sama pastori Laakervalli ja meni ulos, "oikeutta" antamatta;
ja mistäpä hän antoikaan kun ei ollut rippi-kaluja mukanaankaan. Enkä
minäkään hänen käytöstavalleen mitään voinut, kun se oli pastorin ja
sairaan keskinäinen asia.

"Mitenkä ruotu-Marin sitten kävi?" kysäsin minä uteliaana.

"En minä tiedä mitenkä hänelle kävi matkalla toiseen elämään, sillä kun
niinä tulin pastoria saattamasta, oli Mari jo heittänyt henkensä."

Minä tein naapuri Tuomaan kanssa Marille tuvan ja veimme hautaankin.

Ei Mari-raukalle soitettu "sanoma- eli sielu-kelloja", yhdeksän,
kymmenen, eikä yhdentoista aikaan, kuten eri säätyläisille on tapana
soittaa, sillä Mari oli ulkopuolella koko kastilaitosta; ja kukapa se
sielukellojen soittamisesta olisi maksun suorittanut. "Koulukellojen"
soitotta se pastori Laakervalli kovalla äänellä siunasi haudan ja
viskasi multakuokkareita valkoiselle kirstulle, jonka perästä lukkari
lauloi yhden virren värssyn, siinä kaikki. Minä naapurin Tuomaan ja
hauta-Laurin kanssa täytimme haudan ja pistimme valkoisen puuristin
multaan jonka perästä läksimme mekin pois, ajatellen millaisen onnen
hänkin raukka saavuttanee toisessa elämässä.

Tähän lopetti Simo setä kertomuksensa ruotu-Marista ja rupesi
kirvesvartta veitsellä vuoleksimaan.




PÄIVÄLLISELLÄ.


"Sattuuhan sitä ihmis-elämässä tapahtumaan milloin mitäkin. — Jok'ikinen
päivä tuopi esille kummempaa ja kummempaa. Niin, päivällisestähän
minun pitääkin kertoa... ei mistään juhlapäivällisestä, suuressa
ensimäisen luokan seurahuoneessa, missä puheita pidetään ja maljoja,
juodaan... Vaan semmoisesta päivällisestä, missä sekalainen seurakunta,
vanhoja ja nuoria poikamiehiä, on koolla jonkun 'kortteeria' pitävän
ruokamatammin luona. Olin koulupoikana, kun onni minunkin viskasi
semmoisen leskimatammin luokse asumaan. Siihen asti olin ollut omissa
ruuissa, mutta koska siitä ei näkynyt sen selvempää tulevan, muutin
toveri Sieväsen ehdoituksesta asumaan erääsen kyökistä muodostettuun
kamariin, jonka uunissa olisi voinut paistaa mitä ikinä vaan halutti
— — — vaikka pannukakkua... Vaan kun meille annettiin vahvaa ruokaa
kolmasti päivässä, niin ei tarvinnut käydä ylimääräisiin talouspuuhiin.
Niinkuin sanoin ruokaa saimme huokeasta maksusta kolmasti päivässä...
ja vielä semmoisessa seurassa, missä maisteria, postiherroja — en minä
'posteljuonia' tarkoita —, konttoristiä, kanslistia, näyttelijöitä
y.m. oli koossa. — Ruuansulatuslaitos näkyi kaikilla herroilla olleen
kelpo kunnossa, johon lienee vaikuttanut tarjoojaneiti... punaposkinen
tytön tyllerö. Tätä muutamat keikarit kutsuivat 'Mansikaksi',
lisäksi isältä perimällensä suku- ja papin antamalle ristimänimelle
— — — niinkuin sitä nyt annetaan semmoisille henkilöille joista
pidetään liian paljon, taikka ei pidetä ensinkään, keskivälillä
olevat tyytykööt tavallisiin nimiinsä — — — Niin Mansikaksihan ne
veijarit hänet ristivät — — — eipä semmoista nimeä sentään joka tyttö
ansaitsekaan. Mansikka oli tuommoinen punaposkinen, punahuulinen,
nykeränenänen ja muuten soreavartaloinen tyttö. Olisipa sopinut olla
näkemässä, kun hän herroille ruokaa tarjosi, silloin hymyili hän
näet niin viehättävästi... niin viehättävästi, ett’en osaa paperille
piirtää. Lyhyesti voin sanoa, että Mansikka oli näöltään kaunis,
hymyili kauniisti, puheli kauniisti, asteli sipsutteli kauniisti
— — — silloin tosin en ymmärtänyt Mansikan enkä muidenkaan kauneutta
— — — mitä arvostelua nyt semmoinen koulupojan nallikka voisi antaa,
jolle ei vielä viiksien orasteet paraalla partarasvallakaan tahtoneet
kasvaa. — Mutta nyt olen joskus ajatellut, mitähän kun Mansikka olisi
pukenut oikein vallasväen vaatteet yllensä turnyyrien ja tarnukkein,
rimpsuin ja rampsuin kanssa, kylläpä hän varmaan semmoisesa puvussa
olisi näyttänyt, niinkuin joku salonki-neiti konsanaankin. Mansikkapa
ei huolinut semmoisista puvuista — — — hän tyytyi luonnolliseen
kauneuteensa, josta hän tuskin tiesi itsekään... Lieneeköhän sentään
ollut niin viaton — — — sitä on vähän vaikea sanoa. — Eipä ihmettä
kun keitto maistui, lihapullat maistuivat, jälkiruu'at maistuivat ja
yksin tuo mauton lipeäkalakin maistui Mansikan ollessa 'passaamassa'
— — — miksipäs ei olisi maistunut. Tämän enempää ei Mansikasta.
Satuin tässä ikäänkuin sivumennen häntä lähemmin kuvailemaan, siitä
yksinkertaisesta syystä, että ruokamatammit voisivat — herrojen
ruokahalun parantamiseksi — hankkia tarjoojaksi samanlaisen Mansikan
— — — Se maksaa vaivan... uskokaa pois. Kerran koulusta puoliselle
tullessa istuin kirjojen ääreen, mutta lukeminen ei tahtonut kumminkaan
sujua ... juuri kuin olisi painustanut selkää... silmälaudat tahtoivat
painua kiini ja vatsapohjukka tuntui tyhjältä; ja kävi vielä
tyhjemmäksi kun toverini äkkiä lausui: 'mitähän jälkiruuaksi tänään
tarjottaneen!' Tosin en ollut mikään epikurolainen, mutta — kasvavalla
pojalla tahtoo aina — hivuttaa suolia ja vatsaa — niin ainakin
vanhat väittävät ja, niin se oli minunkin laitani siihen aikaan.
Tottapa kerrankin vanhojen väitteessä perää lienee, koska, minäkin
kokemuksestani tulin siihen vakuutukseen, että lihaksien, luiden ja
vatsakoneiston alituinen kasvaminen, sekä luuonttojen laajeneminen
vaatii aina enemmän ja enemmän ravitsevaa ainetta, olkoon se sitten
mitä tahansa... No sehän se juuri minunkin vatsaani aina hivutti. Tällä
erällä hivutus hälveni, kun käskettiin päivälliselle. Kirjan viskasin
pöydälle ja sanoin toverilleni marss — — — Mutta tästä kiireestä,
marssimisesta ei ollut vähintäkään etua, sillä kamarista käytävän yli
juostessani olin tuotapikaa... kompsiis... — se tahtoo sanoa: että
siinä nyt kähmin vatsallani. 'Nuo sen vietävät saappaat', olivat ensi
sanani, sillä joll’ei rampa-Esko olisi tehnyt näin väljiä saappaita ja
lisännyt anturoihin 'kuosin' kaunistamiseksi suuria korkoja ja korkojen
päälle rautoja, niin en tässä nyt pitkälläni piehtaroisi. Raudat tosin
taisivat siihen aikaan olla tarpeen koska kuulin isäni rampa-Eskolle
sanoneen: 'iske vaan raudat korkoihin, vähemmänhän korot kivikadulla
läntistyvät'... ja rampa-Esko iski vaan päälle."

Nousin ylös vatsaltani; onneksi ei ollut ketään näkemässä
lankeemistani. — Astuin ruokahuoneesen ja asetuin istuimelle, sekä
kävin alkuruokiin käsiksi. Täällä istuivat jo maisterit Wakanen ja
Ripsakka, sekä kauppias Tavarow. — Vähitellen saapuivat toisetkin
ruokavieraat, miten kullekin sopi. Maisteri Pöhnänen, liiallisesta
oluen juomisesta puhkien ja pähkien, tuli tavallisesti aina maisteri
Pilasen seurassa. Maisteri Pilanen oli nyt semmoinen veitikka, ett’ei
toista parempaa — — — Tietäähän ne vanhat pojat — — — alituiseenhan
ne nauruhermoja kutkuttelevat pilajuttuloillansa. Kulkupuheet tosin
kertoivat koulupoikien saattaneen hänet herraskyydillä luokkahuoneesta
ulos... eihän se nyt ollut oikein kasvatusopin-sääntöjen mukaista...
vaan minkäs sille voi, kun ne nuoret ovat välistä niin huimapäisiä. —
Sitten astui postiherra Dumbum sisään. Hän oli hyvin yksinkertainen
ja vaatimaton mies — — — hivukset silmillä tuijotti hän silmälasien
lävitse alituiseen eteensä. Maisteri Pilasen leikillisiä puheita
kuunteli hän väliäpitämättömänä... joskus vaan vähän naurahti...
mutta ei sekään ollut oikeaa nauramista — — — olihan vaan tuommoista
nauramisen ja hymyilemisen keskivälillistä huulten venyttelemistä.
Dumbum'ia seurasi konttoristi Nolonen, jolla näkyi aina olevan
kiire ruo'an ääreen — — — Saattoi hänen vatsansa tuntea samanlaista
hivutusta, kuin minunkin vatsani... ja kyllähän se tuossa ikävässä
kirjoitustyössä sentään vatsaa raukaiseekin enemmän kuin muissa
toimissa. Mahtavana astui konttoristi Stoltz sisään. Nimestä päättäen
oli hän kansallisuudeltaan saksalainen. Hän sanoi matkustaneensa
kaikki Europan valtakunnat ristiinrastiin, josta vaeltelemisesta tein
minä johtopäätöksen, että kyllä se Stoltz on sentään viisas mies,
vaikka ei maantiedettä tuntenut paremmin kun meikäläinen kansakoulun
oppilas, koska, kerran väitti — maisteri Pilasen kanssa — Pietarin ja
Adrian meren olevan samalla meridianilla. Jotenkin myöhään saapuivat
kanslistit Keikkanen ja... vaan sen toisen kanslistin nimeä en enää
muistakkaan, jolla oli mustat hivukset, suuri nenä, sutiparta ja
"silmärillit" nenällä. Viimeisinä saapuivat näyttelijät Tuhlanen ja
Kurttisööri pohmeloisina viimeisintä juomingeista. — Kun jokainen
oli tehnyt tavallisen tervehdyksen, asettuivat he ruo'an ääreen —
käsiään ristiin panematta. Saattoivat he sydämessään sentään kuinkakin
kristillisellä mielialalla lukeneen ruokasiunauksen, mutta sekin on
niin ja näin — — — eihän tuota ollut edes aikaa... tartuttiin vaan
kannikkaan kiinni. — Jutut sujuivat... jokainen puheli viereisensä
kanssa, ainoastaan vaiti olivat: Tavarow ja minä. Me vaan pistimme
poskeemme saatavilla olevaa ruokaa. Tavarow ehkä syömisensä ohella
lienee laskenut aamukaupan voittojaan.

Ovi avautuu, jokainen kääntyy katsomaan sinnepäin odotellen nähdäkseen
Mansikan kaunista hymyilyä, mutta nyt Mansikan sijaan ilmestyi
olento, jonka herrat varmaan päättivät nimittää Karpaloksi, jos
marjanimityksissä pysytään. Muuten oli uusi piika pitkäruumiinen,
tummaverinen — — — ja kuka sitä rumaa osaa enään kaunistaa — — — aivan
saman näköinen, kun Hotokan Liippo kotikylässäni, — — — ken lienee
sattunut hänet tuntemaan — — — ihan hänen näköisensä.

Karpalon tumma pinta näytti ikäänkuin punastuvan, huomatessaan herrojen
paljouden, mutta rohkeasti hän kumminkin niijasi ja asetti astian
lipiäkaloneen pöydälle... puh... myhähin itsekseni — — — mitenkä
käyneekin, sillä järjestys näkyy olevan poissa — — — Karpalo ei
ole oppinut herroja "passaamaan." Sen huomasin; siksi olin minä
kuukauden ajalla oppinut. Mutta sivumennen voin mainita, että oli
sitä harjoittelemistakin tämmöisessä hienossa seurassa, ennenkuin
kaikki kohteliaisuuden temput olivat muistossa. — Ennenkuin tässä
uudessa majapaikassa menin puoliselle, selvitti toverini juurtajaksain
ruokajärjestyksen, kohtelu- ja tarjoomistavat y.m. asiaan kuuluvat
haarat seuraavaisesti...

"Ruokahuoneesen astuttuasi tee tuommoinen 40 asteen kumarrus, jonka
tehtyä astu sievästi pöydän ääreen — — — ota liina lautasen vierestä,
anna sen olla joko paikallansa, taikka levitä mahallesi — miten
haluat... mutta välttämättömästi sinun tulee liina käsiisi ottaa, sillä
kun liinan liikuttamilta jätät, ajattelee joku ett’et semmoista kalua
ymmärrä ensinkään käyttää. Muuten ole koko ruoka-aika varuillasi,
sillä kun joku pään kumarruksella jotakin pyytää — — — tarjoo heti...
vaan hymyhuulella — ainakin toisella suupielellä — kun lausut:
suvaitsetteko. — — — Kun jotakin pyydät, niin sano esimerkiksi näin:
Saisinko luvan pyytää pippuria — — — Jos herra olisi hyvä ja antaisi
ätikkää — — — Voisiko olla mahdollista saada suoloja — — — Vaivaisinko
Teitä tarjoomaan juustoa... niin sillä tavoin... ja kun olet saanut
pyyntösi mukaan, vastaa heidän kohteliaisuuteensa sanalla: kii ..
ii.. tos"... juurikuin en muuten olisi saanut syödäksenikään, vaikka
säntilleen olin jo edeltäkäsin maksanut matammille vuokran.

"No eikö kukin saa omalla kädellään ottaa mitä haluaa?" kysäsin minä
hieman hämmästyneenä.

"Kyllä, mutta kohteliaisuuden vuoksi herraspiiriissä pitää juuri
käyttäytyä näin... venttas, se on ruotsia... minulta jäi äsken
 kesken... Niin... Mansikan tarjotessa ruokaa käänny vasemmalle, jotta
oikealla kädellä voit ottaa vatsasi vaatimuksen mukaan ruokaa, edessäsi
olevalle lautaselle," juuri kuin minä olisin ollut vasenkätinen. —
Toverini lopetti havaannollisen opetuksensa sanomalla vielä: "Pää-asia
on vaan, että ensin tarkastat mitenkä toiset syövät."

Tähän tokasin minä: "ei... ei se kelpaa... Kun minä rupean suu
ammollaan katselemaan toisten syömistä niin enhän itse saa edes
vatsaani pohjapeitollenkaan, päälliseksi, kun ei alinomaa hivuttaisi."

"Tee kun tahdot," kuului toverini tyly vastaus, "sinun hyväksesi minä
rupesin tässä suutani vaivaamaan."

Ken tahansa, tämmöisen opetuksen kuultuansa, ei hämmästyisi... Niinhän
neuvotaan kuin jaloittelevaa lasta. Eipä kumma kun minunkin, talonpojan
kodista lähteneen tollikan, sydän rupesi hieman pamppailemaan. Rohkasin
kumminkinkin itseäni sen verran, että astuin selkä suorana toverini
perässä ruokahuoneesen ja matkin toverini tekemiä temppuja. Silmiäni
huikasi, ruumiini vapisi — — — ja vatsani täyttämisestä ei tullut
silloin niin mitäkään — — — naukua sekin vain sai. — Useakin ajattelee
mitähän tuokin nyt taas rupattelee — — — eikä usko että ihminen
toisensa edessä rupeaa vapisemaan kuin vilutautinen ... Niin, niinhän
ne tietämättömät jupattavat, mutta kunhan semmoiset vastaväittäjät
näkisivät kuinka "moukankin" housut hutajaa, seisoessaan — talonpoikaa
minäkin tarkoitan enkä housuja — lakittomin päin "herrastuomarin",
"kolmsääryksen" — se on siltavouti, — "kanttorin" — nimismiehestä ei
puhettakaan — edessä, niin laulaisitte kai toista ääntä ja vetäisitte
vanhaa virttänne: "niinhän se on, pienen pitää nöyrtyä suuremman
edessä, sehän on ollut tavallista maailman alusta asti... kuka sitä
muuttamaan rupeaa..." Minä lisään vielä: pitäkää päälle vaan — jaa, se
on hyvä tapa, pitää aisoissa... no — — — niinhän se on...

... Niin ihmisiähän ne olivat toisetkin ruokavieraat... mutta kun
se nyt tuntui niin oudolta semmoisessa joukossa... juurikuin olisi
jokainen katsellut minua... ainoastaan minua — — — Hiukkasen tosin
otin leipää... aukasin hieman suutani... tahdoin näet näyttää hyvin
sievältä... pistin palasen suuhuni... sitten pidin paussia... Hieroin
veistä ja pistintä toisiinsa... Lyhyesti sanoen, — kun en tahtonut
kutkuttaa herrojen nauruhermoja heidän pernoissakaan, saati sitten
suupielissään — aijoin näyttää että on sitä eletty ennenkin tämmöisessä
seurassa — — — hm — — — Kun Mansikka tarjosi lämmintä ruokaa, otin sitä
vaan hyvin vähän, ett'ei toiset olisi ajatelleet minua syömäriksi...
Pelkäsimpä vielä, jos Mansikka sanoo matammille että kyllä se tuo
Tolkkeri ottaa yhtä paljon ruokaa kun toisetkin herrat, vaikka on noin
pieni, niin matammi on heti korottava vuokraa. Mutta tämmöiset aivojen
ammennukset eivät ole muuta kuin tyhjien ennakkoluulojen synnyttämiä
huonoja päätöksiä, joiden kautta ihminen on vähällä saada itsensä
päiviltä pois... niinkuin sitä nyt kuolettamista hienoilla sanoilla
ilmoitetaan... joko tällä tavoin, että nauvutetaan nälkäistä vatsaa,
taikka ruvetaan elämään liian ylellisesti... turvotetaan ja lihotetaan
vatsaa samassa suhteessa, kun kukkaroa laihtutetaan.

No niin — Tämmöisen kiirastulen käytyäni opin pitämään ennakkoluulojani
kurissa; enkä enään välittänyt, toisien ajatuksista mitään — — —
seurasin vaan vatsani vaatimuksia. Ilman kehumatta voin sanoa,
että nyt olin jotakuinkin oppinut kaikki tavat, "saankoluvat" ja
"vaivaamiset." Helpostihan huomasin Karpalon vian — — — Sitävastoin
kun hänen olisi pitänyt, käydä, pöydän ympäri ja tarjota jokaiselle
erikseen lipiäkalaa, mätkäsi hän astian kaloneen pöydälle. Hän ajatteli
varmaan... että saavathan ne hyvät herrat pöydältäkin. Mutta herrat
eivät saaneetkaan, taikka eivät tahtoneet saada... Ja Karpalo-parka
ei huomannut niitä lukuisia katseita mitkä häneen tähdättiin — — —
Tietäähän sen nyt jokainen, millaisia silmäyksiä silloin annetaan kun
ollaan vähän noin niinkuin pöpperö-tuulella. — Karpalon mentyä olivat
herrat hiljaa... tuota vienoa runollista hiljaisuutta häiritsi joskus
maisteri Pöhnäsen ryvähdys ja maisteri Pilasen sormien napsutus. —
Herrat kaipauksella muistelivat niitä hetkiä jolloin Mansikalle silmää
iskettiin... noin vaan tavan ja kohteliaisuuden vuoksi, tottumuksesta,
jolloin joku hymyillen kysäsi: "no onkos puuhaa ollut", johon Mansikka
taas hiljaisesti vastasi: "no jotakuinkin" ja sitten hymyili niin
kauniisti ... Mutta kun kerran eräs herroista mitä viattomimmalla
äänellä kysäsi: "mistäs te näin sievää kangasta ostitte?" ja samalla
hyppysillään koetteli kuinka hienoa Mansikan kangas oli... silloinpa ei
tyttö hymyilytkään, vaan vastasi kuivasti: "puodista"... Sillä johan
tuommoinen kysymys taisi Mansikan mielestä olla liikaa ... ja sitten
vielä käydä koettelemaan... vaikkapa vaan palvelustytön vaatteita
ruokapöydän ääressä... liikaahan tuo oli jo.

Niin minkäs sille nyt teki, kun Mansikka ei ollut tarjoomassa. Karpalo
tuli sisään... Toi uutta ruokalajia pöydälle ja aikoi viedä entisen
pois, mutta oli samalla kummastuneen näköinen siitä, kun ruoka oli
koskematta. Tytön kummastus tuli sitä suuremmaksi kanslisti Keikkasen
äkäisistä sanoista: "antakaa kala-astian olla paikoillaan, näettehän
silmillänne ett’emme sitä vielä ole maistaneetkaan." Punastuneena
riensi Karpalo keittiöön.

Vihdoin maisteri Vakanen... hän istui vastapäätä minua... otti
kalalautasen käteensä ja hyvin vakaisella ja anteiksi antavaisella,
äänellä lausui: "syötäväksihän ruoka on tuotu", johon Tavarow myönsi:
"niin, niin syötäväksihän se on tuotu."

Postiherra Dumbum oli syönyt, söi ja aikoi vieläkin syödä. — Hän ei
ymmärtänyt minkätähden toverit vaivasivat vatsaa syömättömyydellään...
No hän nyt olikin noita vanhan ajan miehiä — — — Vaikka syömistaidossa
vanhan ajan miehet olivat nykyaikaisia paljoa yksinkertaisemmat
vaatimuksissaan...

No tuota juuri tuumaili Dumbum, kurkistaessaan toisia "rillien"
ylitse, jotta pitäneekö heitä käydä oikein lusikalla syöttämään — — —
varmaankin kun noin syömättä miettiväisinä vaan istuvat. — Maisteri
Pöhnänen ryvähteli ja lampsahutti leukapieliään... Otti kultasankaiset
silmälasit nenältään... Pyyhkeli niitä ja katseli pöydälle hyvin nolon
näköisenä.

Vai niin, herra Pöhnänen on myöskin vähän niinkuin pikastunut!

Maisteri Pilanen keinui tuolilla. Vihdoin puhkesi hän puhumaan: "mutta
mihin hiiteen on Mansikka mennyt?" Mutta kaikeksi harmiksi ei kukaan
tuohon voinut mitään vastata.

Entäs konttoristi Keikkanen! — — — no hän oli nyt yhtä happamen
näköinen kuin toverinsakin.

Konttoristi Stoltz kääntyi Noloseen ja Keikkaseen päin... ja rupesi
puhelemaan... puhelemaan... Niin hiisi vieköön, kyllähän näin että
siinä nyt hartaasti puheltiin, mutta en ymmärtänyt vähääkään heidän
syvämietteisistä ja julkilausutuista sanoistaan... Jaa... niin,
harmittaahan minua hiukan kun en voi heidän keskustelustaan mitään
virkkaa... Mistä syystä... olenko kuuro... Se on toista kun jutellaan
tuota Suomen kieltä, vaikkapa vaan vierasta kieltä... silloin
ymmärrän... Mutta kun tuota kotimaista kulttuuri eli venskan kieltä
rengutetaan, silloin panon korvani umpeen... särkeytyyhän silloin
tärykalvotkin ja...

Ja silloin kääntyi katseeni näyttelijöihin, seuramme ainokaisiin
taiteen harrastajiin — Ruotsin kielisiin taiteen edustajoihin:
Tuhlaseen ja Kurttisööriin.

Jopa nyt jotakin. Tuossapa Tuhlanen nolona istuu ja katselee suruissaan
eteensä. Onpahan syytäkin... "mitenkä... solo... operassa ...
fiss-dur’issa."

Näistä katkonaisista ja hiljaan lausutuista sanoista tulin siiheen
päätökseen, että Tuhlasella on jossakin operassa solo-osa, mutta nyt
varmaankin äänirakot eivät ole oikein kunnossaan... ja mitä johtaja
sitten sanoo.

"Olispa ollut hyvä, kun edes markankaan verran eilen päivällisen aikaan
olisi taskussa... vaikka johonkin soppeen piiloutunut, ett’ei olisi
tarvinnut varkain ajurin reestä hypätä... eipähän ollut piiloutunut
penniäkään... kaikki jäivät seurahuoneelle... Kyllähän ripsakasti olin
hyppäävinäni... Mutta tuo ajurin pahuus tempasi päästäni aivan uuden
karvalakkini, minkä viime viikolla kymmenestä markasta Weckseliltä
ostin... Olipa pahuuksella näppärät näpit... Semmoinen hyvä lakki...
Häh!" (Se oli vastaus Kurttisöörille, joka pukkasi Tuhlasta kylkeen ja
sitten vilkutti silmiään, muikisteli suutaan ja kuiskutti korvaan)...
"köp, köp två flaskor öl," kuulin Tuhlasen hiljaan vastaavan. — Sitten
taas vaipui hän ajatuksiin...

"Kaikki olisi käynyt hyvin .. Mutta kun hatutta päin juoksin yli pihan
ja olin juuri astumaisillani ylimmäiselle portaalle... Silloin pääni
vaipui, ruumiini taipui ja jalatkaan eivät pysyneet paikoillaan, ne
vääntyivät ja nuljuivat kun hyvätkin linjaalit... Sitten olin noin...
niinkuin humalaiset tavallisesti tekevät kaatuessaan töppöset taivasta
kohti — — — Mikä tuuli lienee samaan aikaan lennättänyt erään akan
(piharengin Karoliinaa hän näet tarkoitti) luokseni töllistelemään...
Kun olisi tölläilemisellä jättänyt — ei, vaan tuo mokoma rupesi suun
täydeltä huutamaan: 'ihan samalla tavalla nuo herrat humaltuvat kun
talonpojatkin ja rantakasakit... Ihan samalla tavalla... Vaikka toinen
juopi viiniä ja koljaattia ja toinen raakaa paloviinaa... Mutta onhan
ne herrat sentään herrat' — — — Sittenkös ihmisiä minun ympärilläni
kuhisi... Kyllähän miestä vähän silloin hävetti... Niin mutta minkäs
sille tekee, kun ei ole tahdonvoimaa... Ja mitä luonto on valmistanut,
kiitollisuudella ihmiset nautitkaan."

Tuolla, tavoin ajatteli näyttelijä Tuhlanen... Että olisi se ollut
hyvä, kun markan verran eilen taskun pohjaan olisi piiloutunut...
Mikä lienee akan tolvanan haukkumaan tuonut... Ihmisen nautinnoksihan
luonnon talous on valmistettu... Ja sitten taas muisteli ajurin
näppäryyttä ja kaatumistaan...

Totta tosiaan hauskuutti minuakin eilen Tuhlasen draaman harjoittaminen
käytävällä... mutta kun oikein ajattelen, niin ei se mitään lystiä...

"Jag går fråga min skuld" lausui kanslisti Keikkanen jotenkin
ääneensä... Nousi istualleen ja meni ovelle, missä hän huudahti:
"saisinko luvan puhutella matammia."

"Juu — — — juu", kuului matammin ääni kyökistä ja pian näkyi hänen
lihava vartalonsa kokonaisuudessaan. "No mitä herra Keikkanen
tykkää puhua — — — Suokaa anteeksi... minulla on niin paljo plakkia
vaatteissani... Mutta ymmärrättehän semmoisessa huushollissa kun — — —"

"Ei se mitään... jahah... minä tuota tahdoin sanoa... Jos matammi olisi
hyvä ja ilmoittaisi kuinka paljon olen velkaa... Minä suoritan heti."

"Kuinka paljon velkaa — — — ajatelkaahan kuitenkin... Mitä minun
tulee herra Keikkasesta uskoa... Te ehkä pidätte ruokamaksua julmasti
tyyriinä... Mistä luulette huokeammalla saavanne... Ja kuulkaahan
(tässä kohti matammi jauhoisilla sormillaan painoi aimo räänikän
Keikkasen takkiin ett’ei muuta stanislaikkaa tarvittu) kun vastikään
herra Rytkelin praattasi että Savanderska ottaa..."

"Matammi hyvin tietää, ettei minun ole tekemistä Rytkelinin eikä
Savanderskan kanssa ainoastaan minä tuota... tahtoisin saada selville,
kuinka paljon olen velkaa."

"Juu, juu kyllä siihenkin tullaan, mutta minä tykkäisin... saada
selville, mistä turski käytöksenne on näin äkkiä saanut alkunsa... Onko
soppa ollut huono... vai puljonki... vai bullat... vai kala... Sanokaa
nyt suoraan, onko minun keittotaitoani vastaan mitään sanomista...?

"No ei juuri... mutta passaus... passaus, siitä minä en pidä."

"Jaha, vai passauksesta ette tykkää... No se onkin eri asia... Johan
minä ajattelin että joko minun keittotaitoni on huononemaan... Sillä
kun minä olin kuukkerskana sillä entisellä kuvernöörillä, niin minusta
julmasti tykättiin... Soo — — — vai passaus ei ole herra Keikkasen
mieleen... Oikein sydäntäni helpoittaa kun kuulin että minun taitoni...
Katri, Katri... johan kahvi kiehuu yli reunojen... huolimaton... Etkä
muista mitenkä tarkkaan minä sinua neuvoin herroja passaamaan, ethän
nyt ole enään suntion herrasväkeä passaamassa, vaan nuoria viinejä
kaupungin herroja... Herra Keikkanen... toisten ei ole passaamisessa
mitään sanomista ja nyt menen itse Katria oikein säntilleen
neuvomaan... Olkaa hyvät ja istukaa jälkiruokaa syömään.

"Ei nyt tällä erällä... Mutta koska te lupaatte ett’ei vast’edes
passauksessa hämminkiä synny, niin olen edelleen ruokavieraanne, vaan
tällä erällä menen toimeeni — — — hyvästi!

"Ajöö, ajöö, herra Keikkanen", huudahti matammi. Mutta herra Keikkasta
seurasi konttoristit Stoltz ja Nolonen sekä se kanslisti jolla oli
'rillit', sutiparta ja mustat viikset. Toiset jälkeen jääneet herrat,
joiden joukkoon minäkin kuuluin, söimme kylläiseksi.

"Usein olen ajatellut perästäpäin: että minkätähden ne herrat,
sinäpäivänä eivät syöneet... Varmaankin ei ollut nälkä, sillä... No
minä en virka mitään... Ajatelkoon kukin lukioista oman pääkoppansa
mukaan syyn herrojen syömättömyyteen...

"Sen vaan minä sanon vaikka kelle että sinä päivänä, kun Karpalo oli
tarjoomassa ensikertaa, herrojen 'vatsarustingit' saivat naukua."




KUVAUS LAATOKAN RANTAMAALTA.


Kun seisomme ihanan, keväisen aamuauringon noustessa Laatokan
rannalla, niin avautuu eteemme toista rantaa näkymätön, sinertävä ja
peilikirkas veden pinta. Ei ainoastaan tuo järven suuri laajuus, vaan
sen lumoava, monivärinen valon loiste — minkä kullan kimaltelevat
auringon säteet vaikuttavat taittuessaan veden kalvoa, vastaan —
ovat omiansa katselijan sydämmessä saattamaan ihania tunteita.
Katselija ei ainoastaan huomaa kauneuden tunteita tyydytetyksi, vaan
hän kohottaa myös halunsa taivaan sinipilvyeihin, nähdäksensä sitä
ylenluonnollista olentoa, joka on luonnon niin ihmeen ihanana asettanut
ihmislapsen näkymölle. Voiko kukaan kuolevainen sanoilla kertoella ja
pensselillä kuvaella tätä luonnon kaunista taulua; voiko kukaan noiden
värien heijastus-loisteita verrata johonkin elolliseen esineesen?
— täytyy vastata kieltävästi. Ei ainoastaan elämän haaveksiva ja
suuria toimintoja, seikkailuksia sekä kunniata etsivä ihmislapsi
ihastu tämänlaatuisesta luonnon näyttämöstä, vaan tuo yksinkertainen
kalastajakin, — joka kaiken yön on toimiskellut veden pauhinassa ja
väsyneenä päivän ponnistuksista soudellen hiljakseen kotorantaansa
kohti, — ehdottomasti hellittää airot käsistään, pysähdyttää venheensä
kulun ja kääntää kasvonsa itäänpäin, jossa näkee punapurppura-kehän
humisevan lehtimetsän välitse verkalleen majesteetillisesti kohoavan
pitkin taivaan rannetta, siksi, kunnes on päässyt täyteen loistoonsa,
jolloin ylenluonnollinen kirkkaus häikäisee hänen väsyneitä
näköaistimiansa.

Kalastaja vaipuu ajatuksien valtaan. Mitä hän ajattelee ei tiedä
kukaan — kenties itsekään — vaan hänen aatemaailmansa virkoo
kuitenkin, se ei viivähdy tänne maanpäälle, vaan sielunsa liitelee
yläilmoja kohti, jolloin hän pannen kätensä ristiin rinnallensa
lausuu itseksensä juhlallisen aamurukouksen, kiittäen Luojaansa —
todellista luonnon Herraa. — Tätä luonnon kuvataulua ja sen sydämmessä
matkaan saattamaa tunnetta näkevät ja tuntevat kalastaja-kansalaiset
Jokaikinen aamu selkeällä kevät- ja kesäilmoilla. Heidän suustansa
ei kuulla noita liiallisia ihmettelyjen huudahtuksia, sekä niitä
ihanteellisesti sommiteltuja vertauksia ja arvosteluja, joiden kautta
taiteilijat ja runoilijat niin osaavasti havaintonsa ilmi julkaisevat.
— Kalastajan ihmettelyt, arvostelut ja vertaukset supistuvat —
kiitolliseen silmäykseen ja rukoilevaan katseesen taivoa kohden. Näin
yksinkertainen, mutta ylevä havainto on omansa matkaansaattamaan
kalastaja-kansalaisen sydämessä kysymyksen: "Mitä oisi maan päällä
rakkaampaa, kuin tuo lumoava tuhatjärvien maa!"

Myrskyisellä ilmalla ovat kalastajan, niin suloiset kuin suruisetkin
tunteet upotetut vaahtoavien aaltojen pauhinaan. Hän rohkeasti
hymyilevällä, ehkä hiukan valjulla katsannolla huomaa lukemattomia
laineita vyöryvän purttansa kohti, mutta ne ei saata hänen sydäntänsä
hetkeksikään vavahtamaan.

Mainitun suuren järven länsirannikolla lähellä erään pienoisen
lahdelman lakeaa hiedikkosärkkää sijaitsee Lohilahden kylä kymmenkunta
taloineen. — Talot, vaikka pienoiset, ovat kuitenkin ulkopuolelta
katsoen rakennetut sorean ja siistin näköisiksi. Asuinrakennukset ovat
järjestetty kahden puolen kylän katua, joten tuo kalastajakylä saa
omituisen pikkukaupungin näön. — Uljaampana muita taloja seisoo erään
vanhan kalastajan Antti Ahvenaisen asuinhuoneus keskellä kyläryhmää.
Pitkin hietikkosärkäiden yläpuolelle on rakennettu verkkosaunoja,
joiden seinille sekä saunojen ulkopuolella olevien haarapuiden
päällä riippuu monenlaisia verkkoja ja nuottia. Rannalla sijaitsee
toistakymmentä sekä suurempia, että pienempiä veneitä.

Niinien ranta-asukkaiden tärkeimpänä elinkeinona on kalastus. He
tosin saavat kokea merellä ankaroita tuulenpuuskia ja rajuilmoja ja
niiden matkaansaattamia vaaroja ja seikkailuksia, vieläpä kuolon
kohtauksiakin, mutta eivät he kuitenkaan niistä väliä pidä vaan aina
rohkeammin antautuvat vaaranalaisiksi. Heidän ruumiinrakennuksensa
onkin karaistu monilla koetuksilla, sekä sydämissänsä asuu harvinainen
rauha ja luottamus korkeampaan olentoon. — Heistä on yhtä hupaista
keinuella niin sylien korkuisiksi kohoavien aaltoharjanteiden välissä,
kuin kauniilla säällä katsella pilvettömällä, kupukatolla, loistavaa
aurinkoa ja hiljaisesti kohoavaa veden sinikirkasta kalvoa. Mutta
iloisuus nousee silminnähtävästi korkeimmilleen kun miehissä yön-aikaan
kokoonnutaan santaisille rannikkoäyräille nuotion ääreen levähtämään.
Kun kalansaalis on ollut runsas, noutaa kunkin venhekunnan miehistö
äsken saatuja kaloja: hopeanhohtavia siikoja, vieläpä mustanharmaita
lohia nuotiotulen luo, jossa nuo maittavat kalat ruokitaan ja
ateriaksi valmistetaan, joko kattilassa keittämällä, tai puuvartaassa
paistamalla. Syötyä käypi jokainen puhtaalle hietikolle pitkälleen
ympäri leimuavan tulen, jolloin piippunysä hampaiden välissä puhellaan
kaikenlaisia päivänasioista, ilmoista, kalansaaleista, sekä entisien
kalastajajoukkojon vaaroista − niinkauan, kunnes yksi toisensa jälkeen
unenhelmaan vaipuu.

Mutta viivähtykäämme talvinen joutohetki Lohilahden kylässä ja
astukaamme varhain aamulla Ahvenaisen taloon, jossa arvattavasti
lämpöinen pirtti yksinäisille kulkijoille aina on tarjona.

Suuri takkavalkea juuri räiskää iloisesti isossa leipäuunissa,
valaisten loistavalla leimullansa melkein koko pirtin. Vanha kello
käydä napsuttelee peräseinällä, ilmoittaen, etenkin kalastajalle
tärkeätä, ajankulkua. Pari sänkyä puhtaine peitteineen, pöytä ja
puolikymmentä istuinta edustaa talon huonekaluja. Takan ääressä
askaroitsee vanhanpuoleinen, vaan vahvavartaloinen talon-emäntä,
keittäen aamuruokaa. Hänen pukunsa on omatekoinen ja hyvin
yksinkertainen, ainoastaan tuo silmiinpistävä paidan solki oli
ainoa korukappale puvussa: kun vielä lisään punaraitaisen hameen,
kotipellavista tehdyn paidan, sekä hatun tapaisen päähineen, niin
on vaatteuksensa jotenkin tarkoin kerrottu. — Pirtin peräseinälle
oli levitetty verkkoja, joiden luona hääräili harmaahapsinen vanhus
— talon isäntä. Tuon tuostakin rihmaa kävylle pannessa lauleskeli
hän käheällä äänellä muutamia virrenvärssyjä. Pirtin sivulla eräällä
jakkaralla istuu nuori sinisilmä neitinen hyrisevän rukin ääressä.
Hänen pellavavalkoiset palmikkonsa vapaasti heiluvat olkapäillä; joskus
vallattomina hypähtäen etupuolellekin, jolloin neitonen aina kädellään
huiskaisee niitä taaksensa. Kasvojen juonteet ovat selkeät; niissä
kuvastaikse leikillisyys ja hyväntahtoisuus. Omatekoinen vaatteuksensa
on tosin yksinkertainen, mutta on kuitenkin, niin aineen, kuin
vaateparren puolesta eroava äidin puvusta.

Lieden kuvulla pyöreän pölkyn päällä istuu noin viidenneljättä
vuoden vanha mies veistellen kirvesvartta. Joskus pysäyttää hän
työnsä, vilkaisten katseitansa ympäri pirtin, mumisten itsekseen
muutamia kuulumattomia lauseita. Tämä perheen neljäs jäsen on talon
renki rehellinen Tuomo. Hänellä näkyi olleen aikeessa puhua jotain
merkillistä talon väelle, mutta sattuipa joku aina keskeyttämään
hänen puheensa. — Mutta nyt tahtoi hän jännittää kaikki tahtonsa
voimat toteuttaakseen aatettansa. — Runkokin osoitti samaa toimintoa,
sillä oikea polvi kohoutui verkalleen koukkuun — jolloin esipuheena
kuului kolmikertainen ryvähdys — tämän perästä kohosi koko ruumiskin
pystysuoraksi ja kasvonsa käännettyään isäntiinsä puoleen lausui hän:
"Kuulkaahan vaari muutamat lauseeni!"

Vaariksi puhuteltu henkilö ei vilaissut edes katseitansa työstään
kysäsi ja vastasi lyhyesti: "mikä on asiana?"

"Te olette huomanneet vaariseni, että olen rehellisesti palvellut tässä
talossa, jo lähes kymmenen vuotta ja olen tottunut, niin maa- kuin
kaikenlaisiin kalastustoimiin."

"Tuon olen kyllä huomannut."

"Myöskin lienee tiedossanne, että olen elämässäni kaikkea
turhamaisuutta karttavainen, sekä olen jo säästänyt vanhuuden päivän
varaksi muutamia satoja markkoja, jotka ovat osaksi teidän tallellanne,
osaksi kyläläisillä korolla."

Antti vaari ei ollut tähän asti tarkannut renkinsä puhetta, mutta
kun hän kuuli Tuomon markkoja mainitsevan käänsi hän heti katseensa
kysyväisesti puhujaa kohti sekä lausui nauraen: "Muistelemapa ett’et
ole tähän asti yhteenperään lausunut kymmenettä osaakaan äsköisistä
sanoistasi; mutta mitä tämä merkitsee? — luuletko ettet vähemmällä saa
markkojasi minulta pois?"

"Vaariseni! se ei ollut tarkoitus — kuunnelkaahan hetkinen vielä...
asia, joka on saattanut minun näin pitkälle kieltäni pieksämään ei
olekaan tavallista laatua... vaan on jotakin korkeata ja pyhää. —
Niinkuin olen jo joskus puhunut, on minulla aikeissa tämän talven
kuluessa ostaa pitäjässämme pieni tila, sekä oma vesi lohen kalastusta
varten...!"

"Olethan noista aikeista puhunut jo monta kertaa, mutta mitä merkitsee
tämä pitkäpiimäinen sanelmasi?" kysäsi nauraen vanhus.

"Hm, hm, koska vaari ei malta odottaa puhettani loppuun, niin voinenhan
jotenkin vertauksellisesti esittää tarkoitukseni. Sanotaanhan jo
kirjassakin: 'ettei ole hyvä yksinään olla!' — ja sitäpä tärkeätä
pykälää ja kysymystä punninnut ja tuumaillut olen monta vuotta. —"

"Vai sitä suuntaa sinäkin kelpo Tuomoni harkitset; ja varmaan aiot
pyytää minun puhemiehen kunniavirkaa toimittamaan, sen olen arvannut
oikein... Mutta oletko jo valinnut itsellesi... ymmärräthän...
sopivan..."

"Niin, niin kyllä ymmärrän — — — Mutta siinäpä kysymys. Tosin kauan
olen miettinyt, kauan olen etsiskellyt, mutta on ole huomannut
miellyttävämpää ja sopivampaa, kuin... kuin... Katri on" sai hän tuskin
kuuluvasti lausutuksi.

Nytpä hämmästyi vanhus vuorostaan. Mutta hymyileväisesti lausui hän
kuitenkin: "ehkäpä myöhään olet laskenut, pyydyksesi apajalle, vaikka
hyvä kalamies oletkin — vaan minulla ei ole sinua vastaan mitään —
sanomista — mutta oletko puhunut Katrin kanssa?"

"Niinpä niinkin — todellakin sitä en tullut ajatelleeksikaan; minä
katson sopivammaksi seurata tuota vanhaa sananlaskua: 'tyvestä puuhun
noustaan', jonkatähden käännyin teidän puoleenne", vastasi Tuomo
rauhaisesti.

"Minä en voi tässä asiassa yksin päätöstä tehdä; minun tulee kysyä
vaimoni ja tyttäreni mieltä" — lausui vanhus.

Silloin kääntyi muori lieden äärestä puhujien puoleen lausuen: "Koska
mielipidettäni kysytään, niin vastaankin itseni sekä, Katrin puolesta
ja se tulee olemaan vaarinkin mielipide: että me emme ole ottaneet
renki Tuomoa, Katrin, vaan töiden tähden — tämä on ehkä Tuomolle päivän
selvä."

"Kiitos äitini vastauksestanne" — saneli Katri.

"Niinkuin jo sanoin, olet sinä uskollinen Tuomoni myöhään nuottasi
apajalle laskenut, luulen että joku toinen on ennättänyt ennen sinua" —
lausui vanhus astellen verkkonsa luo.

"Myöhään, myöhään ja tästälähin en tämmöiselle apajalle koskaan –"
vastasi surumielisyydellä Tuomo, käyden keskenerästä työtänsä jatkamaan.

Hiljaisuus vallitsi pirtissä hetkisen aikaa. — Äänettömyyden keskeytti
oven narina ja sisään astui nuori vaaleaverinen nuorukainen. Tehden
hyvää huomenta heitti hän katseensa ympäri huonetta, kunnes seisattui
kahteen sinertävään päärlyyn neitisen kasvoilla ja vaikka ne vaan
viipyivät hetkisen niissä, niin purppurapuna kumpaisenkin poskella
ilmoitti kuitenkin katseiden kohtaamisen.

"Nyt vaariseni olen syötit hankkinut; — oletteko valmis aamuhämärässä
merelle lähtemään" — lausui tulija ensipuheeksi.

— "En minä puolestani vastaan ole; tulee toimia kaikki valmiiksi
lähtöön ennen päivän koittoa!"

"Tällä erällä aioin suorittaa toisenkin asian, mutta... hm... hm".

"Ompa sinulla kova yskä poikaseni. Kipu viimeinen kalastusretkemme
ollutkaan helpoimpia... mutta mitä sinulla vielä olisi kerrottavana?"
kysäsi vanhus.

"Suokaa anteeksi vaariseni, jos rohkenen puhella nyt hiukan enemmän
kuin tavallista on! — Minä olen jo kauan aikaa ollut läheisin
naapurinne... Minä olen jo lapsuudesta asti ollut ystävyydessä Katrin
kanssa; — ja olen häneen nyt todellisesti rakastunut — jonka tähden
pyydän vaan teidän suostumustanne. — Katri ehkä ottaa vastaan tarjooman
käteni" — lausui nuorukainen hiukan hämillään.

Iloinen päännyökähdys osoitti Katrin myöntävää vastausta.

"Minun puolestani", vastasi vanhus, "ei ole sinun etsitystäsi vastaan
mitään sanomista; etenkin, koska olet urhollisempia nuorukaisia
Lohilahden kylässä — sinä olet oikein isäsi poika rivakkuudessa,
urhoollisuudessa ja opissa — sen sanon minä, joka olen nähnyt
elämässäni meren selällä keinuissani niin kuumia, kuin kylmiä hetkiä."

Samassa astui muori sisään, kantaen kädessään lypsyastioita.

"Katsoppas muoriseni" — huudahti vanhus heleällä äänellä "naapurin Juho
on kosinut minulta Katria ja minä olen hänen pyyntöönsä myöntynyt...
Katrista, ei osaa puhuakaan; varmaampa he ovat keskuudessaan asiat jo
miettineet... Mutta nyt on kysymys: mitä sinä tähän asiaan sanot?"

"Mitäpä minulla on enään sanottavana" − lausui muori mielihyvissään
katsellen tulevaan vävypoikaansa — "äidillisellä kädellä tahdon
yhdistää lapsien kädet, sekä lausua: olkaa onnelliset ja eläkää
kauan...!"

Kaikkein kasvoilla näkyi ilon loiste kirkkaan takkavalkean leimutessa,
sekä sydämissä väreili lämpimyys ja rauha, paitse renki Tuomon,
joka äsken tapahtuneen keskustelun ajalla kohottamatta katseitansa
työskenteli hiljaa itsekseen.

       *       *       *       *       *

Aurinko lähetti viimeisiä kullanhohtavia säteitänsä hyrskyvälle
meren pinnalle. Tuuli pyrytteli hietikkosärkäissä keveitä lumi- ja
hiekkahiukkeita sekaisin korkealle ilmaan. Tuuli kiihtyi illempana
raivoisaksi myrskyksi; meren lakkapäät laineet paiskasivat rantaa
vasten ankaralla pauhinalla. Myrsky-ilmaa seurasi ankara pakkanen.
Jospa luonnonvoimat näin yhdistynein voimin osoittivat suuruutensa,
tehden ulkoilmassa matkustavaisen ihmisen suojattomaksi, niin oli
kalastajapirtin sisässä kyllin lämmintä ja suojaa.

Ahvenaisen pirtin merenpuoleisen akkunan luona katselee Katri
suruissa silmin, tykyttävin sydämin meren aukealle ulapalle. Vanhus
käyskelee vähän väliä ulkona tarkastamassa tuulen kääntymistä ja
ilman asettumista. Vihdoin huomasi Katrin tarkka silmä jonkun venheen
keijuvan meren myrskyisellä selällä. Iloisena huudahti hän: "isä ja
äiti katsokaat osoittamaani suuntaan, niin näette siellä venheen —
olisikohan tuossa armas Juhani!"

"Kyllähän siellä näkyy jo kaksikin venettä, mutta se on tietämätöntä
keitä siinä kalastajat ovat?" lausui vanhus hetkisen perästä.

Uteliaana odottivat nämä kolme perheen jäsentä venheiden tuloa
kotorantaan, vaan hetkiä kului, sekä pimeä ennätti tulla ennenkuin he
menivät, venelaiturille, johon kaksi venettä töintuskin oli päässyt.
Mutta eipä veneissä ollutkaan Katrin sulhoa vaan toisia kyläläisiä.
Näiden palanneiden venekuntien miehistö oli niin jähmettynyt vilusta,
ettei kyennyt mitään toimittamaan, jonkatähden kylän naiset ja vanhat
harmaapäät vanhukset vetivät veneet maalle, sekä veivät kalastajat
lämpimiin pirtteihin. Kun he olivat hiukankin vironneet tulvaili
kalastajille niin kosolta kysymyksiä ja joihin heidän oli mahdoton
vastata. He kertoivat: että Ahvenaisen venekunta oli yhä kulkenut
myrskyn noustessakin länteen päin, vaikka he olivat kuinka tahansa
viitanneet ja neuvoneet merkeillä kääntymään jo ajoissa kotorantaa
kohti, niin eivät he olleet niistä vaarinottaneet. Myöhemmin palasi
toisetkin venekunnat yön seudussa kylään, — paitse Ahvenaisen vene
miehistöneen, jonka kaikki sanoivat kulkeneen päinvastaiseen suuntaan.
Kolmantena vuorokautena päivän valjetessa huomattiin kaksi ruumista
laineiden ajamina rannikolla. Tarkemmin tarkastettuna tunnettiin
toinen renki Tuomon, toinen Katrin sulhon ruumiiksi. — Katri, saatuaan
tietää rakastettunsa maallisen jäännöksen olevan rannikolla, riensi
kiiruusti vaalealla katsannolla laiturille. Kauan katsottuaan silitti
hän kädellään Juhon kalvottunutta, mutta vakavaa otsaa, pyytäen
sitten hiljaisella, äänellä läsnäolijoita kantamaan molemmat ruumiit
kartanoon, jonka sanottuaan asteli hän hiljaisilla askeleilla pirtille
päin. — Me voimme arvata niitä surun jälkiä saattoi kerrottu tapaus
Ahvenaisen talon asukkaille, mutta sureminen ei tullut ylenmääräiseksi,
vaan hiljaisuudessa kyyneltäkään vuodattamatta kärsivät he vaurionsa.
— Tyytyväisenä lauleli edelleen useana iltana vanhus tuttua virttänsä:
"Ah mik' ompi elom' täällä..."

"Niin tuolla, tuolla ylhäällä tapaamme kerran kaikki toinen toisemme"
ajatteli Katri silloin itsekseen.




ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA.


I

Eräässä lahdelmassa Vuoksen virran varrella löytyi tämän vuosisadan
alussa pienoinen torppa. Ulkoapäin katsoen oli torpan näkö kurjamainen;
lahonneet hirret, tuulen repimä katto, särkyneet akkunaruudut, — joihin
oli päreitä asetettu — osoittivat asukkaiden elävän köyhyydessä.
— Luoja oli kuitenkin tämän töllin lapsille jakanut hyvyyttänsä.
Torpan sivulla, virtaa joki hiljaisesti eteenpäin, muuttuen alempana
hyrskyväksi koskeksi. Asuinhuoneiden ympärillä kasvaa tuuheita
lehtipuita, jotka varjostavat töllin näkymättömiin. Muuten on torpan
ja joen välinen maa-ala perattu kauniiksi kasvitarhaksi. Huoneuksen
ovelta melkein rantaan asti kierteleikse hiekoitettu polku, jonka
reunoilla turvepenkkien päällä kesän aikana kasvaa kauneita kasveja.
Tässä töllissä asui eräs vanha sotamies, nimeltä Rasila, ainoan
tyttärensä Hiljan kanssa yksinäistä elämää. Hiljan ollessa vuoden
vanhana, kuoli hänen äitinsä, joten hän ei edes saanut nauttia äidin
hellää hoitoa ja kasvatusta. Vaikka ukko Rasila oli aikanansa ollut
monenlaisissa vaaroissa ja seikkailuksissa, niin luonteensa kuitenkin
oli toisenlainen, kuin ensikatsannolta luuli, sillä tuon vahvan ja
karhean kuoren alla säteili mitä vienoin lempeys ja ystävällisyys
kaikkia kohtaan. Vanhus kasvatti _lapsukaisensa, säädyllisessä_
kurituksessa ja opetti lapsensa jo aikaiseen tuntemaan Luojaa. —
Samalla kun isän rakkaus ja hellä huolenpito suureksi osaksi täytti
äidin vajavaisuuden, samalla Hilja siivolla ja hiljaisella käytöksellä,
sekä tottelevaisuudellaan miellytti harmaahapsista isäänsä. — Pitkinä
talvipuhteina istui Hilja pienoisella jakkaralla isänsä luona, tämän
kutoessa verkkoa, jolloin vanhus kertoeli hauskoja kertomuksia
tyttärellensä. Iloisena kuunteli hän niitä, sekä uteliaana kehoitti
isäänsä yhä jatkamaan.

Vuosi vuodelta kasvoi Hilja isänsä iloksi aina suuremmaksi ja
ihanammaksi. Mutta samalla ukko kummasteli miksi hän päivä päivältä
tuli harvapuheisemmaksi ja miettiväisemmäksi.

Kerran kun Hilja neuloskeli miettiväisenä akkunan ääressä, lausui
isänsä hänelle hiljakseen:

"Toivoisinpa sinulle, tyttöseni, seutumme rikkaimman talonpojan
sulhoksi."

"Miksi isä turhia lörpöttelee?... minusta naimisiin... ja vielä
rikkaimman talonpojan kanssa... kuka teille on semmoista puhunut?"
saneli Hilja punastuneena.

"Olenko milloinkaan lörpötellyt ja turhia puhunut... jos ei kaunein ja
miellyttävin impi näillä seuduin saa... ahaa!... älä nyt noin hämmästy,
vaikka minä sinulle enemmän juttelen kuin tavallista on... hm, olenhan
joskus nähnyt sinua jonkun saattelevan tuolla polulla... hm... hm..."

Ja vanha Rasila tirkisti pikkuviisaana harmailla ja vilkkailla
silmillään tyttärensä jokaista mielenliikutusta.

Hilja kierteli kumminkin kysymyksessä olevaa asiaa sinne tänne, mutta
isänsä ei perää antanut, sillä Hiljan kasvojen punastus oli jo kyllin
ilmoittanut isälle totuuden.

Sopivassa tilaisuudessa juoksi Hilja ovesta ulos tietä myöten rantaan,
sekä kävi eräälle kivelle yksikseen istumaan.

Hilja on siis rakastaja. Kuka on se onnellinen, joka hänen saapi,
saamme heti nähdä, jos tunnemme asian paremmin kuin hänen isänsä.


II

Siirtykäämme mainitusta torpasta erääseen taloon, joka on noin virstan
päässä torpasta, — toisella puolella virtaa. Talon oli isäntä, Olli
Ojanen, kohottanut mainittavammaksi paikkakunnalla. Talouden hoidon oli
tosin Olli-ukko jättänyt vanhemmalle pojallensa, mutta piti kuitenkin
kaikkia asiain menoja silmällä. Nuoremman pojan Heikin ja isän väli ei
ollut parhaimpia. Missä syy piilee saamme pian nähdä.

Heikin lapsuuden ainoana lapsuuden ystävänä ja toverina oli torpan
Hilja. Nuorukaiseksi päästyänsä muistelivat kumpikin kaipauksella noita
iloisia lapsuuden hetkiä. Tuo kaipaus usein saattoi heidän ajattelemaan
toisiansa, joten kumpaisenkin välille viimein syntyi täysi rakkaus.
Mutta juopa oli rakastavaisien välillä, joka päivä päivältä muuttui
uhkaavammaksi. Mutta Heikki ei ollut noita tavallisia horjuvaisia
ihmisolennoita, vaan hän päätti rohkeasti katsoa tulevaisuuttansa
kohti. Useasti muisteli Heikki nuorukaisenakin Hiljaa ja kävipä joskus
pyhäiltoina Torppalassakin. Tämän nuorten ystävyyden huomasi pian ukko
Rasila, vaikka ei ollut puhunut siitä kellekään. Sattuipa niin, että
Heikki kertoi ajatuksensa muutamille parhaimmille ystävilleen. Vaan
tässäkin kävi niinkuin tavallista on: "että ystävä puhuu ystävälle,
ystävä koko kylälle." Pian tulivat Heikin tuumat isänsäkin kuuluviin,
josta hän vihastui silmittömästi. Ankarasti nuhteli hän poikaansa
semmoisista mielipiteistä, sekä ilmoitti päätöksen: "että niinkauan
kuin hän elää, ei tule naimapuuhista... rikkaimman talonpojan ja köyhän
töllin tytön välillä mitään."

Talon emäntä, nimeltä Katri, oli virkku ja toimellinen nainen,
vaikka mielipiteissään miehensä kalttainen. Siis ei Heikki voinut
edes äidin helmaan surujansa laskea, sillä monta kertaa oli äiti
sanonut pojallensa: "ettei hän sotamiehen tyttöä miniäkseen tahdo,
vaikka taivas ja maa muuttuisi!" Tästä huomataan, että Olli
vaimonensa ylönkatsoivat torpan Hiljaa. Jos Hilja olisi ollut kuinka
yksinkertainen tahansa, kunhan vaan myötäjäisiä saataisiin paljon —
silloin olisi ollut kaikki hyvin!

Oli kerran kaunis kesäinen sunnuntai-ilta. Rappujen edessä kasvavan
koivun varjossa istui matalalla jakkaralla Olli Ojanen puhaltaen
aimo savukiehkuroita uudesta hopioitetusta merenvaha-piipustaan. Hän
ajatteli maitaan, vuoden tuloa ja kukaties mitä...

Olli oli tarkka laskumies. Hän tiesi mitenkä säästäväisyydellä ja
ahkeruudella sisääntulot suurenevat ja yksinkertaisella elämistavalla
menot pienenevät. Hänen mielilauseensa oli seuraava: "joka ei pennistä
kiini pidä, ei se mies markkoja taskussaan kanna." Koska kahvia, eikä
ylellisyystavaroita ei koko talossa käytetty, niin ihmekös jos varoja
karttui.

Ollin ajatellessa sinne tänne, huomaitsi hän hetkisen perästä poikansa
Heikin tulevan kamarista ja ohjaavan kulkunsa eräälle joen rantaan
vievälle polulle. — Olli arvasi poikansa menevän torpan "liljaa"
katsomaan, jonkatähden hän huudahti äkäisellä äänellä Heikin luoksensa
ja kysäsi: "minne olet menossa".

"Ajattelin hetkeksi pistäytyä joelle soutelemaan", vastasi Heikki.

"Kyllä minä ymmärrän mihin sitten, joen yli päästyäsi, aiot mennä...
ne ajatukset saat kumminkin heittää mielestäsi... torpan tyttöä et saa
koskaan... ainakaan niinkauan kuin minun silmäni auki pysyvät, sen saat
sinä uskoa!"

"Kyllähän tuuli vinhasti puhaltaa, mutta ehkähän se vielä asettuu",
lausui Heikki hiljaisesti.

"Uskallatko kiusata minua!" huudahti isä suurimmalla katkeruudella

"Enkö rohkene kieltää sinua pitämästä kanssakäymistä tuon...
ymmärräthän kenen kanssa... sinä et saa tästälähin vierailla
torpassa... taikka jos niin teet, älä enää tule isäsi katon alle".

"Kovuuttanne tulette isäkulta vielä kerran katumaan... Vaan", lausui
Heikki säihkyvin katsein, "Hilja on oleva minun elämässä ja kuolemassa,
vaikka tuhansilla yrityksillä koettaisitte meitä toisistamme
vieroittaa."

Isän sydän kiehui vihasta. Ylpeyden valtaamana ajatteli hän: "pitäneekö
vielä kerran puristaa poismenevän pojan kättä", mutta hän noudatti
kovan sydämmensä tahtoa; puhumatta sanaakaan enää astui hän asuintupaan.

Kun isä oli ovesta sisään kadonnut, astui Heikki suruisena venosen
luo, työnsi sen vesille ja sousi toiselle puolelle. Sitten ohjasi hän
kulkunsa torpalle menevälle tielle. "Tuolla", lausui hän viitaten
kädellään torppaan päin, "kohtaamme tänään taas toisemme. Puhukoon ukko
mitä tahansa, vaan sanon vieläkin kerran, että Hilja on oleva minun
elämässä ja kuolemassa".

III.

Kun Heikki saapui töllin luo, oli ilta jo kulunut, vaan aurinko
vielä lähetti joitakuita säteitään metsiin välitse. Hiljainen tuuli
huojutteli puiden latvoja; lehtien kahina ja lintujen vienot sävelet
ainoastaan häiritsivät luonnon lepoa.

Hilja seisoi rannalla vajonneena syviin ajatuksiin. Hän päätti
kehoittaa Heikkiä valitsemaan toisaalta elämän toveria, koska isän
tahtoa on vaikea vastustaa.

"Voisinko enään erota hänestä, — en, minä tahdon elää ja kuolla yhdessä
hänen kanssansa, mutta kuitenkin tahdon vielä kerran häntä koetella".

Samassa kahina pensastossa herätti hänet ja — tuossa tuokiossa
sulettiin hän — Heikin syliin.

"Olitpa aika veitikka, noin äkkiarvaamatta esiinnyit... mutta
olethan vaalea kuin palttina... miksi olet murheinen?" kysäsi Hilja
alakuloisena.

"Tule Hilja, soutelemaan joelle; minulla on paljon puhelemista tänään".

Rakastavaiset astuivat veneen luo. Pian keinui se kirkkaalla joen
pinnalla.

"Sinulla on jotakin salaperäistä surua kätketty sydänsopukkaasi...
Onko isäsi sinulle jotain katkeraa puhunut; ja jos niin on, etköhän
voisi hänen sanojansa minullekin ilmoittaa?" kysäsi Hilja alakuloisella
äänellä.

"Isäni sanat eivät sinua suuresti ilahuttaisi, mutta voinhan ne
kuitenkin kertoa jos niin tahdot?"

"Tee niin hyvin!"

"Lähtiessäni tänne", lausui isäni ankaralla äänellä: "että niinkauan
kuin elän ette saa toisianne."

"Eikö liene parhainta kun tottelet isäsi neuvoa", lausui Hilja, vaan
kyyneleet putosivat helminä alas hänen kauneille poskillensa.

"Hilja, kallis Hilja, älä puhu noin! Isäni on vanha, me taidamme nähdä
vielä sen ajan, jolloin meidät yhdistetään. Paitse sitä, en minä saa
tästälähin astua isäni kynnyksen ylitse..."

Heikki hellitti airot ja istuutui teljalle Hiljan viereen, koettaen
iloisella katsannolla ja sujuvalla puheellansa poistaa levottomuutta
rakastettunsa sydämestä.

"Sinun viimeiset sanasi eivät ole totta armas Hilja. Sinä myöskin
tahdot olla minun elämässä ja kuolemassa — eikö niin?"

"Niin... niin... minä tahdon! Sillä suoraan sanoen en ilman sinutta voi
elää onnellisena."

"Kiitos sanoistasi! — Oletko ilmoittanut asian isällesi?"

"En vielä, mutta hän kyllä tietää meidän toisiamme rakastavan. Luulenpa
hänen tänään — niinkuin toisinakin pyhä-iltoina — tulevan tänne. Siispä
hän katsoi parhaaksi mennä kylään."

"Kunnioitettava ukko! — Jospa kaikilla olisi semmoinen isä, kuin
sinulla...!"

"Vaiti Heikkiseni! se on väärin puhua semmoista. Sinun isäsi ajattelee
myöskin sinun etuasi ja toimiskelee sinun hyväksesi, vaikka tuumansa
eivät sovi yhteen meidän kanssamme."

Aurinko oli vajonnut metsän taakse; sen värit tosin vielä heijastivat
puiden välitse pauhaavissa, aalloissa.

Rakastavaisten vene oli kulkenut Holmakosken partaalle. He eivät
kuulleet läheistä kosken pauhua? eikä huomanneet vaaraansa, joka oli
niin suuri, että — pelastus oli enää mahdotonta. — Hetkisen vaitiolon
perästä katsahtivat he koskelle päin. Heikki koetti kääntää venettä ja
soutaa ylöspäin, mutta turhaan ponnisti hän voimiansa; koski oli tehnyt
tehtävänsä — vene vajosi pyörteesen... ja leikkautui kahtia terävään
salakiveen.

"Taivaan Luoja! me olemme hukassa", huudahti Heikki vapisevalla
äänellä, kiiruhtaen Hiljaa auttamaan.

Hilja katsoi ympärillensä. Kuumeen tapainen, vaan autuaallinen punastus
lepäsi silmänräpäyksen aikaa hänen ihanissa kasvoissansa.

"Me olemme hukassa!" uudisti Heikki huutonsa ja tuskanhiki pusertui
hänen miehekkäästä otsastansa.

"Kyllä näen sen" vastasi Hilja, levollisesti ja niin lujalla
alttiiksiantavaisella äänellä, että Heikki häpesi tuskaansa. "Näetkös!
me saamme seurata toisiamme elämässä ja kuolemassa".

Molempien pelko oli heti kadonnut...

Vaahtoisista laineista kumisi kaksi ääntä, joiden kaiut kuuluivat kauas
metsään, toinen kova ja miehekäs, toinen vieno ja lempeä, vaan molemmat
äänet kuitenkin juurikuin yhdestä suusta soinnukkaasti säestivät:

"Elämässä ja kuolemassa!"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTILIEDELTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.