Svinhufvudin kertomukset Siperiasta

By Pehr Evind Svinhufvud

The Project Gutenberg eBook of Svinhufvudin kertomukset Siperiasta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta

Author: Per Evind Svinhufvud

Editor: Erkki Räikkönen

Release date: April 1, 2025 [eBook #75772]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1928

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVINHUFVUDIN KERTOMUKSET SIPERIASTA ***

language: Finnish




SVINHUFVUDIN KERTOMUKSET SIPERIASTA

Toimittanut

Erkki Räikkönen




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.




SISÄLLYS:

Alkusanat.
Kotkaniemi.
Maailmansota.
Kasanskijn kirje.
Virastaerottaminen.
Ratkaisevia päiviä.
Luumäen käräjät ja vangitseminen.
Vankina Viipurissa.
Karkoitusmääräys.
Kaunis esimerkki.
Häät vankilassa.
Lähtö Viipurista.
Pietarissa.
Siperiaan.
Tomskissa.
Talvitiellä.
Jouluaatto.
Yksin.
Tymskojessa.
Kylän asukkaita.
Semeshko.
Ostjakkeja vierailulla.
Ryssänpappi.
Posti.
Narymin-matka.
Synkkiä viikkoja.
Ihana kevät.
Jälleen Tomskissa.
Puolison lähdettyä.
Kolyvan.
Pastori Hörschelmann.
Siperian luontoa.
Tuttavia ja retkeilyjä.
Saksalaisia karkoitettuja.
Obin lautalla.
Mooseksenuskolaisia.
Simbirsk.
Kolyvanin venäläiset.
Kirjallisia iltoja.
Ellen tervehdyskäynnillä.
Eino Heinonen.
Joulu 1915.
Jääkärien lähetti.
Metsästysmatkoilla.
Vaarallinen kirje.
Ellen ja Eivind.
Maanviljelyspuuhissa.
Tervehdys Tymskojesta.
Syntymäpäivät.
Vapautus.
Venäjän halki.
Pietarin vieraana.
Suomeen.
Juhlavieraana Viipurissa.
Kotona Kotkaniemessä.
Valtaisa vastaanotto Helsingissä.
Suuri kansalaisjuhla.
Isien maassa.




ALKUSANAT.


Käydessäni marraskuussa ennen itsenäisyytemme kymmenvuotispäivää
ensimmäisen valtionhoitajamme, senaattori P.E. Svinhufvudin kodissa
Kotkaniemessä tuli mieleeni ajatus, että olisi sittenkin tavalla tai
toisella saatava merkityksi muistiin niitä vaiherikkaita tapahtumia
oikeus- ja itsenäisyystaistelustamme, joihin Svinhufvudin nimi niin
kiinteästi liittyy. Olin jo silloin erinomaisen hyvin tietoinen siitä,
ettei Svinhufvud suostuisi itse niitä kirjoittamaan. Hänellehän oli
monta kertaa aikaisemmin ja useammalta eri taholta tehty asiassa
ehdotuksia, joihin hän oli kuitenkin vastannut kieltävästi. Ajattelin
silloin, että hän ehkä suostuisi _kertomaan_ muistelmiaan ja antaisi
jonkun toisen niistä kirjoittaa. Tämä ajatus esitettiin hänelle
Helsingissä Itsenäisyyden Liitossa ennen mainittua itsenäisyyspäivää.
Muutamaa viikkoa myöhemmin hän antoikin myönteisen vastauksen
esitettyyn pyyntöön suostuen kuitenkin kertomaan ainoastaan
Siperiaan-karkoituksestaan, jonka vaiheita suuri yleisö tuntee kaikkein
vähimmin.

Näin syntyneessä Svinhufvudin Siperian-matkan kuvauksessa käy johtavana
lankana hänen oma kertomuksensa, joka on pikakirjoituksella merkitty
muistiin. Sitä olen täydentänyt monin lisäpiirtein, erityisesti
arkistotutkimuksin ja sanomalehdistön tarjoamin lisin, joita kuitenkin
eräistä syistä olen käyttänyt rajoitetusti. Niinikään olen saanut
erittäin arvokkaita tietoja useilta henkilöiltä, joiden nimet
liittyvät kirjan sisällykseen. Parhain tietolähteeni on kuitenkin
ollut pastorinrouva Johanna von Hörschelmannin päiväkirja, jossa
täsmällisesti ja hauskasti kuvataan sitä aikaa, jonka Svinhufvud
vietti Kolyvanissa. Pastori von Hörschelmannin ystävällisellä avulla
ja luvalla olen myös runsaasti lainaillut sen merkintöjä sellaisinaan,
niitä kuitenkin saksankielisestä alkuperäisestä tekstistä lyhennellen.

Kirjan sisällyksen vaatimusten mukaisesti olen saattanut sen
kauttaaltaan kertovaan muotoon. Olenpa myös siellä täällä pyrkinyt
elävöittämään kertomusta pienin luonnonkuvauksin. Runsaslukuiset
valokuvat, joita olen eri tahoilta hankkinut, samoinkuin muutamat
mukaan liitetyt kartat, voinevat ehkä niinikään lisätä lukijan
mielenkiintoa ja havainnollistaa kirjan sisällystä.

Maailmansodan ja viimeisten sortovuosien synkkää taustaa vastaan
nähtynä on Svinhufvudin esiintyminen kaikkein voimakkain vastalause
Venäjän silloista politiikkaa vastaan. Tämän vastalauseen hän teki
periaatteittensa mukaan, joiden puolesta taistellessaan hän joutui
Siperiaan 27 kuukaudeksi. Mutta oikeus, josta hän ei tinkinyt, voitti,
ja hän palasi kotiin, niinkuin oli lähtiessään ennustanut:

— Jumalan ja Hindenburgin avulla!

Helsingissä marraskuussa 1928.

_Erkki Räikkönen_.




KOTKANIEMI.


Kivijärvi olisi tahtonut viedä vetensä suoraan Suomenlahteen, mutta
Salpausselkä oli kiertänyt selkänsä joka puolelta sen eteen. Silloin
oli Kivijärvi lähtenyt viemään vesiään länteen, mutta Salpausselkä oli
kiiruhtanut edellä ja laittanut salpansa sielläkin eteen. Oli juostu
kuin kilpaa Kivijärven vesien yhä ohetessa ja viimein väsyessä kapeiksi
jokijärviksi.

Olisivathan Kivijärven vedet Jänköjärviä myöten yli pienen kannaksen
päässeet Saimaan ja Vuoksen kautta Laatokkaankin, mutta Kivijärvi ei
uskaltanut lähteä siihen suuntaan, sillä siellä oli edessä Imatra,
johon sen laineet olisivat pirstautuneet tuhansiksi pisaroiksi.

Kivijärvi ja Saimaa olivat samaa järveä, ennenkuin kapea kannas kohosi
veden alta niiden väliin, mutta Kivijärven vesi on vielä kirkkaampaa
kuin Saimaan. Kun aurinko kuumentaa järven pintaa ja tyynnyttää sen
jonakin kesäisenä päivänä peilikirkkaaksi, silloin kuultaa hiekkapohja
sen alta metrien syvältä. Aurinkoisena keskipäivänä näyttävät sen
kiviset rannatkin niin puhtailta, että tuntuu, kuin tuuli ja laineet
olisivat olleet kilpaa niitä valkaisemassa.

Lemin puolella on heinikkoisia järvenrantoja, lepikolta ja lainehtivia
viljapeltoja. Sen vesillä soutavat sunnuntaisin kirkkovenheet lahden
poukamaan, jonka pinnalla kirkonristi kimaltelee ja jonka rannoille
kuuluu aamukellojen soittoa. Mutta Luumäen kirkolle ei päästä venhein,
sillä Salpausselkä sulkee tien. Se kulkee aivan Kivijärven rantaan
kiinnipainautuneena ja jättää kirkon kauaksi toiselle rinteelleen.

Salpausselän harjalla kasvaa solakkaa mäntymetsää, mutta kuivien
kanervikkojen ja harmaiden poronjäkälien keskeltä. Suotkin näyttävät
kaatuneine puunrunkoineen yhtä karuilta kuin Lapissa. Tasaiselta
Helsingin ja Viipurin maantieltä, joka kulkee harjun selkää, näkee
metsässä jättiläiskiviä tuon tuostakin. Kivijärven saaret ja rannat
niinkuin pohjakin ovat kiviä täynnään.

Samoinkuin Lapin Inarissa on Kivijärvessäkin 99 saarta. Ne ovat niin
karuja, ettei kukaan ole uskaltanut mennä niihin asumaan, ei ainakaan
eteläisten vesien saariin, joita Salpausselkä on muovaillut mielensä
mukaan. Sorsatkaan eivät ole ryhtyneet Kivijärven etelärantoihin
pesimään. Mutta Lemin puolen vesissä ne uivat ja pesivät mielellään.
Salpausselän-puolisissa saarissa pesivät vain yksinäiset kalalokit,
jotka päivisin istuvat rantakivillä ja katselevat ahvenheinien
huojuntaa.

Yttsaaren ja Parkkisaaren välistä pistää Kivijärveen leveä ja lyhyt
niemi, jonka pää ohenee kapeaksi rantakivijonoksi. Niemen molemmin
puolin kiertävät kaarevat lahdenpoukamat, jotka sen kärjen taa
päästyään muuttuvat kauniiksi hiekkarannoiksi. Mutta rantakivijonon
päässä on pieni entinen venhesaari, jonka rannoilta hiekkarannat
näkyvät yht'aikaa. Tämän niemen, jonka lahdenpoukamat kaartavat
kuin linnun siivet ja jonka rantakivijonon kärjessä on Koppolniemen
pienoissaari, ovat sukupolvet ennen meitä nimenneet Kotkaniemeksi.

Mäennyppylän takaa tulee eteen punainen portti, jonka luota paistavat
jo vastaan kartanon valkeat seinät. Portin ja maantien välissä kasvavat
isot männyt harvassa, mutta metsänä silti, ja niiden välissä kiertävät
leveät metsäpolut, jotka ovat tallautuneet koviksi ja juurikkaisiksi.

Portilta tulevat jo koivut ja kuuset vastaan näyttämään tietä pitkin
pihamaata Kotkaniemen pääovelle. Koivuja kasvaa myös kartanon
puutarharinteellä, jonka maat viettävät Kivijärveen. Rantapolun päässä
on pieni, leppien ja pihlajoiden rannasta erottama sauna, jonka siniset
savut kiertelevät Kivijärvelle joka lauantai-ilta ja kaartavat joskus
tuulen mukana kartanollekin. Silloin lehahtaa tuttu saunantuoksu
sieraimiin ja tuo mieleen vastat ja löylyt.

Ulkorakennukset ovat pihan metsänpuolisella sivulla aivankuin piiloon
pyrkimässä. Siellä ovat tallit, navetat ja halkovajat ja niiden takana
kanala, mutta etu vierellä on parihuoneinen pieni renkitupa. Samassa
rivissä seisoo kartanon kanssa pihan sivussa punainen metsähuvila kuin
valkean kartanon pieni tytär.

Kartanopihalta aukeaa Kivijärvelle ihana näköala. Edessä näkyy
Parkkisaari niemineen ja pienine tytärsaarineen, mutta kauempana on
Petäjäsaari ja sen takana Rapasalo. Koppolniemen kärjen kohdalla
on Yttsaari ja sen takana kaunis Sarviniemi, joka on kuin saari
kapeine, rantaan yhdistyvine venhekannaksineen. Sen päässä on ohut
hietikkoniemi, jonka suuntaa tuulet aina kääntelevät mielensä mukaan,
milloin sarveksi itään, milloin sarveksi länteen päin. Kotkaniemen
hiekkaiselta uimarannalta, saunan takaa, näkyy kapea Haapaniemi. Mutta
Sarviniemen ja Haapaniemen väliltä näkyy vain saaria loppumattomiin,
eikä Kivijärvi pääse leventelemään vesiään suuriksi seliksi. Edessä
oleva Kotkanselkäkin on avoimilla kohdillaan vain kilometrin, parin
levyinen, vaikka Kivijärvi itse on kaksikymmenkilometrinen kaikille
suunnille.

Kun Kivijärveltä nousevat synkät ukkospilvet ja aurinko luisuu
niiden mustaan reunaan, silloin valahtaa taivaalta ihmeen kaunis ja
sadunomainen valaistus yli Kotkaniemen. Koivujen pitkät oksat riippuvat
hopeanhohtoisina, ja Kivijärven pinta värähtelee sadetta odottaen.
Mutta kun pilvet ovat purkaneet vihansa, kimaltelevat sadepisarat
lehdissä ja odottelevat jälleen aurinkoa.

Kotkaniemen valkea kartano on kuin linna Salpausselällä, jonka
viereisiä rantoja Kivijärvi hyväilee ja jolle mäntymetsä huojuu
surujaan ja ilojaan. Se on kuin linna senkin takia, että sitä
ympäröivät kivet ja kalliot, joiden lomiin koivut ovat tunkeneet
juurensa syvälle Suomen multaan.

       *       *       *       *       *

Olen nähnyt, kuinka kevät on tullut kauniiseen Kotkaniemeen ja tuonut
mukanaan valkeat yöt. Aamuisin ovat pihakoivut seisseet vihertävissä
silmikoissaan ja päivänpaisteessa levitelleet lehtiään. Pihalle on
aurinko yhtäkkiä nostanut matalan ruohon, ja kun sitä nyt katselen,
tuntuu kuin se olisi ollut siinä aina, jo ennenkuin lehdet tulivat
puihin. Päivät ovat pidenneet juhannukseksi ja alkaneet jälleen
kallistua syksyyn. Mutta sitä ennen on kesä keikkunut niityillä ja
metsissä ja saanut mansikat kypsymään.

       *       *       *       *       *

Sinä kesänä, jolloin maailmansota syttyi, asui Kotkaniemen kartanossa
Lappeen tuomiokunnan tuomari _Pehr Evind Svinhufvud_. Tämän sodan
aattona taivas kuumotti öisinkin ilmivalkeana. Ja kun tähdet
ilmestyivät yläilmoihin, oli maailmansota jo aloittanut hirmuisen
leikkinsä ihmiskohtaloilla.

Kotkaniemen isäntä oli jo muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta.
Näin hän oli saavuttanut uuden merkkipylvään sillä ihmeellisellä
tiellä, jota me ihmiset sanomme elämäksi, mutta jonka suuntaa me emme
tiedä emmekä voi kartasta katsoa. Sen kahden puolen oli Suomessa
eletty taistelun aikoja. Vuodesta toiseen oli Svinhufvud istunut
puhemiehenä eduskunnassa, joka silloin johti puolustustamme Venäjää
vastaan. Mutta maailmansodan aattona oli hän tuomarinpöytänsä takana
tuomiokunnassaan, johon silloin kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen,
Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät.

Svinhufvud oli valinnut asuinpaikakseen Luumäen pitäjän, josta hän osti
Kotkaniemen kartanon vuonna 1908. Sen oli rakennuttanut ja paikan sille
valinnut Lappeen tuomiokunnan edellinen tuomari, laamanni Alfred Thomé.
Tämä asui ensin 10 vuotta Lauritsalassa, mutta kun olo siellä kävi
levottomaksi kasvavan liikenteen takia, päätti hän muuttaa johonkin
sopivaan ja kauniiseen paikkaan tuomiokunnassaan. Pitkän etsiskelyn
jälkeen hän päätyi Luumäen Kotkaniemeen, johon pari vuotta ennen tämän
vuosisadan alkua rakennutti itselleen kartanon.

Kotkaniemen maita viljeli maailmansodan ensi vuonna isäntärenki Reetu
Virtanen. Hän nousi varhain aamuisin ja kiiruhti pellolle palaten vasta
iltamyöhällä. Hänen haltuunsa sai rauhassa uskoa viljelykset, sillä hän
hoiti niitä niin tunnollisesti, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan.
Talouspuolella askaroi uskollinen Alma Kottelin, joka oli tullut taloon
jo vuotta ennen Kotkaniemen ostamista. Hänestä oli vuosien mittaan
tullut kuin perheen oma jäsen.

       *       *       *       *       *

Juhannusaattona ennen maailmansotaa, auringon uppoutuessa Kivijärven
kalvoon ja kokkotulien syttyessä sen rannoille, luisui Kotkaniemen
hiekkarannalta juhannusvenhe järvenselälle saariin ja saarten taa.
Ellen Svinhufvud, Kotkaniemen kartanon rouva, näki ympärillään tyynen
Kivijärven, jonka pintaan ei kuvastunut ainuttakaan pilvenhattaraa,
hän näki venheessä oman perheensä kesän ja koivujen keskellä ja kuuli
juhannuskokoilta iloista laulua. Vain Kotkaniemen isäntä oli poissa.
Hän oli kaukana Saksanmaalla, Nauheimissa, kylpemässä ja hoitamassa
terveyttään sen taudiniskun jälkeen, joka jo keväällä oli häntä
kohdannut. Vasta juhannuksen jälkeen odotettiin häntä kotiin saapuvaksi.




MAAILMANSOTA.


Suomessa olivat katseet viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa
suunnattuina tiukasti vasten Venäjää, jonka yltyvää intoa oikeuksiemme
hävittämiseksi seurattiin tuskan tuntein ja jota vastaan kaikki voimat
koottiin. Aseeton oikeustaistelumme oli niin vallannut mielemme,
ettemme kuulleet todellisten aseitten kalsketta Euroopasta, missä
poliittiset ja taloudelliset ristiriidat olivat kärjistyneet sodan
partaalle. Niinpä yllättikin maailmansota koko kansamme, joka elokuun
alkupäivinä oli aloittanut viljankorjuun.

Helsingissä sammuivat valot, ja omituinen tuskallinen pimeä peitti
kadut. Heikot lyhdyt näyttivät sinisten lasiensa lävitse tietä
öisinkin, mutta syksyn pimetessä muuttuivat niiden valot yhä
oudommiksi. Raitiotievaunut tuntuivat tulevan kadunkulmien takaa
kuin jostakin maan alta. Niiden kimeä soittokin kuului kummallisen
hiljaiselta, aivankuin ne olisivat pelänneet, että se olisi kantanut
sotanäyttämölle. Kivitalot seisoivat pimeinä kuin vankilain muurit, ja
niiden ikkunain edessä riippuivat mustat verhot. Hätääntyneitä ihmisiä
kiiruhti kaduilla peläten joka hetki laivasto- ja ilmahyökkäyksiä.
Rautatientorilla seisoi öisin ihmisiä pitkissä jonoissa odottamassa
vuorojaan pakeneviin aamujuniin.

       *       *       *       *       *

Vapaaherra Adolf von Bonsdorffille, Svinhufvudin parhaimmalle
ystävälle, maailmansota ei ollut aavistamaton. Jo edellisenä vuonna
Kotkaniemessä käydessään hän oli ennustanut suuren kansaintaistelun
olevan lähellä. Hän teroitti mieliin sitä, mitenkä tarpeellista meidän
olisi jo edeltäkäsin valmistautua tuleviin tapahtumiin. Sodan syttyessä
olisi kaikki voimat keskitettävä saksalaisten avustamiseen ja sitä
tietä pyrittävä kokonaan irti Venäjästä.

Kun maailmansota vuotta myöhemmin virisi kuin kulovalkea yli Euroopan,
kiiruhti Adolf von Bonsdorff heti ensimmäisten sodanjulistusten jälkeen
kirjoittamaan Svinhufvudille kirjeen, jossa hän peitetyin sanoin esitti
toistamiseen ajatuksensa yhteistoiminnasta Saksan kanssa saapuen kohta
senjälkeen henkilökohtaisesti asiasta neuvottelemaan.

       *       *       *       *       *

Adolf von Bonsdorffin käynneistä Kotkaniemessä Svinhufvud kertoo:

— Muistelen, että Bonsdorff jo vuotta ennen maailmansotaa kävi
kerran täällä Kotkaniemessä ja otti puheeksi tulevan sodan. Hän
kertoi, että saksalaiset käyvät jo vähän vakoilemassa ja tutkimassa,
minkälaiset olot täällä ovat ja kuinka täällä voisi menestyksellisimmin
toimia. Bonsdorff sanoi jo silloin, että meidän pitää auttaa oikein
voimakkaasti saksalaisia, jos sota vain tulee. No, siitä oltiin
yksimielisiä, että kunhan vain apua jostakin saadaan, niin kyllä ryssät
ajetaan pois. Ne olivat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että
meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeutensa tähän
maahan.

Sodan alussa Bonsdorff kirjoitti kirjeen, jossa hän puhui
jänisjahdista. Kun oli sensuuri, piti käyttää vertauksia. Minä ymmärsin
kirjeen hyvin ja vastasin, että tuuma on oivallinen. Sitten tuli
Bonsdorff tänne Kotkaniemeen. Muistan, kuinka me kävelimme tuolla Hovin
raiteilla ja peltojen puolella ja neuvottelimme yhdessä näistä asioista.

Oli puhetta siitä, että täällä pitäisi ryhtyä toimintaan saksalaisten
hyväksi. Jos vain voitaisiin, ja sikäli kuin voitaisiin, pitäisi pyrkiä
myös aktiivisempaan osanottoon maailmansotaan. Mutta siihen aikaan ei
vielä ollut kuitenkaan mitään tietoa mahdollisuuksista.




KASANSKIJN KIRJE.


Sotasyksy tuli itätuulen mukana. Kivijärven päällä ajelehtivat
viikkokausin harmaat pilvet ja satoivat tihuttivat alinomaa. Päivät
pakenivat ja yöt pitenivät.

Soivarin Manu ajoi postimiehenä polkupyörällään ja sadetakkinsa
turvissa asemalle melkein joka päivä ja tuli Kotkaniemeen
säännöllisesti samaan aikaan. Sanomalehtiä ja kirjeitä tuli aina,
mutta Manusta ne näyttivät niin samanlaisilta ja yksitoikkoisilta
kuin itse sateet ja syksy. Ihmetteli hän kuitenkin, että juna toi
joskus useampiakin kirjeitä Kotkaniemeen ilman postimerkkiä. Olisihan
sentään kuulunut tavallisiin kirjeisiin pieni merkki maksuksi Manunkin
vaivoista, kun sai kaikki syyssateetkin pujotella pyörällään maantien
lätäköiden lomitse toisten postien kanssa. Nyt ne sensijaan kulkea
keljuttelivat ilmaiseksi junissakin.

Kun Svinhufvud kerran — oli jo lokakuun 7:s päivä — palasi matkalta
kotiinsa, oli hänen työpöydällään yksi noita postimerkittömiä kirjeitä,
joita Manu aina katseli niin vierovin silmin. Sen sisällyksen luettuaan
hän ajatteli heti:

— Nyt se katkesi!

Kirjeessä pyysi prokuraattori K. Kasanskij lyhennysotetta eräästä
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta, venäläinen mies, joka vastoin
lakejamme oli asetettu niitten korkeimmaksi valvojaksi meillä.

Svinhufvudin kohtalokasta kielteistä päätöstä olla lähettämättä
mainittua lyhennysotetta seurasi pitkä odotusten kuukausi, jonka
kuluessa mitä erilaisimmat mahdollisuudet tulevasta ryssäntuomiosta
risteilivät päässä. Virastaerottaminen tuntui miltei varmalta, mutta
raahaaminen Venäjän vankiloihinkaan ei tuntunut sekään mahdottomalta.
Kotkaniemi oli siis uhattu ja isännän virka vaarassa.

Kerran ennenkin olivat ryssät riistäneet viran Svinhufvudilta. Se
tapahtui siihen aikaan, kun Suomea hallitsi venäläinen satraappi
Bobrikoff. Taistelussaan hänen sortomääräyksiänsä vastaan kaatui
Turun hovioikeuskin, jossa Svinhufvud silloin oli asessorina. Mutta
Bobrikoff sai surmansa ja oikeus pääsi voitolle. Tuosta ensimmäisestä
viranmenetyksestä oli nyt kulunut jo enemmän kuin vuosikymmen, ja sen
aikana oli taivaalle kasaantunut taasen mustia pilviä. Silloin oli
ollut Bobrikoff, mutta nyt oli Seyn. Vain nimissä oli ero, vaikka
Bobrikoff olikin pontevampi ja vaarallisempi kuin Seyn.

Viekööt viran, hävittäkööt kodin, raahatkoot vaikka vankiloihinkin,
mutta nöyrästi alistuen ei Suomi sentään koskaan luovu oikeuksistaan,
sillä olihan nyt kysymys koko kansan elämästä. Kun Venäjä saisi
riistetyksi meiltä isiemme lait, tulisi se uudelleen ja veisi meiltä
äidinkielemmekin. Tuomarien velvollisuus oli osoittaa kansalle
uhkaava vaara ja näyttää sille esimerkillään, miten Suomen oikeuksia
oli puolustettava. Sykähti kuitenkin oudosti sydämessä ajatellessa,
etteivät vaimo ja omaiset aavistaneet mitään. He istuivat siinä pöydän
ääressä lampun valossa yhtä rauhallisina ja iloisina kuin ennenkin.

Kuukausi kului kiireisessä työn touhussa. Varsinkin Lemin
kirkkoherranvirkatalon katselmus vei aikaa paljon. Muistui mieleen,
kuinka elokuussa katselmusta toimitettaessa oli seisottu pappilan
pihalla ja odotettu auringonpimennystä. Keskellä kirkkainta päivää
pimenivät pellot ja niityt, ja Kivijärvikin peittyi hämärään. Tuntui
kuin tuo auringonpimennys olisi ennustanut elämänkin auringon
pimenemistä.

       *       *       *       *       *

Kasanskijn lähettämästä kirjeestä ja vastauksestaan siihen Svinhufvud
kertoo:

— Syksyllä lokakuun alkupuolella tuli Kasanskijlta, silloiselta
prokuraattorilta, kirjelmä, jossa hän pyysi minulta kopiota eräässä
rikosjutussa tehdystä päätöksestä. Jutun oli ratkaissut apulaiseni
Fieandt Kouvolassa, ja päätös oli oikea, mutta rangaistusten
yhdistämisestä tuli kysymys. Asianomainen oli tehnyt useampia
kolttosia, mutta oli kannellut, ettei yhdistetty rangaistus ollut
oikea. Jos prokuraattorina olisi ollut suomalainen mies, olisi kaikki
mennyt hyvin. Mutta nyt oli paperin alla itse Kasanskijn nimi. Minä
huomasin heti, että riita tässä tulee. Tiesin myöskin, että viralliset
kiireet ovat verraten hitaita. Kuukauden sisään kun vastaan, niin se
riittää, sillä sitä ennen ne eivät uudista pyyntöä. Mutta jos eivät
kuukauden päiviin saa vastausta, silloin ne tavallisesti kysyvät,
mistä syystä vastaus viipyy. Ajattelin, että odotan sen kuukauden
jokseenkin tarkkaan. Minulla oli näet sillä välin valmistettavana eräät
käräjäpaperit ja vähän muitakin vanhoja asioita. Lemin kirkkoherran
virkatalon katselmus, joka oli pidetty jo elokuussa, piti niinikään
saada pois käsistä. Tein ahkerasti työtä ja sain kuukauden sisään
paperini jokseenkin kuntoon. Vasta senjälkeen lähetin Kasanskijlle
vastauksen, jossa ilmoitin, että hän ei ole oikea prokuraattori ja että
niin ollen en voi hänelle lähettää mitään papereita. Kirje meni, ja
kesti yli kaksi viikkoa, ennenkuin rupesi mitään kuulumaan. Ehdin jo
kirjoittaa Bonsdorffille ja kysyä asiain kulkua.

       *       *       *       *       *

Kotkaniemen sivurakennuksen ullakolta risaisesta paperikasasta löydän
14 vuotta myöhemmin pakan kirjeitä, joiden päälle on tarttunut
paksulta tomua ja joiden välissä ratisee sahajauhoja. Tuon kirjepakan
huoneeseeni ja ryhdyn selailemaan sen sisällystä. Isosta virkakuoresta
löydän Kasanskijn 6.10.1914 lähettämän kirjeen. Luen sen riveiltä
seuraavat hänen allekirjoittamansa sanat:

»Esiintulleesta syystä pyydän Herra Tuomaria ensi tilassa tänne
lähettämään sellaisen virallisesti oikeaksi vahvistetun lyhennysotteen
Valkealan pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden istunnossa 11
päivänä tammikuuta 1913 pidetystä pöytäkirjasta, talollisenpoikaa
Aleksej Julianoff Osipoffia koskevassa jutussa, että siitä ilmenee
kihlakunnanoikeuden jutussa silloin antama päätös.»

Tähän prokuraattori Kasanskijn virkakirjeeseen Svinhufvud lähetti
kolmea viikkoa myöhemmin, 31.10.1914, prokuraattorinvirastoon seuraavan
vastauksen:

»Virkakirjeessä tämän kuun 6 päivältä on Prokuraattorinviran haltija K.
Kasanskij pyytänyt minua lähettämään hänelle lyhennysotteen Valkealan
pitäjän käräjäkunnan 11 päivänä tammikuuta 1913 pitämästä pöytäkirjasta
eräässä asiassa.

Koska kuitenkin Prokuraattorin viran haltijaa K. Kasanskija Venäjän
keisarikunnan kansalaisena ei ole voitu vastoin säännöksiä 21 päivänä
elokuuta 1772 annetussa hallitusmuodossa ja sen 4 ja 10 §§:ssä sekä
21 päivänä helmikuuta ja 3 päivänä huhtikuuta 1789 annetun Yhdistys-
ja vakuuskirjan 1 kohdassa lain mukaisesti nimittää Suomen Senaatin
Prokuraattoriksi, vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain
voimaa kaipaavan venäläisen n.s. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä
voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso
olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten
saan prokuraattorinvirastolle ilmoittaa.»




VIRASTAEROTTAMINEN.


Saatuaan marraskuun alkupäivinä Svinhufvudin kirjeen, jossa tämä
kieltää prokuraattorinviran haltijan laillisuuden, päätti Kasanskij
ryhtyä vastatoimenpiteisiin Svinhufvudin suhteen. Kirjelmässään
Viipurit hovioikeuden kanneviskaalille 9.11.1914 hän kerto tapahtumasta
yksityiskohtaisesti ja sanoi m.m.:

»Tutkiessani tätä asiaa olen havainnut että kihlakunnantuomari
Svinhufvud on tahallaan virkaansa toimittaessaan edelläkerrotulla
tavalla rikkonut, ja on täten virkavirhettä arvosteltaessa mielestäni
pidettävä raskauttavana asianhaarana sitä että kihlakunnantuomari
Svinhufvud ei ole ainoastaan jättänyt noudattamatta minun lakiin
perustuvaa pyyntöäni vaan menettelyllään myöskin viivyttänyt sen asian
tutkimista ja ratkaisua, jota varten alussa mainittu lyhennysote oli
tarpeen.»

Kaiken edelläolevan johdosta kehoittaa prokuraattori Kasanskij
kanneviskaalia ensitilassa Viipurin hovioikeudessa vaatimaan
Svinhufvudin langettamista rangaistukseen rikoslain 40 luvun 20 §:n 2
kohdan nojalla.

Samana päivänä kuin Kasanskij lähettää kirjelmän Viipurin hovioikeuden
kanneviskaalille, kääntyy hän myös kirjelmällä Viipurin hovioikeuden
puoleen, jolle samoin selittää Svinhufvudin menettelyn ja pyytää
hovioikeutta viipymättä vaatimaan häneltä Osipoffin asiaa koskevan
lyhennysotteen ja lähettämään sen prokuraattorinvirastolle.

Nämä toimenpiteet osoittavat, että menettely Svinhufvudia vastaan
on ainakin näennäisesti muodostumassa »lainmukaiseksi». Mutta
ennenkuin Viipurin hovioikeuden kanneviskaali ehtii ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin, saa asia jo uuden käänteen. Kirjelmässään 11.11.1914,
siis pari päivää Viipurin hovioikeudelle lähetettyjen kirjeiden
päiväyksen jälkeen, prokuraattori Kasanskij ilmoittaa tapahtumasta myös
kenraalikuvernööri Seynille selittäen samalla toimenpiteensä asian
johdosta. Mutta kenraalikuvernööri ei haluakaan odottaa asian ratkaisua
Viipurin hovioikeudessa, vaan päättää 13.11.1914 erottaa Svinhufvudin
virastaan.

Tehtyään päätöksensä Svinhufvudin erottamisesta kääntyi
kenraalikuvernööri vielä samana päivänä kirjelmällä senaatin puoleen
pyytäen sitä ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin päätöksen
toimeenpanemiseksi ja Lappeen tuomiokunnan tuomarinviran täyttämiseksi
lain säätämässä järjestyksessä.

Seuraavana päivänä, 14.11.1914, kenraalikuvernööri ilmoitti
venäjänkielisessä kirjelmässä myös prokuraattorille Svinhufvudin
erottamisesta.

Ennenkuin kenraalikuvernöörin erottamispäätös joutuu Svinhufvudin
käsiin, kiertää se noin viikon ajan virastosta toiseen ollen tarkan
käsittelyn alaisena senaatissa, Viipurin hovioikeudessa ja Viipurin
läänin kuvernöörinvirastossa.

       *       *       *       *       *

Kenraalikuvernöörin päätöksestä ja viranomaisten välisestä
kirjeenvaihdosta ja neuvotteluista ei Svinhufvudilla ollut edeltäkäsin
varmaa tietoa. Lähetettyään vastauksensa Kasanskijlle hän oli jäänyt
mielenkiinnolla odottamaan sen seuraamuksia. Kahteen viikkoon ei ollut
kuulunut mitään, mutta jo samana päivänä; jolloin hänet erotettiin, sai
hän puhelimitse kuulla siitä apulaisenaan, hovioikeudenauskultantti
Toivo Tapanaiselta. Tämä istui silloin Valkealan käräjiä ja oli
saanut eräältä tuttavaltaan Helsingissä tiedon kenraali kuvernöörin
päätöksestä. Viikkoa myöhemmin, 20.11.1914, palatessaan Lappeen
käräjiltä, joilla oli ollut mukana seuraamassa poikansa Yngven
ensimmäisiä tuomarintehtäviä, sai Svinhufvud virallisen ilmoituksen,
erottamispäätöksen, jonka kenraalikuvernööri Seyn oli antanut ja joka
kuului seuraavasti:

»Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin toimituskunnalle
osoittamassaan kirjelmässä kuluvan lokakuun 31 p:ltä (u. 1.) N:o
518 on Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud rohjennut
mitä jyrkimmässä ja häikäilemättömimmässä muodossa kieltää sekä
tammikuun 20 p:nä 1912 Armossa vahvistetun lain voimassaolon Suomessa,
joka laki koskee Venäjän alamaisten saattamista oikeuksissaan
yhdenvertaisiksi Suomen kansalaisten kanssa, että myöskin Hänen
Keisarillisen Majesteettinsa vallasta ja Hänen Majesteettinsa
Keisarin korkeimmanomakätisesti allekirjoittamalla julistuksella
tapahtuneen senaattori Kasanskijn nimityksen laillisuuden Keisarillisen
Suomen Senaatin Prokuraattorin virkaan. Kieltäytyen takaperoisten
mielipiteidensä vuoksi tunnustamasta hra Kasanskija lailliseksi
Prokuraattoriksi, on Svinhufvud tällä verukkeella sen lisäksi julennut
olla noudattamatta hänen täysin laillista vaatimustaan, jonka oli
aiheuttanut välttämättömyys soveltaa erääseen vankiin nähden helmikuun
21 p:nä 1913 annettua Korkeimmanomakätisesti allekirjoitettua
Armollista asetusta armonosoituksista väestölle Romanovin
Hallitsijahuoneen 300-vuotisen Hallituskauden johdosta. Svinhufvudin
täten osoittama avoin ja julkea epäkunnioitus ja tottelemattomuus
lakeja, Korkeimman Vallan käskyjä ja niin korkeassa asemassa olevaa
henkilöä vastaan, kuin Senaatin Prokuraattori on, osoittaa ilmeisesti,
että valtakunnallisen järjestyksen ja oikeudenkäytön etujen vuoksi ei
Svinhufvudia enää käy suvaitseminen valtion palveluksessa yleensä ja
tuomarinvirassa eritoten.

Tähän katsoen määrään minä 6 artiklan nojalla toukokuun 20 (kesäkuun
2) p:nä 1904 (Suomen Suurir. asetusk. N:o 35) annetussa Armollisessa
asetuksessa siitä, että sotajoukkojen hallinnosta sodassa ja
linnoitusten hoidosta annettujen asetusten sekä sotatilaan julistettuja
paikkakuntia koskevain säännösten vaikutus ulotetaan Suomenmaahan:
että Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud eroitetaan
nykyisestä virastaan.»

Hovioikeuden lähettämässä liitekirjeessä ilmoitettiin samalla, että
hovioikeudenauskultantti Toivo Elias Tapanainen oli määrätty hoitamaan
viransijaisuutta tuomiokunnassa ja että hovioikeudenauskultanteille
Elias von Hertzenille ja Yngve Svinhufvudille aikaisemmin annetut
määräykset käräjien istumisesta jäivät edelleen voimaan.

       *       *       *       *       *

Erottamisestaan Svinhufvud kertoo:

‒ Ennenkuin sain Bonsdorffilta vastaustakaan, tuli jo tieto, että
Seyn oli sotalakien nojalla erottanut minut virastani. Erokirja oli
lähetetty Viipurin hovioikeuteen määräyksellä, että se lähetetään
sieltä edelleen minulle.

Hertzen, joka oli määrätty istumaan Luumäen käräjät, ilmoitti heti,
ettei hän tällaisilla määräyksillä rupea niitä istumaan. Olin
nimittäin jo aikaisemmin hovioikeudelta pyytänyt ja saanut Hertzenille
virkamääräyksen istua Luumäen käräjät. Kun nyt oli tullut toinenkin
määräys, jonka mukaan Hertzenin olisi pitänyt Tapanaisen sijaisena
istua mainitut käräjät, ilmoitti Hertzen, ettei hän voi istua niitä,
koska jälkimmäinen määräys oli laiton ja voitaisiin luulla, että hän
sen perusteella ryhtyisi virkaa toimittamaan. Minä myönsin, että hän
oli oikeassa ja päätin itse istua nuo käräjät.




RATKAISEVIA PÄIVIÄ.


Luettuaan kenraalikuvernöörin erottamispäätöksen oli Svinhufvud
heti selvillä siitä, että hän kaikesta huolimatta tulisi jatkamaan
virkansa hoitamista, vieläpä istumaan itse Luumäen syyskäräjät, joiden
istumisen hovioikeus hänen omasta pyynnöstään jo aikaisemmin oli
määrännyt Hertzenin tehtäväksi. Senpä kai viranomaisetkin aavistivat,
koska Viipurin läänin kuvernööri 18.11.1914 lähetti kaikille Lappeen
kihlakunnan nimismiehille seuraavansisältöisen kirjeen:

»Samalla kun Teille tiedoksenne ilmoitetaan, että Suomen
Kenraalikuvernööri on lokakuun 31 (marraskuun 13) päivänä 1914
antamallaan päätöksellä eroittanut virasta Lappeen tuomiokunnan
tuomarin, hovioikeudenasessori Pehr Evind Svinhufvudin, käsketään
Teitä, jos asessori Svinhufvud tämän jälkeen ryhtyisi joihinkin
tuomarinvirkaan kuuluviin tehtäviin sanotussa tuomiokunnassa, estämään
hänet niitä suorittamasta ja siitä heti minulle ilmoittamaan.»

       *       *       *       *       *

Pari päivää erottamisensa jälkeen, 22.11.1914, Svinhufvud lähetti
Viipurin hovioikeudelle postitse seuraavan vastauksen:

»Viipurin läänin Kuvernöörin toimenpiteestä olen saanut Keis.
Hovioikeuden kirjelmän 17 p:ltä tätä kuuta N:o 2249 ynnä sen mukana
jäljennöksen Suomen Kenraalikuvernöörin päätöksestä samaa kuuta, jossa
Kenraalikuvernööri, perusteeksi mainiten »Armollista asetusta» 2 p:ltä
kesäkuuta 1904 m.m. sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta
Suomenmaahan, lausuu erottavansa allekirjoittaneen Lappeen tuomiokunnan
tuomarinvirasta. Kirjelmässään Keis. Hovioikeus sen ohessa antaa
minulle tiedoksi, että Keis. Hovioikeus on määrännyt Hov. ausk. Toivo
Elias Tapanaisen toistaiseksi hoitamaan mainittua tuomarinvirkaa.

Oikeusjärjestykseemme kuuluvan ikivanhan periaatteen mukaan, joka
on ilmilausuttu m.m. 21 p:nä helmikuuta ja 3 p:nä huhtikuuta 1789
annetussa Yhdistys- ja vakuutuskirjassa, voidaan tuomareita erottaa
virastaan ainoastaan laillisen tutkimuksen ja tuomion kautta. Sellaista
tutkimusta tässä ei ole tapahtunut eikä laillista tuomiota annettu.
»Armollinen asetus» sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta
Suomeen ei ole syntynyt siinä järjestyksessä kuin Suomen perustuslaissa
säädetään; se ei ole mikään laki Suomessa. Kenraalikuvernöörin
tuohon »asetukseen» nojautuva päätös on siis laiton ja pätevyyttä
vailla. Samasta syystä se määräys, jolla Keis. Hovioikeus on antanut
Auskultantti Tapanaisen tehtäväksi toistaiseksi hoitaa Lappeen
tuomiokunnan tuomarinvirkaa, on pätevyyttä vailla.»

Samanaikaisesti lähetti myös Hertzen oman ilmoituksensa siitä, ettei
hän tule istumaan Luumäen käräjiä, koska Svinhufvudin erottaminen oli
laiton teko.

       *       *       *       *       *

Saatuaan kuulla Svinhufvudin kirjeestä lähetti Viipurin läänin
kuvernööri heti kenraalikuvernöörille salaiseksi merkityn
venäjänkielisen kirjeen, jonka hänen »erityisten» asiainsa esittelijä
Anatol Aleksandroff laati ja jossa hän ilmoitti m.m.:

»Tämän johdosta minä uudelleen kirjeessä kaikille Lappeen tuomiokunnan
nimismiehille tehostin, että he eivät missään tapauksessa saa sallia
Svinhufvudin jatkaa tuomarintointaansa, ja jos hän omavaltaisesti
ilmaantuisi oikeussaliin hoitaakseen tuomarintehtäviään, on heidän
poistettava hänet ja passitettava Viipurin lääninvankilaan. Jos
Svinhufvudilla todella on niin paljon rohkeutta, että panee täytäntöön
kirjeessään Hovioikeudelle lausumansa uhkauksen, niin luulisin
tarkoituksenmukaiseksi karkoittaa hänet johonkin keisarikunnan etäiseen
kuvernementtiin, mikä toimenpide on kokonaan Teidän Ylhäisyytenne
toimivaltaan kuuluva.»

Kerrottuaan sitten myös Hertzenin kirjeestä lausuu kuvernööri lopuksi:

»Millä tavalla Hovioikeus tulee suhtautumaan näihin Svinhufvudin ja
Hertzenin röyhkeihin mielenosoituksiin, on toistaiseksi tietämätöntä,
mutta tulen minä siitä tiedon saatuani heti ilmoittamaan Teidän
Ylhäisyydellenne.»

       *       *       *       *       *

Kun maan sanomalehdissä julkaistiin uutinen Svinhufvudin
virastaerottamisesta, herätti se suuttumusta kaikkialla. Muutamia
ystäviä saapui Kotkaniemeenkin puristamaan Svinhufvudin kättä. Niinpä
kävivät hänen luonaan autolla Viipurista käsin pankinjohtaja Johannes
Lundson ja varatuomari Severin Avellan. Niinikään kävi hänen luonaan
uudelleen vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Hänen käynnistään Svinhufvud
kertoo:

— Silloin tuli Bonsdorff uudelleen Kotkaniemeen. Jo ensimmäisellä
kerralla täällä käydessään hän oli esittänyt, että tulisin Helsinkiin
ja rupeaisin yhdessä hänen kanssaan puuhaamaan saksalaisella linjalla.
Minulle oli kuitenkin silloin kasaantunut niin paljon töitä ja olin
niin kiinni tuomiokuntani hoidossa, etten päässyt lähtemään. Kun
nyt oli tullut tieto, että Seyn oli antanut minulle eropassin, tuli
Bonsdorff taas ja sanoi:

»Nyt sinä joudat!»

Selitin hänelle, etten ole vieläkään ihan valmis, sillä en aio totella
Seynin käskyjä, ennenkuin hän väkivalloin ajaa minut pois virasta.
Sitten kun se tapahtuu, olen kyllä valmis lähtemään. Mutta Bonsdorff
vastasi:

»Se on turhaa härkäpäisyyttä vain sinun puoleltasi! Eihän ole mitään
käytännöllistä hyötyä vastaanponnistelemisesta, sillä kyllä ryssät
kuitenkin ajavat sinut pois, kun ovat kerran eropassinkin antaneet!»

Ja hän jatkoi:

»Tule nyt vain Helsinkiin; koetetaan päästä yhteistoimintaan
saksalaisten kanssa, ja siihen sinua tarvitaan mukaan!»

Vastasin hänelle, ettei se ihan vielä sovi.

Minä olin näet ollut jo niin kauan ryssien vastustuspuuhassa,
että minun piti jatkaa loppuun saakka. Velvollisuuteni oli seisoa
paikoillani viimeiseen asti. Olin muillekin saarnannut, ettei saa
lähteä, jos viranomaisilta tulee laiton erokäsky.

Sanoin siis Bonsdorffille, että jos minä nyt jätän virkani, voidaan
sanoa, etten ole seurannut omaa oppiani, vaan jättänyt virkani heti
kun käsky tuli. Eihän Bonsdorff ollut tyytyväinen päätökseen, mutta
niine hyvineen erottiin. Lupasin kyllä tulla mukaan, kun ryssät ensin
ajavat minut virastani, ja sovittiinkin, että sitten ryhdytään vetämään
vahvasti samaa köyttä.

Samanaikaisesti kuin viranomaiset neuvottelivat Svinhufvudin
erottamisesta, julkaistiin maan sanomalehdissä uusi
venäläistyttämisohjelma, joka julkeudessa ylitti kaikki aikaisemmat
sortomääräykset ja toteutettuna olisi saattanut maan kaikki virastot
venäläisen valvonnan alaisiksi ja tehnyt siten täydelleen lopun Suomen
autonomiasta. Tämä uusi suunnitelma oli Korevon komitean työtä, jossa
istuivat maamme pahimmat viholliset. Sen 38 pykälää sisälsivät, paitsi
määräyksiä Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen hävittämisestä,
myöskin täydellisen suunnitelman yliopiston, koulujen ja rautatien
venäläistyttämiseksi. Niinikään sisältyi siihen erityisiä toimenpiteitä
yhdistyksiä, kokouksia ja sanomalehtiä vastaan sekä virkamieskuntamme
venäläistyttäminen ja paikallistuomioistuinten asettaminen Pietariin
vastarinnan murtamiseksi.

Tämä ohjelma julkaistiin samaan aikaan kuin Venäjän armeija oli
aloittanut suuren hyökkäyksensä Puolan kautta Saksaan ja oli matkalla
Berliiniä kohden. Tuntui kuin Venäjän natsionalismi olisi nyt
aloittanut myös lopullisen sotamarssinsa Suomeen ja pyrkinyt kaikin
emoin muuttamaan maamme venäläiseksi kuvernementiksi.

       *       *       *       *       *

Maanantai-iltana marraskuun 23 p:nä Svinhufvud istui teepöydän ääressä
perheensä keskellä tietämättä mitään niistä neuvotteluista, joita
viranomaiset kävivät hänen kohtalostaan. Mutta ilmassa tuntui kuitenkin
aavistusta myrskyisistä tapahtumista. Olihan tärkeimmät ja kiireimmät
työt saatettu kuntoon kaiken varalta, ja matkatavaratkin käräjiä varten
oli laitettu valmiiksi. Huomennahan oli vaikeneva se päivä, jolloin
Luumäen jännityksellä odotetut käräjät alkaisivat, käräjät, jotka
Lappeen tuomiokunnan tuomari tulisi itse istumaan ryssien eropasseista
välittämättä.

       *       *       *       *       *

Suuri oli Venäjän valta marraskuun tapausten pelästyttämässä maassamme.
Täyttyihän Suomi vain täyttymistään venäläisellä sotaväellä. Joka yöhän
luikersi Pietarista pitkiä sotilasjunia kuin käärmeitä yli rajan.

Ja kaikkea tätä suurta valtaa tultaisiin huomenna uhmaamaan — ilman
aseita.




LUUMÄEN KÄRÄJÄT JA VANGITSEMINEN.


Vielä eilen liitelivät viimeiset koivunlehdet syystuulessa, pyörivät
pihalla aikansa ja lähtivät vihurin mukana kulkemaan Kivijärvelle,
jonka selällä vyöryivät laineet vaahtopäisinä, synkkinä ja
syksynharmaina. Toiset oli jo sade kaivanut hiekkaan kiinni, mutta
toiset lentelivät vielä vapaina, kunnes tarttuivat kosteaan maahan ja
jäivät liikkumattomina makaamaan siihen pitkäksi talveksi.

Kartanon vieressä seisova mäntymetsä huojui suuressa tuulessa ja
katseli järven vaahtopäitä, jotka kiitivät kilpaa vihureiden kanssa
ikäänkuin tahtoen nostaa järven käynnin viimeiseen hurjaan voimaansa.
Metsä yritti suojella laineitten selkää vihureilta, mutta yltyikin
itse huojumaan, jopa sellaisella voimalla, että rungot natisivat ja
vonkuivat kuin myrskysäällä. Mutta yöllä oli maa peittynyt valkoiseen
lumeen. Tuuli oli laannut, ja Kivijärvi odotti peilityynenä ohutta
jäistä peitettä.

Samana aamuna kuin talven ensi lumi oli tullut maahan — oli jo
marraskuun 24:s päivä —, seisoi Kotkaniemen portailla, kotinsa ovella,
Lappeen tuomiokunnan tuomari. Tuntui niin omituiselta seisoa siinä
keskellä tyyntä talvista maisemaa. Pimeän ja myrskyisen syksyn jälkeen
oli talvi tullut niin yhtäkkiä, niin vitivalkoisena, että lumi aivan
häikäisi silmiä.

Mutta tyven ja rauha olivat vain tyyntä ennen suurta myrskyä. Sen
aavisti kotinsa portailla seisova tuomari lähtiessään täyttämään
velvollisuuttaan. Hän sanoi vakavana jäähyväiset vaimolleen, nosti
rekeensä matkatavarat ja lähti ajamaan käräjille.

       *       *       *       *       *

Käräjätalolla, Luumäen aseman lähellä, oli piha täynnä väkeä. Jo
aamulla aikaisin, ennen päivän koittamista, oli miehiä alkanut saapua.
Monet tulivat aina pitäjän syrjäkulmilta saakka. Ei käräjöimään eikä
todistamaan, vaan muuten vain kuulemaan ja näkemään, mitä tapahtuman
piti. Tieto oman tuomarin erottamisesta oli voimakkaasti tärisyttänyt
Luumäen miesten mieliä. Ja kun huhu oli kertonut kylillä, että tuomari
erottamisesta huolimatta tulisi itse istumaan käräjät, ei kukaan
tahtonut jäädä kotiin, vaan kiiruhti seuraamaan niiden kulkua.

Tuomarin saapuessa käräjätalolle oli väki jo menossa sisään. Miehet
pyyhkivät lumisia saappaitaan porstuan eteen asetettuihin vereksiin
havuihin. Mutta tuomarin noustessa reestä siirtyivät miehet syrjään,
antoivat tietä ja tulivat itse hiljalleen perässä.

Pian oli pienen talonpoikaistalon sali täpötäynnä väkeä. Lautamiehet
istuivat juhlallisina paikoilleen penkkiriveille ja tuomari asettui
tuolilleen pöydän taakse. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit
Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin
seuraamaan käräjäin istumista ja tapahtumain kehittymistä. Mutta
Elias Kiuru, käräjätalon isäntä, meni ulos pihalle pitämään silmällä
vangitsijoita, joiden aavistettiin saapuvan.

Ensimmäisenä päivänä oli käräjillä myös saapuvilla varatuomari Bertil
Brunou, viipurilainen asianajaja ja Svinhufvudin entinen apulainen,
mutta hän matkusti jo toisena päivänä takaisin Viipuriin odottamaan
oman asiansa esilletulemista.

Lain määräysten mukaan aloitettiin käräjät nytkin lyhyellä
jumalanpalveluksella. Luumäen pastori O.V. Päiviö nousi seisomaan
ja saarnaamaan. Hän muistutti mieliin velvollisuutta toimia aina
omantunnon mukaan, silloinkin, kun velvollisuuden täyttäminen saattaisi
tuntua raskaalta. Lopuksi hän luki rukouksen pyytäen Jumalaa siunaamaan
ja oikein säätämään ne tuomiot, jotka alkavilla käräjillä tulisivat
langetettaviksi. Rukouksen loputtua laulettiin virsi, johon käräjäväki
hartaasti yhtyi. Sen päätyttyä julisti tuomari käräjät alkaneiksi.
Mutta sitä ennen hän kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä
hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli erotettu, vastasivat
myöntävästi.

       *       *       *       *       *

Seisottiin pihamaalla ja pidettiin käräjätaukoa. Miehet tarinoivat
piiput hampaissa. Keskusteltiin ja odotettiin. Asemalta kuului
Viipurin junan vihellys. Laiturille pysähdyttyhän puuskutteli se siinä
rauhattomana hetken ja jatkoi jälleen matkaansa. Kohta näkyi tiellä
sanantuoja. Ryssät eivät vieläkään olleet tulleet. Jo toista päivää
oli käräjiä pidetty, käyty joka junalla tiedustamassa, odotettu ja
aavistettu, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Arveltiin ryssien jo ehkä
jättävän asian sikseen.

Vähitellen siirryttiin sisään ja ryhdyttiin jatkamaan käräjien
istumista. Alkoi jo hämärtää.

Mutta yhtäkkiä, neljännentoista asian ollessa esillä, juoksi sisään
Elias Kiuru ja ilmoitti:

— Nyt ne tulivat!

Kymmenet katseet suuntautuivat maantielle. Väkijoukon päitten takaa
näkyi auto poliiseineen. Hetken päästä seisoivat vangitsijat jo ovella.

— Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät
ja pidätämme teidät, ilmoitti Viipurin poliisimestarin apulainen
Grigorjeff röyhkeästi ja lakkia päästään nostamatta.

— Näyttäkää paperinne!

— Tässä ne ovat, mutta nouskaa seisomaan, kun puhuttelette meitä!

— Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne: nouse seisomaan,
silloin kun istun oikeutta.

Nyt yrittivät poliisikonstaapelit käydä jo käsin kiinni Svinhufvudiin,
mutta hänen torjuva katseensa; sai heidät peräytymään. Silloin
Grigorjeff ilmoitti:

— Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee
jättää tänne!

Käräjätuvassa oli koko keskustelun ajan vallinnut painostava
hiljaisuus. Luettuaan vangitsemismääräyksensä tuomari nousi,
ulkonaisesti täysin tyynenä, ja lähti laittamaan matkatavaroitaan
kuntoon. Kun kaikki oli valmista, sulkivat poliisit käräjähuoneen ovet
ja sinetöivät ne.

       *       *       *       *       *

Käräjien istumisesta ja vangitsemisestaan Svinhufvud kertoo:

— Taisi olla tiistaipäivä, kun aloin istua Luumäen syyskäräjiä.
Odotettiin, että tietysti viranomaiset lähettävät jonkun ottamaan minut
kiinni tai ainakin estämään käräjien pidon. Ensimmäisenä päivänä ei
kuulunut yhtään mitään. Seuraava päivä kului samoin puoleenpäivään
asti. Aamulla kävivät apulaiseni kurkistamassa jokaista junaa, joka
tuli Viipurista, varsinkin päiväjunaa, joka tuli kolmen tai neljän
aikaan, mutta tuli sana, etteivät poliisit vieläkään tulleet. Silloin
aloitettiin kaikessa rauhassa iltaistunto ja ajateltiin, ettei tänään
ole mitään hätää. Mutta yht'äkkiä tulivat poliisit biilillä. Niitä oli
kaksi poliisiupseeria, Grigorjeff oli toisen nimi ja toisen v. Gross,
ja niillä oli kolme pitkää poliisia matkassa. Ne tulivat keskellä
istuntoa — oli juuri todistajain kuulustelu jossakin jutussa —, ja
siihen loppui käräjien pito minun puoleltani. Todistajat jäivät suu
auki seisomaan ja ihmettelemään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Minä
arvasin poliisien asian ja kysyin, keitä tulijat ovat. Ne vastasivat,
että minut piti vangita ja viedä Viipurin lääninvankilaan. Pyysin
kuitenkin näyttämään papereita. Ne olivat Seynin ja Viipurin läänin
kuvernöörin laittamia. Vastasin silloin:

»En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta
laitonta se on!»

Ne antoivat minulle yhden tunnin aikaa ja sanoivat, että tuomiokunnan
paperit pitää jättää entiselleen, mutta omat tavarat saa järjestää
matkakuntoon.

       *       *       *       *       *

Tunti on jo kulunut. Käräjäväki on tungeksinut pihamaalle ja maantielle
auton vierelle. Ympäröivistä kylistä ovat naiset ja lapsetkin tulleet
katsomaan.

Yngve Svinhufvud oli juuri sinä hetkenä poissa käräjätalolta,
kun poliisit saapuivat. Hän oli kiiruhtanut asemalle vuorostaan
tiedustelemaan, joko vangitsijat nyt saapuvat. Hänen palatessaan oli jo
isä vangittu, auto maantiellä ja piha pelästynyttä väkeä täynnä.

Jo saapuu Svinhufvud mustaan talviturkkiin pukeutuneena ja matkalaukku
käsissä. Pihalla odottaa väkijoukko, jonka rivit ovat taajentumistaan
taajentuneet, ja väistää hänelle tietä. Miesten kädet puristuvat
nyrkkiin, ja päät paljastuvat. Sanattomin katsein he seuraavat hänen
askeliaan luoden kantapäillä seuraaviin poliiseihin katseen, joka saa
näiden kasvot kalpenemaan.

Juuri kun Svinhufvud astuu poliisin saattamana portailta pihan poikki
autoa kohden, tulee häntä vastaan varatuomari Martti Eklund, hänen
entinen apulaisensa, joka on saapunut hetki sitten junassa Kouvolasta
käsin ajamaan asioitaan Luumäen käräjille. Nähdessään hänet sanoo
Svinhufvud:

— No, Martti, taisitpa nyt tulla liian myöhään!

Svinhufvudin astuessa autoon katkaisee Martti Eklund hiljaisuuden.
Hän nousee väkijoukon keskelle, koroittaa äänensä ja ryhtyy pitämään
puhetta. Mutta tuskin on hän ehtinyt sanoa ensimmäiset sanansa, kun
poliisi keskeyttää hänet.

— Enkö minä saa edes _puhua_!

— Ette!

Mutta vielä ei ole suuttumuksen myrsky vaimennettu. Aidan vierellä
nousee puhumaan toinen mies, yksi Luumäen isännistä, mutta kaatuu
maantieviereen poliisin nyrkin iskusta. Samassa vierähtää auto
liikkeelle hämärtävään kylään, mutta lumivalkeata tietä pitkin.
Eläköönhuuto, Suomen oikeudelle ja sen puolustajalle kohotettu, nousee
talviseen hämärään. Se on loukatun kansan vastalause väkivaltaa vastaan.

Käräjätalon pihalla on jälleen hiljaista. Valot syttyvät kylän mataliin
taloihin ja näkyvät surullisina pimeässä yössä.

       *       *       *       *       *

Siellä, missä Kotkaniemeen erkaneva kartanotie yhtyy Viipurin
maantiehen, seisoo talvisessa kylmässä tuomarin vaimo, Ellen-rouva,
odottaen joka minuutti aseman suunnalta saapuvaa autoa. Puhelimitse
oli Kotkaniemeen hetki sitten ilmoitettu tuomarin vangitsemisesta, ja
heti oli juostu tien mutkaan katsomaan ja hyvästiä sanomaan. Vieressä
seisovat männyt heittivät synkän varjon maantielle. Edessä häämötti
hiljainen Toikkalan kylä harmaine rakennuksineen.

Jo kuului auton surinaa pimeästä metsästä. Lyhdyt valaisivat tien
mutkaa. Mutta tuskin oli auto ilmestynyt kohdalle, kun se jo oli
kadonnut samaan hämärään, josta oli tullutkin. Vain sen ääriviivat
olivat erottuneet öistä kylää vastaan.

Ei ollut autossa istunut tuomarikaan nähnyt tien mutkassa värisevää
vaimoaan, ei edes aavistanut, että sanoma vangitsemisesta oli jo tullut
tämän korviin.

       *       *       *       *       *

Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat
poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen
tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan
ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan
on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä
kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen
maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy
auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään
kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat
poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella
tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.

Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina
Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen
reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa.
Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat
synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen
kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja
taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja
koko Suomea.

Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä
vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven
puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä
öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät
niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä
kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat
sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee
vielä toivo isänmaan vapaudesta.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden,
oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille
oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän
oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin
paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään.
Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla,
jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset
vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin
mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin
väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.

Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit
Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka.
Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä
järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu,
sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin
aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat
häntä.

       *       *       *       *       *

Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin
lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain
kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan,
ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.

Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva
lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti
tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia,
vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta
tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä
tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään
yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen
kanssa ja sai tietää, että:

— Kyllä se on se vanha ukko itse, joka istuu käräjiä!

»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin
läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa
venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti
määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni
Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von
Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen
iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui
Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin
vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut
poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla
äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin
luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi
antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän
ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä,
Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni
Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen
onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin
puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös
sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4
km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan,
oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä
matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että
Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään
vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten
kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia
'eläköön'-huutoja.»

       *       *       *       *       *

Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat,
ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat
koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat
vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu
Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.




VANKINA VIIPURISSA.


Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu
jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit
oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut
tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella
vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään.
Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu.
Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin.
Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin
tuomarin puoliso kutsuttiin.

Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen
pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut
käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa
oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli
itse elämä.

Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja,
joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita,
tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi,
katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti
nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä
kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi
viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.

Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman
edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän
Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli
kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja
asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin
uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta.
Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin
kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes
suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen
sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien
oikeuksien puoltaminen.

Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet
puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen
vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.

       *       *       *       *       *

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön
jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten
kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana
kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys
kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa
vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.

       *       *       *       *       *

Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina
Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen
apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton
vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti
parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen
maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan
yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen.
Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin,
tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa
vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha
hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat
myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään
ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.

       *       *       *       *       *

Matkastaan Viipuriin ja sielläolostaan Svinhufvud kertoo:

— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä
tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta
poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta.
Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt
eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä
Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä
viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.

Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti
vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä
kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien
määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä,
mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla.
Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai
vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.

Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon
apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta
Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua
tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.

       *       *       *       *       *

Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen
sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui
vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon
mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä
Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin
ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä.
Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita
voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat
ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla,
Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli
antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia
rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen.
Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle
vapauden.




KARKOITUSMÄÄRÄYS.

Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki
edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin,
kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan
kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut
voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut
kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi.
Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia
kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä
voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan,
monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat
hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo
yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi
tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli,
että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt
Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana
rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti
Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin
ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin
ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja
äidinkielenkin turvan.

       *       *       *       *       *

Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli
Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin
poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa.
Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan
näköisenä.

— Kenraalikuvernööri on määrännyt teidät karkoitettavaksi Tomskiin!

— Määrätkää vain, karkoittakaa vain, yhtä laitonta on kaikki!

Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa
järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.

Keskustelu päättyi siihen. Svinhufvudin kohtalo oli ratkaistu.

       *       *       *       *       *

Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta.
Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:

»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle
Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että
kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin
kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»

Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli
kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen
valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän
sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys
vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja
Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin
erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille
karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli
hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis
seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin,
Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia
kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar
Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa.
Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt
häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi
kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma
Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt
saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E.
Svinhufvudin kanssa.

Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta
hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen
oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi
voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän
matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei
kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisistä päivistään Viipurissa Svinhufvud kertoo:

— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen
kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli
karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion
karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli
yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että
sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu
poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua
tapaamaan.

Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee
matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä,
pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai
matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta
vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa
hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi
seurata meitä Omskiin saakka.

Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n
kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä
sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja
kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa,
mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä
lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen
alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.

       *       *       *       *       *

Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka
vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet
sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt
uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan,
on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana
nurkissa.

Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman
päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset
liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta
aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu
mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa
valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven
kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä
seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu
kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen
ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.

— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo
mennään!

Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä
ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden
sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.

       *       *       *       *       *

Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen
edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja.
Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli
häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.

Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut
mukaansa kaukaiselle matkalle:

— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä,
mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä
saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään
siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä
lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se
käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa
Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri
kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja
venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin
m.m.:

»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja
poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien
avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin
otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista
en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra
Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan
eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa
kokonaisuudessaan.

Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on
siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen
lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi
Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa
kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa
Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen
suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista
toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka.
Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi
tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka
Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat
asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle,
joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden
vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta
kuin hyötyä.»




KAUNIS ESIMERKKI.


Kieltäytyessään vangitsemasta Svinhufvudia oli nimismies Nordström
toiminut omantuntonsa vaatimusten mukaisesti. Hän joutuikin
ensimmäisenä kärsimään menettelystään rangaistuksen viranomaisten
taholta. Viipurin läänin kuvernööri kiiruhti vielä samana päivänä,
jolloin Svinhufvud vangittiin, erottamaan hänet virastaan.

Raportissaan kenraalikuvernöörille 28.11.1914 Viipurin läänin
kuvernööri sanoo Nordströmin toiminnasta seuraavaa:

»Koska Luumäen piirin nimismies Nordström, joka kahdesta
kiertokirjeestäni huolimatta ei ainoastaan ollut ryhtymättä mihinkään
toimenpiteisiin estääkseen Svinhufvudia omavaltaisesti aloittamasta
käräjiä — hän jätti tekemättä minulle ilmoituksenkin siitä, joten
Svinhufvudille oli käynyt mahdolliseksi laiton tuomarinviran hoitaminen
lähes kahden päivän aikana —, vaan vieläpä, kuten jälkeenpäin on
selvinnyt, tahallaan sulki puhelimensa tehdäkseen lääninhallitukselle
mahdottomaksi päästä yhteyteen hänen kanssaan, on osoittanut ilmeistä
tottelemattomuutta ja täydellistä epäluotettavuutta, minä viipymättä
marraskuun 12/25 päivänä erotin hänet virasta.»...

Selitettyään senjälkeen määränneensä tutkimuksen toimitettavaksi
Nordströmin toiminnasta kuvernööri ilmoittaa aikovansa saattaa hänet
vankeusrangaistukseen, jos vain käy ilmi, ettei hän ole toimittanut
kuvernöörin määräyksiä poliisikonstaapeleille, niinkuin näyttää
todennäköiseltä. Tämän uhkauksen kuvernööri panikin täytäntöön:
Nordström sai istua kolme kuukautta vankeudessa.

       *       *       *       *       *

Saatuaan hovioikeudenauskultantti Elias von Hertzenin 22.11.1914
päiväämän kirjeen, jossa hän ilmoitti kieltäytyvänsä istumasta Luumäen
käräjiä, vaati Viipurin hovioikeus kirjelmässään 26.11.1914 häneltä
selitystä menettelyynsä. Vastauskirjelmässään 7.12.1914 ilmoitti
Hertzen m.m.:

»Koska Hov. asessori P.E. Svinhufvud ei kuitenkaan ollut laillisesti
virasta erotettu, oli Hovioikeuden Hov. ausk. Tapanaiselle antama
määräys pätevyyttä vailla. Samasta syystä ei Hovioikeus voinut määrätä
myöskään minua hänen sijaisenaan istumaan mainittuja käräjiä, vaan
oli sekin Hovioikeuden toimenpide pätevyyttä vailla. Tästä syystä en
voinut istua noita käräjiä, vaan jäivät ne tuomiokunnan varsinaiselle
tuomarille Hov. asessori P.E. Svinhufvudille toimitettaviksi.»

Tästä selityksestä välittämättä tuomittiin Hertzen kärsimään 5
kuukauden vankeusrangaistus. Vuoden 1916 alussa hän suoritti Kuopion
lääninvankilassa rangaistuksensa.

Taistellessaan vuonna 1918 Vienan-Karjalassa sairastui Hertzen siellä
ja menetti henkensä.

       *       *       *       *       *

Hovioikeuden auskultantti Toivo Tapanainen oli parhaillaan istumassa
Valkealan käräjiä saadessaan 20.11.1914 Viipurin hovioikeuden kirjeen,
jossa hänet määrättiin hoitamaan Lappeen tuomiokuntaa Svinhufvudin
jälkeen. Istuttuaan käräjät loppuun ja neuvoteltuaan sillä välillä
menettelystään pyysi hän kirjelmässään 4.12.1914 vapautusta
tehtävästään. Kun ei siihen suostuttu, oli hän pakotettu 7.12.1914
toisessa kirjelmässään Viipurin hovioikeudelle ilmoittamaan, ettei
tule missään tapauksessa määräystä noudattamaan. Tämän johdosta
määrättiin nostettavaksi syyte häntä vastaan, ja hänet tuomittiin
vankeusrangaistukseen 4 kuukaudeksi, minkä hän suoritti Viipurin
lääninvankilassa.

       *       *       *       *       *

Kertomukset Nordströmin, Hertzenin ja Tapanaisen menettelystä
todistavat, että Suomessa oli vielä miehiä, jotka uskalsivat panna oman
asemansa vaakalaudalle voidakseen puolustaa esimiehensä kunniaa ja
ilmaista vastalauseensa hänen laittoman vangitsemisensa johdosta. He
kärsivät tietysti rangaistuksensa yhtä syyttömästi kuin Svinhufvudkin,
mutta he tekivät sen ilolla, sillä he tiesivät sillä tavoin edistävänsä
samaa asiaa, jota Svinhufvudkin menettelyllään tarkoitti osoittaa,
nimittäin, että viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään olivat nyt
katkenneet.

       *       *       *       *       *

Mutta ei ainoastaan Suomen sivistyneistö, vaan myöskin yhteinen kansa
oli valmis näyttämään solidaarisuudentuntoaan. Hyvänä esimerkkinä siitä
on Kotkaniemen isäntärengin Reetun menettely. Hän oli nuorena miehenä
tullut kartanoon Padasjoen pitäjästä, jossa hänen isällään oli pieni
torppa. Kotkaniemessä hän oli jo ollut alun seitsemättä vuotta, kun
Svinhufvud vangittiin. Tänä aikana hän oli seurannut kunnioittavin
mielin sitä taistelua, jota käytiin Suomen oikeuksien puolesta. Kun hän
sai tiedon talon isäntää kohdanneesta onnettomuudesta ja näki, kuinka
suuret taloudelliset vaarat uhkasivat Kotkanientä, tuli hän aamulla
ennen Ellen Svinhufvudin Viipurin-matkaa ilmoittamaan tälle, että kyllä
hän on valmis nyt hoitamaan Kotkaniemen maita ilman mitään palkkaa. Hän
siis, jolla ei mitään ollut, oli valmis luopumaan siitäkin vähäisestä
ansiosta, mikä hänelle renkinä kuului, helpottaakseen siten isäntänsä
vaikeata asemaa ja auttaakseen häntä säilyttämään Kotkaniemen.




HÄÄT VANKILASSA.


Oli sunnuntai ja joulukuun kuudes päivä.

Luumäen kirkosta kuului virrenveisuu viereiseen pitäjäntupaan saakka,
jossa istui muutamia naapuri-isäntiä poltellen pyhäpiippuja.

— Kuuluvat vihkivän sen meijän asessorin tyttären tänään.

— Niin nuo kuuluvat haastavan.

— Ja ihan vankilassa.

— Tänään on kuulutuskin kirkossa.

— Eiköhän tuota lähetä kuuntelemaan.

Miesten astuessa kirkkoon on pappi juuri lopettanut saarnansa. Päät
penkkiriveissä ovat kumartuneet rukoukseen. Siellä täällä, naisten
puolella, vilahtelee valkoisia nenäliinoja silmäkulmilla. Nyt kaikuu
papin voimakas ääni yli kirkon. Kuinka hyvin hän onkaan osannut
sovittaa rukouksensa sanat. Tuntuu aivankuin hän pyytäisi Jumalan
suojelemaan sitä miestä, jonka ne, jotka itsensä olivat ylentäneet,
olivat karkoittaneet kaukaiseen vieraaseen maahan. Monet kädet yhtyvät
ristiin, ja harras rukous kohoaa taivaalle.

Kohta kuuluvat jo papin sanat hänen kuuluttaessaan kristilliseen
avioliittoon toisen ja kolmannen kerran tilanomistaja Olof Alfthanin
Pulsasta ja asessorintyttären Mary Svinhufvudin Kotkaniemestä.

       *       *       *       *       *

Kun karkoitusmääräyksen toimeenpanoa ei alkanut kuulua määräajan
kuluttua, heräsi vangin omaisissa halu järjestää Mary Svinhufvudin
ja Olof Alfthanin vihkiminen heti, eikä jouluna, kuten alkuperäinen
suunnitelma oli. Kihlautunut pari oli jo kerran kuulutettu Luumäellä.
Nyt oli vain järjestettävä nopeasti toinen ja kolmas kuulutus sekä
hankittava vankilan viranomaisilta lupa saada toimittaa vihkiminen
vankilassa, jotta morsiamen isä voisi olla tilaisuudessa läsnä. Walter
von Gerich ja Arvid Stråhlman antoivat luvan vihkiäisten järjestämiseen
vankilassa omalla vastuullaan. Ja niin oli sunnuntaina keskipäivällä
kaikki valmista. Odotettiin vain puhelinsanomaa Luumäeltä toisesta ja
kolmannesta kuulutuksesta, jotta vihkiminen voitaisiin laillisesti
suorittaa.

       *       *       *       *       *

Vankilan isossa kansliahuoneessa seisoo pöydän takana virkapukuinen,
keski-ikäinen pappi. Hänen edessään on valkopukuinen nuori nainen,
jonka kasvot ovat yhtä valkeat kuin morsiuspuku. Vihkimäjuhlan
vieraidenkin kasvoilta on hymy paennut. He seisovat kaikki, niin
morsiamen äiti kuin sulhasen tädit, aivankuin suuressa surujuhlassa.

Nyt vihitään vangin tytär, ja vihkiminen tapahtuu vankilassa.

Pehr Evind Svinhufvud seisoo syrjässä muista, katselee ja kuuntelee.
Mitä hän ajattelee, sen tietävät vain nuo vankilan synkät
ristikkoikkunat.

Ovien ohi vilahtaa harmaapukuisia miehiä, jotka vaanivat katseillaan
vankia. Joku heistä yrittää tulla sisäänkin, mutta peräytyy kuitenkin
takaisin.

Merkillisistä vihkiäisistä vankilassa Svinhufvud kertoo:

— Nuorempi tyttäreni vihittiin, ja se tapahtui lääninvankilan
kansliahuoneessa, jotta minäkin saisin olla mukana. Vankilan pappi,
Friman, joka oli vanha tuttu, toimitti vihkimisen. Siellä oli vaimoni —
ja Yngve — ja minä — rouva Kottelin — ja muutamia Olofin sukulaisia —
ja vaimoni äiti — ja keitä siellä oli. Pikkanen seurakunta, vain toista
kymmentä henkeä kaikkiaan, ei sen enempää. Gerich se järjesti kaiken.
Hän ja Stråhlman saivat jäljestäpäin »skraapan» siitä, että olivat
sallineet vihkimisen vankilassa.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, jolloin vihkiäiset olivat lääninvankilassa, lähetti
Viipurin läänin kuvernööri kaupungin poliisimestarille seuraavan
määräyksen:

»Kehoitan Teitä ottamaan vastaan täkäläisestä lääninvankilasta
siellä säilytettävänä olevan entisen hovioikeudenasessorin, Lappeen
tuomiokunnan tuomarin, Pehr Evind Svinhufvudin ja lähettämään hänet
maanantaina 7 p:nä joulukuuta 7.30 aamulla lähtevällä pikajunalla yhden
komissaarion sekä etsivänpoliisin seuraamana Petrogradin kuvernöörille
enempää toimenpidettä varten.»

Mutta tästä määräyksestä ei Svinhufvud eikä kukaan hänen omaisistaan
tietänyt mitään. Yhtä vähänhän kukaan tässä vihkimätilaisuudessa
läsnäolleista aavisti silloin, kuinka suureksi merkkipäiväksi sama
joulukuun kuudes oli myöhemmin tuleva maamme historiassa. Ei kukaan
tietänyt, että kolme vuotta myöhemmin Suomen kansa julistautuisi
itsenäiseksi. Vielä vähemmin aavisti silloin kukaan, että morsiamen
isä, jota nyt oli verisesti loukattu, olisi juuri se mies, joka
julistaisi Suomelle vuosisatoja odotetun itsenäisyyssanoman.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin Svinhufvudin tyttären vihkiäisiä toimitettiin
lääninvankilan kansliahuoneessa, saapui sinne Viipurin poliisilaitoksen
etsivän osaston päällikkö toimittamaan parin vangin kuulustelua.
Sattumalta ohjautuivat hänen askelensa kansliahuoneeseen, ja niin
hän joutui vihkiäistilaisuuden näkijäksi. Huomatessaan väkeä
kansliahuoneessa peräytyi hän tosin heti takaisin, mutta kysyi
kuitenkin häntä vankien luo ohjaamaan tulleelta Walter von Gerichiltä
väen kokoontumisen syytä ja sai myös siihen totuudenmukaisen
vastauksen. Näine tietoineen lähti etsivän osaston päällikkö heti
vankien kuulustelun suoritettuaan ilmoittamaan tapahtumasta Helsinkiin
kenraalikuvernöörin kansliaan, josta jo varhain seuraavana aamuna
soitettiin Viipurin läänin kuvernöörille ja tiedusteltiin, kuinka on
mahdollista, että Svinhufvudin tyttären vihkiminen on saanut tapahtua
vankilassa. Viipurin läänin kuvernööri lähetti vielä samana aamuna
määräyksen kaupungin poliisimestarille kuulustelun ja tutkimuksen
toimittamisesta asiassa.

Toista viikkoa myöhemmin Viipurin läänin kuvernööri lähetti
kenraalikuvernöörille selityksen asiassa. Se oli päivätty 16.12.1914 ja
oli näin kuuluva:

»Sittenkuin tietooni oli tullut, että täkäläisessä lääninvankilassa
olisi 23 päivänä marraskuuta kuluvaa vuotta vanhaa lukua vietetty
siihen aikaan sanotussa vankilassa säilytettävänä olleen, Tomskin
kuvernementtiin karkoittamistaan odottavan Svinhufvudin tyttären häitä,
minä heti määräsin poliisimestarin toimittamaan poliisikuulustelun
asiassa. Minulle toimitetusta pöytäkirjasta olen havainnut, että
huhu oli ollut tosi ja että vankilan johtaja oli myöntynyt siihen,
että Svinhufvudin tyttären vihkiäiset oli toimitettu vankilan
kansliassa; vihkiäisissä olivat läsnä paitsi sulhasta — erästä
Alfthania — morsiamen vanhemmat ja lähimmät sukulaiset, kaikkiaan
12—15 henkeä. Paitsi näitä olivat läsnä vankilan v.t. johtaja
Stråhlman, hänen apulaisensa von Gerich ja vankilan pastori Friman,
joka toimitti vihkimisen. Vielä on pantava merkille se seikka, että
kun etsivän osaston päällikkö Heinjärvi saapui vankilaan toimittamaan
poliisikuulustelua, niinhyvin Stråhlman kuin Gerich pöytäkirjaan
merkittyjen kertomustensa mukaan julkilausuivat ihmettelynsä sen
johdosta, että kuvernööri sekaantuu vankilan sisäistä järjestystä
koskeviin asioihin, jotka heidän mielestään voivat koskea ainoastaan
heitä itseään ja vankeinhoitohallitusta eikä kuvernööriä. Maan
kuvernööreille ja lääninhallitusten virkamiehille annetun arm.
vahvistetun johtosäännön 27 §:stä kuitenkin selvästi havaitaan,
että kuvernöörin tulee pitää huolta vangittujen henkilöiden
oikeasta säilyttämisestä rangaistuslaitoksissa. Mielestäni se, että
Svinhufvudin tyttären vihkiäisten on sallittu tapahtua vankilan seinien
sisäpuolella, todistaa vankilan v.t. johtajan puolelta täydellistä
vankilapalveluksen asettamien vaatimusten ymmärtämisen puutetta.

Poliisikuulustelupöytäkirja lähetetään samanaikaisesti Suomen
vankeinhoitohallitukselle.

Tämän saan Teidän Ylhäisyydellenne kunnioittaen ilmoittaa.»

64

Vankilanjohtaja Arvid Stråhlman lähetti omasta puolestaan jo
aikaisemmin laajan selityksen vankeinhoitohallitukselle. Tämän
kirjelmän syrjään on vankeinhoitohallituksen silloinen ylijohtaja P.
Strauch tehnyt seuraavan merkinnän:

»Kenraalikuvernöörin minulle antaman ohjeen mukaisesti ei tämä
Viipurin läänin kuvernöörin tiedonanto aiheuta mitään toimenpiteitä
vankeinhoitohallituksen taholta. Olen henkilökohtaisesti antanut
määräyksen virkaatekevälle vankilanjohtajalle Stråhlmanille, että
hänen tällaisissa poikkeustapauksissa tulee puhelimitse edeltäkäsin
neuvotella vankeinhoitohallituksen ylijohtajan kanssa tai antaa asiasta
tieto kuvernöörille.»

Juttu päättyikin tähän aiheuttamatta vankilan viranomaisille lisää
ikävyyksiä.




LÄHTÖ VIIPURISTA.


Vanki oli yksin. Vaikka päivä alkoi jo hämärtyä, näkyi vankilan pihalla
vielä miehiä kävelyllä. Oli näet sunnuntai, ja vangeillekin tahdottiin
silloin antaa enemmän vapautta. Katsellessa noita muita vankeja, joiden
kasvoissa kuvastui rikollisuus, muistui Lappeen tuomiokunnan tuomarin
mieleen toinen päivä vankilassa. Silloin oli hänellekin tarjottu
tilaisuus mennä kävelemään vankilan pihalle yhdessä muiden vankien
kanssa. Mutta hän oli vain kiittänyt huomaavaisuudesta ja kieltäytynyt,
sillä eihän hän, joka oli ollut noiden toisten tuomari, voinut mennä
sinne.

— Voi olla vielä vanhoja kundeja!

       *       *       *       *       *

Vihkiäisillallisten jälkeen, joissa oli vallinnut painostava mieliala,
Ellen-rouva on nukkunut rauhattomasti. Tosin ei hänellä enää kahteen
viikkoon ole ollut rauhallista yötä, mutta nyt tuntuu uni kokonaan
paenneen. On kuin hän yhä vain seisoisi vankilan isossa salissa ja
näkisi harmaapukuisten salapoliisien vaanivan kaikkialla ympärillä.
Mutta aamupuoleen, kun väsymys jo on uuvuttanut viimeiset voimat,
Ellen-rouva vaipuu hetkeksi horroksiin. Lundsonin ruokasalin seinäkello
lyö kuusi, mutta ne lyönnit hän kuulee vain puolella korvalla. Ne
tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa ja jäävät hetkeksi korviin
kumajamaan.

Kuului vihlova, kimeä soitto. Mutta ennenkuin Ellen-rouva ehti tajuta,
että oltiinkin pimeässä Viipurissa eikä Luumäellä, oli puhelin jo
pärähtänyt viimeisen kerran. Pimeässä eteishuoneessa kuului hetken ajan
kyselevä ääni, mutta soittaja oli poissa. Pahoin aavistuksin palasi
Ellen-rouva huoneeseensa. Kuka oli soittanut näin aikaisin aamulla?
Kellohan oli vasta puoli seitsemän, ja ulkona oli pilkkopimeä. Hän
kiersi sähkölampun palamaan. Valkeaan kattoon livahti musta varjo,
mutta lattialle ja vuoteelle piirtyivät keltaiset valojuovat.

Jälleen kuului puhelinsoitto eteisestä.

Walter von Gerichin puolesta, jonka oli täytynyt kiiruhtaa vankilaan,
ilmoitettiin puhelimessa vain lyhyesti:

— Nyt ne lähtevät viemään häntä! Juna lähtee kello puoli kahdeksalta,
mutta siihen ette enää ehdi! Matkustakaa seuraavassa junassa Pietariin!

       *       *       *       *       *

Vankilan portin edustalta — kello oli vasta vähän yli 7 aamulla —
vieri auto ulos pimeään kaupunkiin. Vain siellä täällä tuli joku
yksinäinen jalankulkija vastaan. Katulyhdyt, jotka himmennettyinä
valaisivat pimeitä katuja, vaikuttivat unisilta, niinkuin yksinäiset
työhönsä kiiruhtavat ihmisetkin. Poliisiupseeri v. Grossin ja muutamien
vartijoiden saattamana kuljetettiin karkoitettu junaan, jossa hänelle
oli varattu kokonainen vaunu. Kun vankilan portailta lähdettiin, oli
Walter von Gerich pyrkinyt mukaan autoon karkoitettua saattamaan,
mutta komissaari v. Gross oli työntänyt hänet pois Silloin Gerich
juoksi rataa pitkin nopeasti asemalle ja tapasi aivan viime hetkessä
Svinhufvudin. Kiireessä hän sai ilmoitetuksi vain seuraavat sanat:

— Tulen vaimosi kanssa seuraavassa junassa!

Kun vartijat olivat asettuneet paikoilleen, vihelsi juna ja lähti,
mutta ikkunoiden eteen vedettiin verhot. Juna läheni lähenemistään
Suomen ja Venäjän rajaa. Jossakin viimeisillä asemilla hakivat
vartijamiehet vangille voileipiä. Minuutit kuluivat hitaasti, kunnes
juna vihdoin pysähtyi Valkeasaareen, Rajajoen toiselle puolelle.

Suomi oli jäänyt taakse, eikä karkoitetulle oltu suotu tilaisuutta
sanoa edes katsein hyvästiä omalle maalleen. Mutta sydän sanoi hyvästit
salaa. Karkoitettu näki läpi vaunun verhojenkin edessään isänmaan
yhtenä suurena kokonaisuutena. Hän näki Suomen saaret ja järvet, näki
viljapellot ja kylänraitit. Hän muisti kotiveräjän ja pihakoivun,
muisti allien ja kurkien tulon, kun ne keväällä taivaankorkealla
kiiruhtivat yli Kivijärven Vienan-Karjalaan. Allit pysähtyivät
muutamiksi keväisiksi päiviksi saarten rantoihin rallattelemaan, mutta
kurjet eivät jääneet. Niiden siipien suhina kuului vain kotiportaille
tyyninä kevätiltoina.

Mutta junan kiitäessä Pietaria kohden kiiti sen edellä suuren Venäjän
pääkaupungin kuvernöörille sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että
Svinhufvud saapuu, samanlainen sähkösanoma kiiti yhdenaikaisesti myös
Helsinkiin kenraalikuvernöörille, ja se kertoi seuraavaa:

»Tänään aamupikajunassa lähetettiin Pietariin Svinhufvud
poliisikomissaarion, etsivän konstaapelin ja santarmialiupseerin
saattamana. Pietarin kuvernöörille on ennakolta ilmoitettu
sähkösanomalla. Svinhufvudin lähdöstä ei ollut kellään tietoa, eikä
kukaan ollut asemalla saattamassa.»

       *       *       *       *       *

Viipurista-lähdöstään Svinhufvud kertoo:

-— Heti seuraavana maanantaina häitten jälkeen, jotka olivat
sunnuntaina, tuli käsky aikaisin aamulla: pian vaatteisiin, puolen
tunnin perästä lähdetään! Minä menin puoli kahdeksan junassa ja vaimoni
ja rouva Hasselblatt yhdeksän aikaan.

       *       *       *       *       *

Niiden vieraiden joukossa, jotka Viipurissa kävivät tervehtimässä
Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli myös hänen vävynsä, insinööri
Sommar. Kun vävy kysyi appiukoltaan, mitä tämä ajatteli tuomiostaan,
oli Svinhufvud vastannut:

— En luullut, että kävisi näin. Ajattelin, että lähettäisivät Krestyyn
tai sotatuomioistuimen tuomittavaksi johonkin muuhun vankilaan.

Vielä oli vävy kysellyt, luuliko appi pääsevänsä takaisin kotiin.
Siihen oli Svinhufvud vastannut samoin sanoin kuin Ignatiuksellekin:

— Kyllä — Jumalan ja — jatkaen hymähtäen — Hindenburgin avulla!

Svinhufvudin kasvoilla ei pieninkään ilme ollut osoittanut
mielenliikutusta, mutta omaiset sanoivat hänelle kuitenkin hyvästi,
niinkuin sanotaan sille, jota ei enää koskaan odoteta kotiin
palaavaksi. Svinhufvudin vanha äiti, joka asui Helsingissä, ei
kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin muut. Hän luotti lujasti siihen,
että poika vielä kerran palaa kotimaahan. Vanhuuden takia hän ei
lähtenyt poikaansa tervehtimään Viipurin lääninvankilaan, samoinkuin ei
Svinhufvudin sisarkaan, Mathilda, jonka terveys oli heikko. Molemmat
kuitenkin luottivat lujasti tulevaisuuteen.




PIETARISSA.


Kun aamu alkaa valjeta sumuisessa kaupungissa, jossa asuu miljoonia
ihmisiä, heräävät kadut yöunestaan tuossa tuokiossa. Ensimmäisinä
elonmerkkeinä alkaa pimeiltä kaduilta kuulua kimeitä raitiotievaunujen
soittoja. Lyhdyt sammuvat, ja yö vaihtuu hämärän alta kuultavaan
päivään. Silloin yhtyvät raitiotievaunujen soittoihin autojen
tuuttaavat äänet, ja pian kuuluu kaikilta kaduilta ajurien hevosten
tuttu kipkap, joka puukatua vastaan sointuu hillitysti, mutta
mukulakivillä sorahtaa vihlovasti korvaan. Pääkaduilla vyöryy kohta
autojen ja ajurien katkeamaton jono risteilevien raitiotievaunujen
keskellä, ja ihmismeri lainehtii leveillä katukäytävillä.

Miljoonien ihmisten ja tuhansien katujen kaupungin rauhattomaan
vilinään katoaa myös sen ajurin tie, joka tänä aamuna kuljettaa Lappeen
tuomiokunnan tuomaria kuvernöörintalolle. Saattomiehet istuvat vieressä
ja puhuvat vierasta kieltä, sitä samaa kieltä, joka nyt kaikilta
suunnilta kantaa korviin. Vieraskieliset ja räikeänväriset kyltit
pistävät silmiin, ja omituinen koleahko kaupunki-ilma lehahtaa vastaan.

Ollaan Venäjän suuressa pääkaupungissa. Vielä kaksisataa vuotta
sitten oli samalla paikalla suomalainen Nevanlinna ja sen ympärillä
suomalaiset kalastajakylät. Nyt oli tilalle kohonnut venäläinen
jättiläiskaupunki, ja suomalaiset saarikylät olivat vaihtuneet
satakatuisiin suuriin kaupunginosiin. Silloin oli Nevanlinna ollut —
itää vastaan, nyt oli Pietari tukikohtana Suomea vastaan.

       *       *       *       *       *

Päivä on kulunut, ja ilta on vaihtumassa yöksi. Karkoitettu istuu
yksin ja mietteissään. Käytävän ovi avautuu, ja sisään astuu pari
vartiomiestä, jotka puhuvat keskenään venäjää ja antavat karkoitetulle
merkin seurata mukana. Ollaan taas Pietarin kaduilla. Kaupunki on nyt
aivan toinen kuin aamulla. Katulyhdyt ovat jälleen syttyneet, mutta
niiden valot ovat himmeät. Jostakin kaukaa kuuluu raskaiden askelten
tasainen tahti. Kohta ilmestyy eteen sotilasosasto. Miesten kasvoja on
mahdoton erottaa, mutta olalla olevien kiväärien varjot heijastuvat
pitkinä vastapäiselle kivimuurille. Ne näkyvät vain hetken lyhtyjen
kohdalla ja katoavat jälleen. Sotilasosastokin katoaa. Ensin pikajunaan
yön selkään. Sitten maailmansotaan.

Ajuri pysähtyy vankilan mustien muurien viereen. Noustaan ylös kivisiä
portaita. Käytävissä viruu vankeja joka paikassa, mutta viimeksitullut
viedään erikseen yksinäiseen koppiin. Ovi paukahtaa kiinni, ja hetken
ajan kuuluu sen edessä avaimen rapina. Sitten on taas hiljaista.
Karkoitettu oikaisee itsensä vuoteelle, mutta uni ei ota tullakseen.
Katosta heijastaa valoliekki silmään eikä anna unen rauhaa. Kuva
toisensa jälkeen kiitää ohi silmien. Luumäen käräjät, Viipurin vankeus,
vankilan häät, kaikki muistikuvat pyrkivät nyt mieleen. Viimein valtaa
väsymys ruumiin. Kaasu liekki lepattaa yhä heikompana. Ohut, keltainen
valoviiru pyrkii silmäripsistä ulos, jakaantuu moniin säikeisiin ja
sammuu uneen.

       *       *       *       *       *

Pietarin asemalla oli varatuomari Antti Hackzell vastassa Svinhufvudia.
Pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä hän oli suostunut ajamaan karkoitetun
asiaa Pietarissa.

Hän tiesi hyvin, että kaksi, kolme kuukautta kestävä matka vankilasta
toiseen, joissa raivosi mitä vaarallisimpia kulkutauteja, suurten
rikollisten ja pahantekijöiden seurassa, olisi saattanut muodostua
Svinhufvudille mitä arveluttavimmaksi. Saivathan etappitietä
kuljetettavat vangit suorittaa matkansa kurjissa tavarajunien
perään kytketyissä vankivaunuissa ja viettää usein viikkomääriä
siirtovankiloissa. Kun muistaa, että kaikki tämä olisi tapahtunut
talven kylmimpään aikaan, jolloin Siperian pakkanen kohoaa yli
puoleensataan asteeseen, voi helposti kuvitella mielessään sen synkän
kohtalon, joka nyt odotti Svinhufvudia. Pelastaakseen hänet tästä
kiiruhti Hackzell Pietarin katuja virastosta toiseen hankkimassa
Svinhufvudille lupaa saada suorittaa matka Siperiaan omalla
kustannuksellaan ja tavallisessa matkustajajunassa. Hän kääntyi
ensin Pietarin läänin kuvernöörin, kreivi Adlerbergin puoleen, mutta
tämä torjui heti pyynnön asian poliittisen luonteen takia ja neuvoi
Hackzellia sensijaan kääntymään santarmien ylipäällikön puoleen, jolla
yksin oli valta ratkaista asia.

Santarmihallitus oli Pietarin synkimpiä virastoja ja sen päällikkö,
kenraali Dshunkovski, maan kaikkein eniten pelättyjä miehiä. Hänen
puheilleen pääseminen näytti suoranaiselta mahdottomuudelta.
Onnistuakseen kuitenkin tehtävässään Hackzell päätti pyytää Suomen
ministerivaltiosihteeriä, kenraali Markoffia, hankkimaan hänelle pääsyn
Dshunkovskin puheille, mutta Markoff kieltäytyi itsepintaisesti. Ja
kuitenkin olisi hänen tarvinnut vain soittaa Dshunkovskille, niin ovet
olisivat avautuneet.

Masentuneena kahden ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta Hackzell
päätti kääntyä erään tuntemansa valtioneuvoksen puoleen, joka
seurusteli Venäjän oikeusministerin Shtsheglovitoffin perheessä ja
joka siellä oli tutustunut eräisiin korkeihin santarmiupseereihin.
Mainittu valtioneuvos suostuikin avustamaan ja antoi Hackzellille
suosituksen, jonka avulla hän pääsisi eversti Niedermüllerin puheille
santarmihallituksessa. Tämä suositus taskussaan avasi Hackzell pelätyn
santarmihallituksen ovet ja pitkän aikaa odotettuaan pääsi vihdoin
Niedermüllerin puheille. Mutta tulos oli hyvin laiha. Niedermüllerillä
ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, eikä hän voinut edes
hankkia audienssia kenraali Dshunkovskin luo. Hän suostui kuitenkin
auttamaan Hackzellia pääsemään kenraali Dshunkovskin pääsihteerin,
Senko-Popovitshin puheille.

Hackzell siirtyi isoon saliin odottamaan. Tunnit kuluivat, mutta mitään
ei kuulunut. Korkeita santarmiupseereja kulki käytävässä alinomaa, ja
eräs kenraali tuli häntä puhuttelemaan. Aika alkoi jo lähetä iltaa.

Siitä, mitä sitten tapahtui, Hackzell kertoo itse seuraavaa:

‒ Kellon lähetessä kuutta tuli eräs siviilipukuinen herra hakemaan
minut pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli suurenpuoleinen pöytä
ja pari nojatuolia, ja pyysi odottamaan. Hetken kuluttua astui sisään
kiireisiin askelin toinen siviilipukuinen mies, ojensi minulle kätensä
ja viittasi istumaan. Asettaen kellonsa pöydälle ilmoitti hän minulle
tiukasti:

»Kolme minuuttia!»

Sekä mies että hetki ovat vielä tänään elävinä mielessäni. Edessänihän
oli Senko-Popovitsh, yksi niitä herroja, kenties ainoa, joka talossa
määräsi ja jonka määräämisvalta käsitykseni mukaan ulottui paljon
laajemmallekin. Hän oli ilmeisesti Venäjän kaikkein mahtavimpia miehiä,
kooltaan pieni, kasvoiltaan ruma, oikea puoli naamaa palohaavan
runtelema, mutta kasvojenilmeiltään raudankova ja tuijottava. Puhuin
hänelle suoraan ja päättäväisesti, sillä tiesin, että tiukassa
paikassa on venäläiselle puhuttava paljon rohkeammin kuin mitä hän
osaa odottaakaan. Selitin hänelle suoraan, että Svinhufvudin vieminen
Siperiaan etappitietä merkitsisi hänen tuhoansa ja kysyin:

»Onko tarkoitus nostaa Suomi ilmikapinaan?»

Selitin, että Suomi tulisi joutumaan täydellisen epätoivon valtaan, jos
sellainen loukkaus Svinhufvudia kohtaan saisi tapahtua, kuin nyt oli
kysymyksessä.

Kolme minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Senko-Popovitsh otti
kellonsa, pisti sen taskuunsa ja ilmoitti minulle kuivasti, ettei
minulla olisi tilaisuutta tavata kenraalia. Samalla hän kertoi minulle
salaisuutena, että kenraali oli saanut käskyn matkustaa ylimääräisellä
junalla klo 1/2 12 yöllä Livadiaan; samaan aikaan matkustaisi sinne
myös keisari omalla junallaan. Ennen matkaa sanoi hän kuitenkin vielä
kerran tapaavansa kenraalin ja lupasi esittää tälle asian, mutta
tuloksesta hän ei voinut ilmoittaa mitään.

Noustessaan seisomaan kysyi hän minulta:

»Mikä on puhelimenne numero?»

Ilmoitettuani puhelinnumeroni sanoi hän lyhyesti:

»Soitan teille klo 11 illalla ja ilmoitan kenraalin päätöksen.»

Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin
vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo
ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.

Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse
selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa
professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva
Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista
mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä
vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.

Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli
aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli
neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan
tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin.
Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun
hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:

»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette
minua!»

Kellon ollessa tasan yksitoista soi puhelin. Senko-Popovitsh ilmoitti
lyhyesti:

»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla
kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja
sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen!
Hyvästi!»

Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta.
Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen
rouva Svinhufvudin tietoon.

Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri
Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin
konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan
matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla
varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.

Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut
tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös
saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.

       *       *       *       *       *

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli
lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell
lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt
suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa
määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi
puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille
ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa
virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies,
joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset
saattomiehetkin mukaan.

Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän
ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään
samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei
kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti,
että matkalle lähdetään heti.

       *       *       *       *       *

Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin
virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa
asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan,
josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille.
Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän
selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat
järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme
omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa
vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi
pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.

Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa:
voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne
minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille
syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat
hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi
siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti,
vaikkakin panin lakin silmilleni.

Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla
yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin
muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja
kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut
enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka
pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi
pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.

Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin
ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka
osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa
minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä
liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti
Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.

Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan
piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa.
Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen
luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen
luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen
luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli
lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän
junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.

       *       *       *       *       *

Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon
isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän
seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan
heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki
tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori
Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.

Mutta yhdellä monista asemalaitureista odotti Siperian juna.

Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti
viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen.
Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin
tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen
saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan.
Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua
vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat
siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa.
Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean
ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti
päätään saattajilleen.

Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut
iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla
Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.

Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä
vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien
tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui
suomenkieltä.




SIPERIAAN.


Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät,
jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien
keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja
näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan.
Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi
niiden harmaiden turvekattojen läpi.

Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten
rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei
voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana,
mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä
voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka
juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat
viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä
vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt
vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on
junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla,
mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa
tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien
satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.

Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut
noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin
oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei
Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin
matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor
Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut
aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle,
Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.

       *       *       *       *       *

Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut
Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita.
Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä
oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan
Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli
luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut
aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen
vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei
kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset
katseet seurasivat häntä joka askelella.

Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka
loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten
kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä
antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo
ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui
vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt
aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella
maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja
hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja
heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he
kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi
vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat
vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen
aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä
runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.

       *       *       *       *       *

Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut
huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot
kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka
kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen
lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien
halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.

Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita
lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla.
Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta
katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja
juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki
matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös
Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin.
Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi,
katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että
Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.

       *       *       *       *       *

Junamatkastaan Siperiaan Svinhufvud kertoo:

— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat
vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin
ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin
niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat
ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet,
»strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet
pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät
seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja
sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.

Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja
iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat
semmoisesta matkasta.

Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin
ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo
saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme.
Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.

Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se
suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias
näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli
aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen
tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet
saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan
ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.

Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat,
korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että
voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla.
Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli
suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi
ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä
osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta
huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.

Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni
hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin
eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että
Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka
oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin
tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä
katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin
kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet
olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja
tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.

Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro
oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit
meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka
oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt
isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme
matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun
ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot
vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan
keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja
estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta
pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.

Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka
nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin
kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa
muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin
Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet
saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei
ollut useampia saatavissa.

Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa
rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat
viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin
rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit
ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon,
100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän
vastauksen:

»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa
suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin
käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»

Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä
on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt.
Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan,
missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki.
Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei
ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja
kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.

Tomskin asukasluku on nykyisin noin 100,000.

       *       *       *       *       *

Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja
kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä,
jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien
ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu
talviyön hiljaista unta.




TOMSKISSA.


Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian
läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin
Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on
pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta
etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki
kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää
ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia
kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se
on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt
rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien
pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen
ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja
kesäisin virtansa laivatieksi.

Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten
kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä
saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä
kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi
kyläksi.

       *       *       *       *       *

Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon
kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli
hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen
junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin
asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart
ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä
ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin
karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.

Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi
viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana
olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä
sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri
Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän
vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja
Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti
suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus
kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä
viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet
palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin
paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli
päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset
kupolit.

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen
saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä
vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut
Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin
kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa
erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen
kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän
saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä
matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.

       *       *       *       *       *

Tomskissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja
vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä
rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut
mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin
ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa
tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli
niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin
tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä
täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat
niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!

Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin
hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta
he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista
turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä
hinnasta Pietarissa.

Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän
oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin
porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt
kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka
kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin
poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin
poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen
herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin
kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin,
kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja
odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.

Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana,
etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.

Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli
maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan
sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli
jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille
ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin
poliisikamariin, ja siellä minä söin.

Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan,
kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan,
näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei
enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle
luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta
oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää
puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.

Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa,
missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli
paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja
lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin.
Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.

Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit
ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni.
Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en
muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella
tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa
tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa
asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille,
ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.




TALVITIELLÄ.


Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen.
Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet
matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa
olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä
varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko,
mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi.
Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin
kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus
lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin
tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä
mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.

Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja
Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään
istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli
kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa
kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus
varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen
väsyneisiin selkiin.

Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti
hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti
rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta
olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa
huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin
huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.

Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat
jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen
väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään
ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa»,
ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat
kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta
pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.

Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun
noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä
laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta
vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui
kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi
ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.

Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä
viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa
Siperiassa.

       *       *       *       *       *

Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla
lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty
siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja
saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa.
Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta
muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä,
ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain
yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät
olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja
niin saatiin aina kolme kyytiä.

Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja
Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista,
kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko
valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin
saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli,
mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat
sitten meidän vartijamme Tymskojessa.

Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat
kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri,
jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset
sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä,
voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle
eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies
istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet
olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava
oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin
hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja
itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun
hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä
ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja
hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.

Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli
monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella
oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas.
Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti
30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä.
Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei
väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.

Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että
tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa
sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli
ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin
kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia
joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.

Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli
yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut,
sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien
veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä
mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka
nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli
sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita.
Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi
selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana
poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä
nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.

Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli
Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat
tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten
mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko
sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski
sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä
venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä
eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi
Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen
varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60
peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta
maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain
Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä
koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä,
mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta.
Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten
aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei
valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.

Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta
mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli
vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat
saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen
sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali,
jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria.
Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä,
Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja
peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni
kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.

Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen
mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki
vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää
minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista;
puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en
tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos
ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota
kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.

Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia
karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se
ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko
karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7
hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa,
jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina
Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää,
mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun
pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta
tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä
siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.

Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva
oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan
venäläiskylässä Kyyrölässä.

Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli
hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.

Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa
Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä.
Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi
oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja
Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:

»Onko tällä herralla halu karata?»

»Ei», selitti Majewski, »kyllä hän tulee jäämään paikoilleen!»

»Jaha, jaha», myhähti »pristavi».

Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni
alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko
halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain
kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin
sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä
olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä
onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus
kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät
karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa
venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä
puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja
sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät
passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan.
Kauppa kuin kauppa!

Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen
teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan
viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja
seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.

       *       *       *       *       *

Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka
ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta
lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta
tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan
paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi
aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin
oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin
idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.

Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta
tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat
penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.




JOULUAATTO.


Tymskojen ja Kolyvanin asema Suomeen nähden. Karttaan on merkitty myös
tärkeimmät muut tekstissä mainitut paikat.

Alun kolmatta viikkoa oli matkustettu yhtämittaa. Siperian juna oli
luikerrellut kuin käärme metsien halki. Ja Obin lumisella tiellä, jota
pitkin reki oli kiemurrellut yhä autiompiin maihin, oli vallinnut
sanaton rauha. Tuntui niin turvalliselta nyt, kun ei reki enää
humahdellut alas jyrkkiä rantaäyräitä eikä sydän hyppinyt kurkkuun
vaaraa vartioimaan, mutta sittenkin valtasi mielen outo tunne, joka
syntyi lähenevästä joulusta.

       *       *       *       *       *

Saavuttuaan Tymskojen kylään joulukuun 22 p:nä vietti Lappeen
tuomiokunnan tuomari yönsä majatalossa yhdessä vaimonsa, Majewskin
ja vartiomiestensä, Bogdanoffin ja Filatoffin kanssa. Seuraavana
päivänä karkoitetut muuttivat asumaan Flegent Savadovskin luo. Hän
oli ammatiltaan entinen kauppias ja asui yhdessä vaimonsa ja kolmen
lapsensa kanssa talon alakerrassa, jossa ikkunat olivat maan tasalla.
Mutta talon yläkerrasta saivat karkoitetut haltuunsa kaksi huonetta,
joista oli tuleva pitkiksi ajoiksi eteenpäin heidän uusi kotinsa.
Vartiomiehet asettuivat asumaan talon yläkerran toiseen sivustaan,
ison, ovettoman väliseinän taakse.

       *       *       *       *       *

Rekimatka ja kylmä, talvinen viima olivat vieneet Ellen Svinhufvudin
väsyneenä sairasvuoteelle. Ääretön mielenjännitys oli pitänyt hänen
voimiaan yllä vielä viimeiset päivät, mutta kun jännitys oli lauennut,
oli tauti hiipinyt tilalle. Kuume poltti kasvoja ja omituinen kipu
käänteli vatsaa. Korvissa suhisi, ja puhe tuntui tulevan jostakin
kaukaa, toisista huoneista. Pöytälampun valo tuli silmiin niin
kummallisen sameana, kuin olisi edessä ollut harso, ja askelten kaiku
tärähteli korviin kipeästi.

Sairas näki edessään pienen ikkunan syvällä seinän sisässä. Paksu jää
oli kasvanut kiinni sen lasiin, niin paksu, etteivät auringonsäteetkään
päässeet päivällä sen lävitse. Se oli kaikissa ikkunoissa, tuo jäinen
huurre, ja paljon paksumpana kuin itse ohut lasi. Mutta syvällä
pimeässä nurkassa oli pyhänkuva, jonka lasissa kimalteli kultaa.

       *       *       *       *       *

Tymskojen kylässä oli sinä iltana, jolloin Suomessa vietettiin
jouluaattoa, kuolemanhiljaista. Ei missään näkynyt pienintäkään
merkkiä joulusta. Eikä sitä ollutkaan. Mutta siitä huolimatta
Lappeen tuomiokunnan tuomari ja hänen matkatulkkinsa etsivät kylästä
joulukuusta, kylästä, jonka laidassa kasvoi vain setripuita. Niiden
öiset varjot olivat niin synkkiä, että ne erottuivat kuin aaveet
pimeintäkin yötä vastaan, mutta ainoatakaan niistä ei voinut ottaa
kotiin, sillä ne olivat isoja kuin jättiläiset. Silloin menivät
kuusenhakijat ison setripuun juurelle ja taittoivat siitä kaksi oksaa
kotiinsa jouluaatoksi.

Sen joulun aattona, jonka Svinhufvud vietti Tymskojen kylässä,
kaukaisessa Siperiassa, kaivattiin siellä joulurauhaa enemmän kuin ehkä
koskaan muulloin. Tuolin selustalla oli tosin kaksi setripuun oksaa,
rauhan oksaa, mutta ne eivät kertoneet joulusta, vaan niistä jouluista,
jotka kerran olivat olleet. Ne olivat siinä ilman kynttilöitä ja
toivat mieleen eletyt onnenpäivät Kotkaniemessä. Avoimen oven ohitse
näki Eilen Svinhufvudkin nuo setripuun oksat, mutta ne näyttivät
yhtä mustilta ja synkiltä kuin se huonekin, jonka lattialla hän
sairasvuoteellaan virui.




YKSIN.


Yhtä synkkänä kuin jouluaatto vaikenivat joulupäivätkin. Ensimmäisenä
aamuna olivat huurteiset ikkunat henkineet huoneen koleaksi. Nurkassa
värjyi pyhimyksen kuvakin. Mutta lattialla vanhojen patjojen päällä ja
peitteiden alla oli vielä lämmintä. Siinä lepäsivät Siperian vangit.
Koko huone tuntui vieraalta ja kylmältä harvoine puutuoleineen ja
yksine pöytineen. Vuoteelta näkyi kamiina nurkassa, mutta sekin oli
kylmillään. Olisi tehnyt mieli hypätä huopatossuihin ja virittää valkea
siihen, mutta ei ollut puitakaan. Aina ennen oli jouluaamuna tuntunut
huoneessa joulukynttiläin käryä, mutta nyt tuntui ilmassa siltä, kuin
olisi lumi pyrkinyt sisään huoneisiinkin.

Oli kuitenkin onni, että oli saattaja mukana, jonka oma maa oli
lähettänyt kuin suojelemaan matkan vaaroilta niitä, joille Venäjänmaa
oli outo ja venäjänkieli vieras. Koko pitkän matkan oli järjestävä
käsi ohjannut ja tasoittanut tietä. Oli ollut mukana saman kansan
mies, jolle voi puheensa lausua julki omalla kielellään. Tuntui niin
turvalliselta, kun tiesi, että hän voi kääntää jokaisen sanan sille
kielelle, jota ei Suomessa osattu eikä tahdottu oppiakaan.

Kun aamuhämärä oli saanut tungetuksi muutamia valonsäikeitä huoneeseen
läpi paksujen, huurteisten lasien, nousivat Svinhufvud ja Majewski
vuoteeltaan, pukeutuivat ja laittoivat huopatossut jalkaansa. Mutta
Ellen Svinhufvud jäi sairaana, kuumeenpoltto ohimoissaan nukkumaan
lattialle. Majewski toi puita kamiinaan, joka hetken kuluttua hehkui
suloista lämpöä huoneeseen.

Niin kuluivat joulupäivät, ja tulivat aret, mutta niiden välillä ei
ollut mitään muuta eroa, kuin minkä sydän salaa teki.

       *       *       *       *       *

Tiistaina joulukuun 29 p:nä, uudenvuoden aatonaattona, jolloin pakkanen
oli yösydännä kiristynyt kaksinkertaiseksi, oli Flegent Savadovskin
talossa kiirettä aamuvarhaisesta alkaen. Oli tullut päivä, jolloin
Majewskin täytyi palata kotimaahan. Vain kuusi päivää hän oli ehtinyt
olla Tymskojessa, mutta sinä aikana oli karkoitetun elämä saatu
järjestetyksi arkiladulleen. Oli vuokrattu asuinhuoneet ja tehty
Flegent Savadovskin vaimon kanssa sopimus päivällisen valmistamisesta,
Flegentin itsensä pestautuessa puiden ja veden kantajaksi. Ja sairas,
joka oli kohta viikon ollut vuoteellaan, alkoi toipua kuumeestaan.
Mutta mieltä painoivat raskaat ajatukset. Majewskihan oli ollut kaikki
kaikessa. Hänen iloinen hymynsä oli saanut mustat mietteet vaihtumaan
hetkeksi muihinkin asioihin. Ja nyt hän oli poislähdössä.

Vuoteeltaan näki sairas miesten askelten liikunnan, ja tuskan hiki
kohosi hänen vaalenneelle otsalleen. Hetken päästä seisoi Majewski jo
vieressä, ojensi kätensä ja sanoi hyvästi. Silloin pääsivät kyynelet
valloilleen oltuaan vankina koko matkan ajan.

Mutta Svinhufvud seisoi portailla turkissaan yhtä vakaana ja
rauhallisena kuin ennenkin, katsellen mietteissään hevosten häntien
viuhumista. Kun Majewski istui rekeen ja katosi Obin viittatielle,
palasi hän takaisin vaimonsa luo, aivankuin ilmoittamaan, että nyt
oltiin ypöyksin siinä suuressa Venäjän vankilassa, jonka nimi on
Siperia.

       *       *       *       *       *

Samoihin aikoihin kuin Svinhufvud varustautui kirjoittamaan
Kasanskijlle vastausta, pidettiin Helsingissä pohjalaisten
ylioppilaiden talolla lokakuun 26 p:nä merkillinen kokous, jossa
olivat läsnä Väinö Kokko, Kai Donner, Y.O. Ruuth, P.H. Norrmén ja
Kaarlo Kalliala ja jossa neuvoteltiin toimenpiteistä Venäjää vastaan.
Ylioppilaiden johtajat suuntasivat nyt katseensa Saksaan, josta Suomi
oli saapa aseitten kanssa oikeutensa takaisin. Tämä merkillinen
neuvottelu oli tulevien jääkäreitten kokous, ja se oli ensimmäinen
merkki häväistyn kansan kostoon nousevasta kädestä.

Kun Svinhufvud istui Viipurin lääninvankilassa joulukuun 5 p:nä
odotellen tyttärensä vihkiäisiä, soitettiin Tukholmassa erästä
ovikelloa, ja sisään astuivat jääkärien lähetit, Bertel Paulig ja
Valter Horn, neuvottelemaan Herman Gummeruksen kanssa mahdollisuuksista
tarttua miekkaan. Ja niihin aikoihin oli myös Adolf von Bonsdorff
matkustanut Tukholmaan neuvottelemaan samoista asioista.

Kun Svinhufvud uudenvuodenaattona jäi yksin sairaan vaimonsa kanssa
Tymskojen kylään, oltiin Berliinissä Fredrik Wetterhoffin johdolla
kuumeenkiireisessä työssä aseellisen koulutuksen järjestämiseksi niille
Suomen miehille, jotka olivat päättäneet nousta taistelemaan Suomen
itsenäisyyden puolesta.

Ellen ja P.E. Svinhufvud eivät silloin tietäneet, että Suomessa
varustautuivat kansan nuoret miehet kostamaan heidänkin puolestaan.
He eivät aavistaneet, kuinka valtavasti juuri heidän kohtalonsa oli
vaikuttanut niihin suomalaisiin sydämiin, jotka olivat päättäneet
hankkia maalleen oikeutta asein.

Uudenvuoden aatonaattona, jolloin Majewski lähti ja jolloin Tymskojen
kylässä vallitsi suru, sinä samana päivänä oli tullut kuluneeksi 25
vuotta Ellen ja P.E. Svinhufvudin hääpäivästä.




TYMSKOJESSA.


Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva
säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän
johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä
ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo
monia kertoja siirtää.

Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat
kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien
osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä
saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen
venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai
Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään
tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo,
että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden
epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että
niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen
alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja
kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli
elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä
itse osattu keittää.

       *       *       *       *       *

Tymskojen oloista ja vaikutelmistaan siellä Svinhufvud kertoo:

— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien
maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille
kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai
osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina
juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita,
joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.

Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä.
joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin
taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana
suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi.
Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää
mätänemistä vastaan.

Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä
setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita,
ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin
parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä.
Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.

Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä
talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa
lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja
mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun
tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän
ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä
pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa
ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan
ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia.
Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään.
Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli
erittäin hyvää ja rasvapitoista.

Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan
avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli
ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat
ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä
kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan
ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista.
Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin
lunta tuli.

Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin
rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata
saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti
useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia,
keräsi vähemmän.

Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin
kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät
sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään
kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin
yksi pappi.

Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja
joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu
laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant
Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan
toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin
kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta,
iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa
oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota
kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea
hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan
molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin
lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina
jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä.
Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni
kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn
aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin
pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme
päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin
hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli
vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan
kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.

Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi.
Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua,
raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana
aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin
piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran
tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän
ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin
oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos
ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein
hyviltä.

Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät
hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat,
lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä
kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja
lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.

Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset
sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin
eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli
toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta
oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa,
»karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä
tarvittiin.

Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran
päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut
suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun
alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa
joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen
usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli
vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi.
Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä
pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä,
kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin
teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä
kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä
meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja
haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.

Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa
kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti
panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata
virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin
aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi
huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän
tai kahdeksan aikaan.

Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän
värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan
näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja
tippui puista alas.

Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon
pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin
pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt
kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli
aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän
kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun
kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari
miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma
pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira
malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni
hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut
päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi
tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä
kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.

Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman,
hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja
hieromaan.

Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa.
Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja
kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.

Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova
pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä
paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla
noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli
aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta
sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan
Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla
kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja
nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin.
Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa
haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa
oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin
njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi
selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia
kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon
jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin
sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja
karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta
paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen
saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä.
Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat
Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin
voileipien päälle leikattuna.

Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi
jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin
oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan,
jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset
kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi.
Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa
hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme
Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle.
Nyt on sen soittotaito unohdettu.




KYLÄN ASUKKAITA.


Tymskojen tuttavistaan ja seurustelusta heidän kanssaan Svinhufvud
kertoo:

— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin
ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen
— saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku
korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään
kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin
»baarin» ja vaimoni »baarinja».

Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan.
Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla,
vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen.
Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse
hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari
mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja
lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi
puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa
huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.

Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme
pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että
he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian
keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä
hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat
muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että
heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He
asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he
olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten
vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin
parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä.
Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin
mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta
en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli
koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja
tanssivat aika ahkerasti.

Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona
hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja
vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä.
Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset
panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti.
Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää
viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin
pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut
niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset
auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.

Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä
perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla»,
milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun
kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old
dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut.
Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli
3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä,
kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.

Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen.
Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa.
Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan
niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi
selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden,
mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän
oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään
ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja
toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen
rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen
aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat
pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät
kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä
syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin.
Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja
sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin
hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä
käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli
toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten
toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin
laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää
kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas
päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti
alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää,
ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja
säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä
siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan
saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja
toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät
turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m.
Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista
kunnolleen selville.

Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan
suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin,
ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch,
kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut
urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden
rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi
piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja
vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli
rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli
osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli
aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät
ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä
sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin
Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja
isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen
varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti.
Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja
pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.

Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset
tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui
hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat
pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona
olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja
Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla,
pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida,
sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja
Resch selitteli.

Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta
sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat
ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä
lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä,
puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich,
lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä
Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja
Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä
oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä
häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut
Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden
herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä
näiden kahden kanssa.

Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi
Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen
opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä
ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski,
joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty
tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin
Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa
erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä
ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt
puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä
lisää eräs apteekkari Lublinistä.

Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka
hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin
oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet
asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten
ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan
kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita
oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin
usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille
ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta
kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä,
joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun
sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.

Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen
venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika
kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä
päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki».
Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset
ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin
puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.

Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta,
kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia
itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut
muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu
korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun
valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät
Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan
siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen,
noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en
koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin
taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi,
sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.

Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua
kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto
ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat
olevan jonkin verran »patriootteja».

Kerran eräs venäläisistä karkoitetuista, kansallisuudeltaan juutalainen
ja nimeltään minulle tuntematon, yritti lähennellä kysyen, enkö
minäkin ollut vallankumouksellinen, ja selittäen, että venäläisillä ja
suomalaisilla »revolutsionääreillä» oli sama päämäärä. Vastasin, että
meillä Suomessa oli aivan eri politiikkamme ja että me emme tahtoneet
olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Siihen keskustelu katkesi.




SEMESHKO.


Narymissa asui kevättalvella 1915 karkoitettuna vähävenäläinen
sanomalehtimies Grigorij Filipovitsh Semeshko. Eräänä talvipäivänä
päätti hän lähteä vierailulle 120 virstan päässä olevaan Tymskojen
kylään, päämääränään saada tervehtiä siellä asuvaa Svinhufvudia. Tästä
käynnistään Tymskojessa, jonne hän pyysi mukaansa samassa kylässä
olevan suomalaisen karkoitetun, toimittaja Heikki Välisalmen, hän on
kirjoittanut kuvauksia sanomalehtiin.

Välisalmi antaa siitä kirjassaan »Siperiaan karkoitettuna» seuraavan,
hauskan kuvan:

»Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäladoille, jotka
veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran
näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa
harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla.
Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista.
Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien
illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö,
hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän se
paremman puutteessa.»

Perillä-olostaan kertoo Välisalmi m.m. seuraavaa:

»Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin
keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä
sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen
Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut, ja sangen
tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville
venäjänsä, vaikk'ei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.»

       *       *       *       *       *

Semeshkon ja Välisalmen käynnistä Tymskojessa Svinhufvud kertoo:

— Maaliskuussa astui huoneeseeni eräs herrasmies, joka esitteli itsensä
Semeshkoksi, ja eräs toinen, joka selitti olevansa toimittaja Heikki
Välisalmi. Semeshko oli vähävenäläinen, kasakkain ylpeätä heimoa,
sanomalehtimies ja vanha poliitikko, joka oli karkoitettu Narymiin.
Hän oli ollut paljon mukana valtiollisissa kiihoituksissa ja oli jo
aikaisemminkin ollut pariin, kolmeen kertaan karkoitettuna. Hän ja
Välisalmi, joka pari kuukautta aikaisemmin oli joutunut karkoitetuksi
Narymiin, tulivat yhdessä minua tervehtimään, ja kävi selville, että
Semeshko oli utelias näkemään minut. He olivat siellä yhden illan,
joivat teetä, juttelivat ja kertoivat yhtä ja toista. Välisalmi ja
Resch, jotka osasivat venättä jonkin verran, olivat tulkkeina.

Semeshko kertoi kaikenlaista karkoitusmatkoiltaan. Hän oli ollut
useammilla Venäjän kulmilla, kuten Permin kuvernementin Tsherdinskin
»ujesdissa». Tämä oli yhtä kolkkoa seutua kuin Siperian syrjäiset
osat ja asukkaat ehkä vielä enemmän takapajulla kuin täällä.
Niinpä he lausuivat rukouksensa seinään kaiverrettuun reikään ja
tukkivat sen sitten tapilla, ettei rukous luistaisi ulos ja menisi
hukkaan. Turkestanin puolella Semeshko oli tehnyt tuttavuutta
sellaisen poliisiputkan, »katalashkan» kanssa, jossa ei voinut
seistä, maata eikä istua. Joku aika ennen maailmansodan puhkeamista
oli hän Kiovassa paljastanut sikäläisten santarmien harjoittamia
väärennyksiä ja sen kautta joutunut heidän erikoisiin vihoihinsa.
Sodan alettua olivat santarmit sitten kostoksi toimittaneet hänet
vanhana tunnettuna poliitikkona Narymin kaupunkiin. Senaikuisista
karkoituksista oli hänellä paljon hauskoja juttuja, varsinkin siitä,
kuinka viranomaisten hutiloimisen kautta moni aivan erehdyksestä oli
joutunut Narymiin. Milloin joku akka torimatkallaan oli vahingossa
joutunut suurenpuoleiseen karkoitettujen laumaan ja saanut siten
seurata Siperiaan saakka torikori käsivarrellaan, milloin 7-vuotias
poika oli eksynyt karkoitettujen seuraan, milloin vartiosotilaat
olivat karkuunpäässeen tilalle kopanneet syrjästä jonkun toisen, ja
niin loppumattomiin. Viranomaisten lahjusten-otosta ja väärien passien
saamisesta hän tiesi myös varsin paljon. Minun kohtalostani hän kysyi
tietysti sangen tarkkaan. Hän kertoi muuten, että Narymissa olevien
karkoitettujen asema oli siedettävä.

Semeshko oli hauska ja pirteä mies. Tapasin hänet sitten Narymissa
käydessäni huhtikuun alkupuolella, ja laivamatkalla Tomskiin
toukokuun puolivälissä oli hän matkatoverina Narymista alkaen.
Kolyvanista käsin olin sitten kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Hän oli
mielenkiintoisimpia tuttavuuksiani matkani varrella.

       *       *       *       *       *

Kun Semeshko pyysi Narymin »pristavilta» lupaa saada matkustaa
tervehtimään Svinhufvudia, kysyi tämä häneltä:

— Ettehän vain järjestä Svinhufvudin pakoa?

— Sitä emme ajattele!

Viivyteltyään ensin pitkän aikaa suostui hän vihdoin antamaan luvan.
Kerrottuaan tämän jutun eräässä sanomalehtikirjeessään pietarilaiselle
»Rjetshille» jatkaa Semeshko:

— Kun kerroin Svinhufvudille »pristavin» pelosta, alkoi hän nauraa ja
sanoi:

»Valtuutan teidät sanomaan 'pristaville' ja, jos on tarpeellista,
ilmoittamaan myöskin sanomalehdissä, että minä en aio paeta ja että
minulla ei ole minne paetakaan. Voin asua ainoastaan Suomessa, mutta
siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen
muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitäpaitsi käytän karkoitustani
levätäkseni. Täällä on erittäin mukavaa olla, ja minä hiihtelen paljon
ympäristössä ja lueskelen kovasti.»

       *       *       *       *       *

Semeshko oli muuten jo ennen Narymin-matkaansa saanut kuulla
Svinhufvudista yhtä ja toista. Niinpä hän tapasi kerran helmikuussa
erään Tymskojesta kotoisin olevan kyytimiehen, jonka kanssa hänellä
sukeutui seuraavanlainen keskustelu:

— Mutta meilläpä on Tymskojessa merkillinen mies, niin etevä kalastaja,
että oikein ihmetyttää!

— Niin, siellähän asuu Svinhufvud teidän luonanne!

— Jumala hänen nimeään tietää! Me kutsumme häntä Pjotr Petrovitshiksi!
Hyvä on ukko, tuollainen rauhallinen!

— Miten hän elää ja tulee toimeen?

‒ Hyvin elää. Näkyy, että on rikas, nähtävästi saksalainen. On
vuokrannut kaksi huonetta, joissa asuu yhdessä vaimonsa kanssa.

— Ei hän saksalainen ole, vaan suomalainen!

— Suomalainen! Mikä kansa se sellainen on!

Kertoja selitti asian ukolle parhaan kykynsä mukaan.

— Ahaa, vai suomalainen, mutta nehän ovat hyvin pientä väkeä, kun tämä
sensijaan on oikea jättiläinen!

Ja kyytimies jatkoi:

— Mutta joka tapauksessa hän on hyvä mies. Vielä mukavampi ja
lystillisempi on hänen vaimonsa. Hän sopertaa hyvin nopeasti omaa
kieltään, josta ei ymmärrä yhtään mitään, ja venäjää hän ei ymmärrä
ollenkaan. Jos häneltä kysyy, saako tuoda samovaarin sisään, niin
hän katselee vain eikä ymmärrä mitään. Vihdoin juoksee hän Pjotr
Petrovitshin luo. Tämä saapuu silloin pieni kirja kädessään ja jonkin
aikaa lehtiä selailtuaan sanoo: »Samovaari, ahaa, tuokaa sisään!» —
Alussa hän aina luki kirjasta mitä tarvitsi, mutta nyt hän osaa jo
vähän puhua ilman kirjaakin.




OSTJAKKEJA VIERAILULLA.


Tuhat vuotta sitten ulottui suomensukuisten kansain asuma-alue yli
pohjoisen ja keskisen Venäjän aina Moskovaan saakka, ja niiden
väkiluku oli lähes yhtä suuri kuin venäläisten heimojen, jotka
niiden kanssa kävivät taistelua suurten metsä- ja multa-alueiden
asumasijoista. Taistelu päättyi tappioksi suomensukuisille kansoille,
jotka sitten hajaantuivat erillisiksi heimoiksi ja joutuivat Venäjän
orjuuteen. Yksi näistä heimoista, ostjakit, suomensukuisten kansain
ugrilaiseen ryhmään kuuluva, joutui pakenemaan venäläisten vainoa
pohjoisen Siperian suurten valtajokien Obin ja Irtyshin turviin.
Aikaisemmin olivat ostjakit kuitenkin yhdessä sukulaistensa vogulien
kanssa muodostaneet Jugran mahtavan valtion, josta jo arabialaiset
kirjoittajat mainitsevat. Mutta menetettyään itsenäisyytensä joutuivat
he pysyväisesti Venäjän valtaan noin kolme vuosisataa sitten. Vaikka
monisatavuotinen orjuus onkin painanut ostjakkien kansaa, ja vaikka
erämaat ovatkin pysähdyttäneet heidän sivistyksellisen kehityksensä
luonnonkansan tasalle, on otsjakkien mieliin jäänyt kytemään voimakas
vastenmielisyys venäläisiä kohtaan. Kerrotaan, että viime vuosisadan
puolivälissä elänyt ostjakkiruhtinas Taishin kieltäytyi lähettämästä
poikiaankin venäläiseen sotakouluun, vaikka hänellä siihen korkean
syntyperänsä takia olisi ollut oikeus.

       *       *       *       *       *

Ostjakit, jotka asuvat Tymskojesta monta penikulmaa länteen ja
pohjoiseen, kävivät silloin tällöin kylässä asioillaan. Heistä
Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä aamupuoleen tuli kylään retkikunta oikeita ostjakkeja
poroineen. Kunkin reen edessä oli kolme poroa perätysten. Porot olivat
hyvin sieviä, mutta ukot eivät. Heistä osasi ainoastaan yksi vähän
venättä ja he olivat pakanoita. Heidän rekensä olivat samanlaisia
kuin matkakertomuksissa kuvataan: liistereen tapaiset, jalakset
hyvin korkeat ja ohuista laudoista tehty päällys, missä istuttiin
porontaljoilla. Poroja ohjattiin pitkällä vavalla, jonka päässä oli
sompa. Sillä pukattiin etumaista poroa, että se tiesi mihin kulkea.
Ostjakit toivat oravan, kärpän ja kolonokin nahkoja ja ostivat sitten
jauhoja, suoloja ja teetä. Viinaakin he olisivat ostaneet mielellään,
mutta sitä ei ollut. Kyläläiset kertoivat, että ostjakit ostavat
tavallisesti viinaa ämpäreittäin ja juovat sitä suoraan siitä, ja
sellaisia he pitivät suurina juoppoina.

Venäläisillä oli ostjakkeja varten osittain eri tavarat. Heille myytiin
sellaisia lautasia, joissa oli kaikki sateenkaaren värit. Samoin oli
puodeissa huonoja jauhonsekaisia karamelleja varattuna erityisesti
ostjakkeja varten. Kun kävin puodissa, niin kysyin ihmetellen, ketkä
tällaista tavaraa ostavat. Vastattiin, että ostjakit tietysti.

Tällainen retkikunta tuli kylään pari, kolme kertaa talvessa.
Venäläiset kertoivat muuten, että ostjakit eivät ole koskaan taloissa
yötä. He tulevat aamulla, mutta menevät yöksi suolle, jossa oli ruokaa
poroille. Ostjakit eivät ole tottuneet makaamaan huoneissa eivätkä
nuku hyvin, jolleivät saa olla taivasalla, varsinkin kun metsämiehen
onni huoneissa nukkuen meni pilalle. He olivat venäläisten mielestä
aivan villejä. Emme osanneet heidän kanssaan puhua, mutta sen verran
saimme selville kauppias Prenitsnikovin vaimolta, joka oli kotoisin
Surgutista, ostjakkien alueelta, ja puhui ostjakinkieltä, että heidän
laskusanansa olivat aivan suomenmukaiset. Ensimmäiset laskusanat
olivat järjestyksessään: it, kat, kolm, njel, vet, khut. Useampia ei
Prenitsnikovin vaimo tuntenut.

       *       *       *       *       *

Siitä surkeasta kohtalosta, jonka alaiseksi samojedit ja ostjakit
ovat joutuneet näillä pohjoisilla maanäärillä, voidaan tuskin kyllin
vaikuttavin sanoin kertoa. Venäläiset anastavat heidän kalliit
nahkatavaransa pilkkahinnasta. He juottavat ostjakkiparat humalaan ja
tekevät kaupat heidän kanssaan silloin, kun heidän harkintakykynsä
on kokonaan poissa. Täten hankkimillaan nahkatavaroilla venäläiset
ansaitsevat moninkertaisesti ja elävät näillä voitoillaan.
Röyhkeydessään ovat venäläiset menneet niin pitkälle, että ovat
jakaneet eri ostjakkiperheet kuin orjat keskenään, joista jokaisella
kauppiaalla on omat oikeutensa alaisiinsa. Saattamalla alaisensa
ostjakit lisäksi hyvin ovelasti velallisikseen venäläiset ovat saaneet
heidät täydelliseen valtaansa.




RYSSÄNPAPPI.


Tymskojen kylän sielunpaimen luuli — niin kertoo Donner — Suomen olevan
Englannissa, ja tämän käsityksensä mukaisesti hän sanoi Donneria
engelsmanniksi. Eivät siis ainakaan maantieteen tuntemuksessa papin
tiedot olleet kovin laajat. Ennen maailmansotaa ja Svinhufvudin
saapumista Tymskojeen esiintyi pappi myötäänsä juovuksissa. Eräänä
päivänä hän oli mitä sameimmassa humalassa toikkaroinut Donnerin
työhuoneeseen, tupertunut kumoon ja nukahtanut autuaalliseen uneen. On
hyvin selitettävissä, millä tavalla tällainen esiintyminen vaikutti
sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Maailmansodan
sytyttyä tapahtui papin esiintymisessä muutos parempaan, sillä viinojen
saanti muuttui hyvin vaikeaksi. Mutta siitä huolimatta katsoi pappi
velvollisuudekseen ainakin silloin tällöin katsella maailman menoa
pullon lasien lävitse. Ja kun valtion viinat loppuivat, ryhtyi pappi
itse valmistamaan puolukkamehusta ja sokerista hyvää likööriä.

Tymskojen papilla oli sentään muitakin harrastuksia kuin viina. Paitsi
papillisten tehtäviensä suorittamista, kirkkoslavonian popottamista ja
kuvien kumartelemista oli hän oppinut soittamaan sitraa ja esiintyi hän
juhlissa usein soittimineen.

       *       *       *       *       *

Tymskojen papista Svinhufvud kertoo:

— Pappi pani puolukkamehuun sokeria ja käytti sitä. Kun olimme papin
luona ensimmäisen kerran vieraissa, niin hän tarjosi sitä ja selitti,
että se on seisonut vain kymmenen päivää. Mutta kyllä siinä kuitenkin
oli jo vähän alkoholia. Sitä pappi sitten aina ryyppäsi, niinkuin piti
tarpeellisena ja kohtuullisena. Hän oli alkuaikoina sangen siivo mies.
Vasta pääsiäisenä näimme hänet oikein päissään. Silloin oli ukko-parka
hyvin rähjäisessä kunnossa. Hän kävi talosta taloon siunaamassa
pyhäinkuvia ja ruokaa, ja joka paikassa tarjottiin viiniä ja muuta
hyvää. Kun tuli viimeisen talon vuoro, ruokalan, jossa juuri olimme
päivällisellä, ei hän enää pysynyt oikein pystyssä. Tässä kunnossa
ollessaan hän pyysi meidät päivällisillekin, mutta eihän siitä tietysti
tullut mitään, kun ukko oli aivan humalassa. Lukkari sitävastoin oli
raitis mies ja hoiti pappia tämän kulkiessa ympäri kylää pyhällä
toimituksellaan.

       *       *       *       *       *

Venäjän papeista yleensä kuuli Svinhufvud Siperiassa pari hauskaa
juttua. Niistä hän kertoo:

— Siihen aikaan kuin venäläiset summakaupalla kastoivat virolaisia
kreikkalaiskatoliseen uskoon, joutui kerran eräs talonpoika todistajana
korkean oikeuden eteen. Kun talonpojalta vannottamisen takia kysyttiin
hänen uskontoaan, syntyi oikeuden ja hänen välillään seuraavanlainen
keskustelu:

»Mitä uskontoa olette!»

»En tiedä!»

»Kuinka se on mahdollista!»

»Kas, asia on vähän erikoinen!»

Ja niin kertoi talonpoika, että hän oli päässyt jo kasvamaan
pientareita pinkovaksi pojannaskaliksi, kun ryssänpappi tuli
kylän asukkaita kastamaan. Kun tämä toimitus tuntui hänestä hyvin
vastenmieliseltä, piiloutui hän isoon leivinuuniin. Papin tullessa
taloon ei poikaa saatu mitenkään uunista ulos. Silloin tarttui äiti
poikansa housuihin ja koetti vetää, mutta housut jäivät käteen
ja poika uuniin. Nyt tuli ryssänpappikin uunin luo ja tuumi vain
yksinkertaisesti:

»Vsjorovnoo» — »yhdentekevää!»

Ja niin otti pappi vettä ja pirautti sitä pojan takalistolle äidin
pitäessä jalasta kiinni. Pappi luki määräaikansa ja sillä oli
kastaminen selvä.

Kerrottuaan tämän sanoi talonpoika:

»Korkea oikeus saa nyt itse ratkaista, mihin uskontoon minä kuulun!»

       *       *       *       *       *

Svinhufvud kertoo edelleen:

— Kerran, Siperian-aikani myöhemmässä vaiheessa, tutustuin erään
venäläisen perheen luona hyvin vapaamieliseen pappiin. Oli paastoaika
ja olimme parhaillaan syömässä mainitun perheen luona makkaraa ja
muuta kiellettyä ruokaa, kun pappi rouvineen ja kälyineen näkyi
astelevan ovelle. Hyvin pian vaihdettiin tietysti paastoruoat tilalle.
Päivällisen päätyttyä lähtivät papin naiset pois, mutta pappi itse jäi
vielä istumaan. Naisten lähdettyä sanoi pappi ensimmäiseksi:

»Nyt makkarat pöytään!»

»Mutta nythän on paastoaika!»

»En minä semmoista — ja nje takoi durak!»

Ja niin tuotiin kielletyt ruoat jälleen pöydälle ja Pappi söi hyvällä
ruokahalulla.




POSTI.


Kevät tuli jälleen valoisine päivineen. Ulkona pilkisti aurinko yhä
heleämmin lumikinoksiin, ja sisällä alkoi ikkunajää ohentua. Kun
keskipäivällä käveli kylänraittia, niin valo aivan häikäisi silmiä.
Setripuut seisoivat niin kumman vihreinä valkeassa lumessa, niinkuin
olisivat odottaneet sen alta esiin pyrkiviä nurmikkoja. Mutta niitä
ei vielä näkynyt, sillä paksut kinokset olivat niiden päällä. Aurinko
ei ollut kohonnut vielä niin korkealle, että se olisi jaksanut lunta
sulatella. Mutta turkinkauluksissa tuntui jo auringon lämpö, ja se
ennusti paahtavaa kesää. Iltateen aikana oli huoneessa keväinen hämärä,
ja näki jo istua pöydän ympärillä ilman lamppuakin. Pilvet purjehtivat
tuulessa kuin kilpaa itää kohden aukoen tietä siniselle taivaalle.
Silloinkin, kun ne unohtuivat paikoilleen, olivat ne ylhäisissä
ilmoissa. Kevättähän se oli sellainen ilma, vaikka pakkanen olisi
kuinkakin puhuttanut talvea.

Huomenna tulee posti. Saadaan taas uutisia Suomesta. Tuntui niin
iloiselta, kun vain ajattelikin sen tuloa. Postihan ei ollut, niinkuin
ennen, vain joukko kuivia sanomalehtiä, joista luettiin hätäisesti
ainoastaan otsakkeet, vaan se oli hartain mielin odotettu viesti
Suomesta.

Mutta noissa sanomalehdissä kerrottiin vain surusta Suomessa.
Sortotoimenpiteet yhä kiristyivät, ja tuntui kuin hirteen vedetyn
kansan viimeiset voimat olisivat alkaneet pettää. Venäläinen sotaväki
oli kuin heinäsirkkaparvi pimittänyt Suomen pellot tehden koko maasta
vihollissotaleirin.

Rivien välistä kuulsi sanomalehtien sotauutisista kuitenkin vilahduksia
Saksan aseiden voitoista. Mutta vielä enemmän saattoi kirjeitten
kaksimielisistä lauseista tehdä johtopäätöksiä sodan kulusta.

       *       *       *       *       *

Postin saapumisesta ja kirjeenvaihdostaan Svinhufvud kertoo:

— Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, jotka olivat
noin kahden viikon vanhoja, ja niitä tuli aina seitsemän kerrallaan,
Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kun tuli isompi pinkka lehtiä, oli
siinä sitten lukemista pitemmäksi aikaa. Ei tietänyt oikein, aloittiko
viimeisestä lehdestä vai lukiko ne päinvastaisessa järjestyksessä.
Sotauutiset luettiin erityisen tarkasti. Kyläläiset hommasivat
tavallisesti itse postin ja kävivät vuorotellen hakemassa sen
Narymista. He kävivät siellä kaupankin takia, ja niin pysyi yhteys muun
maailman kanssa jotenkin säännöllisenä.

Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten
sensuroituja. Kotoa kirjoitettiin hyvin varovaisesti, ja me kirjoitimme
samoin. Kirjeitä saimme muutoin varsin runsaasti. Omaiset kirjoittivat
tietysti säännöllisesti, mutta tuttavat myös ahkerasti: Lundson, Tekla
Hultin, Mäklinit, Schybergson j.n.e. Kelirikon jälkeen tuli paljon
kirjeitä yht'aikaa, kun toista kuukautta oli ollut pysähdys kulku
vuoroissa.

Viimeinen uutinen ennen kelirikkoa, jonka luimme, oli että venäläiset
olivat valloittaneet Przemyslin. Kyläläiset kertoivat siitä mielissään,
mutta meille se oli vähemmän mieluinen uutinen. Jäittenlähdön jälkeen
saatiin jälleen uutisia sodasta, mutta kaikki oli ennallaan.

       *       *       *       *       *

Vain muutamien satojen kilometrien päässä Tymskojesta oli
talvipakkasessa hajallaan olevia kyliä, joiden ikkunoista pilkoittava
lampunvalo tuntui varsin kotoiselta. Ne olivat suomalaisten kyliä,
ja niissä puhuttiin suomenkieltä. Monet niiden asukkaista oli
koko elinajaksi karkoitettu Siperiaan, monet olivat myös tulleet
vapaaehtoisesti hakemaan elämänrauhaa kaukaisesta erämaasta.
Vapaaehtoisina tulleet olivat useimmat Inkeristä, josta hädissään ja
maaorjuutta välttääkseen jo lähes vuosisata sitten olivat paenneet
vierasta sortoa.

Sodan sytyttyä vietiin suomalaistenkin kylien miehet aseisiin, ja
he saivat taistella Riian rintamalla, juuri niillä seuduilla, missä
suomalainen jääkäripataljoona puolusti Saksanmaata. Aavistamatta
kohtalonsa synkkyyttä latasivat monet heistä kiväärinsä ja suuntasivat
ne omia veljiään kohden.

Kun Ivar Hasselblatt eräänä keväisenä päivänä vuonna 1915 saapui
Eugenen kaukaiseen suomalaiseen kylään, joka oli lähes seitsemän
penikulman päässä hänen omasta karkoituspaikastaan, Tarasta, tuli hänen
luokseen suomalainen mies, vanha suutari, nimeltäänkin Suutari-Kalle,
yksi Venäjän uhreja, joka nyt toimi oman kylänsä kirkonkellojen
soittajana. Tältä maanmieheltään Ivar Hasselblatt sai kuulla, että
Tymskojen kylä, jossa Suutari-Kalle kerran nuorena miehenä oli käynyt,
oli Siperian kaikkein synkimpiä kyliä. Silloin Ivar Hasselblatt päätti
kirjoittaa Svinhufvudille, ja niin joutui Lappeen tuomiokunnan tuomari
kirjeenvaihtoon hänenkin kanssaan.




NARYMIN-MATKA.


Kun matkareki hurahti Obin jäälle, kimaltelivat lumet hopeisina tien
molemmin puolin, mutta kun aurinko kallistui joen toisen rantaäyrään
taa, hävisivät lumiristitkin ja kaikki lumet ympärillä näyttivät yhtä
harmailta kuin pilviin peittyvä taivaskin. Mutta siellä missä reki
solahti setripuumetsän sisään, oli yhtä aavemaista kuin olisi ajanut
talviyönä salotietä pitkin. Metsän kannotkin törröttivät siellä täällä,
niinkuin karhu olisi ne kääntänyt kupeelleen ja tahtonut näyttää,
kuinka monihaaraiset juuret metsän jättiläisillä on.

       *       *       *       *       *

Narymin-matkastaan Svinhufvud kertoo:

— Ennen jäitten lähtöä, maaliskuun lopulla, tuli minulle, ihme
kyllä, sellainen määräys, että pitää muuttaa asumaan toiseen
karkoituspaikkaan, Kolyvanin kaupunkiin. Mistä sellainen määräys
oli tullut, ja kuka sen oli saanut aikaan, siitä ei minulla ollut
tietoa. Sen olivat ehkä ententen diplomaatit puuhanneet, tai oli se
järjestetty kotimaasta käsin, sillä äitini nimessäkin oli asiasta tehty
pyyntö. Muutoin piti sen olla jonkinlaisena helpotuksena minulle.
Tymskojelaiset asiasta kuultuaan rupesivat peloittelemaan, että mitäs
te Kolyvaniin menette, siellä on huono olla ja siellä on paljon rosvoja
ja varkaitakin. He olisivat tahtoneet meitä jäämään. Me kiitimme ja
sanoimme, että kyllä täällä on ollut hyvä olla, mutta kun on määrätty
muuanne, niin kyllä kai sinne on mentävä.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa saapui Narymista Petroff-niminen
sotilasvartija. Hänellä oli kirje, jossa sanottiin, että minun
pitää lähteä Narymin poliisipäällikön, Walterin puheille juuri
Kolyvaniin-siirron johdosta. Otin siis turkin ylleni, ja niin noustiin
rekeen. Oli koko päivän ajo ja vähän päällekin, muistaakseni 12
penikulmaa. Vaikka hevoset juoksivat puhtaasti koko matkan, tulimme,
oltuamme Iljinassa yötä, vasta toisena iltana Narymiin. Silloin rupesi
jo hiukan tuntumaan keväältä, eikä niin hiukankaan, sillä kun ajettiin
Kargasokin kylän läpi, niin kottaraiset olivat jo puissa; läheni jo
se aika, jolloin jäät rupeavat pettämään. Kargasok muuten merkitsee
alkuasukkaitten kielellä samaa kuin karhunpesä, selittivät venäläiset.
Tultiin sitten Narymiin. En oikein muista, missä olimme yötä, mutta
seuraavana päivänä vietiin minut Walterin puheille. Hän otti minut
varsin ystävällisesti vastaan. Selitin hänelle, niinkuin olikin, ettei
nyt voinut lähteä Kolyvaniin, sillä jäitten lähdön aika oli jo ovella.
Sovimme Walterin kanssa, ettei minun tarvitse lähteä vielä nyt, vaan
vasta kun laivaliikenne alkaa. Se oli hyvä asia, se. Narymissa kävin
tapaamassa Semeshkoa ja Välisalmea; muutamia muitakin karkoitettuja
näin, m.m. paroni von Korffin, joka oli kotoisin Riiasta. Saatuani
asiat suoritetuiksi palasin heti takaisin Tymskojeen.

       *       *       *       *       *

Narymin kaupunkia kuvaa tohtori Kai Donner hyvin sattuvasti:

— Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset
olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme esikaupungin,
jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimeä käytetään monen
muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee
saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä
taloa, joiden vinot rivit muistuttivat jonkun vanhuksen hoitamatonta
hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita
ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo
hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan
vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei
vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi, eikä senkään
takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka
vesi vähitellen huuhtoo pois — vanha kirkko on jo vaipumaisillaan
jokeen —, vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista
rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään
puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa
sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan
unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin
niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan
vuosikausia, näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka
he pakosta ovat jättäneet.




SYNKKIÄ VIIKKOJA.


On huhtikuun yö Tymskojen kylässä. Ulkona nukkuvat lumet
liikkumattomina, ja Ob on vaiti jäitten alla.

Jo iltapuoleen oli pakkanen alkanut kiristyä. Ja yöllä oli kuun
sirppikin huurteessa. Mutta huoneessa oli vielä kauan suloinen lämpö.
Vasta kun kuu oli kehrännyt pakkasharson ympärilleen, oli kylmä
hiipinyt huoneeseenkin. Se oli ensin tarttunut poskiin ja kuunnellut
siinä aikansa hengityksen tasaista tahtia, mutta sitten se oli tunkenut
tiensä peitteen läpi, käynyt kiinni rintaan jäisillä kourillaan ja
istunut sydämen lyöntejä kuuntelemaan. Ne kuuluivat ensin tasaisina,
mutta kuta kauemmin pakkanen niitä kuunteli, sitä epätasaisemmiksi ne
kävivät. Ohimoille alkoi nousta tuskan väreitä, ja omituinen kuumotus
tuntui silmissä. Sydän yltyi jyskyttämään yhä vinhemmin, ja hengityksen
tahti kiivastui. Silloin heräsi unestaan Siperian vanki ja tunsi
itsensä sairaaksi.

       *       *       *       *       *

Kokonaisen viikon on Svinhufvud virunut jo vuoteellaan. Kuumeen poltto
on käynyt yhä tulisemmaksi ja pistosten kipu yhä tuskaisemmaksi.
Ellen-rouva on valvonut yöt läpeensä vuoteen vierellä, vaihtanut
kääreitä ja rukoillut.

Mutta eräänä yönä, kun sairaan tila oli käynyt kaikkein synkimmäksi,
kuului ulkoa valtavaa jäitten ryskettä. Auringon valta oli nyt
voittanut talven. Se ei ollut turhaan viikkoja helottanut keväisille
hangille. Jättiläisvirta oli herännyt unestaan ja kalisteli nyt
kahleitaan sellaisella voimalla, että koko Tymskojen kylä tärähteli
kevätyössä. Isot jäälautat murtuivat ja kerääntyivät korkeihin
röykkiöihin. Siperian jättiläinen oli nyt lähtenyt liikkeelle aina
tuhansien virstojen pituudelta ja tuhansien sylien leveydeltä. Aamulla
uivat vain yksinäiset jäälautat vapaassa virrassa.

Samana yönä, jolloin jäät murtuivat Ob-joesta, lähti kuumekin sairaan
rinnasta.

       *       *       *       *       *

Sairauttaan Svinhufvud muistelee seuraavasti:

— Narymissa käydessäni olin saanut yskän ja eräänä yönä, kun
iltapuoleen olin juossut takkisillani pihalla, sairastuin kovasti.
Heräsin siihen, että minua paleli ja minussa oli kova kuume. Siitä
se sitten alkoi. Otin kyllä jonkin kiniinikapselin parannukseksi,
mutta se ei auttanut. Emme tienneet, mikä tauti se oli. Kun pisti
vatsaa, pelkäsimme jo, että se oli umpisuolentulehdus, mutta kipu oli
vasemmalla puolella vatsaa, kun taas umpisuoli on oikealla puolella.
Vaimoni rupesi heti hoitamaan minua kääreillä, mikä osoittautui
oikeaksi menettelyksi. Kyläläiset, jotka kävivät katsomassa, olivat
avuttomia; he eivät tunteneet muita lääkkeitä kuin jodin, tärpätin ja
sinappitaikinan. Viikon päivät olin korkeassa kuumeessa, mutta sitten
hellitti. Toipilaana olin kuitenkin vielä melkein koko kelirikon ajan.
Kotimaahan tultuaan ja selitettyhän asian lääkäreille sai vaimoni
kuulla, että tauti oli tavallinen keuhkotulehdus.

Sinä aikana, kun makasin sairaana, kevät teki tuloaan ihmeellisesti.
Lumi suli nopeasti, ja kun pääsin vuoteesta ylös, oli jo ruohoakin
vähän maassa. Ulkona kasvoi kevään ensimmäinen kukka, muuan
orvokkilaji, josta eräs karkoitetuista, lublinilainen apteekkari,
sanoi, että se on Viola odorata. Minun mielestäni ei sillä kuitenkaan
ollut sellaista tuoksua; se oli kai Viola canina. Se oli muuten ainoa
kukka, jonka siellä näin.

Resch toi minulle sairasvuoteelle koivunmahlaa. Hän valitti, ettei
se maistunut miltään, eikä se ollutkaan minkäänmakuista, johtuen
arvattavasti siitä, että koivut kasvoivat mehevässä, saviperäisessä ja
kivettömässä maassa. Olin ollut vuoteessa yhteensä kolme viikkoa, kun
pääsin ylös. Kun sairastuin, oli melkein täysi talvi, mutta kun pääsin
pystyyn, oli jo ruoho kasvamassa.

       *       *       *       *       *

Jokainen aamu tuo mukanaan uusia voimia. Rinnan nousu korkenee ja
silmien sini kirkastuu. Kevätkin saa joka aamu uusia voimia. Auringon
kaariviiva pitenee ja maan multa lämpenee. Eräänä aamuna kuuluu ikkunan
takaa linnun viserrys. Tuntuu kuin korva erottaisi jokaisen äänen,
sillä niin tarkkaan kuuluu kevään sanansaattajan iloinen leikittely. Se
on tullut siihen koivunoksille herättämään koivunurpuja talven unesta.
Joka aamu se tulee aina samoille oksille ja visertelee, kunnes saa
koivun urvut hiirenkorvalle. Silloin se hyrähtää ilosta lentoon, sillä
se tietää, että nyt on tullut pesänteon aika.

Yhtä avoimin sydämin kuin lapsi tuntee sairas kevään tulon. Kun
räystäiltä alkavat tippua aurinkoiset vesipisarat, muistuvat sairaan
mieleen lapsuuden keväät. Kotikylän jokainen polku avautuu eteen.
Jokainen kivi, jokainen kanto muistuu mieleen. Kotijärven kaislikotkin.
Ahven oli parhaiten tarttunut onkeen niemen kärjestä, mutta lahden
pohjassa, heinikkovesissä, olivat sorsat uineet. Kevään ensimmäiset
valkovuokot olivat löytyneet metsänlaidasta, kirkkotieltä, ja kielot
olivat olleet lehtokummulla hevoshaassa.

Kun ulko-ovi ensimmäisen kerran aukenee ja kevätilma tuoksahtaa vastaan
kasvoille, silmiin, kaikkialle, ja aurinko katselee suoraan otsaan,
silloin täyttyy mieli ihanasta onnentunteesta.




IHANA KEVÄT.


Orvokki toi Tymskojen vangille sanoman suuresta keväästä. Ja suurta
se olikin tuo toukokuinen kevät 1915. Valtaisina ulappoina aukenivat
Obin vedet vaeltaen majesteetillisen rauhallisina erämaitten halki.
Merenrannattomana kaareutui taivas yli seutujen aivankuin tahtoen
sulkea aurinkoiseen syleilyynsä eksyneet pilvenhattaratkin. Ja niin
kuuma oli auringon tuli, että se poltti aitansa pilvien harmaat harsot
ja antoi taivaan ja veden sini en yhtyä toisiinsa kevään kauniiksi
kaariviivaksi.

Kun keskipäivän aurinko paahtoi metsiin, värähti kaikilta rannoilta
vastaan poppelien tuoksu, joka oli niin väkevä ja niin raikas, että
tuntui, kuin laiva olisi ollut kukitettu. Mutta kun aurinko oli
laskenut, aukenivat eteen valkeat tuomenkukkaiset rannat, joiden
keväiseen tuoksuun ilma aivan hukkui. Auringon ympärillä kaareilivat
haukat taivaankorkealla tuntikausia siipiään räpyttämättä, ja sorsien
siipien suhina viuhui ympärillä alinomaa. Ja ylimpinä kaikista
piirtelivät kotkat jättiläisratojaan taivaalle.

Samaa tietä, jota Obin laiva nyt kuljetti Lappeen tuomiokunnan
tuomaria, oli joulun allakin taivallettu. Silloin oli ollut pimeä talvi
ja reki oli heitellyt matkamiehiä äyräältä toiselle. Nyt oli edessä
tasainen, kukitettu jokitie. Ja päivät vain vaikenemistaan vaikenivat.
Silloin oli ajettu kohti synkkyyden kyliä, nyt elettiin uusien
toiveiden merkeissä.

       *       *       *       *       *

Laivamatkastaan Obilla ja sen vaikutelmista Svinhufvud kertoo:

— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin
laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli
ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä
terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät
lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä
vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli
poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet
keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun
Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi.
Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina
levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva
pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta,
että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli
erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet,
hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja
nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.

Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen,
sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen
ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa
oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään
lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme
päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta
postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin
paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.

Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias.
Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä
saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset
saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen.
Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen
viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli
laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli
saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja
vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa
viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.

Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen,
seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon
kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme
luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme
kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli
myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset.
Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran
oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten
aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli
ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma
mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!

Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä
tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka
hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.

Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita.
Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun
pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin
selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin
erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin
syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli
maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin
laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa
ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi,
sitä mukaa kuin vesi laski.

Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5
tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä
ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli
pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä
kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta
joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät
heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja.
Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan,
josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli
ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin
tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille,
pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40
ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.

Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa,
kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään
tarpeeseen.

Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä
Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen
rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat
kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin
tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä
odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli
muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.

Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa
oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli,
ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on
speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin
molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi.
Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai
ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista
ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli
muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka
kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja
vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.




JÄLLEEN TOMSKISSA.


Laiva pyörähti leveältä väylältään Tomin sivujoelle. Rannat kapenivat,
ja virran juoksu koveni. Mutta kevät piti ilojaan yhä kukkeampana.
Lehdet aukenivat yhä leveämmiksi, ja kukkien värit kävivät yhä
kesäisemmiksi.

Joen mutkien takaa alkoi jo vilahdella Tomskin kirkkojen kupoleja,
jotka auringossa välkkyivät kuumina ja kuparisina kuin tulet.
Samasta kaupungista oli joulun alla lähdetty synkkään talvi-ilmaan
aavistamatta, kuinka kauniiksi aurinko, joka silloin oli kaukana
etelässä, saattaisi pukea Siperiankin metsät ja niityt. Keväistä,
vilpeätä Tom-jokea ei ollut enää tuntea samaksi pakkasen puremaksi
viittatieksi, jollaisena se lepäsi lumien sisässä joulun maissa.

Tapahtumista Tomskissa kertoo Semeshko eräässä kirjeessään Helsingin
Sanomille seuraavaan tapaan:

— Saavuimme Tomskiin toukokuun 17 p:nä klo 2 ip. Levähdettyämme
matkan jälkeen hotelli Europassa lähdimme kihlakunnan »ispravnikan»
V.I. Pelioshevskin luo. Hän otti meidät itse vastaan, mutta määräsi
Svinhufvudin jäämään virastoon odottamaan lähtöään Kolyvaniin. Minä
hämmästyin suuresti tämän odottamattoman määräyksen johdosta, varsinkin
kun se vakaumukseni mukaan oli aivan tarpeeton. Menin »ispravnikan»
virkahuoneeseen puhumaan asiasta yksityisesti hänen kanssaan.

»Minä en voi mitään», sanoi Pelioshevski, »Svinhufvud on vangittu ja
jää vartioitavaksi, kunnes hänet lähetetään Kolyvaniin».

»Mutta eihän se ole tarpeellista», vastasin hänelle, »eihän Svinhufvud
pakene!»

»Voitteko te vastata siitä, ettei hän pakene?» »Tietysti!»

»Minä en voi mitään, sillä minulle on annettu määräys vartioida häntä
erittäin huolellisesti.»

Kun huomasin keskustelun jatkamisen turhaksi, käännyin »Sibirskaja
Shisnj»-lehden toimittajan, E.B. Baitoffin puoleen. Hän suostui heti
auttamaan ja soitti puhelimitse asiasta poliisimestarille, M.P.
Sheremitoffille.

»Minä vakuutan teille», sanoi Baitoff, »ettei Svinhufvud pakene.
Sallikaa hänen levähtää matkan jälkeen ja viettää yönsä rauhassa
hotellissa.»

»Kun hänet tuodaan poliisikamariin», sanoi Baitoff, »vapautan hänet
kyllä».

Iloisena keskustelun tuloksesta lähdin heti hakemaan Svinhufvudia.
Tapasin hänet »ispravnikan» huoneen käytävässä. Hän lepäsi kahden,
seinän vieressä olevan puulaatikon päälle asetetuilla paljailla
laudoilla.

Mutta vapautumisesta ei tullutkaan mitään. »Ispravnikka» oli lähtenyt
pois. Hänen apulaisensa ilmoitti, ettei Svinhufvudia viedäkään
poliisikamariin, ja kieltäytyi samalla omasta puolestaan vapauttamasta
häntä, Klo 11 illalla kävin viemässä hänelle peitteen, tyynyn ja
ruokaa, jotka hänen vaimonsa lähetti hänelle.

       *       *       *       *       *

Toisesta käynnistään Tomskissa Svinhufvud kertoo:

— Kun olimme matkustaneet viisi päivää, tulimme Tomskiin. Vaimoni
meni hotelliin, mutta minut vei vartiomies »ispravnikan» virastoon,
vanhaan tuttuun paikkaan, missä ennenkin olin ollut. Sen minä muistan,
että vaimoni ja Semeshko lähettivät minulle tyynyn ja peitteen sinne.
Sanottiin, että minä saan olla siellä yötä, kunnes passit laitetaan
kuntoon. Sain siis vapaan kortteerin, mutta mistä ruoat sain, sitä en
muista. Joko minä vartiomiehillä ostatin ne tai sitten sain ne vaimoni
toimesta. Illalla tultiin minulle sanomaan, että yöksi ottaisin parhaan
paikan tampuurista, sillä nyt sinne tuli muitakin.

»Ottakaa nyt tämä puulaatikko tästä!»

Ja — hast du mir gesehen — sinnepä tuli aika liuta muitakin. He olivat
tavallisia karkoitettuja ja olivat menossa pohjoiseen päin. Heillä oli
ohut patja mukanaan selässään ja teekannu kupeellaan. Oliko heitä nyt
6—10 kappaletta. Sitten sinne tuli eräs itävaltalainen herrasväki,
vanha herra, jonka nimi oli Ritter, ja eräs rouva, joka tuntui olevan
sukua herralle, noin 30-vuotias, erinomaisen kaunis, sekä nuori
poika. He olivat sotavankeja, »Zivilgefangene», ja menossa niille
maille, mistä me olimme tulleet. Minä luovutin tietysti paikkani
rouva-paralle, joka voihki koko yön, voimatta nukkua yhtään. Vanha
herra istui lattialla hänen vieressään ja lohdutteli häntä, mutta poika
kuitenkin vähän nukkui. Pohjoiseen matkaavat karkoitetut olivat hyvin
ruokottomia. He yskivät ja röhkivät ja kiroilivat koko ajan ja olivat
ylipäänsä hyvin epämiellyttävää seuraa. Minä sen kyllä kestin, ei se
niin vaarallista ollut, vähän torkahdinkin siinä lattialla, mutta
vanhaa ukkoa ja nuorta rouvaa oli kovin sääli. Aamupuoleen rupesi ukko
vähän juttelemaan minun kanssani, kertoi mistä oli kotoisin, sanoi
nimensä ja selitti olevansa Itävallan alamainen ja siviilihenkilö ja
olevansa nyt kuljetettavana ties minne.

Päivällä vietiin minut taas laivaan, ja niin päästiin jälleen siinä
viiden maissa lähtemään. Semeshko tuli rantaan saattamaan ja söi
päivällistäkin kanssamme.

Yksi tavarakollimme oli hävinnyt laivassa ja olisi jäänytkin sille
tielleen ikipäiviksi, ellei Semeshko olisi tullut apuun. Hän sanoi,
että laivaväen tarkoituksena oli varastaa säkki — siinä olivat muuten
turkit sisällä —, mutta että hän panee ne tiukalle. Me lähdimme sitten
jatkamaan matkaa Semeshkon jäädessä Tomskiin. Hän oli reilu mies ja
tunsi maanmiehensä hyvin. Hän meni laivan konttoriin ja selitti, että
laivasta on hävinnyt sellainen ja sellainen säkki ja että paha herrat
perii, ellei se hyvin äkkiä tule takaisin. Lopulta turkit löytyivätkin,
ja Semeshko lähetti ne meidän peräämme Kolyvaniin. Ilman hänen apuaan
ne olisivat tietysti jääneet sille tielleen, sillä yksin emme olisi
kyenneet saamaan niitä takaisin. Varastajat olivat laskeneet, että kun
meidät viedään kruunun kyydillä, niin turkit jäävät heidän saaliikseen.
Mutta Semeshko hoiti ne hunsvotit. Hän kirjoitti muuten Kolyvaniin
moneen kertaan. Myöhemmin hän pakeni Kiinan kautta Amerikkaan.

Laivamatka Tomskista Kolyvaniin oli yhtä ihana kuin alkumatkakin.
Samaa kaunista ilmaa ja samaa terveellistä oloa jatkui laivalla koko
ajan. Pari päivää se matka kesti, ehkä alun kolmatta, ja eräänä
kauniina iltapäivänä siinä viiden, kuuden korvissa tulimme Kolyvanin
laivarantaan. Laskimme suoraan rantaan, sillä mitään laivalaituria
ei siellä ollut. Sitten nousimme tavaroinemme rannalle, jossa oli
vastassa hevosia. Otimme kaksi hevosta; tavarat panimme toiseen ja
itse istuimme toiseen, ensikertaa muuten tarantassiin. Tämän vehkeen
olimme aikaisemmin nähneet vain kuvissa ja kuulleet siitä puhuttavan,
ja se osoittautui olevan koko hyvä, parempi kuin maineensa Siperian
kertomuksissa. Siinä oli kahdet pyörät takana ja kahdet pyörät edessä
akseleineen, sitten kaksi pitkää tankoa ja niiden päällä kori, jotenkin
samanlainen kuin reessä. Huonommat korit olivat pajusta ja paremmat
tuomesta. Koriin pantiin heiniä alle ja siinä sitten istui varsin
mukavasti, varsinkin kun vielä koria kannattavat tangot joustivat
pehmeästi.

Matkalla satamasta Kolyvaniin painui mieli alas. Tie oli kamalan huono
suurimman osan matkaa, mutta kun vetisiin paikkoihin oli laitettu
pajukimppuja, päästiin läpi. Vettä oli usein melkein hevosen vatsaa
myöten, ja vähällä oli, ettei kärrin pohjakin kastunut. Kärrit
keikkuivat koko ajan sinne ja tänne, ja joka hetki oltiin vaarassa
joutua mitä pahimpaan liejuun. Toisinaan meni hevonen niin syvälle,
että oikein epäili, kuinka täältä päästään pois. Matkaa oli kaikkiaan
seitsemän kilometriä, josta ainakin neljä kilometriä oli tätä kauheata
tietä. Lopulta tultiin Retshkalle, pienelle Obin sivujoelle, jonka
nimi on oikeastaan Tshauss ja jonka korkealla pohjoisrannalla Kolyvan
sijaitsee. Kun lautalla mentiin yli ja tultiin kaupunkiin, oli jo aivan
viimeisiä hämäriä.




PUOLISON LÄHDETTYÄ.


Siperian kevät oli käynyt ihmeellisen kauniiksi. Puissa liehuivat
jo isot, toukokuiset lehdet, ja aurinko helotti kuin heinäkuiselta
taivaalta. Mutta Kotkaniemi oli yksin ja autiona. Vain Reetu ja
vanha Leena-Stiina olivat hämärissä liikkuneet sen pihoilla. Ja
kun Leena-Stiina oli kuollut kevättalvella, oli Reetu jäänyt
ypöyksin. Kukaan ei ollut hoitanut Kotkanientä, ja nyt näytti sen
myyminen välttämättömältä. Sen puolesta piti nousta taisteluun siitä
huolimatta, että oltiinkin Siperiassa ja Venäjän vankina. Nämä
ajatukset lämmittivät mieltä enemmän kuin keväinen aurinko, ja niiden
innoittamana nousi Ellen-rouva junaan ja lähti takaisin Suomeen.

Oli toukokuun 27:s päivä, kun rattaat vierähtivät Kolyvanin
asuntoportailta ja viimeiset vilkutukset katosivat katukulmien taakse.
Eteen avautui ihana aro. Kauemmaksi kuin silmä kantoi näkyi edessä
keltaisten narsissien ja isojen, sinisten orvokkien meri. Kukat
tahtoivat ikäänkuin yhdistää ne, jotka Siperia oli erottanut.

Muutamien tuntien kuluttua kiiti juna yötä päivää länttä kohden. Ensin
Ural-vuorille, sitten suuriin metsiin ja kaupunkeihin. Suuremmilla
asemilla Ellen-rouva uskalsi ravintolan puolelle, näytti sormilla, mitä
tahtoi, ja levitti kämmenelle rahoja. Siitä sai myyjä ottaa mielensä
mukaan, sillä hän ei osannut vierasta kieltä edes niin paljon, että
olisi osannut hintoja kysellä.

       *       *       *       *       *

On Pietari ja sydänyö. Ajuri ajaa kadulta toiselle kohti Suomen
rautatieasemaa. Pääkaduilla tulee hoiperrellen vastaan yksinäisiä
jalankävijöitä, mutta sivukaduilla on autiota ja hiljaista. Vain
hevosen kipkap kajahtaa yön kylmäämiin mukulakiviin, ja kaiku vastaa
talojen harmaista esineistä. Eteen avautuu Nevan ranta ja sen sillan
takana Suomen asema, mutta siellä ovat salvat ovien edessä. Silloin
hevonen pysähtyy hotellin eteen. Ellen-rouva nousee mustia, kivisiä
portaita huoneeseensa, mutta kaikki näyttää mustalta ja synkältä. Hän
ei uskalla edes vaipua vuoteeseenkaan, vaikka uni pyrkii tapellen
silmiin. Vihdoin tulee aamu ja kellonviisari osoittaa jo kuutta.
Silloin kiiruhtaa Ellen-rouva uudelleen Suomen asemalle, josta salvat
ovat jo poissa ovien edestä. Rauha tuntuu palaavan jälleen mieleen,
sillä Suomen junan lähtöön on vain muutama tunti aikaa.

Kun Suomen rajalta tulee kuusimetsä vastaan, on sydän onnea
tulvillaan. Tuntuu niin kotoiselta kaikki. Mutta vielä tutummilta
tuntuvat kotimetsän kuuset ja männyt, kun rattailla ajetaan Reetun ja
Sirkan kanssa Kotkanientä kohden. Jo näkyvät maantieltä ensimmäiset
vilahdukset Kivijärvestä. Tuossa on jo Askola. Vielä kilometri
metsää, ja edessä on Toikkalan kylä, josta tie kääntyy kartanoon ja
kotiportille.

       *       *       *       *       *

Vaimonsa lähdöstä Svinhufvud kertoo:

— Kun asiat oli saatu järjestetyiksi, noin viikon kuluttua, lähti Ellen
hevosella Tshikin asemalle, joka on noin 40 km:n päässä Kolyvanista,
ja nousi sieltä junaan. Hän lupasi kirjoittaa minulle joka päivä yhden
kortin. Junassa oli hänellä kahden paikan sija ensimmäisessä luokassa,
joka maksoi Pietariin saakka ainoastaan 48 ruplaa.

Ellenillä oli aikomus laittaa pensionaatti Kotkaniemeen, jottei
sitä tarvitsisi myydä. Tuttavat ja sukulaiset varoittivat kyllä
niistä puuhista ja selittivät, ettei se lyö leiville. Ellen oli
kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se jotakin tuottaa. Kun ei
Kotkaniemen maanviljelyskään kannattanut, täytyi ainakin jotakin
yrittää. Sukulaiset kehoittivat myymään Kotkaniemen, ostivatpa he
häntä peloittaakseen erään kirjankin, »Pension Malepartuksen», jossa
kuvattiin, kuinka huonosti täysihoitolahommat yleensä kannattavat.
Mutta hän ryhtyi puuhiin kaikesta huolimatta. Hän osti taloustarpeita,
sänkyjä, peitteitä ja muuta, mitä tarvittiin. Siten hän aloitti
pikkuhiljaa ja pani muutamia ilmoituksia sanomalehtiin. Ensin tuli pari
suomalaista, mutta sitten alkoi tulla venäläisiä, ja vähitellen yritys
rupesi kannattamaan.

Ellenin lähdettyä asuin ensin väliaikaisesti puuseppä Vanja
Pehterjeffillä. Mutta siellä oli ahdasta ja epämukavaa. Siellä oli
oikeastaan vain kaksi huonetta, joissa isäntä asui vaimonsa kanssa ja
äitinsä, joka oli mielipuoli. Minun kamarini erotti toisesta huoneesta
vain oven kohdalla oleva väliverho, joten ei se kovin miellyttävää
ollut. Alakerrassa oli verstas, missä Pehterjeff askarteli.

Kävimme katsomassa kylältä uutta asuntoa, ja niin osuimme
Vohmintseffille. Siellä oli oikein siisti ja komea talo, peltikatto
päällä. Talonväki asui itse alakerrassa, ja yläkerrassa oli iso
huone vapaana. Vuokrasin siitä itselleni uuden asunnon ruokineen
päivineen. Sovittiin 25 ruplan kuukausimaksusta, mikä ei ollut kallis.
En kuitenkaan päässyt sinne heti muuttamaan, sillä ne selittivät,
että siinä oli joitakin esteitä. Parin viikon päästä piti olla jokin
kokous samoissa huoneissa, ja niin meni muutamia viikkoja odotellessa.
Vähää ennen juhannusta, kun olin muistaakseni melkein kuukauden
asunut Pehterjeffillä, pääsin vihdoin muuttamaan Vohmintseffille. Kun
Pehterjeffiltä lähdin, maksoin vaimolle ruplan päivältä. Tämän sai
Vohmintseffin rouva kuulla, ja kun tulin sinne, niin hän vaati 30
ruplaa kuussa.

Kysymykseeni, mikä aiheutti vuokran koroituksen, vastasi hän, että olin
Pehterjeffillekin maksanut ruplan päivässä.

Minä selitin siihen, että tilapäinen asunto oli kalliimpi. Sitäpaitsi
olimmehan jo sopineet 25 ruplan maksusta.

»Mitäs sopimuksista», sanoi rouva Vohmintseff, »sana on kuin tinaa!» —
»Slovo kak olovo», niinkuin hänen venäjänkieliset sanansa kuuluivat.

»Meidän maassa pidetään sanasta kiinni. Jos en saa asuntoa sovitulla
maksulla, niin en tule ollenkaan!»

Silloin rouvan täytyi taipua, ja niin pääsin sinne sovitusta maksusta.
Siellä olikin muuten hyvä asua, sillä hallussani oli iso sali, jossa
oli neljä ikkunaa. En muista, oliko minulla oma sänky vai nukuinko
»koikalla», mutta pystysärmit kuitenkin teetin mustasta sertingistä.
Ne voi panna sängyn ympärille, ja niin sai maata rauhassa auringon
häiritsemättä. Jos tuli joku aamulla aikaisin vierailulle, niin voi
pyytää istumaan ja sillä välin pukeutua. Minä söin, niinkuin sanottu,
myöskin siellä Vohmintseffilla, mutta ruoka oli aika huonoa, kun rouva
kitsasteli. Paastosin siellä ensin pari viikkoa, mutta sitten muutin
syömään ruokapaikkaan, jonka eräs kaupunkiin karkoitettu puolalainen
järjesti. Siellä sai, kun maksoi, oikein hyvää ruokaa, eikä siellä
ollut paljon ruokavieraitakaan.

Vohmintseffilla asuin heinäkuun loppupäiviin saakka, kunnes muutin
asumaan yhteen pastori Constantin von Hörschelmannin kanssa.

Vuokrasimme yhdessä kauppiaanleskeltä Basilnikoffilta oikein hyvän
asunnon, joka oli muuten paras kortteeri, mitä meillä oli koko aikana.
Se oli hyvin mukava senkin takia, että rouva Hörschelmann piti
taloutta meille. Minä sain asuakseni ison salin, jossa oli riittävästi
huonekalujakin, pöytiä, tuoleja, sohvia, sänkyni ja suojustimeni.
Pastorilla ja hänen rouvallaan oli yhteisesti toinen kamari, joka
oli vähän pienempi kuin minun. Sitten oli vielä ruokasali ja kyökki,
jossa pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann nukkui. Siellä oli laveri
ylhäällä uunin päällä, ja hän nukkui siellä, ja lämmin siellä
oli. Syöpäläisetkin pidimme kurissa, Olimme kaupungilta löytäneet
erinomaisen hyönteispulverin, »japonskij nasekomij parashok», joka
tepsi kaikkiin hyönteisiin, yksin kärpäsiinkin. Sinä kesänä kärpäset
olivat todellisena maanvaivana. Mutta kun ikkunalle, joka surisi täynnä
kärpäsiä, ruiskutti tätä pulveria, niin hetken kuluttua kärpäset olivat
kuolleet.

Pastorinrouva Johanna von Hörschelmann, joka kohta Ellen Svinhufvudin
lähdettyä Suomeen saapui Kolyvaniin, on ahkerasti ja joka päivä
pitämäänsä päiväkirjaan merkinnyt muistiin paljon sellaisia tapahtumia,
jotka läheisesti liittyvät Svinhufvudin nimeen. Hänen päiväkirjansa
on todellakin kuin valokuvauskone, jonka levyihin on tarttunut ihmeen
eläviä kuvia niistä monista maanpakolaisuuden kuukausista, melkein
vuosista, joita ei saanut valokuvata tavallisin konein, mutta jotka
päiväkirjan valokuvaamina kertovat kaiken yksinkertaisen kirkkaasti ja
kauniisti.

Ensimmäisistä viikoista Kolyvanissa kertoo päiväkirja:

6.6.1915. — Tuloni Kolyvaniin. Lautalla oli Costi [pastori Constantin
von Hörschelmann, päiväkirjanpitäjän puoliso] minua vastassa erään
hyvin eurooppalaiselta näyttävän herran kanssa, joka osoittautui
suomalaiseksi, puhemies Svinhufvudiksi, kohtalotoveriksi. Hän oli
ollut pohjoisessa viime marraskuusta asti ja vain kaksi viikkoa täällä
Kolyvanissa.

11.6.1915. — Hyvin kuuma päivä. Olin juuri lopettanut huoneen
siistimisen, kun Svinhufvud tuli luoksemme ja jäi päivälliselle.
Saatoin sen valmistaa helposti uudella pienellä paistinuunillani ja
vähillä puilla.

121915. — Costi tuli kotiin joelta ja toi mukanaan minulle kärpäshaavin
lahjana Svinhufvudilta.

17.6.1915. — Svinhufvud muutti pitkän Hoffmannin avustamana toiseen
asuntoon.

20.6.1915. — Kahvin aikana tuli Svinhufvud kiittämään meitä
tervehdyksestämme ja toi mukanaan ihania kaakkuja ja jäätelöä, jotka
eivät olleet hänelle yksin maistuneet. Kun olimme juoneet kahvit,
lähdimme kaikki yhdessä metsään eräälle paikalle, josta avautuu kaunis
näköala yli ympäristön. Sillä aikaa kuin Costi ja Hoffmann menivät
rantaan uimaan ja ottamaan aurinkokylpyjä, jäimme me Svinhufvudin
kanssa istumaan mäelle.

23.6.11915. — Klo 4—6 oli Svinhufvud meidän tervetulleena vieraanamme.
Luimme yhdessä R. Kailaksen kirjoittamaa »Muistioppia», mikä näytti
häntä kovin kiinnostavan.

28.6.1915. — Costin epäonnistunut aurinkokylpy. Hän tuli kotiin
kauheassa tilassa. Liian kuuma. Pyysimme Svinhufvudia tulemaan meille
lukemaan, ja hän jäi sitten myös teelle.

7.7.1915. — Venäjän juhannus. Svinhufvud on sähköteitse ja vastauksen
maksaen pyytänyt lupaa Tomskin kuvernööriltä saada matkustaa
Novonikolajevskiin, mutta ei ole vieläkään, vaikka on jo kolmas päivä,
saanut mitään vastausta.

Kun ukkospilvet olivat hajonneet ja taivas sinersi yllämme, lähdimme
klo 3:n aikaan ulos. Ajoimme vaunuilla lähimpään kylään, Bolshoi
Ajoshiin, joka on noin 7 virstan päässä. Svinhufvud, Josef Franz
Hoffmann ja Costi ajoivat toisissa vaunuissa mukanaan hevosen omistajan
heille toimittama kyytipoika, kun taasen toisissa vaunuissa istuin minä
yhdessä rouva Hoffmannin ja hänen tyttärensä Lillin kanssa [Hoffmannit
ovat eräs karkoitettu saksalainen perhe, josta myöhemmin tulee enemmän
puhetta] ohjaajanamme pitkä Hoffmann.

Leiriydyimme kylän ulkopuolella kauniiseen koivikkoon, jonne haimme
kylästä teekeittimen. Mukaanotetut kaakut ja ruokatavarat maistuivat
erinomaisilta. Ilta-auringon hohteessa leiriydyimme vielä erääseen
toiseen paikkaan, josta aukeni uusi näköala yli metsien ja joen. Costi
luki meidän huviksemme Wildenbruchin humoreskin »Der nervöse Onkel».
Olimme kattaneet nurmikolle kylän viereen illallispöytämme: maitoa,
piimää, kananmunia, teetä, leipää ja voita. Illallisaterian ääressä
istuessamme ryhmittyi ympärillemme toinen puoli kylän asukkaita
muodostaen kauniin ja maalauksellisen kuvan kirjavine väreineen.

10.7.1915. — Ei mitään kirjeitä. Svinhufvudkaan ei saa enää mitään. Hän
pyysi tänään Costin välityksellä, että ryhtyisin valmistamaan ruokaa
myös hänelle, koska hänen emäntänsä oli sanonut hänet irti ja koska
ruoka oli sellaista, että hän sitä syödessään menetti ruokahalunsa.
Valitettavasti täytyi minun kieltäytyä, ainakin tämän kauhean helteen
ajaksi, koska minun olisi muuten täytynyt ryhtyä kunnollisesti
keittämään.

11.7.1915. — Svinhufvud lähetti meille pitkän Hoffmannin mukana 10
pulloa venäläistä kaljaa mukaanliitetyin seuraavin säkein:

    »Bisweilen wir erwarten aufs Bier 'Emilias',
    können wir uns erfreuen mit dem Kvas Sibirias.»

[Emilia merkitsi Saksanmaata.]

22.7.1915. — Svinhufvud on vihdoinkin kahden viikon odotuksen jälkeen
saanut vastauksen kuvernöörille lähettämäänsä sähkösanomaan, jossa
tämä epää hänen pyyntönsä. Poliisimestari, joka oli neuvonut häntä
sähköttämään, kutsui hänet illalla luokseen selittäen anteeksipyytäen,
että olisi ollut sittenkin parempi kirjoittaa kirje.

26.7.1915. — Tänään löysimme kävelymatkallamme aivan sattumalta uuden
asunnon isoine saleineen. Svinhufvud muuttaa sinne ylihuomenna ja me
päivää myöhemmin.

28.7.1915. — Svinhufvud muutti tänään uuteen yhteiseen asuntoomme
Basilnikoffin taloon. Me kannoimme jo myös osan tavaroitamme sinne.

30.7.1915. — Aamulla tein Svinhufvudin kanssa muutamia ostoksia
yhteistä talouttamme varten. Iltapäivällä menivät Costi ja Svinhufvud
kävelemään.

31.7.1915. — Menin aikaisin torille yhdessä Svinhufvudin kanssa,
joka auttoi minua tavaroiden kantamisessa, mikä mielestäni oli hyvin
liikuttavaa. Tänään oli keittiössä lämmintä 42°C.

9.8.1915. — Svinhufvud alkoi kutoa verkkoa.

17.8.1915. — Svinhufvud ilmoitti tänään, että ruokapaikan rouva on
sairastunut. Huomisesta alkaen hän aterioi yksinomaan meidän kanssamme.




KOLYVAN.


Vaikutelmistaan Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Seuraavana aamuna Kolyvaniin tultua mentiin vartiomiehen kanssa
poliisikamariin, jossa otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä
kysyttiin vain, missä asutaan, ja päästettiin heti pois. Joitakin
aamuja senjälkeen tuli poliisi kurkistamaan asuntooni Pehterjeffille
uudelleen, niinkuin katsomaan, ollaanko paikoillaan. Kun parina kolmena
aamuna oli näin tapahtunut, Pehterjeff ajoi poliisin ulos sanoen, ettei
saanut tulla häiritsemään hänen hyyryläistään, joka siitä saattoi panna
pahakseen ja muuttaa pois.

Kun kerran sitten myöhemmin kävin poliisikamarissa, en muista mistä
syystä, ilmoitti poliisimestari:

»Herra saa asua tässä kylässä aivan rauhallisesti, eikä tarvitse
tulla ilmoittautumaankaan. Me tiedämme, ettei herra ole mikään
rauhanhäiritsijä, 'skandalist'. Jos joku tahtoo tehdä teille pahaa,
niin tulkaa vain ilmoittamaan poliisimestarille!»

Selitettyään sitten, että kaupungissa ja sen lähiympäristössä saa
liikkua vapaasti missä hyvänsä, ilmoitti poliisimestari, että
Novonikolajevskin kaupunkiin ei kuitenkaan pidä mennä ilman erityistä
lupakirjaa. Ei hän sitä tule kieltämään, jos sitä pyydetään, mutta
ilman lupakirjaa voisi joutua kiinni ja tulla passitetuksi Tomskiin
istumaan moniksi kuukausiksi. Minä noudatinkin neuvoa käydessäni
myöhemmin muutaman kerran Novonikolajevskissa.

Poliisimestarina oli Ivan Ivanovitsh-niminen eli Tupla-Iivana, kuten
kaupunkilaiset sanoivat. Hän joi kuten »tshinovnikat» yleensä ja
joutui lopulta pois virasta. Hänen kohteliaisuutensa johtui kaiketi
siitä, ettei hän tiennyt, kuinka korkea herra minä oikeastaan
olin. Hän nähtävästi arveli, että jos minua kohdeltaisiin siellä
ankarasti ja minä karkoitusajan päätyttyä pääsisin jälleen entiseen
vaikutusvaltaan, voisi hänen käydä huonosti. Pastori Hörschelmannia
kohteli poliisimestari yhtä ystävällisesti.

Kolyvan oli muuten verraten vanha kaupunki. Entiseen aikaan se
oli ollut isompikin, mutta oli nyt, rautatiestä syrjään jääneenä,
muodostunut, niinkuin ryssät sanoivat, entisajan kaupungiksi.

Kolyvanin joutuminen radasta syrjään johtui samasta syystä kuin
Tomskin. Kun Siperian rataa suunniteltiin, niin insinöörit kävivät
tarjoamassa rataa sinne ja ilmoittivat, että se maksaa 4,000 ruplaa,
mutta kaupungin kauppiaat ajattelivat, ettei heille ole rautatiestä
hyötyä, eivätkä maksaneet mitään. Niin joutui rautatie 40 virstan
päähän. Kolyvanin kehitys pysähtyi siihen ja lähti menemään alaspäin.
Siellä saattoi nähdä puoleksi rakennettuja talojakin, joissa oli jo
katto päällä, mutta jotka sittenkin oli jätetty lahoamaan.

Pitää muistaa muuten, että Siperian valtamaantie kulki Kolyvanin
kautta. Siitä juuri entiseen aikaan karkoitetut vaelsivat jalan käyden
ja hevosella ajaen, ja siellä oli vieläkin isonpuoleinen kivirakennus
eli vankila, jossa karkoitetut saivat levätä jonkin viikon ja joka nyt
oli tyhjänä ja ilman käyttöä.

Kaupunki, jossa oli asukkaita noin 8,000, sijaitsi hyvin hauskalla
paikalla, korkealla äyräällä Tshaussjoen rannalla, vain vajaan
kymmenen virstan päässä Obin leveästä valtaväylästä. Kaupungin kadut
olivat hyvin leveät ja talot enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja,
joissa alakerta oli sangen matala, mutta yläkerta korkea. Muutamia
kivitalojakin oli siellä, joitakin kauppiaitten rakennuttamia, mutta
ne eivät olleet isoja. Kadut olivat tietysti ilman kiveystä — mistä
sitä olisi saatu, kun ei siellä kiviä ollut —, mutta pohja oli kyllä
graniittia. Kun kovempi sade teki uurteita ja syvennyksiä katuun,
kuljetettiin siihen lantaa täytteeksi.

Kirkkoja siellä oli useampiakin, ja kullakin oli oma pappinsa.
Pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja sen vierellä oli torikin,
jota sanottiin »basaariksi». Torin ympärillä oli kauppapuoteja, ja
sinne toivat ympäristön talonpojat kaikenlaista tavaraa kaupunkilaisten
ostettavaksi. Torikauppa oli koko lailla vilkasta, ja muistaakseni oli
sitä siellä joka päivä. Siellä sai ostaa jos jonkinlaista tavaraa,
vehnää ja kauroja, perunoita ja kaalia, marjoja, kalaa ja lihaa,
taloustarpeita, heiniä, venheitä ja mitä hyvänsä. Keskellä toria oli
vaakalaitoskin, jossa kuormat punnittiin.

Kirkon toisella puolella oli sairashuone, joka ei ollut kovin häävi.
Sitä hoiti eräs naislääkäri, »doktoritsa», en muista minkä niminen,
enkä päässyt selville hänen ammattitaidostaan. Kaupungissa oli myös
posti- ja sähkölennätinlaitos, jonka hoitajana oli sangen siisti,
äsken naimisiin mennyt mies. Sitten siellä oli apteekki, mikä oli
hyvä puoli, sillä silloin ei ollut lääkkeistä puutetta. Kaupungissa
oli myös meijeri, jossa kaupunkilaisten ja lähikyläläisten tuomasta
maidosta valmistettiin voita. Teollisuuttakin oli siellä jonkin
verran, nimittäin pellavansiemenöljyn valmistusta, joka tapahtui
pienissä tehtaantapaisissa rakennuksissa. Kaupungin laidassa oli
tusina nahkureita, jotka parkitsivat nahkaa, mutta heidän taitonsa oli
huono. Jos tahtoi hyvät saappaat, piti ostaa Moskovan nahkaa. Sitten
kaupungissa oli paljon käsityöläisiä, varsinkin puuseppiä, jotka
tekivät talouskapineita. Levy- ja peltiseppiäkin oli, samoin suutareita
ja räätäleitä, mutta eivät ne tuntuneet erikoisen taitavia olevan.

Kolyvanilla oli koko lailla hyvä toimeentulo. Köyhiä ei nähnyt juuri
ollenkaan. Yksi ja toinen rakennus oli kyllä hökkelimäinen, mutta
ylipäänsä kaikki tulivat hyvin toimeen. Kauppiaat varsinkin, joita oli
paljon, asuivat äveriäästi. He harjoittivat paljon turkiskauppaakin,
vaikkeivät sentään niin paljon kuin Narymin piirissä. Nahat olivat
siellä, kuten Siperiassa yleensä, huokeita. Sudennahat maksoivat vain
10—12 ruplaa, parhaimmat ketunnahat 30 ruplaa, soopelinnahat 70 ruplaa,
saukonnahat 20 ruplaa, ja siniketun nahasta tahdottiin 150 ruplaa.
Siellä oli myös ilveksen, ahman, kärpän, kolonokin ja hillerin nahkoja.

Syynä kauppiaitten rikastumiseen oli yksinkertaisesti se, että he
ostivat huokealla talonpojilta ja möivät kalliilla kaupunkilaisille.
Sitäpaitsi heillä oli ostaessa vähän toisenlaiset mitat kuin myydessä.
Että asian laita oli näin, kuulin kerran, kun eräs juutalainen osti
talonpojilta tavallisen mitan mukaan ja sai aika tappion. Kuinka huono
venäläisten liiketaito oli, voi arvata siitäkin, että koko Tomskin
läänissä, joka oli alueeltaan niin tavattoman laaja, oli vain kaksi
sahaa. Päreitä ei tunnettu ensinkään, vaan käytettiin lautakattoja.
Tiiletkin sotkettiin siten, että kaivettiin maahan iso kuoppa, johon
pantiin savea ja hiekkaa, ja annettiin hevosten kulkea ympäri ja
polkea; mutta ne poltettiin kyllä tavalliseen tapaan. Näin alkuperäistä
oli sikäläinen elämä monessa suhteessa.

Kaupungissa oli suuri karja, oikeastaan siellä oli karjaa enemmän
kuin väkeä. Lehmiä oli melkein joka talossa, ja toisilla oli lampaita
ja lisäksi usein hanhia, ankkoja ja kanojakin. Karja kävi laitumella
kaupungin lähellä olevalla arolla eli stepillä, jossa kasvoi lyhyttä,
ravitsevaa heinää. Laitumella käyvä karja oli jaettu taloryhmittäin eri
osastoihin, joilla kullakin oli oma alueensa arolla ja oma ratsastava
paimenensa koirineen. Karja ajettiin aamulla jo neljän tienoissa
kellojen kilistessä arolle ja tuotiin vasta kahdeksan maissa takaisin.
Kun Kolyvan oli korkealla paikalla, näki kaukaa, useamman kilometrin
päästä, karjan käyskentelevän laitumella.

Hevoset kävivät stepillä irrallaan paimenetta, mutta niillä oli
etujalat sidottu kiinni nuoralla tai ketjulla, etteivät ne päässeet
eteenpäin muuten kuin hyppimällä. Tämä varovaisuustoimenpide
oli tarpeellinen, kun ei ollut aitauksia, ja niin hevoset eivät
voineet kulkea kauas kotoa ja ne saatiin helposti kiinni. Mutta
eläinrääkkäykseltä se meistä näytti.

Kaupungista pohjoiseen leviävä aro ei ollut täysisteppi, vaan
puolisteppi, sellainen nimittäin, joka ei ole tasainen. Omskin kohdalla
oli steppi kuin meri, jossa muutamat puuryhmät näkyivät pieninä
saarina, mutta täällä oli maa kumpuilevaa ja aaltoilevaa. Steppi oli
vanhaa suolaista merenpohjaa, joka juuri tämän suolaisuutensa takia ei
kasva puita. Pienemmät kasvit ja ruoho kasvavat siellä kyllä, mutta jos
istuttaa puun, niin siitä ei tule suurta, sillä juurten tunkeutuessa
syvemmälle suolapohjaan puut kuolevat. Missä steppi on kumpuinen,
rinteissä ja mäissä, huuhtoo vesi suolan syvemmälle, ja siihen
kerääntyy suolatonta multakerrosta enemmän, joka sitten kasvattaa
päälleen komean, jopa aina 5—6 metriä korkean pensaikon. Tällaiset
steppisaarekkeet kasvavat enimmäkseen haapaa, koivua, orapihlajaa ja
pajua, mutta myös viinimarjoja, vattuja ja ruusuja. Pensaikko on niin
rehevää, että sen läpi ei ole hyvä mennä, sillä piikkiset orapihlajat,
ruusut ja vatut repivät vaatteet ja ihon. Jos stepille katsoi
kauempaa, niin taivaanranta näytti yhtenäiseltä matalalta metsältä,
mutta kun tuli lähemmäksi, huomasikin metsiköiden leviävän läikittäin
ylt’ympäri aron. Siellä täällä saattoi olla jokin hiekkaharju, joka
kasvoi korkeita puita, setrejä tai mäntyjä. Se johtui siitä, että
hiekka oli läpäisevämpää kuin savi, joten suola oli siellä mennyt niin
syvälle, että havupuutkin pääsivät kasvamaan. Nämä harjanteet olivat
venäläiseltä nimeltään »bor».

Toisenlaista oli Ob-joen oikeanpuolinen eli itäinen ranta. Se
oli korkeata, kallioperäistä metsämaata muistuttaen meikäläistä
vaaramaisemaa. Siellä oli pääkasvuna havu- ja etenkin mäntymetsä, mutta
välillä oli myös lehtipuita, haapaa ja koivua. Leppää en nähnyt enkä
katajaa, vaikka niitäkin sanottiin löytyvän.

Ob-joen ja aron välillä olivat taas Obin lietemaat. Ne ulottuivat
monen sadan virstan pituisina pitkin Obin länsirantaa ja olivat
leveydeltään vaihtelevia, milloin kapeita, virstan, parin levyisiä,
milloin 10—20 virstan laajuisia. Kolyvanin kohdalla oli lietemaa noin
7 virstan levyinen. Suurimmalta osalta nuo lietemaat olivat aivan
alavia, niin että keväinen tulva ne täydellisesti hukutti ja samalla
tietysti lannoitti. Mutta ylempiäkin kohtia löytyi, varsinkin oli
juuri sellainen Obin rantapenger, jolla usein kasvoi isoja komeita
poppeleja tahi sakeata tuomimetsää, mikä keväällä kukkiessaan muistutti
omenapuutarhaa. Toisin paikoin taas oli pajukkoa, joka oli siitä
erikoista, että se kasvoi aivan suorina varsina ja yhtä tiheään
kuin ruohikko. Siitä sai hyvät ongenvavat, ja varvut olivat mainiot
koriteollisuuteen. Hyviä koreja olikin aina saatavana Kolyvanin torilla
ja kaupoissa.

Ristiin rastiin lietemaan halki kulki vanhoja jokiuomia ja kapeita
järviä, joten venheellä pääsi laajalti kulkemaan niitä pitkin.
Kolyvanin kohdalla johti Retshkasta useampiakin venhereittejä
tuollaisille kapeille vesille.

Kolyvanin asukkailla ei ollut viljelyksiä, mutta lähellä oli kyliä,
kuten Malij Ajosh, Bolshoi Ajosh, Podgornaja, Ustshaush, Skala ynnä
muita, joissa oli viljelyksiä tavalliseen venäläiseen tapaan. Niissä
olivat talot yhdessä sikermässä ja keskellä yksi tai pari katua.
Erillään olevia taloja, »kutor», en nähnyt missään. Kylän asukkaat
viljelivät maata siten, että keväällä kyntivät maan ja kylvivät siihen
heti, kun lumi oli sulanut ja maa oli kostea. Viljakasvit olivat
kevätvehnä ja kaura; ruista ei viljelty. Kun kylvö oli tehty, ei
menty pelloille, ennenkuin vasta elokuussa viljan valmistuessa. Vilja
leikattiin pois ja puitiin stepillä, sillä kylään oli pitkä matka.
Viljat tuotiin sitten kotiin, mutta oljet jätettiin isoihin aumoihin
pelloille. Sodan aikana nekin saatiin kyllä kaupaksi. Syysvilja ei
menestynyt, sillä talvi oli liian ankara ja routa tuli aikaisin maahan.
Viljat leikattiin suureksi osaksi leikkuukoneella ja heinät usein
niittokoneilla. Kesäisin korjattiin heinää Obin lietemailta, jotka
kasvoivat hyvin. Esimerkiksi palkokasveja, vikkeriä ja virnaa kasvoi
kauniine kukkineen villinä aivan yleisesti.

Maaperä oli yleensä niin hyvää, ettei pelloille koskaan viety lantaa.
Se vedettiin joen äyräille kevättulvan vietäväksi. Kolyvanissa
poltettiin osa lannasta myös lähellä olevalla lakeudella, niin että
ainakin juhannukseen saakka tuntui lannan haju ilmassa.

Kaupunki oli yhteydessä muun maailman kanssa siten, että laiva kulki
pari, kolme kertaa viikossa siitä ohitse. Laivaranta oli juuri
siinä, missä me tulimme maihin ja missä oli tuo viheliäinen tie,
joka kesän kuluessa sitten kuivui koko hyväksi. Aivan säännöllisiä
eivät laivavuorot olleet. Laivan myöhästyessä sattui usein, että
saatiin odottaa sitä jopa päiväkausiakin. Muistan, että tuttavamme
Hoffmannitkin kerran saivat odottaa toista vuorokautta. Vaikka
laivaranta oli 7 virstan päässä kaupungista, ei ihmisillä ollut siellä
niin paljon aloitekykyä, että olisivat laittaneet puhelimen kaupungin
ja laivarannan välille ja sitä tietä ilmoittaneet laivan saapumisesta.
Ylipäänsä huomasi, että kaikilla oli aikaa runsaasti.




PASTORI HÖRSCHELMANN.

Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud
joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa.
Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan
läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja
hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian
ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias
ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli
näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja
luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta
karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan.
Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun
pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin
olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni
Pehterjeffille.

Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan
hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.

Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia
sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas
kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut
pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana
karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän
ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen
eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen
lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.

Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon
työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut,
että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen
toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän
tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai
siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti
vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.

Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta
sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman
edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi
hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille
kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai
olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen
ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut
umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi
Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi
niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka
kuitenkin jäi molemmilta.

Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita
viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein
nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran
houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan,
mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä
matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin
tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän
uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua
ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle
puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta
pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja
joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan,
hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat,
että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä,
siellähän sai elää niinkuin tahtoi.

Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni
reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä
siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani
silminnähtävästi.

Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli
sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan
»Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä
ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka
lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen
sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen
kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme,
vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.

Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja
Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat
seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta,
karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot,
laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan
prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani
oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko
lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat
luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.

Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen
tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka
sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915
Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten
syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi
myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.

Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni
ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä
1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin
Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä
ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille.
Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs
juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen
hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän
kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle,
sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan».
Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei
ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa
pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi
teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten
seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa
arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli
riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka
oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri
ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään.
Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen,
kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli
teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa»,
niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.

Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen
saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa
uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole
mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi
oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset.
Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt
sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat
epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.




SIPERIAN LUONTOA.


Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka
sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan
uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin
voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen
kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.

Siperian luonnosta Svinhufvud kertoo:

— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta
rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden
näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä
täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä
halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan
rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen
pesäpaikkoja.

Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten
ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas
Obiin.

Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat
venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana
kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi
näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti,
synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa
kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa
soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata,
ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi
muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.

Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt
tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja
pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai
puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset
väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon
aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.

Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta.
Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin
mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin,
ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli
stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.

Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä
marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin
aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä
enemmän.

Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti.
Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella
ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta
turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä
»vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka,
niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti
sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon
ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä
kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.

Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa,
huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä.
Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli
samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun
puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli
halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään,
saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.

Kasvi- ja eläinmaailmasta muistuvat mieleeni muutamat erikoiset huomiot.

Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää
heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi.
Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa
mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja
järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa
ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena
pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä
uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla,
tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita
ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.

Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä;
ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja
märillä paikoilla mätäsheinää.

Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä
monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin
tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä,
puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.

Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot,
hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja
enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko.
Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen
lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin
kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu
sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin
korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli
rosoisempi.

Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti
perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi
kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin
kasvitieteen professorillemme.

Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja
sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia;
muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen-
ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.

Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla
oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös
kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta
kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa
nurkissa.

Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian
kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti
istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta
tuloksia ei saatu.

Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian
orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea
karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän
huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan
alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven
varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli,
tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään
kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun
niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea
talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.

Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin
ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti
pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä
Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti,
niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria.
Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.

Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä,
mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin
verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja
jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.

Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta,
ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen
päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.

Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja
kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään
poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan
pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin
mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä.
Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja
jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla.
Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut
tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin
ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina
leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja
varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta
muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun
(Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli
kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen
kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä
tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien
rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin
harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin
du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin
Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen
nimen.

Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut,
pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi
kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne
eläintieteellisiin kokoelmiin.

Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita
venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden
ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja
luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.

Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka
niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta
ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin
hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.

Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä
sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan
kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu
asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli
lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä
(Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa
en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja
eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla
korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta
sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä
runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata
jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat
vain Obin itärannan metsämailla.




TUTTAVIA JA RETKEILYJÄ.


Svinhufvudin lähimpään seurapiiriin Kolyvanissa kuuluivat saksalaisten
karkoitettujen joukossa olevat säätyläisperheet. Heistä ja heidän
kanssaan tekemistään retkeilyistä Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanissa oli saksalaisten karkoitettujen joukossa useampia
säätyläisiä. Niinpä oli siellä insinööri Max von Beauvais rouvineen,
mukanaan 12-vuotias poika Karl ja 3-vuotias tyttö Johanna, samoin
tehtaanjohtaja Josef Franz Hoffmann, joka aikaisemmin oli palvellut
jossakin öljytehtaassa ja jolla oli mukana rouvansa Wanda ja 11-vuotias
tyttärensä Lilli. Sitten oli insinööri Ullrich ja konttoripäällikkö
Fuchs, jotka olivat poikamiehiä. Vielä oli »vanha» Schmidt ja
Mangelsdorff, jotka myös olivat liiketoimissa, sekä tilanomistaja
Dietrich.

Pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann, joka oli ammatiltaan värjäri,
oli kotoisin Sachsenista, mutta oli sodan alussa työssä Lodzissa,
josta hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän joutui ensin Hörschelmannin
tuttavuuteen, joka häntä auttoi, ja lopulta otettiin hänet
yhteiseen talouteemme rouva Hörschelmannin apulaiseksi. Venäläisiä
palvelijattaria ei voinut ottaa, sillä ne varastivat paljon. Hoffmann
ei tosin keittänyt, mutta hoiti kaikki muut asiat, pesi astiat ja
kuurasi ja lakaisi lattiat ja oli siis pikenttinä sanan varsinaisessa
merkityksessä.

Insinööri Beauvais'lla ja johtaja Hoffmannilla ja heidän perheillään
oli molemmilla oma yksityinen asuntonsa samoinkuin insinööri
Ullrichilla ja konttoripäällikkö Fuchsilla. Siellä olikin huoneita
paljon saatavina, kun talot olivat kaksikerroksisia ja talonomistajat
perheineen asuivat alakerrassa.

Näiden saksalaisten kanssa oltiin paljon yhdessä, tehtiinpä usein
yhteisiä retkiäkin. Kolyvanin lähellä olevasta kylästä, Malij
Ajoshista, saatiin silloin tällöin venhe, joka kantoi hyvin
toistakymmentä henkeä. Tällä venheellä, joka oli koverrettu yhdestä
puusta, retkeiltiin poikki Obin lietemaiden monien jokihaarojen.
Niitähän oli seitsemän kilometrin leveydeltä Obin ja Tshaussin
välillä, kaikenlaisia järven- ja kanavantapaisia, joita pitkin pääsi
koukeroimaan minne hyvänsä. Maata pitkin ei päässyt pitkälle, sillä
jalkaisin kulkien oli aina vesi vastassa. Usein siellä soudeltiin,
katseltiin maailmaa ja välillä noustiin maihin ja keitettiin teet.

Tavallisesti olivat mukana Hörschelmannit, Beauvais't ja Hoffmannit,
aina noin toistakymmentä henkeä. Pari, kolme souti vuoron perään, ja
toiset istuivat.

Tämmöiset retket olivat sangen hauskoja, ja tiheään niitä tehtiinkin.
Kun illan suussa tultiin kotirantaan, niin oli päivä vielä ylhäällä,
mutta puolen tunnin kuluttua oli aivan pimeä. Suomessa oli tottunut
pitkään, kuulakkaan ja kauan kestävään hämärään, mutta Siperiassa tuli
pimeä sangen yllättäen. Juhannuksen aikanakin oli siellä kello 10:stä
illalla 2:een aamulla pimeä.

Sittemmin vuokrasimme oman venheenkin, joka oli yhdestä puusta tehty
pieni 2—3 hengen venhe. Laitoimme siihen hangat ja airot, ja niin
soudeltiin.

Varsinkin käytin minä Karl Friedrich Hoffmannin kanssa sitä ahkerasti.
Ukko Hörschelmannista ei paljoa ollut sen käyttäjäksi, sillä hän istui,
etenkin kuumaan aikaan, mieluimmin kotona. Hoffmannin kanssa vesillä
oltaessa soudettiin vuorotellen, ja Hoffmann tottui vähitellen vesillä
liikkumaan, vaikka se alussa oli hänelle vaikeata. Monesti kesti
matkamme koko päivän, ja silloin soudeltiin Obin poikkikin ylös ja alas.

Tshaussin suulla, Skalan kylässä, käytiin usein. Se oli hauska paikka,
ja siellä yövyttiinkin pari kertaa erään talollisen Nasonovin talossa.
Nasonov oli jonkin verran nähnyt maailmaa, sillä hän oli palvellut
asevelvollisuutensa meriväessä Kronstadtissa. Venäläiset nimittäin
ottivat meriväkeen miehiä suurten jokien varsilta, ja niin oli
Nasonovkin joutunut sinne.

Kolyvanin ja Skalan välillä oli vielä Tshaussin kylä, mutta se oli
likainen, ja sinne poikettiin harvoin.

Pari kertaa kävimme eräällä vähäisellä tärpättitehtaalla, joka oli
25 virstan päässä Obin rannalla. Sen omisti Rumantshuk niminen mies,
jonka vaimo oli puolalainen. Tehdas oli Obin itärannalla, jonka korkeat
ja paksut mäntypuut tarjosivat sille sopivaa raakatavaraa. Tehdas
oli yksinkertainen, ja työvoimana oli saksalaisia, mutta tärpättiä
siitä saatiin, pantiin pulloihin ja lähetettiin Novonikolajevskiin
myytäväksi. Siellä kävin ensi kerran talvella Dietrichin kanssa ja
sitten kesällä Hörschelmannien kanssa. Molemmilla kerroilla oltiin myös
metsällä. Rumantshuk kävi vastavierailullakin meillä.

Kerran käytiin Obia alaspäin Potshtan kylässä erään Viks nimisen
virolaisen luona, jonka kanssa Hörschelmann puhui vironkieltä. Viksin
vaimo oli käynyt karjakkokoulun jossakin Venäjän puolella ja sitten
laittanut pienen meijeritalouden kylään. Matkan varrella Potshtaan
oli eräs tataarikylä, Ora, joka näkyi Kolyvaniinkin. Kun tultiin
sinne, seisoi siellä tataarien lapsia meitä katsomassa. Joukossa
oli myös muuan poikanen, jolla ei ollut yllään mitään muuta kuin
vanha silinterihattu. Hän katsoa töllisteli meitä niin tarkkaan,
että kaatui lopulta nokkoskasaan, josta nousi tietysti hyvin äkkiä
ylös. Orassa oli muuten muhamettilainen moskeija, mutta sinne emme
joutaneet poikkeamaan. Kylässä olevat tataarit olivat jäännöksiä
seudun alkuasukkaista, vaikka niitä ei paljon Kolyvanissa nähty.
Tataarilaisten erikoisalana oli venheitten kovertaminen yhdestä puusta.

Kun oltiin stepillä huvimatkoilla tai muuten metsällä, majoituttiin
usein »isbushkiin», jotka olivat pieniä matalia tupia. Niissä oli
multalattia ja pikkuinen lava, jotta sai maata, sekä rautainen kamiina,
että voi keittää ja lämmittää. Venäläisillä olivat nimittäin pellot
kaukana kylistä stepillä, minkä takia he asuivat keväisin kyntäessään
ja kesäisin viljaa korjatessaan näissä maatuvissa. Niitä sai
väliaikoina käyttää hyväkseen kuka vain tahtoi.

Vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa käytiin Fuchsin ja Ullrichin kanssa
eräässä kylässäkö virstaa Kolyvanista sisämaahan. Kun tultiin perille,
oli jotakuinkin pimeä. Mentiin sisälle erääseen taloon, johon oli
majoitettu 5 itävaltalaista sotavankia. Heidän takiaanhan sinne
oikeastaan mentiinkin, ja heidän kanssaan siellä sitten juteltiin.
He olivat verraten tyytyväisiä oloonsa, sillä olihan kylässä aina
parempi kuin vankileirissä. Heistä oli yksi upseeri, vaikka olikin
salaa tekeytynyt sotilaaksi, jotta välttäisi vankileirin. He kertoivat
omista oloistaan ja seikkailuistaan jotenkin vapaasti, ja me kerroimme
vuorostamme omistamme. Fuchs, joka itse oli itävaltalainen, vakuutti
heille, että kyllä minäkin olen luotettava mies, ja etten minä mene
heitä ilmiantamaan.

Illalla juotiin teet, ja sitten pantiin maata saman kamarin lattialle
kuin itävaltalaisetkin. Aamulla mentiin metsälle, vaikka oli pakkasta
40°C, ja ammuttiin pari jänistä.

Tämmöistä oli nyt ylipäänsä elämä siellä. Tehtiin retkeilyjä silloin
tällöin ja katseltiin luonnon komeutta.

Yleensä olin huomaavinani, ettei minun karkoituspaikkani ollut huono.
Minullahan ilmeisesti oli parempi olo ja vapaampi elämä kuin Takasella,
Polónilla, Waseniuksella ynnä muilla, jotka joutuivat Venäjälle,
sillä poliisikomento oli siellä tiukempi ja kansa epäystävällisempi
karkoitettuja kohtaan.

       *       *       *       *       *

Retkeilyistä kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

28.8.1915. — Nousimme klo 1/2 7 ja lähdimme klo 9 vuokraamallamme
hevosella Ob-joelle. Vaikka aamulla oli kylmää ja sumuista, muuttui
sää päivällä kuitenkin yhä lämpöisemmäksi. Perille tultuamme ja
syötyämme menivät herrat venheellä erääseen läheiseen Obin niemeen
kurppia ampumaan, mutta ne olivat hyvin arkoja ja lensivät pois. Klo 6
palasimme jälleen kotiin.

5.9.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann lähtivät jo aikaisin aamulla
kaksipäiväiselle metsästysretkelle kylmyydestä ja kosteudesta
välittämättä. Kunpa he eivät vain kylmettyisi venheessä.

6.9.1915. — Herrat palasivat vasta klo 8 illalla mukanaan 2 hanhea ja
1 sorsa. He olivat taistelleet myrskyä, lunta ja kylmää vastaan. Yöllä
he olivat tapelleet syöpäläisiäkin vastaan eräässä talonpoikaistalossa,
mutta kaikesta huolimatta he olivat hyvin tyytyväisiä.

8.3.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsälle aikoen yöpyä
eräällä tärpättitehtaalla yli 20 virstan päässä täältä, mutta
palasivatkin klo 9:n jälkeen takaisin, koska eivät voineet jäädä sinne
yöksi. Täytyi pian valmistaa illallista molemmille ja Dietrichille myös
yösija, sillä hän ei tahtonut enää mennä häiritsemään väkeä apteekille,
jossa asui.

1.6.1916. — Helatorstai. Ihana päivä. Lähdimme aamulla klo 1/2
9 kahdella venheellä retkelle ollen mukana yhteensä 13 henkeä.
Kahden tunnin soutumatkan jälkeen pysähdyimme kauniiseen mänty- ja
koivumetsään ja pidimme siellä jumalanpalveluksemme. Sitten Costi luki
meille erään Gustaf Mattssonin kirjoittaman matkakuvauksen, jonka
hän oli kääntänyt ruotsinkielestä. Paluumatkalla auringon laskiessa
laulettiin laulu toisensa jälkeen.

18.6.1916. — Jälleen mitä ihanin retkipäivä. Kävimme noin 9—10 virstaa
täältä pohjoiseen olevassa Skalan kylässä, joka on joen varrella ja
on ihmeen vihreä ja kaunis. Matkalla löysimme eräästä hurmaavasta
lehdosta erakon majan. Tämä erakko on ottanut osaa Turkin sotaan,
ollut Jerusalemissa ja nähnyt paljon maailmaa. Hyvä järjestys vallitsi
kaikkialla hänen pienellä maatilkullaan, johon hän oli istuttanut
muitten puitten lisäksi lehtikuusia, setripuita, jalokuusia,
saksankuusia ja tavallisia kuusia. Hänen pöytänään oli jättiläismäinen
kivilaatta, ja puunrungot korvasivat puuttuvia istuimia.

Meidän perhekattilamme ripustettiin jälleen taitavasti nuotion ylle ja
tuhkassa paistettiin perunoita.

Sitten luettiin saarna ja laulettiin. Aterian jälkeen herra Fuchs luki
meille »Timesin» uutisia. Tapoimme lisäksi vaskikäärmeen. Klo 9 olimme
jälleen kotona.

19.8.1916. — Teimme yhdessä Svinhufvudin ja Costin kanssa ihanan
huviretken Laptjeffin kesähuvilalle Obin toiselle puolelle. Sattumalta
ei ketään ollut kotona. Sillä aikaa kuin herrat menivät kävelemään ja
jäivät istumaan Obin oikeanpuoliselle kauniille ja jylhälle rannalle,
menin minä etsimään vähän syötävää ja juotavaa ja sainkin rahalla ja
kauniilla sanoilla hankituksi maitoa ja leipää naapurihuvilasta. Tein
sitten itsekseni partioretkiä ja etsin Costille mustikanlehtiä, joiden
hakemisessa eräs vanha vaimo auttoi minua. Hän oli kaukaa kiertäen
kulkenut miestemme ohi ja oli pitänyt heitä rosvoina, ja ainoastaan sen
vuoksi, että he olivat muukalaisen näköisiä. Juuri kun olimme lähdössä
kotimatkalle, tuli rouva Laptjeff takaisin. Hän oli odottanut meitä
päivällisen ajaksi, mutta kun ei meitä kuulunut, oli hän lähtenyt
metsään marjaan.

Palasimme kotiin ihanassa iltavalaistuksessa ajaen ravia, niin että
täytyi pitää varansa rattailla.




SAKSALAISIA KARKOITETTUJA.


Muista karkoitetuista Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanissa oli yhteensä lähes tuhatkunta karkoitettua,
pääasiallisesti Puolasta, ja karkoitettuja siksi, etteivät pääsisi
sotaan Saksan puolelle. Nämä karkoitetut olivat enimmäkseen työväkeä
ja olivat majoitetut suuriin kasarmintapaisiin puurakennuksiin. Ne
olivat ilmeisesti rakennetut Japanin sodan aikana, jolloin Kolyvanissa
oli sotaväkeä. Tämmöisiä parakkeja oli siellä muistaakseni kolme tai
neljä, ja yhdessä niistä asuivat saksalaiset. Muilla kansallisuuksilla,
puolalaisilla ja tshekkiläisillä, oli hallussaan myös oma parakkinsa.
Saksalaiset olivat suutuksissaan venäläisille siitä, että nämä
toisinaan vaihtoivat heidän asuntojaan. Kun saksalaiset olivat saaneet
parakkinsa hyvään kuntoon ja puhdistaneet sen elävistä, tuli muutto ja
heidän piti luovuttaa siisti asunto slaavilaisille.

Saksalaisten karkoitettujen joukossa oli räätäleitä, suutareita,
kelloseppiä, avainseppiä ynnä muita. Heille tuli muistaakseni vähän
apua Venäjän kruunulta, mutta pääasiallisen avustuksensa he saivat
ulkoapäin Kiinan kautta.

Parakit olivat koko lailla hatariapa sen takia kylmiä talvella.
Olihan niissä kyllä rautakamiinat, ja puitakin sai, mutta sittenkin
saksalaiset valittelivat, että niissä tarkeni huonosti. Eivät ne olleet
hauskan näköisiä päältäkään päin, likaisia ja mustia ja sisältä vielä
ikävämpiä.

Muutamat karkoitetut siellä lyöttäytyivät yhteen, ettei heidän
tarvinnut parakeissa asua. Niin tekivät lukkoseppä Giersbäck ja
kelloseppä Laubisch. Samoin asuivat vanha Schmidt ja nuori Mangelsdorff
yhdessä.

Mangelsdorffin tarina oli hyvin surullinen. Kuukautta ennen sotaa hän
oli mennyt naimisiin ja sodan syttyessä oli hän jonkin saksalaisen
liikkeen asioilla Moskovassa. Hänet otettiin tietysti kiinni ja
lähetettiin Siperiaan, mutta nuori rouva jäi yksin Saksaan.

Parakeissa asui ylipäänsä se suuri joukko, jolla ei ollut varoja
järjestää asioitaan paremmin, mutta ne, jotka suinkin pystyivät,
pyrkivät asumaan kaupungille yksityisesti. Saksalaisten kanssa siellä
seurusteltiin paljon, mutta puolalaisten ja tshekkiläisten kanssa
vähän. Kesällä 1915, jolloin oli kova kuumuus Kolyvanissa, laittoivat
muutamat Varsovasta karkoitetut puolalaiset sinne hyvän konditorian,
ja siellä käytiin ahkerasti. Se sijaitsi vanhassa rikkinäisessä
talossa, mutta hyviä leivoksia ja torttuja siellä sai, tilattaessa
nimipäivä-kaakkujakin. Saatiinpa jäätelöäkin, mikä 40°:n lämmössä kyllä
maistui. Ukko Hörschelmannin, jolla oli sokeritauti, täytyi kuitenkin
tyytyä vain piimään, kalaan ja lihaan, niin paljon kuin hän pitikin
makeista kaakuista.

Eräs karkoitetuista saksalaisista, Lipscher nimeltään, joka myös
osasi hyvin venättä, sai pienen toimen postivirastossa. Hän sai
kirjoittaa osoitteet niihin postipaketteihin, joita venäläiset vaimot
lähettivät miehilleen tai pojilleen Saksan puolelle, jossa nämä
olivat sotavankeina. Paketissa piti olla kaksinkertainen osoite,
ensin venäjäksi ja sitten saksaksi, ja saksankielisiä osoitteita
eivät postivirkamiehet osanneet kirjoittaa. Lipscher sai muistaakseni
10 kopekkaa osoitteelta, ja niitä piti kirjoittaa kymmenittäin joka
postipäivä, sillä postihuoneen koko takaseinämä oli usein kattoon
saakka täynnä paketteja. Tavallisesti lähetettiin korppuja ja muuta
ruokatavaraa sotavangeille, sillä Saksassa oli tiukkaa ruokatavaroista.

Viimeinen joulu vietettiin muutoin yhdessä saksalaisten kanssa
parakissa. He olivat hankkineet sinne joulukuusen ja muutenkin vähän
somistaneet ja sievistäneet parakkiansa. Ensin siellä laulettiin vähän,
ja sitten pastori piti raamatunselityksen. Senjälkeen jaettiin vähän
joululahjoja ja sitten laulettiin taas. Se oli hyvin »stimmungsvoll»
ilta. Seuraavana päivänä ukko piti taas saarnan parakissa.

Syksyllä 1916 tuotiin sinne saksalaisia kolonisteja, jotka olivat
Venäjän alamaisia. He olivat saksalaisten edetessä jääneet muutamaksi
kuukaudeksi Itävallan puolelle, ja kun venäläiset valloittivat alueen
takaisin, otettiin asukkaat kiinni ja lähetettiin Siperiaan, vaikka
he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin pakosta eläneet muutaman
kuukauden vieraan vallan alaisina. Näiden ja muiden karkoitettujen
keskuudessa ukko toimitteli papillisia tehtäviä, kastoi lapsia, kun
niitä tuli, ja kävi hautaamassa, kun tarvittiin.

       *       *       *       *       *

Novonikolajevskin asemalla seisoo 29 p:nä elokuuta vuonna 1916
alun neljättäsataa saksalaista, jotka ovat karkoitetut kodeistaan,
Lutzkista, kaukaiseen Siperiaan. Monen kasvot on tuska tehnyt
harmaiksi, mutta erityisesti kiintyy huomio erääseen onnettomaan
naiseen, joka hetki sitten on synnyttänyt lapsen asemalla ja
taivasalla. Hänen kasvonsa ovat itkusta punaiset, jalat huojuvat alla,
mutta vieressä seisoo sotilas ja ajaa häntä laivaan. Nainen yrittää
lapsi sylissään parastaan, mutta voimat pettävät. Hän vaipuu istumaan,
kunnes sotilaan ruoska jälleen sivaltaa selkään ja pakottaa hänet
viimeisin voimin melkein ryömimään siihen laivaan, jonka on määrä viedä
hänet ja toiset onnettomat karkoitetut Obia pitkin Kolyvaniin.

Kolme päivää myöhemmin avautuu sen huoneen ovi, jossa Svinhufvud ja
Hörschelmann asuvat, ja sisään astuu sama nainen lapsi sylissään. Hän
luulee pastori Hörschelmannia paikkakunnan luterilaiseksi papiksi ja
tulee hakemaan hänen luotaan apua, saamaan edes kasteen lapselleen,
ennenkuin se ennättää kuolla. Hänet otetaan vastaan ihmisenä, ja hän
saa jäädä asumaankin taloon. Pastorinrouva valvoo yöt läpeensä hänen
vuoteensa vierellä.

Ja syyskuun 4 p:nä pidetään Svinhufvudin ja Hörschelmannin kodissa
merkilliset ristiäiset. Svinhufvud ja pastorinrouva ovat kummeina
pastorin suorittaessa kastetoimitusta. Läsnä ovat vain äiti ja ja pari
muuta karkoitettua naista. Kastamisen jälkeen istutaan kahvipöytään, ja
onnettomat saksalaiset kertovat kauheista kokemuksistaan.

Mutta seuraavana päivänä poliisimestari ilmoittaa, että pastorinrouva
Hörschelmann karkoitetaan pohjoiseen Siperiaan, ellei hän heti lakkaa
avustamasta niitä, joita on »kohdeltava vihollisina». Niin on pakko
viedä nainen toiseen turvapaikkaan, hän, jonka mies on sodassa kaatunut
ja joka itse on karkoitettu kaukaisiin maanääriin onneton pienokainen
sylissään.

       *       *       *       *       *

Tämän onnettoman naisen kohtalosta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

1.9.1916. — Tänään saapui 320 karkoitettua saksalaista siirtolaisparkaa
Lounais-Venäjältä, Lutzkista. Meidän luoksemme joutui asumaan muuan
onneton äiti 3 päivän vanhan pienokaisensa kanssa. Kotimme on kuin
kyyhkyslakka, jonne venäläisten inhoittavasti kohtelemat köyhät ja
kurjat saksalaisparat saapuvat hakemaan turvaa.

4.9.1916. — Klo 5 iltapäivällä vastasyntyneen kastaminen. Olimme
Svinhufvudin kanssa yhdessä pienen Ida Elisabethin kummeina. Mukana oli
myös kaksi karkoitettua siirtolaisrouvaa, jotka kahvin aikana kertoivat
kauheita asioita viimeisistä kokemuksistaan monia viikkoja kestäneeltä
matkaltaan. Meidän täytyi sijoittaa äitiparka lapsineen asumaan
jonnekin muuanne, koska, kuten Costi tänään kuuli poliisimestarilta,
minut voidaan lähettää Pohjois-Siperiaan sen vuoksi, että olen auttanut
saksalaista naista, jota korkean esivallan määräyksen mukaan on
kohdeltava vihollisena. Costi ei voinut ollenkaan rauhoittua tämän
Venäjän hallituksen inhoittavan ja pakanallisen halpamaisuuden tähden.




OBIN LAUTALLA.


Kesä on kulunut retkeilyillä, aurinkokylvyissä ja uintimatkoilla.
Ellenin lähdöstä on kulunut monia viikkoja ja kohta kuukausia, ja elämä
on soutanut omia vesiään. Kaupunki on käynyt tutuksi, ja monia ystäviä
on löytynyt. Kesä on puhjennut kukkeimmilleen, heinä on rantamailla
käynyt miehen mittaiseksi, ja nurkissa ovat nokkoset ja takiaiset
nousseet rehottamaan.

Eräänä päivänä, jolloin aurinko paahtaa kuuminta loimuaan Obin
vesiin ja pastori piileksii puitten varjossa uskaltamatta näyttää
nenännyppyäkään auringolle, lähtee Svinhufvud ensimmäiselle pitemmälle
matkalleen Novonikolajevskiin.

Matka käy lautalla yli Obin, jonka vedet virtaavat juhlallisina
pohjoista kohden ja jonka rannalla iso lautta näyttää virstaisen
virran rinnalla pieneltä venheeltä. Kärryt toisensa jälkeen ajavat
lautalle, jonka reunaviivoja vesiraja sitä mukaa tavoittelee yhä
lähemmäksi. Ilmassa kajahtavat yhtämittaiset huudot, jotka käyvät vain
äänekkäimmiksi lautan lähtöajan lähestyessä.

       *       *       *       *       *

Merkillisestä Obin lautasta Svinhufvud kertoo:

— Kerran jouduin kesällä 1915 tekemään matkan Novonikolajevskiin.
Siellä kävin useammankin kerran, etupäässä hampaitteni korjuuttamisen
takia, mutta myös vähän ostoksilla. Silloin kesällä ajoin sinne ajuri
Gustshinin kyydillä. Kärryillä mentiin noin 8—10 virstaa Obin rannalle
lautan luo, jonka piti viedä meidät yli. Lautta oli suurenpuoleinen
ja hirsistä tehty. Sen lattia oli jaettu kahtia, joista toiseen
avarampaan osaan asetettiin hevoset ja ajoneuvot. Niitä ahtautui sinne
sillä kertaa 14—15 kappaletta. Toisella eli pienemmällä puolella oli
tavallinen hevoskierto, jonka piti kuljettaa lauttaa. Siihen olivat
tolpat laitetut pystyyn ja poikin niinkuin ristikkoportissa. Neljä
hevosta kulki ympäri ja kiersi isoa puupyörää, joka vuorostaan pani
vesipyörät liikkeelle. Siis sangen käytännöllinen laite, mutta tökeröä
tekoa. Vesipyörätkin oli tehty höyläämättömistä lankuista.

Kun lähdettiin rannasta, nousi mies ristikkoportin päälle ja rupesi
ajamaan hevosia piiskaten niitä minkä kerkesi. Tätä piiskaamista
jatkui niin kauan kuin lautta oli vesillä. Kuta virtavampi paikka oli,
sitä nopeammin ajomies piiskasi, jotta hevoset kiertäisivät tarpeeksi
nopeaan. Ja kun yksi mies väsyi, nousi toinen jatkamaan piiskaamista.
Kyllä siinä hiki tuli piiskaajallekin sellaisessa heloittavassa
sydänpäivän kuumuudessa, varsinkin kun matkakin kesti lähes tunnin.
Sillä keskellä jokea, missä virta oli vuolain, painui lautta tuntuvasti
joen mukana alaspäin. Mutta kun tultiin lähemmäksi oikeata rantaa, oli
virta hiljaisempaa ja päästiin taas ylöspäin. Hevosparkoja vain tuli
sääli.

Ei siellä ylipäänsäkään hevosia hyvin kohdeltu. Siitä voi kertoa pari
esimerkkiä. Obin lietemaillahan oli paljon kanavia ja kannaksia.
Retkeillessämme siellä vedimme usein venheen kannasten yli, mutta
venäläiset tekivät siinäkin vähän mukavammin. He kuljettivat venheensä
sillä tavoin kannasten yli, että sitoivat hevosen hännän solmuun
venheen kokassa olevaan poikkirautaan ja antoivat hevosen vetää.
Kerran taas talvella näin, kun Kolyvanin lähellä kuljetettiin raskasta
kuormaa, jossa oli heiniä tai halkoja. Kun toinen kuorma tuli vastaan,
väistyi toinen tien syrjään. Sieltä hevonen ei saanut kuormaa takaisin
ylös tielle, vaikka mies hakkasi piiskalla sitä niin paljon kuin
jaksoi, tulipa toisenkin kuorman mies avuksi, ja niin piiskattiin
hevosparkaa molemmin puolin. Se rynnisti ja yritti parhaansa mukaan,
kunnes lopuksi rinnustimet menivät rikki. Sitten ei auttanut enää muu
kuin purkaa koko kuorma ja paikata valjaat.




MOOSEKSENUSKOLAISIA.


Svinhufvudin ensimmäisiin tuttavuuksiin Kolyvanissa kuului kaksi
juutalaista, Studnitz ja Rosen, jotka molemmat olivat karkoitettuja
ja asuivat perheineen kaupungissa ja elivät tietysti kaupalla. Heistä
Svinhufvud kertoo:

— Ensimmäiset tuttavat olivat juutalaiset Studnitz ja Rosen, joista
jälkimmäinen äänsi nimensä juutalaismurteella Roisen. Studnitzin olin
jo tavannut Kalpashevon laivarannassa matkalla Tymskojesta Kolyvaniin.
En ollut vielä kauan ehtinyt olla perillä, kun jo Studnitz tuli
asuntooni tuttavuutta tekemään mukanaan Rosen. Studnitz oli kotoisin
Hotinin kaupungista Itävallan ja Venäjän rajalta, jossa hänellä oli
ollut liikkeensä, ja oli myös osallisena jossakin pankkitoimessa,
vaikk'ei tietenkään ollut saanut opillista sivistystä. Hän oli sangen
älykäs ja oli ollut myös asevelvollisena sotaväessä ja päässyt siellä
kohoamaan aliupseeriksi, mikä oli hyvin harvinaista juutalaisille.
Rosen oli yksinkertaisempi ja köyhempi. Molemmat, niin Studnitz kuin
Rosen, oli karkoitettu jo vuoden 1914 alussa vakoilusta epäiltyinä.
Studnitz oli joutunut ensin Kalpashevoon ja Rosen Narymiin, joista
olivat jollakin tavalla päässeet Kolyvaniin. He olivat naimisissa,
ja kummallakin oli vaimo ja lapset mukana. Juutalaisia kun olivat,
ryhtyivät he heti Kolyvaniin tultuaan käymään kauppaa. He järjestivät
asiansa siten, että hankkivat kumpikin pienen myymäkojun, »balaganin»,
torille ja rupesivat siinä kaupittelemaan rihkamatavaraa. Itse he
ostivat tavaransa Kolyvanin vakinaisista kauppapuodeista maksaen
käteisellä ja saivat siten alennusta ja voittivat. Sillä keinoin he
elivät koko hyvin ja hommasivat itselleen pian vapaan kulkuluvan
Novonikolajevskiin.

Poliisipäällikkö hyötyi heistä siten, että kävi heidän myymäkojuissaan
ostamassa tavaraa ja maksoi alennetun hinnan. Studnitz oli viisas
mies. Hän ei tyytynyt pelkkään kaupankäyntiin, vaan ryhtyi muihinkin
liikepuuhiin. Niinpä hän otti hankkiakseen kruunulle suolattua,
hienonnettua kaalia sotaväen muonitusta varten ja suoritti hankinnan
hyvällä menestyksellä.

Juutalaiset eivät näkyneet lainaavan rahoja toisiltaan. Niinpä kerran
Rosen, joka oli vähävaraisempi, tuli lainaamaan minulta rahoja. Hän
pyysi 25 ruplaa voidakseen ostaa vanhimmalle pojalleen vaatteita, kun
poika oli pantava kouluun. Rahat hän sai ja sovittiin, että hän maksaa
5 ruplaa kuussa takaisin, ja sen hän tekikin. Hän ihmetteli muuten,
kun en ottanut häneltä mitään korkoa. Kerran lainasin myös eräälle
»kauhtanajuutalaiselle», joka oli kotoisin Suvalkin kuvernementista
Puolasta, 40—50 ruplaa, jotka hänkin sovittuna aikana maksoi takaisin.

Studnitz kertoi minulle syksyllä 1916, että hän oli ollut avustamassa
eräänlaisia ostajia, jotka kulkivat Kolyvanin seudulla ostelemassa
nousuhinnassa olevia tavaroita. He olivat ostavinaan niitä valtion
laskuun, mutta ostivatkin itselleen. Eräältä sellaiselta oli Studnitz
kysynyt:

»Kuulkaas, mitä te aiotte tällä tavaralla tehdä?»

Ostaja vastasi:

»Te olette ensimmäinen, joka tekee näin viisaan kysymyksen.
Siksi vastaankin suoraan, että kun sota alkaa loppua, niin tulee
'devalvatio', ruplasta maksetaan pian 25 kopeekkaa, ja sentakia on
hyvä, että on paljon tavaraa ja vähän rahaa!»

»Kuinka voitte sitten saada säilymään nämä tavarat?»

Kauppias vastasi:

»Jaa, siinä on monta konstia. Parasta on, että ne ovat aina matkalla
eivätkä ole missään!»

Tavarat olivat tietysti tosiasiallisesti varastossa, vaikka ne olivat
olevinaan matkoilla. Jos niiden säilyttämisestä jouduttiin kiinni —
varastoiminen kun oli kielletty —, niin maksettiin juomarahoja, ja asia
painettiin villasella.

Jokseenkin vuodenvaihteessa 1917 kävin kerran Studnitzin kanssa
Novonikolajevskissa, muistaakseni taas hampaitteni takia. Ajettiin
kahden omalla ontuvalla konilla, ja pakkasta oli silloin 40°C ja
melkoinen tuuli, niin että sai varjella nenäänsä jotenkin taitavasti.
Meillä oli kahdet turkit yllä, joten tultiin hyvin toimeen.

Novonikolajevskissa ei menty yöksi hotelliin, vaan erääseen
juutalaisperheeseen, sillä Studnitz tunsi ne kaikki. Aamulla kävelin
kaupungin ympäri ja ostin eräältä kiinalaiselta itselleni lapaset.
Kadun vain, etten ostanut kaksia, sillä ne olivat kestäviä. Kiinalaiset
olivat muuten talvella kummallisesti puetut. Silläkin miehellä, joka
kaupitteli, oli töppöset eli kankaasta tehdyt lämpimät jalkineet.
Turkkia sillä ei ollut, mutta jottei koipia palelisi, oli mies, niin
housuniekka kuin olikin, laittanut lisäksi sivusta napitettavat hameet
päälleen.

Hevosemme seisoi koko yön ulkona pakkasessa, mutta sehän olikin
siperialainen hevonen, niin ettei sillä mitään hätää ollut.

Aamulla kun noustiin, tarkastettiin, kuinka nahkapoikia opetettiin. Oli
vähän surkeata nähdä niitten tekevän liikkeitä tuimassa pakkasessa,
vaikka niillä olikin huopatossut jalassa ja useimmilla lyhyt turkki
yllä. Kun vihdoin komennettiin pitempi lepo, niin aliupseerit,
jotka harjoituksia johtivat, livistivät läheisen talon keittiöön
lämmittelemään, mutta nahkapojat saivat jäädä kadulle palelemaan.

Novonikolajevskin juutalaiset olivat minulle hyvin ystävällisiä ja
kysyivät, olenko sosialisti.

»En ensinkään!»

»Mutta tehän olette oppositsionimiehiä!»

»Niin kyllä, mutta en kuitenkaan sosialisti!»

Selitys ei oikein tahtonut mahtua heidän päähänsä: »Mutta teidän
ylioppilaanne kaiketi ovat sosialisteja!» »Ei niittenkään joukossa
paljon ole.»

Asia tuntui heistä hyvin ihmeelliseltä. Olin muuten heidän
keskuudessaan suuressa maineessa siitä, että olin lainannut
juutalaisille rahoja enkä ollut ottanut mitään korkoa.

       *       *       *       *       *

Pastori Hörschelmann kertoi Kolyvanin juutalaisista, että Studnitz
käski aina pienen tyttärensä lausua vierailleen hepreankielisiä
psalmeja. Lapsen hepreankieli oli kuitenkin niin erilaista kuin se,
mitä pastori ylioppilaana oli oppinut, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan.
Se oli niin hullunkurista, että hän vaivoin saattoi pidättää nauruansa.




SIMBIRSK.


Heinäkuussa vuonna 1915 oli Venäjän sanomalehdissä uutisia
Svinhufvudin vapauttamisesta. Siitä puhuttiin myös sekä Tomskin että
Novonikolajevskin lehdissä. Uutinen tuli Svinhufvudille itselleen
täydellisenä yllätyksenä. Näitä ensimmäisiä sanomalehtiuutisia seurasi
kokonaisia viikkoja, ilman että asiasta saatiin mitään lopullista
tietoa. Vihdoin viimein syyskuun 2 p:nä kutsuttiin Svinhufvud
yhtäkkiä poliisimestarin luo. Sinne saavuttuaan hän sai odottaa
ensin kokonaisen tunnin, sillä poliisimestari oli vielä nukkumassa,
vaikka kello oli 12 päivällä. Odotettuaan turhaan hänet lähetettiin
takaisin, sillä poliisimestaria ei saanut herättää kesken unia. Kello
yhden aikaan kutsuttiin Svinhufvud uudelleen poliisimestarin luo,
joka silloin ilmoitti, että hän oli saanut luvan muuttaa Simbirskin
kuvernementtiin Euroopan Venäjälle. Näin supistuivat uutiset ja huhut
hänen täydellisestä vapautumisestaan vain karkoituspaikan vaihtumiseen,
jonka piti muka olla rangaistuksen lievennyksenä. Poliisimestarin
ilmoituksen mukaan olisi Svinhufvudin tullut itse kustantaa
saattajatkin Simbirskiin puhumattakaan omasta matkastaan. Saatuaan
päivän miettimisaikaa meni Svinhufvud seuraavana päivänä ilmoittamaan,
että hän oli päättänyt jäädä paikoilleen. Tomskin läänin kuvernöörille
lähetettiin kirjallinen ilmoitus, jossa kiitettiin tarjouksesta, ja
samalla pyydettiin, että hän saisi jäädä paikoilleen. Samanaikuisesti
lähetti Svinhufvud Suomen sanomalehdille seuraavansisältöisen
sähkösanoman, joka ei kuitenkaan koskaan tullut perille.

»Saanut virallisen ilmoituksen, että saan matkustaa poliisin valvonnan
alaisena Simbirskin kuvernementtiin, kieltäytynyt.»

       *       *       *       *       *

Ehdotetusta Simbirskiin siirtymisestä Svinhufvud kertoo:

— Kesällä 1915 tuli yht'äkkiä sana Kolyvaniin, että minä olen saanut
luvan siirtyä Simbirskin kuvernementtiin, paikkaan, jonka sikäläinen
kuvernööri ilmoittaa. Vastasin siihen yksinkertaisesti, että sinne
en halua mennä. Sen piti olla jonkinlaisena lievennyksenä minulle,
ja luulen, että ententen poliittiset piirit olivat sen hommanneet,
sillä heitä kaiketi jonkin verran vaivasi venäläisten menettely
Suomea kohtaan, jossa mieliala oli heille vähemmän suopea. Myös
eduskuntaryhmien puheenjohtajat, Ahmavaara ja muut, olivat käyneet
Pietarissa puhumassa puolestani.

En tahtonut lähteä Simbirskin kuvernementtiin, sillä tiesin jo, että
kuta idempänä oli, sitä paremmin sai olla turvassa viranomaisten
ahdisteluilta. Sitäpaitsi olisi kuvernööri voinut määrätä minulle
asuinpaikan, jossa saattoi olla paljon huonommat olot kuin täällä.
Neuvottelin kirjeellisesti muistaakseni myös Semeshkon kanssa asiasta.
Pastorilla olisi ollut tietysti ikävä, jos minä olisin lähtenyt. Hän
sanoi:

»Niin, niin, kyllä kai sinulla on parempi siellä Simbirskissä, mutta
minulle tulee kovin ikävä, kun sinä lähdet!»

Selitin hänelle, että jään Kolyvaniin.

       *       *       *       *       *

Simbirskin asiasta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

8.7.1915. — Eräässä venäläisessä sanomalehdessä huomasimme uutisen,
että Svinhufvudin asemaa tullaan helpottamaan.

11.8.1915. — Svinhufvud sai klo 1/2 7 aamulla vapauttamistaan koskevan
riemusähkösanoman ensimmäisestä karkoituspaikastaan Tymskojesta.

12.8.1915. — Svinhufvud ei vieläkään ole saanut mitään virallista
tietoa vapautumisestaan, vaikka siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä.
Hän on aivan sairas tästä jännityksestä, vaikka hän ulkonaisesti
näyttää täysin rauhalliselta.

2.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin poliisilaitokselle, jossa hänen
täytyi odottaa kokonainen tunti, koska poliisimestari vielä nukkui.
Tunnin kuluttua kutsuttiin hänet uudelleen ja hänelle ilmoitettiin,
että hän saa muuttaa Simbirskiin.

3.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin tänään uudelleen poliisilaitokseen,
jolloin hänen täytyi tehdä päätöksensä Simbirskiin muuttamisesta. Hän
kieltäytyi ja pyysi saada jäädä paikoilleen.

1.2.1916. — Poliisi kävi, kutsumassa Svinhufvudin poliisikamarille.
Hänelle ilmoitettiin, että kuvernööri on nyt suvainnut vastata hänen
noin 5 kuukautta sitten lähettämäänsä kirjelmään, jossa hän pyytää
saada Simbirskiin matkustamisen sijasta jäädä tänne. Kuvernöörillä ei
ole mitään sitä asiaa vastaan.

       *       *       *       *       *

Heinäkuun lopulla pidetyssä ministerineuvoston istunnossa
ehdotti oikeusministeri Hvostoff, että Svinhufvudin asemaa
helpotettaisiin. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja sen johdosta
ilmoitti maanviljelysministeri Krivoshein duuman jäsenille jo ennen
avajaisistuntoa, että Svinhufvudille on päätetty antaa lupa palata
kotimaahan. Duuman avajaisistunnossa 1.8.1915 pitämässään puheessa
duumanjäsen Miljukoffkin viittasi Svinhufvudin vapauttamisen
mahdollisuuksiin. Pari viikkoa tämän jälkeen toimeenpani eräs
pietarilainen päivälehti kiertokyselyn Svinhufvudin asiassa. Lehti
kertoi, että Miljukoffin duuman avajaistilaisuudessa pitämän
puheen jälkeen alettiin Viipurissa, Helsingissä ja muissa Suomen
kaupungeissa valmistautua ottamaan Svinhufvudia vastaan. Paljon
väkeä kävi Svinhufvudin puolison luona Kotkaniemen tilalla, ja
sähkösanomatervehdyksiä saapui kaikilta Suomen kulmilta. Mutta nyt
on jo kulunut yli kaksi viikkoa duuman avajaispäivästä, ja mitään
oleellisia todistuksia, jotka vahvistaisivat Miljukoffin sanat
Svinhufvudiin nähden, ei ole vielä olemassa. Vasta näinä päivinä on
Svinhufvudille lähetetty Miljukoffin puhe pikakirjoitusjäljennöksenä.
On käynyt nimittäin selville, että siperialainen sanomalehdistö ei ole
saanut julkaista Miljukoffin puhetta.

Vasta kuukautta myöhemmin sai Suomen sanomalehdistö tietää, että
Svinhufvudin vapauttaminen olikin supistunut tarjottuun karkoituspaikan
vaihtamiseen.

Lokakuun 14 p:nä julkaisi Uusi Suometar Svinhufvudin karkoitusasiasta
seuraavan uutisen:

»Rjetsh julkaisee hra Gr. Semeshkon kirjeen, jossa tämä sanoo asessori
Svinhufvudin kirjoittaneen hänelle, että kun hän ei kerran pääse
kotimaahansa, niin hänelle on yhdentekevää, missä hän karkoitusaikansa
viettää. Kirjeessään valittaa asessori Svinhufvud suurta väsymystä
siitä, mitä hän on saanut kestää, ja huolestuttaa häntä myös kysymys,
lähetetäänkö hänet vastoin tahtoansa nykyisestä olinpaikastaan
Kolyvanista Simbirskin kuvernementtiin.»

Tämä uutinen kiersi myöhemmin kautta koko Venäjän sanomalehdistön.

Kun Svinhufvudin vapauttamisesta ei monista puuhista ja huhuista
huolimatta tullut totta, kääntyi eduskunnan nuorsuomalaisen ryhmän
puheenjohtaja P. Ahmavaara ryhmänsä valtuuttamana joulukuun
puolivälissä ministerivaltiosihteeri Markoffin puoleen pyytäen tätä
ryhtymään toimenpiteisiin, jotta eduskunnan entinen puhemies P.E.
Svinhufvud saisi palata kotimaahan.

Kirjelmässä, jonka Ahmavaara henkilökohtaisesti jätti
ministerivaltiosihteerille Pietarissa, lausutaan m.m.:

/#
 »Perustuslain nimenomaisen vakuutuksen mukaan ei tuomaria Suomessa
 voida virastaan erottaa muuten kuin laillisen tutkimuksen ja
 tuomion nojalla, ja virkatoiminnastaankin hänen on vastattava
 ainoastaan laillisessa tuomioistuimessa. Tästä huolimatta on
 maamme kenraalikuvernööri marraskuun 1 päivänä 1914 päättänyt
 kihlakunnantuomarin Svinhufvudin viralta pantavaksi, ja sittemmin
 hänet on samoin kenraalikuvernöörin määräyksestä karkoitettu maasta ja
 lähetetty Tomskin kuvernementtiin Venäjän keisarikunnassa.

 Kansanedustaja Svinhufvudia vastaan kohdistetussa pakkotoimenpiteessä
 on siten menty niin pitkälle, että häneltä on, siitä huolimatta mitä
 Suomen laissa vangitsemisen edellytyksestä säädetään, riistetty
 vapaus, jopa omassa maassa oleskelemisen oikeus, jota voimassa olevan
 lain mukaan ei voida menettää edes rikoksen johdosta tuomioistuimen
 päätöksellä. Tätä pakkotoimenpidettä eivät edes nykyiset erikoisolot
 riitä selvittämään, sillä sen syyksi mainitut seikat, jos niitä
 pidettäisiinkin rangaistavina virkavirheinä, eivät ole missään
 yhteydessä sodankäynnin ja sen tosiasiallisten vaatimusten kanssa.

 Se kohtelu, jonka alaiseksi edustaja Svinhufvud on saatettu, ja jota
 ei vieläkään ole oikaistu, vaikka jo toista vuotta on kulunut, on
 syvästi loukannut kansamme oikeudentuntoa ja herättänyt katkeruutta ja
 tyytymättömyyttä kaikissa kansalaispiireissä.»
#/

Tämä anomus näytti ensin johtavan tuloksiin, mutta sai kuitenkin
myöhemmin kenraalikuvernööri Seynin vaatimuksesta kielteisen
ratkaisunsa. Asiata valaisee parhaiten »Utro Rossiin» jouluaattona
23.12.1915 julkaisema uutinen. Mainitulle lehdelle ilmoitetaan
nimittäin tästä asiasta luotettavista lähteistä seuraavaa:

/#
 »Asessori Svinhufvudin kysymystä vaikeuttaa se seikka, ettei tässä
 tapauksessa voida sovelluttaa tavallista armahdusta, kosk'ei
 Svinhufvudia ole tuomittu mistään rikoksesta, vaan hänet on
 karkoitettu Siperiaan hallinnollista tietä sen vaaran takia, jota
 hänen toimintansa uhkaa tuottaa yleiselle rauhallisuudelle Suomessa.
 Kun kysymys Svinhufvudin vapauttamisesta nuorsuomalaisen puolueen
 anomuksen yhteydessä otettiin esille, ilmoitti Suomen korkeimman
 hallinnon edustaja, että hän, ottaen edesvastuun rauhan säilymisestä
 maassa, pitää tarpeellisena tehdä lopun suositun suomalaisen
 toimihenkilön vaikutuksesta maan asukkaisiin.

 Kysymys Svinhufvudin palauttamisesta kävisi paljon helpommaksi,
 jos hallitus saisi takeita, ettei Svinhufvud päästyään takaisin
 tuomarinvirkaansa Viipurin lääniin rupea agiteeraamaan hallitusta
 vastaan. Tällaisia takeita Svinhufvud ei tietysti anna, josta syystä
 on hyvin vaikeata toimia hänen palauttamisekseen Suomeen ennen sodan
 loppua.»
#/

Kohta edellämainitun uutisen jälkeen lakkaakin keskustelu Svinhufvudin
vapauttamisesta, ja asia haudataan.




KOLYVANIN VENÄLÄISET.


Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanin venäläiset elivät niinkuin pikkukaupungissa yleensä
eletään. Säätyluokan muodostivat virkamiehet ja varakkaammat porvarit
perheineen. Kaupungin virkamiehiä olivat papit, poliisimestari ja
hänen apulaisensa, tutkintotuomari, joka oli suorittanut lainopillisen
tutkinnon Moskovan yliopistossa, rauhantuomari, postimestari ja
lääkäri, jona alkuaikoina oli ennenmainittu »doktoritsa» ja hänen
poismuutettuaan mieslääkäri, joka sairaalloisuuden vuoksi ei voinut
palvella rintamalla. Sen ohessa kaupungissa oli apteekkari ja puoli
tusinaa äveriäitä kauppiaita. Tämä seurapiiri pani kaupungissa toimeen
iltamia ja tanssiaisia ja esitti näytelmäkappaleita sekä seurusteli
tietysti keskenänsä sangen ahkerasti.

Muistan, että kesällä 1915 olimme pastorin kanssa eräissä arpajaisissa
eli myyjäisissä, jotka oli järjestetty torille suureen lehtimajaan ja
jossa myös esitettiin tansseja. Toisen kerran, taisi olla syksyllä
1916, olimme pastorin, hänen rouvansa ja Benitan kanssa katsomassa
jotakin seuranäytelmää. Mutta muutoin elimme erillä venäläisistä.
Nämä eivät liioin uskaltaneetkaan seurustella meidän kanssamme, sillä
korkeat viranomaiset olisivat pian voineet kohdistaa epäluulonsa
heihinkin. Sitäpaitsi maailmankatsomuksemme oli niin erilainen, ettei
meistä ollut seuraa eikä huvia toisillemme.

Ainoat kolyvanilaiset, joitten kanssa olimme enemmän tekemisissä,
olivat mainittu apteekkari, nimeltä Annanoff, sekä rohdoskauppias
Alenski. Apteekkari Annanoff oli Kolyvanin keskeisimpiä henkilöitä,
vaikk'ei ollutkaan erikoisen varakas. Hän oli nainut erään
saksattaren, joka ei osannut saksaa ensinkään ja joka oli lisäksi
kreikkalaiskatolinen; Annanoff itse oli kotoisin Tallinnasta,
puhui saksaa hyvin ja oli luterilainen. Hänen isänsä oli eläessään
merikapteeni, joka kuljetti höyrylaivoja Suomenlahdella ja Itämerellä,
ja hänen mukanaan oli Annanoff nuoruudessaan kerran käynyt
Helsingissäkin. Hän oli pikkuinen, pirteä ja hauska mies. Maailmaa hän
oli nähnyt paljonkin, ja hänen luonaan käytiin usein juttelemassa, ja
hän kävi meillä. Hänen apteekissaan ei ollut lääketarpeita paljoakaan,
mutta riittämiin asti sentään. Hänellä oli apteekkarina oikeus spriin
saantiin, ja siitä riitti myös syrjäisille, mutta toisinaan viinakset
menivät hukkaankin. Niinpä kerrankin, kun Annanoff oli lähettänyt
renkinsä Novonikolajevskiin hakemaan paria »ämpäriä» spriitä, tämä
oli hyvien ystävien seurassa ryypännyt toisen astian kokonaan ja
toisestakin suurimman osan.

Mistä syystä Annanoff oli tullut Kolyvaniin, sitä en kysynyt. Ylipäänsä
ei tiedusteltu, kuinka kukin oli sinne joutunut. Siperiassa kerrottiin,
että kun Venäjällä virkamiehen toimintaan ei oltu tyytyväisiä, hänet
siirrettiin samanlaiseen virkaan itään päin, ensin Venäjälle ja sitten
Siperiaan. Jos ei sielläkään voinut hoitaa itseään, tuli lopulta ero.

Alenskiin, jolla oli Kolyvanissa pieni rohdoskauppa, tutustuttiin hänen
luonaan ostoksilla käytäessä jo ensi päivinä Ellenin ollessa mukana.
Alenskilla oli lähellä toria pieni, siisti puurakennus, joka näytti
hyvin hauskalta. Kun oltiin kävelemässä Ellenin kanssa, mentiin sinne
katselemaan. Hän huomasi heti, ettemme olleet alkuasukkaita, ja rupesi
puheisiin, ja niin tuli meistä tutut. Hän oli puolalainen eikä ollut
karkoitettu. Hänen rouvansa nimi oli Majevski, siis sama nimi kuin
suomalaisen saattajammekin.

Alenskille saatoin kerran tehdä hyvän palveluksen. Se oli syksyllä
1915, jolloin vaimonikin oli siellä. Hän tuli meille ja sanoi
asiansa olevan aivan tiukalla. Hänellä oli mylly maaseudulla noin
7—8 penikulman päässä ja se oli siirrettävä toiseen paikkaan, noin
3 penikulman päähän Kolyvanista. Muutto oli jo täydessä käynnissä,
koneet ja laitteet par'aikaa matkalla, mutta rahat loppuivat kesken.
Hän tarvitsi vielä sata ruplaa, ja ellei hän niitä saisi, jäisi mylly
taipaleelle ja pilaantuisi pian. Sellaista tappiota hän ei kestäisi,
vaan menisi konkurssiin. Hän pyysi sen vuoksi minulta tuon summan
lainaksi ja tarjosi pantiksi kaksipiippuisen haulikon ja joitakin
rouvansa kalleuksia.

Kun kysyin, eikö hänellä ollut liiketuttavia kauppiaitten joukossa,
jotka voisivat auttaa, vastasi hän:

»Te ette tunne Venäjän tapoja. Kun täällä joku joutuu vaikeuksiin, niin
kukaan ei lainaa kopeekkaakaan. Kaikki vain toivovat konkurssia ja
hyökkäävät sitten kimppuun ja ottavat kaikki!»

Rahat hän sai ja minä pantin. Olisin kyllä ilman panttiakin voinut
uskoa hänelle rahat, mutta kun hän miltei tyrkytti pantin, otin sen
vastaan.

Lainarahoillani Alenski sitten sai myllynsä paikoilleen ja asemansa
pelastetuksi. Parin kolmen kuukauden kuluttua hän maksoi velan takaisin.




KIRJALLISIA ILTOJA.


Öljylamppu palaa pöydällä ja luo valoa ympärilleen, mutta
nurkissa hämärtää. Pastorinrouvalla on käsissään sukanparsiminen
ja Svinhufvudilla muuta pientä työn näpertelyä. Mutta ukko
Hörschelmannilla on edessään saksalainen kirja, jota hän lukee ääneen.

Iltaisin ryhmittyy aina sama seurue pöydän ympärille, ja kuukaudesta
toiseen kaikuu Hörschelmannin ääni hiljaisessa huoneessa. Korvat
kuulevat tarkasti jokaisen sanan. Joskus suu vetäytyy hymyyn, ja joskus
tarttuu suru silmiin aina kirjan sisällön vaihtelujen mukaan, mutta
aina vain kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla.

       *       *       *       *       *

Svinhufvud kertoo:

— Talviseen aikaan ukko Hörschelmann tavallisesti luki ääneen, ja me
pastorinrouvan kanssa kuunneltiin. Ukko tilasi kirjoja Tomskista,
josta niitä eräs saksalainen pastori lähetti hänelle postitse. Siellä
luettiin Goetheä, Schilleriä, Heineä, Ranskan vallankumousta, Sohmin
kirkkohistoriaa ynnä muuta. Tavallisesti aloitettiin lukeminen pimeän
tullen. Pastorinrouva parsi vaatteita ja minä jokseenkin samoin.
Parsittiin sukkia, pyyheliinoja ja sen semmoista ja aika meni siinä
hyvin. Minä ompelin myös lammasnahkoja housuihini ja takkiini. Talvella
kun mentiin stepille, tarvittiin turkiksia suojaksi, sillä tuuli
pyrki muuten viiltämään läpi. Villaisiin tumppuihin ja sormikkaisiin
piti myös neuloa nahkat, sillä ei niistä muuten apua ollut. Kun
rouva parsiskeli, niin hän tapasi sanoa, että kolmesta rikkinäisestä
vaatteesta on tehtävä kaksi ehjää, ja siinä hän oli varsin oikeassa.

Ukko oli hyvin oppinut ja sai lukea, sillä aikaa kuin me pastorinrouvan
kanssa istuimme ja näpertelimme yhtä ja toista. Kerran meitä nauratti
kovasti, kun ukko jostakin Heinen kirjasta luki, että »ryssä on
kaksijalkainen nauta, jonka tsaari on leiponut ihmiseksi». Me
ihmettelimme, että sensuuri oli sallinut sellaisen kirjan luettavaksi.

Kappale kappaleelta aina luettiin ja seuraavana iltana jatkettiin.
Luettiin paljon myös Fritz Reuteria, alasaksaa, jota minä ymmärsin vain
puolittain ja jota toiset sitten selittivät minulle.

Martti Eklund toi minulle kirjoja, joiden joukossa oli Jac. Ahrenbergin
»Människor, som jag känt». Joitakin kohtia niistä käänsin tovereilleni,
m.m. huvittavan jutun Port Arthurin valloituksesta. Ahrenberg
kertoo istuneensa jossakin ylhäisessä seurassa, ei se tainnut olla
kenraalikuvernöörin luona, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Se oli
Japanin sodan aikana, ja läsnä oli korkeita upseereja, jotka ylistivät
Venäjän armeijaa sekä väittivät, että Port Arthur on niin luja, että
sitä ei valloita mikään. Sitten yht'äkkiä soitettiin Ahrenbergille
puhelimessa, ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti:

»Hyvät herrat, Port Arthur on valloitettu!»

»Herra siunatkoon, kuinka se on mahdollista!» »Sain juuri sähkösanoman
Tukholmasta.»

Svinhufvud ja Hörschelmann viettävät talvi-iltaansa (1916) asunnossaan
Basilnikoffin talossa Kolyvanin kaupungissa.

»Kuinka se on päässyt sensuurin läpi!»

»Siinä ei ollut muuta kuin: marmoria, kalkkia ja tiiliä kaupan.»

Ahrenberg oli nimittäin sopinut tällaisesta salamerkistä ystäviensä
kanssa.

Juttu huvitti meitä erityisesti ja kysyimme toisiltamme, että
kuinkahan paljon samanlaista kirjeenvaihtoa maailmansodan aikana
harjoitettiinkaan!

       *       *       *       *       *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Kolyvanin kirjallisista illoista
seuraavaa:

12.7.1915. — Iltapäivällä luimme Svinhufvudin kanssa, ja sen jälkeen
menimme ulos arolle, jossa oli hyvin kaunista.

14.7.1915. — Pieni lukutuntimme ja kävelymatkamme koivumetsikköön,
missä oli sateen jälkeen hyvin ihanaa.

29.8.1915. — Aikaisen päivällisen jälkeen luimme Svinhufvudin ja
Hoffmannin kanssa päivän tekstiä, vieläpä lauloimmekin samalla
3-äänisesti.

15.10.1915. — Teen jälkeen oli meillä jälleen lukutuntimme: »Die
Pfäfflinge».

22.10.1915. — Teen jälkeen luimme loppuun »Die Pfäfflinge» ja jätimme
raskain mielin hyvästit näille loistoihmisille.

23.10.1915. — Illallisen jälkeen aloimme lukea Reuterin »Hanne
Nüteä». Svinhufvud seuraa yllättävän hyvin alasaksalaisella murteella
kirjoitettua kirjallisuutta.

2.11.1915. — Luettiin illalla Reuterin »Woans ick to eene fru kam».

3.11.1915. — Aloitettiin Reuterin »Ut mine Franzosentid».

11.11.1915. — Illalla aloitettiin Sperlin »Die Fahrt nach der alten
Urkunde».

22.11.1915. — Illalla luettiin Emil Frommelin »Ernstes und Heiteres».

27.11.1915. — Aloitettiin Brachvogelin »El Dorado».

20.12.1915. — Aloitettiin lukutunnilla Brachvogelin »Aus dem
Mittelalter».

7.1.1916. — Aloimme lukea illalla Scharlingin »Im Pastorat zu Nöddeboe».

1.2.1916. — Aloimme lukea Raben »Hungerpastoria». Hyvin hieno kirja.

13.2.1916. — Teen jälkeen iloitsimme jälleen »Hungerpastorin»
lukemisesta. Svinhufvud ja Costi lukivat vuorotellen.

6.3.1916. — Teen jälkeen aloimme lukea Sienkiewiczin »Kreuzritteriä».

12.3.1916. — Aloitimme lukutunnilla mitä mielenkiintoisimman kirjan:
»Ernst von Bergman».

5.5.1916. — Costi luki ääneen oppilailleen Shakespearen »Julius
Caesaria». Svinhufvud, Hoffmann ja minä kuuntelimme mukana.

5.6.1916. — Illalla aloimme lukea Jägerin »Ranskan vallankumousta».

4.7.1916. — Aloitimme jälleen kirjallisen iltamme lukemalla Henselin
»Familie Mendelsohn».

30.10.1916. — Teen jälkeen jälleen vaatteiden paikkuuta, kumppanina yhä
edelleen Svinhufvud. Costi luki ääneen.

18.11.1916. — Lopetimme syvästi surren mainion lukemisemme »Familie
Mendelsohn». Tuntui kuin rakkaat tutut ihmiset olisivat kuolleet.

22.11.1916. — Teen jälkeen luettiin Hippelin »Lebensläufe». Costin
lukiessa me Svinhufvudin kanssa räätälöimme.

27.1.1917. —Illalla luettiin »Im Gottesländchen». Svinhufvud oli
esilukijana ja minä paikkailin.

7.2.1917. — Teen jälkeen Svinhufvud luki meille Panteniuksen »Um ein
Ei». Costi laittoi kuvankehyksiä, ja minä paikkasin vuodepeitettä.

Nämä otteet pastorinrouvan päiväkirjasta eivät suinkaan ole
tyhjentäviä. Niitä voisi sieltä poimia paljon enemmänkin, mutta jo
nämäkin riittävät osoittamaan, kuinka runsaasti Kolyvanissa uhrattiin
aikaa kirjallisuuden lukemiseen.




ELLEN TERVEHDYSKÄYNNILLÄ.


Ollaan Kotkaniemessä, jossa kesä on jo pudottanut lehtensä ja Kivijärvi
odottaa pakkasia laineitaan vangitsemaan. Kesä on kulunut kiireiden
kintereillä, mutta nyt myöhäissyksyn saapuessa on Ellen-rouva päättänyt
kiireistään huolimatta lähteä jälleen Siperiaan, jonne vain kirjesilta
on yhdistänyt hänet pitkän ja puuhakkaan kesän aikana. Nyt kun orvokit
ovat jo kuolleet stepiltä ja pimeä on hiipimässä sinne tilalle,
tarvitaan siellä valoa ja aurinkoa.

Juna kiitää itää kohden, ja samat tutut kaupungit tulevat taasen
vastaan. Ural-vuoret seisovat yhtä synkkinä kuin ennenkin, mutta
sittenkin monet toiveet risteilevät mielessä. Ovathan sanomalehdet
kesästä lähtien olleet täynnään uutisia vapauttamisista. Vielä
viimeisinä päivinäkin ennen matkaa on siitä puhuttu tuhkatiheään. Ja
tulihan kesällä jo kymmeniä onnittelusähkösanomia Kotkaniemeen. Silloin
uskottiin jo vapauttaminen todeksi, mutta ensimmäistä iloa seurasivat
pitkät odotukset ja pettymykset.

Tshikin tutulla asemalla Ellen-rouva nousee rekeen ja ajaa tuon
saman aron halki, jossa kevätkesällä kukkivat orvokit, mutta jossa
nyt lumi peittää maan kaikkialla. Muutaman tunnin kuluttua alkavat
näkyä jo Kolyvanin talot, ja pian senjälkeen pysähtyy reki eräiden
asuntoportaiden eteen, joissa tulijaa odottavat — — —

       *       *       *       *       *

Vaimonsa ensimmäisestä käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Marraskuussa Ellen tuli Kolyvaniin ja viipyi siellä muutamia
viikkoja. Hänellä oli tullessaan matkalaukku täynnään kaikenlaisia
hyviä tavaroita. Minun piti mennä häntä vastaan asemalle, mutta en
saanut lupaa, ja niin lähetettiin sinne pitkäpartainen ajuri, ukko
Gustshin. Kun Ellen ajoi pihalle, oltiin joukolla häntä vastassa.
Pastorinväki kertoi jälkeenpäin tulleensa oikein vartavasten katsomaan,
minkänäköinen vaimoni oli.

Ellenin ollessa Kolyvanissa koetettiin häntä huvittaa vierailuilla ja
muilla. Korttia ei kuitenkaan koskaan pelattu, sillä minä en ollut
mikään korttimies.

Jouluksi piti Ellenin lähteä kotiin hoitamaan pensionaattia, joka
oli aloitettu jo syksyllä. Vieraat olivat etupäässä venäläisiä ja
viihtyivät siellä erittäin hyvin. Joulunkin he viettivät Kotkaniemessä.
Yritys rupesi kannattamaan, ja siitä ansaitsemillaan rahoilla Ellen
maksoi sitten Siperian-matkansa ja muut menot, niin ettei hänen
tarvinnut muilta pyytää.

       *       *       *       *       *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Ellen-rouvan olosta Kolyvanissa
seuraavaa:

11.11.1915. — Svinhufvud sai sähkösanoman: »Kren eilen 1/2 3 lähtenyt
Pietarista.» On tiedusteltu kuka se on, mutta luultavasti se on hänen
vaimonsa.

12.11.1915. — Svinhufvud sai korjausvedoksen sähkösanomaansa, jossa oli
Ellen. Niinpä voimme odottaa häntä luoksemme jo maanantaina.

14.11.1915. — Svinhufvud ei, surullista kyllä, saanut mennä noutamaan
vaimoaan Tshikin asemalta. Hän lähetti kyytimiehen häntä vastaan. Paha
lumimyrsky.

15.11.1915. — Ikävöiden kaivattu asessorinrouva saapui klo 10 aamulla.
Reki pysähtyi portaiden eteen. Jumalan kiitos, hän oli kestänyt matkan
vaikeudet. Hän näyttää olevan hyvin rakastettava ihminen, ja me olemme
jo hyviä tuttuja keskenämme.

16.11.1915. — Aamupäivällä kävivät Svinhufvudit tervehtimässä meidän
vanhustamme, rouva Basilnikoffia. Meidän täytyi kaikkien juoda teetä
hänen luonaan ja syödä juuri uunista tulleita tuulihattuleivoksia.
Iltapäivällä he menivät Hoffmannien luo ja pyysivät minua mukaansa,
koska asessorinrouva puhuu vain auttavasti saksaa. Hänen kanssaan tulee
kuitenkin toimeen erinomaisesti.

17.11.1915. — Svinhufvudit menivät kävelemään. Rohdoskauppias tuli
vierailulle heidän luokseen. Keitettiin teetä ja haettiin kakkuja, ja
lopulta vieras jäi myös illalliseksi. Senjälkeen menimme ulos, joten
emme päässeet tänään ollenkaan lukemaan.

22.11.1915. — Asessorinrouva valmisti jäätelöä. Hän aikoo sillä
huomenna kestitä Hoffmanneja, jotka tulevat silloin vastavierailulle.
Svinhufvudit menivät iltapäiväkahvin jälkeen erään tuntemansa
juutalaisen luo vierailulle.

23.11.1915. — Iltapäivällä tulivat vieraat mukanaan vanha herra Schmidt
ja Dietrich, yhteensä 11 henkeä. He viipyivät klo 1/2 9:ään asti, mutta
eivät syöneet illallista enää, sillä kaikki olivat kylläisiä kaakusta
ja jäätelöstä. Asessorinrouva on pyytänyt Benitan ensi kevääksi tai
kesäksi Suomeen, jotta hän kerrankin saisi kunnollisesti virkistyä ja
reipastua maalla ihanassa ulkoilmassa.

28.11.1915. — Svinhufvudit olivat iltapäivällä vierailulla
rohdoskauppiaan luona.

29.11.1915. — Asessorinrouva auttoi minua vaatteiden pesussa. Hän meni
sitten miehensä kanssa Hoffmanneille ommellakseen siellä pienelle
pojalleen lakin Lillin lakin mallien mukaan.

5.12.1915. — Menimme kaikki klo 11 valokuvaajalle saadaksemme jonkin
muiston yhteisestä elämästämme täällä. Asessorinrouvan takia, joka
pian matkustaa pois, täytyi sen tapahtua jo nyt. Svinhufvudit olivat
aina päivälliseen saakka kävelemässä. Me aterioimme aina sunnuntaisin
ruokapaikassa. Iltapäivällä tuli vierailu toisensa jälkeen.

14.12.1915. — Svinhufvud ja Costi olivat 3-tuntisella kävelymatkalla.
Me käytimme heidän lyhyttä poissaoloansa hyväksemme harjoitellaksemme
Svinhufvudin huomiseksi syntymäpäiväksi sekakvartettia »Harre meine
Seele». Asessorinrouvalla on ihana sopraano.

15.12.1915. — Aikaisin klo 8 aamulla pidimme serenadimme. Taloon
tuotiin kolme kaunista torttua ja laatikkoon pakattu pullo likööriä
Dietrichiltä. Laitoin päivälliseksi suklaakiisseliä, nautittavaksi
limonaadin kanssa. Costi piti ruotsinkielisen puheen, joka päättyi
ruotsinkielisin sanoin esitettyyn eläköönhuutoon. Minä kohotin muutamin
sanoin eläköönhuudon asessorinrouvalle, meidän satakielellemme.

Klo 4:n aikaan tulivat vieraat, jotka näyttivät viihtyvän hyvin.
Me lauloimme täydessä kuorossa vanhoja kansanlaulujamme, leikimme
»jeu-d'esprit'tä», juttelimme ja politikoimme.

17.12.1915. — Klo 1/2 8 saatoimme asessorinrouvan reessä Hoffmannille.
Hän matkusti herra Hoffmannin kanssa asemalle ja sitten yksin edelleen
Luumäelle. Pakkasta oli 12° ja kirkas aurinkoinen päivä. Svinhufvudilla
ei ollut tänään ollenkaan ruokahalua. Illalla hän joi Costin kanssa
sinunmaljat.

       *       *       *       *       *

Jouluaattona odotti Luumäen asemalla Reetu rekineen Siperiasta palaavaa
Ellen-rouvaa. Nuo tutut kuusi kilometriä luistivat puolessa tunnissa,
ja niin oltiin jälleen Kotkaniemessä. Portailla olivat Alma Koitelin ja
Eivind vastassa, ja yhdessä heidän kanssaan vietettiin sitten joulun
aattoiltaa.




EINO HEINONEN


Marraskuun 19 p:nä 1915 on pastorinrouvan päiväkirjassa seuraava lyhyt
merkintä:

»Muuan nuori suomalainen tulla tupsahti yht'äkkiä sisään, jäi
päivälliseksi ja tuli uudelleen teelle, jolle olimme pyytäneet myös
isäntäväkemme. Niin oli meitä 8 henkeä.»

Eino Heinosen käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Eräänä kauniina päivänä, kun Ellenkin oli vielä Kolyvanissa, tuli
asuntoomme herrasmies, joka kumarsi, puhui suomea ja kysyi, että
ollaanko se ja se.

»Kyllä, kyllä», vastattiin, »mikä tuo maanmiehen tänne?»

Kävi selville, että tulija oli Eino Heinonen. Hänen veljellään oli
nahkurinliike Keravalla, ja hän oli tullut Siperiaan nahkoja ostamaan,
joita siellä saikin, varsinkin hevosennahkoja, hyvin halvalla. Kun hän
Novonikolajevskissa ollessaan kuuli, että minäkin olin siellä lähellä,
päätti hän tulla tervehtimään. Sehän oli hyvin ystävällisesti tehty.
Ei hän siellä kauan viipynyt, puolisen päivää vain. Istuttiin yhdessä,
syötiin ja juotiin teetä sekä juteltiin. Puhuttiin kaiken maailman
kieliä, viroa, saksaa ja venättä, ja me puhuimme Heinosen kanssa
tietysti suomea. Kotiin tultuaan hän kirjoitti käynnistään pitkän
kirjoituksenkin sanomalehtiin. Nykyään hän on Buenos Airesissa, jossa
hänellä on oma liikkeensä. Oli erittäin hauska tavata hänet siellä
Siperiassa.

       *       *       *       *       *

Uudessa Suomettaressa matkansa jälkeen julkaisemassaan kirjoituksessa
Eino Heinonen kertoo käynnistään Svinhufvudin luona m.m. seuraavaa:

— Viime marraskuun 19 p:nä saavuin liikeasioissa Novonikolajevskin
kaupunkiin Siperiassa. Huomattuani kartasta, että tunnetun
maanmiehemme, asessori Svinhufvudin karkoituspaikka, Kolyvan, oli
ainoastaan 45 virstan päässä, päätin poiketa häntä tervehtimään.

Vuokrasin hevoset ja läksin taivaltamaan. Ilma oli leuto ja keli
erinomainen. Ajettuani kolmisen tuntia havupuita kasvavien seutujen
läpi ja vahvaan jäähän menneen Ob-virran yli, alkoi edessäni kohoavalta
harjulta häämöttää suurehko kylä.

»Sieltä näkyy Kolyvan», huudahti kyytimieheni ja kysyi, mihin käskisin
ajamaan.

Kuultuani, ettei kaupungissa ollut enempää hotelleja kuin
matkustajakotejakaan, kehoitin kyytimiestäni viemään minut johonkin
semmoiseen paikkaan, jossa voisin saada asunnon ja ruokaa. Ja niin
jouduin erään »jamtshikan» eli kyytimiehen asuntoon, jossa huoneet
olivatkin siistejä ja isäntäväki ystävällistä.

Syötyäni aamiaisen ja juotuani teen läksin sitten klo kahden ajoissa
Svinhufvudia tervehtimään. Löysin helposti hänen asuntonsa, kolkutin
oveen ja selitin vastaanottavalle miespalvelijalle olevani suomalainen.

Heti tulikin etehiseen mies, jonka viimeksi olin nähnyt Suomen
eduskunnan puhemiespöydän takana. Asessori Svinhufvud tuntui ilahtuvan
maanmiehensä odottamattomasta tapaamisesta ja kehoitti minua
astumaan ruokasaliin, jossa esitteli minut rouva Svinhufvudille ja
eräälle virolaiselle pastorille sekä tämän rouvalle ja tyttärelle.
Istuuduttuamme juuri katettuun päivällispöytään virisi vilkas
keskustelu, sekaisin venäjän-, ruotsin-, suomen-, viron- ja
saksankielellä.

Keskustelu suuntautui ensiksi matkustamiseen Suomesta Siperiaan,
johon nähden kaikki olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ole niinkään
vaivalloinen ja merkillinen kuin miksi sitä Suomessa kuvitellaan.

Kysyin asessori Svinhufvudilta, mitä hän tiesi vapauttamisestaan,
josta niin paljon oli puhuttu. Asessori vastasi, ettei hän duumassa
tehdystä ilmoituksesta ja sanomalehtien kirjoituksista huolimatta
ollut alunpitäenkään uskonut koko vapauttamishuhua. Asessori
Svinhufvudille, kuten tunnettua, oli tarjottu tilaisuus muuttaa
Simbirskin kuvernementtiin, mutta hän kiitti kunniasta ja pyysi saada
jäädä Kolyvaniin. Simbirskin kuvernööri olisi nimittäin voinut määrätä
asessori Svinhufvudin asuinpaikaksi minkä tahansa kyläpahasen.

Mitä muuten Siperian kansaan ja sen luonteeseen tulee, ei asessori
Svinhufvudin niistä saama käsitys ollut varsin edullinen.
Epärehellisyys ja vilppi ovat varsin yleisiä paheita.

Päivänsä kulutti hra Svinhufvud etupäässä lukemalla. Hän on hankkinut
itselleen useita Siperiaa ja sen taloudellista elämää käsitteleviä
teoksia ja voisi hän kerran Suomeen takaisin päästyään pitää
hyvinkin mielenkiintoisia esitelmiä Siperiasta, sen kansasta ja sen
taloudellisista mahdollisuuksista. —

Rouva Svinhufvud tekee ahkerasti käsitöitä, ja neiti Hörschelmann
soittaa erittäin hyvästi viulua, josta kaikille koituu miellyttävää
nautintoa.

Mukanani lähetti asessori Svinhufvud terveisiä kotimaahan ja pyysi
kertomaan, ettei hänellä toistaiseksi ole erikoisempaa hätää, jos
kohta karkoitus ei mikään huvimatka olekaan. Herra Svinhufvud näyttää
erittäin virkeältä, ja sanoi hän hyvin viihtyvänsä Kolyvanissa,
mikä seikka on suureksi osaksi luettava myöskin miellyttävien
asuintovereitten ansioksi.

Minuun jätti tervehdyskäynti hänen luonaan unohtumattoman vaikutuksen.

       *       *       *       *       *

Yli 12 vuotta myöhemmin Buenos Airesista Svinhufvudille lähettämässään
kirjeessä Eino Heinonen muistelee vielä tuota merkillistä käyntiään
Kolyvanissa seuraavin sanoin:

»Muuten olen toisinaan ihmetellyt, kuinka Herra Senaattori saattoi
suhtautua minuun heti täydellä luottamuksella Kolyvanissa, istuessani
suoraan aamiaispöytään. Muistan ensimmäisen kysymyksenne:

— Mitä uutta kuuluu politiikkaan?

Muistan komeat savut pitkästä piipusta. Muistan iltakävelyn Kolyvanin
puhtailla lumisilla kaduilla, muistan leipurissa käynnin, yhden pöydän
ja kaksi tuolia. Ovi lensi auki ja sisään syöksyi poliisimestarin
apulainen ostaakseen leivoksia, ja minä luulin hänen tulevan minua
tutkimaan. Herra Senaattori meni rauhallisesti keskustelemaan upseerin
kanssa, ja tokko se siten minua huomasikaan.

Me piirsimme uudet rajat Suomelle — — — näkeekö

Eino Heinonen. Karl Friedrich Hoffmann, tämä vuosisata tai tulevaisuus
niitä? Minä ehdotin ryssän päästettäväksi merelle, Välimerelle, jotta
antaisi meidän, Suomen, olla rauhassa pohjoisessa. Senaattori vastasi:

— Mitä ryssä merellä tekee — ei mitään — eivät ne osaa merta
kyntääkään!»




JOULU 1915.


Talviaurinko hopeoi hankia. Tuulet ovat vaiti. Suuret puhtaat värit,
sininen ja valkoinen, hallitsevat taivasta ja maata.

Keskipäivän auringossa odottaa talvireki Basilnikoffin asuntoportaiden
edessä ja vie Svinhufvudin, Hörschelmannin ja Dietrichin metsään
joulupuuta hakemaan. Tunnit vierivät ja vierittävät auringon
mukanaan taivaanreunaan, mutta sitä ennen on kaunein puu kirvestetty
reenpohjaan, ja sen neulasien pistellessä kasvoja ja käsiä kiiruhtaa
reki takaisin kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

On jouluaatto. Aurinko on juuri sanonut viimeiset jäähyväisensä ja
hämärä kutonut ensimmäiset verkkonsa. Silloin sulkeutuu asunnon ovi.
Valmiiksi koristettu joulukuusi jää ihmeissään yksin odottamaan.
Mutta sen koristajat ja hakijat, mukanaan pastorinrouva, kiiruhtavat
hämäriä, lumisia katuja huopatossuissa ja turkeissa, viettämään joulua
niiden kanssa, joille aurinko ei ole hymyillyt. Heille on pastori
Tallinnassa asuvan serkkunsa avulla saanut järjestetyksi joulukuusen
ja joululahjoja, ja yhteistä lahja-avustusta on myös Svinhufvud omilla
varoillaan tukenut. Monena päivänä on pastori harjoitellut kotonaan
mieskuoroa, jonka joululauluillaan piti tehdä joulusta todellinen
joulu. Olisipa pastori pitänyt heille joulusaarnankin, mutta siihen ei
poliisimestari antanut lupaa. Jo muutamia päiviä ennen joulua oli tämä
kutsunut Svinhufvudin ja pastorin luokseen ja ilmoittanut heille, että
he saavat kyllä mennä mukaan juhlaan, mutta eivät saa esiintyä puhujina
siellä.

Saksalaiset Siperian vangit asuivat kylmissä parakeissa yhteen
ahdettuina. Aineellisesti monella heistä tuskin oli huonompaa kuin
kotona Saksassa sodan jaloissa olisi ollut, mutta henkisesti oli heille
tuskallista, kun heidän täytyi pysyä toimettomina ja kun eivät he
voineet auttaa isänmaataan sen suuressa kamppailussa.

       *       *       *       *       *

Harmaassa, suuressa parakissa seisoo juhlallisena joulupuu risteineen.
Kynttiläin tuttu valo ilmoittaa joulusta, suuresta rauhan juhlasta,
keskellä kauheinta sotaa. Moniin kymmeniin kasvoihin leviää iloinen
hymy. Mieleen muistuvat omat kodit, ne joulut, jolloin ilo oli
todellinen eikä ahdistuksen murtama. Kun joululaulut kaikuvat
valtaisina sävelinä, kuoron laulamina ja pastorin johtamina, silloin
unohtuu, ainakin hetkeksi, kohtalon kovuus. Laulujen vaiettua jaetaan
joululahjat, ja jokainen saa paketin tupakkaa.

       *       *       *       *       *

Kun kotona joulukynttilät on sytytetty ja joululaulut kantavat
korviin omissa huoneissa, muistuu Lappeen tuomiokunnan tuomarin
mieleen jouluaatto Tymskojessa vuosi sitten. Silloinhan ei ollut
edes joulukuusta, vain setripuun oksa, ja elämä tuntui paljon
murheellisemmalta. Eilenkin nukkui silloin sairaana vuoteellaan. Nyt
oli läsnä hyviä ystäviä, joulukuusi ja joululaulut.

Kauan vielä kynttiläin sammuttuakin istuttiin yhdessä teepöydän
ääressä. Dietrich ja Karl Friedrich Hoffmann olivat mukana koko ajan,
saipa Hoffmann arvokkaan joululahjankin, turkin, jonka Svinhufvud ja
Hörschelmann olivat hänelle ostaneet ja lahjoittaneet.

Ensimmäisenä joulupäivänä oma talo täyttyi vieraista, mutta toisena
joulupäivänä oltiin vierailulla Fuchsin ja Dietrichin luona. Sielläkin
oltiin joulukynttiläin ja laulujen ääressä.

Saksalaisia siviilivankeja kasarmissaan Kolyvanissa. Heidän luonaan
Svinhufvud vietti joulun 1915.




JÄÄKÄRIEN LÄHETTI.


Joulukuussa 1915 jääkäripataljoonan lähetin Aarne Sihvon oleillessa
Helsingissä pidettiin osakunnittain lukuisia salaisia kokouksia,
joissa miehiä kehoitettiin lähtemään mukaan Saksaan harjoittelemaan
ja taistelemaan jääkäreitten riveihin. Näihin aikoihin istuivat
ravintolassa eräänä iltana jääkäriliikkeen innokkaat toimihenkilöt,
Yrjö Ruuth, Harry Backberg ja Martti Eklund. Illan mittaan muistui
heidän mieleensä kaukana Siperiassa oleva Pehr Evind Svinhufvud. He
tiesivät ja luottivat siihen, että vaikkeivät toiset vanhemman polven
miehet heidän pyrkimyksiään ymmärtäisikään, niin ainakin Svinhufvud
seisoisi heidän takanaan.

— Mutta lähetetäänpä mies Siperiaan kertomaan hänelle puuhistamme!

Tämä ajatus tuli aivan yht'äkkiä mieleen ja sai innostuksen
nousemaan. Kohta joulun jälkeen asettui Yrjö Ruuth asiasta
neuvotteluihin Kai Donnerin kanssa, ja ajatus toteutettiin: Martti
Eklund lähetettiin tervehtimään Svinhufvudia. Sitä ennen kertoi Kai
Donner yksityiskohtaisesti Eklundille jääkäriliikkeen viimeisistä
vaiheista, erityisesti jääkäreitten oloista Saksassa, josta hän itse
hiljattain oli palannut. Hän antoi myös Siperiaan lähtevän tiedustella
Svinhufvudilta — ja tämä oli yksi matkan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä
—, hyväksyikö hän jääkärien toiminnan. Täten tahdottiin saada
Svinhufvudin siunaus asialle.

       *       *       *       *       *

Martti Eklundin käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Tammikuun alkupäivinä vuonna 1916 tuli Martti Eklund sinne. Hän oli
entinen apulaiseni, ja hänet olivat nuoret jääkäriliikkeen miehet
vartavasten lähettäneet minua tervehtimään sekä katsomaan, miten siellä
Siperiassa elettiin ja kuinka tultiin toimeen. Minä muistan, että oli
sunnuntai, ja me olimme kaikki Radziminskilla syömässä, kun hän tuli
sisään. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen tulostaan, sillä siitä ei
ilmoitettu edeltäkäsin. Hän jäi muutamiksi päiviksi Kolyvaniin, ja oli
hauskaa puhua hänen kanssaan.

Hän kertoi tarkemmin, kuinka asiat täällä kotimaassa olivat, ja minä
tiedustelin lisäksi niin tarkkaan kuin voin, mitenkä kukin täällä
eli. Muistan, että hän kertoi erikoisesti jääkäriliikkeestä, mikä oli
jo ollut vuoden hyvässä käynnissä. Olin kyllä vähän rivien välistä
sanomalehdistä lukenut, että jotakin siellä oli tekeillä, sillä
venäläiset lehdet puhuivat hyvin suuttuneessa äänilajissa suomalaisten
suhtautumisesta sotaan. Mutta venäläiset eivät tietysti ilenneet
suoraan sanoa, että suomalaisia oli mennyt Saksaan tappelemaan heitä
vastaan. Eklundilta sitten sain kuulla jääkäriliikkeestä, ja se
ilahdutti minua suuresti, että täällä kotona oltiin toiminnassa eikä
istuttu kädet ristissä. Samalla sain kuulla, että yleinen mieliala
Suomessa oli edelleen päättävästi Saksan puolella ja venäläisvastainen.
Kaikki toivoivat vain kotona, että venäläiset saisivat vahvasti
selkäänsä. Sain kuulla myöskin, että Adolf von Bonsdorff, Rafael Erich
ja Samuli Sario olivat menneet Saksaan, ensin tosin tiedustelemaan ja
tunnustelemaan vain maaperää. Mutta sitten oli tullut heille sana,
ettei kannatakaan palata kotimaahan, sillä viranomaisilla oli jo
jotakin vihiä heidän toimistaan. Muita yksityiskohtia ja nimiä en
muista hänen kertoneen.

Eklund oli muuten hyvin sopiva mies tulemaan sinne, sillä hän oli nuori
ja vahva aktivisti ja osasi venättä koko lailla. Vanhempaa miestä oli
vaikea sinne lähettää, sillä oli hyvin epävarmaa pääsikö sieltä pois
ollenkaan.

       *       *       *       *       *

Pastorinrouvan päiväkirjassa on 10 p:nä tammikuuta 1916 lyhyt merkintä
suomalaisen vieraan oleskelusta Kolyvanissa:

»Svinhufvud ja hänen ystävänsä ovat olleet paljon yhdessä ulkosalla
kävelemässä eli toisin sanoen me olemme jättäneet heidät yksikseen,
koska heillä varmaankin on paljon sanottavaa toisilleen.»

Mutta samana tammikuun päivänä, jolloin Svinhufvud ja Eklund kävelivät
yhdessä kaukaisessa Siperiassa ja jolloin Svinhufvud sai ensimmäisen
kerran kuulla jääkäreiden taistelusta, sattui eräs toinenkin pieni
merkkitapaus kansamme historiassa. Silloin, samana päivänä, seisoi
kaukana Saksanmaalla lähes tuhatpäinen miesjoukko, suomalainen
jääkäripataljoona 27, täysissä varusteissa ja suorissa sotilaallisissa
rivistöissä kuunnellen tarkkaan komentajansa majuri Bayerin miehekästä
puhetta. Samalla kuin pataljoonalle ilmoitettiin silloin uudet
upseeriylennykset, esitti majuri Bayer ensimmäisen kerran julkisesti
ajatuksen suomalaisen jääkäripataljoonan lähettämisestä rintamalle
taistelemaan pirua ja ryssää vastaan.

Tästä puheesta ja näistä taistelusuunnitelmista eivät Svinhufvud ja
Eklund silloin, Kolyvanin katuja mittaillessaan, tietäneet mitään,
mutta he aavistivat varmasti, että kosto tulee, sillä miekka vaappui
jo Venäjän kotkan ympärillä, näkymättömissä vielä, mutta silti minä
hetkenä tahansa valmiina rautaiseen lyöntiin. Tuntui kuin sydän
olisi täyttynyt rajattomasta ilosta ajatellessa, että viimeisetkin
siteet Venäjään katkeavat ja että venäläisten kanssa neuvotellaan
tulevaisuudessa, niinkuin monet vuosisadat sitten, vain raudalla ja
tulella.




METSÄSTYSMATKOILLA.


Svinhufvud kertoo:

— Elokuussa 1915 aloitin metsästyksen. Kysyin lupaa poliisimestarilta
ja hän antoi sen mielellään sanoen:

»Ampukaa vain, sehän on teidän ainoa huvinne täällä!»

Kuvernööriltä olisi oikeastaan pitänyt hankkia lupa, mutta sen tiesi jo
edeltäkäsin, ettei hän sitä olisi antanut. Senpä takia olikin hauskaa,
että poliisimestari uskalsi antaa metsästysluvan omiin nimiinsä.

Siperiassa kerrottiin olevan sääntönä, että sai ampua mitä hyvänsä
ja milloin hyvänsä. Metsästys oli aina ollut kaikille vapaa, mutta
tavallista oli, että kesän aikana, silloin kun linnut olivat vielä
pesillä, niitä ei ahdistettu. Täytyi odottaa syyspuoleen, kunnes
poikaset kasvoivat isoiksi, jolloin niitä vasta kannatti ampua. Minkä
verran kaupunkilaiset itse metsästivät, sitä en tiedä, mutta harvat
kai sitä harrastivat, sillä useimmat nuoret miehethän olivat sodassa.
Karkoitetuissakaan ei ollut aluksi metsämiehiä ensinkään. Sotaväessä he
olivat kyllä olleet mukana ja osasivat kiväärillä ampua, mutta haulikon
käytöstä heillä ei ollut paljoa tietoa. Eivät he myöskään olleet paljoa
venheissä liikkuneet, hiihtämisestä puhumattakaan.

Venheellä soudeltiin Obin vesijättömaille, joissa oli paljon matalia
kanavia ja kapeita ruohikkoisia järviä. Siellä ammuttiin sorsia;
ei niitä niin monta kerrallaan saatu, mutta aina jokunen sentään.
Myöhemmin, kun saksalaiset tuttavani kuulivat metsästyksestä, he
innostuivat kovin ja alkoivat pyrkiä mukaan. Vuoron perään sitten
ammuttiin, ja hauskasti päivä kului. Saalis tuotiin kotiin, ja se
maistuikin koko hyvältä, varsinkin jos oli nuoria lintuja, joissa oli
erinomainen liha.

Minä käytin ensin lainaamaani vanhaa haulikkoa, joka oli tehty
entisestä berdanikivääristä ja joka sangen usein »klikkasi» eikä
muutenkaan ollut parhaita. Puodeista sain ostaa ruutia, hauleja ja
tulppia. Siperiassa kaupan oleva ruuti oli muuten huonoa, ja haulit
olivat pehmeitä, semmoisia, joita minun nuoruuteni aikana käytettiin
täällä kotona.

Joskus käytiin Obin saarillakin jahdissa. Siellä tiheissä pensaikoissa
oli vahvasti jäniksiä, mutta kesällä oli niitä vaikea ampua, sillä
kasvillisuus oli niin rehevää, että jäniksen näki vain vilahdukselta.
Muutaman jäniksen ja teeren sain kuitenkin ammutuksi. Meille sattui
muuten syyskuussa 1915 mukava tapaus, joka osoittaa, kuinka kovasti
venäläinen pelkäsi jäniksen lihaa. Olin näet asettanut erään jäniksen,
ennenkuin se nyljettiin ja paistettiin, kellarin käytävään riippumaan.
Seuraavana aamuna tuli emäntämme pauhaten sanomaan:

»Nyt te olette pilannut minun raavaanlihani kokonaan! Olette pannut
jäniksen kellarin käytävään riippumaan, ja veri on valunut lihan
päälle!»

Mutta kun tarjouduin ostamaan häneltä tuon pilalle menneen lihan,
lauhtui akka heti ja selitti antavansa sen työmiehille:

»Kyllä ne sen syövät, kun eivät mitään tiedä.»

Jänistä venäläiset pitivät nimittäin vanhan testamentin mukaan
saastaisena eläimenä.

Seuraavana talvena sain haulikon Alenskilta, jolle olin lainannut
rahaa. Se oli koko lailla parempi vehe. Kesällä 1916 toi vaimoni
vihdoin oman haulikkoni täältä Kotkaniemestä. Se oli aika huonossa
kunnossa, kun sillä kotona oli paljon ammuskeltu; toinen lukko oli
mennyt epäkuntoon ja pyrki ennen aikojaan laukeamaan.

Vaimoni toi haulikon sillä tavoin, että kappaleet pantiin erikseen.
Tukki pistettiin matkalaukkuun ja piipun ympäri kierrettiin vaatteita.
Sitä oli vaikea saada Suomesta Pietariin, mutta salakuljettaen se
kuitenkin onnistui.

Marraskuulla 1915 mentiin kerran Fuchsin kanssa jänisjahtiin eräälle
Bjeloje Osero nimiselle suolle. Siellä oli jonkinlainen entinen järvi,
jossa kasvoi paljon sammalta ja pensaikkoa ja jonka ympärillä oli
jäniksiä. Ruokapaikasta, Radziminskilta, otettiin mukaan koira, joka
oli aivan meikäläisten ajokoirien näköinen. Se oli musta, ja sillä oli
kellanruskeat täplät silmien yläpuolella ja rinnassa ja jaloissa sekä
kannukset. Ajattelin, että jos ei tuo koira aja jänistä, niin sitten on
ihme. Mutta matkalla — silloin oli kirkas ilma ja jonkinlainen pakkanen
— tapasimme stepillä valkoisen pöllön jollakin kukkulalla istumassa.
Kun koira sen näki, rupesi se ajamaan sitä takaa ja juoksi virstoittain
sen perästä, mutta meidän jäniksistämme se ei välittänyt yhtään mitään.
En yleensä nähnyt siellä koiraa, joka olisi viitsinyt jänistä ajaa.
Eivätkä venäläiset niitä ampuneetkaan, pyysivät vain jänislangoilla tai
pienillä raudoilla.

En oikein päässyt perille metsästyksen salaisuuksista, ennenkuin olin
ollut siellä jonkin aikaa. Silloin sain selville, että lokakuussa, kun
maa jo oli kokonaan jäätynyt ja lehdet poissa puista, mutta lunta ei
vielä maassa, oli paras lähteä jäniksiä hätyyttämään. Ne olivat silloin
jo suureksi osaksi muuttaneet karvansa, niin että vanhat jänikset
olivat koko valkoisia. Tästä johtui, etteivät jänikset uskaltaneet
lähteä piilopaikoistaan stepille, ja jos lähtivätkin, niin juoksivat
vain lyhyitä matkoja pensaikosta toiseen. Näistä pensaikoista ampui
niitä helposti. Eihän se »urheilua» ollut, mutta maanpakolaisille se
oli mukavaa ajanviettoa.

Kerran menimme tällaiseen syysjahtiin mukanamme kaksi haulikkoa.
Minulla oli oma haulikkoni, ja toisena oli kai Alenskin ase,
jonka olin sittemmin jo ostanut häneltä. Mukana olivat Fuchs ja
Ullrich ja arvattavasti pikenttimme Hoffmann. Kyytimiehenä oli eräs
itävaltalainen sotavanki, wieniläinen kirjaltaja Dvorzak, joka hoiteli
hevostamme. Viisin miehin ajoimme metsälle toista penikulmaa Kolyvanin
ulkopuolelle. Silloin ammuttiin 18 jänistä. Minun osalleni tuli 9 ja
toisille samoin 9. »Verbumlattiin» koko päivä ja eräässä »isbushkassa»
keitettiin teet.

Sitten marraskuussa, kun jo oli tullut lunta, mentiin toinen kerta
jokseenkin samoille maille, mutta silloin saatiin vain 6 jänistä.
Steppi oli silloin aivan valkoinen, ja jänikset olivat arempia sekä
lähtivät ajoissa pensaista ulos eivätkä pysähtyneet ensinkään. Joskus
lähti niitä isommasta pensaikosta karkuun joka haaralle, ihan niinkuin
olisi pöyhinyt höyhenpolsteria. Ajojahtiin steppi olisi muuten ollut
mainio, jos vain olisi ollut ajomiehistöä. Venäläiset, niinkuin
sanottu, eivät ampuneet jäniksiä, vaan pyysivät niitä langoilla ja
ketunraudoilla. Jäniksen nahka oli kallista, ja sen he nylkivät
tarkkaan kynsiä ja korvia myöten. Jos jänis oli valkoinen, maksoi nahka
40 kopeekkaa kappaleelta, mutta jos se oli kirjava, oli sen hinta vain
20 kopeekkaa. Aikaisemmin heitettiin jäniksen ruhot pois, mutta nyt
sota-aikana myytiin niitä torilla 5 kopeekasta »njemtseille».

Metsästys oli siis sellaista, että talvella ammuttiin jäniksiä ja
syyskesällä sorsia.

Ukko Hörschelmann ei ollut metsästysmatkoilla mukana, sillä hän
liikuskeli hitaasti, mutta saksalaisista olivat paljon mukana Fuchs ja
Dietrich, varsinkin Fuchs, sekä tietysti pikenttimme Hoffmann. Yhtä ja
toista sitä aina tällaisilla metsästysmatkoilla saatiin, mutta pääasia
oli, että kulutettiin aikaa.

Dietrich oli kaiketi jo kotipuolellaan Liettuassa oppinut satimia ja
pyydysrautoja virittämään. Hänen kanssaan sitäkin keinoa pari kertaa
yritettiin; kun rautoja ja jänislankaa sai puodeista. Tulokset olivat
perin heikot, muistaakseni vain yksi jänis. Pyydyksiämme toiset
pyyntimiehet, venäläiset, varastelivat, ja sudet söivät meiltä joitakin
saaliita jäljistä päättäen. Mutta meidän oli rattosaa kulkea ympäri
stepillä ja keittää »isbushkoissa» teetä.

Kalastuksesta ei siellä tullut mitään. Minä kyllä hankin uistimen
ja siiman Novonikolajevskista sekä teetin kelankin siihen, mutta en
saanut sillä muuta kuin jonkin hauen ja ahvenen. Pitkääsiimaa yritin
myös kerran panna, mutta en tiedä mikä vaivasi, pohjatuuliko, sillä
ihmeempiä en silläkään saanut.

Retshkassa oli jonkin verran haukia ja särkiä, joita venäläiset
pyysivät jokinuotilla, mutta siihen emme me viitsineet ryhtyä. Obilla
pyydettiin kalaa taas merroilla ja verkoilla. Sterlettejä kalastettiin
hyvin omituisilla vehkeillä, mutta niistä en oikein päässyt selville.

Nuotalla venäläiset täälläkin toisinaan saivat hyvin runsaan
kalansaaliin, mutta koukkukalastusta he eivät tunteneet enemmän kuin
uistintakaan. Talvella näin heidän onkivan avannoista ja käyttävän
matojen asemesta pieniä äyriäisiä, joita he olivat liejusta hakeneet.

       *       *       *       *       *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä metsästysmatkoista seuraavaa:

30.8.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann menivät klo 8 aamulla jälleen
jahtiin. He palasivat vasta klo 8:n jälkeen illalla mukanaan 1 sorsa, 3
nokikanaa ja 1 haukka.

31.8.1915. — Svinhufvud perkasi Hoffmannin kanssa eilisen jahtisaaliin.

22.9.1915. — Klo 1/2 7 olivat molemmat herrat lähtövalmiina. Benita
otettiin mukaan. Vasta klo 8:n aikaan illalla he palasivat takaisin,
ihastuneina ja punaisiksi palaneina, mukanaan 1 jänis ja 3 kurppaa.

23.9.1915. — Svinhufvud nylki jäniksen omakätisesti.

22.10.1915. — Metsästäjät lähtivät liikkeelle aikaisin aamulla.
He palasivat klo 1/2 8 illalla mukanaan 3 valkoista jänistä ja
tyytyväisyydestä loistaen.

25.10.1915. — Svinhufvud nylki tänään 3 jänistä.

30.1.1916. — Svinhufvud, Dietrich ja Hoffmann menivät metsään katsomaan
aikaisemmin kärppiä varten asetettuja pyyntirautoja. Kymmenestä
pyydyksestä oli 7 varastettu ja 3 tyhjää.

16.2.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsään ja toivat mukanaan
jäniksen satimesta. Se oli ensimmäinen saalis pyydysraudoista.

30.4.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät jahtiin.

14.8.1916. — Svinhufvud palasi klo 9:n aikaan kotiin jahdista, jälleen
mukanaan 8 sorsaa.

18.8.1916. — Svinhufvud, Hoffmann, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja hänen
poikansa menivät jo aikaisin klo 1/2 6 jahtiin. He palasivat illalla
kotiin mukanaan 10 sorsaa, jotka jaettiin kaikkien metsämiesten kesken.

26.10.1916. — Svinhufvud, Beauvais, Fuchs ja Ullrich menivät klo 8:n
aikaan jahtiin. Klo 1/2 8 illalla he palasivat mukanaan 18 jänistä,
joista Svinhufvud yksin oli ampunut 9.

10.11.1916. — Svinhufvud ja Fuchs menivät aikaisin jahtiin ja palasivat
mukanaan 6 jänistä, joista 2 lahjoitettiin.

28.12.1916. — Svinhufvud palasi klo 1/2 10:n aikaan hyvin iloisena
mukanaan pienoinen jänis.




VAARALLINEN KIRJE.


Kirjeenvaihto Kolyvanin ja kotimaan välillä oli hyvin vilkasta.
Kirjeitä tuli ja meni alinomaa, sukulaisille, ystäville ja tuttaville.
Enimmät kirjeet kulkivat sotasensuurin tarkastavien käsien lävitse ja
muutamat niistä jäivät sille tielleen. Niin kävi myös erään kirjeen,
jonka Svinhufvud oli kirjoittanut pankinjohtaja Emil Schybergsonille.
Siinä arvosteltiin olevia oloja ja Venäjän hallitusta ankarassa
äänilajissa, ja sensuuri päätti pidättää sen itselleen, vieläpä
antoi laatia siitä memorandumin korkeammille viranomaisille. Kirje
oli päivätty Kolyvanissa 2.7.1916, ja siitä valmisti memorandumin
sotasensuurin virkailija, alikapteeni Berg, joka salaisessa kirjeessä
17.7.1916 lähetti sen edelleen ylemmille viranomaisille. Mainittu
memorandumi, josta myös käy ilmi kirjeen poliittinen pääsisällys, on
kokonaisuudessaan seuraava:

— Kirjeensä alussa tekijä koskettelee tunnettuja tapahtumia keväällä
Hypoteekkiyhdistyksessä sekä entisen kapteeni Lessin, mainitun
yhdistyksen kamreerin, itsemurhaa. Senjälkeen hän käsittelee
mielenkiintoisesti valtiopäivävaalien tuloksia sekä lausuu monien
suomalaisten tavoittelevan vain pääsyä »edustajaksi», minkä johdosta
hänen mielipiteensä mukaan erityisten lakien uudetkaan esitykset eivät
voi valtiopäivillä tulla ratkaistuiksi hyväksyttävään suuntaan, koska
eduskunnan kokoonpano on n.s. »jokapäiväisellä, yksinkertaisella
tasolla». Tekijän mielipide »Suomen osaanotosta sotamenoihin» on »aivan
kielteinen», vaikka Hbl:n ja Hels. San:ain artikkelien sisällyksen
mukaan hän toteaa käsityksen Suomessa aivan päinvastaiseksi. Mutta
muodollisesti tämä on vain näennäinen, ulkonainen, eikä todellinen
kanta. Koko tämän »erikoisen kysymyksen» arvosteleminen on mahdoton,
kiitos »sensuurin».

Edelleen tekijä lausuu, että vaikka sota yhä lyö leimansa kaikkeen,
täytyy toiveen rauhasta olla kaikkialla suuri:

»Kallistuminen alkaa tuntua Siperiassakin, ja elintarvekysymys saa yhä
uhkaavamman luonteen. Jos meidän maamme jää riippuvaksi venäläisestä
keskusvallasta varsinkin leivän tuonnin suhteen, niin tokkopahan ne
meille sitä antavat. Jos meidän lisäksi on ne suoritettava Suomen
markoissa kurssiin 2:66, eikä ruplissa, niin minä pidän tätä mitä
suurimpana hävyttömyytenä. On mahdotonta tietää, mitkä inhoittavat
tarkoitusperät ovat keksineet sellaisen mieliä kuohuttavan ehdotuksen!
Arvelen, että virkamiehet silloin voivat elää jotakuinkin hyvin.
Mahdollisesti korkeimmissa piireissä nyt tahdotaan palkita meitä, koska
me tähän saakka olemme päässeet jotenkin vähällä sotakysymyksistä.
Kuten näet ei edes täällä Siperiassa ole oppinut saamaan kovin korkeita
käsityksiä pyhästä Venäjästä! Mutta kaikesta huolimatta olen minä
näissä asioissa optimisti. Ei niin, että minä uskoisin rauhan tuovan
meille jotakin etua, vaan pikemmin päinvastoin. Nykyinen hallitustapa
on juuriaan myöten mätä ja usko sen jatkuvaisuuteen suuresti
heikentynyt. Senvuoksi me voimmekin kasvavalla energialla ryhtyä työhön
oman maamme hyväksi.»

       *       *       *       *       *

Memorandumin tekijä on siis, kuten edellisestä voi havaita, rajoittunut
pääasiallisesti vain siteeraamaan Svinhufvudin omia sanoja uskoen
nähtävästi siten antavansa viranomaisille kaikkein vaikuttavimman kuvan
kirjeen »häikäilemättömästä» sisällyksestä.

Millaisia ajatuksia mainittu kirje on herättänyt viranomaisissa, on
epätietoista, mutta varmaa on, että se on antanut kenraalikuvernööri
Seynille uusia erinomaisia aseita Svinhufvudia vastaan hänen
koettaessaan estää maanmiehemme palauttamista takaisin kotimaahan.
Sensijaan ei kirje sinänsä aiheuttanut Svinhufvudille mitään näkyviä
ikävyyksiä.

Jotensakin täsmälleen vuotta myöhemmin edellämainitun memorandumin
päiväystä toteutuikin Svinhufvudin ennustus »mädän hallituksen»
jatkuvaisuuden päättymisestä sen sortuessa maaliskuun vallankumouksen
aaltoihin.

       *       *       *       *       *

Kirjeestään Schybergsonille Svinhufvud kertoo vain muutaman sanan:

— Kerran kirjoitin Schybergsonille pitemmän kirjeen, mutta se ei tullut
perille, vaan joutui santarmiarkistoon. Siinä olinkin tavallista
ankarammin arvostellut Venäjän hallitusta.




ELLEN JA EIVIND.


Kevättalvella, pari kuukautta ennen Ellenin ja Eivindin
Siperiaan-saapumista, sanoi Basilnikoffin emäntä irti asukkaansa.
Pastorinrouvan päiväkirja kertoo asiasta seuraavaa:

15.3.1916. — Vanha emäntämme pyysi meitä muuttamaan pois voidakseen
antaa huoneemme miniälleen, mikä meistä oli hyvin ikävää. Kävimme heti
Svinhufvudin ja Costin kanssa kaupungissa uutta asuntoa hakemassa.

17.3.1916. — Juoksimme Svinhufvudin kanssa puoli päivää asuntoa
hakemassa.

19.3.1916. — Olemme löytäneet mainion asunnon, vielä paremman kuin
entinen. Se on kauppias Laptjeffin talossa ja saamme siitä haltuumme 3
isoa huonetta. Taloon kuuluu puutarha, piha ja pieni parveke. Hinta on
sama kuin entisessä eli 15 ruplaa kuukaudelta.

28.3.1916. — Muutimme uuteen asuntoomme ihanan ilman vallitessa,
Karlin, Lillin ja erään siviilivangin uskollisesti auttaessa. Asunto on
aivan eurooppalainen, melkein ylellisen hieno isoine puutarhoineen.

31.3.1916. — Ensimmäinen lukutuntimme uudessa asunnossamme.

       *       *       *       *       *

Kevät tuli. Aurinko nousi yhä korkeammalle, päivät pitenivät ja
elämä hiihteli vanhaa latuaan. Oltiin metsästysmatkoilla, tehtiin
rekiretkiä, luettiin iltaisin kirjallisuutta ja käytiin naapureissa
vierailuilla. Niin kuluivat helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu lumen ja
pakkasen merkeissä. Mutta Siperian jättiläinen, Ob, auringon rinnalla
kesän ja talven mahtavin valtias, kävi huhtikuun viimeisinä päivinä
yhä levottomammaksi. Päivä poltti ohenevaa jäänpintaa yhä kuumemmin,
ja vedet jäitten alla myllersivät yhä vuolaammin. Ja toukokuun toisena
päivänä — Svinhufvud ja Dietrich olivat silloin menneet jahtiin
stepille — murtuivat yht'äkkiä Obin jäät, vesi nousi sylimitoin ja
peitti valtansa alle kaiken, niin että jättiläisjoesta tuli nyt
rannaton meri. Ja siihenpä taittui talven viimeinen valta, vedet
laskivat jälleen ja uusi kesä alkoi tehdä lehtiä puihin ja kukkia
maahan. Kesäkuuta odotellessa alkoi tulla tietoja, että Ellen-rouva
on jälleen tulossa Siperiaan. Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä
asioista seuraavaa:

27.5.1916. — Asessorinrouva toivoo olevansa noin 14 päivän kuluttua
täällä mukanaan joko nuorin tai vanhin poikansa. Edellinen on noin
9-vuotias ja jälkimmäinen asianajaja Turussa. Kylläpä tulee suuri ilo
Svinhufvudille.

8.6.1916. — Asessorinrouva kirjoitti tänään, että hänen tulonsa on
epävarma, koska hänen sairautensa asettaa hänelle edelleen esteitä.

10.6.1916. — Asessorinrouva kirjoitti tulevansa maanantaina mukanaan
nuorin poikansa. Kun Laptjeffin väki muutti kesäasunnolleen, vuokrasi
Svinhufvud nopeasti myös rouva Laptjeffin makuuhuoneen.

11.6.1916, — Helluntai. Ihana ilma. Haimme yhdessä erään saksalaisen
siviilivangin kanssa koivuja ja lemmikkejä koristaaksemme niillä
asessorinrouvan huoneen hänen tuloaan varten. Benita sitoi seppeleen,
ja Hoffmann laittoi ruotsinkielisen tervehdyslauseen.

12.6.1916. — Kaikki oli valmista asessorinrouvan vastaanottoa varten,
mutta saimme odottaa turhaan.

13.6.1916. — Svinhufvud sai rouvaltaan sähkösanomatiedon, ettei ole
saatavissa ainoatakaan matkalippua, minkä takia hänen lähtönsä siirtyy
20 p:ään kesäkuuta. Vastaanmennyt ajuri on nyt turhaan odottanut 3
päivää, ja huone on liian aikaisin vuokrattu. Svinhufvud oli niin
väsynyt 2-päiväisestä odotuksesta, että hän jäi mieluummin kotiin
meidän lähtiessämme vierailulle Dietrichin luo.

24.6.1916. — Svinhufvud jäi kotiin odottamaan sähkösanomaa meidän
toisten lähtiessä viettämään Fuchsin syntymäpäivää.

25.6.1916. — Olimme juuri menossa Novonikolajevskiin, kun
asessorinrouva tuli pienen poikansa Eivindin kanssa täydellisesti
yllättäen meidät. Hänen Pietarista lähettämänsä sähkösanoma ei
luonnollisestikaan ollut tullut perille.

       *       *       *       *       *

Ellen-rouvan ja Eivindin käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Kesäkuussa 1916 tuli Ellen sinne Eivindin kanssa. Ellen kertoi
matkaltaan, että kun he ajoivat Gustshinin kanssa Tshikistä Kolyvaniin
maantietä pitkin, tuli keskellä kuumaa päivää iso paarmalauma niinkuin
pilvi heidän kimppuunsa. He saivat hosua sateenvarjolla, nenäliinalla
ja piiskalla minkä kerkisivät varjellakseen itseään, ja hevoset
kiitivät hurjaa laukkaa eteenpäin, kunnes paarmat äkkiä hävisivät.
Tuollaiset paarmalaumat kuuluivat olevan matkamiesten pahimpia vaivoja
kesällä. Kerran olivat saksalaiset ystävämmekin eräällä retkellä
joutuneet samanlaiseen paarmalaumaan.

Sitten kuljettiin ympäri Ellenin kanssa steppiä katsomassa. Oltiin
myös vieraina Beauvais'lla, Hoffmannilla ja muilla tuttavilla. Ellen
sai nähdä, ettei minulla vieläkään mitään hätää ollut. Kun hän sitten
oli aikansa ollut, lähtivät hän ja Eivind takaisin Kotkaniemeen
kotiaskareilleen.

       *       *       *       *       *

Ellen-rouvan oleskelusta Kolyvanissa kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

1.7.1916. — Ilokseni maistui päivällisruokani kaikille, vieläpä
pienelle Eivindillekin, joka söi suurella ruokahalulla.

2.7.1916. — Pikku Eivind jäi vuoteeseen 39°:n kuumeessa. Näyttää
kuin hänelle tulisi angina. Sitä en ihmettele ollenkaan, sillä hän
on juossut kaiket päivät paljain jaloin ulkona kylmässä ja kosteassa
ilmassa. Eilen onkimatkalla kastuivat hänen jalkansa, ja hän istui
märissä sukissa koko illan.

3.7.1916. — Pienokainen, Jumalan kiitos, on päässyt kuumeestaan. Hän
jäi kuitenkin luonnollisesti vielä vuoteeseen.

4.7.1916. — Pienokainen oli koko päivän pystyssä, mutta on hieman
heikko vielä.

6.7.1916. — Asessorinrouva toi meille muuten kaikenlaista hyvää:
Costille kirjoituspaperia, paperosseja, ruotsalaisen Uuden Testamentin
ja mustikanlehtiä teetä varten, Benitalle ja minulle makeisia.

Asessorinrouva oli nukkunut huonosti yönsä ja jäi senvuoksi lepäämään
iltapäivään asti, minkä jälkeen hän meni yhdessä miehensä ja poikansa
kanssa Studnitzin luo kahville.

7.7.1916. — Asessorinrouva ottaa Benitan mukaansa ja hankkii hänelle
paikan Helsingissä.

9.7.1916. — Svinhufvudit olivat kahvilla Alenskin luona.

10.7.1916. — Asessorinrouva oli tänään hyvin pahoinvoipa ja oli koko
päivän omassa huoneessaan.

11.7.1916. — Klo 6 aamulla menivät Svinhufvud, Fuchs, Ullrich, Beauvais
ja Karl kalaan ja jäivät koko päiväksi. Costin piti mennä mukaan, mutta
hän jäi kuitenkin sateen takia kotiin. Myös aamupäivällä ja illalla
tuli vähäisiä sadekuuroja. Siitä huolimatta palasivat matkamiehet
täysin kuivina klo 1/2 9 juuri parhaiksi teelle, mutta ilman kaloja. He
olivat vetäneet venheen sateen ajaksi maihin, kaataneet sen kumoon ja
hakeneet suojaa sen alta.

13.7.1916. — Koko yö valvottu. Matkatavarat lähetettiin klo 3 yöllä, ja
klo 5 aamulla lähtivät asessorinrouva ja Benita.

       *       *       *       *       *

Sinä aamuna, jolloin Ellen-rouva, Eivind ja Benita lähtivät ajamaan
rattailla Siperian aroa pitkin Tshikin rautatieasemalle, oli aurinko
satumaisen kaunis. Se oli juuri nousemassa Obin itärannan metsien takaa
ja valaisi kylmillä aamusäteillään Kolyvania. Mutta mitä lähemmäksi
rautatietä saavuttiin, sitä ylemmäksi korkeni aurinko. Aron kukkasmeri
heräsi sen lämpöiseen hyväilyyn, levitti terälehdet ilmiauki ja kantoi
niiden tuoksun vastaan kaikilta suunnilta.

Tulikuumia kiskoja pitkin kiiti Siperian juna muutamia tunteja
myöhemmin Tshikin asemalta jälleen länttä kohden. Jo kolmatta kertaa
matkasi Ellen-rouva samaa tietä. Maisemat ympärillä tuntuivat jo niin
tutuilta, ettei mieli voinut niihin enää kiintyä. Mutta pieni Eivind
istui alinomaa ikkunoissa, katseli kyliä ja metsiä ja ihmetteli matkan
suunnatonta pituutta.




MAANVILJELYSPUUHISSA.


Eipä näyttänyt tulevan loppua maanpakolaisuudesta enemmän kuin
sodastakaan. Kuukaudesta toiseen jatkui vain yhtä ja samaa
Siperiassa-oloa. Silloin Dietrich ehdotti eräänä päivänä, että
ryhdyttäisiin maanviljelyspuuhiin.

Näistä puuhista Svinhufvud kertoo:

— Alkutalvella 1916 ostimme poliisilaitokselta itsellemme hevosen. Se
oli koko lailla vahva ja hyvä, vaikka vähän ontuikin, ja maksoi vain 12
ruplaa. Saksalainen Dietrich oli mukana sitä ostamassa, ja hän sen otti
myös hoitoonsa. Hän oli maanviljelijä Itä-Preussista, jossa hänellä oli
pieni talo kotipuolessaan, vaikka hän pääasiassa hoiti vuokraamiansa
kreivi Tyshkevitshin tiloja Liettuassa. Hän oli komea, pitkä ja harteva
sekä puhui yhtä hyvin liettuaa kuin saksaa.

Ostimme torilta reenpohjan, johon hän laittoi siivet ja muut lisät,
niin että se saatiin ajettavaan kuntoon. Kärrytkin hankittiin ja samoin
tietysti valjaat.

Ajoimme hevosellamme milloin missäkin ja kuka milloinkin. Saksalaiset,
ja varsinkin Dietrich, käyttivät sitä paljon. Sillä oli kesällä kaunis,
kellertävä karva, mutta talvella pakkasen vaikutuksesta se kasvoi niin,
että karvat törröttivät kuin pystykorvakoiran.

Eivät Siperian aroilla hevoset yleensä suurissa hinnoissa olleet.
Hyvät työhevoset maksoivat 15—25 ruplaa. Eivät ne tosin »orloffareita»
olleet, mutta vankkoja stepin hevosia. Siksipä Heinonenkin tuli sinne
nahkoja ostamaan.

Kesällä 1916 ruvettiin Dietrichin ehdotuksesta suunnittelemaan
maanviljelystä. Vuokratuinkin pieni maa-ala stepiltä, noin 5 virstan
päässä Kolyvanista. Sinne laittoi Dietrich itselleen pienen asumuksen
riu'uista, risuista ja turpeista ja muutti sinne parin saksalaisen
kanssa asumaankin. Kun maa vuokrattiin »otets» Stepanilta, eräältä
papilta, annettiin asumukselle sen mukaan nimeksi »Villa Batjushka».
Siellä kynnettiin omalla hevosella ja viljeltiin kauraa ja vehnää ja
siellä kasvatettiin myös kaaleja, lanttuja, kurkkuja ja herneitä.

Kävimme siellä pastorin ja rouvan kanssa pari, kolme kertaa hevosella.
Minä kävin kyllä jalkaisinkin siellä toisinaan. Sinä kesänä kuivuus
Kolyvanin seuduilla vaivasi viljelyksiä, ja meidän maatalouttamme sitä
enemmän, kun myöhänlaisesti päästiin kylvämään. Sitten tuli vielä
aikainen syksy, niin ettei kaura oikein tahtonut valmistua. Tulos
maanviljelyksestämme ei näistä syistä ollut erikoinen. Kun syksyllä
jako toimitettiin, minä sain kuitenkin aika ison säkin vehnää, jonka
pitkä Hoffmann juuri ja juuri jaksoi kantaa. Myin sen Annanoffille, kun
sieltä lähdin. Taloudellinen puoli yrityksestä ei siis ollut kehuttava,
mutta virkistävä ja mielenkiintoinen puuha se oli.

       *       *       *       *       *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Dietrichin maanviljelyspuuhista:

4.5.1916. — Svinhufvud ja Dietrich ottivat Benitan mukaansa matkalle
muutaman virstan päähän kaupungista, missä ovat erään venäläisen papin
pellot, joita Dietrich ryhtyy viljelemään.

26.5.1916. — Iltapäivällä Svinhufvud lähti Dietrichin pelloille noin
5 kilometrin päähän täältä. Minä olin vähän huolissani, kun hän
lähti juuri pahimpaan helteeseen. Dietrich tarjosi hänelle ruokaa ja
saattoipa hänet hevosella takaisinkin. Svinhufvud toi mukanaan suuren
joukon kasveja, osaksi jo »prässättyinä».

13.7.1916. — Heti ruokapöydästä noustuamme tuli Dietrich sopimuksen
mukaisesti hakemaan meitä kaikkia luokseen »Villa Batjushkalle».
Hänelle oli suuri pettymys, että asessorinrouva ja Benita olivat
matkustaneet pois.

Hän oli järjestänyt kaiken hurmaavasti. Eräässä teltassa odotti
meitä valkoisella liinalla mitä herkullisimmin katettu pöytä. Meille
oli suuri yllätys teltan taakse asetettu gramofoni, joka yht'äkkiä
soitti kauniin marssin ja useita kauniita lauluja. Tuntui niin
eurooppalaiselta, että aivan unohti Siperian.

Ne kolme nuorukaista, jotka olivat jääneet Dietrichille uskollisiksi,
näyttivät hyvin hauskoilta. Luulen, että ne olisivat hyvin mielellään
pyörähtäneet Benitan kanssa.

20.8.1916. — Dietrich lähetti hevosella hakemaan meitä »Villa
Batjushkalle». Mukana olivat myös Hoffmannit ja Beauvais't. Jälleen
soitti gramofoni ja nuoriso tanssi. Luettiin, puheltiin, pidettiin
päivällislepoa ja haettiin kukkia, kukin halunsa ja mielensä mukaan.




TERVEHDYS TYMSKOJESTA.


Laptjeffin talosta, jonka huoneiden sanottiin talvella olevan liian
kylmiä, oli syyspuolella kesää muutettu asumaan Gustshinin luo. Muutto
tapahtui heinäkuun lopulla 1916, ja nyt oli asuttu uudessa paikassa
jo muutama viikko. Eräänä päivänä ilmestyi yhtäkkiä taloon kaukainen
vieras. Tästä vierailusta Svinhufvud kertoo:

— Eräänä kuumana elokuun päivänä, kun istuin huoneessani Gutschinilla,
kurkisti joku ovesta ja kysyi:

»Saako tulla sisään!»

»Saapi», vastasin, ja huoneeseen astui vanha tuttu Tymskojesta,
puolalainen Veselovski.

Sepä hauska tapaaminen! Lausuin hänet tervetulleeksi ja onnittelin,
että hän oli päässyt Tymskojesta eteläisemmille maille, sekä kysyin
häneltä, millä matkoilla oltiin. Veselovski selitti, ettei matka ollut
niinkään hauska enää. Hän oli nimittäin karkumatkalla, ja tie oli
noussut pystyyn. Nyt piti päästä takaisin Tymskojeen, mutta rahoja kun
ei ollut, pyysi hän saada lainata minulta 20 ruplaa. Sitten hän kertoi,
että hän oli saanut 2 viikon loman matkustaakseen Tomskiin hampaitansa
korjauttamaan. Sinne tultuaan oli hän hankkinut itselleen väärän passin
ja lähtenyt Novonikolajevskiin, josta oli sähköteitse tuttaviltaan
Odessasta pyytänyt matkarahoja päästäkseen eteenpäin. Hän ei kuitenkaan
ollut uskaltanut lähettää sähkösanomaa omassa nimessään, mutta oli
koettanut laatia sen siihen muotoon, että vastaanottajat ymmärtäisivät
yskän. Hän odotteli sitten vastausta viikon päivät, mutta kun ei mitään
kuulunut, ja omat rahat hupenivat aivan vähiin, tuli hän Kolyvaniin,
jonne viimeisillä rahoillaan vielä pääsi. Loma-aika oli kyllä jo mennyt
umpeen, mutta se ei ollut niin vaarallista. Kun pisti pari ruplaa
»strashnikalle» käteen, ei asiasta puhuttu mitään. Mutta ellei hän
pääsisi takaisin Tymskojeen, olisi hän hukassa, ja siksi hän pyysi
nyt apua. Sen hänelle heti lupasinkin ja pyysin hänet päivälliselle.
Kun hän kysyi, saisiko olla meillä yötä, suostuin siihenkin, josta
kaikesta hän oli minulle varsin kiitollinen. Ilmoitin tietysti asiasta
pastorille, mutta hänellä ei ollut mitään Veselovskin vierailua
vastaan. Sen verran solidaarisuutta piti aina olla karkoitettujen
kesken.

Veselovski kertoi myös uutisia Tymskojesta. Tuttavamme elivät siellä
vanhaan tapaansa, mutta ikävää elämä siellä oli. Kesällä oli olo
huonompaa kuin talvella, sillä kärpäset olivat maanvaivana. Lavantauti
oli paljon liikkunut kylässä ja siihen oli moni kuollut, m.m. eräs
juutalainen Gutmann, jonka tuttavuuteen viime aikoina siellä jouduimme.
Bischler oli joutunut jonkinlaisiin rettelöihin ja oli siirretty
pieneen kylään Ket-joen varrelle. Resch oli samana kesänä karannut.
Lukkari ja kansakoulunopettaja Afanasjeff olivat joutuneet sotaväkeen
rintamalle.

Kolyvaniin oli Veselovski tullut jo edellisenä päivänä ja ruokapaikassa
tavannut useita siellä asuvia puolalaisia. Mutta hän ei uskaltanut
heille ilmoittaa oikeata nimeänsä, vielä vähemmin millä matkoilla hän
oli. Veselovski oli sitten meillä yötä ja lähti seuraavana päivänä
laivalla pohjoiseen. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään, en saanut
häneltä edes kirjekorttia.




SYNTYMÄPÄIVÄT.


Marraskuu taittui joulukuuhun. Lähenivät kolmannet syntymäpäivät
Siperiassa. Ensimmäiset olivat olleet Tomskissa, jolloin Ellen ja
Majewskikin olivat mukana. Silloin ei niitä muistettukaan, sillä
oli niin paljon muuta ajattelemista. Toiset syntymäpäivät olivat
jo iloisemmat, ja ne vietettiin Kolyvanissa. Silloin oli laulua ja
vieraskäyntejä, ja Ellenkin oli silloin mukana.

Nyt olivat ovella kolmannet syntymäpäivät. Läheni aika, jolloin
karkoitettu oli täyttävä 55 vuotta. Iän paino alkoi jo tuntua
hartioilla.

       *       *       *       *       *

Syntymäpäivänsä varhaisena aamuna nukkui Lappeen tuomiokunnan tuomari
rauhallista Siperian-untaan. Herkät ajatukset ja aavistukset, jotka
lähenevä juhlapäivä ja sen kintereillä kiirehtivä joulu toivat
mukanaan, olivat nyt unten mailla. Niistä ajatuksistaan ei hän ollut
kertonut kenellekään, mutta hänen silmissään oli salaa nähty surullinen
väike, ja se oli koskenut niitten ystävien sydämiin, jotka nyt seisovat
hänen luonaan oven takana, valmiina herättämään hänet laulutervehdyksin.

Yht'äkkiä alkavat nukkuvan korvissa soida ihmeelliset ja tutut sävelet.
Ne tulevat yhä lähemmäksi ja kuuluvat yhä selvempinä. Nyt kuulee hän
sanatkin. Hänelle lauletaan Maamme-laulua.

On suurta herätä unestaan laulunsäveliin, mutta vielä suurempaa ja
valtavampaa on herääminen silloin, kun se tapahtuu kaukana vieraalla
maalla. Mitä Svinhufvud on silloin tuntenut, kun hän keskellä Siperian
pimeyttä on herännyt oman isänmaansa kansallislaulun säveliin, sen
tietävät vain Siperian arot.

       *       *       *       *       *

Suuren juhlapäivän monista kunnianosoituksista on Svinhufvudin mieleen
jäänyt kaunis juhlanäytös, jonka ystävät olivat hänelle järjestäneet.
Hänen nimensä jokaisesta kirjaimesta oli suunniteltu pieni kuvaelma tai
näytelmä jostakin tunnetusta tapahtumasta, ja hän sai itse arvata, mitä
hänen nimensä kirjainta mikin niistä tarkoitti.

Aivan erityisesti hän muisti ne kaksi kuvaelmaa, jotka edustivat
hänen nimensä ensimmäistä ja viimeistä kirjainta, sillä niiden aiheet
olivat Vänrikki Stoolin tarinoista. Alkukirjainta esitti kuvaelma,
jossa nuori Runeberg istui vänrikki Stoolin vieressä kuuntelemassa
hänen kertomuksiaan Suomen sodasta. Stoolin osaa näytteli pastori
Hörschelmann, ja piippu hampaissaan hän oli todellakin kuin ilmetty
vanha vänrikki-ukko. Nimen viimeisen kirjaimen kuvaelma-aihe esitti von
Döbelniä Juuttaalla. Jälleen näytteli pastori pääosaa ollen itse Döbeln
ja leväten vuoteessa musta side otsallaan. Ankaraa lääkäriä esitti Max
von Beauvais. Tähän kuvaelmaan oli sovitettu sanojakin. Ja niin se
antoi vielä elävämmän kuvan Vänrikki Stoolin tarinoista. Hartaana ja
ruotsinkielisin sanoin selitti pastori vuoteeltaan kuin parhain Döbeln
kuulevansa jyskeen Juuttahalta, jossa arpa lankee Suomen armeijan, ja
tahtovansa päästä taudin alta, vaikka takaa kuoleman. Kun lääkäri oli
pyyhkäissyt lääkepullot pois pöydältä, tarjosi pastori veljen sylin ja
kiitti ymmärtämisestä.

Mutta eivät ainoastaan nämä kaksi aihetta Vänrikki Stoolin tarinoista,
vaan myöskin toiset kuvaelmat olivat aiheeltaan syvästi isänmaallisia
ja vaikuttavia. Pastori Hörschelmann oli viikkokausia valmistellut
tätä esitystä, kirjoittanut ja runoillut ja onnistunutkin todella
valmistamaan sellaisen iloisen yllätyksen, että sen muisto on jäänyt
lähtemättömästi elämään kaikkien läsnäolleiden mieliin.

       *       *       *       *       *

Pastori Hörschelmann kertoo Svinhufvudin syntymäpäiväjuhlien vietosta
seuraavaa:

— Jo viikkoja ennen alkoivat valmistelumme suurisuuntaisia esityksiä
varten, joilla aioimme yllättää Svinhufvudin. Olimme päättäneet
vanhan virolaisen tavan mukaisesti muodostaa hänen nimensä
kirjaimista tunnussanoja ja esittää nämä elävin ja puhuvin kuvin.
Oli siis sepitettävä tarvittavat runot teksteihin, opittava ne
ulkoa, harjoiteltava niitä yhä uudelleen ja valmisteltava pukuja.
Erikoista vaikutusta odotimme eräiden Vänrikki Stoolin Tarinoista
otettujen runojen näyttämölleasettamisesta sekä herttua Alban ja
Egmontin kuuluisasta keskustelusta Egmontista, joka oli, kun muistaa
keisarillisen väkivallan ja Svinhufvudin kohtalon, tilaisuuteen hyvin
sopiva. Erään kohtauksen Robinsonista piti viitata hänen isänmaansa
menetykseen ja muutamien oikeuskohtauksien piti muistuttaa häntä hänen
entisestä työalastaan. Niin aikuiset kuin lapsetkin olivat haltioissaan
saadessaan olla mukana valmistelemassa kunnianosoitusta ihailemallensa
ystävälle, ja jokainen oli valmis yrittämään parastansa.

Syntymäpäivän varhaisena aamuna herätti kvartettimme Svinhufvudin
eräällä koraalilla, pienellä motetilla ja Maamme-laululla.
Mieliala oli mitä juhlallisin kaikkien rakkaiden ystävien käydessä
onnittelutervehdyksellään aamupäivän kuluessa. Hänen vaatimaton,
kaikkia suosionosoituksia torjuva esiintymisensä oli liikuttava. Me
olisimme vain toivoneet, että hänen perheensä olisi hänet ympäröinyt
ja että hänen kansansa olisi tietänyt, että hänelle myöskin kaukana
vieraalla maalla ja yksinäisyydessä osoitettiin rajatonta kunnioitusta
ja rakkautta.

Tervehdyskäyntien jälkeen lähetettiin syntymäpäiväsankari kävelemään
ja aloitettiin sillä aikaa hänen huoneensa tyhjentäminen. Kaikki
esineet ja puvut järjestettiin siten, että ne tarvittaessa heti
löytyisivät. Päivällinen syötiin ulkona ruokapaikassa, ja Svinhufvudia
pyydettiin saapumaan vasta myöhemmin. Vaimoni sai tehdä työtä olan
takaa valmistellessaan varojemme mukaan mahdollisimman juhlallista
illallista. Ystävämme saapuivat hyvissä ajoin, ja niin aloitettiin
pukeutuminen ja naamioiminen. Kun meillä oli vain yksi huone yhteisesti
käytettävänämme, sattui äärettömän hassuja välikohtauksia. Niinpä
vaimoni, jolla ei ollut hetkeäkään aikaa ottaa aktiivisesti osaa
esityksiin, sattumalta sisään pistäytyessään huudahti:

»Mutta jo nyt jotakin, teillähän ei kohta enää ole mitään yllänne!»

Kun kaikki oli valmista, saattoi vaimoni Svinhufvudin esiripun eteen
asetettuun nojatuoliin ja istui vapaina hetkinään hänen luonaan.
Eräät kutsutut tuttavat siviilivangit muodostivat pienen ja korkeassa
juhlatunnelmassa olevan katsomon.

Ohjelman loputtua Svinhufvud kiitti meitä herttaisesti. Omasta
mielestämme oli kaikki onnistunut hyvin, ja hänen teeskentelemätön
tunnustuksensa tuotti meille erityistä tyydytystä. Nyt oli kiireesti
korjattava kaikki pois. Jokainen koetti parastaan, ja pian oli
näyttämölaitteiden paikalla katettu illallispöytä. Sen ympärillä,
iloisessa seurassa, viivyttiin myöhäiseen iltaan. Kahvipöydässä aamulla
esittämäni pitkähkön pöytärunon samoinkuin kuvaelmassa esitetyn tekstin
ojensin hänelle illallispöydässä siistissä kuoressa. Hän vastasi
muutamin vaikuttavin sanoin.

Juhla oli Siperian suurin ja onnistunein.

       *       *       *       *       *

Syntymäpäiviensä vietosta Svinhufvud kertoo:

— Joulukuussa 1916 vietettiin minun syntymäpäiviäni. Ystäväni olivat
tehneet suurenmoisia valmistuksia, ja ohjelma oli komea. Sen pääkohtana
oli kuva-arvoitus, jonka lopputuloksena oli minun nimeni. Toiset
kuva-arvoituksista olivat kuvaelmia, toiset näytelmäkappaleita, ja
jokaisen piti esittää yhtä kirjainta minun nimessäni. Esittäminen
ja näytteleminen oli oivallista. Varsinkin ukko Hörschelmann ja
Fuchs sekä Josef Franz Hoffmann, joka pikenttinä oli niin mainio,
olivat erinomaisia, niin että nauroimme aivan katketaksemme. Iloinen
syntymäpäivä tunnelma vallitsi aamusta iltaan.

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo asiasta vain muutamin sanoin:

15.12.1916. — Svinhufvudin 55-vuotissyntymäpäivä. Ihme kyllä, hän ei
ollut yhtään huomannut valmistuksiamme. Kaikki luisti erittäin hyvin.
Aamulla klo 8 oli serenaadi, ja klo 3:n aikaan oli kahvi kaikkine
vieraineen, jolloin Costi luki kirjoittamansa prologin. Kuvaelmaesitys
alkoi klo 1/2 5. Klo 8:aan mennessä oli illallispöytä valmiina.

Kun juuri olimme aikeissa istua pöytään, tuli pitkä Hoffmann
ilmoittamaan, että apteekkari ja venäläinen rauhantuomari tulevat
vierailulle. Hän oli ilmiantanut heille syntymäpäivän, luultavasti
katkerana siitä, ettei häntä oltu kutsuttu juhlaan. Niin söi hän mukana
nopeasti illallisen, ja klo 9 tulivat molemmat herrat, jotka muiden
vieraiden lähdettyä klo 10 jäivät istumaan ruotsalaisen punssin ääreen,
mikä luultavasti oli pääsyy heidän tuloonsa. He istuivat klo 1/2 2:een
saakka yöllä, ja me olimme joutua aivan suunniltamme väsymyksestä.

Hoffmann on nähtävästi aivan kykenemätön arvostelemaan, kuka missäkin
on sopiva vieras.

       *       *       *       *       *

On jälleen hiljaista ja yö. Väsymys tulee pian, mutta sitä ennen
kiitävät päivän tapahtumat ohi uneen vaipuvien silmien. Edessä erottuu
ilmiselvään todellinen Döbeln, sankarihahmo, joka sairasvuoteeltaan
nousee taisteluun ja voittoon. Taistelun jälkeen seisoo hän kyyneleisen
tantereen keskellä, sydänyölläpä ajattelee isänmaan kohtaloa, joka on
salattu tuleviin aikoihin ja josta ei tiedä, iloko lie vai itku sille
suotu.




VAPAUTUS.


Siperian juna vaeltaa läpi tammikuisten lumikinoksien. Ikkunat ovat
paksussa huurteessa, ja ulkona on iltayö. Vaunun sisällä yksinäisessä
osastossa palaa kaksi kynttilää, joiden lepattavat liekit valaisevat
Ellen-rouvan kasvoja. Hänen käsissään on neulomus, ja hän on taas
matkalla Siperiaan.

       *       *       *       *       *

Ellen-rouvan matkasta Siperiaan kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

10.2.1917. — Asessorinrouva kirjoitti, että hän lähtee matkalle 13 p:nä
helmikuuta.

17.2.1917. — Svinhufvudin huoneessa on kaikki valmiiksi koristettu
asessorinrouvan vastaanottoa varten. Vahinko vain, ettei huonetta voi
koristaa kesän kukilla.

18.2.1917. — Odottaessamme sähkösanoman mukaisesti asessorinrouvaa
vasta klo 6 noudatimme rouva Hoffmannin kutsua ja menimme heille.
Kotiintullessamme löysimme asessorinrouvan jo saapuneena ja yksin. Hän
oli tullut jo klo 4. Alvinekaan, meidän uusi palvelijamme, ei ollut
kotona, vaan oli mennyt auttamaan rouva Beauvais'ta. Vietimme sitten
yhdessä hauskan teetunnin.

20.2.1917. — Svinhufvudit olivat koko päivän huoneessaan, vain
ruoka-ajat olimme yhdessä. Molemmat ovat hieman vilustuneita.

25.2.1917. — Asessorinrouva oli vuoteessa päivälliseen saakka, sillä
hänellä oli pientä vatsakipua.

26.2.1917. — Asessorinrouva oli koko päivän vuoteessa.

28.2.1917 Tänään on myös Svinhufvud sairas.

1.3.1917. —- Asessorinrouva on parempi, mutta Svinhufvud itse jäi
vuoteeseen. Hän tunsi itsensä hyvin pahoinvoivaksi. Kun kuume vain
nousi, kävin lainaamassa Beauvais'lta heidän lämpömittariaan, ja se
osoitti kauhuksemme hänellä olevan kuumetta 39,7°. Onni sentään, että
asessorinrouva on täällä!

2.3.1917. Tohtori tuli ja rauhoitti ja selitti, että luultavasti on
kysymyksessä vain voimakkaampi vilustuminen. Asessorinrouva ei nuku
öisin ollenkaan, vaan valvoo sairaan luona.

3.3.1917. — Asessorinrouva on parempi. Menin hänen kanssaan postia
hakemaan.

4.3.1917. — Svinhufvudilla on tänään jälleen enemmän kuumetta.
Kysymyksessä on luultavasti oikein perusteellinen influenssa.

5.3.1917. Svinhufvudilla on yhä edelleen vähän kuumetta. On niin ikävää
asessorinrouvan vuoksi, vaikka meidän täytyisi olla iloisia siitä,
ettei tauti ole sen vakavampaa laatua.

6.3.1917. — Svinhufvudilla on yhä edelleen vähän korkeampi lämpö.

9.3.1917. — Svinhufvud oli jalkeilla, mutta pysytteli kuitenkin
puettuna vuoteessa.

10.3.1917. — Asessorinrouva meni torille Alvinen kanssa.

12.3.1917. — Costin syntymäpäivä.

       *       *       *       *       *

Eletään jo maaliskuun puolimaita 1917. Svinhufvud on päässyt
influenssastaan, ja Ellen-rouvakin on jälleen terve. On tullut taasen
se aika, jolloin Ellen-rouvan on palattava kotiin Kotkaniemeen.
Mutta eräänä päivänä, kun matkalaukut jo odottavat valmiina, avautuu
yht'äkkiä ovi, ja suuri riemuhuuto kajahtaa korviin:

— Vallankumous!

Vapaus on tullut aavistamatta kuin keskipäivän aurinko keskelle
pimeintä yötä. Se on tullut niin yllättäen, että tuntuu vaikealta uskoa
sitä todeksi.

Seuraavana päivänä aurinko hopeoi puut. Hanget kimaltelevat kultana
kaikkialla. Ihmiset ovat kuin pyhävaatteissaan. Karkotetusta on tullut
vapaa mies. Se on totta sittenkin.

       *       *       *       *       *

Vapautumissanoman saapumisesta ja matkavalmistuksistaan Svinhufvud
kertoo:

— Vaimoni oli helmikuun alussa 1917 tullut Kolyvaniin kolmannen kerran.
Hän oli ollut siellä jo toista kuukautta maaliskuun keskivaiheille, ja
oli juuri aikeissa lähteä pois.

Silloin oli Siperiaankin jo tullut kallis aika. Tavarat rupesivat
loppumaan ja kallistumaan. Sokeriakaan ei saanut enää vapaasti, ja
sokerileipurien piti lakkauttaa toimintansa. Mutta kun laskettiin
voin hintoja, niin huomattiin, että kannatti lähettää sieltä voita
Kotkaniemeen. Vaimoni lähettikin useampia kertoja ison laatikon ja
seisoi postitoimistossa jonossa sotilaiden vaimojen kanssa. Hän oli
juuri lähtöpuuhissa, kun ystävämme Studnitz, joka oli ollut matkoilla
Novonikolajevskissa, toi ensimmäisen sanan:

»Revoljutsia.»

Hän oli Novonikolajevskissa saanut kuulla asiasta, mutta Kolyvanissa
ei siitä tiedetty mitään, vaikka siellä olikin sähkölennätin. Kohta
tuli kuitenkin virallinen vahvistus tiedolle. Koko kaupunki joutui
aivan haltioihinsa, vaikka saksalaiset samoinkuin minäkin olimme aluksi
epätietoisia, tulisiko »revoljutsiasta» meille mitään hyvää. Jos
venäläiset pääsisivät tekemään lujempaa vastarintaa saksalaisille, niin
silloin ei siitä olisi mitään iloa. Mutta arvelimme kuitenkin, että
vallankumous tulee heikentämään Venäjän valtakuntaa ja helpottamaan
rauhantekoa. Sillä venäläiset näkyivät kaikki tahtovan rauhaa.

Seuraavana päivänä tuli lisätietoja vallankumouksesta. Tsaari oli
luopunut valtaistuimestaan, ja hänen tilalleen toivottiin hänen
veljeään. Sitten tuli tieto, että olikin muodostettu väliaikainen
hallitus ja että vallankumous oli levinnyt Suomeenkin. Seyn oli otettu
kiinni ja lähetetty Pietariin. Niin pian kuin tämä tieto tuli, menin
heti poliisikamariin ja sanoin:

»Hyvät herrat, se, joka minut tänne lähetti, on vangittu. Nyt minä
lähden takaisin kotiin!»

Vastattiin, että se kyllä kävisi päinsä, niin pian kuin virallinen
tieto vapauttamisesta saapuisi.

Selitin siihen, ettei poliisin lupaa enää tarvittu, sillä kukaan ei
voisi estää minua matkustamasta, ja siihen oltiin poliisikamarissa
tyytyväisiä.

Päivää myöhemmin, kun olin käynyt poliisikamarissa ilmoittamassa
lähdöstäni, tuli sinne virallinenkin sana. Siinä ilmoitettiin, että
kyllä herra saa lähteä ja että hänet on toimitettava kotiin oikein
juhlallisesti valtion kyydillä. Sitä minä en kuitenkaan jäänyt
odottamaan, vaan kiitin onneani, että pääsin lähtemään rauhassa.

Sitten laitettiin tavarat nopeasti kuntoon, osa myytiin ja osa
lahjoitettiin. Pastori sai kaikki, mitä jäi jäljelle. Munkkipuolikaskin
annettiin hänelle lohdutukseksi, sillä hän oli hyvin surullinen ja
ajatteli, että kuinka hänen vielä käy, kun rouvakin oli juuri vähän
ennen vallankumousta matkustanut Viroon kotiaan katsomaan. Tavarat
saatiin lopulta kuntoon, ja niin sanottiin sitten hyvästi kaikille
vanhoille tuttaville. Venäläiset papitkin olivat saattelemassa, ja
koko kaupunki oli liikkeellä. Noustiin vihdoin rekeen ja ajettiin
Novonikolajevskiin. Pastori ja Studnitz tulivat saattamaan.

Matka luisti hyvin. Novonikolajevskissa mentiin sisälle erään
saksalaisen luo, jonka nimi oli Schirn. Hän oli muistaakseni
maanviljelystavaroiden agentti eräässä amerikkalaisessa firmassa
ja oli ollut jo kymmenen vuotta Venäjällä. Hänen luonaan syötiin
päivällistäkin, mutta yötä oltiin sentään hotellissa. Schirn kävi
aamulla hommaamassa meidän tavaramme asemalle ja junaan. Siellä oli
kauhea tungos, mutta hän sai ne kuitenkin junaan, vaikka pitikin maksaa
ylipainosta puolitoistasataa ruplaa.

Novonikolajevskissakin oli silloin oikea vallankumouskuohunta. Sinne
oli juuri samaan aikaan saapunut idästä päin karkoituspaikaltaan
kuuluisa vallankumouksellinen Breshko-Breshkovskaja, vallankumouksen
»babushka». Hän jäi yhdeksi päiväksi kaupunkiin juhlittavaksi, ja siten
oli junassa vähän väljempää, sillä hänen kanssaan jäi paljon muitakin
matkustajia. Muuten tuskin olisimme mahtuneetkaan junaan, vaikka kyllä
se nytkin oli aika täynnä.

Novonikolajevskissa oltiin illalla kutsuttu johonkin seuraan, en muista
mihin, mutta venäläisiä siellä enimmäkseen oli. Joku esitti siinä
muistokirjan, johon piti kirjoittaa jokin lause. Ei siinä ollut aikaa
miettimiseen, ja niin kirjoitin suomeksi:

»Jokainen kansa on oman onnensa seppä!»

Pastori jäi Kolyvaniin vielä toukokuuhun saakka. Hän ei saanut
Pietarista vapauttamissanomaa, joten hänen täytyi itsensä puuttua
asiaan ja kääntyä poliisilaitoksen puoleen ja kysyä poispääsyään.
Siellä oltiin epäröiviä ja viivytettiin asiaa. Taistelihan Venäjä
edelleen Saksaa vastaan. Silloin ukko pyysi nähtäväksi häntä koskevat
karkoituspaperit. Niistä selvisi, että hänet oli karkoitettu
»valtiollisesti epäluotettavana», siis vanhan, kaatuneen järjestelmän
vastustamisesta. Se tietysti ei enää ollut mikään synti, päinvastoin
ansio, ja niin sai ukko matkustusluvan. Tämä tapahtui toukokuussa,
jolloin Obilla oli jo laivakulku. Niin pääsi ukko helposti
Novonikolajevskiin. Mutta rautateillä rehoitti jo aika »svaboda», minkä
takia matka sieltä Pietariin oli perin vaivalloinen.

Saksalaiset siviilivangit pääsivät kotimaahansa vasta rauhanteon
jälkeen.




VENÄJÄN HALKI.


Ural-vuoret häämöttivät jälleen taivaanrannalla. Vuonna 1914 näkyi
niiltä Aasia ja nyt 1917 Eurooppa. Silloin mentiin Venäjän vankina
kohti tuntemattomia kohtaloita, nyt tultiin vapaana miehenä takaisin
omaan maahan. Tuntui kuin Suomikin olisi näkynyt kaukaa tuhansien
kilometrien takaa.

Ellen ja P.E. Svinhufvud istuivat talven ympäröimässä vaunussaan
ja katselivat, kuinka aurinko kultasi ja lämmitti keväisiä hankia.
Juna, joka aina ennen oli vaeltanut kuin käärme, kiiti nyt ajatusten
lennättämänä huimaa vauhtia.

Tuntui omituiselta nähdä asemilla punaisia nauhoja ja kuulla niiden
kantajien säihkyvin silmin puhuvan vapaudestaan. Kummallinen huuma oli
tarttunut ihmisiin. Puheita ja hurraahuutoja joka asemalla. Päivin ja
öin.

       *       *       *       *       *

Matkastaan Venäjän halki Svinhufvud kertoo:

— Lopultakin lähti juna liikkeelle, Jumalan kiitos. Siperian puolella
saimme olla rauhassa, mutta kun tulimme Jekaterinburgiin, juuri
sinne, missä tulomatkalla oli ostettu jalokiviä ja Ellenille sormus,
niin siellä rautatieasemalla keksi joku, että mekin olimme mukana.
Kun olimme syömässä aseman ravintolassa, nousi joku nuori sivistynyt
venäläinen tuolille ja rupesi pitämään meille puhetta. Hän selitti,
että täällä on eräs suomalainen, joka myös on taistellut vapauden
puolesta ja ollut karkoitettuna ja että hänkin on sosialisti. Silloin
oli jo ollut sanomalehdissäkin tieto, että meidät piti tuoda kotiin
valtion kustannuksella. Puheen johdosta syntyi huuto ja hälinä saliin,
ja minun täytyi muutamin sanoin vastata. Selitin puhujalle sen ohessa,
etten ollut mikään sosialisti.

Jekaterinburgista lähdettäessä oli joka asemalla aina puhujia vastassa.
Puhuttiin vapaudesta ja vallankumouksesta, ja minunkin piti heidän
kehoituksestaan silloin tällöin olla mukana vastaamassa. Toisinaan ei
saanut yölläkään olla rauhassa, kun tultiin selittämään, että »toverit»
ovat odottamassa asemalla. Vologdassa oli oikein jokin komissioni, joka
hoiti vastaanottoa.

Matkalla lähempänä Pietaria tavattiin Polón ja Backberg. Muistan
hyvin, kun joku sanoi, että Miljukoff on junassa. Mutta eihän se
ollut Miljukoff, vaan Polón, joka muistutti häntä paljon. He olivat
myös matkalla kotiin karkoituspaikaltaan Kostroman kuvernementista.
Jälleennäkeminen oli tietysti hauska. Kerrottiin toisillemme, missä oli
oltu ja millaista oli ollut. Polónilta kuulin, että myös Gösta Wasenius
oli ollut karkoitettuna.

       *       *       *       *       *

Perjantaina 23.3.1917 oli Pietarissa ilmestyvässä suomenkielisessä
sanomalehdessä, Inkerissä, lyhyt, näin kuuluva uutinen:

Pietari, maalisk. 5 (P.T.). Oikeusministeri on antanut määräyksen
Suomen eduskunnan puhemiehen, asessori P.E. Svinhufvudin
vapauttamisesta ja hänen tuomisestaan valtion kustannuksella Pietariin.

Viikkoa myöhemmin kirjoitti Inkeri:

— Suuri kansalaisemme asessori Svinhufvud saapui Pietariin
tiistaiaamuna klo 4. Karkoituspaikaltaan oli asessori Svinhufvud
lähtenyt, odottamatta virallista tietoa karkoituksen peruuttamisesta,
heti kun hän oli saanut kuulla kenraalikuvernööri Seynin
vangitsemisesta. Näin ollen hän joutui matkustamaan tavallisissa
matkustajajunissa. Siitä huolimatta oli kuitenkin tieto hänen
matkastaan levinnyt, niin että kaikilla asemilla olivat suuret
kansanjoukot paljon kärsinyttä maanmiestämme tervehtimässä. M.m.
Vologdan asemalla oli laulukuntia ja torvisoittokuntia, jotka suurella
juhlallisuudella ja innostunein puhein toivottivat viattomasti
kärsineen oikeuden esitaistelijan tervetulleeksi vapautuneeseen
Venäjään.

       *       *       *       *       *

Perjantaina maaliskuun 16 p:nä antoi Venäjän väliaikainen hallitus
sähköteitse määräyksen Itämeren laivaston päällikölle, amiraali
Njepeninille Helsinkiin, että kenraalikuvernööri Seyn ja senaatin
puheenjohtaja Borovitinoff oli vangittava. Muutaman tunnin kuluttua
vastasi Njepenin, että vangitsemismääräysten toimeenpano, erityisesti
kenraalikuvernööri Seynin pidättäminen, johtaisi yleiseen anarkiaan.
Väliaikainen hallitus antoi kuitenkin uuden määräyksen, jonka
mukaisesti vangitseminen sitten heti pantiin toimeen.

Samana päivänä kutsui amiraali Njepenin kymmenkunta eri
puolueiden johtohenkilöä luokseen Kretshet-laivalle ja ilmoitti
vangitsemismääräyksistä ja selitti pidätettyjen olevan varmassa
tallessa eräässä panssarilaivassa. Pieninkään värähdys hänen
kasvoillaan ei ilmaissut, mitä hän itse ajatteli. Hän toivoi, että
rauha ja järjestys säilyisi maassa, ja ilmoitti samalla Venäjän
hallituksen virallisen edustajan saapuvan neuvottelemaan tilanteesta
seuraavana päivänä.

Sen päivän iltana, jolloin Seyn vangittiin, oli Helsingissä ihmeellisen
pimeätä ja hiljaista. Sotalaivoissa paloivat punaiset lyhdyt, ja
kaduilla kuului silloin tällöin lyhyitä ja yksinäisiä laukauksia.
Matruusit murhasivat upseereitaan, ja seuraavana päivänä sai myös
amiraali Njepenin surmansa, mutta Seyn joutui vangittuna Pietariin.




PIETARIN VIERAANA.


On keskiyö. Pietarin asemalla puhkuu laiturin vierellä pitkä Siperian
juna viikkoisesta matkastaan väsyneenä. Kalpeiden lyhtyjen valossa
kiiruhtavat ihmiset monine matkalaukkuineen laitureita pitkin
asemahalliin ja sieltä edelleen portailta eteen aukeneville pimeille
kaduille. Suuresta joukosta syrjässä vaeltaa kaksi junasta tullutta,
joiden askelten tahti on hidas ja käynti epävarma. Kukaan ei ole
tietänyt tulla heitä vastaan, ja vieraan miljoonakaupungin hotellit
ovat täynnään matkustajia.

       *       *       *       *       *

Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Tällä tavoin sitä tultiin puoleksi hurrattuina ja kovin väsyneinä
Pietariin. Sinne saavuttiin myöhään yöllä. Hotellit olivat kaikki
täynnä, joten emme päässeet minnekään sisään, mutta sitten meidät
kutsuttiin erään rautatievirkamiehen luo yöksi. Hän oli tullut junaan
Vologdasta, ja olimme häneen matkalla tutustuneet. Odotettuamme tunnin
ajan asemalla tuli hän tarjoamaan meille yökortteeria, ja sinne hänen
luokseen mentiin. Nukuttiin jollakin sohvalla ja oltiin tyytyväisiä,
että saatiin katto pään päälle, sillä muuten olisi saatu olla kadulla
koko yö.

Seuraavana aamuna minä menin Hackzellin luo ja kävin hänen seurassaan
tervehtimässä Venäjän väliaikaisen hallituksen jäseniä. Ne olivat
silloin jo palauttaneet Suomelle oikeudet takaisin. Suomelle oli
määrätty eri edustajakin, Roditsheff, joka oli Suomelle hyvin
ystävällinen. Tapasin Kerenskin, joka oli oikeusministeri, ja
Miljukoffin, joka oli ulkoministeri, mutta Ljvoff, pääministeri, oli
niin kiinni töissään, etten pyrkinytkään hänen puheilleen. En muista,
mitä siinä Kerenskin ja Miljukoffin kanssa juteltiin, mutta tietysti
kiitin heitä siitä, että olivat antaneet Suomelle oikeudet takaisin,
ja Kerenskiä kiitin vapauttamismääräyksestäni. Kävin myös Suomen
ministerivaltiosihteerin virastossa, ja siellä olivat Roditsheff ja
viraston virkamiehet vastassa.

Illalla olivat Pietarin suomalaiset järjestäneet meille juhlan.
En muista, keitä siellä oli, mutta rovasti Saarinen oli ainakin
ja nykyinen sotarovasti Malin, joka oli Pietarissa ruotsalaisen
seurakunnan pappina. Paljon siellä oli väkeä. Me olimme kuitenkin kovin
väsyneitä pitkän matkan jälkeen.

       *       *       *       *       *

Perjantaina 30.3.1917 Inkeri kertoo:

— Päivän kuluessa kävi asessori Svinhufvud tuomari Hackzellin kanssa
oikeusministeri Kerenskin luona, joka syleillen ja suudellen toivotti
asessori Svinhufvudin tervetulleeksi lausuen samalla, että ne
vääryydet, jotka niinhyvin asessori Svinhufvudia kuin Suomen maatakin
vanhan hallitusjärjestelmän aikana olivat kohdanneet, tulisivat tästä
puolen korjatuiksi ja jäisivät vain ikäviksi muistoiksi.

Tervehdykseen vastasi asessori Svinhufvud valituin sanoin.

Tämän jälkeen kävi asessori Svinhufvud ministerivaltiosihteerin
virastossa, jossa väliaikainen ministerivaltiosihteeri Roditsheff ja
hänen apulaisensa Protopopoff sekä kaikki viraston virkamiehet olivat
kunnioitettua maanmiestämme vastassa. Tervehdyksen täällä lausui
Roditsheff ja puheeseen vastasi lyhyesti asessori Svinhufvud.

Vielä kävi asessori Svinhufvud päivän kuluessa ulkoministeri
Miljukoffin luona, joka niinikään toivotti hänet pitemmässä puheessa
tervetulleeksi.

Myöskin ovat useat duumanjäsenet lausuneet toivomuksen, että asessori
Svinhufvud kävisi valtakunnanduumassa. Matkasta väsyneenä ja arvaten,
että täällä tulisi loppumattomiin puheita, hän jätti kuitenkin tämän
käynnin tekemättä.

Klo 8 illalla olivat sitten Pietarin suomalaisen ja ruotsalaisen
siirtokunnan jäsenet järjestäneet asessori Svinhufvudille
vastaanottoillanvieton Grand-hotellissa. Tilaisuudessa olivat m.m.
ministerivaltiosihteeri Roditsheff ja hänen apulaisensa Protopopoff
sekä useita muita huomatulta Pietarin venäläisen seurapiirin edustajia.
Suomalaisia ja ruotsalaisia oli tilaisuudessa saapuvilla n. 200 henkeä.

Juhlavieras saapui rouvineen illanviettoon hiukan yli klo 8, ja yleisö
otti hänet vastaan seisaalleen nousten ja vilkkain kättentaputuksin.

Ensimmäisen tervehdyspuheen piti Pietarin ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherra, pastori Malin, kiittäen lämpimin ja valituin sanoin
asessori Svinhufvudia siitä horjumattomasta esimerkistä, jonka hän
oikeuksiemme esitaistelijana oli koko kansallemme antanut.

Tämän jälkeen puhui kapteeni Backmansson venäjänkielellä Roditsheffille
ja Protopopoffille lausuen samalla kiitokset uudelle väliaikaiselle
hallitukselle siitä, että se oli Suomelle palauttanut takaisin entisen,
perustuslakien mukaisen oikeusjärjestyksen.

Roditsheff ja Protopopoff vastasivat samoin venäjänkielisissä puheissa
lausuen toivomuksen, että Suomen ja Venäjän keskinäisissä suhteissa
tulisivat tästä puoleen toiset siteet vallitseviksi kuin kaatuneen
sortovallan aikana.

Pietarin suomalaisten koulujen johtaja Peräläinen kosketteli puheessaan
niitä mullistavia muutoksia, jotka vallankumous muutaman päivän aikana
oli saanut aikaan sekä Suomessa että Venäjällä.

Tämän jälkeen laulettiin Maamme-laulu.

Laulun sävelten vaiettua nousi puhumaan asessori Svinhufvud pitäen
puheensa sekä suomen- että ruotsin kuin myös venäjänkielellä.
Puheessaan teroitti asessori Svinhufvud, ettei hän ole ansainnut niitä
suurenmoisia kunnianosoituksia, joita hänen osakseen on tullut pitkin
matkaa jo Venäjälläkin ja varsinkin nyt Pietarissa. Hän on tehnyt vain
tuomarinvelvollisuutensa. Samalla hän painosti sitä, että oikeuden
horjumattomat ihanteet aina pääsevät loppujen lopuksi voitolle, ja
siksipä niiden puolesta kannattaa taistella silloinkin, kun mielivalta
näyttää hetkeksi kaiken oikeuden tallaavan jalkoihinsa.

Puhe otettiin vastaan myrskyisillä suosionosoituksilla.

Tämän jälkeen seurasi kaunis puhe rouva Svinhufvudille, joka rohkeasti
oli jakanut puolisonsa kärsimykset ja nyt yhdessä puolisonsa kanssa
palasi isänmaataan kohti.

Tämän jälkeen lauloi Pietarin »Nordiska Föreningenin» lauluseura
johtajansa Hoppendorffin johdolla useita lauluja sekä suomen- että
ruotsinkielellä.

Vielä tämän jälkeen puhui vapaaherra Bruun ministerivaltiosihteerin
apulaiselle Protopopoffille kiittäen häntä siitä aivan harvinaisen
väsymättömästä työinnosta ja tarmosta, jota hän oli viime aikoina
osoittanut saadakseen Suomen asioiden hoidon järjestetyksi oikealle
tolalle sen sekasotkun jälkeen, jonka edelliset vastuuttomat maamme
edustajat Pietarissa olivat saaneet aikaan.

Vielä seurasi muutamia puheita ja lauluja illan kuluessa. Mieliala
tilaisuudessa oli tietysti erittäin innostunut.

       *       *       *       *       *

Svinhufvudin lähdöstä Pietarista kertoo Karjala:

— Asessori Svinhufvud lähti Pietarista kotimaataan kohti postijunalla
klo 9.30 aamulla. Vaikka tämä aika Pietarin oloihin verraten katsotaan
vielä sangen varhaiseksi aamuhetkeksi, oli siitä huolimatta asemalle
kokoontunut moniin tuhansiin nouseva väkijoukko sekä suomalaista ja
ruotsalaista että venäläistä yleisöä toivottamaan kunnioitetulle
maanmiehellemme onnellista matkaa hänen kotimaansa portilla.

Kun asessori Svinhufvud rouvineen oli saapunut aseman eteissaliin,
istuttivat nuoret kädet hänet paikalle hätäpikaa hankitulle tuolille
ja kantoivat riemusaatossa ja yleisön eläköönhuutojen kaikuessa
asemasillalle.

Suomen valtionrautateiden puolesta oli Pietarista lähtien varattu
asessori Svinhufvudia ja häntä kotimaahan saattamaan lähteviä
pietarilaisia maanmiehiämme varten erikoinen I:n luokan vaununosasto.
Kun matkatavarat oli sijoitettu siihen, viritti yleisö asemasillalla
laulun »Jos sydän sulia puhdas on» ja »Maamme». Viimeksimainitun
laulun sävelten vaiettua piti Svinhufvud saattojoukolleen lyhyen
jäähyväispuheen kiittäen siitä suurenmoisesta ja sydämellisestä
vastaanotosta, joka hänen ja hänen puolisonsa osaksi oli tullut suuren
ja nyttemmin vapaan Venäjän vapaassa pääkaupungissa, sekä lausuen
ilonsa sen johdosta, että sai palata kotimaahan juuri silloin, kun
meidänkin kansallemme pitkän sortokauden pimeyden jälkeen vapaan ja
valoisan tulevaisuuden aamu kauneimmillaan hymyili.

Puheen jälkeen vielä laulettiin Savolaisten ja Karjalaisten laulut.

Junan liikkeelle lähtiessä kohotti yleisö jyrisevän eläköönhuudon, joka
kauan vielä kaikuna seurasi vitkalleen kotimaahan päin poistuvaa junaa.

       *       *       *       *       *

Edellisenä yönä oli Pietarissa olevan Suomen aseman sähkösanomalaitos
kuumeisella kiireellä naputellut tietoja kotimaahan, asemalta asemalle
ja kaupungista kaupunkiin, että Svinhufvud on tulossa. Kuin kulovalkea
levisi ilosanoma ympäri maan.




SUOMEEN.


    Oi, maamme, Suomi, synnyinmaa,
    Soi, sana kultainen!
    Ei laaksoa, ei kukkulaa,
    ei vettä, rantaa rakkaampaa,
    kuin kotimaa tää pohjoinen,
    maa kallis isien!

Ollaan Suomessa. Sävelet kohoavat valkoisesta lumesta siniselle
taivaalle. Aurinkoinen mäntymetsä on vaiti. Lumiristit kimmeltävät.

Ollilan asemalle on pysähtynyt juna, jonka vaununportailla seisoo
paljastetuin, päin Lappeen tuomiokunnan tuomari. Hän kuuntelee
ja katselee. Kas, kansakoululaisethan siinä laulavatkin, lapset
värähtelevin äänin! Kuinka kummalliselta tuntuukaan! Suomenmaa joka
puolella, kaikkialla, omat lumet, omat männyt, omat kuuset!

Seuraavalla asemalla, Kuokkalassa, odottavat taasen suuret kansanjoukot
lauluin ja kukin, ja samoin sitä seuraavallakin asemalla, Kellomäellä.
On kuin juna kiiruhtaisi yhtämittaista sävelten ja kukkien tietä.

Terijoella virittää tuhatpäinen yleisö »Suomen laulun». Svinhufvud
astuu vaununportaille, hymähtää ja vakuuttaa leikillisin sanoin, ettei
se Siperiaan karkoitus itse asiassa niin peloittava ollut. Eihän siellä
mitään hätää ollut, sai ruokaa niin paljon kuin tahtoi, mutta Suomessa
elettiin puutteessa ja seisottiin jonoissa.

Seuraavalla asemalla, Kaivolassa, on taas lauluja ja kukkia vastassa,
ja niin melkein kaikkialla, Uudellakirkolla, Perkjärvellä ja Säiniöllä.

       *       *       *       *       *

Samana maaliskuun 28 p:nä, jolloin Svinhufvud tuli Pietarista junassa
Viipuriin, oli maan sanomalehdissä uutinen, jossa kerrottiin, että
porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmäin ja puoluehallitusten
valtuuskunta hyväksyi edellisenä iltana asessori Svinhufvudin
ehdokkaaksi prokuraattorin virkaan. Näin oli Siperian karkoitetusta,
jota Suomen kansa tervehti lauluin ja kukin, tullut samana päivänä,
kun hän saapui Suomeen, maan lakien ylin valvoja. Svinhufvud, joka
Seynin käsityksen mukaan oli vuonna 1914 rohjennut osoittaa suurta
tottelemattomuutta niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä kohtaan,
kuin oli silloinen prokuraattori Kasanskij, oli nyt tullut itse saman
viran haltijaksi.

       *       *       *       *       *

Matkastaan Pietarista Suomeen Svinhufvud kertoo: — Aamulla sitten
lähdettiin. Rajalle saakka ei ollut mitään erikoisempaa, mutta rajan
yli tultua oli jo laulua, ja sitten oli sitä melkein joka asemalla,
missä juna vain pysähtyi. Koululapsiakin oli laulamassa. Olihan
suloinen tunne tulla kotiin, mutta toiselta puolen ei tiennyt, miksi
olot muuttuisivat. Kaikki oli hataraa ja hämärää, ja tulevaisuus näytti
epätietoiselta.




JUHLAVIERAANA VIIPURISSA.


Kuinka erilaisia olivatkaan nuo kaksi päivää Viipurissa, joulukuun
7:s 1914 ja maaliskuun 28:s 1917. Paljon merkillisiä muutoksia oli
tapahtunut välillä. Silloin oli aamuvarhain, pilkkopimeässä, ajettu
yksinäisellä reellä poliisien saattamana vankina kohti tuntematonta
päämäärää, Nyt tultiin kirkkaimpana keskipäivänä takaisin, auringon,
laulujen ja kukkien saattamana.

       *       *       *       *       *

Svinhufvudin tulosta Viipuriin kertoo Karjala:

— Ei liene Viipurin asema milloinkaan ollut niin täynnä yleisöä kuin
eilen päivällä Pietarin postijunan saapuessa. Vaikka olikin arkipäivä,
näytti kuin koko Viipuri olisi kokoontunut asemalle. Tukahduttavaan
ahdinkoon asti oli väkeä tilavalla asemasillalla, odotussalit ja
halli olivat täpöisen täynnä ja tiheät ihmisjoukot liikkuivat
rautatientorillakin.

Kaikki olivat kokoontuneet ilmaisemaan lämpimän osanottonsa asessori
Svinhufvudille, jonka palaaminen kotimaahan oli parhain todistus
sortovallan kukistumisesta. Ja kaikkia elähdytti sama tunne, jonka
tahtoi ilmaista tervehdyksenä tälle huomatuimmalle kansalaisellemme,
jossa on henkilöitynä oikeustaistelumme.

Juna oli myöhästynyt, mutta odotettiin kärsivällisesti, vaikka
tungos oli miltei sietämätön. Vihdoin ajaa juna asemalle Viipurin
torvisoittokunnan soittaessa Suomen ratsuväen marssia. Juna
seisahtuu, asessori Svinhufvud ilmestyy vaunusillalle ja raikas
eläköönhuuto kajahtaa hänelle tervehdykseksi. V.S.B. oli lippuineen
kunniatervehdyksellä ja viritti laulun »Terve Suomen maa» sekä
senjälkeen »Pää pystyyn vain». Tuskin olivat nämä sävelet kaikuneet,
kun musiikkitirehtööri Sivorin johtama sekakuoro aloitti »Suomen
laulun» sekä senjälkeen »Eläköön».

Nuorsuomalaisten naisten ompeluseura antoi rouva Svinhufvudille kukkia
ja seuran puolesta lausui neiti Jenny Elfving tervehdyksen kotiin
palaaville.

Korkea ruusukimppu ojennettiin heille myös Viipurin
Nuorsuomalaiset-yhdistyksen puolesta.

Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen kunnianosoituksesta sekä
teroittaen oikeuden voittoa, vapauden merkitystä.

Kohotettiin vielä eläköönhuuto oikeudenvalvojalle, prokuraattori
Svinhufvudille ja V.S.B. lauloi Porilaisten marssin.

Senjälkeen asetettiin Svinhufvud rouvineen tuoleille ja tanakoiden
käsien kohottamana kannettiin molemmat tiheiden ihmisjoukkojen lävitse
rautatien torille, josta hänet V.S.B:n lippu etunenässä saatettiin
Pohjoispankin taloon, pankinjohtaja Lundsonin luo.

Mutta ennenkuin tänne päästiin, jatkuivat kunnianosoitukset
kauppatorilla, jossa myöskin oli suunnaton väen paljous Pankinjohtaja
Lundson oli rouvineen asuntonsa edustalla tulijoita vastassa
kukkastervehdyksin. Pankinjohtaja Lundson lausui tällöin:

»Lausun tervetulleeksi Pekka Svinhufvudin, Suomen ensimmäisen miehen.
Hän on meidän suomalaisten ensimmäinen mies sen vuoksi, että hänen
ihanteenaan on ollut oikeuksiemme puolustaminen, ja sen sitkeyden
vuoksi, jolla hän on niitä puolustanut.»

Agronomi Eero Eerola lausui sepittämänsä runon.

Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen vielä kerran vastaanotosta ja
vakuuttaen, ettei hän ole sitä ansainnut ja pitäen sen kohdistettuna
vapauden ja oikeuden asialle. Puhuessaan karkotuksesta lausui hän,
että kyllä sen kestää, ja kestävyyttä luo se tietoisuus, että oikeuden
ja vapauden tunto on kansassa hereillä, että kansa palvelee niitä
ihanteita ja että kansassa elää tietoisuus siitä, ettei vastarinnatta
saa alistua sortajan edessä. Silloin kestää karkoituksenkin mielellään.
Puhuja kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon vapaudelle ja oikeudelle
maailmassa ja erittäinkin Suomessa.

Eläköönhuudoin otettiin puheet vastaan, ja lopuksi hovioikeudenneuvos
G.V. Homén piti puheen pyytäen vielä kerran kohottamaan eläköönhuudon
Suomen lainvalvojalle, prokuraattori Svinhufvudille.

Eläköönhuuto kajahti, minkä jälkeen kunnioitetut vieraat siirtyivät
pankinjohtaja Lundsonin asuntoon.

       *       *       *       *       *

Svinhufvudin kunniaksi järjestetyistä juhlapäivällisistä kertoo Karjala:

— Asessori Svinhufvud rouvineen saattoi viipyä Viipurissa vain
niin vähän aikaa, ja varmuus tästäkin viipymisestä oli saatu siksi
myöhään, ettei ollut mitenkään mahdollista järjestää täällä heille
suurempaa sisäjuhlaa, varsinkin kun raatihuoneen sali oli luovutettu
samaksi ajaksi toista tilaisuutta varten. Sensijaan kiiruhtivat
kotimaahan palaavien lähimmät tuttavat täällä kutsumaan heidät klo
4:ksi päivällisille hotelli Andreaan, mihin kerääntyi kaikkiaan lähes
satakunta henkilöä. Täällä puhui ratsumestari Ignatius asessori
Svinhufvudille tervehtien hänessä vapautemme ja oikeutemme etevintä
edustajaa, jolle kohotettiin raikas eläköön.

Asessori Svinhufvud kiitti lyhyesti, huomauttaen, että oikeus lopulta
voiton saa, ja esitti eläköönhuudon Suomelle.

Pankinjohtaja Lundson puhui lämpimästi rouva Svinhufvudille.

Varatuomari Hellstöm tervehti lämpimästi toista Siperiasta palannutta
karkoitettua, päivällisillä läsnäolevaa toimittaja Einar Ottelinia,
joka myös vastasi lyhyesti kiittäen.

Päivällisillä läsnäollut V.S.B. lauloi »Suomen laulun» y.m.

Jo klo 6 päättyivät nämä innostuttavat päivälliset, kun asessori
Svinhufvud silloin lähti ylimääräisellä junalla kotiinsa Luumäelle.

Asemalle oli saapunut joukko ystäviä saattamaan ja yleisöäkin, vaikka
lähtöhetkestä ei ollut ennättänyt levitä tietoa.

Myös saapui asemalle täällä eilen vuosikokoustaan viettäneen
Savo-Karjalan Tukkuliikkeen puolesta kolmimiehinen lähetystö, jonka
nimessä puhui kauppias J. Hietanen kiittäen asessori Svinhufvudia hänen
taistelustaan oikeuksiemme puolesta.

Asessori Svinhufvud vastasi puheeseen.

Vaununsillalla seisten hyvästeli asessori Svinhufvud saattajiaan. Juna
läksi liikkeelle. Eläköönhuuto kajahti. Päät paljastuivat. Suuren
kansalaisemme kookas vartalo näkyi vielä junan sillalla junan vieriessä
pois.

       *       *       *       *       *

Pimeä oli jo tullut. Junanikkunasta näkyivät Viipurin valot nyt
paljon iloisempina kuin marraskuussa 1914, jolloin maailmansota
oli juuri syttynyt. Viipurin linnan muurit seisoivat juhlallisina
vartiopaikallaan. Ne katselivat länteen kiitävää junaa, ja tuntui kuin
nekin olisivat iloinneet oikeuden voitosta.

       *       *       *       *       *

Viipurissa-olostaan ja juhlimisesta siellä Svinhufvud kertoo:

— Viipuriin tultiin, ja siellä olivat suurenmoiset vastaanottajaiset.
Siellä kantoivat junalta tuolilla alas käytäviä pitkin. Sitten mentiin
Lundsonille, ja juhlapäivälliset olivat vielä hotelli Andreassa. Olimme
vain niin väsyneitä koko ajan!

Kunnianosoitusten runsauteen ja suurenmoisuuteen vaikutti tietysti
se juhlatunnelma, jossa kansamme silloin eli, kun pitkä, lähes pari
vuosikymmentä kestänyt puristus Venäjän taholta äkkiä laukesi.




KOTONA KOTKANIEMESSÄ.


Matka jatkuu Viipurista jälleen lauluin, soitoin ja kukin. Juna
solahtelee iloisesti vihellellen valkoisten lumien halki, ja
korvissa kaikuvat jälleen laulut, puheet ja eläköönhuudot. Pimeässä
tuikkivat kylien tulet käyvät yhä tutummiksi, ja tunnin kuluttua
alkaa junan vauhti hiljentyä Luumäen asemalle. Vaunun ikkunasta
näkyvät sankat kansanjoukot, ja hetken päästä vyöryy Maamme-laulu.
Seisotaan paljastetuin päin. Viimeisten sävelten vaiettua astuu esille
opettaja Hirvikallio ja lausuu luumäkeläisten puolesta Svinhufvudin
tervetulleeksi tuomiokuntaansa takaisin. Yksityisten puolesta esittää
tervehdyksen valtioneuvos Helenius.

Vielä ei ole puheiden sarja päättynyt. Nyt astuu esiin paikkakunnalla
olevan venäläisen sotaväen edustaja — sotilaat seisovat kunniavahdissa
pitkin junan sivua -— ja puhuu hänkin puolestaan vapaudesta ja
veljeydestä ja ojentaa lopuksi Svinhufvudille lahjaksi taulun
teksteineen.

Vielä puhuu eräs tataarilainen upseeri heimolaistensa puolesta.

Kun Svinhufvud oli vastannut puheisiin, soitettiin ja laulettiin
Karjalaisten laulu, minkä jälkeen juhlavieraat kukitettiin.

       *       *       *       *       *

— Kas, Reetu on tullut vastaan, no päivää, päivää, kuinkas täällä
jaksetaan?

Reetu kertoilee parhaansa mukaan, laittelee isäntänsä rekeen ja tarttuu
ohjaksiin. Reki vierähtää natisten valkoisessa lumessa, eläköönhuutojen
saattamanapa kotitaival alkaa.

Heti tienkäänteen takana, vasemmalla sivulla, seisoo Erosen käräjätalo.
Kas vain, siinähän se onkin ja valot ikkunoissa! Sama talo, jossa kauan
sitten... niin, niin, jäipä todistajainkuulustelu kesken silloin!

Reki kääntyy jo Salpausselän valtamaantielle. Tuttu tie... Autollapa
mentiin viimeksi samaa tietä, ja ryssien kanssa. Kivijärvikin näkyy
pian, ja aivan lumivalkoisena! Ja tuossa seisoo tien oikealla sivulla
Askolan talo. Nyt kääntyy reki jo viimeiselle metsätaipaleelle.
Jokainen kivi ja jokainen puu tuntuu yhä tutummalta. Toikkalan kylä on
jo edessä ja valoja sielläkin. Niin, niin, tuttuja taloja, ja aivan
samanlaisia kuin ennenkin. Nyt erkanee jo kartanotie. Valkoisesta
lumesta nousevat kuuset kunniavahdeiksi, ja taivaalle korkenevat tähdet
ilotuliksi. Tuossa tienkaaressahan se Ellen seisoi silloin yksin, kun
autolla mentiin ohi! Eipäs tullut huomattua yhtään! No, siinähän on jo
portti, piha, koivut ja Kotkaniemi.

Niin, siinähän se seisoi valkea kartano maaliskuun pimeässä.

— Päivää, päivää, terveisiä vain Siperiasta!

Vain muutaman tunnin ehti Svinhufvud olla kotona Kotkaniemessä, kun
matka jälleen jatkui, ja nyt Helsinkiin. Tuskin kotiin saavuttuaan
ympäröivät hänet jo tuttavat ja sukulaiset, joiden kanssa vietettiin
yhdessä lyhyt iltahetki. Reki vierähti jälleen Kotkaniemen portailta
Luumäen asemalle, josta juna lähti kiitämään länttä kohti.

Sinä yönä, jolloin juna kiiti Luumäen asemalta Helsinkiä kohden, valvoi
Ellen-rouva vaununosastossaan melkein varhaisiin aamutunteihin saakka.
Niin suuri kuin väsymys olikin, ei uni tahtonut kuitenkaan tulla
silmiin. Mieleen muistuivat ja ajatuksissa toistuivat yhä uudelleen
kuluneen päivän monet tapahtumat, saapuminen rajan yli, tulo Viipuriin,
soitot, puheet ja laulut.

Erityisesti oli korviin jäänyt kumajamaan Karjalaisten laulun sävel
ja sanat, jotka matkan varrella kaikuivat alinomaa ja toivat melkein
joka kerta kyynelet silmiin. Tuntui kuin niiden yksinkertaisiin
säkeisiin, joiden kauneutta sävelet niin ihanasti kirkastivat, olisi
ollut kätkettynä jotakin kaikkein pyhintä siitä suuresta onnesta, joksi
Siperian yö oli nyt vaihtunut.




VALTAISA VASTAANOTTO HELSINGISSÄ.


Svinhufvudin saapumisesta pääkaupunkiin kertoo Helsingin Sanomat:

»Asessori P.E. Svinhufvudia vastaanottamaan oli Helsingin asemalle
eilen aamulla klo 9:ksi saapunut Ylioppilaskunta ja Teknillisen
Korkeakoulun ylioppilaat lippuineen. Ylioppilaat, jotka seisoivat
osakunnittain lippujensa ympärillä, muodostivat kunniakujan, joka
ulottui aseman viimeisiltä raiteilta torille asti. Lippuineen
olivat myöskin saapuneet Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska
Sångföreningen. Kymmentuhatlukuinen kansanjoukko odotteli
asemasilloilla ja Rautatientorilla ja lähiseuduilla.

Juna saapui klo 10 ap. tunnin myöhästyneenä. Asessori Svinhufvudin
astuessa asemasillalle tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla.
Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja A. Norrmén lausui:

— Lausun Teidät, vapaan Suomen ensimmäisen pojan, pääkaupungin nimessä
tervetulleeksi!

Tämän jälkeen astui esiin yliopiston rehtori, prof. W. Ruin, joka
yliopiston puolesta toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi.
Omaistensa ja ystäviensä seuraamana käveli hra Svinhufvud ylioppilaiden
kunniakujan päähän. Ylioppilaskunnan Laulajain lippu laskeutui hänen
eteensä ja täysilukuinen kuoro lauloi maist. H. Klemetin johdolla 'Yks
voima sydämehen kätketty on ja Akademiska Sångföreningen Olof Wallinin
johdolla 'Porilaisten marssin'.»

       *       *       *       *       *

Kun laulujen kaiku on vaimennut ja eläköönhuudot laanneet, astuu esiin
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tri Yrjö Kajava, ja lausuu:

»Herra Asessori! Se jakamaton ilontunne, joka Teidän paluunne johdosta
täyttää koko kansamme mielet, on koonnut Suomen Ylioppilaskunnan tänä
aamuhetkenä tänne lausumaan Teille sydämellisimmät tervetuliaisensa.
Surren olemme nähneet, miten vääryys ja laittomuus ovat viime vuosina
olleet vallassa riistäen meiltä oikeuksiamme toisen toisensa perästä.
Mutta samalla on ihailu ja luottamus täyttänyt mielemme saadessamme
kuulla Teidän kaltaistenne miesten lahjomattomasta ja varmasta
esiintymisestä oikeuksiemme puolesta taistellessamme, esiintymisestä,
joka on pakottanut väkivallan harjoittajatkin kunnioittamaan Teitä
ja epäröimään katalassa työssään. Kuin taikavoimalla ovat olot nyt
muuttuneet. Laittomuuden edustajat ovat poistetut, ja valtiollinen
kevät näyttää koittavan meidän kauan sorretulle kansallemme. Teidän
palaamisenne on meille parhaana uuden kevään merkkinä. Sorrettu Suomi
odottaa Teitä, oikeuksiemme esitaistelija, lakiemme korkeimmaksi
vartijaksi ja suuren ja itseuhrautuvan työnne kruunaamaksi
kunniavahdiksi lakileijonamme sivulle. Näissä merkeissä pyydän saada
Suomen Ylioppilaskunnan nimessä lausua Teidät terve tulleeksi takaisin
isänmaahan. Arvoisat kansalaiset ja ylioppilaat:

Eläköön asessori Svinhufvud!»

Kolminkertaisen voimakkaan eläköönhuudon vaiettua vastaa Svinhufvud
seuraavaan tapaan:

»Arvoisat ylioppilaat! Pyydän kiittää teitä siitä suurenmoisesta
vastaanotosta, jonka olette minulle valmistaneet. Se on kyllä liikaa
minulle. Mutta palatkaamme itse asiaan, joka tässä on kysymyksessä,
nimittäin taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta äskettäin kaatunutta
sortovaltaa vastaan. Tässä työssä ovat monet kansalaiset olleet mukana.
Siperiassa niitä on ollut, vapautensa on moni kadottanut, ja ennen
kaikkea itse kansaa on kuitenkin elähdyttänyt tieto siitä, että oikeus
ja totuus kyllä kerran vallalle pääsevät, kun vain jaksetaan kestää
ja uskalletaan sen puolesta seista. Minun on sanomattoman hauskaa
palatessani kotimaahan nähdä vapaiden lippujen liehunta tässä, ilman
että niihin sortajat voivat käydä käsiksi. Samoin on minulle erittäin
lohdullista nähdä, että Suomen nuoriso ja sen etunenässä kulkevat
Suomen ylioppilaat ovat niin selvästi käsittäneet, että siveellinen
arvo kansan elämässä on oikeus, totuus ja vapaus, ja että heitä tässä
kohdin lämmittävät mitä parhaimmat isänmaalliset tunteet. Vieläkin
kerran lausun herroille parhaat kiitokseni. Ehkä uskallan pyytää
läsnäolevia huutamaan 3-kertaisen eläköönhuudon meidän reippaalle
nuorisollemme ja Ylioppilaskunnallemme.»

       *       *       *       *       *

Eläköönhuutojen yhä raikuessa kulki Svinhufvud ylioppilasosakuntien
saattamana asematalon edustalla odottaviin vaunuihin, joiden edestä
riisuttiin hevoset, ja eri osakuntien värejä kantavat ylioppilaat
vetivät vaunut torin halki taajojen ihmisjoukkojen muodostamaa kujaa
myöten Mikonkadulle. Kulkueen etunenässä kulkivat Ylioppilaskunnan
Laulajat ja Akademiska Sångföreningen lippuineen, ja vaunujen takana
seurasivat osakunnat. Laulukunnat lauloivat Porilaisten marssia, ja
kummankin puolen seisovat kansanjoukot kohottivat tuon tuostakin
eläköönhuutoja. Siellä missä vaunut kulkivat ohi, kohosivat lakit ja
nenäliinat tervehdykseen.

Tuo matka läpi keväisten, aurinkoisten katujen oli valtava nähtävyys.
Kokonaisen kansan yhteisesti saattamana ajoi Svinhufvud vaunuissaan.
Tuntui omituiselta nähdä hänet siinä keskellä Helsinkiä, suurista
erämaista yhtäkkiä kotimaahan tulleena. Ja Porilaisten marssin sävelet
raikuivat niin komeina, että moniin silmäkulmiin kohosi kyyneliä, jotka
rajaton ilo toi mukanaan.

Kun juhlakulkue oli pysähtynyt hotelli Kämpin edustalle, viritti
Y.L. vielä »Sotamarssin». Sävelten vaiettua astuivat Ellen ja P.E.
Svinhufvud lipunkantajien portaiden eteen muodostamaa kunniakujaa
myöten ovesta sisään, jossa heitä odotti ihana huone kukkia tulvillaan.

Nyt seurasi tervehdyskäyntien, haastattelijoiden ja valokuvaajien
vierailu. Vasta myöhään illalla hiljeni portailla askelten kaiku.
Oltiin vihdoinkin yksin.

       *       *       *       *       *

Helsinkiin-tulostaan Svinhufvud kertoo Helsingin Sanomille m.m.:

»Ja taasen olen tänä aamuna saanut vastaanottaa lukemattomia
ystävyydenosoituksia Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Keravalla. Helsingissä
oli yllätys aivan kuvaamaton. Tämän kaiken kunnianosoituksen esineenä
ollessa tuntee itsensä oikein noloksi. En jaksa oikein ajatella,
mitä on tapahtunut. Kaikki tuli niin odottamatta. Olin kyllä kuullut
puhuttavan vallankumouksesta, mutta en saattanut odottaa sitä näin
aikaisin. Olin ajatellut, että jos sellainen tulee, tapahtuu se vasta
sodan jälkeen.»




SUURI KANSALAISJUHLA.


On lauantai-ilta ja viimeinen päivä maaliskuuta. Pääkaupungin upeimman
ravintolan, Pörssitalon, juhlasalissa istuu satalukuinen seurue pitkien
illallispöytien ääressä. Ulkoparvekkeilla riippuu siroissa laskoksissa
iso Suomen lippu, ja sen ääressä on pronssinen lakipatsas laakerien,
sypressien ja palmujen ympäröimänä, ja sivuilla riippuvat Savolaisen ja
Karjalaisen osakunnan liput.

       *       *       *       *       *

Suuren kansalaisjuhlan vietosta kertoo Helsingin Sanomat:

»Juhlavieras astui sisään Helsingin Torvisoittokunnan soittaessa
kapellimestari L. Näreen johdolla Porilaisten marssia ja läsnäolleiden
taputtaessa käsiään. Vieraan johdatti kunniapaikalle vanha
taistelutoveri, neiti Dagmar Neovius asettuen istumaan juhlavieraan
oikealle puolelle. Hänen vasemmalla puolellaan istui rouva Minette
Donner. Rouva Ellen Svinhufvudin johdatti paikalleen yliopiston
sijaiskansleri valtioneuvos Edv. Hjelt. Vastapäätä asessori
Svinhufvudia nähtiin harmaapäinen, mutta vielä reipas vanhus,
valtioneuvos Th. Rein. Hänen oli määrä saattaa vierelleen istumaan
juhlavieraan vanha äiti, joka kuitenkaan ei ollut jaksanut tilaisuuteen
saapua.

Kunniavieraan pöydässä nähtiin vielä valtioneuvos E.G. Palmén, senaatin
molempien osastojen uudet varapuheenjohtajat, senaattorit O. Tokoi ja
Aug. Nyberg, professorit I.A. Heikel ja K.J. Ståhlberg y.m.

Pitkien pöytien ääreen saliin ja parvelle olivat sitten osanottajat
asettuneet, noin 500 kansalaista. Täällä nähtiin kaikki ne maamme
huomatuimmat henkilöt, jotka viime sortokausien aikana ovat
itsenäisyystaisteluumme tavalla tai toisella ottaneet osaa. Useat
läsnäolijoista olivat joko Pietarin synkissä vankiloissa olleet tai
maanpaon kärsimyksiä kokeneet.»

       *       *       *       *       *

Soittokunnan soitettua useita kappaleita kajahtaa fanfaari, ja puhumaan
nousee valtioneuvos Edv. Hjelt, joka lausuu m.m.:

»Monesti olemme näinä päivinä kysyneet itseltämme: onko tämä unta vai
totta. Ehkä paljon onkin unta vain, vaikka sillä on todellisuuden
leima. Kieltämättä on kuitenkin totta, että olemme saaneet takaisin
ja nyt piirissämme näemme sen miehen, jota olemme tottuneet pitämään
kaiken sen parhaimman, ydinterveen ja vankkumattoman lujuuden
perikuvana, mikä vielä kaikesta huolimatta elää kansassamme ja jota
hartaasti haluamme siinä nähdä, vaikkakaan enää emme voi katsoa sitä
runoilijan ihannoivin silmin. Meidän kunniavieraamme on ehkä enemmän
kuin kukaan muu teossa elävöittänyt suomalaisen miehen ihannekuvan.
Mitä hän on uhrannut ja kärsinyt vakaumuksensa puolesta, pannut
alttiiksi oikeuden ja totuuden tähden, sitä ei minun kertoa tarvitse.
Me tiedämme sen, tai oikeastaan, me aavistamme sen täydellisemmin kuin
tiedämme. Mutta siellä kaukana vuosikausia kestäneessä yksinäisyydessä
ja pimeässä, Siperian tundroilla, on varmaan, kärsimysten ja odotusten
hetkinä, tietoisuus tinkimättä täytetyistä velvollisuuksista itseään,
omaatuntoaan ja isänmaatansa kohtaan luonut hänen rintaansa sen
lohdun ja rauhan, mikä on tämän tulevaisuuden uskollinen toveri. Tämä
tietoisuus on elähdyttänyt häntä synkkyyden hetkinä ja pitänyt yllä
hänen uskoansa oikeuden voittoon. Ja usko on voittanut. Väkivallan
aseet, jotka koettivat murtaa hänet ja hänessä lain pyhyyden, ovat
itse murtuneet. Hän on taas rakkaassa, vapaassa isänmaassaan, ja
hänelle aukenevat laajat työalat toimia niiden ihanteiden, niiden
päämäärien hyväksi, joiden puolesta hän on taistellut. Kun me täysin,
ylitsevuotavin sydämin lausumme asessori Svinhufvudin tervetulleeksi,
teemme me sen syvästi kiitollisina kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt
kansamme puolesta, voimme sanoa kansamme edestä, vahvistamalla meidän
uskoamme tähän kansaan ja sen tulevaisuuteen. Se esimerkki, jonka hän
on antanut, on paljoa arvokkaampi kuin minkä täydellisin valtiollinen
viisaus olisi voinut luoda.»

       *       *       *       *       *

Edelleen kertoo Helsingin Sanomat:

»Valtioneuvos Hjeltin puheen päätyttyä saapui Suomen ruotsalaisten
yhdistysten keskusliiton lähetystö neiti Annie Furuhjelmin johdolla,
joka mainittujen yhdistysten puolesta esiintoi lämpimän kunnioituksen
tunteet ja ilon siitä, että asessori Svinhufvud oli palannut
kotimaahan. Tällaisena hetkenä, lausui puhuja, on hyvä, että meillä on
keskuudessamme mies, jota kaikki puolueista huolimatta voivat yhtyä
kunnioittamaan. Sellainen on asessori Svinhufvud, joka persoonassaan
yhdistää kaiken, jota pidämme arvossa ja kunniassa.

Herrasväki Svinhufvudia pyydettiin sitten portaille. Pihaan oli
saapunut Arbetets Vännerin lippu etunenässä Helsingin eri ruotsalaisten
yhdistysten jäsenistä kokoonpantu sekakuoro, joka hra T. Sandelinin
johdolla esitti muutamia isänmaallisia lauluja ja kohotti 9-kertaisen
hurraa-huudon kunniavieraalle.

Asessori Svinhufvud kiitti omasta ja vaimonsa puolesta laulusta. Se
kevättunnelma, lausui hän, joka Suomessa kestetyn kovan vuodenajan
jälkeen on noussut, panee uskomaan parempaa tulevaisuutta. Me voimme
nyt paremmin kuin ennen uskoa, että kaikki Suomen kansalaiset voivat
käsi kädessä työskennellä yhdessä. Meillä suomalaisilla on edessä
kysymys, miten kestää suuressa kilpailussa eri kansakuntien välillä.
Siinä kilpailussa vaaditaan pieniltä kansoilta tavatonta kuntoa. Ne
eivät voi luottaa suuriin joukkoihin, vaan yksityisten kansalaisten
kunto on siinä ratkaiseva. Me voimme nyt, järjestäessämme olomme, olla
vakuutettuja siitä, että Suomen kansalaiset voivat työskennellä hyvässä
sovussa; niin että kaikki, jotka tässä maassa asuvat, tuntevat olevansa
kotona täällä, tuntevat, että meillä on täällä parempi kuin missään
muualla maailmassa.»

       *       *       *       *       *

Jälleen on salissa hiljaista. Puhumaan nousee professori I.A. Heikel ja
lausuu m.m.:

»Raskaita päiviä ja vuosia on kulunut siitä, kun kansalaiset viimeksi
näin runsaslukuisina ja niin eri tahoilta maata ovat kerääntyneet
isänmaan pojan ympärille.

Ketä saamme kiittää siitä, että näin voimme kokoontua, että vapaasti
voimme lausua ajatuksemme ja tulkita tunteita, jotka tuskallisesti ovat
mieltämme painaneet. Siihen, että meidänkin maamme, että Suomi on näinä
kevätpäivinä kuullut vapauden siipien suhinan, nähnyt laittomuuden
kukistuvan, kahleet katkottavan ja vankikopit avattavan, siihen
ovat Pehr Svinhufvudin luja oikeudenkunnioitus, hänen järkkymätön
rohkeutensa ja sitkeä kestävyytensä suuressa määrin vaikuttaneet.
Kansan sortajat näkivät hänessä koko Suomen kansan oikeustajunnan
personoituna. Ja siinä eivät he erehtyneet. Se asema, jonka kansan
valitsemat edustajat hänelle antoivat, ja hänen luonteenominaisuutensa
tekivät hänet Suomen kansan tunnuskuvaksi.

Runeberg kuvaa 'Jouluillassaan' erään 1808 vuoden miehen, erään tuosta
harmaasta joukosta Saimaan rannoilla sanoilla 'koruton, luja, tyyni,
rinnassaan raudanluja kunniantunto', jonka piirteet ihmeellisen
sattuvasti kuvaavat suomalaista kansanhenkeä. Voidaan sanoa, että
runoilija on kirjoittanut nämä sanat myöskin siitä jalosta tuomarista
Saimaan rannoilta, jonka ympärille nyt olemme kokoontuneet.

Kuvittelen mielessäni rakkaan vieraamme suljettuna ummehtuneeseen
vankikoppiin tai katse harhaillen aution tundran yli. Yö peittää hänen
kaukana olevan isänmaansa. Raa'at olennot hiipivät pimeydessä ihmisten
asuntojen ympärillä ja häikäilemättä loukkaavat kodin pyhyyttä.
Väkivalta vallitsee ja puolueellisuus jakaa oikeutta. Mammona on
päässyt suureksi jumalaksi. Kaikki jalot pyrkimykset tukahdutetaan, ja
työilo pakenee. Vangin silmien eteen tuolla kaukana kuvastuu surullinen
kuva hänen maastaan.

Onko hän tykkänään kadottanut uskonsa kansansa tulevaisuuteen? Onko hän
vajonnut synkkään epätoivoon? Ei, katsokaa Pehr Svinhufvudia! Katsokaa
hänen taistelijamuotoaan ja tuota iloista varmaa katsetta hänen
silmissään. Hän on kaikesta huolimatta, maanpaon synkkinä vuosinakin,
nähnyt sen päivän, joka nyt on tullut, hänelle itselleen vapauden
päivänä, mutta ennenkaikkea vapauden ja uudestisyntymisen päivänä
hänen rakastetulle synnyinmaalleen. Tämän päivän kohoamista harmaista
usvista on hän auttanut miehekkäällä urotyöllään ja kehoittavalla
esimerkillään. —

Tällaiset ajatukset varmaan maanpaon päivinä täyttivät Pehr
Svinhufvudin suuren mielen. Niin tahdommekin me puristaa hänen
uskollista kättään ja hänen kauttaan ja hänestä lähtevän voiman avulla
yhtyä voimakkaaksi entisyydellemme ja tulevaisuudellemme uskolliseksi
kansaksi.

Sinä, oiva urho, tässä kätemme, tässä kiitoksemme!»

       *       *       *       *       *

Nyt kuuluivat Svinhufvudin sanat:

»Minä en voi sanoin kiittää teitä siitä juhlallisesta vastaanotosta,
joka on tullut osakseni. Tahdon vain lyhyesti vielä kerran huomauttaa,
että minä en voi pitää tätä suurenmoista vastaanottoa kohdistettuna
niin paljon minun henkilööni kuin itse siihen asiaan, josta Suomi
nyt riemuitsee. Oikeustaistelummehan on nyt saavuttanut jälleen
aivan ratkaisevan voiton. Sortovalta on jälleen karkoitettu. Tämän
oikeustaistelun, sen on taistellut Suomen kansa. Tässä taistelussa
ovat tosin yksityiset henkilöt tulleet enemmän näkyviin, etenkin ne,
jotka ovat taistelussa kärsineet, mutta taistelu on kyllä pohjaltaan
ja sellaisenaan Suomen kansan taistelema. Ja tämä on todistuksena
siitä, että oikeudentunto kansassamme on syvälle juurtunut ja on yhä
edelleenkin elävä. Kuluneet vuodet meille opettavat, kuinka tapausten
kulku on meillä ollut aivankuin aaltoilevaa. Me olemme monesti olleet
aallon harjalla, mutta ehkä useammin kuitenkin aaltojen välissä,
niinkin syvällä, ettei valon pilkahdustakaan ole näkynyt. Mutta siitä
huolimatta olemme aina uudelleen tästä asemasta pelastuneet, olemme
taas nousseet aallon harjalle. Kansamme luja usko oikeuteen on se,
joka tässä on ratkaisevan voiton saavuttanut. Tämä saavutettu voitto
on meille tietysti hyvin lohdullinen tulevaisuuteen nähden, ja meidän
tulee vain muistaa, että tämä velvoittaa kansamme edelleenkin pitämään
oikeuden lippua korkealla.»

       *       *       *       *       *

Laulutervehdykselle saapui sitten lippuineen Y.L., joka maisteri
Heikki Klemetin johdolla esitti »Nouse riennä Suomen kieli», loppuosan
»Karjalasta» ja »Vaasan marssin» sekä kohotti juhlavieraalle
kolminkertaisen eläköönhuudon.

Laulajien tervehdykseen vastasi Svinhufvud:

»Vaimoni ja omasta puolestani pyydän teitä lämpimästi kiittää
laulutervehdyksestä. Oli niin iloista jälleen kuulla laulua,
kotimaista laulua, ja nyt kun meille onnen päivä on koittanut, pitää
täällä riemulaulunkin soida. Ollessani Siperiassa, kaukana, täällä
sanotaan, vaikka eihän se niin kaukana ollut, minä kyllä saatoin
seurata myöskin Suomen oloja ja minua ilahdutti, kun huomasin, kuinka
mahtavana ja tenhoisana laulu täällä Suomessa synkimpinä aikoinakin
eli ja kukoisti. Minä saatoin silloin ymmärtää mikä mahti laulussa
kuitenkin saattaa kansalle olla, kuinka meidän kaunis laulumme silloin
lohdutti kirveleviä sydämiä, kun kovat iskut sattuivat, kuinka meidän
laulajamme laulaen uljaita marssejamme ja kansallisia laulujamme
kohottivat rohkeutta ja saattoivat intoa mieliin, silloinkin kun asema
usein näytti varsin tukalalta. Lauluhan on aina ollut suurena mahtina
meillä suomalaisilla, ja sen tuntee ehkä parhaiten, kun on poissa
kotimaastansa. Vasta silloin huomaa, mikä tekijä laulu elämässä on.»

Jälleen nousee puhuja satalukuisen yleisön keskeltä. Maisteri P.J.
Hynninen puhuu juhlavieraalle. Eläköönhuutojen kajahdeltua soittaa
soittokunta Ateenalaisten laulun. Sen jälkeen saapuu Savolaisen
osakunnan lähetystö, johon kuuluvat neiti Anna Moisio sekä herrat R.
Sopanen ja E. Välikangas, ja kutsuu asessori Svinhufvudin osakuntansa
kunniajäseneksi. Sitten tulevat Laulu-Miehet ja virittävät hra Toivo
Murénin johdolla »Pois voihke ja itkun tyrske», »Terve, Suomeni maa!»
ja »Suomen laulun».

       *       *       *       *       *

Nyt nousee tri Tekla Hultin puhumaan Svinhufvudin äidille lausuen m.m.:

»Erottamattomassa yhteydessä isänmaa-käsitteen kanssa on sana
äidinkieli. Se osoittaa, että naisiansa, ja etusijassa äitejä, on
kunkin kansan kiittäminen itse kansallisen erikoisuutensa alkupohjan
hoidosta ja jatkumisesta. Äidinmaidossa, niin sanotaan, imee lapsi
Svinhufvudin äiti, rouva Olga Svinhufvud, o.s. von Becker, itseensä
luonnonlaatunsa. Jos kansalla on valppaita, lujatahtoisia äitejä,
niin on sillä myös valppaita lujatahtoisia poikia ja tyttäriä. Ja
jos itse kukin tarkastamme sisintämme, on kaiketi jokaisen meistä
tunnustettava, että etusijassa äiti oli se, joka jo lapsuudessamme
vuodatti sieluumme sen sointisävyn, joka on muodostanut perussäveleen
elämänsoinnutuksessamme.

Etsimättä astuu tässä eteemme kysymys: minkälainen lienee ollut se
nainen, joka istui Pehr Evind Svinhufvudin kehdon ääressä ja valoi
perussäveleen hänen luonteeseensa?

Meillä ei ole iloa saada tänä iltana nähdä häntä keskuudessamme,
eikä useimmilla meillä ole onnea tuntea häntä henkilökohtaisesti.
Ehdottoman varmat voimme kuitenkin olla siitä, että sen naisen, joka
on kasvattanut Pehr Evind Svinhufvudin ja antanut hänen luonteelleen
ensimmäisen muodostelun ja suunnan, täytyi itse olla jalo ja luja
luonne, olla henkilöllisyys, jolla oli lahjomaton oikeuden- ja
velvollisuudentunto sekä hartaasti isänmaallinen mielenlaatu.

Olemme syvällisesti kiitolliset siitä, mitä hän on Suomen kansalle
lahjoittanut pojassaan ja hänen elämäntyössään. Syvää osanottoa tuntien
ajattelimme häntä, kun hän surukseen sai nähdä nuhteettoman poikansa
rikollisen tavoin väkivallalla raahattavan maanpakoon. Olemme ottaneet
osaa hänen levottomuuteensa tuon pitkän karkoitusajan kestäessä ja
otamme nyt riemuiten osaa hänen iloonsa oikeuden voiton johdosta.
Sydämestämme toivomme, etteivät mitkään pilvet tästä lähin synkistä
hänen nyt seestynyttä elämänsä iltaa.

Asessori Svinhufvud! Rakas kunniavieraamme! Minä pyydän teitä
saattamaan äidillenne, jonka niin kernaasti olisimme tahtoneet tällä
ilonhetkellä nähdä keskuudessamme, tämän kiitollisen ja kunnioittavan
tervehdyksemme.»

Tämän jälkeen kohdisti puhuja sanansa Svinhufvudin puolisolle lausuen
seuraavaa:

»Rouva Ellen Svinhufvud! Miespuolinen puhuja julkilausuisi teille tässä
tilaisuudessa ehkä korein kukkaskielin ritarillisen ylistyksensä.
Minä pyydän vaatimattomasti Suomen naisten puolesta vakuuttaa,
että me olemme ylpeät teistä. Tiedämme, kuinka paljon merkitsee
vastuunalaisessa asemassa olevalle miehelle, jos lähinnä hänen
sivullaan on, ei pintapuolinen olento, joka köynnöksen tavoin luhistuu
kokoon kadotettuaan tukensa, vaan nainen, joka itse tietää, mitä
tahtoo, ja joka oivaltaa miehensä elämäntehtävän. Ainoastaan sellainen
puoliso voi elämän vakavina hetkinä olla miehelleen todelliseksi
avuksi. Hän ei miehuuttomasti valitellen estä miehensä kulkua
velvollisuuden raskaalla polulla. Hän päinvastoin lisää ja elvyttää
hänen rohkeuttaan.

Sellaisen naisen näemme teissä, rouva Ellen Svinhufvud. Pitäkööt Suomen
naiset teitä esikuvanansa. Mitä useampia semmoisia naisia maallamme
on — ja näen useita heistä olevan täällä saapuvilla — sitä useampia
on maallamme oleva miehiäkin, jotka järkähtämättöminä ja pelottomina
noudattavat isänmaallisen velvollisuuden käskyä.

Rouva Ellen Svinhufvud! Kun väkivalta tuhosi teidän kotinne ja riisti
teiltä puolisonne, ette te vaipunut toimettomaan epätoivoon. Te teitte
niinkuin pohjalainen talonpoikaisvaimo, joka levollisena ja neuvokkaana
tarttuu raskaaseen auraan, jonka mies on jättänyt. Varmalla kädellä te
ryhdyitte yksinänne ohjaamaan rakasta Kotkannientänne. Ja empimättä te
niin usein kuin mahdollista teitte tuon pitkän ja vaivalloisen matkan
Siperiaan ilahduttaaksenne ja lohduttaaksenne puolisoanne.

Nyt vihdoinkin on oikeuden ja vapauden hetki lyönyt. Te olette
riemukulussa saattanut puolisonne, ei ainoastaan omaan rakkaaseen
kotiin ja hänen kärsimättömänä odottavan perheensä luo, vaan myös hänen
oman Suomen kansansa luo, joka nyt myöskin näkee tulevaisuutensa aamun
valoisana sarastavan.»

       *       *       *       *       *

Voimakkaat eläköönhuudot kajahtivat, ja niiden vaimennuttua soittokunta
soitti »Suomen laulun». Vielä puhui rehtori Rosenqvist ja sen jälkeen
hovioikeudenneuvos Gadd Viipurin hovioikeuden Krestyssä olleiden
jäsenten puolesta, joita juhlassa myöskin oli muistettu.

Niin jatkui ilta puheiden, soiton ja laulun ääressä myöhäisiin hetkiin
saakka.

       *       *       *       *       *

Kauan tuon suuren kansalaisjuhlan jälkeen eli mielissä sen unohtumaton
muisto. Sinä iltana lausuttiin ensimmäisen kerran julkisuudessa
ajatus Suomen itsenäisyydestä, joka vuosisatoja oli piillyt kansan
sydämessä ja jonka puolesta jääkärit parhaillaan varustautuivat asein
taistelemaan. Aina tuohon iltaan saakka oli tämä kallis ajatus salattu,
mutta nyt, kun sortovalta oli luhistunut, lausuttiin se peittelemättä
julki.

Puheessaan Svinhufvudille sanoi prof. I.A. Heikel:

»Väärinkäsitetään meidät varmasti, jos luullaan, että me pidämme
tavoiteltavana ihanteena sellaista itsenäisyyttä kuin Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloilla on toisiinsa nähden. Kieleltään ja tavoiltaan
yhtenäisessä kansakunnassa voivat osavaltiot tyytyä johonkin määrättyyn
itsehallintoon ja jättää suuren joukon kansan elämän olemassaololle
tärkeitä kysymyksiä yhteisen kongressin ratkaistavaksi.

Mutta kansa, joka vuosisatoja on elänyt omaa elämäänsä, joka taistellen
ja vaivoja nähden on kehittänyt oman erikoisen kulttuurinsa, jossa
jokainen täysin sydämin rakastaa äidinkieltään, sellainen kansa tahtoo
myös itsenäisesti luoda tulevaisuutensa.

Siihen tarvittava vapaus ei voi olla mikään armolahja, se on
vuosisatain työllä hankittu oikeus ja sen täytyy olla kaikkien
vaiheiden varalta turvattu ja vakuutettu tosiasia.

Ne ilontunteet, jotka me tunsimme sinä päivänä, jolloin Suomen vanhat
värit kevättuulessa reippaasti räiskyen ja kiihoittavina hulmusivat
päittemme päällä, näiden samojen vapauden ja innostuksen tunteiden
täytyy sydämissämme aina säilyä muuttumattomina, suorittaessamme
isänmaallista työtämme.»

Mutta tuo maaliskuun taitteessa vietetty suuri kansalaisjuhla oli myös
merkillinen siitä, että kesken sen suurten ajatusten lausuttiin myös
ennustus lähenevästä myrskystä.

Eräässä puheensa toisessa kohdassa sanoi prof. I.A. Heikel:

»Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme niin paljon ajatelleet ja
koetelleet, tulee sanoa itsellemme, että ihmisten parhaimmat ajatukset
usein kärsivät haaksirikon intohimojen myllertämässä meressä. Varmaan
kohoaa suuria vastuksia eteemme ja valtiolaivamme heittäytyy vihaisille
aalloille.»

Kukapa olisi aavistanut silloin, kuinka ihmeellisellä tavalla nuo kaksi
ennustusta sittemmin toteutuivat. Ennenkuin itsenäisyys saavutettiin,
oli valtiolaivamme »vihaisten aaltojen» heiteltävänä.




ISIEN MAASSA.


Hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä, on kaksi Siperian kylää,
Tymskoje ja Kolyvan, jotka keväisessä auringossa odottavat luntensa
sulamista. Vaiti virtaa Ob jäittensä alla, mutta sen syvyyksissä
myllertävät jo vihaiset ärjyt, jotka odottavat vain sopivaa hetkeä
murtaakseen kahleensa ja näyttääkseen vetensä auringolle.

Siperian vanki ei näe enää Obin virtaavia vesiä, vaan hänen korviinsa
kantavat nyt soittojen, laulujen ja puheiden ihanat kaiut, jotka
humajavat mielessä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli matkalla Suomeen. Lumet sulivat metsistä, ja Kivijärven
laineet loiskuivat taas iloisen vapaina. Kevät kiipesi jo puihin
pukemaan koivuja vihreihin pukuihin, ja ensimmäiset pääskyset
ilmestyivät Kotkaniemen pihalle.

Oli kuin keväisessä yössä olisi kuulunut Suomen kansan yhteinen
sydämenlyönti. Oltiin taas isien maassa, yksimielisen, eheän kansan
keskellä, jonka luo kevät ja vapaus tulivat käsi kädessä.

       *       *       *       *       *

Libaun kaukaisilla kentillä kuului huhtikuun öinä tuhatpäisen
jääkäripataljoonan askelten raskas tahti. Miesten katseet hakivat
taivaalta niitä tähtiä, jotka näkyivät Suomeenkin, jossa elettiin
vapauden suuressa ilossa, tietämättä, että idän taivas ennusti tulta
ja verta. Mutta jääkärit sen aavistivat, ja siksi he puristivat
kivääreitään yhä tiukemmin ja siksi kuului kohta myöhemmin keväisessä
yössä kiväärinlaukausten kimeä kaiku.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVINHUFVUDIN KERTOMUKSET SIPERIASTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.