Heitukat : Adrien Zograffin kolmas kertomus

By Panait Istrati

The Project Gutenberg eBook of Heitukat
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Heitukat
        Adrien Zograffin kolmas kertomus

Author: Panait Istrati

Translator: Anna Silfverblad

Release date: April 12, 2024 [eBook #73380]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1927

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEITUKAT ***





HEITUKAT

Adrien Zograffin kolmas kertomus


Kirj.

PANAIT ISTRATI


Tekijän luvalla suomentanut

Anna Silfverblad





Helsingissä,
kustannusosakeyhtiö kirja,
1927.




SISÄLLYS:

Floarea Codrilor kertoo
Elias Viisas
  Elias Viisaan kertomus
Munkki Spilca
  Munkki Spilcan kertomus
Vataffi Movila
  Vataffi Movilan tarina
Jeremias, metsän poika
  Jeremiaan kertomus
Heitukka





HEITUKAT


»Adrien, nyt esitän sinulle heitukat», sanoi Jeremias. »Ja kaikkein
ensimmäiseksi päällikkömme Floritchican, joka luopui tuttavallisesta
nimestään ja omaksui nimen, joka soveltui paremmin naisen arvolle:

  FLOAREA CODRILOR [Metsäkukka]
      Heitukkain kapteeni.

— Te tahdotte sälyttää naisellisille hartioilleni edesvastuun taakan
ja vaaditte minua vastaamaan päälläni sen laiminlyömisestä. Suostun
kumpaankin... siksi meidän on tunnettava toisemme: te kerrotte minulle,
keitä olette. Minä puolestani kerron teille ensinnä, kuka minä olen...»

Hän ei pitkiin aikoihin sanonut mitään, vaan käveli mietteissään
edestakaisin.

Oli kulunut kuusi viikkoa Cosman kuolemasta, ja tänä sumuisena lokakuun
aamuna, jonka edellisenä päivänä olimme saapuneet Hämärään laaksoon,
putoilivat kapteenin sanat raskaina kuin hiljaisuus, joka ympäröi meitä
tämän vähän tunnetun ja luoksepääsemättömän vuoriseudun sydämessä.

Neljätoista miestä, jotka olivat valinneet _uuden elämän_, loikoili
nahkaisissa cojoceissaan sinne tänne heitettyjen aseiden ja tavaroiden
keskellä, sillävälin kun hevoset kulkivat onnellisessa rauhassa.
Esikunnan (sen muodostivat: _Spilca_, salaperäinen munkki, _Movila_,
uusi vataffi [eräänlainen ylin tarkastusmies]; Elias ja minä) oli
päätettävä tästä _uudesta elämästä_. Mutta kapteenimme äkkinäinen ja
odottamaton vaatimus oli sille yllätys. Kahdeksantoista silmäparia
iskeytyi tuohon rohkeasydämiseen, kokemuksista rikkaaseen ja
yritteliääseen naiseen.

Päässään villalankainen turbaani, hartioilla ketunnahkaviitta,
jalassa leveät housut, _chalvarit_, jotka soivat hänelle erinomaisen
liikuntavapauden, hän mitteli kuumeisesti Karhuluolan lattiaa, jonka
olimme edellisenä päivänä ottaneet haltuumme — talviasuinpaikaksemme.
Vataffi nousi ja ryhtyi valmistamaan turkkilaista kahvia, minkä
ylellisyyden Floarea oli tuonut mukanaan. Viimemainittu piti sitä
välttämättömänä elämälle, metsäläiselämällekin.

Joko tahtoen koota ajatuksiaan tai antaakseen meille aikaa koota
ajatuksiamme, hän vaikeni yhä, käveli edestakaisin ja katseli vuoroon
pientä joukkoaan, vuoroon sumuun verhoutuneita rinteitä. Hänen kaidat
kasvonsa olivat hiukan kalpeat, tummat varjot ympäröivät hänen
silmiään, ja hänen huulensa, jotka muutoin loistivat punaisina kuin
mansikat, olivat nyt ahavoituneet. Miehet seurasivat häntä levottomin
ja samalla kunnioittavin katsein: tämä Cosman perintö oli heidän
mielestään täynnä salaperäisyyttä ja vieläkin enemmän ylevyyttä.
Tiedettiin hänen viettäneen kuljeksivaa elämää ja tuntevan perin juurin
tämän maan, jonka pyöveleitä vastaan hän oli vannoutunut käymään
leppymätöntä ja oikeutettua sotaa.

Tämä oli uskalikkojen mieleen. Mutta hän oli _nainen_ sittenkin. Ja
sievä päälle päätteeksi.

Mitä, hän tekisi kauneudellaan näillä karhujen asuinmailla? Totta
oli myöskin, ettei Cosman kuoltua kukaan osannut ratsastaa hänen
hevosellaan paremmin kuin Floarea eikä kestää paremmin väsymystä ja
kieltäymyksiä eikä toimia ripeämmin kuin hän. _Ainoan_ rakastajansa
ruumiin ääressä hän oli julistanut:

»Täst'edes olen _Floarea Codrilor_, metsien rakastettu, vapaan miehen
ystävä, ja teidän avullanne, vääryyden tuomitsija».

Vataffi Movila tarjosi hänelle höyryävän kahvikupin ja
tupakkakotelonsa, jotka nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat. Hänelle
tuotiin jakkara istuimeksi. Hän joi ja poltteli. Ja ryhtyi sitten
jatkamaan puhettaan.




FLOAREA CODRILOR KERTOO


»Olen petollinen, mutta voin olla vilpitönkin, jos tahdon ja jos
vastapelaajani on sen arvoinen. Minulla ei ole ollut isää, joten
olen kukkien lapsi [äpärälapsi], kuten sanotaan. Äitini, joka
paimensi lampaita lapsuudestaan hamaan kuolemaansa saakka, oli koko
elinikänsä ollut tekemisissä vain ketojen, tuulten, paimenpillinsä,
koiriensa ja lammastensa kanssa, joita hän paimensi ja joiden syyhyä
hän paranteli. Syyhyä lukuunottamatta — jota hän usein sai hoidella
paljain käsin — oli kaikki hänelle mieluista. Mutta elämä ei ole
yksinomaan miellyttävää. Nais-parkaa kohtasi koettelemus, mutta tämä
ainoa koettelemus myrkytti koko hänen elämänsä: häneltä puhkesi silmä
tyttösenä leikkiessään.

»Me unohdamme tavallisesti kolhut, etenkin jos ne ovat kohdanneet
meitä lapsina. Ei mennyt päivääkään, ettei äitini olisi muistanut tätä
tapaturmaa.

»Hän ei tosin itkenyt, mutta ei sen jälkeen enää myöskään sydämestään
nauranut. Sensijaan hän unohti maailman, tuon maailman, joka ei mitään
tietänyt hänen surustaan eikä siitä tilinteosta, mikä hänellä oli ollut
elämän kanssa. Hän etsi ja löysi lohdun olennoista ja oloista, joista
aikaisemmin mainitsin.

»Hänen elämänsä kului rauhallisesti kolmenkymmenen vuoden ikään.
Mutta usein hän oli tuntenut olennossaan jonkinlaista levottomuutta,
kuumetta. Tyynnyttääkseen itseään piti äitini talvisin riittävänä
hieroa ruumistaan lumella. Kesäisin hän kieritteli kuin puunrunko
pitkin vihannoivan rinteen kuvetta. Mutta nämä toimenpiteet vain
enensivät hänen surkeuttaan — kunnes hän eräänä päivänä kieritteli
paimenen jalkoihin, ja se oli hänen pelastuksensa.

»Pelastus, vaan ei rauha. Sillä tällä paimenella, jolla oli 'pää
kuin astrakaanilampaalla', oli vaivansa kuten äidillänikin. Hän
ei tosin ollut silmäpuoli eikä toiskätinen; hän oli päinvastoin
täydellinen, liiankin täydellinen, niin että hänen olisi pitänyt
olla haaremin isäntänä, ja nyt hän paimentelikin vain lammaslaumaa.
Hänen vaivaansa pahensi vain se seikka, että hän oli vaatelias, kopea
ja ylenkatseellinen valittujaan kohtaan. Äitini, joka ei koskaan
ollut kenenkään 'hyvänpäivän' vaivainen, suhtautui hyvänä toverina
nuorukaiseen, kunnes tämä muuanna huhtikuun päivänä kevään vaivaamana
valitteli 'silmäpuolelle' askeettista elämää, jota hän oli pakoitettu
viettämään. Sukankudontaansa keskeyttämättä 'silmäpuoli' kysäsi kuin
ainakin hyvä toveri, joka on selvillä toisen rakkaustarinoista:

— Eikö sinulla sitten enää olekaan Sultanaa, vaunusepän tytärtä?

— Onpa kylläkin, mutta hän sairastelee vatsaansa...

— Entä Maria, johon olit niin ihastunut?

— Hän ei enää pääse liikkeelle...

— Yritä sitten Katariinaa, joka _syö sinut silmillään_.

— Hän _syö minut silmillään_... Mutta hän ei antaudu syötäväksi: hän
pelkää...

— Mutta tunnethan vanhan laulun, jossa sanotaan:

    Nainen on aina valmis rakkauteen,
    ja mies on elukka, jota on helppo ärsyttää...

... Luulisi sinun siis löytävän naisia, niin paljon kuin sydämesi
halajaa.

»Silloin oli paimen suuttunut:

— Miksi sanot minua »elukaksi?» Siksikö, että rakastan, kuten
rakastan? Ja mitä sitten pitäisi rakastaa? Hauen leukaluitako? Siilin
nahkaako? Vai pitäisikö minun kävellä alastomana miehenkorkuisessa
nokkospensaikossa? Tai hieroa itseäni lumella, kuten sinä teet? Tai
puhkaista ehkä vatsani kantoon kieritellessäni alas rinnettä, kuten
sinä?

»Ja tällainen oli äitini kertoman mukaan sen liikuttavan tunnin
sisältö, joka seurasi paimenen vihanpurkausta, sillä tuona hetkenä
'taivaan kellot' soittivat minun elämäni alkajaisia:

»Olin täyttämäisilläni kolmekymmentä vuotta... Olin tullut maailmaan
kaksi viikkoa ennen pyhän Yrjön päivää, mikä juhla sattuu aina samalle
päivälle, ja huhtikuun ensimmäinen viikko oli juuri menossa. Vihan
lauhduttua Akimen katse pysähtyi pitkäksi aikaa nilkkaani ja viimein
hän sanoi:

— Rada, sinulla näkyy olevan vuohen nilkka, joka, kautta kunniani, on
hyvin soma: etköhän näyttäisi minulle polveasi? Jos se on yhtä kaunis
kuin nilkkasi, nain sinut, Rada!...

»Akimen puhuessa näin istuin maassa kutoen sukkaa, hänen seistessään
edessäni sauvaansa nojaten. En ollut näinä viitenä vuotena katsonut
häntä kolmasti kasvoihin, en häntä enempää kuin ketään muutakaan,
senjälkeen kun minulla oli vain yksi silmä; mutta kuullessani hänen
sanovan, että hän naisi minut, jos polveni oli kaunis, kohotin
päätäni, sillä luulin hänen kadottaneen järkensä. Silloin näin, että
Akimella oli sievät mustat viikset ja kauniit, kiihkeät silmät. Minä
vain katsahdin häneen. Sellaiseen ei voi katsoa kauan. Mutta se oli
kylliksi, jotta päätin näyttää hänelle polveni, samalla kun sanoin
itsekseni: 'Nyt, Rada-tyttöseni, ovat lumikylvyt ja kierittelyt
lopussa; nyt tulee jotakin muuta'. Mutta kun samalla tunsin itseni
nöyryytetyksi, sanoin kiusoitellen:

— Ohoi, Akime-parka... Jos sinun olisi naitava kaikki, jotka ovat
näyttäneet sinulle polvensa, tarvitsisit kokonaisen kasarmin.

— Rada, minä vannon naivani sinut!... Syökööt sudet lampaani, jollen
nai sinua!...

— Ei ole tarvis vannoa, Akime: miehen on luvattava mitä tahansa, sillä
nainen pyytää kuuta taivaalta, niinpian kuin hän näyttää polvensa.
Mutta minä en ole noita naisia. Kas tässä polveni, Akime.

»Ja minä paljastin sen nostamatta katsettani Akimeen, ja jatkoin
kutomistani. Silloin Akime sieppasi päästään raskaan reuhkanansa ja
paiskasi sen maahan sellaisella voimalla, että tuo tuulten pieksämä
lakkipahanen halkesi kuin sierakko. Samassa jäntereinen käsivarsi
kiertyi ympärilleni ja kohotti minut maasta. Sallin hänen kantaa
itseäni, mutta niinpian kuin hän laski minut maahan, livistin tieheni,
en paetakseni häntä, vaan kiihdyttääkseni häntä yhä enemmän ja
saadakseni hänet unohtamaan, että olin silmäpuoli.

»Hän unohti sen siinä määrin, että hän, juostuaan ketojen ja kunnaiden
poikki saavuttamatta minua, heitti sauvansa jalkoihini ja sai minut
siten kaatumaan. Toisin sanoen, en odottanutkaan muuta kuin saada
kaatua hänen syytään. Miehen on aina kannettava syy, sillä jos hän,
jonka käsivarsi on kova kuin puu, olisi lisäksi syytön, miten kävisi
meidän naisten? Jollei syy olisi ollut Akimen tuona iltana pienessä
jalavametsikössä, — kun lampaat määkivät kuin erämaahan jätettyinä ja
molemmat aasit näyttivät ihmettelevän pitkää poissaoloamme — kuinka
olisikaan käynyt seuraavana talvena Rada-paran, joka kantoi sylissään
Floritchicaansa, ja sairasti vatsaansa kuten Sultana, vaunusepän tytär,
eikä voinut enää liikkua enempää kuin Maria, jota Akime ihasteli.

»Akimen täytyikin melkein yksin hoitaa isäntämme molemmat lammaslaumat,
valmistaa juusto, etsiä kuivia puita, keittää _mamaliga_ ja
kala_borshi_, vieläpä pestä liinavaatteet kuoritussa maidossa,
estääkseen niihin tulemasta syöpäläisiä.

»Mutta pian Akime-parka sai kyllikseen sekä työstä että sairaasta
vaimosta. Minä puolestani olin niinikään saanut tarpeekseni sekä
vuoteesta että liian hyvinvoivasta miehestä. Siksipä hän, oltuamme
naimisissa kaksi vuotta, sanoi minulle eräänä päivänä sen, mitä itse
olisin tahtonut sanoa hänelle: — Kuulehan, Rada, olemme tehneet tyhmän
kaupan. Olen tehnyt sinut sairaaksi ja sinä olet tehnyt minusta orjan,
kun meillä kummallakin sensijaan kaksi vuotta sitten oli paremmat
päivät. Nyt korjaamme erehdyksen. Minulla on kaksikymmentä lammasta,
siinä koko omaisuuteni. Sinulla on melkein sama määrä. Annan sinulle
omani huomenlahjaksi lapsellemme, mutta anna sinä minun lähteä
'Herran nimeen'. Näin menetellen on pikku Floritchicalla ennenpitkää
toimeentuleva äiti, joka huolehtii hänestä. Minä lähden maailmalle
etsimään uutta isäntää. Ja vannon, Rada, etten enää pyydä naisien
näyttämään minulle polviaan enkä heitä sauvaani niiden jalkoihin, jotka
koettavat paeta minua.

»Näin puhui Akime-parkani. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli
vieläkin kiihkeämmin lastaan, joka tarttui pikku kädellään hänen
tuuheaan tukkaansa ja sai hänet vuodattamaan kyyneleitä ensi kertaa
elämässään. Sitten hän lähti 'Herran nimeen' enkä senjälkeen ole
kuullut hänestä mitään.»

_Floarea Codrilor pysähtyi, sillä mielenliikutus tukehdutti häntä.
Kertomuksen alussa samoinkuin sitä jatkaessaankin hän kunnioitti
katseellaan jokaista kuulijaansa, olkoonpa että hän oli kaikkein halvin
heitukoista, mutta ennenkaikkea hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin
hänen silmänsä olisivat tahtoneet sanoa minulle_: Sinä, Jeremias,
metsän poika ja minun poikani, sinä olet koko minun elämäni... Sinun
vuoksesi olen täällä...

_Heitukat, jotka pitivät arvossa tätä avomielisyyttä, kuuntelivat
äänettöminä. Spilca ahmi hänen jokaisen sanansa jännittyneenä ja
tarkkaavaisena, sillävälin kun aina järkkymättömän tyyni Elias käänsi
hänen puoleensa liikkumattomat apostolinkasvonsa. Vähemmän nerokas,
hengenlahjoiltaan yksinkertaisempi, mutta yhtä tiedonjanoinen vataffi
Movila seurasi häntä mielenkiinnolla, hoidellen samalla nuotiota._

»Ensimmäinen intohimoni alkaessani katsella elämää oli juoksennella
hekumoiden rinta tuulta vasten. Vain kaksi olentoa rakastaa kiihkeästi
tuota lapsuuteni ystävää: vapaa mies ja koira. Ne olivat ensimmäiset
ystäväni. Minun vapaa mieheni oli eräs kylän poikaviikari, kolme
vuotta minua vanhempi, yltiöpäinen ja kesytön, opettajani vapauden
salaperäisillä poluilla. Hämmästytte kaikki kun sanon, että hän on
tällä haavaa heitukoiden kapteeni, joka hallitsee Buzeu-vuoristossa,
kymmenen peninkulman päässä meistä, ja kylvää kauhua noiden kurjien
keskuuteen, jotka laativat lakeja; hänen nimensä on _Groza_.

— Groza?! huudahtivat heitukat.

— Kovasydäminen Grozako? kysäsi vataffi. »Miksi hän olisi
»kovasydäminen?» Siksikö, että on nylkenyt elävänä erään oman
joukkueensa miehen ja erään _gospodarin_ [rikas maanomistaja]. Täten
turmansa saanut heitukka oli petturi, syypää rikokseen, jonka Groza
oli vähällä saada maksaa hengellään. Mitä gospodariin tulee, oli
se hänelle, kautta kunniani, oikein: menkäähän vain puhuttelemaan
tuon verenimijän sortamaa rahvasta; saatte nähdä naisten sytyttävän
vahakynttilöitä ja rukoilevan suuren heitukan puolesta.

»Tunsin hänet lapsena ja nuorukaisena. Hän oli raju, mutta sydämeltään
lempeä. Olin yhdeksän-, hän kaksitoistavuotias, kun juostessani
muuanna päivänä rinta tuulta vasten, koira vierelläni, hän saavutti
minut, tarttui käteeni ja juoksetti minua vieläkin nopeammin. Rinteen
huipulla, mihin hengästyneinä pysähdyimme, kohotteli tuuli niin
epähienosti helmojani, että häpesin tuon kauniin pojan edessä. Mutta
hän ei pälyillytkään paljaita sääriäni, kuten muut, vaan puuhaili
koirani kanssa, ja minä lakkasin kainostelemasta.

»En tuntenut häntä, en ollut koskaan tätä ennen häntä nähnyt, ja
huomasin, että hän oli siisti, yhtä siisti kuin minäkin. Se miellytti
minua, sillä en ole koskaan sietänyt likaisuutta. Hän oli paljain
jaloin, paljain säärin kuten minäkin, mutta ne olivat pestyt ja vain
tomuiset. Kädet, kaula ja kasvot vasta pestyt. Housut ja paita myöskin
puhtaat, vaikkakin paikatut. Kaikki tämä miellytti minua, samoinkuin
hänen avoimet sinisilmänsä. Ainoa, mikä ei ollut minun makuuni, oli
hänen tukkansa, silmäripsiensä ja kulmainsa punaisenruskea väri.

»Häntä näytti myöskin miellyttävän minun asuni, joka oli hänen omansa
kaltainen, mutta siitä vakuuttautuakseen hän loi minuun vain lyhyen
katseen. Olin utelias tietämään, mistä hän oli, ja kysyin sitä häneltä.

— 'Palonnieristä', vastasi hän melkein miehisellä äänellä katsomatta
minuun ja silitteli koirani päätä.

»_Palonnier_-nimellä mainittiin kyläryhmää, johon kuului noin
kolmisenkymmentä hajallaan olevaa asumusta kahden kilometrin päässä
meistä valtamaantien varrella, joka vie Ramnicista Buzeu'hin
ja risteyttää tässä kohden kylätien. En ollut koskaan käynyt
'Palonnierissä', sillä kylän poikasten kerrottiin heittelevän kiviä
ohikulkijoiden jälkeen.

— Ja mikä sinun nimesi on? Minua sanotaan Floritchicaksi.

— Sinulla on kaunis nimi, hän sanoi suoristautuen ja katsoen minua
kasvoihin. Mutta olet yhtä kaunis kuin nimesi. Minun nimeni on Groza...
Ja minusta tulee vielä kerran heitukka.

— Mitä _heitukka_ merkitsee?

— Etkö sitä tiedä? No niin! Se on mies, joka ei siedä sortoa eikä
palkkalaisia, elää metsissä, tappaa julmat gospodarit ja suojelee
köyhää.

— En ole koskaan nähnyt sinun heitukoitasi.

— Kuinkapa olisit heitä nähnyt... Heitä ahdistelee _Potera_...

— Mitä _Potera_ sitten on?

— _Poterachit_ ovat heitukoiden ja vapauden vihollisia, sotajoukko,
joka puolustaa gospodareja ja saa siitä Judaksen palkkion. Kolme vuotta
sitten näin heitukoiden ja poterachien taistelevan keskenään aivan
lähellä meitä Hirvimetsässä. Heitukat joutuivat tappiolle. Minä en
koskaan joudu tappiolle, kun minusta tulee heitukka. Mutta et saa sanoa
kenellekään, et edes äidillesi, että olen heitukoiden puolella. En
ole sanonut sitä vanhemmillenikaan. Ja parasta se onkin, sillä kaikki
vanhemmat ovat lörpöttelijöitä ja »seinilläkin on korvat».

»Näin sanoessaan Groza teki halveksivan eleen seinille ja vanhemmille.
Silloin näin, että hänellä oli huilu pistettynä oikeanpuoliseen
paidanhihaan. Minä kysyin:

— Soitatko huilua?

— Soitanko huilua!... Mutta sitäkään et saa sanoa kenellekään.

— Miksikä ei? Eihän ole synti soittaa huilua.

»Groza silmäili minua hetken suuttuneena ja sanoi sitten:

— Ei. Soittaminen ei ole jumalattomuutta, mutta saattaa se kaikkien
tietoon, se on jumalattomuutta, vieläpä suurtakin... sille, joka
rakastaa huilua.

— Kaikkihan sitä rakastavat...

— Olet typerä, Floritchica. Ihmiset rakastavat huilua kuten he
rakastavat koiraa, jonka kytkevät koppiin, kuten he rakastavat
satakieltä, jonka panevat häkkiin, kukkaa, jonka nyhtävät irti
siitä, mihin Jumala on sen istuttanut, ja vapautta, jonka kääntävät
orjuudeksi. Jos kaikki rakastaisivat huilua kuten minä, ei olisi
heitukoita, ei poteracheja eikä gospodareja, vaan kaikki olisivat
veljiä. Mutta veljiä ei nyt ole missään...

— Kuinka tiedät kaiken tämän, Groza?

— Kas, sinäpä olet utelias... Sanon sen sinulle, sillä olen seurannut
sinua kauan aikaa ja huomannut, että sinä yksin olet samanlainen kuin
minä niissä kahdeksassa kylässä, jotka tunnen. Mutta sinä tarvitset
_dascalin_ [isäntä] ja minä rupean _dascaliksesi_. Tahdotko, että
Grozasta tulee _dascalisi_, Grozasta, joka vielä kerran on heitukka?

— Kyllä, Groza, ole sinä minun dascalini. Sano, kuinka olet saanut
tietää kaiken tämän.

— Kas näin. Minulla on vanhempi veli, joka on naimaiässä, hän on kookas
ja typerä. Hän soittaa huilua kyläjuhlissa, jotta hölmöt saisivat
tanssia. Hänellä oli koira, jota hän piti kahleissa, satakieli, jonka
hän oli sulkenut häkkiin, ja molemmat eläinparat kuolivat suruun.
Silloin minä sanoin veljelleni, että hän oli aasi, huilua soittava
aasi. Näistä sanoistani sain niin vähän veljellisen taputuksen, että
poskeni paisui pulleaksi. Ja hän soitti edelleen huilua, jotta hölmöt
saisivat tanssia, sulki häkkiin toisen satakielen ja kytki kahleisiin
toisen koiran, mutta minä rikoin häkin ja heitin kahleet kaivoon.
Silloin olin vähällä päästä hengestäni: hän ei enää ollut aasi, vaan
oikea poterachi, ja se hänestä varmaan vielä tuleekin. Mutta minusta
tulee heitukka, ja silloin hän saa tuntea, mistä tuuli käy.

       *       *       *       *       *

»Siihen päivään saakka, jolloin tulin tuntemaan Grozan, olin ollut
yksin. Äitini pakoitti minut viettämään lapsuuteni päivät korutöiden
ääressä, silmät kytkettyinä kanavakankaaseen, ellostavaan ja surkeaan
vaatepalaseen, joka nielee nuoren tytön kauneimmat vuodet, ja jonka
vuorostaan turmelee koi, sitten kun se on ollut kaksi sukupolvea
ihmettelyn esineenä. Nousin sotaan äitiäni ja koko kylää vastaan; minua
pidettiin yleisesti laiskurina.

»Entä sitten? Olisiko ummistettava silmänsä auringonsäteelle, joka
siroittelee hopealäikkiä metsäpolulle? Eikö olisi koskaan tarkattava,
kuinka satakieli ahertelee pesässään? Luovuttava tuulen hyväilystä,
joka pullistaa viittaamme? Tukkia korvansa puron lirinältä, joka
hyppelee tyytyväisenä jokea kohti, — kerta kaikkiaan: pysyä kuurona
kevään kutsuille, joka tuo sanomaa uudesta elämästä, kesän kutsuille,
joka vaikeroi yltäkylläisyyden painosta, unohtaa syksy, joka on niin
täynnä alakuloisuutta, ja elää, käymättä miettiväiseksi, kun katselee
talven valkeaa käärinliinaa? Ja miksi tämä täydellinen kieltäytyminen?

»Siksikö, että tekisit pitkiä pyyheliinoja tulevan aviopuolisosi
käsiä varten, joilla hän antaa sinulle korvapuusteja; tai kauniita
pitsipeittoja, joiden päälle humalainen miehesi heittäytyy maata
liejuisine saappaineen; tai vieläpä kädenpaksuisia villamattoja
'sielusi valitulle', joka liiaksi punaviiniä ja _pastramaa_ nauttineena
tahraa tuon kauniin lahjan, jonka ääressä ahkeroit kokonaisen vuoden
unelmoiden tästä onnekkaasta päivästä? Oi, sinä jokaisen maalaistytön
houkutteleva haave, olen onnellinen, ettet ole ollut minun! Minä
kieltäydyin kiinnittämästä silmiäni kankaaseen ja haaveilemasta
sellaisesta, jonka todenperäisyyden elämä ympärilläni kielsi.

»Minun silmäni, joiden olisi pitänyt kimmeltää kyynelistä _gherghefin_
yli kumartuessani, kuvastelivat kenttien kirkkautta, joilla paimensin
lampaitani; minä annoin niiden tähystellä taivaan sineä, kuilujen
syvyyksiä ja kuusten latvoja; ja jos ne ovat kyynelöineet, on syynä
ollut ensimmäisen rakastettuni, tuulen, hillittömyys.»

       *       *       *       *       *

— Tiedätkö, sanoi Groza eräänä päivänä, kun olimme jälleen
juoksennelleet villeinä kedoilla, tiedätkö, että tuulesta oli kerran
vähällä tulla rotan appi-ukko?

— En, sitä en ole tietänyt!

— Niin, liki piti, ettei tuuli antanut somaa tytärtään puolisoksi
maailman roistomaisimmalle eläimelle, ja hänet pelasti siitä vain ovela
vastaus.

Rotta meni muuanna päivänä Auringon pakinoille ja puheli näin:

— Kuulehan, sinä voimakas tähti! Olen onnettomin olio maailmassa, sillä
minua vainoavat alati ihmiset, koirat ja kissat, niin etten ole varma
hengestäni yöllä enkä päivällä; olen joka hetki vaarassa joutua ansaan
ja elän kuolettavassa pelossa. Ja mikä on rikokseni? Se, että jyrsin
joskus henkeni pitimiksi maissintähkiä ja juustoa.

— Ystäväni, mutta tuollainenhan on moraalitonta! sanoo Aurinko, joka ei
rakasta rottia.

— Mitäpä siitä! huudahtaa kosiskelija. Etkö tiedä, että maan mahtavat
tekevät samoin? Eikä heidän edes tarvitse panna henkeään vaaraan.
Mutta olen tehnyt sen havainnon, että he, suojellakseen itseään
kaikelta vaaralta, naivat jonkun mahtimiehen tyttären ja asettuvat
appi-ukkojensa suojelukseen. No niin, olen päättänyt noudattaa heidän
esimerkkiään, ja olen valinnut sinut, voimakkaimman kaikista: anna
minulle tyttäresi puolisoksi ja suojele minua. Olen saanut kyllikseni
tällaisesta elämästä!

Hätääntyneenä aurinko kiiruhtaa estelemään:

— Sinä erehdyt! Minä en toki liene voimakkain luomakunnassa!

— Kuka sitten?

— Pilvi. Olethan nähnyt, että keskellä päivää, kun haluaisin paahtaa
maata, peittää Pilvi minut ja olen voitettu. Ystäväni, mene Pilven luo.
Pyydä hänen tytärtään: hän on kaikkein mahtavin.

Rotta lähtee häntä heiluen Pilven luo ja kertoo hänelle huolensa:

— Sinä olet voimakkain kaikista! Anna siis minulle tyttäresi!

— Minäkö kaikkein voimakkain? Teetkö minusta pilaa?

— En lainkaan. Aurinko todisti sen minulle, ja onhan totta, että
pimennät sen, milloin haluat.

— Minäkö pimennän sen? Kuinka pitkäksi aikaa? Pieni tuulahdus, eikä
minusta ole jälkeäkään. Niin, voimakkain on Tuuli, usko minua. Muuten
hän on hyvin turhamainen, ja on varmaankin tyytyväinen, kun saa kuulla
asiasi; mutta sanon sinulle ennakolta, että hänen tunteensa ovat hyvin
häilyväiset. Hän on aika vekkuli!

— Olkoonpa millainen vekkuli tahansa, hänen on annettava minulle
tyttärensä.

Ja niinpä rotta riensi Tuulen luo, joka parhaillaan tuuditteli
huvikseen tytärtään riippumatossa. Hän ilmaisi tälle huolensa ja
käyntinsä tarkoituksen:

— Älä luulekaan minua onnenonkijaksi, päätteli hän puheensa, aion
edelleenkin työskennellä ansaitakseni leipäni, mutta huomaan, että
elämäni käy mahdottomaksi ilman voimakkaan suojelusta: voimakkaat ovat
anastaneet kaiken maissin ja kaiken juuston; heikot saavat kiristää
suolivyötä.

— Mutta ethän sinä suinkaan ole heikko, huudahtaa Tuuli. Olet
päinvastoin voimakkaampi kuin minä!

— Mitä? kysyy rotta mairiteltuna.

— Näetkö luodon tuolla meressä? Ennenkuin se joutui sinne, missä sen
näet, oli se osa vuoresta, joka pistää niemekkeenä mereen. Muutama
tuhat vuotta sitten ryhtyivät jotkut mahtavat, mutta typerät herrat
rakentamaan sen huipulle linnaa, joka oli yhtä typerä ja vahva kuin sen
herratkin. Kauniilta vuorelta hävitettiin riista, rosvoritarien linna
loi synkän varjon mereen ja korkeat muurit rumensivat kauniin maiseman.
Tiedäthän, etten rakasta minkäänlaista vapauden kahlehtimista. Minun
mielityöni on kiitää ja kiidättää. Aloin siis puhallella kaikin
voimin tuota petolintujen pesää. Mutta se oli lujasti paikoillaan!
Ah, hukkasin vuosituhansia koettaessani hävittää tuota roskajoukkoa.
Se vain eneni ja kävi pöyhkeämmäksi vuosisata vuosisadalta! Mikään
ei auttanut: kallio ei hievahtanutkaan; tuskin oli muuri sortunut
jostakin kohden, kun se jo korjattiin ennalleen. Eräänä aamuna
levähdin murheellisena ja nääntyneenä salmen toisella rannalla, kun
kauhea jyrinä herätti minut. Meri vyöryi muurin korkuisena ja oli
hautaamaisillaan minut alleen! Kallionäyräs, jolla rosvolinna oli
sijainnut, oli sortunut itsestään! Itsestäänkö? Ei vainkaan! Juoksin
paikalle, nuuskin ja tarkastelin, ja totesin kiukukseni, että mitä minä
en ollut voinut tehdä tuhansien vuosien kuluessa, sen olitte te, rotat,
suorittaneet muutaman sukupolven aikana. Ymmärräthän: nuo herrat olivat
koonneet kellareihinsa maan koko rikkauden, ja joka sanoo: _herrat_ ja
_rikkaus_, sanoo: rotat. He ovat samaa sukua. Ja niin hyvin oli rottien
suku tehnyt tehtävänsä kiistellessään herrojen kanssa rikkaudesta, että
kallio oli lopulta sortunut.

Tästä syystä minä äsken sanoin, että sinä olet minua voimakkaampi!
Palaa siis kotiisi, ystäväni, ja ota puoliso omasta suvustasi, sillä
Jumala on niin hyvin jakanut voiman luotujensa kesken, että jokainen,
ken hiukankin on kohtuullinen, voi olla tyytyväinen!

       *       *       *       *       *

»Pian Grozasta tuli päivieni sisältö, ja ilokseni huomasin olevani
hänen ainoa ystävänsä. Se johtui siitä, että meille oli selvinnyt
muuan seikka, jota ainoakaan seudun lapsi ei ollut huomannut, seikka,
joka oli jäänyt huomaamatta meitä vanhemmiltakin: maalaiselämän
kurjuus, joka oli vain orjamaista raadantaa ja halpaa huvia.
Kesäkiireiden aikana oli aamunkoitosta yöhön saakka aherrettava
kumaraisena pelloilla, joiden sadosta kolme viidettäosaa meni isännän
latoihin; syksystä kevääseen oli istuttava selkä koukussa kangaspuiden
ääressä, ja kun tuo loputtoman pitkä kangas viimein valmistui,
oli se säästettävä tulevaisuuden varalle; tai vietettävä pitkät
ja ikävät iltapuhteet pakinoiden _clacoissa_, puhdistaen maissia,
kuorien papuja ja kartaten villaa; tai oli autettava kankaistaan
ylpeilevää ystävätärtä morsiuskapion valmistamisessa. Ainoana huvina
sunnuntai-iltojen _hora_, missä yksitoikkoinen tanssi ikävystyttää jo
neljännestunnin kuluttua; tai sitten keskustelu kaivolla rakastuneen
houkan kanssa, joka puhuu hämärästi selvistä tarkoitusperistään.

»Luontainen vastenmielisyys piti Grozan ja minut loitolla yhtähyvin
noista töistä kuin huveistakin, joilla ne korvattiin. Mutta ei poiketa
rangaistuksetta elämästä, johon keskinkertaisuus meidät tuomitsee.
Niinpian kuin meidän liittomme huomattiin, jouduimme pilanteon ja
vihamielisyyden esineiksi. Sillä ei hyödytä mitään, ettemme häiritse
keskinkertaisuutta, että siirrymme syrjään sen tieltä; se ei siedä,
että joku on sitä etevämpi: se on yhtä mieltä vain itsensä kanssa,
sietää vain omaa nahkaansa.

»Jumalani! Emme kehoittaneet ketään omaksumaan meidän elämäämme, emme
pyytäneet päästä kenenkään iltaseuroihin. Seitsentoistavuotiaana oli
Grozalla omat rattaat ja oma hevonen, jotka hän oli ansainnut otsansa
hiellä. Ne olivat tuohon aikaan välineet, jotka vapauttivat ihmisen
palkkatyöläisyydestä ja soivat hänelle näköjään vapaan elämän. Ystäväni
vei kaksi kertaa viikossa Buzeu'n torille yhteisen työmme tulokset:
villaa, juustoa, vuonia, viljaa, vihanneksia, munia, hedelmiä, lintuja,
aina vuodenajan mukaan.

»Tätä lämmintä yksimielisyyttä kahden lapsen välillä, jotka
kieltäytyivät suutelemasta papin, bojaarin kanssarikollisen, kättä, ja
paljastamasta päätään 'hovin' jokaisen palvelijan ohikulkiessa, pitivät
rikoksena ei vain itse asianomaiset, vaan nekin, joiden, ollen orjia
kuten hekin, olisi pitänyt noudattaa heidän esimerkkiään. Mutta vaikka
olinkin viisitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt, olin sittenkin vain
tytöntynkä, ja Groza puhdas kuin lapsi. Meidän retkeilymme metsissä,
pitkät poissaolomme kylästä olivat ilkeämielisten silmissä synnillistä
ja vallatonta pakoilua. Olimme vain luoneet itsellemme joka suhteessa
kauniin elämän, aurinkoisen saaren keskelle pimeää valtamerta: noina
vuosina Groza opetti minut soittamaan huilua ja katselemaan järjen
valossa tätä villiä luomakuntaa, jonka tähän saakka olin tajunnut vain
sydämelläni.

»Kun hänen sormensa ensi kerran suostuivat loihtimaan kuultavakseni
lumoavat Doinamme, oli hän mielestäni kuin legendan Fât-Frumos. Unohdin
ylpeyteni ja heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleillen hänen polviaan.

»Kaikkivoipa Jumala! Varmaankin sinä ryhdyit työhösi ja saatoit sen
päätökseen soittaen huilua alkuaineille, joilla ei vielä ollut muotoa!
Sillä Kaikkeus, jonka sinä loit tämän lumoavan sävelvuon saattelemana,
oli kuin ihmeellinen laulu.

»Noina vuosina opin niinikään lukemaan ja kirjoittamaan kreikankieltä.
Ja Grozaa saan kiittää tästäkin saavutuksesta.

»Hän oli opetellut tätä kieltä kyläläisten tietämättä Buzeu'ssä
käydessään.

— Tahdotko oppia kreikkaa? hän kysyi minulta eräänä päivänä. Meidän
kielessämme ei ole omaa kirjakieltä. Voidakseen lukea ja kirjoittaa
on valittava joko slaavin- tai kreikankieli. Minä olen oppinut
kreikankielen, ja nyt minulla on »neljä silmää». Tee kuten minäkin.
Saat oppia sellaista, josta et ole koskaan kuullut puhuttavankaan!

— Tahdonpa kyllä, mutta missä? Miten?

— Sitä opettaa _Yhden Puun Kirkon_ kuuluisa kanttori Joakim Buzeu'ssä.
Hän on ystäväni, vaikka pahat kielet väittävätkin, että hän on satyyri.
Minä en sitä usko etkä usko sinäkään, saathan nähdä. On totta, että
kanttori Joakim on peloittava nähdä ja kuulla. Mutta vain houkkiot
ovat sellaisia, ettei kukaan heitä pelkää. Mutta hän on voimallinen ja
ihailtu parjauksista huolimatta. Olen jo kauan puhunut hänelle sinusta;
hän suostui ilomielin; hän on tyytyväinen saadessaan ystävän, sillä hän
on meidän kaltaisemme: hänellä ei ole ystäviä.

»Seuraavana sunnuntaina, kauniina kevätpäivänä, minä nousin Grozan
rattaille. Hän oli ylpeä hevosestaan, joka oli todella kaunis eläin,
ja minä olin ylpeä Grozasta, joka ohjasi isäntänä hevostaan ja istui
liikkumattomana kuin aikamies.

»Olimme molemmat pyhäpukimissa; hänellä kiiltosaappaat, paita
_borangicista_, kukillinen _cojoc_, ja päässä _caciula tzourcana;_
minulla valkoinen käsinkirjailtu puku, _ilick_ ja kirkaskuvioiset
samettitohvelit. Olimme kauniita kuin nuorikot.

»Luonto, joka avautui nähtäväkseni tällä seitsenpeninkulmaisella,
minulle oudolla taipaleella, oli mielestäni yhtä kaunis kuin mekin,
ikäänkuin olisi sekin ollut sunnuntaipuvussa. Tämä oli minun
ensimmäinen pitkä matkani enkä lakannut ihastelemasta viiniköynnöksen
peittämiä rinteitä, vieraita metsiä, jokia ja puroja, kiemurtelevia
teitä, vieläpä lintuja ja eläimiäkin, jotka näyttäytyivät meille kuin
olisi näkymätön käsi kohottanut esirippua aina sitä mukaa kuin etenimme.

»Istuin patjalla ystäväni vieressä, joka oli vaiti. Mutta kun hän
sitten alkoi puhua — noustessamme paljaan kukkulan kuvetta — teki hän
sen kylvääkseen sieluuni oman myötäsyntyneen kapinanhenkensä siemenen,
joka oli hänessä kypsynyt ja valmis puhkeamaan:

— Kaiken sen, mitä näet ja joka niin miellyttää sinua, sanoi hän,
heilutellen ruoskaansa päittemme päällä, koko tämän kauniin ja avaran
maan on oltava meidän kaikkien oma, sillä me tulemme maailmaan
alastomina, ja se tarjoutuu meille muokattavaksi ja kantaa hedelmää
nautittavaksemme. Se ei ole meidän. Sen on kuitenkin oltava meidän.
Meidän on riistettävä se käsistä, jotka pitelevät sitä, vaikka eivät
sitä muokkaa. _Se on tehtävä!_

»Siinä kaikki, mitä Groza on koskaan sanonut minulle gospodarien
ikeestä. Silloin minä ymmärsin, että hänestä vielä kerran tulee
heitukka, sillä heitukat olivat ainoat, jotka eivät ajatelleet kuten
kaikki muut. Sen mukaan mitä muut sanoivat, oli Jumalan tahto, että
maailmassa oli orjia ja gospodeja, köyhiä ja rikkaita, piestyjä ja
pieksäjiä; mutta heitukat eivät välittäneet tästä Jumalan tahdosta,
eivät enää menneet hänen kirkkoihinsa, vaan vetäytyivät metsiin, mistä
tekivät hirvittäviä hyökkäyksiä hirmuvaltiaiden, vieläpä kirkonkin
alueille, ryöstäen, murhaten ja auttaen.

»Buzeu, departementin pääkaupunki, oli mielestäni kuin
sunnuntaivaatteissa koreileva neitonen. Siinä oli kaksi katua, jotka
kulkivat keimailevassa kaaressa kuin maalatut silmäkulmat. Loka ja tomu
oli sieltä tyyten karkoitettu; maa oli laskettu kauttaaltaan puulla.
Myymälöitä oli niissä toinen toisensa vieressä, ja niiden suurten
lasi-ikkunoiden takaa saattoi ihailla näytteillä olevia tavaroita:
toisaalla kotimaan tuotteita, toisaalla mitä loisteliaimpia ulkomaisia
silkkikudoksia; etempänä runsain kaiverruksin koristeltuja aseita;
tshibukien ja stambulilaisten vesipiippujen seassa tupakkaa, joka oli
sidottu nippuihin kullanvärisillä silkkinauhoilla. Kauppoja, jotka
olivat täpötäynnä mattoja. Toisissa oli näytteillä ikooneja, raskaita
hopeaisia suitsutusastioita, pyhiä kirjoja. Lukemattomissa myymälöissä
tarjoiltiin syötävää ja juotavaa; _cafanat_ olivat tulvillaan ihmisiä,
jotka maistelivat tuoksuavaa kahvia, polttelivat tshibukeja ja
keskustelivat eri kielillä.

»Kaikilla myymälöillä oli erinimiset ja kullekin sopivat kilvet, kuten:
_Buzeun talonpoika; Kultainen kashmir; Damaskon pyssy; Ispahanin matot;
Vizirin tshibukit; Hyvän onnen majatalo; Hopeinen suitsutusastia;
Pienen Beyn kahvila_, ja muuta sellaista.

»Groza jätti rattaansa laitakaupungilla sijaitsevan majatalon talliin.
Maalaisrattailta oli kielletty pääsy katetuille kaduille; vain vaunujen
oli lupa edetä sinne saakka. Arkoina tämän rikkauden keskellä ja
oudolla mielin me kuljeskelimme täynnä ihailua kävelijöiden joukossa,
jotka kulkivat edestakaisin, puhelivat, laskivat ambrasta tehtyjen
rukousnauhojen suuria helmiä ja katselivat meitä kuin olisimme olleet
kaksipäisiä vasikoita. Useimmat bojaarit olivat puetut turkkilaisiin
nuttuihin ja kauniisti kirjailtuihin _icheliceihin;_ toisilla oli
yllään puku, jollaisia käytetään vain laskevan auringon maissa.
Viimemainitut olivat kotiutuneet ulkomaisista yliopistoista; heidän
kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja he kantoivat lasia vain toisessa
silmässä, jonka vuoksi luulin heidän käyneen liiasta opiskelusta
toissilmäisiksi.

»Naisia näkyi vähän, mutta he olivat jumalaisen kauniita, taidokkaasti
maalattuja, kaikki ilman päähineitä, hiukset kammattuina sileästi
taapäin, laskehtien vain hiukan ohimoille, kasvoilla ohuet, läpinäkyvät
harsot, yllä tiukasti ruumiinmukaiset liivit ja suunnattoman leveät,
kellomaiset hameet, jotka lakaisivat maata. He kävelivät uinaillen
aviomiestensä käsivarteen nojaten ja puhuivat nenä-äänellä kuin
papukaijat.

— Täällä ei voi mennä mihinkään, sanoi Groza, jollei kukkarossa ole
yhtä paljon rahaa, kuin mitä me ansaitsemme kokonaisessa kesässä.
Jotta nämä gospodarit ja heidän perheensä voisivat elää tällaisissa
ja vieläkin suuremmissa kaupungeissa, on meidän, orjien, hankittava
heille varat. Siksi heillä on poterachit, jotka puolustavat heitä ja
pakoittavat meidät tekemään työtä heidän hyväkseen. Minä en tahdo
ruveta orjaksi, minä. Pian minusta tulee heitukka. Silloin me kaikki
heitukat nostamme kylät kapinaan ja teemme lopun vääryydestä.

»_Yhden Puun Kirkko_ oli tehty, niin kerrottiin, katosta alttariin
saakka yhdestä ainoasta tammesta.

»Oli messun aika, hiukan ennen puoltapäivää. Emme uskaltaneet
käydä sisään, sillä pääsy tähän Herran huoneeseen, kuten komeisiin
kauppoihinkin, oli sallittu vain gospodareille.

»Kirkon edustalla oli joukko kaikenlaisia ajopelejä, ratsuhevosia,
ajomiehiä ja palvelijoita maalauksellisessa sekamelskassa odottelemassa
isäntiensä tuloa. Nämä rukoilivat kirkossa, joka oli varattu vain
heille (joskin se oli vaatimattomasti 'yhdestä puusta'), ja josta he
palasivat mässäämään taloihinsa, jotka niinikään olivat vain heitä
varten.

»Me odottelimme jumalanpalveluksen päättymistä ja noiden kunnon
kristittyjen lähtöä, jotka noudattivat Kristuksen käskyjä
anastamalla itselleen maan. He tulivat ulos hurskaannäköisinä ja
nousivat ajopeleihinsä, herättäen ilmestymisellään pelkoa katalassa
palvelusväessään, pelkoa, jota tehosti kirkonkellojen käskevä
kumahtelu. Me pujahdimme tämän pöyhkeän joukkueen selkäpuolelle ja
pidellen toisiamme käsistä kuin syylliset, Groza ja minä tunkeuduimme
tyhjään kirkkoon, missä elostelijoiden vaatteista jäänyt myskin haju
taisteli voittoisasti suitsutuksen kanssa.

»Täällä oli hämmästykseni suurempi kuin katsellessani ylellisiä
myymälöitä. Mikä ero olikaan meidän kirkkomme köyhyyden ja tämän
rikkauden välillä! Se oli yhtä ruhtinaallisen upeileva kuin myymälätkin.

»Maalattujen ikkunaruutujen kajastuksessa näin ensinnä tummana
häämöittävän, veistoksilla koristetun alttarin. Ylinnä keskellä
voittoisa Jumala, joka säteili terveyttä valkoisesta parrastaan
huolimatta, punnitsi vasemmassa kädessään kurjaa maata, jonka hän oli
luonut kuvakseen, samalla kun hän oikealla etusormellaan uhkasi meitä
ties millaisella rangaistuksella. Alttarille vievän oven molemmissa
puoliskoissa pyhät apostolit Paavali ja Pietari, yhtä hyvinvoipina
kuin isäntänsäkin, hoitivat vartian virkaa, jälkimmäisellä kädessään
oikeauskoisten paratiisin avaimet. Sitten kokonainen sarja pyhimyksiä
poliisinkatseineen, kirkon marttyyrejä ja santarmeja, joiden vaatteet
olivat raskasta hopeaa ja kultaa; kaksi riviä rikkailla leikkauksilla
koristeltuja nojatuoleja, joiden selkänojaan oli kaiverrettu
onnellisen seurakuntalaisen nimi; katossa kolme kruunua, Kristuksen
ja Neitsyt Marian edessä kaksi palavaa kynttiläkruunua ja kaksi isoa
kynttiläjalkaa seinien edessä — kaikissa kynttilät puhdasta vahaa,
joista monet hämmästyttivät minua suuruudellaan ja herättivät minussa
ajatuksen, että niiden synnit, jotka toivat tuollaisia uhrilahjoja,
varmaankin olivat suhteelliset niihin.

»Groza jätti minut hetkeksi keskelle tätä kristillistä aseistoa ja meni
kolkuttamaan sakariston pienelle ovelle.

»Kanttori Joakim tuli esiin. Hän oli nelikymmenvuotias, lyhyenläntä,
kaljupäinen, suurisilmäinen mies, kasvot hyväntahtoiset, kaula paksu.

— Tuolla on ystävämme Floritchica, sanoi Groza minua osoittaen.

»Joakim kurottautui varpailleen ja jäi hetkiseksi neuvottomana
katselemaan minua. Hänen papilliset nautiskelijankasvonsa leimusivat
oranssinkeltaisina valon langetessa niille ikkunaruuduista. Hän kohotti
käsivartensa taivasta kohti ja huusi kreikankielellä niin että ikkunat
tärisivät:

— _Evloghimeni!_ (joka merkitsi: ole siunattu!)

»Minua peloitti ja olisin tahtonut paeta, mutta näin Grozan hymyilevän
ja vilkuttavan minulle silmää. Kanttori jatkoi puhettaan, ja vaikka
pelkoni kasvoi sitämukaa, halusin niin kuulla tuota ääntä, jonka
vakuutettiin olevan ensimmäisiä koko Romaniassa, että jäin aloilleni:

— Siunatut olkoot kosteat silmäsi! Siunatut kosteat huulesi! Ja
siunattu olkoon kostea maa, joka kasvattaa tuonkaltaisia hedelmiä!

»Tunsin punastuvani näin moninaisten kosteuksien siunaamisesta, mutta
Joakim alkoi samassa puhua kuivuudesta. Hän lauloi näin:

— Sillä, oi Herra, kosteutesi tekee maalle mahdolliseksi kestää
kuivuutta, kestää kuivuutta, sinä kaikkivoipa Jumala!

»Groza laski kätensä hänen olkapäälleen ja keskeytti hänet:

— Lopeta jo veisuusi kosteudesta ja kuivuudesta ja opeta tytölle
aakkoset. Sinä unohdat, ettemme aio nukkua _Hyvän onnen majatalossa_,
vaan olkikattoisissa mökeissämme.

»Kanttori silmäili häntä hetkisen hurskaan näköisenä ja alkoi veisata
entistä hartaammin:

— Paljon lämpimämpi on niiden, jotka nukkuvat yhdessä mökissään, kuin
sen, joka nukkuu yksin palatsissa!

— Mutta emmehän me nuku yhdessä, sinä houkka! huudahti Groza.

— Virta yhtyy jokeen! Mies ja nainen...

— Menevät helvettiin! ärjähti ystäväni, ravistellen kanttoria
käsivarresta. Tahdotko opettaa hänelle aakkoset vai et? Lupasit tehdä
sen!

— Kyllä, vastasi Joakim lähestyen minua kuin unissakävijä, niin, olen
luvannut ja nyt alan.

»Sitten hän sanoi, luoden minuun maailman rehellisimmän katseen:

— Floritchica! Musta kyyhky! Lausu aivan kuten kuulet minun lausuvan:
_Alpha... Vita... Gamma... Delta... Epsilon..._

»Tavasin pelottomana hänen perässään koko aakkosluettelon.

— _Ehtahtos! Ehtahtos!_ [Ihastuttavaa! Ihastuttavaa!] hän huudahteli
sitten kreikankielellä. Vain yksi virhe, pieni vähäpätöisyys, joka on
korjattava; ne ovat nämä kolme vaikeasti lausuttavaa kirjainta: _gamma,
dzeta_ ja _thita_. Gammaa lausuttaessa on tehtävä samoin kuin kurkkua
huuhdeltaessa. _Dzetaa_ lausuttaessa on matkittava pohjatuulta.
Mitä _thitaan_ tulee, niin se muistuttaa hanhen ääntelyä. Lausu siis
uudelleen ja anna minun samalla nähdä suusi. Minä autan sinua.

»Minä lausuin. Hän katsoi läheltä suutani ja kosketti sormellaan
leukaani. Mutta me näimme hänen vetäytyvän äkkiä pois kuin poltinraudan
koskettamana ja alkavan vaikeroiden harppailla pitkin kirkkoa painaen
käsin kaljua päälakeaan.

— Minua vaivaista! Minua vaivaista! Tuo suuhan on lähde, josta
muinaisajan jumalat ammensivat juovuttavan nektarinsa! Tuo suu ei
ole luotu tavailemaan aakkosia vaan jakamaan elämää ja kuolemaa!
Tuossa on varmaankin se tyttö, josta muuan hurmioitunut viisas
sanoi: _Kyyhkyläiseni, sinä joka asustat kalliorotkoissa ja jylhissä
vuoristoissa, anna minun nähdä katseesi ja kuulla äänesi_... Niin,
katseesi, äänesi... olisipa hänen pitänyt sanoa suusikin. Mutta,
oi Salomo, mitäpä hyötyä on siitä, että sydän halaa kauneuden
ylenkylläisyyttä, kun on näöltään muodoton kuin murmeli. Ja onko
minun syyni, että sydämeni on _vasemmalla puolen kuten hullun_ eikä
_oikealla_, missä sanotaan viisaan sydämen sijaitsevan? — Jumala! _Sinä
tunnet hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salatut_.

»Tämän sanottuaan Joakim palasi nopein askelin minun luokseni ja sanoi,
korostaen ja ääntäen sanat ylhäisten tapaan:

— _Cori-mou! Coritzaki-mou!_ [kreikkaa ja merkitsee: tyttöseni, pikku
tyttöseni]. Sinä loukkaat minua, jos pidät minua raakana. Hulluuteni ei
ole vaarallista ja syntini on vain sanoissa! Siinä koko rikokseni! Älä
siis kiellä minulta suloutesi katselemista! Lähde nyt »hyvinvoipana»
ja palaa takaisin »hyvinvoipana». Opetan sinulle kreikkaa kyvykkäänä
oppineena ja epäitsekkäänä ystävänä. Ja minä aseistan sinut hengen
miekalla, jota vain harvat voivat käytellä.

»Suutelin kanttoria molemmille poskille ja sanoin:

— Joakim, olet ensimmäinen mies, jota eläissäni olen suudellut.

       *       *       *       *       *

»Kokonaisen vuoden ajan _Yhden Puun Kirkon_ kanttori opetti minulle
kreikkaa ja paljon muutakin, ollen opettajana milloin kohtelias,
arkatuntoinen, melkeinpä kaino, milloin yltiöpäinen, rohkea, melkeinpä
mieletön. Kuitenkin hänen luonnonlaatunsa paljasti mielenkiintoisia
puolia ihmisluonteessa, ja kun järkeni ja luonteeni olivat toista
maata kuin ikäisteni nuorten tyttöjen, taivuin nöyrästi hänen
mielitekoihinsa, jotka olivatkin vaarattomia, — vain saadakseni nähdä,
oliko hänen puhtautensa todellista, vaiko vain pettävä naamio.

»Se oli todellista.

»Minulla oli tunteja kaksi kertaa viikossa, tyhjässä kirkossa kello
yhdentoista messun jälkeen. Groza oli usein saapuvilla. Joskus hän
jätti meidät yksinkin. Mutta olimmepa yksin tai hänen seurassaan, oli
Joakim sama mies. Tietäen, että hänen lauluäänensä tuotti minulle
yhtä paljon, jollei enemmänkin iloa kuin kreikan opetus, hän aloitti
säännöllisesti tuntinsa jylisevillä taivaallisilla hymneillä, jotka
lankesivat sieluuni valoisana ryöppynä. Hänellä oli ehtymätön
varasto lauluja, virsiä ja sovitelmia. Hänen vilpittömyytensä oli
itsetiedotonta, ja niinpä sattui eräänäkin päivänä, että hän,
harppailtuaan laulaessaan kirkon kynnykseltä aina alttarille asti,
unohti minut, ja tapasin hänet sitten sakaristossa kyyneleet silmissä.
Mutta tämä vilpittömyys kävi minulle hyvin tukalaksi, sillä usein
hän opetustaan keskeyttämättä jäi katselemaan minua hyväntahtoisilla
häränsilmillään, pani kätensä vatsalleni tai rinnalleni, ja sanoi
ikäänkuin anteeksi pyydellen:

— En ole koskaan tuntenut käteni alla mitään näin miellyttävää enkä
tahdo kuolla saamatta tuntea naisruumiin lämpöä. Floritchica, salli
sen tapahtua! Jokainen houkka saa tuntea sitä, antamatta sille mitään
arvoa, sensijaan että minä annan sille arvon tuntematta sitä. Teet
minut onnelliseksi niin vähällä. Ennenpitkää sinä tuhlaat suosiotasi
saamatta vastalahjaksi kunnioitusta. Äläkä pelkää, että tavoittelen
enempää, sillä jos saarnaaja on oikeassa sanoessaan, että loppu on
alkua parempi, on myöskin totta, että elämässä alku useinkin vie voiton
lopusta. Niinikään on totta, ettei elämää ole katseltava Saarnaajan
silmillä.

»Soin hänelle tämän onnen jääden odottamaan mitä seuraisi. Ei seurannut
mitään. Hän ei enää edes halunnut uudistaa tätä huvia, unohti sen eikä
kajonnut koko asiaan.

»Olisin tahtonut jollakin tavoin osoittaa hänelle tämän johdosta
kiitollisuuttani antamalla jonkun lahjan, jotakin, joka muistuttaisi
minusta. Mutta hän sanoi:

— Mitä? Korillisen tuoreita munia? Kananpoikia? Voipurtilon? _Donitzan_
hunajaa? Talossani on niitä yltäkyllin! Vaikka sinä tarjoaisit minulle
pyhimyksen, jonka sädekehä olisi puhdasta kultaa, tai rukousnauhan,
jonka helmet olisivat kaikkein harvinaisinta ambraa, tai loisteliaan
smyrnalaisen vesipiipun, en huolisi niistäkään. Gospodarit, jotka
rakastavat ääntäni, Jumala ties miksi, hukuttavat minut tuollaisiin
antimiin. Se, mitä haluaisin ja mikä voisi tehdä minut kuolettavan
onnelliseksi, sitä et voi minulle antaa sinä eikä itse Jumalakaan: se
on ruumis, kasvot, jotka olisivat paremmin ääneni ja sydämeni arvoiset.
Ne tekisivät minulle mahdolliseksi elää elämää, jota ilman riudun
tässä aasin kuoressa! Sitä ei Jumala ole sallinut; hän ei ole suonut
satakielelle riikinkukon sulkia; ehkäpä hän on tehnyt siinä oikein,
sillä sanotaanhan, että _jos sialla olisi sarvet, kääntäisi se nurin
maan_.

»Tällaiseksi osoittautui panettelujen esine, Joakim kanttori. Keskellä
kesää, joka seurasi tätä oppivuotta, opin tuntemaan hänessä toisenkin
miehen, ja tämä havainto oli yhtä yllättävä koko kaupungille kuin
minulle ja Grozallekin.

»Olin nyt seitsentoistavuotias. Ja kaunis, kuten näette. Kauneuteni
veti muun muassa puoleensa gospodarimme Bolnavulin pojan huomion,
jonka isä omisti kaksikymmentä tuhatta hehtaaria maata ja metsää sekä
lukemattomia _harasia_ ja karjalaumoja. Tuon monokkelisilmäisen, vasta
opiskelemasta palanneen herran mielestä olin vain soma, kaksijalkainen
karitsa, joka oli helppo ahmaista, ja joka ehkä oli onnellinenkin
siitä, että oli voinut herättää niin korkean herran ruokahalun. Hän
ei osannut kuvitellakaan kohtaavansa vastarintaa minun puoleltani. Ja
turhaanpa olivat menneet hänen opintonsa, sillä ensi töikseen hän alkoi
loukata minua.

»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon,
ilmestyi kylän _horaan coconache_ Mano-laki, kuten hänen orjansa
häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa
hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen
siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai
käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti
mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä
pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset
nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret
jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen
korkeita vieraita, sillävälin kuin _pomojnic_ [Apulaisprefekti],
joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita
sukkeluuksia. Hänen määräyksestään _carciumar_ kaatoi viiniä
kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille
vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät
kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen
vartioitavaksi.

»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta
välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää
tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista,
jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa
kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta
takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat
kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta _coconache_ ei tyytynyt
tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä
vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu
'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois,
jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä
suureksi hämmästykseksi.

»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana _horasta_, huomasi kansanjoukon
kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli
tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä.
Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.

»Pian tulisi niitä lisää.

»Naisen vilpitön vastustaminen ei tehoa raa'an miehen haluihin. Hän ei
tiedä, missä on naisellisen kainouden raja ja missä alkaa syvä inho,
jota arvokkuudessaan loukattu nainen tuntee. Tälle raakalaiselle, joka
isännöi maan päällä, on kaikki sallittua.

»Kahden kuukauden aikana hän koetti neljä eri kertaa vakuuttaa minulle,
että minun olemassaoloni tarkoitus oli hänen halujensa tyydyttäminen.
Joka kerta käänsin hänelle selkäni sylkäisten hänen jalkoihinsa.
Silloin hän yritti väkivaltaa. Hän sai tehdä tuttavuutta Grozan
käsivarren ja hänen _garbaciunsa_ [nuorasta punottu ruoska] kanssa.

»Minulla oli nyt paimennettavana noin puolisentoistasataa lammasta,
joista kolmasosa kuului lapsuudenystävälleni, loput äidilleni ja
minulle. Olin onnellinen, joskin minua painosti orjanelämä ympärillämme
ja olin levoton hirviön uudelleen ilmestymisestä. Tiesin, että hän
ennemmin tai myöhemmin iskisi kyntensä minuun kuin haukka pikkulintuun.
Groza antoi minulle pistoolin ja pienen tikarin, joita kannoin kätkössä
vyölläni. Varovaisuuden vuoksi hän tuli joka ilta Palonnierista
viettämään pari tuntia minun seuranani ja auttoi minua ajamaan lampaat
kotiin. Kuinka kaukana tunnuttekaan olevan minusta tänään, te hellän
ystävyyden kauniit päivät, joihin osallistuivat kolme koiraamme
ja joita kirkastivat auliit sydämemme, elävöittivät toiveemme,
tuudittelivat huilujemme sävelet!

»Muuanna elokuun iltana, jolloin taivas liekehti kullanhohtoisena,
tuli onnettomuus. _'Coconache'_ oli yksin ja ratsain. Kiinnittämättä
lainkaan huomiota Grozaan, hän kääntyi vain minun puoleeni, tervehti ja
kysyi:

— Oletko lauhkeampi tänään?

»En edes vastannut hänelle, vaan käänsin selkäni ja poistuin. Groza,
joka seisoi lammikon rannalla, alkoi heti piestä vedenpintaa isolla
_garbaciullaan_. Arvasin, että hän tahtoi norjistuttaa nuoraa, jotta
se paremmin suomisi nenäkkään vierailijan kupeita. Hekuma paisutti
rintaani tietäessäni, että voimakas ja rohkea ystäväni pian kostaisi
puolestani, mutta vihan sokaisemana en lainkaan tullut ajatelleeksi
näin peloittavan teon seurauksia.

»Bojaari hyppäsi hevosen selästä, jätti sen paikoilleen ja alkoi
hitaasti seurata jälessäni. Groza hypähti hänen eteensä, seisten siinä
suorana kuin kuusi ja tyynenä kuin filosoofi. Toinenkin oli suora,
mutta ei tyyni; veri kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kysyi:

— Mitä tahdot?

— En mitään... sanoi Groza, tahdon vain tietää, mitä _sinä_ tahdot...

»Raivostuneena siitä, että moukka sinutteli häntä, tuo onneton tarttui
pistooliinsa. Silmänräpäyksessä hän makasi maassa aseetonna, ja
ennenkuin hän ehti tointua, istui Groza jo kahareisin hänen päällään.
Se, mitä nyt seurasi, ilmaisi minulle sen vihan mitan, joka kyti
ystäväni sydämessä. Sensijaan, että olisi paennut, kuten luulin,
hän alkoikin suomia 'coconachia' tähdäten kostean _carbaciun_ iskut
mieluiten päätä kohti, ajaen häntä edellään sinne tänne pitkin autiota
seutua, jonka hiljaisuutta halkoivat piestyn huudot, ruoskien hänen
ruumistaan vielä sittenkin, kun hän jo makasi maassa vertavuotavana ja
tajuttomana möhkäleenä.

»Groza ajoi täyttä laukkaa luokseni. Hän ei enää ollut sama mies.
Hänen liikkumattomat kasvonsa näyttivät minusta elottomilta kuin
pergamentti. Veristävissä silmissä ei ollut mitään inhimillistä.
Kaulasuonet pullottivat halkeamaisillaan. Alahuuli oli vieläkin vihasta
riipuksissa. Hänen äänensäkään ei ollut entinen, kun hän sanoi:

— Olen ensi kertaa maistanut koston maljasta. Se on yhtä virkistävää
kuin kylmä vesi, jonka siemaisee polttavassa kuumeessa. Nyt,
Floritchica, jätän sinut iäksi: rupean _heitukaksi_. En lähde yksin:
seitsemän Palonnierin huonomaineista poikaa seuraa minua. Heidän
sydämissään ei ole hellyyttä, kuten sinun ja ystävämme Joakimin, ja
olen siitä murheellinen; he ovat kostonhimoisia ja janoavat villiä
elämää; he tuntevat metsät kuten minäkin ja ovat valmiit menemään
tuleen minun käskystäni. Kaikki on valmiina. Huomenna päivänkoitteessa
kokoonnumme Hirvimetsään, »kaltevan kallion» taa. Tule tapaamaan minua.
Siellä selitän sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Nyt minun on
riennettävä Buzeu'hin ilmoittamaan asiasta Joakimille ja suutelemaan
häntä viimeisen kerran.

»Sitten hän lisäsi, ensimmäistä uhriaan osoittaen: — Peto ei ole
kuollut eikä se ollutkaan tarkoitukseni. Tahdon vain, että tuo kaunis
herra muistaa minut koko elinikänsä, aina kun hän kääntää naamansa
peiliin päin: siitä olen pitänyt huolen! Pidän itselläni hänen
hevosensa. Tovereilleni etsimme hevoset hänen isänsä laitumilta.

»Oli melkein pimeä... Lampaat, jotka Groza oli ajanut hajalle
vainotessaan vihamiestään, määkivät niin, että kalliot kumahtelivat.
Ystäväni ajoi ne ratsastaen koolle ja auttoi minua saamaan ne kotiin.
Sydän raskaana tapahtuneen johdosta minä erosin tuona iltana Grozasta
ja jäin istumaan kietoen käsivarteni lempikoirani kaulaan, ja vieraalta
näytti minusta seutu ja vierailta lampaanikin.

»Ja minä itkin kaiken yötä.

»Seuraavana aamuna päivän koittaessa menin kaltevan kallion luo. Groza
ja hänen seitsemän toveriaan olivat jo siellä. Lisäksi siellä oli muuan
karjakauppias Buzeu'stä ja Joakim. Groza sanoi minulle kauppiasta
osoittaen:

— Floritchica, varovaisuuden kannalta pidin parhaana kutsua tänne tuon
ystäväni. Neuvon sinua luovuttamaan hänelle lammaslauman. Olen nostanut
jo rahat omalta osaltani. Jos tahdot myydä hänelle loputkin, suostuu
hän jättämään sinulle niin monta kuin tarvitset elääksesi. Siinä
tapauksessa, että vainoojamme tahtoisivat käydä käsiksi omaisuuteesi,
tarvitsee sinun vain sanoa, ettei se ole sinun, vaan että lauman
omistaa _baciu_ Zamfir.

»Myönnyin hyvillä mielin. _Baciu_, tuo kelmi, mutta aivan varmaan
minulle hyödyllinen mies, lähti tiehensä. Ja nyt tuli lopullinen
eronhetki, jolloin näin viimeisen kerran elämäni parhaimman ystävän.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän saattoi tuskin puhua, sillä
mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä:

— Floritchica, nyt on elämä meiltä lopussa... Olemme olleet
tosiystäviä... Sinä et koskaan tapaa toista Grozaa enkä minä toista
Floritchicaa! Mikä vahinko, ettei nainen ole luotu heitukan elämään!
Ah, saisinpa tuntea sinun ystävyytesi ja sinun vihasi vierelläni
samotessani vuoristoissa ja metsissä, mutta ei, Jumala ei ole sitä
tahtonut, sillä se olisi vienyt järjen meiltä kummaltakin!

»Jää siis tänne, mutta kuuntele, mitä sanon: heitukka ei ole yksin se,
joka samoilee metsiä. Se, joka elää kaupungissa gospodarien parissa,
voi yhtä hyvin olla heitukka ja kapinallinen kuin sekin, joka elää
vuorten onkaloissa, mutta sillä ehdolla, että hän on petollinen suuriin
nähden ja vilpitön sorrettuihin nähden. Sinä osaat olla sekä petollinen
että vilpitön: mene siis ja pujahda susien laumaan, ulvo niiden mukana,
tarkkaa heidän tapojaan, ota selville heidän heikkoutensa, ja ammu
sitten heitä selkään, ja tee hyvätyö kansalle, kosta sen puolesta!
Toisin sanoen, auta minua! Olet teräväpäisempi kuin minä, hienompi,
ovelampi, ja päälle päätteeksi kaunis nainen. Tee siis kuten minäkin:
uhraa nuoruutesi, kuten minä uhraan omani! Kansa on ruma ja alhainen
siksi, että kaikki mikä sen parista nousee, muuttuu rumaksi ja
alhaiseksi. Hyviä ei sieltä koskaan nouse. Sitten _Zapciu_ Janco Jianon
ja _sluger_ Judor Vladimirescon aikojen, joista toinen oli sydämeltään
bojaari, toinen maamies, molemmat heitukoita ja kapinallisia ja jotka
kumpikin kavalasti murhattiin, ei ainoatakaan miestä ole noussut kansan
joukosta, jollei sortaakseen sitä vieläkin enemmän. Ne harvat heitukat,
jotka kylvävät hävitystä siellä täällä, ovat vain lyhytkatseisia
kapinoitsijoita, ja heitä pidetään onnenonkijoina. He tarvitsisivat
päällikön, joka laajentaisi heidän toiminta-alaansa. On tähdättävä
korkealle! Ei ole tavoiteltava vain kreikkalaisia ja turkkilaisia, vaan
myöskin, ja ennenkaikkea, romanialaisia bojaareja.»

Jos voidaankin puolustella muukalaista, joka imee kansamme verta,
kuinka voidaan puolustaa gospodaria, joka antautuu ulkomaisen sortajan
välikappaleeksi?

Olen odottanut tätä päivää sanoakseni sinulle, missä tarkoituksessa
kehoitin sinua opettelemaan Joakimin johdolla lukua ja kirjoittamista,
ja missä tarkoituksessa itse tein sen: kirjat opettavat meille sen,
mihin älymme ei yksinään voi tunkeutua. On tunnettava menneisyys
ja nykyisyys, jotta tiedettäisiin, mihin pyrkiä tulevaisuudessa.
Työskentele siis parempaa tulevaisuutta varten. Kreikkaa ei tarvita
lampaiden paimentamisessa. Tee, mitä pääsi neuvoo. Olet melko ovela.
Nainen voi hirttää miehen yhdellä ainoalla hiussuortuvallaan.
Laskemalla sormensa suulle hän voi saada sen puhumaan tai vaikenemaan.
Ole tuollainen nainen! Kultaa saat minulta pian.

Nyt jätän tämän seudun. Lähdemme Brailan alueille, Buzeu'n ja Serethin
alajuoksun tienoille, missä minun on tavattava Cosma. Mutta en aio
työskennellä hänen kanssaan. Häneltä minun on opittava yhtä ja toista.
Yleensä tahdon toimia omin päin. Jos milloin tarvinnet minun apuani,
käänny _carciumar_ Ursoun puoleen, joka pitää kapakkaa Vadenissa,
Galatzin puolessa. Olisi parasta, jos asettuisit asumaan niille
seuduin. Potera tulee tänne tänä iltana. Se ei voi mitään sinulle. Mitä
minuun tulee, tulkoon se etsimään minua.

»Grozan puhuessa tarkastelin hänen seuralaistensa ilmeitä; niin, kuten
hän oli sanonut, he olivat kovia, päättäväisiä, ehkäpä uskollisiakin
miehiä, mutta ei sen enempää. Oi, hellyys, hellyys! Jos sinä asustaisit
ihmissydämessä, olisi kapina käsittämätön sana. Groza-parka,
minä säälin häntä tietäessäni, että hänellä oli ympärillään vain
kapinallisia, yksinomaan kapinallisia miehiä. On hyvä vihata. On
parempi rakastaa. Vain se, joka kykenee vihaamaan ja voi rakastaa,
tuntee elämän koko arvon.

»Onneksi Grozalle oli rakkaus valveilla. Se oli aivan hänen lähellään
eikä kukaan siitä tietänyt.

»Huomasin, että Joakimin ulkoasu oli hullunkurinen. Kiedottuna
pitkään, nilkkoihin asti ulottuvaan _ghebaan_, päässään _caciula_,
joka oli painettu melkein nenään saakka, hän piteli kainalossaan isoa
ebenpuista lipasta, joka näytti olevan raskas, sillä hän muutteli sitä
tuon tuostakin kainalosta toiseen. Hänen tavallisesti niin säteilevät
kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet ja kalpeat. Panin tämän eron
aiheuttaman mielenliikutuksen laskuun ja sanoin hänelle:

— Hyvä Joakim... Olet ikävissäsi kuten minäkin...

— En... sanoi hän, ravistaen suunnatonta päätään, en... en ole
ikävissäni kuten sinä; olen ikävissäni kuten Groza.

»Heitukka katsoi minuun kysyvästi, mutta hänen sanansa pysyivät meille
arvoituksena.

— Mitä tarkoitat, Joakim? kysyi ystäväni.

— Tarkoitan, Groza, että olen ikävissäni kuten sinä enkä kuten hän.

— Hyvä... Sen olemme kuulleet, mutta selitähän tarkemmin.

— Minäpä selitän!

»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina,
kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta
toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.

— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän
Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!... Ja lähden
sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!... Niin... niin... Olen saanut
kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! _Parastas_,
roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!... —
Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä!
— Rakkaus Jumalaan, hyvästi!

»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin
alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja
ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja
ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka
ilmaisi vilpitöntä halveksumista:

— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat
antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli
suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni,
lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi
minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja
kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain
seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista
aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että
aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus
ja ystävyys, jotka menetin _tshobanitzaini_, lampaitteni, kauniitten
koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen,
tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan,
taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan
hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja,
joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä
demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen
sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni
ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin,
etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii
sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen
on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja
maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut
»meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa
kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa
sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?

Voi, niin kuitenkin oli! Minun täytyi itsenikin myöntää, että haluni
oli, joll'eikään inhoittava, niin ainakin naurettava. Jumala oli
luonut minut laulamaan eikä saamaan osakseni rakkautta ihmisiltä,
joille lauloin. Luulenpa vielä, että Jumala oli ehdoin tahdoin pannut
enkelin äänen aasin ruumiiseen: puhdas voi pysyä puhtaana vain
rumassa kuoressa. Niinpä kun lauloin ihmisille ja ylensin heidän
sydämensä taivaaseen, ihailivat he minua ja tuhlailivat minulle
kylmää suosiotaan, mutta niinpian kuin yritin kajota heidän lämpimiin
hyvyyksiinsä, he muistuttivat minulle, että olin aasi. Enkelit,
jotka tulivat kirkkoon tuoden tullessaan demoonin ja joiden puoleen
Joakim-kanttorin ääni ja halut kurkoittivat, muistuttivat minulle
samaa, sillä nainen on kuten aurinko: se kuvastelee itseään joka
lasinpalasessa, jonka tapaa tiellään.

Palaan siis kuningaskuntaan, jonka turhamaisuuttani petin, kuten
tulviva joki aina lopulta palaa uomaansa. Ja ääneni, jota kulutin
turhaan kaupungin kivierämaassa, missä se ei herättänyt pienintäkään
armeliaisuutta, kaikuu täst'edes lain ulkopuolella elävien miesten
sydämissä, jotka omaksuvat ankaran elämän kanssaihmistensä hyväksi. Ja
silloin minä sanon: »Oi, Jumala, sinua minä etsin päivän koitteessa;
sieluni janoaa sinua, lihani isoaa sinua tässä autiossa erämaassa,
nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi, kuten katselin sinua temppelin
pyhäkössä. Sillä sinun hyvyytesi on parempi kuin elämä; siksi minun
huuleni ylistävät sinua. — Ylpeät ovat pilkanneet minua, mutta minä en
poikennut sinun laistasi. Päästä minut sorrosta ja pilkasta, sillä minä
olen ollut sinun todistajasi».

Tässä siis olen; kanttori Joakim, joka ei tavannut armeliaisuutta
_Yhden Puun Kirkossa_, antautuu heitukaksi kuten Grozakin, tehdäkseen
Jumalan töitä ja etsiäkseen rakkautta!

       *       *       *       *       *

»Ystävä, josta erotaan ainiaaksi, on meille rakkaampi kuin se, joka
palaa jäädäkseen luoksemme ainiaaksi. Kun rakkaat kädet viittasivat
minulle kaukaa viimeiset jäähyväiset, heittäydyin koirani kaulaan ja
painoin kasvoni sen karvaista otsaa vasten, josta ihmettelevät silmät
katselivat minua. Sitten lähdin paluumatkalle, joka oli minulle kuin
kalman tie, näin jälleen kotini, metsäni, lampaani, ja kaikki näytti
autiolta kuin olisi kulo kulkenut hävittäen yli seudun. Sieluni
valtasi alakuloisuus, joka tähän saakka oli ollut minulle melkein
tuntematon. Kaikki, mikä oli ollut riemullista, muuttui kärsimykseksi.
Herra, mihin olet kätkenyt enemmän hekumaa: iloon vaiko suruun, jota
intohimoinen sielu tuntee? Lehtien havina, kukkojen laulu, koirien
haukunta, lampaiden määkiminen, ystäväni tuulen loputtomat kuiskeet,
kaikki ne vain haavoittivat sydäntäni, jota kalvoi kaipaus. Harhailin
yötä päivää kuusi- ja koivumetsissä kuin sieluaan etsivä varjo.
Huiluni, joka ei ollut tietänyt, mitä oli riuduttava yksinäisyys,
täytti metsät kaiullaan ja hämmästytti linnut, jotka soittelivat kukin
omaa säveltään.

»Eräänä päivänä Grozan lähetti toi minulle tiedon, että Cosma kulkisi
sillä viikolla seudun poikki, nähdäkseen olisiko mitään toiminnan
mahdollisuutta. Kirjelippu, jossa hän puhui Cosmasta, päättyi näin:
'Olen suudellut tuon veljen parrakasta poskea. Ota hänet vastaan
sydämesi neuvon mukaan'.

»Sydämeni neuvoi minua etsimään tuon suudelman jälkeä Cosman
parrakkailta poskilta. Minä löysinkin sen, koska miehellä on vain kaksi
poskea, löysinpä vielä muutakin, jota en ollut etsinyt, vaan joka tuli
minua vastaan kuin myrskytuuli, jonka tulo ei riipu meidän tahdostamme.

»Tuolla viikolla huiluni huhuili kuusikoissa sellaisin sävelin,
joita vain kipein kaipaus voi loihtia esiin kahdeksanreikäisestä
pajupillistä, sillävälin kun silmäni tähysivät maata, jossa näkyi
näillä seuduin outoja saappaannaulan jälkiä. Aloin seurata niitä,
ja eräänä aamuna päädyin sattumoisin metsänaukioon, missä Cosma ja
hänen veljensä Elias polttelivat piippujaan kohtaloonsa tyytyväisinä
ja lainkaan aavistamatta minun olemassaoloani. Cosma kopeili ja minä
tein hänestä pilaa. Siitä huolimatta tunsin hänessä heti ylempäni.
Kiihoittaakseni häntä minä pakenin. Hän alkoi ajaa minua takaa, jotta
vahvistuisi lauselma, joka sanoo: _nainen, joka pakenee miestä,
herättää tässä vain kiihkeämpää halua_, — ja samana iltana, saatettuani
Cosman tunteet ilmiliekkiin, minä sallin kiertyä vyötärölleni
käsivarren, joka oli levittänyt kauhua gospodarien keskuuteen.

»Cosma otti minut, mutta Grozan sydämelle olin antautunut. Cosma sai
sen, mitä kuka tahansa voi saada. Groza sai minun sieluni, jota hän
tahtoi. Näin elin unohduksen hetkenä mahdottoman unelman. Sitten
_luotasin meren syvyyttä sormellani:_ pyyhin elämältä sellaista, jota
se ei voi antaa. Tahdoin omistaa yksinäni Cosman, Grozan ja kaiken
onnen. Enkä saanutkaan mitään. Silloin särin ruokopillini. Ja nyt
alkoi uusi elämä, jota kesti noin kolme vuotta, joiden kuluttua jätin
metsälle sen, minkä olin metsästä saanut.

»Senjälkeen peitin kasvoni petoksen naamarilla ja sukeltausin
ihmisjoukkoon, mistä palaan luoksenne vilpittömänä, valmiina kaikkeen
hyvään ja kaikkeen pahaan, mitä maailma minulta vaatii.

»Tällainen olen siis minä».





ELIAS VIISAS


»Elias Viisas, Cosman veli ja minun neuvonantajani, nyt on sinun
vuorosi antaa meidän tietää kuka olet ja mistä syystä olet antautunut
heitukaksi», sanoi päällikkömme Floarea Codrilor.

Elias otti hitain elein _caciulansa_ päästään ja laski sen maahan.
Tiesikö hän ehkä, että hän, paljastaessaan uurteettoman otsansa ja
heitukan harjansa, näytti meille tyyneydessään ainutlaatuisen pään.
Hänen ulkonäkönsä oli sotaisen metropoliitan, joka voi tehdä murhan
kahden rukouksen välillä, syödä ja juoda kahden verilöylyn välillä.
Hänen mustat, kirkkaat, tiukat silmänsä, joiden katse ei ollut arka
eikä uskalias, sanoivat tyynesti: _Rauha teille, tai tapan teidät!_
Mutta epämääräinen marttyyriuden hohde väikkyi alati hänen hopealle
vivahtavalla sysimustalla parrallaan, ja törröttävät viikset näyttivät
vartioivan suuta, joka joka hetki oli valmis linkoamaan esiin tuon
käsittämättömän sanan: _Oikeus!_

Sen se linkosikin aloittaessaan kertomuksensa.




ELIAS VIISAAN KERTOMUS


»Muutin metsiin löytääkseni sieltä oikeuden, joka pakeni kaupungista.

»Brailassa, missä avasin ensi kertaa silmäni, oli isäni
ravintolanpitäjänä. Isäni — jonka piru periköön — oli aivoituksiltaan
kelpo mies. Mutta useimmat ihmiset, joilla on hyvät aivoitukset, ovat
kotioloissa hirmuvaltiaita, etenkin milloin pitelevät peräsintä. Isäni
hoiteli suuren talonsa peräsintä, jonka hän tahtoi nähdä turvassa
myrskyiltä; siinä tarkoituksessa hän laski ankkurin tyyneen veteen,
huolimatta muutamien matkustajien vastaväitteistä, joille tämä ei ollut
mieleen.

— Eikö se miellytä teitä? kysyi hän. Odottakaa, kunnes Allah kutsuu
minut luokseen. Sitten saatte tehdä, kuten haluatte...

— Niin, vastasimme me, veljeni Cosma, sisaremme Kira ja minä, — niin,
teemme mielemme mukaan, kunhan Allah kutsuu sinut luokseen. Mutta
milloin hän kutsuu sinut?

— Se on Allahin asia!

»Se oli todellakin Allahin asia ja hyvin ikävä asia, sillä meitä
halutti kovin noudattaa omaa mieltämme, kun isää sitävastoin ei
lainkaan haluttanut lähteä taivaaseen ja jättää peräsintä meille.
Vaikka olikin vanha, piteli hän peräsintä voimakkain käsin, nojaten
omiin laatimiinsa periaatteisiin.

»Hän uskoi hurskaasti Jumalaan, kaikkiin jumaliin, ja pelkäsi
heitä kaikkia. Ollakseen mieliksi jokaiselle heistä hän otti
haaremiinsa kauniita naisia, jotka edustivat kolmea suurta uskontoa:
muhamettilaista, juutalaista ja kristinuskoa. Hän antoi perheensä
jäsenille täyden vapauden uskontonsa valintaan nähden, mutta vaati
heitä ankarasti valitsemaan jonkun näistä, unohtaen, että paras
kaikista, — se, ettei ollut mitään uskontoa — puuttui joukosta.

»Hän uskoi vilpittömästi Jumalaan, mutta vakuutti romanialaisen
sanontatavan mukaan, että:

— _Vielä Jumalan luonakin voivat ylhäiset syödä meidät suuhunsa!_

Miellyttääkseen siis ylhäisiäkin hän avasi heille hotellinsa ovet
selkoselälleen, ja majoitti heidät kaikki. Tietystikin hän kantoi
heiltä maksun, mikä ei ollut niinkään helppoa, sillä nuo peijaan
ylimykset olivat hiukan ihmissyöjäin sukua. Mutta isäni ei ollut
niin tyhmä, ettei olisi ymmärtänyt, että oli hyvä miellyttää Jumalaa
henkevillä keinoilla, ja vieläkin parempi hankkia ylhäisölle nuoria
neitosia.

»Menestys oli perinpohjainen: herra — joka ei ollut sen vähäisempi kuin
itse Suurvisiiri — antoi isälleni avoimen valtakirjan, jossa hänet
julistettiin Portin hotellinpitäjäksi ja hänelle annettiin oikeus
pidättää itselleen ja myydä huutokaupalla jokaisen maksukyvyttömän
asukkaan matkakapineet. Mutta kun joskus saapui sellaisiakin ovelia
vieraita, joilla ei ollut mukanaan mitään matkatavaraa, lahjoitti isäni
tuolle asukkaalle aivan ainutlaatuiset matkakapineet: niinpian kuin
petturi nosti ankkurin huutamatta matkanmääräksi rautatieasemaa, hän
juoksi kaikkivoivan _agan_ luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja ojensi
hänelle käärön:

— Effendi Se ja Se unohti tämän luokseni lähtiessään aamulla, hän sanoi
viattomasti. Hän unohti niinikään maksaa kuukauden ylöspidon, mutta se
ei tee mitään!

»Se ei merkinnyt mitään isälleni. Mutta se merkitsi paljon
Effendi-paralle, sillä Aga, joka oli utelias kuten kaikki Agat, penkoi
käärön sisällön, löysi arkaluontoisia papereita ja katkaisi pään
huonomuistiselta Effendiltä.

»Niin, isäni oli aikeiltaan kelpo mies.

»Taatakseen meille omaisuuden tulevaisuudessa hän pakoitti meidät
elämään hänen elämäänsä nykyhetkellä, mutta vain vaivalloisen puolen
siitä. Koko talon oli otettava osaa hänen rukouksiinsa ja paastoihinsa
ja kumarreltava ylhäisiä, jonka jälkeen hän lähti yksin viettämään
hauskoja hetkiä ystäviensä seuraan joko kotonamme tai Carc-Serdarin
ja Zapciun luona, missä pelattiin loppumattomiin _ghiulbaharia_
korisevien vesipiippujen säestämänä. Me saimme huvitella ja juhlia vain
kerran vuodessa, bairamin aikana. Ja nämäkin juhlat kävivät meille
kalliiksi, sillä ne sattuivat _ramazan-kuukauden_ jälkeen, joka saattoi
ruuansulatuksemme epäkuntoon, sillä yöt kuluivat ylensyömisessä ja
päivät mitä ankarimmassa kieltäytymisessä. Tästä syystä me nousimmekin
sotaan talon päämiestä vastaan.

»Vaikka oli tuskin viisitoistavuotias uskalsi Cosma ensimmäisenä syödä,
juoda ja tupakoida heti ramazanin alettua, mikä aiheutti loputtoman
riidan. Käytin hyväkseni tätä torailua ja noudatin hänen esimerkkiään.
Meitä oli kaksi pitämässä puoliamme isää vastaan, joka koetti aluksi
palauttaa meidät kuuliaisuuteen vakuuttamalla, että Profeetta
'kieltäisi meiltä iankaikkisen elämän'.

— Mikä vahinko iankaikkiselle elämälle! huudahdimme me.

— Itse Profeettakin paastosi tänä kuukautena! selitteli isä.

— Niinpä niin, mutta hän nukkui päivät.

— Mutta hänkin teki työtä öisin kirjoittaen Korania, joka on valomme.

»Silloin Cosma ilmaisi haluavansa olla kristitty:

— Se on äitini uskonto ja se on vähemmän vaivalloinen: kristittyjen
Profeetta sai edes syödä joka päivä! Ja hänkin on luvannut iankaikkisen
elämän: lienee siis samantekevää.

»Isä taipui, sillä hän pelkäsi loukkaavansa muita jumalia. Cosmasta ja
minusta tuli kristityitä, toisin sanoen, ei tapahtunut mitään muutosta,
sillä voi siirtyä uskonnosta toiseen ja pysyä entisessä nahassaan.
Tulipa sitten pitkä paasto, joka käy kristittyjen pääsiäisjuhlien
edellä, jolloin on seitsemän kahdeksan viikon ajan elettävä leivällä
ja papukeitoksella. Tämä oli mielestämme järjetöntä. Seurasi myrskyisä
kiista.

— Saatte luvan kunnioittaa lakia, jonka itse olette valinneet! ärjyi
isämme.

— Olemme tosin valinneet sen, vastasi Cosma, mutta siinäkin on jokin
erehdys: ei voi olla mahdollista, että iankaikkisen elämän saamiseksi
on pakko ahtaa itseensä kuivia papuja kokonaista kaksi kuukautta!

— Se on pakko! Teidän on syötävä vedessä keitettyjä papuja. Muussa
tapauksessa: ei kristinuskoa eikä paratiisia!

— No niin, päätteli veljeni, olemme ilman kumpaakin! Vedessä keitettyjä
papuja ei käy syöminen!

»Isä huudahti epätoivoissaan:

— Tämä on surkeaa! Vedän aivan varmaan päälleni taivaan vihan: nuo
kaksi eivät tahdo omaksua ainoatakaan niistä kolmesta uskonnosta, joita
vaalin kattoni alla!

»Nuo kaksi eivät tosiaankaan sitä tahtoneet. Ja ennenpitkää heitä oli
kolme, kun sisaremme Kira liittyi meihin, sitten neljä, Ismail-veljemme
mukaanluettuna, joka hirttäytyi eräänä päivänä ahneutensa vuoksi. Hän
himoitsi herkkuja, ja kun kaikki herkut olivat tarkoitetut samoille
kuluttajille, sieppasi kunnon Ismail ne itselleen keittäjien käsistä,
ulvoi mielihyvästä syödessään niitä ja kivusta niitä sulattaessaan,
sillä isä suomi häntä niin kauan kuin tätä sulattamista kesti.

»Mutta meidän oloamme tässä talossa vaikeutti ennenpitkää aistillisten
intohimojen ilmestyminen näyttämölle. Minä en ollut tässä osallisena:
en ole koskaan tuntenut tarvetta kohottaa verhoa, joka peittää
naisen kasvoja. Cosma sensijaan kohotti verhoa omasta puolestaan,
minun puolestani, hirttäytyneen veljen puolesta ja kaikkien niiden
esivanhempiemme puolesta, jotka olivat olleet arkoja kuten minä, tai
hirttäytyneet kuten Ismail. Cosma kohotteli kaikki verhot. Ja se olikin
paikallaan eikä liikuttanut minua lainkaan.

»_Hän_ oli täynnä naisia, sellaisia, jotka kuuluivat isälleni ja
isäni ystäville, ja _cadanoita_, jotka kuuluivat hotellissa asuville
_kiabureille_. Heidän hajuvesiensä tuoksu täytti talon. Cosma kierteli
ympäri taloa nuuskien ilmaa kuin vinttikoira, kuten Ismail oli tehnyt
hiiviskellessään keittiön mailla. Mutta jos viimemainitun aiheuttamat
vauriot olivat siedettäviä, ei asianlaita näyttänyt olevan sama Cosmaan
nähden. Niin ainakin vakuuttivat aviomiehet, isämme etunenässä. Mutta
he olivatkin ainoat, jotka valittivat tätä vitsausta. Naiset eivät
koskaan valittaneet. Siksipä katsoinkin Cosman ja naisten olevan
oikeassa, sillä Cosmalla oli puolellaan Korani, joka sallii miehelle
useita vaimoja, ja naisilla oli puolellaan Raamatun viisas, joka sanoo:
_'On kolme seikkaa, jotka ovat minulle ylen ihmeelliset, vieläpä
neljäkin, joita en lainkaan tunne: kotkan jälki ilmassa, käärmeen jälki
kalliolla, laivan jälki meressä ja miehen jälki neitseessä'_.

»Jollei siis näy mitään jälkeä, niin miksi tämä hälinä? Sillä oli vain
yksi vaihtoehto: joko oli Profeetta lukenut raamatun viisaan sanat
ja myöntänyt ne Koranissaan oikeiksi tahi eivät uskovaiset lainkaan
kunnioita hänen säädöksiään, ja kun he näin ollen ovat ensimmäiset
vikapäät, ei heidän pitäisi suuttua. Mutta he suuttuivat sittenkin.
Cosma sai selkäänsä. Minä syöksyin puolustamaan häntä. Sain vuorostani
selkääni. Veljeni kysyi, mistä hän voisi ottaa sen, minkä kaikki
uskonnot hänelle sallivat. Ei mistään, tällä haavaa. Tämä nainen
on äiti. (Täällä oli siis äitejä!) Tuo toinen on sisar. (Oli siis
sisariakin!) Muut kuuluivat miehilleen. (Eivätkä he pyytäneet muuta
kuin saada kuulua Cosmalle!)

— Kaikki nuo naiset kuuluvat taloon ja heidän herransa elättävät
heidät, selitettiin hänelle; sinun on etsittävä naisesi ulkopuolelta,
ostettava heidät, elätettävä heidät omilla rahoillasi, kun saat niitä!

»Cosma ei ymmärtänyt tällaista ja tuli minun luokseni sanoen:

— Elias, selitähän minulle, miksi minut lähetetään ulos talosta?
Eivätkö oman talon naiset ole rakkaampia kuin vieraat?

— Olet oikeassa, Cosma: oman talon naiset ovat meille rakkaampia.

— Eikö niin? Selitähän vielä eräs seikka: kun nyt kerta talon naisväki
saa elatuksen herroiltaan ja kun he eivät pyydä minulta muuta kuin
rakkautta, miksi minun sitten pitäisi hukata aikaani juoksentelemalla
ulkosalla niiden perässä, jotka eivät minua lainkaan tunne, ja
kiellettävä ilo niiltä, jotka tuntevat minut ja pyytävät sitä minulta?

— Olet oikeassa, Cosma: älä juoksentele ulkona äläkä kiellä iloa
niiltä, jotka sitä pyytävät; säästä kaikki taloon, jossa sinua
rakastetaan.

— Sitähän minäkin! Vielä eräs kysymys, Elias: he kieltävät minua
lähestymästä naisia, jotka eivät maksa minulle mitään, ja tahtovat,
että ostaisin niitä itselleni, kunhan ensin saan rahaa. Mitä on tehtävä
saadakseen rahaa?

— En tiedä, Cosma. Sinun olisi ehkä kysyttävä tätä seikkaa papilta,
_hodgealta_ tai Carc-Serdarilta: he ovat kaikki miehiä, jotka eivät
pane rikkaa ristiin, ja heillä on rahaa.

»Cosma läksi kysymään heiltä. Kaikki kolme vastasivat, että työ yksin
tuottaa rahaa.

»Tämä vastaus sai veljeni raivoamaan. Minuakin se suututti, sillä nuo
kolme eivät tehneet muuta kuin pelasivat _ghiulbaharia_ isämme kanssa,
sillävälin kun kaiken työn heidän tiluksillaan suorittivat helotit
verotöinään. Siitä huolimatta Cosma piti kiinni heidän sanoistaan ja
sanoi isälle:

— Kolme ystävääsi, jotka edustavat arvovaltaa ja uskontoa, ovat sitä
mieltä, että rahaa saa vain tekemällä työtä. No niin, minä teen työtä
sinun luonasi: anna siis minulle rahaa ostaakseni ja elättääkseni kolme
vaimoa. Tarvitsen kolme vaimoa!

»Silloin isä puhui meille aikeistaan:

— Niin, Cosma, sinä teet työtä, ja samoin veljesi ja minä itsekin,
mutta rahat, jotka kertyvät _sendukiin_, ovat tulevaisuutta varten.
Löydätte ne sieltä minun kuoltuani ja olette tyytyväisiä...

»Cosma keskeytti hänen puheensa:

— Lopeta juttusi tulevasta tyytyväisyydestä! Nyt on minun saatava kolme
vaimoa. Sanot, että minun on ostettava ja elätettävä ne. Anna siis
minulle rahat työstäni!

— Mutta olet liian nuori, poikani: kolme vaimoa
yhdeksäntoistavuotiaana? Ei... On odotettava...

— En voi! Minun on saatava ne.

»Hän puhui totta... Hän tarvitsi niitä... Kuinka monta? Kolme tai
kuusi, en tiedä, mutta näin omin silmin talon kaikkien naisten tulevan
Cosman luo ja palaavan takaisin ilomielin.

»Siinä hänen tarpeensa.

»Talossa oli muitakin tarpeita. Ensinnäkin Kiralla. Isän sanojen
mukaan ne olivat tuhoisia. Hän pukeutui yksinomaan aasialaisiin
silkkeihin, käytti hajuvesiä, jotka maksoivat painonsa kultaa, ja vaati
käytettäväkseen ajopelit, jotka olivat yhtä loisteliaat kuin itsensä
Agan. Hänen almunsa yksin nousivat kymmeneen dukaattiin kuussa. Isä
rakasti ja hemmoitteli häntä enemmän kuin muita lapsia, mutta huusi
moista tuhlausta vastaan:

— Sinä saatat minut perikatoon! Sinun menosi ovat yhtä suuret kuin beyn
tyttären, mutta rukouksesi, joilla käännyt kristityn Jumalasi puoleen,
ovat leikintekoa! Tuolla tavoin en minä ole onnistunut kokoamaan teille
omaisuutta.

»Kira, joka vietti kolmeneljännestä ajastaan peilin edessä, vastasi
hänelle yli olan:

— En tiedä, kuinka lienet menetellyt kootessasi meille omaisuuden,
mutta kun se nyt kerta on olemassa, näytän puolestani, että olen
sen arvoinen: se, mikä tulee helposti, menee helposti. Tunnethan
vanhan romanialaisen sananparren: _aarteen kokoojan omaisuus joutuu
aina tuhlaajan käsiin_. Siellä, missä on paljon rahaa, voittavat
kyyneleet sen painossa. Koetan saada sinulle anteeksiannon synneistäsi
levittämällä hiukan iloa sinne, mihin sinun kultasi on kylvänyt surua,
ja se on minun paras rukoukseni. Mitä muiden rukousteni niukkuuteen
tulee, on se ainoa seikka, mistä olen saita, mutta sitä ei Jumala pane
pahakseen, sillä hän tietää, että sydämeni on antelias.

»Sellaiset olivat Kiran tarpeet.

»Lopuksi oli tarpeeni minullakin. Puhuakseni totta, eivät ne olleet
minun vaan oikeuden. Minä puolestani sain kotona mitä tarvitsin, sillä
en tarvinnut paljoa. Ruo'an, vuoteen ja vesipiipun, nuo kolme elämälle
välttämätöntä hyvää sain ilman muuta korvaukseksi työstäni. Se, mitä en
saanut helposti, oli oikeus olla välittämättä Jumalan olemassaolosta,
joka vaati minua olemaan syömättä, vaikka olin nälissäni, ja laulamaan
hänen ylistystään tyhjin vatsoin.

»On totta, ettei tuo vaatelias Jumala koskaan ollut pyytänyt sitä
suoraan minulta. Isä, pappi ja _hodgea_ puhuivat hänen nimessään. Minä
nousin noita miehiä vastaan, ja silloin he kurittivat minua, yhä tuon
Jumalan mieliksi.

»Mutta tuolla Jumalalla, joka vaati niin paljon minulta, ei ollut
mitään muistuttamista näiden palvelijoittensa julmuutta vastaan,
jotka harjoittivat ympärillään mitä pahinta väärinkäytöstä. Kirkon
miehet, jotka unohtivat kokonaan, että kaikki inhimilliset olennot
ovat samanarvoisia Luojansa edessä, sortivat rahvasta veropäivillä
siinä määrin, että he saivat tehdä työtä puolet vuodesta ilmaiseksi.
_Cojane_-parka nääntyi elukkansa viereen: pappi kehoitti häntä
alistumaan, lupasi hänelle paremman elämän taivaassa, ja käski hänen
paastota ja rukoilla. Se oli Jumalan tahto.

»_Zapciu_, jonka oli hallituksen nimessä valvottava järjestystä
alueellaan, lähetti apurinsa ryöstämään asukkaiden karjaa, antoi
samaisten apurien jälleen löytää ne, ja pakoitti sitten talonpojan
lunastamaan oman elukkansa muka 'varkaiden' kiinniottamisesta
aiheutuneiden kulujen peittämiseksi. Kaikkein kauneimpia hevosia ja
härkiä ei tietystikään koskaan löydetty.

»Carc-Serdar lähti Poteroineen, johon kuului kaksi sataa palkkasoturia,
ajamaan takaa heitukoita, jotka kostivat rahvaan puolesta, mutta ylen
onnellisina siitä, etteivät näitä tavoittaneet, tuo heinäsirkkaparvi
laskeutui kyliin ryöstäen, rääkäten ja tehden väkivaltaa, syösten näin
epätoivoon joukon syyttömiä kuntia, ja palasivat retkeltään nostamaan
palkkaa ja jatkamaan vesipiipun polttelemista, joka oli jäänyt kotiin.
Jumala katseli tätä ja salli sen tapahtua.

»Silloin suutuin tähän Jumalaan, vihasin hänen miehiään, ja tässä
suhteessa pyyteeni olivat suuret.»

       *       *       *       *       *

»Cosma näki nämä väärinkäytökset vain puolella silmällä ja Kira
yhdellä. Muuten he tuijottivat vain omiin tarpeisiinsa. Eräänä päivänä
pyysin hetkeksi toisen unohtamaan haareminsa, toisen keimailunsa, ja
katselemaan molemmin silmin vääryyttä kasvoista kasvoihin. He tekivät
niin ja heitä puistatti, mutta pian heidän tarpeensa saivat ylivallan.
Cosma ei voinut elää tuntiakaan ilman haaremiaan eikä Kira ilman
keimailuaan. Jäin yksin ja olin siitä murheissani. On onnetonta olla
yksin tietäessään olevansa oikeassa.

»Mutta vaikka olimmekin erilaiset haluiltamme, olimme yhtämieltä niiden
tyydyttämiskeinoista. Voimakkaat varastivat heikoilta. Me päätimme
varastaa voimakkailta, olkootpa he ketä tahansa. Huomasimme erään
hämmästyttävän seikan: kun heikot jakautuivat eri kansallisuuksiin
ja uskontoihin kiroten pahaa, voimakkaat — olivatpa he turkkilaisia,
kreikkalaisia tai romanialaisia — elivät sovussa ja iskivät ympärilleen
ilman eroitusta. Minä huomasin tämän ensimmäisenä.

»Potera oli melkein tykkänään kokoonpantu muukalaisista, mutta _Zapciu_
oli romanialainen, vieläpä patrioottikin, eikä Carc-Serdarilla
kuitenkaan ollut parempaa ystävää kuin tämä poliisipalvelija, joka
sorti suojeluksensa alaista lääniä yhtä säälimättömästi kuin Poteran
päällikkö. Kumpikin oli ostanut asemansa Bukarestin Divanilta
täysinäisillä kukkaroilla, ja kummallakin oli vain yksi päämäärä:
ryöstää maata, saada takaisin rahansa, rikastua mitä pikimmin, sillä
he tiesivät olevansa riippuvaisia mahtavampiensa oikuista samoinkuin
viimemainitut Korkean Portin mielivallasta.

»Ala-Tonavan piispa, arkkirosvo, suojeli useita luostareita,
jotka nylkivät kansaa tuolla vimmalla, mikä on ominaista munkkien
irstailullekin. Piispa, joka oli kypsä hirsipuuhun, tuli usein
valepuvussa Brailaan bojaari Dumitraki Carnun, suurtilallisen, luo.
Yhdessä kaupungin Agan kanssa nuo kolme sulkeutuivat aamunkoittoon
asti hotellimme sivuhuoneisiin. Ainoastaan Agan palvelijain sallittiin
tuoda sinne ruokaa, juomaa ja lihan tyydykettä. Bojaari Dumitraki
tyytyi kolmi- nelitoistavuotiaihin, hyvinkehittyneisiin tyttöihin.
Aga ja piispa, jotka olivat vaikeammin tyydytettävissä, vaativat
_agemoglaneja_ [kristittyjä, turkkilaisten ryöstämiä poikia].
Siltä varalta, että uhrit saattaisivat heidät pulaan huudoillaan,
oli saapuvilla palvelijoita, valmiina tukahduttamaan pienimmänkin
vaikerruksen.

»Voi aavistaa, mitä tyttöset kärsivät sellaisen satyyrin käsissä,
jollainen oli bojaari Dumitraki, maineeltaan 'kelpo mies' ja 'hyvä
perheenisä'. Mutta poloiset _agemoglanit_ kirosivat varmaan sitä
päivää, jona olivat syntyneet, sillä poliisiprefekti ja kirkkoisä,
kuluneina ytimiä myöten, tarvitsivat erikoislaatuista kiihoitusta.
Useimmat uhrit selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Sattui kuitenkin
kerran, että eräs heistä kaatui kuolleena paikoilleen. Eräs toinen
kadotti järkensä. Kolmas hyppäsi ulos ikkunasta ja tapettiin pihamaalla.

»Tämä viimeinen uhri aiheutti häväistysjutun. Saimme tietää kaiken.
Kira oli poissa suunniltaan ja esiintyi sankarittarena. Häntä ei enää
tyydyttänyt se, että varastettiin isältä ja annettiin rahat kurjille,
hän vaati kostamaan uhrit kiduttajien verellä.

»Tämä oli mielestämme paikallaan. Cosma, joka teki yksinään vaarallisia
hyökkäyksiä matkustajien kimppuun, luopui tästä leikistä. Minä jätin
niinikään matkalaukkujen penkomisen omassa _hanissamme_. Itseni vuoksi
ei minun olisi tarvinnut antautua tällaiseen rikollisuuteen. Näin
joka päivä, kuinka voimakkaat elivät yltäkylläisyydessä ja heikot
vääntelehtivät ruoskan iskuista. Ja minun, Eliaan, puoleen kääntyivät
kaikki, joilla oli joku haava näytettävänään. Minä kuljeskelin pitkin
maaseutua, kuuntelin valituksia ja sidoin haavoja.

»Veljeni Cosma ja sisareni Kira sitoivat hekin haavoja, mutta
kun itsellään on suuria kärsimyksiä hoideltavana, ei voi tehdä
paljoakaan toisten hyväksi. Cosma kuunteli talonpoikaa, joka kertoi
hänelle huoliaan, kahden vierailun lomassa, joita hän teki monien
ylläpitämiensä naisten luo. Sitten hän tyhjensi taskunsa miehen
vapiseviin käsiin, käänsi hänelle selkänsä ja unohti hänet. Puettuna
ja maalattuna kuin sulttaanin rakastajatar Kira lähti ajelulle
vaunuillaan, jotka olivat yhtä kauniit kuin itsensä Agan, mutta joskin
jonkun onnettoman tarina hellytti hänet kyyneliin ajelun aikana,
tiesin, että suru hänen kasvojensa turmeltumisesta merkitsi hänelle
yhtä paljon kuin tuon onnettoman hätä.

»Kauheudet, joita tapahtui _hanissamme_, kuohuttivat heidän kummankin
mieltä. Kira kulki kuin rajuilma huoneissaan, rikkoi venetsialaiset
peilinsä ja repi rikki vaatteensa. Kauhistuneen isän rientäessä hätään
hän heitti voiderasiansa hänen päähänsä. Cosma sulkeutui kolmeksi
päivää kellariin, telkesi oven viinitynnöreillä ja valeli maan
liköörillä ja viinalla. Minä en tehnyt mitään. Polttelin vesipiippuani
ullakolla. Viimein me kaikki kolme päätimme yksissä neuvoin tappaa
piispan, Agan ja bojaarin. Kira, joka oli pukeutunut mustiin kuin
nunna, kutsui meidät huoneeseensa ja sanoi:

— Katsokaa, olen tuhonnut kaiken, mikä oli minulle rakkainta. En ota
päälleni värillistä pukua enkä maalaa kasvojani, ennenkuin nuo kolme
hirviötä ovat kuolleet. Minä avustan teitä. Jos tarve vaatii, niin
painutte metsiin. Hankin rahaa käytettäväksenne. Seuraan teitä, jos
niin tarvitaan.

»Vihasta kiehuen Cosma vastasi:

— Ja minä vannon, etten hyväile ainoatakaan naista, ennenkuin olen
kastanut tikarini noiden kolmen raakalaisen vereen.

»Oli niin kaunista nähdä noita kahta kapinallista, etten tullut
lisänneeksi sanaakaan, ja huomasin olevani aika hölmö. Ryhdyin jälleen
polttamaan vesipiippuani ja odottamaan.

»Ja odottaa sainkin, sillä kolmea hampaita myöten aseistettua herraa
ei saateta päiviltä yhtä helposti kuin kolmea kalkkunaa. Minä kyllä
jaksoin odottaa, mutta veljeni ja sisareni eivät jaksaneet. Jo
seuraavana päivänä he tulivat muistuttamaan kostosta:

— Elias, mitä meidän on tehtävä?

— Me odotamme, Cosma, me odotamme otollista hetkeä.

»Kira, joka oli yhä mustiin puettu, vastasi:

— Ja miksi odottaisimme, Elias?

— Siksi, näetkös, etteivät piispa, Aga ja bojaari Dumitraki tiedä, että
haluamme tappaa heidät, ja kun he saavat sen tietää, he eivät suinkaan
tule tarjoamaan kaulaansa lävistettäväksemme.

— Ikävää! sanoi Cosma.

— Kiusallista! täydensi sisko.

»Se oli todellakin sekä ikävää että kiusallista. Sisar-parkani ei
pitänyt mustista vaatteista eikä Cosma voinut kauan olla hyväilemättä
naisiaan.

»Minun kävi heitä sääli ja sanoin:

— Ystäväni, teidän on paras jatkaa jokapäiväistä elämäänne. Teidän ei
ole tarvis paastota, rukoilla ja kuolettaa lihaanne siihen asti kuin
oikeus tapahtuu. Mikään ei ole vaikeampaa kuin itsensä uhraaminen
toisten onnen vuoksi. Liika hyveellisyys tekee sydämen katkeraksi, eikä
katkera sydän tunne uhrautumisen iloa. Seuratkaa siis omaa lakianne.
Minä seuraan omaani.

»He tekivät niin ja tunsivat voivansa erinomaisesti. Minun sensijaan
ei ollut hyvä olla. Olin jälleen yksin ja murheissani, vieläpä
yksinäisempi ja murheellisempi kuin koskaan ennen.

»Oli vieläkin eräs, jolla ei ollut hyvä olla: isä. Hän oli huomannut,
ettei häneen nähden pitänyt paikkaansa romanialainen sananparsi: _se,
joka syntyy kissasta, syö hiiriä_. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä
Kiran ja Cosman riehunnan jälkeen oli etsiä ensinmainitulle
vakavaluontoinen aviomies. Mitä meihin tuli, teki hän vieläkin
paremmin: hän asetti meidät viranomaisten valvonnan alaisiksi.
Kaunis tulevaisuus kolmelle kapinoitsijalle, jotka tahtoivat nousta
voimakkaita vastaan!

»Minä panin käsivarteni ristiin pakon edessä. Ei enää mitään
mahdollisuutta sitoa haavoja. Onnettomat tulivat 'hyvän Eliaan' luo
kertomaan vaivoistaan ja pyytämään apua eikä Elias voinut antaa
heille muuta kuin leivänmurusia. Paha isännöi kaikkialla kurjimmasta
palkkasoturista _sfetniciin_ saakka. Tähdetön yö. Pimeys täynnä
voihketta...

»Sain tuntea kuinka onnetonta oli, etten ollut isäni kaltainen. Olin
kurjempi kuin päivätyössä raatavat orjat. Heillä oli kullakin oma
kärsimyksensä kannettavanaan: minä kärsin heidän kaikkien puolesta. Ja
minulla oli sisar, joka vuodatti kyyneleitä kuullessaan kerrottavan
surusta. Ja veli, joka tyhjensi taskunsa sorretun vapiseviin käsiin.
Toisen koko elämä olivat Aasian kankaat, toisella oli povessaan
maakunnan kaikkien orhien kuume.

»Niin, on mahdoton hoivailla toisia, kun itsellään on suuria haavoja
hoideltavana. Mutta eräänä päivänä ajos puhkesi. Cosma tuli luokseni
ja sanoi:

— Elias, hyökätkäämme isän kimppuun ja anastakaamme kaikki hänen
kultansa! Tahdotko? Kira tahtoo.

— Tahdonpa niinkin, Cosma, mutta mitä teemme tuolla kullalla? Elättääkö
naikkosia, jotka synnyttävät maailmaan uusia verotyöläisiä? Ostaako
Aasian kankaita? Tipahduttaa almu sinne tänne? Ja hankkia _Zapciu_
niskaamme? Tuollaisesta olen saanut kyllikseni.

— Ei, Elias, emme tee mitään sellaista. Minäkin olen saanut
siitä kyliäni. Ja Kira samoin. Isä tahtoo naittaa hänet kurjalle
vaununtekijälle, jonka sydän on kova kuin ebenpuu. Ruvetkaamme kaikki
heitukoiksi! Kostamme loukattujen puolesta! Ja elämme vapaina siihen
saakka, kunnes riipumme hirsipuussa. Tahdotko, Elias? Minulla on
kymmenen miestä valmiina seuraamaan meitä.

»Suostuin. Me syleilimme toisiamme, suutelimme toistemme kauniita,
mustia partoja. Mutta en ollut yhtä mieltä siihen nähden, että Kira
seuraisi meitä. Hänen oli jäätävä kaupunkiin ja saatettava tietoomme
vihollisen aikeet. Sovittiin niin.

»Voidaksemme käydä isän kimppuun ja riistää häneltä _sendukin_ avaimet,
missä hän säilytti rahojaan, oli meidän odotettava, kunnes hän saisi
hammassäryn. Tuollaisina hetkinä hän pani talon ylösalaisin, lähetti
kaikki palvelijat etsimään taikureita, jotka osasivat valmistaa
ihmeitätekeviä taikavoiteita.

»Tämä vaiva kohtasi häntä muuanna sateisena kevätpäivänä. Jotta
sisartamme ei epäiltäisi, neuvoimme häntä lähtemään kaupungille heti
kuin isä alkaisi huutaa. Hän meni lohduttelemaan tätä. Isä toivotti
hänet niin kauas kuin pippuri kasvaa. Kun me tulimme, luuli hän meillä
olevan samat aikeet, ja ärjähti:

— Kadotkaa näkyvistäni, _pezevengit!_ En tarvitse sääliänne!

— Saattaapa niin olla, sanoi Cosma, mutta me tarvitsemme avaimiasi!

»Ja näin sanoessaan hän kiskaisi ne hänen vyöltään. Hammassärky
katosi heti. Isä nousi seisaalleen. Silloin Cosma kaatoi hänet maahan
kahdensadan naulan painoisen ruumiinsa voimalla, pisti suukapulan hänen
suuhunsa ja sitoi hänet.

»Tuon unohtumattoman päivän iltana meitä oli kaksitoista Dobrudshan
viidakossa juhlimassa irtautumistamme laista, joka suojelee
laatijoitaan. Säkki, joka sisälsi neljä _okaa_ kultaa, avaisi meille
tien uuteen elämään.

       *       *       *       *       *

»Kulta ei muuta miehen sydäntä. Se ei tuonut juuri mitään muutosta
uuteen elämäämmekään.

»Cosma heittäytyi salakuljettajaksi, mikä oli tuottoisa ammatti sille,
joka halusi ansaita hyvin panematta paljoa peliin. Mutta se ei ollut
heitukan elämää. On totta, että huojennus, jota tuotimme sorretuille,
teki Cosman nimen kuuluksi kautta koko Romanian. Rahakukkarot
tyhjentyivät yhtä helposti kuin olivat täyttyneetkin. Kuitenkin tämä
oli vain ohimenevää lääkettä. Sairaus, josta rahvas kärsi, ei ollut
parannettavissa yksinomaan kullalla.

»Lievittää ihmisen vaivaa on samaa kuin tehdä se hänelle siedettäväksi.
Sitä totuutta ei Cosma oivaltanut. Toverimmekaan eivät oivaltaneet
sitä, vaikkakin he pyrkivät ymmärtämään asioita oikein. Mutta mikä on
mies, joka kärsii, silloin kun hän tuntee vain oman kärsimyksensä?
Niinpian kuin hänen vaivansa on ohi, ei koko maailmassa ole mitään
vaivaa. Niinpä meidän uusi elämämme oli vain vanhan toistamista
suuremmilla käyttövaroilla.

»Tällävälin sisaremme oli liitetty kovaan mieheen, jonka isä oli
hänelle määrännyt. Hänen ensimmäinen lapsensa oli isänsä kaltainen
raakalainen. Äitini hylkäsi hänet ja lähetti hänet luotaan. Onneksi
seurasi tyttönen, Kira, sekä vielä kolmaskin lapsi, joka oli poika. He
muodostivat onnettoman naisen ympärille hänen makunsa mukaisen perheen.

»He elivät elämänsä kuten parhaaksi näkivät, kärsivät sen vuoksi ja
ajoivat karille siksi, etteivät tahtoneet luopua mistään sen antimista.

»Minun on turha mainita, ettei menneisyys, mitä minuun tulee,
oikeuta minua omaksumaan heitukan nimeä. Meistä tuli _borfasheja_
[tavallisia, mitättömiä varkaita]. Kostomme olivat halpamaisia ja
liiaksi omanvoitonpyyntöisiä. Yhden urotyön kuitenkin suoritimme heti
toimintamme alkukautena. Se kohotti suuresti arvoamme kansan silmissä,
ja minä ylpeilin siitä, sillä minä se olin saanut Cosman ryhtymään
siihen.»

Asia oli näin:

»Tähän aikaan lapsenryöstöt olivat aivan yleisiä. Kaikista
onnettomuuksista, jotka painoivat raskaina kansaa, oli tämä koettelemus
sietämättömin. Muut ahdistukset talonpoika kesti enemmän tai vähemmän
haavoittunein sydämin: verot, päivätyöt, ruoskimiset, väkivallan. Mutta
riistää häneltä viaton kappale hänen lihaansa, se oli pahempaa kuin
itse elämän riistäminen, etenkin kun hän hyvin tiesi, mikä kohtalo
onnetonta odotti. Olin kuullut kerrottavan vanhemmista, jotka jättivät
kotinsa ja lähtivät raivokkaina kuin koirat etsimään lastaan, ja
katosivat vuorostaan jäljettömiin.

»Meidän maakuntamme suuri _capcaun_ [ihmissyöjä (tässä kuvannollisesti)]
oli Brailan Aga. Hänen vertaisiaan olivat hänen ystävänsä Galatzin
piispa ja bojaari Dumitraki Carnu. Kun heidän mässäilynsä oli
päättynyt, vietiin pienet uhrit laivalla Tzarigradiin. Moni äiti
pyörtyi rukoillessaan armoa mahtimiesten ovella. Heidät työnnettiin
syrjään kuin tiellä olevat tavaramytyt.

»Kukapa olisi voinut olla rupeamatta heitukaksi. Tunsin noita kolmea
villipetoa kohtaan vihaa, joka saa sydämen riemuitsemaan kuolemaa
ajatellessa. Ja eräänä päivänä — kaksi vuotta senjälkeen kun olimme
rikkoneet välimme lain ja kirkon kanssa — Kira lähetti meille tällaisen
sanoman: _Tänä iltana vuodattavat lapset meillä verikyynelenä. Olkaa
heitukoita! Tiedetään teidän olevan kaukana eikä pelätä teitä_.

»Olimme todella hyvin etäällä Brailasta, turkkilaisen Babadagin
seuduilla. Ja oli jo iltasoiton aika, kun mies toi meille uutisen.

»Katsoin Cosmaa silmiin. Hän näytti epäröivän. Silloin paljastin
hänelle rintani ja sanoin:

— Iske, Cosma... Sieltä vuotaa sappea.

»Cosma nousi, hyppäsi hevosensa selkään ja huusi:

— Hoi, te kylläiset heitukat! Kuka tahtoo seurata minua kymmenen tuntia
syömättä? Kuka tahtoo panna peliin nahkansa äidin vuoksi, joka repii
epätoivoissaan tukkaansa, lasten vuoksi, jotka kiroavat elämää?

»Meitä oli kaksikymmentä. Kaikki kaksikymmentä olimme ratsailla
ennenkuin Cosma oli puhunut loppuun. Ja kukon ensi kertaa kiekuessa me
saavuimme vaivalloisen retken jälkeen poikki rämeiden ja soiden Brailaa
ympäröivän vallihaudan luo.

»_Han_ oli vaipunut uneen. Ei missään valoa, ei elon merkkiä.
Eilispäivästä saakka jatkunut tihkusade oli pehmittänyt liejuisen
maan. Isot katokset levittivät mustat ja kosteat siipensä, muistuttaen
hirviömäistä petolintua, joka suojaa kammottavaa hautomustaan, ja
puiset parvekkeet pitkin valkeaa seinämää olivat kuin vatsoja, valmiina
synnyttämään kihisevän joukon agoja ja ihmissyöjämäisiä piispoja.

»Koskaan ei _hanimme_ ollut näyttänyt mielestäni noin synkältä. Minua
värisytti ajatellessani, että olin tullut maailmaan ja kasvanut tuossa
talossa. Ilmenikö jumalallinen oikeus kohtalossa, joka oli tuleva tämän
isän lasten ja lastenlasten osaksi, isän, joka tahtoi taata omaistensa
onnen sulkemalla silmänsä rikoksilta, joista koitui hänelle hyötyä.

»Ryhdyimme mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin. _Han_ sijaitsi
ylängöllä siinä missä kaupunkia kiertävä vallihauta muodostaa
kulmauksen päätyessään Tonavaan. Hevoset piiloitettiin vallihautaan ja
neljä miestä jätettiin vartioimaan niitä.

»Ylängön rinne on tässä kohden hyvin jyrkkä, mutta sitä peittävät
juuret ja kinsteri, joista kiinnipitämällä voi kiivetä sen kuvetta.
Miehemme asettuivat väijyksiin tähän pensastoon. Etäällä nukkui satama.
Vain joku rakastunut turkkilainen lauleli surunvoittoista säveltä
näkymättömän aluksen kannella. Siltä taholta emme pelänneet mitään.
Kaupungin puolelta sensijaan oli vaara suuri, sillä Agan poliisi
valvoi valppaana isännän huvitellessa. Onneksi yrityksellemme tuli
huono sää avuksemme. Vartiat, jotka olivat etsineet suojaa katoksen
alta, värisivät vilusta kuin uitetut koirat, huudellen heikolla
äänellä yksitoikkoista _hep, hep_ huutoaan. Mutta Cosma, joka oli
uskomattoman uhkarohkea, meni päätä pahkaa erään vartian luo, kuljetti
hänet käsipuolesta erään toisen luo ja kaatoi heille viinaryypyn.
Joimme yhdessä. Vain kahden näiden susien keskellä me sitten jatkoimme
kiertokulkuamme ja kokosimme vielä muutamia yövahteja, joille Cosma
puheli iloisesti ja tarjosi juomaa. Muuan romanialainen vartia huuteli
aivan lähellä seuruettamme tunnussanaansa:

— _Näen sinut! Näen sinut!_

»Cosma vastasi hänelle vartioiden suureksi riemastukseksi:

— Sinä et näe yhtään mitään! Tule mieluummin saamaan naukku!

»Mies tuli esiin lymypaikastaan, liittyi meihin, nauroi ja joi. Viimein
Cosma työnsi olkapäällään ovea, jota vasten hän nojasi ja jonka takana
asui uskollinen ystävä, ja sanoi:

— Mitähän jos lämmittelisimme hiukan katon alla! Eikö siellä olisi
parempi?

»Nuo viisi vartiaa seurasivat meitä kiitollisina. Tulimme isoon
_tindaan_, missä meillä oli edessämme hyvä ystävämme Ibrahim,
joka toivotteli 'ainaista terveyttä'. Hän heitti risuja hiipuvaan
liesivalkeaan ja toi meille matalia jakkaroita sekä suuren _rogojinan_
niille, joita halutti heittäytyä pitkäkseen.

»Viina ja lämpö alkoivat painostaa silmäluomia. Kuorsaukset virittivät
elämän vilpittömimmän sinfonian.

»Me livahdimme ulos. Kukko lauloi toisen kerran.

»Suureksi suruksemme meidän täytyi ottaa hengiltä yövartiamme,
palvelija, joka oli nähnyt meidän syntyvän maailmaan, mutta syy
oli yksinomaan hänen. Cosma kolkutti isolle ovelle. Ovenvartia
tuli avaamaan lyhty kädessä. Me heitimme _gheban_ hänen päänsä yli
ja neuvoimme häntä pysymään hiljaa ja antamaan sitoa itsensä. Hän
kieltäytyi ja teki vastarintaa. Saimme hädin tuskin estetyksi hänet
huutamasta. Raivostuneena Cosma silloin lävisti hänet tikarilla.

— Emme edes tiedä, ovatko pidot käynnissä vai onko ne peruutettu, sanoi
veljeni murheellisena. Ehkäpä tämä rikos oli turha.

»Niin ei ollut. Talossa, jota tämä uskollinen vartia valvoi, tehtiin
parhaillaan paljon julmempia rikoksia. Sillä hetkellä, jolloin me
vasten mieltämme selvitimme välimme ovenvartian kanssa, joutui kaksi
Agan julmaa kätyriä niiden miestemme käsiin, jotka olimme sijoittaneet
palvelusväen uloskäytävän edustalle vastapäätä pääovea, jonka olimme
varmuuden vuoksi teljenneet. Saapuessamme paikalle olivat nuo kaksi
prefektin _lefedgiä_ jo kuolleet. Kiusallinen seikka; olisimme ensin
tahtoneet kuulla heiltä, mitä sisällä tapahtui. Kolmas käsiimme
joutunut raakimus tyydytti sensijaan tiedonhalumme. Hänet laahattiin
pensaikkoon. Hän oli Janinasta kotoisin oleva kreikkalainen eikä ollut
osaavinaan mitään muuta kieltä. Häneltä saimme kuulla, että Agakin oli
Janinasta. Ymmärrettiin toisiaan huonosti, mutta Cosma ei tahtonut
uskoa, ettei tuo matelija osannut turkkia tai rahvaan kreikkaa.
Puukkojemme kärjet näyttivät Cosman olevan oikeassa. Inhoittava olento
puhui hyvin kreikkaa, ja hänen paljastuksensa nostivat hiuksemme
pystyyn lakkien alla.

»Tuolla ylhäällä, hän kertoi, oli irstailu päättymässä. Eräs tyttönen
ja kaksi nuorta poikaa virui pyörtyneinä lattialla. Aga, piispa ja
bojaari Dumitraki, jotka olivat puolikuoliaita päihtymyksestä, kysyivät
vaunujaan lähteäkseen prefektin luo nukkumaan. Jälellä oli kolme
palvelijaa, joiden oli määrä laahata pois nuo kolme uhria isäntien
lähdettyä.

»Palkinnoksi näistä tunnustuksista entinen janinalainen paimen rukoili
armoa:

— Minulla ei ole tässä mitään osaa... Teen, mitä käsketään. Kuten monet
muutkin tulin Valakiaan koettamaan onneani. Kotiseudullani sanotaan,
että täällä voi mehusaksastakin tulla pasha, jos vain...

— Jos vain suostuu tukahduttamaan lasten huudot, sillä aikaa kuin agat
raatelevat heidän ruumistaan, eikö niin? kysyin minä, tarttuen hänen
kurkkuunsa.

»Se oli ensimmäinen roisto, jonka käteni hekumoiden kuristivat.

»Saimme odottaa kauan suurriistaa. Ketään ei enää kuulunut tulevaksi.
Tunkeutumalla taloon olisimme saattaneet herättää kokonaisen
palvelija-armeijan, aiheuttaa kahakan, joutua vastakkain vaikka koko
Poteran kanssa. Tiesimme, että mässäys päättyisi ennen aamunkoittoa;
hirviöt eivät koskaan jääneet nukkumaan _haniin_, josta kaikki rikoksen
jäljet poistettiin ennen aamua. Seuraavan lähetin oli siis annettava
mennä noutamaan vaunuja.

Vetäydyimme pensaikkoon, mistä pidimme silmällä kolmenkymmenen askelen
päässä olevaa palvelusväen ovea. Huhtikuisen yön kylmyys jääti veren
suonissamme yli tunnin kestäneen odotuksen aikana. Viimein tuli ulos
mies ja katosi kuin haamu. Menikö hän noutamaan vaunuja vai olivatko
hänen isäntänsä alkaneet epäillä jotakin ja käskeneet hänen tuoda
mukanaan vartioväkeä. Oli miten oli, me päätimme avata tulen, vaikkapa
saisimme niskaamme kuinka mieslukuisen joukon tahansa.

»Pelkomme osoittautui puolittain perustelluksi. Kymmenen tai
kaksitoista pyssyillä varustettua ratsumiestä pysähtyi oven eteen.
He ympäröivät heti vaunut. Me hengähdimme helpotuksesta ja jäimme
odottamaan. Sekunnit tuntuivat mielestämme pitkiltä. Viimeinkin nuo
kolme satyyriä tulivat toinen toisensa jälkeen ulos ovesta, kolme
suurta, kauhtanoihinsa kääriytynyttä, muodotonta raatoa, laahautuen
vaivoin eteenpäin palvelijain tukemina. Ovi sulkeutui viimeisen
jälkeen, vaunut olivat valmiit lähtemään liikkeelle juuri sinä hetkenä,
jolloin sadat kukot täyttivät aamunkoiton keskeytymättömällä laulullaan.

»Yhtenä miehenä me silloin ponnahdimme ylängön kaltaalle, kuusitoista
pyssyä sylki miesjoukkoon, kuusitoista pistoolinlaukausta kaatoi maahan
kolmeneljännestä joukkueesta, jolla välin vaunut tekivät äkkinäisen
puolikaarron ja paiskautuivat puuta vasten. Valkenevassa yössä näimme
kuinka kaksi ratsumiestä ja yksi jalkamies pakeni päätä pahkaa. Muut
makasivat maassa kuolleina tai haavoittuneina. Hänen pyhyytensä
piispa, mahtava Aga ja 'urhea' _sfetnic_ Dumitraki Carnu vedettiin
käden käänteessä vaunuista, täysin selvinneinä humalastaan; kolme
nuorasilmukkaa heitettiin kaulojen ympäri, ja niin me syöksyimme sikin
sokin alas rinnettä, ainoana huolenamme päästä mahdollisimman pian
hevostemme luo.

»Hohoi, te surevat vanhemmat, te lapset, jotka riiputte vavisten
äitienne helmoissa! Ja tekin, te 'ihmissyöjät', jotka häpäisette
kasvot, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen! Tulkaa, juoskaa katsomaan
heitukoiden hirtehistä saalista, kun he pyyhkäisevät pitkin Tonavan
liejuista rantaa, laahaten hevostensa kavioiden perässä kolmea maan
herraa! Tulkaa esiin, te kansan miehet, tölleistänne, ja te, pyövelit,
kullatuista vuodekomeroistanne! Katselkaahan hiukan näitä kolmea
muodotonta mahtimiestä, joiden silmät, suu ja korvat ovat tuketut
savella...

»Kosto! Ole siunattu sen hyvän vuoksi, jota tuotat heitukkain
sydämelle!»

_Näin Elias päätti kertomuksensa. Hän vastasi toveriensa
kättentaputuksiin kumartamalla Floarea Codrilorille, otti caciulansa
ja pani sen päähänsä. Hänen kasvoillaan ei enää ollut jälkeäkään
marttyyristä_.





MUNKKI SPICA


»Annan sinulle puheenvuoron, Spilca. Kohota verhoa, joka peittää sinut
silmiltämme, avaa arkailematta sydämesi, kerro meille elämäsi, ilosi,
kärsimyksesi, vihasi!

»Floarea Codrilorin kehoitus näytti tulleen Spilcalle yllätyksenä.
Hänen yläruumiinsa suoristautui äkkiä, kuten häveliään miehen, kun
hän kuulee säädyttömyyksiä. Hänen pyöreät, teräksenharmaat silmänsä
uhmasivat vakavina ympärilläolijoiden katseita, mutta vain tuokion;
sitten hän käänsi levottomana päänsä luolan suuta kohti. Kauan hänen
ajatuksensa harhailivat autiossa ja sumuisessa ulkomaailmassa,
jolla aikaa hänen leveä, risaisen munkkikaavun verhoama rintansa ei
näyttänyt lainkaan hengittävän. Polvia vasten nojaavat kädet eivät
hievahtaneetkaan, liikkumattomat olivat niinikään sääret ja jalat,
joita verhosivat karheat rievut ja jalkineet. Spilca oli jättänyt
meille aineellisen minänsä. Vain hänen jäntevät, siistit kasvonsa,
joita kehysti punertava, hyvin kammattu parta, sekä paljas päälakensa
olivat täynnä elämää; vain hänen puolittain valossa oleva päänsä
ilmaisi taistelun olevan käynnissä hänen sielussaan.

»Hitaasti hän sitten käänsi kasvonsa päällikön puoleen. Täyteläiset
huulet liikahtelivat, mutta ne olivat kuivat; kokoonpuristunut
kurkku äänteli jotakin käsittämätöntä. Tämä este näytti suututtavan
munkkiheitukkaa. Hän kostutti huulensa ja alkoi puhua lujalla äänellä.»




MUNKKI SPILCAN KERTOMUS


»Ennenkuin minusta tuli munkki Spilca, olin rohkea tukkilainen
Bistritza-joella. Tuohon aikaan ei päälakeni ollut paljas. Kaunis
vaalea _kica_ valui leveille hartioilleni, jotka minulla ovat jälellä
vieläkin. Partaa ei minulla ollut. Kasvoni olivat kokemattoman
nuorukaisen. Minulla ei ollut mitään syytä ummistaa surullisena
silmiäni menneille muistoille. Huuleni osasivat nauraa pelkoa
tuntematta. Olin 'tukkilais-Spilca'.

»Siitä Bistritzan kohdasta alkaen, mistä käy uittaminen lauttaa, aina
sen suulle saakka, olivat Moldaun seudut minulle yhtä tutut kuin omat
sormeni. Bistritza, ylpeä, villi ruhtinatar, jota Pruth ja Sereth
kadehtivat, oli rakastettuni. Sen uoma oli epävakainen kehto, täynnä
salakareja. Sen rannat kaksi aaltoilevaa, vaihtelevaa palmikkoa,
täynnä yllätyksiä. Ensinmainittu kiusaa haltiatartaan, viiltelee
hänen ruumistaan, jälkimmäiset lähestyvät toisiaan, usein uhkaavina,
puristavat häntä, kuristavat häntä, pakoittavat hänet huutamaan.
Sitten kaikki kolme päästävät hänet kuin yhteisestä päätöksestä.
Silloin Moldaun kaunein joki, muuan koko maailman kauneimmista joista,
levittäytyy mielin määrin, kuvastelee taivasta, joka on sen itsensä
veroinen, ja hymyilee rakastettavasti asukkaille.

»Spilca, uhkarohkea tukkipoika, eli rakastettunsa elämää: milloin
tämä oli puristuksissa, ahdingossa, pitelin minäkin puoliani virran
pyörteissä ja me ulvoimme yhdessä; kun se jälleen virtasi vapaana
ja tyynenä, katselimme sinistä taivaanlakea, ojentelimme jäseniämme
auringonpaisteessa, ja kohtalon näin kuljettaessa meitä nautimme siitä,
mitä ympärillämme tapahtui.

»Meitä ympäröi Luojan siunaama seutu, luvattu maa! Olkoonpa, että
katseltavana on mutkikkaat ja tummavetiset vuolteet, joihin hämärtyvä
ilta maalailee tuhansia värivivahteita, tai että eteen avautuu
häikäisevässä valossa kylpevä maisema niittyineen ja karjoineen,
taustanaan taivaanranta, kukkulat, metsät, — aina on tukkilaisen sielu
kerkeä ihastumaan. Mikä ilo on laskettaa virran myötä! Kun taas nousin
ylämaan talonpojan rattaissa, tunsi sydämeni toisenlaista iloa, joka ei
suinkaan ollut edellistä vähäisempi. Puut olivat määräpaikassaan, rahat
taskussani, terveys täydellinen, mielessä matkaamisen, juonnin, syönnin
ja unen tarve. Mitä tarvitsee ihminen muuta?

»Ah, Spilca-poloiseni! Miksi et tyytynyt tuohon onneen?

»En tyytynyt siihen. En voinut. Se oli mahdotonta.

»Kristallikirkkaan Bistritzan rannoilla oli neitosia, jotka pesivät
vaatteita ja lauloivat kohti kurkkua rakkaudesta, joko he sitten olivat
kokeneet sitä tai ei. Noita peseviä neitosia oli aina ollut, mutta minä
olin katsellut heitä vain viattoman nuorukaisen silmillä; inhimillisiä
olentoja, joilla oli yllään hame housujen asemasta. Siinä kaikki. Näin
oli pitkät vuodet. Minä hoilasin heille, kun lauttani solui hiljalleen
myötävirtaan. Suurin osa heistä vastasi minulle. Jotkut olivat vaiti.
Ja minä kuljin ohi. Muuanna päivänä en enää tehnytkään niin.

»Olin noin kaksikymmenviisivuotias. Luonnonlaatuni miellyttävä.
Lihakset ja terveys kuin villisialla. Sillä vietin päiväni
vesillä, join viiniä, söin kaksi _okaa_ lihaa päivässä ja kaadoin
jättiläispuita. Nenäni ei sietänyt muuta hajua kuin metsän.

»Eräänä päivänä joukko neitosia huusi minulle ensinnä. Ajattelin:

— Käyhän, Spilca, katsomassa _noita_ vähän lähempää!

»Ja työnnälsin sauvallani lauttaa, niin että se törmäsi kovasti vasten
rantaa. Siepaten mukaansa pesuvaatteet kaikki livistivät pakoon,
lukuunottamatta yhtä tytöntynkää. Mutta siinä olikin silmilleni jotakin
niin uutta, etten kyllästynyt sen katselemiseen. Tyttö oli noussut
seisaalleen: paljaat sääret, lyhyt hame, valkoinen paita, jota hän
puristi molemmin käsin rinnoilleen, vaalea, pieni pää ja nuo suuret
syvät sinisilmät, jotka olivat minulle kaikkein uusinta Sultanassani.

»Hän katseli minua pelottomana, rehellisin silmin, mikä miellytti
minua, ja sanoi samassa:

— Sinä et tule tekemään meille pahaa; sinä olet meikäläisiä.

— Tekemään pahaa? En toki! Te kutsuitte minua. Tässä olen.

»Sultana hymyili:

— _He_ huutelivat vain kujeillakseen; on niin ikävä yksin!

— Etkö sinäkin huutanut?

— En, minä en huutanut, mutta tunnen sinut viime kesästä, enkä usko
sinun olevan ilkeä. Siksi jäinkin aloilleni.

— Onko sitten ilkeitäkin?

— Useita, melkeinpä kaikki.

— Tukkipoikienkin joukossa?

— Hyvin usein.

— Silloin lähden. Sano minulle kuitenkin nimesi.

— Nimeni on Sultana.

— Ja minun Spilca. Ja miksi ajattelet, etten ole ilkeä.

— Siksi, että menet aina menojasi välittämättä naisten huutelemisesta.

»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut enää
mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran
vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»

       *       *       *       *       *

»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä:
kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä
alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko
maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan
loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.

»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu, joka
pitelee sydäntä rautapihdein.

Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen
ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan raakalaista,
valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän oli
uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli voittanut.
Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko vähänarvoista
ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille, niille, jotka
rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se järkytti
koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin nähdä
hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi minua, sai
minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni laulellut, vaan
ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja taivaanrantaa:
näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan yhdentekevää laskinko
myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko tässä avarassa ja kauniissa
maailmassa kiinnitti vain yksi paikka mieltäni: Sultanan kotiseutu.
Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää, jollaista ei koskaan ennen ollut
minulle sattunut; aloin unohtaa tehtäviäni, mikä aiheutti paljon
ikävyyksiä minulle ja muille.

»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden
aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät
minut rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä
yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:

— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä kohtaa
itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen suunnan.
Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein tahtoo.

Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin pyhävaatteisiin
ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti. Se oli
vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa, vuoristopuron
partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet, valkoiset
asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä täällä
kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit, hymyilevät,
hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten
lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta. Tämä
ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää aikakautta,
joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin vuorten
suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin hävitykseltä. Vain mies,
joka saattoi olla ilman kanssaihmisten seuraa, nousta vuorille ja
elää karhujen parissa, vältti _beilicin_ [= verotyö], ruoskaniskut ja
raskaat verot.

»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat olivat
kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä, jollainen
olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat ja
messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa hiiskumattoman
hiljaisuuden vallitessa.

»En voinut nähdä kirkossaolijoiden kasvoja, sillä olin pysähtynyt
ovensuuhun. Kun väki alkoi poistua kirkosta, saatoin sensijaan
mukavasti etsiä joukosta kaipaamiani kasvoja. Sultanalla oli seurassaan
vanha, pieni nainen, jonka arvelin olevan hänen äitinsä, ja hänellä
oli yllään vaatimaton valkoinen pusero ja hame sekä musta, hiukan
kirjailtu _catrintza_. Hänen kulkiessaan ohitseni kumarsin hänelle
hiukan hämilläni. Hän vastasi tervehdykseeni kohteliaasti ja tyynesti
osoittamatta lainkaan hämmästystä tai mielenliikutusta.

»Muukalaisen ilmestyminen pieneen kylään herättää aina huomiota.
Oli nähty meidän tervehtivän toisiamme. Se riitti antamaan aihetta
kuiskailuihin, silmäyksiin, juoruilemiseen itse Herran huoneen
kynnyksellä. Tämä loukkasi aikeitteni puhtautta ja pakoitti minut
ottamaan varman kannan. Tein ripeän päätöksen mennä pyytämään Sultanan
kättä.»

       *       *       *       *       *

»Aloin seurata molempia naisia. He poistuivat kylästä, nousivat
rinnettä ja menivät taloon, joka sijaitsi puolitiessä vuoren kupeella.
Tällä matkalla ei kumpikaan heistä ollut katsonut taakseen. Tämä
rehtiys herätti minussa luottamusta. Nousin heidän jälessään ja koputin
ovelle. Sultana tuli avaamaan.

»Hän ei hämmästynyt nähdessään minut, mikä seikka sai minut hämille.
Samoinkuin kaksi kuukautta aikaisemmin Bistritzan rannalla hän nytkin
teki minulle melkein saman kysymyksen:

— Hyvää päivää, Spilca! Mikä tuuli tuo sinut luoksemme? Jos ajatuksesi
ovat rehelliset, käy sisään!

— Rehelliset, Sultana, sen vannon Jumalan edessä: tulen kysymään
sinulta, tahdotko Spilcan puolisoksesi...

»Silloin näin punan leviävän hänen kasvoilleen, kun hän sanoi:

— Käy sisään... Neitosta ei kosita kynnyksellä!

»Sitten hän huusi äänekkäästi vanhukselle:

— Täti! Se on eräs Bistritzan tukkilainen, nimeltä Spilca.

»Täti loi minuun ihmettelevän katseen ja kehoitti istuutumaan.

— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen
lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka on
ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan poikansa
heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus. Poika oli hänen
koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa tuki. Silloin hän möi
talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja äitini elivät vielä
tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt olemme yksin. Elämme
joten kuten kättemme työllä. Kuten näet, Spilca, ei täällä näytä kovin
iloiselta... Eikä se kuitenkaan ole pahinta.

»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin iloisista'
asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei ollut arka
eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja onnettomuuksien
karaisema. Ja kuitenkin lempeä.

»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni, että
tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti,
joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen
siisti ja ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla.
Isosta _tindasta_, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi
kahteen kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli
kelta- ja valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan
ulottuvat pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu
_senduk_, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa.
Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja,
monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja,
mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella
puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen
liina. Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia.
Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu. Ikoonit,
taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla,
joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot,
jotka olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin
huoneessa kuteilla oleva kangas.

»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa
meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen
enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän käden
leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista harvoin tapaa
maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu kylmää vierasta
ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon, että hän saa aikaan
häiriötä.

»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin
kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä
ajattelin:

— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se on, ja
kaikki käy hyvin!

Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui
sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.

— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki onnettomuutemme
eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu menneisyyteen.
On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä se hyödyttäisi?
Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä nyt, eivät ole
päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen. On parasta
alistua kohtaloonsa».

»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku
maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle ja
hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin pienokainenkin!
Entä senjälkeen? Minä sanoin:

— Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että
maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten maailma
ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää muita
naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos vain sinä
tahdot sitä, kuten minä».

»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan. Hänen
loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:

— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää
mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt
kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani. Onnettomuus
on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä suurempi kuin
sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».

»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän pysyi vaiti,
kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas kuin elokuun
taivas.

»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä ja
huusi hänen korvaansa:

— Täti! Spilca pyytää minua vaimokseen. Mitä sanot siihen?

Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli jättänyt
pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:

— Vahinko!... Poika-parka... Siitä ei tule mitään... Kuka uskaltaisi
astua _logofatin_ tielle?

— Kuka on tuo _logofat?_ kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on
tämän asian kanssa?

»Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille; hänen
katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota kehysti
sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän sanoi
tukahtuneella äänellä:

— Se on _logofat_ Costaki, jonka julmuuksista ja tihutöistä olet
ehkä kuullut puhuttavan. Me, kuten kaikki seudun asukkaat, olemme
riippuvaisia hänestä: hän voi antaa meidän elää tai voi tappaa
meidät, aivan kuten haluaa. Ja neitonen, johon hänen huomionsa
kiintyy, on mennyttä kalua. Hänellä on valittavana joko häpeä tai
perheensä perikato. Kaksi vuotta sitten tuo raakalainen mieltyi minuun
onnettomaan. Senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa. Tähän saakka olen
onnistunut pitämään puoliani. Mutta vaara on minulle ylivoimainen,
sillä tuolla miehellä ei ole sydäntä eikä häpyä. Hän on meidän
herramme. Ennemmin tai myöhemmin on minulla edessäni valinta. Valintani
on tehty. Oli aika, jolloin minussa eli toivo, että aviopuoliso voisi
suojella minua. Kukaan ei uskalla uhmata hirmuvaltiasta. Minua pidetään
_pacostena_ [= maanvaiva, vitsaus]. Ja niitä vastassa, jotka ovat
tulleet kaukaa naidakseen minut ja viedäkseen minut kotiseudulleen, on
toinen este: tätini ei tahdo tulla mukanani. Kaikki hänen vainajansa
ovat haudatut tänne, ja hän tahtoo painaa päänsä lepoon heidän
vierelleen. Spilca, nyt tiedät kaiken, joskaan et tunne tätä kauheutta
yksityiskohtaisesti. Kiitän sinua hyvistä aikeistasi. Siinä olisi
pelastukseni. Mutta kuten tätini jo sanoi, ei siitä tule mitään. Minä
tuottaisin sinulle onnettomuutta. Ja miksi uhmata häntä, kun kerran
sanon, ettei siitä olisi mitään hyötyä? Minun on varmaankin sovitettava
jokin pahatyö? Hyvä, minä sovitan sen.

       *       *       *       *       *

»Salakarit, joita kohtalo siroittelee elämän merelle, pakoittavat
ihmiset puikkelehtimaan pienissä aluksissa varovasti rantoja pitkin.
Spilca, Bistritzan tukkipoika, tunsi karit ja välitti niistä vähät.
Ja mieluummin kuin että olisi uponnut nenäänsä myöten suohon hän
heittäytyi aaltojen vietäväksi.

»Minulle ei ole yhdentekevää, millä tavoin kuolen. Minulla on siihen
nähden mielihaluni. Niinpä siis läksin seuraavana sunnuntai-iltapäivänä
lainkaan epäröimättä uhmaamaan salakaria, jota niin monet _voinicit_
pelkäsivät.

»Ylpeä moldaulainen _hora_, oli käynnissä kolmen mustalaisen pitäessä
huolta tahdista. Kolmisenkymmentä neitosta, niiden joukossa Sultana.
Parisenkymmentä nuorukaista. Hikoiltiin hiukan, sillä aurinko paahtoi,
mutta siitä eivät tanssijat huolineet. Pidellen toisiaan sormenpäistä,
joita varmemmaksi vakuudeksi eroittivat toisistaan kirjaillut
nenäliinat (säädyllisyyden vuoksi ja myöskin siksi, että tahdottiin
olla mieliksi vanhemmille, jotka valvoivat heitä), tuo kaunis
piiri syöksyy keskustaa kohti. Eräs _voinic_ huutaa: paikoillaan,
paikoillaan! Pienet jalat ja isot jalat iskevät kuin rakeet tannerta,
karheat kourat heilauttavat pikku kätöset korkealle päiden tasalle ja
jälleen alas polviin saakka, sitten kehä laajenee, jolloin tanssijat
loittonevat toisistaan, niin että käsivarret ojentautuvat suoriksi, ja
nyt tuo ihmisseppel juoksee muutaman askeleen oikealle, sitten jälleen
vasemmalle. Kaikki jalat polkevat paikoillaan, paikoillaan!

»Hengähdetään hiukan ja aletaan uudelleen. Se on romanialainen »hora».
Voidakseen rakastaa sitä on oltava romanialainen ja maalainen. Se
ei ole monimutkainen, mutta eloisa ja värikäs kuin sateenkaari.
Siinä häilähtelevät kaulaliinat, jotka ovat joko keltaiset tai
valkoiset riippuen siitä, millainen on ollut silkkiäismato, jota niin
äidillisellä huolella on hoideltu. Lumivalkeasta liinasta valmistetut
liivit ja hameet. Mustat sametti- tai villaesiliinat. Ja sitten
kirjailuja ja pitsejä, jotka ovat nähneet kyyneleitä ja kuulleet
huokauksia. Naurua ja lauluja ei myöskään ole puuttunut, sillä on
hauska vaihtaa kyyneleet nauruksi.

»Kaunis, vähemmän kaunis tai ruma, 'horan' neitonen on aina miellyttävä
poikien silmissä. He tietävät, että hän on siellä etsiäkseen itselleen
puolisoa, sensijaan kuin he tulevat paremminkin etsimään naista,
harvoin aviovaimoa. Tästä johtuu se suuri tarkkaavaisuus, jolla tytön
äiti seuraa tanssijoiden liikkeitä ja kuiskailuja. Pojat ovat tietoisia
tästä vartioinnista, ja siinä onkin selitys nenäliinalle, joka eroittaa
toisistaan kädet, tyydyttää vanhemmat, ja josta ei ole muuta hyötyä
kuin että se korkeintaan kiihdyttää halua.

»Kirjaillussa _zabunissaan_, valkoisissa housuissa, päässään
leveälierinen, kolmivärisillä nauhoilla somistettu huopahattu on
nuorukainen ennen kaikkea ylpeä sukupuolestaan. Tämä on kovin neitosen
mieleen, joka ei vähääkään epäile olevansa kaunis. Viimemainitun
varovaiseen ja hiukan harkitsevaan vilpittömyyteen hän vastaa
varomattomalla, selvällä lupauksella, joka ei merkitse hänelle mitään.
Jos se tepsii, sitä parempi. Jollei, niin hän taipuu lain edessä, astuu
ikeeseen, perustaa kodin ja hänestä tulee järkkymätön tapojen vartia,
etenkin silloin, kun hän on nuorten tyttöjen isä, jotka vuorostaan
lähtevät 'horaan' etsimään itselleen aviomiestä.

»'Horat' vietetään aina _carciuman_ lähettyvillä. Se onkin
luonnollista, sillä siitä saa lämpimän ja silloin on hyvä juoda
lasillinen. Ja juodessa puhutaan siksi, että on jotakin sanottavaa,
tai vain siksi, että tahdotaan reuhata. Vain satavuotisen pähkinäpuun
varjossa istuvat valkohapsiset vanhukset juovat muistoille, puhuvat
ystävyydestä ja seuraavat ikäänkuin kaukaa sen elämän kiihkeää
poljentoa, joka ei enää herätä heidän intohimojaan.

»Näin oli minunkin saapuessani. Tutkivista katseista, joita minuun
luotiin, huomasin, että uutinen Sultanan ja minun kihlautumisestani
oli levinnyt kylään. Antaakseni vahvistuksen tälle huhulle menin
tervehtimään morsiantani ja hänen tätiään, minkä jälkeen menin yksin
päärynäpuiden alla olevan yksinäisen pöydän luo, tilasin _okan_
viiniä ja seurasin rauhassa tanssia ja kapakan edustalla olevien
juomaveikkojen keskusteluja.

»Olin tarpeeksi etäällä viimemainituista, jotta he saattoivat 'horan'
aiheuttaman melun aikana puhella minusta, samalla kun olin tarpeeksi
lähellä kuullakseni osan heidän pakinastaan. Heidän puheensa eivät
olleet pahansuopia minuun nähden. Jotkut vakuuttivat: '_hän_ tulee
aivan varmaan', _'hän_ tietää'. _Hän_ oli _logofat_ Costaki, minun
salakarini, koko seudun kauhu. 'Tulkoon vain!', ajattelin minä.

»Hän tuli. Hevosen kaviot nostattivat tomupilven ilmaan, ja humaus
kävi läsnäolijoiden joukossa. Sekä juomaveikot että tanssijat ja
soittoniekat kääntyivät huolestuneen näköisinä katsomaan ratsastajaa,
joka 'horaa' lähetessään antoi ratsunsa tanssia. Kaikki ihailivat
eläintä. Minäkin ihailin sitä vilpittömästi. Tuollainen juoksija olisi
ansainnut paremman isännän.

»Tuo pieni, tummaihoinen, vilkasliikkeinen mies heitti ohjat katkaistun
akasian rungolle ja hypähti keskelle nuorten parvea. Kaikki hatut
kohosivat ilmaan tervehdykseksi. Hänet ympäröi heti joukko suosikkeja,
jotka kiiruhtivat ilmoittamaan hänelle minun läsnäolostani. Silloin
käännyin ja katsoin häntä arkailematta päin naamaa. Tahdoin pelata
selvää peliä.

»Laihasäärinen _logofat_ kuunteli hajamielisenä puhujien sanatulvaa.
Aika ajoin hän vilkaisi salaa minuun päin, sitten kuulin yht'äkkiä
karhean äänen sinkauttavan uhkauksen, joka oli tarkoitettu minulle:

— On paras katkaista koivet kuljeskelevilta muukalaisilta!

»Vastasin tähän suoranaiseen taisteluhaasteeseen menemällä suoraa päätä
tanssipaikalle, missä karkelo oli jälleen käynnissä. Tartuin Sultanan
käteen, jota hänen ystävättärensä piteli, ja aloin tanssia molempien
neitosten välillä. Se oli rehellistä peliä; _logofat_ sensijaan
menetteli vähemmän rehellisesti.

»Kuten tiedetään, ei tanssiin liittyvä poika koskaan saa eroittaa
tanssijan ja hänen tyttönsä kättä. Jollei ole paikkaa kahden tytön
välillä, on hänen asetuttava kahden miehen välille. Tämä sääntö
on ehdoton ja sitä kunnioittavat kaikki, jotka eivät etsi riitaa.
_Logofat_ Costaki näki hyväksi nousta sitä vastaan, aiheuttaen yleistä
hämmästystä. Aivan odottamattani tarttui käsi takaapäin Sultanan
puoliseen ranteeseeni. Käännyin katsomaan taakseni. Piiri pysähtyi.
Mustalaisten soitto lakkasi. Kelmeänä seisoi matelija edessäni mitellen
minua vihaa uhoavin katsein ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Sallitko minun tulla piiriin?

— Pyri muualta!

— Tahdon tulla tästä!

— Jos yrität tästä, niin tuosta saat!

»Työnnälsin häntä polvellani vatsaan, niin että hän tuupertui maahan.
Voihkaisu, ja urho pyörtyi. Kukaan ei rientänyt hänen avukseen. Kapakka
tyhjeni. Naiset läksivät pakoon. Muuan vanhus huudahti:

— Onneton juttu!

Huusin mustalaisille:

— Hyvästi ensi sunnuntaihin! Tilaan teidät soittamaan Sultanan ja minun
kihlajaisiini!

»Ja käännyin morsiameni kotia kohti. Eräs lastaan taluttava äiti teki
ristinmerkin ja sanoi:

— Jumala varjelkoon meitä onnettomuudesta! »Koko tuolla viikolla ei
Bistritzalla varmaankaan ollut toista niin onnellista tukkipoikaa kuin
Spilca. _Logofat_ ei ollut näyttäytynyt kylässä. Joka ilta vietin
muutaman tunnin Sultanan luona, ja joka ilta hän erotessamme sanoi
minulle:

— Spilca, en voi uskoa onneen, josta uneksimme... Tuo »roisto» ei suo
sitä meille... Ja luulen, että kirous on ylläni...

»Minä upotin katseeni hänen säteilevien silmiensä kuulaaseen sineen,
suutelin hänen puhdasta otsaansa ja puhuin:

— Rauhoitu, Sultana! Taivutamme tädin muuttamaan kanssamme kauas
täältä, Sutcheavan alueelle, missä kotini on. Siellä elämme onnellisina.

»Sultana hymyili surumielisesti:

— Sinä et näy tietävän, mikä valta on vainajilla niihin, jotka ovat
heidät haudanneet... Täti antaisi mieluummin polttaa itsensä elävältä
kuin jättäisi hautausmaansa.

»Kihlajaissunnuntainamme ei kapakanisäntä ikävyyksien pelosta pannut
toimeen 'horaa'. Iltasoiton jälkeen menin mustalaisten puheille ja
pyysin heitä olemaan läsnä päivällisillä, jotka syötiin läheisimpien
tuttujen kesken, senjälkeen kun pappi oli kuuluttanut meidät. Kylän
nuoret ryypiskelivät ja pakinoivat laimeasti. Osa heistä suhtautui
tilanteeseen varovasti, kun taas toiset kuiskailivat minulle
salavihkaa, että 'koko seutu iloitsi läksytyksestä, jonka olin tuolle
'koiralle' antanut'...

— _Hän_ pelkää sinua. Te tukkipojat ja metsänhakkaajat olette vahvoja,
sillä te olette vapaita miehiä, kun me taas elämme orjuuden ikeen alla.
Teidän kova ja villi elämänne suojelee teitä ryöstöltä ja ruoskalta;
meillä on talutusnuora kaulassa. Jos _logofat_ suvaitsee antaa meille
keväisin hehtaarin kylvömaata, saamme olla onnellisia, jollei, on
meidän tehtävä päivätöitä yksinomaan hänelle. Siksi ei kukaan rohkene
nousta häntä vastaan. Kauneimmat neitomme kulkevat ensin hänen kättensä
kautta. Sitten me naimme heidät, useinpa vielä kohtu siunattuna.

»Illalla, kun noin tusinan verran sukulaisia ja ystäviä, pappi heidän
joukossaan, istui pitkän, häikäisevän valkoisen liinan peittämän
pöydän ympärillä, nousivat heille vedet silmiin avatessani lippaan,
joka sisälsi kihlajaislahjani. Siinä oli _beteala_ [jolla peitetään
nuoren aviovaimon kasvot], kiertäen kuin kultainen vuo jalokivillä
koristettuja korvarenkaita, jotka olin saanut perinnöksi äidiltäni;
kaksi kallisarvoista sormusta; kaksi rubiineilla ja safiireilla
somistettua rannerengasta, ja loppujen lopuksi kuuluisa _salba_
[talonpoikaisnaisten kaulakoriste], jossa oli kolme suurta _leftiä_,
kaksi Itävallan keisarillista dukaattia, neljä venetsialaista
dukaattia, neljä _polin_, kuusi Turkin puntaa ja kymmenen _galbenia_.

»Kaikki olivat liikutettuja, lukuunottamatta tätiä, joka ajatteli
rakkaita vainajiaan, ja morsiantani, joka ei uskonut onnemme unelmiin.
Valkoisiin puettu Sultana katseli kuin arka kyyhkynen vuoroon
lahjalipasta, vuoroon minun hymyileviä silmiäni. Jokainen pani
parastaan karkoittaakseen hänen synkät aavistelunsa. Pappi luki hartaan
rukouksen ja siunasi avioliittoaikeemme. Päivällispöydässä laskettiin
leikkiä. Mustalaiset soittivat. Kummitäti kehoitti Sultanaa tuomaan
nähtäväksi morsiuskapionsa. Hän teki sen koneellisesti. Ilakoivat
naiset hyökkäsivät _sendukien_ kimppuun: kauniisti kirjailtuja päivä-
ja yöpaitoja, liinoja, tyynynpäällisiä, peittoja, pyyheliinoja
vedettiin esiin ja leviteltiin ympäri huonetta. Sultana alistui aika
ajoin hymyilemään.

»Puoliyön maissa pois lähtiessäni kysyin morsiameltani:

— Sultana, mistä nämä synkät ajatukset?

— Ne eivät ole synkkiä ajatuksia, Spilca; _minä tiedän_ tuottavani
sinulle onnettomuutta. _Näen sen tulevan_.

»Painoin hänet lujasti rintaani vasten. Hän nojautui minuun täynnä
hellyyttä. Polttava kyynel putosi kädelleni. Sitten tieni peitti
kuusimetsän tuoksu ja lauha elokuinen yö.

       *       *       *       *       *

Syyskuun loppupuolesta saattoi jo päätellä, että talvi tulisi aikainen
ja ankara, ja eräänä koleana sadepäivänä saavuin kylään, joka sijaitsi
kymmenen kilometrin päässä morsiameni kodista. Paloin halusta saada
nähdä hänet kuusipäiväisen poissaolon jälkeen. Minulla oli kaikenlaisia
ostoksia tehtävänä häitä varten, jotka oli määrätty vietettäviksi
lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kuluneen kuukauden aikana ei
Sultanan käytös ollut lainkaan muuttunut. Kaikissa hänen toimissaan
ilmeni varovaisuutta, vakavuutta, innostuksen puutetta, melkeinpä
kylmyyttäkin. Jollen olisi ollut niin varma hänen vilpittömyydestään,
olisin syyttänyt häntä välinpitämättömyydestä. Mutta olin vakuutettu
siitä, että hän kärsi. Hän ei tahtonut sanallakaan houkutella vanhusta
lähtemään kotiseudultaan. Kaikki minun yritykseni tädin taivuttamiseksi
olivat turhat; hän puhui itsepintaisesti vain vainajistaan. Alistuin
tähän siinä toivossa, että hänen loppunsa ei enää olisi kaukana.

»Seikka, jota pidin ilahduttavana, oli _logofatin_ katoaminen. Sen
päivän jälkeen, jolloin olin potkaissut häntä vatsaan, ei kukaan ollut
häntä nähnyt. Sanottiin hänen olevan sairaana. Jotkut väittivät pelon
pitävän häntä loitolla. Sultana yksin oli vakuutettu siitä, että tuo
'koira' hautoi hirvittävää kostoa.

— Pelkään kaikkea, mutta olen varma vain onnettomuudesta; tulkoonpa se
miltä suunnalta tahansa, tiedän, että se kohtaa meidän onneamme, ja
että sinä kärsit siitä eniten.

»Noiden sanojen jälkeen olin eronnut Sultanasta edellisenä sunnuntaina.
Näkisimme toisemme jälleen vasta seuraavan viikon lauantaina.
Minut pakoitti tähän pitkään eroon suuren tukkilautan kuljetus
Bistritza-joella, sekavien tilien selvittely matkan päätyttyä sekä
eräiden tarpeiden osto, joita oli vaikea saada. Nyt olin matkalla
ylämaahan pitkin jokivartta. Minulla oli nälkä. Olin väsynyt. Kaksi
jättiläismäistä vahakynttilää, jotka kumpikin painoivat kolme _okaa_
ja joiden oli määrä palaa vihkimistilaisuudessa, rasittivat minua
ylen määrin. Koskaan eivät kantamani hirret olleet niin painaneet
olkapäitäni. On totta, että huoli niiden katkeamisesta oli suurena
tekijänä väsymyksessäni. Vaikka en juuri olekaan taikauskoinen,
alkoi tämä painavuus tuntua minusta epäilyttävältä. Mieleeni muistui
muuan äitini uskomus: vihkiäiskynttilä, joka 'käy painavaksi', on
onnettomuuden merkki; se aviopuolisoista, jonka kynttilä kuluu eniten
juhlamenojen aikana, kuolee ensiksi. Ja niinpä olin valmis kuuntelemaan
ties mitä sisäistä ääntä. Karkoittaakseni mustat mietteet pysähdyin
kylään levähtääkseni, murkinoidakseni, ja ilahduttaakseni hiukan
mieltäni. Ravintolanpitäjä oli tunnettu hilpeydestään. Kas niin!
Helvettiin koko taikauskoisuus!

»Niin juuri, helvettiin! Mutta elämässä käy usein niin, ettei se, mitä
ympärillämme tapahtuu, ole omiaan karkoittamaan taikauskoamme.

»Avaan kapakan oven. Huoneessa on kuusi talonpoikaa ja isäntä. Kaikki
seitsemän lakkaavat keskustelemasta ja käyvät äänettömiksi huomattuaan
minut. Olin kuitenkin ennättänyt kuulla erään heistä sanovan:

— Poika parka! Hän on surkuteltava!

»Panen pois reppuni ja kynttilät ja kysyn:

— Kuka on surkuteltava?

»Kapakoitsija rientää leikkisänä luokseni:

— Hyvää iltaa, Spilca! Hyvääkö kuuluu?

— Hyvää, Lake, sanon minä, mutta kuka on surkuteltava?

— Pyh! Paikkakunnalla on sattunut pieni onnettomuus: eräs vaimo on
taittanut säärensä, ja nyt saa mies tehdä vaimonsa työt.

»Minä hymähdän itsekseni. Miksi eivät toiset sano sanaakaan? Ja miksi
he katselevat niin omituisesti pöydälle laskemiani kynttilöitä?

— Mitä katselemista on noissa kynttilöissä? Vihkiäiskynttilöitä!
Luulisipa, ettette ole koskaan ennen sellaisia nähneet!

— Nepä ovat isoja, sanoo joku joukosta, karttaen katsettani.

— Ovathan ne...

— Ehkäpä raskaitakin.

— Hyvin raskaita.

»He eivät sano enää mitään. Koetan niellä hiukan leipää, juoda tilkan
viiniä. Se ei tahdo mennä alas. Nousen ja lähden.

»Ulkona on melkein pimeä. Olen levännyt, mutta kynttilät painavat
jälleen. Vaihdan lakkaamatta käsivartta ilman tulosta. Ja perille on
vielä kaksi peninkulmaa. Tie on yksinäinen ja sateen liottama. Korvani
soivat, vuoroon toinen, vuoroon toinen, mikä on merkki siitä, että
joku puhuu minusta pahaa. Vedän esiin veitseni, avaan sen ja annan sen
riippua oikealla kupeellani. Mutta kuinka väsyttävää onkaan tähystää
kaiken aikaa ympärilleen! Vyöstäni riippuva veitsi lyö joka askeleella
vasten kuvettani. Minusta tuntuu kuin se syövyttäisi siihen reiän.
Taitan veitsen kokoon ja pistän sen jälleen vyöhöni. Juuri tällä
hetkellä ilmestyy kahden askeleen päähän eteeni pukki, yhtä musta kuin
minua ympäröivä yö; se kulkee tien yli ja katoaa. Ja vaikka hyvin
tiedän, että se on pukki kuten muutkin pukit, oikea pukki, jota sen
omistaja etsii kaikkialta, sanon aivan ääneen itsekseni:

— Se on piru!

»Kohotan oikean käteni tehdäkseni ristinmerkin. Käteni on lyijynraskas.
Ajattelen:

— Se oli piru! Se estää minua siunaamasta itseäni! Ja nämä kynttiläthän
käyvät niin raskaiksi, etten enää tiedä, miten niitä pidellä!

»Tahdon jälleen avata veitseni, mutta peukaloni on liian heikko
voittamaan jäykkää jousta. Siinä jälleen merkki Pahan läsnäolosta! Ja
yö on niin pimeä, että silmiini koskee.

»Viimein lasken reppuni maahan ja asetan kynttilät tien vierellä
kasvavaa puuta vasten. Silloin huomaan poikenneeni väärälle tielle,
joka kulkee yhdensuuntaisesti oikean tien kanssa. Puut ovat nuoria
poppeleita, suoria ja melkein yhtä paljaita kuin kynttilät. Jälleen
kynttilöitä! Kokonainen kuja! Surkeita kynttilöitä, sammuneita ja
mustia!

— Ei, sanon itsekseni, tämä yö on viimeiseni! En kuole virran
pyörteisiin kuten kuuluisi urhealle tukkipojalle; kuolen pelosta kuin
_baba!_

»Lopulta onnistun avaamaan veitseni ja tekemään ristinmerkin. Otan
maasta kantamukseni. Ja huomaan rämpiväni upottavalla pellolla, jonka
poikki kuljen päästäkseni oikealle tielle. Yht'äkkiä näen edessäni
kaksi kiiluvaa silmää, jotka tulevat minua kohti. Tunnen sydämeni
pysähtyvän. Reppu ja kynttilät pääsevät käsistäni. Minä huudan:

— Äiti!

»Bä-ä-ä, kuuluu vastaukseksi. Kiiluvat silmät katoavat.

»Myöhään yöllä pääsen perille loan ja hien peittämänä. Sultanan asunto
on kirkkaasti valaistu, paljon kynttilöitä on sytytetty palamaan.
Kaukaa näen _tindan_, joka on täynnä ihmisiä.

— Siinä se, sanon minä, täti on kuollut! Nyt tiedän, miksi kohtasin
kaikki nuo onnettomuuden merkit tielläni!

»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja
hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka
makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa,
kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien
valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli
lyönyt leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan
liikahtelisi. En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia
silmiä. Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa
otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin
edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset
valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen _betealan_
kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon
oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan
heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.

»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä
kaikkea kuten muutkin.»

       *       *       *       *       *

— Niin oli kirjoitettu, sanoi täti minulle; hän tiesi sen itsekin. Hän
oli valmistunut siihen. Toissailtana, kun hän oli yksin kokoamassa
heinää, tuli _hän_ äkkiarvaamatta, raastoi hänet metsään ja otti hänet
väkivalloin. Pieni Sultana-parkani ei jaksanut kantaa tätä loukkausta.
En tiedä, kuinka hänen yöllä onnistui sulattaa fosfori kahdeksasta
tulitikkulaatikosta ja juoda myrkky. Hän kuoli eilen illalla iltamessun
jälkeen, ilman että häntä olisi saatu juomaan maitoa, jotta hän olisi
antanut ylen myrkyn. Niin on kirjoitettu... Nyt hän ainakin saa levätä
vanhempainsa vieressä. Ehkäpä he kutsuivat häntä. Kuolleet eivät halua
olla yksin.

»Sitten vanhus otti hääkynttilät, kehitti ne esille kääröstä, sytytti
ne ja asetti ne Sultanan päänpuoleen, jonka vahamaiset kasvot näyttivät
vieläkin valkeammilta noiden kahden liekin luodessa huoneeseen
häikäisevää valoaan. Sitten hän polvistui ja lausui lujalla äänellä:
_Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun tahtosi_...

»Kaikki läsnäolijat noudattivat hänen esimerkkiään. Minä yksin jäin
sanaa sanomatta seisomaan ja katselemaan valossa uinuvaa morsiantani.

       *       *       *       *       *

»Olin elänyt kuusi päivää kuin villipeto tiheässä metsikössä lähellä
ala-Bistritzan alueen herraskartanoa, missä isännöi _logofat_ Costaki,
Sultanan ja monien muiden pyöveli. En ollut millään keinoin päässyt
näkemään häntä. En tiedä, olinko syönyt, juonut tai levännyt. Tiesin,
että vaatteeni olivat riekaleina, kädet, jalat ja kasvot verissä, sillä
olin yötä päivää juoksennellut tieltä toiselle poikki pensaikkojen.

»Nämä seudut olivat etäällä rikospaikalta; täällä ei _logofat_ pelännyt
minua. Tämän metsän poikki hän kulki palatessaan tarkastusmatkoiltaan,
aina yksin ja ratsain, aina pistooleilla aseistettuna. Minulla oli
ainoana aseena vihani, kostoa huutava vereni. Veitsestä ei minulla
olisi ollut suurtakaan hyötyä. Saadakseni miehen lankeamaan paljaisiin
käsiini olin varannut nuoran, jonka aioin pingoittaa puusta toiseen.

»Kuudes ilta oli tuon hääpäiväksemme aiotun lokakuun ensimmäisen
sunnuntain aatto. Sensijaan, että olisin kuumeisena odottanut tuota
elämän riemullisinta päivää, makasin ojassa nuora kädessäni, korva
herkkänä, ilman sielua, ilman Jumalaa, ilman toivoa. Hetkittäin en
edes tietänyt, kuka olin. Yölinnun huuto tai siipien suhahdus herätti
aivoni jälleen eloon. Ensimmäinen ajatukseni, ainoa haluni oli silloin
_hän_. Kuvittelin hänen lähestyvän ajaen täyttä laukkaa. Hevosen
polvien tasalle pingoitetussa köydessä tuntui tärähdys. Eläin suistui
nurin. Minulla oli vihollinen käsissäni. Hypähdin hänen päälleen. Minkä
kaamean kuoleman minä hänelle valmistin.

— Ah, Herra! Jos olet olemassa ja jos näet vääryyden tapahtuneen, niin
suo minun juoda tämä raikas vesi! Sitten pukeutuisin munkkikaapuun ja
laulaisin sinun ylistystäsi koko elinikäni!

       *       *       *       *       *

»Näin rukoilin tuona iltana, ja rukoukseni oli Jumalalle otollinen.

»Paikka, jonka olin valinnut aikeeni toteuttamiseen, oli mitä
soveliain. Ennenkuin tie muuttuu niin tasaiseksi, että ratsastaja voi
laskettaa neliä, kiemurtelee se eteenpäin kapeana ja äkkijyrkkänä, ja
kulkua vaikeuttaa lisäksi vuoristopuro. Tässä kohden täytyy ratsastajan
laskeutua satulasta ja kulkea jalkaisin noin pari sataa metriä. Tällä
välin minun oli koetettava päästä tuntemaan hänet, jotta en tappaisi
syytöntä, joskin olin varma, että _logofat_ oli ainoa ratsastaja, joka
liikkui näillä seuduin.

»Utuinen hämärä laskeusi lempeänä tammimetsän yli minun kuunnellessani
ojaan kyyristyneenä puron lorinaa, kun hevosen kavioiden kopse kohtasi
selvänä korvaani. Ratsastaja hyppäsi maahan. Hevonen päristeli. Sydän
ilosta sykähtäen hypähdin pystyyn. Koetin muutamalla harppauksella
päästä lähemmäs voidakseni eroittaa viholliseni lyhyen vartalon, mutta
mies oli näkymättömissä hevosensa takana, jonka hän antoi kulkea
valloillaan, pysytellen itse vastakkaisella puolella minua. Kävi
yhä pimeämmäksi sitä mukaa kun edettiin sankkaan, jättiläismäisiä
puita kasvavaan metsikköön. Minun oli siis kaikin mokomin päästävä
näkemään hänet siinä paikassa. Niinpian kuin tiheikkö olisi kuljettu,
pääsisi hän käsistäni. Mitä tekisin viivyttääkseni häntä? Pieninkin
varomattomuus minun taholtani olisi ollut kohtalokas.

— Jumalani, ajattelin minä, suojelisitkohan sinä pyöveleitä?

»Ja äkkiä minä taitoin kuivan oksan. Rasahdus sai miehen ja hevosen
pysähtymään. Hetkisen he seisoivat hievahtamatta paikoillaan, mutta
jatkoivat sitten jälleen laskeutumistaan. En ollut päässyt sen
pitemmälle. Silloin kuljin polun poikki heidän takanaan samalla
seuraten heitä. Mutta tällä välin he pääsivät edelleni. Silloin menetin
malttini, panin kaksi sormea suuhuni ja päästin voimakkaan vihellyksen.
Vastauksena oli pistoolinlaukaus. Sitä seurasi kirous. Tunsin
_logofatin_ äänen.

»Koskaan ei ihminen ole ollut onnellisempi onnettomuudessaan kuin minä
tuona hetkenä! Juoksin kuin tiikeri alas tietä ja suljin sen nuoralla,
jonka pingoitin vihan moninkertaistuttamin voimin.

»Sekunnit tuntuivat minusta iäisyydeltä, pimeys helvetiltä. Ja kesken
pimeää odotusta, pimeää kuin vihani, kuulen viholliseni lähenevän.
Hän ei nouse hevosen selkään, vaan etenee varovasti, vetäen hevosta
suitsista perässään, pistooli varmaankin valmiina. Armoton Jumala, tätä
en ollut tullut ajatelleeksi! Hän huomaa köyden. Hyvästi, kosto!

»Kiskaisen pois köyden ja heittäydyn poikittain tielle, kasvot maata
vasten.

— Kas niin, _logofat:_ laukaise pistoolisi pääkallooni ja lähetä minut
Sultanan asuinsijoille! Mutta jollet onnistu, niin varo itseäsi!

»Minä kuuntelen korva maata vasten painettuna hevosen lähestyvien
askelten säännöllistä tahtia, sitten erotan hänen isäntänsä askeleet.
Peitän käsivarrellani kasvoni. En tahdo enää nähdä mitään. En hengitä
enää. Elän kuolemaantuomitun hetkiä, joka kaula pölkyllä odottaa
miekan putoamista. En pelkää kuolemaa vaan sitä, että _logofat_ pääsee
käsistäni.

»Hän ehtii luokseni ja pysähtyy. Askel, vielä toinen... Hänen kätensä
tarttuu käteeni. Hän nostaa käsivarttani ja sanoo:

— Hei, sinä siinä! Oletko kuollut, haavoittunut vaiko vain humalassa?

»En vastaa mitään, mutta yhdellä hyppäyksellä kiedon hänet syleilyyni,
puristan häntä rautaisin voimin kasvot kasvoja vasten, hengitys
hengitystä vasten, molemmat polvillamme ollen, sillävälin kuin hän
huutaa apua, sillävälin kuin hänen luunsa rusahtelevat ja hänen äänensä
sammuu. Hänen ruumiinsa taittuu kuin lauta ja retkahtaa taapäin.»

       *       *       *       *       *

»Pantelimonin luostari Athos-vuorella: linnoitettu kasarmi, jossa
asustaa kuusisataa munkkia. Sen perusti Venäjän keisarinna Katariina
II. Vihkimispäivänä hänen ei sallittu astua jalkaansa tälle alueelle,
josta naissukupuoli on karkoitettu eläimiä ja siipikarjaa myöten.

»Se on kasarmi. Siellä on kanuunoita Staretzin, hänen esikuntansa
ja heidän rikkauksiensa puolustamiseksi. On munkkikaapuun puettuja
sotilaita, joita sanotaan 'veljiksi', mutta jotka vapisevat
päällysmiestensä edessä kuten sotilaat yleensä. Se, joka on tyhmä ja
uskovainen, kuten minä olin, hakkaa puita, pyytää kaloja, valmistaa
öljyä, viljelee viiniä, rukoilee itsensä ja viisasten puolesta,
jotka pohtivat Jumalan olemassaoloa, syövät kaiken, juovat kaiken ja
käyvät Karean viisaita ja vaiteliaita naisia naurattelemassa. Ne,
jotka eivät voi tehdä heidän tavallaan, kiduttavat itseään hurskaassa
yksinäisyydessä. Kaikki anovat anteeksiantoa Vapahtajalta, joka suo
sen kaikille, sillä onhan hän ristiinnaulittu. Siellä minusta tuli
heitukka!»





VATAFFI MOVILA


— _Vataffi_ Movila!

— Minä kuuntelen, kapteeni!

— Puhu...

— Minäkö?

— Niin, sinä... Kuulut esikuntaamme. Miksi sinusta tuli heitukka? Puhu,
omassa ja tovereittemme nimessä, joille olet läheisempi kuin meille, ja
jotka ovat läheisempiä sinulle kuin me. Sinun tarinasi on melkein sama
kuin heidänkin. — Puhu, Movila...

Heitukkain parvesta kuului tyytyväistä muminaa kapteenimme osoittaman
huomion johdosta. _Caciulat_ työnnettiin niskaan. Kasvot kirkastuivat.
Movila nousi seisaalleen hiukan ujona ja kömpelönä, mutta hänen
ahavoittuneitten kasvojensa puhtaasti romanialainen kauneus, tiukka
katseensa, valtavat kulmakarvansa, jotka kulkivat korvasta toiseen,
ja tarmokas leukansa tekivät voimakkaan vaikutuksen kaikkiin.
Vaikuttava oli etenkin _vataffimme_ nenä, joka vaaran hetkellä tuntui
laajenevan ja kääntyvän ylöspäin. Tuuheiden viiksien peittämä suu
nauroi harvoin. Hänen otsaansa uursi kulmakarvojen välillä kulkeva syvä
vako, joka ei silennyt unessakaan, ja siksi heitukat sanoivat hänen
lakkaamatta näkevän unta _poterasta_ ja kostonhankkeista. Kukaan ei
rohjennut urkkia, mitä hän uneksi tai mitä hän ajatteli. Täsmällinen,
pidättyväinen ja palvelevainen Movila ei koskaan tuonut esiin
mielipiteitään, jollei hän ollut vakuutettu siitä, ettei hän »puhunut
seinille». Mieluummin kuin että olisi uskonut jollekin ajatuksiaan hän
olisi ottanut pestäkseen koko joukkueen vaatteet, vaivalloinen urakka,
mikä sai kaikki miehet pahalle tuulelle.

Uteliaisuus oli sitäkin suurempi, kun hän alkoi kertoa tarinaansa.




VATAFFI MOVILAN TARINA


»Minusta tuli heitukka vastoin tahtoani.

»Olimme pientilallisia Stanestissa, lähellä Giurgiu'ta. Isäni oli
perinyt vanhemmiltaan viisitoista hehtaaria maata. Meillä oli karjaa,
viinitarhoja, hedelmäpuita ja maissipeltoja, eikä meiltä puuttunut
mitään, mikä kuuluu pienen _gospodarian_ hyvinvointiin. Tämä johtui
siitä, että isovanhemmillani oli ollut onni saada naapurikseen herra,
jollaista harvoin tapaa. Minäkin tunsin tuon vaikutusvaltaisen bojaarin
hänen vanhoilla päivillään, ollessani noin viisitoistavuotias. Hän oli
hyvä ja Jumalaa pelkääväinen. Vaikkakin hän kuului _protipendadaan_,
polveutuen esi-isästä, joka oli taistellut Mircea Vanhan joukoissa,
pistäytyi hän mielellään cojanen majaan pakinoimaan, tehden tuttavuutta
hänen perheensä ja lastensa kanssa, joita hänellä oli joka vuosi
kastettavana.

»Minä olen hänen kummilapsensa. Movila oli ollut hänen koleraan
kuolleen veljensä nimi. Uskallan sanoa, että hän rakasti minua kuin
omaa poikaansa, sillä muistutin näöltäni ja luonteeltani hänen
veljeään. Joka vuosi me kaikin, tytöt ja pojat, olimmepa kummilapsia
tai emme, riensimme _sorcovat_ [tekokukkakimput] käsissä toivottamaan
hänelle onnellista uutta vuotta. Hän otti vastaan meidät kaikki,
kauniit kasvot jaloutta ja hyvyyttä säteillen. Koko lapsilauma hyökkäsi
hänen kimppuunsa huiskien häntä _sorcovalla_ ja huutaen kuin nälkäiset
pennut.

»Hän seisoi suorana kuin tammi keskellä tätä melua avarassa
eteisessään, johon puukenkämme olivat jättäneet lumiset jäljet,
kohotti käsivartensa taivasta kohti, puolustautui leikkiä laskien tätä
onnittelutulvaa vastaan ja huusi vuorostaan:

— Lapseni, minäkin toivotan teille hyvää terveyttä, hyvinvointia ja
pitkää ikää!

»Sitten hän huusi palvelijalleen:

— Täytähän pienokaisten reput pähkinöillä ja rinkeleillä.

»Lopuksi hän istuutui sohvaan antaen meidän marssia yksitellen rivissä
ohitseen, taputteli meitä ja pisti kohmettuneisiin pikku käsiimme
_kultagalbenin_, joka oli hänen uudenvuoden lahjansa.

»Tuollainen _galben_ ei ollut harvinainen senaikuisessa
maalaisperheessä. Siitä huolimatta joka talonpoika säilytti sitä kuin
pyhäinjäännöstä.

»Muistan, miten myötämielisesti tuo jalosydäminen mies seurasi
talonpojan yksityiselämää. Hän ei suvainnut miestä, jolle juominen oli
muuttunut paheeksi, mutta hän oli paljoon nähden anteeksiantavainen.
Milloin joku hänen alustalaisistaan joutui konnuttomaksi, otti hän
tämän vaimon suojelukseensa, antoi hänelle maapalstan ja tarvittavat
työvälineet, jotta hän voisi jälleen perustaa _gospodarian_. Hän kävi
säälimätöntä taistelua kapakoitsijoita vastaan. Jos talonpojat olivat
joutuneet näille velkaan, peruutti hän velat arvovallallaan. Ja jos
joku näistä petolinnuista antautui laittomaan keinotteluun, lähetti
hän hänen luokseen _mumbachirin_, joka pehmitti hänen jalkapohjiaan
hirvittävällä _topuzilla_ [rautapäinen nuija, Turkin vallan aikuinen
rangaistusväline].

»Vähää ennen kuolemaansa tämä ylhäinen herra kävi vierailulla luonamme.
Vietimme perheen kuudennentoista lapsen yksivuotissyntymäpäivää; kaikki
kuusitoista olivat elossa. Lapsi oli hänen kummilapsensa ja tavan
mukaan isäni ilmoitti hänelle, että lapsen tukka leikattaisiin ensi
kertaa, mikä kunnia suotiin kummeille. Oli pidetty velvollisuutena
ilmoittaa hänelle asiasta, mutta hänen tuloaan ei odotettu, sillä
tiedettiin hänen monet toimensa. Suureksi iloksemme saapui ratsastava
lähetti ilmoittamaan, että bojaari tahtoi itse leikata kummilapsensa
hiukset.

»Juhla muodostui kahta ehommaksi. Neljän vanhimman tyttärensä avulla
pani äitini parastaan keittiössä ja vaatevarastossa. Onnellinen
päivänsankari pestiin, kammattiin ja puettiin kuin mikäkin nukke, ja
hänen somisteluaan kesti viime hetkeen saakka. Sitten saapui hänen
kumminsa, mukanaan runsaat lahjat. Hänet otettiin vastaan kuin prinssi.
Isä esitteli hänelle lapsilaumansa, jossa oli kuusi tyttöä ja kymmenen
poikaa, joista vanhin oli kaksikymmenvuotias, nuorimman ollessa
äitinsä sylissä. Kaksi sisarta ja kaksi veljeä olivat kaksosia. Näistä
kuudestatoista oli kaksitoista herran kummilapsia.

»Pöydässä äitini oli niin onnellinen, että puhui typeryyksiä, astui
bojaarin kauhtanalle ja kaatoi hänen lasinsa. Silloin tuo kelpo mies
sanoi nämä sanat, jotka ovat säilyneet muistissani:

— Älkää koskaan hämmentykö kuolevaisen edessä, olkoonpa hän kuka
tahansa. Bojaari tai talonpoika, kaikki me olemme samanarvoisia
toisessa maailmassa. Maan päällä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin.
Ja jos 'Pietari' pitelee valtikkaa sillävälin kuin 'Paavali' huokaa
ikeen alla, ei se ole siksi, että Jumala niin tahtoo, vaan siksi, että
ihminen niin tahtoo, ihminen, joka on epäoikeudenmukainen, julma ja
ahne. Velvollisuutemme on nousta tuollaista miestä vastaan ja musertaa
hänet vaikkapa henkemme uhalla, sillä Jumala ei ole luonut pahuutta.

»Näitä sanoja sain aihetta muistella vajaan kuukauden kuluttua tämän
herran kuolemasta. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä palasi
ulkomailta ottaakseen haltuunsa omaisuutensa. Hän oli juuri tuollainen
epäoikeudenmukainen, julma ja ahne mies, josta bojaari-vainaja oli
puhunut.

       *       *       *       *       *

»Kun hän ensi kertaa kävi seudulla, emme tietäneet, kenen kanssa olimme
tekemisissä; otimme hänet vastaan kaikella sillä kunnioituksella, mikä
kuului kaikkien kaipaaman isän perilliselle. Hän istui ylimielisenä
vaunuissaan, piti meidät loitolla, ei puhutellut edes vanhuksia, vielä
vähemmän kätteli heitä, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän tyytyi
tiedustelemaan seurassaan olevalta _ispravnicilta_ asukkaiden oloja,
tehden niiden johdosta muistiinpanoja. Tuloksena oli, että kukin perhe
sai täst'edes maksaa kaksinkertaisen _haraciun_ kullassa Rustchiukin
pashalle.

»_Haraciusta_ oli tullut perintötapa: se maksettiin isästä poikaan.
Entinen bojaari otti vastaan meidän maksamamme erän, lisäsi puolet
itseltään ja lähetti rahat Tonavan toisella puolen asuvalle
hirmuvaltiaalle, jotta hän jättäisi meidät rauhaan. Näin me emme
koskaan olleet saaneet kokea sitä hävitystä ja ryöstöä, jonka alaisina
muut Tonavan varsien asukkaat huokasivat, milloin eivät voineet
suorittaa verojaan valtaherralle.

»Oli tiettyä, ettei bojaari maksanut _haraciuta_, enempää kuin
muutakaan veroa. Tiedettiin bojaarin olevan vapaa kaikista
valtionveroista. Mutta siitä lähtien kun rikas suojelijamme oli
omasta aloitteestaan ottanut suorittaakseen puolet _haraciusta_,
olivat talonpojat alkaneet pitää tätä anteliaisuutta oikeana ja
kohtuullisena tekona, sillä miksipä, totta puhuen, piti sen, jolla
oli kolmekymmentä _pogoria_ maata, maksaa kaikki verot, kun sen,
jolla oli kolmekymmentätuhatta, ei tarvinnut maksaa penniäkään. Näin
oli ajatellut vanha bojaarikin, tuo tasapuolinen mies; vanhempiemme
onnellinen olotila oli ulottunut kaikkein kurjimpiinkin asukkaisiin,
isännän pelloilla orjina työskenteleviin mustalaisiinkin. Noitakin
poloisia, joita muuten ostettiin ja myytiin kuin karjaa, kohdeltiin
inhimillisesti. Bojaari rankaisi ankarasti jokaista, joka rasitti
heitä ylenmääräisellä työllä; hän valvoi, että heidän ravintonsa oli
terveellinen ja riittävä; sairauden kohdatessa hän avusti heitä. Ja
tästä muistuu mieleeni muuan erittäin liikuttava kohtaus.

»Ankara kuume oli jonkun aikaa raivonnut kulkutautina. Eräänä päivänä,
kun olin menossa _konakiin_ lainaamaan isoa haravaa, satuin tulemaan
juuri sillä hetkellä, jolloin bojaari tutki orjiensa tilaa. Kulkutaudin
vuoksi oli suurin osa mustalaisista sanonut olevansa sairaana.
Päästäkseen selville asian oikeasta laidasta oli _logofat_ keksinyt
menettelytavan, joka ei koskaan pettänyt: hän tarjosi heille viinaa,
sillä hän tiesi, että 'mustalainen lakkaa juomasta vasta sitten, kun
hän on kuollut'. Tekosairaat menivät ansaan, joivat ja lähetettiin
työhön. Mutta _logofat_ ei uskaltanut turvautua tähän keinoon omistajan
läsnäollessa. Muuan hölmönnäköinen mustalainen paistatteli päivää pää
käsien varassa. Meidän saapuessamme hän heittäytyi isäntänsä jalkoihin,
joka kysyi häneltä:

— Mikä sinua vaivaa?

— Olen sairas, herra!

— Hän ei ole sairas, hän teeskentelee, sanoi _logofat_.

— Minäkö teeskentelen? huusi orja; koetahan tarjota minulle viinaa,
niin saat nähdä, etten juo!... Sanoinhan, että olen sairas!

»Tämän äärimmäisen todisteen vilpittömyys liikutti omistajaa ja hän
ehdotti mustalaiselle:

— Tahdotko, että teen sinusta vapaan?

— Vapaan? toisti tämä suruissaan. Ajatko sinä minut pois, herra? Ja
mihin menisin? _Joutuisin ojasta allikkoon»_.

»Poistuessaan bojaari kohotti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

— Kuinka surullisia olioita olemmekaan: vapauteen päästetty eläin
selviytyy, mutta inhimillisen olennon on jälleen myytävä itsensä!

»Tällainen oli mies, jota kymmenen pitäjää, vieläpä kokonainen
departementti, sai kiittää vauraudestaan eräänä kaikkein raskaimpana
aikakautena, mikä maamme on täytynyt kestää. Tämä bojaari on viimeisiä,
jotka ansaitsevat _romanialaisen_ nimen. Hän rakasti kansaansa, eli sen
parissa, otti osaa sen iloihin ja kärsimyksiin.

»Perillinen ei kulkenut isänsä jälkiä. Hänen mielestään me olimme
liian onnellisia. Vaikka olikin niin rikas, että olisi voinut 'syödä
kultaa lusikalla', ei hänen ahneutensa sittenkään ollut tyydytetty.
Muukalaisena sydämeltään, vieläpä kieleltäänkin (hän puhui kieltämme
vaivalloisesti), länsimailla viettämänsä elämän turmelemana, hän
seurasi niiden romanialaisten ja muukalaisten esimerkkiä, joille
talonpoika oli vain vetojuhta.

»_Haraciun_ kaksinkertaistuttamisesta säikähtyneinä kokoontuivat alueen
vanhimmat Stanestin pappilaan. Minäkin, parraton nuori mies, olin siellä
läsnä, ja ikäänkuin se olisi ollut eilen, näen edessäni heidän vakavat
kasvonsa, joita kehysti leveille hartioille valuva valkoinen tukka. He
vakuuttivat heti, että rauhan ja onnen ajat olivat ohi:

— Myykää karja! Kylväkää vain sen verran, kuin on välttämätöntä!
Valmistakaa isoja vankkureita, jollaisia esivanhempamme käyttivät ja
pitäkää ne valmiina neljän vahvan härän vedettäviksi, ja sälyttäkää
niihin sitten perheenne ja arvoesineenne. Te nuoret saatte lähteä
vuorille. Tänne jäävät kuljetetaan orjuuteen. Me vanhat käymme ikuiseen
lepoon! Tapahtukoon Herran taho!

»Herran tahto tapahtui: uusi omistaja vuokrasi maansa eräälle
kreikkalaiselle, josta tuli departementin vitsaus. Vähemmässä
kuin vuodessa oli seudun omista miehistä valittujen paikallisten
viranomaisten sijalla liuta _phanarioteja_, jotka olivat
verenhimoisempia kuin asumattomina olleiden talojen lutikat. He
olivat kuin heinäsirkat viljapellolla. Joka päivä ilmestyi ovelle
kelmeäkasvoisia olentoja, joilla oli verestävät silmät ja jotka
mutisivat käsittämätöntä romaniankieltä, säikytellen naisia ja lapsia.
Nämä haaskalinnut, joilla aina oli mukanaan aseistettuja _lefedgejä_ ja
ruhtinaan antama käskykirje, kulkivat kyläkunnasta toiseen ja vaativat
kaikenlaisia uusia veroja karjasta, viinistä ja väkijuomista, vieläpä
jokaisesta viljahehtolitrasta. Sitten vuoron perään hedelmäpuista,
kalastuksesta, metsästyksestä, silkkiäismadoista, mehiläisistä,
villatuotteista, öljyistä, ikkunoista ja savupiipuista.

»Karjaa katosi keskellä kirkasta päivää. _Poterakin_ ilmestyi
näyttämölle, muka ajamaan takaa varkaita. Heidät oli majoitettava
ja ruokittava. Nämä raakalaiset tekivät väkivaltaa kauneimmille
tytöillemme. Me lähetimme valittamaan Divanille. Valittajilta
muserrettiin luut _topuzilla_.

»Silloin meille selvisi, että väkivalta, jonka alaiseksi seutumme vasta
nyt oli joutunut, oli aikoja sitten ollut yleistä koko Romaniassa,
hallitsivatpa sitä sitten kreikkalaiset tai romanialaiset. Saimme
kiittää edesmenneen _gospodarin_ ponnistuksia ja moraalista arvovaltaa
siitä, ettei meidän ollut tarvinnut tuntea sitä aikaisemmin. Hänen
poikansa, josta oli tullut Divanin jäsen, teki kauppaa oman kansansa
verellä ja heillä, möi tilukset huutokaupalla ja antoi ostajille
vapaat kädet menetellä kuten parhaaksi näkivät. Kaiken lisäksi hänen
tilustensa vuokraaja toi auransa meidän vainioillemme, välittäen vähät
meidän rajoistamme ja saroistamme. Hän tiesi, että hänen rikostoverinsa
vastaisi _topuzilla_ vaatimuksiin, joita me esittäisimme Divanille.»

       *       *       *       *       *

»Kolmessa vuodessa oli _judetzimme_ muuttunut tuntemattomaksi. Pelko
yksin teki enemmän tuhoa kuin kulkutauti, kuivuus, tulipalo ja
tulva. Asukkaat hakkasivat ja polttivat melkein kaikki hedelmäpuut.
Laululinnut ja haikarat katosivat. Kuului vain mehiläisten surinaa.
Ei enää näkynyt isoja valkoisia sarkoja täynnä monia tuhansia
silkkiäismatoja, jotka siellä näpertelivät lehtiä. Poissa olivat
karjalaumat, jotka iltaisin palasivat laitumelta. Ei enää häitä, jotka
kestivät kokonaisen viikon; ei kastetilaisuuksia, joihin ohikulkijatkin
kutsuttiin saamaan osansa paistetusta kalkkunasta ja hyvästä viinistä;
ei enää almuja! Lapsuusaikamme unohtumattomat syyskuun yöt, jolloin
paahdettiin vihreitä maissin tähkiä ja kuunneltiin leivoa, vietettiin
nyt alakuloisina valvoen. Kalliin maansa menettäneenä, perhe
häväistynä, sortui järkevinkin talonpoika juopotteluun, kulutti aikansa
lukemattomissa kapakoissa, joita oli ilmestynyt kuin sieniä sateella.
Aikoinaan keinottelijoiden rangaistukseksi määrätty _topuz_ rusenteli
nyt joka viikko velallisten asukkaiden jäseniä; moni sai lopun ikäänsä
laahautua eteenpäin kainalosauvojen varassa. Toisia ripustettiin
hirteen jaloistaan pää alaspäin, ja alle sytytettiin savuava nuotio.
Toisille pistettiin keitettyjä, tulikuumia munia kainalokuoppiin.
Toisilta nipistettiin sormenpäät, toisille työnnettiin okaita kynsien
alle.

»Perheemme hupeni puoleen. Kun olimme rikkaitten kirjoissa, kävi
pakanallinen _urgia_ kimppuumme raivokkaana kuin vandaali. Isäni kuoli
_topuzin_ uhrina, kidutus, jonka teki sitäkin kauheammaksi savuun
tukehtuminen. Kolme vanhinta veljeäni tapettiin heidän tahtoessaan
puolustaa isää. Kaksi sisarta katosi eräänä päivänä jälkeä jättämättä.
Kaksi muuta palasi puolen vuoden kuluttua kotiin ryöstettynä ja
raiskattuna, jonka jälkeen he sairastuivat keuhkotautiin siitä enää
nousematta. Nuorin veljistä hukkui tapaturmaisesti. Niinpä minä
kaksikymmenvuotiaana olin perheen vanhin, ympärilläni viisi veljeä,
kaksi sisarta ja äiti, joka ei lakannut itkemästä yöllä eikä päivällä.»

       *       *       *       *       *

»Tällä hetkellä tapahtui viimein suurin onnettomuus, mikä romanialaista
voi kohdata, onnettomuus, jota kaikki odottivat, ja jonka aiheutti
Rustchiukin pashalle maksamatta jäänyt _haraciu:_ hirmuvaltiaan
valloilleen päästämät turkkilaiset laumat valtasivat maan.

»Kuten tiedätte, on romanialaisen talonpojan luonteessa jotakin, joka
muistuttaa koiraa. Hän ei joudu epätoivoon, vaikka saakin potkuja,
ja on päiväkausia syömättä, kunhan hän vain saa pitää kotinsa. Tämä
koti voi olla kylmä ja autio: talo ilman ikkunoita, pihamaa ilman
aitausta; hän pysyy sittenkin paikoillaan, kiertelee talonsa ympärillä,
oikailee, toivoo. Se on hänen kolkkansa. Mutta sinä päivänä, jolloin
kohtalo pakoittaa hänet eroamaan tästä muistojen pesästä ja lähtemään
maailmalle — vaikkapa vain sinne, missä puhutaan hänen omaa kieltään —
on hänen uskonsa isien Jumalaan mennyttä.

»Eräänä harmaana huhtikuun aamuna, jolloin laajat pellot vielä olivat
kyntämättä ja leivo poissa, saapui kylään täyttä laukkaa ratsastava
mies, hatuttomin päin ja repaleisena, ja huusi asukkaille:

— Kristityt! Paetkaa! Paetkaa pian! Aamunkoitosta alkaen kulkee
turkkilaisia joukkoja Tonavan yli Zimnicean kohdalla suunnaten kulkunsa
tännepäin. He korjaavat kaiken, minkä vielä tiellään tapaavat, tappavat
miehet, häpäisevät naiset, polttavat talot! Viekää tämä sanoma edelleen
ja paetkaa! Minä palaan kotiini. Onneton se, ken ei ole pakolaisten
joukossa ennen pimeän tuloa!

»Asukkaiden epätoivo ei olisi ollut näin suuri, jos heille olisi
ilmoitettu, että Tonavan aallot lähestyivät talonkorkuisina nielläkseen
heidät. Naiset juoksivat lastensa luo. Miehet nostivat nyrkkinsä
taivasta kohti, huutaen:

— Armon Herra! Mitä pahaa olemme tehneet, kun lähetät meille näin
julman onnettomuuden?

»Kirkonkellot alkoivat kumahdella taukoamatta: valittava
hautajaissoitto, joka sekaantui naisten huutoihin, lasten itkuun,
miesten sadatteluun ja koirien haukuntaan, joihin oli tarttunut niiden
isäntien raivo. Sikoja ja siipikarjaa tapettiin matkaeväiksi. Suurissa
kattiloissa keitettiin _mamaligaa_, johon pantiin vain vähän suolaa
janon välttämiseksi, sillä Jumala ties, mille, vedettömälle tielle
jouduttaisiin. Mutta sitä valmistaessaan naiset sekoittivat siihen
monta suolaista kyyneltä.

»Monesta kodista puuttui mies, tai hän oli rampa. Meidän täytyi
rientää heidän avukseen ja auttaa naisväkeä tavarain kuormittamisessa.
Onnellisimmat tässä onnettomuudessa olivat ne, joilla ei ollut
rattaita, elukoita eikä mitään kuormattavaa. He ottivat reppunsa ja
keppinsä.

»Kylä esiintyi asussa, joka oli aivan ainutlaatuinen meidän
sukupolvemme silmille. Kaikki talot tyhjentyivät kuin tulipalon
uhatessa, vaikkei missään ollutkaan tuli irti. Vaimot, jotka
eivät voineet luopua niin suurella vaivalla kootuista esineistä,
kuormittivat rattaat liiaksi. Miehet heittivät maahan sen, mitä pitivät
tarpeettomana. Syntyi kinastelua. Moni vaimo sai osakseen lyöntejä.
Pappi riensi talosta toiseen, tuki heikkoja, tyynnytteli kiivastuneita,
hoputti vitkastelevia. Vaikkakin hyvin iäkäs ja onnettomuuksien
koettelema, oli hän aina ollut sydämen mies; tuona päivänä hän tuli
kuin Jumalan lähettämänä. Paljain päin, valkoiset hiukset palmikoituina
ja koottuina niskaan sykerölle, papinkauhtana ylös käärittynä,
kasvot hehkuen uskon intoa, hän samosi pitkin pitäjää ketteränä kuin
nuorukainen ja huusi joka pihamaalla:

— Ottakaa vastaan, mitä taivas meille lähettää! On kiirasviikko:
muistakaa Vapahtajamme kärsimyksiä! Minä seison kanssanne... En jätä
teitä. Olen pakolaisten etunenässä kun matkamme käy Golgatalle.

»Ja niin hän olikin.

»Puolenpäivän aikaan kulkue lähti liikkeelle. Etummaisena olivat
papin rattaat, joista oli tullut vaeltava kirkkomme. Kuomun etuosassa
nähtiin ristiinnaulitun kuva, joka oli kuusikymmentä vuotta riippunut
prelaatin makuuhuoneen seinällä. Puettuna messukasukkaan, toisessa
kädessä suitsutusastia, toisessa kirkon jalokivillä koristettu risti,
hän antoi lähtömerkin, asettautuen kävelemään jykevien, lumivalkoisten
härkiensä eteen. Hänen ainoa poikansa, jonka maailmaan tulon hänen
äitinsä oli saanut maksaa hengellään, ohjasi härkiä köyden avulla, joka
oli kiinnitetty niiden sarviin.

»Näitä papillisia rattaita seurasivat jalkaisin kulkevat pakolaiset,
reppu selässä, keppi kädessä; sitten vaunut, joissa ajoivat sellaiset
perheet, joiden päämies oli raajarikko, lesket ja orvot. Viimeisenä
vähemmän kovaosaiset perheet, joilla kullakin oli useita voimakkaita
miehiä turvanaan.

»Kaikki rattaat olivat peitetyt ja sullotut täpötäyteen. Paitsi omia
tavaroitaan, oli jokainen ottanut kuljettaakseen jotakin jalkaisin
kulkevan onnettoman naapurinsa kapineista: peittoja, vaatteita,
_seudukeja_, maissijauhoja. Joka rattaitten puoliin oli ripustettu
kuivia maissinlyhteitä hätävaraksi koirille, siinä tapauksessa, ettei
mitään parempaa syötävää enää olisi niille antaa. Nuo eläinparat,
ihmisen uskolliset ystävät — aivan toisin kuin kissat, jotka
eivät aavistelleet mitään, vaan jäivät tyhjiin koteihin, — olivat
kerkeitä vainuamaan vaaraa ja seuraamaan isäntiään. Nyt ne kulkivat
alakuloisina, melkeinpä kuin tietoisina onnettomuudesta, rattaitten
pyörien turvissa, häntä koipien välissä, korvat lumeissa huonosti
rasvattujen akseleiden kitinästä.

»Lasten parku, naisten nyyhkytykset, jalkaisin patikoivien miesten
kiroukset heidän nostellessaan maahan vierähtäneitä kapineita, siinä
kaikki, mitä oli jälellä ennen niin kukoistavan maakuntamme elämästä.
Ja kaikki tämä oli yhden miehen syytä, ylhäissyntyisen romanialaisen,
jonka esi-isä oli ollut maineikas mies. Muistan sanat, jotka tämän
epäinhimillisen pojan jalomielinen isä oli pöydässämme lausunut: _On
noustava kapinaan epäoikeudenmukaista, julmaa ja ahnetta miestä vastaan
ja muserrettava hänet... Pahuus ei ole Jumalan työtä_...

»Päätökseni oli tehty, mutta menin kuitenkin neuvottelemaan pakolaisten
hengellisen päällikön, vanhan papin kanssa, jolle kerroin nämä
manallemenneen bojaarin sanat.»

       *       *       *       *       *

»Kuusituntisen marssin jälkeen saavuimme ensimmäiseen
pysähdyspaikkaamme Calugarenin kukkuloille, mistä on näköala yli
Tonavan. Jokaisen vaunun lyhty oli sytytetty palamaan... Jokainen sielu
etsi tukea... Koiratkin kerjäsivät lempeämpää katsetta. Muuan nainen
potkaisi koiraansa. Eläin-parka kaikkosi hiukan loitommas pimeyteen,
jäi sitten nöyränä katselemaan, ymmärtämättä mitään tästä kaikesta.
Pappi näki tämän kohtauksen ja kävi murheelliseksi, kuten minäkin.

— Miksi ajat sen pois, tyttäreni? kysyi hän.

— Siksi, ettei minulla ole sille mitään annettavaa, ei edes maissin
tähkiä.

— Mutta eihän se pyydä sinulta syötävää... Se tahtoo seurata sinua...
Olisiko sinulla sydäntä evätä siltä tämä lohdutus.

»Tämän nuhteen kuullessaan nainen puhkesi itkuun. Vein papin syrjään ja
ilmaisin hänelle aikomuksenani olevan ruveta heitukaksi.

— Tahdon kostaa isäni, veljieni ja sisarteni puolesta... Ja muidenkin
uhrien puolesta...

— Ketä tahdot rangaista?

— Kaikkia! Olkootpa ketä tahansa: romanialaisia, kreikkalaisia tai
turkkilaisia, kaikkia, jotka ovat epäoikeudenmukaisia, julmia ja
ahneita.

»Vanhus ei vastannut mitään. Hän seisoi kookkaana ja ryhdikkäänä
pimeässä yössä; hänen katseensa oli kiintynyt Tonavaan, hänen omaan
kirkkoonsa, omaan kyläänsä, sillävälin kuin hänen pitkä partansa
hulmusi tuulessa. Hän kääntyi hitaasti katsomaan vaunulyhtyjen
häilähteleviä valoja ja mietiskeli. Samassa näkyi taivaanrannalla
tulenliekkejä, jotka ensin olivat heikkoja, mutta levisivät sitten yhä
laajemmalle. Kosketin hänen olkapäätään:

— Katsokaa, isä, Putineiu ja Stanesti palavat.

»Hän hätkähti ikäänkuin unesta heräten ja jäi katselemaan tulipaloa
keskellä hälinää, joka kuului vaunurivistä. Sitten hän laski kätensä
olkapäilleni ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Poikani, lähde heitukaksi! Ja rankaise pahoja. On totta, _ettei
pahuus ole Jumalan työtä_.

       *       *       *       *       *

»Ja minä lähdin, saatettuani ensin perheeni turvaan. Mutta niinä
viitenätoista vuotena, jotka olen ollut heitukkana Cosman johdon
alaisena, olen rangaissut vain pieniä pahantekijöitä. Suuret seisovat
vielä jaloillaan.

»Ja, kautta kunniani, en tahdo kuolla, ennenkuin olen lyönyt maahan
osani heistäkin!»

_Kaikki heitukat nousivat seisomaan huudahtaen: — Eläköön Movila!
Auttakoon Jumala sinua lyömään heidät! Ja jollei Jumala tahdo, autamme
me sinua!_





JEREMIAS, METSÄN POIKA.


Keskellä yleistä hiljaisuutta loi Floarea Codrilor minuun levottoman,
mutta hellän katseen ja sanoi:

— _Jeremias, metsän poika!_ Cosman ja minun poikani: heitukkain kesken
ei syntyperä suo mitään etuoikeuksia eikä suosiota, lukuunottamatta
ensi sijaa taistelussa. Sinä et siis näyttele täällä Beizaden
[sulttaanin poika] osaa. Jos nuoresta iästäsi huolimatta luen
sinut neuvonantajieni joukkoon, johtuu se ainoastaan kyvyistäsi ja
rohkeudestasi: luotamme jaloon vereesi koettelemuksen hetkinä, jotka
meitä odottavat.

Tiedämme kaikki, kuka olet. Sano meille, mitä ajattelet ja mitä uskot.

Nousin seisaalleni hiukan ylpeänä tunnustuksesta ja tyytyväisenä omaan
itseeni.

On totta, etten ollut _beizade_, mutta sellaisen vatsa minulla
ainakin oli. Ja alkuperäkin: Cosma oli ollut sulttaani kiireestä
kantapäähän. Cosmalla oli ne kolme ominaisuutta, jotka kaikkina aikoina
ovat kuuluneet sulttaaneille: kopea käytös, mieltymys naisiin ja
häikäilemättömyys, Olin kuin olinkin samaa sukua.

Noudatin kehoitusta.




JEREMIAAN KERTOMUS


»Sanotte tietävänne, kuka olen. Ette kuitenkaan tiedä mitään.

»Olen _synnynnäinen_ heitukka, enkä ole siksi _muuttunut_. Äitini oli
metsä. Elämäni vapaus. Kaksivuotiaana Cosma löysi minut metsätieltä.
En itkenyt, olin vain hämmästynyt. Cosma oli pistänyt minut reppuunsa
ja ruokkinut minua lihaliemellä ja viinillä. Kuusivuotiaana uin kuin
kala; yksitoistavuotiaana ammuin ensimmäisen laukauksen (joka tuotti
kelpo kivun leukaperiini); kaksitoistavuotiaana otin osaa taisteluun
_Poteraa_ vastaan ja jouduin vangiksi.

»Noina kahtena kauheana orjuuden vuotena olin oppipoikana elämän
koulussa. Niin, ollessani vankina arkontti Samurakisin hovissa opin
tuntemaan ihmisiä. Ja se, mitä ajattelin tuona aikana, ja mitä
ajattelen vielä tänäänkin, ei totta tosiaankaan olisi teille hauskaa
kuulla.

»Ensinnäkin rakastan riippumattomuutta siinä määrin, että se hipoo
kiittämättömyyttä. En tahdo olla kiitollisuuden velassa kenellekään
eikä mistään. Minulle on annettu elämä kysymättä halusinko sitä. Ja jos
elämäni antajat ovatkin voineet ottaa osaa kaikkiin iloihini, eivät he
ole voineet kärsiä kanssani pienintäkään kärsimystäni. Kun haavoituin,
jätti Cosma minut ja pakeni. Jos minut olisi tapettu, olisi hän elänyt
kuten ennenkin. Hän eli hyvin, sillävälin kuin minun elämäni arkontin
luona oli kuolemaa. Orjuuteni, joka oli kuolemaa pahempi, ei estänyt
häntä syömästä neljän edestä eikä huvittelemasta naisten kanssa.

»Samoin oli äitini laita; elämän noppapeli oli heittänyt hänet samaan
taloon, joka oli kaksi vuotta ollut helvetti hänen pojalleen, mutta
jossa hän eli ruhtinattarena. He olivat kuitenkin vanhempiani. Olin
heidän poikansa. Miksi _heidän_ eikä kenen muun tahansa? Siksikö,
että heille oli mieluisampaa tietää minun elävän vapaana kuin orjana?
Mutta kukapa inhimillinen olento ei mieluummin näkisi lähimmäistään
hyvinvoipana kuin sairaana? Tai vahingoittumattomana mieluummin kuin
rampana?

»Miksi siis puhua sukulaisuudesta? Minä en näe isän ja pojan välillä
sellaista yhdyssidettä, joka on olemassa pään ja ruumiin välillä. Ja
muut siteet ovat vain juttua. Ne jättävät minut kylmäksi. En tahdo,
että minua petetään kuten orpoja, joille annetaan kasvatusvanhemmat.

»Se sukulaisuudesta.

»Yhtä vähän jalomielinen olen rahvaaseen nähden, jota te tahdotte
vapauttaa tai kostaa sen puolesta. Tässäkään suhteessa ei sydämeni
tunne innoitusta. Ei ole mitään yhdyssidettä minun ja arkontti
Samurakisin hovissa ammuvan ihmiskarjan välillä. Olen heitukka oman
itseni enkä lähimmäisteni vuoksi. Tulkoot he heitukoiksi, jolleivät
ole siksi syntyneet. Kysyn itseltäni: kuinka voi olla heitukka
lähimmäisensä puolesta? Romanialainen sananparsi sanoo: _Väkipakolla
voi ottaa toiselta jotakin, mutta ei antaa_. — Ja toinen sananparsi
kuuluu näin: _Pappi ei soita angelusta kolmeakymmentäkuutta kertaa
ollakseen mieliksi vanhalle kuurolle ämmälle_.

»Tavatessanne sellaisen papin, soittakaa kuuroille niin paljon kuin
haluatte. Ja jos sydämenne teitä siihen kehoittaa, heitukat, niin
tehkää työtä miehen avuksi, joka tuskin jaksaa muuta kuin raapaista
päätään tarpeen vaatiessa. Olette ehkä apostoleita. Minua ei haluta
olla sellainen. Siitä huolimatta näytän teille, ettei minultakaan ole
puuttunut halua auttaa sorrettua.»

       *       *       *       *       *

»Kun oli kulunut vuosi, eikä Cosma ollut antanut elonmerkkiä itsestään
eikä tehnyt mitään auttaakseen minua arkontin käsistä, valtasi aivoni
hullu tuuma: kylvää kapinan siemen orjien keskuuteen, nostattaa heidät
aseisiin, hyökätä yöllä vartioston kimppuun, pistää talo tuleen ja
pelastautua metsiin.

»Ajattelin näin: nämä miehet, kuten kurjinkin vetojuhta, pitänevät
vapaata elämää orjuutta parempana. He ovat pelkurimaisia, kuten
tiedetään, mutta jos heidän etunenäänsä asettuu johtaja, joka yllyttää
heitä eteenpäin, niin he marssivat. Minä rupean heidän johtajakseen.

»Ah, mikä kaunis haave! Näin vartioston hävitettynä; palatsin savuavina
raunioina; arkontin jaloissani rukoilemassa, että säästäisin hänen
henkensä. Koko maan jaloillaan tämän ennenkuulumattoman urotyön
vuoksi. Cosman hämmästyneenä, nöyryytettynä. Itseni sankarina
nelitoistavuotiaana!

»Tiesin panevani henkeni peliin, mutta tämä vangin elämä korkeitten
muurien ympäröimässä hovissa oli sietämätöntä. Haudoin yötä päivää
suunnitelmaani, jota aloin pitää elämäni tarkoituksena. Elettyäni
kokonaisen viikon kuin kuumeessa minä viimein päätin uskoa aikeeni
kahdelle valitulle. He olivat tallirenkejä kuten minäkin, melko ovelia,
ei erittäin palvelevaisia, ja he napisivat usein kohtaloaan vastaan.
Tunsin heitä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. He olivat ainoat, jotka
olivat halukkaasti kuunnelleet rosvotarinoitani. Luulin tuntevani
heidät.

»Niinpian kuin he huomasivat, mistä oli kysymys, nuo poloiset ystäväni
kalpenivat, heidän kasvonsa venähtivät pitkiksi, heidän säikähtyneet
silmänsä karttoivat katsettani. Rohkeampi heistä uskalsi sanoa:

— Se on uhkarohkea yritys... Aikeemme paljastetaan ja meidät hirtetään.
Et tunne ihmisiä. Täällä kaikki rukoilevat terveyttä isännälle, joka
antaa ruo'an ja huolehtii kaikista. Ei päästä pitkälle miesten kanssa,
joiden jokapäiväinen ajatus on tämä: on kovaa olla pahan palveluksessa,
mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla!

»Synnynnäisen orjan ajatustapa... Putosin kuin pilvistä, sulkeuduin
koppiini ja vajosin epätoivoon.

»Seuraavana päivänä keskipäivällä arkontti kutsutti minut luokseen ja
ilmoitti suureksi hämmästyksekseni tietävänsä yrityksestäni:

— Poika parka! Surkuttelen sinua, mutta en voi asiaa auttaa, sanoi hän
lopuksi.

»Tämä korkean herran suvaitsevaisuus, tämä ylemmän sääli sai
halveksumiseni inhimillistä roistomaisuutta kohtaan kohoamaan
äärimmilleen. Minä vastasin:

— Niin, tahdoin sitoa sinut ja kuljettaa sinut Cosman eteen, mutta
sellaista voi tehdä vain vapaiden miesten eikä orjien avulla!

»Ja hänen tyyneytensä raivostuttamana sieppasin kaksi pistoolia
salongin seinältä, jossa olimme, ja syöksyin ikkunaan ampuakseni
pihassa olevaan orjalaumaan. Arkontti esti sen ja sanoi hymyillen:

— Mitä aiot tehdä? Peloittaako heitä? Siihen ei tarvita tuliaseita.
Katsohan!

»Minä katsoin. Hän otti kullalla kirjaillun fetsinsä, pisti sen
sisään pienen lasikuulan ja linkosi sen keskelle orjajoukkoa. Fetsin
putoaminen pihamaalle teki saman vaikutuksen kuin pommi: kaikki
peittivät käsin kasvonsa ja pakenivat joka suunnalle. Kuului huutoja:

— Voi meitä! Herra on vihoissaan!

— Siinä näet, sanoi ikkunaverhojen takana piileksivä arkontti.
Olennot, joiden avulla tahdoit nousta sotaan minua vastaan, eivät ole
edes orjia, vaan elukoita! Sellaisia he ovat. »Kaksikymmentätuhatta
tynnyrinalaa maata; kaksituhatta sarvipäätä; _neljäsataa orjaa»_.
Ne kuuluvat yhteen. Kas, siksi surkuttelin sinua äsken. Se, joka
asettautuu elukkalauman etunenään, ei ole johtaja, vaan karjapaimen.
Sinähän olet heitukka ja heitukat ovat urhoollisia. Piru periköön
heidät kaikki, en heitä rakasta, mutta en voi olla pitämättä heitä
arvossa ja pelkäämättä heitä. Kuinka voit luulla minun pelkäävän
miehiä, jotka säikähtävät fetsiäni? Totta totisesti, typeryytesi
raivostuttaa minua. Jollen tuntisi sinua kohtaan kunnioitusta, jonka
olemme velkaa jokaiselle kuolemaa uhmaavalle urholle, heittäisin
sinut noiden petojen kynsiin, ja he repisivät sinut kappaleiksi
silmänräpäyksessä. Kuule muuan totuus tyrannin suusta: älä vaadi orjia
taistelemaan aatteen puolesta! Peloita heitä kuolemalla, ja he kuolevat
kaikki! Siihen perustuu Sulttaanin, _Vodan_ ja arkontti Samurakisin
koko mahtavuus. Mene nyt majaasi ja odota aikaasi! Se tulee...

»Lähdin nöyryytettynä, ja odotin aikaani. Se tuli, kuten tiedätte,
mutta se tuli urhojen tahdosta.

»Senjälkeen olen parantunut siitä haaveesta, että vapaiden miesten ja
orjien kohtalot kuuluisivat yhteen. Emme ole kaikki tehdyt samasta
taikinasta. Ken kärsii vähemmän ikeestä kuin vapautensa kadottamisesta,
hän jääköön kahleisiin: minä en lähde vapauttamaan häntä niistä.
Vapautta on puolustettava; enkä tiedä, kumpaa on vihattava ja
halveksittava enemmän, sitäkö, joka sortaa vapautta, vai sitä, joka ei
uskalla puolustaa sitä.

»Olen heitukka, vain heitukka!...»





HEITUKKA


— _Ja minä olen heitukka puolustaakseni orjia!_

Tämä odottamaton mielenilmaisu, joka kuului tovereittemme riveistä, sai
katseet kääntymään sinnepäin. Siellä seisoi mies: heitukka.

»Hän oli meidän vanhimpamme, vaikka kukaan ei olisi sitä uskonut, sillä
hänen tuuheassa, sinisenmustassa tukassaan oli vain joku hopeinen
hapsi. Hänen hammasrivinsä pystyi musertamaan oliveja kivineen. Hänen
ryhdikäs astuntansa vapisutti tannerta. Hänellä oli sankarin menneisyys.

»Vastaukseksi hämmästyneisiin katseisiin, jotka olivat kiintyneet
häneen, hän puhui näin:

»Tahtoisin sanoa jonkun sanan vastaukseksi tälle nuorelle miehelle,
joka on niin ylpeä syntyperästään eikä tahdo puolustaa muuta kuin
heitukkain vapautta.

»Orja-parat! Surkuttelen heidän kohtaloaan. Eivätkö he edes saa tukea
niiltäkään, jotka puolustavat kaikkia sorrettuja? Ja ajatelkaahan,
että he sittenkin uskovat Jumalaan ja rukoilevat kaikkien puolesta:
herrainsa puolesta, jotka sortavat heitä, ja heitukkain puolesta, jotka
halveksivat heitä. On siis totta, että orjan sydän yksin on jalo, että
se yksin on anteeksiantavainen!

»Viikon ylenmääräisen työn jälkeen voi orja vielä sunnuntaina nauraa,
laulaa, tanssia. Elämän jälkeen, joka on ollut vain pettyneitä
toiveita, hän lohduttautuu toivomalla parempaa elämää taivaassa. Viha
ja kauna ei paljoakaan myrkytä hänen mieltään; hän on kuin koira,
jonka isännän ystävällinen sana saa unohtamaan ruoskan sivallukset.
Hän unohtaa niinikään, että lakeudet kuuluvat herroille, metsät
heitukoille, ja että hän se hankkii molemmille viljan syötäväksi ja
lihan nautittavaksi.

»Tulee tosiaankin kysyneeksi itseltään, mitä tarvitsisivat herrat vielä
tullakseen paremmiksi ja heitukat, osatakseen antaa anteeksi!

»Tässä on metsän poika, joka komeilee heitukan nimellä, mutta joka
olisi yhtä hyvin voinut syntyä linnassa.

»_Codrou_ [vankka metsä], joka taistelee yötä päivää myrskyä,
köynnöskasveja ja lahoamista vastaan, »_codrou_, romanialaisen veli»,
ei ole antanut hänen tietää mitään taisteluistaan, veljeydestään, vielä
vähemmän jalomielisyydestään. Miksi sitten kopeilla tuosta ylevästä
syntyperästä? Miksi ylpeillä tuosta orjaäidistä, — joka tarjoaa
tinkimättä niinhyvin vainotulle kuin pahantekijällekin varjonsa ja
lämpönsä, ravinnon ja varman turvapaikan, — jos se kerran haudataan
häpeään ja jätetään vandaalien käsiin. Sillä metsä on suuri orja,
joka elää kiittämättömien ihmisten onneksi: palkinnoksi moninaisista
antimistaan se saa vain kiittämättömyyttä alkaen lapsesta, joka
taittelee sen nuoret vesat, ja eläimestä, joka pureksii sen silmut,
aina siivekkäisiin vieraisiin saakka, jotka tahrivat sen lehvät, ja
taivaaseen saakka, joka lähettää tuhoisan salaman. Eikä se kuitenkaan,
enempää kuin Jeremiaan vihaama ihmiskarjakaan, lakkaa hetkeksikään
taistelemasta vihamielistä elämää vastaan, joka käy sen kimppuun, eikä
palvomasta Jumalaa, joka on laupiaampi täitä kuin ylevintä luotuansa
kohtaan.

»Samalla kuin karhunmarjapensas työntää esiin lukemattomia okaita
puolustaakseen hyödytöntä ja kurjaa olemassaoloaan, täyttää metsä
osaansa alistuneena tehtävänsä maan päällä; mutta sillä aikaa kuin
kirves iskee sen ytimeen, laulaa latva viimeisen ylistyslaulunsa
auringolle.»

       *       *       *       *       *

»Jeremias! Heitukka, joka nyt puhuu sinulle, on orjan äpärälapsi,
ylhäisen miehen jälkeläinen, (sillä kuten ehkä tiedät, ovat ylhäiset
samanlaisia kuin mekin: heillä on jälkeläisiä kaikkialla).

»No niin, minä kieltäydyin palvelemasta ylhäisiä, painuin
kymmenvuotiaana metsiin ja siellä olen elänyt viisikymmentä vuotta.
Olen taistellut heitukka Jianun johdolla, palvellut suuren Tudor
Vladimirescon joukoissa, päätyen viimein isäsi Cosman joukkoon.
Kaikki kolme olivat hirmuvaltiaita ja minä heidän orjansa. On totta,
että heidän hirmuvaltansa oli ylevää, mutta orjuuteni ei silti ollut
vähemmän kova. Hirttäköön sinut sitten Tudor tai arkontti Samurakis,
olet hirtetty. Ja minä taivuin, näetkös, ja kestin usein huutavaa
vääryyttä. Tein sen siksi, että se tapahtui 'aatteen' vuoksi. Tein
sen vielä siksi, että... pelkäsin. Ajattelin: _on kovaa olla pahan
palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla_. Älä
unohda, että äitini oli orja, ja orjat ovat aina pelkureita. Kuinka
voisikaan vaatia, että he olisivat urheita? Pelko on vuosisatoja ollut
heillä veressä, vuosisatoja ovat vuoroin Tudorit, vuoroin arkontit
piesseet ja hirttäneet heitä.

»Ymmärrätkö, pieni sankarini: sekä lakeudella että metsässä on
herransa, jotka sitä hallitsevat.»

Sumuinen yö lankesi 'Hämärään laaksoon'. 'Karhuluolassa' ei enää voinut
eroittaa heitukkain kasvoja.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEITUKAT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.