Pieniä kertomuksia

By Otto Tuomi

The Project Gutenberg eBook of Pieniä kertomuksia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pieniä kertomuksia


Author: Otto Häggblom

Release date: October 11, 2023 [eBook #71852]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1893

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENIÄ KERTOMUKSIA ***




PIENIÄ KERTOMUKSIA

Kirj.

Otto Tuomi [Otto Häggblom]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1893.



SISÄLLYS:

 Miisu.
 Kuin kihloissa.
 "Kullervon" ero.
 Raukka.
 Pikku Aaro.
 Muukalaista verta.
 He olivat lapsia.
 Junankulettaja.
 Seitsemän kirjettä.
 Elna.
 Kylmä yö.
 Rouvan paketti.
 Kevätpäivä Penttisen talossa.
 Eerikki.
 Junnu Juntunen.
 Maksettu asia.




Miisu.


Miisu leikitteli kahden poikansa kanssa pihamaalla. Kuusi poikasta oli
alkujaan ollut, vaan neljä oli surmattu, ennen kuin olivat ehtineet
omin silminsä nähdä päivän valoakaan.

Kuumasti paistoi päivä ja herttaisen lämmin oli ilma. Niin oli
Miisullakin väri, että suu auki täytyi tuhuttaa, vaikka oli valinnut
tiheän pensaikon juuren olinpaikakseen.

Pihasalla ei ollut kotona muita kuin puolisokea ruotuvaivainen,
vanha mummo, jota vilutauti vaivasi. Hän oli sen tähden valinnut
lämpimimmän paikan ollakseen. Tuvan perässä puolipäivän puolella oli
vanha höyläpenkki, ja sen päälle oli hän vetäytynyt kyttyrään maata
kyhnöttämään, sarkatakkiin kääriyneenä. Siihen päivä paistoi täydeltä
terältään tuvan seinää vasten ja oli synnyttänyt tukehduttavan
lämpövirran, joka seinän sivua väreili ylös. Kärpäsiä, suuria ja mustan
kiiltäviä, siinä lenteli ja surisi. Ne lentelivät mummonkin ympärillä
ja purivat hänen sarkanutun alta esiin pistävää laihaa kättään.

Tavan takaa kävi Miisu huoneissa etsimässä ihmisiä. Pojat seurasivat
kintereillä ja naukuivat ja vikisivät. Vaan ei näkynyt huoneissa
ketään. Kaikki olivat niityllä, sillä nyt oli mainio luokopäivä.

Keksipä Miisu vanhan ruotilaisen höyläpenkillä. Siinä se yhtenä käärynä
kuin viluinen koiran penikka yhä makasi, tietämättä mitään tästä
maailmasta. Ei edes liikahtanut, kun Miisu hyppäsi päälle, naukui,
kehräsi ja puski päällään. Ja pienet pojat maassa naukuivat mukana ja
kurkottelivat itseään. Miisu puski ja ystävällisesti hieroi päällään
mummon kovaan käteen ja oikoi kynsiään, vaan mummo ei hievahtanutkaan.
Ei auttanut mikään. Mummo makasi liikkumatonna ja tunteetonna kuin
kuollut.

Miisu hyppäsi alas ja meni poikineen pensaikon juurelle takaisin.

Siellä hän taas leikki pienoistensa kanssa, antoi niiden itseään
repiä, miten vaan tahtoivat, ja laski kuperkeikkaa. Pikku kissat
olivatkin hyvin leikinhaluisia ja repivät emäänsä milloin hännästä,
milloin taas korvista vetivät ja kemusivat päällä.

Vaan tuon tuostakin kesken leikin lyönnin pennut vikisivät ja
tokelsivat emänsä mahan alustaa. Emäkin naukahti surullisesti ja
nuoleksi pentujaan. Vaan eivät pennut sieltä mitään hyötyneet, vaikka
nenät sihisten vetivät.

Kova kuumuus rasitti Miisua, niin että hänellä oli paha elämä. Ei sen
tähden voinut syödäkään, ja imu ei riittänyt nälkäisille pennuille.
Eivätkä pennut itse osanneet vielä mitään hankkia. Söivät, kun
syötettiin, ja joivat, kun juotettiin. Sen olivat oppineet, että
ruoka-astialleen osasivat mennä. Vaan useasti siinä ei ollut mitään,
ja turhaan he sitä nuoleksivat. Niin kuin nytkin. Ja silloin he emoaan
ahdistamaan.

Kauvan turhaa työtä tehtyään herkesivät pennut imemästä ja yhä
nälkäisinä ukisivat ja nahusivat ympärillä.

Se koski Miisun hellään sydämeen. Hän koetti taas muuttaa kaikki
leikiksi, heittäysi selälleen ja koppoi pentunsa käpäliinsä. Pienet
varriaiset heti unhottivatkin hetkeksi nälkänsä ja niin laskivat emänsä
kanssa kuperkeikkaa, että muksahtivat maahan.

Vaan ei silläkään pitkälle päästy. Yhtäkkiä herkesivät pennut
leikkimästä ja totisina katselivat emäänsä, kuin olisivat huomanneet
kujeen. Ja sitte he alkoivat taas ukista entistä enemmän.

Miisu ei enää kärsinyt sitä. Piti tavalla tai toisella saada
vaikenemaan nuo pikkuiset suut.

Kyllä oli väsyttävän kuumakin, ettei olisi huolinut tehdä mitään.
Miisun mielestä olisi tämmöisenä aikana pitänyt saada olla aivan
rauhassa ja huoletonna, välittämättä mistään mitään. Venyä
siimespaikassa pitkin pituuttaan, sorkat suorana. Eikä olisi viitsinyt
päätäänkään kääntää, vaikka hiiri olisi nenää nykäisten juossut ohitse.
Olisi vaan antanut maailman mennä menoaan...

Vaan tuossa ne nyt nuo pikku sikjot naukuivat ja mankuivat nälissään.
Olivathan ne niin sieviä ja somannäköisiä pienine käpälineen ja suurine
silmineen. Nurkumielisinä ne katsoa tiirottivat emoa silmiin ja niin
naukuivat hartaasti, että nyökki pikku ruumis ja vatsaa veteli edes
takaisin.

Miisu läksi kävelemään metsään päin. Vaan kun pikku sikjot juosta
tepersivät jälessä, otti Miisu kiivaita hyppyjä, ja niin sai pennut
itsestään haihdutetuiksi.

Metsään päästyään ja ensimäisen linnun nähtyään heti kohosi Miisun
luonto. Velttous katosi ja oli kuin uusia voimia olisi saanut.
Räkättirastas räksätti ja liekasteli aivan lähellä, kujeillen Miisulle.
Miisu kulki huolettoman näköisenä, kuin ei huomaisikaan koko otusta.
Vaan kun lintu aivan päällitse lensi ja kiihkeästi räksätti, kohosi
tahtomattaankin Miisun pää ja luonto yötteli hyppäykseen.

Siellä oli metsässä lintuja paljokin. Koko metsä oli lintujen laulua ja
viserrystä täynnä. Miisu ei siitä mitään välittänyt, jos ne ylhäällä
puissa visertivät, vaan kun kuului jostakin aivan läheltä puun oksalta
sirkutusta, silloin hän tarkisti huomiotaan, seisahtui ja katseli,
oliko sirkuttaja saavutettavissa.

Yhtä semmoista rupesi Miisu jo vaanimaan, vaan lintu heti huomasi ja
lensi, minne lie lentänytkään.

Samassa ilmaantui toinen lintu, joka liekasteli samalla tavalla kuin
räkättirastas. Edellä se lenteli ja näytti tekevän ivaa.

Miisu ei ensin ollut tietonaankaan. Vaan kun lintu rupesi kovin
lähentelemään, suuttui hän ja tavotteli sitä.

Jonkun aikaa vehkeiltyään katosi lintu. Miisu hairasteli, että minne
se joutui. Sitte hän huomasi, että linnulla oli pojat ja että se oli
narrannut hänet pois poikiensa läheisyydestä. Vaan nyt hän näki, että
jonkun matkan päässä lintu hyppeli poikineen.

Miisun mielessä heräsi heti kavala ajatus salaa kiertää poikueen
luo. Hän lähti hyvin varovasti hiipimään. Puiden suojassa hän hiipi,
mättäiden taitse pujottelihe, notkeana ja matalana maata myöten kuin
sisilisko. Ja kun onnellisesti pääsi lähempien mättäiden suojaan,
hyvillään jo hyristeli itseään ja lierautti kirjavata häntäänsä.

Kun oli päässyt jotenkin lähelle, noin parin kolmen sylen päähän
linnusta, silloin vasta oikein alkoi tuo kissalle omituinen, kavalan
taidokas väijyminen. Ei niin matalaa mätästä, jonka taakse ei olisi
voinut lymytä. Niin lyyhistyneenä maata vasten hiihatti hän itseään
eteen päin kuin jalaton olisi ollut. Tarpeen mukaan sujuttausi hän
milloin hyvin hienoksi, pitkäksi loikareeksi mättäiden lomiin, milloin
taas vetäytyi kokoon pieneen sykkyrään. Ja silmät paloivat lakkaamatta
lintuun päin. Kun lintu oli päin, silloin hän kärsivällisesti oli
mahallaan aivan liikkumatonna eikä näyttänyt hengittävänkään. Antoi
kärpäsenkin aivan rauhassa purra korvansa sisustaa, luimistihan vaan
vähäsen kärsivätä ruumiin osaansa. Vaan kun linnun silmä vähänkin
vältti, teki hän taidokasta lähestymistään.

Lintu ei kuolemakseen huomannut Miisua. Se puuhaili poikiensa
kanssa, hankki niille perhosia ja matoja ja opetti syömään. Kovin ne
vielä olivatkin äkkinäisiä ja heikkoja. Parhaiksi jaksoivat pajukon
oksilla pysytelläitä ja heikoimmat useasti tuiskahtivat nurin niskoin
heinikkoon. Silloin hyppäsi aina emo ja auttoi pienokaisen oksalle.
Saamattomina ja kykenemättöminä ne sirkuttivat oksilla ja kilpa aina
oli, kuka sai emon tuoman perhon tai madon. Emon lentäessä heitä kohti
avautui jokainen suu, ja sirkutus kävi kiihkeimmilleen, kun näkivät
emon tuovan nokassaan jotakin.

Miisu hiipi yhä lähemmäksi. Hänelläkin oli vikisevät, saamattomat
pienet pojat, joille piti saada syötävää. Jo pääsi hän pajukon viereen,
pienen pensaan suojaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin vartosi sopivaa
tilaisuutta iskeä kiinni.

Lintu juuri lensi läheiselle oksalle. Sillä oli nokassaan suuri
perhonen, jota kurkottausi antamaan eräälle pojalleen...

Silloin Miisu laukasi. Kopsaus vaan, ja lintu oli oksalta lipaistu. Se
rimpuili Miisun hampaissa, räpytti siipiään ja sirkutti. Pää pystyssä
läksi Miisu lintu hampaissa kävelemään pihaan.

Matkalla Miisu oikein säikähti, kun yhtäkkiä eräs lintu lentää tuikasi
esiin ja oli aivan kiinni tarttua Miisuun. Se oli Miisun hampaissa
olevan linnun puoliso. Se oli nähnyt rakkaansa turmion, ja hätäpäissään nyt
hyppeli Miisun edessä. Se oli niin pelkäämätön, että aivan Miisun
jalkoihin heittäysi kuin rukoillakseen armoa. Miisun piti oikein
kiertää tuota hätääntynyttä raukkaa. Vaan kun lintu kävi liijan
rohkeaksi ja oli aivan suusta tulla repimään Miisun saalista, heräsi
Miisun villi himo ja hän aivan huokeasti koppasi linnun käpäliinsä.

Nyt oli Miisulla kaksi lintua, kaksi paistia kahdelle pojalle, yksi
kummallekin. Ensi saamansa oli hän jo hampaillaan rutaissut kuoliaaksi,
ja nyt toinen hampaissa potki ja sirkutti ja räpytti siipiään niin
rajusti, että oli siinä hallitsemista. Vaan Miisu nurisi ja terävillä
hampaillaan ruhjoi senkin hengettömäksi.

Sitte Miisu mielissään oikein juoksujalassa jouduttausi pihaan ja heti
suoraan meni pensaikon juurelle. Vaan siellä ei ollut poikia. Missä
lienevät olleet. Miisu juoksenteli kaikki paikat pihassa ja naukui niin
kovasti kuin taisi suussaan olevilta kahdelta linnulta. Hän ihmetteli,
minne ne olivat joutuneet, kun ei näkynyt missään. Haeskeli huoneiden
alukset, ullakot, uunien päällykset ja kaikki, ja alinomaa naukui
kutsuvasti. Olisi nyt ollut niin hauskaa antaa noille pienoisille
lintupaisti kummallekin.

Uskollisesti etsi Miisu poikiaan niin kauvan, kunnes löysi ne.
Ne olivatkin hyvin kummallisessa paikassa. Elättimummon jalasta
oli pudonnut paksusta sarasta tehty töppönen, ja siihen olivat he
ruvenneet makaamaan. Kun Miisu sattui etsintömatkallaan kulkemaan
mummon päällitse, huomasi hän poikansa. Hyppäsi niiden luo ja pani
hyvillään rakkaan emon "kurnaun". Heti heräsivät pojat ja kurahtivat
vastaukseksi. Vainu kävi niiden pieniin, tihkeröisiin neniin ja he
alkoivat hamuta ympärillensä.

Silloin laski Miisu suustaan kaksi kuollutta lintua niiden eteen.

Huomaamattomuudessa ja suuressa kiireessä jaavistausivat pennut ensin
kumpikin kiinni yhteen lintuun. Ja oli jo tulla riita jaosta. Vaan
Miisu tuli väliin ja osotti toisellekin samanlaisen syötävän. Kun
kerran sitte saivat saaliit käpäliinsä, niin olivat niin haltioissaan,
että pelottavasti muristen niskakarvat pystyssä purivat ja söivät.

Raukean näköisenä, vaan mielissään Miisu siinä ääressä istui ja katseli.

Heikot olivat vielä hampaat musertamaan lintujen paksuimpia luita. Joku
osa selkäruotoa ja siipien tyvet jäi tähteeksi.

Nähtyään pentujensa tulleen ravituiksi, söi Miisu tähteeksi jääneet
palat, yksin höyhenetkin natusteli suuhunsa, ja nuoli tarkkaan
veripisarat, jotka olivat linnuista vuotaneet pihamaalle.

Sitte he siinä yhdessä kohti kolmikannassa istuivat, lipoen kieliään ja
raukeasti eteensä katsoen — aivan niin kuin herrasväen herkkupöydässä
syötyä istutaan ja nautitaan siitä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden
tunteesta, mikä seuraa hyviä ja voimakkaita ruokia syötyä. Heillä kun
ei ollut suun pyyhintä, viuhotti sekä Miisun että pentujen suupielissä
niihin tarttuneita höyheniä.

Kohta kapristausivat pennut emänsä jalkoihin ja alkoivat leikkiä.
Nyt oli se niistäkin hupaista. Nuo suuret silmät säteilivät
tyytyväisyydestä ja iloinen veitikkamaisuus oli koko olennossa.
Miisun piti heittäytyä pitkälleen ja antaa huimapäisten kupelehtaa
ympärillänsä.

Mutta Miisu halusi lepoa ja alkoi nuolla pentujansa. Ne eivät
olisi sitä tahtoneet, tinkivät vastaan panemaan. Vaan Miisu teki
puoliväkisenkin puhdasta ja käpäliensä välissä nuoli kummankin
huolellisesti niin puhtaaksi kuin osasi, vaikka pennut vähän
vikisivätkin käsissä.

Sitte rupesi pentujakin raukaisemaan. He menivät mummon töppösen luo
ja aikoivat ruveta siihen makaamaan. Vaan tuo suuri villatöppönen
oli heistä niin hullunkurisen näköinen, etteivät malttaneet olla
kujeilematta sille vähäisen. Olivat piilosilla sen ympärillä, löivät
painia sen kanssa, murisivat sille, repivät ja pyörittelivät.

Miisu teki lopun siitä vallattomuudesta. Meni töppösen sisään makaamaan
ja pani hellän emon "kurnauta" pojilleen. Kun eivät vallattomat olleet
siitä milläänkään, pyörähti Miisu töppösessä selälleen ja leikkisästi
kiemurteli ja viskoi itseään. Silloin riensivät pennut töppöseen. Miisu
asetti ne mukavasti sivulleen ja nuoleksi vielä niitä vähäisen. Ikään
kuin "hyvän yön" toivotukseksi sitte kurahti pojilleen pari kertaa — ja
kohta painuivat kaikkien silmät makeaan uneen.

... Mutta samalla aikaa metsässä pajukon oksilla hyppeli viisi
turvatonta linnun poikasta. Avutonna ne siellä sirkuttivat ja turhaan
odottivat hellää emoa tuomaan suuhun perhosta tai matoa...




Kuin kihloissa.


He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo
monta vuotta.

Miehen tulin tuntemaan eräissä kemuissa, jotka pidettiin ravintolassa
eräälle paikkakunnalta poislähtevälle hyvälle ystävälle. Siellä herätti
hän heti huomiotani. Hän istui pöydän päässä toisten seurassa, poltteli
hienoa paperossia, noin vaan poltellakseen, ja aina vähän päästä
sormillaan vetäsi viiksiään tai suippoa leukapartaansa. Hän puhalteli
savua ylös ilmaan ja jäi useasti katselemaan sen somia rengasmaisia
muodostuksia. Hän kyllä vilkkaasti puheli, vaan selvästi näki, ettei
hän siltä kokonaan antautunut asiaan. Joka hetki näytti, kuin hänen
mielessään olisi maannut joku muu asia, suurempi ja tähdellisempi, joka
valtasi hänen mielensä kokonaan, vaikkei hän siitä kellekään puhunut.

Minusta ensin melkein näytti kuin hän olisi uskonnollinen, sillä koko
hänen olennostaan, erittäinkin avonaisista kasvoistaan, selkeästä
otsastaan ja lempeistä silmistään loisti omituinen, hiljainen rauha,
kirkkaus, pyhyys tai jotakin semmoista.

Hän ei juonut niin kuin juodakseen, vaan siististi maistoi viiniä
lasistaan, nähtävällä varovaisuudella ja maltilla, tai kuin hän ei
olisi siitä ollenkaan välittänyt, vaan ainoastaan seuran vuoksi kohotti
lasinsa silloin kuin muutkin.

Ensimäisten lasien aikana keskusteltiin yleisistä päivän kysymyksistä.
Hän ei niin innokkaasti ottanut osaa keskusteluun kuin muut, vaan
lausui hänkin mielipiteensä, joka aina oli puoleksi väliäpitämätön
ja tavallisesti tämmöinen: "Minä nyt en ole tarkemmin seurannut sitä
asiaa, vaan minusta tuntuu, että..."

Nuo kaikki pikku seikat — sekin, että hän oli istuutunut juuri pöydän
päähän kuin vaistomaisella tarkoituksella olla vähän erillään muista
— loihtivat hänet minulle, joka olin koko huomiollani kiintynyt häntä
tarkastamaan, erääksi erikoiseksi ihmiseksi, jonka koko olentoa ja
läheistä ympäristöä vallitsee jokin salainen, minulle vielä tuntematon
voima tai henki tai miksi sitä nimittäisin.

Puhe vilkastui, seura tuli iloisemmaksi, yleiset kysymykset jätettiin
syrjään, joko valmiiksi pohdittuina tai alustavasti keskusteltuina,
ja ruvettiin kertomaan kaskuja kouluajoilta ja tunnetuista suurista
miehistä.

Hän katsoi nyt kelloaan ja näytti varustauvan lähtemään. Hän viittasi
illan sankarin luokseen, meni hänen kanssaan toiseen huoneeseen,
jonne ovi oli auki, ja näytti pyytävän päästäkseen lähtemään seuraa
häiritsemättä — kuin vakava, hyvänsuopainen pappi, joka tahtoo pidoista
poistua, — vaan kuitenkin sallii toisten jäädä myöhempään. Mutta
kunniavieras tarttui häneen, näytti tekevän kaikki tyhjäksi, työnsi
hänet saliin takaisin ja sanoi:

— Mihinkä sinulla on semmoinen kiire, kello on vasta 10.

— Eipäs, kello on kohtsillään 11: ajattelin 11 joutua kotiin.

— Kuka sen on määrännyt, että sinun pitää juuri 11 tulla kotiisi,
eukkosiko?

— Ei sitä ole kukaan määrännyt, vaan minä sanoin vaimolleni 11 aikaan
tulevani kotiin.

— Niin, arvasinhan sen! Se on sittekin eukkosi, jonka tähden sinä nyt
"ajattelit" lähteä — oikeastaan olisit _pakoitettu_ lähtemään. Mutta
me nyt pakoitamme sinut kauniisti jäämään. Kuinka se nyt sopisi, että
sinä lähtisit miesten seurasta näin aikaiseen sen vuoksi vaan, ettei
rakas vaimosi pääse nukkumaan, jos et sinä ole hänen silmiään kiinni
painamassa. Ole nyt kerrankin miehekäs ja istu miesten seurassa!

Tämmöisellä puheella tavallisesti saadaan uskollisinkin aviomies
kääntymään ja ottamaan "hänelle miehenä kuuluva vapaus", huolimatta
lupauksistaan vaimolleen ja ettei tuo rakas vaimo todellakaan voi
nukkua ennen kuin miehensä tulee kotiin.

Mutta häneen näkyi tämä puhe tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin
maailmanmiehen ivaileva puhe hiljaiseen uskonnolliseen ihmiseen, jolla
on syvät, koetellut vakaumukset. Hän kuunteli hymyillen ja tyyneenä ja
sanoi:

— Minun pitää kuitenkin nyt lähteä. Minulla ei ole tapana olla myöhään.
Päästä siis hyvä veli minut menemään.

Kasvinkumppali ja koulutoveri pani liikkeelle koko etevän puhetaitonsa
ja häntä tuli vielä auttamaan puolikymmentä muuta teräväkielistä
miestä. Mutta hän pysyi yhtä levollisena, hymyili yhtä tyynesti. Kun
kaikki nämä vanhat toverit ja ystävät olivat kaiken puhetaitonsa
käyttäneet, kaikki hienot ja epähienot pistoksensa antaneet, oli hän
yhtä järkähtämätön kuin alussa. Hän kertoi tyynesti entiset sanansa:

— Kyllä minun täytyy nyt lähteä, elkää pahastuko.

Hänen täytyi antaa mennä. Toivottaen toisille "iloista jatkoa" hän meni.

Hän on pankin virkamies, ja tapaan häntä usein pankissa. Tuo sama
omituinen, salaperäinen, kätketty voima, henki, tai miksi sitä
sanoisin, on sielläkin hänessä ja hänen ympärillään vallitsemassa,
hänen istuessaan suorana pulpettinsa ääressä tai liikkuessaan vekseli
tai muu paperi kädessään. Kun hän tulee oikein lähelle ja, miellyttävä
hymyily kasvoillaan, puhelee — vekseleistä, kurssin muutoksista
y.m.s. — on kuin olisi vastakkain tuon syvämielisen, hiljaisen ja
vaatimattoman pastorin kanssa, jolla on selkeä otsa, kirkas, lempeä
katse ja olennossaan ja ympärillään jotakin pyhää, pyhitettyä.
Tuo hellyys ja pehmeys hänen olennossaan, tuo lempeä katse, nuo
avomieliset kasvot ja tuo hieno käsi, jossa hän pitelee vekselipaperia,
ne saattavat minut aina aavistamaan, joka kerta kun joudun hänen
lähelleen, vielä vienompaa hellyyttä ja pehmeyttä, katseen lempeyttä,
kasvojen avomielisyyttä ja käden hienoutta, jotka häntä kotonaan
ympäröivät — tuota olentoa, jonka hän omistaa, jossa hän puoleksi elää
ja joka hänessä alati vallitsee.

Virkahuoneensa pöydällä edessään on hänellä hänen kuvansa kalliissa
kehyksissä.

Kello 3 kun pankki suletaan, ilmestyy pankin edustalle puistoon
pienenpuoleinen, nuori, kaunis, maukkaasti puettu nainen, työntäen
lapsen vaunuja, joissa makaa nuorin lapsi, ja sivullaan seuraa pieni,
kolmen vuoden vanha poika.

Silloin juuri on mies asettunut pankin akkunaan, hymyilee ja nyökäyttää
päätään.

Vaimo vastaa samalla tavalla.

— Kohtapa isä tulee, kohtapa isä tulee, — hyräilee hän lapsilleen
kävellessään ja työntäessään vaunuja puiston käytävillä.

Isä tuleekin kohta. Kadulle tultuaan hän jotakin huudahtaa, ja kohta
hän on vaimonsa rinnalla ja ottaa pojan syliinsä. He käyvät jossakin
puiston kolkassa istumassa, loruillen lastensa kanssa.

Noin he ovat melkein aina yhdessä. Miestä ei tapaa yksinään juuri
muualla kuin virkatoimessaan pankissa. Yhdessä he ajelevat ulos
kaupungista vaunuissaan, joiden pyörät välähtelevät auringon
paisteessa, milloin mies, milloin vaimo ollen ohjaksissa; yhdessä he
käyvät teaatterissa ja konsertissa, milloin niissä käyvät, sillä he
käyvät semmoisissa harvoin. Miltei mieluimmin käyvät he kirkossa, jossa
heitä näyttää enin miellyttävän urkujen juhlallinen ja kaunis soitto.
Kesällä he ovat useampana iltana vesillä, tuolla lahdelmissa ja saarien
lomissa soudellen, pikku poikansa mukanaan. He soutavat vuorotellen ja
vuoroon ohjaavat maalilaitaista venettä, seisottelevat aina väliin,
ovat äänettöminä ja nauttivat kauniista luonnosta.

Vieraisilla he käyvät aniharvoin. He ovatkin muualta tulleet tälle
paikkakunnalle, vaan eivät näy tahtovankaan hankkia itselleen tuttavia.
He elävät niin kodikasta elämää, elävät niin toisilleen, että se
näkyy heistä, olivatpa he missä tahansa; he ovat aina niin toisiinsa
turvauneina.

He näyttävät elävän vaan kahden, toisiaan ja lapsiaan varten; he ovat
aina kiintyneinä toisiinsa, alati huolehtivat ja palvelevat toisiaan.
Kun heitä näen, juohtuvat aina mieleeni nuo uskolliset parittain
elävät linnut, jotka ovat ikään kuin näkymättömällä langalla toisiinsa
sidotut, jotka aina seuraavat toisiaan, pitkillä muuttomatkoilla
pohjoisesta etelään ja päin vastoin, ja jotka seuraavat toisiaan
kuolemaankin.

He asuvat kaupungin laidassa rauhallisessa paikassa. Sen melkein
arvasin ennen kuin tiesinkään. Siellä he elävät kuin linnut pesässään,
ovat onnellisimmat saadessaan olla vaan kahden pienten lastensa kanssa.

Kun tulen kotiini yöllä tai iltasella myöhään, näen aina himmeän
punertavan valon heidän makuuhuoneensa ikkunasta. Se on yölampun
valo. Jään aina siihen katsomaan. Ajattelen, mikä onni tuolla asuu ja
vallitsee, ja minusta tuntuu kuin hyvät hengettäret olisivat siellä
valvomassa ja vartioimassa heidän vuoteillaan. Ja minulle itselleni
tulee aina syvä kaiho ja kaipaus...

Mikä onni elämässä!

Kuinka he ovat sattuneet sopivat toisilleen, he ovat kuin luodut
toisilleen! Tuo nuori, kaunis vaimo, jonka ihanuus aina herättää
huomiota, missä hän liikkuu miehensä kanssa, onko hän liittyessään
mieheensä ollut niin kodikkaaksi kasvatettu, joka kehittyi ja varttui
kotonaan, kodin päiväpaisteessa ja jonka ensimäinen unelma oli
tuo mies, joka oli kuin hänelle luotu? Vai oliko hän ennen ollut
maailman vietävä perhonen, jota liehakoitiin ja joka tahtoi loistaa
kaunottarena, niin kaunis kuin hän oli — ja syvä rakkaus tuohon
mieheen, jonka suurin ominaisuus oli antautuminen koko sielustaan
rakkaudelleen, syvä, kaikki valtaava vastarakkaus häneen teki hänessä
niin sanoakseni kääntymyksen ja erotti hauet liehakoivasta maailmasta,
antautuakseen kokonaan rakkaudelleen, tuolle syvälle, hiljaiselle
rakkaudelle, joka tuli heille molemmille kuin uskonnoksi?

Olipa kummin tahansa — ihailen ja kadehdin heitä sydämestäni.

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo
monta vuotta.




"Kullervon" ero.


Kapteeni Malm oli hyvän matkaa toista kymmentä kesää johtanut
"Kullervo" laivaa, mutta nyt hänen täytyi laivasta erota, sillä huonon
liikkeen tähden oli yhtiö pakoitettu myymään sen.

Raskasta oli vanhan kapteenin jättää laivansa, vaikka hänellä kyllä
oli tiedossa toinen paikka. Tuo laiva oli hänelle tullut niin tutuksi,
niin rakkaaksi, aivan kuin vanhaksi toveriksi. Kun yhtiö perustettiin,
kutsuttiin hänet kokeneena merimiehenä antamaan neuvojaan, ja hänen
johdollaan sitte laiva tehtiinkin ja hänen esittämänsä oli laivan
nimikin.

Kun laiva valmistui ja teki näyteliikkeitä kaupungin edustalla,
muassaan puoli kaupunkia ihmisiä, oli Malm onnellisin merimies
maailmassa. Olihan "Kullervo" aivan kuin hänen oma laivansa, kuin
oma siittämä lapsensa, sillä melkein mieleisensä hän oli sen saanut
rakennuttaa. Purjehdittiin täydellä höyryllä ja täysillä purjeilla.
"Kullervo" oli päivän sankari, vierellänsä kapteeni Malm ansiokkaana
aseveikkona. Komea oli laiva luonnostaankin, vaan vielä komeampi se oli
nyt juhlapuvussaan, hulmuavine lippuineen. Maljat juotiin laivalle ja
malja tyhjennettiin kapteenillekin. Uutta laivaa tervehdittiin sampona,
joka olisi yhtiölleen ja paikkakunnalle kultaa jauhava.

"Kullervo" oli tämän paikkakunnan ensimäinen laiva, joka purjehti
Lyypekissä asti. Ensi vuosina onnistuikin kaikki hyvin, rahtia oli yli
jäämäänkin ja hyvät oli tulot. Yhtiön vuosikokouksissa jaettiin runsaat
voitot, kapteenille annettiin kiitoslause, ja suurella mielihyvällä
osakkaat kuittasivat voitto-osuutensa. Voittorahoista käytettiin
osa suuriin kemuihin, jotka pidettiin vuosikokouksen virallisten
toimitusten jälkeen.

Näinä aikoina sai "Kullervo" tehdä palveluksen, jota kapteeni Malm aina
ylpeydellä muisteli. Yhtiön pääisännän tyttären häät vietettiin eräänä
kesänä. Kapteeni Malm kiirehti ulkomaamatkaltaan ja joutuikin parhaiksi
häihin. Hän tarjosi laivansa hääjoukon käytettäväksi. Tarjous otettiin
riemulla vastaan, ja päivä oli "Kullervon" ja sen päällikön kunniapäivä.

Mutta ajat muuttuivat. Laivayhtiöitä sikisi kuin sieniä sateen jälkeen
sekä koti- että ulkomaalla, niin että alkoi olla liikoja laivoja
joka väylällä, jonka tähden syntyi kilpailu ja taistelu elämästä ja
kuolemasta. Toinen toimitti tehtäviä toistaan huokeammalla. Yhtiöiden
kesken koetettiin saada toimeen sopimus yhteisistä maksuista, vaan
siitä ei tullut mitään, toinen sieppasi palan toisensa suusta.
"Kullervo" purjehti vajailla lasteilla, ja rahtimaksuja täytyi yhä
alentaa, jos mieli vähänkään ansiota saada.

Laivan pääisäntä, joka ensi vuosina, noina levinä aikoina, aina oli
sitä vastaan ottamassa ja piti pienet kemut jokaisen ulkomaamatkan
jälkeen, tuli tylyksi laivaa kohtaan ja ani harvoin kävi sitä
katsomassa. Ja yhtiökokouksissa osakkaat murisivat, joku kiroilikin
laivaa, kun se niin vähän tuotti. Kapteeniin se koski kipeästi. Hän oli
alati tehtävänsä tunnollisesti täyttänyt, vaan kiitoslauseita ei nyt
muistanut kukaan. Nuo osakkaat ne eivät pitäneet mistään muusta kuin
voitosta, jako-osuuksista.

Kapteeni Malm kyllä koetti liehua, tinki ja teki sopimuksia, kävi
jokaisen luona keltä suinkin luuli lastia saavansa, lupasi alennusta
ja pikaista toimitusta. Häpeä olisi kaupungin ensimäisen suuren laivan
kuolla kannatuksen puutteeseen. Vaan liikemiehet olivat jäykkiä ja
kylmiä, välinpitämättöminä kuuntelivat kapteenin tarjouksia, sillä he
tiesivät, että hänen jälestään tulee toinen ja kolmas kapteeni, jotka
jokainen ottavat toistaan helpommalla.

Yhtiökokoukset tulivat yhä ikävämmiksi. Entiset suuret, hauskat kemut
vuosikokouksen jälkeen muuttuivat pieniksi Havannan sikareiksi ja
pariksi kupiksi kahvia, joita liikkeenjohtaja hyväntahtoisuudessaan
tarjosi kokouksen jäsenille. Osakkaat kynsivät päätään, noituivat ja
melkein tarkoituksella sanoivat Malmille:

— Mitenkä sinun laivasi on taas niin huonosti seilannut? Sinä saatat
häviöön koko yhtiön!

Kapteeni Malm tuskin uskalsi tuoda esiin ehdotustaan laivan
korjauksista, jotka olisi talven aikana ensi kesän liikettä varten
tehtävä. Osakkaat kauhistuivat vähäisempiäkin ehdotuksen numeroita ja
tuskin kärsivät kuulla kaikkea.

— Mene hiiteen sinun ainaisten korjaustesi kanssa! huusi patruuni
Grönlund, joka oli kokoukseen saapunut "pienessä sievässä", niin
kuin hän sanoi, sen tähden, että levollisemmin voisi kuulla
kertomuksen laivan liikkeestä viime kesänä sekä selvityksen voitto-
ja tappiotilistä ja kapteenin korjausehdotukset. — Kuulepas, sinä
Malm! sinä myynäät ja laittelet sitä laivaasi kuin mitäkin morsianta,
heh, heh! Eiköhän se kelpaisi sinun yksityiseen palvelukseesi vähän
huonompanakin, sillä et sinä, Jumal' avita, keltään lastia saa! Sinä
vaan tahtoisit sitä enemmän kustannuksia, kuta vanhemmaksi se tulee.

— Mutta eikös setä Grönlund ole huomannut itsestään, että kuta
vanhemmaksi ihminenkin tulee, sitä enemmän hän tarvitsee korjausta ja
kustannuksia. Viimein ei hänestä tule kalua suurillakaan kustannuksilla.

— No, no, veli Malm, asetuhan toki! Kyllähän minäkin sen filosofian
tiedän, vaikka sinua tässä vähän hätyyttelin. Vaan kunniamerkin
hankkisin sinulle, jos saisit laivasi Vellamolle kaupatuksi: yhtiön
kunnia toki siten vielä säilyisi, ja onhan laiva vakuutettu täydestä
arvosta. Eikös se olisi helkkarin viisas temppu, häh, häh!

— Ja se olisikin hyvin helppo tehdä, sanoi kapteeni. Olisittepa olleet
katsomassa, kun syksyllä laivaa tarkastettiin tokassa, niin sen pohja
oli täynnä reikiä kuin vasu. Naulat putoilivat sormella työntämällä.
Tästä näette, miten olen kustannuksia säästänyt. Vaan nyt en uskalla
tietteni lähteä laivaa hukuttamaan.

Kun kapteenin kertomus laivan tilasta oli luettu, loppui osakkaitten
maltti. Pohja oli korjattava, uusi höyrypannu laitettava ynnä paljon
muita kalliita kustannuksia.

— Myydään koko ruuhi! esitti hra Grönlund. Kapteenin sen sopisi
parhaiten ostaa, kun noin hyvin tuntee laivan viat. Paljoko tarjoat —
ensimäinen, toinen — —

Koko kokous oli sitä mieltä, että laivasta on päästävä erilleen tavalla
tai toisella. Päätettiin myydä se vapaaehtoisella huutokaupalla.

Kapteeni Malm ajatteli laivan ostoa. Jos vaan hän olisi varakkaampi,
olisi liikeneviä rahoja, kyllä hän koettaisi. Ehkä onnistuisi
yksityinen paremmin kuin monipäinen yhtiö. Laivan omistajana hän
ei olisi sidottu mihinkään taksoihin, voisi vapaammin kilpailla ja
menetellä oman mielensä mukaan.

Vaan sepä se oli, kun ei ollut rahoja. Hänelläkin tosin oli pääomaa,
vaan se ei ollut pankeissa eikä obligatsiooneissa, se oli pienten
kasvavien kapteenin alkujen muodossa. Se kyllä oli "liikkuvaa" pääomaa,
vaan sangen hankala sitä olisi ollut käyttää liikkeessä. Eivät ainakaan
laivayhtiöt semmoiselle suurta arvoa antaneet.

Sen tähden täytyi hänen jättää ostotuumat mielestään ja katsoa päältä,
kun kaikki rahamiehet tekivät laskuja laivan tuottavaisuudesta, jos sen
kannattaisi ostaa. Laivaa käytiin katsomassa ja tutkimassa ja tehtiin
jos jonkin laisia suunnitelmia.

Huutokauppapäivänä oli kapteeni virkansa puolesta kutsuttu
puolueettomana henkilönä antamaan tietoja laivasta, esittämään sen edut
ja hyvät ominaisuudet ja paljastamaan sen heikot puolet.

Lukuisa joukko ostajia oli saapunut laivaa huutamaan. Syksyinen jää
oli jo siksi kovaa, että kesti varoen mennä laivalle, jonka ympärille
oli pelosta asetettu lautoja, joilla ostajat seisoivat. Vaan eräs
Vaasan herra, tavattoman lihava ja punakkakasvoinen ukko, ei uskaltanut
tulla jäälle. Hän köllistelihe rannalla, kiikaroiden laivaa, ja hänen
toverinsa, nähtävästi oma poikansa, meni laivaa tarkastamaan.

Paikkakunnan liikemiehet, joille laiva oli vanha tuttu, kepillään
koputtelivat laivan kupeita, vaan vieraat ostajat tekivät tarkkaa
tutkimusta. He kiipesivät laivaan, veitsellä vuolten tunnustelivat
kantta onko se lahoinen, kävivät konehuoneessa moukaroimassa
höyrypannua, tarkastivat ruomat ja syynäsivät salongit. Pufetissa
oli hyllyt raastettu paljaiksi, pöydällä pari särkynyttä pulloa, ja
pufettineidin salongissa oli vuode remallaan auki, peili rikottuna
ja huonekalut epäjärjestyksessä, aivan kuin sen haltijatar olisi
tullut mielettömäksi, hosunut ja kaatanut kaikki nurin narin ja sitte
juossut johonkin loukkoon kaulastaan nuoraan riippumaan. Tuuli oli
ikkunan saumasta pyryyttänyt hiukan lunta avonaiselle vuoteelle.
Kauppaneuvoksen prokuristi, jonka hauskimpia hetkiä oli ollut kesällä
yön hämärässä juoda likööriä laivassa ja valvottaa pufettineitiä,
pisti uteliaasti päätään salonkiin ja ahnain silmin katseli sitä. Vaan
yrmeästi hartioitaan puistaen hän kääntyi pois.

Siinä seisoi ennen niin uhkea laiva niin alakuloisen ja alastoman
näköisenä, että kapteeni Malmin kävi kovasti sääliksi sitä. Jos
mitenkään hän voisi, niin hän huutaisi sen. Mielessään kulki pitkä
historia laivan syntymästä saakka, minkä ajan hän oli laivalla
purjehtinut ja siitä elatuksensa saanut. Se täytyi nyt jättää toisille,
ja se tuntui raskaalta.

Toimitusmiehen verkalleen ja virallisesti lukiessa tarjousten määrää
ja lukua, seisoi kapteeni nojaten oikeaa jalkaansa vasten, veteli
syviä ja pitkiä henkäyksiä ja tuijotti edessään olevaan laivaan, joka
jokaisen korkeamman huudon jälkeen näytti pakenevan kauvemmaksi hänen
luotaan. Häntä sitä paitse hävetti ne tarjoukset, joita laivasta
tehtiin. Kauppaneuvoksen prokuristi lähti huutamaan viidestä tuhannesta
markasta laivaa, joka alkujaan oli maksanut 150 tuhatta ja oli vielä
kelpo alus. Huuliaan purren ja kehenkään katsomatta hän heti tarjosi 15
tuhatta. Siitä ottivat sitte toisetkin kiinni ja 25 tuhanteen huusivat
aika vilkkaasti. Vaan sitte taas laimeni ostohalu, ja jokainen mainitsi
tuota uudesta laitettavaa höyrypannua.

— Mutta Herran nimessä, maksaahan tuommoisessa suuressa merilaivassa
paljas runkokin enemmän kuin 25 tuhatta, huudahti kapteeni Malm
kärsimättömänä. Ja hän luetteli paikkakunnan vesiä kulkevia laivoja,
paljoko mikin oli tullut maksamaan, niin että tähän kaikkeen nähden
tämä ei ollut kuin pilkkahinta uljaalle merilaivalle.

Huutajat vähän hymyilivät kapteenin innostukselle, vaan suuremmissa
summissa alettiin huutaa, ja saivat kuin saivatkin hinnan nostaa
nuivatuksi 35 tuhanteen markkaan.

Laiva joutui eräälle meren rantalaiselle yhtiölle, kokonaan toisiin
seutuihin. Yhtiön asiamies oli jo edeltä päin paikkakunnan konepajalta
tiedustanut, mitä se ottaisi laivan korjauksesta, ja koska sikäläiset
konepajat hänen mielestään tekivät helpommalla, oli laiva keväällä heti
jäiden lähdettyä kuletettava sinne.

Kevät tuli ja aikainen tulikin. Kapteeni Malmi varusti erään toisen
yhtiön laivaa, jota hän oli nyt tuleva johdattamaan. "Kullervolle" tuli
kulettajat, jotka laittoivat sitä reilaan sen verran, että saivat sen
viedyksi uuteen kotiinsa, jossa talven aikana tehty uusi höyrypannu
oli sitä odottamassa. He ajoivat laivan satamaan, siitä lähteäkseen
matkalleen.

Mutta nyt ei ollut lähtö kenestäkään entisenlainen. Kaihon, oikeinpa
surun tunne valtasi saattoväen, jota oli saapunut rannalle melkoinen
joukko. Puolentoista kymmentä vuotta paikkakuntaa palvellut laiva oli
nyt tuossa vierasten omana. "Kullervo" oli nyt sitäkin säälittävämpi,
kun ympärillä kaikilla puolin oli vasta maalattuja, uudestaan
nuortuneita laivoja, joiden rinnalla "Kullervo" viime kesäisessä
vanhassa asussaan näytti hirveän vanhalta, kun jo oli ijällinen
ilmankin.

Kapteeni Malm oli koko perheensä kanssa saattamassa "Kullervoa". Hänen
rouvansa oli hyvin surkumielisen näköinen ja pienet kapteenin alut
vähäpuheisina katselivat laivaa, josta heillä oli monet valokuvat ja
sitäkin lukuisammat muodostukset puusta ja kaarnasta. Kaikkien heidän
suurempien ja pienempien laivojensa nimenä oli "Kullervo" ja sen
malliin ne olivat tehdyt. Kuten oikeilla merimiesluonteilla, oli heillä
isän kuljettama laiva esikuvana kaikkeen. Kun he koulusta kilpaa kotiin
juostessaan sivuuttivat toiset, huusivat he: "Näin se Kullervo ajaa
edelle muista!" Kun he katukahakassa hyökkäsivät ainaisten koululaisten
vihollisten katupoikain kimppuun ja pehmittivät heitä aikalailla, oli
sotahuutona: "Kullervo laskee läpi venäläisen laivan!" "Kullervo" oli
kerran Itämerellä ajanut vastakkain erään venäläisen laivan kanssa,
niin että venäläinen vähän vahingoittui. Vanhin pojista, — kapteeni
Malmilla oli kolme poikaa, — tahtoi aina pitää "Kullervon" kapteenin
viran, keskimäinen ajomiehen ja nuorin koneenkäyttäjän. Vanhin
pysyi aina kapteeni Malmina, vaan toisten nimet muuttuivat milloin
Heikkisiksi, milloin Rissasiksi ja milloin miksikin, aina sitä mukaa,
minkä nimellisiä miehiä milloinkin oli laivassa. He näet nimittivät
itseään laivamiesten nimillä.

Näihin nuoriin urheihin merimiehiin teki "Kullervon" tila alakuloisen
vaikutuksen. Paitse vanhaa pukua, oli laivalla nyt komentajina ja
kulettajina miehiä, jotka heidän mielestään olivat kaikkia muita
vaan ei merimiehiä. Ryhdikkään kapteeni Malmin sijasta laahusteli
komentosillalla muuan vääräsääri, joka alati piti käsiään housun
taskuissa. Kymmentä vertaa uljaampia olivat myös viime kesäinen
ajomies ja koneenkäyttäjä kuin nyt nuo, jotka piipun nysä hampaissa
laivan kaidetta vasten haukottelivat ja katselivat joukkoa. Aivan
oli nyt "Kullervo" joutunut kelvottomiin käsiin. Pienet merimiehet
eivät puhuneet toisilleen mitään, vaan ihan samallaisen vaikutuksen
"Kullervon" kohtalo nyt teki heidän merimiesluonteihinsa ja yhdellä
tavalla he jokainen ajattelivat "Kullervon" miehistä.

Kapteeni Malm itse koetti näyttää vilkkaammalta, meni laivaan, katseli
entisiä tuttuja paikkoja ja puheli laivamiesten kanssa. Uudelle
kapteenille hän vielä sittekin kuvaili laivan hyviä puolia.

Kapteenin rouva tahtoi vielä nähdä kapteenin hytin, jossa miehensä oli
15 kesää viettänyt ja jossa hänkin parhaasta päästä oli asustanut,
silloin kun kerran kävi Lyypekissä.

Kello kalahti, lähtöhetki oli tullut. Soitto ruosteisen kellon laitaan
kuului niin soinnuttomalta, kolealta, aivan kuin laiva olisi kadottanut
kaiken elämän halunsa. Kulkemaan sen kuitenkin täytyi lähteä. Vaan
jäykkää oli kulku alussa ja käänteet kömpelöt, sillä laivamiehille
olivat ahtaat kulkuväylät vieraita. Näytti kuin laiva olisi outoja
kulettajiaan vierastanut, niin kuin uutta ajajaansa vanha uskollinen
talon ruuna, joka arvelun perästä jälelleen pälyen lähtee verkalleen
tekemään taivalta.

Kapteeni Malm, hänen rouvansa, lapsensa ja koko saattojoukko huiskutti
nenäliinoja — ei kenellekään matkustajalle tai laivamiehelle, vaan
laivalle itselleen. Se oli ollut yhteiskunnan jäsen sekin, tehnyt
ihmisille palvelusta, ansainnut liikkeellä ja maksanut verot. Sen
tähden tuntui nyt siltä kuin yksi osa yhteiskunnasta, yksi sen jäsen
olisi mennyt, otettu pois vieraisiin oloihin. Ja sillä oli ystävänsä ja
vihamiehensä silläkin. Ystävät tunsivat sitä kohtaan myötätuntoisuutta,
olivat tulleet sitä saattamaan ja nyt innokkaasti huiskuttivat
liinojaan. Vihamiehiä olivat toiset laivayhtiöt, jotka nyt ilkkuivat
sydämessään, kun oli saatu yksi kilpailija pois.

Hiljaa kulkiessaan näytti "Kullervo" tunteelliselta olennolta, joka
lämpöisellä sydämellä otti vastaan, myötätuntoisuuden osoitukset. Se
oli liikutuksissaan niin kauvan, kun oli noiden ystäviensä näkyvissä.
Vaan kun se oli ehtinyt saaren taakse, osotti kiihkolla tupruava
savupatsas, että "Kullervo" oli kuivannut silmänsä, ottanut jälleen
päälleen raittiin merimiehen luonteen ja pää pystyssä teki kulkuaan
niin kuin aina ennenkin.

Kapteeni Malm huiskutti liinaansa niin kauvan, että kätensä hervahtui.
Herettyään huiskuttamasta, tunsi hän silmänsä kosteiksi, niin että
niitä piti kuivata.

Kotiin mentyä pyysi hän rouvansa laittamaan teetä, ja ehkäpä hän
itse siinä sivussa tekee totilasinkin. Vietetään iltaa "Kullervon"
viimeiseksi kunniaksi ja muistoksi.

Ilta kului kertoessa "Kullervon" merimatkoista, vaaroista ja
vastoinkäymisistä, onnellisista pelastumisista ja loistavista retkistä.
Pienten merimiesten mieliin oli pysyvimmin tarttunut se yhteen törmäys
venäläisen laivan kanssa, jossa he kuvittelivat "Kullervon" ajaneen
venäläisen poikki, lävitse kerrassaan.

Seurassa ei ollut muita kuin kapteenin oma joukko. Vaan heihin
"Kullervon" kohtalo enimmän koskikin, sillä he olivat olleet sen
likeisimpiä.




Raukka.


Tulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon sadetta
pitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien pilvien
hämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se oli
mahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen nähnyt.
Kuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän mykevä kansi.

Ruumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä
sydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia
paholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan hengen
ja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi edessäni
ollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä kasvanut ihminen.
Rohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin lähemmä tarkastamaan
tuota peräpenkillä pöydän takana olijata.

Tuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen ruumis,
onnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri pahka;
kädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat sisään
päin tuskallisesti kääntyneet; vasen jalkaterä oli ulospäin melkein
taakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset, vaan ne oli
venyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää, jonka tähden ne
olivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät mulkoilivat minua
kohden.

Sellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt paita
päällään.

Minun tuli hyvin tuskalliseksi oloni, kun vielä olimme kahden kesken.

— Onko se vieras? kysyi hän vihdoin, yhä mulkoillen silmiään.

Minua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen pehmeä
lapsen äänensä rauhoitti.

— Vieras olen, vastasin.

— Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa? kysyi
hän taas.

— Jopa se vähän kasteli. — Oletko sinä talon poika?

— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä on
yhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — kuka se
olikaan sitte? Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä,
niin kysytään siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään
enemmän kuin muista, isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän.
Minä saan maata äitin ja isän kanssa porstuanpohjakammarissa, vaan
toiset eivät saa. Ja minua käytti isä markkinoillakin ja siellä minä
sain syödä paljo renikoita ja orehkia.

— Onkos isä käyttänyt sinua tohtorissa?

— Sillä markkinatiellähän se käytti tohtorissakin.

— Mitäs tohtori sanoi?

— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä kalua
tule.

En tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan, luullen
saattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta itsestään
kertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin kasvoin ja
niin kuin asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.

— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen. Se
on niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun päähäni,
niin eikö se ole kova!

— Kyllä minä uskon.

— Minä lyön tähän seinään, niin kuulette, kuinka se on kova.

Ja hän koputti päätään seinään, että kolahteli.

Minä kielsin hänet siitä ja katselin häntä suurella säälillä.

Hän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte hän
taas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:

— Ja minä olen myös sokea: en näe teitäkään yhtään. Ennen minä näin,
vaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin somaa, kun ei näe
mitään!

Hän nauroi lapsen tavalla, illistellen silmillään minuun päin.

— Eikös silloin ollut lysti, kun sinä näit? kysyin.

— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän
orivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja hyvä
juoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se vasta on
menijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on ja se panee
kilikili. Eikös se soi somasti?

— Soipihan se.

Joku tuli ovesta tupaan. Poika kuunteli astuntaa ja kysyi:

— Onko se Tiina?

— On.

— Meillepä tuli vieras, ja se istuu minun lähellä penkillä. Minä
soittelen vieraalle tiukua... kilikili... kilikili... On minulla ollut
kulkunenkin. Sanokaapas, vieras, minkä tähden kulkunen niin somasti
kulajaa?

Minä selitin.

— Kuules, Tiina, kulkusen sisässä on pieni kuula, ja sen tähden se niin
somasti kulajaa. Se kulkunen nyt on oriin niskassa...

Hän soitteli tiukuaan, illisteli ja kasvot käyden nauruun sanoi:

— Meidän mustalla ruunallapa on häntä! Kun sitä kärpänen puree,
huiskauttaa se sillä hännällä!

— Vai niin!

Hän istui sitte ääneti, kasvonsa osoittaen erilaisia ilmeitä. Kysyin
häneltä ikää.

— Kolmannella kymmenellä.

— Ei se ole kuin kolmannellatoista, oikasi talon tytär.

— Minäpä olin yhdeksännellä, kun minulta näkö katosi, selitti poika
vilkkaasti. Minä lähden nyt hakemaan kammarista toisen tiuvun, että
näytän sitä vieraalle.

Hän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin
laihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut
kävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.

Mutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen; kätensä
koukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja pahkaselkää
kolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja hän äänteli
eläimen tavalla.

Talon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon vaivoissa
kiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.

— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi, sanoi talon
tytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.

Poika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta kamppauksesta
lepäsi hän selällään hetken.

— Nostapas Tiina minut penkille istumaan, pyysi hän sitte heikosti.

— Minä nostan lapsen.

Penkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän
kokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.

— Vieläkö se vieras on täällä? kysyi hän.

— Vielä minä olen.

— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata
vasten.

— Eikö se koske?

— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta tulee
aina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista mitään.
Se on niin somaa, kun ei muista mitään!

Hänen kasvonsa nauroivat lapsellisesti.

En voinut muuta kuin mykkänä surkutella häntä.

Sade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin
alkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti
ja puheli:

— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet
kastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä se
Jumala siltä on: sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella
tuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen, kun
kun minä kuolen.

— Kuolisitko sinä mielelläsi?

— Kuolisin toki! Minä pääsisin taivaaseen! Jumala antaisi minulle uuden
pienen pään, uuden ruumiin ja terveet jalat, eikä enää paha pieksäisi.
Minulla on kassassa rahaa kaksi penniä, ja ne minä sitte annan
Jumalalle.

Tuosta raukasta oli raha kallein lahja, minkä voi Jumalallekin antaa.

Pois lähtiessäni annoin hänelle rahan käteen. Hänen kätensä ja
ruumiinsa vapisi, tuntiessaan tuon kalliin kappaleen. Hän puristi sen
pitkillä laihoilla sormillaan kovasti kouraansa ja kasvoissaan väreili
suurin lapsellinen hyvämieli, joka valtasi hänet niin, ettei osannut
puhuakaan. Hyvästiksi kättä antaessaan muutti hän vavisten rahan
oikeasta kädestä vasempaan.

Menin ulos. Vaan kohta palasin vielä tupaan takaisin unhottunutta
keppiäni ottamaan.

Poika hypisteli rahaa kädessään, koetti ojentaa vaivaista kättään ja
riemulla kertoi, luulleen minua talon mieheksi:

— Heikki, Heikki! Minullapa on rahaa! Vieras antoi minulle rahan! Tätä
minä en anna muille kuin Jumalalle, sitte kun minä kuolen ja pääsen
taivaaseen ja minä saan uuden ruumiin ja osaan kävellä eikä enää paha
pieksä...

Syvästi liikutettuna läksin talosta, toivoen että tuo raukka pian
pääsisi taivaaseensa, saisi uuden pienen pään ja uuden ruumiin ja
osaisi kävellä eikä enää häntä "paha pieksäisi".




Pikku Aaro.


Pikku Aaro löysi metsässä muurahaispesän, johon hän kepakolla vetäsi
syvän haavan. Siihenkös keräytyi paljo muurahaisia, ja ne olivat
kuin tulessa. Hän kumartui oikein lähelle katsomaan ja kuuli pientä
kihinätä. Ne näyttivät niin vihaisilta, juoksivat, pysähtyivät ja
kipristelivät itseään ja olisivat varmaan hypänneet hänen silmilleen,
jos vaan olisivat voineet. Hyvin hienoja vesisuihkuja hän sai
kasvoilleen. Koivusta, mikä oli aivan pesän vieressä, pudottausi hänen
päälleen muurahaisia, jotka kohta polttivat niskassa ja kaulassa, ja
jaloista niitä nousi polviin, joissa ne avonaisista lahkeista pääsivät
ihoa puremaan. Häneltä pääsi pieni huuto, kun hän väännellen itseään
ravisteli niitä pois.

Tästä sai hän uutta intoa ja yllykettä. Ensimäisen kosketuksen
kepakolla oli hän tehnyt ihan leikillään, vaan nyt syttyi hänessä
oikea vihollisuus noita polttavia pieniä eläviä vastaan. Hän otti
suuremman puun ja hajotteli sillä pesää, suureksi riemukseen katsellen
muurahaisten raivoa ja ponnistuksia vihollista vastaan. Puunsa oli
pian täynnä noita tulessa liikkuvia eläviä, vaan hän viskasi sen pois
ja otti toisen, jolla kahta kauheammin hajotti pesää. Ähäh, eivätpä ne
taitaneet hänelle mitään! Saavat sitä puuta purra, ei siihen koske!

Viimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja.
Hän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo
pieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat? Hän
kumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan pieniä munan
muotoisia kappaleita: Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja jäi uteliaana
katsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.

Muurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne eivät enää
olleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät munako'olle ja
alkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi seuraamaan, mihin ne
veivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie toiselle pesälle, ja sitä
ne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen huomannut. Suurella hopulla
kiidättivät muurahaiset muniaan toiselle pesälle, menivät käytävistä
sisään ja jättivät sinne tavaransa, koskapa jokainen tuli tyhjänä
takaisin. Kun hän kääntyi uudestaan tielle, näki hän sen olevan aivan
täynnä noita pieniä rahtimiehiä.

Hän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden
muonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että
tässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka, kun
naapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille,
sylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat
ehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti vielä
sen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä nyt tuntua
samanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo pienet raukat!
Kuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin, ei hän toki
olisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan yhdessä
pesässä entisten asukasten kanssa?

Ahah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon, peitteli
munia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee parannetuksi ja
entiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui katsomaan, mihin toimiin
muurahaiset nyt ryhtyvät.

Ne kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos ja
entisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne
siis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan
katseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli
yhä naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset.
Ajattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo
ja pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli
niin hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran
hän oli ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä
kotiin. Sydämestään säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten
lakkaamatonta kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan.
Hänellä oli niin kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.

Hän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli,
mitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen
auringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut,
muurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään.
Ne olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin
Pilkka, joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa
isälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.

Siinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs vikkelä
muurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää kaikkia
neuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä ylemmäksi
ja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety peittämään.
Siinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.

Aaro säpsähtää, pyyhkäsee kädellään, ja muurahainen lentää veteen.

— Oi, sinnekö sinä menit!

Hän otti sen kädellään kivelle.

Muurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa, seisahtuu
ja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä moneen kertaan
ja hyvin rauhallisesti.

Aaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa
sen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni
avutonna, pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki karahkan,
jolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan oksaan.
Aaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että tuon
oksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven hän laski
kivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja kädet
rinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut suinkaan
sitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.

Se kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa kohosi
laine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi ylös ja
laskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä. Nousi jälleen
oksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin tähystellen, ja
siinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita tuntosarviaan.

Monta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti.
Viimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka
laineet sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se
veden alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se
sen tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte
omakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.

Muurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä. Kun
korkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se itsensä
sitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin kokonaan veden
sisään.

— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti keppiä
myöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti kuivalle.

Aaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi kiertää;
Aaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja rupesi taas
etujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat vedessä menneet
kaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.

Mutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi viedä
sitä nopeasti ulapalle.

— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä
karahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas
selälle avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen
päin ja oli jo sen tavottamaisillaan, kun jalkansa luiskahtivat, musta
liukas lima kalliossa veden rajassa livetti, hän keikahti takaperin ja
suilahti jyrkkää kallion kuvetta myöten syvyyteen.

— Nyt se jäi...! ehti hän vaan huudahtaa.

Mutta hänen karahkansa, joka hänen mukanaan meni veteen, pelasti
muurahaisen. Muurahainen kapristausi siihen kiini ja oli turvassa,
vaikka ei se siinä kuivaa löytänyt. Vaan laineet toivat vähitellen
karahkan rantaan kalliota vasten ja muurahainen nousi maihin.
Tunnettuaan olevansa oikealla kiinteällä, kuivalla kalliolla, johon
vielä paistoi lämmin päivä, pysähtyi se Aaron olkihatun luona,
selvitteli ja kuivasi tuntosarviaan, veteli ja suki niitä etujaloillaan
niin kuin suitaan pitkiä kastuneita viiksiä. Nyt se teki tämän
toimituksen rauhallisemmin kuin koskaan ennen ja läksi sitte juosta
vikeltämään metsään.

Mutta siellä se tapasi pesänsä kauheasti hävitettynä ja toverinsa
surullisessa majan muutossa.




Muukalaista verta.


Korventauksen kylän mustat pystykorvaiset koirat katselivat eperöivin
silmin suurta väen liikettä heidän ennen niin hiljaisessa ja
rauhallisessa kylässään. Outoja, muukalaisia ihmisiä tuli joka taloon.
Ne eivät olleet saman näköisiä eivätkä muutenkaan saman laisia kuin
oman kylän asukkaat. Niissä oli aivan vierasta hajua. Miehillä ei ollut
tutun hajuisia lammasnahkaturkkia ja sarkatakkia; pikkuisissa, ahtaissa
ja tiukkakutoisissa vaatteissa ne olivat, ja sekä miesten että naisten
kengissä ei ollut entistä niin tuttua pieksukengän tervan hajua.

Ensin he luulivat heitä suureksi mustalaismatkueeksi ja haukkuivat
heitä kuten mustalaisia. Vaan ne eivät olleet mustatukkaisia eivätkä
pitäneet niin suurta ääntä kuin mustalaiset, eikä niillä muutenkaan
näyttänyt olevan mustalaisten tapoja. Ja vaikkei niillä ollut noita
rakashajuisia lammasnahkaturkkia eikä tervapieksuja, niin olipa sen
sijaan hyvät ruuat ja lie olleet hyvät juomatkin. Lihaa ne söivät
vahvasti, sillä hyviä luita ilmaantui kosolta tallin taakse, jossa
piskit kävivät niitä tappelun väellä jakamassa. Etenkin tämän
viimemainitun seikan tähden Korventauksen koirat tavastuivat noihin
vieraihin ihmisiin jotenkin pian.

Nuo ihmiset ryhtyivät kummalliseen toimeen. He menivät synkimpään
korpeen, hakkasivat suuret, uhkeat petäjät ja kuuset maahan, ja
vuoresta särkivät kallioita lohkareiksi, joita vedättivät sinne
korpeen. Korpeen syntyi vähitellen pitkän pitkä, kahden puolen
kaukaisuuteen hienoksi viivaksi katoava tie. Se varmaan ei ollut
maantie, sillä sitä myöten ei ajettu kirkkoon eikä vedetty kylän
lumirekeä.

Nämä näkemät, niin outoja kuin olivatkin, eivät Korventauksen
koirissa kuitenkaan herättäneet semmoista ihmetystä kuin näkemys,
jonka Alatalon Sapakki näki eräänä kipakkana pakkaspäivänä tullessaan
metsästä oravia puista haukkumasta. Sapakki oli innokas oravakoira ja
kävi huvikseen haukkumassa niitä yksinäänkin. Juostessaan kauppiaan
kartanon ohi poikkesi hän pikimältään pihaan, haisteli portin pielet
ja nuuski nurkkajuuret hyvin epäluuloisesti. Silloin tunsi hän äkkiä
jonkun nuuskivan häntä itseään. Sapakki kääntyi päin — ja oli lentää
takaperin. Edessä seisoi outo elävä kuin kummitus. Se oli suuri eläin,
vähän vasikan näköön, samalla tavalla valkeakarvainen, ruumis miltei
läpikuultava, onnettoman laiha, hoikkamahainen ja hontelojäseninen.
Se värisi koko ruumiissaan. Vaan sillä oli niin kuin koiran pää,
samanlaiset vilkkuvat silmät, koiran asento, ja sen häntä liehui
ystävällisesti.

Pienenläntä Sapakki oli niin tyrmistynyt ja hetken ajan, ikään kuin
tainnuksissa, ettei voinut paikaltaan liikahtaa, takaperin kaatumassa
vaan kivotti tuon suuren eläimen edessä. Vaan kun Sapakki ehti saada
tahtonsa takaisin, lähti hän juosta pinkasemaan minkä töppösistä
lähti ja vähän matkan päässä päästi surkean hätähuudon kuin hengiltä
otettava. Yhtä laukkaa kiiti hän kotiinsa. Oven edessä hän hätäisesti
ulvahteli, pyrkien sisään. Sisään päästyään työntäytyi hän penkin alle
nurkkaan, josta pelokkaasti kilmuili.

Ihmiset ihmettelivät, mikä Sapakki raiskaa oli kohdannut, oliko
tapellut ja saanut selkäänsä.

Samanlainen pelästys tapahtui Ylätalon Pilkalle.

Mutta muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen tulivat melkein kaikki
kylän urhoolliset koirat kauppiaan kartanon edustalle ja varovaisesti
kiertäen ja kaartaen kuin piirittävä sotajoukko lähestyivät pihaa.

Pihaan tultuaan tuli eräästä lautakommakosta, jonka moista
Korventauksen koirat eivät olleet ennen nähneet, esille se suuri valkea
vasikka ja sen jälestä vielä suurempi pikimusta rutale, niin kuin
karhun pentu, joita kylän koirat olivat nähneet.

Kylän pystykorvat vavahtivat joka jäsenessään. Eivät olleet moisia
elukoita ikipäivinään nähneet. Kumpaisellakin oli suuret lerppakorvat
ja molemmat olivat niin hentojäseniset, että hoippuen liikkuivat.

Nuo oudot eläimetkin seisahtuivat, ja oltiin nyt rintamassa
vastatusten. Kylän koirat murisivat oudostuksissaan, vaan ne kaksi
vierasta rupesivat rauhallisesti istumaan, kun heidän oli vaikea
kannattaa itseään seisallaan. He värisivät vilusta.

Muukalaisten levollisuus rauhoitti kylän koiria ja antoi rohkeutta.
Penttilän Nuoli, teräväkuonoinen, vanhin ja rohkein kylän koirista,
jolta karhun sanottiin hännän puraisseen ja jolla oli arvettuneita
haavoja muistoina karhu- ja susijahdeilta, lähestyi muukalaisia
verkalleen, kuono maassa juurottaen, veti vainua ja murisi vihaisesti.
Hänelle antoi vielä vihaisemman muodon tuo töpöhäntä, sen tähden ettei
hänellä ollut tätä hänen suvulleen niin tärkeätä välikappaletta,
jolla ystävyyttä osoittaa, silloin kun sitä joskus sattui olemaan.
Lähestyessään pitivät toverit takanaan vihaista, rohkaisevaa murinaa.

Muukalaiset ottivat hupaisesti vastaan tämän kummallisen tervehdyksen.
He rupesivat lyyhälleen maahan, taputtivat etukäpälillään maata
ja haukahtelivat, leikkisästi päätään viskoen, niin että suuret
lerppakorvat heiluivat.

Tämmöinen käytöstapa oudostutti Nuolta. Hän seisahtui ja arveli, yhä
kuono maassa juurottaen. Tekivätkö ne nuo pilkkaa heistä? Sitte hän
näytti päättävän ja lähestyi varmasti.

Muukalaiset nousivat ja hyppien keikkuen tulivat Nuolen luo. He olivat
erinomaisen ystävällisiä ja heti panivat suuret käpälänsä Nuolen päälle.

Mutta Nuoli näytti heille terävät, kirkkaan valkoiset hampaansa
suipussa suussaan, kuononsa kipristyi ja hän veti ilmaa että korisi
vanhassa rinnassaan. Hän ei ollut suvainnut leikkiä pitkiin aikoihin,
saatikka tämmöisessä tilaisuudessa, kun hän oli niin totisella asialla.

Muukalaiset hämmästyneinä vetäytyivät vähän takaisin, vaan sitte
aikoivat nuuskia Nuolta, tunnustellakseen, mitä lajia koiria Nuoli
oikeastaan oli. Vaan kun he yht'aikaa lähestyivät, näytti Nuoli taas
hampaansa.

Muukalaiset yhä enemmän hämmästyneinä peräytyivät vähän matkaa takaisin.

Sitte meni Nuoli nuuskimaan heitä, hyvin varovasti ja varmasti. Ensin
hän lähestyi mustaa karhunpojan näköistä. Se antautui kernaasti
tunnusteltavaksi, katsellen hyväntahtoisella hymyllä kolmatta vertaa
pienempäänsä Nuolta.

Samalla aikaa lähestyi vasikan näköinen Nuolta ja alkoi haistella.
Vaan Nuoli karkoitti hänet äkäisellä murahduksella, samalla näyttäen
veripunaisia ikeniään.

Tarkasteltuaan karhunpentua ja huomattuaan sen sukuunsa kuuluvaksi,
antoi Nuoli rehellisesti itsensä sen haisteltavaksi.

Tuttavuuden tehtyä karhunpennun kanssa, lähestyi Nuoli valkeata
vasikkaa. Vasikka innostuneena lierutti häntäänsä tuon totisen tuikean
Nuolen häntä kaikilta puolin nuuskiessa.

Vasikalle oli Nuoli kylmempi, huolimatta sen kiihkeästä ystävyydestä.
Vastatervehdykseksi Nuoli ei antanutkaan sen haistella itseään, vaikka
vasikka olisi niin suurella halulla tahtonut: mutta Nuolella oli
inhonsa hänelläkin.

Kenties oli Nuoli vähän kohteliaampi karhunpennulle sen tähden, kun
se oli "heikompaa sukupuolta". Vasikka taas oli tuota "vahvempaa
sukupuolta", samaa mitä Nuolikin.

Virallisen tervehdyksen kylän vanhimpana tehtyään, kääntyi Nuoli
takaisin koirajoukkoon, joka haukuskellen oli seurannut tervehdystä ja
vähitellen lähestynyt muukalaisia.

Nyt seurasikin heidän vuoronsa. He jokainen tekivät tuttavuuden, arasti
ja arvellen, vaan suurella uteliaisuudella. Vanhemmat tekivät samalla
arvokkaalla tavalla kuin heidän päämiehensä, nuoremmat vähän vapaammin.

Penttilän Nuoli istui etempänä, katselija odotteli. Kylän koirat
lähtivät sitte yhdessä joukossa pois, haukkuen ja muristen, ikään kuin
neuvotellen näiden uusien, outojen ilmiöiden johdosta.

Ne kaksi muukalaista jäivät portille katsomaan koiralauman jälkeen ja
vaihtoivat keskenään silmäyksen, jossa oli kummastelua, hymyä ja pään
pudistusta.

Rautatieinsinööri tuli työmaalta päivälliselle asuntoonsa kauppiaan
taloon ja keskeytti koirainsa mietteet. Hän käski ne kommakkoonsa
pakkasesta värisemästä.

Ne olivat vielä pentukoiria, suurikasvuisia, honteloita ja
raukeajäsenisiä. Mustan nimi oli "Rabbe", valkean "Caro".

       *       *       *       *       *

Korventauksen koirat näyttivät tehneen yksituumaisen päätöksen asettua
viholliselle kannalle kahta kylään ilmestynyttä muukalaista vastaan.
Milloin muukalaiset tulivat heidän seuraansa, antoivat he niille
säälimättömästi selkään. Etenkin kahden naapuritalon koirat hammastivat
yhtenään näitä pentukoiria, jotka suuruudestaan huolimatta olivat vielä
hentoja ja heikkoja. Penttilän vanha vihainen Nuoli kerran puri Caroa
niin pahasti, että rautatieinsinööri uhkasi ampua Nuolen.

Mutta ikä antoi muukalaisillekin voimia ja karskiutta luontoon, ja
ennen pitkää olivat he valtiaita kylässä. Noita kahta naapurinsa
koiraa pitivät he nyt vuorostaan kovassa kurissa. Milloin ne sattuivat
varsinkin Caron maille, täytyi niiden jo Caron etäältä lähestyessä
heittäytyä selälleen ja olla nöyrästi altisna jaloin tallattavaksi.

Nyt saivat kylän koirat tuntea vieraan, muukalaisen valtikan valtaa.

Yksi ainoa oli, joka ei masentunut. Penttilän Nuoli, töpöhäntineen ja
suurine arpineen oli kukistumaton. Selkäänsä hänkin tosin sai noilta
vierailta, mutta luontonsa ei lannistunut.

Nuo muukalaiset hallitsivat raa'alla itsevallalla. He tekivät
rauhattomuuksia, söivät ihmisten lampaita ja pienempiä kylän koiria
purivat vaivaisiksi. Nekin näyttivät päättäneen olla leppymättömiä.

Mutta luonnossa on suhteita, jotka tekevät tyhjiksi itsekkäät
päätökset ja saattavat unhottamaan muukalaisen rodun ja vieraan veren,
kansallisuuden, lait ja uskonnon.

Yhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua
nimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi
Siljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät
Caroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan.
Vaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät
olevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti
mustasukkaisuudesta.

Mutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan
yhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron
luo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun
siellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.

Kuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli
pystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron
seurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle
seikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi
mielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi
Siljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään
pureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti
suureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä
hellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.

Mutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä
suurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.

Caro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä
Rabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon
Pilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo
kovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään
hänen ystävyydestään.

Molemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi
uljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja
uudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi
sydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena
kuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono
se aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa
rodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.

Penttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen.
Hän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia
saanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä
ja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan
ryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen
ja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan
kivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja
ja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.

Viime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti
varsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.

Kun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta
aavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä
kerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei
hän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna
keskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat
ruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia,
ruttoa ja kalliita aikoja.

Kerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli
ulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen
kauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni
pihalle asettamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli
juoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.

Aamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella
kuolleena makaamassa.




He olivat lapsia.


Merimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan.
Poika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut
paljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet
uunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.

Talossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö
meni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja
hyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli
suurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä
sinervän punaiset, kalvoset vilusta mustat, jolla oli suuri, väljä ja
repaleinen nuttu, jonka ruumis värisi, ja veripunainen varvas näkyi
kengästä.

Hilma keksi jotakin ja juoksi äitinsä luo toiseen huoneeseen.

— Äiti!

— No mitä?

Hilma otti äitiään kädestä ja sanoi:

— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään,
vaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte
minulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?

Hilma katsoi hyvin rukoilevasti äitiinsä.

— Saapihan se pikku poika olla meillä vähän aikaa, vaan ei sitä voida
ijäksi ottaa, selitti äiti.

Hilma juoksi pojan luo etuhuoneeseen ja sanoi:

— Sinä saat olla meillä etkä tarvitsekaan mennä enää kylmään, vaan me
rupeamme leikkimään! Mitä leikkiä sinä osaat?

Pikku poika ei sanonut osaavansa mitään leikkiä.

—- No, minä opetan!

Ja Hilma alkoi innolla opettaa leikkejään pojalle. Poika oli ensin
hyvin kömpelö kaikkeen leikkiin, vaan tottui vähitellen. Hänkin
viehättyi viimein leikkiin ja unhotti kulkevansa mieron tiellä.

Hyvän aikaa leikittyä, kun emäntä kankaansa äärestä pistäysi
etuhuoneessa, havahti poika ikään kuin unesta, keskeytti leikin, sitoi
väljää nuttuaan tiukemmalle ruumiinsa ympäri ja sanoi Hilmalle:

— Minä olen jo niin kauvan ollut teillä, minun pitää nyt mennä toiseen
taloon.

— Vaan äiti lupasi, että saat olla meillä. Jää vaan vielä meille!
houkutteli Hilma.

— Ole nyt meillä yötä, pikku poika, sanoi emäntäkin.

Poika jäi ja taas ujosti yhtyi Hilman leikkiin.

Hilma nukkui aikaiseen iltasella omaan sievään pehmeään vuoteeseensa,
niin kuin varoissa olevan merimiehen ainoa lapsi ainakin, vaan pikku
poika kallistui etuhuoneessa uunin vierustalle lattialle vaatteissaan
nukkumaan.

Vaikka pikku poika makasi lattialla, nukkui hän hyvin makeasti ja näki
kauniita unia. Hän oli yhä leikkivänään Hilman kanssa: se oli niin
hupaista. Kylläpä oli sukkela tyttö tuo Hilma, kun osasi niin paljo
leikkejä. Hän oli päässyt niin ihmeen hyvään taloon, armelias emäntä
ja sen pikku tyttö olivat ottaneet hänet ikipäiviksi omaksi lapsekseen
eikä hänellä enää tästä lähtien ole vilu eikä nälkä ja hän saa uudet
ehyet vaatteet ja saa aina leikkiä Hilman kanssa.

Näin uneksi pikku poika ja nukkui makeasti etuhuoneen lattialla
lämpimän uunin vierustalla.

Emäntä katsoi häntä tulella ja näki rauhalliset pienet kasvot, joissa
oli terve, kova liha. Kirjavana liikkui russakoita pojan vaatteiden
poimuissa, joista ne kosteutta imivät. Emäntä riisui pojalta vaatteita
vähemmäksi ja teki penkille vuoteen, johon tuon sikeästi nukkuvan pojan
kantoi.

Aamulla teki poika taas lähtöä, vaan Hilma ja emäntä pyysivät häntä
vielä jäämään. Emäntä antoi hänelle parempia vaatteita, ja Hilma tahtoi
syödä yhdessä pojan kanssa.

Kun Hilma, ainoa lapsi, niin paljon pojasta piti ja omasta säälistään
antoi emäntä pojan jäädä yhä edelleen taloon. Hän opetti hänet käämiä
tekemään ja käytti häntä pienillä asioilla. Kun Hilma yhä vakuutti
pojalle, että hän saa olla aina heillä, tavastui poika vähitellen
taloon eikä muistanut enää yrittääkään pois, vaan oli kuin kotonaan.

Kun isä kävi kotona, puhui emäntä hänelle pojasta, ja Hilman vuoksi
päätettiin, että olkoon vaan poika heillä ja opetetaan hänet tekemään
työtä ruokansa edestä. Eipähän tuommoinen pikku poika paljo hävitä.

Emäntä kutoi kankaita, ja poika teki käämiä ja juoksi pienillä
asioilla: sen ohessa oli hän Hilman leikkitoverina.

Poika — jonka nimi oli Kaarle — kasvoi ja varttui, ja muutaman vuoden
perästä emäntä toimitti hänet kirjapainoon asiapojaksi ja oppilaaksi.

Kaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen
emäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.

Kirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin
apua hoidokseen.

Merimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja
Kaarlen kanssa.

Nyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään
huokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin
suinkin.

Kaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän
jo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän
suosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän
tarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja
heikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.

Hilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti
heille sen muistoksi yhden laiset muistosormukset.

Kun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista,
olivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet
tuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä
jatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät
he vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka
äitinsä aina sanoi, että "iso tyttö, vielä viitsii vauvoja pitää".

Äiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille,
vaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän
käsikauloin istuvan ja pelaavan "tammia".

Aika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan
Kaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut
ammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi
kasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma
kävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.

Kerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan
rappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät
ujoina hänelle ja olivat kuin lapset.

Äiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin,
kun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen
elinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat
häntä.

Äiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen
kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:

— Jo sinun, Kaarle, olisi aika ottaa vaimo.

Kaarle punastui, ja yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He
tulivat molemmat aivan neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän
avuttomuuttaan ja lisäsi:

— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte
mennä yhteen.

Nuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat
silmänsä alas.

— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin.
Onko se teidän tahtonne?

— On, äänsivät nuoret.

Äiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle
sydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä
hänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei
ollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman,
sillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä
niin ujostutti.

Asia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut
paljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan
ja äidin nähden olivat ujoja.

Äiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä
päivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta
vihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää,
vaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.

Nuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja
vihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta
iloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.

Oli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni
nuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.

Äiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän
itsekseen sanoi:

— On se nyt yhtä kaunis kuin minullakin oli Tuomas-vainaan kanssa.

Hän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan —
muistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän
taisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.

Hän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina
lepäämään onnellisina.

Nuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He
katsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi
kuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.

Heidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla
lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet
mennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he
näkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin
puhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle
oli maannut etuhuoneessa.

Äiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille
valmistettuun paikkaan.

Vaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin
odottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin
toisilleen ja sitte äidille.

Vihdoin äiti meni tuohon toiseen huoneeseen ja sanoi:

— Hilma!

— Mitä, äiti?

— Tulepas tänne!

Kaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan
varmasti, kuin selittäen ja neuvoen.

— Sanokaa te Kaarlelle kanssa, tuntui Hilma pyytävän.

— Kaarle! kutsui äiti.

Kaarle meni toiseen huoneeseen. — — Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi
äiti, meni pois ja painoi oven kiinni.

Sinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina, tuo puhtoinen valkea vuode
oli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin
kuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa...

Äiti näki aamulla kaksi vuodetta huoneessa, toisen lattialla.

— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan
kyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.

Tuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli
sittekin omat epäilyksensä lastensa yhdyselämästä. Hänellä oli vanha
tarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.

Viiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan
eräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa
kanssa.

Mutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset
niin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita
selvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä. Lapset
menivät edeltä.

Äiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat
sijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu
äidille.

Äiti teki nyt lapsistaan tyydyttävät havainnot ja hymyili sydämessään.




Junankulettaja.


Junankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli,
ettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin
oli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli
kummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan
ajoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän
huomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies
otusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon
vimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta,
jota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi
hurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen
hirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena
kuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa,
paetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen
käsissään. "Et sinä kauvan kestä", sanoi hän tavallisesti. Kun juna
oli jo aivan kintereillä, sanoi hän: "Mene pois radalta! — pöllö ei
sen vertaa ymmärrä!" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi
ja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili
junankulettaja ilkeästi ja sanoi: "Turha vaiva on lähteä meidän
kanssamme kilpasille." Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei
olisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että
on varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.

Lehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan
varrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen
tapanaan sanoa: "Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne
laskisi." Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta
aidan toisella puolen, sanoi hän: "Ne varmaan tulisivat radalle junan
eteen, jos pääsisivät." Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi
juosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin
rumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita
kilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin
mieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan
laitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan,
ennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina
kertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin ja mitenkä hän ajaessaan
hevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä vetelä eläin
on kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut märehtimään.
Tavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta, vaan vetäytyy
syrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on kärrinpyörä
raapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.

Heittäytyä junan alle saadakseen siten surmansa, sitä vastaan hänellä
ei ollut mitään, se oli varma että surmansa siinä sai, ja saihan
ihminen valita parhaimman keinon kuolemataankin varten. Jotka taas
muka vahingossa jäivät junan alle, heitä hän ei säälinyt ollenkaan,
sillä hänen mielestään oli joka tapauksessa kunkin oma syynsä, jos jäi
junan alle, kun kerran rautatieliikkeessä on niin selvät säännöt ja
järjestykset, että kaikkein yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi osata
niitä noudattaa. Eläimet eivät tosin tietäneet ohjesäännöistä, mutta
niiden omistajain piti tietää eikä päästää elukoitaan radalle; siitä ei
ollut mitään edesvastausta, jos ajoi radalle tulleen elukan päälle.

       *       *       *       *       *

Junankulettaja Kallio sai kesällä virkalomaa käydäkseen hautaamassa
äitinsä, ja sai kyytimiehekseen erään torpanmiehen. Kohta
alkutaipaleella oli karja makaamassa maantiellä.

— Lyö hevosta ja aja päälle! kehoitti Kallio.

— Ei toki ajeta päälle, sanoi mies ja antoi lehmäin nousta ylös ja
väistyä syrjään.

— Ei siitä ole mitään edesvastausta, jos ajaa lehmän päälle, kun se ei
mene edestä pois, sanoi Kallio.

— Jospa ei oliskaan, vaan onhan se väärin sillä tavalla vahingoittaa
luontokappaletta.

— Mutta kun lehmä on niin laiska, ettei mene edestä pois, märehtii vaan!

— Kyllä se menee, kun se ennättää: ymmärtäähän se toki vaarapaikan
sekin.

— Sekö ymmärtää! Lehmä on kauhean tuhma eläin!

— Saattaa olla, vaan henkihän se on lehmässäkin.

— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio
halveksivasti ja ajatteli, että ukko oli saman lainen lehmä.

Oli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja
keskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko
johtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli
rautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän
muisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi
siitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti
koskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.

— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle
hiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista
ja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi
karkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä
myöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan
alle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin,
vaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä
sotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen
häntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin
pahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt
ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään
heinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.

Junankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi,
antoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen
päälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei
häntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui
häneen eräs kohta, nimittäin tämä: "Hevonen ei ennättänyt ääntä
päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää
niityllä." Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi
sitä pitkään ajattelemaan eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili,
kuinka hyvä hevonen se oli ollut.

"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä." Kuinka
ihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se
tuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta
jäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä
ikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki
kirkkaaksi ja selväksi.

Se oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila
hirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se
heti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan
näkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon
onnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että
niillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.

Hän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin
vähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan,
hänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä
kuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä
heinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä,
jonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole
kukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta
joka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka
tuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja
kerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon
vaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen
kuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa.
Vaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi
väsyneenä.

       *       *       *       *       *

— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja
Kallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli
nyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja
hellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan
nasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa
tasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen
mahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen
hevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja
kuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt,
että nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja
tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan
tietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja
joka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juohtui ympärillä
olevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo "Koivun valitus", jota
oli lapsena koulussa luettu; siinähän kerrottiin koivun itkeneen
Väinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin mahalaa ja kiskottiin
tuohta.

Hän ei enää kehoittanut kyytimiestään ajamaan lehmäin päälle,
eikä olisi sitä itsekään tehnyt. Sillä hän nyt ymmärsi, että
lehmäkin kärsii, kun sitä raadellaan, ja hän ajatteli nyt niin kuin
kyytimiesukkonsa, että henkihän se on lehmässäkin.




Seitsemän kirjettä.


(_Henkilöt_: Aukusti Aaltonen, kansakoulunopettaja; Alma Saario,
ruununvoudin tytär, hänen morsiamensa; Hanna, Aaltosen sisar.)

I.

                                                      Lokak. 10 p.

 _Rakas, kaivattu Aukustini!_

 Tuhannet tuliset kiitokset kirjeestäsi, jonka tänään sain!

 Niin, mutta kuules, paitse Sinun lahjaasi sain syntymäpäiväkseni
 kauniin albumin — arvaas keltä? Vahinko vaan, että albumi on liijan
 pieni, kaikki kuvani eivät mahdu siihen. Vaan luultavasti saan pian
 toisen eräältä toiselta ihailijaltani.

 Mitä sanot siihen, kun mulla on muitakin kosijoita? Hän on kaupungissa
 postivirkamiehenä, hyvin kaunis mies, musta, kihara tukka, ruskeat
 silmät ja mustat viikset. Mene kaupungin postikonttoriin, niin saat
 nähdä hänet siellä.

 Kirjoitit kerran, että tyttöjen on vaikea saada miestä, kun he tulevat
 25-vuotisiksi, mutta minun laitani ei näytä olevan niin.

 Mitä sanoisit, jos Sulle antaisin rukkaset ja menisin sille
 maisterille, josta Sulle puhuin viime kerran tavatessamme kaupungissa?
 Tiedätkös, minä pidän maisterista vielä enemmän kuin herrasta
 kaupungin postissa.

 Kuule, rakkaani, mitä teit Sinä Helsingissä? Kirjoita, rakas Aukusti,
 kaikesta, mitä matkallasi tapahtui ja mikä huvittaa minua.

 Opettaja Neulanen, joka jälkeesi tuli tänne kansakoululle, joutui
 heti epäsopuun opettajattaren kanssa. Hänellä on suuri halu kannella
 opettajattaresta koulun esimiehelle rovastille ja tarkastajalle. Hän
 on viekas kuin kettu, ja sen tähden en ollenkaan pidä hänestä. Ei hän
 ole todellisesti sivistynyt.

 Hän panettelee täällä Sinuakin, sanoo Sinua huonoksi opettajaksi ja
 kaikkea muuta solvaavaa. Yleensä väittää hän, että ne, jotka tulevat
 Kymölän seminaarista, ovat tyhmempiä ja vähemmän tietäviä kuin
 Jyväskylän seminaarista tulleet. Minä puolestani luulen päinvastoin.
 Kaikki ne, jotka tulevat Jyväskylästä, ovat niin itserakkaita,
 etteivät edes tunne omaa nenäänsä ja niin ylpeitä kuin hyvinkin suuria
 herroja olisivat.

 Mutta kuules, minä muistutan Sulle entistä esitystäni. Kun Sinä
 muutenkin luet niin ahkerasti, voisit Sinä yhdellä tiellä lukea
 _ylioppilaaksi_. Se olisi hauskaa! Rakas Aukusti, voitko lukea
 ylioppilaaksi? Minä luulen aivan varmasti, että Sinä helposti voit
 lukea, sillä Sulla on hyvä pää, hyvä ymmärrys ja käsitys. Olisin
 niin ylpeä pojastani, jos hän tulisi tänne kotiin tyttönsä luo
 _valko_-lakki päässään! Ihmiset täällä, varsinkin opettaja Neulanen
 ja rovasti, saisivat suuret silmät — ja sekös minua ilahuttaisi.
 Rakas Aukusti, et Sinä tarvitseisi lukea juuri laudaturia, — vaikkei
 sekään olisi pois tieltä, — kunhan vaan tulisit ylioppilaaksi. Kallis
 Aukustini, sitte vasta kun Sinä luet ylioppilaaksi, menemme me
 naimisiin. Sitte minä hoitaisin Sinua ja Sinä lukisit maisteriksi. Oma
 rakkaani, ajattele todella tätä asiaa! Mamma ja Pappa tulisivat hyvin
 noloiksi, kun he yhtenä kauniina päivänä lukisivat lehdistä, että
 ylioppilastutkinnon on suorittanut herra _Aukusti Aaltonen_. Sitte
 he varmaan olisivat oikein suosiollisia sinulle. Oma kulti, kirjoita
 kohta, aivan kohta, mitä ajattelet tuumastani. Minusta on aate hyvä.

 Lue ahkerasti, poikani, ja sinä saat valkolakin ja — — Alman.

 Olen ollut terve ja iloinen. Samaa toivotan Sulle. Taivahan Herra Sua
 suojelkoon!

                                            Oma _Almasi_.

II.

                                                    #Lokak. 17 p.

_Kulti omani!_

Miljoonia suudelmia lähetän viime kirjeestäsi. Tiedätkös, oma kultini,
että sanomattomasti kaipasin kirjettäsi.

Vai niin, että sinä hirveästi hakkailit pääkaupungin tyttöjä. Minusta
on oikein hauskaa, että naiset niin ihastuvat Sinuun, olen siitä oikein
ylpeä. Muut tytöt minun sijassani olisivat mustasukkaisia, mutta
minä en ole sen luonteinen, että kiusaisin itseäni mustasukkaisuuden
tuskilla.

Ja sekö, joka enin ihastui ja josta Sinäkin enin pidit, on Nanna
Vahlberg? Nanna parka, et mahtanut tietää, että Aukustin sydämen oli jo
varastanut Alma.

Kuules, oma poikani, otatitko valokuvia Helsingissä? Olit tuhma, jos
et otattanut. Kulti kallis, jos et Helsingissä otattanut, niin _pitää_
Sinun heti mennä kaupunkiin otattamaan. Muista se! Sinun Almasi on
saanut palavan halun nähdä omaa poikaansa, sen tähden lähetä, rakas
Aukusti, valokuvasi niin pian kuin mahdollista — muuten _kuolen_ minä
ikävästä, ja ethän sitä tahtone, toivon minä!

Minä ymmärrän kaikki, mitä vaikeuksia selität olevan ylioppilaaksi
lukemisessa. Oma armaani, ethän suutu, että tein Sulle niin tyhmän
esityksen, annathan, annathan sen anteeksi? Nyt minä ymmärrän, että
voithan Sinä olla oppinut mies ilman tutkintojakin. Anna hupsulle pikku
Almallesi anteeksi hänen lapselliset haaveilunsa.

Rakas Aukusti, kirjoita pitkä, pitkä kirje — ensi lauvantaina odotan
sitä. Rakas ystävä, monta, monta tulista suukkosta suljen tähän
kirjeeseen!

Elä unhoita Sun omaa, omaa, omaa

                                              _Almaasi_.


III.

                                                     Lokak. 31 p.

 _Kallihin, ijäti rakastettuni!_

 Tänään sain ilon vastaan ottaa Sinulta kirjeen. Tuhannet kiitokset ja
 suukkoset siitä!

 Sinun oma tyttösi on ollut sairaana. Sairauteni riippuu varmaankin
 ilmoista; kun ilma on kaunis, olen terveempi, vaan pahoilla säillä
 olen väsynyt ja heikko, etten tahdo jaksaa olla yläällä. Voi, rakas
 Aukusti, kun on ikävätä sairastaa, silloin tuntuu elämä kahta vertaa
 katkerammalta.

 Kulti oma, lähetä hauskoja kirjoja lukeakseni. Mutta arvostele ensin
 kirjat, etteivät ne ole omalle tytöllesi vaarallisia.

 Vai voit Sinä olla niin ilkeä ja antaa Nanna Vahlbergin Helsingissä
 odottaa turhaan kirjettä. Sinä kyllä voit kirjoittaa hänelle ja
 lohduttaa häntä parhaalla tavalla. Sinä kirjoitit, että Sinun on
 sääli Nannaa, kun hän on niin _kaunis_ ja niin _nuori_. Minä luulen
 vähän, että Sinä pidät hänestä, vaan kun olet sidottu minuun, estää
 se Sinua kihlautumasta hänen kanssaan. Mutta rakas Aukusti, jos Sinä
 _rakastat_ häntä, niin ei Sinun tarvitse huolia sitä, että teet
 väärin minua kohtaan rikkoessasi siteen meidän välillämme. Ei, rakas
 ystävä, Sinä olet _vapaa_ minusta niin pian kuin tunnet, että se side,
 joka meitä liittää, painaa Sinua. Ehkäpä hän onkin Sinulle sopivampi
 vaimoksi, kun hän on hyväsydäminen, nuori ja kaunis, ja tätä kaikkea
 en minä ole. Päin vastoin olen minä häijy ja vanha — 23 vuotta — ja
 ruma tyttö, niin että Sinä vaihdossa voittaisit melkoisesti. Kaupan
 päälliseksi hän on musikaalinen, johon minä en omaa vähintäkään
 taipumusta. Rakas Aukusti, minä sanon Sulle vielä kerran: Sinä olet
 _vapaa_ minusta niin pian kuin sinä vaan tahdot. Et mitään omantunnon
 tuskia tarvitse kärsiä, jos jätät minut, sillä minä haluan kaikesta
 sielustani, että Sinä tulisit onnelliseksi, ja en ollenkaan tahdo olla
 se, joka estää Sinua valitsemasta itsellesi rakastettavaa vaimoa.
 Jos pidät tytöstä, nai hänet! Voi tapahtua, että minun päiväni ovat
 luetut, että minä kuolen, silloin on niin hyvä, että Sinä saat Nannasi
 — ei tiedä, kuinka pian hetkeni on lyönyt ja meidät eroitetaan
 ijäisesti.

 Sinä et pidä tästä puheesta, sen minä tiedän, mutta sydämeni on
 sanellut sen sana sanalta, ja sen tähden olen sen kirjoittanut.

 Nyt olen niin väsynyt. Hyvästi nyt, hyvää yötä, rakkaani!

 Sinun oma, uskollinen

                                                 _Almasi_.

 J.k. — Et ole lähettänyt valokuvaasi, jota pyysin. Ehkä et ole ollut
 tilaisuudessa otattaa sitä. En tiedä, et vastaa siihen mitään. En minä
 pakoitakaan Sinua lähettämään, jos et Sinä itse _tahdo_.

IV.

                                                       Lokak. 31 p.

_Rakas sisko Hanna!_

Aukustilta sain tänään kirjeen. Hän voi hyvin ja on käynyt Helsingissä.
Siellä sytytti hän monta naissydäntä, ja kohta kotiin palattuaan
sai hän eräältä Nanna Vahlbergilta kirjeen, joka sisälsi hehkuvinta
rakkautta. En oikein tiedä, onko luvallista puhua näistä asioista,
mutta olethan sinä Aukustini sisko. Aukusti näkyy olevan oikea Don
Juan, ja minä olen ylpeä siitä. Moni tyttö minun sijassani olisi
mustasukkainen, mutta semmoista minä en tunne. Minä kuitenkin säälin
sitä tyttöraukkaa, joka niin hullusti rakastui. Niin se käy, kun
tytöillä ei ole aikaa odottaa vaan silmittöminä lentävät miesten syliin.

Aukusti on nyt tilaisuudessa antaa ensimäiset rukkasensa — saa nähdä
kelle ne lankeevat: Nanna Vahlbergille vai Alma Saariolleko?

Hyvästi nyt, sillä täytyy jo mennä levolle. Kello on jo kohta 1. Neljän
arkin pituinen kirje Aukustille ja tämä Sinulle ovat yöllinen työni.

Viime aikoina olen ollut kipeänä. Nyt myöhään valvottua puistattaa
ruumista ja käteni vapisee.

Suurella halulla odotan Sinulta, rakas Sisko, kirjettä aivan kohta.

                                               Siskosi _Alma_.

V.

                                                 Marrask. 6 p.

 _Oma kallis Aukustini!_

 Tyttösi makaa nyt sairaana. Tätä kirjettä kirjoitan vuoteellani
 lyijykynällä, voinetko saada tästä selvää. En jaksa olla ylhäällä,
 sillä voimani ovat heikot. Eilen olin niin kipeä, että Mamma ja Pappa
 aikoivat lähettää kaupungista hakemaan lääkäriä, vaan minä kielsin.
 Nyt olen kuitenkin vähän parempi.

 Aamulla odotan kirjettä Sinulta. Saa nähdä kirjoitatko, vaan toivon
 että olet ollut kiltti ja kirjoittanut oikein pitkän kirjeen aamulla
 tulevaan postiin.

 Rakas omani, elä lähetäkään kirjoja, joita pyysin, sillä nyt en jaksa
 lukea. Kummallista, kuinka äkkiä minä tulin näin heikoksi. Olen tosin
 koko syksyn ollut vähin sairas, vaan en luullut voimani näin pian
 menevän. Mamma tahtoo että minut vietäisiin lääkäriin Helsinkiin.

 En jaksa enää kirjoittaa, kynä tuntuu niin raskaalta ja käteni
 värisee, kuuma hiki nousee otsaani.

 Hyvästi, oma kulti, voi _aina_ hyvin ja elä _ijäti_ onnellisena!
 Toivoo sinun sairas

                                                  _Tyttösi_.

VI.

                                                   Marrask. 7 p.

 _Rakkakin Aukusti!_

 Tänään olen niin paljo parempi, että olen yläällä, vaikka olen
 hyvin heikko. Kokonaisen viikon olin vuoteen omana. Olen kovin
 hermoheikkoinen, että käteni usein vapisevat ja niitä täytyy hieroa.
 Varmaankin minut viedään tohtorille. Mamma tahtoo viedä minut
 kaupunkiin, yksin en jaksa matkustaa.

 Nyt kun minä tulen kaupunkiin, tahdothan olla niin kiltti ja
 tulla sinne katsomaan sairasta tyttöäsi. Minä olen tullut niin
 heikoksi, kalpeaksi ja surumieliseksi, elämä tuntuu niin toivottoman
 surulliselta, että useasti ajattelen, mitä varten Luoja minutkin loi.
 Mutta syntihän on niin ajatella, ja minä otan nöyrällä sydämellä
 vastaan, mitä Hän minulle asettaa. Minä kuolen hyvin tyytyväisenä ja
 rukoilen taivaassa Sinun puolestasi — ja Sinun Nannasi puolesta, sillä
 silloin kai te olette saaneet toisenne.

 Kulti oma, tulethan kaupunkiin katsomaan kuolevaa tyttöäsi, olethan
 niin hyvä?

 Sinua rakastaa hellästi Sua ikävöi suuresti Sinun oma, Sinun ijäti oma

                                                  _Almasi_.

 J.k. — Petyin odotuksessani saada tänä aamuna Sulta kirjettä. Minulle
 tuli niin sanomattoman ikävä ja surullinen mieli. Vaan tulethan,
 tulethan kaupunkiin _ylihuomenna!_

VII.

                                                      Marrask. 13 p.

_Minun oma, ijäti rakas poikani!_

Minua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka
virkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.

Oletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin
matkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin
mielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin
hänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!

Mutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra
kaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat
ihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet
tullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan
en sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun
oli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me
kaupungissa jo niin paljo puhuimme.

Armahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan
kohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että
Sinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin
vaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut
niin väärässä semmoista ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut
tyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi
kansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja
runollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme
kaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme
onnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä
pesässään kesän ihanimmalla ajalla.

Hyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se
vakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja
Sun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.

Sun oma

_Almasi_.




Elna.


Tytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa,
Kalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.

Elna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle
kahdenkymmenen.

He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt
velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi
syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin
sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi
nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina
ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia
juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä
nauruun.

Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli
suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo
vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli
ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö
häntä kadehti.

Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljon hän
pojasta piti ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä
tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis
se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata
pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.

He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja
haaveksivat, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He
puhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja
Elna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.

— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.

— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?

— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä nauramatta mitään tehdä?

— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana
kuin sinä.

Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti.
Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti
voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä,
ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään
eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halusi ja joka piti kuulua
rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa
hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut
tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen
ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä
sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan
sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä
antaa suhteen semmoisenakaan olla: hänhän oli mies, jonka piti panna
toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.

Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat
niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen
toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:

— Se kukkuu meille!

Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja
sanoi:

— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.
Elna, anna mulle suutelo.

Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen
luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi
nauraen:

— Saathan sen, kun vaan otat!

Kalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.

Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä
Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko
hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja
hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.

Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän
hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu
ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään
korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta,
tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen
hienoille, vaaleille huulilleen...

Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen
voimilla ponnistihe irti.

Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti. Elna läksi enempää
virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta
näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.

Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän
sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä
tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin
luvattomasta yrityksestä.

Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli
punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.

Siihen se sitte jäi.

Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein
ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina
totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.

Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon
tapauksen jälkeen. Kallekin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle
mahtaa hänestä ajatella?




Kylmä yö.


Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin.
Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään,
sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.

Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle,
josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu
paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon
syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut,
vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja
näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis
vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman
ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa.
Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.

Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin
turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan
näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin
onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon
mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on
siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine
petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan
rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä,
väristen viluissaan.

Erään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja
ruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä
vihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt
unestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota
leimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy
uhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta.
Ennenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu
tai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa
kylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on
ehtinyt valmistua vahingoittumattomana.

Eikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin
uhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?

Maanmies jäi yhä pihalleen seisomaan valkeissa yövaatteissaan.

— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen
ruumistaan turkissaan.

Niin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet,
pakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.

Kun vaan nyt _ei_ tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa
meitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on
oleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos
vilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat
alakuloisiksi. Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta.
Tahdon ruveta nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen
uhkaava meri pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen
tullut huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas
silmistäni ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies,
joka oli herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan
pihamaalleen; luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt
vuoteellaan on syvissä ajatuksissa.

Mutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli
varjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona.
Vaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko
unesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu
ja tuuli vinkuu maston köysissä.

Aamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole
lakannut. Taivas on jälleen pilvessä.

Kaikki on siis pelastettu!

— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se
olisi vienyt kaikki.




Rouvan paketti.


Nuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi
tuntia ennen postin lähtöä hän tuli konttoriin miehensä luo pyytämään
käärepaperia.

— Minkä laista paperia? Minä en jouda, anna Oskari, käski mies
konttoristiaan.

Konttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja
ilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut
tyytyväinen.

— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan... minä itsekään en
oikein tiedä, minkälaista se pitäisi olla... August, tule nyt sinä
antamaan, tule hyvä August.

— En minä jouda!

— Tule nyt, rakas August, kun minulla olisi niin kiire!

— Mikä ihmeen paketti se taas on?

— Se on se paketti Hilmalle.

— Mikä paketti?

— Ne kapalovyöt, kuiskasi rouva.

— Mutta eikö siihen nyt kelpaa vanha sanomalehti?

— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta
paperia — tätä paperia tästä.

— Se on virallista paperia n:o 2!

— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa
postiin.

— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo _sopivampaa_ siihen
tarkoitukseen.

Rouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan
pakettia.

Vähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko
paketista ehkä liika iso.

— Kyllä se sopii. Pane kirjeeseen minulta terveisiä!

Jonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä
toisessa kädessään.

— Kirjoita nyt sinä itse terveisesi, pyysi hän miestään.

— En minä jouda.

— Mutta kirjoita nyt. Se ilahuttaisi niin Hilmaa.

— Johan hän on saanut meiltä niin monet onnittelut.

— Vaan yhtäkaikki...

— En jouda!

Rouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen
oliko August aivan todella muuttunut häneen, kun niin vihaisesti
kiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi
itkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin.
Sillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika
pakettia.

Ennen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja
hän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte
hän meni konttoorin ovelle.

— August! kutsui hän arasti.

August ei hievahtanutkaan.

— August, kuuletko!

— Mitä?

— Etkö tulisi vähän tänne.

— En jouda!

— Hyvin vähäsen vaan.

— Mitä se olisi?

— Lukisit tämän kirjeen.

Rouva näytti ovella sisarelleen menevää kirjettä.

— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan,
kyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.

Rouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään
sellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi
tullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan
halveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään.
Oi, kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään.
Mutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti
päällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.

— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen
miehensä eteen pulpetille.

— Etkö sinä voinut panna kirjettä pakettiin? sanoi mies.

— Hilman on niin hauska saada postista erikseen paketti ja kirje.

— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä
eri postiraha.

— Eihän se ole kuin 20 penniä.

— Se on rahaa sekin!

— Puranko minä paketin ja panen kirjeen sen sisään?

— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava
osoitekortti. Tässä on kortti.

— Kirjoita sinä se, hyvä August!

— Minä en jouda.

— Et sinä nyt siinä kauvan viivy.

— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin
kirjoittaa!

Mutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August
vahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle,
jota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.

— Mitä?

— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää...? sille
voisivat postissa nauraa.

— Kirjoita että sisältää "vaatetta".

— No niin, sinä olet aina niin kekseliäs! "Vaatetta" todellakin!

Kortin täytettyään vei hän sen taas miehelleen.

— Onko tämä nyt hyvä?

Mies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen
kortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.

Mutta rouva kysyi:

— Tahdotko sinä vaan minua kiusata?

— Kiusata! Kuka tässä kiusaa?

— Kun pakotat minut kirjoittamaan sitä, mitä en kuitenkaan osaa.

— Sinä opit sillä tavalla.

— Kaikessa tapauksissa sinä olet minulle hyvin epäkohtelias.

— Kyllä, täällä konttorissa. Täällä tehdänn _työtä_.

Rouva puri huuliaan ja kirjoitti uuden kortin.

— Punnitse nyt se että tiedät paljonko siitä menee.

Rouva punnitsi.

— Tämä painaa 750.

— Niin, 750 grammaa, ja paketti maksaa 1 kiloon asti 60 penniä.

— Mutta kun tämä painaa 750 grammaa?

— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1,000:een asti saa lähettää 60
pennillä.

Rouva katsoi epätoivoissaan mieheensä.

— Minä en ymmärrä sinua ollenkaan.

— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan
pitää odottaa etelän postia.

Rouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän
paketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.

— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin
välinpitämättömästi.

— Mutta miksi et ole sitä jo lähettänyt?

— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan
rahaa.

Mies teki vihaisen liikkeen ja painui työhönsä.

Vähän päästä hän näki, kun piika meni kadulla paketti sylissä.

Toinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. —
Rouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.

Herra puhisi harmista mennessään sisään.

Rouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku
poika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä
ikke!

— Mitä sinä itket?

— Suutuitko sinä minuun?

— Mistä minä olisin suuttunut?

— Kun minä purin sen paketin.

— Enkä ole suuttunut, mutta sinä sen varmaan teit äkäpäissäsi.

— Ni — iin...

— Ymmärrätkö sinä että teit siinä tyhmästi?

— Ym — ymm — mär — rän...

— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun
täytyy lähteä.

Hän taputti lähtiessään pari kertaa vaimonsa päätä.

— Niin lapsi vielä! sanoi hän itsekseen myötätuntoisella säälillä.

Kohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin,
pikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli
selvittänyt hänet.

— Rakas August! sanoi hän ja katsoi mieheensä mitä herttaisimmasti.

— No?

— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se
välttämättä huomenna.

— Ehtiihän se. Vaan menkää nyt täältä pois, meillä on niin kiirettä.

— Me menemme, me menemme. Hyvätti, hyvätti! sanoo Kaarle.

He menivät. Mutta hetken päästä tulivat he konttoorin ovelle.

— August, tulisitko vähän tänne, hyvin pikkuisen vaan.

— Voi, kun minä en jouda!

— Minä yhden sanan vaan sinulta kysyisin, se on hyvin, hyvin tärkeätä.

Aviomies läksi, päästäkseen hänestä vihdoinkin erilleen.

— Mitä?

— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan
Lauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos
postissa kysyvät?

— Lähetä, lähetä!

Mies kääntyi samassa konttooriinsa. Hän luuli saavansa nyt olla
rauhassa.

Lähetettyään toisenkin piijan postiin, juohtui rouvalle vielä yksi asia
mieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin,
asettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä
kammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään
siellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään
miestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä
tietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja
odottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta
pitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on
niin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin
häiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka
liikutetuksi August varmaankin on tuleva.

Noin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan
nimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta
postissa lähetettävään paperiin.

— August, rakas August!

— No?

— Tulepas nyt vähän tähän istumaan.

— Minulla on tulinen kiire!

— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa
kauvan aikaa.

— Mutta kun minä en jouda, kuuletko sinä!

August oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan,
että vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.

— Sano nyt se asiasi.

Vaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan
mitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen
nimileimasinta.

— Sinä taas suutuit minuun, valitti rouva, kyettyään puhumaan.

— Enkä ole suuttunut. Sano nyt asiasi.

— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et
kuitenkaan _todella_ tahdo kuunnella minua.

— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä
ja kuuntelen.

— Etkös ole suuttunut?

Hän katsoi suurilla silmillään suoraan miehensä silmiin.

— En, vastasi mies, vaan silmänsä vähän rävähtivät.

Rouva tarttui miehensä kaulaan.

— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun
puolestasi Hilman kirjeeseen.

Juuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei
aviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän
muutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet
muut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan
asentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin
tahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä
_oikein_ lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.

— Kerropas nyt, mitä sinä kirjoitit!

Rouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten
hän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka
tähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti
Augustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan,
mitä hän kirjoitti.

— Yhdytkö sinä joka sanaan?

— Tietysti, tietysti!

— Sitäpä minä juuri tahdoin tietää ja minä olin siitä levoton.

Mies jäi yhä edelleen istumaan ja uteliaasti katselemaan vaimoaan,
otsassaan lyhyt, hieno viiva, joka osoitti, että hän samalla jotakin
ajatteli. Mutta rouva sanoi:

— Kuule, sinun pitää mennä nyt konttooriin, kun sinulla on kiire, en
minä tahdo sinua viivyttää.

— Tosiaankin, olin unhottaa.

Hän painoi vaimonsa hiuksiin suudelman, niin kuin hänen tapansa oli,
otti sinettinsä ja meni.

Hänen kirjeensä oli auttamattomasti myöhästynyt, hänellä ei ollut enää
mitään kiirettä, ja hän käveli konttoorissa edestakaisin.

Mutta hän ei ollut vähääkään vihastunut, kaikki harminsa oli hävinnyt,
ja hän vaan odotteli konttooritunnin päättymistä, mennäkseen sisään
vaimonsa ja poikansa luo.

Vähän päästä hypähti rouva konttoorin ovelle, huudahtaen:

— Paketti ehti postiin! Vaan ihan parhaiksi, ihan parhaiksi!

— Sepä hyvä oli! sanoi mies ja meni hänen jälestään sisään. Siellä
hän otti vainionsa ja pikku poikansa, — nuo molemmat lapsensa, niin
kuin hän ajatteli, — syliinsä ja rupatteli hauskasti heidän kanssaan
päivällistä odottaessa.




Kevätpäivä Penttisen talossa.


Nuorin, viime kesänä syntynyt tyttölapsi olisi voinut luulla, ettei
sitä muuta maailmata ollutkaan kuin ne kaksi huonetta, joissa asuttiin.
Häntä ei ollut näet vielä kertaakaan käytetty ulkoilmassa, vaikka oli
jo kevät käsissä. Hän oli syntynyt niin terveenä ja vahvana, että äiti
oli ylpeillyt lapsestaan, mutta nyt hän oli kalpea ja surkastuneen
näköinen. Perähuone oli ollut hänen asuntonsa alusta alkaen: jos tahtoi
ryömiä etuhuoneeseen, käännytti äiti kynnykseltä takaisin ja sanoi
että siellä oli kylmä. Toisinaan äiti kuitenkin vei hänet sylissään
etuhuoneeseen, vaan omin päinsä ryömimään ei sinne päässyt. Siitä hän
useasti puhkesi katkerasti itkemään, vaan se ei auttanut, sillä silloin
pani äiti hänet maata tai pakoitti syömään.

Näin eli pienokainen koko pitkän talven perähuoneessa, joka oli
pohjoiseen päin ja pimeä ja jossa ilma vaihtui ainoastaan siitä, kun
ovea aina avattiin etuhuoneeseen. Useasti sai hän olla huoneessa pitkät
ajat aivan yksin. Hänellä oli kuitenkin pieniä veljiä, jotka leikkivät
hänen kanssaan ja hoitivat häntä. Vaan he eivät olleet aina hänen
luonaan, mihin lienevät aina hävinneen, ja sitte taas ilmestyivät,
tuoden mukanaan kylmää ilmaa, joka pienestä tuntui hirveältä.

Kun tuli kevätpuoli ja ulkona oli vähän sulaa, hävisivät veljet
päiväkausiksi kokonaan, ja silloin vietti lapsi pisimmät hetkensä. Nyt
ei häntä kuitenkaan enää niin paljon vangittu, perähuoneessa, hän sai
useasti ryömiä etuhuoneeseenkin, ja häntä suuresti huvitti hiihtää
etuhuoneen lattialla auringon paisteessa, joka tuntui hyvin lämpimältä.
Hän taputteli kämmenellään lattiata, mihin aurinko paistoi, ja hänellä
oli myöskin suuri hauskuus muutamasta kärpäsestä, joka oli surissut
ikkunassa ja lenteli nyt hänen ympärillään, laskeutuen sekin aina
mielellään lattialle päiväpaisteeseen, josta hän sen kuitenkin joka
kerta karkoitti pois tavoittaissaan sitä kiini. Mutta näin yksinään
ollessaan keväällä, kun ei kumpasessakaan huoneessa tuntunut ketään
olevan, tuli pienokaiselle toisinaan niin vaikea olla, että hän rupesi
itkemään ikävästä. Kun ei yhtä hyvin ketään tullut hänen luokseen,
lakkasi hän itkemästä, istui lattialla ja kuulosti. Huoneessa ei
tuntunut ketään olevan, vaan ulkoa kuului ääniä, veikkojen iloisia
ääniä ja muita tuttuja ääniä, tuolta tuntemattomasta maailmasta, johon
hän ei ollut saanut vielä päätään pistää, vaan jonne hän jo halusi.
Siitä tuli hänen mielensä jälleen ikäväksi, ja haikea itku kaikui taas
tyhjässä huoneessa.

Kerran, kun ei mistään apua tullut, ryömi hän raolleen jääneen
ulko-oven kynnykselle. Siinä hän pysähtyi, sillä eteensä avautui aivan
uusi maailma. Päivä paistoi porstuaan häikäisevän kirkkaasti, näkyi
piha, jossa oli vielä lunta, vaan toisin paikoin oli paljas hiekka,
jolla veikot juoksentelivat. Tuo kaikki näytti hyvin ihmeelliseltä,
vaan samalla tuntui lapsesta iloiselta katsella sinne, eikä kylmän
viileä ilmakaan, joka häntä yltäänsä huuhtoi, tuntunut nyt niin
hirveältä kuin aina talvella poikien mukanaan tuoma. Hän istui siinä ja
katseli, kasvoillaan surullinen hymy ikään kuin sairaalla.

Mutta äiti tuli sieltä, siunasi hämmästyksissään, sieppasi hänet
syliinsä ja vei sisään.

       *       *       *       *       *

Ahdas ja sulettu oli Onnikinkin olo pienessä navetassaan, joka pihan
perällä rysötti puoleksi maahan vajonneena. Se oli saanut koko talven
olla parressaan, liikkumatta mihinkään, selkä miltei laessa kiini.
Kovana talvisydännä se tyytyikin kohtaloonsa, vaan kun kirkkaat
keväiset auringon säteet alkoivat paistaa heloittaa navettaan Onnikin
edessä olevasta pienestä reijästä, jossa oli kellastunut lasi, tuli
sille ikävä ja kaipaus. Vaan vasta sitte sille kainompi ikävä tuli,
kun navetan räystäs alkoi tippua. Katolla oli vahva hanki: päivän
mustuttamaa päreistä räystään reunaa rupesivat auringon säteet
lämmittämään, ja niin alkoi ikään kuin suuresta alkuainemäärästä syntyä
ja muodostua loistavia maailmoja. Lumihangen laidasta itketti räystään
nenään koko räystään pituisen liikkuvan, kiiltelevän vesijuovan,
ja siitä muodostui lukemattomia vesihelmiä, jotka tippuivat alas.
Pitkässä elävässä vesijuovassa kiilteli sateenkaaren värejä epäselvinä
ja hajanaisina, vaan putoavissa pienissä vesihelmissä oli ikään kuin
luomistyö päättynyt, sillä ne loistivat kuin tähdet kirkkaasti ja
ihanasti. Mutta niiden aika oli lyhyt; välähdys vaan, ja tuo loistava
maailma oli kadonnut. Niin ne syntyivät, välähtivät ja katosivat
hetkessä. Mutta niitä oli lukemattomia: yhden hävittyä syntyi
säännöllisesti toinen räystään elävästä vesijuovasta, joka oli kuin
ijäti heruva vesivirta, minkä täytyi säännöllisinä hetkinä synnyttää
uusi kappale.

Tämä vesihelmimaailmojen loistava näytelmä tapahtui kahden ulkohuoneen
välisessä ahtaassa, likaisessa solassa.

Kun vesihelmen tipahtaessa nuo heleät, ihanat värit sattuivat pienestä
ikkunareijästä kellastuneen lasin läpi Onnikin silmiin, tuli eläimelle
kaiho ikävä. Se sai viestin keväästä ja uudesta syntyvästä luonnosta:
sen silmiä häikäisi, sille tuli vaikea olla ja se ammahteli ikävissään.

       *       *       *       *       *

Pihassa oli jo suuri siekale hietikkoa sulana, jolla kaikki pihan
lapset olivat leikkimässä, paitse kaikkein nuorin, joka istui
etuhuoneessa yksinään päiväpaisteessa ja kuunteli kärpästen surinata
ympärillään. Hietikolla oli lasten mieluista olla, he kävelivät
nelinkontan ja piehtaroivat kuin maahan kaivautuakseen; se oli aivan
eläimellinen ilo päiväpaisteesta ja sulasta maasta, joita he niin
suuresti rakastivat. He keksivät senkin tempun että hautasivat toisiaan
hiekkaan, vaan vielä suurempaa riemua herätti keksintö täyttää housut
hiekalla pullolleen, sitoa lahkeen suut kiinni ja sitte koettaa
kävellä. Äiti sivu kulkiessaan kielsi heitä hulluista ilveistään, vaan
sitäkö he kuulivat.

Asuinhuoneen ja porstuan katolta oli isä syytänyt lumen pois. Mustaan
pahvikattoon paistoi nyt päivä hyvin kuumasti, niin että katto oli
kuuma kuin uunin arina. Parhaassa helteessä porstuan katolla makasi
kissa sorkat suorana. Kun lapset sen huomasivat, alkoivat he sitä
hätistellä meluamalla ja kivittämällä, vaan kun kissa tunsi, ettei
heistä ole sen suurempaa vaaraa, ei se liikahtanutkaan. Sen oli siinä
niin äärettömän hyvä olla, kaikissa jäsenissä oli suloinen raukeus,
joka teki ruumiin ja hengen puolikuolleeksi, ettei olisi tahtonut
jaksaa silmiään avata, ja niin se vaan makasi siinä hievahtamatta,
välittämättä lasten peloitteluista. Miisulle kuitenkin onneksi tuli
pihaan posetiivin soittaja, juuri kun pojat olivat hankkeissa viskata
kivensä katolle kaikki yhtaikaa, jonka olisi pitänyt varmaan häiritä
kissan unta. Kun posetiivi viritti säveleensä, unhottui lapsilta kaikki
muu ja he menivät soittokoneen ääreen kädet selän takana kuuntelemaan
ja katsomaan.

Kuultuaan soiton huoneeseen, hyppäsi äiti ulos rappusille kuuntelemaan.
Pienokainen jäi aivan yksin huoneeseen, ja kun hän kuuli kaikkien
jättävän huoneet ja kuuli tuon raikuvan soiton, tuli hänen mielensä
niin oudoksi. Häntä peloitti tuo soitto ja hän ei käsittänyt kaikesta
tästä muuta kuin että hänet oli jätetty enemmän yksin kuin koskaan
ennen. Hän istui lattialla kuin kaikkien unhoittamana, kun oli tullut
kiire lähtö ihmettä katsomaan. Pienokainen rupesi itkemään täyttä
kurkkua, posetiivin helisevien sävelten kaikuessa korvissaan.

Äidin päähän pisti silloin että voihan hän ottaa pienen ulos, kun oli
tämmöinen kaunis kevätpäivä, ja hän meni sisään, kääräsi peitevaatteen
lapsen ympärille ja toi sen sylissään ulos.

Näin oli pienokainen päässyt ulos ensi kerran elämässään. Hän istui
äitinsä sylissä entistä kalpeamman näköisenä, pelokas ilme kasvoissaan,
vaan samalla hän tunsi jotakin iloakin nähdessään kauniin paistavan
päivän, kuullessaan iloisesti raikuvaa soittoa ja nähdessään kaikki
tutut tässä ympärillään.

— Niin, lapsi kuuntelee soittoa, sanoi hänelle äiti. Se soipi niin
koreasti.

Vähitellen mukautui lapsi posetiiviinkin, niin että kun äiti pani hänen
käteensä lantin ja vei sen niin soittajalle, ei hän enää pelännyt.

Posetiivi herätti iloa ja elämää kaikissa muissa, vaan Miisu ei
liikahtanutkaan mukavasta asennostaan. Toisella silmäpuolellaan se näki
koko kometiian eikä välittänyt siitä sen enempää kuin että sen korvat
vähän liikkuivat soiton vaikutuksesta.

— Laske tuokin lehmä ulos, kun ammuu tuolla, sanoi isä tullessaan
työmaalta kotiin ja nähdessään kaikkien olevan pihalla; posetiivin
soittaja meni jo portilla.

Lehmä todellakin ammahteli. Sekin oli tuntenut itsensä yksin jätetyksi,
silloin kun kaikki muut olivat rientäneet ulos päivää paistattamaan.
Emäntä oli jättänyt lämpimän ilman tähden navetan oven auki, josta
eläin sai sieramiinsa kevään tuoksua, samalla kuin välähtävät
vesihelmet häikäisivät sen silmiä.

— Kylläpä minä sen laskenkin pitkän talven perästä vähän
jalkuuttelemaan, sanoi emäntä.

— Laske, laske: paha vaan että musiikki ennätti mennä pois: lehmä olisi
saanut tanssia pelin mukaan.

Päästyään ulos, juoksenteli Onnikki ympäri pihaa, hyppi ja teki
äkillisiä pyörähdyksiä, juoksi ja laukkasi häntä suorana, niin että
sieramet soivat. Välistä se vähän pysähtyi hengittämään, vaan sitte
taas läksi yhtäkkiä laukkaamaan. Eräässä kohti se tapasi lumen alta
paljastunutta nurmea, jota se pysähtyi haistelemaan ja veti syvälle
sieramiinsa, tunteakseen oliko siinä vihannuutta. Mutta se oli vaan
kuollutta kuloa, ja lehmä kääntyi siitä pois. Maailma näytti kuitenkin
jo niin hauskalta ja vapaa hetki teki mielen niin iloiseksi, että eläin
sai aivan raivoisan puuskan hyppiä ja ilvehtiä; sen jalat penkoivat
pihamaahan syviä jälkiä.

Seisoessaan sen jälkeen parressaan tuhki Onnikki vielä hengästyneenä
sieramiinsa ja silmät pyörtivät ja päätä tuntui huimaavan. Se pureksi
hajamielisesti eteen pantuja heiniä, koko sen olennossa oli vielä
jotakin riehuvata ja ilosta kuohahtanutta. Eläin oli ahminut vapautta
ja raitista, lämminnyttä ilmaa liijan suurin siemauksin, ja se oli
sen juovuttanut. Räystäältä putoilevat välähtävät vesihelmet heleine
väreineen tahtoivat nyt kokonaan häikäistä sen tavallista suuremmiksi
auvenneet silmät.

Saman tapaisessa tilassa oli pieni lapsikin istuessaan pimeän, ikävän
näköisen peräkammarin lattialla. Hän ei ollut oikein selvillä siitä,
mitä oli tapahtunut, vaan tunsi epäselvää aavistusta, että hän oli
käynyt jossakin, joka oli hänelle aivan uutta ja outoa, nähnyt jotakin
hyvin valoisata ja iloista, joka tulee häntä voimakkaasti puoleensa
vetämään.

— Niinpä on kuin mielenmuutoksissaan, sanoi äiti, ottaessaan lapsen
lattialta syliinsä imetettäväksi. Lapsella oli omituinen hajamielinen
katse.

Tämä oli Penttisen talossa ensimäinen kevätpäivä, sillä posetiivin
soittaja oli käynyt pihassa, pienokainen oli ensi kerran saanut olla
ulkona ja Onnikki oli kevät-iloissaan penkonut pihamaahan syviä jälkiä.




Eerikki.


Kauppaneuvoksen myllyn hoitajan vaimo tuli poikansa Eerikin kanssa
kauppaneuvoksen puheille konttooriin kl. 2:n jälkeen, juuri
kun konttoristit olivat menneet päivällistunnille. Vainio oli
pukeutunut parhaisiin vaatteihinsa ja näytti vasta peseytyneeltä,
puhdaskasvoiselta. Pojan pää oli kasteltu, ja kammattu.

— Mitäs kuuluu? kysyi kauppaneuvos vaimolta tuttavallisesti ja antoi
hänelle kättä.

— Minä taas tulin tämän pojan kanssa, herra kauppaneuvos. Ei tästä saa
kalua koulussa eikä missään. Tänä päivänä taas laittoivat opettajat
koulusta pois eivätkä kuulu ennen huolivan takaisin ennen kuin isä
tulisi ja koululla kurittaisi. Vaan se mieheni, joka muutenkaan ei
suvaitse koko poikaa, ei sano lähtevänsä opettajain häväistäväksi. Niin
minä tulin taas herra kauppaneuvokselta kysymään, mitä tälle pojalle
pitäisi tehdä.

Vaimo oli hyvin huolissaan, vaan kauppaneuvos, joka muisti oman
samanlaisen pahankurisuutensa lapsuutensa ajoilta ja koulusta
eroittamisensa, katseli jonkunlaisella mielihyvällä ja rakkaudella
tuota rohkeakasvuista 13-vuotiasta poikaa, jossa hän niin hyvästi tunsi
omat kauniit piirteensä, ja joka niin samalla lailla kuin hänkin osasi
pitää päätään vähän eteen päin nuukallaan. Hän löi poikaa olkapäähän ja
sanoi:

— Kyllä tästä pojasta mies tulee muutenkin kuin kouluissa! Elä Maria
ollenkaan huolehdi pojastasi, minä takaan, että kyllä siitä mies tulee.
Ei pakoiteta poikaa kouluun, kun se ei sen luonnolle sovi. Minä otan
pojan huostaani.

— Mihin kauppaneuvos aikoo Eerikin panna?

— Minä otan Eerikin asiapojakseni, ja siitä se voi päästä viimein
vaikka kauppaneuvokseksi — heh, heh!

— Kauppaneuvos laskee leikkiä. Vaan hyväpä olisi, jos kauppaneuvos
ottaisi pojan. Siitä on semmoinen risti siellä kotona, kun se mieheni
sitä vielä niin hylkii.

— Mutta kyllä pojan siltä pitäisi pitää asuntoa siellä kotona. Koeta
Maria sovitella sen miehesi kanssa. Tulkoon Eerikki sitte aamulla tänne.

— Kiitoksia, herra kauppaneuvos! Sepä nyt oli hyvä asia. — Menehän
Eerikki jo ulos, minulla on kauppaneuvokselle vähän asiaa. — Niin,
kauppaneuvos antaisi anteeksi, vaan minun täytyy nyt pyytää, että
eikö kauppaneuvos taas vähän auttaisi minua. Tarvitsisin vähän rahaa
tuon pojan tähden. Se oli kivellä viskannut kaksi ikkunaa rikki siitä
naapurista, niin ne pitäisi maksaa. En ole uskaltanut Taavetille
mainitakaan koko asiasta, kun se on niin karsas sille pojalle. Minun
on oikein pitänyt vartioida, ettei se kerran löisi sitä kuoliaaksi.
Sen tähden sille ei uskalla kaikkia pojan pahoja tekoja kertoakaan.
Taavetti sanoo, että pojasta on tullut samallainen mustilainen kuin
kauppaneuvos on!

Kauppaneuvos nauroi vaimon kanssa ja taputti vaimoa poskelle, johon oli
juuri kohonnut heikko puna.

— Tässä on 10 markkaa, ehkä sinä sillä tulet toimeen.

— Tuhannet kiitokset, herra kauppaneuvos! Tällä minä olen hyvinkin
autettu.

Vaimo meni.

Aamulla kun Eerikki tuli konttoorille, kauppaneuvos puoleksi
teeskennellyn ankarasti nuhteli ja varoitteli häntä ja antoi ohjeita.

Eerikki sai olla etuhuoneessa, jossa hänellä oli pöytä ja istuin. Kun
häntä tarvittiin, kilisi sähkökello vierellään seinässä.

Eerikillä oli kauppaneuvoksen vanhoista vaatteista laitetut vaatteet,
tukkansa oli äitinsä karkeasti leikannut, kastellut ja kammannut.

Kauppaneuvos toi hänen eteensä pöydälle kasan vanhoja satukirjoja,
kauppaneuvokselle itselleen aivan tuntemattomia.

— Ehkä näissä on sinulle hupaista lukemista, ettei aikasi tule
ikäväksi, sanoi kauppaneuvos.

Eerikki oli tottunut pitämään ikävinä kaikkia kirjoja, vaan
mielestään oli kauppaneuvos määrännyt hänet lukemaan noita kirjoja,
ja velvollisuudenomaisella tunteella selaili hän paksuja satukirjoja,
katseli kuvia ja viimein alkoi lukeakin. Kirjat olivatkin hänestä hyvin
hupaisia, ja kaikella lapsen vilkkaalla mielikuvituksellaan rupesi hän
seuraamaan satujen ihmeellisiä juttuja.

Väkisin hän riistäytyi lukemisestaan, kun sähkökello soi ja hänet
lähetettiin asialle.

Ensi päivinä hän kävi asioilla sukkelasti ja säntillisesti, kaikessa
kiireessä vaan poikkesi syrjäkaduille vetämään pari savua paperossin
tai sikaarin pätkistä, joita oli konttoorilla roskalaatikosta poiminut
taskuunsa ison varaston. Vaan vähitellen alkoi hän vitkastella
asioilla. Oli annettava selkään jollekin vihamiehelle, viskattava
kivellä jotakin, jota ei muuten ehtinyt tavoittaa ja lauvantaipäivinä
oli oltava mukana ainaisessa tappelussa maalaispoikain kanssa. Sitä
paitse ei hän raskinut jättää entistä sukkelaa temppuaan jalkakammilla
keikauttaa kumoon rauhallisesti kulkevia ihmisiä. Useasti hän tuli
asioilta hengästyneenä ja verissä naamoin, ja kun kysyttiin, mitä
hänelle oli tapahtunut, sanoi hän kaatuneensa tai että joku mies,
jota hän ei ollenkaan tuntenut, oli hänet aivan syyttömästi tyrkännyt
kivikatuun.

Joku vaimo jo kävi kauppaneuvokselle valittamassa, että Eerikki oli
pahasti lyönyt hänen pientä viatonta Kustiaan. Äiti sanoi tulleensa
tästä valittamaan kauppaneuvokselle sen tähden, koska tuo kelvoton
poika ei varmaan kotonaan saa mitään kristillistä opetusta ja kuritusta.

Mutta Eerikin elämässä tapahtui ihmeellinen käänne.

Eräs kauppaneuvoksen sukulaisneiti palasi ulkomailta ja tuli
kassööriksi konttooriin.

Hän oli kaunis, miellyttävä, luonteeltaan herttainen, saanut hienon
kasvatuksen sekä koti- että ulkomaalla.

Eerikki sai ihmeellisen kunnioituksen neitiin.

Ensi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet vaan
etäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen pieneen
kammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki vähän ällistyi ja
sai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea hänen läheisyyttään
kohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta, hänellä näytti
olevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki kuvitteli ison
mustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria seteliä, jotka
kaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla neidin
omiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut
ulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki
kuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.

Neiti katsoi ensin Eerikkiä silmiin ja sitte koko poikaa, jolloin
Eerikki lensi yltäänsä punaiseksi.

— Ei käsiä pidetä taskuissa, sanoi neiti lempeästi.

Eerikki sivalsi kätensä housuntaskuista, joissa ne olivat hyväilleet
kauppaneuvoksen poroastiasta puhallettuja sikaarin pätkiä, ja seisoi
pystynä ja nöyränä kuin ensipäiväinen sotamies päällikkönsä edessä.

Neiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki
yritti niitä ottamaan, sanoi hän:

— Kädet pitää olla puhtaat! Kuinka sinä noin likaisilla käsillä...

Eerikki huomasi sikaarin pätkistä kätensä likaantuneen ja hohtavan
punaisena kiirehti niitä pesemään.

Viedessään sitte noita neidin lähettämiä kirjeitä tunsi Eerikki
kummallista kuumetta, ja se asia, jolle neiti oli hänet lähettänyt,
tuntui hänestä hyvin tärkeältä ja kalliilta. Hän käveli hirveän
kiireesti ja katujen poikki kiirehti juoksujalassa.

Hän palasi hengästyneenä, heitti hatun päästään naulaan, ja oli lähteä
sisään, vaan samassa vaistomaisesti kääntyi ja meni peilin eteen. Hän
kasteli kamman, kampasi ja harjasi tukkaansa, laittoi kaulusta ja
katseli kätensä. Moneen kertaan yritettyään sisään ja aina käännyttyään
peilistä jotakin katsomaan, meni hän vihdoin sisään neidin luo.

— Sinäpä sievästi kävit, sanoi neiti. Minä rupean sinusta pitämään, kun
vastakin niin sievästi käyt.

Palattuaan neidin luota etehiseen Eerikki töytäsi peilin eteen,
nähdäkseen etteihän hänessä vaan lie ollut mitään likaista tahi
sopimatonta. Sitte hän istui ajattelemaan.

Hän ei oikeastaan mitään ajatellut, vaan tunsi sitä vaikutusta,
minkä nyt oli saanut, että neiti oli ylen ylhäinen ja hirveän hieno,
että hän häntä kunnioitti ja pelkäsi ja... Se ei ollut selvää, mitä
hän vielä tunsi, vaan hänen mielessään pyörivät neidin sanat: "minä
rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt" — ja neidin
lempeä, suurten vaaleansinisten silmäin kaunis katse häneen. Yhtäkkiä
hyppäsi hän ajatuksistaan peilin eteen, kasteli kamman — ja kampasi
ja harjasi taas. Hän tarkasteli, oliko hänessä kaikki niin kuin olla
pitää, puhdasta. Kasvojaan hän myös katseli, vaan ei hän tiennyt, oliko
hän kaunis vai ruma. Hän ennemmin piti itseään rumana, sillä toiset
pojat olivat häntä haukkuneet mustilaispojaksi hänen tummaverisyytensä
tähden. Sitä hän ei osannut huolehtia, oliko hän ruma vai kaunis, häntä
vaan loukkasi tuo herjaava vertaus mustilaispoikaan. Olisi kuitenkin
onnettomuus, jos hän todellakin olisi mustilaispojan näköinen.

Hän muisti nyt tämän, meni peilistä katsomaan ja koetti arvailla, oliko
hän neidin mielestä mustilaispojan näköinen. Se nyt olisi ilkeätä, jos
hän sen näköinen olisi. Vaan lempeä ja hyvähän tuo neiti oli hänelle.

Kotona hän kysyi äidiltään, oliko hän mustilaispojan näköinen.

— Et toki. Kuka sinua on semmoiseksi sanonut?

— Pojat ovat minua siksi haukkuneet.

Eerikki ajatteli ja kysyi sitte, ei kuitenkaan minään niin tärkeänä
asiana:

— Olenkos minä kaunis vai ruma?

— Mistä sinä nyt olet saanut päähäsi semmoista kysellä? Kaunishan sinä
olet.

— Oikeinko todella? kysyi Eerikki äkkiä, sillä hän oli äidin katseesta
ja äänen painosta huomannut, että kauneus oli jotakin kallista.

— Oikein todella sinä olet kaunis. Sinusta tulee vielä kaunis mies —
(isääsi), lisäsi äiti ajatuksissaan.

Eerikki taas ajatteli. Tumma puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja hän
kysyi:

— Milloinkas sitä on kaunis ja kuka se on kaunis?

— Harvat ne kauniita ovat. Kaunis on se, joka ei ole ruma, en minä osaa
häntä muuten selittää.

Eerikki ajatteli ja kysyi, kovasti punastuen:

— Eikös kauppaneuvoksen neiti ole kaunis?

— Kaunishan se on hyvin kaunis. Ja sitte se on hyvin rikas myöskin,
poikaseni!

Eerikki valvoi iltasella kauvan ja ajatteli kauppaneuvoksen neidistä.
Neiti oli niin ylhäinen, rikas ja kaunis. Kauneudesta hän ajatteli,
kuinka vaan harvat ovat kauniita, vaan hän on kaunis. Mutta taas tuli
tuo poikain herjaus, ja hän nousi ylös, otti tulen ja katseli peilistä
kasvojaan. —

Hänellä oli kummallinen halu toimittaa nyt muidenkin asiat nopeasti
ja sievästi. Hän pelkäsi hirveästi, jos jollakin tavalla häntä
konttoorissa moitittaisiin ja se tulisi neidin tietoon. Hän pelkäsi
myös kaipuita ja sen tähden nyt karttoi tappeluita. Kadulla kiireesti
kulkiessaan hän vaan sanoi jonkun pahan sanan entisille tovereilleen
ja hävyttömille haukkujilleen hän pui nyrkkiä ja malttaen mieltään
muistutti:

— Muistakaapas lurjukset, kuinka monasti olette multa selkäänne saaneet!

Mutta tupakkaa hän poltteli edelleen ja varasteli sikaarin ja
paperossin päitä, ottipa joskus kokonaisiakin kauppaneuvoksen
kammarista, sitä siivotessaan aamusella.

Kerran yhytti hänet neiti sikaaria kievellyttämästä kauppaneuvoksen
pöydältä. Eerikki oli saada halvauksen, kun neiti huomasi hänet ja
nuhteli:

— Enpä minä olisi luullut sinun vielä osaavan tupakoida. Jätä poika
kulta pois semmoinen paha tapa!

Eerikille ei oltu opetettu anteeksi pyytämisen taitoa eikä hän ollut
koskaan anteeksi pyytänyt, vaan nyt osasi hän aivan itsestään nöyrästi
pyytää neidiltä anteeksi ja vakuuttaen luvata, ettei hän koskaan vasta
varasta tupakoita ja että hän heittää polton pois.

Heti tämän jälkeen heittikin hän uuniin suuren varaston tupakan
pätkiään, vaan katseli niiden palamista suurella säälillä. Mutta
hänellä oli nyt ihmeellinen tahdon voima jättää poltto pois.

Eräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin
kysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:

— Mistä se on meille saatu tuo Eerikki? Se on niin kaunis poika.

— Se on meidän myllynhoitajan poika, vastasi kirjanpitäjä,
salaperäisesti hymyillen.

Eerikki kuunteli henkeä vetämättä ja lensi sitte peilin eteen. Kaunis
tumma puna oli hänen kasvoissaan, silmänsä säteilivät kauniisti ja
tukkansa oli sievissä kiharoissa otsalla. _Ne_ huomasi nyt Eerikki,
ymmärsi että _ne_ olivat hänessä kaunista. Tuhmapa hän oli ollut, kun
oli aina aamusin kastellut tukkansa ja harjannut nuo kiharat suoriksi.

Tämä itsetietoisuus alkoi kasvattaa Eerikkiä. Vähitellen hän huomasi
itsessään muutakin kaunista. Hän osasi kävelläkin suorana ja
säännöllisenä, eikä hän enää heittäytynyt veltosti nojailemaan. Hän
rupesi erityisellä huolella hoitamaan itseään, sai siistin ja itsestään
pitävän tunteen, tuli säännölliseksi ja tahtoi käyttäytyä kuin
aikamies. Hän ei ollut mielestään enää mikään lapsi, olihan hän jo yhtä
pitkä kuin vanhin konttoristi, joka oli pienikasvuinen mies. Hän alkoi
halveksia entisiä tovereitaan, ei lähtenyt enää heidän matkaansa eikä
ollut heitä näkevinäänkään. Pojat sanoivat häntä sen tähden ylpeäksi,
haukkuivat jos miksi ja kokoontuivat joukolla kivittämään häntä, kun
hän iltasella tuli konttoorilta.

Kerran sanoi neiti hänelle:

— Se on oikein, että Eerikki on tullut niin siistiksi ja visuksi.
Nythän Eerikistä mies tulee.

— Ja minä olen heittänyt tupakan poltonkin pois, sanoi siihen Eerikki.
Hän oli jo kauvan odottanut otollista tilaisuutta ilmoittaaksen tämän.

— Sehän on myös hyvä. Nyt minä rupean oikein pitämään sinusta.

Eerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin
säännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään
esikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään saman laisia liikkeitä kuin
hänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä.
Eerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen
lisää kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä
oli kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja,
kuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä
käsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä
sormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä
oli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään
peilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja
rakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla
ajatuksissa ja kadulla puoliäänessä: "Oisko pursi ja punapurjeet, millä
mennä merten taa —"

Ne olivat Eerikille onnen hetkiä, kun hän sai kadulla tervehtiä
neitiä. Hän huiskautti hattuaan etäälle sivulle niin kuin tottuneimmat
kavaljeerit. Jälestä päin yksinäisyydessä hän kertoi nämä tervehdykset
ja koetti arvata, miltä hän vastaan tullessa oli neidistä näyttänyt.

Kauppaneuvos, joka oli palannut pitemmältä matkalta, hämmästyi
nähdessään Eerikin.

— Oletpas sinä tullut hienoksi! Uskaltaako sinua enää lähettää pikku
asioille? No, no, elä pahastu, onhan sinullakin oikeus pitää itsestäsi,
ja konttoorin arvoahan se kohottaa, kun sillä on niin komea juoksupoika!

Eerikin mielestä neiti loi häneen yhä enemmän huomiota, ja hän alkoi
vähitellen tunteissaan selvitä ja kuvitella, että hän rakastaa neitiä
ja neiti häntä. Neiti oli sanonut häntä kauniiksi ja osoitti hänelle
erinomaista ystävyyttä ja huomiota, niin että se oli aivan varma, että
neiti häntä rakasti. Eerikki kuvitteli, mitenkä he kerran kohtaavat
toisensa kauppaneuvoksen puutarhassa, neiti antaa hänelle paljo rahoja
ja hän matkustaa kauvas sinne ulkomaille, missä neiti on käynyt. Neiti
tulee myös sinne, he menevät siellä naimisiin ja palaavat sitte tänne
rikkaina ja ylhäisinä.

Hän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan
kiireinen.

Eerikki oli ruvennut vapaaehtoiseen palokuntaan lipun kantajaksi.
Hän oli myös palokunnan lauluseurassa. Laulajat pitivät kaupungilla
yölaulajaisia vuorotellen toistensa naisille. Eerikki toimitti heidät
laulamaan kauppaneuvoksen neidille, vaikka hän neidin akkunan alla
selitti heille pitävänsä laulajaisia kauppaneuvoksen talousneidille.

Aamulla sai Eerikki neidiltä kiitokset, joita hän oli suurella
jännityksellä odottanut.

— Eerikkikö se minulle serenaadin toimitti? kysyi neiti, joka oli
äänestä tuntenut Eerikin.

Eerikki oli hirveän punaisena ja vastasi:

— Niin. Eihän neiti tykänne pahaa?

— En toki. Kiitoksia vaan!

Mutta Eerikin onnellista tunnetta rikkoi eräs asia. Neiti oli
säännöllisesti lähettänyt kirjeitä eräälle herralle johonkin etäiseen
kaupunkiin, ja Eerikki sai kerran kirjettä postiin viedessään luulon,
että tuo herra mahtoi olla neidin sulhanen. Näitä kirjeitä hän nyt
käänteli ja katseli epäluuloisesti ja hyvin vastahakoisesti hän pudotti
ne postilaatikkoon.

Kerran kun hän tunsi kirjeessä olevan valokuvan, avasi hän sen.
Kirjeestä hän ei mitään ymmärtänyt, kun se oli vieraskielinen, vaan
valokuva oli neidin. Eerikki vapisi pelonalaisesta liikutuksesta
katsellessaan kuvaa. Neiti oli kuvassa niin ihana. Hän painoi kuvaa
suutaan vasten, että märkä sija tuli siihen, painoi moneen kertaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut varastaa kuvaa eikä kirjettä. Hän pani ne
uuteen kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Vaan kirjoitus tuli niin törkeän
huonoa, ettei hän uskaltanut sitä lähettää. Hän poltti kirjeen ja kätki
kuvan tarkimpaan talteen, josta sitä useasti katseli.

— Tulipaloa, jossa hän pelastaisi neidin, kuvitteli Eerikki vilkkaassa
mielessään usein ja elävästi. Jos syntyisi talossa tulipalo! Kun
tuli riehuisi viereisissä huoneissa, kiipeisi hän rohkeasti sievässä
palokuntalaispaidassaan neidin makuukammarin akkunaan, koputtaisi
ja kuiskaisi: — "Rakas neiti, minä tulin teitä pelastamaan tulen
keskeltä!" — Neiti pyörtyisi, vaan hän särkisi ikkunan, ottaisi hänet
syliinsä ja kantaisi tuon valkeahuntuisen olennon pihan puolelle
puutarhaan, jossa virottelisi hänet. Neiti avaisi silmänsä, tarttuisi
hänen käteensä ja kuiskaisi: — "Kulta Eerikkini! Sinä olet pelastanut
minut kuolemasta ja siitä edestä saat sinä minut omaksesi." — Siitä
hetkestä alkaen olisi hän neidin sulhanen, ylhäinen ja rikas.

Mutta kauppaneuvoksen talo ei syttynyt tuleen, ja kun alettiin
puhua, että neiti menee kohta naimisiin, tuli Eerikki onnettomaksi.
Kun neidin sulhanen tuli kauppaneuvokselle vierailemaan, oli hän
hyvin synkkämielisenä ja karttoi nähdä neitiä, ja tuota herraa, jota
sanottiin neidin sulhaseksi, hän ei suvainnut ollenkaan, häntä hän
suorastaan vihasi ja vainosi. Vaan tuo herra meni pian pois.

Viimein neitiä kuulutettiin.

Eerikki oli aivan toivotonna. Hän laihtui ja tuli surumielisen
näköiseksi. Se oli vaikein asia, ettei neiti varmaankaan tiennyt,
kuinka syvästi _hän_ häntä rakasti, kuinka _hän_ kärsi. Hän oli monasti
päättänyt käydessään neidin luona kammarissa tarttua neidin käteen,
notkistaa polvensa ja sanoa:

— Neiti, minä rakastan teitä, minä jumaloitsen teitä! Minä en voi elää,
jos en saa teitä!

Hän oli tämän tempun harjoitellut monta kertaa, vaan ei saanut koskaan
rohkeutta.

Monena iltana tuskissaan myöhään valvottuaan, kun neidin hääpäivä
läheni ja läheni, iski Eerikin päähän uusi ajatus. Se kyllä oli
kauheata, vaan se tuli hänen mieleensä ja vaivasi häntä.

Tulipalo kauppaneuvoksen talossa on hänen _saatava_ aikaan!

Se ensin häntä kauhistutti, vaan toiselta puolen tuli rauhoittavia
asianhaaroja. Kauppaneuvoksen talo on varmaankin kalliisti vakuutettu
ja palokunnat ehtivät sammuttamaan, ettei talo paljon ennätä palaa.
Viisi päivää ennen hääpäivää lähti Eerikki eräänä iltana kotoaan,
sanoen menevänsä lauluharjoitukseen, jossa hän luultavasti viipyy
myöhään. Palokuntalaispaitansa ja hattunsa hän pani salaa povelleen
ja muutti ne päälleen ulkohuoneessa. Halkoliiteristä hän otti tuohia
taskunsa täyteen.

Lokakuun ilta oli myterä. Hän meni rannalle istumaan ja odottamaan
yötä. Siinä hän vielä kuvitteli, kuinka kaikki tulee käymään. Neiti
ottaakin hänet ja he menevät yhdessä kauvas, kauvas tuonne selkien ja
vuorien ja merien taa. Heillä on paljo rahaa ja he ovat ylhäisiä. Ja
hän hyräili laulua:

    "Oisko pursi ja punapurjeet,
    Millä mennä merten taa;
    Tuolta tuottaisin kullalleni
    Ko'on kultaa ja hopeaa."

Kun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin,
verkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa, jonka
tähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse
kauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu. Makasiinin
kupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen tuohensa ja vei
sen sitte suurten rappusten vierelle.

Sytytettyään laatikon, meni Eerikki pihan perille pimeään odottamaan.
Sieltä hän katseli, mitenkä tuli hulmusi laatikon sisästä, ja kohta
oli koko laatikko iloisessa tulessa. Vaan tuli ei ollut herkkä
tarttumaan rappusiin, niin kuin Eerikki oli odottanut, josta hän
alkoi tulla huolelliseksi. Vasta kun laatikko oli melkein pohjilleen
palanut, syttyi rappusten kaidepuu, josta tuli alkoi virkeästi
levitä verannalle. Rappuset olivat rakennuksen suojassa, niin ettei
palovartija kirkontornissa huomannut mitään.

Nyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse
kadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja sydän
lyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.

Sisästä kuului kimakka parkaisu ja sen jälkeen ovien avaamista.

Eerikki huusi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin pelastamaan neitiä!

Mutta neitiä ei kuulunut. Sen sijaan tuli kauppaneuvos kohta akkunaan,
veti verhon syrjään ja nähtyään palokuntalaisen akkunaan jyskyttämässä,
kysyi:

— Mikä hätänä?

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan! huusi
silmittömäksi innostunut Eerikki.

— Missä on tuli?

— Koko pihan puoli palaa! Minä tulin neitiä pelastamaan!

Samassa tuli vanha palvelija kauppaneuvokselle ilmoittamaan, että pihan
puolella on vähän tulta, jota jo on kaksi renkiä sammuttamassa ja
saavat sen kohta sammumaan.

Mutta Eerikki löi ja löi ja huusi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan!

Kauppaneuvos avasi ikkunan ja sanoi:

— Onko se Eerikki? Elähän nyt noin säikytä. Palo saadaan sammumaan.

— Mutta minä tulin neitiä pelastamaan. Muualta ei pääse kuin tästä
akkunasta, toimitti Eerikki henki kurkussa.

Kauppaneuvos juoksi pihan puolelle katsomaan. Tuli saatiin heti
sammumaan.

Mutta kadun puolelta kuului neidin akkunaan ankaraa jyskytystä.
Kauppaneuvos tuli taas akkunaan ja huusi:

— Tuli on jo sammutettu, hyvä poika!

— Onkos neiti pelastettu? Minä pelastan neidin tästä akkunasta, muualta
ei pääse.

— Eerikki oli kauhean kiihoittunut.

— Oletko sinä hullu, poika, kun _tuli on jo sammutettu!_ huusi
kauppaneuvos minkä jaksoi.

Nyt vasta Eerikki selvisi — ja hänestä oli kaikki menetetty.

Kauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä
lailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.

Eerikki kohta katosi koko paikalta, ja kauppaneuvos palvelijoinecn jäi
tutkimaan tulipalon syytä. Toinen rengeistä kertoi heränneensä siitä,
kun ikkunaan kävi kirkas loimo, hän herätti toisen, ja kohta olivat he
korvojen kanssa vesittämässä tulta. Sammuttamaan mennessään näkivät he
jonkun tikapuut olalla kiirehtivän pihasta kadulle. Kauppaneuvos, jolle
neiti oli ennen kertonut jotakin Eerikistä, alkoi arvailla koko tuon
lapsellisen tulipalon syytä ja kaipaili Eerikkiä. Mutta Eerikkiä ei
näkynyt.

Eerikille oli vaiennut koko huono menestyksensä ja hän oli kauheasti
ruvennut pelkäämään rangaistusta. Hän juoksi tulipalopaikalta alas
rantaan kotiinsa päin. Mutta pelkonsa ja onnettomuuden tuntonsa
lisääntyivät joka askeleella, hän luuli poliisien ja ruununmiesten
ajavan häntä takaa, ottaakseen hänet kiinni ja raudoissa viedäkseen
linnaan. Hän kääntyi satamalle, juoksi äyräälle ja oli vähällä
pudota mustaan järveen, teki taas käännöksen ja juoksi rantakatua
kaupungin laidassa olevan oluttehtaan pihaan, jossa pakkautui suurten
halkopinojen väliin. Siellä hän vietti koko sen yön — kylmän yön — ja
seuraavan päivän pelossa ja vavistuksessa. Seuraavana yönä lähti hän,
nälän ja kylmän ajamana, liikkeelle ja meni kotipihaansa. Hän toivoi
saavansa ruokaa kotonsa ruokahuoneesta, vaan se oli niin lujasti
lukossa, ettei hän sinne päässytkään. Vaan myllypihassa oli heidän
kuoppa, jonne hän pääsi, ja sieltä hän otti nauriita taskunsa täyteen.
Sitte hän työntäytyi piiloon kotinsa asuinrakennuksen alle, jossa oli
sammalia. Nauriita hän söi minkä saattoi, vaan ne tuottivat suuhun
vetisen tuiman.

Sammalissa hän vietti seuraavan yön, joka oli jo liiaksi kylmä.
Kääriydyttyään sykkyrään kuin koiranpenikka, sai hän kuitenkin
sammalissa vähän lämmintä ja nukkui. Aamupuoleen yötä hän heräsi ja
kuuli, miten seinissä ja kivijaloissa pakkanen kitisi. Hänen päätään
palelsi kylmässä palokuntalaishatussa, ja kun hän liikahti asemiltaan,
tunsi hän oikein, kuinka hänellä oli kylmä. Ainoat nauriinsa olivat
paleltuneet ja hän itse oli paleltumassa.

Jo teki mieli mennä huoneeseen, vaan ei uskaltanut, ainakaan isän
kotona ollessa. Täytyi kärsiä, vaikka palelsi niin turkasesti. Päätä
jo jomotti ja jalkoja tuntui jäätävän. Ihan varmaan oli jo kaksi
oikean jalan varvasta jäätynyt yhteen, sillä niitä hän ei enää voinut
liikuttaa jäisessä kengässä. Hän ei uskaltanut vetää kenkää jalasta,
kun pelkäsi siten paleltuvan koko jalan.

Aamulla, kun isä oli mennyt myllylle, kömpi Eerikki
palokuntalaispuvussaan huoneeseen, säälittävän surkean näköisenä.
Tehdäkseen äitinsä armahtavaisemmaksi, ilmoitti hän ensi sanoikseen,
että hänen päänsä ja jalkansa olivat paleltuneet.

Äiti hädissään riisui pojan, tunnusteli ja huomasikin yhden varpaan
paleltuneeksi. Hän hauteli jalkaa lumella ja viinalla, samalla
tiedustellen Eerikin retkiä, ja sadatteli. — "Kyllä kai ne lopuksi
sinut vievät sinne, josta et pääse polttamaan ihmisten taloja!"
peloitteli hän.

Eerikki kääntyi sairaaksi. Hän sai helpon kuumeen, vaan hän hyvin
mielellään sairasti. Äidissä ja isässäkin hän siten herätti sääliä, ja
muutenkin oli vuoteessa nurkassa makaaminen niin onnettoman turvallista.

Sillä aikaa ehdittiin kauppaneuvoksen neiti vihkiä ja viedä häämatkalle
ulkomaille.

Eerikki makasi vaan yhä onnetonna. Mutta kun kauppaneuvos itse kävi
häntä katsomassa ja vakuutti, ettei hänelle tulipalosta tule mitään,
tuli hän hyvin iloiseksi ja parani pikemmin kuin oli luultukaan.

Kun hän sitte parattuaan tuli konttoorille, oli hän sekaisin iloisen ja
nolon näköinen, — niin kuin kylmästä sateesta korjattu koiran pentu.




Junnu Juntunen.


Junnu Juntunen oli kauppias Helisevässä kartanonmiehenä, jonka toimena
oli pihan ja katuosien puhtaana pito, ulkohuoneitten tyhjentäminen,
halon hakkuu talouden tarpeeksi ja kartanon silmällä pito. Näistä
toimistaan oli hänellä palkkaa vapaa asunto pirtissä pihan pohjassa
ynnä 25 markkaa rahaa kuussa omassa ruuassaan.

Hänen ijästään ei mahtanut kellään olla oikeata selvää, sillä hän oli
ollut saman näköinen herra tiesi kuinka kauvan: ruskeaksi päivettyneet
kasvot, vaalean keltainen tukka, joka peitti korvat kokonaan, likaisen
väristä harvaa partaa korvuksilla — ja hänen suuret, paksut kätensä
olivat alati mustat tervasta, jota hän useasti tuli käsittelemään
pihassa. Naapuritalon renki, nuori mies, kertoi käyneensä yhtaikaa
rippikoulua Junnun kanssa ja olleen hänen jo silloin saman näköisen
jurilaan: sillä kertaa ei Junnu ollut päässyt ripille, vaikka oli
ollut jo toista kertaa yrittämässä ja pappi oli kutsunut häntä
"vanhaksi mieheksi". Milloin lie päässyt ripilleen vai eikö lie päässyt
ensinkään. Mutta joka katsoi tarkemmin hänen hyvänsuopaisiin harmaihin
silmiinsä, näki niissä jotakin nuorta ja lapsellista. Niissä ainoastaan
todellinen ikä ilmoitti itsensä ja vielä enemmän: niissä näkyi se ikä,
missä hän ymmärryksensä puolesta vielä eli. Hän voi olla korkeintaan 33
vuoden ikäinen, vaan silmistään näkyi vielä aikainen nuoruus.

Junnua pidettiinkin vähän yksinkertaisena, vaan suorana ja sävyisänä
miehenä, joka tunnollisella tarkkuudella täytti toimensa. Hän oli
onnellinen mielestään, kun hänellä oli vakituinen paikka, jossa hänellä
oli pysyväinen sija kuin virkamiehellä ja jossa hän söi suruttoman
leivän. Kauppias Helisevä oli vielä luvannut korottaa hänen palkkansa
30 markkaan niin pian kuin hän menee naimisiin. Toimestaan hänellä taas
ei ollut niinkään pienet ajatukset: hänellä oli m.m. valta kieltää
älytöntä maalaista sitomasta hevostaan puutarhan heikkoon aitaan.
Tämmöistä järjestystä hän piti pihassa suurella oman arvonsa tunnolla,
vaan kuitenkin kaikella siivoudella, niin että ani harvat loukkautuivat
ja ne ilman syytä. Oli aina joku nenäkäs maalais-isäntä, joka katsoi
häneen pilkallisesti ja kysyi: — Mikä isäntä ja komentelija sinä täällä
olet? — Minä olen vaan täällä semmoinen vahtimies, ja jos ette usko,
niin kysykää kauppiaalta, vastasi aina Junnu tyynesti, vaan mielestään
pisteliäästi hänkin.

Se kuitenkin katkeroitti Junnun muuten niin tyyntä ja rauhallista
elämää, että hänellä oli niin paljo "vihamiehiä", niin kuin hän heitä
nimitti. Ne olivat niitä, jotka pilkkasivat ja kiusasivat häntä ja jos
jollakin tavalla pahoittivat hänen mieltään. Niitä olivat ensiksikin
kaikki poikanulikat, joita hän sen vuoksi vihasi ja vainosi, vaikka
hän sanoikin aina, että ymmärtämättömyydessään ne sitä tekevät. Pojat
keksivät hänelle haukkumanimenkin, "isäntä", joka sitte tuli hänelle
yleiseksi nimeksi, — vaan kauppias itse häntä kuitenkin aina nimitti
Junnuksi. Oikeastaan ei isännän nimi Junnua pahoittanut, sillä hän
piti itseään tavallaan isäntänä, jolla oli valta kartanolla, vaan
ei hän ollut tästä nimestään sen kiitollisempi pojille. Kerran oli
joku heittiöpoika varastanut erään maalaisen kärryistä, ja kun Junnu
piti itsensä vastuunalaisena kaikesta, mitä pihassa tapahtui, ei hän
sen koommin suvainnut poikasia kartanolle, haukkuivatpa ne häntä
vaikka kuinka. Paitse pikku poikia tahtoivat aikaihmisetkin häntä
pilkata ja narrata, vaan hän kärsi kaikki tyynesti, vaikka hyvästi
ymmärsikin, että ne pitivät häntä itseään tyhmempänä, ja lohdutti
itseään sillä, että oman talon väki kuitenkin piti hänestä, vaikka
nekin hänen kanssaan tahtoivat leikitellä. Erittäinkin olivat piijat
siihen mestareita. He tarjoilivat itseään Junnulle emännäksi, kun
Junnu kerran oli isäntä, ja saattoivatkin useasti hänen päänsä
pyörälle muistuttamalla tuosta 5 markan palkan koroituksesta. Rengit
kirjoittelivat hänelle piikojen nimessä rakkauden kirjeitä, joita
hän aina luetutti jollakin kirjoituksen taitavalla ja uskoi niitä,
vaan ei hän kuitenkaan ruvennut koskaan niihin vastaamaan, tuumaten,
että hänenhän sitä pitää kosia; ei se sovi, että tytöt pojille
kirjoittelevat.

Mutta hänen kosimisestaan ei tullut mitään. Hän tosin ajatteli
naimista, vaan hän oli tehnyt jonkun laisen vaistomaisen päätöksen,
että oman talon palvelijoista hänen pitää vaimo saada; hän ei
milloinkaan käynyt kylässä. Joka kerran, kun uusi piika tuli
taloon, tarkasteli hän häntä ja hyvässä sydämessään aina hyväksyi
morsiamekseen, vaan hänellä oli eräs toinen vaisto, joka pelasti hänet
turhista kosimisista. Hän nimittäin aina odotti, kosiiko tuo tyttö itse
häntä; jos tyttö kosi itse, heitti hän hänet ajatuksistaan, sillä hänen
mielestään ei tyttö silloin totta tarkoita, kun hän itse kosii. Niin
hän jäi aina odottamaan seuraavaa köyriä, jolloin aina vaihtui joku
palvelija suuressa talossa, tai jos ei vaihtunut, odotti hän tyynesti
useampiakin vuosia.

Mutta tulipa sitte Junnulle sielun risti. Puotiin tuli uusi
kauppapalvelija, jonka suurin huvitus oli kiusata Junnua. Milloin
hän vaan avaimet kädessä kulki pihan poikki makasiiniin, oli hänellä
aina soimaussana Junnulle, jolle sitte nauroivat kaikki, ketä pihalla
sattui olemaan. Puotilaisella oli monta muuta ilkeätä kujetta. Kerran
antoi tuo nuori herra Junnulle sikaarin, joka polttaessa räjähti ja
oli polttaa Junnun kasvot, kun sen sisään oli pantu ruutia. Sille
sitte nauroi koko puodin täyteinen joukko. Tämän jälkeen Junnu
vältti niin paljo kuin mahdollista tuota häijyä nuorta herraa,
vaan kiusanhengestään hän ei siltä päässyt. Puotilainen laittoi
kumipyssyn ja ammuskeli Junnua herneillä ja hauleilla. Junnu ei
osannut aavistaakaan, milloin hän sai luodin niskaansa tai poskeensa
jostakin ikkunasta tai ovesta, jossa puotilainen oli häntä vahtinut.
Tämä suututti Junnua kaikkein enin, ja vihdoin viimeinkin hän meni
kauppiaalle siitä valittamaan.

— Minusta on hyvin vaikeata valittaa, sanoi hän, vaan nuori herra
Torkkeli on minua kohtaan niin paha, ettei sitä jaksa kärsiä. Ja hän
kertoi, mitä ilkeitä kujeita Torkkeli oli hänelle tehnyt. Se voi kyllä
olla leikkiä hänen puoleltaan, vaan se on liijemmoista leikkiä ja se on
tyhmää leikkiä, saan minä sanoa.

Kauppias rauhoitti Junnua ja leikillään lupasi antaa selkään
Torkkelille, vaan ei muistanutkaan sanoa Torkkelille mitään tai piti
asian kovin vähäpätöisenä, sillä kaikkihan Junnua narrasivat.

Kun Torkkeli ei lakannut sopimatonta kiusaansa Junnulle tekemästä, meni
Junnu uudestaan kauppiaan puheille, tällä kertaa raskaammalla mielellä
kuin ensi kerralla.

— Nuori herra Torkkeli ei ole tainnut saadakaan sitä, mitä herra
kauppias sille lupasi antaa, kun se yhä vaan minua kiusaa. Herra
kauppias saa uskoa, etten minä turhasta tule valittamaan, vaan nuori
herra Torkkeli on todellakin hyvin hävitön minua kohtaan.

Kauppias taas rauhoitti Junnua ja lupasi kurittaa Torkkelia. Tällä
kertaa hän nuhtelikin Torkkelia, varoittaen häntä että antaisi Junnulle
rauhan.

Mutta Torkkelikos loukkautui siitä, että hänen päälleen tuo Junnun
retale oli kaivannut, kielsi mitään tehneensä Junnulle ja syytti että
päin vastoin oli Junnu hänelle sanonut loukkaavia sanoja.

— No, no, pitikö tuosta nyt noin suuttua.

— Vaan mitäs semmoinen Junnu tulee minun päälleni kaipaamaan, ja
kauppias semmoista hullua uskoo, puhisi Torkkeli vihoissaan.

Kauppias jätti asian silleen, vaan Torkkeli päätti kostaa. Kun hän ensi
kerran tämän jälkeen tapasi Junnun, joka oli makasiinien välistä solaa
siivoamassa, potkasi hän takaa päin hänet suulleen likaan ja kysyi:

— Vieläkö sinä menet kaipaamaan minun päälleni?

— Kylläpä olisi syytä käydä vieläkin, vastasi Junnu, nousten ylös.

— Vieläkö sinä tolitat siinä! sanoi Torkkeli ja löi häntä avainkimpulla
päätä vasten.

Eräs talonpoika, jolle Torkkeli oli menossa suoloja antamaan, nauraa
hohotti puoliväkinäistä naurua sukkelalle puotilaiselle, sanoipa vielä
jonkun pilkkasanankin Junnulle.

Suolamakasiinissa kertoi Torkkeli talonpojalle, että tuo Junnu oli
vähämielinen löyhkä, jota kaikki narrasivat, ja että se oli uskaltanut
käydä kantelemassa kauppiaalle hänen päälleen.

— Usko hullua sitte! sanoi mies ja kolautti lapiolla suolanelikon
kylkeen, että suolat vajuisivat tiiviiseen.

— Ei se toki ole kauppias sitä uskonutkaan, vaan että tuommoinen hullu
menee minun päälleni kaipaamaan —!

— Annattakaa sitä jollakin selkään oikein! Ryyppypalkallahan ne jätkät
sen selän pehmittävät, neuvoi suolan ostaja ja kolautti yhä kovemmin
lapiolla nelikon kylkeen, kun oli jo kukkurapääksi sen täyttänyt.

— Vieläkö tämä pitää pyyhkiä? kysyi hän tuttavallisesti naurussa suin.

— Kaada säkkiisi vaan!

Torkkelista ja talonpojasta oli tullut ystävät tuossa paikassa.

Junnu meni kolmannen kerran valittamaan kauppiaalle ja kertoi, mitenkä
Torkkeli oli häntä rääkännyt.

Mutta kauppias oli jo kyllästynyt näihin valituksiin, hän ei tahtonut
enää sekaantua Junnun ja Torkkelin rettelöihin. Sopikoot keskenään!

— Ei Junnu saa alituiseen tulla tänne kantelemaan, ei se sovi. Minä en
jouda teidän riidoissanne rähisemään, minulla on parempaakin tekemistä.

Kauppias näytti hyvin vihaiselta, jonka tähden Junnu ei enää uskaltanut
valituksiaan jatkaa, vaan hän teki toisen päätöksen.

— Ei suinkaan sitte kauppias pane vastaan, jos minä lähden talosta;
minä tunnen kuinka Torkkeli minua vihaa.

— Junnu ei saa ruveta oikkuilemaan kuin päättömät naiset. Kaiken
vuoksipa pois! Kuka tässä sitte isännyyttä pitää?

Kauppias pani asian puoleksi leikiksi, joka tuntui Junnusta sitäkin
hyvemmältä, kun kauppias hyvin harvoin laski leikkiä.

Junnu jäi taloon ja koetti kärsiä, koettipa vielä lepyttääkin
Torkkelia. Mutta Torkkeli oli kuin pahan hengen riivaama häntä vastaan
ja tuli sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän nöyryyttä Junnu hänelle osoitti.
Torkkeli oli ylpeä ja kunniastaan arka eikä voinut unhottaa Junnun
kielimistä hänen päälleen. Vaikka hän oli jo melkein aikuinen mies,
kiusasi ja rääkkäsi hän Junnuparkaa pahankurisen pojan tunnottomalla
ilkeydellä.

Vihdoin päätti Junnu jyrkästi lähteä talosta, niin vaikealta kuin se
hänestä tuntuikin.

Kauppias sattui olemaan huonolla tuulella ja myönsi hänelle eron
heti; ajattelipa vielä, että pääsee viimeinkin noista kanteluista ja
riidoista rauhaan; kartanon vahteja kyllä saa vaikka mistä, vaan ei
Torkkelin laisia sukkelia puotilaisia.

Niin sai Junnu talosta matkapassit, ja hän läksi talosta hyvin ikävällä
mielellä, koska kauppias näytti niin tylyltä. Kauppiaan suosiosta hän
oli aina ollut sydämessään ylpeä ja hän oli rakastanut ja kunnioittanut
häntä yli kaikkien muiden, palvellut häntä koiran uskollisuudella, —
ja nyt ei kauppias sanonut hänelle yhtä ystävällistä sanaa, viskasi
vaan ne markat pöydälle, mitä hän oli saapa talosta, ja odotti
välinpitämättömästi, milloin hän lähtisi huoneesta. Hän oli tullut
siitä niin pelonalaiseksi, ettei uskaltanut kättään tarjota hyvästiksi,
ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja katumus, että hän olisi ollut
valmis itkemään, heittäymään kauppiaan jalkoihin ja pyytämään anteeksi,
vaan kauppias oli ojentanut hänelle kätensä ja sanonut lyhyesti ja
kuivasti:

— Hyvästi!

— Hyvästi, herra kauppias... kii-kiitoksia... Junnu oli tahtonut
kiittää monilla sanoilla ja osoittaa, kuinka paljo hän kauppiaasta
piti, vaan hän oli hätäytynyt kuin lapsi eikä osannut muuta kuin
kiirehtiä ulos niin pian kuin kerkisi.

Vietyään vähät tavaransa erään tuvan nurkkaan, jossa hän pyysi
itselleen majaa, meni hän suruissaan kävelemään satamalle, missä
laivoista ja lotjista purettiin lastia. Siellä oli kauppias
Helisevänkin laiva, jossa höyrykone parhaallaan nosti jauhosäkkejä
ruomasta. Junnu oli useasti ennen, kun aikaa sattui, mennyt tälle
laivalle säkkejä kantamaan, josta hän sai pientä sivuansiota, 25 penniä
tunnilta.

Menisikö hän nyt tuolle laivalle tarjoutumaan työhön? Ei hän voinut
mennä. Se tuntui hänestä samalta kuin jos hän olisi tarjoutunut
takaisin kartanon vahdiksi. Sitä paitse kävi Torkkeli ja kauppias
usein laivalla, ja hän olisi hävennyt heitä. Hän katseli etempää työtä
laivalla, ikään kuin laiva olisi ennen ollut hänen, vaan hän olisi
jonkun suuren onnettomuuden kautta sen menettänyt muille. Hän muisteli,
kuinka häntä oli aina laivalla kiitetty parhaimmaksi kantajaksi ja
kuinka siellä oli häntä puhuteltu isännäksi ilman sen enempää ilkeätä
pahansuomista. Mutta nyt hän ei uskaltanut mennä laivaa lähellekään.

Sen sijaan löysi hän satamarannassa erää makasiiniryhmän vierellä
suuren lotjan, josta parhaallaan suoloja tyhjennettiin makasiiniin.
Sinne hän tarjoutui työhön.

Mitenkä isäntä nyt joutaa tänne työhön kysyi lotjan kippari.

— Minulla on nyt vaan hyvää aikaa, sanoi Junnu verkakseen, luoden
silmänsä maahan.

— Onhan siellä Junnun omakin laiva rannassa, miksi Junnu ei mene sinne?

— Joutaisinpahan vaan nyt tännekin.

Junnu otettiin työhön, ja hän teki työtä kuin karhu aivan silmittömänä
ja ihmisiin paljo katsomatta, paita märkänä ruumiissaan kiini ja hiki
päästään valuen. Hän kantoi kaksi säkkiä siihen kun monet toiset
yhden. Hänellä oli vaistomainen pelko, että jos hän hetkeksikään
pysähtyy seisottelemaan, ruvetaan häneltä kyselemään ja utelemaan ja
sillä tavalla saataisiin selville hänen poislähtönsä talostaan; muuta
tietysti he eivät voisi uskoa kuin että hänet on ajettu pois. Sen
tähden hän teki työtä niin kovasti ja niin mielellään; hän ei olisi
tuntenut väsymystä, vaikka olisi yhtä kyytiä tyhjennetty koko suuri
lotja. Kun päästettiin ruokatunnille, ei hänellä ollut nälkä yhtään,
vaan sitä vastoin janotti kauheasti. Eräästä rantapuodista hän osti
leipää ja silliä, ja söi sitä kuitenkin suurella halulla rannalla
lotjan lähellä, hatullaan juoden rannasta vettä palan väliin.

Niin kuin Junnu pahasti aavisti, tuli kohta ilmi hänen pois
joutumisensa kauppias Helisevästä. Poikarakkeja tuli rantaan ja
alkoivat häntä härnätä sillä, että "isäntä" on ajettu pois talostaan.
Junnu ei ensin virkkanut mitään, vaan kun kaikki toiset kantajat ja
kippari kaikkein enin alkoivat ahdistaa häntä, selitti hän viimein,
että hän se lähti, eikä häntä ole ajettu. Mutta sitäkös kukaan uskoi,
ohoh! Isäntä oli ajettu talostaan — sepäs hauskaa vasta oli! Häntä
neuvottiin, että hänen olisi pitänyt isäntänä ajaa muut pois talostaan,
mutta siinä talossa lieneekin akkavalta. J.n.e.

Junnu koetti kärsiä kaikki, vaikka tukalaa se oli. Miksi hänen piti
näin olla kaikkien pilkattavana, kaikkien sysittävänä? eihän hän
ollut mitään pahaa tehnyt. Hänen lapsellisissa silmissään kuvastui
syvä tuska ja kärsimys, mutta se teki hänet toisten silmissä vaan yhä
naurettavammaksi, kaikilla oli sitä suurempi halu häntä kiusata, kuta
enemmän he näkivät hänen tulevan pahalle mielelle.

Kaiken lisäksi ilmoitettiin hänelle majapaikassaan, ettei heillä ole
tilaa hänen asua, saisi muuttaa pois. Talossa näet pidettiin Junnua
liijan likaisena, hän haisi pahalle, eikä häntä iletty nähdä.

Junnu ei nyt tahtonut hankkiakaan erityistä majapaikkaa, kun huomasi,
että hän oli vastenmielinen ihmisille. Hän luuli, että kaikki
kammosivat häntä siitä syystä, kun hänet oli muka ajettu talostaan
pois; häntä kai luultiin pahantekijäksi. Kun oli kesä, asusteli hän
ulkosalla ja makaili yönsä milloin missäkin halkopinojen välissä
kaupungin rannassa. Mutta kun tuli syksypuoli, oli aivan ulkona
kovin kylmä yötä viettää, jonka tähden hän uskalsi mennä johonkin
ulkohuoneeseen, missä oli heiniä tai sammalia. Talveksi hän aikoi mennä
maalle, jossa ei häntä tunnettaisi.

Kun tuli syksypimeät, eikä sattunut olemaan lotjilla työtä,
harhaili hän kaupungin kaduilla tai seisoskeli satamalla, katsellen
ikävissään pimeyteen ja tuijottaen tuliin, jotka kiiluivat sihisevien
höyrylaivojen salongeista tai halkolotjien kajuuttain ikkunoista,
kuvastuen mustaan veteen. Hänestä tuntui niin ikävältä! Hänen mielensä
oli niin musta kuin tuo vesi; pimeys satamalla, jossa vaan muutamia
tulia tuikki, veti häntä puoleensa. Hän voi seista täällä tuntikausia
ja katsella vaan tuohon pimeyteen, josta hän ei muuta käsittänyt kuin
että se veti häntä omituisesti puoleensa; hänen oli täällä hyvä olla,
vaikka värisytti järveltä tuleva kylmä ilmanhenki.

Hän mietti näinä hetkinä omaa kurjaa kohtaloaan, kuinka hän mahtoi
olla huono mies, koska kaikki häntä pilkkasivat ja halveksivat, niin
ettei hän uskaltanut mennä pyytämään enää asuntoakaan mistään. Hän
katui monta kertaa itkuun asti, että oli lähtenyt pois kauppiaasta,
jossa hänellä oli ollut niin varma paikka; mistään hän ei tule
enää milloinkaan saamaan semmoista paikkaa, kuka häntä huolisi?
Kuin kadotettuna valoisana tähtenä ajatteli hän sitä 5 markan
palkanylennystäkin, jonka kauppias oli luvannut silloin kuin hän menisi
naimisiin. Siitä oli hänellä enää kaikkein vähimmän toivoa, se oli kuin
ikuisesti kadotettu onni, mikä kerran oli ollut käsissä. Kuka hänelle
nyt tulisi, kun hänellä ei ollut paikkaa, ei kattoa päänsä päällä, eikä
hän uskaltanut ajatellakaan, että hän itse voisi hankkia itselleen
kodin, mihin vaimon toisi. Kaikki oli kadotettu! Sen tähden hänen
mielensä oli niin musta ja sen tähden hän halusi seista täällä rannalla
ja katsella pimeyteen, joka peitti järven, niin että lähellä ankkurissa
olevat lotjat vaan hämärinä häämöittivät.

Eräänä päivänä kun Junnu oli työssä eräällä lotjalla, tuli kaksi
poliisia vaatimaan häntä poliisikamariin.

— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Junnu.

— Mitäkö olet tehnyt? jamasi toinen poliiseista. Mitäs varten sinä
taivas-alla makailet, eihän sinulla ole asuntoa eikä mitään, ja
Helisevästäkinhän sinut ajettiin pois. Lähde nyt neuvomaan kassojasi,
ja näytäpäs, minkälaiset sinulla on tulukset, joilla sinä ihmisten
taloja sytyttelet.

Junnua epäiltiin näet erääksi varkaaksi ja murhapolttajaksi, joka
oli äsken kaupungissa liikkunut. Voroa oli etsitty, ja kun sen
epäiltävämpiä ei löytynyt kuin Junnu, jota poliisit viskaalille
kuvasivat mieheksi, jolta kysymyksessä olevat työt ovat voineet syntyä,
käski viskaali tuoda Junnun poliisikamariin tutkittavaksi.

Junnu olisi ollut valmis heittäytymään järveen, niin pahasti häneen
kävi tämä, vaan hänet valtasi semmoinen masennus ja voimattomuus, että
hän purskahti itkemään ja itki kuin lapsi.

Useimmat läsnä olevista nauroivat, ainoastaan muutamat tulivat
totisiksi.

— Ei tässä nyt itku auta, käy mukaan vaan! sanoivat poliisit. Itke
sitte linnassa, siellä on parempaa aikaa!

Poliisit veivät Junnun poliisikamarille läpi kaupungin ikään kuin
jo tuomitun varkaan ja murhapolttajan, pitäen hänen kanssaan
poliisitutkintoa pitkin katuja.

Hänet päästettiin kuitenkin pian vapaaksi, vaan sen jälkeen hän
ei tahtonut saada asuntoa mistään, kun hän oli todella tullut
pahamaineiseksi.

Tästä hänen mielensä tuli entistä enemmän katkeraksi, hän tunsi
tilansa kurjemmaksi kuin milloinkaan ennen, ja sen sijaan että hän
oli tähän asti katunut kauppias Helisevästä lähtöään ja vaikeroinut
omaa huonouttaan, heräsi hänessä nyt viha, yksinkertaisen mielen
silmitön viha kaikkia vastaan ja erittäinkin kauppias Helisevää
vastaan. Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin vainottiin, pilkattiin
ja halveksittiin? oliko hän varastanut, valehdellut tai tehnyt mitään
vääryyttä? Tähän kysymykseen hän iski kiini ja pysyi siinä lujasti.
Torkkeli oli häntä rääkännyt niin paljo, ettei hän jaksanut enää
kärsiä, kauppias uskoi tuota valehtelijaa, vaan ei uskonut häntä, ja
antoi hänen mennä talosta kuin hylkykoiran, vaikka hän oli palvellut
uskollisesti niin monta vuotta.

Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan hänelle tekivät kaikki
vääryyttä. Jos hän aivan viattomasti makasi yönsä ulkona, otettiin
hänet kiini rosvona ja murhapolttajana ja häväistiin kaikkein ihmisten
edessä.

Hänen niin kärsivällinen mielensä raivostui, viha oli sokaista hänet.
Hänessä heräsi silmitön kostonhimo. Hän tahtoi tehdä pahaa niin paljo,
että hänen päätään huimasi. Kun hän kerran on näin sorrettu ja kehno,
ei häntä voi kukaan enää kehnommaksi tehdä, mutta hän voi tehdä paljo
vahinkoa niille, jotka ovat hänet onnettomuuteen saattaneet. —

Eräänä yönä murtausi hän kauppias Helisevän kyökkiin ja otti sieltä
avainnaulasta useita avaimia. Nyt hän oli taas isäntä, hän pääsi vaikka
minne! Ensiksi hän meni ruoka-aittaan, josta hän "isäntänä" ollessaan
oli aina piikojen käskystä hakenut kyökkiin tavaraa.

Mutta kun hän oli astunut aittaan, ottanut tulitikulla tulen ja hetken
katsellut ympärilleen, muuttui hänen mielensä kummallisesti. Aitta oli
hänelle niin tuttu, nuo katosta riippuvat palvatut liharaajat olivat
ennenkin riippuneet samalla tavalla, hyllyt ja hinkalot olivat kaikki
entisillä paikoillaan ja tavarat niissä niin kuin ennenkin. Hän oli
tullut tänne aikoen tuhota ja hävittää, vaan nyt tuntui se hänestä
rikokselta, jota hän ei voisi tehdä. Hän ei voinut luvattomasti koskea
näihin tavaroihin, joiden vartija hän itse kerran oli ollut.

Hän läksi aitasta pois, vaan jätti tahallaan oven auki ja viskasi
etäälle rakennusten yli tuon tutun, suuren avaimen, jota hän ei
saattanut varastaa. Viekööt nyt varkaat koko aitan, kun sillä enää ei
ole uskollista vartijaa, ei hän enää tarvinnut varjella sitä!

Kummallisten ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä, ettei hän
voinut tuosta aitasta mitään ottaa, meni hän äkäpäissään eräälle
liiterille, joka myterässä syksyisessä yössä kuumotti valkealta
ja joka näytti olevan uusi rakennus, tehty hänen talosta lähtönsä
jälkeen. Eräs hänen kädessään oleva avain sopi liiterin lukkoon, ja hän
avasi oven ja meni sisään. Tulitikulla hän raapasi tulen ja katseli
ympäriinsä. Siellä oli kaikellaista rautatavaraa: lapioita, taikkoja
y.m. rautakaluja sekä puhdasta terästä ja rautaa. Tämä tuntui hänestä
vieraalta omaisuudelta, ja hän otti sieltä muutamia teräspalasia ja
yhden lapion. Lähtiessään hän viskasi avainkimpun oven eteen.

Nyt hän oli saanut kostaa! Kunpa vaan oikeat rosvot tulisivat ja
veisivät koko makasiinin sisällyksen!

Hän päätti nyt lähteä koko kaupungista, ja yötä myöten läksi hän
tavaroineen kaupungista ulos vievää maantietä matkaamaan. Hän kulki
niin kauvan kun tuli aamu, poikkesi sitte erääseen maantienvarsitaloon,
jossa hän söi ja kyseli työpaikkoja. Kuultuaan sepän asuvan kylällä,
läksi hän sinne, möi sepälle teräksensä ja lapionsa ja pääsi hänelle
pajamieheksi.

Hän tuli nyt elämäänsä tyytyväiseksi jälleen, kostettuaan kauppias
Helisevälle; teki työtä halulla ja oli iloinen, kun sai vakinaisen
paikan, jossa sai syödä suruttoman leivän.

Mutta seppä luki kaupungin sanomalehteä, jonka hän oli yhteisesti
tilannut neljän, viiden muun osakkaan kanssa. Lehti joutui hänelle
aina noin parin viikon päästä, ja hän sen viimeiseksi sai pitää
kokonaan omanaan. Lauvantai-iltoina työstä päästyä ja kylvettyä sekä
sunnuntaisin luki seppä aina lehtiään, ja eräänä lauvantai-iltana,
kolmatta viikkoa Junnun hänelle tulon jälkeen, löysi hän niistä
uutisen, jossa kerrottiin varkaudesta kauppias Helisevän talossa.
Varkautta kuvattiin suureksi; ei varmuudella tiedetty, kuinka paljo
rautaa ja terästä ja rautakaluja rosvot olivat vieneet, ja päättäen
siitä, että erään makasiinin avain oli kokonaan kadonnut, pelättiin
varkauden vielä uudistuvan. Erästä miestä epäiltiin, joka oli jo
ennenkin ollut epäilyksen alaisena ja joka oli äkkiä kadonnut
kaupungista, vaan ei oltu hänen jälilleen vielä päästy.

Iltasta syödessä samassa pöydässä katsoi seppä tuimasti Junnua silmiin,
josta Junnu tuli araksi ja alkoi pelätä sepän lukeneen sanomalehdestä
jotakin, josta sai epäluuloa häntä vastaan. Vaan sunnuntaiaamuna näytti
seppä taas levolliselta ja sanoi lähtevänsä kirkkoon kaupunkiin.

Mutta hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa, jotka vangitsivat
Junnun ilman muitta mutkia ja ottivat mukaansa ne tavarat, mitkä Junnu
oli sepälle myönyt.

Junnu päätti itsepäisesti kieltää, vaan joutui poliisitutkinnossa
kohta kiini puheistaan, eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa kaikki.
Samoin hän raastuvanoikeudessa tunnusti kaikki, kun ei tuntenut
osaavansa pujotella, vaan hän oli siltä edelleen itsepäinen, kertoi
teostaan miltei ylpeydellä ja heitti kauppias Helisevään salavihaisia
silmäyksiä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa häntä suoraan silmiin.

Oikeuden edessä m.m. arvioitiin Junnun varastamat tavarat ja jokaisen
arvion perästä kysyttiin Junnulta, onko arvio hänen mielestään oikea.
"On! — on!" olivat hänen yksitoikkoiset vastauksensa. Tuli sitte
ruoka-aitan avaimen vuoro, jota ei oltu löydetty, vaikka oli etsitty.
Kysyttiin kauppias Helisevältä, minkä arvoinen se oli.

— Ainakin se neljä markkaa maksaa, vastasi Helisevä.

— Onko se neljän markan arvoinen, Juntunen? kysyi tuomari.

— On! vastasi Junnu röyhkeällä äänellä niin kuin ennenkin.

Tämän jälkeen sai kauppias Helisevä tehdä valan siitä, että varastettu
avain oli neljän markan arvoinen. Muut varastetut tavarat olivat
oikeudessa esillä arvioitavina.

Kauppias Helisevä ei ollut tiennyt valaa tarvitsevan tehdä tämmöisessä
tapauksessa, ja hän tuli hyvin hämilleen, kun hänet käskettiin
valalle, sillä hän oli uhalla ja kauppiaan tavalla, joka on tottunut
vaatimaan tinkimisen varalla, ilmoittanut varastettujen tavarain arvon
suuremmaksi todellista, saattaakseen Junnulle suuremman rangaistuksen,
ja tuo avainkin oli oikeastaan korkeintaan kahden markan arvoinen.
Mutta kun hän ei ollut peruuttanut muitakaan ilmoituksiaan, joiden
mukaan oikeuskin esillä olevat tavarat arvioi, olisi ollut suuri häpeä
peruuttaa tätäkään ilmoitusta, vaikka siitä pitikin tehdä vala. Hänen
kunniantuntonsa oli niin suuri, että hän heti käskettyä astui pöydän
ääreen panemaan sormensa raamatulle ja teki tämän päättävämmin kuin
tavallisesti, ikään kuin tahtoen osoittaa, kuinka suora mies hän oli.
Punastuen ja vaaleten ja vähän hämmennyksissään hän kuitenkin teki
valan, lausui pari kertaa väärin, vaan tuomarin sanelun mukaan kiiruhti
oikasemaan. Niin hän vannoi, pää pystyssä, varastetun ja hävinneen
ruoka-aitan avaimen olleen "ainakin neljän markan arvoisen".

       *       *       *       *       *

Tuomionsa jälkeen vankeudessa ollessaan joutui Junnu koviin
koettelemuksiin sielussaan. Varkautta tutkittaessa ei ollut mikään
liikuttanut häntä, ennen kun kauppias Helisevä astui vannomaan
kadonneesta avaimesta. Tässä vaikutti häneen pyhä oikeus, joka
vaati valalla vahvistamaan pienenkin asian. Hänen itsepäinen, vaan
alkuperästään suora ja hellä luonteensa suli, hän nöyrtyi pyhän
oikeuden edessä, ja vankilaan jouduttuaan valtasi hänet katkera
katumus. Hän oli yksin syyllinen, hänhän oli varastanut, tehnyt suuren
synnin. Olihan kauppiaalla oikeus eroittaa palvelija, johon hän ei
ollut tyytyväinen, hän oli aivan syyttömästi vihannut kauppiasta ja
tehnyt suuren vääryyden ja synnin varastaessaan häneltä. Mutta kuinka
hänelle tehtiin oikeutta! Varastetut tavarat arvioitiin oikeuden edessä
ja muutaman markan arvoisesta kadonneesta avaimesta teki kauppias pyhän
valan.

Suuret tunnon vaivat valaisivat häntä vähitellen. Rikoksensa tuli
hänelle selville kaikessa suuruudessaan, samalla kuin hän tuli
huomaamaan kauppiaan syyttömyyden. Sitä paitse tuli hän tuntemaan
pyhän oikeuden, pyhän lain, joka hänet oli tuominnut ja jonka hän
luuli samaksi, minkä Jumala kerran antoi vuorella. Hänelle muistui
näet mieleensä äitivainaansa opetukset, joista hänen muistiinsa oli
erityisesti jäänyt pyhän lain antaminen vuorella vuoren vapistessa ja
ukkosen jylistessä. Muuta hän ei juuri muistanutkaan, hänen päähänsä
ei ollut milloinkaan tahtonut mennä Jumalan sana, ei hän sitä ollut
koskaan ymmärtänyt.

Hän kuunteli nyt hartaasti vankilan pappia ja kerran kysyi häneltä,
mikä vuori se oli, jolta Jumala lain antoi. Se oli Siinain vuori, ja
laki annettiin Israelin lapsille. Pappi kysyi, minkä vuoksi hän tahtoi
sitä erityisesti tietää, vaan Junnu ei ruvennut selittämään. Hänelle
oli näet tämä pappi vieras ja outo: kaupungin vanhalle pastorille, joka
oli hänet ripille päästänyt ja jota hän siitä saakka oli uskollisesti
tervehtinyt joka kerran kadulla vastaan tullessaan, hän päätti
vankeudesta päästyään mennä haastamaan asiansa.

Päästyään vankeudesta menikin hän kaupungin vanhan pastorin luo, kertoi
rikoksestaan ja pyysi hänen itseään ohjaamaan. Pastori piti hänelle
nyt uuden rippikoulun, koska Junnu selitti, ettei hän ole ymmärtänyt,
mitä Herran ehtoollinen oikeastaan tarkoittaa. Kun Junnulla oli nyt
oma halunsa ymmärtää, sai pastori hänet jotakuinkin selville pyhistä
asioista, ja otti hänet ripille eräänä pyhänä.

Samaan aikaan kävi Junnu myöskin sen tuomarin luona, joka hänet oli
tuominnut, kiittämässä tuomiostaan, sanoen sen kautta löytäneensä
valkeuden — niin kuin parantunut sairas kiittää lääkäriään. Tuomari
tuli suuresti liikutetuksi, sillä ei vielä kukaan tuomittu ollut käynyt
häntä kiittämässä.

Sen jälkeen rupesi Junnu vakavasti työhön. Hän pääsi asumaan
erääseen kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin, josta käsin hän
kävi kaupungissa halkoja hakkaamassa, kattoja tervaamassa y.m.
roskaisemmissa töissä. Kun häntä rangaistuksensa tähden hyljittiin,
teki hän työtä huokeammalla kuin muut, vaan sitä ahkerammin, ja hän sai
työtä, niin että kohtuullisesti eli. Ihmisten pilkan hän kärsi nöyrästi
ja valittamatta.

Vuosien kuluessa vähitellen unhotettiin Junnun rikos, kun hän oli
tehnyt uskollisesti työtä ja ollut rehellinen ja nöyrä; sanottiinpa
hänen tulleen vähän viisaammaksikin, ja tiedettiin hänen ahkerasti
käyvän kirkossa.

Kauppias Helisevän luona oli Junnu aikonut myös käydä vankeudesta
päästyään, vaan kauppiaan ja hänen välilleen oli syntynyt — hänen
tietämättään oikeastaan minkä tähden — kummallinen suhde, joka oli
estänyt hänet siitä. Kohdatessa toisiaan kadulla osoitti kauppias
Helisevä omituista arkuutta, ikään kuin pelkäsi Junnua, ja kun Junnu
oli arka luonteeltaan, ei hän rohennut mennä kauppiaan luo. Kerran
hän kuitenkin meni Helisevän konttooriin, vaan hän huomasi kauppiaan
pakenevan toiseen huoneeseen ja kuuli käskevän palvelijan sanomaan,
ettei hän ollut kotona. Tämän jälkeen ei Junnu yrittänytkään tapaamaan
häntä, vaan ihmetteli itsekseen, mistä syystä kauppias ei tahtonut
ottaa häntä puheelleen.

Mutta kerran kauppias itse kadulla pysäytti hänet, vaikka oli ennen
aina karttanut katsoa häneen, ja kutsui käymään luonaan.

— Minä olen kuullut, sanoi kauppias Junnun tultua hänen konttooriinsa,
että Junnu on aivan muuttunut mies, ja kun Junnu on taas osoittanut
itsensä rehelliseksi ja toimekkaaksi, en minä tahdo muistella mitään
entisistä, ja tarjoan Junnulle saman paikan, mikä Junnulla ennenkin
meillä oli, sillä entinen talonmies on kuollut. Ei ole enää meillä
Torkkeliakaan, joka Junnua kiusaisi. Nyt minä maksan jo sen täyden 30
markkaa kuukaudelta — ehkäpä Junnulla on jo tiedossa emäntäkin.

Junnu kiitti tarjouksesta, vaan hän tahtoi puhua vielä entisestäkin,
vaikka kauppias kielteli.

— Minä olen tehnyt suuren rikoksen, vaan olen sen kautta päässyt
valkeuteen. Pastori selitti, että Herra useasti antaa ihmisen pahan
hengen valtaan, johdattaakseen hänet koettelemusten kautta oikealle
tielle. Niinpä on minunkin käynyt. Se oli yksi kohta oikeudessa, josta
minä tulin yminärrykseeni; se oli se, kun kauppias vannoi pyhän valan
siitä kadonneesta avaimesta —

Kauppias vaaleni äkkiä, niin ettei voinut hengittääkään, vaan hän tuli
levollisemmaksi, kun Junnu jatkoi:

— Minä olin luullut, että minulle vaan kaikki tekevät vääryyttä, vaan
oikeuden edessä minä tulin huomaamaan, että pyhä laki tekee minullekin
totuutta, kun herra kauppias niin vähäpätöisen asian vahvisti pyhällä
valalla. Sitte minä olen tehnyt katumusta ja parannusta niin kuin olen
yksinkertaisuudessani osannut.

Kauppias tuli syvästi liikutetuksi ja vedet silmissään hän puristi
Junnun kättä, sanoen:

— Se on kauniisti tehty, — se on kauniisti tehty!

Muuta hän ei ensin voinut sanoa, ja hän huokasi syvään.

Toinnuttuaan liikutuksestaan jatkoi kauppias:

— Minua ilahuttaa, että Junnu on tehnyt parannuksen: minä luotan nyt
Junnuun täydellisesti, ja Junnun pitää jo tänä päivänä muuttaa meille.

Junnu läksi hakemaan kapineitaan, ja kauppias jäi pitkiin ajatuksiin,
katsoen ikkunasta Junnun jälkeen. Tuo yksinkertainen, ymmärrykseltään
puuttuvainen mies näytti hänestä niin onnelliselta, tuo mies, joka niin
viattomasti ja peittelemättä tunnusti rikoksensa ja joka oli siitä
kärsinyt julkisen rangaistuksen, — sitä vastoin kuin kauppias tunsi
tuskaa ja ahdistusta teoista, joita hän ei tahtonut kellekään tunnustaa.

Junnu pääsi taas entiseen toimeensa, josta hän oli kauppiaalle yhtä
kiitollinen kuin taivaallekin; hänellä oli aina ollut murhe siitä,
ettei hänellä ollut vakituista paikkaa, sillä omin neuvoinsa maailmassa
ollessaan tunsi hän itsensä niin turvattomaksi. Vanha unelmansa
vaimosta heräsi hänessä uudelleen, ja hän tunsi velvollisuudekseenkin
naida, koska kauppias oli hänelle jo sitä varten antanut palkan
koroituksen. Nuoremmat piijat häntä jo kohta kosasivat, vaan talossa
oli eräs vanhempi palvelija, joka piti Junnun puolta, kun piijat kovin
rohkeasti Junnulle emännäksi tarjottelivat itseään, eikä hän itse
koskaan kosinut Junnua. Junnu rupesi häntä kunnioittamaan, mieluisin
tehtävänsä oli auttaa hänelle vettä kaivosta, ja heränneeksi tultuaan
kun hän oli opetellut lukemaan ja ostanut virsikirjan — ainoa kirjansa
— luki hän siitä joka ilta iltarukouksen ohessa myöskin "Rukouksen kuin
joku tahtoo itsensä aviosäätyyn antaa".

Joka pyhäaamu näki kauppias konttoorinsa ikkunasta Junnun menevän
kirkkoon, suuri virsikirja kainalossa. Ensimältä tätä nähdessään jäi
hän aina syviin ajatuksiin, ja hänen olisi tehnyt itsensäkin mieli
lähteä kirkkoon. Mutta ajan pitkään haihtui tämä asia vähitellen hänen
mielestään — liike laajeni vuosi vuodelta, hänellä oli niin kiirettä,
ja pyhäaamuina hänellä oli aina niin paljo konttoorityötä.




Maksettu asia.


Sanomalehden konttoorista lähetettiin asiapoika kantamaan maksamattomia
tilausmaksuja. Kiertomatkallaan kävi poika karhuamassa myöskin erään
työmies Heikki Haverisen luona, jonka nimi oli hänen listassaan.
Haverinen itse ei ollut kotona, vaan vaimonsa oli pojan huoneeseen
astuessa leipälapio kädessä tirkistämässä uuniin, jossa oli leipiä
paistumassa. Nähdessään pojan ottavan laukustaan jotakin kirjeen
muotoista paperia säpsähti Haverisen emäntä, vaaleni ja punastui, sillä
joka kerran — se tapahtui kuitenkin harvoin — kun posteljooni tai joku
muu henkilö toi heille kirjettä, oli hänellä samalla hätä ja hyvä
mieli. Hän pyyhki kätensä valkoseen esiliinaansa ja henki salpauksissa
otti pojalta kirjeen vapisevaan käteensä. Hän katseli päällekirjoitusta
ja oli neuvotonna.

— Mistä tämä kirje on? kysyi hän sitte.

— Kuopion Uutisten konttoorista. Kyllä se on auki se kirje.

— Auki —? Niinpä näkyy olevan. Minkä tähden se on auki jätetty?

— Siinä on vaan lasku.

— Lasku? Mikä lasku?

— Sanomalehden tilausrahasta.

— Sanomalehden tilausrahasta? Vaan onhan me se jo maksettu. Me on aina
maksettu silloin kun on tilattu eikä me mitään oteta velaksi.

Emäntä käänteli laskua sormiensa nenässä, ymmärtämättä siitä mitään
muuta kuin että se oli paperi, jolla tahdottiin periä maksua asiasta,
joka jo oli maksettu.

— Ei poika rukka me olla kellekään velkaa. Me aina ostamme rahalla,
aina maksamme paikalla.

— Antakaa sitte lasku takaisin, jospa siinä on sattunut erehdys, sanoi
vikkelä poika.

— Takasin tämän saat viedä, emme me ole velkaa kellekään. Sepä on
ihmeellistä, että perittäisiin maksettua asiata.

Poika läksi, emännän jäädessä vielä puhumaan samasta asiasta.

Siihen liittoon sattui tulemaan hyyriläisen vaimo, ja sille kertoi
emäntä asian juurtajaksain.

— Minä muistan niin hyvästi, kun minä annoin rahat sen ryökkynän
käteen, silloin kun minä kävin tilaamassa uutiset, ja sanoihan se
ryökkynä kirjoittavansa kuitinkin siihen tilauslippuun. Missäs se
onkaan se lippu?

Hän etsi lipun käsiin ja he näkivät siihen kirjoitetun 4:n numeron ja
jotakin muutakin, vaan muusta he eivät saaneet selvää.

— Tässähän se pitäisi olla kuitti ja tässä se onkin, tähän se ryökkynä
kirjoitti. Se poika ennätti mennä pois, olisi pitänyt sille näyttää
tämä. Vaan kyllä minun pitää lähteä itseni sinne... maksettua asiaa
velotaan...

Mutta esiliinaa riisuessaan muisti hän, että hänellä oli leivät uunissa.

— Minä menen aivan sekaisin! Leivät nyt ovat palaneet!

Hän rupesi ottamaan leipiä uunista tulisella kiireellä, sillä leivät
todellakin olivat jo hiiltymässä.

— Voi, voi tokiinsa, mikä vahinko piti tulla, kun leivät paloivat!
päivitteli hän mustuneita leipiä uunista pöydälle viskoessaan.
Hänelle tuli siitä niin paha mieli, ettei hän voinutkaan heti lähteä
sanomalehden konttooriin, vaan siunuusteli ja vakeroi palaneiden
leipäinsä ääressä. Kaikessa tapauksessa päätti hän nyt odottaa ensin
miestään kotiin ja kertoa hänelle kaikki: Haverisen piti tullakin kohta
päivälliselle.

— Kuules kummia, sanoi emäntä miehensä kotiin tultua, kun uutisten
konttuurista käytiin velkomassa tilausrahaa, joka me on ihan varmaan
maksettu: Täällä kävi kirjapainosta poika laskun kanssa, vaan minä
lähetin sen takaisin. Etkös sinäkin muista, että me on uutiset maksettu?

— Sinähän ne kävit tilaamassa ja sanoit maksaneesi. En minä tiedä sen
enempää.

— Niin, minä kävin tilaamassa, vaan minä maksoin kanssa. Ryökkynä otti
vielä vastaan rahan ja sanoi kirjoittaneensa kuitin tilauslippuun.
Katsopas, tässä on se lippu.

— Niinpä näkyy olevan, sanoi mies, joka ei juuri kirjoitusta taitanut
eikä ymmärtänyt lipusta mitään. Onpa se vähän ihmettä, että maksettua
asiaa tullaan velkomaan.

— Sanopas muuta! Jo minä olen siitä tässä sanonut. Ennätti mennä se
poika pois, etten ennättänyt näyttää sille tätä lippua.

Mies rupesi syömään ja vaimo, jolta oli kadonnut ruokahalu, istui
vierelle, yhä kertoen pojan käynnistä. Aina uudelleen siitä kertoessaan
tuli hän kerran maininneeksi pojan arvelun, että asiassa voi olla joku
erehdys. Siihen tarttui mies syöntinsä lomasta kiini ja arveli hänkin,
että asiassa voi olla joku erehdys.

— Kyllä minä lähden tämän lipun kanssa sinne uutisten konttuuriin,
sanoi emäntä. Siitä asiasta pitää tulla kerralla selvä! Me kun ei
milloinkaan mitään velaksi...

— Vaan jospa ne selvittävät sen asian itsestään, arveli mies.

— Ei, minä en kärsi tätä! Minä lähden sinne ja vien tämän lipun niiden
nenän eteen.

Haverinen oli rauhallinen kivityömies ja antoi ylipäänsä vaimonsa tehdä
miten se tahtoi; eipähän sille kuitenkaan ollut apua järkipuheesta, kun
kerran se oli saanut mitä päähänsä.

— Oletko sinä leipiä polttanut, kun haisee palaneelta? kysyi Haverinen
vaimonsa pukeutuessa.

— Sen pojan ryökäleen tähdenhän nekin paloivat. Tuli ikään siinä kun
olisi pitänyt ottaa leivät uunista ja siinä unhotin koko paistoksen.
Kaikkia vahinkoja tässä pitää kärsiä!

Hän läksi kiireesti sanomalehden konttooriin, niin että hameet humisi.
Konttoorissa oli palvelusväellä päivällistunti, vaan lehden toimittaja
istui siellä yksin kirjoittamassa jotakin tärkeätä kirjoitusta.

Hänelle selvitti Haverisen emäntä asiansa ja näytti lippunsa. Kesken
kiireensä katsoi toimittaja kirjoista ja sai sieltä selville, että
erehdyksessä oli karhuttu väärää Haverista, kun kaupungissa oli kaksi
Heikki Haverista.

— Siinä on erehdys, joka korjataan; kyllä te olette maksaneet, sanoi
toimittaja ja rupesi jatkamaan kirjoittamistaan.

— Sitähän minä jo pojalle sanoin, ettei meillä pitäisi tänne olla
mitään velkaa, ja meistä oli niin ihmettä että maksettua asiaa käydään
velkomassa.

— Ei sitä enää velota, sanoi toimittaja ja siirtyi toiseen huoneeseen
kirjoittamaan, kun tunsi että eukko ei ole kiireinen lähtemään pois.
Vaan eukko tuli kohta hänen jälestään sinne ja alkoi puhua:

— Ei suinkaan herra toimittajan pidä luulla, että meissä mitään vilppiä
olisi, me emme ole mistään ottaneet velaksi...

— Niin, niin, menkäähän nyt pois, kyllä se asia on jo selvä, virkkoi
toimittaja työstään vähän kiukkuisesta.

Mutta eukko vaan jatkoi:

— Niitä kyllä saattaa olla semmoisia, jotka väittävät maksaneensa,
vaikka eivät olekaan maksaneet, vaan ei herra toimittaja tarvitse
luulla, että me olisimme semmoisia.

— Uskonhan minä sen. Mutta olkaa hyvä ja menkää nyt pois, sillä minulla
on kiirettä työtä tässä.

Kun vaimo yhä jatkoi samaan suuntaan, meni toimittaja mitään
virkkamatta huoneesta etuhuoneen kautta kirjapainoon. Vaimo, joka
ei tahtonut yksin jäädä perähuoneeseen, siirtyi hänen jälestään
etuhuoneeseen odottamaan. Toimittaja teki vaan pienen kierroksen
kirjapainossa, palasi toista tietä perähuoneeseen ja lukkosi välioven
etuhuoneeseen, johon hän arvasi vaimon menneen. Nyt hän pääsi rauhassa
jatkamaan työtään.

Odotukseen pitkästyneenä aikoi eukko viimein mennä toiseen huoneeseen,
vaan ovesta ei päässyt. Hän alkoi arvata, että toimittaja oli lukonnut
oven ja oli siellä sisässä. Minkähän tähden toimittaja ei tahtonut
päästää häntä puheelleen? Toimittaja oli näyttänyt jo vähän vihaiselta
hänelle, vaan pitihän hänen toki saada asiansa toimittaa. Sillä sitä
ei ollut vielä milloinkaan ennen tapahtunut, että heiltä olisi tultu
mitään velkomaan, enemmän ryöstöherrat kuin muutkaan. Jos kaikki
olisivat niin velattomia kuin he! Mutta hänpä ei asiaansa jätä. Kun
ei ollut ketään käskemässä, istuutui hän omin lupinsa konttoorissa
tuolille odottamaan. Hän on se eukko, joka tekee asiasta selvän!

Jonkun ajan päästä tuli toimittaja toisesta huoneesta, kädessään
papereita. Eukko nousi ylös ja rupesi hänelle puhumaan, vaan toimittaja
ei kuunnellut, kiirehti vaan tiehensä.

— Hyvä jumala, ajatteli vaimo taas yksin jäätyään, kuinka ylpeä se
herra on! Pitäisi sitä toki kuulla köyhänkin puhetta, vaikka eipä
sillä, että he niin köyhiäkään olisivat, harvat ne ovat niin velattomia
kuin he. Hän istuutui jälleen ja päätti odottaa konttoorineitiä.

Neiti tuli jonkun puolen tunnin kuluttua. Hänelle kertoi eukko
taas pojan käynnin ja näytti tilauslipun. Neiti katseli kirjoja,
huomasi saman erehdyksen kuin toimittajakin ja selitti eukolle sen
pariin kolmeen kertaan, päästäkseen hänestä erilleen. Mutta eukko ei
heittänyt; hän kertoi:

— Täällä oli äsken herra toimittaja ja hän katseli myös kirjoja, vaan
ei hän puhunut mitään toisesta Heikki Haverisesta. Niinpähän se oli
erehdys niin kuin Heikki jo arveli. Me emme ole milloinkaan jättäneet
maksamatta. Sepä nyt on paha, että on toinen Heikki Haverinen; nehän
voivat meidän nimiin tehdä velkaa ympäriinsä, ja sitte tullaan meiltä
velkomaan.

— Ei saa toki niin pahaa uskoa lähimäisestään, muistutti neiti.

— Ei niitä tiedä. Me on saatu paljo kärsiä toisten tähden.

Eukko alkoi luetella, kuinka paljo heillä oli saamisia, joista saa
vetää ristin perään, ja paljo muita petoksia kaupoissa j.n.e.

Kun konttooriin tuli muita asiamiehiä, ei neiti kuunnellut eukkoa
ollenkaan. Vaan eukko odotti vielä kahdenkeskistä hetkeä, ja sen tultua
alkoi hän valituksensa toimittajasta, miten se oli ollut hänelle
vihainen ja ylpeä ja kuinka asian selvitys oli sen vuoksi keskeytynyt.

Vihdoinkin sai neiti eukon lähtemään kehoittamalla häntä menemään
toimittajan luokse hänen kotiinsa, jos luuli olevan jotakin asiaa, kun
eukon puhe toimittajasta ei loppunut.

Vaan toimittajalla oli vielä kiirettä kirjoittamista kotonaan, ja
nähdessään eukon tulevan rappusissa hyppäsi hän panemaan oven lukkoon
aivan hänen nenänsä edessä.

Mutta eukko kiersi kyökin puolelle rouvan puheille, jolle hän selitti
juurta jaksain pojan käynnin, käyntinsä lehden konttoorissa neidin
luona, jutun tuosta toisesta Heikki Haverisesta y.m. ja että hän
nyt tahtoisi tehdä asian selväksi myöskin toimittajan kanssa. Rouva
kuunteli hartaalla osanotolla, käski vaimon odottaa ja lupasi sanoa
miehelleen, sitte kun hän viimeinkin joutuu päivällispöytään, johon
häntä on jo kauvan odotettu.

Istuuduttuaan päivällispöytään kuunteli toimittaja hetken hajamielisenä
rouvansa kertomusta eräästä Heikki Haverisen vaimosta, joka on tullut
valittamaan sitä ja sitä, ennen kuin hän havahtui ja teki epätoivoisen
liikkeen.

— Eikö siitä akasta pääse milloinkaan erilleen! Johan minä konttoorissa
selvitin hänelle sen asian. Menköön tiehensä!

Rouva ei tiennytkään että eukko oli jo ollut toimittajan puheella.
Niin kohteliaasti kuin suinkin toimitti hän eukolle, että toimittaja
on väsyksissä kovasta työstä ja että kun emäntä on jo toimittajaa
tavannut, niin toimittaja ei voi ottaa häntä puheelleen.

Eukko, joka oli kuullut kaikua toimittajan äkäisestä "menköön
tiehensä!" oli hyvin pahoillaan, pyysi rouvan selittämään toimittajalle
heidän syyttömyytensä ja lupasi ottaa selon tuosta toisesta Heikki
Haverisesta, joka ei maksa asioitaan ja siten syyttömiltä tullaan
velkomaan.

— Nyt siitä asiasta alkaa jo tulla selvä, sanoi Haverisen vaimo
miehelleen, kun mies iltasella palasi työstään. Hän kertoi käynnistään
sanomalehden konttoorissa ja tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka
oli syypää koko rettelöön. Hän oli niin tuohuksissaan kuin olisi hän
aikonut rumpun kanssa lähteä koko kaupungille kuuluttamaan, että se on
toinen Heikki Haverinen, joka on jättänyt maksamatta sanomalehtensä.

— No, selvähän se on nyt koko asia, sanoi mies.

— Ei se vielä ole selvä, väitti eukko. Minun pitää etsiä käsiini se
toinen Haverinen.

— Mikäs syy siinä on, syytönhän se on.

— Niinhän sinä aina sanot ja sen tähden me onkin niin paljo vahinkoa
saatu kärsiä. Mistä sen tietää, kuinka paljo se on meidän nimiin tehnyt
velkaa.

— Ole nyt hupsimatta! Ne tekevät velkaa omiin nimiinsä.

— Se on ihmeellistä että sinä aina tahdot puolustaa semmoisia,
jotka meille vahinkoa tekevät. Tuskin me saisimme omaa palastamme
syödä, jos minä en olisi vähä pitämässä kiini. Sinä olet semmoinen
helppoluontoinen ja sinua saa pettää kuin pientä lasta.

Haverinen ei enää jatkanut puhetta, sillä hän oli rauhallinen mies.

Seuraavana päivänä liikkui Haverisen vaimo kummallisessa vimmassa,
kysellen kaikilta erästä Heikki Haverista, joka heidän nimiinsä tekee
velkaa kaikkialla. Vihdoin hän pääsi miehen perille. Se oli eräs
työmies kaupungin laidassa. Siellä kävi Haverisen vaimo vieraisilla,
ja saivat ne nimensä kuulla. Ensin oli koko perhe hämmästyksissään ja
häpeissään maksamattomasta asiastaan, mutta lopulta tuntui Haverisesta
haukkuminen jo liijemmoiselta, hän kierteli ja houkutteli vierasta
hyvällä, vaan kun siitä ei ollut mitään apua, sieppasi hän sopelta
halon ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja menee nyt paikalla ulos!

Haverisen emäntä oli oikeastaan luonteeltaan hyvin pelkuri; hänelle
pakkautui veri päähän, jos hän luki Kuopion Uutisista suurempata
tappelujuttua. Niin raivossa ja voiton puolella kuin hän oli tässä
ensin ollutkin, oli hän pyörtyä nähdessään tuon väärän Haverisen
uhkaavan häntä halolla. Hän ei tiennyt itse, mitenkä hän tuli ulos,
vaan koko matkan kotiinsa piteli hän sydänalaansa ja luuli kaatuvansa
joka askeleella. Hän sairastui vuoteen omaksi muutamaksi päiväksi,
jolloin hän kiivaasti vaati miehensä nostamaan kanteen tuota toista
Haverista vastaan. Mutta mies kartteli ja odotti, että puuska menisi
ohi.

Oikeusjutun jätti vaimokin puolestaan sikseen, sillä hän pelkäsi
kovasti kulunkeja, vaan sen sijaan keksi hän mielestään vielä paremman
keinon. Asiahan oli vielä selvittämättä toimittajalle, ja nyt hän
pyytää samalla toimittajaa kirjoittamaan lehteen tuosta petturista,
joka toisen nimiin tekee velkaa, ja kun menee siitä hänelle puhumaan,
uhkaa tappaa. Semmoisia roistomaisia ihmisiä! Siitä tulee hyvä
kirjoitus sanomalehteen.

Parattuaan meni hän toimittajan asuntoon. Toimittaja oli taas kiireessä
työssä, vaan otti eukon kohteliaasti puheelleen. Kun eukko rupesi
kertomaan entistä juttua tilausrahasta, keskeytti hänet toimittaja,
huomauttaen että se asia oli jo selvitetty.

— Ei, hyvä herra, nyt siinä vasta selvittämistä onkin. Herra toimittaja
ei tiedäkään, että täällä on eräs toinen Heikki Haverinen, joka on
tehnyt meidän nimiin velkaa.

— Teidän nimiin?

— Niin. Se se on jättänyt uutisetkin maksamatta, jota sitte tultiin
meiltä perimään, ja kun minä menin sinne siitä sanomaan, uhkasi minut
tappaa ja halon jo kohotti lyödäkseen, vaan pääsin toki pakoon.

Toimittaja käsitti heti asian oikean laidan ja päätti uhalla tehdä
eukolle asian selväksi. Mutta niin selvästi hän ei osannut selittää,
että se olisi eukon päähän mennyt. Haveriska vaan nauroi ja sanoi:

— Herra toimittaja on aivan kuin minun mieheni. Hänkin tahtoo uskoa
kaikista vaan hyvää, vaikka on saatu kyllä paljo petosta ja vahinkoa
kärsiä. Herra toimittaja on vaan hyvä ja kirjoittaa tästä uutisiin,
kyllä minä maksankin, jos se tulisi jotakin tekemään.

Toimittaja katseli pitkään eukon yksinkertaiseen muotoon, jossa
kuitenkin oli paljo ahnetta ja itsekästä. Eukko koetti olla hyvin
makeana, kun näki että toimittaja oli niin hyvällä tuulella. Mutta
toimittaja katseli häneen oikeastaan keksiäkseen hänessä paikkaa, mihin
valonsäde olisi heijastutettava. Toimittajan kuvaannollinen selitys
näet oli, että ihmisen ymmärrys riippuu siitä, minkä laisessa kulmassa
valon säde hänen aivoihinsa heijastetaan, ja että yksityisten ihmisten
ja koko ihmiskunnan sivistämistyö on valonsäteitten heijastuttamista
peilin asettelemisen kautta. Kun hän toimittaa lehteään, asettelee hän
vaan heijastuspeiliään, valaisten pimeitä paikkoja ja herättäen eloon
niitä, jotka tiedottomuudessa nukkuvat. Tulilasia hän käyttää myös.
Mutta tämän ihmisen edessä hän seisoi neuvotonna, hän ei löytänyt siitä
sitä pistettä, mihin hänessä säde pystyisi; häneen ei olisi pystynyt
polttolasikaan.

— Minä nyt en jouda teidän kanssanne enempää, minulla on hyvin
kiirettä: menkäähän nyt pois.

Näin hän sai eukon vihdoinkin pois.

Mutta seuraavana päivänä näki toimittaja hänen tulevan taas, ja hän
pani oven lukkoon aivan nenän edessä, jääden lasioven taakse katsomaan
vaimoa.

Vaimo nykäsi ovea, vaikka näki ja kuuli sen lukkoamisen, ja oli sen
näköinen kuin jostakin myöhästynyt. Aivan varmaan hän olisi lähtenyt
kyökin puolelle rouvan kautta pyrkimään, vaan hän älysi toimittajan
kasvot lasioven takana. Se teki vaimoon kummallisen vaikutuksen.
He katsoivat hetken vastakkain, vaan vaimo joutui heti hämilleen
ja neuvottomaksi, hän punehtui ja vaaleni eikä osannut mitään.
Ensimäisellä käynnillään hän oli myös nähnyt toimittajan lukkoavan
oven hänen edessään, vaan siitä hän ei ollut mitään välittänyt, hän
oli kiertänyt kyökin kautta. Mutta miksi toimittaja jäi häntä nyt noin
katselemaan? Se teki häneen kummallisen masentavan vaikutuksen, niin
että hän häpesi omaa itseään, tietämättä kuitenkaan minkä tähden. Hän
meni häpeissään pois, eikä voinut kertoa miehelleenkään tästä, vaikka
hän tavallisesti kertoi kaikki.

Tämän jälkeen Haverisen vaimo vähemmän puhui väärin velotusta
tilausrahasta, vaan asia oli hänelle kuitenkin salaisena sydämen
ahdistuksena yhä eteen päin. Vuoden lopussa hän epäili, tilaisiko hän
enää koko Kuopion Uutisia, vaan ei hän voinut niitä tilaamattakaan
olla; hän kuitenkin vei vieraan miehen mukanaan maksaessaan
tilausrahan. Alituinen pelko oli hänellä, että ryöstöherra voi tulla
minä päivänä tahansa kirjoittamaan heidän tavaroitaan tuon toisen
Haverisen tekemistä veloista.

Mutta Uutisten toimittajaa hän oli ruvennut pelkäämään; nuo
tarkastelevat kasvot lasioven takana tulivat hänen painajaisekseen,
jota hän ei voinut karkoittaa pois. Kun hän näki toimittajan tulevan
samaa katua vastaan, piti hänen päästä toiselle kadulle, ja hän kiitti
luojaansa, kun pääsi pakoon. Miksi hän pelkäsi häntä? Siitä hän ei
päässyt selville, mutta hän pelkäsi ja häpesi.

Monen vuoden kuluttua Kuopion Uutisten toimittaja kuoli ja haudattiin.
Haverisen vaimolla oli tapana käydä melkein jokaista hautaan laskemista
katsomassa, ja hän tuli toimittajankin haudalle. Nähtyään erään
tuttavansa vaimon haudalla, meni hän hänen luokseen ja kertoi hänelle
tuon vanhan jutun väärästä sanomalehden tilausrahan velkomisesta. Se
oli kuin kuuluva sen miehen elämäkertaan, joka nyt laskettiin maan
poveen.

— En minä kuitenkaan voi siitä toimittajavainaata ollenkaan syyttää,
sanoi Haverisen vaimo, syytönhän hän oli. Vaan sanopas sinä, oliko hän
milloinkaan ylpeä? kysyi hän hiljaa ja ikään kuin arvoitusta, jota hän
on kauvan miettinyt.

— Ei suinkaan, kaikki kiittelivät toimittajaa kohteliaaksi ja mainioksi
mieheksi.

— Niin, ei suinkaan hän ollut ylpeä, en minä tahdo sitä toki sanoakaan,
vakuutti Haveriska, jääden miettiväisenä tuijottamaan eteensä.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENIÄ KERTOMUKSIA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.