Vankilasta ja Siperiasta

By Oskar Relander

The Project Gutenberg EBook of Vankilasta ja Siperiasta, by Oskar Relander

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Vankilasta ja Siperiasta

Author: Oskar Relander

Release Date: March 28, 2017 [EBook #54447]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKILASTA JA SIPERIASTA ***




Produced by Jari Koivisto








VANKILASTA JA SIPERIASTA

Kirj.

O. Relander





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.

Keskisuomalaisen kirjapaino, Jyväskylä.




SISÄLLYS:

Alkulause.
Viipurin lääninvankilassa
Pietarin Peresilnaja-vankilassa.
Rautatiematka halki Venäjän
Siperian arolla
Irkutsk
Tchita
Siperian ilmasto ja luonto
Siperian asutus
Karkoitetut
Sotavangit
Siperian edistysmahdollisuudet
Kun vallankumous tuli Tchitahan
Kotimatka




ALKULAUSE


Teokseni ei yritäkään antaa mitään objektiivisia tietoja, se on vain
subjektiivinen esitys siitä mitä olen kokenut ja nähnyt ja ensi kädessä
muilta kuullut. Kaksi ensimäistä lukua on kirjoitettu Irkutskissa,
seuraavat kaksi Tchitassa, muut Suomessa matkalla tekemieni
päiväkirjamuistiinpanojen mukaan.

Sortavalassa 24 p:nä lokakuuta 1918.




VIIPURIN LÄÄNINVANKILASSA


Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla
vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden
lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa
aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän
maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin,
jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.

Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt
tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat
kumminkin, mistä oli soitettu -- poliisikamarista. Kysyjät olivat
sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja.
Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello.
Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen
saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut
vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa
mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.

Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai
syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään.
Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt
minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka
erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi
joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän
alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä,
että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan.
Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli
kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä
olin "regeringsfientlig" -- hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti
syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen
arvostelkoot muut.

Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle:
luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle,
tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina,
järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi
sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne
eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis
muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan
Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita
virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.

Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella
joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä
paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle
kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa.
Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä
heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli
pilvinen ja harvinaisen hämärä.

Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa,
tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli
heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta
se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin
kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.

Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti
kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua.
Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin,
jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin
koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki
mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi
sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset,
kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi
etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.

Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään
ilmoitusta.

Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen
vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut
kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät
kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni.
Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.

Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru
mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään
arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli.
Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.

Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää.
Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin
kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä
tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole,
jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.

Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi
kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain
kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli
oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen
vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.

Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se
jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea,
mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista,
valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa
jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan
kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän
keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä.
Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut
kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se
oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin
epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun
sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.

Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin
huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää
rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti
minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka
poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan
taskuja paraillaan tutkittiin.

Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki
tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua
kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi,
toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä
käyttämästä.

Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin.
Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin,
vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.

Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas
tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli,
otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin
kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin
myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä
loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja
sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja
koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät
valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin
paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta.
Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas
laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi
ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli.
Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin
minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se
putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin
siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi
jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät
kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun
minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä
oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa
pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi
Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli
seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin
läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä
vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin
vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni
kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja
tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa.
Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä
käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen
ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa
on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä,
junien kulusta y.m."

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto,
tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella
pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous,
ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran
siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen
viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko
vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta
lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun
oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten
tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.

Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan
metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa
ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin
varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on
asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei
tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle.
Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi
annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa,
joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen
lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla
tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa.
Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa
mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka
ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.

Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta
kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat
näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia
pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka
ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia
maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken
huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa
-- vehnäleipää.

Minulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä
ruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta
voivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan
herkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon
parempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.

Ruuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin
Peresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi
pääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet,
niin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai
ja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi
yksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin
ulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua.
Syöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi.
Tämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi.
Tuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki
mieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain
hiukkasen hengenpitimiksi.

Joku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa
puhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti
ja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin
asetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa
olevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen
jälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan.
Joku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus.
K:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.

Hyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan,
nousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla.
Mitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle
ehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla
kuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja
ateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla
ajantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin,
pukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin
päivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan.
Tirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja
makailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja
illalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei
yöuni häiriintyisi.

Aamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka
saivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin
kuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista
liikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista
tunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja
yhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen
rauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä
iltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.

Pitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus
myönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti
vaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin.
Ympyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista
kävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin
ympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan
vartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut
luettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä
ei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat
seinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän
taivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun
seinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi
matkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.

Kävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin
nimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini
ovella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella
puolella nimi.

Suuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea.
Niinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja
ja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin
lukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien
rukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva
tarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että
siihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi
kuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin
rukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi
syntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten
sovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska,
niin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja
syntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa
yksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. -- Muutakin luettavaa
sain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen
Venäjästä, Lindaun "Från orienten" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi,
milloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin.
Luin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri
asennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei
annettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin
erityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata
itselleni.

Välillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin
matkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin
sitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita
monenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai
muita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli
kuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein
hauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin.
Välistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki
huimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta,
isänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa
koolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen
innostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa
itselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se
minusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.

Välistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen
valtaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää
riipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin
pessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve,
ruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet
siistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin
ystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella
vankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni
oli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui,
että kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli
reunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi
äärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.

Tein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta
vankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta
ennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se
painuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas.
Silloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee
mieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä
taisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen
voimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.

Oikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja
mielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka
koppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia
neuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden
ohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta
kun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti
voimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.

Vankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden
hengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat
yhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi
kuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien
sattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa
pidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme
asukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana
"käännös". Siellä voimisteltiin.

Suuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi
tietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden.
Lauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa
kirjeitä. -- Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut
tiedossani. -- Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen
paperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje
haettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin.
Kuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli
heidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin,
käytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje
kuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä
varten, kuin kirjeen saajaa varten.

Kun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä
ammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.

Vanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti
täyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että
vartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi
hyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt
tämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin
vankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä
mieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että
poikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna
vankeuteen. -- Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli
ollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi,
että siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui
merkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista:
"Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa
suhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa". -- Joku vartija
pistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän
tapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.

Kaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta
ja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli
vartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen "pastorin puheille". Minä
arvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä
viedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman
pyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä
nuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen
ystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. --
Vankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos.
Tavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä
vähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg,
paljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla
ystävällisesti puhellen kanssani.

Vankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja
auliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani.
-- Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin
ikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.

Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä
mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty
kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun
minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut
voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä.
Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään
estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä
aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona,
jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä
ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän
kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.

Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä
muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka
keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat
selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen
pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä
oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan
tervehtimään. -- Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse
keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä
asettua asumaan. -- Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen
hauskasti ja rattoisasti.

Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen
virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen
mukaisia.

Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin
jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita
suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään
ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin.
Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle
annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen
ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin
ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma
siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta
puolestaan ajoi tätä asiata.

Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen.
Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin
allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi
karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan
virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa
rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän
kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös
kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin
torstai, 7 p. jouluk. 1916.

Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut
Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita
karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo
vanhoilta ajoilta.

Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain
Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset
vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta
pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti
tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi -- tai kenen ansio
se lie ollut -- että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin
saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti
matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan
suomalaisen vartijan perille asti.

Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen
miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani,
lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani
olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.

Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo
oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein
pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin
ihmisen elämästä pois pudonnut aika.




PIETARIN PERESILNAJA-VANKILASSA


Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen
poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen
luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle
jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen
kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin.
Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat
Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat
ystäväni.

Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut
minulle ja itselleen -- hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille
asti -- ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä
iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.

Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne
passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin
toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti
vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli
majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja
epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion,
jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan
vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä
virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa
tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että
minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden
mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s
pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu
itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen
mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin
sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun
kovin kolkon vaikutuksen.

Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he
eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien
virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat
valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani
olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä
tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler
oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja
että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen
luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli
hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan.
Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin
kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä
vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia
selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.

Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu,
jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja
mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja
Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä
valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat
pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja
Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä
vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti
minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja
lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet,
sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä
paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä
ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua
saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.

Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison
vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani
viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen
vankilaan.

Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen
laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia
sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta
eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi
Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona,
parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa
loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi.
Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin
elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.

Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos
minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin
tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan
seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä
tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri
merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit
sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin
rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät,
sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän
sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus.
Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin,
puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä
Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen
suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis,
vilkas-eleinen mies. -- Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu,
vietiin minut koppiini.

Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin
tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin
määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne
tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli
siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran
vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista
tuhatta.

Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko
vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli
siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin --
keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin
olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut
ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin
vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen,
minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten
se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein
johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot
ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt,
ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa -- tshaska, vaskinen iso tuoppi --
krushka, pieni vaskinen muki -- tsharka, puulusikka ja jumalankuva
nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.

Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun
Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin
pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten,
kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan
syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta
kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki
vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän
riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi
tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä
venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata
sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena
kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa
mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli
leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen
panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.

_Päiväjärjestys_ vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti
kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja
nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti
lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli
tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik,
nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen
kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa,
kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen
perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli
seistävä smirnaassa keskellä koppia.

Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku
avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi
vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki,
joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli
laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei
muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.

Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän
oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken
veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä
sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin
janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se
ajallaan.

Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven,
ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo
aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii".
Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti
venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin
venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia
diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli
huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta
samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä
kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä
hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan
oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista
aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani,
tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä
tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta
hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden,
että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä
kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa
siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta
yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan
heistä.

Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli
aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä
yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat
vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista.
En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä
yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä
varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että
etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi
kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä".
Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen
sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät
jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän
yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.

Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin
nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia
uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa
jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja
saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa
tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä
ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että
kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta,
josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin
riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja
virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne
tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta
syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.

Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu".
Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin.
Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan
mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden
seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia,
ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli
aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli
matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita.
Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity
nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia.
Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet
orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria
auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77
askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin
tätä kävelypaikkaa muistelen.

Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä
palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle.
Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti
kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja
lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin
oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja
juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa.
Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää,
vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen
säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti
hämmästytti.

Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten,
että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti.
Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas
kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava
seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä.
Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta.
Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se
ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja
iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas.
Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka,
sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi
joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.

_Vartijoista_ en voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi
vartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He
olivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan
kuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin
kuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului
käytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille,
huusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut.
Mutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa,
ystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin
päivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei
kävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että
sisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä
kumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä
sopimattomana ja ärjäsi "smirnaa". Sitten oli staarosti, hän teki
kaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat,
vehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut.
En kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa
mukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten
kuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli
ystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni
paraimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan
ylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja
ankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut.
Kerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään
muistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia
oli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä
minä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä,
vaati hän pyyhinliinaa pois: "harashoo, otshen harashoo". Minä vaan
pyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun
oli mentävä "damoi". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon
päässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa
nenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui
toisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa
oli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.

_Vankeja_ sanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain
pienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi
kolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat
rautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui
monta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin
alas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui
paljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät
umpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.

Muutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän
saaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka.
Luultavasti olivat enimmät heistä varkaita.

Kerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia,
samanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia.
Lienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan
menemästä.

Nikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa
miestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä.
Svidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta,
antoivat kättä toisilleen.

Eräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin.
Iltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas
tavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin
luukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain
kuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä
ne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.

Raudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli
jalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli
käsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli
raudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen
nilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin
kerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija
viimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja
tuskan täyttämällä äänellä: "russakka juoksee pitkin minun ruumistani".
Välistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En
tiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto,
ja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.

Erittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia,
pieniäkin poikia. "Nuoria varkaita", sanottiin minulle. Oli kumminkin
miellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut
edullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja
omaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle
paperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä
tulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista
leipää. "Sokeria ei ole koko Pietarissa", sanoi hän, "eikä muniakaan
satu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa", sanoi hän hyvin
ystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia
ohjailevan.

Minun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin
nuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan
puhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina
tervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki
sivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet.
Mutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa
varten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen.
Kun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut
lähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin
masentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään
ja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että
minut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa
jäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei
voinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän
takana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti
kulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden
ainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen
katseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua,
lohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle
toivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon
sisältävää katsetta.

Mutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori
mies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin
kuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty
kävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin
nopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän
kävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin
minäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä
vartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi
nauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin
pitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.

Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka
valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta
vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä,
oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli
tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi
arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa,
varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.

Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas.
Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet.
Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko
hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa.
Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo
paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme
valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin
siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi
sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt,
sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika
lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja
Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme
minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin
Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se
menee kokonaan hullusti, ei se ole _grasilis, gratsilis_ se on" y.m.s.
He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.

Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua
kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä
astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän
niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".

Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin,
viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme
lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran
hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.

Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? -- Ei ole mitä
lukea. -- Kirjoittaako? -- Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? --
"Ja duumaju." -- Mitä hän duumaitsee? -- "Ja duumaju moi gorkii
duumii." -- Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias,
en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän
vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa,
Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia
melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.

Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut -- govorit -- puhella. Tosi
venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut,
etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle
paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle
tupakkaa ja tulitikkuja. -- Mistäpä minä!

Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta
peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette
ole väsynyt tänään". -- "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja
astua touhusi. -- Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli
hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen
vointiaan, hän vastasi -- plooho = huonosti. -- No mikä nyt on? --
"Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei
siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä
helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei
ollut millä ostaa. -- Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille
istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.

Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja
helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos
jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut
vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi
kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan
lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan
parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei
naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi
kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja
yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen
oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin
luistanut kaulasta alas.

Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä.
Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään.
Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan
asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi
tyhjänä.

Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan
vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä
temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea
tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan
hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei
heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi,
kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat
luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään,
en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan
alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin".
-- "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.

Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se
heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti
vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei
valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja
osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.

Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla
oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen
olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut
keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat.
Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi
oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan
käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä
maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt
huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä.
Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.

Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies,
nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta
ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat
poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan.
Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli
yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin.
Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät
tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta.
Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin
ääniopillisia kokeita. -- Olipa samainen mies onnistunut saamaan
huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan
eteen.

Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä
ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään
salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen.
Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat,
vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet
huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti
huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun
raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".

Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka,
Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä
viimein vastasi: "tshtoo!" -- Sitten hän milloin laski pientä pilaa:
"lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun
täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli.
Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.

Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään
illan pitkään.

Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä.
Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö.
Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä
oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja
juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni
tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille
Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta.
Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.

_Ajan viettoa_. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin
kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli
kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff.
Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen
orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu.
Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin
sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen.
Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.

Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia
sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran
tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista
aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa
kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa
ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva.
Muuta luettavaa en saanut.

Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu
pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan"
tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin
lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui.
Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista
hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua.
Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti
osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä
useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin
suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi
onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään.
Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen
minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja
alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa
joka luku oli jaollinen.

Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista.
Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä
sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin
mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia
leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja
historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään
joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja
koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin,
jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja
minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei
näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai
joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.

Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena
päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava.
Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani.
Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten
minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin
niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun
vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen
parempia.

Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon
yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita
jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin
kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että
käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni
seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua
pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia.
Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua
jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja
duumaju moi gorkii dumii -- saatoin minäkin sanoa.

Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä
seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako?
Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin
Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala
kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat
ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt
nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain
levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.

Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin
ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita.
Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein
huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan.
Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta,
nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e.
Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa
mielikuvitelmaa. -- Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan
kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi
mielen maan tasalle.

Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä
ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli
sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli
hänen hyvin vaikea olla. -- Minä olin terve. Minulle minun rakkaani
toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. -- Minun
rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. -- Häntä ei kukaan,
sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa
hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta
astetta.

_Svidaaniat_. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia
maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja
että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut
itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni
sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut
minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut
mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä
viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon
muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden
kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut
pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin
kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta
että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja
meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta
erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin
viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua
hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän
valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. -- Vasta kun näin
vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana,
ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi
sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. -- Vaimoni kertoi, että minut
sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne
olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen
valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen
ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja,
kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita,
lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja,
sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä
toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului
suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että
kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.

Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista.
Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen
vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.

Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin
eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni
käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen
jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä
sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä.
Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella
äänellä: "noo -- nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen
tapaan kaiken sanottavansa.

Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren
mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja
koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni
niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa
olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.

Nyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä
kolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä
söin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa.
Vankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä
sekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii
syömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren
palasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen
käydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii
leivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä
paloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla
pistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti
sormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä.
Syödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni
useampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän
muutenkin käsistä syödään.

Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun
edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni
Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti
hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun
kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.

Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja.
Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse
luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli
siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai
vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä,
puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka
kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä
kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän
tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.

Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen
vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja
siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa
ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut
kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä
niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen
katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan
ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?

Ruokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin
kummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen
otti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. -- Kun olin saanut
uutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla
venäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan
lahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet,
sillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan
paperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne
siitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti
siitä tyytyväisenä ja sanoi: "minä söin ne kaikki".

_Hankaluuksia_. Vankilassa voi pieninkin seikka tuottaa vaikeutta.
Satunnaisesti olivat kynteni pitkänpuoleiset vankilaan tullessa. Siellä
ne kasvamistaan kasvoivat. Viimein ne olivat vastenmielisen pitkät.
Olin kuin mikäkin siamilainen prinssi. Eihän tosin ollut mitään
tekemistäkään. Mutta syödessä ja illalla ja aamulla vuodetta tehdessä
tuntui kovin vastenmieliseltä kosketella niillä mitään. Pelkäsi niiden
kääntyvän kaksin kerroin. Minä pyysin vartijalta saksia. Ei hän sille
mitään voi. Minä pyysin toiselta. Ei, mahdotonta. Kun menin kävelemään,
pyysin kolmannelta, hän osoitti staarostia. Tämä nyökkäsi myöntävästi
päätään. -- Minä sanoin vartijalle, että staarosti lupasi. -- Hyvä on,
minä tuon. -- Mutta ei tuonutkaan. -- Minä muistutin. -- Ai unohtui,
minä menen hakemaan. -- Vähän ajan perästä tuli takaisin: konttori on
jo kiinni. -- Minä sanoin staarostille toisen kerran. Nyökäytti
päätään, mutta ei tullut. Sanoin kolmannen kerran. Silloin hän
viimeinkin toi sakset ja sain leikata kynteni. Neljättä päivää sieti
hommata, ennenkuin sain tuon pienen asian toimitetuksi. Semmoista se
on, kun on kokonaan toisista riippuvainen.

En ensinnä hoksannut erästä seikkaa. Kopissa oli sementtilattia. Ei ole
hyvä kävellä ja seista sillä koko päivän. Jalka hiestyy. Sukka
omituisesti likaantuu. Lopulta huomasin, että pitää olla osa päivää
aina ilman kenkiä ja käyttää kalosseja. Siten menetellen ei jalka
hiestynyt. -- No joka tapauksessa sukat kävivät kovin likaisiksi, eikä
ollut toisia vaihtaa. Viimein päätin pestä ne. Kahdessa kuumassa
vedessä ne pesin. Tulivathan ne koko joukon paremmiksi, mutta ei täysin
hyviksi.

Tästä menestyksestä rohkaistuna päätin pestä nenäliinani. Minulla kyllä
oli useampia nenäliinoja, mutta yhtä käytin kaikenlaisiin pyyhkimisiin.
Siitä se tuli kovin likaiseksi. Pesin sen kuumassa vedessä, mutta kun
ei ollut saippuaa, ei se tullut täysin puhtaaksi. Ja mikä oli ikävintä,
se likaantui hyvin pian uudestaan. Pestyäni kuivasin sen
heiluttelemalla sitä ilmassa. Välillä vetelin sitä, niinkuin olin
nähnyt kotona mankelia vedettävän.

Ja sitten taas heiluttelin. Aikaa oli tarpeeksi. Heiluttelin siksi kun
se kuivui. Kolmatta kertaa pyykkiä pestessä, hoksasin jännittää
pakettirihman ikkunasta sängyn kulmaan. Ja niin oli minulla
pyykkinuorakin. Semmoinen oli pyykkini. Suurempaan pyykinpesuun en
rohjennut käydä, vaikka se olisikin ollut hyvin tarpeen.

Eräänä päivänä kysyttiin, haluaisinko saunaan. En oikein ymmärtänyt
heidän puhettaan. Illalla sitten tultiin sanomaan, että lähdettekö.
Kysymykseeni montako henkeä, vastattiin kaksi, kävelytoverini toisena.
Niin menimme. Riisumahuoneita oli kaksi, joihin olisi mahtunut satakin
henkeä yhtä aikaa riisuutumaan. Löylysauna oli myös suuri, suuret
lauteet, joihin olisi mahtunut parikymmentä henkeä yhtä aikaa. Olihan
se siis ystävällistä, että tällaisen saunan saimme kahden
käytettäväksemme. Huuhtelimme istumapaikat, seinästä sai kuumaa ja
kylmää vettä. Löylyä löimme. Saimme myös aivan pienen palan hyvää
saippuaa. Palan pienuus osoitti, että se oli ennen käyttämätön.
Kylvettyämme läksimme. Kun pois lähtiessä nostin lakkia
kylvettäjävartijalle, hypähti tämä vaistomaisesti pystyyn ja nosti
lakkia. -- Zvee stik -- sanoi vartija, joka avasi meille oven.

Kun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain
kvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua
varten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain
paperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta
päivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli
kuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi
sen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.

Kun tulin Peresilnajaan, oli ensimäinen luuloni, että olisin siellä
vaan muutamia päiviä ja pääsisin kohta lähtemään Kostromahan.
Ensimäisenä tiistaina tuli äkkiä vartija ja sanoi: "kirja pois, lusikka
pois, tavarat kokoon ja matkalle". Ja ovella jo seisoi matkapukuinen
vartija. Mutta sitten käskettiinkin menemään vain vankilan alapäällikön
puheille. Tällä oli paperipala kädessä ja kysyi, minne halusin mennä:
Permiin, Kostromahan vaiko Orenburgiin. Minä vastasin Kostromahan. Kun
tulin takaisin koppiini, kuulin vartijain keskustelevan, että
gubernaattori oli minun suhteeni määrännyt jotain. Parin päivän perästä
sain allekirjoittaa paperin, jossa, jos sen oikein käsitin, sanottiin,
että minun oli lähdettävä Kostromahan. Sen vuoksi minä viimeiseen
saakka uskoin ja toivoin sinne pääseväni.

Vaimoni kyllä kertoi, että ei ollut toivoa Kostromahan pääsystä, vaan
Irkutskiin oli mentävä. Minun hyväntahtoiset avustajani olivat panneet
kaikkensa liikkeelle, saadakseen asian korjatuksi, mutta turhaan. Se
kumminkin saatiin aikaan ja se oli tärkeintä ettei minun tarvitsisi
matkustaa etapin kanssa. Pietarin kuvernööri siihen suostui. Huomattiin
nimittäin, ettei ollut olemassa minkäänlaisia tarkempia määräyksiä,
miten ylimalkaan sellaisia vankeja kuin minä, oli kuljetettava.
Luullakseni asetettiin komitea näitä säännöksiä laatimaan. Niitä
odotellessa sain istua vankilassa lähes kolme viikkoa.

Kolmantena sunnuntaina tuotiin minulle svidaanialippu, jossa oli paitse
vaimoni nimeä, poikani nimi. Silloin käsitin, että matka Irkutskiin oli
käsissä, ja että hän oli tullut sanomaan minulle jäähyväisiä. Oli hyvin
rakasta nähdä omaisiani. Mielenliikutuksellani heitä ehkä liiaksi
suretin. He eivät tienneet mitään siitä ilosta, joka tällaista käyntiä
seurasi. Oli jouluaatto, ja he toivat minulle joululahjaksi parasta
mitä voivat. Helliä sanoja ja katseita siinä vaihdettiin. Suuri ilo
täytti minun mieleni taas koko sen päivän ja illan. Kyllä tiesivät
kaikki vartijat ja läheiset vangit, että minulla se oli vaimo ja poika
jommoisia ei monella.

Vaimoni oli svidaaniassa sunnuntaina 24 p. joulukuuta sanonut, että
maanantaina jo ehkä päästettäisiin pois, ja antanut neuvoja matkan
varalta.

Muun muassa ilmoitti vaimoni, että minua varten oli varattu minun vanha
matkaturkkini ja että sen liepeisiin oli ommeltu sata ruplan seteliä
sitä tapausta varten että minua etapin kanssa vietäisiin. Oli valittu
vaan vanhoja ja kuluneita setelejä, etteivät kahisisi. Myös ilmoitti
hän, että Nikolain rautatieasemalla niinä päivinä oli useampia
henkilöitä pitämässä silmällä, ettei minua huomaamatta päästäisi
viemään.

Maanantai-aamu kului niinkuin muutkin aamut. Siistisin huoneeni, join
teetä, kävelytettiin. Kun tulin kävelemästä, ei kopin ovea pantukaan
lukkoon. Sitten tuli naapurivanki koppiini ja kysyi, voisinko antaa
hänelle vähän sokeria. Sokeria oli vähän, mutta eikö hän haluaisi
voita. -- Noo hän lubljuu voitakin. Jos olisin käsittänyt että pääsin
pois, olisin antanut hänelle paljon enemmän.

Sitten tuli vartija ja käski kokoomaan tavarani. Minut vietiin
konttoriin. Vankilan alapäällikkö oli hyvin ystävällinen. Puhui saksaa
ja kun ei osannut sanoa sanottavaansa, kävi välillä sanakirjasta
katsomassa. Hän antoi minulle passituksen, jossa seisoi, että sain
omalla kustannuksellani matkustaa Irkutskiin. Sitten vietiin kassaan.
Sieltä sain rahani, josta oli vähennetty parikymmentä kopekkaa
saamastani vehnäleivästä. Venäläiseen tapaan oli siinä paljon
kirjoittamista ja vei se paljon aikaa. Kun kaikki oli valmista,
kumarsin ja kiitin. Silloin nousivat kaikki konttorissa olevat miehet
ja naiset seisomaan ja kumarsivat minulle kohteliaasti. Toisesta
konttorista sain kelloni. Sitten vietiin pitkän käytävän päähän,
avattiin suuri rautainen portti. Ja kun minä astuin kadulle, ei kukaan
seurannutkaan mukana. Minä voin mennä, mihin halusin.

Niin oli se jakso elämätäni loppuun eletty. Muuta en voi sanoa, kuin
että oli pidetty niin hyvin kuin tällaisessa laitoksessa sääntöjä
noudattamalla voidaan pitää. Kaikki olivat myös olleet ystävällisiä ja
hienotunteisia.




RAUTATIEMATKA HALKI VENÄJÄN


Vankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni
Bruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten
suomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan
alapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme
päivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin
ikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata
telefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan
päätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti
tiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin
heti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä
läksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan
niin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut
Irkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan.
Päätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä
eteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja
minulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan.
Illalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin
paljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin
kaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.

Matkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä
ja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo
sijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli
ja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti
koko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies
kertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa,
suorastaan ihaillen heitä.

Maisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän
laajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli
ajatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka
mahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin
raiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon
puuta, ennenkuin Permin seuduilla.

Vologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä
oltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä.
Eihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla
pysähtyä ainoastaan pienemmissä "piiri-kaupungeissa", en missään
"läänin kaupungissa". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn
mahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa
vuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan --
nosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia
katselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa
alkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli
puute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja,
jotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös
olevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.

Vologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta.
Se on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee
rautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja
Moskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan.
Asema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista.
Pikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut
näyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä
käydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja
aukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten.
Niitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun
hukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä
tehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla
laudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.

Vologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin
sai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja
monenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran
tervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä
kansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin
Suomeen.

_Sodasta palaava upseeri_. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani
eräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan
vaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta.
Ammatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh
nimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan
päässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan
hoitamaan. Hän oli vänrikki -- praaportshik, oli ollut kahdeksan
kuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan
vastaan.

Oli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu
ja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi
paappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi
hänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen
tyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.

Jos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin
minä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.

Hänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että
hän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen
sivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan
viljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti
parhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. -- "No
jaroslavilaista tietysti." -- Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta,
silmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen
jaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat,
silmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin
sen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien,
selostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen
Suomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain
kanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt
heistä jäljelle innostuksessa.

Puhuimme sitten monesta muustakin asiasta maatalouden alalla, mutta
tuon tuostakin palasi hän mieliaineeseensa, karjanjalostukseen.

Sota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla
alalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.

Kun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani
kätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta.
Varmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus
täyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat
haihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.

Kesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen,
katsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten
puhettaan.

Ikäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä
paljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon
hyvääkin.

Ja kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä,
yhdyin ajatuksissani häneen.

_Juna on myöhästynyt 24 tuntia_. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme
milloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on
myöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui
Irkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt
18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa
niin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna,
joka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä
mitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta
kun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse
kulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan
niin mahdotonta.

Jos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se
tolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä.
Pietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee
Vladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä
matkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama
kuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20
minuttia.

Rata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston
itäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin
kautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan
Pietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä
Vladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä
rata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja
Vladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat
monet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa,
jossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata
kapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka
silloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja
rata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja.
Ja onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton
liike, joka kasvaa kasvamistaan.

Kun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja
ostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina
ole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä
kaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä
kuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan.
Pilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka
monta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin
että olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja
Vologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen
päivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole
paikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan
Jekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei
ollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät
asemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja
piletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin
monta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen
juna. Ei ole.

Vasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja
vaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.

Tästä jo saa käsityksen, millainen liike on tällä radalla.

Mutta viivytykset, mistä ne johtuvat? Niihin on monenlaisia syitä. Kun
lähestyimme Jekaterinburgia, pysähtyi juna äkkiä. Saimme tietää, että
meidän edessämme oli tapahtunut junaonnettomuus.

Tavarajunasta oli suistunut kaksi vaunua kiskoilta. Vahinko saatiin
odottamattoman pian korjatuksi, nimittäin rikkoutuneet vaunut radalta
työnnetyksi. Siihen meni vaan vajaata kaksi tuntia. Mutta siitä oli
toinen seuraus. Pienelle asemalle vähän ennen Jekaterinburgia saimme
jäädä odottamaan, että takaa tuleva pikajuna pääsisi meidän ohitsemme,
että se ehtisi seistä tunnin Jekaterinburgissa, jonka perästä me vasta
saimme ajaa sinne. Muuten pikajuna ei olisi päässyt meistä sivu kuin
kukaties missä. Tähän odotukseen meni neljä tuntia, siis yhteensä kuusi
tuntia.

Jekaterinburgissa päästettiin erääseen junaan k:lo 1 päivällä ja se
tulikin heti viimeistä paikkaa myöten täyteen. Junan piti lähteä k:lo
2, mutta se lähtikin vasta k:lo 7. Mistä syystä se näin kauvan viipyi,
sitä en tiennyt, eivätkä sitä näkyneet muutkaan vaunussa olijat
tietäneen. Mutta merkillistä kyllä, eivät he olleet tyytymättömiä.
Vaikka olimme aivan outoja toisillemme, oli keskustelu kohta täydessä
käynnissä. Syntyi vilkas väittely naisasiasta. Jokainen lausui
mielipiteensä ja puolusti sitä innokkaasti. Lopputulokseksi tuli, ettei
ollut kovin suurta erotusta mielipiteissä.

Mutta aivan äkkiä keskustelu sammui. Me olimme kaksiosastoisessa
kupeessa, jossa I luokassa oikeastaan on vaan neljä paikkaa, II
luokassa kuusi. Joku kiipesi ylälavitsalle makaamaan, toinen samoin,
muut asettuivat jalat limittäin alasohville, ja pian otti uni äskeiset
kiihkeät puhujat haltuunsa.

Syynä mainitsemaani viivytykseen oli arvattavasti perältäkin se, että
kun kerran olimme joutuneet pois varsinaisesta määrääjästämme, saimme
yhtä mittaa odottaa toisia junia, jos minnepäin kulkevia. Meidän
junammehan oli kolmannen luokan juna ja siksi meidän aina oli annettava
etusija ylemmän luokan junille. Niinpä me kerrankin olimme tulossa
ruoka-asemalle. Jäimme odottamaan vähän matkan päähän. Takaa tuli
korkeamman luokan juna. Vasta kun sen matkustajat olivat tunnin ajan
ruokailleet ja lähteneet eteenpäin, tuli meidän vuoromme ajaa asemalle.
Menihän siihenkin pari tuntia.

Loppumatkasta tuli uusi syy viivytykseen. Se oli kauhea pakkanen. Oli
50 astetta pakkasta ja kerran -55° C. Se oli jo pakkasta se. Pyörät
eivät ottaneet kiinni tai miten se lie ollut. Juna kulki ajottain
mahdottoman hitaasti eteenpäin. Tämmöisistä ja ehkä muista syistä,
joita emme tienneet, juna myöhästyi 24 tuntia. Eikä se lopultakaan
yhdeksän päivän matkalla ollut kovin paljon. Sillä yhdeksän päivää
teimme matkaa ja kaksi taistelimme asemilla pileteistä. Irkutskiin
tulimme yksitoista vuorokautta Pietarista lähdettyä.

Mutta sen minä sanon: Jos teillä on omainen tai muu tuttava
Vladivostokista tulossa, älkää menkö asemalle vastaan, sillä voi
sattua, että saatte asemalla odottaa 24 tuntia, ja siihen tarvitaan
enemmän kärsivällisyyttä, kuin meillä meidän maassamme yleensä on.

_Kärsivällisyyttä_ -- terpéenie -- tarvitaan hyvin paljon tämmöistä
pitkää matkaa kulkiessa.

Jos esimerkiksi pilettiä saadaksesi jonotat k:lo 12:sta yöllä k:lo
6:een aamulla, tarvitaan siihen jo paljon kärsivällisyyttä. Jos
loppujen lopuksi ilmoitetaan, että koko jonotus on ollut turhaa,
tarvitaan kärsivällisyyttä vieläkin enemmän. Jo siinä seistessä
ennättää seistä jos milläkin tavalla. Toiset torkkuvat mitä
omituisimmissa asennoissa, ken seinää vastaan, ken kumartuneena
rautakaiteen yli, joku lattialla omalla kohdallaan. Jollakulla on niin
suuri turkki, että hän näyttää makaavan sen varassa.

Mutta venäläiset ovat herkkiä tutustumaan. Jonottajat alkavat puhella
keskenään, tarjoovat tupakkaa toisilleen, ja tulevat melkein ystäviksi.
Ja jos joku väsyneenä seisomisesta haluaa mennä hetkeksi kävelemään,
teetä juomaan tai soppaa syömään, ei hänen palkkansa siltä mene
hukkaan. Naapurijonottajat sen kyllä pitävät hänelle ja päästävät hänet
takaisin entiselle paikalleen. Jos näitä kanssajonottajia sitten
tavataan seuraavina päivinä, ollaan kuin vanhoja tuttuja ainakin,
tervehditään ystävällisesti, puhellaan, kävellään yhdessä, uskotaan
omat tavaransa toinen toisensa huostaan.

Myöskin vuorotellaan jonottamisessa. Muudan ylempi virkamies oli
matkalle lähdössä. Koko perhe oli yöksi tullut asemalle, hienosti
puettu rouva ja kolme tytärtä. Koko yön jonottivat vuorotellen ja
loppujen lopuksi turhaan, vasta seuraavana päivänä pääsi hänkin
lähtemään.

Kuriiri- ja pikajunaan ei myödä pilettejä enemmän kuin on paikkoja.
Posti- ja matkustajajuniin myödään. Kun viimein pääset vaunuun, voi
helposti sattua, että et saa paikkaa. Kaikki paikat ovat jo täytetyt.
-- "Nitshevoo -- ei mitään", sanoo venäläinen. Tiedustellaan
konduktööriltä, missä sattuu olemaan matkustavaisia, jotka eivät kovin
pitkälle mene. -- Ja sattuukin. Nämä tässä lähtevät kuuden tunnin
perästä pois. -- No sehän on mainiota. Asetumme korridooriin heidän
ovensa kohdalle. Nostamme tavaramme siihen, asetamme ne osaksi käytävän
hyllylle osaksi lattialle. Ja niin siinä sitten seisoskelemme seiniin
nojautuen tai jonkun laatikon päällä istuskellen nuo lyhyet kuusi
tuntia. Sillä mitä kuuden tunnin odotus on, jos sitten saamme kolme,
neljä, viisi päivää viettää hyvissä, mukavissa paikoissa. Jos joku
yrittää valittaa, kuulee toisten huomauttavan: terpeenie, terpeenie.

Ja kärsivällisyyttä sitten tarvitaan pitkin aikaa. Juna seisoo milloin
mitäkin odotellen tuntikausia. Ja jo matkan pituus semmoisenaan vaatii
kärsivällisyyttä, matkan, jota saattaa kestää viikon päivät ja
enemmänkin. Venäjällä on matkalle lähtiessä tapana varustaa evästä,
mutta se eväs, jota enimmin tarvitaan, on kärsivällisyys.

_Luontoon menevä asia_. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos
venäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö
kahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin.
Usein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa,
ja sitä useimmat matkustajat syövät. "Kupee"-toverini kanssa kävimme
vuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita.
Kun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: "no, mitä te söitte?"
-- "Kotlettia." -- Silloin hän hämmästyneenä sanoi: "no mutta miksi,
siellähän oli soppaa". --

... Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun
hän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni
vastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa
kuin: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Yhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja
hyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan
kuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen "terveellisyyttä ja
hyödyllisyyttä", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään.
Aivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: "mutta sehän on
luontoon menevä asia".

Teetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka
matkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa
saadaan kuumaa vettä -- kipjätokia -- juoksee joka vaunusta joukko
ihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa
jälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat
naapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa
leipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia,
paistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan
vaunuun. "Se on aivan kuuma", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori,
teevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin
tekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen
sotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies.
Kuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä:
tshainaja stantsia.

Eivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan
korridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu
asetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin
sovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se
maistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.

_Ajan kulutusta_. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla
sanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen
kirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi.
Venäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja
vielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa:
puhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa
puhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri
luokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin
kolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin
sanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän
keskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.

Vaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli
kaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt
puhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin
harmitti minun matkatoveriani. "Mikä lienee ylpeä!"

Näin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin
tuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen
kanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä
päässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli
suuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja
kanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä
pyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut
osaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät
jalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän
keskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran,
aikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun
ja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa.
Kertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla
saa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa
pitämästä.

Hauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin
Keski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen
ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia
kaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta,
tiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit
kukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut -- Crimson
Rambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit -- jotka siellä
kasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa.
Kesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin
asioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m.
Tulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme
luona tai yhtyä.

Erinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin
paljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva
naisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan
kotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä
hän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella.
Ihmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip.
syö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja
monet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä
leikkiä laskemaan.

Yksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet
että naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja
lakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri
kasa paperossin pätkiä.

_Vaunut_. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja
mukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään
siistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä
annettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten
steariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa
istuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli
hyvä sähkövalo.

Merkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä,
vaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin
asemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti --
40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan
sitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä
lentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.

Muudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona.
Mutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli
myöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän
ei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin.
Siinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen
pahasti.

_Aika_. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä
kaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin
aikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus
rautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello
Irkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.




SIPERIAN AROLLA


Vologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm,
mutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia
metsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä
piktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein
ovat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama
temppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli
vartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa
kumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä
varustetty pyssy kädessä. "Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua
paikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa."
Liikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin
avata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas
ystävälliseksi. "Olkaa kuin ennenkin", sanoi ja tiedusteli jo luettuja
sanomalehtiä heille luettavaksi.

Jekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin
Uraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen
selänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret
myöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin
mennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa
täytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa,
jolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa
kauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri
erotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen
korkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus.
Se muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren
huipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut
kultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei
löytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä
kuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia,
pieniä, pitsikoristeisia.

Huomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla
ilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja,
kivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä
ostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.

Kadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä
kuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita
ei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin
töihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret
turkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti,
tehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen,
toinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.

Jekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet
tilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja
Aasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on
Tsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.

Tsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin
suuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että
maailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa,
loppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe
muuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä
meren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän
on edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.

Usein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin
ääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos
katselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, -- ja silmä
tässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas -- ei näy
ainoatakaan ihmisasuntoa.

Ainoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos
sitä siksi voi kutsua.

Pitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta
minkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on
suuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat
pahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen
siellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen
tuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa
sembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu
olisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko
Pohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin
nämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista
muodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi
koivuista pitää.

Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan
punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi
lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan
kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana,
lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän
suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.

Kuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun
kerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä
aromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki
aavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä
suuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja
pelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä
alkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.

Niin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se
kumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään.
Päiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja
lumottuna.

Olihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus
vähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä
taloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon
suuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin
pakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan
käytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia,
yhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta
pinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen
kirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.

Rautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne
olivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita,
paju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat
kaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä
tuuli samalta suunnalta.

Joskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä
toisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja
enemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit
arvoituksilta.

Puhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan
vaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria
setelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375
paria tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin,
vallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki
ylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme,
että missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet
puhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme,
ettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa,
sanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen
saimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa
kasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.

Joskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna
pitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään
ihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki
aavikon.

Niinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä
monenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa,
kuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin
tuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä
kuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien
valmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut
kulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin.
Silloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.

Epätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun:
Jermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit
tämän maan.




IRKUTSK


Ei tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen
omituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman
kilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että
asema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka
paljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin
kaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin
asukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa
muutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian
etevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian
sivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään
pahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin
eteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta
rakennettu haararata Tomskiin. -- Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä
muodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun
kulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat
ole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin
niin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa
rakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.

Matkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian
puolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri
kauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk,
jossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki,
Krasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja
Irkutsk.

Irkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut
sinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse
lämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että
kaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla
ankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme
jäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä
rautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa
kahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.

Irkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella.
Angara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen.
Rautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta
hankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten,
talvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä
jäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein
viikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin
saada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset
saavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois.
Kaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta
Angaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.

Irkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran
lisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan
laskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se
tähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena,
kaupunkia oli siten helpompi puolustaa.

Irkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä.
Uuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä
ojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja
toivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin
alkava vuosi oli tuova mukanaan.

Kun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme
Metropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan
maanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon.
Siellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä
tule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon.
Siellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan
toistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita
ei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan,
mihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään
Kiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella
maamatkaa mentävää 800 km:iä.

Valmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin
asumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen
kuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra,
mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä
ollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka
suunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin
vastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään,
että minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä.
Mutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet
sota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi,
että minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään
poliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua
kaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain
käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia
määräyksiä.

Erottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan.
Sen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin
perhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen
että hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden
heillä kaikki ateriat.

Irkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi,
jota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on
puisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin
ovat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin
laudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä
tehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön
mukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä
käsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on
luukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä
kerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät
sitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja
käytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on
uudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä
uudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa -- suuri
katu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin
parisilaisuus.

Kuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka
varustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto
tyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon
vaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli
kokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa
ajanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät
koulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus.
Kirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen
kauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin
rakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli
myös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.

Irkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne
saakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja.
Eräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia
nimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on
sitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.

Pääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja
hyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi
toivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä,
korutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja
jaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia,
venäläisiä varten.

Bolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston
keskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri
III:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään,
taivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka
hänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas
itään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.

Patsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä
tammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin
unohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa,
vaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin
siitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin,
että patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden
jumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.

Irkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen
seikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut
komiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että
vesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli
nimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien
ankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen
rakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu
käyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki,
jossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.

Kaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun
talot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On
lisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.

Tutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että
liikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia
varten olisi helposti saatavissa -- Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen
puheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on
nimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä
uimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman
varassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin
yllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. "Mutta eiväthän ne ymmärrä",
lisäsi hän halveksivasti.

Tavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä.
Kauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat
pääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta
vasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä
auki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää.
Puodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei
tingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat
siitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää
kyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.

Lukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin
muualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella
tavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja
sodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada
sanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa.
Iltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä
ja kaupungeissa naisille.

Meidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin
teollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien
korjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä.
Kaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai
Amerikasta.

Kun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät,
sanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä
kenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten
Irkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole
totta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet
mitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on
tänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. -- Tuo toinen muuten
sitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.

Arvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No,
parkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan
kohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne
nimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan
ja takaisin lisää hintaa aikalailla.

Huonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute.
Varakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin
pistävän niukasti.

Sokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan
sokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.

Nämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei
Siperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja
Siperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja
työtätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän
varmasti menestyy.

Meijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta
ne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin
seuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.

Vuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa
määrässä kiinalaista työväkeä.

Satuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä,
herra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut
kotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.

Häneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta
ja sen yhteydessä olevista seikoista.

Paljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan
talvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan
syvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen
kohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten
koverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen
pohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja,
jääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään
mukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan
kultaa.

Kulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä
muistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni
ihmetellyt nimitystä "kultaa huuhdotaan". Nyt tulin sen käsittämään.
Tuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä
lasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle
paperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt,
että kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä
todella saattaa huuhtoa.

Joku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista
kultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin.
Mutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä.
Kulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut
tuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran
kun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R.
tehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille.
Vieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta
lumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. -- Jos
tahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa
katsella kultaa.

Kerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun
hän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen
tarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan
kultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen
ruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi
tirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet,
lumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.

Kaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan.
Valtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella
perheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun
kullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se
millä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin
paperirahassa.

Rahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä
hopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana
käytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä.
Toisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen
niistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin
hopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut
puutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se
annettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin
virallisiin maksuihin.

Asukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi,
etenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia.
Sen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista
sanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä:
ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia
j.n.e. -- Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä
niinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia
yhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin.
Juutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui
juutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia
saksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää.
Suomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat
unohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin
kiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja,
kirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee
aasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen
venäläisen vaikutuksen.

Erityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on
tanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä
Sibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka.
Irkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon
kuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen
sähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon
sähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä
telegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa,
Newcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa,
Uudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa,
Vladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä
muutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin
1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan
asukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50
vuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita
Siperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi
jäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain
heiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.

Irkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu
yliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet.
Elävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa
suurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti
on oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen
maantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin
Jekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa
kaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa,
itsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee
paikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää
päivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä,
ethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat
nämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset
harrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi
luonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja.
"Perhosherroja" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.

Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä
luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään.
Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian
läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi
yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan
kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia
jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia,
suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka
eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin
tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät
luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä
vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain
palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista
eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti
koulussa olleet muuta oppineet.

Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän
saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai
sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli
niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli
sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä,
väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja -- vänrikkejä,
siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin
häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.

Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti
-25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui
laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna
lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon
jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko
mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa.
Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän
tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa
lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat
rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee
tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin
aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan.
Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan
häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli
vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit.
Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen
virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän
koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai
oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä
tuon tuostakin katselin.

Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka
lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina
käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä.
Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia,
ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua
kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin,
joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia,
kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä
menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä
Tchitahan. -- Milloin? -- Tänä päivänä, vastattiin. -- Kun sanoin,
etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen.
Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset,
varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen
rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne
kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. -- Lähde
taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se
hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.




TCHITA


Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä
sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann
mann leben, überall gibt es gute Menschen", -- kaikkialla voi elää,
kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli.
"Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein
hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni
saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin
itäänpäin uusia vaiheita kohti.

Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan.
Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli
pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja
kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä
Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka
karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä
k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa,
suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin
turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen
kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin.
Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä
lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on
kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että
kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan
tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut
vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan
ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka
riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.

Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme
kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista
käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen
hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja
luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin
virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei
minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi
kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä,
kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös
anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.:
"toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne
jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko
ketään muuta kuin minua."

Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin
erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan
herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin
paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin
vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun
papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen
asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.

Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan
ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin
poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa
puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten
jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin
poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän
rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä".
"Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. --
"Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. -- "Ei,
joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä
asiata."

Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään
pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä
sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. -- Keveämmällä
mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän
muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä,
kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.

Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen,
eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään
muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki
muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa
suhteessa oman mielensä mukaan.

Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella
16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä.
Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi
talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti
kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin
rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta
kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen
tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan
sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän
itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä
Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri
Vladivostokiin.

Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki.
Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi
kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan.
Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria.
Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta
puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät
vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja
osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka
laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen.
Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan
höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes
soutuvenettä.

Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin
niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi
pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja
sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut
luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän
meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi:
matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se
sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut
halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki
riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin
on vähän kosteampaa.

Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma
on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta
iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran
hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja
joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan
lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella
vapaasti astua missä tahansa.

Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä
kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti
ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.

Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy
maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan.
Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan
pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni,
tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan
käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla,
ajureillakin on aina kaksivaljakko.

Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein
ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma
puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä
kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään
kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli
huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa
sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa
porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja
sattuu harvoin.

Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat
pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on
joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen
vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä.
Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani,
joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi,
että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen
tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän
vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.

Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää
60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu
niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa
tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää
hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan
ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.

Pakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja
kaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat
paleltuneet pilalle.

Kylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne
ovat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään.
Hienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt,
mustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja
kuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on
kiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.

Talven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä
kevätkelirikkoa.

Tchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset
ovat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat
multapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla.
Toiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun
tasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä
harvat muut ovat vähän suurempia.

Kuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin
virasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta
poliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita
kiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.

Vtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä
saa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se
Euroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin
varustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on
kaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja,
hedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja,
erinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja
sokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja,
konfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka
veroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin
varustettuja ja oli niitä joka laatua.

Kauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun
tchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut
omassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän
kuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki
kehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa.
Sieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.

Enimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin
maalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa,
etelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu
venäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä
onnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita,
puuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu
katuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.

Huoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta
lämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen.
Kellariin, "podpolje", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta.
Isommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä
ankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.

Kadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten
hoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme,
kun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen
mukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva
henkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi
m.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin
silloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime
aikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole
hakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän
minne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä,
mahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan
isojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista
hiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä
kasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään,
siinä vanhastaan kasvavia. "Eikös se ole hauskaa", sanovat
tchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.

Kaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien
mukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla
on Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja,
blagovetshenskaja j.n.e.

Keskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä
kaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten
kaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan
välitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa
kadun poikki.

Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä
menetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean
katukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei
ollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta
toisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on
välistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan
pystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat
istuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja
he saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.

Kyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että
kolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa
kiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén
urakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos
hän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei
suostuttu.

Ainoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko
kaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen
karkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän
historiassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi.
Vallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen
juhlakulkue dekabristien kirkolle.

Päinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä
loistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen
muistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän
perintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja
söi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen
hetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä
pyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi
vuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.

Lähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka.
Se on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista,
enin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin
kannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät
kuulien jäljet.

Kaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva
pieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin
enimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu
koreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista
laudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu
vaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita
vaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren
suuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.

_Koulut_. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa
ovat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan
oikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he
eivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan
komeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille,
seminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet
koulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan
rakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa
näytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri
valkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli
opettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa
siperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe
utshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei
ole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä
vastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty
saada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja
haittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta
muutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä
kuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat
asettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan,
jonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista
henkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli
tukalissakin oloissa.

Jos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun
muassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden
joukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun
aikaa samassa "puulaakissa" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He
kävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina,
ainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä
mongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä
sieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään
ranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia
esimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli
puettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi
että hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja
oikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin
luvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia
ajatuksia mieleen.

Venäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime
vuosina on Venäjälle tullut partio- -- skoutiliike. Ja kun se on tullut
Englannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole
ollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä
ääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle
avannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata.
Voimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen
tekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä
tulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven
vuoristoon.

Osoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin
noudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella,
reippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö
-- natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen
sotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea
ja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat
keikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään
liikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi
miehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän
päälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun
ja kysyi:

"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä
eikä saa puhua saksaa."

"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä."

"Ei saa sotavankia -- --"

"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita
paitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän
säännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen
mukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi
apua."

Mutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun.
Silloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: "menkää
na tshortu".

Poliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin
tuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen
tunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.

Kerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista.
Perjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen,
liittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin
rakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa
meikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi.
Muudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin
varmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.

Lauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis
rakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin
huipussa juutalaisten "embleemi" kuusikulmion muotoinen kullattu laite.
Synagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka
suoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät
hartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset
muuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa
kannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia.
Alttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla
kiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat
kirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti,
toisella puolella juutalaismurteella.

Juutalaisille ominaista on, että hermostuneet, intohimoiset, kiihkeät
miehet määrättyyn ikään tultuaan muuttuvat rauhallisiksi, arvokkaiksi,
herttaisiksi vanhuksiksi. Muudan tällainen miellyttävä vanhus tuli tuon
tuostakin luokseni selittelemään käyttäen saksankieltä. Heillä kuului
olevan erittäin hyvä-ääninen kanttori, mutta sillä sattui olemaan kaula
kipeä. Muuten tulin ajatelleeksi, kuinka pieni tämä maailma on: Tämä
hyvä-ääninen kanttori oli meidän jonotustoverimme Vologdasta ja
Jekaterinburgista, ja oli matkustanut samassa seurassa meidän kanssamme
Pietarista Irkutskiin.

Seuraavana sunnuntaina menin Tchitan pääkirkkoon, soboriin. Se on
kaunis puhdastyylinen kirkko, ruotsalaisen arkkitehti Rosenin
piirustusten mukaan rakennettu, sijaitseva keskellä suurta, osittain
puuistutuksilla varustettua toria. Kirkossa messuttiin tavalliseen
tapaan. Kirkon eteisessä oli ruumisarkku, kansi auki ja siinä oli
nuoren naisen ruumis, valkeisiin puettu, kukilla koristettu. Omaiset
seisoivat ympärillä palavat kynttilät käsissä. Kuului olevan yleinen
tapa täällä.

Saman torin yläreunassa on kaksi kirkko-taloa, toinen on piispan
kirkko, ja sen sivurakennuksiin sijoitettuina piispan asunto ja
virastot. Toinen oli lähetyskirkko lähetyskouluineen ja oppilaiden ja
opettajain asuntoineen. Kävin edellisessä. Vastapäätä alttaria oli
lehteri ja siellä pappi johti sekakuoroa. Laulu minusta tuntui hyvältä
ja tavallista taidokkaammalta. Kirkossa kiinnittyi huomioni erääseen
sotamieheen, joka oli sodassa hengittänyt myrkyllistä kaasua.
Polvillaan lattialla koetti hän toimittaa hartauttaan, mutta paha yskä
sen aina keskeytti. Sodan kauhut ne tuntuivat näin kaukana.

Kävin vielä katolilaisessa kirkossa. Siellä toimitettiin
jumalanpalvelus osittain latinaksi, osittain puolankielellä. Seurakunta
veisasi hymniä, jossa jokainen säe päättyi -enko-tavuihin. Luulin
seurakuntalaisissa huomanneeni selviä puolalaisia tyyppejä. Mielihyvä,
tyytyväisyys ja rauha kuvastuivat heidän kasvoissaan.

Minulla oli tapana aamukävelyllä käydä kauppatorilla eli basaarissa,
niinkuin siellä sanotaan. Tori oli suuri aukea, jossa oli joukko
osittain rivissä, osittain hajallaan olevia pieniä rakennuksia. Enimmät
ovat yhdeltä puolen avonaisia, katolla, taka- ja sivuseinillä
varustettuja. Näissä kojuissa on monenlaista tavaraa myötävänä. Sen
lisäksi on tavaraa pitkillä pöydillä ja kuormissa. Torin yläreunassa on
rivi jauhokauppoja. Toisella sivulla on vaatteita, vanhoja ja uusia, ja
niiden vieressä säännöttömässä sekasotkussa kaikenlaatuista romua.

Tavallisesti oli torin yläosassa pitkät rivit burjaattivaljakoita. Isot
härkäparit olivat tuoneet kaupunkiin heinää, halkoja, lihaa. Suuret
härät siinä odottelivat kotiinpääsyä. Alempana olivat kalapöydät. Kävin
säännöllisesti niitä katselemassa. Monesti annoin jonkun myöjän
selitellä, mitä kaikkia kaloja siinä oli, ja mielellään he sen
tekivätkin, vaikka jo edeltäpäin sanoin, etten aikonut mitään ostaa.
Siinä oli monenlaista kalaa, paitsi meillä tunnettuja haukea, ahventa,
särkeä ja matikkaa oli erityisiä siperialaisia jokikaloja. Mainitsen
mitä satuin näkemään: sampi ja sterletti, ketá, lohen sukuinen kala,
pidetään paraimpana lohikalana, njelmá (Salmo nelma) hyvin suuri,
arvokas kala, noin 1 1/2 metrin pituisia; sosan (Cyprinus carpion
muunnos) leveä suurisuomuinen; ómul (Salmo autumnalis, toisien mukaan
Coregonus omul) Siperian paraimpia kaloja, keskikokoinen noin 30-50 cm;
harjus (venäjäksi myös harjus, Salmo Thymallus); taimén -- taimen;
linók -- suutari (Cyprinus tinca); karas -- ruutana; tshebak (Cyprinus
barbus); krasnoperka (Cyprinus erytrophthalmus); maksun suuri kala,
josta käytetyin myös nimitystä amúr. Näiden lisäksi merikaloja
Vodivostokista: navaga (Gadus callarias) ja kambola -- kampela.
Irkutskissa olin syönyt ilets (mon. iltsi) nimistä kalaa. Se on pieni,
erittäin maukas, muistuttaa meidän mujetta. Ketaan ja omulin määhnää
syödään, se on punasta, suurijyväistä, erinomaista herkkua. Minä
puolestani asetan omulin määhnän täysin kaviaarin rinnalle. Muutamia
vuosia sitten se maksoi Tchitassa vaan muutamia kopekkoja naula, mutta
sitten huomasivat moskovalaiset sen olevan ensimäisiä herkkuja, ja jo
ennen sotaa sen hinta nousi kahteen ruplaan naulalta.

Kerran torilla kävellessäni kiinnitti huomiotani eräs komea kala.
Kysyin myöjältä mikä se oli. Hän sanoi "jorsh" -- kiiski. Se minusta
tuntui aivan mahdottomalta, myöjä, joka oli burjaatti, ei osannut
paljon paremmin venäjää kuin minäkään, epäilin sen vuoksi hänen
ilmoitustaan. Samanlaisen kalan näin vähän tuonnempana kiinalaisella
myöjällä. Hän sanoi myös, että se oli "jorsh" ja samaa vakuutti muudan
venäläinen nainen, joka siinä osteli kaloja. Kotiin tultuani kerroin
siitä emännälleni. Hän hyväntahtoisesti meni heti torille ja osti
sellaisen kalan. Se oli 40 cm pitkä ja emäntäni vakuutti sen olevan
jorshin -- kiiskin. Muutamia päiviä myöhemmin sain museossa venäläisen
laajan zoologian käsiini. Siinä sanottiin kiiskin muutamissa Siperian
joissa todella tulevan niin suureksi. Kiiski se oli siis ja oikein
jättiläiskiiski, Harbinista se oli tuotu ja mainion sopan siitä meidän
emäntä keitti, sen voin vakuuttaa.

Omituista on, että venäläiset, jotka niin suuresti rakastavat kalaa ja
paastonkin vuoksi sitä niin paljon käyttävät, eivät osaa kalaa suolata.
Kalat säilytetään talvella jäätyneinä ja semmoisena niitä kuljetetaan
pitkät matkat. Luonnollisesti ne lopulta vanhenevat ja minä puolestani
aralla kunnioituksella katselin kalaruokia keväällä.

Tehtyäni kierroksen kalakauppiaiden pöytien luona, katsastelin
lintukauppiaiden kojuja. Siinä oli teiriä, metsoja, peltopyitä,
fasaaneja, sekä kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Kevätpuoleen ammutaan
täällä paljon sorsia. Eräs nuori metsästäjä kertoi niitä olevan 24
laatua. Syksyllä kuuluu täällä saavan torilta ostaa trappia,
otis-lintua, jota Xenophon kymmenen tuhannen miehensä kanssa
palatessaan Vähän-Aasian aroilla pyydysteli, niinkuin hän Anabasis
kirjassaan kertoo. Täällä muuten pidetään kesyä siipikarjaa paljon ja
joka laatua. Minäkin olin tilaisuudessa syömään lintupaistia useampana
päivänä viikossa ja enimmäkseen hyvin valmistettuna.

Lintukauppiaiden rivistä menin kasviskauppiaiden luo ja aina siellä oli
jotain mielenkiintoista. Siinä oli ensinnäkin monenlaisia jauhoja,
ryynejä, herneitä, papuja y.m. Papujen joukossa oli monenlaisia meille
kokonaan outoja jaappanilaisia kirjavia ja kiinalaisia hyvin pieniä
papuja.

Useimmilla oli myötävänä jotain ruskeata jauhoa, joka enimmin muistutti
kahvijauhoa. Useampia päiviä sitä ihmeteltyäni, kysyin mitä se on.
"Tsherjoomuka", vastattiin. -- "Tuomenmarjaa." -- Näppärä emäntäni, kun
häneltä vaadin selitystä, kaappasi kaapistaan tuusan, jossa oli
samanlaista jauhoa. Siperialaiset kuivaavat tuomenmarjoja ja jauhavat
ne sitten luineen päivineen. Tätä jauhoa käytetään piiraan täytteenä.
Ei se minusta erinomaista ollut, mutta paremman puutteessa...

Samoilla kauppiailla oli violettia hienoa ryyniä. Kun kysyin, mitä se
oli, vastattiin: "mak" -- unikkoa. Emäntäni selitti, että sitäkin
käytettiin piiraan täytteenä, ja pyöräyttikin kohta sellaisia piiraita.
Mutta eivät ne minua enemmän ihastuttaneet kuin tuomenmarjajauhot.

Siperia on köyhää hedelmistä. Mutta jos siperialaiselle siitä puhut,
sanoo hän: "mutta kasvaahan täällä brusniikkaa" -- puoloja. Ja hyväthän
ne puolat ovat. Sitten oli torilla jäätyneitä keltaisia pieniä marjoja.
Niitä oli suuret saavit. Myyjät sanoivat niiden olevan nimeltä
"oblepiiha". Mutta en tavannut ketään, joka olisi tiennyt niiden
tieteellistä nimeä. Ne olivat erittäin maukkaita monella tavalla
käytettyinä: semmoisinaan vähän jäätyneinä, hillona ja kiisselinä.
Viimein museon tirehtööri Kusnetshoff tiesi sanoa, että se on Hippophae
rhamnoides. Siis tyrni, jota kasvaa meillä Itämeren ja Pohjanmeren
rannoilla. Mutta ei sen marjoja meillä käytetä. Ne kumminkin ovat
oikein hienonmakuisia. Myöhemmin olen saanut professori Regeliltä
kuulla, että tämä omituinen pensas kasvaa suolameren rannoilla ja
tuntureilla, Siperian, Uraalin ja Kaukasian vuoristoissa. -- Kotiin
lähtiessäni halusin ostaa vähän oblepiihahilloa tuomisiksi, mutta sekä
Tchitan että Irkutskin herkkukauppiaat hymyilivät minulle pilkallisesti
ja tarjosivat Tashkentista ja Singaporesta tuotuja herkkuja. Kotoiset
herkut ovat liian prostoita siellä niinkuin meilläkin.

Vielä oli myötävänä jäätyneitä "golubnika" eli "kurbid" nimisiä marjoja
-- juolukoita.

Lisäksi oli kaikenlaisia vihanneksia, kaalia, sipulia (suuremmoisina
helminauhoina), kurkkuja kiinalaisilla kauppiailla suuret
tynnörilliset. Keväällä alkoi näkyä hyvin suuria kiinalaisia retiisejä.

Kiinalaisilla kauppiailla sekä torilla että kaupustelijoilla pitkin
katuja oli jäätyneitä mandariineja. Syötäviä ne ovat, vaikka hienoin
aroomi on jo mennyt. Heillä oli myös tummanpunaisia tai melkein mustia
hedelmiä. Ne olivat jäätyneitä päärynöitä. Samoilla kaupustelijoilla
oli vielä monenlaisia kiinalaisia makeisia, niissä oli kaikissa paljon
mantelia tai jotain pähkinälaatua.

Vielä myötiin täällä erästä kiinalaista hedelmää, jonka venäläinen nimi
oli rjäsan. Siitä valmistettu hillo on oikein maukasta ja siinä on
moniosainen mantelimainen luu.

Usein vilkaisin myöskin leikkikalukojuihin. Siinä oli nukkia, jäniksiä,
hevosia ja tietysti kukkoja ja paljon muuta, savesta, puusta ja
paperimassasta. Olisin tuonut niitä jonkun mukanani, jolleivät ne olisi
olleet niin suuria, sillä ne olivat suurenmoisen kömpelötekoisia.
Samoissa kaupoissa oli kuvikkaita nenäliinoja, "tauluja", nekin karkean
kömpelöitä.

Venäjällä helposti tutustutaan. Minullakin alkoi olla joitakuita
tuttuja Tchitan torilla, joku kalakauppias, joku kiinalainen, jotka
ystävällisesti katsoivat minuun sivukulkiessani.

Tchitassa sanottiin olevan 70,000 asukasta ilman sotaväkeä. Sen
perustivat kasakat 16-sataluvulla. Enin osa asukkaista on venäläisiä,
sen jälkeen on kiinalaisia, ehkä noin 20,000. Lisäksi monia muita
kansallisuuksia: jaapanilaisia, korealaisia, tataareja, juutalaisia
noin tuhat, paljon lättiläisiä, balttilaisia ja sitten vielä kaikkia
mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sotamiesten joukossa kuului
olevan useita saksaa puhuvia. Ne olivat Samaran seuduilta kolonisteja,
jotka sopivimmin suorittivat täällä asevelvollisuuttaan. Suomalaisia
vaan en onnistunut löytämään ainoatakaan. Syrjäisellä kadulla satuin
kerran näkemään suutarin kilven, jossa venäläisillä kirjaimilla oli
Gjupjanen, päättelin sen olevan Hyppönen, ja kerran menin Hyppöstä
tavottelemaan. Pikku mökistä tulla tupsahti vastaani kiinalaisia
suutareja tulvimalla. Ne ympäröivät minut ja puhuivat kiinankieltä.
Minä osoitin kilpeä ja sanoin "gdee Gjupjanen". Mökistä haettiin yhä
uusia kiinalaisia ja kaikki he puhuivat ja ihmettelivät minua. Ja kun
menin pois, seurasivat he minua kaikki portille saakka ja jäivät siihen
papattamaan.

Tchitan väestön kirjavuutta kuvasi seuraava sattuma. Saman kadun,
muistaakseni Angarskajan, varrella ilmoittivat ottavansa vastaan:
venäläinen tohtori L., muuten lättiläinen kansallisuudeltaan, japonskii
doktor ja tibetskii lama doktor vähän alempana saksalaista alkuperää
oleva tohtori B., juutalaissyntyinen Arthur Salomonovitsch F.,
juutalainen hammaslääkäri S. ja pari kolme venäläistä lääkäriä.

Ihmiset Tchitassa ovat yleensä ystävällisiä ja hyväntahtoisia, seuraa
rakastavia ja seuraa kaipaavia. Minä puolestani tapasin siellä vaan
ystävällisiä ihmisiä kuvernöörin viraston virkamiehistä ja
poliisimestarista alkaen.

Kun tulin Tchitahan oli minulla pieni kortti tohtori v. Bergmanille.
Ensimäisenä iltana kolkutin hänen ovelleen, ja avomielisen herttaisesti
otti hän minut vastaan. Häntä pidettiin Siperian etevimpänä lääkärinä,
ja oli sotilasarvoltaan kenraali. Kaikki hänestä pitivät, niin ylhäiset
kuin alhaiset. Vallankumouksen jälkeen sotamiehet tahtoivat valita
hänet luottamuspaikkoihin, joista hän kumminkin saksalaisen nimensä
vuoksi kieltäytyi. Hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, hankki
tuttavia ja seurusteli minun kanssani. Hänen lapsuutensa koti oli ollut
Petroskoilla, ja joskus hän yllätti minua joillakuilla suomalaisilla
sanoilla. Hän tunsi Laatokan. Ja kun minä kiittelin Laatokan ihanuutta,
kesäöiden valaistusten loisteliasta kuvastoa meidän "merellämme",
saattoi hän vaipua haaveisiin: "kyllähän se Baikaljärvikin on komea,
mutta niitä valaistuksia kuin Laatokalla on kesäisenä yönä, ei ole
täällä. Minä olen aina uneksinut, että minulla olisi moottorivene
-- -- --." Sitten hän unohtui eteensä katsomaan, huokasi hiukan, mutta
sitten hänen hilpeä luonteensa taas pääsi vallalle.

Hänen kauttaan tutustuin virkamies- ja lääkäriperheisiin. Ensinnä
kaikista on mainittava tohtori Lepinin perhe, joiden luona lopuksi
asuin kuukauden päivät. He olivat valmiit itse epämukavuutta näkemään,
kunhan minulla vaan hyvä oli. -- Rauhantuomari -- miravoi sudja --
Gerken perhe oli myös minun tuttujani. -- Venäläisen Volkoffin luona
asuin muutamia viikkoja. Näiden herttaisten ihmisten luona tutustuin
venäläisiin tapoihin ja heidän kauttaan kauppiasperheisiin. Oli hauska
näissä perheissä seurustella, heidän kautta opin tuntemaan
siperialaisia tapoja, oloja, ihmisiä.

Jos olisin kauvemmin Tchitassa viipynyt, olisin voinut pian vapaasti
seurustella kenen kanssa vaan tahdoin. Vallan ventovieraat ihmiset
lähettivät minulle sanan, että olisin tervetullut heille. Vallankumous
kumminkin katkaisi siellä oloni. Tuttavieni luona näin paljon heidän
tuttujaan, myöskin tutustuin heidän lapsiinsa ja niiden tovereihin.
Niin että kun viime aikoina kadulla liikuin, tuli tuon tuostakin joku
tuttu vastaan, jotkut koulutytöt niiata niksauttivat minulle ja
koulupojat iloisesti tervehtivät. Se tietysti lämmitti maanpakolaisen
mieltä. Vieläpä "meidän kiinalaisemmekin", joka isäntäväelleni toimitti
ruokavaroja, kuului tuttaviini. Kadulla vastaantullessa hän irvisti
minulle tuttavallisesti ja nyökäytti päätään.

Tchitassa on varsinainen vierailuaika kello 5 ip. Vieraissa ollessa
istutaan teepöydän ympärillä ja siihen unohdutaan istumaan myöhään
iltaan saakka. Ja puhe se luistaa niin että. Teetä ei tarjota
pelkältään, vaan leivän ja voin kanssa, oikea venäläinen ei välitä
voistakaan.

Venäläinen on tavattoman puhelias ja monisanainen. Tämän osoitteeksi
mainitsen pienen esimerkin. Olin kerran erään venäläisen tuttavani
kanssa kävelemässä. Minun piti hänelle selittää eräs seikka, jonka
satuin tietämään paremmin kuin hän. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi
ei se oikein luonnistunut. Kotiin tultuani valmistin sanakirjan ja
kieliopin avulla lyhyen kirjallisen esityksen asiasta. Vein sen hänelle
ja pyysin samalla kielellisesti korjaamaan. Hän korjasi, mutta sitten
hän hymähti ja sanoi: venäläinen ei sano näin lyhyesti. Lisäsi sinne ja
tänne sanoja, muutti attribuutteja kokonaisiksi lauseiksi: "No nyt se
on enemmän venäläisen puhetavan mukainen".

Ulkolaisista kirjailijoista tuntuivat sivistyneiden venäläisten
keskuudessa olevan erittäin suosittuja Maupassant, saksalainen Heine ja
norjalainen Knut Hamsun eli Gamsun, niinkuin venäläiset sanovat. Muudan
ylioppilas pyysi minua lausumaan hänelle Heinen runoja, jos suinkin
osasin joitakuita ulkoa, hän oli lukenut niitä vaan käännöksinä.
Samainen ylioppilas halusi oppia norjankieltä voidakseen lukea
"Gamsunia" alkukielellä. -- Myös Nietzschellä on ylioppilaspiireissä
paljon ihailijoita.

Venäjällä on moni seikka erilainen kuin muualla. Meillä naiset
laulavat enemmän kuin miehet, Venäjällä päinvastoin. Kaikissa piireissä
kuulee hyviä miesääniä. Monessa muussa maassa naiset käyttävät
kansallispukuja, mutta miehet käyvät kansainvälisissä puvuissa.
Venäjällä miehet kaikista kansankerroksista mielellään käyttävät
pukuja, joissa on edes osittain kansallispuvun vivahdus. Virkamies,
koulupoika y.m., joiden täytyy käyttää univormua, eivät tunne oloaan
kodikkaaksi kotiin tultuaan, elleivät pukeudu uudestaan. Kirkasvärinen
sininen tai punanen mekko vedetään ylle, jossa on nappi sivulla
samoinkuin paidassakin, vyö vyötetään vyölle ja jalkoihin vedetään
saappaat. Kansallispukuun melkein kuuluu liian suuret saappaat ja
vieläkin yleisemmin liian suuri lakki -- furashka. Se on tavallisesti
niin suuri, että korvatkin mahtuvat lakin reunojen sisäpuolelle.

Siperia on turkkien maa. Niitä siellä näkee jos minkälaisia, niiden
kuvaaminen vaatisi erityisen lukunsa. Mainitsen vaan muutamia
huomioita. Ensinnäkin käytetään suuren suuria poronnahkaturkkeja,
joissa on karvat ulospäin. Samoin on enimmissä muissa. Tavallisia ovat
koirannahkaturkit. Hienoimpia ja kauneimpia ovat vastasyntyneen varsan
nahasta tehdyt. Ne ovat tiheä-, lyhytkarvaisia, kauniin ruskeita.
Bamaulka-turkki on lampaannahasta. Pitkä villa on sisäpuolella,
päälläpäin paljas nahka. Se on kokonaisuudessaan värjätty tumman
siniseksi. -- Komeimpia ja erittäin tarkoituksen mukaisia talvilakkeja
ovat sellaiset, joissa sivuilla riippuu noin puolen metrin pituiset
parinkymmenen cm:n levyiset turkisviilekkeet. Tavallisesti ne pidetään
vain sivuilla riippumassa, pitemmillä matkoilla ne kääritään kaulan
ympäri.

Turvallisuus yleensä ei Siperiassa ole suuri. Murhat ja ryöstöt ovat
tavallisia tapahtumia. Kaupungin ulkopuolella tapaa alituiseen ristejä
osoitteeksi, että siinä on murha tapahtunut. Ei siellä ilman muuta
sovellu mennä yksin metsään kasveja kokoomaan, vaan ainoastaan
suuremmassa seurassa aseilla varustettuna. Kerran olimme kävelemässä
rouvat Konkordia Vladimirovna ja Jelena Aleksandrovna ja tuomari Karl
Robertovits. Rouvat olivat muuten Berlinissä syntyneet, mutta jo aivan
nuorina tänne joutuneet ja olivat muuttaneet saksalaiset, oudot
nimensäkin enemmän venäläisiä miellyttäviksi. Tulimme kaupungin laitaan
ja tuomari ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. "Onko aseita
mukana?" kysyi toinen rouvista. "Onhan toki", sanoi tuomari ja näytti
browninkiaan. Ja niin menimme. -- Illalla ei ilman aseitta mielellään
liikuta ulkona. Jos minä satuin olemaan yksin vieraissa ja viivähtämään
illalla, ei koskaan päästetty yksin palaamaan kotia, vaan isäntä tuli
saattamaan tai toimitettiin ajuri. Ovet pidetään monilla lukoilla ja
salvoilla varustettuina. Avainta ei koskaan uskota kenenkään muun kuin
talon isännän tai emännän haltuun. Ja kun vieras tulee, täytyy hänen
jyskyttää ovea, sanoa kuka hän on ja mitä hänellä on asiata, ennenkuin
ovi avataan. Joka talossa on myös koiria, suuria ja äkäisiä. Kun
illalla kulkee kadulla, seuraa kunkin talon mitan sen talon haukkuva
koira.




SIPERIAN ILMASTO JA LUONTO


Siperia on laaja, äärettömän laaja, ulottuen Uraalista Tyyneen
valtamereen. Näin laajalle alueelle mahtuu hyvin erilaista, sen tietää
jokainen ja kumminkin täytyy alituiseen huomauttaa sitä. Se mikä
yhdessä paikassa pitää paikkansa ei sovellu kaikkialle. Mutta sittenkin
on suuressa osassa Siperiaa paljon yhtäläistäkin.

Ilmasto ensinnäkin on mannermaan ilmastoa. Talvet ankaran kovia.
Irkutskissa, joka on samalla korkeudella kuin Amsterdam, kertoi eräs
luotettava henkilö huomanneensa kovimmaksi pakkaseksi -61° C. Minäkin
olin tilaisuudessa huomaamaan -56° C. Kylmin kuukausi on joulukuu. Jo
tammikuu on vähän parempi. Suuressa osassa Siperiaa on lunta vähän.
Irkutskissa oli jonkun verran, niin että hyvin ajettiin reellä.
Tchitassa ei sitä ollut juuri ollenkaan. Siellä ajetaan aina rattailla.
Olemme kumminkin kuulleet puhuttavan Siperian äärettömistä
lumimääristä. On olemassa laaja lumialue, jossa on mahdottomat määrät
lunta. Siihen kuuluu pohjoisin osa Siperiaa, koko Jakutskin lääni y.m.
Tobolskin seuduilla sanottiin myös olevan paljon lunta.

Tästä lumettomuudesta johtuu, että maa jäätyy syvältä. Toisin paikoin
ei routa lähde maasta koskaan. Toisin paikoin vasta elokuussa. Tämä on
laaja ja moninainen ilmiö, eivätkä tiedemiehetkään sitä ole vielä
tyydyttävästi selittäneet. Tästä maan ikuisesta jäätyneisyydestä johtuu
monta seikkaa. Muun muassa puiden juuret, jotka muunlaisessa maassa
ovat paalujuuria ja tunkevat suoraan alas syvälle maan sisään, niinkuin
männyn, kasvavat täällä pitkin maan pintaa. Metsät tulevat sen kautta
harvemmiksi.

Mannermaa-ilmastoon kuuluu myös ilman tavaton kuivuus. Se on toisin
paikoin suorastaan tuskallinen. Sateet ovat monin paikoin kesällä hyvin
rankkoja saaden aikaan maanvieremiä.

Tässä yhteydessä sananen maanjäristyksistä. Olin Irkutskissa kun
alkuvuodesta 1917 Kamtshatkassa oli kova maanjäristys. Ei se tuntunut
ollenkaan Irkutskissa. Siellä kumminkin silloin tällöin on
maanjäristyksiä. Viime kymmenen vuoden kuluessa kertoivat neljä kertaa
olleen huomattavan maanjäristyksen. Sitä ei kestä muuta kuin muutamia
sekunteja, mutta eivät sekunnit koskaan muulloin tunnu niin pitkiltä.
Jos sattuu olemaan monikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, huomaa
seinien huojuvan ja ryskävän. Astiat tärisevät pöydiltä pois. Hevoset
ja koirat tuntevat sen edeltäpäin, hikoilevat ja vapisevat. Ihmiset
valtaa suuri kauhu ja he pakenevat huoneistaan. Tohtori B. kertoi,
kuinka kerran eräs vanha neiti, joka oli hänen klinikassaan,
vuoteestaan pakeni semmoisenaan kuin hän siinä oli, keskellä päivää
kadulle vahtimestarien ajaessa häntä takaa.

Olin kerran erään tuttavani luona. Hän istui toisella puolella
kirjoituspöytää, minä toisella. Minulla ei ole tapana tärisyttää
polvea, mutta miten lienen sen sillä kertaa tehnyt. Tuttavani kalpeni
ja sanoi kauhistuneena, mitä se on, mikä se tärisee. -- Minä hämilläni
pyysin anteeksi. Vasta vähitellen hän rauhoittui. Perästäpäin pääsin
asian perille. Hän luuli maanjäristyksen tulleen.

Siperian merkillisimpiä luonnon ilmiöitä on Baikaljärvi. Sen
tutkimiseen olisi varattava vuosia, jotta osaisi sitä osapuilleen
kuvata. Mainitsen tässä vain muutamia seikkoja. Mongoolit kutsuvat sitä
nimellä: Baikul = rikas järvi tai Dalai-Nor = pyhä järvi. Toisen
selityksen mukaan sen nimi on Bai-gal = tulen olinpaikka. Baikalia
ympäröi jylhä vuoristo. Se on harvoin korkeampi kuin 1800 metriä meren
pinnan yläpuolella eli noin 1300 m Baikalin pinnasta. Korkein huippu on
Khamar-dabun lounaisrannalla. Se on 2200 m m.p.y.

Baikal on 34,180 m2, siis lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Laatokka.
Se on maailman makean veden järvistä kolmas. Suurempia ovat vaan
Viktoria Njansa ja Tanganjika Afrikassa. Sen keskisyvyys on 250 m,
suurin syvyys 1522 m. Sen pinta on 462 m meren pinnan yläpuolella, sen
pohja on siis syvimmiltä kohdilta 1060 m meren pinnan alapuolella.
Baikalia voi pitää suurena painumana maapallon pinnassa. Se jäätyy
luonnollisesti myöhään. Saattaa olla -40° C, kun se vielä on avoinna.
Jää taas lähtee verrattain myöhään.

Baikalin saarilla on paljon kalalokkeja, haikaroita ja merimetsoja
(Phalacracorax carbo).

Onpa Baikalissa hylekin. Sama kuin Laatokassa, vaikka sitä täällä
kutsutaan Phoca baicalensis. Sen arvellaan joskus tulleen Jäämerestä
Jeinsei- ja Angara-jokia myöten ja täällä muodostuneen erityiseksi
lajiksi. Burjaatit kutsuvat sitä nimellä njerp, mikä nimi ihmeellisesti
muistuttaa suomalaista nimitystä norppa. Yhden hylkeen sanotaan antavan
kolme puutaa rasvaa. Burjaatit syövät sen lihaa. Kaloja on Baikalissa
monenlaisia. Sampi asustaa siinä nousten Selenga-jokeen. On useita
lohensukuisia, on omul-kalaa, Coregonus oxyrrhyncus nimistä
siikalaatua y.m. Baikalille omituinen on syvän veden kala golomjanka
(Callionymus-ryhmään kuuluva Comephorus baicalensis). Se asustaa hyvin
syvillä, sanotaan 600 m syvyydessä. Ulkonäöltään se muistuttaa
valtamerien lentokalaa. Naaras ei laske mätiä, vaan synnyttää eläviä
sikiöitä, jonka jälkeen se kuolee. Kun tämä syvän veden kala joutuu
veden pinnalle, hajoaa se paineen vähetessä. Marraskuussa ovat järven
rannat täynnä sen ruumiita, jotka kootaan ja joista keitetään hyvää
traania, sillä se on ihrainen, vaikka lihaa on vähän ja se on
huonomakuista.

Baikalin vedessä ja rannikoilla elää monenlaisia merkillisiä alhaisia
eläimiä, joiden heimolaisia tavataan vaan suolaisissa merissä.
Merkillisimpiä taitaa olla muuan piisieni. Myös krapueläimiä kuuluu
olevan monta eri laatua.

Viime aikoina on opittu ihailemaan Baikalin kauneutta ja kesä-aikana
alkoi matkailijoita suuntautua sen rantamille.

Kaukaa Mongoliasta laskee Baikaliin Selengajoki. Baikalista vie Angara
vedet Jeniseijokeen, joka laskee Jäämereen. Selenga + Angara + Jenisei
on 5,200 km. pitkä, se on pituudeltaan viides virta maailmassa. Sen
koko alue on 2,550,000 km2, seitsemäs järjestyksessä. Jenisein lähteet
Mongoliassa ovat 1600 m merenpintaa ylempänä, Siperian rajalla 1000 m
ja Jeniseiskissä 71 m. Siitä eteenpäin se on harvoin vähemmän kuin
kaksi kilometriä leveä. Ylläolevasta käsittää kuinka tavattoman
voimakas virta Angarassa täytyy olla. Jenisein yli kuljin
Krasnojarskissa. Oikein hämmästyin nähdessäni kuinka tavattoman korkea
ja jyrkkä itäinen ranta on ja kuinka pitkälti laakea läntinen ranta.
Baikaljärvellä on nyt höyrylaivaliikettä. Kulkeepa höyrylaivoja
Selengajoella Verhneudinskista ylöspäin. Olisi suuremmoista kulkea
Selengata niin pitkälti kuin pääsee. Siitä olisi matkaa vain pari
peninkulmaa kolmoiskaupunkiin Kiahta-Troitskskosafsk--Maimatshin.
Ja sieltä pääsisi näkemään maailman suurimpia merkillisyyksiä.

Léna-joki (ei Lena niinkuin meillä tavallisesti neuvotaan) alkaa
Baikalin itäpuolella olevasta vuoristosta, saamatta siitä kumminkaan
vettä.

Metsät Siperiassa yleensä ovat köyhät lajeista: petäjää, kuusta,
lehtikuusta, sembramäntyä, koivua, poppelia ja muutamia muita. Näin
suuria lehtikuusia, vanhoja puita. Vanhemmiksi tultuaan ne tulevat
tasalatvaisiksi kuin vanhat hongat. Kukkivia puita Siperiassa on tuomi
ja siperialainen omena (Pyrus baccata). Niitä siellä rakastetaan ja
ihaillaan ja istutetaan puutarhoihin.

Kukkasmaailma Siperiassa on hyvin rikas. Siellä on varmaankin
saatavissa monenlaisia uusia koristekasveja. On monenlaisia
Iris-lajeja, on Paeonioita, on liljoja ja monen monia, joita en tässä
voi ruveta luettelemaan. Suosittu kukkakasvi on "neidon kenkä"
Cypripedium.

Erikoisesti laajoille aloille karakteristinen on Rhododendron
parviflorum. Se on noin 1/2-1 m korkuinen varpukasvi. Punaset kukat
puhkeavat varhain keväällä, osittain ennen lehden tuloa. Sen
venäläinen nimi on bogulnik. Tchitan seuduilla se on yhtä yleinen kuin
meillä kanerva. Havumetsissä sitä on joka paikassa, kaupungin
laitakaduillakin. -- Vielä mainittakoon, että Transbaikaliassa kasvavat
rabarberi ja parsa villinä, vaikka harvat ihmiset ymmärtävät niitä
hyväkseen käyttää.

Olin tilaisuudessa Tchitan museossa käymään läpi Transbaikalian ja
Dahurian herbariumin ja sen perustalla uskallan väittää, että täällä
olisi botanistilla paljon kiitollista työtä. Ja luulen viljelijänkin
siellä voivan tehdä erinomaisia löytöjä.

Minun on huomautettava, että se, mitä sanotaan Siperian ilmastosta ja
kasvullisuudesta ei koske niinkutsuttua ranta-aluetta Amur-joen alisen
juoksun varsia ja sen ja meren välistä maakaistaletta. Siellä on
ilmasto lauhkea, lämpö harvoin alle -10° C. Kasvullisuus on rikas,
pyökki- ja tammimetsiä on runsaasti. Se on Siperian ihanin maakunta.

Siperiassa on yleisesti tunnettu puheenparsi; Siperiassa ovat kukat
ilman tuoksua, linnut ilman laulua ja naiset ilman sydäntä. Etenkin
mitä lintuihin tulee, kuuluu se pitävän paikkansa. Pikkulintuja on
vähän ja ne eivät laula.

Eläinkunta on muuten rikas ja luonnollistahan se onkin. Siperiahan on
äärettömän laaja, moninainen ja harvaan asuttu maa.

Altai-vuoristossa on monenlaisia metsäneläimiä, eri lajia hirviä ja
kauriita, villejä lampaita y.m. Siellä on metsästäjän luvattu maa.
Pohjoisessa on sekä kesyjä että villejä peuroja. Karhu, ahma, ilves,
susi liikkuvat laajalti. Kettuja on sekä tavallisia että harvinaisia
muunnoksia. Eipä soopelikaan vielä ole sukupuuttoon kuollut. Talvella
16-17 saatiin pitkistä ajoista soopeli läheltä Tchitan kaupunkia.
Tuleepa joskus tiikeri Mantshuuriasta Siperian puolelle.

Mineraloogisessa suhteessa on Siperia äärettömän rikas. Se tarjoaa
kaikkea mitä maa tarjota voi. Kivihiiltä on pohjoisessa Jenisein ja
Lenan välillä laajat kentät. Eikä se siellä ole syvältä maan sisästä
haettava, vaan on se pinnassa. Kunhan kulkuneuvot sinne paranevat,
saadaan sieltä kivihiiltä rajattomat määrät. Kivihiiltä on muuallakin,
Irkutskin ja Tchitan läheisyydessä ja sieltä sitä louhitaan.
Rautakaivoksia on muun muassa Petrofski savod, 385 virstan matkan
päässä Tchitasta. Tinaa on m.m. Olovjannajassa, joka on lähellä
Mantshuurian rajaa, hyvin runsaasti ja helposti käytettävässä muodossa.
Näin kauniita palasia puhdasta vaskea, jotka oli tuotu jostakin
kaivoksesta Irkutskin läänissä. Kultaa huuhdotaan monista joista
Siperiassa, niinkuin yleisesti tiedetään. Joen vesi ne tuo mukanaan
vuorista, näitä alkulähteitä paraillaan innokkaasti etsitään.
Saksalaiset sotavangit löysivät suuria määriä kallisarvoista
volfram-metallia. Volframteräs lienee parasta terästä, joten volframin
kysyntä on rajaton. Vielä on kalkkikiveä, on monenlaista asbestia, on
jos jotakin kivilajia, porfyyriä, serpentiiniä, seleniittiä ja mitä
kaikkea ne lienevätkin. On sementiksi sopivaa savea.

Jalokiviä saadaan Uraal-vuoristosta, saadaan Altai-vuoristosta ja
luultavasti monesta muustakin paikasta. Transbaikaliassa kuuluu Uralgan
seutu olevan mineraloogisessa suhteessa rikkaimpia. Puoli- ja
koko-jalokivistä mainittakoon vain: rubiini, smaragdi, safiiri,
aleksandriitti, almandiini, ametisti, joita on hyvinkin kauniita,
akvamariini, joka ehkä on yleisin, topaassi, joita on niin suuria, että
näin kokonaisia pikkumaljoja topaasista y.m.

Mineraalivesiäkin saadaan Siperiasta. Paraimpia ovat darasun ja
jamarofka, joita saadaan entisiltä keisarillisilta domeeneilta.

Kotieläimistä ansaitsisi hevonen aivan oman lukunsa. Siperiassa
yleisesti käytetty hevonen on n.k. mongoolialainen hevonen. Se on
pieni, takkuinen, pää profiilissa katsoen omituisen pyöreä. Väriltään
se on niin monenkarvainen kuin hevonen ikinä olla saattaa, on valkeita
ja mustia ja raudikkoja, on yksivärisiä ja kirjavia. Ei se mikään
kestävä kuorma-hevonen ole, mutta hyvä ajohevonen ja ennen kaikkea
oivallinen ratsu. Tämä hevonen on vähään tyytyväinen ja kestävä.
Siperian kauheassa pakkasessakin se saa seista ulkona. Olin
tilaisuudessa sen itse huomaamaan. Eräässä talossa, jossa Tchitassa
asuin, oli talonomistajalla 16 hevosta. Kävin hänen talliaan
katsomassa. Sinne mahtui vaan viisi hevosta, muualta tuodut
rotuhevoset: Kotoiset hevoset saivat seista koko talven ulkona ja
pakkasta oli kuitenkin yli -50° C. Ei näille edes oltu tehty mitään
katosta, jykevistä hirsistä vaan oli kyhätty soimet.

Tuomari Gerke, joka ennen oli ollut tuomarina Altai-vuoristossa,
kertoi, että sikäläisillä kirgiisseillä on suuret määrät hevosia.
Eräälläkin kirgiissiknääsillä oli ollut 10,000 hevosta. Hyvä hevonen
maksoi siellä 50 ruplaa ja kaikkein paras sata. Hevosen laitumesta
maksetaan puolitoista ja kaksi ruplaa kesästä ja kesä on siellä pitkä.
-- Siellä hevosten maassa on tietysti joka pikku pojalla ja pikku
tytöllä oma ratsunsa.

Paljon nautakarjaa pitävät etenkin burjaatit. Niitä käytetään
vetojuhtina ja teurastuskarjana. Ne ovat suuria, raskaita,
suurisarvisia, mustia, tummanruskeita, harmaita, valkosia, enimmäkseen
yksivärisiä. Lihaa useimmissa osissa Siperiaa on saatavissa yllin
kyllin. Kun Tchitahankin määrättiin lihattomia päiviä, joutui köyhempi
kansa hätään. Lähetystö kävi kuvernööriltä kysymässä: mitä nyt syödään,
sillä lihallahan täällä juuri eletään. Kuvernööri peruutti määräyksen.

Siperiassa viljellään ruista, vehnää, ohraa, kauraa. Vehnäkin ehtii
valmistua, sillä kesät ovat lämpimät ja pitkät. Maata muokataan vähän
eikä lannoiteta juuri ollenkaan. Muutaman vuoden perästä otetaan uusi
kaistale viljelykseen.

Kuvaavaa Siperian ilmastollisille oloille on, että esim. Barnaulissa,
jossa talvet ovat äärettömän kylmät, meloonit kypsyvät avomaalla.
Kylmistä ja vähälumisista talvista taas johtuu, että monivuotiset
viljelyskasvit yleensä eivät kestä talvea. Sireenipensas jo on liian
arka. Omenapuita ei viljellä koko Siperiassa muualla kuin Itä-Siperian
ranta-alueella. Ainoastaan siperialainen marja-omena menestyy hyvin.
Mutta sitä kasvatetaan lähinnä kauniiden kukkiensa vuoksi. Irkutskissa
olivat suuret puutarhat sitä täynnä. Marjapensaatkaan eivät täällä
menesty. Erityisenä merkillisyytenä kerrottiin, että Omskissa eräs
muualta tullut oli yrittänyt omenia kasvattaa eikä ollut kokonaan
epäonnistunut. Irkutskissa eräs entinen puolalainen kreivi, joka oli
sinne karkoitettu, viljeli hyvällä menestyksellä vattuja ihmisten
suureksi ihmeeksi. Puutarhaviljelys on Siperiassa melkein koettelematon
asia. Olin aina luullut, että venäläiset ovat innokkaita puutarhan
etenkin kaalin viljelijöitä, mutta siperialaiset eivät sitä ole. Kun
maa antaa runsaasti lihaa ja leipää, niin ostetaan kaalit muualta,
arvellaan.

Kun kerroin, että minun kotiseudullani Suomessa omenat menestyvät
varsin hyvin, kysäistiin, miten on vehnän laita. Kun sanoin, että vehnä
ei menesty, katsoivat he epäillen toisiaan.




SIPERIAN ASUTUS


On totuttu sanomaan: Aasia on kansojen kehto. Ja tällä on tarkoitettu,
että kaikki aarialaiset eli indoeurooppalaiset kansat olisivat tulleet
Aasiasta Eurooppaan. Tiede on tämän mielipiteen kumminkin jo hylännyt.
Päinvastoin arvellaan Aasiassakin asuvien indoeurooppalaiseen
ryhmään kuuluvien kansojen aikojen varhaisena aamuna vaeltaneen
sinne Euroopasta. Suuri osa Aasian kansoista kuuluu laajaan
mongoolilais-kiinalaiseen ryhmään. Jos vertaa toisiinsa Euroopan ja
Aasian kansoja, huomaa niissä hyvin suuria eroavaisuuksia kaikessa,
ulkomuodossa, alkeellisessa maailmankatsomuksessa, tavoissa. Nämä
eroavaisuudet johtuvat aivan hämärästä muinaisuudesta, alkeellisesta
perustasta. Nämä kansanryhmät ovat muinaisuudessa eläneet kokonaan
erillään ja kehittyneet verrattain pitkälle saamatta toisistaan mitään
vaikutuksia, olematta vuorovaikutuksessa keskenään.

Suurena erottajana näiden kansanryhmien välillä on arveltu olleen
meren. Kaspianmeri on ennen ulottunut hyvin paljon pohjoisemmaksi.
Kansakunnat, jotka alkeellisella sivistyskannalla ollen asuvat eri
puolilla suurta merta, eivät ole joutuneet mihinkään vuorovaikutukseen
keskenään ja niin he perustuksiltaan ovat muodostuneet erilaisiksi.

Aasian kansoilla on vanha, monivaiheinen ja merkillinen historia.
Vaikka se on meillä vähän tunnettu. Myöhemmin ovat Euroopan valtakunnat
vallanneet Aasiassa suuria alueita. Venäjä on levittänyt valtaansa
Uraalista Tyyneen valtamereen ja Kaspianmerestä Pamirin ylätasangolle
saakka. Pohjoisempaa, ääretöntä maa-aluetta, joka käsittää
neljännes-osan Aasiaa, sanotaan Siperiaksi. Vallatulle alueelle on
siirtynyt siirtolaisia Euroopasta, kulkien yhä kauemmas länteen, kunnes
meri on tullut vastaan. Mutta myös muualta on siirtolaisia tullut
Siperiaan. Viime vuosikymmeninä on Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta
alkanut tulvia yhä enemmän kansaa Siperiaan. Kaikkein viimeisimpinä
aikoina on alkanut siirtyä indoeurooppalaista väestöä Tyynen valtameren
yli idästä länteen Aasian itäisimpiin osiin.

Siperian monista alkukansoista olin tilaisuudessa lähemmälti näkemään
vain burjaatteja. Kirgiissejä näin Länsi-Siperian rautatieasemilla
suuret määrät, vielä näin joitakuita tunguusseja. Ja välistä näin
mustapartaisia, kauniita miehiä, komeissa kansallispuvuissa, joiden
kansallisuudesta en päässyt selville.

Burjaatteja asuu Transbaikalian ja Irkutskin kuvernementeissä. Meidän
tietosanakirjassa mainitaan heitä olevan 300,000. Siperiassa minulle
kumminkin mainittiin paljon suurempia lukuja. Burjaateilla on
mainehikas historia. Kuuluisa Tshingiskhan, joka aikoinaan valloitti
puolen maailmaa, oli burjaatti. Siperiassa on paljon kuolevia kansoja.
Burjaatit kumminkin ovat elinvoimaisia ja kehitysmahdollisia. Ja heidän
keskuudestaan on lähtenyt useita, jotka ovat omistaneet korkean
sivistyksen. Mutta sittenkin tuntuu heidän tulevaisuutensa
mielestäni epätietoiselta. Ensinnäkin on heidän vaikea luopua
paimentolaiselämästä. Toiseksi tuhoaa heitä kolme sivistyksen tuomaa
kirousta: viina, keuhkotauti ja syfilis. Ja vieläkin tätä luuloa
vahvistaa se huomio, että burjaattien keskuudessa on vähän kansallista
itsetuntoa. Sivistystä saanut unohtaa kansallisuutensa ja haluaa olla
venäläinen.

Tchitassa olin tilaisuudessa joka päivä näkemään suuret määrät
burjaatteja. Kaupungissa niitä asuu vain vähän, mutta kaikkialla
maaseudulla. Aamulla heitä tuli kaupunkiin suuret jonot. Härkäparit
vetivät raskaita vankkureita. Pitkän valjakko-jonon edessä astui mies
ensimäistä paria taluttaen. Välistä istui joku poika härän selässä.
Varsinaisesti ihmiset liikkuvat ratsain niin miehet kuin naiset ja
lapsetkin. Hyvin harvoin näkee burjaattien ajopeleillä ajavan.

Burjaatit ovat ehdottomasti rumaa kansaa. Naama ja nenä litteitä,
poskipäät ulkonevia, ihonväri harmahtava. Tukka on mustaa, kiiltävää ja
karkeata. Burjaatit ovat kookasta, kaikista niistä aasialaisista
kansoista, joita olin tilaisuudessa näkemään, kookkainta. Tukkaa
pitävät miehet samalla tavalla kuin kiinalaiset päälaelta lähtevässä
tiukkaan letitetyssä letissä. Lapsilla lähtee samasta kohdasta viisi,
kuusi ohutta lettiä. Muuten ovat pojat ja tytöt niin samalla tavalla
puetut, etten minä ainakaan osannut heitä erottaa. Naisilla on tukka
kierretty kahdelle niin sanoakseni käämille ja pidetään riippumassa
molemmin puolin ryntäille. Tukkaan on kiedottu punanen lanka, korvan
takaa pistää sivuille omituinen metallinen koriste. Aasian kansojen
varsinainen pukuväri on sininen. Burjaattien vaatteet ovat aina
sinisiä, kaikki kiinalaiset joita näin, ja niitä näin sangen paljon,
käyttivät sinisiä pukuja. Kirgiissit suosivat myös sinistä
vaatteissaan, samoin jaapanilaiset. Indiassakin kuuluvat käyttävän
paljon sinistä puvuissa. Ainoastaan korealaiset tästä tekevät
poikkeuksen. Heidän värinsä on valkea.

Burjaatit käyttävät alhaalta laajaa tummansinistä turkkia. Ryntäillä on
mustasta sametista suuren seitsikon muotoinen vaatekaistale. Päässä on
suippo karvalakki, jonka korvalliskaistaleet ovat käännetyt ulospäin.
Lakin suipossa käressä on tupsu tai helyjä. Näin jollakulla siinä
pyöreän palikan, noin 18 cm pitkän ja 4 cm paksun. Jollakulla oli siinä
jykevä metalliristi. Asiantuntija niistä merkeistä saattoi päättää,
minkä arvoinen henkilö oli.

Uskonnoltaan ovat enimmät burjaatit laamalaisia, toiset ovat
selviä pakanoita, shamanisteja ja vain pienempi osa on kääntynyt
kreikkalaiskatoliseen uskontoon. Näin silloin tällöin heidän laamojaan.
Ne tuntee puvuista. Ylemmillä on keltainen, alemmilla ruskea puku, joka
useimmiten näytti olevan silkkiä. Kookkaat, hienosti puetut laamat
näyttivät kerrassaan arvokkailta. Laamalaisluostareja kuuluu olevan
Venäjänkin alueella, muun muassa Olovjannajassa, joka on parin sadan
kilometrin päässä Mantshuuriasta. Olin aikeissa käydä sitä katsomassa,
kun maailman tapahtumat suuntasivat askeleeni muuanne. Kuulin
kerrottavan laamojen suuresta vaikutusvallasta. Ne ovat tavallaan
burjaattien omia hallitusmiehiä.

Burjaatit eivät ole siistiä kansaa. Peseytymistä pidetään syntinä. Sen
sijaan pestään ahkeraan erinäisissä tapauksissa pyhinä pidettyjä
lehmiä.

Burjaatit ovat karjanhoidolla elävää kansaa ja käyttävät varsinaisena
ravintonaan lihaa. Omituista on, että he eivät syö maitoa, vaan antavat
vasikkain imeä. Kaupunkien läheisyydessä ovat he kumminkin oppineet
lehmiään lypsämään tuodakseen maidon kaupunkilaisille myötäväksi. Kalaa
eivät oikeat burjaatit syö. He inhoavat kalan syömistä siinä määrässä,
että syrjäisemmillä seuduilla, jossa kaupunkien läheisyys ei ole rahan
himoa vielä herättänyt, burjaatti nähdessään jonkun pyytävän kalaa, voi
mennä ostamaan pyydetyt kalat, päästääkseen ne kaikki heti takaisin
veteen. Maanviljelykseen ovat he haluttomia. He ostavat mieluummin
leivän kuin itse sitä viljelevät. Teetä juodessaan kuuluvat burjaatit
sekottavan siihen suolaa, sokeria, pippuria, voita ja maitoa.

Burjaatit asuvat teltan tapaisissa jurtissa. Ennen aikaan, kun maa oli
kokonaisuudessaan heidän, oli heillä kaksi kylää, talvikylä ja
kesäkylä, jotka monesti olivat sadan virstan päässä toisistaan.
Kesän tullessa muutettiin karjan kanssa kesäkylään hyville
laidunmaille, josta talven tullen palattiin talvikylään. Nyt on
heidän asuma-aluettaan suuresti supistettu, enin osa heidän maastaan
on otettu heiltä pois, eivätkä he enää kesäksi voi siirtyä kaukaisille
laidunmaille. Mutta heidän on sittenkin vaikea luopua tavoistaan. Kesän
tullen he siirtyvät talviasunnosta kesä-asuntoon, vaikka ne ovatkin
vain parin virstan päässä toisistaan.

Sivistysharrastusta, koulupuuhia heidänkin keskuudessaan jonkun verran
on. Irkutskissa näin joskus hienosti, eurooppalaisesti puettuja
burjaattinaisia lapsineen. Tchitassa näin jonkun kerran ilokseni
kansallispukua käyttäviä sivistyneitä burjaattineitosia ja miehiä.
Virastoissa näin joitakuita burjaatteja virkailijoina.

Burjaatit rakastavat lapsiaan ja lähettäisivät niitä mielellään
kouluun, mutta "ne palaavat harvoin takaisin". Omia kouluja eivät tähän
saakka ole saaneet. Heidän laulunsa ovat hyvin surunvoittoisia, siksi
että "elämä ja luonto ovat meillä niin raskaita". -- Eräässä
burjaattitanssissa kuvataan teirin soidinpeliä: toinen tanssija esittää
naarasta toinen koirasta. Hullunkuriselta näyttää, kun he kyykyllään
hyppivät vastakkain.

Tchitassa asuin talossa, jonka omisti burjaattilainen ruhtinas, knääs
Gontimuroff. Hän oli jo hyvin vanha eikä juuri koskaan liikkunut
ulkona. Nuorena oli hän ollut hyvin rikas ja omistanut äärettömiä
maa-alueita ja suuria karjalaumoja. Mutta sitten oli Venäjän hallitus
anastanut hänen maansa ja hän oli köyhtynyt. Kuitenkin oli hänelle
jätetty pieni maa-alue ja se virallisesti tunnustettu hänen omakseen.
Ja sattui niin omituisesti, että tältä alueelta löytyi kultaa.
Gontimuroffista tuli taas rikas mies. Hän lähetti vanhimman poikansa
kouluun, hänestä tuli ylioppilas ja Pietarin yliopistossa hän
opiskeli lääkäriksi. Mutta sitä myöten kun hän edistyi, unohti hän
kansallisuutensa, ei tahtonut enää olla burjaatti vaan venäläinen. Se
katkeroitti isän mielen. Nuori tohtori kuoli sitten johonkin äkilliseen
tautiin. Nuorempia poikiaan ei ukko enää lähettänyt kouluun, koska se
vieroitti omasta kansallisuudesta. Ne elävät nyt rikkaina kaivosten
omistajina.

Burjaatit antavat Tchitalle sen erikoisen luonteen. Niitä näkyy siellä
kaikkialla: kaduilla, toreilla, puodeissa, virastoissa.

_Siirtolaisuus_. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta
Siperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana.
Valtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä
asutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta
Venäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet
tottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin
suuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi.
Kasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön.
Mutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen
kasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia
maanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät,
puvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa
keltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen
ratsastusta.

Hallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja
kun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda
siirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen
perehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja
väliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen.
Aikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja
kaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon
kansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat
onnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset
uskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon
raskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty
äärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.

Tästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että
Siperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko
erityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai
muuta aasialaista alkuperää.

Usein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten
eivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan
muuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet
Krasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja
elämä oli ollut hyvin raskasta.

Tavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin
kutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi
eläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä
sivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka
päällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat
aivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa.
Niissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.

Yleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat
siellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana
kysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin.
Oletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? -- En, oli useimmiten vastaus.
-- Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku
latisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. --
Kysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en,
Nischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä,
joku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin
olleet.

Useimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani.
-- Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa
kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut.
Maailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän
Melbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän
Uudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin
venäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä
muutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon
ja sitten vihdoin Tchitahan.

Kerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä.
Kysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan
kirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän
oli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun
hän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti
silloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen
sukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien
ja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään
tiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin
hevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa
oli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut
kasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. -- "Ja tuossa on minun
vanhin tyttäreni", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa
kukoistavaa rouvaa.

Herttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset
nuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut
virkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin
aikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin
näihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen
keskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he.
Neitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen
jälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. -- "Minä aion
ottaa eron virastani ja palata Rigaan."

Rouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt
naimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan
tullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä
mitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia
poimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli
asunut eri osissa Siperiaa. -- "Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään",
hän lopetti kertomuksensa.

Venäläinen asutus Siperiassa juurtuu ja vakiintuu. Siellä tapaa nuoren
polven, joka on Siperiassa syntynyt ja kasvanut ja rakastaa sitä
isänmaanaan ja uneksii sille kauniita unelmia.

Samalla kuin Siperiaan on siirtynyt kansaa Euroopasta, on sinne
siirtynyt asukkaita Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta. Irkutskissa niitä
jo näin paljon, Tchitassa niitä oli oikein tulvimalla. Luulen, että
kaupungin asukkaista noin 20,000 oli kiinalaista. Lukumäärää on
kumminkin vaikea sanoa, sillä niitä tulee ja menee yhtä mittaa. Toisina
vuoden aikoina niitä on paljon enemmän kuin toisina. Kiinalaiset
nimittäin eivät ylimalkaan pysyväisesti muuta pois maastaan. He
lähtevät vaan työansiolle, jättäen vaimonsa ja lapsensa kotiin.

Ihminen on taipuvainen edeltäpäin muodostamaan itselleen mielipiteitä
asioista, joista hänellä ei ole riittäviä tietoja. Niin olin minä aina
kuvitellut, että kiinalaiset olisivat ehdottomasti rumaa kansaa.
Enemmän kiinalaisia nähtyäni olen muuttanut mielipidettä. Kun
ensimäisen outouden on voittanut, huomaa heidän joukossaan kauniitakin
ihmisiä. Nenä saattaa olla suora, kasvojen piirteet säännöllisiä,
silmät suuria ja kauniita.

Useat käyttävät vielä pitkää lettiä, mutta monet ovat leikanneet
tukkansa lyhyeksi. Puku on useimmilla kiinalainen, mutta monella
kokonaan tai osittain venäläinen.

Naisia oli Irkutskissa kaksi, Tchitassa yksi. Ne käyttivät kiinalaista
pukua ja oli heillä pienet jalat, joilla astua köpiköivät. Vanha
kiinalainen säädös määrää, ettei kiinalainen nainen saa poistua
synnyinseuduiltaan sataa kilometriä kauemmas. Tämä säädös on poistettu.
Mutta käytännössä sitä vieläkin noudatetaan. Kuulin kerrottavan ettei
Maimatshinissakaan, joka kumminkin on Kiinassa, ole yhtään naista.
Jonkun matkan päässä on erityinen naisten kaupunki. Mutta siellä ei ole
kiinalaisia naisia, vaan tatarilaisia ja mitä lienevätkin.

Tästä syystä jos muistakin kiinalaiset ovat vaan tilapäisiä asujamia
Siperiassa. Heillä on koti ja perheet Kiinassa, he ovat vaan
rahanansiolla. He asuvat äärettömän ahtaasti ja säästäväisesti.
Pienissä huoneissa on laveri laverin päällä lattiasta kattoon saakka.
Kuulin siitä tohtori Bergmanilta, joka terveyslautakunnan jäsenenä oli
käynyt tarkastamassa heidän asuntojaan. He eivät anna ulos rahaa juuri
mistään. Kotona käydessään he hankkivat itselleen vaatteita, sieltä he
tuovat enimmät ruokatavaransa ja muut tarpeensa. Senpä vuoksi
siperialaiset ovat heille vihasia. He ansaitsevat vaan, mutta eivät
mitään kuluta, vievät kaiken ansionsa maasta pois.

Elinkeinona kiinalaiset harjoittavat monenlaisia ammatteja. Heitä on
paljon suutareja, pyykinpesijöitä ja silittäjiä, räätälejä,
ruokavarojen ja rihkaman kaupustelijoita. Melkein kaikki "vesimiehet"
-- vedenvetäjät Tchitassa ovat kiinalaisia. Ja sitten on paljon
viljelijöitä. Siperialaisten suureksi ihmeeksi saavat he kaalit,
retiisit ja perunat erinomaisesti menestymään. Mutta hehän ovatkin
tulleet maahan, jossa puutarhanviljelys on aivan koettelematonta. Vielä
käytetään kiinalaisia kaivostöissä, rautatierakennustöissä ja
maanviljelyksessä.

Kun kysyin tuttaviltani, millaista on olla tekemisissä kiinalaisten
kanssa, vastasivat he, että kiinalaisia on kahta laatua, hyviä ja
pahoja, ja yhtä paha kuin on olla pahojen kanssa tekemisissä, yhtä hyvä
on olla hyvien. Ne muutamat kiinalaiset, joiden kanssa minä jouduin
tekemisiin, kuuluivat kaikki hyvään ryhmään. Pesijä oli hyvin siisti ja
luotettava, ei koskaan vaatteita kadonnut, vaikka ei luetteloita eikä
kuitteja käytetty. Torikauppias oli hyväntahtoinen ja antoi minulle
haluamiani tietoja ja kun läksin kotiin, valitsi hän hymyillen sopivia
makeisia tuomisiksi. Ja ruokavarojen kauppias, joka oli talonväkeni
hankkija, meidän oma "hodjamme" oli hyväntahtoinen, leikkisä mies. Hän
myönsi suuren luoton, oli kohtuullinen ja luotettava, ja hyvin
tuttavallinen, tallusteli kaikissa huoneissa, monesti pistäytyen
minunkin kamarissani. Koti hänellä oli kaukana Etelä-Kiinassa.

Kiinalaiset tavat ovat monessa suhteessa päinvastaisia ja erilaisia
kuin meillä. Jos kaksi tai useampia kiinalaisia astuu yhdessä kadulla,
eivät he kulje vierekkäin, vaan peräkkäin, koko ajan puhellen. -- "Ha
ho ha ho", niinkuin heidän puheensa minun korvissani kuului. Jos
kiinalaisella on monta takkia päällä, on päällimäisempi aina lyhempi.
Ja viimeksi pannaan hihattomat liivit. Siperiassa he kumminkin ovat
talvella oppineet käyttämään turkkia.

Irkutskissa oli rikas kiinalainen kauppias. Hän piti joskus
päivälliskutsuja. Päivällisissä oli 18 laatua ruokaa, viisi liemiruokaa
j.n.e. Jos jokin ruokalaatu vierasta oikein miellyttää, tulee hänen
osoittaa ihastustaan panemalla sitä ruokaa lisää -- ei kuitenkaan
omalle lautaselleen, vaan naapuriensa.

Suosittu seurahuvi on seuraava. Syödessä äkkiä heiluttelee joku kättään
ja nostaa kaksi tahi kolme tahi neljä sormea ylös. Samassa nostaa myös
vastapäätä istuva kätensä ylös. Jos hän sattuu nostamaan yhtä monta
sormea, nauravat kaikki sydämellisesti. Katsotaan, että leikki on hyvin
onnistunut.

Tchitassa oli siellä täällä kiinalaisia ruokaloita. Niiden
tunnusmerkkinä oli oven yläpuolella riippuva lyhty, jonka ympärillä
riippui paksut kerrokset silkkipaperikaistaleita. Pienen herneen
kokoisista pavuista valmistettu ruoka oli niissä tavallisimpia
syötäviä. Kiinalaisista puodeista sai ostaa kiinalaista tiiliteetä,
puristettua vihreätä teetä, syömäpuikkoja, vahakyntteliä, uhripaperia,
jota perhejumalille uhrattaessa poltetaan y.m.

Venäjällä käytetään yleisesti yhteenlaskua varten laskulautaa. Jokainen
meilläkin on sen nähnyt. Kouluissa käytetään sen tapaista helmitaulua
laskennon opetuksen apuna alkuasteilla. Venäjällä on sellainen joka
talossa. Pienintäkin kauppaa tehdessä se otetaan esille. Kiinalaiset
käyttävät myös helmitaulua, mutta se on erilainen. Poikkipienoja on
yhdeksän ja kullakin vaan viisi nappulaa. Pitkinpäin kulkee vielä yksi
piena. Nappuloista on neljä tämän oikealla puolella ja yksi vasemmalla.
Laskiessa lasketaan yksi, kaksi ... neljä, sitten kaikki takasin ja
yksi toiselta puolen. Se on siis viisi. Sitten toiselta puolen lisätään
kuusi ... yhdeksän. Kymmenen on yksi toisella pienalla. Toisella
pienalla päästään yhdeksään kymmeneen j.n.e. Hyvin näppärästi näkyivät
sitä käsittelevän.

Kaikkialla Siperiassa näkee myös jaapanilaisia. Mutta heidän asemansa
on aivan toinen kuin kiinalaisten. Kiinalaiset ovat työntekijöitä,
ahkeria, vähään tyytyväisiä, jaapanilaiset esiintyvät herroina,
maailman miehinä. Ennen venäläis-jaapanilaista sotaa oli Siperiassa
jaapanilaisia, mutta sodan aikana maa luonnollisesti niistä
puhdistettiin. Sodan jälkeen alkoi jaapanilaisia taas pyrkiä Siperiaan,
mutta väestö katseli heitä nurjalla mielin ja koetti heitä estää. Ja
taisi olla monenlaisia rettelöitä maahan pyrkivien jaapanilaisten
kanssa. Mutta sitten alkoi suuri maailmansota. Jaapani teki liiton
Venäjän kanssa. Nyt ei jaapanilaisia voitu estää Siperiaan tulvimasta.
Venäläisten oli pakko sietää heitä, niin vastenmielistä kuin se olikin.
Jaapanilaisista puhuttaessa kuuli aina tyytymätöntä nurinaa ja
moitetta.

En missään sattunut näkemään suurempaa jaapanilaista siirtokuntaa.
Mutta heitä oli vähän kaikkialla. Miehet olivat herroiksi puetut,
kiiltokaulukset kaulassa. Käytös oli aina itsetietoinen ja varma. Oli
useita jaapanilaisia kauppoja, joissa oli paljon hienoa tavaraa:
kaikenlaista taideteollisuustuotetta, kankaita, norsunluu-esineitä,
viuhkoja, rasioita y.m. Mutta yleensä oli kaikki kallista.

Jaapanilaisia miehiä näki harvoin kansallispuvuissa, jota vastoin
naiset, joita siellä oli useita, olivat säännöllisesti omissa
puvuissaan. Jaapanittarilla on tukka taidokkaasti laitettu ja monilla
kammoilla ja neuloilla varustettu. Päähinettä he eivät varsinaisesti
koskaan käytä. Ainoastaan kovalla pakkasella on villahuivi heitetty
irralleen yli pään. Näin monasti naisia, joilla oli maalatut kasvot.
Posket olivat valkeiksi ja ruusunpunaisiksi tehdyt. Jaloissa heillä on
sandaalit. Sukan päällä on nilkkaan asti ulottuva valkea säämiskäsukka,
jossa on niinkuin rukkasessa isovarvas eri tupessa ja muut varpaat
yhdessä. Kenkänä on vaan antura, joka on jalassa kiinni hihnalla, joka
menee jalan reunasta jalkaterän yli isonvarpaan ja muiden väliseen
kohtaan ja siitä varpaan yli. Antura on joko olesta letitetty tai
puusta. Puisessa on kaksi 3-4 cm:n korkuista poikkipuuta. Astuissa
se kolisee. Tästä anturan kiinnitystavasta johtuu, että astuessa
jalkaa liikutetaan aivan toisella tavalla. Jalkaa alas laskiessa
pannaan jalkaterä ensinnä maahan. Silloinkin, kun heillä on
eurooppalaismalliset kengät, astuvat he tällä tavalla.

Korealaisista tiesin entisestään jotensakin vähän ja olin ajatellut
heitä kuolevaksi kansaksi. Luullakseni ei asianlaita kumminkaan ole
niin. Korealaiset ovat erinomaisia viljelijöitä. Mihin he tulevat,
menestyvät he. Vladivostokin seuduilla, Amur-virran varsilla heitä on
paljon. Keskelle peltojaan rakentavat he pienen risumajan. Mutta ennen
pitkää on pelto muokattu ja kaikki kasvaa hyvin. Muudan insinööri, joka
oli laajalti liikkunut Siperiassa, kertoi, kuinka hän monesti oli
löytänyt aivan kuin kosteikkoja erämaassa, hyvin viljeltyjä puutarhoja
metsien keskellä, ne olivat korealaisten.

Ulkomuodoltaan korealaiset muistuttavat lähinnä kiinalaisia, leuvassa
on usein harva puolipitkä parta ja posket ovat tavattoman pulleat.
Korealaiset käyttävät aina valkeita vaatteita.




KARKOITETUT


Siperian asutushistoria on hyvin monivaiheinen. Siperiaan on Venäjältä
käsin tullut siirtolaisia, kolonisteja vapaaehtoisesti, komennettuina
tai houkuteltuina. Mutta ne ovat kumminkin olleet vapaita, jotka ovat
nauttineet hallituksen myötätuntoa ja kannatusta. Siirtolaisia sinne on
vielä tullut melkein kaikista Euroopan maista seikkailun halusta,
rikastumaan, ansaitsemaan. Ja Aasian muista osista on sinne tulvinut
ihmisiä työnansioille. Mutta sitten on sinne tullut äärettömät määrät
ihmisiä pakosta, vasten tahtoaan. Ja siten Siperiasta on tullut
karkoitettujen, tuomittujen, onnettomien maa, se maa "jonka paljas nimi
jo hirvittää".

Siperian karkoitushistoria on vanha, laaja ja moninainen. Sen
tutkiminen vaatisi vuosia ja siitä voisi kirjoittaa laajoja teoksia. Ja
vielä laajempia teoksia voisi kirjoittaa karkoitettujen tuskista,
kärsimyksistä ja mielen kaihosta. Seuraavassa vain muutamia hajanaisia
piirteitä siitä, mitä itse tulin näkemään ja ensi kädessä kuulemaan.
Melkoinen osa Siperian valistuneempaa väkeä on jollain tavalla
karkotettuja tai elleivät he, niin heidän isänsä tai isoisänsä. Jos
sanot olevasi karkotettu, ei se millään tavalla herätä huomiota.

Karkotuksessa on hyvin monta astetta ja muotoa. Korkein muoto on
seuraava. On korkea virkamies, hän on jollain tavalla epämukava. Häntä
ei moitita mistään, ei syytetä, ei tuomita. Kaukana siitä, hän saa
kunniamerkkejä, kiitoskirjeitä ja hyvän viran, ehkä entistä paremman.
Mutta tämän hyvän viran saa hän Siperiassa, paikkakunnalla, jonne hän
ei tahtoisi mennä ja josta hän ei omin lupinsa pääse pois. Jo aikoinaan
lähetettiin Suomen historiassa tunnettu Speranski korkeaan virkaan
Siperiaan -- vasten tahtoaan. -- Irkutskissa oli kenraalikuvernööri von
Piltz. Hän oli keisarin persoonallinen ystävä, hoviherra. Mutta hän oli
luterilainen, saksalaista alkuperää, von, oli mukavaa saksalaissodan
aikana lähettää sellainen herra vähän kauvemmas, jotta hänestä vähemmän
kuulisi, ja hänestä tehtiin Irkutskin kenraalikuvernööri. Hän oli
muuten lajissaan venäläisen ylhäisen virkamiehen perikuva. Muudan
alempi virkamies oli saanut tehtäväkseen valmistaa mietinnön jostakin.
Hän pani siihen paljon työtä, harjoitti perinpohjaisia tutkimuksia ja
kirjoitti laajan, etevän esityksen. Saatuaan sen valmiiksi meni hän
kenraalikuvernöörin luo. Kun hän oli jonkun aikaa lukenut sitä
kenraalikuvernöörille, sanoi tämä: "te ette näy vielä olevan oikein
perillä asiassa, kun te tarvitsette noin kauhean paljon sanoja asianne
esittämiseksi. Miettikää sitä vielä yksi kuukausi ja tulkaa sitten
minun luokseni."

Samaan aikaan kuin v. Piltz tuli Irkutskiin oli Tchitassa kuvernöörinä
kansan suosima kenraali Kiaschko; hän oli toisenlaatuinen mies, suora,
rohkea ja itsenäinen. Piltz lähti kerran Tchitahan tarkastusmatkalle.
K. sai siitä sähkösanomalla tiedon, hän otti mukaansa virastonsa
osastopäälliköt ja matkusti äärettömän lääninsä toiseen reunaan hänkin
tarkastusmatkalle. P. odotettuaan muutamia päiviä Tchitassa palasi
tyhjin toimin Irkutskiin. Mutta joku aika sen jälkeen sai Kiaschko
entistä paremman paikan Kasanissa.

Samaan aikaan kuin Piltz oli kenraalikuvernööri, oli kuvernöörinä
Jugan. Hän oli myös luterilainen ja synnyltään virolainen.

Tämä on hienoin ja korkein muoto karkoitusta.

Minun ystäväni tohtori Bergman, tuo herttainen mies, oli Siperian
etevin lääkäri, monipuolisesti kykenevä ja käytetty mies. Hän oli ollut
Irkutskissa muistaakseni 17 vuotta, hänellä oli siellä suuri oma
sairashuone. Mutta hänen nimensä oli von Bergman, hän oli kuuluisan
saksalaisen lääkärin veljenpoika, hän oli Irkutskin luterilaisen,
saksalaisen seurakunnan esimies, "presidentti". Joku ilmiantoi hänet.
Häntä ei mistään syytetty, vielä vähemmän tutkittu. Hänelle annettiin
kenraalin arvo ja univormu, mutta hänet lähetettiin Tchitahan hyvään
ylilääkärin virkaan. Eikä hän päässyt sieltä pois ennenkuin
vallankumouksen jälkeen. "Minun, jonka paikka olisi rintamalla, joka
tahtoisin ja osaisin tehdä leikkauksia ja hoitaa haavoitettuja, täytyy
istua täällä ja kirjoittaa zetteln -- kaavakkeita", sanoi hän minulle.

Tohtori Schwalbe oli nuori kiltti lääkäri Tartosta. Vähän ennen
sodan alkamista oli hän tullut lääkäriksi johonkin rykmenttiin
ltämerenmaakunnissa. Kun sota alkoi lähetettiin rykmentti sotaan, mutta
S. lähetettiin virkaan Siperiaan. Ja aina puolen vuoden perästä hänet
siirrettiin uuteen paikkaan. Siten hän oli jo ehtinyt kiertää Siperiaa
aika lailla kun minä häneen tutustuin.

Sitten tulee varsinaisten karkotettujen suuri joukko. On suuri
erotus karkoitetun, administratiivisen ja poliittisen välillä,
administratiivisen ja tuomitun. Administratiivinen on virallisesti
määrätty asumaan jossakin määrätyssä läänissä, kaupungissa, kylässä.
Useimmiten joku kuvernööri saa mielensä mukaan määrätä, missä
karkoitetun pitää olla. Tavallisesti häntä ei ole tutkittu eikä
tuomittu. Paraimmassa tapauksessa hän saa itse lähteä, tavallisesti
hänet viedään. Ja hän on kokonaan mielivallasta riippuvainen.
Kuvernööri saa hänen suhteensa tehdä mitä hän tahtoo. Yhtä hän
kumminkaan ei saa tehdä, kuvernööri ei saa olla liian laimea, liian
hyvä hänelle, sillä kuvernöörikin on urkkijain ympäröimä.
Administratiivista seuraa virastosta virastoon syytösvihko, mutta
useimmissa tapauksissa hän ei saa koskaan tietää, mitä siinä on. Kun
sain paluuluvan, näin "natshalnik militsiin" käsissä oman
syytösvihkoni, oli siinä suurta ja pientä paperia, mitä niissä seisoi,
siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Perästä päin olen kumminkin
saanut siitä jonkunverran tietää toisia merkillisiä teitä.

Tavallisesti karkoitettu saa matkustaa etapin kanssa. Semmoisesta
matkasta on suomalainen lukija ollut tilaisuudessa muualta lukemaan.
Minä siitä säästyin lähinnä vaimoni ja parooni Bruunin ponnistusten
kautta.

Perille tultuaan saa karkoitettu vapaasti elää, mutta on poliisin
valvonnan alla. Hänen on määräpäivinä käytävä näyttäytymässä ja hänen
elämäänsä seurataan muutenkin. Useissa tapauksissa hänelle määrätään
pieni päiväraha. Jos hän ansaitsee työllään hiukankin runsaammin,
otetaan häneltä päiväraha pois. Hyvin monet arvelevatkin: "hullu tässä
työtä tehköön". Mutta toisekseen monen on mahdoton työtä saada.
Syrjäisissä kylissä ja pikkukaupungeissa on usein hyvin vaikea tulla
toimeen pienellä päivärahalla. Lopultakin saavat hyväntahtoiset kylän
asukkaat elättää heitä, sillä eihän voi antaa heidän kuolla nälkään.

Lisäksi on tässä monta häjyyden temppua. Saattaa olla, että
karkoitetulla on varakkaita omaisia, mutta ne eivät saa antaa kuin
rajoitetun määrän kuukaudessa. Eräälle sai antaa 15 ruplaa kuussa,
eräälle 25 ruplaa. Muudan perhe, joka eli Irkutskissa, sai 50 ruplaa
kuussa. Elämä täten käy äärettömän tukalaksi. Se sitä kumminkin
lievensi, että Venäjällä lahjomalla voi saada paljon aikaan. Tosin
eivät kaikki ottaneet lahjoja vastaan, mutta ei kukaan loukkaannu
siitä, että hänelle lahjuksia tarjottiin, niin sanottiin.

Sodan aikana lähetettiin Siperiaan administratiivisesti äärettömät
määrät ihmisiä. Kaikki mikä vain haiskahti saksalaiselta. Kuka tahansa
voi toimittaa vihamiehensä Siperiaan, ilmiantamalla hänet spiooniksi.
Minulle kerrottiin, että Itämerenmaakunnista oli sodan aikana
karkoitettu Siperiaan 40,000 henkeä. Siellä olivat kaikki tunnustetut
aatelissuvut edustettuina, kreivit ja paroonit. Ja enin osa papeista
oli siellä. Yksistään Irkutskin lähikylissä oli kaksikymmentäviisi
luterilaista balttilaista pastoria, sen kuulin täysin luotettavalta
taholta.

Syytökset karkoitettuja kohtaan ovat usein aivan joutavia, monesti
selviä erehdyksiä, sukulaissuhteista johtuvia ja muita sellaisia.

Kuulin karkotettujen tarinoita suuret määrät, kerron vaan muutamia.

Parooni H.H. asui kartanossaan lähellä rintamaa. Talossa oli kerrassaan
kielletty kaikki tulenpito pimeän tultua. Kerran väittivät nähneensä
talossa illalla tulta, se oli varmaankin merkinantoa saksalaisille.
Parooni tuomittiin kuolemaan. Mutta onnistui näyttämään syyttömyytensä.
Kohta tuomittiin hänet kuolemaan uudestaan samasta syystä. Vieläkin hän
pelastui, mutta pyysi suurena armona lupaa asettua asumaan Irkutskiin.

Oli Tartossa muistaakseni pappi Hahn, hän oli 80-vuotias. Hänet
vangittiin ja lähdettiin etapin kanssa viemään Siperiaan. Vaimo ja
tyttäret seurasivat mukana, mutta eivät saaneet häntä nähdäkään. Matkan
rasituksista kuoli vanhus. Ei edes ruumista annettu omaisille
haudattavaksi. Mutta silloin tuleekin äkkiä viesti. Oli tapahtunut
erehdys. Olikin tarkoitettu toista samannimistä.

Toisen pastori Hahnin tytär oli naimisissa parooni Stackelbergin
kanssa. Ja kun parooni lähetettiin Jeniseiskiin, sai appi lähteä sinne
myös.

Toiset osasivat käyttää aikaansa hyvin. Kreivi Kamphausen harjoitti
kansatieteellisiä tutkimuksia ja julkaissee ajallaan tutkimustensa
tulokset.

Samaran saksalaisen seurakunnan pastori Laetius karkotettiin kahdeksi
vuodeksi Irkutskin kuvernementtiin. Kuvernööri lähetti hänet Kirenskin
kaupunkiin, jonne oli hevosmatkaa 800 km. Vasta karkoitusaikansa
loppukuukausiksi sai hän palata Irkutskiin. Hän oli mukaansa varannut
suuritöisen tilastollisen tutkimuksen, johon tarvittiin paljon aikaa ja
kärsivällisyyttä kysyviä laskuja. Joka majatalossa matkalla ja sitten
Kirenskissä pastori ahkeraan laski ja vertaili ja piirsi numeroita
sarakkeisiin. Ajallaan toivoi hän ansaitsevansa hyvät rahat
tutkimuksellaan.

Jossakin rykmentissä rintaman läheisyydessä palveli Stanislain
ritarimerkillä varustettu sotilas apteekkari Alfred Jürgens. Eräänä
päivänä läksi hän kävelemään ulkopuolelle sitä kaupunkia, johon he
olivat sijoitetut. Kun hän ei paikkakuntaa tuntenut eksyi hän. Äkkiä
tapaa hän etuvartijan ja kysyy tietä kaupunkiin. Sotamies on yhtä outo
kuin hänkin. Kun hän menee sotamiehen neuvomaan suuntaan sattuu hän
toisen vartijan kohdalle ja sitten kolmannen ja silloin hän onkin aivan
rintaman ääressä. Siellä tapaa hän upseerin ja selittää tälle miten
hänen on käynyt. Upseeri sanoo, että ei se mitään tee, hänellä on
automobiili ja hän on juuri lähdössä kaupunkiin, apteekkari saa tulla
hänen mukanaan sinne. Mutta matkalle lähtiessä esittää apteekkari
itsensä.

"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette
tänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on
tunnussana? Tämä näyttää pahalta."

"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt."

Jürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on
turhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan
välskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta
paikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on
Stanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille,
ottakoot sen pois. -- Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan
kaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut
mitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen
lopuksi hänellä oli Stanislai.

Oli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja
joutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa
elättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi,
ei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla
toimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin.
Hiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta.
Silloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain
tavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa
mukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi
passia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee
poliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: "neiti on niin
kovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?"

Neiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata.
Sitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän
se pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä
itseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi
auttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. --
Passi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.

Kohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo
nainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä
puhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa
kirjoitetun kirjelipun.

Mainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja
Libaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä
istuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui
käräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin
hyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen
Altaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi
siellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja
muflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin
Jeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli
innokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran
hänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät
taloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua,
rouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: "ich bin
ein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren". -- Minä olen vanha
veikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.

Näitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja,
administratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut
saivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät
vapautti.

Eräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli
naishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti
lahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein
paikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen
valituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös
naishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia
hommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta
hän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja
hänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa
hän sai istua vankeudessa pitkät ajat.

Vallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä
saanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet
luokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä
hoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.

Samalla kertaa kuin häntä etapin kanssa kuljetettiin, tuotiin Siperiaan
kolmattakymmentä henkeä, naisia ja lapsia, joita kaikkia syytettiin
spiooneiksi. Lapsista olivat muutamat niin nuoria, että oli mahdoton
ymmärtää, kuinka he olisivat voineet olla vakoilijoita. Muudan
talonpoikais-nainen oli kysynyt: "sanokaa minulle, mitä merkitsee sana
shpioon, minä en tiedä mitä se on ja he syyttävät minua shpiooniksi".
Vankilassa sai hän kokea paljon kovaa, likaisuutta, syöpäläisiä,
ahtautta, huonoa ruokaa, tylyä kohtelua, ja "paljon sellaista, jota
minun ei sovi näin seurassa kertoa".

Kun minä kävin samaisessa perheessä, jossa hän asui, jäähyväisillä,
pyysi hän nähdä sitä passia, jonka minä olin saanut. Siinä seisoi, että
minä, administratiivinen, sain mennä mihin halusin ja oleskella missä
halusin koko Venäjän valtakunnassa. Minun passini herätti hänessä
ääretöntä ihastusta. Ilmeikkääseen venäläiseen tapaansa hän siunaili ja
uudestaan siunaili sitä lukiessaan "booshe moi, booshe moi", pani
kätensä ristiin, heilutteli päätään silmät suurina, katse ylös luotuna.
Kolmeen kertaan hän uudestaan pyysi katsella minun passiani. "Onko
todellakin Venäjällä tullut se aika, jolloin administratiivinen,
ajatelkaa ad-mi-nis-tra-tii-vi-nen saa matkustaa minne tahtoo ja
oleskella missä tahtoo."

Sitten hänkin sai passinsa kuntoon ja me matkustimme samassa junassa
pois Siperiasta ja Aasiasta kohti uusia tietymättömiä kohtaloita.

_Poliittisiksi_ sanotaan sellaisia, joita on syytetty jostain
poliittisesta rikoksesta ja sitten tuomittu: vankeuteen tai
karkoitettaviksi johonkin syrjäiseen paikkaan, määrävuosiksi tai
elinajaksi. Poliittiset itse pitävät itseään hienompana ja korkeampana
luokkana. Heidän joukossaan on monenlaisia ja kovia kärsimyksiä ovat
useimmat heistä saaneet kokea. Monet heistä ovat sortuneet henkisesti
ja ruumiillisesti. Mutta toiset ovat kovimmissakin kohtaloissa
jaksaneet säilyttää äärettömän uskon ihanteisiinsa.

Kaukana Jenisein varrella lähellä Jäämerta eli poliittinen karkoitettu
pienessä laudoista, risuista ja turpeista tehdyssä mökissä
sivistymättömän naisen kanssa. Vuosikausiin hän ei saanut sanomalehtiä,
tuskin mitään viestiä maailmasta. Ja kuitenkin paloi hänen silmissään
tuli, jota eivät mitkään kärsimykset olleet voineet sammuttaa. Hän
uskoi ja odotti sitä suurta venäläistä vallankumousta.

Minä en joutunut suoranaiseen yhteyteen poliittisten kanssa, mutta
kyllä "entisten poliittisten" ja heidän jälkeläistensä. Useimmat
Siperian paraimmista ovatkin entisten poliittisten jälkeläisiä.
Sanotaankin, että Siperialla täytyy olla loistava tulevaisuus edessä
sivistysmaana, sillä sinne on kätketty niin paljon intelligenssia.
Kuulin paljon heistä puhuttavan.

Irkutskissa illan hämärissä tuli tuttavaan taloon rouva, talon
seurustelupiiristä.

"Täällä on kolme nuorta neitosta, sivistyneitä naisia. He ovat istuneet
muutamia kuukausia vankilassa Irkutskissa ja nyt heidät on määrätty
matkustamaan Jakutskiin 3000 virstaa, kauheassa pakkasessa
hevoskyydillä etapin kanssa. Heillä on ohuet kesävaatteet, ei
päällyskenkiä, ei kunnollisia päällysvaatteita. Meiltä saadaan yksi
turkki, olisiko teillä jotain antaa, vaikka joku villaröijy." -- Ja
niin varustivat rouvat hiljaisuudessa ja suurella kiireellä tyttöparat
kamalalle matkalle. Eivätkä ne tytöt olleet ainoat, joita piti
varustaa.

Kuulin sekä Irkutskissa että Tchitassa mainittavan neiti Nelsonin
nimen. Ihmiset tulivat totisiksi kun se nimi mainittiin, alkoivat
kuiskailla keskenään. En koskaan päässyt perille, mitä hän oli tehnyt
ja miten hänen oli käynyt. Sen vaan käsitin, että Jakutskiin hänet oli
lähetetty ja sieltä vielä kauvemmas.

Näitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on,
että venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat
objektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta
pienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan
silmissä arka katse.

Tutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut
puolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli
otettu kreivinarvo "slahta" pois. Pojan pojat olivat innokkaita
sibiriakkeja. -- Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan,
juutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään
oli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet
kuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi.
Kun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos
olisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä
maksamatta. "Enhän minä voi karkoitetulta -- -- --."

_Pakolaiset_. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian
sodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla,
kokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia,
kymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä
huolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät
matkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat
tietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita
onnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat
valtiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä
pysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja
pitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin
osa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät
suostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja
likaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein
ja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista
kansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta,
joissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä
pakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.

Mutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni
eräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja
huonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän
aikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille
käymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu,
olisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli
tottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.




SOTAVANGIT


Se oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia
sotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon,
tutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja
elämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus
sotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista
kuulemaani.

Sotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty,
sotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut
miljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja
itävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei
voinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän.
Siperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen
valtamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla
tuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin,
Verhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein
suurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen
polvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat
tai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan
kaupungissa.

Eihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten
lähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen
tuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin
eteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka
oli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: "mitä ne
meistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva
viedessä takaisin". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo
kolmatta vuotta Antipihassa.

Tavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu
päällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa
kesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia
kestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.

Beresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700
mieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä
seinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut
muuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei
päällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei
moneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven
pakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin
koetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita
osasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli
työkalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies
aamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista
taideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä
loppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia
käännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan
loppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat
ensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset
soittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä
omituisimmista esineistä.

Olo on enimmäkseen hyvin raskasta. Ilma on huono, likaisuus tavaton ja
syöpäläisiä vastaan ei mikään jaksa taistella. Mielet masentuvat ja
synkistyvät. Mutta joukossa on iloisiakin. Ne huvittavat toisia,
tekevät jos minkälaisia kepposia. Yleensä kestävät sotamiehet vankeuden
rasituksia paremmin kuin upseerit. Heillä on vahvemmat hermot. Mutta
kyllä moni sotamieskin sortuu. Muudan mies tuli hulluksi. Koko yön hän
kulki miehestä mieheen. Tarttui jalasta kiinni ja pudisti sitä.

"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin."

"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä", ja hän osoittaa viereistä
miestä.

Samat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää
etsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.

Vajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa
50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He
paikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa
isännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin
vartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.

Venäläisten toimittama ruoka on huonoa tai "wenigstens für uns
Deutschen ungeniessbar" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi
sopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat
vähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan.
He järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan,
pannaan toimeen n.k. "Verbesserung" -- parannus. Keittoihin pannaan
lisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa.
Ruoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän
omat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman
ammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa.
Ensimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien
lääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne,
joilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.

"Verbesserungia" hankitaan monella tavalla, välistä vähän
luvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri
sika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus.
Keino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli
sairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin
teurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla
katettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta
leiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas,
vaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää
heidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi "Thränen
lachen" -- nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä
minulle.

Sotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo
sotavanki ja katselee sikaa. "Kenen sikoja nuo ovat", kysyy H.

"Das kann Niemand wissen" -- sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies
äärettömän hölmön näköisenä.

"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?"

"On", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.

"Mitä sinä siitä sait?"

"Viisi päivää arestia, mutta mitä on viisi päivää arestia yhtä sikaa
vastaan."

Välistä kuului kokonainen hevonen kadonneen leiriin.

Verhneudinskin kaupungissa puheli kadulla kerran sotavanki, tohtori K.
ja kauppias B. keskenään, he kertoivat molemmat siitä minulle. Siihen
tulee muudan sotavanki, hieroo tyytyväisenä käsiään ja kysyy:

"Eivätkö herrat tahdo ostaa makkaraa? Minähän olen makkaramaakari. Minä
olen onnistunut saamaan hyvää lihaa. Minä voin valmistaa erilaisia
makkaroita."

"Varmaankin se on koiranlihasta", kuiskasi K. kauppiaalle.

Ja aivan oikein, koirat alkoivat kaupungista kadota. Jonkun ajan
perästä ei ollut koko kaupungissa monta koiraa jälellä. Kerran näki H.
erään miehen tunnustelevan komendantin koiraa.

"Mitä te siitä koettelette?"

"Se on yhä vieläkin liian laiha!"

Antipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja
perunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata
vähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja
kun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä
toisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla
Walter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli
tapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä
perunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan
ihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat
maan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa
merkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten
he palasivat kaikki paikoilleen.

Vartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin
oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.

Joku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen,
sairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista
sotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi
puhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa
Walterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin
kiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut
mitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan
vankilanpäällikön puheille.

"Minä en tunne venäläisiä tapoja", hän sanoi. "Saksassa on kumminkin
niin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä
ehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä
taitaa olla toisin."

Upseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun
neiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies,
joka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli
vapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin,
kysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen
istui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.

Aluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen
se kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan
tarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.

Aluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa
tuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti.
Tuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä.
Ne olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli
vuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi
siitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista.
Mahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut
salaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri,
joka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti
kotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi
se jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät
viranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat
mahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa
vanhettuneet.

Sotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan
miten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli
määräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden
luvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat
Saksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain
päiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi
ja Wilhelmin päivät jo menneet.

Jotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa
muun muassa seuraava tapaus.

Pastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan
laillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.

Eversti sanoi hänelle: "kun te rukoilette, niin rukoilkaa saksalaisen
isänmaan puolesta ja Saksan keisarin puolesta".

"Ei, sitä minä en tee."

"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat."

"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa", sanoi pastori.

Perästäpäin hän kysyi: "kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin
tehnyt, niinkuin te käskitte?"

"Jakutskiin", vastasi eversti.

Saman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.

Yleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet
osoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin
liikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija
nähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin,
pyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle
kahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.

Minun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos
kutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita,
milloin se vaan oli mahdollista.

Vähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata
kaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin
ammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä,
pihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.

Useampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan
venäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. -- "Nee
poni", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit
melkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat
vartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois.
Mutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan
edesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli
suuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista
säännöllisesti opettamassa.

Paraimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli
muuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik
militsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet
satunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän
järjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä
ja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät
poliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen
pystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan
keinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä
poliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset
ammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin
omituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille
uuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan
saatettu.

Saksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia
soittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja,
jotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että
Irkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja
pari kertaa viikossa. "Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän
ympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia." -- Mutta
ehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.

Toisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie
toteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan
asukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri
ja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista
musiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.

Tchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu
upseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia
upseereja, toisessa "nuoria herroja", vapaaehtoisia, "yksivuotisia",
sijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat
välistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä
toimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja
ulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt
lukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia
saksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja
seulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli
varmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman
tapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä
nuoret herrat siitä sanoivat.

Heidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin
sotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea
mikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä:
sanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä,
määräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin
kaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa
aiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan
turvalliseen paikkaan kaiken varalta. -- Oli myös taidemaalareita,
jotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa.
Soittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.

Vanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea
mukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme.
Vuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa
ja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin
rajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia
samassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan
sitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi
inhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät
kaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun
unkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset
ulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut,
joita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet
ja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.

Sotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi
splenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat
ärttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten
omaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.

Erinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä
harjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat.
Kaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä
kykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu
siten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää,
englannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat
lakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku
harjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan
monta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.

Eräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin.
Heillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei
saanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta
alaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten
päättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai
kirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi
R:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli
vallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän
vieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.

Monelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi
Irkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka
ja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne
leikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää
parturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki
kyynelsilmin kiitti häntä siitä.

Eräässä vankilassa oli kaksikymmentäneljä upseeria samassa pienessä
huoneessa. Makuulaveria oli kaksi riviä päällekkäin, vuoteella täytyi
virua, tuskin mahtui istumaan. Käytävän kummassakin päässä oli tynnöri
kaikkia tarpeita varten. Lattialla mahtui vaan viisi miestä kerrallaan
seisomaan. He vuorottelivat, sillä ainaisen virumisen välillä oli
seisominen suuri virkistys.

Osoitteeksi kuinka tuskallisiksi syöpäläiset saattoivat käydä
mainittakoon seuraava tapaus, jonka kuulin kahdelta silminnäkijältä,
jotka toisistaan tietämättä sen minulle kertoivat. On rautatieasema
aivan Baikaljärven rannalla. Sotavankeja kuljettava juna tuli sinne
kerran joulukuussa. Pakkasta oli 40 astetta, mutta Baikal oli vielä
auki. Muutamat syöpäläisiin kyllästyneet pistäytyivät uimassa toivoen
siten pääsevänsä niistä vapaiksi. -- "Mitä kansallisuutta sellaiset
miehet ovat", kysyin. -- "Tyrolilaisia. Eivät mitkään muut sitä olisi
kestäneet."

Kerran tuli taaskin vankijuna pienelle Olovjannajan asemalle. Ystäväni
Midja on asemalla tarjoomassa pieniä palveluksiaan. Junassa on paljon
sairaita. Avonaisessa täpötäydessä tavaravaunussa seisoo kolkon
näköinen mies. Midja kysyy: "voinko auttaa teitä jollakin?".

"En minä tarvitse mitään apua", vastaa hän tylysti.

"Älkää olko turhan ylpeä. Minä mielelläni tahtoisin palvella teitä jos
voisin."

"Katsokaa", sanoo hän, "tuossa viruu pilkkukuumetta sairastava mies
lattialla. Minä vaan odotan, että hän kuolisi ja että hänet
potkittaisiin pois vaunusta. Sitten minä saisin käydä siihen virumaan.
Minä en enää jaksa seista."

Tohtori B:n luo tuodaan sotavanki, jolla on 40° kuumetta. Mies
valittelee, mutta vartija sanoo: yyh, kestä vaan, sinun täytyy kärsiä.
B. sanoo, että hänet on vietävä vuoteeseen, häntä on hoidettava hyvin.
Kun vartija vielä epäröi, sanoo B.: "katso, tuossa on ohjesääntöjen
neljäs pykälä. Siinä seisoo: isänmaan puolustajaa on aina kohdeltava
hyvin ja inhimillisesti."

Paljon sotavankeja kuoli vieraaseen kaukaiseen maahan. Etenkin
pilkkukuume tuhosi heitä yhteen aikaan hyvin paljon.

Taas tulee sotavankeja kuljettava juna pienelle Olovjannajan asemalle.
Tohtori L. rouvineen on asemalla. Hän menee vaunusta vaunuun ja
kyselee: "Onko täällä ketään lääkäriä? Minä olen itse lääkäri." Pian
sellainen löytyikin.

"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan." Mutta
eihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli
kiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni
L. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen
ja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.

"Ei se mitään tee", sanoi santarmiratsumestari. "Huomenna tähän aikaan
lähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti
tuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti."

Niin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa
sitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa.
Viikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas
kuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä
kuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan
tunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa
vaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet
rikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono
ruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma.
Epätietoisuus ja toivottomuus.

Hänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan
ammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen
alusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan
ensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne
puhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä
syötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa
vuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna
matkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on
niin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa
mukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.

"Mitä hän sanoi teille lähtiessään", kysyin minä, kun L. oli minulle
kertonut kaiken tämän.

"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki", sanoi L.

Virallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli
erityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli
kruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit
matkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä
läheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin
häneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi
siunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja
käydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja
saattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan
kokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän
toi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään,
kun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki
kirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi
kuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia
asioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä
siedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien
että vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä.
Ja aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla,
rekeillä ja muilla.

Erinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai
toimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden
vanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen
koommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän
nauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, -- E.H. sai nyt
toimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.

Sotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen
ruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön
saksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.

Myöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa
sotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään
kenraali Brändströmin tytär.

Ainoat, joista ei kukaan huolehtinut, olivat turkkilaiset sotavangit.
Heidän tilansa kuuluu usein olleen hyvin tukala.

Hankalimpia seikkoja sotavangeilla oli rahan saanti. En malta olla
kertomatta seuraavaa tapausta, koska se luullakseni on kuvaava. K. oli
saanut kotoaan 1000 ruplaa, mutta pankki ei suostunut maksamaan niitä
ulos. Ei mikään auttanut. Kun hän harmissaan näitä asioita ajatellen
astuu kadulla, tulee häntä satunnaisesti venäläinen aliupseeri vastaan.
Silloin juolahtaa hänelle ajatus mieleen. Hän vie aliupseerin syrjään
ja selittää tilanteen ja kysyy voisiko hän auttaa häntä.

"Se käy mainiosti päinsä, tulkaa vaan mukaan."

He menevät pankkiin ja aliupseeri esiintyy ikäänkuin olisi ollut K:n
vartija. Tiukasti sanoo hän pankkivirkamiehille: "Eversti käski
antamaan tälle herralle hänen rahansa". -- Rahat annettiin. Aliupseeri
sai 30 ruplaa vaivoistaan. Ja molemmat olivat tyytyväisiä.

Välistä kuuli kerrottavan sieviäkin juttuja. Nykyisessä sodassa, jossa
rintamat ovat niin äärettömän pitkät, eivät yksityiset tiedä miten
milloinkin käy. Muudan saksalainen joukkokunta luuli, että he olivat
päässeet voitolle. Heidän päällikkönsä husaariluutnantti ratsasti
lähimpään venäläiseen joukkoon ja esitti, että he antautuisivat, sillä
oli turha jatkaa. Mutta venäläiset sanoivat asianlaidan olevan aivan
toisen ja heidän olevankin voitolla. "Ja te olette meidän vankimme,
ettekä enää pääse pois." Sille tielle hän jäi. Kun häntä kuljetettiin
rintaman takana, sattui vastaan tulemaan venäläinen husaariupseeri.
Nähdessään saksalaisen husaariupseerin vankina, tuli hän hänen
luokseen.

"Toveri, teidän on käynyt huonosti. Teidät varmaan viedään Siperiaan.
Onko teillä yhtään rahaa mukana?"

"Ei, en osannut arvata varustautua."

"Sallitteko, tässä olisi kaksi tuhatta ruplaa."

Samainen saksalainen husaariupseeri oli Tchitassa. -- Kun tämä tarina
kerrottiin Midjalle ja Valjalle, säteilivät heidän silmänsä ilosta, kun
saksalainen oli kertonut hyvää venäläisistä.

Tohtori K. oli kemisti, oli ollut suuren tehtaan hoitaja. Hän oli vielä
nuori mies. Hän oli kokenut hyvin merkillisiä vaiheita, nähnyt paljon
kauheata ja surullista. Minä kysyin häneltä millä hän kuluttaa
aikaansa.

"Minä koetan maata niin paljon kuin mahdollista."

"Teidän pitää kirjoittaa kirja kokemuksistanne", sanoin.

"Minä koetan unohtaa sen kaiken."

"Mutta teidän omaisenne ja tuttavanne panevat teitä kertomaan
vaiheistanne."

"Minä en heille kerro. He eivät kumminkaan uskoisi. Luulisivat minun
valehtelevan ja liioittelevan. Olen kokenut niin outoja ja uskomattomia
vaiheita."

"Kohta loppuu sota, sitten pääsette taas kotiinne ja työhönne", koetin
häntä lohduttaa.

"Mutta kuka antaa minulle minun kolme vuottani takaisin. Ne ovat pois
pudonneet minun elämästäni."

Ja hyvin monelle sotavangille ovat vankeusvuodet elämästä pois
pudonneita vuosia.




SIPERIAN EDISTYSMAHDOLLISUUDET


Siperia on arvaamattomien mahdollisuuksien maa. Siperia on rikkauksien
maa. Siperia on tulevaisuuden maa. Niin sanotaan Siperiasta.

Siperia on myös kuolevien kansojen maa. Suuri osa Siperian
alkukansoista on varmaan vähitellen kuoleva sukupuuttoon. Ostjaakit,
voguulit, jakuutit, giljaakit, samojeedit, minkä nimisiä lienevätkin
nuo pohjoisen Siperian kansat. Taistelussa toisten voimakkaampien
kansojen kanssa ne varmaankin tuhoutuvat ja sortuvat ja häviävät. Miten
käynee Siperian mongoolilaisten kansojen kanssa, lähinnä kirgiissien ja
burjaattien. Heitä on kyllä paljon. Mutta he ovat ehdottomasti
paimentolaiskansaa, haluttomia maata viljelemään. Ja heissä on niin
vähän kansallistuntoa, vähän halua itsenäiseen, omintakeiseen elämään,
vähän halua sivistykseen ja edistykseen. Ainoastaan siinä tapauksessa,
että Kiinassa, Mongoliassa heidän heimolaisensa säilyvät omintakeisena
kansana, luulen Siperian mongoolilaiskansojen säilyvän.

Aivan toinen on Siperian aasialaisten tulokkaiden laita. Halveksittu,
vähän arvossa pidetty korealainenkin on "kulturträger" sivistyksen
edistäjä. Jos hän saa haltuunsa pienen koskemattoman maakaistaleen,
viljelee hän sen hyvin, tekee siitä puutarhan, tulee siinä hyvin
toimeen.

Kiinalainen on ahkera työmies, pystyy vaikka mihin työhön,
kaivostyöhön, kaikenlaiseen maatyöhön, käsitöihin, on väsymätön
kaupustelija. He ovat hyvin vähään tyytyväisiä, kestävät kilpailussa
kenen kanssa tahansa. He ovat yksituumaisia. Jos Tchitassa oli sattunut
saamaan huolimattoman kiinalaisen "vesimiehen" ja pani hänet pois, oli
mahdotonta saada uutta kiinalaista hänen sijaansa. Ja lisäksi on heitä
niin äärettömän paljon. Heidän suuri maansa on ääriään myöten täynnä
heitä. He odottavat vaan tilaisuutta tulviakseen joka suunnalle.
Lisäksi ovat kiinalaiset lahjakasta kansaa. Heillä on vanha,
omaperäinen sivistys ja viime aikoina ovat he avautuneet vastaan
ottamaan länsimaisen sivistyksen tuotteita. "Keltainen vaara" on
olemassa. "Aasia aasialaiselle" voi joskus uhkaavana kaikua yli
maailman.

Jaapanilaiset ovat päässeet vallan makuun. He ovat omistaneet
länsimaisen sivistyksen kaikki tuotteet. Heissä on yritteliäisyyttä,
heillä on tietoja ja taitoja, mutta ennen kaikkea on heillä halua
levittää vaikutusvaltaansa yhä kauvemmas länttä kohti.

Pääkansana Siperiassa ovat venäläiset aina Tyynen valtameren rannoille
saakka ja todenmukaisesti pysyvätkin. Eihän ole mitään seutua, Jäämeren
rantaseutuja ja kirgiissiläis- ja burjaattikyliä lukuunottamatta, jossa
eivät venäläiset olisi vallitsevina. He viljelevät maata, hoitavat
karjaa, harjoittavat erilaisia ammatteja, he käyvät kauppaa, ovat
sotilaina, virkamiehinä, valloittajina ja vallitsijoina. Mutta he ovat
monessa suhteessa haluttomia, vähän yritteleviä, ovat jättäneet maansa
suuret apuneuvot monin paikoin melkein koskematta.

Venäjän muita kansallisuuksia on Siperiassa paljon lättiläisiä. He
kyllä pitävät yhtä, tukevat toisiaan. Heillä on kaikkialla omat
yhdistyksensä. Mutta heidän harrastuksensa lienevät enemmän
taloudellista laatua, kuin kansallista. Samoin Venäjän muiden
kansallisuuksien, puolalaisten, virolaisten, juutalaisten, tserkessien,
kaikkia heitä on Siperiassa, mutta mitään kansallisia haaveita heillä
ei ole. He ovat samalla kunnon venäläisiä, korkeintaan uneksien
kaukaisille kotiseuduilleen kansallista tulevaisuutta.

Sodan aikana ovat Siperian rikkaudet tulleet suuren maailman tietoon
enemmän kuin ennen. Kuulin saksalaisten sotavankien suunnittelevan
tulevansa sodan jälkeen takaisin Siperiaan. He aikoivat perustaa tänne
suuria tehtaita, aikoivat käyttää maan rikkauksia hyväkseen. "Tehtaita
voitte perustaa, ymmärrätte käyttää maan tarjoamia raaka-aineita
hyväksenne, mutta on voittamaton este edessä", sanoimme. "Työväki!
Mistä saatte työväkeä?" Joku suunnitteli tuovansa työväkeä Saksasta,
toinen aikoi käyttää kiinalaista työväkeä, ja kolmas kuvitteli
käyttävänsä juutalaisia bufferttina itsensä ja työväen välillä
pitämällä heitä urakoitsijoina.

Mutta vielä toiselta taholta suunnitellaan Siperian ekonoomista
valloitusta. Amerikan. Sinne on sodan aikana kokoontunut äärettömät
määrät pääomia. Jotakin niillä on tehtävä, jonnekin ne on sijoitettava
kasvua tuottamaan. Kuulin kerrottavan, että hyvin monen amerikkalaisen
rahamiehen katseet ovat suunnatut Siperiaan. Ja paljon enemmän. He ovat
jo ryhtyneet tositoimiin. On muodostettu suurilla pääomilla
varustettuja yhtiöitä. On tarkastettu työmaita, on suunniteltu
tehtaita, kulkuväyliä, toimintamuotoja, on arvioitu tuotanto- ja
vientimahdollisuuksia. On hyvin mahdollista, että kun olot kerran
maailmassa taas järjestyvät, syntyy suuri kilpailu Siperiasta. Idästä
ja lännestä sinne tullaan maan rikkauksista kilpailemaan ja hyötymään.
Minkälaisen aseman maan venäläinen väestö jaksaa itselleen säilyttää,
sen on tulevaisuus osoittava.

Siperia tarjoaa suuria luonnonrikkauksia. Kivihiiltä on rajattomat
määrät ja kaikkia metalleja. Koskenvoimaa ei ole, mutta ainakin
Angara-joessa on niin kova virta, että sitä voinee erinomaisella
menestyksellä käyttää teollisuuden palvelukseen. Ensi sijassa Siperia
tarjoaa raaka-aineita teollisuudelle. Ja luulen teollisuuden pitkinä
aikoina eteenpäin rajoittuvan raaka-aineiden hankkimiseen. Vasta
kaukaisessa tulevaisuudessa niitä ruvettanee suuremmassa määrässä
täällä jalostamaan.

Siperian suurin rikkaus on toistaiseksi sen luonnontuotteet, metallit
ja kivihiili. Mutta nyt jo kuulee sanottavan, että Siperia on Euroopan
vilja-aitta. Ja jos läntinen Siperia on Euroopan vilja-aitta on itäinen
liha-aitta. Siperiassa on äärettömät alat viljavaa maata, koko keskinen
ja eteläinen Siperia Uraalista Tyyneen valtamereen saakka. Se kasvaa
viljaa, ruista ja vehnää. Ja jos se nyt huonosti hoidettuna,
pintapuolisesti muokattuna, lannoittamatta tuottaa paljon enemmän kuin
mitä maa tarvitsee, niin mitä sitten hyvin hoidettuna ja hyvin
lannoitettuna.

Maanviljelystä haittaa monin paikoin kuivuus. Talvi on kuiva, koko
alkukesä on kuiva ja kun keskikesän ja syyskesän aikana sataa, tulvii
vettä niin rankasti, että se tuottaa suurta vahinkoa, sadepurot saavat
aikaan maanvieremiä, tulvia, rikkovat teitä ja viljelyksiä. Ehkä näitä
epäkohtia voidaan jonkun verran lieventää. Metsää ei pidä tarkkaan
hävittää pois. Päinvastoin on metsää istutettava sinne missä sitä vähän
on. Maan keinotekoinen kasteleminen ei ole mahdottomana jätettävä
huomioon ottamatta. Kuulin, että kiinalaiset Tchitan läheisyydessä
kastelivat maitaan ja saavuttivat kauneita tuloksia. Viljelystöihin
haluttomat venäläiset sanoivat, ihmekös tuo on jos tuolla tavalla
raastamalla saa maan kasvamaan.

Kuivimmilla seuduilla, jossa kumminkin sataa jonakuna aikana runsaasti,
luulen heinänviljelyksen menestyvän hyvin. Onhan Siperiassa kuuluisa
siperialainen heinä. Minä kun olin talvella Siperiassa, en ollut
tilaisuudessa itse tekemään sen kanssa lähempää tuttavuutta.

Siperian kauheiden pakkasten voisi luulla tekevän viljelyksen siellä
mahdottomaksi. Epäilemättä se tuottaakin paljon hankaluutta. Yleensä
monivuotisten kasvien viljeleminen on vaikea, osaksi mahdoton. Tätä
vaikeutta lisää suuresti monin paikoin talvien lumettomuus. Routa
tunkee syvälle, eikä toisin paikoin lähde ollenkaan. Mutta sen sijaan
ovat kesät pitkät ja lämpimät. Vehnä ja muut viljakasvit ennättävät
hyvin valmistua.

Puutarhanhoitoa ei Siperiassa ollenkaan ole. Varsinaiset siperialaiset
pitävät sitä aivan mahdottomana. Mutta varmaankaan tämä käsitys ei ole
oikea.

Omskin seuduille oli asettunut siirtokunta bulgaarialaisia. He
harjoittivat puutarhanhoitoa ja menestyivät hyvin. Samoin jo
mainitsemani kiinalaiset Tchitan luona. Irkutskin läheisyydessä oli
yksi tanskalainen ja yksi saksalainen, jotka kaupungin ulkopuolelle
olivat perustaneet kauneita puutarhoja, joissa monenlaiset kasvit hyvin
viihtyivät. He olivat pyytäneet minua käymään katsomassa viljelyksiään,
vaikka se jäi muista syistä tekemättä. He olivat vanhoja miehiä jo.
Eivät olleet saaneet mitään ohjausta muualta, olivat vain omin päin
kokeilleet. Kuulin muistakin yksityistapauksista mainittavan. Joku
yritti viljellä omenia, joku vattuja, joku mansikoita, toiset
vihanneksia.

Mutta ajatellaanpa, että viljelys joutuu ymmärtäväisen johdon
alaiseksi, että kokeillaan ja tutkitaan, harkitaan ja neuvotaan, maata
muokataan ja lannoitetaan. Viljelykset järjestetään ilmaston mukaisiksi
ja viljelyskasveja kehitetään ilmastoon mukautuviksi. Lisäksi luulen,
että Siperian omat metsät, vuoristot ja arot vielä tarjoavat
odottamattomia löytöjä viisaille viljelijöille.

Siperian kansat ovat vanhastaan eläneet karjanhoidolla: pohjoiset
kansat ovat pitäneet poroja, kirgiissit hevosia, lampaita, vieläpä
kamelejakin, burjaatit nautakarjaa ja hevosia. Siperian arot ovat
erinomaisia laitumia. Uudempi-aikainen karjanhoito on toisella tavalla
järjestettävä kuin Aasian alkuasukkaiden. Karjaa on toisella taveilla
ruokittava, sen tuotteita toisella tavalla käytettävä. Mutta
menestymismahdollisuudet ovat siellä ammoisista ajoista saakka
olemassa.

Tanskalaiset, virolaiset ja jotkut suomalaiset meijeristit ja
kaupanhoitajat ja viljelijät ovat näyttäneet mitä siellä uudenaikainen
viljelijä voi saada aikaan. Siperialainen voi alkoi ennen sotaa tulvia
yli maailman ja uhkasi tulla meidänkin meijeriliikkeellemme
vaaralliseksi kilpailijaksi.

Siperia tarjoaa siis viljelysmaana äärettömät edistysmahdollisuudet. Se
voi elättää monikertaisesti sen asukasmäärän kuin nyt. Mutta siellä
tarvitaan työtaitoa, työtarmoa, ymmärrystä ja riittävä määrä
itsenäisyyttä. Vain siten on suuri edistyminen mahdollinen. Kykenevätkö
venäläiset itse tämän viljelystyön suorittamaan, vai pitääkö sinne
tulla muita kansallisuuksia, siihen kysymykseen en uskalla vastata.

Mahdollisesti sinne tulee paljon muiden kansallisuuksien jäseniä. Ja ne
sulautuessaan venäläiseen väestöön jalostavat sen, tuovat tullessaan
työkykyä ja työtarmoa. Se kumminkin on varmaa, että jos Siperiaan
siirtyy työkykyisiä ihmisiä yksin tai ryhmissä, he siellä
taloudellisesti menestyvät, jos saavat ulkonaisten olojen häiritsemättä
tehdä työtä.

Siperialaiset itse ovat halunneet edistää sivistystä maassaan. Kouluja
on perustettu, komeita koulutaloja on rakennettu, rahoja ei ole
säästetty. Heidän rakkaimpana unelmanaan on ollut saada Tomskiin ja
Irkutskiin täydelliset yliopistot. Hallitus ei ole näitä heidän
toiveitaan kannattanut, vaan estänyt. Kenties nyt nämä esteet ovat
poistetut ja he saavat toteuttaa unelmansa. Jospa vielä löytyisi hyviä
opettajia kouluihin, eteviä tiedemiehiä yliopistoihin. Ja kenties niitä
löytyy oman kansan keskuudesta. Ehkäpä silloin myös ne intelligenssin
siemenet, jotka ovat Siperiaan kätketyt, pääsevät kasvamaan ja
kukoistamaan.

Siperialla on varmaan vielä loistava ja suuri tulevaisuus.




KUN VALLANKUMOUS TULI TCHITAHAN


Maaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että
Venäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? --
Kapinayrityksiä? -- Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt,
etenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin
luottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla
alettiin huutaa: "vot telegramma". Eikä tyydytty siihen, vaan vot
telegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja
toista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä
kauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.

Vieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen
taidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä
sähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut
luvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen
kautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh
Kusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja
muihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli
nuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu
Jakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut
tieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan
perinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin
sotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä
kohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa,
vapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin
sikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon,
toimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia
oli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan
täsmällisenä ja säännöllisenä.

Kun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin
museoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan
pöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se
on tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio,
jota niin kauvan on odotettu. -- Onko se oikein totta, voiko siihen jo
uskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. -- Ja hän vakuutti, että totta se
on.

Minä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille
tutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti
pöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se
hyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen
kuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle
onnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä
haluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat
Venäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. -- Siten hän
kuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.

"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt
tulee", kysyin minä.

"Tulee tasavalta -- budjet respublika."

"Respublika!?" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen
ensikerran.

"Respublika, aivan varmaan", sanoi hän.

"Mutta jos tulee kontrarevolutsio", sanoin koetteeksi.

"Ei missään tapauksessa, ei tule", vakuutti hän.

Sitten kysyi hän aionko minä jäädä työtäni tekemään, hän ainakin lähtee
ulos. Ja niin hän lähti, hän joka oli vuosikausia istunut työpöytänsä
ääressä säännöllisemmin kuin kello.

Vähän ajan perästä tuli luokseni vanhin kirjaston hoitaja neiti aivan
hämmästyneenä kertomaan:

"Aleksei Kiriltsh ushol!"

"Ushol", vastasin minä.

Niin hän meni menojaan, mutta kohta tuli vahtimestari luokseni jo
kaukaa sanoen:

"Aleksei Kiriltsh ushol!"

"Ushol", sanoin taas.

Tuskin oli hän mennyt niin tuli vahtimestarin tytär rientäen luokseni:

"Aleksei Kiriltsh ushol!"

"Ushol!"

Mutta silloin minä ajattelin, että ei, ei minunkaan sovi jäädä tähän
istumaan, vaan on minunkin lähdettävä ulos.

Koko kaupunki oli kuohuksissa. Koulut oli suljettu, virastot suljettu,
ihmisiä tulvi kaduilla, basaarissa oli suuria kansanryhmiä, joille joku
piti puhetta, sähkösanomia jaettiin, sanomalehtien toimistot olivat
ihmisjoukkojen ympäröiminä, säännöllinen työ oli kaikkialla
seisahtunut.

"Vot telegramma!" huuto kaikuu yli kaupungin.

Läksin tohtori L:n ja hänen rouvansa kanssa kaupungille kävelemään,
rouva varusti meille rintaan suuret punaiset rusetit. "Ettei teille
kukaan pahaa tekisi."

"Vot telegramma, otshen interesno", kaikuu sanomalehtipoikien huuto.

"No, mitä siinä sitten on niin intresanttia", sanoo tri L.

"Venäjän tsaari pantu viralta pois. Vot telegramma, otshen interesno",
touhuaa poika.

"Onpa todellakin interesno."

Ei ole mitään häiriötä. Ihmiset ovat vaan iloisia ja onnellisia. Ja ne,
jotka eivät ole, ovat olevinaan.

Kun tulen kotiin, selittää isäntäni minulle sanomalehtiä ja
sähkösanomia. -- Respublika, respublika kuuluu yli kaiken.

Päästin koetteeksi ilmoille sanan: kontrarevolutio. Isäntäni aivan
säpsähtää: mitä, tiedättekö siitä mitä, missä?

Minä en tiedä mitään, minä vaan kysyn teiltä, joko tähän voi ruveta
luottamaan, vakaantuuko respublika.

Jo tulee tieto uudesta ministerilistasta. Kerenskin oloa siinä enimmin
ihmetellään. Jo todellakin on Venäjällä vallankumous tapahtunut, kun
Kerenski on ministerinä. -- Arvosteltakoon häntä kuinka tahansa,
sanotaan, se kumminkin on varma, että hän on ehdottomasti rehellinen
mies.

Kahden päivän perästä läksin taas museolle.

Aleksei Kiriltshin työhuoneen vieressä oli toinen pienenlainen huone,
en ollut sitä ennen huomannut. Se näytti olevan jonkunlainen
johtokunnan huone. Siinä oli pöytä keskellä ja sen ympärillä tuoleja.
Ovi oli sinne auki ja siellä näkyivät pitävän jotain kokousta, noin
kuusi tai kahdeksan henkeä istui pöydän ympärillä, niiden joukossa
Kusnetshoff.

Erityisesti kiinnitti minun huomiotani muudan neiti. Hän oli puettu
mustaan juhlapukuun, tukka oli kammattu sivuille niin, että kaunis,
leveä otsa erityisesti loisti esille. Hän seisoi pöydän takana ja puhui
paraillaan. Silmistä hehkui innostuksen tuli. Kaikkien muiden katseet
olivat häneen kiintyneet. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut
nuori, uudistettu ja uudistuva Venäjä olennoituna. Hän edusti sitä
innostusta, sitä luottamusta ja sitä toivoa, joka nyt täytti
lukemattomien mielet laajassa Venäjän valtakunnassa.

Kusnetshoff huomatessaan minut, pisti minulle avaimet käteen. Kun
perästäpäin kysyin häneltä ketä ne olivat olleet, sanoi hän: "meillä on
vaan sellainen komiteetta". Lienevätkö sitten jo kauvankin kokoontuneet
ja haaveilleet sitä hetkeä, joka nyt oli tullut.

Vallankumous kehittyi kehittymistään. Sähkösanomat kertoivat sen
kulusta, sillä kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin alkoi tulla
eurooppalaisia sanomalehtiä, jotka siitä tekivät selkoa.

Mutta vallankumous oli pantava Tchitassakin toimeen.

Ensinnä tuli miitingien aika. Venäjällä, jossa kaikki kansankokoukset
ovat olleet kielletyt, ei ole omaa nimitystäkään niille, vaan käytetään
niistä englanninkielistä nimitystä miiting.

Miitingiä pitivät kaikki mahdolliset kansankerrokset: koulupojat,
sotamiehet, kasakat, kaikenlaatuiset ammattikunnat, palvelustytöt,
vieläpä burjaatit ja kiinalaiset.

Burjaatit toivoivat kokouksissaan, että heidät vapautettaisiin
venäläisistä poliiseista. Kiinalaisten kokous synnytti monessa pelkoa,
sillä heitä oli paljon ja pelättiin heidän esittävän mahdottomia
vaatimuksia. Palvelustytöt päättivät kokouksessaan, että heitä on
kutsuttava arvonimellä barinja -- neiti.

Venäjällä on ollut kahdenlaisia virkamiehiä: utshonni ja damoshni --
oppineita ja kotitekoisia. Eräässä kasakkakylässä päätettiin, että
tämän jälkeen ei saisi olla muuta kuin damoshni -- kotitekoisia
virkamiehiä.

Koulupojat ovat sodan aikana olleet Venäjällä tavallista huomatummassa
asemassa, sen vuoksi, että kaikki hiukan vanhemmat miehet ovat olleet
sodassa. Koulut olivat suljettuina toista viikkoa, ja pojat pitivät
miitingejä. Eräässä kokouksessa muudan kimnaasin ylemmän luokan oppilas
puhui rajattoman innostuksen valtaamana siksi kun pyörtyi.

Kaupungin suurella paraatikentällä pidettiin yleisiä miitingejä, joissa
oli kaikkia kansankerroksia. Eri kansanryhmien edustajat pitivät kukin
vuorostaan puheita. Joku puhuja sekaantui, niin että hänen toverinsa
kävivät vetämässä hänet puhujalavalta alas. Yleensä olivat puheet
teoreettisia, loppumattoman innostuksen täyttämiä.

Kasakat pitivät paraatia ja puheita. Satuin näkemään kasakkain
kirkkoparaatin, pääkirkon, soborin edustalla. Joukkojen edessä
kannettiin punaisia kankaita, joissa oli vallankumouksellisia
lauselmia. -- Sivumennen mainiten näissä punaisissa kankaissa,
joita pitkin päivää kaduilla kannettiin, oli venäjänkielen
oikeinkirjoituksessa pantu vallankumous toimeen; jer-kirjain oli
jätetty pois ja venäjän monien i-kirjaimien asemesta käytettiin vaan
yhtä i:tä, samanlaista kuin meidän i:mme. -- Kirkosta tultua pantiin
kasakat neliöön, upseerit pitivät heille vallankumouspuheita,
sähkösanoma lähetettiin uudelle hallitukselle ja sitten hurrattiin.
Minusta tuntuivat kuitenkin kasakkain hurraahuudot verrattain
laimeilta.

Sitten ryhdyttiin vallankumousta yksityiskohtaisesti toteuttamaan.
Ensin pantiin kuvernööri viralta pois. -- Transbaikaliassa oli kauvan
ollut kuvernöörinä kenraaliluutnantti Kiashko. Hän nautti laajojen
kansankerrosten suosiota, ja oli siitä kuuluisa, että hän oli yhtä
kohtelias ja hyväntahtoinen lääninsä vaatimattomimmallekin asukkaalle.
Hän oli tullut muuanne siirretyksi muutamia kuukausia ennen
vallankumousta. Kuvernöörin virkaa hoiti toistaiseksi Narishkin, joka
sangen vähän nautti väestön suosiota. Hänet pantiin aluksi viralta pois
ja kun hän huonoihin vaatteisiin pukeutuneena yritti paikkakunnalta
poistua, vangittiin hänet. Aluksi hän sai olla kotiarestissa kaupungin
päähotellissa, mutta siirrettiin sitten päävahtiin.

Läänin uusi kuvernööri Mustafim oli jo kauvan ollut tulossa Tchitahan.
Sattui niin hullusti, että kun hän lähti matkalleen Irkutskista, ei hän
vielä tiennyt mitään vallankumouksesta, mutta kun hän tuli perille
Tchitahan, oli se jo tapahtunut. Hänelle oli kyllä lähetetty matkalle
sähkösanomia, mutta jostain syystä ne eivät olleet tulleet hänen
käsiinsä. Kun hän tuli perille, oli paljon viranomaisia, sotaväkeä ja
muuta yleisöä häntä asemalla vastassa. Kokoontuneelle kansalle hän
alkaa pitää puhetta, sanoo tulleensa keisarin käskyjä täyttämään,
aikovansa mitä ankarimmin noudattaa vanhaa järjestelmää j.n.e. Mutta
hänen suureksi ihmeekseen kaikki nauravat hänelle vasten kasvoja.
Sitten mennään suureen sobranjaan -- vastaanottoon. Siellä käy samoin.
Hän alkaa pitää ohjelmapuhettaan, ja taas hänelle nauretaan. Mutta
silloin joku hyväntahtoinen ihminen vei hänet syrjään ja selitti mitä
oli tapahtunut.

Kun ei uudesta kuvernööristä tiedetty hyvää eikä pahaa, pantiin hän
viralta pois ja sai lähteä, mihin tahtoi. Kuvernööriksi eli
komisaariksi uusi väliaikainen hallitus nimitti kaupungin valtuuston
puheenjohtajan, vanhemman, arvokkaan herran.

Melkein samoin kuin kuvernööri Mustafimille kävi kaupungin papeille.
Ensimäisenä sunnuntaina vallankumouksen jälkeen alkoivat he lukea
tavallisia rukouksia keisarillisen perheen puolesta, mutta kansan
murina ja naurahdukset ja vastaväitteet heidät keskeyttivät. Papit
joutuivat niin hämille, etteivät tienneet mitä tehdä. Seuraavaksi
sunnuntaiksi oli synoodilta tullut uudet rukouskaavat.

Kaupungissa oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja venäläiseksi
virkamieheksi sangen vähän muodollinen poliisimestari. Aluksi sai hän
jäädä paikalleen, mutta erotettiin sitten kumminkin ja sijalle
asetettiin muuan sotaväen kirjuri.

Vankilain tirehtööri erotettiin myös ja sijaan pantiin edellämainittu
tiedemies Kusnetshoff. Sanottiin, että hänhän sen asian paraiten
ymmärtää, kun itsekin on istunut vankeudessa. Mutta muutamien päivien
perästä oli hän saanut uudesta virastaan tarpeeksi ja palasi takaisin
työpöytänsä ääreen kiviään tarkastelemaan.

Muutamia muitakin virkamiehiä pantiin viralta pois, mutta yleensä
tapahtui kaikki hyvin rauhallisesti, eikä järjestystä mikään häirinnyt.
Muudan upseeri, joka oli tunnettu häjyydestään, piti sotamiehilleen
vallankumouksellisen puheen ja huusi jokaiselle vastaan tulevalle
sotamiehelle: terve toveri. Mutta ei se auttanut, päävahtiin hänet
vietiin. Joku upseeri pakeni sairashuoneeseen. Eräs taas sanoi
sotamiehilleen: minä olen ollut kova ja tyly, mutta ei se ole ollut
yksin minun syyni, vaan vanhan järjestelmän. Jos haluatte, lähden pois,
mutta jos siihen suostutte, niin koetetaan entistä paremmassa sovussa
tulla toimeen. Siihen sotamiehet suostuivatkin.

Suuri määrä santarmeja vietiin päävahtiin, josta niitä kumminkin
vähitellen päästettiin vapaiksi.

Sitten tuli poliittisten vankien vuoro. Niitä on kaikkina aikoina tuotu
Siperiaan suuret määrät, sodan aikana entistäänkin enemmän. Niitä
päästettiin monet sadat vapaiksi. Useimmat perheet ottivat niitä
luokseen joksikin aikaa asumaan, kunnes ehtivät saada asiansa
järjestetyiksi. Toisille oli hankittava vaatteita. Monet olivat olleet
niinkauvan vankeudessa, että olivat tulleet aroiksi eivätkä osanneet
olla suuremmassa seurassa. Kello 8 aikaan on vankilassa iltatarkastus.
Sattui niin, että joku vapautettu vanki oli ystävällisessä seurassa,
istuttiin runsaasti varustetun pöydän ääressä kirkkaasti valaistussa
huoneessa. Äkkiä tulee vieras -- vapautettu vanki levottomaksi,
hajamieliseksi, hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. On näet se aika,
jolloin hänen oli pitänyt asettua keskelle koppiaan seisomaan
odottamaan tarkastusta. Monet kertovat kolkkoja kertomuksia
kärsimyksistään, usein aivan syyttömästi kestämästään vainosta.

Erityistä huomiota herätti kuuluisan naisvangin Spiridonovan Tchitahan
saapuminen. Hän oli v. 1905 tehnyt murhayrityksen jotain kuvernööriä
vastaan. Oli sitten tuomittu vankeuteen ja jo useita vuosia ollut
Nertshinskin suurissa vankiloissa. Nyt oli hänet vapautettu ja hänen
paluunsa Venäjälle olikin kuin riemukulkua. Tchitassa oli muodostunut
erityisiä toimikuntia kaikista kansankerroksista järjestämään hänen
vastaanottoaan ja juhlia hänen kunniakseen.

Kun hän tuli Tchitahan, tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut häntä
vastassa. Tuhansittain riensi ihmisiä asemalle. Pari päivää häntä
juhlittiin ennenkuin hän matkusti eteenpäin. Puheissaan hän kertoi
kauheita muistojaan ja kokemuksiaan. Olimme kuulleet kertomuksia
vankien kovista kohtaloista Venäjällä, mutta olimme kuvitelleet, että
meidän valistuneena aikana sellaiset eivät enää olleet mahdollisia
Venäjälläkään. Mutta Spiridonovalta saimme kuulla, mitä kauheita
seikkoja oli tapahtunut vielä viime vuosinakin. Hänet oli väkisin
raiskattu, kasakat olivat huvikseen sammuttaneet palavat paperossinsa
hänen paljaaseen ruumiiseensa, ja paljon muuta, jota ei sovi kertoa.

Kokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin.
Satuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli
ääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla
kaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin
liikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia,
kiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen
mieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen,
surullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin
tottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.

Valtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa
yksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille
pidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja
kunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen,
mikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien
vapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua
ulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin
puvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti.
Murhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla.
Mutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan
aikoina.

Yleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain
rauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä,
virastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään,
sotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.

Vallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa
löydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien
kätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut
sitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut
palkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien
joukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa,
parturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut,
että joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa.
Satuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen,
oli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut
vuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin.
Ei hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi
santarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän
kahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina
tuhkaan.

En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka
ajallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi
ihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava
Venäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä
olivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia
näistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli
kohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin
hyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein
parasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista
luetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä
luettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.




KOTIMATKA


Kun kävin jäähyväisillä ennen Tchitasta lähtöä eräässä tuttavassa
perheessä, kysyi talon rouva: Mikä oli lyhyesti lausuttuna päävaikutus,
jonka olin saanut Siperiasta.

Minä vastasin: "Siperia on maa ilman runoutta."

Ilman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät
tuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko,
häjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet
Siperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta,
toiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin
näistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana
tuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden
sekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut
jonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on
uusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta.
Siperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä
surra katoamistaan.

Ja vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.

Ja kuitenkin. Siperialla on paljon viehätystä. Näin siellä paljon
merkillistä ja vielä enemmän jäi näkemättä. Siperian luonnossa on
paljon suuruutta. Ja ennen kaikkea tapasin siellä paljon hyviä ja
ystävällisiä ihmisiä.

Tchitassa, kaupungin laidassa on pieni talo. Pimeän sokkeloisen
porstuan perällä on siinä talossa pienen pieni huone. Siellä oli vaan
kolme tuolia, jonkun täytyi istua sängyn laidalla. Ikkunaluukut olivat
suljetut ja heikko lamppu valaisi huonetta. Monena iltana kokoontui
meitä muutamia siihen huoneeseen. Me olimme eri kansallisuutta,
maailman eri ääriltä kotoisin. Me puhelimme maailman suurista
tapahtumista, elämän tarkoitusperistä ja ihanteista. Me koetimme
arvostella tapahtumia puolueettomasti, koetimme nähdä totuutta kaiken
takana. Iloitsimme Romain Rollandin kirjeestä hänen "rakkaille
vihollisilleen", iloitsimme belgialaisen papin puolueettomasta
arvostelusta, ihailimme hyvää ja jaloa, missä sitä ikinä näimme. Tuo
pikku huone ja siellä tarinoiva pieni seura kangastaa mielessäni
paraimpien siperialaismuistojeni joukossa.

Kun vallankumous tuli, katkesi postiyhteys muun maailman kanssa. Kesti
pari viikkoa ja vähän ylikin, ennenkuin tietooni tuli, mitä Suomessa
oli tapahtunut. Aluksi saivat kaikenlaiset muut amnestin paitsi
administratiiviset. Poliittiset vangit vapautettiin kohta
vallankumouksen ensi päivinä, sitten rikolliset vangit, mutta
administratiiviset unohtuivat. Siperiassa olevat kymmenet tuhannet
balttilaiset alkoivat jo haikeasti valittaa, ettei heitä kukaan
muistanut. Viimein tuli heidänkin vuoronsa. Irkutskista läksi niitä
kokonaisia junia.

Minulle vaan ei kuulunut mitään lähtölupaa. Kyllähän moni neuvoi ilman
muuta matkustamaan kotiin. Ja luultavasti olisin sen voinut tehdä
kenenkään häiritsemättä. Mutta mieluummin tahdoin saada paperini
viralliseen kuntoon. Viimein aloin sähköttää Suomeen ja Irkutskiin ja
niin vihdoin tuli lupa. Kuvernöörin virastossa oli "komisaari" minulle
ystävällinen, puhui ranskaa, hän uskoi minut osastopäällikön, herra
Samuraijeffin huostaan. Hän antoi minulle paperin ja käski menemään
poliisikamariin. Siellä sattui olemaan kiinalaisten passinuudistus.
Joka paikka oli kiinalaista tulvillaan täynnä. Sain tungeskella heidän
keskellään, eräs likainen raukka, jolla oli kauhea silmätauti, tahtoi
väkisinkin nojautua minuun. Minulla oli täysi työ suojella itseäni
häneltä. Viimein poliisimestari "natshalnik militsii", jonka
satunnaisesti tunsin, huomasi minut, kuvernööri oli telefoneerannut
hänelle minusta, hän käski toimittamaan minun paperini kuntoon. Ja niin
sain vihdoinkin passini. Siinä sanotaan, että minä saan vapaasti
matkustaa ja oleskella kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa.

Seuraavana päivänä sattui herra Samuraijeff tulemaan kadulla vastaan,
hän tuli kysymään olinko saanut passini, antoi kättä ja toivotti
onnellista kotimatkaa.

Poliisikamarista palatessani poikkesin pankkiin rahaa vaihtamaan. Tämän
yhteydessä en malta olla pientä kuvaavaa juttua kertomatta. Olin
lähtenyt kotoa k:lo 10 ja sanonut tulevani k:lo 12 kotiin, jolloin oli
tapana juoda teetä sakuskan kanssa. Pääsin kotiin likemmä 2, aika oli
mennyt vuoroa odotellessa. Tullessani oli talonväki aivan kauhuissaan.
Rouva oli valitellut: "se on aina tullut silloin kun on sanonut, ei
vielä milloinkaan ole ollut 12:n teeltä poissa. Varmaan joku on nähnyt
kun hän pankissa vaihtoi tuhannen ruplan seteliä, on hänen ryöstänyt ja
murhannut." Rouva tahtoi hälyyttää kaikki Tchitan poliisit minua
etsimään. Pojat olivat rauhoittaneet äitiään. "Odotetaan vielä yksi
tunti, jollei hän sen kuluessa tule, niin sitten ilmoitetaan." -- Niinä
päivinä tapahtui paljon ryöstöjä ja murhia Tchitassa.

Passin saatuani valmistauduin lähtemään. Sanoin jäähyväiset
herttaisille ystävilleni tohtori Lepinin ja tuomari Gerken perheille ja
muille tutuilleni. Tohtori Bergman oli jo vähän aikaisemmin saanut
muuttaa kotiinsa Irkutskiin. Koko elämäni ajan säilytän heidän
muistoaan kiitollisessa mielessä. Lujasti päätimme joskus vielä tavata
toisiamme. Ja niin läksin matkalle länttä kohti kevään koittaessa
kylmään Siperiaan, ensimäisten kevätkukkien puhjetessa, ystävieni
saattamana, hyvillä eväillä varustamana 10 p:nä huhtikuuta.

Aluksi matkustin vain Irkutskiin, jossa aioin viipyä muutamia päiviä.
Baikaljärven sivuutin nytkin illalla ja yöllä, joten siitä näin vaan
vähän. Jää näkyi sen vielä peittävän. Irkutskiin tulin 32 tunnin
rautatiematkan jälkeen varhain aamulla. Sikäläisiä ystäviä oli asemalla
vastassa hilpeinä ja iloisina. Eräässä suhteessa tulin Irkutskiin
kriitillisenä aikana -- Angara-joesta lähtivät jäät paraillaan. Hyväksi
onneksi oli jäiden lähtö jo niin pitkälle edistynyt, että pääsi
höyrylaivalla jäiden välistä joen yli kulkemaan.

Irkutskissa vietin muutamia miellyttäviä päiviä tuttavieni
tanskalaisten Jensenien ja tohtori Bergmanin parissa, kävin
pääsiäiskirkossa ja varustauduin matkalle.

Paikan saanti junassa tuotti vaikeuksia. Halusin paikkaa junassa ja
vaunussa, joka menisi yhtämittaisesti Irkutskista Pietariin. Seisoin
puolen päivää turhaan jonossa. Viimein neuvottiin minua kääntymään
välittäjän puoleen. Hän toimittikin minulle piletin ja tyytyi hyvin
kohtuulliseen vaivanpalkkioon.

Huhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu
ponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle
kotimatkalleni.

Iloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin
muutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen
tottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta
oli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut
niin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli
niitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.

Matkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä
ja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä
tuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin
kauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme
sen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema,
pysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä
pysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki
matkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se
tuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä
olemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään.
Junan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo
puoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla.
Pesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään
pois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin
iloisia. -- Shirookaja ruskaja natura.

Olin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen
rouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä
kupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet
karkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella
puolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani
suomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti.
Joka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat.
Aamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita
sanoja.

Matka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin
omituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä
oli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava
rintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät
sotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän
täytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen.
Meidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä
ahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli
paljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi
kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla,
kummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä
sillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme
sotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja
hyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me
kutsuimme heitä "meidän sotamiehiksemme", aamuin illoin tervehdimme
toisiamme, puhelimme keskenämme. -- Yksikin nuori siperialainen
sotamies oli matkalla Tornioon. -- Asemilla he suojelivat meidän
vaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta
oli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu
pitää puhtaana. Provodnik -- vaununpalvelija sitä päätään pudistellen
aina valitteli.

Usein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun
kotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin
epätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani
odotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa
pakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan
kieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä
kokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani
oli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin
saanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista
useita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat
olivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille
urille.

Jumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.

Pietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin
ja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin
Viipuriin, kotimaahan, Suomeen.

Viipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin
sulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä
myöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä
14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun
matkalle lähtiessäni.








End of Project Gutenberg's Vankilasta ja Siperiasta, by Oskar Relander

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKILASTA JA SIPERIASTA ***

***** This file should be named 54447-8.txt or 54447-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/4/4/4/54447/

Produced by Jari Koivisto

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.