Sosialismi ja individualismi

By Oscar Wilde

The Project Gutenberg EBook of Sosialismi ja individualismi, by Oscar Wilde

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Sosialismi ja individualismi

Author: Oscar Wilde

Translator: J. H. Vehkamäki

Release Date: December 7, 2014 [EBook #47573]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SOSIALISMI JA INDIVIDUALISMI ***




Produced by Juha Kiuru






SOSIALISMI JA INDIVIDUALISMI

Kirj.

Oscar Wilde


Suomentanut J. H. Vehkamäki



Suomen sos.-dem. Nuorisoliiton kustannuksella
Tampereella 1919.

Tampereen Työväen Kirjapaino.






OSCAR WILDE.


Oscar Wilde (ua'ild), maailman kuulu englantilainen kirjailija,
oli syntynyt Dublinissa v. 1856 irlantilaisista vanhemmista. Hänen
isänsä oli kuuluisa silmä- ja korvalääkäri William Wilde ja äitinsä
tunnettu runoilijatar ja lentolehtisten kirjoittajatar Jane Elgee,
jolta hän lienee perinyt kirjalliset taipumuksensa. -- Harjoitettuaan
opinnoita Dublinissa ja Oxfordissa teki Wilde v. 1877 matkan Italiaan
ja Kreikkaan, missä hän sai paljon vaikutteita vastaista tuotantoansa
varten. Hänen kirjallinen uransa alkoikin kohta sen jälkeen. V. 1878
valmistui hänen palkittu runoelmansa "Ravenna" ja pari vuotta myöhemmin
ilmestyi hänen ensimäinen runokokoelmansa "Poems", minkä jälkeen
tulivat julkisuuteen runoelmat "The Spinx" ja "The harlot's house" ynnä
joukko yksityisiä runoja. Näihin aikoihin teki hän myös luentomatkan
Pohjois-Amerikaan ja sieltä palattuaan samanlaisen Englantiin sekä
kirjoitti ensimäisen näytelmänsä "The duchess of Padua", joka vasta
v. 1904 pääsi ilmestymään -- saksalaisena käännöksenä. Vv. 1887-89
julkaisi hän "The woman's world"-nimistä kirjallista muotilehteä,
minkä jälkeen voidaan sanoa alkaneen hänen varsinainen tuotantonsa.
Hänen kirjoittamistaan näytelmistä, joilla aikoinaan oli tavaton
menestys, mainittakoon "Lady Windermere's fan", mikä ilmestyi v. 1892
ja on esitetty suomeksikin, sekä "A woman of no importance", "An
ideal husband" ja "The importance of being earnest", jotka kaikki
ilmestyivät v. 1895, samoin ranskaksi v. 1893 ilmestynyt "Salome",
jonka saksalainen Strauss on säveltänyt. Paitsi näytelmiä ansaitsee
mainitsemista myös hänen viehättävät kertomuskokoelmansa "The happy
prince and other stories", mikä on käännetty suomeksikin, ja "The house
of pomegranates", joista edellinen ilmestyi v. 1888 ja jälkimäinen
v. 1891, sekä järkyttävä romaani "The picture of Dorian Gray", joka
ilmestyi v. 1890 ja niinikään on käännetty suomeksi. Mainittava on
myös hänen essei- ja aforismikokoelmansa "Intentions" ja "Oscariana",
mitkä ilmestyivät, edellinen v. 1891 ja jälkimäinen v. 1895, jolla
välin julkaistiin myös hänen kootut runonsa: "Collected poems".
Tähän aikaan olikin Wilde jo kohonnut maineensa huipulle. Mentyään
v. 1884 naimisiin eleli hän Lontoossa ylellistä taiteilija-elämää
ollen sen ajan seurapiirien jumaloitu suosikki, mihin osaltaan lienee
vaikuttanut myös hänen kaunis ulkomuotonsa ja hieno esiintymistapansa.
Mutta tähän aikaan tapahtui myös tuhoisa käänne hänen elämässään. Hän
nimittäin tuomittiin eräänlaisesta siveellisyysrikoksesta kahdeksi
vuodeksi ankaraan kuritushuonerangaistukseen, mikä hänet täydellisesti
masensi. Sen jälkeen hän eleli kaikkien hylkäämänä ja kovassa
kurjuudessa Parisissa käyttäen salanimeä Sebastian Melmoth. Siellä
hän myös kuoli v. 1900. Ennen kuolemaansa sanotaan hänen vaipuneen
välinpitämättömyyteen ja juoppouteen sekä kääntyneen katoliseen uskoon.
Vaimostaan, joka kuoli pari vuotta ennemmin, oli hän myös eronnut.
Lankeemuksensa jälkeen kirjoitti hän kuitenkin vankilassa ollessaan
vielä pari huomattavaa kirjaa, nimittäin runoelman "Ballad of Reading
gaol", joka ilmestyessään v. 1898 herätti tavatonta huomiota, sekä
tunnustuskirjansa "De profundis", joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa
jälkeen ja on käännetty suomeksikin. -- Wilde oli erinomaisen lahjakas
kirjailijanero, joka taiteen ja yleensä kauneuden palvomiseen omisti
koko elämänsä. Siitä antaa loistavan kuvan nyt esillä oleva teoskin,
vaikkakaan se ei ole hänen huomatuimpiaan.

_Suomentaja_.






SOSIALISMI JA INDIVIDUALISMI




Suurin etu sosialismin toteutumisesta olisi epäilemättä se, että me
vapautuisimme työskentelemästä muiden hyväksi, mikä hävettävä pakko
nykyisissä oloissa niin raskaasti kohtaa melkein jokaista. Sillä tuskin
kukaan voi sitä todella välttää.

Vuosisatojen kuluessa ovat kyllä joskus muutamat mainiot miehet, kuten
etevä tutkija Darwin, suuri runoilija Keats, terävä arvostelija Renan
ja harvinainen taiteilija Flaubert, jaksaneet erottautua muista ja
vapautua heidän vaatimuksistaan eli, kuten Plato sanoo: "vetäytyä
muurin taakse suojaan" ja siten arvaamattomaksi hyödyksi sekä itselleen
että koko maailmalle saavuttaneet oman minänsä täydellisyyden. Mutta
se on vain poikkeus. Yleensä ihmiset pilaavat elämänsä auttamattomasti
liialla epäitsekkyydellä, minkä alaisia he melkein kokonaan ovat. He
näkevät ympärillään kauhistuttavaa köyhyyttä, iljettävää rumuutta ja
hirvittävää kurjuutta, minkä kaiken pakostakin täytyy voimakkaasti
liikuttaa heidän tunteitaan. Ihmisen tunteet ovat nimittäin herkemmät
kuin hänen järkensä, sääli ja myötätunto kärsiviä kohtaan on mukavampi
kuin rakkaus ajattelemiseen. Ja siksi pyrkivätkin he ihmeteltävällä
innolla, vaikka väärään suuntaan, oikein tosissaan ja hyvin hellästi
parantamaan sitä pahaa, mitä he näkevät ympärillään. Heidän rohtonsa
eivät kuitenkaan paranna tautia, ne vain pitkittävät sitä. Niin, heidän
rohtonsa ovat oikeastaan yhtenä syynä siihen.

He koettavat toisin sanoen ratkaista köyhyyskysymyksen pitämällä köyhiä
hengissä eli, kuten erään vissin suunnan pyrkimyksenä on: huolehtimalla
heidän toimeentulostaan.

Mutta se ei ole mikään ratkaisu, paha vain sen kautta enentyy.
Varsinaisena tarkoituksena täytyy olla koettaa saada yhteiskunta
sellaiselle pohjalle, että köyhyys on mahdoton. Siinä suhteessa
kuitenkin ovat juuri epäitsekkäät hyveet esteenä. Sillä, kuten ne
orjien omistajat olivat pahimmat, jotka kohtelivat orjiaan hyvin siten
estäen tuon säännöstön iljettävyyttä selvenemästä sen alaisille ja
herättämästä sivullisten huomiota, niin ovat nykyisissä oloissa ne
ihmiset vahingollisimmat, jotka tahtovat tehdä eniten hyvää. Niinpä
olemmekin vihdoin tulleet siihen, että miehet, jotka todella ovat
harrastaneet tätä kysymystä ja tuntevat elämää -- sivistyneet miehet,
jotka elävät Itä-Lontoossa -- esiintyvät rukoillen yhteiskuntaa
vähentämään epäitsekkäitä tunteitaan ja sääliään, hyväntekeväisyyttään
ja muuta sellaista. He perustelevat tätä sillä, että sellainen
armeliaisuus alentaa ja laskee siveellisyyttä. Ja siinä he ovatkin
aivan oikeassa. Sääli aiheuttaa paljon syntejä.

Vielä kerran täytyy sanoa, että on hävytöntä käyttää yksityisomaisuutta
lieventämään sitä kauhistuttavaa pahaa, mikä johtuu juuri siitä
itsestään. Se on hävytöntä, mutta ei lojaalista.

Sosialismin vallitessa tulee tietysti kaikki olemaan toisenlailla.
Ei ole enään ihmisiä, jotka elävät löyhkäävissä luolissa ja ovat
puetut haiseviin rääsyihin, ei kasvateta kivulloisia lapsia likaisessa
ja epäterveellisessä ympäristössä. Kenenkään turvallisuus ei jää
riippumaan säästä, kuten nyt. Kun pakkanen tulee, ei ole satoja
tuhansia työttömiä, jotka pöyristyttävässä kurjuudessa kiertävät
katuja ja ruikuttaen pyytävät kanssaihmisiltään almua tai kiistelevät
kodittomien iljettävästä turvapaikasta saadakseen palasen leipää
ja yösijan. Kukin on saava osansa yhteisestä hyvinvoinnista ja
yhteiskunnan eduista. Ja kun pakkanen tulee, ei kukaan sen kautta joudu
huonompaan asemaan.

_Toiselta puolen taas on sosialismilla juuri siksi arvoa, että se
johtaa individualismiin_.

Sosialismi eli kommunismi tai -- miten tahansa sitä tilaa sitten
kutsutaankin, on antava yhteiskunnalle takaisin sen oikean luonteen
kauttaaltaan terveen järjestelmällisyyden kautta, se kun muuttaa
yksityisomaisuuden yhteiseksi ja asettaa kilpailun sijaan yhteistyön
sekä takaa yleensä jokaiselle jäsenelle aineellisen hyvinvoinnin. Se
vasta luo elämälle oikean pohjan ja kehän. Mutta jotta elämä voitaisiin
kehittää korkeimpaan täydellisyyteensä, tarvitaan vielä jotain lisäksi,
tarvitaan -- yksilöllisyyttä.

Jos sosialismi tulee omavaltaiseksi, t.s. jos sen toteuduttua muodostuu
hallituksia, jotka ovat varustetut taloudellisella vallalla kuten nyt
poliittisella, jos me sanalla sanoen saamme teollisuustyranniuden,
niin joudumme ojasta allikkoon. Nyt voivat hyvin monet ihmiset
yksityisen omistusoikeuden vallitessa ja sen avulla saavuttaa jonkun
varman, jos kohta rajoitetun määrän yksilöllisyyttä. Heillä joko
ei ole pakkoa työskennellä elämisensä ylläpitämiseksi tai sitten
heillä on tilaisuus valita itselleen toimiala, mikä vastaa heidän
harrastuksiaan ja huvittaa heitä. Sellaisia ovat runoilijat, tutkijat,
filosoofit, ajatustyöntekijät -- sanalla sanoen oikeat ihmiset, ne
ihmiset, jotka ovat tehneet itsensä todellisiksi ja joissa koko
ihmiskunta osittain on toteutunut. Toiselta puolen taas on paljon
ihmisiä, joilla ei ole yksityisomaisuutta ja jotka ovat aina vaarassa
joutua nälkään ja puutteeseen; sen takia he ovat pakotettuja tekemään
juhdan työtä, työtä, joka ei ensinkään tyydytä heitä, mutta mihin he
näkevät itsensä pakotetuiksi rukouksia kuulemattoman, tolkuttoman ja
alentavan hädän tyranniuden edessä. Sellaisia ovat köyhät. Heissä ei
ole mitään kehuttavaa, ei viehätystä puheessa, ei sivistystä eikä
kehitystä, ei hienostunutta nautintoa, ei mitään elämäniloa. Heidän
kootusta voimastaan ammentaa yhteiskunta kuitenkin paljon aineellista
hyvinvointia. Mutta ainoana hyötynä onkin tämä aineellinen tulos,
köyhä itsessään on ihan arvoa vailla. Hän on katoava atomi voimasta,
mihin hän itse niin pitkälle kuin häntä seurataankin häviää ja mikä
mieluummin näkeekin hänen häviävän, koska hän siten on auliimpi.

Voidaan tietenkin sanoa, että yksilöllisyys sellaisena kuin se esiintyy
yksityisomaisuuden edellytyksillä ei ole aina, eipä edes yleensä jaloa
ja ihailtavaa. Ja toiselta puolen taas, että köyhilläkin, vaikka
kehitys ja ylevyys puuttuvatkin heiltä, kuitenkin on monta hyvettä.
Molemmat väitteet ovat aivan oikeat. Omata yksityisomaisuutta on usein
hyvin turmelevaa, mikä luonnollisestikin on yhtenä syynä siihen,
että sosialismi tahtoo poistaa tämän säännöstön. Omaisuus on itse
asiassa taakkana. Joku vuosi sitten kierteli joukko ihmisiä ympäri
maata teroittaen mieliin, että omaisuus velvoittaa. He sanoivat sen
niin usein ja niin kiihkeästi, että kirkko viimein rupesi sanomaan
samaa. Nyt saadaan se kuulla joka saarnastuolista. Ja se onkin aivan
oikein. Omaisuus ei ainoastaan velvoita vaan se velvoittaa niin paljon,
että on tukala omistaa paljon. Alinomaa täytyy kiinnittää huomiota
liikeasioihin, yhtä päätä saa vastaanottaa vaatimuksia, tavan takaa
tulee häirittyä. Jos omaisuus tuottaisikin vain mielihyvää, voisimme
me suvaita sen, mutta sen velvollisuudet tekevät sen sietämättömäksi.
Rikkaiden nimessä täytyy meidän poistaa se.

Voidaan kernaasti myöntää, että köyhillä on hyveitä,
valitettavasti kyllä. Sanotaan usein, että köyhät ovat kiitollisia
hyväntekeväisyydestä. Osa on sitä epäilemättä, mutta _parhaat
köyhälistön joukosta eivät ole koskaan kiitollisia_. He ovat
kiittämättömiä, tyytymättömiä, vastahakoisia ja kapinallisia.
He tietävät, että hyväntekeväisyys on naurettavan riittämätön
takaisinmaksumuoto tai hellämielisyyden lahja, jota tavallisesti
seuraa häikäilemätön yritys tunkeutua heidän yksityiselämäänsä. Minkä
takia he olisivat kiitollisia niistä muruista, joita putoaa rikkaan
miehen pöydältä? Heidän oikea paikkansahan olisi pöydän ääressä, se
heidän tulisi vähitellen käsittää. Mitä taas tyytymättömyyteen tulee,
niin olisihan ihminen, joka olisi tyytyväinen sellaiseen ympäristöön
ja niin kurjaan asemaan, oikea nauta. Tyytymättömyys on jokaiselle,
joka tuntee historiaa, ihmisen varsinainen hyve. Tyytymättömyyden ja
kapinallisuuden kautta on edistykset tehty. Joskus ylistetään kyllä
köyhiä säästäväisyyden takia. Mutta säästäväisyyden suositteleminen
heille on yhtä luonnotonta kuin loukkaavaakin. Se on sama kuin
kehoittaa nälkään kuolevaa syömään vähemmän. Jos kaupunki- tai
maatyöläinen koettaisi säästää, olisi se suorastaan epämoraalista.
Sillä kukaan ei kai tahdo näyttää voivansa elää huonommin kuin huonosti
ruokittu kotieläin. Monet hylkäävätkin sen pitäen parempana ruveta
varastelemaan tai mennä vaivaistaloon, mikä monen mielestä on sama kuin
varastaa. Mitä kerjäämiseen tulee, niin on kyllä varmempaa kerjätä
kuin varastaa, mutta jalompaa on sittenkin varastaa kuin kerjätä. Itse
asiassa on köyhä mies, joka on kiittämätön, säästämätön, tyytymätön
ja kapinoiva, kukaties todellinen henkilöllisyys, jolla on päässään
muutakin kuin täitä. Joka tapauksessa hän on ainakin terveellinen
vastalause. Mitä taas kunnon köyhiin tulee, niin voidaan tietysti
tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta arvoa heille on vaikea antaa.
He ovat antautuneet neuvotteluihin vihollisensa kanssa ja myyneet
esikoisoikeutensa hernerokkaan. Heidän täytyykin olla äärettömän
tyhmiä. Voin täydellisesti ymmärtää, että mies antaa arvoa laeille,
jotka suojaavat ja sallivat koota yksityisomaisuutta, niin kauan kuin
hän itse näissä olosuhteissa saattaa luoda itselleen kauniin ja ihanan
elämän. Mutta se on minulle ihan käsittämätöntä, kuinka kukaan, jonka
elämän sellaiset lait sotkevat ja pilaavat, voi suvaita niitä yhä
edelleen.

Kuitenkin on selitys tähän itse asiassa helppo löytää. Se kuuluu aivan
yksinkertaisesti näin: Köyhyys ja kurjuus vievät niin täydellisesti
rappiolle ja lamauttavat ihmisluonteen niin, ettei joku luokka koskaan
tule oikein tietämään omia kärsimyksiään. Se täytyy heille muiden
sanoa, ja usein he eivät edes usko näitäkään. Mitä monet työnantajat
sanovat agitaattoreita vastaan, on kieltämättä totta. Agitaattorit
ovat jonkunlaisia rauhanhäiritsijöitä, jotka lähtevät liikkeelle aivan
tyytyväisten kansankerrosten joukkoon ja kylvävät tyytymättömyyttä
heidän keskuuteensa. Senpä tähden juuri agitaattorit ovat niin tuiki
välttämättömiä. Ilman heitä ei meidän vaillinaisessa yhteiskunnassamme
tehdä ainoatakaan kehitysaskelta. Kun orjuus poistettiin Amerikassa,
ei se tapahtunut minkään liikkeen johdosta orjien puolelta, ei edes
minkään heidän taholtaan esitetyn halun perusteella tulla vapaiksi.
Se tuli itse asiassa poistettua muutamien agitaattorien jyrkästi
lainvastaisen menettelyn kautta Bostonissa ja muilla seuduilla,
miesten, jotka itse eivät olleet orjia eivätkä orjien omistajia
ja joilla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä koko asian kanssa.
Ja kummallista on, etteivät he orjilta itseltään saaneet mitään
mainittavaa apua ja tuskin näiden myötätuntoakaan. Kun orjat sodan
loputtua pääsivät vapauteen, niin täydelliseen vapauteen, että heillä
oli mahdollista kuolla nälkäänkin, kärsivät he katkerasti uudesta
asiaintilasta. Ajattelevalle ihmiselle on murheellisin tapaus Ranskan
vallankumouksen aikana -- ei Maria Antoinetten mestaus, joka otettiin
hengiltä sen takia, että oli kuningatar, vaan Vendén puti puhtaaksi
ryöstettyjen talonpoikien kapina, he kun vapaaehtoisesti syöksyivät
kuolemaan läänitysaatelin kauniin asian puolesta!

On siis selvää, ettei omavaltainen sosialismi sovi. Nykyisen
järjestelmän aikana voi ainakin hyvin suuri luku ihmisiä elää
jossakin määrin vapaasti, itsetietoisesti ja onnellisesti, mutta
teollisuuskasarmijärjestelmän eli taloudellisen tyranniuden aikana
ei kenelläkään ole tilaisuutta siihen. On huonosti, että osa meidän
yhteiskuntamme jäsenistä todella on orjuudessa, mutta se ehdotus, että
kysymys ratkaistaisiin niin, että koko yhteiskunta orjuutettaisiin on
lapsellinen. Jokaisella täytyy olla täydellinen vapaus valita itse
työnsä. Pakkoa ei saa olla missään muodossa. Jos pakkoa käytetään, ei
työ tule hyvää tekijältään eikä tyydytä muita.

Voin tuskin uskoa, että kukaan nykyaikainen sosialisti ehdottaisi,
että jonkun tarkastajan olisi joka aamu käytävä huoneissa katsomassa,
että kaikki kansalaiset ovat nousseet ylös ja valmistuneet 8-tuntista
ruumiillista työtään varten. Ihmiskunta on päässyt tämän kehityskauden
yli ja se jättää sen elämistavan niille ihmisille, joita järjettömästi
kyllä kutsutaan rikollisiksi. Mutta myönnän, että monta sosialistista
katsantokantaa, joihin olen perehtynyt, minusta näyttää haittaavan
jonkunlainen kuviteltu omavaltaisuus, jos kohtakaan ei todellinen
pakko. Omavaltaisuus ja pakko eivät tietenkään voi tulla kysymykseen.
Kaikki yhtyminen pitää olla vapaaehtoista. _Vain vapaaehtoisissa
yhdistyksissä on ihminen kaunis_.

Mutta voidaan kysyä, missä määrin yksilöllisyys, jonka kehitys nyt
enemmän tai vähemmän riippuu yksityisomaisuudesta, tulee saamaan hyötyä
sen poistamisesta. Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen. Totta
kyllä, että nykyisissä oloissa monet miehet, joilla on ollut varoja,
kuten Byron, Shelley, Browning, Viktor Hugo, Baudelaire ja muut, ovat
voineet kehittää enemmän tai vähemmän täydellisesti henkilöllisyyttään.
Ainoakaan näistä miehistä ei tehnyt yhtä päivätyötä palkan takia.
He olivat vapaita köyhyydestä. Siitä heille oli tavaton etu muiden
rinnalla. Kysymys on siis siitä, tulisiko yksilöllisyyttä hyödyttämään,
jos näin suuri etu poistettaisiin. Olettakaamme niin ollen, että se
poistetaan. Miten käy silloin yksilöllisyyden? Mitä hyötyä sille olisi
siitä?

Siitä olisi se hyöty, että uusissa olosuhteissa yksilöllisyys tulisi
paljon vapaammaksi, kauniimmaksi ja voimakkaammaksi. En puhu vain
yksilöllisyyden suurista mielikuvitustöistä sellaisissa runoilijoissa,
joista äsken mainitsin, vaan siitä todella suuresta yksilöllisyydestä,
joka on tavattavissa kaikkialla ihmiskunnassa. Sillä yksityisomaisuus
on itse asiassa vahingoittanut ja himmentänyt yksilöllisyyttä siinä,
että se sekoittaa ihmisen siihen, mitä hän omistaa. Se on johtanut
yksilöllisyyden harhateille. Se on asettanut hänen määräkseen ei
kasvamisen vaan voiton saamisen. Ihminen on ruvennut luulemaan, että
pääasia on omistaminen, eikä tiedä, että se on oleminen. _Kuitenkaan
ei ihmisen tositäydellisyys ole siinä, mitä hän omistaa, vaan siinä,
mitä hän on_. Yksityisomaisuus on hävittänyt oikean yksilöllisyyden ja
luonut sijaan väärän. Näännyttämällä yhden osan yhteiskuntaa nälkään
on se riistänyt tältä osalta mahdollisuuden yksilöllisyyteen. Mutta
se on riistänyt myös muultakin osalta yhteiskuntaa mahdollisuuden
yksilöllisyyteen sillä, että se on vienyt sen väärälle tielle ja
rasittanut sitä. Ihmisen yksilöllisyys on niin imeytynyt hänen
omaisuuteensa, että Englannissa esimerkiksi lain mukaan rikosta, joka
kohdistuu ihmisen omaisuuteen, käsitellään tavallisesti ankarammin
kuin rikosta, joka kohdistuu henkilöön itseensä. Ja hyvän porvarin
tuntomerkkinä katsotaankin yhä olevan, että hänellä on omaisuutta.
Se valppaus, mikä on tarpeen rahojen ansaitsemiseksi, on niinikään
siveellisiä käsitteitä höllyttävä. Sellaisessa yhteiskunnassa
kuin meidän, missä rahalla saa arvon ja yhteiskunnallisen aseman,
kunniaa ja mainetta, tittelit ja muut, mitä mieli tekee, ottaa
ihminen päämääräkseen -- kunnianhimoinen kun on luonteeltaan --
koota omaisuutta ja jatkaa sitä liiallisuuksiin asti, kunnes väsyy,
haalien sitä kokoon vielä sittenkin, kun hän jo on kerännyt enemmän
kuin tarvitsee tai voi käyttää, ja senkin jälkeen, kun hän siitä ei
enää saa huvia eikä tiedä sen määrää. Ihminen tekee työtä henkensä
kaupalla hankkiakseen itselleen omaisuutta, ja se ei olekaan ensinkään
ihmeteltävää, kun ottaa huomioon ne tavattomat edut, jotka johtuvat
omaisuudesta. Täytyy valittaa, että yhteiskunta on niin rakennettu,
että ihminen on teljetty kaivokseen, missä hän ei voi päästää vapaasti
kehittymään kaikkea sitä kaunista ja ihanaa, mitä hänessä on, ja missä
hän itse asiassa on vailla todellista elämänhalua ja iloa. Ja lisäksi
on hänen elämänsä nykyisissä oloissa hyvin epävarma. Rikas kauppias voi
joka hetki elämässään -- ja niin tapahtuu usein -- ilman omaa syytään
joutua olosuhteiden varaan, mihin hän ei voi vähääkään vaikuttaa.
Hitusen enemmän myrskyä kuin tavallista tai pikainen sään vaihdos
taikka joku muu jokapäiväinen tapahtuma vain -- ja hänen laivansa
vajoaa, hänen keinottelunsa epäonnistuvat, hänestä tulee köyhä mies,
jolla ei ole enää yhteiskunnallista asemaansa. Mikään ei tietenkään
pitäisi voida vahingoittaa ihmistä paitsi hän itse. Mikään ei yleensä
saisi tehdä ihmistä köyhemmäksi. Mitä on ihmisessä itsessään, sen hän
todella omaa, muun tulee olla merkityksetön.

Vasta sitten, kun yksityisomaisuus tulee poistettua, saamme me siis
todellisen, kauniin ja terveen yksilöllisyyden. Kukaan ei enään
tule kuluttamaan elämäänsä turhaan kokoamalla itselleen tavaraa
ja arvopapereita. Silloin tullaan elämään. Niin, elämään -- miten
harvinaista se onkaan maailmassa! Useimmat ihmisethän ovat vain
olemassa, ei sen enempää.

Saattaa kysyä, olemmeko me edes koskaan nähneet, että joku
henkilöllisyys olisi saavuttanut elämässään täydellisyyden. Kyllä,
mutta vain mielikuvituksellisen taiteen piirissä, todellisuudessa
emme sitä milloinkaan ole havainneet. Caesar, niin sanoo Mommsen,
oli perin täydellinen ihminen. Mutta miten hirveän epävarma olikaan
hänen olemassa olonsa! Kaikkialla missä on mies, joka käyttää valtaa,
on myös toinen, joka vastustaa sitä. Caesar oli hyvin täydellinen,
mutta hänen täydellisyytensä oli liian vaarallisella tiellä. Marcus
Aurelius oli täydellinen ihminen, sanoo Renan. Niin, suuri keisari
oli kyllä täydellinen. Mutta miten sietämättömät olivatkaan ne
ikuiset vaatimukset, jotka asetettiin hänelle! Hän horjui Rooman
valtakunnan painon alla. Hänen täytyi ymmärtää, miten hullua oli, että
yksi ainoa mies olisi kantanut koko taakan tuosta jättiläismäisestä
maailmanvallasta. Täydellisellä ihmisellä tarkoitan minä sellaista,
joka voi elää täysin yhtenäistä elämää olosuhteista riippumatta,
sellaista, jota ei revitä eikä raadella ja joka ei käy kokoon eikä
ole aina vaaran alaisena. _Useimmat henkilöllisyydet ovat pakostakin
olleet kumousmiehiä. He ovat tuhlanneet puolet voimistaan taisteluihin
muun maailman kanssa_. Byron'in henkilöllisyys esim. sai kauhean
kolauksen taistelussa englantilaisten tyhmyyttä, teeskentelyä ja
poroporvarillisuutta vastaan. Sellaiset taistelut eivät nimittäin
aina terästä voimia, vaan päinvastoin päästävät usein heikkouden
aivan rajattomasti versomaan. Niinpä ei Byron'kaan koskaan voinut
antaa meille, mitä hän olisi voinut. Shelley onnistui siinä suhteessa
paremmin. Kuten Byron, jätti hänkin Englannin niin pian kuin
mahdollista. Mutta hän ei ollut niin tunnettu. Jos englantilaiset
olisivatkin tietäneet kuinka suuri runoilija hän itse asiassa oli,
olisivat he kyllä hyökänneet hänen kimppuunsa, ja toimittaneet
hänelle niin epämukavan elämän kuin mahdollista. Mutta hän ei
näytellyt yhteiskunnassa mitään osaa ja säästyi niin ollen jossain
määrin. Hänessäkin on kuitenkin kumouksellinen piirre hyvin vahva.
Mutta täydellisen henkilöllisyyden tunnusmerkkinä ei sentään ole
kumouksellisuus, vaan sopusointu.

Ihmisen oikea henkilöllisyys, kun se kerran meille näyttäytyy,
on herättävä hieman ihmettelyä. Se on kehittyvä luonnollisesti
ja yksinkertaisesti, kuten kukka tai puu kasvaa. Se ei saa olla
taistelussa. Se ei saa koskaan näyttää toteen eikä väitellä. Sen
ei tarvitse todistella mitään maailmassa. Se on tietävä kaikki ja
kuitenkin tuleva toimeen ilman tieteellistä työtä. Se on oleva viisas.
Sen arvoa ei mitata aineellisissa esineissä. Hän ei ole omistava
mitään, mutta kuitenkin omaava kaikki. Ja kuinka paljon häneltä
otetaankin, on hän aina yhä oleva rikas. Hänen ei tarvitse aina vaivata
itseään huolehtimalla toisista tai vaatimalla heiltä, että olisivat
samanlaisia kuin hänkin. Hän on pitävä heistä juuri siksi, että he
ovat toisenlaisia. Ja kuitenkin hän sillä, ettei hän vaivaa itseään
huolehtimalla toisista, auttaa kaikkia, kuten joku kaunis auttaa muita
olemalla sitä mitä on. Ihmisen henkilöllisyys on oleva ihmeellinen. Se
on oleva merkillinen, kuten lapsen henkilöllisyys.

Sen kehittymistä on edistävä kristinusko, jos ihmiset omaksuvat sen,
mutta se tulee varmasti toimeen ilman sitäkin, jollei sitä haluta.
Sillä se ei ole antava rajoittaa itseään menneisyyden tähden eikä
vaivaava itseään sillä, mitä on tapahtunut tai ollut tapahtumatta.
Se ei myöskään ole tunnustava muita lakeja kuin omansa eikä muuta
auktoriteettia kuin omansa. Kuitenkin on ihminen rakastava niitä, jotka
ovat olleet edellytyksenä hänen valtavalle henkilöllisyydelleen, ja
usein muisteleva heitä. Eräs näistä on Kristus.

"Tunne itsesi", oli luettavana vanhan maailman pääovien yläpuolella.
Uuden ajan pääovien otsakirjoituksena on oleva: "Ole itsesi!" Ja niin
kuului Kristuksenkin käsky ihmisille aivan yksinkertaisesti: "Ole
itsesi!" Siinä on Kristuksen salaisuus.

_Kun Jesus puhuu köyhistä, tarkoittaa hän aivan yksinkertaisesti
henkilöllisyyksiä, kun taas rikkaista puhuessaan hän tarkoittaa väkeä,
joka ei ole kehittänyt henkilöllisyyttään_. Jesus eli yhteiskunnassa,
joka samoin kuin meidänkin salli yksityisomaisuuden kokoamisen,
ja se evankeliumi, jota hän saarnasi, merkitsi, että sellaisessa
yhteiskunnassa oli etu elää huonolla ja riittämättömällä ruualla,
olla puettu likaisiin ja repaleisiin vaatteisiin, asua ahtaissa ja
epäterveellisissä huoneissa, ja vahinko elää terveellisissä, valoisissa
ja mukavissa olosuhteissa. Sellainen käsityskanta olisi kuitenkin
silloinkin ollut myös Palestinassa väärä ja olisi sitä vielä enemmän
nykyään varsinkin meidän ilmanalassamme. Sillä mitä pohjoisemmaksi
ihminen asettuu asumaan, sitä välttämättömämmiksi käyvät aineelliset
tarpeet. Ja onhan meidän yhteiskuntamme sitä paitsi äärettömän paljon
enemmän mutkisteltu kuin mikään vanhanajan yhteiskunta ja ilmeneehän
siinä paljon räikeimpinä vastakohdat ylellisyyden ja köyhyyden välillä
kuin koskaan missään vanhanajan yhteiskunnassa. Mitä Jesus tarkoitti,
ilmenee seuraavasta. Hän sanoi: "Sinulla on ihmeellinen henkilöllisyys.
Kehitä sitä! Ole itsesi. Älä usko, että täydellisyytesi on siinä, mitä
kokoot tai omistat. Täydellisyytesi on sinussa itsessäsi. Kun sinä vain
osaat tehdä sen todelliseksi, ei sinun tarvitse olla rikas. Tavallinen
rikkaus voidaan ihmiseltä varastaa. Oikeata ei. Sielusi aarreaitassa
on olemassa äärettömän paljon arvokasta, mitä ei sinulta voida ottaa
pois. Koeta, siis järjestää elämäsi niin, etteivät ulkonaiset esineet
vahingoita sinua. Ja pyri vapaaksi henkilökohtaisesta omaisuudesta.
Se aiheuttaa alhaisia tekoja, ääretöntä kateutta ja ikuista vihaa.
Henkilökohtainen omaisuus hidastuttaa yksilöllisyyden kehitystä
joka askeleella. On huomattava, ettei Jesus koskaan sano, että
köyhät välttämättömästi olisivat hyviä tai rikkaat taas pahoja.
Sillä se ei olisi ollut totta. Rikkaat ovat luokkana parempia kuin
köyhät, he ovat siveellisiä, hienostuneita ja säädyllisiä. _On
olemassa vain yksi luokka yhteiskunnassa, joka ajattelee rahoja
enemmän kuin rikkaat -- ja se luokka on köyhät_. Köyhät eivät voi
ajatella muuta. Se on köyhyyden kirous. Jesus sanookin niin ollen,
että ihminen saavuttaa täydellisyytensä -- ei sen kautta, mitä hän
omistaa, eipä edes sen kautta, mitä hän tekee, vaan sen kautta, mitä
hän on. Niinpä esitetäänkin rikas nuorukainen, joka tuli Jesuksen
luokse neuvoa kysymään, aivan perin hyvänä porvarina, joka ei ollut
rikkonut kumpaakaan, ei valtion lakeja eikä siveyden käskyjä vastaan.
Hän on varsin mallikelpoinen tämän harvinaisen sanan tavallisessa
merkityksessä. Jesus sanoo hänelle: "Sinun tulee antaa pois
yksityisomaisuutesi. Se estää sinua tulemasta todella täydelliseksi.
Se kahlehtii sinua. Se on sinulle taakkana. Sinun henkilöllisyytesi ei
tarvitse sitä. Itsestäsi etkä ulkopuoleltasi löydät sinä, mitä sinä
todella olet ja tarvitset." Samoin sanoo hän opetuslapsilleen. Hän
kehoittaa heitä olemaan oma itsensä eikä välittämään muista asioista.
Mitä merkitsevät muut asiat? Ihminen on itsessään täydellinen. Kun he
tulevat maailmaan, asettuu maailma heitä vastaan. Se on välttämätöntä.
Maailma vihaa yksilöllisyyksiä. Mutta heidän ei pidä välittää
siitä. Heidän tulee olla hiljaa ja mukautua. Jos joku ottaa heidän
viittansa, niin tulee heidän antaa vielä takkinsakin osoittaakseen
sillä, ettei aineellisilla esineillä ole heille mitään arvoa. Kun
ihmiset pilkkaavat heitä, eivät he saa vastata. Mitä se tarkoittaa?
Mitä sanotaan ihmisestä, ei muuta häntä. Yleisellä mielipiteellä ei
ole mitään arvoa. Vieläpä, jos heitä vastaan käytetään väkivaltaa,
eivät he saa asettua vastarintaan. Sillä silloinhan he laskisivat alas
samalle matalalle astuimelle. Ja lopuksi voi ihminen olla täysin vapaa
vankilassakin. Hänen sielunsa on vapaa. Hänen henkilöllisyytensä voi
olla koskematon. Hänen mielensä saattaa olla tyyni. Ja ennen kaikkea
he eivät saa sekoittaa itseään muiden ihmisten asioihin. Tai millään
tavalla vaivata heitä. Henkilöllisyyden ympärillä on aina jotain hyvin
salaperäistä. Ihmistä ei aina voida tuomita tekojensa mukaan. Hän voi
noudattaa lakia ja kuitenkin olla arvoton. Hän voi rikkoa lakia ja
kuitenkin olla jalo. Hän voi olla huono tekemättä mitään pahaa. Hän voi
tehdä syntiä yhteiskuntaa vastaan ja tämän syntinsä kautta saavuttaa
tosi-täydellisyytensä.

Oli nainen, joka oli saatu kiinni aviorikoksesta. Meille ei ole
kerrottu hänen rakkaustarinaansa, mutta hänen rakkautensa oli täytynyt
olla suuri. Sillä Jesus sanoi, että hänen syntinsä oli oleva hänelle
anteeksi annettu -- ei hänen katumisensa takia, vaan siksi, että hänen
rakkautensa oli niin voimakas ja ihmeellinen. Sittemmin, vähän ennen
Jesuksen kuolemaa tuli tämä nainen, kun hän oli aterioimassa, hänen
luokseen ja voiteli kalliilla voiteella hänen tukkansa. Jesuksen
opetuslapset tahtoivat silloin estää naista tästä sanoen, että se oli
tuhlausta ja että ne rahat, joiden arvoinen voide oli, olisi paremmin
voitu käyttää köyhien ja vaivaisten avustamiseen. Mutta Jesus oli
toista mieltä. Hän teroitti mieliin, että ihmisten ruumiilliset tarpeet
olivat suuret ja säännöllisesti uusiintuvat, mutta että henkiset
tarpeet olivat vieläkin suuremmat ja että yhtenä ainoana jumalaisena
hetkenä siinä muodossa, jonka hän itse määrää, henkilöllisyys voi
saavuttaa täydellisyytensä. Maailma kunnioittaa naista vielä tänä
päivänä pyhänä.

Todellakin individualismissa on jotain ihmeellistä. Sosialismi
esim. poistaa perhe-elämän. Yksityisomaisuuden mukana on avioliitto
nykyisessä muodossaan katoava. Se on osa ohjelmasta, individualismi
korjaa tämän ja muuttaa sen kauneudeksi. Se muodostaa poistamalla
lain pakon vapaaehtoisen muodon, joka on edistävä henkilöllisyyden
täyttä kehittymistä ja tekee miehen ja naisen rakkauden kauniimmaksi
ja jalommaksi. Jesus tiesi sen. Hän torjui perhe-elämän vaatimukset,
vaikka ne hänen aikanaan ja yhteiskunnassaan olivat hyvin tarkat.
"Kuka on minun äitini? Kutka ovat veljiäni?" kysyi hän, kun hänelle
sanottiin, että nämä tahtoivat puhutella häntä. Kun taas eräs hänen
opetuslapsistaan pyysi häneltä lupaa mennä hautaamaan isäänsä, oli
hänen kauhea vastauksensa: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa."
Hän ei kärsinyt, että mitkään velvoitukset, mitkä tahansa ne sitten
olivatkaan, syrjäyttivät ihmisen henkilöllisyyttä.

Niin muodoin on siis henkilö, joka tahtoo viettää Kristuksen kaltaista
elämää, aivan täydellisesti oma itsensä. Hän saattaa olla suuri
runoilija tai suuri tutkija, nuori ylioppilas tai lammaspaimen
laitumella; näytelmänkirjoittaja kuten Shakespeare tai jumalainen
ihminen kuten Spinoza; leikkivä lapsi puutarhassa tai kalastaja,
joka heittää ulos verkkojaan. Ei tule kysymykseen, mitä hän on niin
kauan kuin hän valmistaa sieluaan. Kaikki jäljittely siveellisessä
suhteessa ja elämäntavoissa on huonoa. Jerusalemissa katuja
pitkin laahustaa tänä päivänä joku hullu, joka kantaa puuristiä
hartioillaan. Hän on sellaisen elämän perikuva, jonka jäljittely on
typistänyt kokoon. Isä Damien oli Kristuksen kaltainen, kun hän meni
maailmalle ja eli hyljättyjen joukossa, koska hän tässä työssä täysin
toteutti parasta itsessään. Mutta hän ei ollut enempää Kristuksen
kaltainen kuin Wagnerkaan, joka toi esiin sielunsa soitannossa, tai
Shelley, joka löysi sielunsa todellisuuden laulusta. Ei ole vain
yksi ainoa ihmistyyppi. On niin monta täydellistä henkilöllisyyttä
kuin epätäydellisiä ihmisiäkin on. Mies voi antaa myöten säälin
vaatimuksille ja kuitenkin olla vapaa. Mutta niihin vaatimuksiin, jotka
tahtovat tehdä kaikki yhtäläisiksi, ei kukaan voi myöntyä pysyäkseen
yhä kuitenkin vapaana.

Me olemme siis tuleva individualismiin sosialismin kautta. Asian
luontoon kuuluu, että valtion on tykkänään jätettävä hallitseminen.
Sen täytyy lakata siitä; sillä, kuten eräs viisas mies jo tuhansia
vuosia ennen Kristusta on sanonut, käy kyllä päinsä jättää ihmiskunta
rauhaan, mutta hallita sitä ei menesty. _Kaikki hallitsemistavat
ovat vääriä_. Rajaton itsevaltius on epäoikeudenmukainen jokaista
kohtaan, itsevaltiastakin, jolla todennäköisesti voisi olla parempikin
tehtävä. Harvainvalta taas on epäoikeudenmukainen joukkoja kohtaan.
Kansanvaltaan asetettiin kyllä aikoinaan suuria toiveita, mutta se
merkitsee aivan yksinkertaisesti, että kansa polkee itseään -- itsensä
tähden. Se on jo voitettu katsantokanta. Ja minun täytyy sanoa,
että siihen on jo aikakin. Sillä kaikki hallitusvalta on alentavaa.
Se alentaa niitä, jotka sitä käyttävät, yhtä hyvin kuin niitäkin,
joita vastaan sitä käytetään. Kun se menettelee väkivaltaisesti,
raa'asti ja julmasti, on sillä hyvä vaikutus siinä, että se valmistaa
kumouksellista mielialaa ja luo yksilöllisyyksiä, jotka tekevät lopun
siitä. Kun se taas osoittaa hyvänsuopeutta ja jakaa palkintoja ja
palkitsee, on se kauhean demoralisoiva. Ihmiset eivät silloin oikein
huomaa sitä taakkaa, joka on heidän kannettavanaan, ja viettävät
elämäänsä jonkinlaisella tyydytyksellä, kuten tyytyväiset kotieläimet;
he eivät huomaa, että he ajattelevat toisten ihmisten ohjeiden mukaan,
että he itse asiassa pitävät toisten ihmisten sommittelemia vaatteita
eivätkä koskaan yhtä ainoata hetkeä ole oma itsensä. "Joka tahtoo olla
vapaa", sanoi kerran eräs suuri ajattelija, "hänen täytyy olla luopio."
Mutta hallitseminen, joka pakottaa ihmiset mukautumaan ja tasoittelee
heitä, saa keskuudessamme aikaan sen, että raakalaisuus rupeaa
versomaan.

Hallitusvallan mukaan on myös lakiin perustuva

oikeus katoava. Siitä tulee olemaan suuri hyöty -- hyöty, jolla on
melkein arvaamaton arvo. Jos tutkimme historiaa -- ei korjailluista
painoksista, joita kansakouluja ja lukioita varten julkaistaan,
vaan väärentämättömistä lähteistä, niin aivan ällistymme -- ei
rikoksentekijäin tekojen johdosta, vaan niiden rangaistusten, joita
hyvät ihmiset ovat heille määränneet; _yhteiskunta raaistuu tavattoman
paljon enemmän tavallisen rangaistusuhan kuin tilapäisten rikosten
esiintymisen kautta_. Siitä käy ilman muuta ilmi, että mitä enemmän
on rangaistuksia uhkaamassa sitä useampia rikoksia se aiheuttaa.
Ja tämän onkin yleensä meidän aikamme lainsäädäntö tunnustanut
ottamalla tehtäväkseen supistaa rangaistuksia niin pitkälle kuin
mahdollista. Kaikkialla, missä niin on tehty, ovat tulokset olleet
mitä parhaat. Mitä vähemmän rangaistuksia, sitä harvempia rikoksia.
Kun rangaistukset viimein on poistettu, lakkaavat rikoksetkin tai,
mikäli niitä vielä esiintyy, pidetään niitä valitettavina mielenhäiriön
oireina, mikä taas on parannettava hyvällä hoidolla jättämällä
potilas lääkärin huostaan. Sillä ne, joita meidän päivinämme sanotaan
rikoksentekijöiksi, eivät itse asiassa ole mitään rikoksellisia.
Ei synti, vaan puute on meidän aikamme rikoksien äiti. Siitä juuri
johtuu, että meidän rikoksentekijämme luokkana sielullisessa suhteessa
niin vähän herättävät mielenkiintoa. He eivät ole mitään hävettäviä
Macbetheja tai kauhistuttavia Vautrineja. He ovat juuri sitä, mitä
samanarvoiset tusinaihmiset olisivat, jollei heillä olisi kylliksi
syötävää. Kun yksityisomaisuus on poistettu, ei enää tule olemaan
välttämätöntä tai tarpeellista tehdä rikosta; ne tulevat lakkaamaan.
Tietenkään eivät kaikki rikokset kohdistu omaisuuteen, vaikka nämä
rikokset kylläkin ovat sellaisia, joita Englannin lain mukaan,
mikä antaa enemmän arvoa ihmisen omaisuudelle kuin sille mitä hän
on, rangaistaan mitä julmimmalla tavalla ja kaikkein ankarimmin,
mikäli murhaa ei oteta lukuun ja kuolemanrangaistusta pidetään yhtä
huonona kuin kuritushuonetta, mistä muuten meidän rikoksentekijämme
ovat toista mieltä. Mutta vaikkapa joku rikos ei kohdistuisikaan
omaisuuteen, saattaa se silti johtua siitä kurjuudesta, katkeruudesta
ja alennuksesta, mitä meidän nurinkurinen yhteiskuntamme, jossa
yksityisomaisuus vallitsee, synnyttää, ja tulee niin ollen häviämään,
kun tämä järjestelmä poistetaan. Kun jokaisella yhteiskunnan jäsenellä
on niin paljon kuin hän tarvitsee eikä hänen kanssaihmisistään
kukaan häntä loukkaa, ei hänelläkään ole mitään aihetta vahingoittaa
muita. Kateus, mistä meidän aikanamme niin äärettömän monta
rikosta saa alkunsa, on tunne, joka on tarkoin sidottu meidän
omaisuuskäsitteeseemme; sosialismin ja individualismin toteutuessa on
se katoava. Sillä huomattava on, että kateus on ihan täydellisesti
tuntematon ilmiö kommunististen heimojen keskuudessa.

Jos nyt siis valtio ei saa hallita, saattaa kysyä, mitä sen sitten
tulee tehdä. Valtion tulee olla vapaaehtoinen yhdistys, joka järjestää
työn ja tuotannon sekä huolehtii välttämättömäin tavarainjaosta.
_Valtion tulee tehdä hyödyllistä, yksilön taas kaunista_. Kun
olen käyttänyt sanaa työ, en voi olla huomauttamatta vielä siitä,
että meidän aikanamme puhutaan ja kirjoitetaan paljon tyhmyyksiä
ruumiillisen työn muka arvokkuudesta. Mikään ruumiillinen työ ei
sinänsä ole arvokasta, vaan päinvastoin ylipäänsä vielä alentavaakin.
Ihmiselle on henkisyyden ja siveyden kannalta katsoen häpeällistä
tehdä sellaista, mikä ei häntä huvita, ja monenlaiset työt ovat varsin
ikäviä askarteluja, jollaisina niitä myös tulisi pitää. Sellainen
vastenmielinen toimi on esimerkiksi yhtämittaa kahdeksan tuntia
päivässä lakaista vaivalloista katupalasta ankarassa itätuulessa. Minun
mielestäni sitä on mahdotonta lakaista, jos otetaan varteen henkinen,
siveellinen tai edes ruumiillinen arvokkuus. Lakaista sitä ilolla olisi
ihan kauheata. Ihmisellä on vähän parempikin tarkoitus kuin poistaa
likaa. Sellaista työtä varten täytyy olla kone.

Minä en epäile, etteikö se aika tulisi. Tähän asti on ihminen enemmän
tai vähemmän ollut koneen orja; jotain naurettavan surkeata täytyy
olla siinä tosiasiassa, että ihminen niin pian kuin hän oli keksinyt
koneen, joka helpotti hänen työtään, alkoi kärsiä puutetta. Joku
yksityinen omistaa nyt koneen, joka työskentelee viidensadan ihmisen
edestä. Viisisataa ihmistä joutuu sen kautta työttömäksi, ja kun ei
heidän työvoimaansa tarvita, joutuvat he näkemään nälkää ja ryhtyvät
varastamaan. Yksityinen ottaa haltuunsa koneen tuotannon ja pitää sen,
jolloin hän omistaa viisisataa kertaa enemmän kuin hänellä pitäisi olla
-- ja, mikä on vielä tärkeämpi, todennäköisesti paljon enemmän kuin
hän tarvitsee. Jos taas kone olisi kaikkien omaisuutta, olisi siitä
kaikille hyötyä. Siitä olisi yhteiskunnalle mitä suurin hyöty. Kaikki
mekaaninen, yksitoikkonen ja voimia kysyvä työ, joka pakottaa ihmisen
tekemisiin vastenmielisten esineiden kanssa ja olemaan tympäsevissä
tilanteissa, on tehtävä koneella. Koneen täytyy työskennellä meitä
varten hiilikaivoksissa ja suorittaa muutamia terveydellisiä
palveluksia, sen tulee olla lämmittäjänä laivoissa ja puhdistaa
katuja sekä sadeilmalla toimittaa kaupunginpalvelijan tehtäviä,
sanalla sanoen tehdä kaikki, mitä on epämukavaa. _Nyt työntää kone
ihmiset syrjään, oikeissa olosuhteissa se on palveleva heitä_. Ei ole
epäilemistäkään, etteikö tulevaisuus kuulu koneelle. Kuten puu kasvaa
talonpojan maatessa, siten on konekin suorittava kaiken välttämättömän
ja epämukavan työn ihmiskunnan jalosti huvitellessa tai levätessä --
ei työ, vaan lepo on ihmisen määrä! -- ihmiskunnan luodessa kauniita
esineitä tai lukiessa kauniita asioita tai aivan yksinkertaisesti
katsellessa maailmaa ihmetellen ja nauttien. Asianlaita on nimittäin
niin, että sivistys tarvitsee orjia. Siinä suhteessa olivat
kreikkalaiset aivan oikeassa. Jollei ole orjia, jotka tekevät
vastenmielisen, tympäsevän ja vaikean työn, on sivistys ja kehitys
melkein mahdoton. Mutta ihmisen orjuuttaminen on epäoikeudenmukaista,
epävarmaa ja alentavaa. Mailman tulevaisuus on oleva mekaanisten orjien
varassa, koneen orjuuttamisessa.

Kun sivistyneet ja oppineet miehet voivat jättää käymästä kurjissa
köyhien majoissa jakamassa huonoa kaakaota ja vielä huonompia
vaatteita puolikuolleille ihmisille, niin silloin saavat he juuri
sitä kallisarvoista lepoa, mikä tekee heille mahdolliseksi ajatella
ihmeellisiä ja ihania asioita omaksi ja kaikkien muiden iloksi.

Jokaiseen kaupunkiin tai, mikäli tarve vaatii, jokaiseen taloon
perustetaan isoja voima-asemia, joista saatavaa voimaa ihminen voi
tarpeen mukaan muuttaa lämmöksi, valoksi tai liikkeeksi. Onko tämä
saavuttamattomissa? Ei kannata katsoa maailman karttaa, mihin ei
Utopia-maata ole merkitty, sillä siitä on poissa se ainoa niemi, mihin
ihmiskunta ikuisesti on laskeva maihin. Ja kun ihmiskunta on päässyt
niin pitkälle, on se pyrkivä yhä eteenpäin parempaan maahan ja kääntävä
purjeensa sinne. Eteenpäinpyrkiminen on unelmien toteutumista.

Sanoin vast'ikään, että yhteiskunta on koneiden avulla huolehtiva
hyödyllisistä esineistä ja että yksilöt tuovat esille kaunista. Tämä
ei ole ainoastaan välttämätöntä, vaan ainoa mahdollisuuskin saavuttaa
niin toinen kuin toinenkin. Yksilö, jonka täytyy tehdä esineitä
toisen käytettäviksi ja siinä ottaa huomioon heidän tarpeensa ja
toivomuksensa, ei työskentele halusta eikä niin ollen voi panna työhön
parasta itsestään. Kaikkialla, missä yhteiskunta tai yhteiskuntaryhmä
taikka hallitus yrittää antaa määräyksiä taiteilijalle siitä, mitä
hänen on tehtävä, joutuu joko koko taide hunningolle tai muuttuu kovin
kaavamaiseksi taikka sitte laskee tavallisen jokapäiväisen käsityön
tasolle. _Taideteos on erikoisen luonteen erinomainen luomus. Sen
kauneus johtuu siitä tosiasiasta, että taiteilija on sitä mitä hän
on. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että muut tarvitsevat
sitä mitä he tarvitsevat_. Itse asiassa lakkaa taiteilija olemasta
taiteilija kohta, kun hän kiinnittää huomiotaan muiden tarpeisiin ja
koettaa tyydyttää heitä, hänestä tulee ikävystyttävä tai huvittava
käsityöläinen, kunnioitettava tai epärehellinen kauppias. Hän ei voi
enää vaatia, että häntä pidetään taiteilijana. _Taide on valtavin
yksilöllisyyden esiintymismuoto, mitä maailma tuntee_. Ja minä
tahtoisin sanoa vielä, että se on ainoakin sellainen. Rikokseenkin
nähden, joka visseissä olosuhteissa voi edistää yksilöllisyyttä, täytyy
ottaa lukuun muut ihmiset ja vaivata itseään heidän tähtensä. Se kuuluu
toiminnan alalle. Mutta taiteilija voi yksinänsä vaivaamatta itseään
muiden ihmisten takia ja kenenkään häiritsemättä luoda jotain kaunista;
ja jollei hän tee sitä juuri omaksi huvikseen, ei hän ylipäänsä ole
mikään taiteilija.

Ja huomattava on, että juuri se tosiasia, että taide on niin valtava
yksilöllisyyden esiintymismuoto, saa yleisön koettamaan vaikuttaa
siihen, mikä on yhtä epämoralista kuin naurettavaakin, yhtä turmelevaa
kuin halveksittavaakin. Kuitenkaan se ei ole tykkänään sen syy. Yleisö
on kaikkina aikoina saanut huonon kasvatuksen. Sen tähden se vaatii,
että taiteen tulee olla yleistajuista, tyydyttää sen mauttomuutta,
mielistellä sen järjetöntä turhamaisuutta, sanoa sille samaa mitä
sille on ennen sanottu, näyttää sille sellaista mitä se ei väsy
katselemaan, huvittaa sitä kun se on tullut pahalle tuulelle liiasta
syömisestä, viihdyttää sitä kun se on alkanut epäillä omaa tyhmyyttään.
_Mutta taiteen ei pitäisi koskaan pyrkiä olemaan yleistajuista, vaan
yleisön tulisi koettaa olla taidetta ymmärtävää_. Siinä on suuri
ero. Jos sanottaisiin tutkijalle, että tulokset hänen kokeistaan ja
ne loppupäätelmät, mitkä hän on tekevä, eivät saa olla ristiriidassa
yleisen käsityksen kanssa tutkittavasta aineesta tai hämmentää kansan
luuloa siitä taikka häiritä niiden ihmisten rauhaa, jotka eivät tiedä
tieteestä mitään, jos sanottaisiin filosoofille, että hänellä on täysi
oikeus kehittää ajatuksiaan mitä korkeimmalle, jos hän vain tulee
samaan tulokseen kuin nekin, jotka eivät ylipäänsä ole ajatelleet
mitään, niin -- tottavie meidän aikamme tutkija ja ajattelija
nauraisivat tälle. Mutta itse asiassa ei ole vielä kauan siitä, kun
filosofia samoin kuin taidekin joutuivat palvelemaan raakaa mielivaltaa
ja yhteiskunnassa vallitsevaa tietämättömyyttä, jolloin ne tukivat
kirkon ja valtion arvovaltaa, niiden vallanhimoa ja hirmuvaltaa.
Nyt me kyllä olemme jo suuressa määrin päässeet rauhaan näistä sekä
yhteiskunnan että kirkon ja hallituksen puolelta tehdyistä yrityksistä
sekaantua yksilöllisen ajattelun alalle, mutta sellainen ilkivalta
rehottaa yhä yksilöllisen mielikuvituksen ja taiteen alalla. Vieläpä on
siitä hyvin vaikea päästä eroonkin, sillä siksi häikäilemätöntä se on.

_Englannissa on sellainen taide korkealla, mitä yleisö ei suosi_.
Lyriikka on esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan. Meillä on Englannissa
saatu aikaan mitä ihanin lyriikka, koska yleisö ei lue sitä eikä
siis myöskään voi vaikuttaa siihen. Yleisön tapana on pilkata
runoilijoita, koska nämä ovat yksilöllisiä, mutta kun se on tehty,
jäävät he rauhaan. Romaani- ja näytelmäkirjallisuuteen taas, mitkä
taiteenhaarat ovat yleisön suosiossa, on kansan auktoriteetilla ollut
kerrassaan nurinkurinen vaikutus! Ei missään maassa ole niin surkeasti
kirjoitettua kaunokirjallisuutta, niin epämiellyttävää ja kehnoa työtä
romaanien muodossa, niin huonoja ja halpamaisia näytelmäkappaleita
kuin Englannissa. Kansan mittapuu on sellainen, että taiteilijain
täytyy sen alle taipua. On sekä liian helppoa, että liian vaikeata
olla pidetty romaaninkirjoittaja. Se on liian helppoa siksi, että
yleisön vaatimukset aiheeseen ja juoneen, tyyliin ja henkilöihin sekä
elämän ja kirjallisuuden käsittelyyn nähden ovat täytettävissä hyvin
pienillä kyvyillä ja vähällä sivistyksellä. Se on liian vaikeata
siksi, että taiteilijan vastatakseen sellaisia vaatimuksia täytyy
tehdä väkivaltaa luonteelleen, kirjoittaa huvittaakseen huonosti
kasvatettuja ihmisiä eikä omasta taiteellisesta harrastuksestaan ja
siten tukahduttaa oma yksilöllisyyden kaipuunsa, unohtaa kehityksensä
ja hävittää kaikki arvokas itsestään. Näytelmäkirjallisuuden laita
on hieman toisin; teatteriyleisö pitää kyllä jokapäiväisistä, mutta
ei kömpelöistä kappaleista, ja pila- ja huvinäytelmät, nuo molemmat
yleisesti suositut muodot, ovat pitkälle kehittynyttä taidetta.
Englannissa voidaan tosiaankin kirjoittaa jotain hurmaavaa pila- ja
huvinäytelmien muodossa, ja tällä alalla on taiteilijalla suuri vapaus.
Vasta kun tullaan näytelmäkirjallisuuden korkeampiin muotoihin, voidaan
havaita ne vahingolliset seuraukset, jotka johtuvat yleisestä mausta.
Varsinkin kaikki, mikä on uutta, on yleisölle vastenmielistä. Kaikki
yritykset, jotka tarkoittavat uusien aiheiden omaksumista taiteessa,
ovat yleisölle epämieluisia, ja kuitenkin riippuu taiteen olemassaolo
ja kehitys hyvin paljon aiheiden jatkuvasta uudistumisesta. Mikään
uusi ei viehätä yleisöä, koska se ahdistaa sitä. Siinä näet esiintyy
jonkinlaista yksilöllisyyttä -- omintakeisuutta taiteilijan puolelta,
kun hän valitsee vapaasti aiheensa ja käsittelee sitä niin kuin itse
hyväksi näkee. Yleisön suhtautumista siihen ei niin ollen voisi muulla
tavalla käsittääkään. Taide on yksilöllistä, ja yksilöllisyys on
hävittävä ja rikkirepivä voima. Siinä on sen tavaton merkitys. Sillä
mitä se pyrkii hävittämään, on tyyppien yksitoikkoisuutta, tottumuksen
orjuutusta, tavan tyranniutta ja ihmisen alentamista koneeksi.
Taiteessa miellyttää yleisöä se, mikä on ollut ja mennyt, ei siksi,
että se sinänsä olisi miellyttävää, vaan siksi, ettei sitä voida
muuttaa. Yleisö hotkasee klassikkonsa nahkoineen päivineen maistamatta
niitä koskaan. Se pitää niitä välttämättömyytenä, ja kun se ei voi
päästä niistä, puhuu se niiden johdosta pötyä hyvin vakavan näköisenä.
Merkillistä kyllä tai -- miltä kannalta asiaa katsotaankin -- ei
lainkaan merkillistä, että tämä tunnustus itse asiassa on suureksi
vahingoksi klassikoille. Raamatun ja Shakespearen tolkuton ihailu
Englannissa on esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan.

Raamattuun nähden riippuu tietysti kaikki kirkon arvovallasta ja
vaikutuksesta, joten sen asian voin siis tässä ilman muuta sivuuttaa.
Mutta mitä Shakespeareen tulee, niin on päivän selvää, ettei yleisö
älyä hänen kauneuksiaan paremmin kuin heikkouksiaankaan. Sillä
jos ihmiset ymmärtäisivät hänen kauneutensa, eivät he asettuisi
vastustamaan näytelmäkirjallisuuden jatkuvaa kehitystä. _Asian laita
onkin niin, että yleisö käyttää jonkun maan klassikkoa itse asiassa
ehkäisemässä taiteen edelleen kehittymistä_. Se tekee klassikoista vain
asiantuntijoita. Se koettaa niiden avulla ehkäistä taiteen vapaata
ilmenemistä uusissa muodoissa. Se kysyy jokaiselta kirjailijalta,
miksei hän kirjoita niin kuin se tai se, jokaiselta maalarilta,
miksei hän maalaa niin kuin se tai se, ja unohtaa ihan tykkänään
sen tosiasian, että jokainen, joka tekisi siten, lakkaisi olemasta
taiteilija. Kauneuden terve muoto on sille vastenmielinen. Joka kerta,
kun se näkee jotain sellaista, ällistyy se ja kiihtyy niin, ettei
se osaa sanoa muuta kuin, että taideteos on joko käsittämätön tai
säädytön. Mitä se sillä tarkoittaa, on yksinkertaisesti selitetty. Kun
se sanoo, että jokin teos on aivan käsittämätön, on se ymmärrettävä
niin, että taiteilija on sanonut tai tehnyt jotain kaunista, mikä
on uutta, ja kun se sanoo, että jokin teos on aivan säädytön, on
se taas ymmärrettävä niin, että taiteilija on sanonut tai tehnyt
jotain kaunista, mikä on totta. Edellinen arvostelu koskee siis
tyyliä, jälkimäinen taas aihetta. Mutta tavallisesti käyttää se näitä
sanoja hyvin häilyvästi, kuten tavallinen rahvas käyttää katukiviä.
Esimerkin vuoksi mainittakoon, ettei tällä vuosisadalla ole ainoatakaan
todellista runoilijaa tai suorasanaista kirjailijaa, jota brittiläinen
yleisö ei olisi kunnioittanut säädyttömyyden tunnustuksella, mikä
tunnustus muuten Englannissa merkitseekin todellisuudessa samaa kuin
akatemiaan ottaminen kaikkia muodollisuuksia noudattaa Ranskassa,
niin että jumalan kiitos sellaisen laitoksen perustaminen meillä
Englannissa on ihan tarpeeton. Luonnollisesti on yleisö erittäin
hyväntahtoista käyttäessään tätä sanaa. Että se kutsui Wordsworth'in
säädyttömäksi runoilijaksi, ei voitu muuta kuin odottaa. Wordsworth
oli runoilija. Mutta että se kutsui Charles Kingsleytä säädyttömäksi
romaaninkirjoittajaksi, on ihmeellistä. Kingsleyn suorasanainen
esitys ei ollut niin erittäin hyvää. Mutta mitäs, kun kerran on
sana, niin käytetään sitä niin hyvin kuin osataan. Taiteilija ei
luonnollisestikaan sen kautta anna johtaa itseään harhaan. Todellinen
taiteilija on ihminen, joka aina luottaa itseensä siksi, että hän
aina on oma itsensä. Minä voinkin ymmärtää, että taiteilijan, joka
Englannissa julkaisee teoksensa ja sille heti saa yleisön tunnustuksen
sanomalehtien kautta täysin käsitettävänä ja ylevän moraalisena
teoksena, täytyy tosissaan kysyä itseltään, onko hän todella ollut oma
itsensä ja eikö teos niin ollen ole hänelle ihan arvoton tai ainakin
toisarvoinen, jollei suorastaan taiteellisesti arvoton.

Pari muutakin lisää on vielä viime vuosien aikana tullut siihen varsin
köyhään haukkumasanastoon, joka on yleisön käytettävänä taidetta
vastaan. Nämä sanat ovat "sairaalloinen" ja "teennäinen". Viimemainittu
ei ilmaise muuta kuin häviävän sienen raivoa kuolemattomia,
hurmaavan kauniita ja sanomattoman ihania kämmeköitä kohtaan. Se on
kunnianosoitus, jolla ei ole mitään merkitystä. "Sairaalloinen" sana
kaipaa kuitenkin lähempää tarkastusta. Se on oikein huvittava sana,
niin kummallinen, että ne, jotka käyttävät sitä, tuskin ymmärtävät,
mitä se merkitsee.

Mitä se sitten merkitsee? Mikä on terve ja mikä sairaalloinen
taideteos? -- Kaikki lausunnot, jotka me annamme jostain
taideteoksesta, koskevat, mikäli teemme sen oikein, joko tyyliä tai
aihetta taikka sitten molempia niitä. Tyylinsä puolesta on taideteos
terve, kun aineesta, mitä siihen on käytetty -- oli se sitten joko
sanoja tai pronssia, värejä tai norsunluuta -- kuvastuu kauneus, jolla
on esteettinen vaikutus. Aiheensa puolesta taas on taideteos terve,
kun aiheen valinta on tapahtunut taiteilijan mielenlaadun mukaan ja
välittömästi hänestä lähtenyt. Lyhyesti sanoen: taideteos on terve, kun
siinä esiintyy niin hyvin täydellisyyttä kuin henkilöllisyyttäkin. --
Luonnollisestikaan ei taideteoksessa voida eroittaa muotoa ja sisältöä,
ne kun aina ovat yksi ja sama. Mutta tutkimuksen kannalta voimme
silti hetkeksi jättää huomioon ottamatta tuon esteettisen näkökannan,
jakamattomuuden, ja ajattelijan tapaan käsitellä sitä ikäänkuin ne
olisivat erillisiä. Sairaalloinen on toiselta puolen taideteos, kun
sen tyyli on tavallista, punottua ja jokapäiväistä, ja kun sen aihe
on huolellisesti valittu sitä silmällä pitäen, että yleisö maksaa
taiteilijalle siitä, jolloin hän on ryhtynyt työhönsä ei huvin vuoksi,
vaan palkan takia. _Itse asiassa onkin suosittu romaani, jota yleisö
sanoo terveeksi, aina läpeensä sairaalloinen tuote, kun taas romaani,
jota yleisö sanoo sairaalloiseksi on aina kaunis ja terve taideteos_.

Lienen sentään tehnyt väärin yleisöä kohtaan, kun olen supistanut sen
sanavaraston niin vähiin kuin sanoihin: "käsittämätön", "säädytön",
"teennäinen" ja "sairaalloinen". Sillä on vielä yksi sana, jota se
käyttää, vaikka harvoin, nimittäin: "alhainen". Tämän sanan tarkoitus
on niin selvä, ettei se kehtaa sitä usein käyttää. Mutta yhä silloin
tällöin se esiintyy, näkeepä sen joskus sanomalehdissäkin. Taiteesta
puheen ollessa se on tietysti naurettava sana. Sillä mitä on alhaisuus
muuta kuin sielun tila tai ajatuksenjuoksu, jota ei voida selittää.
Yleisöön kuuluvat ovat kaikki alhaisia, sillä yleisö ei osaa ilmaista
käsitystään mistään. _Taiteilija ei ole koskaan alhainen, hän ilmituo
kaikki_. Hän on aiheensa yläpuolella ja luo siten verrattomia
taiteellisia teoksia. Sanoa taiteilijaa alhaiseksi sen takia, että
hän käsittelee alhaisuutta aineena, on yhtä mieletöntä kuin olisi
kutsua Shakespeare'ia pahamaineiseksi sen perusteella, että hän on
kirjoittanut kuningas Learin.

Suurin piirtein katsottuna on taiteilijalle Englannissa joksikin
hyödyksi, jos hänen kimppuunsa hyökätään. Hänen yksilöllisyytensä
tulee sen kautta karaistuksi, hänestä tulee vielä enemmän oma
itsensä. Nämä hyökkäykset ovat kylläkin hyvin karkeita, hävyttömiä
ja halpamaisia, mutta kun kaikki käy ympäri, ei kukaan taiteilija
odotakaan hienotunteisuutta jokapäiväisiltä henkilöiltä, paremmin kuin
kirjoitustaitoakaan rihkamahienostolta. Tyhmyys ja ilkeämielisyys ovat
nykyaikaisen elämän kaksi tavallisinta ilmiötä. Se on valitettavaa
kyllä, mutta mitään sille ei mahda. Siinä on tutkimusainehistoa, kuten
missä tahansa muuallakin. Ja vain lojaalista, on jos meidän aikamme
sanomalehtimiehiin nähden toteamme, että he aina kahden kesken pyytävät
taiteilijalta anteeksi sen johdosta, mitä he ovat julkisuudessa
kirjoittaneet häntä vastaan.

Minun tarvitsee tuskin sanoa, etten hetkeäkään valittele sitä,
että yleisö ja sanomalehdistö käyttää väärin tätä sanaa. Sillä
minä en tosiaankaan voi käsittää, kuinka ne lainkaan osaisivat
oikein arvostella taidetta, jonka ymmärtämystä niiltä puuttuu. Minä
vain totean tämän väärinkäytön, jolloin sen syykin on helposti
selitettävissä samoin kuin koko ilmiön merkityskin. Me palaamme
takaisin tuohon barbaariseen auktoriteetti-käsitteesen. Se johtaa
meidät näkemään sellaisen yhteiskunnan luontaisen kyvyttömyyden,
joka itsevaltaisen hallituksen kautta on liiaksi turmeltunut
voidakseen ymmärtää tai antaa arvoa yksilöllisyydelle. Sanalla sanoen,
väärinkäyttö johtuu siitä epätäydellisyydestä ja ymmärtämättömyydestä,
mikä ilmenee yleisessä mielipiteessä, joka on hyväntahtoinen ja
pahansuopa, kun se tahtoo ohjata ihmisten toimintaa, mutta ilkeä ja
pirullinen, kun se koettaa sekaantua henkisen työn ja taiteen alalle.

Oikeastaan voidaankin pikemmin puolustaa kansan väkivaltaa kuin sen
ajatuskantaa. Sillä edellinen voi olla hyvää ja kaunista, kun taas
jälkimäisen pakostakin täytyy olla tyhmää. On usein sanottu, ettei
väkivallalla voida mitään ratkaista. Se riippuu kuitenkin tykkänään
siitä, mitä tahdotaan ratkaista. Useat hyvin tärkeät kysymykset, kuten
henkilökohtaisen komennon säilyttäminen Englannissa ja läänitysaatelin
pysyttäminen Ranskassa, on viime vuosisatojen aikana ratkaistu
yksinomaan aineellista voimaa käyttämällä. Juuri väkivaltainen toiminta
on vallankumouksessakin se, joka hetkeksi sallii kansan esiintyä
suuremmoisesti ja loistavasti. Mutta onneton oli se päivä, jolloin
kansa huomasi, että kynä on parempi ase kuin katukivi. Silloin se
haki ja löysi heti sanomalehtimiehet, kehitti heitä ja teki heistä
työkalujaan. Sitä ei voi muuta kuin valittaa. Katusulkujen takana on
sentään paljon jaloa ja sankarillista, mutta mitä on pääkirjotusten
takana? Tuskin muuta kuin luulottelua, tyhmyyttä, teeskentelyä ja
tyhjänpäiväistä lavertelua. Ja kuitenkin nämä yhdessä muodostavat
pelottavan voiman, nykyaikaisen määrääjävallan.

Ennen muinoin oli ihmisillä kidutuspenkkejä, nyt heillä on
sanomalehdet. Totta kyllä, että se on edistystä sekin. Mutta silti
on asianlaita yhä perin huonosti ja vaikuttaa alentavasti. Joku
-- muistaakseni Bruke? -- on kutsunut sanomalehdistöä neljänneksi
säädyksi. Se olikin epäilemättä oikein hänen aikanaan. Mutta meidän
aikanamme on se oikeastaan ainoa sääty. Se on syönyt nuo kolme
muuta. Aatelisto ei puhu mitään, piispoilla ei ole mitään sanomista
eikä myöskään alahuoneella, joka sen itsekin sanoo. Sanomalehdistö
hallitsee meitä. Amerikan presidentti on neljä vuotta ruorissa,
mutta sanomalehdistö on vallassa aina ja ikuisesti. Onneksi on
Amerikan sanomalehdistö sentään antanut tuon ylivallan johtaa itsensä
äärimmäiseen raakuuteen ja hävyttömyyteen. Luonnollisena seurauksena
siitä on ollut voimakas vastustus. Sille nauretaan tai käännetään
ylenkatseella selkä, aina sen mukaan, minkälainen luonne asianomaisella
henkilöllä on. Se ei enää ole sellainen mahti kuin ennen. Siihen
ei suhtauduta vakavasti. Meillä sitävastoin sanomalehdistö, se kun
muutamia harvoja tapauksia lukuunottamatta ei ole ottanut tavakseen
mennä liiallisuuksiin, näyttelee vielä huomattavaa osaa ja on
yhä todellinen mahti. Se tyrannius, mitä se harjoittaa ihmisten
yksityiselämään nähden, on minun mielestäni äärettömän suuri. _Tämä
johtuu siitä, että yleisön uteliaisuudella ei ole mitään rajaa. Yleisö
tahtoo tietää kaikki, yksinpä senkin, mikä on tietämisen arvoista_.
Sanomalehdistö taas, joka tuntee tämän tosiasian, tyydyttää kysyntää
kauppamiehen tavoin. Ennen muinoin naulasi yleisö sanomalehtimiehen
korvat pumppuun kiinni. Se oli hyvin rumasti tehty, se. Mutta nyt
naulaavat sanomalehtimiehet itse korvansa avaimenreikään kiinni.
Se on vielä paljon huonompaa. Ja mikä pahinta on, on se, että ne
sanomalehtimiehet, jotka ansaitsevat eniten moitetta, eivät suinkaan
ole pilalehtien pakinoitsijat. Kaikkein vahingollisimmat ovat nuo
vakavat ja raskasmieliset sanomalehtimiehet, jotka tapansa mukaan
paljastavat jonkun tapauksen suuren valtiomiehen yksityiselämästä,
miehen, jolla on joku valtiollinen asia ajettavanaan tai joka on jonkun
valtiollisen mahdin luoja, ja jättävät tämän tapauksen julkisuuden
seulottavaksi saadakseen mikäli mahdollista yleisön sanomaan painavan
sanansa sen johdosta ja ryhtymään kaikin tavoin vastustamaan häntä,
hänen puoluettaan ja maataankin, mikä ei ole muuta kuin diktaattorin
osan näyttelemistä, kansan saattamista naurunalaiseksi, moukkamaiseksi
ja vahingolliseksi. Yleisölle ei pitäisi ilmoittaa mitään ihmisten
yksityiselämästä, se ei sille kuulu. Ranskassa onkin siinä suhteessa jo
päästy paremmalle kannalle. Siellä ei esimerkiksi avioliittojutussa
saa julkaista yksityiskohtaisia tietoja yleisön huviksi tai
parjaushalun tyydyttämiseksi. Yleisö saa tietää vain, että ero on
päätetty myöntää toisen tai toisen vastapuolen vaatimuksesta, siinä
kaikki. Ranskassa siis rajoitetaan sanomalehtimiehen vapautta, kun
taas taiteilijan vapaus on melkein rajoittamaton. _Englannissa taas
on sanomalehtimiehellä aivan täysi vapaus, mutta taiteilijan vapaus
sitävastoin on hyvin rajoitettu_. Yleinen mielipide Englannissa --
sanottakoon se suoraan -- koettaa ehkäistä, pidättää ja polkea miestä,
joka luo kauneusarvoja, mutta pakottaa sanomalehtimiehet levittämään
itselleen juttuja, jotka ovat sekä rumia että vastenmielisiä ja
tympäseviä, mistä on seurauksena se, että meillä on maailman
jokapäiväisimmät sanomalehtimiehet ja vaatimattomimmat lehdet. Ei
ole ensinkään liioiteltu, jos sanoo, että tämä johtuu pakosta. Joku
osa sanomalehtimiehistä saattaa kyllä olla sellaisia, että heitä
epämiellyttävien asiain julkaiseminen huvittaa, ja osa on niin köyhiä,
että he vaanivat skandaaleja, mistä voivat saada tuloja, mutta on myös
olemassa paljon sellaisia sanomalehtimiehiä, jotka ovat sivistyneitä
ja hyvän kasvatuksen saaneita ja joille minun mielestäni niin ollen
täytyy olla todella vastenmielistä julkaista sellaisia asioita. He
tietävät, että on väärin tehdä niin, ja tekevät sen vain siksi, että
epäterveet olosuhteet, joissa he harjoittavat ammattiaan, pakottavat
heidät siihen. He eivät voi muuta kuin antaa yleisölle mitä se
haluaa, kilpailla muiden sanomalehtimiesten kanssa kansan ruokahalun
tyydyttämisessä hankkimalla niin väkevää ruokaa kuin mahdollista. Se on
jokaiselle sivistyneelle henkilölle hyvin alentavaa, ja minä en epäile,
etteivätkö useimmat heistä sitä elävästi tunne.

Mutta jättäkäämme tämä puoli asiasta, joka on niin likainen, ja
palatkaamme kysymykseen kansan vaikutusvallasta taideasioissa, millä
minä ymmärrän yleistä mielipidettä, joka määrää taiteilijalle muodon
mitä hän on käyttävä, tavan ja suunnan, mitä hän noudattaa, ja aineen,
mistä hän teoksensa valmistaa. Olen sanonut, että Englannissa se taide,
jota ei kansa suosi, on parhaalla kannalla. Näytelmäkirjallisuuteen
nähden, joka on sen suosima, onkin huomattava, että ne saavutukset,
mihin siinä viimeisten viidentoista vuoden aikana on päästy, ovat
luettavat muutamien yksilöllisten taiteilijain ansioksi, jotka
eivät taipuneet ottamaan joukkojen mauttomuutta ohjeekseen tai
pitämään taidetta vain tarjonnasta ja kysynnästä riippuvana asiana.
Loistavalla ja elävällä henkilöllisyydellään, väririkkaalla tyylillään,
tavattomalla luomiskyvyllään ja taidollaan mukailla, olisi Irving,
jos hänellä olisi ollut tarkoituksena tehdä vain yleisön mieliksi,
voinut esittää mitä hupaisempia kappaleita mitä näppärämmällä tavalla
ja hankkia sillä niin paljon menestystä ja rahaa kuin kukaan vain
koskaan voi haluta. Mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hänen
tarkoituksensa oli oman täydellisyytensä toteuttaminen taiteilijana
määrätyillä ehdoilla ja määrättyä muotoa noudattaen. Ensin kääntyi
hän vain harvojen puoleen, nyt hän on kasvattanut jo monta. Hän on
istuttanut makua ja muokannut luonnetta. Yleisö arvostelee äärettömiksi
hänen taiteelliset saavutuksensa. Minä kysynkin sen johdosta usein
itseltäni, tietääkö yleisö, että näistä saavutuksista saadaan kiittää
juuri sitä tosiasiaa, että hän seurasi omaansa eikä sen mittapuuta.
Yleisön mittapuun mukaan olisi Lyceumteatterista tullut toisen luokan
teatteri, kuten niin monesta muusta Lontoon teatterista. Jos se tietää
tämän tai ei, joka tapauksessa jää kuitenkin tosiasiaksi se, että
yleisön makua ja taipumuksia voidaan jossain määrin muokata ja että
yleisöllä siinä suhteessa on edellytyksiä kehittyä. Kysymys on siis
siitä, miksei yleisö enemmän tule osalliseksi kulttuurista? Sillä
täytyy olla syynsä, jotain on sen tiellä?

Esteenä tässä suhteessa on se, että yleisö tahtoo olla määrääjänä
taiteilijoihin ja taideteoksiin nähden, sanottakoon se vieläkin kerran.
Monessa teatterissa, kuten Lyseum- ja Haymarket-teattereissa, näyttää
yleisö saavan hyvän vaikutuksen. Näissä teattereissa on kummassakin
ollut yksilöllisiä taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan
kuulijakuntansa luonnetta, mihin juuri taide kohdistuu, ja oma
kuulijakuntansa taas on jokaisella Lontoon teatterilla. -- Minkälaisen
pitää siis yleisön luonteen olla, kysyttänee? Vastaanottavaisen, ei
muuta.

Jos joku nähdessään taideteoksen tahtoo määrätä jotain sen tai
taiteilijan suhteen, niin on hänet vallannut henki, joka tekee
hänelle mahdottomaksi tuntea mitään taidenautintoa. _Taideteoksen
tulee ottaa katselija valtoihinsa, katselijan täytyy olla
pidättyväinen ja vastaanottavainen_. Hänen on oltava soittimena
mestarin kädessä. Ja mitä täydellisemmin hän voi luopua omista
vanhanaikuisista mielipiteistään, vääristä ennakkoluuloistaan ja
tyhmistä päähänpistoistaan sopivaisuuteen ja sopimattomuuteen nähden
taiteessa, sitä helpompi hänen on ymmärtää taideteosta ja arvostella
sitä. Tämä on tietysti itsestään selvä, mikäli kysymys on vain niistä
miehistä ja naisista, jotka muodostavat tavallisen teatteriyleisön.
Mutta sama koskee myös n.s. sivistyneitä. Sillä sivistyneen ajatukset
taiteesta ovat luonnollisesti peräisin juuri siitä, mitä taide on
ollut, kun taas uusi taideteos viehättää uutuudellaan, t.s. sillä,
mitä taide ei ole koskaan ollut, joten siis se, joka arvostelee sitä
vanhan mittapuun mukaan, oikeastaan tulee käyttäneeksi mittapuuta,
mistä hänen täydellisyytensä takia olisi päästävä irti. Vain sellainen
luonne, joka mielikuvituksen alalla ja avulla kykenee huomaamaan
uusia ja kauniita vaikutteita, pystyy arvostelemaan taideteosta.
Ja jos kerran asian laita on niin kuvanveistoon ja maalaukseen
nähden, niin vielä paremmalla syyllä sen täytyy olla niin sellaiseen
taiteenhaaraan kuin näytelmäkirjallisuuteen nähden. Sillä taulu tai
patsas eivät ole ristiriidassa ajan kanssa, niissä ei asiajärjestys
merkitse mitään. Yhtenä ainoana hetkenä voidaan niistä saada eheä ja
kokonainen kuva. Kirjallisuuden laita sitävastoin on toisin. Siinä
vaaditaan aikaa ennenkuin yhtenäinen vaikutus voidaan saada aikaan.
Siten saattaa näytelmäkappaleen ensimäisessä näytöksessä tapahtua
jotain, jonka tositaiteellinen arvo vasta kolmannessa tai neljännessä
näytöksessä selviää katselijalle. Pitääkö meikäläisen kunnon miehen sen
takia suuttuman ja yhtymän häiritsemään näyttelemistä tai sättimään
taiteilijaa? Ei. Meikäläisen miehen tulee arvonsa mukaisesti pysyä
tyynenä ja oppia tuntemaan itsessään sitä ihanaa tunnetta, mikä
johtuu hämmästyksestä, odotuksesta ja jännityksestä. Hänen ei pidä
mennä teatteriin pilaamaan hyvää tuultaan, vaan hänen tulee käydä
teatterissa saamassa taiteellista virikettä. Hänen tulee käydä
teatterissa tavoittelemassa toisenlaista mielentilaa, taiteellista
luonnetta. Hän ei ole taideteoksen tuomari. Hän on vain mies, joka
on tilaisuudessa katselemaan taideteosta ja, jos teos on kaunis,
sen vaikutuksesta unohtaa oman itsekylläisyytensä, kaiken sen, mikä
häntä vaivaa, olipa se sitten sivistyksestä tai tietämättömyydestä
johtuvaa. Tähän näytelmäkirjallisuuden erikoisuuteen ei luullakseni
vielä ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Minä voin vallan hyvin
kuvitella mielessäni, että jos "Macbeth'ia" ensi kertaa esitettäisiin
nykyaikaiselle Lontoon yleisölle, moni läsnäolija varmaankin tulisi
ankarasti ja epäröimättä moittimaan noitien esiintymistä ensimäisessä
näytöksessä, heidän hirvittävää puhetapaansa ja naurettavia sanojaan.
Mutta kun koko kappale on ohi, huomataan, että noitien nauru
"Macbeth'issa" on yhtä kauheata kuin mielipuolen nauru "Lear'issa".
Ainoakaan muu taiteenharrastaja ei tarvitse niin vastaanottavaista
mielentilaa kuin juuri näytelmän katselija. Sillä hetkellä, kun hän
koettaa käyttää auktoriteettiaan, tulee hänestä ilmi vihollinen
taiteelle ja omalle itselleenkin. Taide ei pysähdy siihen, mutta hän
itse kärsii sen takia.

Sama pitää paikkansa romaaneihin nähden. Joukkojen auktoriteetti ja sen
tunnustaminen ovat varsin haitallisia. Thackeray'n "Esmond" on kaunis
taideluoma, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti sen omaksi huvikseen.
Muissa romaaneissaan, kuten "Pendennis'issä", "Philip'issä" ja usein
myös "Family fair'issa", ajattelee hän sitävastoin liian paljon yleisöä
ja pilaa teoksensa välittömästi vetoamalla yleisön myötätuntoon ja
suoraan hauskuttamalla sitä. _Todellinen taiteilija ei tunne yleisöä
ensinkään, se on hänelle olematon käsite_. Hänellä ei ole hunajaleipiä
tai unikkokakkuja nukuttaakseen petoeläimen tai lahjoittaakseen sille
mukavan mielentilan. Hän jättää sen kansankirjailijain tehtäväksi.
Meillä on nykyään Englannissa verraton romaaninkirjoittaja -- Georg
Meredith. Ranskassa on kyllä suurempia taiteilijoita, mutta siellä ei
ole yhtään, jonka elämänkatsomus olisi niin laaja, niin monipuolinen ja
niin tosi-mielikuvitusrikas. Venäjällä on myös kertojia, joiden luonne
enemmän on kehittynyt ymmärtämään tuskan ja kärsimyksen merkitystä
kertovassa runoudessa. Mutta hän on romaanirunouden filosoofi.
Hänen luomansa henkilöt eivät ainoastaan elä, vaan niillä on elävä
sielukin. Me saamme nähdä ne monelta eri puolelta. Ne ovat muutosten
alaisia. Niissä on henkeä itsessään ja ympärillään. Niihin on kätketty
vertauskuvia ja niissä on monen arvoituksen ratkaisu. Ja se joka ne
on luonut, nuo ihmeelliset, elävät olennot, loi ne omaksi huvikseen.
Hän ei koskaan kysynyt yleisöltä, mitä se halusi, eikä antanut sen
määrätä tai vaikuttaa itseensä, vaan kehitti yhä täydellisemmäksi omaa
henkilöllisyyttään ja loi oman yksilöllisen teoksensa. Aluksi ei kukaan
kääntänyt huomiotaan häneen. Hän ei siitä välittänyt. Sitten antoivat
muutamat harvat hänelle tunnustuksensa. Sekään ei häntä muuttanut. Nyt
hänellä on jo paljon kannattajia. Mutta hän onkin pysynyt yhä samana.
Hän on verraton runoilija.

Toisin ei voi olla taiteellisen koristelunkaan laita. Yleisö on todella
kiihkeän itsepintaisesti koettanut pysytellä kiinni siinä, mitä minä
pidän suoranaisina jätteinä kansainvälisen jokapäiväisyyden suuresta
maailmannäyttelystä, se on takertunut aikaan, joka oli niin kauhea,
että talotkin, missä ihmiset elivät, olisivat kelvanneet asunnoiksi
vain sokeille. Mutta vähitellen on sentään ryhdytty valmistamaan
kauniita esineitä -- käsityöläisen kädestä on lähtenyt siroja töitä,
taiteilija on sommitellut ihania malleja -- ja kauniiden esineiden
hyöty ja arvo, niiden merkitys on alkanut selvitä. Yleisö on tietysti
ollut suutuksissaan sen johdosta ja raivonnut sekä puhunut tyhmyyksiä
koko ajan. Mutta kukaan ei siitä enää ole välittänyt eikä kiinnittänyt
siihen huomiotaan. Kukaan ei ole mukaantunut yleisön mielipiteen
vaatimuksiin. Ja seuraus siitä on ollut, että nyt on melkein mahdoton
löytää uudenaikaista kotia, jossa ei jossakin paikassa huomaisi hyvää
makua ja arvoa annetuksi sille, miten asutaan; kaikkialla näkyy
merkkejä siitä, että ymmärretään, mitä kauneus on. Itse asiassa
ovatkin kansan asunnot nykyään viehättäviä. Ihmiset ovat jossain
määrin jalostuneet. Arvolleen täytyy tunnustaa, ettei tämä tavaton
edistys mikä asuntokoristelun alalla kalustamiseen ja muuhun nähden
on tehty, silti suinkaan merkitse sitä, että suuren yleisön maku
niissä asioissa olisi parantunut. Se johtuu ylipäänsä vain siitä
asianlaidasta, että käsityöläiset ovat muuttuneet. Heidät on vallannut
sellainen ilo valmistaa kauniita esineitä ja heissä on herännyt
sellainen vastenmielisyys kaikkea rumaa ja jokapäiväistä kohtaan, että
he ovat antaneet yleisön nääntyä nälkään makuineen. Nykyään olisi
mahdotonta sisustaa huonetta, kuten joku vuosi sitten, hankkimalla
jok'ainoa esine vanhojen huonekalujen kaupasta, mihin ne ovat joutuneet
jostakin kolmannen luokan majatalosta. Sellaisia esineitä ei enää
valmisteta. Niin vastahakoista kuin kansalle onkin tottua kauniisiin
esineisiin ympärillään, on sen ollut pakko mukautua siihen. Ihmisten
auktoriteettivaatimus on onneksi heille itselleen mennyt siinä
suhteessa myttyyn.

Selvää siis on, että kaikki yritykset käyttää määräämisvaltaa
taiteeseen nähden ovat pahasta. Voidaan niin ollen kysyä, mikä
hallitusmuoto taiteilijalle on paras? Siihen ei ole muuta kuin yksi
vastaus. _Edullisin hallitusmuoto, mikä taiteilijalle saattaa olla,
on: ei ylipäänsä mitään hallitusta_. Määräämisvalta häneen ja hänen
taiteeseensa nähden olisi naurettavaa ajatellakin. Sanotaan kyllä,
että rajattomissa yksinvalloissa taiteilijat ovat luoneet kauniita
teoksia, mutta se ei pidä ihan paikkaansa. Taiteilijat eivät ole
tehneet itsevaltiasten tuttavuutta alamaisina, jotka ovat tyrannin
mielivallasta riippuvaisia, vaan kuljeksivina miehinä, maankiertäjinä,
jotka ovat olleet voimakkaita henkilöllisyyksiä. Siksi heille on
osoitettu vieraanvaraisuutta ja suotu heidän harjoittaa rauhassa
luomistyötään. Itsevaltiaan kunniaksi myönnettäköön, että hän ollen
yksilö voi omata sivistystä, kun taas rahvaalta, joka on jonkinlainen
hirviö, puuttuu sitä. Keisari tai kuningas voi taivuttaa itsensä
nostaakseen maalarin pensselin ylös, mutta jos kansanvalta taivuttaa
itsensä, tekee se sen heittääkseen likaa hänen teoksensa päälle. Ja
kuitenkaan ei kansanvallan tarvitse siinä taivuttaa itseään niin
syvälle kuin keisarin. Jos se tahtoo tahria taiteilijan teoksen,
tarvitsee sen tuskin ensinkään taivuttaa itseään. Mutta on tarpeetonta
erottaa yksinvaltiasta rahvaasta, sillä kaikki määräämisvalta on yhtä
huonoa.

Itsevaltiaita on kolmenlaisia. Ensiksikin on sellaisia itsevaltiaita,
jotka käyttävät maallista valtaa. Toiseksi on sellaisia itsevaltiaita,
jotka käyttävät hengellistä valtaa. Ja kolmanneksi on sellaisia
itsevaltiaita, jotka yht'aikaa käyttävät valtaa sekä ruumiin että
sielun yli. Ensimäisellä tarkoitan ruhtinasta. Toinen on taas paavi.
Ja kolmas on kansa. Ruhtinas voi olla sivistynyt. Monet heistä ovat
olleet sellaisia. Silti on ruhtinas vaarallinen. Meidän tulee muistaa
vain Dantea Veronan surujuhlassa ja Tassoa Ferraran hullujenhuoneessa.
Taiteilijain on parempi pysyä erillään ruhtinaista. Paavi voi niinikään
olla sivistynyt. Monet paavit ovat olleet sellaisia, huonotkin.
Huonot paavit rakastivat taidetta melkein yhtä tuskallisesti kuin
hyvät paavit vihasivat ajattelemista. Ihmiskunta saa kiittää paljosta
huonoja paaveja. Hyvillä paaveilla on omillatunnoillaan kauhea velka
ihmiskunnalle. Mutta vaikkapa Vatikaani onkin säilyttänyt tulisen
puhetaitonsa ja menettänyt loistavan sädekehänsä, on taiteilijan
kuitenkin parempi pysyä erillään paaveista. Oli paavi, joka sanoi
eräässä kardinaalikokouksessa Cellinistä, ettei tavallinen oikeus eikä
arvostelu soveltunut sellaiseen mieheen kuin hän. Mutta se oli myös
paavi, joka pani Cellinin vankeuteen ja piti siellä, kunnes tämän sielu
riivaantui. Hän sai silloin näkyjä ja kuvitteli kultaisen auringon
tunkeutuvan huoneeseensa ihastuen siitä niin, että yritti paeta;
kivuttuaan tornista torniin hän viimein aamun koittaessa putosi ja
loukkasi itsensä pahasti. Oli onni, että eräs viinitarhuri löysi hänet
silloin ja toimitti miehen luokse, joka ollen kauneuden ihailija otti
hänet hoivaansa. -- Paavit ovat vaarallisia. Ja kansa -- mitä sitten
oikein voidaan sanoa siitä ja sen ylivallasta. Kukaties siitä on jo
puhuttu kylliksi. Tuo ylivalta on jotain sokeata ja kuuroa, jotain
julmaa ja kauheata, surkean nurinkurista ja pirullista. Taiteilijan
on mahdoton tulla toimeen kansan keskuudessa. Kaikki itsevaltiaat
harjoittavat lahjomista. Kansakin lahjoo ja on hävytön. Kuka sen on
vienyt valtaan? Senhän oli määrä elää, etsiä mukavuutta ja rakastaa.
Kuitenkin on niin tapahtunut, kansa on väärässä. Se on vahingoittanut
itseään matkimalla pikkusieluja. Se on ottanut ruhtinaan sauvan. Kuinka
se voi käsitellä sitä? Se on pannut päähänsä paavin kolminkertaisen
kruunun. Kuinka se jaksaa kantaa sellaista taakkaa? Se on kuten
klovni, jonka sydän on murtunut, tai pappi, jolla ei vielä ole sielua.
Kaikkien, jotka rakastavat kauneutta, täytyy tuntea myötätuntoa. Jos
kansa ei tunne myötätuntoa kauneutta kohtaan, pitäisi sen ainakin
tuntea sääliä itseensä nähden. Kuka sille on opettanut tyrannin
käsityötä?

Paljon voitaisiin vielä sanoa. Voitaisiin osoittaa kuinka
renesanssi oli suuri sen takia, ettei se koettanut ratkaista mitään
yhteiskunnallista kysymystä eikä sellaisista välittänyt, vaan antoi
yksilöjen vapaasti kehittää itseään luonnon ja kauneuden mukaan, mistä
johtui, että sillä oli suuria ja yksilöllisiä ihmisiä. Voitaisiin
myöskin näyttää, miten Ludvig neljästoista luomalla nykyaikaisen
valtion tuhosi taiteilijan yksilöllisyyden ja aiheutti sen, että asiat
yksitoikkoisen toistelun kautta muuttuivat kehnoiksi ja mauttomiksi
mukailuksi saman säännön alla, ja koko Ranskassa hävitti ihmisiltä
ajatustensa ilmaisun ihanan vapauden, mikä muokkasi vanhentunutta
kauneutta ja olisi luonut uusia muotoja antiikin malliin. Mutta
tähänastisella ei ole mitään merkitystä. Sillä me olemme tekemisissä
tulevaisuuden kanssa. Menneisyys on se, mitä ihminen ei olisi saanut
olla. Ja nykyisyys on se, mitä ihminen ei saisi olla. Tulevaisuus taas
on se, miksi taiteilijat sen tekevät.

Tahdotaan tietysti väittää, että sellainen ajatus kuin tässä on
esitetty, on epäkäytännöllinen ja vastoin ihmisluonnetta. Aivan oikein.
Se on epäkäytännöllinen ja vastoin ihmisluonnetta. Mutta juuri siksi
se kannattaakin tulla toteutetuksi, siksi sitä ehdotetaankin. Sillä
mitä ymmärretään käytännöllisellä ajatuksella muuta kuin sellaista,
_joka jo on toteutettu tai voidaan olevissa oloissa toteuttaa_. Mutta
me käännymme juuri olevia oloja vastaan ja jokainen ajatus, joka
tarkoittaa mukautumista näihin oloihin, on yhtä huono kuin hullukin.
Näistä olosuhteista täytyy päästä ja samalla täytyy myös ihmisluonteen
muuttua. Ainoa mitä ihmisluonteesta todella tiedetään on se, että
se muuttuu. Muuttuminen on ominaisuus, joka on sille luontaista. Ne
järjestelmät, jotka ovat pahiten erehtyneet, ovat juuri ne, jotka ovat
perustaneet laskelmansa ihmisluonteen luulloteltuun muuttumattomuuteen
sen sijaan, että olisivat ottaneet huomioon sen varttumisen ja
kehittymisen. Ludvig neljännentoista erehdys oli se, että hän uskoi
ihmisen luonteen aina pysyvän samana. Tulos tästä hänen harhaluulostaan
oli Ranskan vallankumous. Ihmeellinen tulos. Kaikki tulokset
hallitusten erehdyksistä ovat hyvin ihmeellisiä.

Huomattava on myös, että jos ihmiset omaksuvat yksilöllisyyden
aatteen, niin ei siihen vähääkään vaikuta mikään pappien järjetön
lavertelu velvollisuuden tunnosta, millä vain tarkoitetaan toisten
ihmisten vaatimusten tyydyttämistä toiseen nähden, eikä myöskään
näiden vastenmielinen livertely itseuhrautuvaisuudesta, joka ei ole
muuta kuin jäte raakalaisten tavasta silpoa itseään. _Se ei tule
ihmisille vaatimuksin ja velvoituksin, vaan syntyy luonnollisesti
ja vastustamattomasti heissä itsessään_. Se on se päämäärä, mihin
koko kehitys tähtää, eroavaisuus, jota vastustamaan kaikki järjestys
pyrkii. Se on täydellisyys, joka piilee elämän kaikissa muodoissa ja
johon kaikki elämän muodot mukautuvat. Yksilöllisyyden aate ei pakota
ihmisiä mihinkään, vaan päinvastoin selvittää heille, etteivät he
saa sietää mitään pakkoa. Se ei tahdo tehdä ihmisistä hyviä, koska
ihmiset muutenkin ovat hyviä, jos vain heidät annetaan olla rauhassa.
Ihmisen on kehitettävä yksilöllisyyttä omasta itsestään. Siihen
suuntaan onkin yksilöllisyys ihmisessä nyt kehittymässä. Kysyä, onko
yksilöllisyys käytännöllistä, on yhtä mieletöntä kuin kysyä, onko
kehitys käytännöllistä. _Kehitys on elämän laki ja mitään kehitystä
ilman yksilöllisyyttä ei ole_. Missä ei tätä pyrkimystä esiinny, siellä
ei myöskään ole muuta kuin tukahdutettua elämää, kipua ja kuolemaa.

Yksilöllisyyden tulee siis olla aulis ja teeskentelemätön. Edellä on
jo osoitettu, kuinka rajattomasta auktoriteetti-tyranniudesta saattaa
johtua, että sanan oikea ja yksinkertainen merkitys väännetään ja
vääristellään, niin että sitä voidaan käyttää ilmaisemaan todellisen
olemuksensa vastakohtaakin. Sama, mikä on sanottu taiteesta, pitää
myös paikkansa elämään nähden. Nykyään sanotaan miestä hupsuksi, jos
hän pukeutuu "mielensä" mukaan. Ja kuitenkin hän silloin toimii aivan
luonnollisesti. Jos hän näissä asioissa mukautuisikin kanssaihmistensä
mielipiteisiin, mitkä enemmistön ajatuksina ehdottomasti ovat hyvin
yksinkertaisia, olisi se hänelle häpeäksi. Myös sanotaan henkilöä
pöyhkeäksi, jos hän elää sillä tavalla kuin itse hyväksi näkee ja
siten toteuttaa omaa henkilöllisyyttään, mikä muuten on hänen elämänsä
tärkein tehtävä. Mutta juuri sillä tavalla tulisi jokaisen elää. _Se
ei vielä ole itsekkyyttä, että kukin elää niin kuin haluaa, vaan se on
itsekkyyttä, että vaaditaan muita elämään samalla tavalla_. Auliutta
taas on se, että annetaan muiden ihmisten elää rauhassa sekaantumatta
heidän asioihinsa. Itsekkyys pyrkii aina luomaan ympärilleen aivan
yhtäläisiä tyyppejä, kun taas aulius näkee tyyppien äärettömässä
runsaudessa hyveen, antaa sille arvoa ja mukautuu siihen ilolla.
Se, että ihminen ajattelee itsenäisesti, ei ole itsekkyyttä. Sillä
ihminen, joka ei osaa itsenäisesti ajatella, ei ylipäänsä osaa ajatella
ensinkään. Kerrassaan väärin on vaatia kanssaihmisiään ajattelemaan
samalla tapaa kuin itse ja omaksumaan samoja mielipiteitä. Mitä
hyötyä siitä olisi? Jos tämä kerran osaa ajatella, niin osaa hän
kyllä ajatella toisinkin. Ja jos taas hän ei osaa ajatella, niin
kohtuutonta on vaatia häneltä mitään mielipiteitäkään. Punainen
ruusu ei ensinkään rehentele tahtoessaan olla punainen ruusu. Mutta
se rehentelisi kauheasti, jos se vaatisi, että kaikkien muidenkin
kukkien puutarhassa tulisi olla punaisia ja ruusuja. Individualismin
valtakunnassa tulevat ihmiset aivan luonnollisesti olemaan täysin
epäitsekkäitä. He ymmärtävät tämän sanan merkityksen ja toteuttavat
sitä omalla vapaalla ja kauniilla elämällään. Ihmiset eivät enää tule
olemaan itsekkäitä, kuten nyt. Sillä itsekäs on henkilö, joka tekee
vaatimuksia muihin nähden, ja sellainen ei oikea yksilö voi olla. Se
ei häntä huvita. Kun ihminen on toteuttanut yksilöllisyyden aatteen,
on hän myös omaava enemmän myötätuntoa ja antava sen kehittyä vapaasti
ja hillitsemättä. Tähän asti on ihminen ylipäänsä vain nimeksi voinut
antaa mielessään sijaa myötätunnolle. Hän on tuntenut myötätuntoa vain
kärsiviä kohtaan, mikä ei suinkaan ole sen korkein muoto. _Sillä kaikki
myötätunto on kyllä kaunista, mutta sääli on sen alhaisin muoto_.
Siinä ilmenee jo itsekkyyttä. Se voi helposti muuttua sairaalloiseksi.
Siinä on vissi määrä oman turvallisuuden kaipuuta. Me pelkäämme, että
me itse ehkä voimme joutua samaan tilaan kuin joku hyljättykin tai
joku sokea ja ettei kukaan silloin tule huolehtimaan meistä. Sekin
on siis tavallaan rajoitettua. Meidän myötätuntomme tulisi kohdistua
koko elämään, ei sen haavoittumiin ja tauteihin, vaan sen iloihin, sen
kauneuteen ja voimaan, terveyteen ja vapauteen. Mutta mitä pitemmälle
myötätunto menee, sitä vaikeampaa se on. Jokainen voi tuntea sääliä
ystävän kärsimysten johdosta, mutta harva voi tuntea myötätuntoa hänen
menestyksensä johdosta. Siihen tarvitaan jo varsin ylevä luonne,
tosi-yksilöllisyys. Meidän aikamme kilpailun pyörteissä ja taistelun
tuoksinassa on tietysti sellainen myötätunto harvinaista. Ja sen
esiintymistä haittaa vielä paljon se tolkuton yhdenmukaisuuden ja
säännöllisyyden ihailu, mikä kaikkialla on tavattavissa ja Englannissa
ehkä on pahinta.

Sääliä tulee tietysti aina olemaan. Se on ihmisen ensimäisiä vaistoja.
Niillä eläimilläkin, jotka ovat yksilöllisiä, t.s. kehittyneillä
eläimillä, on sitä kuten meilläkin. Mutta on muistettava, että joskin
iloinen myötätunto on omiaan lisäämään maailman ilojen summaa, niin ei
sääli silti suinkaan ole omiaan vähentämään kärsimysten taakkaa. Sen
avulla voivat ihmiset kyllä paremmin kestää pahaa, mutta itse paha ei
sen kautta tule poistettua. Sääli keuhkotautista kohtaan ei paranna
keuhkotautia, vaan jättää sen tieteen tehtäväksi. Ja kun tiede sitten
onkin ratkaissut sairauden ja sosialismi köyhyyden kysymyksen, niin ei
tunteelle enää ole jäävä paljon tilaa. Ihmisen myötätunto voi silloin
kehittyä auliiksi, vapaaksi ja avoimeksi. Hän on iloitseva nähdessään
muiden iloitsevan.

Sillä juuri ilo on se, joka on kehittävä tulevaisuuden yksilöllisyyttä.
_Kristus ei yrittänytkään rakentaa yhteiskuntaa uudelle pohjalle ja
sen vuoksi voitiinkin se yksilöllisyys, mitä hän saarnasi, saavuttaa
vain kärsimysten kautta ja yksinäisyydessä_. Se ihanne-ihminen,
minkä me näemme Kristuksessa, on joko sellainen, joka tykkänään
jättää yhteiskunnan, tai sellainen joka täydellisesti asettuu sitä
vastaan. Mutta ihmisen luonne on sellainen, että hän kaipaa seuraa.
Teebeläisetkin kansallistuivat viimein. Ja jos luostarimunkkikin
paljastaisi henkilöllisyytensä, niin olisi se useinkin kurja
ihmiskuva, minkä me saisimme nähdä. Toiselta puolen taas on sillä
kauhealla totuudella, että ihminen kärsimysten kautta voi toteuttaa
henkilöllisyyttään, ollut tavattoman tukahduttava vaikutus maailmaan.
Hengelliset puhujat ja ajattelijat lörpöttelevät usein saarnastuoleissa
ja puhujalavoilla tämän maailman menosta ja valittavat sitä. Harvoin
ihmiskunnan historiassa on tapahtunut, että heidän ihanteenaan olisi
ollut ilo ja kauneuden palvominen. Kärsimyksen jumaloiminen on paljon
useammin hallinnut maailmaa. Keskiaika pyhimyksineen ja marttyyreineen,
itsekidutuksineen ja kieltäytymyksineen oli oikeata kristinuskon
aikaa ja keskiaikainen Kristus tosi-Kristus. Kun renessanssi koitti
maailmalle ja toi mukanaan kauneuden ja elämänilon uuden ihanteen,
eivät ihmiset enää voineet Kristusta käsittää. Sen osoittaa meille
m.m. taide. Renessanssin maalarit esittivät Kristusta pienenä poikana,
joka leikki jonkun toisen pikku pojan kanssa jossain palatsissa tai
puistossa tai lepäsi äitinsä käsivarsilla ja hymyili tälle tai jollekin
kukkaselle tai hyppivälle linnulle, tai jalona, majesteetillisena
olentona, joka ylevänä kulki maailman läpi, tai ihme-olentona, joka
jonkinlaisessa hurmiotilassa nousi ylös kuolleista. Vieläpä, kun he
esittivät häntä ristinpuulla, kuvasivat he hänet kauniiksi jumalaksi,
joka oli joutunut pahojen ihmisten tähden kärsimään. Mutta muuten he
eivät hänestä juuri välittäneet. He olivat ihastuksissaan, kun he
saivat maalata niitä miehiä ja naisia, joita he ihailivat, ja kun he
voivat osoittaa, miten viehättävän ihana tämä maa oli. He maalasivat
paljon uskonnollisia tauluja -- niin, itse asiassa aivan liian paljon,
sillä tyypin ja aiheen yksitoikkoisuus on väsyttävä ja oli taiteelle
vahingoksi. Se johtui yleisön vaikutuksesta taiteeseen, mikä on
valitettava. Mutta heidän henkensä ei ollut siinä mukana. Rafael oli
suuri taiteilija, kun hän maalasi paavitaulunsa. Mutta kun hän maalasi
madonnansa ja Kristus-poikansa, ei hän ollut lainkaan mikään suuri
taiteilija. Kristuksella ei ollut mitään sanomista renessanssille, joka
oli ihailtava juuri siksi, että se toi uuden ihanteen hänen ihanteensa
tilalle. Löytääksemme todellisen Kristuksen täytyy meidän kääntyä
keskiajan taiteen puoleen. Siellä hän on kidutettu ja haavoitettu,
mies, jota ei haluta katsella, koska kauneus on ilo, ihminen, jolla ei
ole kauniita kasvoja, koska sekin voi olla ilo. Hän on kerjäläinen,
jolla on hellä sydän, ulosajettu, jolla on jumalainen henki. Hän ei
tarvitse omaisuutta eikä terveyttä. Hän on jumala, joka kärsimyksen
kautta saavuttaa täydellisyytensä.

Ihmisen kehitys on hidas. Hän on varsin vastahakoinen siihen. On niin
ollen ollut välttämätöntä esittää kärsimys itsensä toteuttamisen
muotona. Ja vielä nytkin on Kristuksen sana monessa kohden tärkeä
maailmalle. Kukaan, joka esimerkiksi elää nykyajan Venäjällä, ei voi
saavuttaa täydellisyyttään muuten kuin kärsimällä. Pari venäläistä
taiteilijaa on sen osoittanut taiteen alalla, romaaneissaan, jotka
luonteeltaan ovat keskiaikaisia. Niissä on vallitsevana piirteenä
ihmisen itsensätoteuttaminen kärsimysten kautta. Mutta niille, jotka
eivät ole taiteilijoita ja joilla ei ole muuta elämää kuin kuiva
todellisuus, on kärsimys ainoa tie täydellisyyteen. Venäläinen, joka
nykyisen järjestelmän aikana tuntee itsensä onnelliseksi Venäjällä,
on joko sellainen, joka luulee, ettei ihmisellä sielua olekaan, tai
sitten sellainen, joka ei anna sille mitään arvoa, vaikka uskoisikin
sen olevan. Nihilisti, joka ei pidä millään väliä, koska hän tietää
kaiken arvonannon olevan pahasta, ja joka ottaa kaikki kärsimykset
vastaan toteuttaakseen henkilöllisyyttään, on oikea kristitty. Hänessä
on kristillinen ihanne toteutunut.

Ja kuitenkaan ei Kristus noussut esivaltaa vastustamaan. Hän mukautui
Rooman keisarikunnan määräämisvallan alle ja maksoi veronsa.
Hän sieti juutalaista pappisvaltaa eikä tahtonut asettua sen
väkivaltaa vastaan. Hänellä ei ollut, kuten sanottu, mitään ajatusta
yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi. Mutta nykyisellä maailmalla
sellainen ajatus on. Se suunnittelee köyhyyden poistamista ja sen
kurjuuden, mikä siitä johtuu. Se tahtoo vapautua kärsimyksistä. Ja
sen se tulee tekemään sosialismin ja tieteen avulla. Sen päämääränä
on oleva yksilöllisyys, mikä ilmenee ilona. Tämä yksilöllisyys tulee
olemaan väljempää, täydellisempää ja ihanampaa kuin mikään koskaan
ennen on ollut. Kärsimys ei ole täydellisyyden viimeinen muoto. Se on
vain sen edeltäjä ja vastus, mikä aiheutuu huonoista, epäterveellisistä
ja epäoikeudenmukaisista olosuhteista. Kun kaikki paha, taudit ja
vääryys on poistettu, ei sillä enää ole mitään sijaa. Se on silloin
tehtävänsä tehnyt. Se on kyllä ollut aikamoinen työ, mutta nyt se on jo
melkein suoritettu. Sen ala vähenee päivä päivältä. Ja ihminen ei sitä
tule kaipaamaan.

_Sillä se, mihin ihminen on pyrkinyt, ei totisesti ole ollut kärsimys
eikä nautinto, vaan aivan yksinkertaisesti elämä_. Ihminen tahtoo
elää voimakkaasti, yhtenäisesti ja eheästi, täydellisesti. Kun hän
voi tehdä sen harjoittamatta pakkoa muita kohtaan ja olematta muiden
pakon alainen, on hän oleva terveempi ja voimakkaampi, kehittyneempi
ja enemmän oma itsensä. Halu on luonnon sinetti, sen hyväksymisen
merkki. Kun ihminen on onnellinen, silloin on hän myös sopusoinnussa
itsensä ja ympäristönsä kanssa. Uusi individualismi, jota sosialismi
joko tahallaan tai tahtomattaan on edistävä, tulee olemaan täydellistä
sopusointua. Se tulee olemaan sitä, mihin kreikkalaiset pyrkivät, mutta
mitä he eivät koskaan saavuttaneet muulla kuin henkisellä alalla,
heillä kun oli orjia ruokittavanaan, heillä. Se tulee olemaan sitä,
mitä renesanssi tavoitteli, mutta mitä se ei voinut täydellisesti
saavuttaa muulla kuin taiteen alalla, sillä kun oli orjia silläkin
nälkää näkemässä. Se tulee olemaan uutta hellenismiä. Sen kautta on
jokainen saavuttava täydellisyytensä.








End of Project Gutenberg's Sosialismi ja individualismi, by Oscar Wilde

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SOSIALISMI JA INDIVIDUALISMI ***

***** This file should be named 47573-8.txt or 47573-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/7/5/7/47573/

Produced by Juha Kiuru

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.