The Project Gutenberg eBook of Uuden runomittaopin alkeita
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Uuden runomittaopin alkeita
Author: Onni E. Helkiö
Release date: October 28, 2024 [eBook #74653]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUDEN RUNOMITTAOPIN ALKEITA ***
language: Finnish
UUDEN RUNOMITTAOPIN ALKEITA
Kirj.
Onni E. Helkiö
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.
SISÄLLYS:
Esilause.
Rytmin puutteellisuus.
Tahtien merkitsemisestä.
Jambi- ja anapestisäkeemme.
Runojalkamme.
Teorian ja käytännön heikkouksia.
Sijaisjaloista.
Eri runomittoja.
Säe, säejakso ja säkeistö.
Soinnuista.
Jälkilause.
ESILAUSE.
On omituista, että tänä uudistusten aikana runoteoriamme käsittely on
melkein kokonaan jäänyt päiväjärjestykseen pääsemättä. Puhumattakaan
siitä, ettei meillä vielä ole ilmestynyt eikä liene tulossakaan
varsinaista suomalaista runousoppia, joka suunnilleenkaan vastaisi
nykyajan vaatimuksia, ei ole edes hajanaisiakaan runoutemme teoriaa
käsitteleviä kirjotuksia mainittavasti ollut luettavissa.
Jo olisi kuitenkin aika ottaa pohdittavaksi runousoppiakin, sillä
kipeästi meillä parannuksia tälläkin alalla tarvitaan. Varsinkin
kaipaisi runomittakysymyksemme pian perinpohjaista selvittelyä, tässä
kohdin kun teorian ja käytännön kehnous jo näyttää käyneen yleisemmin
huomatuksikin. Niinpä säveltäjien ja laulunharrastajain taholla
nykyisten runomittojemme puutteet näkyvät selvinneen ainakin sikäli,
että useat suomenmielisetkin säveltäjämme paljoa mielemmin säveltävät
vieraskielisiä kuin suomalaisia tekstejä ja että runoilijoitamme
kehotetaan runomitankäytössä tekemään pikainen parannus.
Musiikkimiestemme puolelta on etenkin maist. H. Klemetti julkisestikin
usein huomauttanut runomittamme huonoudesta. Arvatenkin runoilijamme
aikanaan tavalla tai toisella vastaavat tehtyihin parannusvaatimuksiin.
Tätä yhä odotellessamme lienee meidän maallikkojenkin syytä vähältä
osaltamme puuttua asiaan.
Kun rohkenen ottaa esittääkseni muutamia hajanaisia
runomittakysymystämme koskevia seikkoja ja parannusehdotuksia, teen
sen siinä nimenomaisessa toivossa, ettei kysymystä enää sivutettaisi
vaieten, vaan että pätevämmätkin runoutemme ystävät lämpenisivät sitä
käsittelemään, jotta se saataisiin onnellisesti ratkaistuksi.
RYTMIN PUUTTEELLISUUS.
Rytmin puutteellisuus on meillä yleinen runomitan vika. Siksi
onkin ymmärrettävissä, että musiikkimiehet, joiden rytmiaisti on
kehittyneempi, meillä ennen muita ovat alkaneet vakavammin vaatia
runomittamme uusimista. Jos runoilijoilla ja arvostelijoilla
lieneekin ollut selvillä, ettei runokielemme nykyisenään täytä rytmin
oikeutettuja vaatimuksia, niin he kai ovat pitäneet epäkohtaa kielemme
luonnosta johtuvana välttämättömänä pahana.
On yhä runoiltu vierasten kielten runomittoja seuraten. Kun kielemme
ei ole luontunut niihin, on siihen tyydytty. Ei ole yritelty oman
kielemme mukaisia runojalkoja rytmilakien mukaan järjestellä uusiksi
runomitoiksi.
Laulettavuuden kannalta voi runojamme vastaan tehdä painavimmat
muotoa koskevat muistutukset. Mutta puolustamatonta on muutenkin se
vallaton vapaus, jolla erilaisia runojalkoja on käytetty perusmuotojen
sijaisjalkoina. Kun kielen laajuussuhteita ei paljoakaan ole otettu
lukuun, vaikka niillä runokielessämme tulee olla sangen tärkeä osa,
on rytmin oikeuksia pahastikin loukattu. Myöskään ei ole meillä
tarpeeksi otettu varteen sitä muistettavaa seikkaa, että rytmin ei
tule määrätä ainoastaan yksityisten, irrallisten säkeiden rakennetta,
vaan kokonaisten säkeistöjen. Kuten musiikissa eri säkeet yhtyvät
rytmillisiksi kokonaisuuksiksi, siten runosäkeidenkin tulee liittyä
toisiinsa poljennon rikkoumatta.
TAHTIEN MERKITSEMISESTÄ.
Säkeitä jakaessa eri tahteihin eli runojalkoihin on meillä kuten
muuallakin tavallisesti menetelty niin, että säkeen ensimäisen
runojalan on katsottu alkavan aivan säkeen alusta. Näin on saatu
runojalat alkamaan milloin nousulla (tesis), esim.:
Oikeutta | kansa | palvoi,
milloin taas laskulla (arsis):
Nuo met|sien hur|jat sis|sit.
Runojalkoja ja -mittoja on sen mukaan nimitetty laskeviksi (aleneviksi)
tai nouseviksi (yleneviksi).
Toinen, paljon paremmin suomenkielen luonnon mukainen jakotapa
saadaan, kun otaksutaan kunkin runojalan alkavan runokorollisella
eli nousutavulla. Säkeen ensimäisen täydellisen jalan edessä oleva
koroton tahdin osa, milloin säe sellaisella alkaa, käsitetään
tällöin _esitahdiksi_ eli _esijalaksi_. Tämä voi olla yksi- tai
useampitavuinen. Esim.:
Nuo | metsien | hurjat | sissit
ovat | tulleet | peitossa | yön.
Tällainen tahdin merkitseminen on yleinen musiikissa. Rytmin
yhtenäisyyden selventämiseksi ja muista käytöllisistä syistä on tätä
myöskin vieraskielisissä uusissa runomittaesityksissä suositeltu
entistä parempana siinäkin tapauksessa, että vanha merkitsemistapakin
soveltuisi kielen korkosuhteihin. Suomenkielen luontoon tämä uusi
merkitsemistapa sopii vanhaa paljoa paremmin, kaikki sanatkin kun ovat
koroltaan laskevia.
Säkeet voi silti katsoa poljennoltaan olevan joko laskevia, jos alkavat
ilman esitahtia, tai nousevia, jos niiden alussa on esitahti. Säkeiden
luonne ja vaikutus on sen mukaan jonkun verran erilainen. Tavallisesti
sentään esitahtisetkin säkeemme saavat sanojen korkosuhteiden
mukaisesti enemmän tai vähemmän laskevan luonteen.
_Godenhjelmin_ runousoppi mainitsee myöskin esi- eli alkutahdin,
josta se sanoo 21 §:ssä: "Aleneva säe alkaa toisinaan lyhyellä tai
korottomalla tavuulla eli alkutahdilla (anakruusis):
"Jo | pilvet | taivahan | peitti."
Tässä käsitetään siis laskevan säkeen alkavan esitahdilla. Esimerkkinä
oleva säe katsotaan laskevaksi. Kuten yllä mainittiin, meidän
esitahtiset säkeet ovatkin luonteeltaan tavallisesti enemmän tai
vähemmän laskevia. On vain huomattava, ettei meillä parempia nousevia
säkeitä olekkaan.
Mainitun pykälän ensimäinen lisäys tekee esitahdin perin harvinaiseksi
sanomalla: "Alkutahdilla varustetut säkeet voipi tavallisesti selittää
jambilla alkaviksi jambi- tai anapestivärsyiksi (s.o. säkeiksi),
paitsi jos runoelmassa säännöllisesti käytetään alenevaa runomittaa
ja alkutahti on lisätty vaihtelevaisuuden vuoksi." Tämän esityksen
mukaan siis esitahtiset trokee- ja daktylisäkeemme tavallisesti voi
selittää jambi- ja anapestisäkeiksi. Käsittääkseni asian oikea laita
kuitenkin on aivan päinvastainen, että jambi- ja anapestisäkeemme
aina voi, vieläpä tuleekin selittää esitahdilla alkaviksi trokee- ja
daktylisäkeiksi.
JAMBI- JA ANAPESTISÄKEEMME.
[»Päivän» 2. n:ossa 1908 esitetty pääasiallisesti samoin sanoin kuin
tässä]
Jambi- ja anapestisäkeemme sietää ottaa vähän lähemmin
tarkastettaviksi, koska meillä niistä runo-opeissamme ja muualla yhä
puhutaan yhtä suurina tekijöinä kuin trokeisista ja daktylisista
säkeistäkin. Ne selitetään muodostuvan jambi- ja anapestijaloista.
Miten on sitten näiden jalkojemme laita? Runomittamme perustuu
pääasiallisesti korkosuhteisiin, jopa viime aikaisen käytännön mukaan
valitettavasti paljoakaan välittämättä laajuudesta. Sekä jambissa
(- —´) että anapestissa (- - —´) on nousutavu viimeisenä. Kielessämme
ei kuitenkaan ole sanoja, joissa korko on nouseva, vaan se on
säännöllisesti laskeva, pääkorko ensi tavulla. Sellainen jambinen
tai anapestinen harvinainen erikoisuus kuin esim. Timo (kutsuessa,
varottaessa) tai eläköön (huutaessa) ei sääntöä muuta. Korolle
perustuvaa jambia tai anapestia ei suomalainen sana siis voi muodostaa.
Mitenkä sitten voidaan meillä saada jambi- ja anapestisäkeitä?
Yksitavuisten sanojen avulla voi sellaisiakin muodostaa, joskin ne
runoudessamme ovat perin harvinaisia. Jotta säkeitä näet voisi katsoa
jambi- ja anapestisäkeiksi, pitäisi niissä useimpien nousujen lopussa
olla sanankin loppu. Esimerkkinä tällaisista jambisäkeistä olkoon
seuraava:
Mut yö | ei lunt', | ei un|ta nää.
Jambi-anapestista mittaa on:
Ja päiv' | on kir|kas ja yö | on poiss'.
Joka ottaa etsiäkseen runoudestamme säkeitä, joita syystä voi sanoa
jambisiksi tai anapestisiksi, huomaa ettei niitä ole kuin sangen vähän.
Jos kielessämme olisi runsaasti yksitavuisia sanoja, olisi asianlaita
vähän toinen, mutta niitäkinhän on verraten niukasti. Niinpä jambiset
ja anapestiset säkeemme eivät vastaakkaan nimeään. Ne eivät ole
muita kuin esitahdilla alkavia trokeisia ja daktylisia. Katsotaanpa
"jambista" säettä
Jos rui|kutel|la voi|sin!
Huomaamme että tällainen tähän asti käytetty jalkoihin-jako tuntuu
luonnottomalta. Säe onkin itse asiassa esitahtinen trokeinen. Sen
mukaan se on jaettava runojalkoihinkin:
Jos | ruiku|tella | voisin.
Samoin "anapestinen" säe:
Hepo jou|tuen juok|si sen kiin|ni
on oikeastaan esitahtinen daktylinen:
Hepo | joutuen | juoksi sen | kiinni.
Ne harvat varsinaisemmin jambiset ja anapestiset säkeet, joista
ylempänä oli puhe, sopii yhtä hyvin pitää esitahdilla alkavina trokee-
ja daktylisäkeinä kuin jambisina ja anapestisina, siis esim.:
Mut | yö ei | lunt', ei | unta | nää.
Ja | päiv' on | kirkas ja | yö on | poiss'.
Samalla kuin onkin muistettava, ettei runomittaa yleensä sovi muodostaa
pelkistä sanaisjaloista, samalla on myöskin huomattava, että sellainen
sanan- ja jalanjako, joka muuttaa runomitan aivan toiseksi kuin sen
pitäisi olla, voi vain poikkeustapauksessa olla oikeutettu jotakin eri
tarketusta varten, mutta ei suinkaan yleensä kaikissa säkeissä, kuten
meidän n.s. jambi- ja anapestimitoissa on laita.
Edellä esitetystä käynee selville, että on täysi syy lakata erikseen
puhumasta meidän jambi- ja anapestisäkeistä, koska ne oikeastaan ovat
vain esitahtisia trokeisia ja daktylisia. Runomittamme käsittelylle on
eduksi, että jätetään pois harhaanjohtavat nimet.
Mitä muuten vielä esitahtisiin säkeihimme tulee, on huomattava, että
ne ovat meille tulleet verraten myöhään. Vanhimmassa kansanrunoudessa
emme niitä tapaa. Kielemme luonnon mukaisempia ovatkin esitahdittomat
säkeet. Esitahdilla alkavat ovat vierasluontoisempia, kuten ovat
vierasperäisiäkin, muilta lainattuja.
RUNOJALKAMME.
[Julkaistu yleensä samallaisena »Ajan» 3. n:ossa 1908.]
Kuten meillä ei ole jambisia eikä anapestisia, samoin ei myöskään
voi olla muitakaan varsinaisemmin nousevia säkeitä kuin esitahtisia,
laskevista runojaloista kokoonpantuja. Runojalkojemme luvusta on siis
täysi syy jättää pois nousevat jalat.
Laskevia runojalkoja meillä sitävastoin on sangen runsaasti. Ottaen
näet huomioon sanojen sekä koron että laajuuden saamme paljon uusia
runojalkoja, joita ei meillä tähän asti ole hyväksytty, kun on
vierasten kielten tavallisimmat jalat ja mitat pidetty meilläkin
ainoina kelvollisina.
Järjestän runojalkamme tavulukunsa mukaan kolmeen ryhmään. (Viite [1]
jälj.) Kunkin ryhmän jalat koetan esittää koron ja laajuuden vaatimassa
arvojärjestyksessään, mikäli siten järjestyksen selvyyden kärsimättä
käy laatuun. Kun kaikissa runojaloissamme runokorko eli nousu on ensi
tavulla, muiden tavujen ollessa runokorottomina, ei korkoa tarvitse
erittäin merkitä. Sopiikin sen vuoksi tavujen laajuutta osottaa
kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämillä laajuusmerkeillä (— ja -),
joilla tähän asti on etupäässä merkitty runotyylimme korkosuhteita.
Korolla tarkotan tässä runokorkoa, joka on sekä sana- että lausekorosta
osaksi riippumaton. Laajuusmerkeillä taas merkitsen varsinaisesti
tavujen "luonnollista" pituutta ja lyhyyttä. Paitsi pitkiä ja lyhyitä
on meillä myöskin luonnoltaan puolipitkiä eli keskiarvoisia tavuja.
_Jänneksen_ mukaan keskiarvoinen on jokainen lyhytdiftonginen tai
suljettu lyhytvokaalinen tavu. Puolipitkä tavu on runokorollisena
yleensä pitkän arvoinen, varsinkin jos sillä samalla on sanan pääkorko.
Runokoroton puolipitkä tavu käy yleensä lyhyestä, etenkin milloin sillä
ei ole sanan pääkorkoa. Puolipitkä voi kuitenkin vastoin edellisiä
sääntöjäkin käydä milloin pitkästä, milloin lyhyestä.
Puuttumatta enempää kielemme prosodiaan, luettelen nyt runojalkamme.
Esimerkeiksi panen vain sanaisjalkoja ja mikäli mahdollista näiden
samain sanain muotoja, jotta jalkojen vertaaminen toisiinsa olisi
helpompi.
Yksi tavu ei semmoisenaan muodosta täydellistä runojalkaa, joskin se
muutamissa tapauksissa pidennyksen tai paussin tahi kumpaisenkin avulla
sellaisesta voi käydä.
Kaksitavujalat eli trokeet:
Ensimäinen trokee | — - | päivä.
Toinen trokee | — — | päivää.
Kolmas trokee | - - | sana.
Neljäs trokee | - — | sanaa.
Koimitavujalat eli daktylit:
Ensimäinen daktyli | — - - | päivänä.
Toinen daktyli | — - — | päiväkään.
Kolmas daktyli | — — - | päivääni.
Neljäs daktyli | — — — | päivääkään.
Viides daktyli | - - - | sanana.
Kuudes daktyli | - - — | sanakaan.
Seitsemäs daktyli | - — - | sanaani.
Kahdeksas.daktyli | - — — | sanaakaan.
Nelitavujalat eli peonit:
Ensimäinen peoni | — - - - | päiviäni.
Toinen peoni | — - - — | päiviäkään.
Kolmas peoni | — — - - | päivääsikö.
Neljäs peoni | — - — - | päiviäänpä.
Viides peoni | — — - — | päiväänikään.
Kuudes peoni | — - — — | päiviäänkään.
Seitsemäs peoni | — — — - | päivääkäänkö.
Kahdeksas peoni | — — — — | päätteeseenkään.
Yhdeksäs peoni | - - - - | sanojani.
Kymmenes peoni | - - - — | sanojakaan.
Yhdestoista peoni | - — - - | sanaasiko.
Kahdestoista " . | - - — - | sanojaanpa.
Kolmastoista peoni | - — - — | sanaanikaan.
Neljästoista peoni | - - — — | sanojaankaan.
Viidestoista peoni | - — — - | sanaakaanko.
Kuudestoista peoni | - — — — | sateeseenkaan.
Viisitavujalkoja meidän runoudessamme tuskin vielä on tavattavissa.
Sellaisiakin tietysti voisi esiintyä. Niinpä niiden perusmuoto (—----,
esim. päiviänikö) mennee yhtä hyvin tai paremminkin yhden nousutavun
varassa kuin 16:s peoni. Ainakin sopivat parhaat viisitavujalat
luontevammin meidän runokieleemme — meillä kun on runsaasti laskuun
sopivia aivan lyhyitä tavuja — kuin esim. Ruotsin, jossa niitä
kuitenkin joskus tavataan, etupäässä kahden säkeen liittymäkohdassa,
milloin nousujen väliin jää neljä laskutavua, tai nelitavujalkojen
sijaisina muuallakin.
Nelitavujalatkin ovat taiderunoudessamme yleensä harvinaisia. Eri
maissa toiset metrikot ovat niitä pitäneet mahdottomina tai muuten
vastustettavina, toiset taas ovat niitä puolustaneet. Vastustuksesta
huolimatta ne ulkomaisessa taiderunoudessa ovat päässeet yhä
yleisempään suosioon. Kansanrunoudessa ne kaikkialla jo kauemmin ovat
esiintyneet.
Meillä on näihin asti — teorian mukaan — päästy nelitavujaloista
hyvin vähällä. On vain sanottu: "Kreikan ja latinan runoudessa
on nelitavuisiakin jalkoja", tai: "Kreikkalaiset puhuivat
nelitavuisistakin runojaloista, — — mutta nykyajan runoudessa niillä
ei ole mitään merkitystä." Aivan viime aikoina vasta on niille meillä
yleisemmin myönnetty olemassaolon oikeus ainakin kansanrunoudessamme.
Tässä nelitavujalkoja onkin jo ammoisina aikoina käytelty, ja
nykyisissä kansanlauluissamme ne ovat hyvinkin tavallisia. Esimerkeiksi
panen tähän muutamia vanhasta ja uudemmasta kansanrunoudestamme
poimittuja, peoneja sisältäviä säkeitä. (Viite [3] jälj.):
Vaski- oli | hattu | harti|oilla.
Minua on | vyötty | miehen | vyöllä.
Aallot ne | pian sinut | pettäi|si.
Sitten ei | suru mua | heittäi|si.
Iso ilo | alkaa
nuorukaisten | kanssa
keskellä | hääsalin | latti|aa.
Niinkuin niinkuin | neitoset,
niinkuin niinkuin | poikaset,
käykäämme | lattialle | tanssi|maan!
Taiderunoudessammekin nelitavujalkoja jo vähän on viljelty
sijaisjalkoina. Esim.:
Honkain | humina ja | luonto | muu.
Yks' | voima | sydämehen | kätketty | on.
Tuima on | tuuli ja | pimeä on | taivo,
suuri on | ulapalla | aaltojen | raivo.
Nelitavujalkamme sopivatkin erinomaisesti sekä daktylien sijaisjaloiksi
— kun vain laajuussuhteetkin otetaan asianmukaisesti huomioon —
että sekasäkeihin itsenäisiksi jaloiksi, vieläpä yksinkertaisia
eri runomittoja muodostamaan, sikäli kuin yksi nousutavu pystyy
kannattamaan kolmea laskutavua. Peoneissakaan näet, ollakseen eri
runojalkoja, ei saa olla muuta kuin yksi nousu, vaikka kolmas tavu
voikin saada pienen sivukoron, jalan silti muuttumatta kahdeksi
trokeeksi.
Mitä runojalkojen nimiin tulee, en katso olevan syytä lainata niitä
semmoisinaan kreikkalaisilta. Eroavathan runojalkamme oleellisestikin
kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämistä, meillä kun aina on
runokorko ensi tavulla. Nimitän niitä kaikkia selvyyden vuoksi
tavulukunsa mukaan tai myöskin ensimäisten eli perusjalkojensa
kreikkalaisilla nimillä, joita jälkimäisiä lyhemmyytensä takia sopii
suosittaa, varsinkin koska ne jo — ainakin kahden ensimäisen ryhmän
— ovat ennallaan tutut. Klassillisilta kansoilta lainattuja monia
nimiä on vaikea muistaakin, jota vastoin minun ehdottamani muistaa
ensi näkemältä. Nimien ja jalkakaavojen yhdistämisen toisiinsa oppii
niinikään vähällä, koska jalkojen järjestyksen määräävät seikat on
helppo jokaisen huomata. Muistamista helpottaa sekin, että kunkin
ryhmän ensimäisessä ja viimeisessä jalassa ovat laajuussuhteet aivan
päinvastaiset ja samoin aina seuraavissa jaloissa parittain keskustaa
kohden. Luulisinkin juuri ehdottamani arvojärjestyksen olevan parhaan,
koska tässä saman ryhmän jalkojen rytmillinen etevämmyys toistensa
suhteen on ollut määräävänä sikäli, että joka jalkaryhmän kummankin
puoliskon eri jalkojen — pitkä- ja lyhytnousuisten — runomitallinen
paremmuus on koetettu ottaa huomioon.
Olen siis täten merkinnyt kaikkiaan 28 eri runojalkaa, sen sijaan että
meillä tähän asti on tunnettu ja tunnustettu pääasiallisesti vain
4. Sävellettäväksi aiotussa runoudessa sopii vielä puolipitkillekin
tavuille antaa oma itsenäinen arvonsa ja käyttää monellaisia
yhdysjalkoja, joten runojalkojen luku oikeastaan edelleen lisääntyy
moninkertaiseksi. Vaikkei kaikkia edellä esittämiänikään hyväksyttäisi
yleisempään käytäntöön, on jo aika hyväksyä niistä ainakin niin monta,
että kaikki kielemme sanat ulkomuotonsa estämättä saavat täyden
oikeuden esiintyä runoudessamme, mikäli kukin puolestaan omassa
asemassaan siihen parhaiten kelpaa.
TEORIAN JA KÄYTÄNNÖN HEIKKOUKSIA.
Teorian ja käytännön heikkouksia on näet sekin, että lukemattomat supi
suomalaiset sanat tähän asti on katsottu runomittaan sopimattomiksi
tai, milloin niitä on käytetty, niitä on sijotettu sopimattomiin
kohtiin. Niinpä ne sanat, joiden ensi tavu on lyhyt, ovat korollisina
ankarimpien sääntöjen mukaan olleet runokieleen mahdottomat. Kun niitä
kuitenkin on täytynyt viljellä, ne ovat huonosti täyttäneet tehtävänsä
niissä asemissa, joihin niitä on sovitettu. Ei tarvitse muuta kuin
laulaa joku suomalainen laulu, melkein mikä tahansa, niin huomaa,
kuinka luonnottomasti lyhyitä tavuja käytetään pitkien asemesta.
Laulamme esim.:
Syttynyt on soota julma,
viihan liekki leimuaa,
puunainen on j.n.e.!
Säveltäjissäkin tietysti on syytä, että täten suomalaisiinkin sanoihin
sepitetyillä sävelmillä alennamme omaa kieltämme, mutta mahdotontahan
yleensä on säveltää tähänastisia runojamme kielen laajuussuhteita
pahasti loukkaamatta, jollei anna joka säkeistölle johonkin määrään eri
sävelmää. Että tämä on epäkohta, ei voitane kieltää.
Rytmin puutteellisuus on runokielemme yleinen vika, kuten jo on edellä
mainittu. Kun meillä esim. on neljä laajuudeltaan toisistaan selvästi
eroavaa trokeejalkaa ja niitä ilman muuta viljellään rinnan miten
sattuu, niin on luonnollista, että rytmi on pilalla. Onhan suuri
rytmillinen ero esim. _ilo_ ja _taatkoon_ sanojen välillä, samoinkuin
daktylien _yleni_ ja _taivaaseen_ välillä. Ja kuitenkin niin erilaisia
jalkoja asetetaan toistensa vastineiksi. Runoilijamme ovat siinä
kohdin menetelleet aivan kuin olisivat vain ylimalkaisesti seuranneet
runousopeissamme esitettyä määrittelyä: "Runomitta on nousujen ja
laskujen säännöllinen järjestys." Jos säännöllisyydellä vaadittaisiin
ainoastaan sitä, että nousut ja laskut vuorotellen seuraavat toisiaan,
niin esimerkkien-laiset runojalat olisivat sikin-sokin käytettyinä
säännön mukaan yhtä hyväksyttäviä kuin ne ovat siten "säännöllisesti"
esiintyviä. Jos taas käsitämme säännöllisyyden niin, että saman mitan
eri jalkojen tulee lisäksi olla suunnilleen yhtä pitkät, niin olisi
meillä runomitan määritys, joka voisi tyydyttää moniaan muun kielen
vaatimukset, mutta ei meidän. Onhan selvää, että suomessa, jossa korko
ja laajuus eivät mainittavasti yhdy, pitää erikseen ottaa huomioon
kumpikin niistä. Ei ole suinkaan rytmin kannaltakaan yhdentekevää,
sanommeko saama vaiko samaa, tuuleman vaiko tulemaan, vaikka näiden
jalkojen pituus onkin jotenkin sama. Kun meillä kuitenkin tällaisia on
hyväksytty toistensa vastineina, jopa pidetään esim. neljättä trokeeta
parempana perustrokeen sijaisena kuin kolmatta, niin voi sitä joskus
puoltaa runojen luettavuuden kannalta, mutta kummaa ei ole, että
säveltäjät tuskaantuvat sellaista tekstiä käsitellessään. Laulaessa
tuntuu näet paljoa pahemmin kuin lukiessa sellainen saman jalan sekä
nousun että laskun laajuuden muuttaminen. Koettakaamme esim. oikealla
sävelmällä laulaa:
Syttynyt on sotaa julmaa,
vihaa liekki leimuaa,
niin huomaamme, miten onnistumatonta itse asiassa on tällainen "rytmin
säännöttömyyden tasaantuminen sen kautta, että eri tavut täydentävät
toisiansa", jota runo-oppimme puoltavat.
SIJAISJALOISTA.
Ei kuitenkaan voi seurata laajuusperiaatettakaan äärimäisyyksiin asti,
eikä se ole tavotettavaakaan, koska runomitta — etenkin yksinkertainen,
samoista jaloista sepitetty siten tulisi yksitoikkoinen. Runoilijalla
tulee aina olla vapaus käyttää sijaisjalkojakin varsinaisten asemesta.
Tämä on hänellä yksi ja tärkeäkin keino tilapäiseen sisällön vaatimaan
rytmillä-kuvaamiseen. Vapaus on hänellä suurempi luettavaksi aiotun
runon sepittämisessä kuin sellaisen, jonka on tarkotus olla kaikin
puolin musiikkimiehiäkin tyydyttävä.
Tavallisessa puheessa samat tavut voivat eri asemissa olla johonkin
määrin eri pitkät. Siten voi pitkä tavu vieläkin pidetä ja lyhyt
entisestään lyhetä. Paitsi täten saattaa, joskaan ei niin kernaasti,
laajuuden muutos tapahtua myöskin niin, että pitkä tavu vähän lyhenee
ja lyhyt pitenee. Mutta tämä tavujen kimmoavaisuus ei suinkaan ulotu
niin pitkälle, että luonnoltaan lyhyt tavu muuttuisi pitkäksi tai pitkä
lyhyeksi, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Puolipitkä tavu sen
sijaan voi käydä pitkästä ja lyhyestä. Runoudessa tavujen kimmoavaisuus
on samojen lakien alainen kuin puheessa.
Tämän mukaan siis, ensin pitkän tavun sijaisista puhuakseni, sopii
puolipitkä tavu panna vastaamaan pitkää. Puolipitkän esiintymisestä
runomitassa on jo (ks. [1] ed.) tarkemmin sanottu.
Lyhyttä tavua sitä vastoin ei sovi panna pitkän vastineeksi. (Viite [2]
Jälj.) Sanakorollinen, etenkin pääkorollinen lyhyt nousussa kaikkein
vähimmän soveltuu pitkän tavun sijaiseksi, koska se laulettaissa
pitkäksi venytettynä kuuluu varsin pahalta. Tätä vastaan runoilijamme
kuitenkin enimmän rikkovat. Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan ei
tähän asti hyväksytyissä runomitoissamme muualla niin usein ole tullut
kysymykseenkään, sillä laskussa lyhyt (lyhyet) on ollut paikallaan ja
sanakoroton lyhyt taas ei muuten ole varsin usein sopinut nousuun.
Sanakorottoman lyhyen tavun venyttäminen ei tunnu niin kielikorvaa
loukkaavalta. Lauteessamme säkeen
I|säsi majas|sa
voimme huomata, että sanan toinen tavu (-sä-) pitkäksi laulettuna ei
tunnu niin luonnottomalta kuin pääkorollinen (ma-) pitkänä. Sanan
viimeinen koroton tavukaan (-sa) venytettynä ei toukkaa korvaa niin
pahoin, vaikka se laulettaissa tulee kaksi kertaa niin pitkäksi kuin
sanan ensi tavu. On myös otettava huomioon se seikka, että lyhyen tavun
venyttäminen silloin, kun sillä tavalla syntyy kokonaan toinen, oikean
mielikuvan ehkä pahastikin särkevä sana tai muuta epäselvyyttä, on
vielä kiusallisempi kuin muulloin.
Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan voi joskus olla hyväksyttävä
siinä tapauksessa, että sen jälkeen täydennykseksi tulee paussi, kuten
säkeen lopussa ja isommissa jako- eli sesuurikohdissa. Esim.:
Olette, linnut, täynnä laulu|ja,
suloa, rakkautta, sointu|ja
ja keväthenke|ä — ne| kaikki,| ne
myös lahjoittakaa Suomen lapsil|le.
(Loppusoinnuksi lyhyt tavu ei kernaasti sovi. Siitä enemmän soinnuista
puhuessani.)
Tällainen paussi saattaa tietysti esiintyä vain kahden sanan välissä,
mutta ei sanan sisässä. Yleensäkin runojalan tavujen varsinaisen
laajuuden samoinkuin koronkin muuttaminen paremmin on sallittava,
milloin se tapahtuu — samassa jalassa — kahden sanan, etenkin
yksitavuisen, rajalla kuin useampitavuisen sanan sisässä. Säkeistä
Tuikah|tavat, | sammuvat
ja
Lämmin|tä ei | niistä lähde
jälkimäinen on rytmiltään parempi.
Voiko näillä ehdoilla ja myönnetyillä vapauksilla kaikissa mitoissa
aina välttää lyhyen tavun panemista pitkän sijaiseksi, meillä kun on
lyhyitä tavuja, pääkorollisiakin, niin runsaasti? Ken on yrittänyt
sepittää ensi- eli perustrokeista tai -daktylista mittaa, on huomannut,
että on melkein mahdotonta nousuun aina saada sijotetuksi pitkä
tai pitkän arvoinen tavu. Jos juuri voikin kielemme siten pukea
pakkopaitaan, niin jää silloin tavallisesti sanomatta ainakin osa
siitä, mitä oli sanottava, ja sisällön puutteellisuus on toki pahempi
kuin muodon.
Meillä on onneksi vielä keino saada pitkäin tavujen vastineita,
tavallisesti paljoa puollettavampi kuin lyhyen käyttäminen sellaisena.
Tarkotan sitä, että yksi pitkä tavu korvataan kahdella lyhyellä.
Muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset jo käyttivät tätä tapaa, joten
se ei ole mikään uusi keksintö. Eikä se olisi vaikea keksittäväksi
nykyäänkään, koska on huomattu kahden lyhyen tavun pituudeltaan yleensä
paljon paremmin vastaavan yhtä pitkää kuin yhden lyhyen. Kuitenkaan
tätä nykyiskansain runoudessa ei paljoa ole otettu seurattavaksi, kumma
kyllä. Esimerkiksi ruotsalaisessa runoudessa tätä muinaisten kansain
tapaa on jotenkin tarkoin kartettu, jota vastoin se Tanskan ja Saksan
runoudessa ei ole niin harvinainen.
Meidän runokielessä on tapa osaksi saanut jalansijaa.
Kansanrunoudessamme se jo varhain on esiintynyt. Säkeiden ensi jalkana
tapaamme Kalevalassa trokeen sijaisena silloin tällöin viidennen
daktylin. Esim.
Vesi on | vanhin voitehista.
Salliipa kansanrunous tässä kohdin suurempaakin vapautta, joten
pitempiä daktyleja ja peonejakin, pitkiäkin tavuja sisältäviä,
tavataan trokeiden sijaisina, samoinkuin perusdaktylien sijaisina on
pitkätavuisiakin peoneja.
Näin paljon pitemmät sijaisjalat eivät ole nykyisessä taiderunoudessa
hyväksyttävät, vaikka niitä siinä käytetään. Sitä vastoin
seuraavien-laiset säkeet hyvin sopivat trokeiseen mittaan:
Onko | vapaus vaiko orjuus.
Useimmat käsittänevät sanan [vapaus] kolmitavuiseksi, vaikka
äänneyhtymää _au_ tässä voi pitää diftonginakin.
Ah niin, kirkas | Jumalalan|poika.
Edellä on jo esitetty sekä hyviä että huonompia esimerkkejä sellaisista
säkeistä, joissa daktylien sijaisjalkoina on peoneja. (Viite [3] ed.)
Hyviä tällaiset varsinaisia monitavuisemmat sijaisjalat ovat, kuten
sanottu, jos niissä kaksi vierekkäistä lyhyttä tavua on vastaamassa
yhtä varsinaisen jalan pitkää, — tietysti tässä kuten muualla
edellyttäen, ettei korkoa, runomittamme tärkeintä tekijää, vastaan
rikota.
Mainitsin, että esim. tanskan- ja saksankielisessä runoudessa tällaisia
sijaisjalkoja viljellään. Kun otamme huomioon mainittujen kielten
ja omamme erilaisuuden, myönnämme, että meidän kielemme on paljoa
sopivampi näiden sijaisjalkojen käyttöön kuin mainitut germaanilaiset.
Ovathan meidän lyhyet tavut enimmäkseen lyhyemmät kuin germaanilaisten
kielten, nämä kun usein — konsonanttipäätteisinä — vastaavat paremmin
meidän puolipitkiä; pitkät taas ovat yleensä yhtä pitkät kuin
meidänkin. Kun siis esim. _Goethe_ voi panna sellaisen muodon kuin
_himmlischen_ perustrokeen sijaan, pitäisi meidän erinomaisesti voida
hyväksyä perustrokeen sijaiseksi viides daktyli.
Jos vertaa toisiinsa muotoja: halvan (murteell. hal(a)van) ja halavan,
taloon ja talohon, halvaksi (hal(a)vaksi) ja halavaksi j.n.e.,
niin huomaa kaksi lyhyttä laajuudeltaan hyvin sopivan yhden pitkän
vastineeksi.
Täten voisi kaksi lyhyttä panna pitkän sijaan sekä nousuun että
laskuun, ei kuitenkaan samaan jalkaan useamman kuin yhden pitkän
sijaiseksi, jottei jalan varsinainen luonne liiaksi muuttuisi.
Peoneissa tuskin ollenkaan on sopivaa tätä tapaa seurata,
viisitavujalat kun tuntunevat liian oudoilta, ainakin toistaiseksi.
Tällaiset sijaisjalat ovat vielä sopivat estämään yksitoikkoisuutta,
joka muuten voi haitata joitakin, etupäässä samoista jaloista
kokoonpantuja mittoja, joten ne siltäkin kannalta ovat suositettavia.
Kuten muutkin sijaisjalat ne ovat mahdollisuuden mukaan otettavat
rytmimaalauksen palvelukseen.
Vielä on näkökohta, joka puhuu näiden sijaisjalkain puolesta.
Suomenkieli on, kuten luonnollista, vielä pitkäveteistä verrattuna
vanhempiin sivistyskieliin. Käyttämällä edellä esitettyä menettelytapaa
runokielemme tulisi tiiviimmäksi, täyteläisemmäksi, jota seikkaa ei
ole aivan vähäksi arvattava. On suotavampaa, että runoratsumme ottaa
silloin tällöin pari lyhyttä juoksuaskelta, kuin että se kompastumalla
pidentää liian lyhyttä askelta tahtia tyydyttäväksi. Mikä etu
tästä olisi runoja suomennettaessakin, on ilmeistä. Sitenhän voisi
alkuperäisellä runomitalla ja lyhyydellä tyhjentävämmin suomentaa kuin
nykyään, jolloin runokielemme on tarpeettomasti pidennettyä, sanojen
oikea aikamitta (tempo) pitkien tavujen sijaisina olevissa lyhyissä
hidastettuna.
Säveltäjille tällaiset varsinaisia jalkoja monitavuisemmat sijaiset
eivät tuottane vaikeutta. Kaikissa tapauksissa ne yleensä ovat laulun
lausutukseenkin nähden paremmat kuin nykyään käytännössä olevat, joissa
yksi lyhyt tavu vastaa pitkää.
Mitä tulee lyhyitten tavujen sijaistavuihin, kelpaavat sellaisiksi
puolipitkät, kuten ennen jo on sanottu.
Pitkä tavu sitävastoin ei kernaasti sovi lyhyttä korvaamaan. Varsinkaan
sellaista tavua, jossa on pitkä vokaali, ei saisi lyhyen sijaan
asettaa. Helpommin sujuu — laulaessakin — lyhyen arvoisena pitkän
diftongin, varsinkin i-päätteisen, sisältävä tavu.
Koska yksi pitkä tavu pituudeltaan vastaa kahta lyhyttä, saattaa kahden
vierekkäin olevan lyhyen asemesta kolmi- ja nelitavujaloissa käyttää
yhtä pitkää, niinkuin yleisesti on tehtykin kolmitavujalkojen laskussa
sekä vanhain että nykyiskansain runoudessa.
Samassa jalassa ei kernaasti käy tekeminen yhtä useampia laajuuden
muutoksia eikä samassa säkeessäkään kuin vain harvoissa — ei vierekkäin
olevissa — jaloissa. Poikkeuksia voi esiintyä, mikäli mitan perusrytmi
ei niistä sanottavasti kärsi tai milloin rytmimaalaus niitä oikeuttaa.
Rytmin varsinainen luonne saakoonkin yleensä olla määräämässä, kuinka
usein tilapäiset poikkeukset ovat luvallisia. Tässä on sanojen
väliset paussit y.m. poljentoon vaikuttavat seikat otettava huomioon
asianhaarain mukaan.
ERI RUNOMITTOJA.
Eri runomittoja saamme esittämäni mukaan kolme päälajia: kaksitavu-
eli trokeemittaa, kolmitavu- eli daktylimittaa ja nelitavu- eli
peonimittaa. Nämä jakaantuvat eri jalkojen mukaisesti alalajeihin.
Meillä säkeet ovat jaloiltaan siksi kirjavat, että mallikelpoisia
alalajeja harvoin tapaa edes perusmittojen esimerkeiksi, vaikka kaikki
säkeemme oikeastaan ovat olevinaan perusmittoja. Olen niiden joukosta
kuitenkin löytänyt muutamia esitahdittomia ja esitahtisia, jotka
kelpaavat valaisemaan eri runomittojemme alalajeja.
TROKEEMITTOJA.
Ensi- eli perustrokeinen säe:
Tuos' on | lampi | lahti|nensa.
Toistrokeista mittaa on:
Pylväät | ryskää, | räystäät | särkyy.
Kolmastrokeinen säe on esim.:
Vial|linen | veri.
Neljästrokeinen säe olisi esim. seuraava:
Taas | herää, | herää | eloon | jo.
DAKTYLIMITTOJA.
Ensi- l. perusdaktylinen säe:
Sortuvi | niin kuni | juureton puu.
Toisdaktylinen säe on seuraava:
Niin | musta, niin | synkkä yö | syksyinen | lie.
Kolmasdaktylista mittaa:
Sua | kutsuu se: | jälleen se voita, jos voit.
Viidesdaktylista mittaa olisi esim. seuraava säe:
Se oli | ihana | elämän | kevät. J.n.e.
PEONIMITTOJA.
Ensi- l. peruspeonista mittaa olisi esim. seuraava:
Tätä myrskyä ja | viuhinata, | taistelua | tuimaa.
Yhdeksäspeoninen säe:
Minä olin | kivellä ja | kivi oli | sileä.
J.n.e.
Näitä kolmea päälajia ja kutakin niiden alalajia sopii nimittää
_yksinkertaisiksi mitoiksi_, jos niissä ei ole muuhun pääryhmään
kuuluvia jalkoja muualla kuin silloin tällöin varsinaisten jalkojen
sijaisina ja säkeiden liitekohdassa. Jos taas säkeessä on muun,
tavallisimmin viereisen runojalkaryhmän jalkoja enemmän, itsenäisinä
jalkoina, niin se on _yhdistettyä_ eli sekamittaa.
Olen edellä esittänyt kaksi-, kolmi- ja nelitavujalat, jotka hyvinkin
voivat runoudessamme esiintyä, vieläpä muodostaa eri mittoja. Kun
kuitenkin perusmitat, joissa korko- ja laajuussuhteet ovat niin
sanoakseni yhteistoiminnassa, toinen toistaan tukemassa, ovat
rytmiltään voimakkaimpia, on luonnollista, että juuri näitä etupäässä
viljellään. Muut harvoin ovat suositeltavia yhtenäiseksi, esim. koko
runoa muodostavaksi mitaksi. Mutta ettei meidän kielemme mukaista ole
viljellä ainoastaan perusmittoja, siitä olen jo myöskin puhunut. Eikä
muidenkaan runojalkojen ja -mittojen käyttäminen ole mikään rytmillinen
rikos, päinvastoin omansa elähyttämään poljentoa, kunhan ne vain
osataan asettaa sopiviin kohtiin.
Koska jo olen käsitellyt seikkoja, jotka sijaisjalkoja valitessa
mielestäni olisivat huomioon otettavat, en enää erittäin puhu siitä
miten luulisin perusmittojemme rytmin saatavan nykyistä paremmaksi. Sen
sijaan on vielä sanottava muutamia sanoja sekamitoista.
Voimme jakaa sekamitat kahteen päälajiin: sellaisiin, joissa toisen
jalkaryhmän jalkoja on eri säkeissä kuinka monta ja missä kohdin
kulloinkin, ja sellaisiin, joissa on vain määrätty luku niitä ja ne
aina määrätyssä säkeenkohdassa. Edellistä voisimme nimittää _vapaaksi_,
jälkimäistä _sidotuksi sekamitaksi_.
Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin
sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.:
On | poissa | Kustavi | suuri —
hepo | juoksee | haltia|ton —
ja | puhtahan | uskon | muuri
hänen | kanssaan | murtunut | on.
Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim.
seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa:
Eräs | urhosa | poika | Suomen
on maassa | haavois|saan;
ei | koittane | uusi | huomen
tuon | silmähän | milloin|kaan.
Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin
yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia
vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten
esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi-
tai useampitavuinen esitahti.
Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan
ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa
laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä
vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti
jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän
esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä
laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa
säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat,
samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen
ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja
kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat
sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden
poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto
poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset
kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa
runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus
aivan satunnaisesti.
Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä
on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta
sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi
värsy kuuluu:
"El', | armas Annani, | vaale|ne,
jos | Pyörtäjä|koski | pauhaa;
sen | voimaa | en tosin | vallit|se,
ei | löydä se | koskaan | rauhaa,
mut | kellä sen | kalliot | tiedoss' | on,
niin | sille se | nöyr' on ja | voima|ton."
Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä
runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään
nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat
harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä
paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä
moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu.
Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden
erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin
säkeitä:
On | louhikko harmaata | kive|ä.
Yks | oli, | yksi, mun | kohta|loni.
Terve, | taistelo | tasa|pää.
Kuten huomaa näistäkin esimerkeistä, eivät parhaatkaan nykyiset
runoilijamme ole tarkkoja rytmin suhteen. En tiedä, millä pätevillä
syillä tällaista vapautta puolustetaan tai voidaan puolustaa. Kun
ylimalkaan kaikissa säkeissä pitemmät jalat etupäässä määräävät
tempon silloinkin, kun niitä on vain harvoja, täytyy esimerkkeinä
olevien tapaisissa säkeissä pitkänousuistenkin trokeiden oikeata
tempoa lukiessa vähän hidastuttaa. Että lyhytnousuiset, jotka
yksinkertaisissakin säkeissä usein tuntuvat pitkänousuisten
rinnalla liian lyhyiltä tai muuten rytmiä liiaksi muuttavilta,
esimerkkisäkeidenlaisissa vielä huonommin täyttävät paikkansa, on
selvä. Vieläkin kehnommin sopivat lyhytnousuiset trokeet sellaiseen
sekasäkeeseen, jossa on sekä kaksi- ja kolmi- että nelitavujalkoja,
esim.:
Sen minä | sanon sulle | neitoni | rakas,
että | elä ole | sure|vainen.
Esimerkin viimeisen edellinen jalka on tässä yhteydessä aivan liian
lyhyt. Jos viimeisen sanan sijalle panisimme _itkeväinen_, olisi rytmin
kompastus pienempi, mutta vasta sana sellainen kuin _kaipaavainen_
soveltuu rytmiltään tähän säkeeseen.
Vapaiden sekamittojen luontoisia ovat tähän asti yleensä olleet
yksinkertaisetkin runomittamme, niissä kun on sekaisin hyvinkin
erilaisia saman jalkaryhmän jalkoja, jotka eivät rytmiltään sovi
varsinaisten sijaisiksi. Tällaisten vapaiden _sekatrokeisten,
-daktylisten_ ja _-peonisten_ mittojen sijaan olisi etenkin
varsinaisten laulurunojemme rytmin parantamiseksi saatava _sidottuja_,
joten siis samankin ryhmän erilaiset jalat pantaisiin vastaaviin
määrättyihin kohtiinsa. Minkälaiset runojalat ja missä järjestyksessä
täten sopivat kunkinkertaiseksi runomitaksi, sen määräävät runon
sisällön mukaiset poljennolliset näkökohdat, joihin musiikin
rytmiteoriakin osaltaan luo valaistusta, asettaen omat vaatimuksensa.
SÄE, SÄEJAKSO JA SÄKEISTÖ.
[Nimet samansuuntaisesti esitetty »Virittäjän» 5. n:ossa 1908.]
_Säettä_ eli _runoriviä_ nimitetään myöskin _värsyksi_ (latin. versus).
Tavallisesti meillä värsy sanalla kuitenkin tarkotetaan säkeistöä.
Lieneekin selvintä käyttää sitä vain siinä merkityksessä, joka kerran
on niin yleistynyt.
Säkeistöä muutamat sanovat _säejaksoksi_. Tämä nimitys sopii minusta
paremmin merkitsemään kahta tai useampaa toisiinsa läheisesti liittyvää
säettä, jotka yhteensä muodostavat säkeistön alaosan. Tällä käsitteellä
ei vielä ole omaa vakaantunutta nimeään. Säejakso sopii siksi, se
kun hyvin vastaa käsitteen vieraskielistäkin nimeä _perioodi_.
Säejaksoja voi säkeistössä olla kaksi tai useampia, sekä _pää- että
sivusäejaksoja_.
Täten on Oksasen "Eräs nälkätalven kuvia" nimisessä runossa kolme
_säkeistöä_ eli _värsyä_ (stroofia). Kukin niistä sisältää kaksi
nelisäkeistä pääsäejaksoa, joista kumpikin jakaantuu kahteen
sivujaksoon (viite [4] jälj.):
Oli kolkko; mä kangasta kuljin,
lumi singoten silmihin lyö; |
jop' on päiväkin maillensa mennyt,
pian joutuvi jouluinen yö. — ||
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
maantietä mun eelläni päin? |
Koto kaukana lienevi sillä,
joka matkall' on tuiskussa näin! |||
Säkeen lopussa on säännöllisesti pienempi tai suurempi pysähdys,
jota nimitän _säkeeneroksi_. Säe saattaa kuitenkin joskus liittyä
seuraavaan niin läheisesti, ettei niiden välillä ole mitään varsinaista
pysähdystä. Tällaista säkeiden yhtymistä (enjambement) kutsun
_säkeensito_ nimellä. Esim.:
Jo lempeäll' illalla poski (s-sito)
impeni kelmenee.
Säkeeneron rinnalla on muutamia ulkonaisempiakin keinoja, joiden avulla
säkeen loppu selvemmin esiintyy. Sellaisia ovat säkeen viimeisen jalan
vaillinaisuus ja loppusointu.
Kaikissa säkeissä ei joka runojalka ole täydellinen, vaan saattaa
niissä myöskin olla vajanaisia jalkoja, joista puuttuu joko nousu tai
lasku. Tätä jalan vaillinaisuutta (katalex) nimitän _runojalanvajaksi_.
Sellainen vajanainen jalka, jossa ei ole nousutavua ollenkaan, on
esijalka l. -tahti. Säkeen lopussa taas on usein vajajalka, jossa ei
ole muuta kuin nousutavu. Vielä voi joskus säkeen sisälläkin olla
tällainen vajajalka. Sekä säkeen sisällä että lopussa olevan vajajalan
muodostaa siis yksi ainoa, nousussa oleva tavu. Säe, jossa on jalanvaja
sekä keskellä että lopussa, on esim. pentametri:
Sinne mun kultani | jäi, | sinne mun
ystävän' | myös.
Voidakseen rytmiltään sopia säkeeseen saa vajajalan nousutavu lukiessa
hidastetun tempon tai jälkeensä paussin, tahi yhtyvät nämä molemmat
rytmin täydentäjät.
Säe, jonka kaikki jalat ovat täydelliset, on _täysijalkainen_
(akatalektinen). Jos säkeessä on vajajalkoja, on se _vajajalkainen_
(katalektinen). Näillä nimillä (akatalektinen ja katalektinen)
tarkotetaan tavallisesti säkeen lopussa olevaa vajaa.
Näin säkeen alku ja loppu voi olla vajajalkainen, jos katsotaan
irtosäettä. Mutta kun säkeet yhtyvät toisiinsa rytmilliseksi
kokonaisuudeksi, vajanainen loppujalka voi saada täytteensä seuraavan
säkeen esijalasta, esim.:
Kuin Väinämö nuori sä lasket | vain
päin | unten ja toivojen saarta.
Säkeiden liitekohdissa varsinainen rytmi usein muuttuu, runojalkojen
joko lyhetessä tai pidetessä. Joskaan se näissä kohdin ei ole niin
loukkaavaa kuin säkeen sisällä, koska säkeen muutenkin enimmäkseen
tulee esiintyä vähän muista erottuvana, on kuitenkin katsottava, ettei
säkeen liittäminen toiseen liiaksi koettele rytmin kimmoavaisuutta.
Kuten säkeen jälkeen tavallisesti on pysähdys, säkeenero, niin
säejaksonkin jälkeen on vielä yleisemmin pysähdys, edellistä suurempi:
_säejaksonero_. Harvoin esiintyy _säejaksonsito_, esim.:
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan (sj-sito)
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
_Säkeistönero_ on säejaksoneroakin sekä yleisempi että suurempi
pysähdys. _Säkeistönsitokin_ on joskus paikallaan, joskin se on
vielä harvinaisempi kuin säejaksonsito. Sillä pitääkin olla pätevät
perusteensa. Esimerkki säkeistönsidosta — muista sidoista tässä
välittämättä:
Jos tuikutella voisin
mä kielin sataisin
tai kiurusena öisin
kohoova pilvihin, (säk-sidos)
niin aina kiitteleisin
suloista Suomea,
ja Jumalalle veisin
ma huokauksensa.
Tämäkään ei ole aivan hyväksyttävä säkeistönsito, koska esiintyy heti
runon alussa, tässä kun säkeistöjen muoto ei vielä ole selvinnyt runoa
kuulevan tajunnalle, joskin sitä näkevän. Vasta kun tällainen sito on
säännön poikkeuksena ja muuten oikeutettu, saattaa sillä olla hyvä,
voimakaskin vaikutus.
Säkeistöt voivat tietysti rakenteeltaan olla hyvin erilaiset.
Lähemmin puuttumatta niihin teen vain yhden yleisen huomautuksen. Kun
säkeistön tarkotus on muodostaa muista erottuva kokonaisuus, tulee sen
muodoltaankin olla sellainen, että sen runoa kuulevakin helposti siksi
huomaa. Hyvin tavallisia kuitenkin ovat sellaiset säkeistöt, jotka yhtä
hyvin voisi käsittää kahdeksi tai useammaksi. Niinpä edellä esitetty
Oksasen värsy[4] kuulijasta hyvinkin saattaa pääsäejaksojen mukaan
tuntua kahdelta eri värsyltä.
Runosepolla on kyllä useita eri keinoja voidakseen sepittää säkeistöt
kiinteämmät, jos hän vain kiinnittää huomionsa tähän kylläkin tärkeään
seikkaan.
Milloin säkeistöt ovat olevinaan toisiaan muodoltaan vastaavia, on
vastaavaisuutta mielestäni vaadittava nykyistä paljoa tarkemmin,
ainakin mitä varsinaiseen laulurunouteen tulee. Lukurunoja sepittäessä
voi kyllä käyttää monellaisia vapaampia runomittoja ja säkeistömuotoja.
Kun säkeistöt eivät korko- ja laajuussuhteiltaan ole toisiaan
vastaavia, ei säveltäjienkään sovi niitä sellaisina käsitellä.
SOINNUISTA.
Soinnuista on meillä _alkusointu_ (allitteratsioni) vanhin ja
omaperäisin. Se oli vanhassa kansanrunoudessamme myöskin ainoa
sointulaji, jota yleisesti viljeltiin runokielen kaunistuskeinona.
Ovatpa jotkut arvelleet, että vain se on nykyisenkin runokielemme
kaunistuskeinoksi sopiva ja sellaiseksi muka hyvin riittäväkin.
Alkusointu on taitavasti käytettynä oiva tyylillinen kaunistuskeino.
Se voi esiintyä myöskin rytmillisenä keinona, säkeitä ja säejaksoja
toiselta puolen rajottavana, toiselta puolen yhdistävänä. Näin oli
alkusointu rytmin palveluksessa muinaisskandinaavialaisessa runoudessa.
Myöskin nykyisessä taiderunoudessa se joskus esiintyy tällaisenakin.
Säkeet
Ikkunat verhoo jo illan
harmaja hämy
tuntuvat pelkällä alkusoinnulla rytmillisesti rajotetuilta, säkeiden
ensimäinen ja viimeinen sana kun alkavat samalla äänteellä.
Mahdollisesti täten hyvinkin sopisi alkusoinnulla ulkonaisesti merkitä
esim. loppusoinnuttomain säkeiden loppua.
Säkeitä yhdistävänä alkusointu voi esiintyä monella tavalla, esim.
siten että säkeessä muutamat sanat, etenkin viimeinen, ja seuraavassa
joku tai jotkut, varsinkin ensimäinen, ovat alkusoinnussa keskenään,
tai siten, että yhteenkuuluvat säkeet tai säejakson kaikki tai
äärimäiset säkeet alkavat samoilla äänteillä. Esimerkkinä säkeistöä
sitovasta alkusoinnun käytöstä olkoon seuraava säkeistö:
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
Kun alkusointu rytmillisen tehtävänsä ohessa vielä hyvin täyttää
varsinaisemman, tyylillisen tarkotuksensa, kuten edellisessä
esimerkissä, jossa _äännemaalausta_ (onomatopoieesis) on taitavasti
käytetty, on vaikutus vielä parempi.
Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu
hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa,
etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten
runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein
paikallaan.
_Loppusointuakaan_ (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä,
kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja
parannettava sen viljelemistä.
Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta
olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden
halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä
kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet
enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen
vastaavaisina riimeinä on _näen (väen) — aatteet (vaatteet)_, joista
edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei
suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot _loisto|si —
vois_ ja _turun — poistaa — hyvyys — voisi_ ovat laajuudeltaan liian
kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään
ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon
rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia
vastaavaisuuksia.
Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä
— kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin
huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi
paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-,
mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema
kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat
tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat
esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet.
Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä
mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti
juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat
hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät
siis sellaisetkaan tavut kuin esim. _ma — tuulilla_ eivätkä edes
vastakohtaiset _se — he_ ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka
ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut.
Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi
loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi
näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä
rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee.
Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat
liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin.
Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit
ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä
menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia
loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin
paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin
runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa
täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti
sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta
jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset
säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu
erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin
kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson,
säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson
osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.:
Ja kolme veljestä voittaja | nyt
näki tuotavan tuomitta|vaksi.
Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä,
mut nöyrää, kalpeeta | kaksi.
Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin,
etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.:
Päivän viime säteet | lankee
yli tutun piha|maan.
Mieleni on ahdas, | ankee
kuin ei ennen konsanaan.
Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu
yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä
tarpeelliselta. Esim.:
Ma yksin kannelta | soitan,
niin hiljaa hiipii | yö;
niin kummasti sävel | värjyy,
niin oudosti sydän | lyö.
Riimin tehtävä ei ole ainoastaan rytmillinen, säkeitä toisistaan
erottava ja samalla niitä säejaksoiksi ja säkeistöiksi yhdistävä, vaan
se on myös ja ennen kaikkia musiikillinen ja tyylillinen. Milloin
näistä tai muista syistä yksitavuisiakin riimejä pitäisi runsaammin
käyttää, saattaisi sellaisiksi joskus vastaavaisiin kohtiin hyväksyä
edellä esitettyjä lyhyitäkin, esim. siten vahvistettuina, että pannaan
edellisen jalan täyttävä puolisointu niiden eteen. Esim. _aamusi —
saapuvi_ tuntuu täyteläisemmältä kuin _aamusi — pääsevi_, joskaan
viimeinen tavu ei edellisessäkään tapauksessa tule sen huomatummaksi.
Loppusointumme eivät tavallisesti ole niin vaikuttavia kuin muiden
kielten painokkaat riimit, meillä kun kielemme luonnon mukaisesti
niinä runsaasti viljellään sivukorollisia ja sanakorottomiakin tavuja.
Mutta väärin olisi, jos tässäkin taas asetettaisiin vieraat kielet
määräämään, mikä meillä on kelvollista, mikä kokonaan hylättävää.
Joskin riimimme yleensä ovat heikommat, on kielellämme sen sijaan
muihin verraten useita sekä rytmillisiä että soitannollisia ja
tyylillisiä etevämmyyksiä. Näitä kun taitavasti käytellään,
loppusointumme kernaasti voivat ollakin miedompia kuin muilla. Liian
heikkoja ja tyhjiä ei tietysti sovi viljellä. Ne ovat yhtä tarpeetonta
ja paheksittavaa voiteen haaskausta kuin sekin, että asetetaan riimit
liian etäälle toisistaan tai muuten mutkallisesti, jotteivät kuulijaan
tee muuta kuin kiusallista vaikutusta.
_Puolisointu_ (assonansi) ei useimpien maiden taiderunoudessa
ole oikein hyvässä maineessa. Romaanilaisten kansain, etenkin
espanjalaisten runoudessa se kuitenkin on yleinen kaunistuskeino.
Saattaisi mahdollisesti tämäkin sointulaji meillä olla armoihin
otettava. Etenkin sellaiset puolisoinnut, joissa vokaalit ovat
keskenään täydellisessä soinnussa, näyttäisivät meidän vokaalirikkaan
kielemme mukaisilta. Yksitavuiset puolisoinnut esimerkiksi voisivat
joskus olla paikallaan, miespuolisten loppusointujen puutetta
korvaamassa. Tällöin tulisivat kysymykseen pitkävokaaliset tai
-diftongiset tavut, sellaiset kuin _saan — maat_, _pois — loi_ j.n.e.
Nämä sopisivat ehkä paremmin säkeiden loppuun kuin lyhyet loppusoinnut,
koska pitkät tavut lopussa tuntuvat pontevammilta. Laulussakin säe
usein loppuu pitkällä sävelellä. Puolisoinnut olisivat vain pantavat
vastaaviin kohtiinsa runon alusta alkain, jotteivät vaikuttaisi
puutteellisilta loppusoinnuilta.
Jälkilause.
Näin kosketeltuani muutamia runomittakysymyksemme eri kohtia,
mielestäni nykyään sen tärkeimpiä, olenkin jo sanottavani sanonut
ja samalla esittänyt joitakin uuden runomittaopin alkeita. Toivon
vain, että esitykseni onnistuisi kaikista puutteistaan huolimatta tai
ehkäpä juuri niiden johdosta saada osakseen edes joitakin asiallisia
arvosteluja, joista kysymyksen myöhempi käsittely hyötyisi.
Virtain Toisveden kansakoululla marraskuussa 1907.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUDEN RUNOMITTAOPIN ALKEITA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
