The Project Gutenberg eBook of Mustapartainen mies herättää pahennusta
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Mustapartainen mies herättää pahennusta
32 juttua
Author: Olli Wuorinen
Release date: June 1, 2024 [eBook #73747]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 2007
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTAPARTAINEN MIES HERÄTTÄÄ PAHENNUSTA ***
MUSTAPARTAINEN MIES HERÄTTÄÄ PAHENNUSTA
32 JUTTUA
Kirj.
OLLI [Väinö Nuorteva]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.
SISÄLLYS:
Mustapartainen mies herättää pahennusta.
Gyges ja Kandaules.
Leipomisen taito.
Puuanturat.
Kinkku.
Uutinen.
Jouluaattona.
Tilinpäätös.
Rasvattu Salama.
Salaperäinen hissi.
Merikylpylä.
Yhteiskunnalliset velvollisuudet.
Salinkalusto.
Takaisin luontoon.
Helluntaiksi maalle.
Kirjakaapin ostaja.
Eteisen ovi.
Ovela luonnonlaki.
Pilvilinnojen murskaama.
Mustapartainen mies ja ikäneito.
Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla..
Mäkelän isännän lankeemus.
Happamat omenat.
Nujerrettu asiantuntija.
Sisäänkäynti ja uloskäynti.
Joulumarkkinat.
Kostoonsa sortunut.
Pörssikeinottelija.
Tavattomia tapahtui.
Helsinkiläisen kesäasunto.
Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.
Romaanin loppu.
Mustapartainen mies herättää pahennusta.
Mustapartainen mies astui kadulle 1 huoneen ja 0 keittiön
huoneistostaan ilman nyky- tai entisajan mukavuuksia.
Hänellä oli kainalossaan salaperäinen käärö.
Emme tahdo kiusata lukijan uteliaisuutta, joten heti ilmoitamme, mitä
siinä käärössä oli. Siinä oli 68 senttimetrin pituinen palotorvi.
Käveltyään 3 minuuttia Helsingin horisontin mukaan, mustapartainen mies
lähestyessään kadunkulmaa riisui kääröstä paperit, kohotti palotorven
mustapartaisille huulilleen ja puhalsi torveen. Siitä lähti kaamea,
voimakas ulvahdus. Ällistyneenä koko katuliikenne pysähtyi 1 minuutin
ajaksi.
Mustapartainen mies jatkoi hieman kalpeana, mutta päättäväisenä
matkaansa ja kuljettuaan 7 metriä hän taas töräytti torvellaan niin
että ikkunaruudut tärähtivät ja katulyhtyjen lasit helisivät ja ihmiset
toisella puolen kaupunkia kysyivät hätääntyneinä toisiltaan, että joko
nyt alkoi?
Mustapartainen mies jatkoi matkaansa Pohjois-Esplanaadikatua kohden.
Hänen perässään kulki n. 185 uteliasta ihmistä.
Mustapartainen mies katujen risteyksessä taas kamalasti töräytti
torveaan. Hänen perässään kulki 620 uteliasta ihmistä.
Kuusi metriä kuljettuaan mustapartainen mies taas puhalsi palotorveensa
— tuuuu — tuuu — tutuu — tuuuuuuu! Hänen saattojoukkonsa nousi 1,058
sieluun.
Taas mustapartainen mies töräytti. 2,560 uteliasta. Nyt huomasi muuan
sattumalta ohikulkeva poliisikonstaapelikin, että jotakin mahdollisesti
oli tekeillä.
— Oletteko hullu, sanoi hän, ei saa puhaltaa! Kuinka uskallatte kadulla
puhaltaa tuollaiseen torveen!
— Tuuu — tuu — tutuu, puhalsi mustapartainen mies.
Hetkisen kuluttua oli läsnä 3,001 uteliasta ihmistä ja 2 poliisia.
— Lopettakaa heti! huusivat poliisit.
— Tuuu — uu — uuu — — —
— Pois torvi!... Ottakaa kiinni tuo mies!... Herra on hyvä ja seuraa
meitä poliisikamariin!
— Miksi minä en saa töräytellä torveeni?
— Ei semmoista saa täällä kadulla!
— Miksei saa?
— Se herättää yleistä pahennusta.
— Herättäköön. Tuu — tutuu — uuuuuuu —
— Lopettakaa!!
— Tämä on raakaa yksilön vapauden sortamista! Minä kuulen yötä
päivää ulkoa kadulta torven töräyksiä. Vallan helvetillistä
ulinaa. Kenen luvalla autot päästelevät eläimellisiä ääniään
vaikkapa keskellä yötä? Niitten mölinä herättää kuolleet ja tappaa
elävät. Yksinpä polkupyöräilijät toitottavat kaikenkaltaisia
torvipelejä. Raitiovaunutkin ovat varustetut jonkunlaisilla
höyrylaivapilliäänilaitteilla. Miksi minä en muka saisi kadulla
kävellessäni antaa torvella merkkejä, että vastaantulijat tietävät
väistyä oikealle puolelle? Mitä? — Tuuuu — tuu — — — tuuu!
— Torvi tänne! Ette saa puhaltaa!
— Miksi minä en saa puhaltaa? Miksi kaikki muut saavat?
— Se koskee vain ajoneuvoja. Vangitsemme teidät! Saatte sakkoja!
— Vai koskee se ainoastaan ajoneuvoja, sanoi mustapartainen mies ja
kiipesi ajurin rattaille. — Ajelkaa tunnin aika, huusi hän ja löi
ajuria selkään, — tuu — tuu — tuu tuuu!
Gyges ja Kandaules.
4-näytöksinen historiallinen näytelmä. Melko vapaasti Herodotoon
mukaan. Huom! Kielletty lapsilta alle 15 v:n.
HENKILÖT:
_Kandaules_, Lydian kuningas.
_Kuningatar_.
_Gyges_, sotapäällikkö.
I NÄYTÖS.
Kandauleen linnan puutarha.
_Kuningas_: Gyges, ystäväni, olen onnellinen, niin onnellinen!
_Gyges_: Mikäpä on ollessa, kun sosialistien ja bolshevikien
maailmaan ilmestymiseen vielä on aikaa pari tuhatta vuotta. Eikä
parlamentarismistakaan...
_Kuningas_: Hiiteen politiikka! Minä puhun vaimostani. Olen saanut
puolisokseni maailman ihanimman naisen!
_Gyges_: Niin ne sanovat kaikki juuri naimisiin mentyään.
_Kuningas_: Mutta hän on maailman ihanin nainen!
_Gyges_: Siltä kuuluu.
_Kuningas_: Kuuluu, kuuluu! Mutta sinä et kuitenkaan usko. Lydialainen ei
usko ennenkuin näkee. Sinun on nähtävä vaimoni.
_Gyges_: Kuten teidän majesteettinne käskee.
_Kuningas_: Ja sinun on nähtävä hänet ilman vaatteita! Eevan puvussa!
_Gyges_: Mahdotonta, hirveätä! Toisen miehen, jopa itse kuninkaan vaimoa
alastomana! Sehän olisi rikos maamme tapoja ja lakeja vastaan! Solvaus
vaimoanne kohtaan!
_Kuningas_: Minä käsken! Sinä tottelet! Kuoleman uhalla! Toimitan sinulle
pääsyn kuninkaallisen uimalaitoksen alueelle. Puolisoni ja minun
mennessä kylpemään kätkeydyt pensaan taa. Ei hänen eikä kenenkään
tarvitse koskaan mitään tietää koko jutusta. Luulenpa, että nähtyäsi
uskot.
_Gyges_: Tapahtukoon niin. Vähemmälläkin suostun. Ilman
kuolemanuhkauksiakin, suoraan sanoen, olen valmis katselemaan kaunista
naista uimarannassa!
II NÄYTÖS.
Kuninkaallinen uimaranta.
_Kuningas_ (ui ja ottaa aurinkokylpyjä).
_Kuningatar_ (ottaa aurinkokylpyjä ja ui).
_Gyges_ (kurkistelee pensaan takaa).
III NÄYTÖS.
Kuningattaren vierashuone.
_Gyges_: Teidän majesteettinne on kutsuttanut minut tänne.
_Kuningatar_: Niin. Olette loukannut minua häpeällisellä tavalla. Olette
salaa katsellen nähneet minut Eevan puvussa.
_Gyges_: Mutta...
_Kuningatar_: Ei, ei, älkää kieltäkö, tiedän kaiken. Miehelläni on hauska
tapa puhua unissaan. Halpamaisen tekonne voi vain kuolema sovittaa.
_Gyges_ (erikseen). Tämäpä on kaunista! Katsoin tai olin katsomatta —
henki pois!
_Kuningatar_: Kuninkaan syyllisyys on kenties yhtä suuri. Valitkaa: joko
surmaatte kuninkaan ja otatte minut puolisoksenne tai surmautan minä
teidät!
_Gyges_ (raapii päätään): Naiminen tai kuolema. Ankarat vaihtoehdot! —
Saanko nöyrimmästi anoa vähän miettimisaikaa.
_Kuningatar_: 25 minuuttia.
IV NÄYTÖS.
Kuningattaren vierashuone.
_Gyges_: En tapa kuningasta.
_Kuningatar_: Siis kuolette itse. (Tarttuu soittokelloon.)
_Gyges_; Malttakaa, teidän majesteettinne. Olen syytön. Tässä on
todistukset siitä. (Näyttää paperikääröä kädessään.)
_Kuningatar_: Mitä tarkoitatte? Mitä siinä on?
_Gyges_: Nämä ovat uusimmat Parisin muotilehdet. Suvaitkaa silmäillä
1921-vuoden naisten juhlapukumuoteja. Rohkenen vakuuttaa, että teidän
kuninkaallinen majesteettinne ei ollut ilkialasti, kun minulla oli
kunnia ja ilo nähdä teidän kuninkaallista majesteettianne pensaan
takaa. Teidän majesteettinne oli silloin oikeastaan miltei täysin
pukeutunut 1921-vuoden Parisin muotien mukaisesti. Aivan »chic».
_Kuningatar_: Niin, niin... oikeastaan... tosiaankin... tietysti,
tietysti, minä olen aina »chic». Olette vain nähnyt minut uusimmassa
europalaisessa muotipuvussa. Saatte pitää henkenne. Menkää tiehenne.
_Gyges_: Hyvästi, teidän majesteettinne.
_Kuningatar_: Seis, seis, odottakaa!... Jättäkää muotilehdet tänne!
Esirippu.
Leipomisen taito.
— Olen tehnyt keksinnön, sanoi ystäväni ja huonetoverini Niemeläinen,
olen keksinyt liisterin!
Minä en vastannut mitään, vaan itkin. Olin jo puolen tunnin ajan
sisäänlämpiävän kaakeliuunimme ääressä koettanut saada sananlaskua »ei
savua ilman tulta» pitämään paikkaansa. Mutta se ei pitänyt. Savua tuli
kuin pienestä valtamerihöyrylaivasta, mutta tulta ei vain näkynyt.
— Tosin liisteri on jo aikaisemminkin keksitty, mutta olen sen nyt
keksinyt uudestaan aivan omintakeisesti, jatkoi Niemeläinen.
— Kuka sinun käski ruveta liisteriä keksimään! Sinunhan piti keksiä
jotakin aivan muuta. Olisi jo aika, että keksisit vehnäleipätaikinan,
muuten sinut paha perii!
Tämä tapahtui niinä suurina sotavuosina, jolloin leipä ja jauhot
olivat loppumassa ja niitä sai niukalti vain korteilla. Niemeläinen
ja minä olimme kuulleet asiantuntevalta taholta, että leipomalla itse
leipää, korteilla saadusta jauhoannoksesta saisi enemmän kuin ostamalla
valmista leipää. Koska Niemeläinen kerskaili osaavansa leipoa, päätimme
yrittää.
Olin jo saanut tulen uuniin. Niemeläisen liisteri kävi yhä
liisterimäisemmäksi. Hän vakuutti, että sellaista muka joskus sattuu
taikinanteossa ja että se oli vain ohimenevä ilmiö.
Ilmiön ohimeneminen näytti kuitenkin kestävän sietämättömän kauan.
— Se on sinun syysi! ärähti Niemeläinen tuskastuneena. — Eihän tästä
parhaalla tahdollakaan voi tulla muuta kuin liisteriä, kun seisoskelet
siinä vieressä ja tuijottelet ja härnäilet! Mene ostamaan hiivaa!
Menin. Kävin myymälästä toiseen. Kävin herkeämättä toista tuntia
saamatta hiivaa: Sanotaan, että hiiva on käymisprosessin tulos, mutta
kyllä se vain ei ainakaan tällä kertaa ollut.
Apteekista lopulta sain eräänlaista hiivapulveria, jonka vakuutettiin
olevan niin tehokasta, että sillä saisi nousemaan vaikka
rautatievetureita.
Kotiin tullessani ei Niemeläinen vieläkään ollut keksinyt
vehnäleipätaikinaa. Hän yhä vielä viimeisteli liisterinkeksintöään.
Sekoitimme hiivapulverin liisteriin ja odotimme jännittyneinä tuloksia.
— Älä pistä nokkaasi niin lähelle, varoitin Niemeläistä, jos taikina
hyvinkin äkkiä ja rajusti sattuu nousemaan — tämä pulveri kun on
kuulemma niin voimakasta.
Ei taikina sentään noussutkaan äkkiä ja voimakkaasti. Se ei noussut
ollenkaan. Lopulta se päinvastoin alkoi entisestäänkin laskea ja
litistyä.
— Pannaan kaikin mokomin uuniin, neuvoin minä, se käy jo niin
arveluttavan litteäksi, että tulemme tässä muuten vielä paperinkin
keksijöiksi!
Työnsimme hiilille paistinpannun, johon sekoitus oli mätetty.
Kun alkoi tuntua käryä, otimme sen jälleen ulos.
Taikina oli niin kiihtynyt pannuun, että emme millään tahtoneet saada
sitä irtaantumaan. Taltan ja vasaran avulla se lopulta luonnistui.
— Tiedätkö mitä, — sanoin Niemeläiselle tutkittuamme työmme tulosta, —
luulen, että olemme kuin olemmekin keksineet viisaitten kiven.
Päässäni on kuhmu. Niemeläinen löi minua sillä »leivällä».
Puuanturat.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen tarkasteli kenkiään. Ne
muistuttivat kehnoa naturalistista esikoismurhenäytelmää.
— Minä luulen — sanoi Niemeläinen — luulen, että vien nämä kengät syksyn
tuulessa humisevien puitten juurelle, kaivan niille syvän haudan,
istutan kummulle kukkia ja rupean paljasjalkatanssijaksi.
— Yritä vielä kerran viedä suutarille.
— Viime kerralla oli koko kaupungissa yksi ainoa suutari, joka viitsi
ja uskalsi ruveta tätä paikkakokoelmaa, näitä nahkaisia juoksuhautoja,
paikkaamaan, ja hän on kuulemma nykyään hermosairaalassa.
— Osta uudet kengät.
— Sanoitko sen tosissasi?
— En.
— No, älä siis puhu mielettömyyksiä! Ei, kukapa miestä auttaa, ellei
mies itse. Minä paikkaan itse jalkineeni.
— Mistä luulet saavasi nahkaa?
— Nahkaa! Missä on kirjoitettu, että siihen tarvitaan nahkaa? Olen
nähnyt eräässä ulkomaalaisessa aikakauslehdessä ohjeen miten jokainen
voi itse valmistaa kenkiin anturat puusta. Onhan kellarissa tietääkseni
halkoja. Ainakin yksi halko. Ja se riittää aluksi.
En yritä kuvata Niemeläisen kengänpaikkausta. Sitä varten pitäisi olla
vähintään sotakirjailija. Lönnrotin sanakirjan uutta painosta varten
merkitsin muistiin aivan uusia, meheviä sanoja, joita Niemeläinen keksi
tukuttain joka kerta kun hän iski vasaralla peukaloonsa.
Työnsä päätyttyä Niemeläinen veti kengät jalkaansa. Oikeastaan on ehkä
väärin sanoa niitä kengiksi. Ne näyttivät pikemmin olevan kaksi tankkia
pienoiskoossa.
— Nauratko sinä! huusi Niemeläinen uhkaavasti.
Vakuutin, etten nauranut, ja kätkin kasvoni käsiini.
— Tule mukaan, sanoi Niemeläinen, minä lähden koettamaan minkälaisen
vaikutuksen kenkäni tekevät yleisöön.
Ensimäinen vastaantulija oli varovainen. Hän siirtyi jo ajoissa
toiselle puolen katua.
Toinen vastaantulija oli suurikokoinen mies. Hän hymyili.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan, sanoi Niemeläinen kohottaen hattuaan,
minulleko irvistätte?
Mies katsahti merkitsevästi Niemeläisen jalkoihin ja hymyili.
— Kuule, sanoi Niemeläinen minulle, mene hakemaan ajuria. Luulen, että
tämä herra on hetkisen kuluttua vietävä kirurgiin.
Menin mielihyvällä. Sain ajurin ja palasin parahiksi viedäkseni
Niemeläisen kirurgiin. Pahoinpitely ei ollut vaarallista laatua, joten
hän pian toipui.
Niemeläinen oli ylpeä. Hän tunsi olevansa reformaattori, joka saa
kärsiä uuden aatteen puolesta.
Hänen ei tarvinnut kärsiä kauan. Jo seuraavana päivänä molemmat pohjat
irtaantuivat, ja tipahtivat kadulle, jonne jäivät.
Kinkku.
Ystävälleni ja huonetoverilleni Niemeläiselle oli jotakin tapahtunut.
Hän kuljeskeli nokka pystyssä, puhui suuriäänisesti ja esiintyi yleensä
harmittavan itsetietoisena.
— Nykyinen aika vaatii tarmokkaita ja älykkäitä miehiä — sanoi hän
sytyttäen ainoan sikarini ja viskaten tulitikunpätkän irvistelevää
villakoiraamme Jussia kohden. — Olemassaolon taistelu on järkkymätön
luonnonlaki, josta emme mihinkään pääse. Älykkäät ja voimakkaat
yksilöt yhä edelleenkin ovat määrätyt kehitystä jatkamaan heikompien
ja saamattomien jäädessä jälkeen, ja... ja...
— Älähän rehentele, vaan sano suoraan, mistä on kysymys!
— Kinkusta. Haa, mitä sanot? Et mitään. Istut ja haaveilet
olemattomista kinkuista. Märehdit mahdottomuuden mahdottomuutta. Minä,
minä olen hankkinut kinkun!
— Mitä se maksoi?
— Ole huoletta. Sitä ei vielä oltu punnittu, mutta mies oli tuttavani
ja lupasi toimittaa sen uskomattoman halvalla. Toki meidän vähät
rahamme sentään yhteen kinkkuun riittävät.
— Hm.
Iltapäivällä ilmestyi mies ja kinkku. Meidän täytyi sitoa Jussi kiinni
sängynjalkaan. Se ei ollut saanut kunnollista ateriaa kokonaiseen
viikkoon ja kinkun näkeminen vaikutti siihen kovin järkyttävästi.
— Paljonko se nyt maksaa, kysyin minä mahdollisimman huolettomasti,
vaikka ääneni hieman värisi, ja otin esille lompakosta kokonaisen
viiden kymmenen markan setelin. Ainoan settiimme.
— Tässä on runsaasti viisi kiloa — vastasi mies. Ystävän kauppoja kun
tässä tehdään, niin olkoon kuljetuskustannuksineen 40 markkaa kilolta.
Tasan kaksisataa markkaa.
Minun silmissäni pyöri kuu ja aurinko ja pari tusinaa pyrstötähtiä.
Niemeläinen mutisi jotakin janosta ja vedestä sekä hävisi toiseen
huoneeseen.
— Niin, sanoin minä, perin kohtuullinen hinta. Tietysti perin
kohtuullinen. Nyt kun kulutus — hm — a tuotanto — hm — ja menekki — hm
hm... mitä se tuo koirakin tuossa rimpuilee... oletkos alallasi,
vintiö! — Niin, jaa, tuota... ikävä kyllä tässä on sattunut pieni
väärinkäsitys. Asianlaita on oikeastaan sellainen, että ystäväni ja
minä itse asiassa olemme kasvissyöjiä — ehdottomasti kasvissyöjiä.
Ette suinkaan vain mitenkään ole tullut siihen käsitykseen, että
aikomuksemme olisi kinkkua ostaa? Emme ole vielä eläissämme ostaneet
kinkkua ja tuskinpa milloinkaan tulemme ostamaankaan. Ystäväni vain
muuten lienee hintoja kysellyt... anteeksi, tuhannesti anteeksi,
surullista, että tällainen erehdys.
— Erehdys, niin, ikävä erehdys — sanoi
Niemeläinen, joka oli nyt rohkaissut mielensä ja tuli sisään. — En
ollenkaan tiennyt, että... että ystäväni jo oli ennättänyt mennä
ostamaan muualta kinkun — kaksikin kinkkua. Meillä on nyt lihaa koko
talveksi. Ikävä kyllä, emme enää voikaan teidän kinkkuanne ostaa...
Nyt minä vuorostani nopeasti hävisin jättäen Niemeläisen selvittämään
asioita.
Mies meni kinkkuineen. Hän puheli mennessään tavattoman epäkohteliaasti.
Jussi katseli kauan hänen jälkeensä. Silmät kosteina ja suupielet
vieläkin kosteampina.
Jussi parka!
Uutinen.
Illan tyyni rauha lepäsi tupakansavupilvien yllä. Niemeläinen ja minä
olimme vajonneet syvämietteiseen filosofiseen keskusteluun inhimillisen
arvostelukyvyn epäluotettavaisuudesta, kun nuori mies tuli meitä
häiritsemään.
— Minulla on suuri uutinen, huusi hän pakahtumaisillaan
kertomahalusta, — se on kuitenkin toistaiseksi niin salaista laatua,
ettei sitä voi kertoa.
— Siellä taitaa olla pakkanen ulkona, sanoi Niemeläinen.
— Minä olen kuullut vallan luotettavalta taholta. Ihmeellistä!
Uskomatonta!
— Pian se jo taas taitaa joulukin tulla, sanoin minä tarjoten sikaria,
koska tiesin, että nuori mies ei ollut tupakkamies.
— Nykyään kyllä liikkuu mitä ihmeellisimpiä huhuja, mutta tämä ei ole
huhua, tämä on vallan ehdottomasti tosiasia — intti nuori mies.
— Olen tässä lujasti miettinyt, sanoi Niemeläinen, että taitaisi
sittenkin olla paras käännättää tämä vanha pukuni vielä kolmannen
kerran. Housut kyllä ovat vähän niin ja näin, mutta takista ainakin
tulee kalua...
— Kunpa tietäisitte, mitä minä tiedän, jatkoi nuori mies, ette istuisi
näin rauhallisina!
— Kun oikein ajattelee, niin kyllä se sentään on aika kaunis laulu se
»mustalaiseks olen syntynyt» — sanoin minä.
— Kaunis on, myönsi Niemeläinen, — varsinkin jos sen kauniisti laulaa.
Nuori mies tärisi mielenliikutuksesta: — Jos lupaatte ehdottomasti olla
vaiti, niin ehkä sentään voisin sen teille kertoa. Ehkä voisin kertoa.
— Minkä sitten?
Nuori mies sai vaivoin pidätetyksi epätoivoisen voihkauksen: — Sen
uutisen!
— Ahaa, vai niin, sanoi Niemeläinen ja rupesi huolettomasti
viheltelemään.
— Paljonko sinä tätä nykyä maksat vuokraa huoneestasi? kysyin minä
nuorelta mieheltä, jonka kasvolihakset alkoivat omituisesti nytkähdellä.
— Taitaa olla teille yhdentekevää kerronko sen vai en — sanoi hän
käheästi.
— Minkä niin?
Nuori mies kohautteli kiivaasti olkapäitään, 4 kertaa.
— Onko sinulla reumatismi olkapäissäsi? kysyin minä. Se on vietävän
ikävä tauti. Toissatalvena minä siitä sain tarpeekseni. Se johtui
avantoon putoamisesta. Oli hieman sumuinen päivä. Lähdin lystikseni
hiihtelemään... muistathan sinä, Niemeläinen, sen Koivikkoniemen
töyrään Rutajärven rannalla?
— Muistan; siinähän minulle se ankerias kerran tarttui hauenkoukkuun. Se
vasta oli lystikäs juttu. Ala-Rämpän vaari oli mukana sillä kertaa. Ja
nyt oli sillä tavalla, että Ala-Rämpän vaari pelkää ankeriasta kuin
syntiä...
Nuori mies pakahtui.
Jouluaattona.
Tänään on jouluaatto.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, minä ja villakoiramme
Jussi olemme mekin omalta vähäiseltä osaltamme valmistautuneet
vastaanottamaan joulujuhlaa vaatimattomassa yhden huoneen
huoneistossamme, jossa on kovasti uloslämpiävä ja sisäänsavuava
kaakeliuuni, vielä jonkun verran seinäpapereita, pieni osa nykyajan
mukavuuksia, kaunis näköala, jonka valitettavasti vastapäätä oleva
kiviseinä estää näkymästä, ja ikkunalla ruusupensas, jossa tosin on
vain varsi ja piikit ja ruukku, mutta jonka kerran toivomme puhkeavan
kukoistukseensa — ehkä sitten kun kiviseinä on sortunut ja meillekin
paistaa aurinko.
Muuta omaisuutta meillä ei tällä hetkellä liene. Ainakaan emme nyt
löydä mitään, mitä tarvitsemme. Meillä oli näet eilen joulusiivous.
Aikaisempien kokemusten nojalla peläten mitä pahinta, rukoilimme
liikuttavin sanoin ja elein siivoojamatamia jättämään irtaimen
omaisuutemme siirtämättä pois paikoiltaan tai ainakin asettamaan
esineet ja paperitavarat edes suunnilleen niille seuduille, missä ne
ennen siivousta olivat sijainneet.
Matami sekä loukkaantui että heltyi ja vannoi asettavansa kaiken
millimetrilleen entisille paikoille.
Siivouksen jälkeen olivat entisillä paikoillaan vain hämähäkinverkot
katonrajassa.
Myöhään eilen illalla suursiivouksen aikaansaama hermoärsytys laukesi
liikatunteellisuuteen. Muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin — niin
no, tuo kaikkihan on tunnettua. Loppujen lopuksi olimme niin pehmeitä,
että päätimme ostaa joulukuusen. Emme olleet 10 vuoteen istuneet
jouluaattoiltana oman kuusen ääressä. Tänä aamuna tietysti häpesimme
lapsellisuuteen lankeamistamme, mutta koska kerran päätös oli tehty,
ei itsetuntomme enää sallinut peruuttamista.
Käytyämme lainaamassa rahoja jouluostoksiin vedimme arpaa siitä, kenen
oli mentävä joulukuusta ostamaan. Arpa lankesi Niemeläiselle.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Niemeläinen.
— Mikä pensasrähjä tuo on? kysyin minä Niemeläiseltä, joka kopisteli ja
ravisteli huoneeseen hehtolitran verran lunta.
— Pensasrähjä!
— Niin, pensasrähjä tai nuohoojan suti, miksi sitä nyt sanoisinkaan.
— Koska ei kuuseni kelpaa, niin menköön! Niemeläinen puristi
huulensa yhteen, avasi ikkunan ja pudotti kuusen alas pihalle,
mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella
avustuksella. Talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella katoaa
silmänräpäyksessä yleensä kaikki, mitä pihallemme joutuu.
— Osta itse parempi, ärähti Niemeläinen.
— No, älähän nyt huoli pahastua. Eihän sitä voi erinomaisia vaatiakaan,
kun asiantuntemus on vaillinainen, lohduttelin minä katuen loukkaustani.
Lähdin vuorostani kuusta ostamaan ja palasin tunnin kuluttua.
— Hah hah hah hah — ulvoi Niemeläinen nähdessään minun kuuseni — mistä
sinä olet saanut joululahjaksi mokoman pitkävartisen uuninluudan? Hah
hah, ja varressakin on pari oksantynkää, hah hah hah! Hän kiemurteli
naurusta.
Tunsin veren kohoavan päähäni. Avasin ikkunan ja retkautin kuusen
alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten
suosiollisella avustuksella.
Hetkistä myöhemmin olimme sopineet ja lähdimme yhdessä ostamaan kuusta.
Tuloksena oli kuusenkuvatus, jonka rinnalla molemmat edelliset olivat
olleet suorastaan ihanteita, mutta kummallakaan ei nyt ollut mitään
sanomista. Meillä on siis kuusi.
Joululahjojen osto on vielä jälellä. Tietysti minä tulen ostamaan
Niemeläiselle samaa, mitä Niemeläinen ostaa minulle ja mitä meillä
kummallakin jo on ennestään.
Villakoirallemme Jussille ostamme luun ja kamman. Emme kuitenkaan osta
luukampaa. Se voisi Jussin johtaa väärinkäytöksiin. Nykyaikana niin
helposti langetaan väärinkäytöksiin.
Tilinpäätös.
Haluaako joku aivan ilmaiseksi tavattoman yksinkertaisen parannetun
kaksinkertaisen italialaisen kirjanpitojärjestelmän?
Sen on sommitellut, soveltanut ja keksinyt ystäväni ja huonetoverini
Kalle Niemeläinen yksityistalouttamme silmälläpitäen. Sattuneesta
syystä emme omasta puolestamme enää halua sitä jatkaa.
Eräänä tammikuun aamuna Niemeläinen pilasi partaveitseni teroittamalla
sillä lyijykynänsä, ja ilmoitti alkavansa tehdä tilinpäätöstä.
Pahaa aavistamatta lausuin julki tyytyväisyyteni päätöksen johdosta.
Parin tunnin ajan hän senjälkeen tonki tilejä, piti kaunopuheisia
esitelmiä kirjanpidon verrattomasta hyödyllisyydestä säästäväisyyden
edistäjänä ja lateli myrkyllisiä huomautuksia erinäisten tilien —
varsinkin »sekalaisten satunnaisten menojen» tilin — kohtuuttomasta
suuruudesta, johon minä muka olin syypää.
— Menehän ostamaan laatikollinen sikareja ja 1/2 kiloa nakkimakkaroita!
— huudahti hän äkkiä riemukkaasti.
— Kernaasti, sanoin minä, kunhan vain annat ostoksiin tarvittavan
pääoman.
— Ota siitä sadastaviidestätoista markasta kolmestakymmenestäkolmesta
pennistä.
— Mistä sadastaviidestätoista? Minun tietääkseni koko nykyinen
omaisuutemme rahassa on kolme epäpuhdasta markan seteliä ja neljä
viiden pennin postimerkkiä.
— Älä yritä vetää minua nenästä! Kirjojen mukaan meillä on kassassa
sataviisitoista markkaa kolmekymmentäkolme penniä. Mikä on kirjoitettu,
se on kirjoitettu!
Laajan keskustelun jälkeen, jossa käytettiin runsaasti puheenvuoroja,
suostui Niemeläinen tarkistamaan laskelmiaan ja teki nyt sen jossain
määrin epämieluisan huomion, että kassassamme olikin 375 mkn 45 pennin
suuruinen vajaus.
Seuraavan tunnin kuluessa hän teki meidät kolmasti keppikerjäläisiksi
ja yhtä monasti pikku kapitalisteiksi. Vuoroon voitonriemuisesti
napsautellen sormiaan, vuoroon takoen nyrkkiään pöytään hän toisinaan
hirnahti ilosta, toisinaan vajosi synkimmän epätoivon kuiluun, kunnes
lopulta ryhtyi vimmatusti metsästämään jotakuta laskuvirhettä, joka
muka oli syypää kaiken sotkeutumiseen.
Luultavasti Dante, joka oli italialainen, tunsi italialaisen
kirjanpidon, mutta epäiltävää on tiesikö hän mitään parannetusta
kaksinkertaisesta italialaisesta kirjanpidosta. Varmasti hän muuten
olisi käyttänyt sitä hyväkseen helvettikuvauksissaan.
Illan tullen muistutti Niemeläinen enemmän amerikkalaista puimakonetta
kuin italialaista kirjanpitäjää. Tuhottuaan erinäistä irtainta
omaisuutta, kaadettuaan mustepullon, revittyään kirjanpitokirjat
siekaleiksi ja heitettyään niitten säpäleet uuniin hän sai rauhan,
anasti yllämainitut 3 markan seteliä ja meni ulos.
Rasvattu Salama.
Huom.! Arvoisa tarvitseva yleisö. Huom.!
Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä olemme nyttemmin päättäneet perustaa
pikatoimiston »Rasvattu Salama» sekä olemme valmiit lähitulevaisuudessa
ojentamaan kiireisiinsä menehtyvälle arv. yleisölle auttavia käsiä ynnä
jalkoja.
»Rasvattu Salama» tulee toimimaan noudattaen niitä tunnettuja
periaatteita, jotka pikatoimistoissa yleensä vallitsevat. Toimiston
johtajilla on pikatoimistojen juoksupoikien ja yleensä juoksupoikien
työtavoista ja työtehosta laaja ja taattu kokemus.
Toimistolla tulee olemaan kaksi puhelinta. Kaupunkipuhelin, joka on
epäkunnossa silloin kun se ei ole ylösotettu ja ylösotettu silloin kun
se ei ole epäkunnossa. Ynnä kaukopuhelin, jolla ei pääse minnekään.
Juoksupoika-armeijansa on toimisto valinnut erikoisella huolella. Huom.!
Uutuus! Olemme tarkoitusta varten monien ponnistusten ja vaivannäköjen
jälkeen saaneet pestatuksi lauman mustalaispoikia, joilla on aivan
synnynnäisiä taipumuksia ensiluokkaisiksi pikatoimistojuoksupojiksi.
Ankarasta kilpailusta huolimatta tulee pikatoimisto »Rasvattu Salama»
juoksupoikiensa likaisuuteen nähden viemään voiton kaikista muista
pikatoimistoista. Juoksupoikamme juoksevat ainoastaan nähdessään
saippuan ja pesuvadin.
Juoksupoikamme kykenevät aivan helposti suorittamaan 5 minuutin matkan
2 l/2 tunnissa — erittäin kiireellisissä tapauksissa jopa 3—5 tunnissa.
Juoksupoikamme ovat taatusti täysin tylsiä; eivät käsitä
alkeellisimpiakaan asioita eivätkä yksinkertaisimpia tehtäviä ja
löytävät ainoastaan takaisin lähtöpaikkaan perimään kahdenkertaisen
maksun.
Edelläesitetyn nojalla rohkenemme lämpimästi suositella
juoksupoikiamme, joita ei toimistostamme tarvittaessa milloinkaan ole
saatavissa. Paitsi erittäin tärkeissä tapauksissa, jolloin maksu on
kolminkertainen. Liike vastaa siitä, että tilatut lähetit saapuvat
hyvissä ajoin määräajan jälkeen — mikäli mahdollista jo seuraavana
päivänä.
Huom.! Arvolähetyksiä vastaanotetaan mielihyvällä sekä talletettaviksi
että kuljetettaviksi. Huom.! Liike ei vastaa kadonneista tavaroista!
Toimisto tarjoutuu myös välittämään erilaatuisten tavarain ostoa;
tilauksia seuraavien, etukäteen suoritettavien maksujen nopea ja
huolellinen vastaanotto tällöin taataan.
Suosittelemme! Suosittelemme!
Pikatoimisto Rasvattu Salama.
Salaperäinen hissi.
Koska olimme kuulleet, että rouva Jakari oli
matkustanut Jyväskylään, päätimme ystäväni
Niemeläinen ja minä käydä herra Jakaria tervehtimässä.
Herra Jakari asuu uudenaikaisen kerrostalon
neljännessä kerroksessa. Talossa on hissi.
Yritimme avata pohjakerroksessa olevaan hissiin johtavan
oven. Se ei auennut.
— Hissi on siis jätetty johonkin toiseen kerrokseen.
Paina nappulaa, sanoi Niemeläinen.
Painoin nappulaa.
Hissin ovi aukeni. Sen aukaisi sisältäpäin vanhanpuoleinen herrasmies.
Hän oli avopäin ja hänellä oli sanomalehti kourassaan. Odotimme
kohteliaasti, että hän astuisi ulos. Hän ei astunut ulos vaan ärähti
meille jotakin ruotsiksi.
Koska olimme hyvin kasvatettuja nuoria miehiä, emme ärähtäneet mitään
takaisin, vaan odotimme vieläkin kohteliaammin, että hän astuisi ulos.
Mutta hän ei astunut. Mutisi vielä jotakin ja paiskasi oven kiinni.
— Luulenpa, hitto vieköön, että äijä istuu hississä lukemassa
sanomalehtiä ja estää ihmisiä käyttämästä hissiä. Ovi on kiinni! Paina
nappulaa! huusi Niemeläinen, joka nyt vain varsin lievästi muistutti
hyvinkasvatettua nuorta miestä.
Painoin nappulaa. Sama herrasmies avasi taaskin oven, ärjäsi
kiukkuisesti tusinan verran ruotsalaisia sarvipäitä ja paiskasi oven
kiinni. Painoin uudelleen nappulaa. Ovi ei enää auennut.
— Nyt minä suutun, sanoi Niemeläinen. Mennäänpä kerrosta ylemmäksi ja
kutsutaan se äijä hisseineen sinne.
Menimme kerrosta ylemmäs ja painoimme nappulaa. Hissin ovi aukeni ja
Niemeläinen repäisi sen selkoselälleen. Vanha herra oli kadonnut.
Hissiin oli sulloutunut nainen ja 5 lasta.
Ällistyimme sanattomiksi. Ennenkuin puhekykymme palautui, oli ovi jo
hätäisesti sulkeutunut.
— Eikö tuo ollut hissi? sanoi Niemeläinen.
— Oli, sanoin minä.
— Millä ihmeellä he olivat ennättäneet saada sen vanhan karhun ulos
hissistä, tunkeutua itse hissiin ja miksi he eivät astuneet hissistä
pois ja kuinka herran nimessä se naishenkilö oli vain alushameisillaan?
— Koetetaan kolmannesta kerroksesta.
Koetimme. Painoimme nappulaa. Hississä oli juutalaisperhe. Paiskasimme
kiireesti oven kiinni.
— Koettakaamme uudelleen toisesta kerroksesta! huudahti Niemeläinen.
Juoksimme alas toiseen kerrokseen, painoimme nappulaa. — Hississä oli
taas äskeinen naisihminen alushameisillaan ja hänen 5 lastaan.
— Ylös kolmanteen!
Juoksimme, painoimme nappulaa, hississä taas juutalaiset.
— Hah hah, nauroi Niemeläinen paiskaten oven kiinni päin rähiseviä
juutalaisia, jotka eivät yrittäneetkään poistua hissistä — nyt vastahan
minä huomasin: tämä on unta! Me näemme hullunkurista unta.
— Loruja, minähän näen samat asiat!
— Mitä vielä. Minä tässä tietysti näen unta ja uneksin samalla, että
sinä näet samaa unta kuin minäkin.
— Minä panen jyrkän vastalauseeni! Jos tämä on unta, niin tämä on
minun omaa itsenäistä, persoonallista untani yhtä hyvin kuin sinun.
Muuten olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valveilla.
Yrittäkäämme joka tapauksessa vielä neljännen kerroksen nappulan
vaikutusta hissin sisältöön.
Kiipesimme neljänteen kerrokseen ja painoimme nappulaa.
Hississä istui paitahihasillaan nuori mies..
— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisään, sanoi hän kohteliaasti
hymyillen.
— Kiitos, sanoi Niemeläinen, oikeastaan aikomuksemme on jäädä tähän
neljänteen kerrokseen, mutta ehkä voitte antaa meille selityksen
erinäisiin seikkoihin. — Kenties aikomuksenne kuitenkin oli juuri
lähteä alas?
— Alas, ei, ei suinkaan. En lähde mihinkään.
— Tulitte siis juuri alhaalta?
— En suinkaan.
— Mitä tässä sitten teette?
— Lueskelen kemiaa, harjoitan opintoja.
— Taivas varjelkoon. — Tässäkö?
— Niin tässä.
— Oletteko tässä ollut kauankin?
— Pari viikkoa.
— Ei... nyt... nyt... yksinkö?
— Yksin.
— Mutta vaimo ja lapset... ja juutalaiset... ja...
— Ei minulla ole lapsia, onneksi en vielä ole naimisissa...
— Tarkoitan niitä, jotka äsken olivat tässä — ettekö juuri ollut toisen
kerroksen kohdalla?
— Ee — en!
— Eikö tämä sama hissi mene toiseen kerrokseen?
— Ahaa, nyt minä ymmärrän. Herrat ovat erehtyneet. Tämä ei
niinsanoakseni oikeastaan ole hissi.
Eikö ole. Ette suinkaan vain sattumalta väittäne, että tämä on unta?
— En. Valitettavasti tämä on kaikkea muuta kuin unta. Tämä on mitä
kouriintuntuvinta pääkaupungin asuntopulaa ja asuntokeinottelua.
Talon isäntä on lakkauttanut hissin käytön ja varustanut hissiaukon
välipermannoilla. Sillä tavoin hän on saanut useampia, eri
sisäänkäytävällä varustettuja huoneita. Vuokra 300 mk kuukaudessa.
Hieman ahdasta tuppaa olemaan, eikä näköalastakaan kannata puhua.
Merikylpylä.
Suuressa maailmassa on kesäisin seurustelutilaisuuksia, joissa
hienoimmatkin seurapiirit seurustelevat ilman vaatteita. Emme tarkoita
tanssiaisia, sillä niissä ainakin herrasmiehet ovat puettuja.
Tarkoitamme merikylpylöitä, joissa seurustelu tapahtuu uimapuvuissa,
joita ei lueta varsinaisiin vaatteisiin kuuluviksi.
Niitä varten, jotka meidän maassamme suurmaailmalliseen tapaan
haluavat vilkkaasti seurustella uimapuvuissa, on Helsingin lähistöllä,
Lauttasaarella, merikylpylä. Siellä vallitsee kesäisin kirjava elämä.
Hiekkaranta värillisine pukeutumiskoppeineen on täynnä iloista,
ruskettunutta väkeä, joka pitää hauskaa oikein sydämensä pohjasta. Ja
koska niin on tapana suuressa maailmassakin, ei kukaan kauhistu, vaikka
herrat ja naiset eivät merikylpylässä olekaan aidatut eri karsinoihin.
Ja sepä se ilon kohottaakin kaksinkertaiseksi.
Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä käymme siellä toisinaan.
Enimmäkseen vain katselijoina. On niin hauskaa nähdä — ilman kiikaria
— uimapukuisia naisia. Sitäpaitsi siellä tarjotaan kahvia ja kaunista
luontoa.
Äskettäin tapasimme siellä erään tuttavan nuoren miehen, joka
on kihloissa. Hän vakuutti, että merikylpyelämä on sanomattoman
virkistävää ja hupaista varsinkin kihloissa oleville. Ja hauskaa
hänellä näytti olevankin. Nuori neitonen kutitti häntä selkään, nauroi
niin että hampaat näkyivät ja polskutteli vettä niin että m.m. varpaat
näkyivät.
He tanssivat paraikaa hilpeätä piirileikkiä keskenään, kun nuoren
miehen morsian äkkiä kirkasi. Olen vain kerran elämässäni kuullut
tähän verrattavan naisen parkaisun — se nainen näki silloin hiiren
(»rotan»).
Näimme, että nuoren miehen morsian paraikaa ratkaisi kysymystä
pyörtyisikö vaiko ei. Hän pyörtyi puolittain.
Niemeläinen ja minä kannoimme hänet kasinolle. Nuori mies itse oli
salamannopeasti hävinnyt erääseen pukukoppiin.
Niemeläinen ja minä koetimme parhaamme mukaan virkistää hänen
morsiantaan kahvilla, leivoksilla ja sitruunasoodalla sekä yritimme
ilahduttaa häntä vilkkaalla ja henkevällä seurustelulla. Mutta hän
pysyi kaikesta huolimatta hieman alakuloisena. — Niin — olen tainnut
kokonaan unohtaa mainita, että se neitonen, joka oli kylpemässä nuoren
miehen seurassa, ei ollut hänen morsiamensa. Nuoren miehen morsian tuli
rannalle aivan sattumalta.
Nuori mies ei enää uskaltanut näyttäytyä. Me saimme edelleenkin
pitää seuraa hänen morsiamelleen. Hän oli hauska tyttö, vaikka vähän
alakuloinen. Me menimme seuraavana päivänä hänen kanssaan kylpemään.
Yhteiskunnalliset velvollisuudet.
— Yhteiskuntamme taloudellinen tila on arveluttava, sanoi herra
Jakari. On sentähden surkuteltava ja jyrkästi paheksuttava sitä
anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä, jolla kansalaiset suhtautuvat
yhteiskunnallisiin velvollisuuksiinsa aikana, jolloin yhteiskunta
kipeimmin kaipaa jäsentensä tukea. He eivät käsitä, että yhteiskuntaa
kohtaan tehty laiminlyönti lopulta sittenkin kipeästi koskee heitä
itseään.
— Tarkoitat kai tulojen ilmoittamisvelvollisuuden täyttämistä ja
verojen suorittamista, joihin tehtäviin yleisö viime aikoina on
suhtautunut jonkunverran kylmäkiskoisesti?
— Niin, sitä juuri, sanoi herra Jakari, sillä katsos
velvollisuudentunto...
Ovikello soi. Olin vieraisilla herra Jakarin luona. Rouva Jakari oli
6-vuotiaan hra Jakari nuoremman kera matkustanut Oulunkylään poimimaan
sinivuokkoja. Niitä saa siellä à Smk 1:— kimppu.
Herra Jakari riensi avaamaan ovea. Siellä oli siististi puettu,
kärsivän näköinen vanhahko mies, jolla oli paperivihko kourassaan.
— Onko minulla ehkä kunnia puhua herra Jakarin kanssa?
— Kyllä minun nimeni on Jakari.
— Tulisin vain perimään viime vuoden kunnallisveroja 2,021 markkaa
65 penniä. Siitä asiasta on jo monta kertaa puhelimella soitettu
kaupunginvoudin konttorista ja herra Jakarin kanssa pitäisi olla
sovittu, että vero tänään lopullisesti ja ehdottomasti suoritetaan.
— Vai niin, sanoi herra Jakari ja rykäsi hermostuneesti. Jahah. Hm, hm.
Niin. Oikeastaan... oikeastaan herra Jakari ei nyt sattumalta
ole kotona. Hän on vähän matkustanut maalle. Ylihuomenna hän kyllä
kutakuinkin varmasti...
— Mutta tehän itse juuri äsken sanoitte olevanne herra Jakari!
— Minäkö... sanoinko... niin, tietysti minä olen Jakari... mutta en
ole... minä olen nähkääs hänen veljensä. Hänen nuorempi veljensä. Hän
itse, kuten sanottu on maalla...
Silloin eteisen ovi avaantui. Rouva Jakari ja hra Jakari nuorempi
saapuivat.
— Höh höh, vihdoinkin olemme taas kotona! huusi rouva Jakari — ai,
täällä näyttää olevan vieraita!
— Anteeksi, sanoi veronkantomies, tämä on kai oikea rouva Jakari?
— Oikea! parkasi rouva Jakari. Oikea rouva Jakari! Tietysti! Mitä tämä
merkitsee! Mitä on tapahtunut? Kalle, onko sinulla sitten... oo!
— Minä vain rohkenisin kysyä olisiko herra Jakari mahdollisesti puhunut
rouvalle jotakin kunnallisveroista, että voisiko rouva ehkä ne maksaa,
jos hän on kenties jättänyt rahoja sitä varten.
— Minäkö! Minäkö!
— Ei, ei, sanoi herra Jakari, rouva Jakari ei yleensä... kyllä veljeni,
herra Jakari itse...ylihuomenna...
— Äiti, äiti, huusi hra Jakari nuorempi äkkiä, Pekka näyttää
isälle käpyä! Katso, isä, käpyä, sanoi hän ja veti herra Jakaria
takinliepeestä.
— Vai niin, sanoi veronkantomies merkitsevästi, vai niin!
— Ei, kyllä tämä on erehdys, sanoi herra Jakari, tuolla pojalla on vain
omituinen tapa sanoa minua isäkseen, en minä ole sen oikea isä, ei se
ole minun lapseni... niin, jos sopisi sitten ylihuomenna...
— Ei sinun lapsesi! Rouva Jakari kalpeni raivosta ja kauhusta ja
paljosta muusta ja riensi toiseen huoneeseen pyörtymään.
Käytin syntynyttä hämminkiä hyväkseni poistuakseni kaikessa
hiljaisuudessa. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen
on nykyään käytännössä niin raskasta ja monimutkaista, ettei sitä
huvikseen viitsi katsella.
Salinkalusto.
Ystäväni Niemeläinen ja minä saimme äskettäin kirjeen eräältä
maaseutuystävältämme. Hän oli myynyt vanhan, kuluneen salinkalustonsa,
jota hän oli 10 vuoden ajan inhonnut. Hän oli saanut siitä Smk 1,300:—.
Uutena se oli maksanut Smk. 750:—. Rajattomasti luottaen hyvään
makuumme ja arvostelukykyymme hän lähetti meille Smk 3,500:—ja pyysi
meitä Helsingistä ostamaan hänelle uuden, aistikkaan salinkaluston,
joka, ynnä mahd. ylijäämä rahoista oli ensi tilassa lähetettävä hänelle
sinne maalle.
Niemeläinen ja minä menimme huonekalukauppaan.
— Tässä meillä sattumalta on erinomaisen hieno kalusto. Kuten herrat
näkevät, se on tavattoman antiikkinen.
— Jahah, vai antiikkinen, sanoin minä, onko se doorilaista vai
joonilaista tyyliä?
— Se on pohjoismaista barokkia, selitti huonekalukauppias.
— Olkoon vaan. Se on kaikesta huolimatta mukavan näköinen. Vai mitä?
— Niin minustakin, sanoi Niemeläinen. Luulenpa, että... niin, mitä se
muuten maksaa?
— Viisikymmentäviisituhatta, sanoi huonekalukauppias.
Sain houkuteltua Niemeläisen kadulle, ennenkuin mitään pahempaa ennätti
tapahtua.
Kävimme vielä sen jälkeen 29:ssä huonekalu- ja sekalaistavarainkaupassa.
Halvin siisti salinkalusto oli- maksanut Smk. 8,000:—.
Olimme jo uupumuksesta täysin tylsiä löytäessämme toisen kaluston, joka
maksoi vain 6,000 markkaa. Sen verran juuri ja juuri vielä jaksoimme,
että yhteisvoimin saimme laskettua, että kalustossa edes kaikki jalat
suunnilleen olivat tallella ja että saimme hinnasta tingittyä 500
markkaa.
Hinnasta tosin vielä puuttui Smk. 2,000:—, mutta saimme aikaan
sopimuksen, jonka mukaan heti maksoimme Smk 3,500:— ja sitouduimme
kuukauden kuluessa suorittamaan loput. Huonekalukauppias lupasi samana
päivänä lähettää kaluston ystävällemme.
Omasta puolestamme kirjoitimme kirjeen, jossa selitimme asianlaidan ja
toivoimme, että ystävämme olisi valintaamme tyytyväinen.
Tarkemmin miettiessä tekoamme me kauhistuimme. Entä, jos huonekalusto
ei ystäväämme miellyttänyt? Entä jos hän kieltäytyisi suorittamasta
sitä kahtatuhatta markkaa ja huonekalukauppias kieltäytyisi purkamasta
kauppaa? Jännityksemme kasvoi päivä päivältä.
— Ethän vain ole unohtanut kirjettä taskuusi? kysyin eräänä päivänä
Niemeläiseltä, joka tavallisesti unohtaa tärkeät kirjeet taskuunsa.
— Varmasti panin sen postilaatikkoon, sanoi Niemeläinen loukkaantuneena.
Tietysti löysin kirjeen hänen taskustaan! Lausuin halveksumiseni
ja otin itse toimittaakseni kirjeen matkalle. Seuraavana päivänä
Niemeläinen vahingoniloisena löysi sen minun taskustani. Samana päivänä
saimme kirjeen ystävältämme.
/#
»Omituista! Sikäläinen huonekalukauppias,
jonka asiamies osti kalustoni, on nyt lähettänyt vanhan, kirotun
kalustoni takaisin. Tiedustelkaa asiaa! Joko olette ostanut minulle
uuden kaluston? Missä viipyy?»
#/
Hänen mainitsemansa huonekalukauppias oli sama, jolta me olimme
ostaneet kaluston. Mielemme valtasi hirveä aavistus. Emme kalvenneet,
me tulimme keltaisen vihreiksi.
Aivan oikein. Olimme ostaneet ystävällemme hänen oman vanhan
kalustonsa. Ja minkälaisesta hinnasta! Ja olimme tehneet velkaa!—
Huonekalukauppias kieltäytyi jyrkästi purkamasta kauppaa.
Niemeläinen ehdotti, että nopeasti katoaisimme jäljettömiin. Jonnekin
kauas, kauas, missä kukaan ei meitä tunne.
Takaisin luontoon.
Kamreeri Jutisella on paitsi vakinaista virkaansa vaimo, kesähuvila
Helsingin saaristossa ja kaksi lasta.
Näistä on erityisesti huvila herättänyt mielenkiintoani, ja koska
kamreeri Jutinen varomattomuudessaan kerran erehdyksessä kehoitti minua
käymään sitä katsomassa, kävin siellä viime sunnuntaina.
Torvisoittokunnan kaiuttaessa moniäänisesti iloisen marssin
säveleitä lähdimme pääkaupungin rannasta. Minulla oli näet mukanani
pelastusarmeija sekä rajaton määrä juutalaisia.
Puolen tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme erään saaren rantaan,
missä ystäväni Jutinen seisoi jonkunmoisella epäilyttävän näköisellä
puutelineellä ja viittoili tervehtivästi. Kamreeri Jutinen ja laivamies
alkoivat sitten hilata minua ylös pahasti horjuvalle telineelle
pelastusarmeijan veisatessa jäähyväisiksi »ylemmäs, ylemmäs yhä...» —
he vielä jatkoivat matkaansa ja juutalaiset onneksi myös.
— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi Jutinen, lähtekäämme rantaan päin.
— Kiitos, sanoin minä, laskeuduin pitkäkseni ja aloin ryömiä.
— Jahah, vai tuolla tavalla, sanoi Jutinen. Me kyllä jo tavallisimmin
kävelemme. Tämä on kyllä ollut oikea kunnollinen laivalaituri, mutta
kevätjäät ovat tätä kahtena vuonna särkeneet, niin ettei ole tämän
enempää jälellä.
— Eikö tätä voisi jotenkin korjata?
— Korjata! huudahti Jutinen pudoten ällistyneenä kahden tukin väliin.
— En minä ole miljoonien omistaja. Ei nykyaikana voi ajatella mitään
korjauksia!
— Käydäänpä sisään, kehoitti Jutinen nostaen syrjään eteisen oven.
Sattuivat saranat rikkumaan eikä tietysti voi korjata. Sepän
kustannusarvio kohosi 150 markkaan, vapaaseen matkaan ja ylöspitoon.
Onneksi meillä on tuo tukki, jota käytämme oven pönkkänä. — Ikävä
kyllä en nyt voi tarjota mitään. Olisihan vähän uusia perunoita, mutta
vaimoni, hm... vaimoni ei satu olemaan kotona.
— Ei pidä ajatellakaan, sanoin minä kohteliaasti kumartaen
vaatekomeroon päin, josta kuului epäilyttävää kahinaa — eihän
nykyaikana missään mitkään vieraitten kestitykset voi tulla
kysymykseenkään. Monet naiset ovat vieläkin liian arkoja siinä
suhteessa. — Hauskat ja ilmavat huoneet, muuten.
— Ovathan ne. Toisinaan kun oikein tuulee mereltä päin, tulee ilmaa
niin kovasti, että ikkunat täytyy tukkia peitteillä ja lakanoilla ja
matoilla. Viime kesänä oli vielä useita ikkunaruutujakin jälellä,
mutta talven kuluessa nekin oli rikottu. Tässä on sali, tässä
makuuhuone, tässä tavallinen huone, tässä keittiö — ainoa huone, missä
sadeilmalla voi turvallisesti oleksia; välikatossa on näet hyvin
suuri rako ja vinnille tunkeutuva sadevesi vuotaa tässä huoneessa
vain siitä — eikä niinollen ennätä vuotaa katon kaikista pikku
raoista, kuten toisissa huoneissa. — Tiedätkö muuten ketään varakasta
vähäjärkistä, joka ostaisi tämän huvilan? Nyt heti. En usko, että se
pysyy koossa ensi kesään asti. Ehdottomasti mahdotonta on nykyaikana
pienimpiäkään korjauksia teettää. Itselläni ei siihen työhön ole
aikaa eikä kykyä. Uuden rakentamista ei kukaan milloinkaan missään
enää voi kuvitellakaan. Viettäisin kesäni matkoilla. Se tulee melkein
halvemmaksi.
Hetkistä myöhemmin loikoilimme rannan hietikolla Aatamin
puvuttomuudessa silmäillen puoleksi veteen vajonnutta, kumoon
keikahtanutta uimahuonetta ja auringossa kimaltelevia aaltoja.
Päivän paahtaessa ja tuulen hyväillessä kuivettuneita jäseniä saattoi
kuvitella olevansa luonnonlapsi Etelämeren saarilla.
— Oi, jatkukoon tätä vaikeata, kallista aikaa! — mietiskelin itsekseni
— ihmiskätten rakennelmat rappeutuvat ja häviävät, luonnonlapsina,
onnellisina, uusi aika näkee meidät asuinkuoppiemme ja kallioluoliemme
edustalla häärivän. palaamme hitaasti mutta varmasti takaisin
luontoon.
Helluntaiksi maalle.
Herra Jakarin päiväkirjasta:
— — — Olemme päättäneet lähteä maalle jo helluntaiksi. Pois täältä
kaupungin kivierämaasta, kauas pois. Helluntaisauna, riippakoivut,
kukkivat tuomet, ahvenkarit, rauha, tuomentuoksu ja lehmänmaito
odottavat. Mieli on niin kevyt. — Olemme päättäneet ottaa mukaamme
vain välttämättömimmät tavarat. — — — Pelastuakseni uhkaavasta
nälkäkuolemasta olen tänään käynyt salaa syömässä ulkosalla.
Vaimoni on hommaillut matkavarustuksia jo kolmatta päivää. Pelkään
pahinta. Hän väittää, että kahvipannu, makuuvaatteet, 2 tusinaa
hillopurkkeja, 25 mehupulloa (tyhjiä), kaksi telttavuodetta ja
suunnattomat mytyt erilaisia vaatteita, sateenvarjot ja kalossit
kuuluvat välttämättömimpiin tavaroihin. — — — Nyt on kaikki hukassa!
Hän vaatii, että lapsenvaunutkin on otettava mukaan. Hän sanoi
minua sydämettömäksi hirviöksi lausuessani, että siisti pärekoppa
on jälkeläisemme säilytyspaikaksi maalla sekä sopiva että riittävä.
— — — Lapsenvaunukysymys yhä kärjistyy. Omasta puolestani vaadin
nyt, että siinä tapauksessa mukaan on otettava myös piano, 1/2
syltä sekahalkoja, kaasumittari, jäljennös Takasen Ainosta melkein
luonnollista kokoa, kirjakaappi, kiertomankeli ja sisäikkunat. — — —
Synkkä pilvi on peittänyt kirkkaan aviollisen taivaamme. Olen poistunut
kotoa. Luultavasti en enää koskaan palaja. — — — Jälleen kotona.
— Lapsenvaunut otetaan mukaan. Lähtöpäivä on koittanut. Saa nähdä
olenko illan tullen enää elävien joukossa. Olen saanut tavararöykkiöt
siirretyiksi kadulle ja peukaloni pois sijoiltaan. — — — Kaikki
ajurit ovat hävinneet jäljettömiin tästä kaupunginosasta. Olen käynyt
pyydystelemässä niitä muista kaupunginosista. Olen saanut houkuteltua
useita niistä aina perille asti, mutta nähdessään tavararöykkiön ne
ovat paenneet kauhun vallassa. — — — En enää saa edes puhuteltua
ainoatakaan ajuria kaupungissa ja sen lähiyhdyskunnissa. Ne pakenevat
minut nähdessään. Huhu tavararöykkiöstä on nähtävästi levinnyt
kaikkialle. — — — Olen viettänyt yöni kadulla vartioiden tavaroita.
Koetin vartioida mahdollisimman huolimattomasti, mutta valitettavasti
ei kuitenkaan mitään viety. — — — Olemme kantaneet tavarat takaisin.
Luulen, että selkärankani on ellei poikki niin ainakin pahasti
mutkistunut. — — — Vietämme helluntaipäivän Korkeasaarella.
Toivottavasti kauniita ilmoja edelleen tulee jatkumaan.
Kirjakaapin ostaja.
Varatuomari Askola oli tosin vähän äkkipikainen luonteeltaan, mutta
kaikesta huolimatta erinomaisen hyväsydäminen. Hyväsydäminen hän
oli itseäänkin kohtaan; silmiinpistävän pyylevyyden ohella siitä
oli todistuksena se seikka, että hän oli tahallaan jättäytynyt
vanhaksipojaksi.
Askola oli ostanut itselleen huvilan Kekola-nimisestä
huvilayhdyskunnasta, jonne oli 20 minuutin junamatka kaupungista.
Täällä huvilassaan hän myytyään asianajotoimistonsa vietti huoletonta,
ihanteellista vanhanpojanelämää.
Huvilan ja siihen kuuluvan maapalstan ohella Askolalla tietenkin oli
irtainta omaisuutta, johon muun muassa kuului vanha, isiltä peritty
kirjakaappi. Se oli keltaiseksi maalattu kömpelö, ja ruma, mutta
se täytti — paitsi 1/4 huoneesta tehtävänsä erinomaisesti ja Askola
oikein piti siitä vanhasta rukasta kaapistaan. Valitettavasti eivät
Askolan ystävät siitä pitäneet. Etenkin hänen molemmat naimattomat
vanhanpuoleiset sisarensa, jotka joka torstai kävivät hänen luonaan
päivällisellä, olivat alkaneet oikein järjestelmällisesti ahdistaa
kaappirukkaa.
— Se on vanhanaikainen!
— No vanhanaikainenhan nyt juuri onkin muodissa, intti Askola.
— Mutta se ei vielä ole kyllin vanha ollakseen muodissa.
— Annetaan helkkarissa sen sitten rauhassa vanhentua! Mitäs, jos minä
sen nyt myyn polkuhinnasta ja sitten viidenkymmenen vuoden kuluttua,
kun se on täysi-ikäinen, ostan takaisin suunnattoman korkeasta
hinnasta, niin pelkkää tappiotahan minä sillä tavalla tulen kärsimään.
Ja sängyssänikö minä sillaikaa kirjojani säilytän?
— Älä laske typerää leikkiä. Ostat tietysti uuden.
— Joka on aivan uudenaikainen.
— Niin, tietysti.
— Mutta oikein vanhanaikainenhan sen piti olla, jotta olisi
muodinmukainen!
— Katsos, uusi voi tyyliltään olla vanhanaikainen.
— Mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua se uudenaikainen vanhanaikainen
olisi vanhanaikainen, kun sitävastoin tämä, nykyinen vanhanaikainen
kenties silloin jo olisi todella uudenaikaisen vanhanaikainen.
— Akseli rakas, viidenkymmenen vuoden perästä sinä et tarvitse kaappia
etkä kirjoja!
— En minä, mutta.... hm...
Ensi kerran elämässään Askola katui, ettei ollut mennyt naimisiin.
Tässä olisi nyt niin mainiosti sopinut vedota jälkeläisiinsä.
— Sallikaahan tuon kaappipahan olla täällä edes isältä perittynä
muistokaluna.
— Voi, Akseli kulta, onhan sinulla sitäpaitsi muistona isän
kirjoituspöytä, keinutuoli, vaateharja, kaikki hänen viisitoista
piippuaan ja..
— Ja joka torstai te molemmat muinaiskalut isän kodista!
Tätä Askolan ei oikeastaan olisi pitänyt sanoa,
sillä itkeväin naisten käsissä vahvinkin mies pehmiää kuin vaha.
Ja samana päivänä Askola kirjoitti sanomalehteen pantavaksi seuraavan
ilmoituksen:
Myytävänä
Kirjakaappi myydään sattuneesta syystä.
Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
Mutta lehden latomossa olikin ilmoituksesta yksi rivi pudonnut pois,
joten se tulikin saamaan seuraavan muodon:
Myytävänä
Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
Seuraavana aamupäivänä käyskenteli Askola pihamaalla odotellen päivän
postia saapuvaksi, kun hän kaupungista tulevan junan saavuttua näki
miehen, joka asemalta kääntyi hänen huvilaansa johtavalle tielle.
— Ahaa, kirjakaapinostaja, sanoi Askola.
Mies oli pitkä ja laiha. Hänellä oli terävä nenä ja pienet viekkaat
silmät.
— Tekö olette ilmoittanut tämänpäiväisessä lehdessä? kysyi hän.
— Minä, minä. Olkaa ystävällinen, käykää sisään vain, sanoi Askola ja
avasi kohteliaasti portin.
— Kenties olette itse herra Askola?
— Kyllä, onhan minulla se epäiltävä ilo.
— Onko tällä huvilalla oma palsta?
— On.
— Kuinka suuri se on alaltaan?
— Kuusituhatta, kolmesataa kaksikymmentä seitsemän ja kolme
neljättäosaa neliömetriä. Kas tässä, näitä portaita ylös.
— Minä ensin hieman katselen ympäristöä.
— Tehkää hyvin. Onhan se virkistävää, etenkin jos on ollut kauemmin
kaupungissa näin kesäkuumalla. Tuolla vastapäätä on muuten pieni
kukkula, josta on oikein soma näköala.
— Kuuluuko se kukkulakin huvilan alueeseen?
— Valitettavasti ei.
— Siinä tapauksessa se ei hituistakaan liikuta minua.
Tuopa oli lihava kohteliaisuus, vaikka vain niin hävyttömän
epäkohteliaalla äänellä lausuttu; ajatteli Askola itsekseen.
— Onko täällä kaivoa?
Tietysti, mutta menkäämme nyt vain sisään, siellä kyllä voin tarjota
vettä.
Mies ei ollut kehoitusta kuulevinaankaan.
— Missä se kaivo sitten on?
— Älkäähän siitä välittäkö, se on aivan tavallinen yksinkertainen kaivo.
Mies loi Askolaan epämiellyttävän syrjäkatseen ja sanoi sitten miltei
käskevästi:
— Olkaa hyvä, viekää minut kaivolle!
Askola vei vieraansa kaivolle.
— Tässä on kaivo.
Mies tarttui vääntimeen ja nosti kaivosta vettä, jota sitten maisteli
sangon reunasta.
— Huonoa vettä, virkkoi hän kuivasti.
— Minulle tuo vesi ainakin kelpaa, ja se kai tässä pääasia on, sanoi
Askola, jonka kärsivällisyys jo alkoi jonkunverran heikentyä.
Mies kohautti olkapäitään ja alkoi silmäillä ympärilleen.
— Tuolla kai on aita?
— Hyvin arvattu. Aita se onkin.
— Onko tuo puuliiteri?
— On. Puuliiteri.
— Ja tuo tuossa on kai sauna?
— Aivan oikein, se on sauna.
— Onko se lämmin?
— Kun lämmittää...
— Onko sitä paljonkin käytetty?
— Häh?
— Onko tuota saunaa useinkin käytetty?
— Jouluaattona ja juhannusaattona. Toisinaan sitäpaitsi pesen kasvoni
kylmällä vedellä, mutta jos näytän niin likaiselta, ettette uskalla
tehdä kauppoja kanssani, niin...
Mutta mies oli tylsä karkeallekin ivalle ja jatkoi rauhallisesti:
— Onko saunaan vesijohto?
— Ei ole. Eikä puhelinjohtoakaan.
— Tahdon tarkemmin katsoa saunaa sisäpuoleltakin.
— Vai niin, sanoi Askola, jonka kärsivällisyys nyt jo alkoi olla hyvin
heikko, — ettekö kenties milloinkaan ole nähnyt saunaa sisältäpäin.
Joka tapauksessa minun yksinkertaisen käsitykseni mukaan sauna
oikeastaan on jossain määrin sivuasia kaappia ostettaessa, emmekä
sentähden nyt huoline mennä tuohon mielenkiintoiseen laitokseen.
Mies katsoi pitkään Askolaan, pudisti päätään ja kohdisti sitten
huomionsa toisaalle.
— Ja tuolla kai on jääkellari?
— Se on jääkellari. Siinä on jäitä. Ja tuolla on halkopino ja tuolla
on suuri kivi, ja tuossa on karviaismarjapensas, ja tuossa on
kottaraisenpesä, ja tuossa on voikukka ja tuossa on tulitikunpätkä!
— Vai vieläkö haluatte enempi tietoja ylen tärkeätä kaupantekoanne
varten? No, onhan tuolla sisällä muuan kaappi, mutta sen näkeminenhän
ei liene tarpeellista, kunhan vain olette saanut tietää minkälaisella
vedellä meidän saunassamme pestään!
Askola oli kiukusta tulipunaisena menetettyään viimeisenkin hitusen
kärsivällisyydestään.
Mutta vieras ei menettänyt malttiaan. Tyynenä kuin muumio hän virkkoi:
— Älkää hermostuko, hyvä herra, onhan kaupanteko toki rasittavaa näin
kuumalla ilmalla sekä ostajalle että myyjälle.
— Kunpa siihen kaupantekoon vähitellen pääsisi, mumisi
Askola. Mutta hyvänahkainen kun oli, niin nielasi
kiukkunsa ja yrittäen keksiä luonnollisia syitä toisen omituiseen
käyttäytymiseen hän sanoi:
— Niin, tämä kuumuus todella hermostuttaa. Ymmärrän: te kai aiotte
muuttaa taloutenne maalle ja tahdotte tarkemmin perehtyä tällaisissa
huvilapaikoissa vallitseviin olosuhteisiin — tuossa on ulkohuone.
Hetkisen kuluttua suvaitsi vieras vihdoinkin lähteä taloa kohden.
— Minä tämäntapaisissa kaupoissa kiinnitän mitä suurinta huomiota
ympäristöön.
— Ettäkö tätäkinkö kauppaa varten?
— Tietysti.
— Mutta tämähän on jo kaiken huippu, hah hah hah — suokaa
anteeksi — tunnetteko muuatta ranskalaista, jonka nimi on Taine?
— En.
— Ohoh, minä kun olin varma siitä, että olisitte, ellette suorastaan
hänen poikansa, niin ainakin läheinen sukulainen!
— Minun nimeni on Ruusenlund! sanoi mies jonkunverran loukkaantuneena.
— Ahaa, vai niin. — No nyt sitten vihdoinkin menemme sisälle, sanoi
Askola toivehikkaana.
— Onko talo hiljan maalattu? kysyi mies.
— Olkaa huoleti, ei siitä maali lähde, vaikka selkäänne kihnuttaisitte
seinää vasten. Tässä on sisäänkäytävä.
— Ovatko nuo tuolla keittiön portaat?
— Ovat kyllä, mutta tulkaa te vain aivan huoleti paraatiportaista!
Mies ei tullut. Hän kuljeskeli seinävierustoita, tirkisteli ylös
räystäitä kohden ja koputteli kepillään seinälaudoitusta.
— Ei siellä pääskysen pesiä ole! huusi kärsimätön Askola portailta.
Mies ei ollut kuulevinaan. Naputteli naputtelemistaan ja pisti tuon
tuostakin päänsä sisään kellarinluukuista mutisten itsekseen. Sitten
hän puukolla irroitti maalia seinästä ja pisti suuhunsa.
— Thyi, sylkäisi hän, ei ole tuoreen makua! Rupesi sitten repimään
vuorilautaa irti seinästä.
— Hyvä isä, mieshän on mielipuoli! huudahti Askola, ilmeisesti
mielipuoli! Olisihan minun jo heti pitänyt se kaikesta huomata. Millä
tuhannen riivatulla minä siitä nyt eroon pääsen? — Joko meni? — Ei,
tuossa tulee maassa ryömien.
— Kivijalka on löyhällä perustalla, kovin löyhällä, moitiskeli mies. —
No, mennään 'nyt sitten huoneita katselemaan.
Hän astui eteiseen, ennenkuin Askola kerkisi estää, kurkisteli
sielläkin ympäri seiniä, repi irti mattoa ja kopeloi permantoa sen alla.
— Tämä siitä kirjakaapin myymisestä nyt tuli, päivitteli Askola
tuskissaan, mihin minä nyt ihan yksinäni joudun tuon mielenvikaisen
kanssa? Perhanako sen Maijankin nyt perjantaipäivänä pani torille! Jos
riennän apua hakemaan, niin sillaikaa vaikka sytyttää talon palamaan.
Paras tarkasti vartioida, ehkä lähtee tiehensä jahka aikansa on
oleillut.
Askola otti nurkasta ryhmykepin ja odotti jännittyneenä, mihin
mielipuoli nyt ryhtyisi.
Tämä avasi rohkeasti lähimmän oven ja astui sisään. He tulivat Askolan
työhuoneeseen.
— Tuossa on myytäväksi ilmoitettu kirjakaappi, sanoi Askola
koettaakseen vieläkö hullu muisti, mitä varten alkujaan oli tullut.
— Vain niin, sanoi mies katsomatta sinnepäinkään.
— Eikö haluttaisi ostaa tätä kaappia?
— En tarvitse kirjakaappia, murahti mielipuoli, avasi uuninluukut ja
kurkisteli sisään uuniin.
— Paleltaako päätä? kysyi Askola säälien.
Mies katsoi vihaisesti Askolaan ja meni seuraavaan huoneeseen.
— Ullakolleko nämä portaat johtavat? kysyi mies, sittenkuin he jälleen
olivat tulleet eteiseen.
— Ei, ei, eivät ne ullakolle vie, ne ovat siinä muuten vain! huusi
Askola hätääntyneenä.
— Näkyyhän tästä pääsevän, virkkoi mies ja alkoi nousta ullakkoportaita
Askolan seuratessa ryhmysauvoineen.
Ullakolla mielipuoli jatkoi omituista nuuskimistaan, raahasi lopulta
suuren tyhjän laatikon keskelle lattiaa, nousi laatikolle ja koputti
kattoon.
— Tämä katto vuotaa, sanoi hän.
— Niin, niin, vuotaa se, vuotaa jumalattomasti.
— Näyttää siltä, kuin tuossa uuninpiipussa olisi rako.
— Rakohan siinä on, montakin rakoa, hyvin hyvin paljon kaikenlaisia
rakoja. Mutta mennään nyt alas, siellä on paljon lystimpi, mairitteli
Askola, jota hieman peloitti kahdenkesken olo hämärällä ullakolla.
Hullu lähtikin alas ja oli säikäyttää Askolan hengiltä hypähtämällä
tasajalkaa keskellä portaita, niin että jysähti.
— Näyttävät olevan kestävät, virkkoi hän ja tokaisi sitten äkkiä:
— Mikä on teidän viimeinen hintanne?
— Viimeinen hintani, jupisi Askola... e-een... en minä ole ajatellut
— kyllä hintani tulee olemaan hirveän suuri.
— Kuusikymmentäviisi tuhatta minä maksan, en penniäkään enempää.
— Oi oioi — vai arvioidaan minut sentään niinkin korkealle... mutta
mennään, mennään nyt ulos täältä. Tuolla tien varrella on paljon
koreita kukkasia, sinisiä, punaisia, keltaisia ja valkoisia. Ai ai,
mennäänpäs sinne!
Mies astui aivan Askolan nenän eteen, katsoi häneen tuikeasti pitkän
aikaa, aikoi sitten sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan vaan kohautti
taas olkapäitään ja ravisti päätään.
— Nyt minä menen vähäisen katolle, sanoi hän senjälkeen Askolalle.
— No se nyt vielä puuttui! Ei sinne voi mennä, se romahtaa alas! Eivät
ne tikapuut kestä! Soh, ei saa mennä! Siellä... siellä on musta sutari,
joka tekee pahaa!
Mutta mies kiipesi kuin kiipesikin katolle.
— Jos se nyt putoaa alas ja taittaa niskansa, koituu siitä minulle
sarja ikävyyksiä, valitteli Askola.
— Sitä minä ajattelinkin, kuului ääni katolta, katto on ruostunut!
— Ruostunut se on. Ihan kerrassaan mätä! Mutta tulkaa taivaan tähden
alas sieltä! Tulkaa, tulkaa, minä annan oikein hyvää ja makeaa ruokaa
ja näytän kauniita kuvia ja teen hassunkurisia temppuja. Tulkaahan
katsomaan, houkutteli Askola otsansa hiessä.
Mies kapusi alas, meni suoraa päätä Askolan luo ja laski kätensä hänen
olalleen, mutta hypähti kiireesti pari askelta loitommas, kun Askola
kohotti keppiään.
— Kuulkaa, sanoi kaapinostaja, te seisotte liian vakavasti ollaksenne
humalassa. Te olette sairas. Kuuma ilma on ehkä hämmentänyt järkenne.
Olisi parasta, että suoraapäätä menisitte lääkärille.
— Niin, niin, tulkaa tekin, mennään yhdessä, lääkäri on hyvä mies. Ehkä
tekin olette sairas?
— En ollenkaan. Huvila minua muuten miellyttää ja kenties ostaisinkin
sen, mutta asiain näin ollen ei siitä nyt taida tulla mitään.
— Ensin tulee ostamaan kirjakaappiani, sitten tahtoo ostaa minut itseni
ja nyt lopulta huvilani — ajatteli Askola — olen jo tarpeeksi huhtonut
hänen seurassaan, lienee jo aika ryhtyä ponteviin toimiin saattaakseni
sekä hänet että paikkakunnan asukkaat turvattuun tilaan.
Askola avasi kellarin oven ja sanoi:
— Tulkaahan tänne, niin saatte nähdä jotakin vallan ihmeellistä.
Mielipuoli ei enää näyttänyt välittävän Askolan puheista ja hommista
vaan kääntyi poispäin.
— Tulkaa, tulkaa, viekotteli Askola makeasti, täällä on paljon
koreita tavaroita — pikkuisia valkoisia pupuja, ne hyppelevät niin
lystikkäästi, että oikein — ja, arvatkaas mitä? — täällä on keisarin
palatsi!
Hullu ei ollut kuulevinaan. Silloin Askola päättävästi paiskasi
keppinsä maahan, syöksähti salamannopeasti takaapäin miehen kimppuun ja
raastoi hänet kellarinovelle, työnsi sisään, paiskasi oven kiinni ja
väänsi lukkoon.
— Kunhan nyt vain ovi kestäisi sen aikaa kun soitan nimismiehelle!
Askola riensi työhuoneeseensa, missä puhelin oli.
— Halloo... onko siellä nimismies... mitä?... kuka?... kätilö
Nieminen... sitähän tässä nyt muka tarvittiin! — Halloo... halloo,
voisitteko edes erehdyksestä yhdistää nimismiehelle... mitä?... eikö
vapaa... perhana! — Halloo... saanko tohtorille... onko Kustaa,
terve!... ai, anteeksi, jos tohtorinna on niin hyvä... onko Kustaa?...
terve... tule taivaan tähden, täällä on irtipäässyt hullu!... Täällä...
kellarissa... ota nimismies mukaasi ja... tulkaa pian, sillä...
Pihalle palatessaan näki Askola, että kellarinovi oli potkaistu irti
saranoiltaan.
Jonkun ajan kuluttua saapui tohtori yksin.
— Liian myöhään! huusi Askola, hullu on livistänyt tiehensä.
Tohtori katseli ystäväänsä silmälasien alitse hyvin vakavasti.
— Mitenkä koko jutun laita oikeastaan on? Sano suoraan, oletko tuntenut
jonkunlaista polttavaa kipua päässäsi ja kenties hieman pahoinvointia?
— Mitä? Älä katso minuun noin saakelin lääkärimäisesti, muuten tosiaankin
alan tuntea pahoinvoinnin oireita.
— Asia on todella huolestuttava. Minua vastaan tuli todella tuolla
lähellä asemaa muuan mies, hyvin äkäisenä tosin, mutta muuten hän
tuntui selväjärkiseltä. Hän kertoi käyneensä katselemassa myytäväksi
ilmoitettua huvilaa ja väitti, että sen omistaja, lihavahko kaljupää
herrasmies, kaikesta päättäen oli saanut jonkun kohtauksen. Oli
puhunut järjettömiä ja lopulta hyökännyt hänen kimppuunsa ja sulkenut
kellariin, josta hän oli päässyt pakenemaan. Mitä tähän sanot? Ja mitä
ennenkaikkea merkitsee odottamaton huvilasi myynti?
— Herra varjelkoon, kirjakaappianiko sinä sanot huvilaksi! Onko minuun
todella tullut sellainen hulluus, että kaikki ihmiset minusta tuntuvat
hulluilta?
— Rauhoitu hieman. Entä jos yrittäisit mennä hetkiseksi levolle.
— Vastaa ensin tähän kysymykseen: onko lääkäri, joka sanoo kirjakaappia
huvilaksi, täysijärkinen?
— Koetahan olla vaivaamatta ajatuksiasi.
— Koeta sinä sen sijaan vaivata omia ajatuksiasi! Miksi puhut
huvilanmyynnistä, kun tahdon myydä kirjakaappini?
Tohtori otti taskustaan sanomalehden.
— Oletko jo silmäillyt tämänpäiväistä lehteä?
— En.
— No, katsohan!
Ja Askola näki:
Myytävänä
Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
— Vie sun tuhannen tuhatta...! Tule sisään, kyllä tästä asiasta parin
totilasin ääressä vielä selvä tulee. Vie sun...!
Illalla makuulle mennessään pysähtyi Askola vanhan kirjakaappinsa
eteen, taputti sitä kämmenellään ja puheli:
— Kuules, kaappi, sallimuksen käsi sinun myyntisi tällä erää ehkäisi,
ja koska sinä olet kelvannut isälleni ja kelpaat minulle, niin pois se
minusta, että sinut hylkäisin, koska et kelpaa muille ihmisille. Vasta
kun minä käännän elävitten maailmalle leveän selkäni, taidat sinäkin
saada kääntää maailmalle leveän selkäsi. Mutta siihen asti pysymme
yhdessä. Terve, kaappi!
Eteisen ovi.
_Rouva Jakari_: (ei nuku).
_Herra Jakari_: (nukkuu).
_Rouva Jakari_: Kustaa!
_Herra Jakari_: (kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa, nukutko sinä?
_Herra Jakari_: Nukun. Tietysti minä nukun!
Nyt on yö.
_Rouva Jakari_: Pietisen eteisessä oli viime yönä käynyt varkaita.
_Herra Jakari_: Antaa käydä vain.
_Rouva Jakari_: Mitä sinä sanoit?
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Onko eteisen ovi suljettu?
_Herra Jakari_: On.
_Rouva Jakari_: Onko se ihan varmasti suljettu? Kuka sen sulki?
_Herra Jakari_: Minä suljin, totta totisesti minä suljin.
_Rouva Jakari_: Kustaa...
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Mutta minä luulen varmasti, että se ei ole suljettu.
_Herra Jakari_: Olkoon auki!
_Rouva Jakari_: Voi, voi, tiesinhän minä, ettet viitsinyt sitä sulkea. —
Kuuletko, eteisessä liikkui joku! Kuuletko? Aaaah!
_Herra Jakari_ (kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa! Kustaa!
_Herra Jakari_: Hah?
_Rouva Jakari_: Mene, mene pian katsomaan eteiseen. Ovi on auki ja siellä
liikkui.
_Herra Jakari_: (Menee).
_Rouva Jakari_: Oliko siellä mitään?
_Herra Jakari_: Ei.
_Rouva Jakari_: Oliko ovi suljettu?
_Herra Jakari_: Tietysti. (Kuorsaa.)
_Rouva Jakari_: Kustaa!
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Koetitko sinä, oliko ovi varmasti suljettu?
_Herra Jakari_: Suljettu kun suljettu. Itsehän minä sen illalla suljin.
_Rouva Jakari_: Oih. Sinä et koettanutkaan. Ja nyt se on auki! Kustaa!
_Herra Jakari_: (Kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa! Sinun täytyy mennä koettamaan onko se suljettu!
Kuuletko!
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Voi voi voi. Minun uusi kaunis palttooni viedään. Mistä
me saamme varoja uuden ostamiseen? Ah, jos meidät nyt murhataan,
niin se on sinun syysi. Sinun syysi! Tahdotko ottaa vaimosi murhan
omalletunnollesi? Kustaa! Näinkö minun elämäni oli päättyvä?
_Herra Jakari_ (mumisee jotakin käsittämätöntä ja menee eteiseen).
_Rouva Jakari_: Koetitko nyt, että se varmasti oli suljettu.
_Herra Jakari_: Koetin, koetin, koetin. Vakuutan kunniasanallani. Koetin
ja väänsin avainta. Anna minun nukkua. (Kuorsaa.)
_Rouva Jakari_: Kustaa! Väänsitkö sinä avainta! Hyvä isä! Sinä väänsit
avainta! Ja sinä vakuutat, että illalla varmasti olit lukinnut oven.
Miten saatoit vääntää? Nyt sen tietysti väänsit auki! Kustaa, Kustaa!
Mene heti katsomaan! Ovi on auki! Kustaa!
_Herra Jakari_ (Kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Voi, sinä sydämetön, olisit valmis heittämään turvattoman
vaimosi metsän korpeen petojen syötäväksi. Minun täytyy itseni mennä
katsomaan onko se suljettu. Kustaa! Minä vilustun ja saan keuhkokuumeen
ja kuolen. Kustaa! Mitä voit silloin vastata omantuntosi hirvittäviin
syytöksiin?
_Herra Jakari_: (Ottaa nojatuolin ja menee eteiseen).
_Rouva Jakari_: Mihin sinä viet sen nojatuolin?
_Herra Jakari_: Ole huoleti. Minä vain nostin sen tähän eteisen oven
eteen. Aion viettää tässä lopun yötä pitäen kiinni oven kädensijasta.
(Kuorsaa.)
Ovela luonnonlaki.
— Hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies kulkien kiivaasti
edestakaisin, hitto vieköön, hitto vieköön, hitto vieköön, hitt...
Meitä oli siinä raitiotiepysäkillä koolla valikoimaton seura. Satoi
vettä ja lunta ja rakeita ja mahdollisesti vielä jotakin muuta;
Helsingissä saattaa keskellä talvea sataa mitä tahansa.
— Ei se raitiotievaunu nyt tule ollenkaan, sanoi paperossien
kaupustelija.
— Kyllä ne tulevat joka viides minuutti viidentoista minuutin
väliajoilla, selitti posteljooni.
— Ohhoh, huokasi neiti, jolla oli ketun maalliset jäännökset kaulan
ympäri kiedottuina.
— Neidillä on varmaankin kiire, sanoin minä haluten ottaa osaa
yleiseen keskusteluun, — täällä maassa on kaikki asiat niin kehnolla
kannalla, ajatelkaahan kun ei ole saatu tuotetuksi maahan rehukakkuja,
rehukakkuja...
— Minä en ole mikään neiti, minä olen rouva!
— Anteeksi, en arvannut, että neiti oli rouva — tuota — että rouva oli
rouva.
— Hitto vieköön, hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies, hitto
vieköön. Hän kärsi silminnähtävästi korvinkuultavia sieluntuskia. —
Kuulkaahan, sanoi hän tarttuen palttoonnappiini, joka jo kauan oli
roikkunut yhden ainoan langan varassa ja nyt jäi hänen kouraansa. —
Kuulkaahan — tämä taitaa olla teidän näppinne — neuvokaa, mitä minun on
tehtävä vetääkseni luonnonlakia nenästä.
— Älkää millään mokomin vetäkö, voi käydä hullusti!
— Mutta hullusti käy joka tapauksessa. Sitäpaitsi tämä on muuan
pienempi luonnonlaki. Niinsanoakseni yksityistä laatua. Tämä luonnonlaki
koskee vain minun ja raitiotievaunujen välisiä suhteita: Jos odotan
raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä
niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on
hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin
palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton
luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty.
—Erinomaista! Olkaahan siis ystävällinen ja kävelkää. Me muut odottavaiset
saamme silloin olla varmat siitä, että vaunussa on tilaa.
— Armahtakaa minua, keksikää joku keino.
Olen alinomaa myöhästynyt virastosta. Mitta
alkaa olla täysi. Jos nyt pääsen vaunuun, ennätän
vielä ajoissa. Jos kävelen, niin myöhästyn.
Jos turhaan odotan vaunu ja sitten kävelen, niin
myöhästyn kahta kauheammin.
— Olkaa kävelevinänne, ja kun luonnonlaki niinollen antaa tulla vaunun,
jossa on tilaa, käännyttekin aivan äkkiarvaamatta takaisin ja
hyppäätte vaunuun juuri kun se on lähtenyt pysäkiltä!
— Hah hah! Ei käy. Luonnonlaki on liian ovela.
Olen useasti koettanut sitä keinoa, mutta
luonnonlaki on aina vainunnut, mitä minulla on ollut mielessäni.
— Entäpä, jos koettaisin uhrautua puolestanne. Olemme jotakuinkin
samankokoisia. Vaihtakaamme päällysvaatteita ja lakkeja (hänellä oli
todella hyvät turkit ja minun talvipalttooni jo melkoisesti kulunut),
minä lähden kävelemään ja te jäätte odottamaan vaunua. Ehkä luonnonlaki
erehtyisi henkilöstä.
— Älkää luulko, että sitä niin helposti petetään. Se osaa lukea
salaisimmat ajatuksenikin.
— Kuulkaahan, luulenpa tuntevani tuon luonnonlakinne. Jos se saa
tuotetuksi teille jonkun vielä suuremman harmin, niin se tekee sen
mielihyvällä. Menetelkäämme seuraavasti. Minä sanon, etten usko koko
juttuanne. Todistaaksenne minulle, että olette puhunut totta, jäätte
kanssani rauhallisesti odottamaan vaunua. Katso, siinä epäilemättä
silloin onkin tilaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä nyt olette kertonut,
tulette perinpohjin nolatuksi ja luonnonlaki iloitsee siitä. Voimmehan
varmuuden vuoksi vielä lyödä vetoakin. Lyötte vetoa siitä, että vaunu
—kuten olette väittänyt — on täynnä, jos jäätte odottamaan. Luonnonlaki
epäilemättä vaihteen vuoksi mielihyvin näkee teidän häviävän
vedonlyönnissä. Menetätte tosin pienen vedon, mutta vaunussa tulee
olemaan tilaa, ja sehän teille nyt kuitenkin on pääasia.
Hän suostui tuumaan ja jännittyneinä odotimme, miten luonnonlaki
suhtautuisi juoneemme.
Odotimme. Vaunu tuli. Tosiaankin! Siinä oli tilaa. Mutta tilaa oli
nipin napin vain yhdelle ainoalle henkilölle. Suoritettuani lyhyen,
mutta tuiman jiu jitsu-ottelun muiden odottavien kanssa minä yksin
kiipesin vaunuun ja konduktööri torjui takaisin kaikki muut. M.m.
punaviiksisen herrasmiehen.
— Vaunussa oli tilaa! Maksakaa vetonne! huusin minä vaunun lähtiessä.
Punaviiksinen herrasmies hypähti tasajalkaa ja oli kiukusta
tulipunainen — lukuunottamatta viiksiä, jotka, kuten mainittu, jo
ennestään jostakin toisesta syystä olivat punaiset.
Luonnonlakeja ei ole hyvä vetää nenästä.
Pilvilinnojen uhri.
1-näytöksinen murhekuvaus.
Henkilöt:
_Hannes Ketara_ | kihloissa.
_Liina Vihreä_ |
Tapahtumapaikka: Puiston penkki. Aika 9.25 i.p.
_Liina_: Rakastatko minua?
_Hannes_: Kyllä.
_Liina_: Ikuisesti?
_Hannes_: Kauemmin!
_Liina_: Menemme pian naimisiin.
_Hannes_: Jaa.
_Liina_: Kahden kuukauden kuluttua?
_Hannes_: Niinkö pian!... mutta...
_Liina_: Sanoitko pian! Olisiko se liian pian? — — Oo, sinä et
rakastakaan minua!
_Hannes_: Ilman sinua en voi elää! Mutta minä vain ajattelen...
_Liina_: Ajattelet! Niinkö sanoit? Ajattelet, ajattelet. Sinä ajattelet —
oo, oo, sinä et siis rakastakaan minua! Et rakasta! Voi, voi! (Itkee.)
_Hannes_: Kyllä, kyllä, kyllä. Surmaat minut ajattelemalla muuta. Mutta
katsos, tuloni ovat hieman vaatimattomat. Niin, suoraan sanoen pienet.
Olen köyhä. Jos nyt menemme naimisiin, on meidän tyydyttävä hyvin
pieneen, hyvin vaatimattomaan kotiin.
_Liina_: Tietysti, tietysti! Pieni, vaatimaton koti. Oi, miten
herttaista! Pieni, matala maja, jonka katon alla rakkautemme elää. —
Kuule, me tyydymme kolmen huoneen ja keittiön huoneistoon — jos siinä
on palvelijatarhuone lisäksi.
_Hannes_: Ko-kolmen huoneen ja palvelijatar... (vääntelee käsiään).
_Liina_ (innostuen): Kaikki lämmintä ja yksinkertaista! Sinun huoneessasi
aivan yksinkertaiset, mutta tyylikkäät nahkapäälliset huonekalut. Mutta
vierashuoneessa täytyy sentään olla hienommat. Rokoko-mallia, tiedätkö!
Ja ruokasalissa mahonkia. Ja huomispäivänä lähdemme yhdessä valitsemaan
pianoa. En voi elää ilman painoa.
_Hannes_ (itsekseen): Minä en voi elää ilman häntä ja hän ei voi elää
ilman pianoa ja rokokoota ja... (vääntelee jalkojaan).
_Liina_: Oi, minä soittelen sinulle iltasin, milloin emme ole
konserteissa tai teatterissa tai vieraisilla, ja kun Kaarlo-serkkuni on
luonamme, laulamme hän ja minä duettoja.
_Hannes_: Serkkusi!
_Liina_: Ah, sinähän et häntä vielä tunnekaan. Hänellä on niin kauniit
tummat viikset.
_Hannes_ (itsekseen): Tummaviiksinen Kaarlo. Ja he aikovat laulaa
duettoja! (Vääntelee sekä käsiään että jalkojaan.)
_Liina_: Ja sitten meidän tietysti välttämättä on hankittava
taideteoksia. Ne 'ovat kyllä vähän kalliita, mutta koti ilman taidetta
ei ole mikään oikea koti. Ja itämaisia, pehmeitä mattoja. Meidän täytyy
hankkia pari kolme persialaista mattoa!
_Hannes_ (nyhtää irti hiustukkoja päästään hiljaa valitellen).
_Liina_: Oletko sairas?
_Hannes_: En, en minä ole sairas. Tai ehkä olen. En minä enää tiedä, mikä
minä olen tai olenko ylimalkaan lainkaan.
_Liina_: Miten syvämietteisesti puhutkaan. — Niin, ja sunnuntaisin
annamme palvelusväelle vapautta. Silloin puen ylleni piisaminnahkaisen
kappani, jonka tietysti tulet antamaan minulle syntymäpäivälahjana,
ja ajelemme autolla — pidän autoista — jonnekin ulos syömään. Paitsi
joskus, jolloin pidämme pienet päivälliset valitulle seurapiirillemme.
Eikö totta?
_Hannes_ (mutisee joitakin käsittämättömiä sanoja).
_Liina_: Ja ajatteles, miten hauskaa tulee olemaan, kun sukulaiseni
Turusta ja Hämeenlinnasta ja Mikkelistä ja Vaasasta — minulla on niin
paljon sukulaisia — tulevat pitemmäksi aikaa vierailemaan. Silloin
kuljettelemme heitä oopperassa ja... kuule, kyllä me sentään tarvitsemme
pari huonetta lisää, Hannes...
_Hannes_: Jaa jaa, niin, kun mikkeliläiset matot ajavat duettoa
persialaisilla viiksillä, niin hah hah piisaminnahkaisella pianolla...
olenko minä lintu? Kuule, mustaviiksinen Kaarlo, olenko minä västäräkki vai
pyramiidi?
_Liina_: Hannes! Hannes! Mitä sinä sanot?
_Hannes_: Olutjuustoa ja käpyjä. Ja kolme pikkuista mustaa kanarialintua
kuin kissa liukkaalla jäällä. Rakastatko sinä minua, pyhä Luteerus, oi
maamme Suomi synnyinmaa. Tilu tuttan tuli luli lei. Hah hah hah. Se
on nelikerroksinen itämaalainen palvelijatarhuone. Tilu tuttan tuli
luli lei. Näin sanoo vapaaehtoinen palokunta kolmannessa planeetissa —
kupperisnokk!
_Liina_: Oi, hän on tullut mielipuoleksi!
_Hannes_ (on tullut mielipuoleksi).
_Liina_: Voi, hirveätä, hirveätä kohtaloa!
_Hannes_: Tilu luttan tuli luli luu!
_Liina_: Voi!
_Hannes_: Hupp! hupp! (laukkaa tiehensä).
_Liina_: Ooo! — Mistä minä nyt saan toisen?!
(Vaipuu pyörtyneenä penkille.)
Mustapartainen mies ja ikäneito.
Karkausgroteski.
Tämä on tarina mustapartaisesta miehestä ja ikäneidosta. Tämä ei ole
mikään kaunis tarina.
Oli kerran ikäneito sitä tunnettua ja pelättyä lajia, joka elää
karkausvuosijutuissa ja pilalehtien palstoilla. Seudun naimattomat
miehet kulkivat kauhun vallassa. Sillä katso, oli karkausvuosi
ja se ikäneito vaanei alati tilaisuutta karataksensa heidän kimppuunsa.
Ja koska he näkivät ikäneidon lähestyvän, niin he juosten pakenivat.
Mustapartainen käveli tiellä ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen
ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli vanhapoika.
Äkkiä kuului huutoa ja hälinää.
— Paetkaa, paetkaa! kiljuivat hänen ohitseen juoksevat miehet, —
ikäneitoa paetkaa!
— Pyh, sanoi mustapartainen mies ja ihaili luontoa ja vihelteli
itsekseen.
Ikäneito saavutti hänet.
— Miksi te niin välttämättömästi pyritte minun seuraani? sanoi ikäneito
kavalasti hymyillen.
— Vai pyrin minä teidän seuraanne, sanoi mustapartainen mies. — Ehkä
se johtuu siitä, että mielelläni tahtoisin kuulla minkä mitäkin
isoäidistäni. Ettekö ollutkin hänen lapsuudentovereitaan? Minä en
tosin valitettavasti ole koskaan tavannut isoäitiäni, joka kuoli isäni
syntyessä, mutta hän on jättänyt jälkeensä erinäisiä muistelmia.
Niinsanottuja jälkeenjääneitä papereita.
— Oh, kuinka olette lystikäs, mitenkä minä olisin voinut olla
isoäitinne lapsuudentoveri! Minähän olen vasta noin kaksikymmenvuotias.
— Niin, tosiaankin, olisihan minun pitänyt
nähdä se hampaistanne. Ne ovat verrattain uudet. Paljonko ne ovat
maksaneet?
— Hyi, kuinka olette epäkohtelias! sanoi ikäneito ja nipisti
mustapartaisen miehen käsivartta.
— Älkää koskeko käsivarteeni, sanoi mustapartainen mies, se lähtee niin
helposti irti. Se on niin huolimatonta tekoa. Se ei ole ensiluokkainen,
kuten vasen jalkani. Yritin kyllä tilata käsivarren samasta paikasta,
mutta liike oli sillä välin tehnyt vararikon. — Älkää näyttäkö noin
pelästyneeltä. Pääni on kyllä jotenkin alkuperäinen, vaikka kaksi
kaulanikamaa onkin kullasta. Kulta on nykyään muodissa. Ja saranat ovat
platinasta. — Oletteko muuten henkivakuutettu? Kaikki vaimoni ovat
onneksi olleet henkivakuutettuja.
— Te... te olettekin siis ehkä naimisissa?
— Onhan sitä silloin tällöin tullut oltua. Nyt minä sattumalta sentään
taas olen leski. Lapsiparkani olisivatkin jälleen äidillisen huoltajan
tarpeessa. Minulla on kolmetoista lasta. Ne ovat kaikki kotona nyt kun
vanhin pääsi kuritushuoneesta toissapäivänä. Nuorinta vaivaa perinnöllinen
juoppohulluus. — Ensimäinen vaimoni kuoli kaasumyrkytykseen.
Satuin unohtamaan kaasuhanan auki hänen nukkuessaan, henkivakuutettu
vain 10,000 markasta.
— Ooh, ooh!
— Niin, se oli kyllä hyvin vaatimaton summa. Mutta hän jätti
sentään jälkeensä vähän muutakin omaisuutta. — Seuraavan vaimoni
henkivakuutinkin 30,000 markasta ja lisäksi otin hänelle 20,000 markan
tapaturmavakuutuksen. Yhteensä 50,000 markkaa. Hän putosi alas eräästä
kirkontornista, jonne yhdessä olimme kiivenneet ihailemaan näköalaa.
Minä olin tapaturman ainoa silminnäkijä.
— Ooh, ooh, ooh!
— Kolmas vaimoni menehtyi surkealla tavalla tulipalossa. Taloni
oli vakuutettu 150,000 markasta. — Neljäs vaimoni kuoli äkkiä
kuristustautiin. Minä nimittäin sairastan silloin tällöin
kuristustautia. Se ilmenee tavallisesti naisten läheisyydessä.
Alan yhtäkkiä nähdä sinisiä ja vihreitä ja punaisia ja keltaisia
pyörylöitä ja kolmikulmia, jotka tanssivat vimmatusti saksanpolkkaa
masurkan tahdissa, ja sormiani alkaa nytkäytellä ja syyhyä ja
tuhatjalkaisia sahapukkeja juoksentelee taivaasta maahan ja maasta
taivaaseen ja — knaks knaks — — — haa — nyt — — — nyt nyt — näettekö
tuota sinikeltaista nelikulmiota tuon käivärän kuusen seitsemännellä
oksalla vasemmalta lukien oikealta katsoen ja tuossa — — tuossa vihreä
kuusikulmio ajaa häikäleesti takaa punaista nelinurkkaista kolmiota
pitkin aitaa, ja sahapukit juosta rapsuttelevat, rapsuttelevat — hahaa
— — —
Ikäneito kirkaisi kamalasti ja juoksi pakoon. Juoksi henkensä edestä.
Juoksi, juoksi, juoksi, kunnes kiipesi korkean talon katolle ja veti
tikapuut jälkeensä ylös.
Eikä häntä ole saatu sieltä alas, ei uhkauksin eikä houkutuksin.
Siellä katolla ikäneito istuu vielä tänä päivänä. Ehkä hän joskus
karkausvuosina salaa käväisee maanpinnalla vakuuttauduttuaan siitä,
ettei mustapartainen mies ole läheisyydessä.
Mutta mustapartainen mies käveli ja ihaili luontoa ja vihelteli
itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli piintynyt
vanhapoika.
Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla.
Laivurijuttu.
Siitä on nyt kulunut kaksikymmentä seitsemän vuotta. Olin toisena
perämiehenä ranskalaisella laivalla, jonka nimi oli... no, yhdentekevä,
mikä se oli. Kapteeni oli ranskalainen ja miehistö ranskalaista
— lukuunottamatta kokkia, joka oli brasilialainen. Paitsi minua
oleskeli laivalla toinenkin suomalainen, — muuan lääkäri. Perin hauska
mies. Oli saanut periä enonsa — kahdeksansataaviisitoistatuhatta,
mistä puolet oli mennyt testamenttiriitoihin. Saatuaan rahoja hän
ei enää viitsinyt harjoittaa lääkärinammattiaan vaan oli kokonaan
antautunut tieteelliseen työhön. Pienemmät vesieläimet olivat hänen
intohimonsa. Tutki silloin paraikaa Tyynen meren eri vesikirppulajien
ruuansulatuskanavien erilaisuuksia — helkkari!
Matkamme oli Valparaisosta Honoluluun. Lyhin ja suorin reitti käy
Marquesas-saarten itäpuolitse, mutta meidän oli matkalla poikettava
Tahitiin, joten tulimme tehneeksi melkoisen mutkan.
Olimme viisi päivää sitten jättäneet Tahitin. Lounaisesta kävi heikko
tuulenhenki. Keskipäivän aikana näimme taivaanrannalla vaalean pilven.
Se oli kuin seinä ja lähestyi lähestymistään vedenpintaa myöten. Pian
se meidät saavutti, ja yhtäkkiä olimme paksun ja tiheän sumun keskellä.
Niin tiheän, että olisi luullut kevyemmän miehen siinä voivan uida —
ainakin korkkivyön avulla.
Äkkiä kuului ankaraa rytinää, laiva pysähtyi, huojui hetkisen ja
kallistui pahasti. Sitten se taas lähti liikkeelle. Olimme ajaneet
vedenalaisen karin yli siihen kuitenkaan tarttumatta. Laiva sai vuodon.
Ankkuri laskettiin, miehet komennettiin pumppuihin ja muutaman tunnin
kuluttua oli rikkoontunut kohta korjattu vedenpitäväksi. Kuitenkin
kesti joitakuita päiviä, ennenkuin laiva oli väliaikaisesti korjattu
siksi hyvin, että uskalsimme nostaa ankkurin. Näinä päivinä sattui
tapahtuma, josta aikomukseni on kertoa.
Kari, jonka yli olimme ajaneet, kuului koralliriuttoihin, joiden ainoa
vedenpäällinen osa, pieni ruskeahko luodonpahanen, oli näkyvissä noin
kolmensadan jalan päässä ankkuripaikastamme. — Sumupilvi hälveni
jälleen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja ilma muuttui sietämättömän
kuumaksi. Aurinko hehkui kuin sulatusuuni, tuuli taukosi kokonaan ja
valtameren ääretön pinta oli lasityyni. Olin monasti nähnyt rajattoman
vesiaavikon myllertävän peloittavina aaltovuorina, mutta tämä
punertavan auringon kuumottama kuolontyyneys teki paljon kaameamman
vaikutuksen. Tuntui siltä kuin raskas, tukahduttava, polttava kuumuus
olisi herpaissut ja tappanut koko suuren, elävän meren. Terva kiehui
laivamme kansilautojen liitoksissa, ja jos kulki avopäin, niin melkein
sai tuntea hiusten käryä.
Tohtori antoi laskea veneen vesille ja lähti korallikaria tutkimaan.
Hän palasi kuitenkin pian takaisin manaten ja noituen suomen, ranskan
ja kokin kunniaksi — espanjankielellä. Hän ei ollutkaan voinut nousta
karille. Hänellä oli ohuet kengät ja kuuma koralli oli polttanut niistä
anturat puhki.
Luodolle hänen kuitenkin oli päästävä, ja niin hän lainasi puukengät
eräältä matruusilta. Bretagnelaisethan käyttävät puukenkiä, kuten
tiedätte, ja bretagnelaisilla matruuseillamme oli useilla puukengät
arkussaan. Eivät he näitä perin kömpelöitä jalkineita tietenkään
laivalla käyttäneet, mutta ne olivat heillä jonkunmoisina onnea
tuottavina taikaesineinä ja muistoina kotiseudusta ja rakkaista
omaisista.
Tohtori oli vetänyt puukengät jalkaansa ja koetteli niitä kannella,
kun hän äkkiä näytti saaneen auringonpistoksen tahi jotakin muuta
sentapaista. Hän tuli entistäkin punaisemmaksi kasvoiltaan, hypähti
kömpelösti kuin siipirikko kurki ja syöksyi sitten kädet levällään
minua kohden. Kaasin hädissäni ämpärillisen merivettä hänen niskaansa,
mutta hän ei tyyntynyt vaan huitoi käsivarsillaan kuin pillastunut
tuulimylly ja huusi itkunsekaisella äänellä:
— Sauna, sauna, sauna!
— Mikä sauna?
— Sauna — suomalainen sauna! huusi hän kuin vimmattu, viittoili merelle
päin ja iski sitten minua nyrkillä vatsaan.
Iskin takaisin ja valmistauduin kaatamaan toisen ämpärillisen merivettä.
— Hölmö! huusi hän, etkö ymmärrä? — Tuo luoto, tuo hehkuvan kuuma
luoto! Siinä on saunan kiuas! Saunavettä on meressä — riittää kahdelle
miehelle! Hei hih, saunaan — saunaan keskellä Tyyntä valtamerta!
Kuuletko, ystäväni, suomalaiseen saunaan! Löyly, heh!
Hän nauroi ja itki mielenliikutuksesta. — Minun mieleeni muistui
lapsuudenkotini pieni, ulkoa harmaa, sisältä musta sauna riippakoivujen
varjostaman lahden rannalla; muistui mieleeni läiskyntä, litinä,
löylyn tohina ja vihtojen pehmeä rapsahtelu salaperäisessä hämärässä.
Minunkin silmiini kohosivat liikutuksen kyyneleet. Ympärillemme
kerääntyneet ranskalaiset eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan siitä,
mitä me suomalaiset puhuimme, mutta kun he näkivät syvän liikutuksemme,
niin hekin heltyivät.
Älkää, hyvät ystävät, millään muotoa luulko, että me aikamiehet ja
merikarhut olisimme mitään hempeämielisiä kyynelkaljaaseja, mutta tuo
kamala kuumuus, nähkääs....
Hetken kuluttua tohtori piti laivaväelle pienen esitelmän suomalaisesta
saunasta. Se oli joka suhteessa lämpimin esitelmä, minkä koskaan
olen kuullut. Lopetettuaan puheensa hän riisuutui ja minä seurasin
esimerkkiä. Ainoastaan puukengät jaloissa laskeusimme veneeseen,
johon sitäpaitsi hilattiin suuri, tyhjä puulaatikko — sen oli määrä
toimia lauteina — ja kaksi vesisankoa. Pyyheliinat oli kainalossa
valitettavasti puuttuvien ja korvaamattomien vastojen asemesta.
Nousimme luodolle, jonka suuruus oli noin 5 metriä läpimitaten. Reunat,
joita merivesi huuhteli, olivat tietysti jäähtyneet, mutta jo metrin
päässä rannasta kärysivät puukenkämme.
— Tämä ei ole mitään tavallista korallia, sanoi tohtori tarkastaen
luodon pintaa, sen omituinen tumma väri imee itseensä suunnattomasti
kuumuutta ja korallin hauras rakenne lisäksi lienee syynä siihen, että
se tämän poikkeuksellisen kuuman sään vallitessa on kuumentunut melkein
hehkuvaksi. — Hän sylkäisi luodolle, ja se pihisi.
Kannoimme laatikon keskelle luotoa ja täytimme ämpärit vedellä. Laivan
kannelta miehistö jännitetyin mielenkiinnoin seurasi toimitustamme.
Tartuimme kumpikin ämpäriimme ja nousimme »lauteille».
— Nyt... sauna! huusi tohtori laivaa kohden. Raikuva ilohuuto oli
vastaus.
— Oletko valmis? kysyi tohtori minulta.
— All right.
— Viskaa sinä löyly vasemmalle, minä viskaan oikealle!
Kohotimme ämpärit.
— Yks — kaks... onko se sinun ämpärisi täynnä, että tulee oikein
kunnollinen tohaus?
— Täynnä on.
— Yks — kaks — — — kolme!
— Tshhhrrr — — — pum!
Korvia huomaava suhaus. Hirveää ryminää. Sokaiseva höyrypilvi peitti
kaiken. Tunsin vajoavani jonnekin syvälle, silmissäni säkenöi ja
menetin tajuntani.
Herätessäni olin laivan kannella. Vieressäni makasi tohtori, jota
keinotekoisen hengityksen avulla koetettiin saada virkoamaan. Siinä
onnistuttiinkin. Hän avasi silmänsä ja nähdessään minut sanoi heikosti
hymyillen:
— Terveisiä saunasta.
Kohottauduin istualleni ja silmäilin merelle. Valtameren pinta oli
tyyni, tasainen ja autio luoto oli hävinnyt, painunut jäljettömiin kuin
köyhän hautakumpu. Etäällä uiskenteli tumma pilkku — se oli puulaatikko.
Ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Hehkuvan kuuma luoto. Haurasta
korallikiveä. Äkkiä kylmä vesi. Kuuma kivi halkeaa ja murenee.
Luoto hajoaa sortuen meren syvyyksiin. Me joudumme veteen ja meidät
pelastetaan.
— Lyhyt löyly, virkkoi tohtori kohoten hänkin istualleen, —
ammekylpy tuli liian aikaisin.
Mäkelän isännän lankeemus.
Tilaisuus oli syvästi liikuttavan juhlallinen. Olen ollut
monissa hautajaisissa, ristiäisissä, pakanalähetysjuhlilla ja
kuolinpesähuutokaupoissa, mutta tämä vei voiton kaikesta. Kaksi käkeä
kukkui yhtaikaa, ilmassa oli keväisen illan tenhoavaa tuntua ja
vahvasti maahenkeä. Mäkelän isännän harmaat leukahaivenet vapisivat
huonosti salattua hartautta. Hän istutti tupakantaimia. Minä oleilin
talossa kesävieraana enkä niinollen tehnyt mitään.
Sota-aikaa seurannut tupakkapula oli kipeästi koskenut Mäkelän
isäntään, joka lähinnä itseään ja mahdollisesti hurskasta
aviopuolisoaan ja kuuliaisia lapsiaan rakasti piippuaan, joka sekä
vastoinkäymisten synkkinä syysiltoina että myötäkäymisen aurinkoisina
lepohetkinä oli ollut hänen parhain ystävänsä.
Sanoin kuvaamaton kaipuu kuvastui hänen uurteisilla kasvoillaan hänen
imiessään tyhjää piippua tai myrkytellessään itseään ja lähimpää
ympäristöään polttamalla perunanlehtien, juhannuskukkien, vanhan
tupakkakukkaron palasten, nuuskan ja herra ties minkä sekoituksia.
Hänen viime aikoina aikaansaamansa epätoivoinen käry oli sitä laatua,
että emäntä alkoi vaatia pesäeroa. Tosin hän miehelään mennessään
oli valmistautunut paljoa kärsimään, mutta liikaa oli vaatia, että
hän maallisen elämänsä loppuvuodet viettäisi kytkettynä kytevään ja
käryävään nahkurinverstaaseen.
Eipä ollutkaan Mäkelän isäntä kustannuksia ja vaivoja säästänyt
hankkiessaan ne 30 tupakantainta, joita nyt keväisenä iltana
istuttelimme, ja harvoin lienee isä varustanut lapsiaan elämän
taipaleelle suuremmalla hellyydellä, toivorikkaammalla mielellä kuin
Mäkelän isäntä vihreitä, arkoja suojattejaan tallintakaiseen väkevään
multaan.
Toimituksen päätyttyä istuimme kauan pihakaivon kannella hautoen
rohkeita haaveita tulevaisuuden suurista tupakkahalmeista sekä yleensä
kansallisen kasviviljelyksemme uusista, ennen uneksimattomista urista.
— Jospa hyvinkin vielä kerran tämänkin kylän navetannurkissa kasvaa
turkinpippuripuita — puissahan ne turkinpippurit...?
— Puissahan ne. Ja miksikäpä ei kasvaisi. Kun hyvästi lannoittaa ja
apulannoittaa ja talveksi peittää huppuun kylmän varalta. Vaikka vielä
inkivääriäkin viljeltäisiin!
— Heh heh. Inkivääriäkin. Ei se meikäläinen ole semmoisiin
herkkuihin tottunut. Paitsi jos myytäväksi. — No, olenpa luojalle
kiitos tyytyväinen, että on tupakat tiedossa. Kunpa säilyisivät ja
kasvaisivat, menestyisivät ja lisääntyisivät.
— Ja täyttäisivät tupakkamaan!
— Ja piipun, heh heh!
Kului päivä. Kului pari. Jouduinpa vetelehtiessäni äijän tupakkamaalle.
Omituisen harvassa olivat taimet tallinseinustan puoleisessa päässä.
Luin taimet. Yhteensä 25. Ja niitä piti toki olla 30. Olivat
lisääntyneet väärään suuntaan.
Luin uudelleen. Yhteensä 25. Kaksikymmentäviisi. Ja niitä oli kuin
olikin alkujaan ollut 30. Kolmekymmentä kallista tainta.
Viisi tainta oli siis hävinnyt. Tarkastin lähemmin taimilavaa ja
totesin, että viisi toivorikasta tainta oli varastettu. Aioin ensin
lähteä viemään surusanomaa isännälle, mutta muistaessani hänen
kiihkeän, äkkipikaisen luonteensa ja tietäen, miten järkyttävästi tieto
epäilemättä häneen vaikuttaisi, jätin aikeeni ja asetuin odottavalle
kannalle.
Hän ei näyttänyt itse huomanneen mitään. Onnellisena vain edelleen
vaali taimiaan pahoja aavistamatta.
Kului taaskin päiviä pari. Luin taimet. 10 puuttui. Siis vieläkin viisi
tainta hävinnyt! Varkaus oli jatkuvaa laatua! Ja isäntä ei vieläkään
ollut huomannut onnettomuutta. Nyt asiaa toki ei enää käynyt salaaminen.
Tein parhaani ilmoittaakseni hänelle vakavan uutiseni kohta
mahdollisimman hellävaroen.
Suljin huolellisesti ovet, ettei talon turmeltumaton nuori väki
saisi kuulla niitä voimakkaita Suomen kansan uudempia loitsusanoja,
joilla hän tulisi purkamaan mieltänsä, ja aloitin varovasti puhumalla
sääsuhteista ja vuodentulotoiveista. Senjälkeen siirryin puhumaan
maanviljelijän ammatin vaikeuksista ja niistä kovista kohtalon
oikuista, jotka usein tekevät hänen parhaat toiveensa tyhjiksi. Tämän
jälkeen kohdistin sanani erikoisesti tupakanviljelykseen. Tupakka on
meidän ilmanalassamme arka kasvi. Onnistuminen oli oikeastaan aivan
poikkeus. Eikähän kai isäntäkään tätä tupakanviljelystä pitänyt muuta
kuin pienenä kokeena, joka helposti saattoi epäonnistua. Hallat ja muut
vaarat. Niin, suoraan sanoen, luulinpa, että tupakantaimia oli jonkun
verran varastettu.
Päästyäni puheeni loppuun pidätin hengitystäni ja odotin isännän
mielenpurkausta. Kun ei toki saisi sydämenhalvausta. Tai ryhtyisi
johonkin toivottomaan tekoon.
Isäntä säpsähti, loi minuun pikaisen katseen ja lausui odottamattoman
inhimillisellä äänellä:
— Ettäkö varastettu... joka paikkaan ne varkaat... ovat taas mullikat
rikkoneet luhtaniityn aidan, täytyy keskellä kiireintä työpäivää lähteä
korjaamaan. Näyttää se tuo tuulikin kääntyneen etelän puoleen. Kaipa
näitä poutia jatkuu.
Otti takkinsa naulasta ja meni.
Hän otti asian ihmeteltävän rauhalliselta kannalta. Tuntui melkein
siltä, kuin meistä kahdesta minä lopullisesti olisin ollut
ällistyneempi Oli miten oli, päätin ottaa selon varkaista.
Seuraavana yönä piilouduin aidan taakse, pitämään silmällä
tupakkamaata. Onnistuin ainoastaan hankkimaan itselleni hyvänlaisen
nuhan. Varkaita ei näkynyt.
Koska kerran leikkiin olin ryhtynyt, eikä nuhan saantiakaan enää
tarvinnut pelätä, koska minulla se nyt jo oli ennestään, yritin vielä
seuraavanakin yönä.
Ja paremmalla menestyksellä. Varas tuli kuin tulikin hiipien, keräsi
puolisen tusinaa tupakantaimia, pisti ne huolellisesti povitaskuunsa ja
poistui tyytyväisenä.
En yrittänyt pidättää varasta. Se olisi ollut varkaalle epämieluista.
Sitäpaitsi muutenkin tarpeetonta. Varas oli näet Mäkelän isäntä itse.
Tupakanhimo oli hänet villinnyt varastamaan ja pistämään savuksi omia
kallisarvoisia tupakantaimiaan, joihin niin paljon ja suuria toiveita
oli kiinnitetty ja joita alkujaan oli 30.
Sekä Mäkelän isäntä että minä vältimme tämän jälkeen keskustelua
tupakantaimista.
Eikä niistä juuri ollut enää paljon keskustelemistakaan — juhannusyönä
katosi viimeinen.
Happamat omenat.
Syksyinen kohtaus.
Henkilöt:
Nuori leskirouva (arvo 650,000 mk).
Nuori mies.
(Nuori mies ja nuori leskirouva istuvat viimeksimainitun
vierashuoneessa.)
_Nuori leski_: Puhutteko totta?
_Nuori mies_: Mitä minun olisikaan tehtävä vakuuttaakseni teitä tunteeni
vilpittömyydestä!
_Nuori leski_: Pyydän, älkää polvistuko. Se on vanhanaikaista.
_Nuori mies_: Olette säälimätön.
_Nuori leski_: Siis voin luottaa vilpittömyyteenne?
_Nuori mies_: Kysymyksenne loukkaa minua.
_Nuori leski_: Käsittänette toki asemani ja ymmärtänette... mutta
kas, olenhan aivan unohtanut tarjota omenoitani. Ne ovat omasta
puutarhastani. Maistakaa. Eivätkö ole ihania? Eivätkö olekin makeita?
_Nuori mies_ (haukkaa omenaa ja irvistää tahtomattaan).
_Nuori leski_: Irvistättekö?
_Nuori mies_: Minä... minähän hymyilin.
_Nuori leski_: Toivottavasti ette aina hymyile tuolla tavalla. — Ette
suinkaan vain halveksine omenoitani? Kenties ne teidän mielestänne ovat
happamia?
_Nuori mies_: Ei toki, ei mitenkään. Ne ovat oikein hyviä!
_Nuori leski_: Makeitakinko?
_Nuori mies_: Ni-iin. Kyllähän.
_Nuori leski_: Anteeksi, että poistun hetkiseksi. Ottakaa omenoita sillä
aikaa. Syökäähän useampia. — Jos niistä nimittäin pidätte. Ne ovat
ylpeyteni. (Poistuu.)
_Nuori mies_ (puraisee omenaa, irvistää): Hyi hitto! Happamia kuin
etikka! Saattaapa naisilla olla omituinen maku! Mahdottomia syödä. —
Mutta jos halveksin hänen kirottuja, rakkaita omenoitaan, vaikuttaa se
epäedullisesti hänen mielialaansa minua kohtaan. (Yrittää puraista.
Irvistää). Ei!... Nerokas ajatus! (Tähtäilee tarkkaan ja viskaa omenan
uunin päälle, katon rajaan.) Jumalan kiitos! (Hetkinen odotusta.)
Jatkakaamme. Mitä enempi »syön», sitä parempi! (Tähtää ja viskaa toisen
omenan.)
_Nuori leski_ (ilmestyy nuoren miehen huomaamatta ovelle).
_Nuori mies_: Ja kolmas! (Tähtää ja viskaa.)
(Paussi.)
Nuori mies: Ja neljäs! (Tähtää ja viskaa.)
(Paussi.)
_Nuori mies_: Ja viides! (Tähtää ja viskaa.) Ja kuudes!
_Nuori leski_: Mitä! Mitä te teette?
_Nuori mies_: Mi-minäkö... en mitään.
_Nuori leski_: Heittelettehän omenoitani! Oletteko...
_Nuori mies_: Heittelenkö... taisinpa ajatuksissani... Niin, olen
hullaantunut, en tosiaankaan tiedä, mitä teen. Tämä oli hirveä erehdys!
_Nuori leski_: Niin oli, epäilemättä. Varsinkin mitä vilpittömyyteenne
tulee. Kuka onkaan vakuuttanut puhuvansa totta? Eivätköhän omenani
vain olekin happamia?
_Nuori mies_: E-e-eihän...
_Nuori leski_: Mutta nepä todella ovat happamia! Hirvittävän happamia! —
Hyvästi!
_Nuori mies_: Mutta...
_Nuori leski_: Hyvästi. Ijäksi.
_Nuori mies_ (lähtee muille — ei omena- — markkinoille).
Nujerrettu asiantuntija.
Hän olisi viipymättä osannut selittää vaikkapa puuttuvan välimuodon.
Nimittäin sen ihmisen ja apinan välimuodon, joka tiedemiehille on
tuottanut niin suunnatonta päänvaivaa heidän selitellessään ihmissuvun
kehitystä apinasta meiksi. Hänelle se olisi ollut leikintekoa. Hän
oli kaikkitietävä eikä ikinä ollut väärässä. Hän oli viisaampi kuin
almanakka ja tietosanakirja yhteensä. Hän oli paaviakin erehtymättömämpi.
Erityisesti ja nimenomaan hän esiintyi asiantuntijana urheilun
alalla. Itse hän ei urheillut, mutta saattoi jaaritella tuntikausia
Myyrän heittotekniikasta, Hanneksen koivista, olkavarsiväännöistä,
jääpallopelin ja vesipallopelin sääntöjen kiistakysymyksistä,
kutterien luokittelusta, mäyräkoirien ajokoiraominaisuuksista
ja ajokoirien mäyräkoiraominaisuuksista, pistelaskutavoista,
mäenlaskutavattomuuksista — lyhyesti sanoen kaikesta, mikä hituisenkin
urheilulle hajahtaa, kukkotappelut, Müllerin järjestelmä lapsille ja
etelänaparetket mukaan luettuina.
Olisihan tuota jaksanut kuunnella, jos siitä edes olisi viisastunut,
mutta siitä päinvastoin tylsistyi, sillä minäkin, joka en urheilusta
ymmärrä hölynpölyä, käsitin, että hän laverteli silkkaa pötyä. Jos
joskus huomasin hänen ilmeisesti olevan väärässä ja huomautin hänelle
siitä, hukutti hän vastaväitteeni vastustamattomaan ammattisanojen
tulvaan, ivasi murhaavan myrkyllisestä tietämättömyyttäni, pisteli
minua kymmenillä sukkeluuksilla typeristä maallikoista, nujersi
minut sekunneilla, senttimetreillä ja ulkomaisten kuuluisuuksien
nimillä, vyörytti päälleni kokonaisia puhevuoria, joten nitistettynä
siipirikkona sain vetääntyä sanasodasta.
Hänen tuhoisa lörpöttelynsä alkoi ajanpitkään käydä hermojeni
terveydelle vaaralliseksi, mutta mahdotonta oli päästä hänestä erille.
Lukitsin oven, enkä päästänyt häntä sisään. Hän hankki itselleen väärän
avaimen ja tuli vain. Olisin heittänyt hänet ulos, mutta, surkeata
kyllä, hän oli minua paljon vahvempi.
Kerran ostin 1/4 kg mitä ilettävämmäntuoksuista piipputupakkaa ja koetin
savustaa hänet ulos huoneestani. Puolen tunnin kuluttua lienee, paitsi
minua, koko 5-kerroksisen talon asujamisto alkanut tuntea pahoinvoinnin
oireita. Kolmen neljännestunnin kuluttua hän veti piipun taskustaan
ja yhtyi polttamiseen. Minuuttia myöhemmin minut oli savustettu ulos
huoneestani.
Toivottomana aloin jo kuljeskella lähiseuduilla katselemassa
paikkaa, mihin olisi sopiva kaivautua maahan; kyselin rautakaupoista
piikkilankojen hintaa; urkin apteekkilaisilta myrkyllisten kaasujen
kokoonpanoa ja aprikoin, miten ovelimmin saisin kähvelletyksi
joitakuita kiloja dynamiittia.
Edellämainittu savustamisyritys kuitenkin johti mieleeni pelastavan
tuuman. Hän oli voittanut minut omalla pahanhajuisella tupakallani,
enkö minä saattaisi voittaa häntä hänen omalla hölynpölyn
lavertelullaan?
Olisi kuitenkin ollut uhkarohkeata lähteä
valmistautumatta taisteluun. Alkoi viikon kestävä uuttera treenaus.
Ruokajärjestyksellä on kaikessa harjoittelussa tärkeä sija.
Pääasiallisimpana ruokalajinani olivat sitkeät pihvit, joita nautin
kehittääkseni ja voimistaakseni leukalihaksiani. Ruoka-aikojen
lomissa käytin samaan tarkoitukseen purukumia. Käytännössä
harjoittelin liukaskielisyyttä m.m. kuljeskellen juutalaiskaupasta
toiseen vaatteita tinkien. Tietopuolisesti varustauduin
lukemalla Urheilulehden vanhoja vuosikertoja, Tietosanakirjaa,
Egyptiläis-kaldealais-mesopotamialaisen unikirjan, Kodin keittokirjan,
Cleo de Meroden uhrin, Englantiiais-suomalaisen taskusanakirjan,
Tuukkalan tappelun, Pientenlasten hoidon, Eläinsuojelusyhdistyksen
vuosikertomuksen, Filosofian alkeet ja Apulannoituksen hyödyn.
Arvelin olevani kypsynyt.
— Makkonen on kuollut, lausuin surumielisesti hänelle tervehdykseksi.
— Mikä Makkonen?
Makkonen oli minun keksimäni olematon henkilö, mutta sitä en tietysti
hänelle sanonut, vaan huudahdin ihmettelystä väräjävin äänin.
— Mikä Makkonen! Sinä olet tajuavinasi jotakin urheilusta, etkä
tiedä mitään Makkosesta! Kuka livisti Suomen ennätyksen 1,500
metrillä heinäkuun 3 p:nä 1901, vaikka tulosta sattuneesta syystä
ei virallisesti hyväksytty? Kuka? Kuka sai 1 palkinnon kaikilla
matkoilla sadan metrin juoksusta hamaan 10,000 metrin juoksuun Kuopion
suurilla urheilujuhlilla 1903? Kuka! Kuka muu kuin ilmiömäinen, ei
ainoastaan monipuolinen vaan lukemattomanpuolinen Makkonen, Hannes
Kolehmaisen edeltäjä ja ennustähti, joka sitäpaitsi kaiken muun lisäksi
samoilla urheilujuhlilla sai uimahyppykilpailuissa toisen palkinnon
puolitoistakierroksisessa ponnahdushypyssä kankealta notkulaudalta ja
seuraavana talvena maaliskuussa pidetyissä ampumamestaruus-kilpailuissa
Helsingissä saavutti normaalimaksimipistemääräminimin
erikoisluokkasarjasavikukko... tuota — savikyyhkysammunnassa!
Kuka siihen aikaan olisi vetänyt vertoja Makkoselle
monipuolisuusjuoksukeskiarvomääräsaavutuksissa?! — Englantilaiset
Waterboks ja Stanley, amerikkalaiset Materwell, Platt Abrahams,
Sackwille ja Macpherson, intiaani Tenawamaku ja hottentotti Watatata.
Siinä kaikki! — Ja sinä! Sinä ikilikisattuinen kuorituore lantunnaatin
epäpuolikkaan lukupuoli saparokeikku! Tule, tule, tule, mennäänpäs
sinulle pieni hameheitale ostamaan ja nappikengät ja parasolli ja mene
sitten treenaamaan espiskeikistelyä ja katukivisipsutussilittelyä, sinä
urheiluoraakkeli, joka kaikkiviisauskypsyysyltäkylläisyydessäsi et
tiedä, mikä mies oli Makkonen! Koo Jii Makkonen!! Hah hah hah haa!
— Ole virnistelemättä! Tietysti minä Makkosen tunnen. Minä... niin,
aivan oikein... minä olen nähnyt hänen juoksevankin. Kerrassaan ihana
tyyli, ihan silmiä hivelevä, suurenmoinen! Tuli niin odottamatta tämä
surusanoma. En osannut oikein aavistaakaan, että hänestä oli kysymys.
Hänhän on viime aikoina ollut niin reipas.
— Makkonen viime aikoina reipas! Hah hah haa. Hänen lähimmät omaisensa
— kaksi sisarentytärtä, miniän mies, äitipuoli ja ottotytär, ovat jo
7 kuukautta joka hetki odottaneet hänen loppuaan. Hänellä oli aluksi
paikallinen hermosolukeskusepäjohtuma, joka johti johtohermojohtojen
johtoisuusjohtavaisuuden johtamattomuuteen, ja siitä johtui hänen
toivoton tilansa.
— Enhän minä tarkoittanut ihan viime viime aikoja, vaan vuotta tai
paria sitten. Silloin hän muistaakseni Hämeenlinnassa...
— Hämeenlinnassa! Miksei Honolulussa tai Malabari-saarilla tai
Ovambomaalla tai Damaskoksessä? Yritätkö sinä puhua urheilusta,
sinä, joka et näy tietävän asioista hyttysen aivastuksen enteen
vertaa. Hämeenlinnassa! Makkonenhan matkusti Amerikkaan jo kymmenen
vuotta sitten ja otti heti osaa suuriin Oregon-Manhattan of U.S.A.
kilpailuihin ja antoi selkään kuuluisalle William Pumperille
puolentoista mailin matkalla 1,5 sekuntia. 1,320 yardin matkalla hän
sai selkään William Pumperin nuoremmalta veljeltä John Pumperilta
5/6 sekuntia. 400 yardin matkalla hän voitti pelätyn neekerin Harry
Butlerin, mutta jäi puolen jalanmittaa jälkeen italialaisesta Bembo
Grazzinista, joka silloin oli loistokunnossaan ja juoksi matkan
48,2:ssa. Heti seuraavana päivänä hän Office Hallissa paini Chicagon
mestarin Bill Cockinsin kanssa ja katkaisi vasemman sääriluunsa.
Seuraavana vuonna...
— Ah, kyllähän minä nuo asiat tiedän ja tunnen Makkosen ansiot paremmin
kuin sinä, joka, et osaa erottaa pointeria setteristä, etkä mittanauhaa
maalinauhasta!
Hän oli hermostunut. Minä hikoilin, mutta en jättänyt kesken, vaan
aloitin uuden rynnäkön.
— Maalinauhasta! Pyh, maalinauha alkaa jo olla
vanhentunut käsite. Sen aika on tullut väistyä
elektromagnetomomentanikonduktorisilmänräpäyslopputulosvarmuusmittaajan
tieltä. Sitähän on jo toista vuotta käytetty kaikissa ulkomaiden
suurkilpailuissa — sinä et tietysti tiedä mitään sellaisesta!
— Mi-minäkö... tietysti. Muistan nähneenikin pienoiskoossa Tahkon
luona.
— Sehän on hauskaa. No, minkälainen vehje se sitten oli?
— Se... sekö — — — I-ihan tavallinen. Toisessa päässä nappula ja
toisessa päässä — — — myös — — — na-nappula.
— Toisessa päässä! Hah hah! Eihän siinä ole toista päätä ollenkaan, se
on pyöreä, hah hah haa! Siinä on tavallinen yksinkertainen konduktori
ja konduktori-immensialisentrifugaalikeskus, jonka ympäri kaksi
magneettia — eteläelektromagneetti ja pohjoiselektromagneetti pyörivät
vallan riivatusti synnyttäen y-säteitä. Maaliviivalla on positivisella
sähköllä kyllästytetty y-sädeheijastin...
— Kyllä minä tuon kaiken tiedän! Ja kun sitten juoksija tulee, niin
tietysti sähkövirta...
— Virta!! Ettäkö mukamas virta! Ja kun esim. ravikilpailuissa hevonen
juoksisi maaliin, niin siitä kai siten samalla tulisi virtahevonen!
Äijäparka, äijäparka, ei siinä sähkövirtaa käytetä, vaan y-säteilyn
isolatorinen äkkikatkaisu saa kaiken aikaan. — Tiedätkö muuten,
minkätähden maailmankuulu Charles Pemberton (tietysti keksitty!), joka
otti osaa Antwerpenin olympialaisiin kisoihin, ei lähtenyt siellä
juoksemaan 5,000 metrin matkaa?
— Mitäs tuollaisista pikkuasioista... Muistan lukeneeni sanomalehdistä,
että hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa tai... mutta oikea syy oli
tietysti se, että hän tiesi joutuvansa Backmanin ja Nurmen rinnalla
häviölle. Minähän heti vakuutin kaikille nähtyäni sanomalehdistä, että
Pemberton oli mukana: Kyllä Pemberton saa tällä kertaa vanavedessä
lönkyttää! Ja kuinkas kävi? Ei uskaltanut edes...
— Hih hih hih hih höh höh huh hah haa! Pemberton on maailmankuulu
ainoastaan urheiluaatteen harrastajana ja kansainvälisen
Olympialaistoimikunnan jäsenenä. Hän otti osaa Antwerpenin
olympialaisiin palkintotuomarina. Hän ei juossut 5,000 metriä,
sillä hän ei koskaan eläissään ollut kilpaa juossut ylimalkaan
mitään matkaa — hän painoi siihen aikaan 127 kiloa ja 300 gr ilman
vaatteita — hah hah! Lähdepäs laatimaan urheilutietosanakirjaa, sinä
urheiluviisauslähde!
Hän huomasi olevansa auttamattomasti satimessa. Menettäneenä sanansa
mahdin hän istui hervottomana, puolipyörryksiin valehdeltuna. Käytin
hänen hervottomuuttaan hyväkseni ja heitin lopultakin hänet ulos. Hän
ei ainakaan toistaiseksi ole tullut takaisin.
Sisäänkäynti ja uloskäynti eli Suomen kansan lukutaito.
Lihava herrasmies ja laiha herrasmies aseman odotussalissa.
_Lihava_: Saanko tarjota sikarin?
_Laiha_: Kiitos, kiitos, kiitos.
_Lihava_: Niin, kuten sanoin, Suomen kansa ei osaa lukea, se on vailla
alkeellisinta lukutaitoa.
_Laiha_: No, no, mutta, hm, jaah — —
_Lihava_: Myönnettäköön, että se on
pakosta, pakosta ja väkisin on oppinut lukemaan aapista ja
katkismusta ja kirjoja. Korkeampaakin sivistystä tarjoavia kirjoja.
_Laiha_: Jaa. Jahah.
_Lihava_: Mutta se ei osaa lukea sellaista, mikä on välttämätöntä
kulttuuriyhteiskunnassa elävien ihmisten kanssakäymisen tekemiseksi
siedettäväksi, sellaista, mikä jalostaa tavat ja käyttäytymisen,
suuntaa typeryyden, itsekkyyden ja piittaamattomuuden oikeille urille,
ohjaavana luo järjestystä julkiseen elämään.
_Laiha_: Niin, niin, juu.
_Lihava_: Minä tarkoitan julkisten kehoitusten ja osviittain lukemista.
Niitä ei osata lukea. Ei viitsitä. Ei tahdota. Se on itsepäisyyttä.
Sitä siunattua suomalaista itsepäisyyttä!
_Laiha_: Juu, sitä. Sitä, juu.
_Lihava_: Jos yleisömme näkee taulun: älä sylje lattialle, niin se sylkee
lattialle. Jos se näkee kysymyksen: Oletteko unohtaneet jotakin? niin
se unohtaa jotakin.
_Laiha_: Juu.
_Lihava_: Katsokaa nyt tuossakin! Tähän odotussaliin johtaa useita ovia.
Toisten yläpuolella on suurin kirjaimin maalattu kyltti: Sisäänkäynti
ja toisten yläpuolella Uloskäynti.
_Laiha_: Jaa, jahah.
_Lihava_: Ja katsokaahan nyt! Katsokaa, tuhannen turkasta, eivätkö
ihmiset ryntää ovista aivan miten sattuu. Ulos sisäänkäytävästä
ja sisään uloskäytävästä. Tuossa pyrkii suuri joukko siivoja
ihannekansalaisia sisään sisäänkäytävästä, mutta tuo suuri
miehenrehvana tuppaa siitä samalla ulos kuorma matkatavaroita mukanaan
ja työntää takaperin nuo oikeasta ovesta pyrkijät. Työntää takaperin,
tuo lurjus, ja toiset saavat perääntyä ja tehdä tilaa!
_Laiha_: Jaa-a.
_Lihava_: Ja toisilla ovilla sama peli. Pentele. Minua raivostuttaa
tuo tuollainen härkäpäisyys. Tuo sivistymätön sokeus. Kun eivät osaa
lukea selviä osviittoja, olisi heidät johdettava oikeaan tavalla, joka
tuntuisi!
_Laiha_: Juu.
_Lihava_: Oikein nahassa.
_Laiha_: Nahassa, jaa.
_Lihava_: Noihin oviinkin esimerkiksi sellaiset laitteet, että
paiskaisivat oven päin kuonoa, jos yrittäisivät väärästä ovesta.
Lennättäisi selälleen ja iskisi hampaat suusta. Totta totisesti
seuraavalla kerralla osaisi ja muistaisi lukea osviitat ja kehoitukset.
_Laiha_: Heh, heh!
_Lihava_: Hah, hah!
_Asemamies_: Täällä ei saa tupakoida!
_Lihava_: Ohoh. Miksei saa? Kuka sen kieltää! Kyllä saa!
_Asemamies_: Eikö teillä ole silmät päässänne! Katsokaa taulua tuossa
nokkanne edessä: Tupakan poltto on täällä kielletty. Ettekö osaa lukea?
_Lihava_: Millä tavalla te uskallatte puhutella yleisöä! Tämähän
on suorastaan kuulumatonta röyhkeyttä! Tästä on valitettava
asemapäällikölle! Täällä maassa ei osata käyttäytyä! Kyllä minä näytän!
Valitan heti asemapäällikölle. Paikalla!
_Laiha_: Juu, höh, häh, mokoma! Heh!
Joulumarkkinat.
Joulu on suuri rauhan juhla. Senvuoksi ihmiset koettavat viettää sitä
mahdollisimman rauhattomasti. Tietysti. Niitä varten, joille silloin ei
muuten tarjoudu tilaisuutta tappelemiseen ja muuhun rauhattomuuteen, on
järjestetty n.s. joulumarkkinat. Joulumarkkinain päätarkoituksena on
n.s. joululahjain ostaminen. Kaikki koettavat tällöin kilvan saattaa
itsensä vararikon partaalle ostamalla toisille tavaroita, joita nämä
eivät tarvitse.
Nuori mies syöksyi jouluaaton aattona luokseni läähättäen, hikisenä ja
silmät pyörien päässä.
— Auta minua! voihki hän esittäen sarjan kaikennäköisiä toivottomuuden
sekä sisäisiä että ulkonaisia merkkejä, jopa näyttäen aikovan
kieritellä permannolla — mistä hänet ajoissa estin.
— En koskaan hylkää ystävää hädässä, lausuin minä väräjävällä äänellä,
oman jalomielisyyteni liikuttamana tuntien kyynelten kohoavan silmiini.
— Ryömi tuonne pesukaappiin!
— Pesu... mitä minä pesukaapissasi?
— Sieltä ne eivät sinua löydä. Ryömi pian, ennenkuin ne saapuvat!
— Mitkä?
— Takaa-ajajasi. Ah, ystävä parka, näenhän toki, että olet tehnyt
murhan. En tahdo kysellä syitä enkä vaikuttimia. Uskon, että ne ovat
olleet painavat.
— Murhannut! Hullu! Tulin vain pyytämään neuvoja.
— Minusta vain siltä näytti. Joku onkin siis yrittänyt murhata sinut?
— Olen ollut jouluostoksilla 5 tuntia yhtämittaa. Olen
menehtymäisilläni ja epätoivoissani. En ole keksinyt yhtään mitään!
— Mitä sinun pitäisi keksiä?
— Lahja, sopiva joululahja. Oh!
— Kenelle?
— Hänelle, tietysti.
— Kuka on hän?
— Nauta!
— Osta rehukakku, apeämpäri tai selkäloimi tai...
— Älä yritä mauttomia sukkeluuksia, tiedät hyvin, että naudalla
tarkoitin itseäsi. Yhtä hyvin tiedät ketä tarkoitan hänellä.
— Onko hänellä omat hiukset ja hampaat?
— Roisto!
— Osta kampa tai hammasharja.
— Hyvästi. En jaksa kuunnella julkeuksiasi!
— Tietysti, tietysti olen julkea, koska uskallan ehdottaa kapineita,
joita hän tiettävästi todella tarvitsee, mikäli tiedonantosi ovat
oikeat. Tietysti jokainen on julkea, joka tahtoo antaa ihmisille
lahjan, jota todella voivat käyttää hyödykseen. Osta kirahvi! Sellaisen
ehkä saa Hampurin eläintieteellisestä puutarhasta jälkivaatimuksella.
Se on aivan ihanteellinen joululahja. Se täyttää kaikki vaatimukset.
Se on tarumaisen kallishintainen, mahdollisimman hankala ja hyödytön
omistajalleen — se ei kuulemma kelpaa edes syötäväksi... no, no, älä
lyö! Taivaan nimessä, älä lyö!
Kostoonsa sortunut.
Tämä tapahtui isänmaassamme, ei aivan kaukaisessa tulevaisuudessa.
Postilaitos oli tunnettuun tapaan yhä ripeästi jatkanut postimaksujen
korottamista.
Kelmeä kuu paistoi luoden ilmaiseksi valoaan öisen kaupungin autioille
kaduille. Huolellisesti viittaansa kääriytyneenä ja arasti ympärilleen
vilkuillen hiipi mustapartainen mies talojen seinävierustoita myöten
tarkasti koettaen pysyä varjossa.
Paitsi häntä ei yhtäkään elävää olentoa ollut näkyvissä, säikähtänyt
rotta vain nopeasti katosi pimeään kellarinaukkoon henkilökohtaista
turvallisuuttaan ja yksilöllistä koskemattomuuttaan silmälläpitäen.
Mustapartainen mies hiipi edelleen, kunnes saapui postilaatikon luo.
Vapisevin käsin hän pyyhkäisi sammalta laatikon aukon yltä, otti
povestaan kirjeen, pudotti sen laatikkoon ja poistui senjälkeen
kiireesti kuin näkymättömien henkien takaa-ajamana.
Hänen tekonsa ei kuitenkaan pysynyt salassa. Kohtalo oli toisin
määrännyt. Ikkunastaan oli hänet nähnyt muuan nuoruuden kukoistuksensa
sivuuttanut nainen. Ja seuraavana päivänä klo 11.35 ap. tiesi koko
kaupunki, että mustapartainen mies oli pudottanut postilaatikkoon
kirjeen, ehkäpä useampiakin.
Tuhatlukuinen kansanjoukko piiritti mustapartaisen miehen asunnon.
Tuhannet tahtoivat häntä tavata, häntä, joka oli niin rikas, että vielä
saattoi lähettää kirjeitä postissa.
Hänen puheilleen tunki laumoittain armonanojia sekä tavallisia
että erikoisempia. Hänen kouriinsa työnnettiin 325 listaa, 14
väärinymmärrettyä keksijää yritti surmata hänet sanarikkailla
esitelmillään, kaikki hänen sukulaisensa tunsivat hänet uudelleen
ja yrittivät tukehduttaa hänet hellyydenosoituksillaan, romahtavat
osakeyhtiöt tyrkyttelivät hänelle erinomaisia osakkeitaan,
verotuslautakunnat uhkasivat raastaa hänet kuritushuoneeseen törkeästä
petkutuksesta ja tosiasiain salaamisesta, toivonsa menettäneet karhut
ilmestyivät uudelleen, naimatarjouksia sateli — — — Poliisin avulla
hän 3 tuntia kestäneen raivoisan mellakan jälkeen sai asuntonsa
tyhjennettyä ja ovensa suljettua. Hänen musta partansa oli muuttunut
lumivalkeaksi.
5 minuutin kuluttua raivostunut kansanjoukko löi hänen ovensa
säpäleiksi ja tunkeutui uudelleen sisään. Joukossa oli' nyt hänen
avioeronnut vaimonsakin, joka oli karannut hänen luotaan köyhyyden
tähden.
Ent. mustapartainen mies silloin parkaisi sydäntävihlovasti, syöksyi
kylpyhuoneeseen ja hukuttautui ammeeseen.
Hän kuoli oman kostonsa uhrina. Kirje, jonka hän oli lähettänyt,
oli näet frankkeeraamaton ja hän oli osoittanut sen pahimmalle
vihamiehelleen, jotta tämä siitä saisi suorittaa puuttuvan postimaksun
kaksinkertaisena ja tekisi vararikon.
Pörssikeinottelija.
3-näytöksinen futuristinen näytelmä.
Esipuhe.
Tämä näytelmä on hyvä. Kaikki uudenaikaiset näytelmät ovat hyviä
tekijäinsä mielestä. Yleisön mielipide ei meitä liikuta.
Tämä näytelmä on nimittäin nykyaikainen näytelmä. Nykyaikaisen
futuristisen näytelmän on yleensä annettava palttua kaikelle ja
varsinkin järjelle. Ainoastaan tunnelma on kaikki kaikessa.
Henkilöt:
Pörssikeinottelija.
Hänen (2:nen) vaimonsa.
Valkoinen olio.
Harmaa olio.
Musta olio.
Kissa.
I NÄYTÖS.
Osakkeet nousevat.
_Pörssikeinottelija_: Hih! 11
_Hänen vaimonsa_: Valoa. Valkoista, sinistä, kirjavakukallista.
Piisaminahka. Silkki kahisee. Ah, linnut, linnut laulavat! (3 lintua
laulaa näyttämön takana.) Ruusuja! Tuoksuu! tuoksuu! (3 ruusua tuoksuu
näyttämön takana.)
_Pörssikeinottelija_: Hah hah!
_Hänen vaimonsa_: Oi!
_Pörssikeinottelija_: Nainen.
_Hänen vaimonsa_: Rakastan.
_Valkoinen olio_: Päivää.
_Pörssikeinottelija_: Kuka olet?
_Valkoinen olio_: Minä.
_Kissa_: Miau.
_Pörssikeinottelija_ (silittää kissaa).
II NÄYTÖS.
Osakkeet laskevat.
_Pörssikeinottelija_: Äh!!
_Hänen vaimonsa_: Viluttaa. Pilviä. Kellastuneita lehtiä. Sataa. Ikävä
kirja. Ruma taulu. Aspiriinia. — Mitä?
_Pörssikeinottelija_: Mitä mitä mitä mitä mitä!... — Debet an, kredit
per. Kaasulasku! Verokuitti! Mitä mitä! Noh! Äh!
_Hänen vaimonsa_: En rakasta.
_Pörssikeinottelija_: Kiitos.
_Hänen vaimonsa_: Uuuuuuuuu!
_Pörssikeinottelija_ (repii hiustukon päästään): Syö!
_Harmaa olio_: Iltaa.
_Pörssikeinottelija_: Kuka olet?
_Harmaa olio_: Minä.
_Kissa_: Miau.
_Pörssikeinottelija_ (rääkkää kissaa).
III NÄYTÖS.
Perikato.
_Pörssikeinottelijan vaimo_: Keltainen silakka. Mätä peruna. Voi! Roisto.
Pimeätä. Serttinkiä. Mitä?
_Pörssikeinottelija_ (ei sano mitään).
_Hänen vaimonsa_: Puhu!
_Pörssikeinottelija_: Saakeli.
_Hänen vaimonsa_: Vihaan.
_Musta olio_: Hyvää yötä.
_Pörssikeinottelija_: Kuka olet?
_Musta olio_: Minä.
_Kissa_: Miau.
_Pörssikeinottelija_ (kuristaa kissan ja heittää sen ulos ikkunasta
mustaan yöhön).
Tavattomia tapahtui.
Kaupungissa vallitsi yleinen hämmästys ja mieltenkuohu. Sanomalehdissä
oli ollut ilmoitus, jossa tunnettu kangastavarakauppias ilmoitti
myyvänsä koko varastonsa 50 %:n alennuksella. Ilmoituksessa sinänsä ei
oikeastaan ollut mitään merkillistä — tuontuostakinhan kauppiailla on
tapana ilmoittaa myyvänsä varastonsa 50 %:n alennuksella, vaikkakin
herkkäuskoiset ostajat kauppaan tultuaan havaitsevat, että hinnat ovat
aivan samat kuin muuallakin, tai ehkä mahdollisesti 1/2 % halvemmat,
tai mahdollisesti jonkun verran kalliimmatkin. Merkillistä
tässä tapauksessa oli se, että — kuten kulovalkeana leviävä varma tieto
kertoi — tämä kauppias todella myi varastonsa 50 %:n alennuksella.
Ihmiset hieroivat korviaan ja pistelivät itseään ja toisiaan
nuppineuloilla, hattuneuloilla, silmäneuloilla, hiusneuloilla,
hakaneuloilla ja ompelukoneneuloilla vakuuttautuakseen siitä, että
todella olivat valveilla eivätkä vain nähneet ihmeellistä unta.
Toiset sanoivat, että se on valetta, toiset, että se on humpuukia,
toiset menivät sanattomiksi eivätkä osanneet puhua sanaakaan
1—20 päivään, jotkut ottivat kiireesti avioeron — avioerojahan
nykyään otetaan mitä ihmeellisimmistä syistä —, jotkut menettivät
väliaikaisesti järkensä, jotkut saivat luonnottomia naurukohtauksia,
jotkut — etupäässä rintalapset, elinkautiset vangit ja kuolleet — eivät
olleet tietääkseenkään, useat soittelivat sanomalehtien toimituksiin,
— joihin tunnin kuluessa soitti 37,000 ihmistä — eräät muuttivat
maailmankatsomusta, muutamat saivat hermokohtauksia ja jotkut rupesivat
kirjoittamaan runoja.
Kangastavarakaupan edustalle yritti muodostua jono,
mutta siitä ei tullut mitään. Jono hukkui valtavaan
ihmismereen, joka täytti kangastavarakaupan edustan, koko kadun,
korttelin, kaupunginosan. Kivitalo, jossa kauppa sijaitsi, tärisi sitä
ympäröivän surisevan, pusertavan, tungeksivan ihmispaljouden voimasta.
Vastustamattomana tulvana ihmiset täyttivät kaupan, porraskäytävän,
pihan, ihmisiä kapusi mustana jonona katolle tunkien sisään
paloluukusta, ihmiskuhina täytti talon kellarit, yksityishuoneistot,
hissiaukon, kylpyhuoneet; ihmistulvan täyttämä talo olisi pakahtunut ja
halennut, ellei puserrus ulkoapäin olisi pitänyt sitä koossa.
Palokunta, poliisit, sotaväenosastot, ambulanssit ja
mielisairaanhoitajat yrittivät pelastaa ja kuljettaa väkijoukosta pois
pahimmin loukkaantuneita. Toiset olivat puristuneet ja kiertyneet
pitkiksi ja ohuiksi kuin sukkapuikot, toiset litistyneet niin että
heitä olisi voinut käyttää kirjanmerkkinä, toiset oli survottu ja
hierottu ja kieritetty palloiksi, jotkut olivat hävinneet jäljettömiin,
ja eräät näyttivät raivoavan vähintään juoppohulluina.
Kangaskaupan varasto oli mennyt kaupaksi tuossa tuokiossa, mutta
yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Kauppias myi liikkeensä
myymäläpöydät, hyllyt, sähkölamput, lämpöjohdon, ovet, ikkunat, kyltit,
permantolaudat, seinäpaperit, jopa rappauksenkin seiniltä. Mutta yleisö
tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Ihmismeri aaltoili, ulvoi, kiehui.
Kauppias myi liikeapulaisensa, vaimonsa, juoksupoikansa, velkansa ja
autuutensa. Lopulta hän myi vaatteet yltään, hampaansa ja tukkansa ja
juoksi alastomana kotiin.
Myydessään vanhan varaston 50 %:n alennuksella käyvistä hinnoista
hän loppujen lopuksi oli voittanut 950 %. Hän kaivoi rahansa maahan
— ettei verotuslautakunta saisi niitä nähdä — ja eli loput ikäänsä
onnellisena. Mutta hänen kauppansa raunioilla ihmismeri yhä aaltoili,
ulvoi ja kiehui tahtoen ostaa, ostaa, ostaa.
Helsinkiläisen kesäasunto.
_Helsinkiläinen_: Hyvää päivää.
_Alkuasukas_: Päivää.
_Helsinkiläinen_: Kaunis ilma. Mitenkä kalastus sujuu?
_Alkuasukas_: Huonosti.
_Helsinkiläinen_: Vähän kaloja?
_Alkuasukas_: Ei kun liian paljon. Vaikeaksi käy elämä.
_Helsinkiläinen_: Vaikka kaloja on runsaasti?
_Alkuasukas_: Mitä enemmän kaloja, sitä vähemmän niistä saa hintaa.
_Helsinkiläinen_: Teillä on kuulemma kaunis kesäasunto vuokrattavana.
_Alkuasukas_: Kaksi. Suurempi ja pienempi.
_Helsinkiläinen_: Saanko tarjota sikarin?
_Alkuasukas_ (pistää sikarin suupieleensä).
_Helsinkiläinen_: Minä ehkä vuokraisin sen suuremman. Sopisiko mennä
katsomaan?
_Alkuasukas_: Sopii. Se on tuossa noin. Siinä on yksi suuri huone.
_Helsinkiläinen_: Missä? En minä näe.
_Alkuasukas_: Tuo.
_Helsinkiläinen_: Sehän on ränstynyt puuvaja!
_Alkuasukas_: Kesällä se on kesäasunto.
_Helsinkiläinen_: Pitäisikö tuosta maksaa vuokraakin?
_Alkuasukas_: 2,000 mk 3 kuukaudesta etukäteen. Toiset ottavat enemmänkin.
_Helsinkiläinen_: Uskotteko, että se pysyisi koossa 3 kuukautta?
_Alkuasukas_: Jos se ei pysy, niin minä kyllä kohtuullista korvausta
vastaan lainaan vähän vanhoja lautoja ja nauloja ja nuoraa.
_Helsinkiläinen_: Eihän siinä ole edes ikkunoita!
_Alkuasukas_: Mutta siinä on niin suuria rakoja,
että niistä kyllä tulee aurinkoa ja tuulta. Paljon aurinkoa ja tuulta.
Pääkaupunkilaiset pitävät auringosta ja tuulesta. Herra on hyvä ja
ottaa vain ajoissa. Ei niitä yleensä saa kesäasuntoja näin halvalla
näin lähellä Helsinkiä.
_Helsinkiläinen_: Onko täällä kaivoa?
_Alkuasukas_: Meillä on hyvä kaivo. Me annamme vettä 3 markkaa
ämpärillinen.
_Helsinkiläinen_: Näköala on huono.
_Alkuasukas_: Täällä on erinomainen näköala tuolta vuorelta. Tietä
sinne saa käyttää 50 markan maksusta kuukaudessa. Ja veneellä saa
soudella 5 markkaa kerta. Ja jos herra kustantaa veneeseen moottorin,
niin moottorivene on käytettävissä samalla hinnalla. Laivalaiturin
käyttämisestä —
_Helsinkiläinen_: Ymmärrän, ymmärrän. Entä missä on sitten se pienempi
kesäasunto?
_Alkuasukas_: Tuossa.
_Helsinkiläinen_: Tuo sama vajako?
_Alkuasukas_: Niin, juuri sama. Siinä on aitaus keskellä. Pienempi osa
huonetta on pienempi kesäasunto — siinä on nyt meidän porsaamme, mutta
se otetaan kyllä pois kesäksi — ja suurempi osa huonetta — tuo, missä
nyt on lehmä — on se suurempi kesäasunto. Jos herrasväellä on joku
tuttava perhe, niin se voisi vuokrata sen toisen kesäasunnon. Se olisi
hauskempaa kuin jos joutuisi vieraan perheen kanssa asumaan. Varsinkin
jos on paljon lapsia. Nyt on huono aika. Täytyy säästää tilaa ja
kaikkea.
_Helsinkiläinen_: Kiitos. Hyvästi.
_Alkuasukas_: Joko herra menee. Eikö herra vuokraakaan?
_Helsinkiläinen_: Enpä taida. Kesäasunto on melkein liian suurenmoinen.
Olen yleensä tottunut asumaan kesäni perunakuopassa! (Menee.)
_Helsinkiläinen_ (kääntyy äkkiä takaisin ja ottaa sikarinsa alkuasukkaan
suusta): Täytyy säästää kaikkea. Hyvästi.
Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.
Mustapartainen herrasmies istui elävissäkuvissa ja sadatteli hiljaa
itsekseen ja hieroskeli hermostuneesti kourissaan palloksi puserrettua
ohjelmalehtistä, joka täten hitaasti mutta varmasti oli muuttumassa
vehnäjauhoksi.
Mustapartainen herrasmies oli vihainen, sillä hänen selkänsä takana
istui n.s. keskusteleva pariskunta. Jokainen elävissä kuvissa käynyt
tietää, mikä on n.s. keskusteleva pariskunta.
Keskustelua hoitaa tavallisesti enimmäkseen vain toinen puoli
pariskunnasta, nuori nainen, kuten nytkin:
— Katso, tuo, jolla on harmaat housut, on hänen isänsä. Ja tuossa on
hän itse. Noin paksu keltainen hiuspalmikko. Ei se voi olla oikein
hänen omaa tukkaansa. Kuule, ei se voi olla. Minä luulen, ettei ole.
Tuollainen hame. Eivät noin kapeat hameet enään ole muodissa. Kuule,
eivät ne enään ole muodissa. Ai, tuo on nyt nuori kreivi Karl. Juu,
kyllä se on Karl. Ja noin kauniit silmät. Eikö ole. Voi, kuinka hän
näyttelee hyvin, eikö näyttelekin? Nyt hän menee isän luokse. Voi,
kuinka hän on komea. Ja nyt hän menee hänen luokseen ja kumartaa. Onko
sinulla minun nenäliinani taskussasi? Hi hi hi. Nyt tuli automopiili.
Nyt se pysähtyi. Nyt ne nousevat automopiiliin. Katso kun se on
kohtelias. Kreivi Karl. Voi, kun hän on komea. Eikös olekin kohtelias.
Mitä. Ai, kun sillä on kapeat hameet. Ja ne eivät ole muodissa. Ja nyt
automopiili lähtee. Mitähän isä sanoo? Onhan tuo hänen isänsä. Varmasti
se on hänen isänsä. Eikö olekin hänen isänsä? Mitä. Kuule. Kuuletko
sinä? Ota takaisin tämä nenäliina ja pane se taskuusi. Panethan
sinä sen taskuusi? Älä vaan pudota sitä. Ethän pudota. Mitä. Kuule,
ethän pudota...
— Pudota helvetissä! ärjäsi mustapartainen herrasmies yhtäkkiä niin
hirvittävällä voimalla, että koko katsomo tärähti ja kuva hypähti
valkoisen kankaan yläreunaan. — Pudota! Ja kuulkaahan te pieni neiti
siellä takanani, se mies tuolla kuvassa ei ollut hänen isänsä, se oli
hänen pojanpoikansa. Pojanpoikansa, niin juuri! — huusi mustapartainen
herrasmies jylisevällä äänellä, silmät hurjasti pyörien. — Ja kapeat
hameet ovat muodissa. Tuhat tulimmaista, ne ovat vallan jumalattomasti
muodissa! Niin kapeat, että niihin juuri ja juuri mahtuu vain toinen
sääri! Ja lopuksi minä pyydän ilmoittaa, että, jos te, herttaisin nuori
neiti, siellä selkäni takana vielä aiotte jatkaa puheluanne, niin minä
väännän niskanne nurin!
Nuori neiti ei kuitenkaan hiiskunut sanaakaan. Hän oli pyörtynyt. Muu
yleisö oli kauhuissaan syöksynyt tiehensä, sen nuoren neidin seurassa
ollut nuori mies ensimäisenä.
Romaanin loppu.
Vaimoni ja minä olimme olleet naimisissa jo viisi kuukautta
— kertoi herra Jakari — onnemme oli häiriintymätön ja eheä, kunnes
kirjahuutokaupasta toin kotiin vanhan paksun romaanin »Kuollut vaiko
valekuollut».
— Hyi, rupeatko todenteolla lukemaan tuota inhoittavaa kirjaa, — sanoi
vaimoni, — sehän on nimestä päättäen ala-arvoinen ajanvieteromaani,
jonkakaltaisia niin syvästi olet sanonut halveksivasi!
— Niin on. Huonointa lajia. Mutta ne ovat erinomaisen jännittäviä. En
malta jättää tätä, ennenkuin olen päässyt loppuun.
— Tuon lukeminenhan kestää kokonaisen viikon!
— Kestäköön.
— Näytähän minullekin sitä vähän!
Hän pyyhki rasvaiset pikku sormensa suureen kyökkiesiliinaansa ja
riisti minulta kirjan.
— Anna pois! — sanoin minä.
— No, no, minä vain vähän vilkasen!
— Minusta tuntuu siltä kuin kyökistä taas tulisi arveluttavan voimakas
palaneen käry.
— Taas palaneen käry! Oliko se joku halpamainen viittaus!
— Ei, ei, eihän toki, keittotaitosi on ilmiömäinen. Mutta annahan nyt
kirjani tänne.
— Heti, heti, minä vain...
— Liisa, Liisa, taivaan tähden, älä katso romaanin loppua!
— Mitä nyt? Katsonpa kuin katsonkin.
— Liisa, sinä et saa!
— Mutta minä saan, jos tahdon. Minä en ole mikään muhamettilaisnainen,
enkä mieheni orjatar. Minä olen... minä olen yhtä hyvin Suomen
valtakunnan vapaa, perustuslakien turvaama kansalainen kuin sinäkin.
Minulla on valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ja... ja... minä
katson tämän kirjan loppua! Katson.
— Et tiedä mitä teet. Tekosi koskee minuun kipeästi. Olen aina
halveksinut ja vihannut henkilöitä, jotka kirjan käsiinsä saatuaan heti
ensinnä katsovat viimeisiltä sivuilta, miten se päättyy. Se osoittaa
luonteen höllyyttä. Se on rikos kirjailijaa kohtaan, jonka huolella
suunnittelema ja kohottama rakennus käännetään ylösalaisin. Se on
luonnonlakien polkemista. Mitä olisikaan maailmasta, jos se olisi
alkanut maailmanlopulla?
— Kunpa olisikin alkanut! — Minäkin siis olen »henkilö», jota sinä
halveksit ja vihaat. Mahtaa tuntua kauhealta olla sidottu henkilöön,
jota halveksii ja vihaa!
— Kas niin, älä nyt turhia. Anna kirja tänne!
— Siinä on aarteesi! Näin jo tarpeeksi. Voin muuten sanoa, että mitä
siihen loppuun tulee, niin...
— Liisa! Et saa sanoa! Itselleenhän sillä vahingon tekee, jos
nurinkurisuudessaan lukee kirjan lopusta alkaen, mutta jos sen lopun
vielä ilmoittaa toiselle henkilölle, joka aikoo ruveta kirjaa lukemaan,
pilaa sillä aivan viattoman henkilön nautinnon. Ja se on sietämätöntä.
Sitä en salli. Jos sen teet, niin himmennät sitä kaunista kuvaa, minkä
sinusta olen saanut.
— Vai himmenee se niin helposti. Mutta kuulehan nyt, viaton henkilö, en
aio sanoa muuta kuin että romaanin loppu...
— Liisa!
— Sen loppu on...
— Pyydän, ole vaiti!
— Hahhah, minä nauran! Kuuletko, minä nauran! Sillä se sinun romaanisi
loppu...
— Vaiti! Onnemme nimessä.
— En. Olet hullunkurinen.
— Erittäin hullunkurinen. Se on sukuvika.
— Ole toki järkevä. Sinun ei kannata lukea tuota kirjaa, sillä sen
loppu...
— Kiellän sinua puhumasta!
— Ooh. Mutta minä puhun!
— Et.
— Puhun. Romaanin loppu...
— Vaiti!
— Käyttäydyt raa'asti! Mutta vaikka löisit minua, niin minä sanon, että
romaanin loppu...
— Nainen!
— Tuon paksun inhoittavan romaanisi loppu... ptphht!
Hän ei saanut jatketuksi keskustelua, sillä kiedoin hänen päänsä
pöytäliinaan.
Hän oli tulipunainen kiukusta päästessään irti.
— Minä menen äidin luo, virkkoi hän musertavasti. — Hyvästi, ehkä viivyn
kauan. Olet loukannut minua.
Hän lähti. Ennen lähtöään hän vielä raotti oveani ja sanoi:
— Kuule. Olkoon nyt myöskin sanottu, että tuon romaanin loppu...
Vedin oven kiinni. Käyttäydyin todella huonosti, mutta hänen
itsepäisyytensä oli saanut minut suunniltani.
Hetken kuluttua soi puhelin.
— Halloo. Täällä on Liisa. Katso sen kirjan viimeisiä sivuja, niin
näet, että romaanin loppu...
Suljin äkkiä puhelimen.
Vähän myöhemmin soi puhelin taas. Anoppini.
— Liisa on täällä. Hän on kertonut kaiken. Olemme kovin pahoillamme.
Liisa pyytää minua kertomaan, että sen romaanin loppu...
Suljin puhelimen.
Jonkun ajan kuluttua soitti appiukkoni. Sama juttu.
Luin kirjaani enkä enää mennyt vastaamaan puhelimen soidessa. Se soi
lakkaamatta. Lopulta se vaikeni.
Päästyäni kolmannen luvun loppuun soi ovikello. Anoppini palvelustyttö.
— Rouva käski sanoa, että sen kirjan loppu...
— Menkää tiehenne! — Paiskasin oven kiinni.
Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma. Aavistin, että se oli Liisalta. Kuten
olikin. Tietysti romaanin lopusta.
Romaanin loppu poissa.
Liisa.
Katsahdin kirjani loppuun. Siitä puuttui parikymmentä sivua. Sivut,
joilla koko kertomuksen arvoitus olisi selvitetty! Heitin kirjan
ikkunasta pihalle ja riensin urhoollista, itsepäistä Liisaani noutamaan.
Hän palasi kotiin triumfaattorina.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTAPARTAINEN MIES HERÄTTÄÄ PAHENNUSTA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
