Takamaan torpparit

By Nestor Niemelä

The Project Gutenberg eBook of Takamaan torpparit
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Takamaan torpparit


Author: Nestor Niemelä

Release date: December 4, 2023 [eBook #72309]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1889

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAKAMAAN TORPPARIT ***




TAKAMAAN TORPPARIT

Kirj.

N. Niemelä







Porvoossa,
Werner Söderström,
1889.




Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo
vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas
entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren
ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena
rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin;
pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat
ehtineet ohitse.

Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä,
vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn
vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet,
mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä
todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene
melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen
pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.

Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat
vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja
tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.

Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista,
punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat
he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.

Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja
Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta,
sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä
kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään:
niin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat
löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet,
mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten
tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja
Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat
heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui
niin mahtavasti, niin... ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa
niin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.

Pekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: "Souda sinä, Mikko,
vaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä
sittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon
menemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina työtä
semmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa
rakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun
tavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä
vaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen
päivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?"

"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"

"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa... Multa katsoppas Kallea, johan
se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä
kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta
tulee pian aika karhu!"

Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan
poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin
oltiin kotorannassa.

Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja
lähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.

"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä ajetaan
nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin
herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!... Mutta mitähän
sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"

"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?"
sanoi Mikko.

"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa
ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava
kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo
lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai
kuinka luulet?"

"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan tottuneet
näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki."

"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta
olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt
halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun
hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin
minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria
kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta,
ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on
kaikkea muuta kuin köyhyyttä."

Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa
heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä
täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua.
Sieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli
kukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia
kukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet
kulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan,
jonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään
maahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut
olla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois
käsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa
ilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon
kovuutta.

Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren
ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.

Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä,
toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä
olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa
suuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin
kuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia
tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan
olleet vaivatta syntyneet.

Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani
Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.

"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota
sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi
mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä
taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."

Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä,
joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee
hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt
Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni
piha on yhtenä lehtimajana.

Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan
juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista!
Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden
sulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka
näkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille
niin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi
viehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai
iloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta
poikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli
nähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.

Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen.
Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset
hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän
näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä
näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut
kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita
leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.

"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo
minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.

"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia
kirkkoon kuuluu?"

"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan
Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja
muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat
ihmisten käyt..."

"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä vaimonsa.

"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta
kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"

Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa,
joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä;
Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään
komeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä
muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin
sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita
kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät
olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia
aseteltu vesipulloihin.

Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin
laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.

"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle",
haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan
kulkeneet."

"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja
toimi nopeasti askareissaan.

Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä
toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän
monesti vakuuttanut.

Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.

Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana
olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja
kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin,
tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei
koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he
olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän
suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja
vaikutuksia.

Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla,
Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan
iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee
kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten
latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu
metsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.

Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:

"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"

Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen:
"kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan
mitänä muuta!"

Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului
sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi:
"Onnellinen!"

       *       *       *       *       *

Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien
elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin
elämänvaiheisiinsa.

Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa
herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän
torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko
nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus.
Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti
hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin
viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin
vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.

Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta
muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita
mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää
tanssia ja laulua.

Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin
mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi
toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.

Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän
kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa,
omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan.
Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen,
lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.

Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli
myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi
päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin
metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.

Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli,
kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?

Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että
herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa
perustaa?

"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä Ruuhkajärven
takamaan!"

"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"

"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."

Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven
takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden
päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.

Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka
ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa
mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: "Niin
sinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?" Pekka kertoili, että
hänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja
kun vielä sinustakin täytyy erota", sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään
uskollista ystävää!"

"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille
molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran
puheille!"

Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt
hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi.
Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi
kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko
selitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he
näin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei
sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan;
hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko
muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa,
ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.

Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi,
kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla,
joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.

Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin
putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä
oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin
voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa,
mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä
toimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka
sammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta
asuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin
kopeasti ja lupaa kysymättä.

Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen
hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan
kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi;
siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on
oikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä
sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet
on sisästä onttoa hotteloa!"

Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle;
risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin
siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa:
valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä
lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin
karhun pesäksi.

Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin;
vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko
loisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin
uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden:
nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten
asuskella kuin herrat vaan.

Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen
kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille
oikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista
säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin
navettoihin.

Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin
huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan
nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa
kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa
hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha
mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka
jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua
oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä
aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä.
Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei
saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee kuollut", sanoi Mikko. "Ei
maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!" jutteli Pekka.

Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka
kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. "Ei
sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä hakemaan
Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen
uhriksi koko klona."

Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas
kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas
sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.

Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon
pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja
vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan
uusia velvollisuuksia.

Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn
tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon.
Kaikki näytti heille hyvin käyvän.

Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli
suvilaiho-maata kunnossa.

Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät
erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin
enenevällä innolla.

Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan
pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi
uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi
iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla", sanoi
hän.

Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi hän.

"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."

"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.

Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja
sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta
suoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä
tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän
otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan,
sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut
hiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri
jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.

Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui
vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat
ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota.
Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä
korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina,
suoraan taivasta kohden.

Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria
kuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta
ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä
vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat
viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja
suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.

Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi
kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin
hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän:
"ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa
olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"

Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja
siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa
ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen
lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta
kaitsemassa.

Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille
uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan
hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn
ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa,
ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat
kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui
tautivuoteelle.

Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut
löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä,
surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi
viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.

"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana
sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä
liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.

Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein
kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa
ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään
valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.

Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi
sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli
tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja
pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei
voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana.
Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä.
Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän
myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa,
häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin
iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu
illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.

Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa.
Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä
kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän
hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri
paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä
hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.

Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin
astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen
rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi
kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi
astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.

Tuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei tuota
peljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja
vankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia
omaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän kipua
ja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia; mutta
siellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo hyvää ja
rakasta.

Jo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä kohtasi
hän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa terveenä ja
iloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut tuomisiksi sen
enempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja tyytyväinen vaimonsa oli,
haihtui surut kokonaan.

Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä:
Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi
melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa
ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista
kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.

Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä.
Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla monta
päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?" sanoi hän.

"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa
käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun
juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: 'mies
ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!'"

"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain
Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt
tiedä, mistä toista saada."

Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen
ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla
Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.

Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.

Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä
tuonutkaan makeeta kakkoo."

"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.

"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas
lapsen itkevä soperrus.

"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.

Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä
synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia
edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti
hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.

Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki
toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään
vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut
yhtäkään valon pilkkua.

Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän
hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan
laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä
kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja
luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.

Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa:
rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä
vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:

"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa,
vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia
päiviä."

Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas
rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin sinun
itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni."

"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu,
"mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"

Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy
siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin
sortuminen.

Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna.
Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset
seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.

Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna,
pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan
pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa
häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista,
siihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva
ääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni
lakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä.
Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän
levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän
poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa
laukkuun ja rientää edelleen.

Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui
tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat
kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta
saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset
niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.

Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan
sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin.
Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.

Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan,
sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen
paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi
jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton.
Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes
ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.

"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla
makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän,
vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti
metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta
tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän
voinutkaan palata kotia.

Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään
hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan
istumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja;
siinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan
tapaista.

Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä muorilla
nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.

"Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.

Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois,
näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin
kovin väsynyt!"

"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien
syöttönä!"

"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät;
mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.

Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä ne
nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata
vuoteen omana!"

"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä
pysynkin!"

Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.

Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana,
mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina
aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin
toimeen.

Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen:
ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat
hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset
ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat
yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan
ennen aikoin.

Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka
torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet
luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys,
joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin
elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.

       *       *       *       *       *

Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.

Aamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet
jalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä
noussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-asukkaan
olla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon. Auringon
ensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä soutaissaan;
he paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren säveleet
Ruuhkajärven tyyneellä pinnalla.

"Muistui taas mieleeni", sanoi sen jälkeen Pekka, "minne lienee
joutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se! Monesti
hän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä hosua;
istutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!" Niin se
poika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille antamista.
"Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut."

"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on hän ollut
kaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta mitä varten?
Olisipa hän jo herra muutenkin?"

"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä", sanoi Mikko, "multa nytpä
lieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna oleskeli
hän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui Vuorelan Matti, että
hän nyt on kotona."

"Souda sitten veikkonen", sanoi Pekka iloissaan, "minä niin mielelläni
tahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie muuttunut,
mahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?"

"Mielelläni minäkin häntä näkisin", sanoi Mikko; "viime suvena kun
hänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan,
'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että
mieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä
sanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas
lukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän."

"Ja varmaankin hän tuo", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan
jonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä tohussaan
hän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä häntä siitä
muistutti, nauroi hän vaan. "Ei tee haittaa, vaikka hiukan virutankin
poskias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän kuitenkin
näyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain nälkää näkevän!"

Samassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.

Toisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa
koivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt
vartoen miehiä kotia tulemaan.

Jopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat
miehet pihaan.

"Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään
valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka
kiipesi hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"

"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa
käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.

"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta,
"mistä olet, isä, saanut kirjoja?"

"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon
mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä", sanoi Mikko.

Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi
hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen
täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista
kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.

Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut
suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa
pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha
vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.

Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän
nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle",
kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä;
huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi
kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?'
hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin,
ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he
kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää
köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi
liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme,
saa nähdä tuleeko?"

Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti
keskustelun.

Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen
poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja,
nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on
vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi
on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä,
vaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta
samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa;
hän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.

"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra
toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.

"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton,
antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"

Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja
maltiton, lentikin kala yli veneen.

"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja samassa
lompsahti kala veneesen.

Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata
mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon
nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja
Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät
tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja
kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!

"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian
rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla
Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa", jutteli Pekka.

"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin kuullut
kerrottavan jostakin Wilpusta."

"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka
ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen
ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi
on mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'"

"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.

"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla
ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen
hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain
erään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään
naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä
käypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua
morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai
vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit
ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta."

"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.

"Kyllä kai," sanoi Pekka, "mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä
teidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa,
niin taitaa tuo olla mahdollista!"

"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?"

Sillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi
tukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven
partaalla.

"Ukkosenilma lähenee", sanoi Mikko, "koettakaamme päästä aikanaan
suojaan!"

"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?" sanoi Alpert.
"Koettakaamme saada ukkoa mukaan!"

"Sehän olisikin paras!" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja
soutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi
pilvissä.

Alpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja
Kalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana
olentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.

Ukko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi: "tuhannen
pirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta siihen
hän nyt taas tuli kolistelemaan." Samassa kiiti vene lähelle ja
laineet häiläyttivät ukon ruuhta. "Riivatun mustatakit", ärjäsi hän,
"kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä
ollut vettä soutaa edempääkin!"

"Mutta asia onkin semmoinen", alkoi Pekka, "että aikomuksemme oli teitä
pyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt on tulossa raju
ilmakin!"

"Raju-ilmako? tuskinpa", mumisi Wilppu, "no eihän tuo olisi niinkään
hullua, tunti sinne tai tänne!"

"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa
kohden.

"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi
Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa.
Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä
miesparat on huonoilla teillä!"

Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia,
kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko
katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!"

"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä miehen
ruuhineen päivineen!"

"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta
alas."

Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja
Kalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä
ukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma
täyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri
peltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia
vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä
syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat
myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan
mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.

"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee
tuollaisessa ilmassa?"

"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee tuosta
liotuksesta?"

Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät
vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai
kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta
suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko
kahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet
entistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo
köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.

"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko, "tulkaa
tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!"

"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä
kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo
minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan
soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein,
lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven
pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin
maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa
ja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"

"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.

"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä
ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja oikasi
vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen
äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"

"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko tuosta!
Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan
kuin tahtoo!"

Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko
koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman
nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän
viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus
katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä,
ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.

Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä
torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa
nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan.
"Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä."
Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki
kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka
sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä
ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja
nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja
sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.

Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja
pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu
vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!

Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin
koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää
vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa
kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei
joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.

Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla
tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet
itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"

"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.

"Mitäs huolitte!" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi
ja kysyi nauraen, "tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?"

"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!" ilvehti Pekka.

Maiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän vasta
asiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja pian
hän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.

Päivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat
valmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet
vesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin
olivat kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään
tuosta ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.

Toisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven
takamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen
elämässään.

Torpparit palasivat taas raskaisin töihinsä, jatkamaan taisteluansa
kovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton
taistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon,
elämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti muistuivat
hänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana, nuot lempeät,
ystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa luontoa
vastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa kaiken
yksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä avuja.
Mutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin hyvä
ymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota lahjakasta
poikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.

Suuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan,
se herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen
tulevaiseen elämäänsä.

       *       *       *       *       *

Ummelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme alkaa.
Nyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin
viehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa.
Veneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi
airoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein
jättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko
hänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista
harvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa
ja kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren
alla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan tyttöön,
joka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on suloinen
hempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar; lyhyenläntä, suora
ja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset, terveyttä osoittavat;
iloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse esineestä
toiseen.

"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle,
soutaissasi tuolla tavoin", sanoo tyttö hymyssä huulin.

"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"

"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan
kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä
sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin
vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut,
että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."

"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"

"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan
annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt
taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä
ihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja,
metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"

"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle innostuneena,
"minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat
asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja
naapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven
luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja
puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"

"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin
huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin
kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"

Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein
värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo!
Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan!
toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä
toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua.
En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"

Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää
ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä
ovat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille
rakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt
on Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta
käytöksestä.

Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan
kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli
opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella
kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi
kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä
luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.

Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton
letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän
piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului
häneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija
hän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki
pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä
kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli
hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.

Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän
ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä
nuoruuden kukoistuksessa.

Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot
omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä
päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla
ja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä
ja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen
nähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä
lämmittää Ruuhkajärven takana.

Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria
kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet
kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.

"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme kuin
ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei
moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään
ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen
takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?"

"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.

"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle
tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"

"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.

"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään
puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun
luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"

"Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli
minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi
minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut
maan mullassa!"

Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle
edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien.
Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina
seisomaan.

"Tulkaa tänne lapset", sanoi Mikko, "olemme tahtoneet teitä ilahuttaa,
laittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä päivänä.
Pysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa Jumalaan,
kovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään joudu! Tämän olen
oppinut elämiini koulussa!"

Kalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten rupesivat
he tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa. Päivällisen
pääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä monioita
lukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-ääninen
veisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin Ruuhkajärven takana
Juhannuksen iltapuolta.

Ilta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa.
Varjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen
lemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.

Kalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle;
siellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi
nuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat
hyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.

Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan;
tuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan
miellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon
ihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän
innostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti
kaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.

    On maani Suomi suloisin,
    Sen kansa mulle rakkakin;
    Oi ihanainen isänmaa,
    Sä saatat mielen innostaa,
    Armahin synnyinmaa!
    Sieill’ järvet tyynen sineät
    Ja metsät jylhät, pimeät;
    Sen laaksot, niityt koreat,
    Ketoimme kukat soreat —
    Ja sulo tuoksut sen!
    Oi jalo kansa Suomen maan
    Kun poikasesi...

"Aih! mikä se oli?" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle ja
hellä ääni sanoi: "jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin
sinua löytänytkään täältä rämeen sisältä."

"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?" sanoi nuorukainen.

"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi ja
tehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä! Äitisi
kehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan Taavetille,
sille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni. Olisinpa
mielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta...

"Tulenhan minä mielelläni", kiiruhti Kalle sanomaan, "käykäämme heti
toimeen!"

"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan koristusta
äitisi kanssa."

Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat
kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen
ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti
Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä
anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"

Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen
koristetta lauleli Miina:

    "Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;
    Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."

"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!"

"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!"

"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta
tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.

"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on
tunteellinen mies!"

"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan,
karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!" ja
käydessä järven rannalla lauloi tyttö:

    "Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,
    Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.
    Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;
    Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"

"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?" sanoi Kalle.

"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua
käydessäni, Toivolan tytöiltä!"

"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?"

"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo tuumaileva
muoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä; aina olet
vaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua sinulta
kuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut kirjat,
joita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi saaneet!"

Kallen posket hehkuivat! "Olet ehkä oikeassa", sanoi hän, "kun sanot
kirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa käteeni
ottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt olen
lukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä kaikki —
minä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha tuuma, minä
en voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..

"No äläs nyt sillä tavoin souda!" keskeytti Miina, "Sillä tavalla emme
ikänä pääse Taavetin töllille!"

Kalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan. Vasta
Miinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.

Tuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli;
se oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja
tuohiliuskoiila tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu,
ja tuulen rikki repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten
toimeliaisuutta ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni
navetta ja Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia
pellon tilkkuja, joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden
yllättämää viljaa. Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin
kesä-aikana. Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi
monine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja
tummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin
olisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen luontoon.

Taavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies;
suurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin tuttavamme
Mikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin torpan maat kartanon
puoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä alkoi hän miehen lailla
työskennellä uudella asunnollansa. Hänellä oli vähäinen summa vaimonsa
perintörahoja, joilla saattoi elää ja työskennellä vapaasti; ja
ihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.

Taavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan vähän
ryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui kumminkin
harvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle. "Taavetti
on miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika kartanon",
sanottiin kylässä.

Sattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko
viljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa
virkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi
vaimo vieressä, huokaillen.

Silloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä,
kiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä
kiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja pian
nähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.

Askel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei
ollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein haki
hän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti vaimo
saada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Taavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä
kuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan
raivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.

Kurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki useasti
hyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki hänen ansionsa
kulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo koetti ensi aikoina
ahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies rupesi kuluttamaan
hänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen voimansa kokonaan, ja hän
vaipui tylsään saamattomuuteen.

Kurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan.
Kylästä lakkasi kuulumasta lause: "Taavetti on miesten parhaita"; oli
jo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.

Tällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina kesäyönä.

"Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!" sanoi Kalle Miinalle,
astuessaan järven rantaa. "Minä käyn tuonne likemmäksi kuuntelemaan,
nukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla juovuksissa ja
pelätä koko tuumaamme!"

Kalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi,
sillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla,
raivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä:
"Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka
nakkaan teidät rammoiksi!" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti kiinni.
Kalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.

"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai ajanut
vaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin huoneessa!" sanoi
Kalle palattuaan.

"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi Miina.
"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"

"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan
palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!"

"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme,
niin meidän hukka perisi!"

"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani
siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"

Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta
kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta
kuorsaamista.

"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"

"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!"

"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua.
"Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö
nukkuisi!"

Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä
näitten ihmisten kurja elämä.

He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja
hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo
ohitse.

Tietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö
Suomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien
saarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa, tässä
murhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!

Hiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa,
kunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava vaikutus, oli
ylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan mielen. Hän tunsi
sydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita, hän olisi tahtonut
syliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja pahoine ihmisineen.

Vaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat
nyt alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan
kallisti hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:

"Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja paha;
luontoni on paha, semmoinen!"

Hiljainen vastaus kuului: "kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet
minulle rakkain koko maailmassa!"

Varmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään onnellisempaa
soutelija-paria!

Päivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten
nyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven
pinnalla.

Nuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia
kiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre
leikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus,
kuuluupa hiljainen laulukin:

    "Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle;
    Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle!
    Linnut laulaa, käet kuk...

"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä
mieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!"

"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en
ikänä unhota!"

"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä
vähäisen nukahtaa!"

"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on
niin suloista!"

"Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta
kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui
hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"

Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet
rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa
hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa
valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa",
mumisi hän kylkeään kääntäen.

Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi
korkealla taivaalla.

Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä
olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui.
Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja
Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen
pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli
koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun
vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta
kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa
puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli,
sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi
polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi
ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää
pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.

Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle,
vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville
kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista,
luonnon helmassa kasvanutta.

Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä,
kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo pitänyt ehtiä", puhui
hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!" Hieman levottomana kävi
hän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki
hän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta.
Katseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan
juurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko
poikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen
silmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois,
jättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.

Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä
otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet
tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen. Hän kulki
kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä
kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle
ja pian seisoi hän kotipihassa.

Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla,
veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan
kirkkoon.

"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken
puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä
reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee
puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin
nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta
taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"

Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen
ilveilemisiinsä tottunut.

Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja
kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän Kallelta.

"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin
niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle vakavana.

Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs nyt,
poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.

"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka, "sitä
kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"

Siirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin oli
täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään
velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä
vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä
ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja
hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla.
Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää
näkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.

Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes
viina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo
puolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun
hän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki
hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa,
ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei
hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska
hirveä hänen käsitti.

Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen
ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja
huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta!
omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän
minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä
tietämättömällä."

"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi hän
etsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa. Tuo ei
miestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa", nauroi hän kamalasti.
"Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa."

Näin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä
seisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki
sanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen
mieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat
nuoret naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei
silloin ollut kurja, viheliäinen juoppo!

Kauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui hänen
kasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän nousi ylös,
otti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa; vakaasti nosti
hän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.

Taavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti heitä
kerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä elämä
parantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan tippaakaan; ja
samassa rupesi elämä torpassa muuttumaan parempaan päin.

       *       *       *       *       *

Syksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta kuuluu
raskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata surullisen
keltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten laulajain
iloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan teeren
julittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän huminaan.

Yksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa. Hän
näyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista toivo,
sillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät luotuina
maahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven rannalta. Kolme vuotta
on kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi näimme, ja sen ajan kuluessa
on hoikasta nuorukaisesta varttunut roteva mies, vaikka nuoruuden värit
vielä hehkuvatkin kasvoilla.

"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?" puhuu hän käydessään. "Onhan
minulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu ruumiille.
Mutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen ollenkaan
lukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan aapiskirjani ja
katekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja kansaansa, siinä virassa,
johon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen lause! Kykenenhän minäkin
maata kuokkimaan ja ojia kaivamaan! Rehellistä työtä ja välttämättömän
tarpeellista! Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, jotakin
ylevää, vaan... Taitaisipa kuitenkin kaikki kääntyä hyväksi, jos vaan —
niin, kuusillenhan haastelen, eiväthän ne sanojani kerro — jos vaan tuo
tyttö olisi sama kuin ennen, mutta hän on — on kevytmielinen! Muistan
vielä erään illan, Juhannusillan, kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin,
mutta kuinka lieneekään nyt? Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän
katsoa ansoja, ampua oravia ja lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean
matkan ja olen jo Keilasuon partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!"

Kiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee hän
silloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta muurahaispesää
ahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee metsästäjä eläintä,
hiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi koko onnen.
Havaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja alkoi katsella
ympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin kiikahti nurin.
Mielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi heittää sen
olallensa ja jatkaa matkaansa.

Näin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia,
ajatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin,
susien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän luonnon
kanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he taistelleet
sodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan, mutta
sittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa vapaana,
miehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta paljo on
vielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava, ennenkuin
saadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä on sen kieli
kahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet sorrettuna!

Tuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven
lahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja hän
havaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.

Pekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan
muutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: "sielläkös vasta oli
hauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös
oli hupaisa!"

"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!" tuumaili
Pekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa hauskemmaksi.

"Saattaa se olla teille vanhalle", intti tyttö, "mutta nuorelle ei
täällä mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka
muurin raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa."

"No, sinua harakkaa!" torui Pekka. "Näyttää, että tunnet vielä hyvin
vähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin
tullut tuntemaan, miltä maailma haisee!"

"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja
ikävältä", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään.
"Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina", lisäsi hän.

"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?...
Mutta tuollapa tulee Kalle", huudahti Pekka, "selässä aika vetkale,
eihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!"

Pihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa
maahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut!
huudahti Pekka. "Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?"

"Minä olen pitänyt sitä kettuna", sanoi Kalle.

"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran
siksi olet katsonut," sanoi Pekka, "mutta millä keinolla olet saanut
ammutuksi luon viisaan eläimen?"

Kallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli
huulet supussa.

"Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa viisaampi,"
sanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, "mutta hyvä ampuja! se täytyy
tunnustaa," jatkoi hän, "ihan rintaan osattu!"

Pihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta,
huulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi
"sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!"

"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä," sanoi Pekka, "se ei enää olisi
muuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä
mahtanee olla?"

Vastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.

Vaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä, vaalea
Kerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen kauniisen,
rotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli Kerttu jo
aikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan sydäntä. Hän
tiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän ulkokuoren alla asui
riehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus löytänyt muutamia Kallen
kirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui toivoton rakkaus; mutta syytä
tuohon ei hän voinut löytää; siksi oli hän liian vähän tutkinut nuorten
omituisia luonteita, että olisi voinut huomata sen ristiriitaisuuden,
joka niissä vallitsi; aivan hyvinhän Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt
koskivat.

Vähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden,
noutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven mättäistä
noukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi ryskyen puitten
latvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen ilmoja kohden;
kenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa, joka pilven
raosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa puitten
kellastuneille lehdille.

Mättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä
hänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli
kevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli
kesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä
sateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa
kuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.

Iloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina
niittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:

    "Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit
    Elon ihanainen olis aina sit'!
    Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi,
    Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!

"Kenelle tämä laulu", kysäsi Kalle tiepuolesta.

Tyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään Kallen
vakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos hän vastaisi
sydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus kuulumaan: sinulle!
Mutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin vaarallista toisinkaan
vastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi hehkuvilla kasvoilla hänen
sanoessaan: "tarvitsiko sen kenellekään kuulua, olipa se vain laulu, ja
kuulihan sen kuka vaan sattui lähellä olemaan!"

Synkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: "olen siis erehtynyt", sanoi hän
pois kääntyen.

"Kenties et olekkaan", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä
huutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! "se kuului lehmille",
jatkoi hän.

Tyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä
sydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa
ei hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten
kanssa. Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen
kysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti;
nyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne
mietteet.

Synkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei häntä
rakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa loppu!
Miina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän oli
kuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni kasvanut
hänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!

Näitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan hevosten
kanssa kotoa kohden.

Syksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa.
Rauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja
puutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet;
itse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.

Lauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain
asukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle.
Iloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista
ja yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka
tarkkaavaisesti kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla
aikaa ja tilaisuutta kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä
estivät raskas työ ja murhe toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät
sanomalehdetkin ensikerran Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean
mailman keskuudesta.

Ulkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä, mutta
iloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien ilta;
valkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden
loimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.

Ollessa yön jo puolille tulossa nousi Pekka ylös, kiskotteli ja
jutteli: "kyllä sitä oli siinä, ja kyllä sitä kuulla kelpasi;
mielelläni minä kuultelen tuommoisia asioita ja tänä talvena olenkin
tullut puolta viisaammaksi! Mutta olleehan jo aika lähteä makaamaan,
johan siinä kielikin kangistuu, koko ehtoon lukiessa. Annappas Kalle
minulle yksi sanomalehti, että saan kotona lukea tankata; ihmeellistä,
kun minullekkin on tullut lukuhalu, vaikka ei suinkaan minusta kunnon
lukumiestä tule ikinä, mutta sittenkin!"

Useasti oli Pekan kanssa hänen iloinen tyttärensäkin, ja silloin sai
lukija hellän silmäyksen palkkioksi, ja sepä riittikin.

Tuli taasen kevät, hanget sulivat metsistä ja jäät järvistä. Jo
kuului metsästä rastaan laulu ja kyyhkysen kujerrus. Pianpa käkikin
huuhutteli mäkirinteessä. Keväinen aurinko lämmitti ja kuivasi pellot,
pientareille alkoi nousta nuorta ruohoa. Kylvön aika oli tullut, nyt ei
mitään siekailemista, ja vaaleana pilvenä nousi tomu pellosta taivasta
kohden.

Niimpä Ruuhkajärven takanakin. Siinä, missä likimain parikymmentä
vuotta takaperin oli vetelä korpi ja jylhä kuusikko, jossa orava
hyppeli tirskuen ja sudet ilman vaaratta poikia laittelivat, siinä
nyt vankat hevoset vetävät äestä perässään ja mies vakaana heittelee
siementä laveaan peltoon. Työ, ahkera, uupumaton työ, on tämän aikaan
saanut; niin on aina käynyt ja yhäti vieläkin käy rakkaassa Suomessamme.

Mäen Pekan torpan luona pannaan perunoita. Sinne on kokoontunut
molempain torppain väki; Mikko siinä vakavana astelee auran perässä,
toiset ripottelevat siementä avonaiseen vakoon. Kukaan ei näytä
kerkeävän pitkiin puheisiin.

Pekka sentään aina yhtä ja toista juttelee. "Kas tuossa", sanoo hän,
"perunan puolisko, leveä kuin pahkavati; asetetaanpas se tuohon
kauniisti, itu ylöspäin, niin kasvaa siitä perunoita, joita syksyllä
tuskin kangella väännellen ylös saadaan! Mutta mitä sinä, tyttö
riivattu, teet? Asettelet siemenet kuin hutilus; kas tuossa kyynärä
väliä ja taas aika kasa! mitäs tuommoisesta tulee?"

"Kasvaa oikein ankaria pulmuja siihen paikkaan, missä on siementä
runsaasti", ilkkui tyttö, heittäen kiharat pois hehkuvilta kasvoiltansa.

"Kyllä sinun opetan; jos et kauniisti asettele perunoita, saat mennä
pois koko maalta!"

"Suurikin vahinko tuo olisi!"

Lähestyipä nyt perunan kylväjiä mies vakavilla askelilla. Siisti oli
hänen pukunsa, vaikka karkea niinkuin työmiehen tavallisesti, tuttavan
tavoin astui hän saralle ja sanoi: "hyvää päivää!"

"Jumal⁻ antakoon", vastattiin, "mitäs Taavetilla nyt on asiaa?"

"Onhan tuota tuommoista", virkkoi Taavetti, "vähäisen apua taas
pyytäisin, pitäisi meillä olla vähän niinkuin talkoon tapaiset; pitäisi
kuokkia maata. Ja senpä vuoksi tulin pyytämään, jos kunnon naapurit
tekisitte hyvin ja tulisitte tekin, vaikka kyllä nyt on kiire aika!"

"Ei tule kiireet kysymykseen, kun talkoosen mennään!" sanoi
Pekka. "Kiitoksia vain käskystä, kyllä täältä tullaan! Eikö niin Mikko?"

"Se on tietty", vastaa Mikko.

"Teidän nuorten kaikessa tapauksessa täytyy tulla," sanoi Taavetti,
"illalla pitäisi siellä myös vähän tanssittaman!"

"Tanssittaman!" huudahti tyttö ja oikasipa itsensä suoraksi,
"oivallista! oikeinko todella?"

"Todella, niin!"

"Sepäs hauskaa!" liehakoi tyttö, "saadaan tanssia!" Kun perunat olivat
istutetut ja päivällinen syöty, hankkivat miehet talkoosen Mäkirantaan.
Kuokat tahkottiin teräviksi ja rattoisalla mielellä läksivät miehet
kohti järven rantaa.

Mutta pellolla rallatteli ilomielinen Miina, hän vartosi vaan hetkeä,
jolloin olisi aika tanssiin lähteä. Koko elämäkin oli hänestä iloa
ja tanssia vaan. Hän tahtoi lentää, tahtoi leijailla niinkuin
kevätperhonen. Mutta tämä suunnaton ilo ei ollut täydelleen puhdas,
hänen sydämmeensä oli luikahtanut paljon huonoja oikkuja, paljon turhaa
kevytmielisyyttä. Se tarvitsi puhdistusta, uudistamista, ennenkuin
hänen luonteensa jalot puolet pääsivät näkymään.

Järvellä soutelivat miehet, jutellen tuonnoisesta
sanomalehti-kirjoituksesta.

"Minä en tosiaankaan siitä pidä", sanoi Pekka, "minun mielestäni
kuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan
tiedottomiksi eläimiksi!"

"Samaa mieltä olen minä", virkkoi Kalle, "tosin on onnen helmalapsen,
joka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös päivällissijaltaan,
pehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen helppo kirjoittaa:
'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!' Tällainen herra on
joskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon, jossa ei kaikki ollut
juuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen itsensä alakuloisena
istuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja hän on tuota miestä
vertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen, että hän ainakin sen
verran on tuota miestä parempi, kuin tuokin eläintä! Kotia tultuaan
puhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta roska kansasta ja sen
raa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole neuvoa, eikä järkeä, ei
tahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan tuon kansan hyödyksi, jonka
niukkoja elinvoimia hän imee herrastellakseen?"

"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista", muistutti Mikko.

"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on
eteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa
toimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä eikä
sivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin ihmisarvon.
Tällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja kiitostamme! Mutta
paljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka eivät tunne eikä tahdo
tuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita kuitenkin puhutellaan:
korkeasukuinen, armollinen herra!"

"Kalle puhuu ihan oikein", sanoi Pekka, "ja kylläpä se poika tietää;
hän on niin paljon oppinut!"

"Minäkö oppinut," sanoi Kalle, "enhän minä ole oppinut mitään!
Lukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten
voisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut
koulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!"

Olipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan
lähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan,
kun kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä
liikettä, ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet
paukkuivat, kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki
olivat rattoisalla mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota
petollista ilolientä, ei Taavetti kärsinyt katsellakkaan.

Illan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot
siirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan,
sillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on
aika lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.

Käytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli
illallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten
maistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu
niin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties vähän
keskusteluakin vilkastutti.

Aterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen
tappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet
kuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia.
Hetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä
jotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi
haluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.

Viimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: "luulen", sanoi hän, "että
vartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!" sanoi hän, tarttuen Taavetin
kaulukseen.

Pian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin
koettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli töminä
ja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa piirissä
seinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä puhuttelemaan
ja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen huoneesen, ja
kuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin tyttöin ujous
ja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä myöten kuin yö
kului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät rohkeammaksi; kaikki
turhamainen kursailu katosi kokonaan.

Näin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan, jossa
metsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas soitto.

Tyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan
reippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku
hellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä,
iloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen Miina.
Koko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket hehkuivat, silmät
säikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä vallattomampi,
ja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka miellytti tyttöä
suuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli eritoten ihastunut
Mäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä sanaa oli jo Miina
häneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan tanssinut. Mutta sepä
yksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen paras ystävänsä, hänen
rakastettunsa, istui vaan hiljaisena, miettiväisen näköisenä loukossa.
Tosin oli hän sielläkin kauniimpi ja etevämpi kaikkia muita, mutta
miks'ei hän ilakoinut ja tanssinut hänen kanssaan, puhunut hänelle,
miten muutkin? ainoastaan joku silmäys, miksi oli hän semmoinen?

Mutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein
suurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin kanssa.
Tottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään minua
rakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin ihastunut,
hurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi tanssivien
joukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia. Kuului noita
salaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman hänen
sydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan rakastettuaan;
sen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.

Ei tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa,
varsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti
Kallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan
ajattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella
viehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa, kujeensa
ja käytöksensä.

Silloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän
mättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi sydämmensä
saaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa, mutta turha
vaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-kädessä astui ulos
Erkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle, näkipä muutakin:
Miinan istuvan Erkin sylissä!

Siinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi
veneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän
ei ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä
loukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.

Vesi veneen kokassa kuohui kuin koski, mutta soutajan mielestä kulki se
tavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene töyttäisi
kiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen heltisi veneen
pohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta, vuotakoon! Vasta
kun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran. Annanko veneeni mennä
pohjaan ja menen itse perässä? ajatteli hän. Kenties olisi tuo parasta?
Mutta ei, sitä surua en tahdo tehdä vanhemmilleni; tahdon uhallakin
elää, olkoon elämäni kummoinen tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene
täyttyi vedellä ja upposi, mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista
ponnistuksista vaipui Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli
keinutteli venettä järven selällä.

Toinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja jäsenensä
hermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen muistiinsa
ja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti hän vielä
toisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa silloin oli hän
onnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!

Ei hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän
ylös. "Mitä teen," huudahti hän, "lähdenkö avaraan mailinaan, hakemaan
lievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin. Enhän voi omaa
itseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin paljo lohdutusta,
niin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn, ahkeraan työhön: siitä
olen ennenkin löytänyt lohdutusta!"

Huomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa leikissään;
sen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja kuullessaan
hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Miina, rakastatko todella
minua?" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti hiljaisesti. Hänen
silmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten nuorukainen siellä
kiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma musteni hänen
silmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea takaisin, huuteli,
kunnes joku pilkallisesti muistutti: "Mitä tuossa turhia huutelet,
johan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen siellä, ja jos tahdot,
kyllä minäkin sinut järven poikki soudan!" Silloin havaitsi Miina tässä
olevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän polulle, joka
pitkin rantaa kierteli kotia kohden.

Tieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin
ilo. Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti
Kallea erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä;
mutta sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi
kuin hänkin, tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän
tahtoi vaan toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen
kanssaan, hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli
hän ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa
leikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti.
Pitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja
hän tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle
kivelle ja itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua!
Tyyneenä lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla
niin rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin
kevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän
toisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin
saattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.

Aurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä
toimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. "Oi minua onnetonta!
huokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi menettänyt.
Miten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle, kehno oli
tyttösi, kehno raukka!"

Miinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka
askaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä,
puoleksi todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta
yöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: "vastako Kallekin tuli!"

Vaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään

"No mitä nyt", huudahti Pekka, "mikä sinulle nyt tuli? Onko
onnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen
pudonnut?"

"Ei, ei mitään vahinkoa, isä," vastasi tyttö, "minun on muuten vaan
paha olla, muuten vaan!"

"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista!
Kyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä
takaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?"

Tulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui pian,
sillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.

Miina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu
kädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset
laulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja.
"Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!" huokasi hän, "vaan ei, niin
huonosti olen itseni käyttänyt!"

Pekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi:
"mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties saan
naapurin Kallelta tarkempia tietoja."

Näissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki Kallen
raivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi päästyään näki
hän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja kantoja. Taas
oli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui Pekkakin
lähemmäksi: "No, no Kalle", hän sanoi, "ei saa nostaa noin vimmatusti;
anna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin voima!"

Vastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. "Tuo nyt on karhu
mieheksi!" mumisi Pekka. "Isä on kyllä vahva mies, mutta poika, sehän
on oikea jättiläinen!"

Pekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai
aivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin "on, ei, ja, ei
mitään erinomaista", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään: "pahuksen
poika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä tuommoisena ole ennen
nähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?"

Elettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä aivan
niinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä kävivät
he useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin olivat
olot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista lauluista,
eikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten halu oli
Miinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi tytöksi.
Useasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa, mutta silloin
muisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän, minä en ikänä voi
Kallen kanssa puhua, ja hän itki entistä katkerammin.

"Mikä sinua tyttöni vaivaa?" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein jokainen
päivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui, tuommoista
itkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut, kuin
että Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja meni
naapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.

Kalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla
kiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin.
Usein ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän
metsässä, valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki
ja mietiskeli. Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi;
kolkko mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän
toiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen
luonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti;
mutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista
puoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä hän
tahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen
rakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien kululla
kehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei hän sillä
toivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä sellaisenaan.

Mutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä
iskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä
uskoi rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut
koettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti
unhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun
kuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi,
mitättömäksi.

       *       *       *       *       *

Kesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia. Runsaan
sadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja huoletonna
toimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen. Kuitenkin
peittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon asuntoa.
Kerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen omana, ja se
tuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko paikkakunnan
hyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän vaalenemistaan vaaleni
ja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko surullinen, hän tunsi Kertussa
kadottavansa ikäänkuin osan omasta sydämmestään.

Kovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa Kalleen. Jos
vielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää jää,
jota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas
mies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan
entisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa
oli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä,
Lukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei
samalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti
kirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin
mietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan
moneksi päiväksi.

Toisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin
useasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli
äitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä
kasvoja: "Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa
sydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.

"Mikään pahe ei tuntoani paina", sanoi Kalle, "on vaan joukko turhaksi
käyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni jonkinlaista
sairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!" vakuutteli Kalle, koettain
iloisesti puhua.

Kerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella
metsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan tyvelle,
jonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin istuessaan näki
Kalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten takamaan torpilta päin.
Kalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä seuduin kävelevän ja
kyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren suonissaan virtaavan
tavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut siihen ajatukseen, että
Miina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin muistutti Erkin näkeminen
häntä entisistä toiveistaan.

Tuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut hilpeäluontoiseen
Miinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että Miinakin häntä rakasti.
Ihastuneena ilmoitti hän kohta tytölle tunteensa, mutta nähtyään, minkä
vaikutuksen se ilmoitus teki, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan.
Erkki aavisti kyllä toiveensa Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään
ei voinut hän Miinan kuvaa mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea
toivoaan kadottaa. Usein suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa,
saadakseen siellä joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo
toivo, Miina pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi
Erkki noilta retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.

Sattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi Erkkiä.
Mitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla
syyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki Pekka
Erkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: "Mitä tuo mies
oikeastaan meinaa", mumisi Pekka, "mutta tulkooskin kerta vielä, niin
minä hänen pois ajan!"

Ja äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen, Erkki
kun taas tuossa likiseuduilla käveli. "Mitä sinä siellä peltokedolla
ehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies ainakin."

"Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen; eihän
nämät kannokot luullakseni siitä pahene!"

"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä
kyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi
yöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei
sinusta täällä tykätä!"

Vihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut
arkaan kohtaan.

"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä seipäällä löi.
Kyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon", nauroi Pekka palatessaan.

Metsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja
vastaan, potkien niitä raivoissaan. "Olis nyt tuo Kalle jumpeli
tuossa, niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin
väkevä kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan
tämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!" ja vihastuneena löi Erkki
käsiään yhteen.

Tämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta tuimemmin
kuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada riidan alkuun.

"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen portaalla?
Onko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo leuka
vaappaa?" sanoi Erkki pilkallisesti.

"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei mielestäni ole
ollenkaan kaunista", sanoi Kalle tyynenä.

"Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle
miehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?"

Kallen posket tulistuivat. "Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä.
Varo kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!" sanoi hän.

"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää minä
tuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat", sanoi Erkki lyöden Kallea
korvalle.

Tässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena
tarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin kärpäsen.

"Varo ett'et toista kertaa kohtele minua tuolla tavalla!" sanoi Kalle,
ja heitti Erkin vähän matkan päähän polulle, otti pyssynsä ja läksi
päätään kääntämättä astuskelemaan kotiansa kohden.

Kallen vakava puhe ja maltillinen käytös sai Erkin ajattelemaan
sopimatonta tekoaan. "Hän olisi minun voinut rutistaa kuoliaaksi
niinkuin rotan, mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt. Hän on parempi
mies kuin minä! Mutta tälle seudulle en jää; täällä muistuttaa kaikki
hänestä, jonka kerran luulin minua rakastavan ja jota rakastan yhtä
tulisesti kuin kukaan muu! Miksi antausinkaan noihin suloisiin
houreisin? Miksi vasten tietoani säilytin toiveita sydämmessäni,
viimein tuli niistä kumminkin loppu?"

Tämän päivän perästä ei Erkkiä näillä seuduin näkynyt. "Menen
mailmalle", oli hän lähteissään sanonut.

Mitähän tuokin tietää, ajatteli Kalle kotia käydessään; millä tavalla
lienenkään Erkkiä loukannut, kun hän minua noin kohteli? Kummallista!

Talvi tuli. Suru lisääntyi Alamaan torpassa, Kerttu makasi sairaana ja
näytti pian muuttavan pois mailman taistelutantereelta. Useasti kävi
Pekka vaimoinensa sairasta katsomassa, kävipä toisinaan Miinakin, mutta
ujona kuten vieras.

Eräänä talvipäivänä läksivät miehet vähäksi aikaa yhtenä metsälle,
Kerttu kun sanoi kyllä yksin viihtyvänsä. Tulipa silloin oven suuhun
nuori kaunis tyttönen. Mäen Miina se oli, vaikka paljon muuttuneena.
Surumielisyys loisti noista ennen niin vilkkaista ilomielisistä
kasvoista; ne olivat saaneet vakavan, ajattelevan muodon.

Kauan katseli sairas ovensuussa seisovaa tyttöä, katseli hellin
silmäyksin. Hän näki noista kasvoista entisen hilpeyden kadonneen,
mutta miksi? sitä ei hän täydelleen voinut arvata.

"Tule tänne likemmäksi, tyttöseni", sanoi sairas lempeästi, "tule että
saamme jotakin puhua ennenkuin kuolen?"

Hiljaa kävi Miina istumaan sairaan vuoteen laidalle, kyyneleitä herui
hänelle silmiin ja hän kätki kasvonsa käsillään.

Sairas laski kuihtuneen kätensä tytön olalle. "Tyttöseni," sanoi hän,
"sano minulle, mikä sinua vaivaa; sinä olet niin surullinen ja kelmeä.
Jos se on salaisuus, usko se jo pian poismuuttavalle ystävällesi. Sano,
tyttöni, se huojentaa sydäntä."

"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin asiaksi",
sanoi tyttö itkien.

"Ja miten tämä on tapahtunut?"

Miina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä
siitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.

"Hyvä", sanoi hän, "pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin
asiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on
ehkä vaan ollut onneksesi."

"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!"

"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala sinua
siunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen onnellinen!"

Kalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa yhtenään;
tuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua vielä, ja hän
itki, hän nauroi.

On selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee
nousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen kylmään.
Ruuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta rekinensä, hiljaista
kulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri. Etummaisessa reessä on musta
ruumiskirstu, peitetty lakanalla; hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei
huomaa ajaja vihurin vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä
olevan muutakin miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski;
tässä saattaa hän hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos
kasvonsa värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.

Tässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven takaa,
haudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka kesken
ikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni, alhainen
oli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa ulottunut,
mutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja lemmen henkenä ja
ystävät tunsivat kadottaneensa paljon.

Kalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan yhteen
kohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin yksinäiseksi.
Kallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja jos hän
joskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut mitään huvia;
kuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä, että hän
niistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle oli kuin
yksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.

Kuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana
lohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä
päivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: "Miina rakastaa sinua, sinua
on hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi leikissään
ja suree erehdystään!" Ja nämät sanat soivat Kallen sydämmessä
hiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa ja virkeyttä.

Saman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä
kokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi.
Mikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään
etevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian parhaansa
mukaan laittanut.

Pöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan ujon
silmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan perästä ja
hänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea surullisen näköinen
tyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä, veitikkamainen Miina? Hän
erehtyi ja suree erehdystään, soi taas Kallen korvissa. Lusikka putosi
hänen kädestään, hän otti sen ylös, mutta syömisestä ei enään mitään
tullut.

Miina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle
katsoakkaan. Muuttuneita aikoja!

Veisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti
kukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.

Kuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan vuoroansa;
joku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan pian se
hänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.

On lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät
järvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven selältä,
nostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva aurinko kultaa
viimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen puhkeavia koivuja.

Järven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen Ruuhkajärven
hiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri valmiiksi
saanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä näytä
sitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine ajaa
toista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa rannalla
toinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi Kallen
katse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja Kalle
muisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin
katkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat
nuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.

Kalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän katsellen
venettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei ole
minulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille
lähtisi.

Nuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi hänen
surulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja lempeä
puhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet. Huoaten
tarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus vesille.
Siinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa, soutajakin istui
veneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä, aluksessaan istui
hän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.

Tuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven
rannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden
rakastettu ystävä!

Kuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi en
nytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä tulee!
risteili hänen riehuvassa mielessään.

"Hyvää iltaa, Miina". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!” sanoi
Kalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä oli?
pyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko hän
mennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän
alaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa sanoa,
eikä astua jalkaansa veneesen.

Kalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut
hän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää,
uudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.

"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!" lausuili
Kalle ihastuneena.

Miina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia
tunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven pinnalla,
lempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat iltalaulujaan
rannalla. Suloinen ilta!

"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi", sanoi
Kalle, "sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt..."

Tyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa,
mutta sanat takertuivat itkuun.

"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?" hätäili Kalle.

"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä
minusta päätä mitään ylön pahaa!"

Kallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon
tytön kerran sanoneen: "oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on paha,
semmoinen."

"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista
rakastanut", muisti hän äitivainaansa sanoneen.

"Miina mikä sinua vaivaa?" kysyi hän liikutettuna.

"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan
toista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi
Kalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua
lapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun seurattasi."

Näin puhui Miina itkien, mutta Kalle sulki itkevän tytön syliinsä:
"kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea
leikillinen Miina!" sanoi hän ihastuneena.

Hiljaa keinuili vene järven pinnalla, onnellista paria kantoi se.
Sydän oli taasen tavannut sydämmen; ne olivat olleet eroitettuna, ja
tuskalliselta tuntui se ero, luonto kun oli ne yhteen kasvattanut.

Ilta oli kulunut jo myöhäksi, kun uusi vene saapui rantaan ja maalle
nousivat onnelliset soutelijat; käsikädessä astuivat he, he olisivat
tahtoneet vaikka koko maailmalle sanoa, että rakastivat toisiaan ja
olivat onnelliset.

"Tänään on käynyt tytölle hyvin!" nauroi Pekka, nähdessään tyttärensä
iloisena ja vilkkaana.

"Oikein arvattu, niin onkin!" vastasi Miina.

Eräänä kauniina elokuun iltapäivänä soutaa Ruuhkajärvellä moniaita
veneitä. Etummaisessa niistä näemme entiset nuoret tuttavamme. He
palaavat pappilasta, jossa ovat vannoneet ikuista uskollisuutta
toisillensa ja saaneet papillisen siunauksen; nyt ovat Kalle ja Miina
laillinen aviopari. Morsiamen kasvot loistavat onnellisuudesta, hänen
kantaissaan helähtelevää morsiuskruunua; ihastuttavan katseen loi hän
onnelliseen ylkäänsä, joka vakavana rinnalla istuu.

Samassa veneessä vastapäätä morsiusparia istuu nuori iloisen näköinen
herrasmies, sehän on ennen tuntemamme Alpert herra, joka nyt seuraa
pientä hääjoukkoa takamaille.

"Onpa hauskaa kun tanssitaankin illalla", puhuu Alpert, "mutta enpä
vielä kysynytkään, kukas tulee soittamaan?"

"Hm, Puumalan Antti!"

"Hyvä, Antti soittaa kauniisti, sen olen kuullut?" Kaksi muuta venettä
seurasi jo mainittua. Niissä oli morsiusparin sukulaisia ja tuttavia,
paraastaan nuorta väkeä ja hilpeällä mielellä kulki seurue rantaa
kohden.

Rannalla oli tuttavia vastassa ja siitä yksissä lähdettiin torpille,
jotka olivat koristetut lehtipuilla ja muilla viheriöillä kasveilla
mitä ihanimmaksi.

"Ohoo, täällähän ollaan kuin esivanhempaimme paratiisissa", huudahti
Alpert herra, astuissaan Alamaan pihaan.

"Niin sitä nyt ollaan! mutta harvoin onkin häisiä päiviä", sanoi Pekka,
joka oli pihalla vastassa.

"Harvoin kyllä, mutta hyvä kun joskuskin!"

"Jaa, hyvä kyllä, ja vielä parempi että tekin tulitte niihin osaa
ottamaan, vaikka ei täällä ole paljoa tarjona!"

"Toivon sentään ettei hauskuudesta ole puutetta!"

"Eipä pitäisi", jatkoi Pekka vilkkaasti, "tämä on tanssitalo, johon
tullaan iltaa viettämään, käymme nyt ensiksi tuonne minun mökilleni,
siellä se on pelimannikin, vetää marssia, että korpi raikuu!"

Pihalla oli Mikkokin vieraita vastassa, sanoen heitä tervetulleiksi,
kävi hänkin joukkoon, ja niin lähdettiin morsiustaloon. Siellä oli
oivallinen hääpöytä laitettu, olikin nyt oikein varsinainen kokki
ruokien teossa, joita nuoret pojat pöydälle kantoivat.

Hääpöydässä toivotti Alpert herra onnea nuorelle pariskunnalle ja
lupasi häälahjaksi Kallelle Alamaan torpan nautinnon samoilla ehdoilla
kuin tähänkin asti.

"Onpas siinä lahjaa, pila vieköön", sanoi Pekka, "eipä Mikolla olekaan
enää juuri mökin maat!"

"Se on teidän työnne ja ansionne", sanoi Alpert, "ilman teitä ei
kukaties näillä takamailla olisi yhtä peltosarkaa, eikä niittulappua,
ilman teitä olisi tämä mitätön räme, sutten ja karhuin pesäpaikka.
Mutta rehellinen, uupumaton työ palkitsee tekijänsä, samalla hyödyttäin
koko kansaa ja isänmaata. Senpätähden lupaan mielelläni nämät maat
näille nuorille; ei se oikeastaan tulekkaan heille miksikään lahjaksi,
vaan oikeutettuna perintönä" ja, jatkoi hän morsianta silmiin katsoen,
"toinen torppa tulee Miinan myötäjäisinä, tietysti vasta sitte, kun ei
Pekka sitä enää tarvitse."

"Te olette jalo mies", sanoi Mikko, "nyt vasta voimmekin viettää oikein
iloisia häitä, koska tiedämme, että näitten toimeentulo on turvattu
vielä sittenkin, kun me vanhat olemme päivämme päättäneet, ja kyllä kai
niin kauan sovimme."

"Aivan hyvin", sanoi Pekka, "ystävyys on täällä ollut paras tukemme
kovinakin aikoina, kestäneehän sitä eteenkinpäin!"

"Minä", sanoi Kalle Alpertille, "saan teitä kiittää sekä aineellisista
että henkisistä eduista. Jos ette nuoruudessani olisi ravintoa
hankkinut kaipaavalle hengelleni, kuka tietää mitä olisi minusta
tullut!"

"Vaan tuossa tuodaan paistia", sanoi Alpert, "isketäänpäs siihen ja
morsiusparin kunniaksi, hyvällä ruokahalulla!"

"Oikein hyvällä", sanoi Pekka, "ja iloisella mielellä, vaikka ollaankin
täällä metsän sydämmessä!"

Iloisella mielellä näytti jokainen olevan ja vilkkaasti haastellessa
kului ilta. Silloin rupesivat nuoret muistuttelemaan, että olisi
tanssin aika ja pelimanni etunenässä kulki hääjoukko Mikon laveaan
tupaan, viihdyttämään tanssi-intoaan.

Iloisina tanssivat nuoret, mutta kaikista iloisin oli Alpert herra,
hän tanssi, laski leikkiä ujosteleville tytöille, häntä huvitti nähdä
kansansa lapsia heidän teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessaan.

Toisen päivän ikäpuolella läksivät vieraat kukin kotiaan vieden
hauskoja muistoja muassaan näistä kaikinpuolin niin iloisista häistä.

Syksypuoleen eräänä sunnuntai-iltana istui nuori pariskunta
Ruuhkajärven rannalla, katsellen, miten laineet loiskuivat rantaa
vasten. Äänetönnä istuivat he käsikädessä, näkyipä pari kirkasta
kyyneltä nuoren naisen silmissä, mutta ne eivät olleet surun, ei —
entisajan muistot saivat ne uhkumaan.

"Oi sinä tuttava järvi", huudahti Kalle, "kuinka monta kertaa olenkaan
pinnallasi soudellut, myrskyssä ja tyyneellä. Tuolla", sanoi hän,
"olen soudellut monta kertaa onnellisena, mutta myöskin onnettomana,
sydän särkymäisillään! Mutta onnettomuuteni olikin vaan luultua, ei
todellista; olen löytänyt rauhaa sydämmelleni ja saanut omakseni sen,
jota rakastin, jota rakastan enemmin kuin omaa itseäni."

Miina painoi päänsä Kallen rinnoille, kuiskaten: "Oi Kalle, minä en
ansaitse niin suurta rakkautta, luontoni on paha, mutta minä koetan
tulla paremmaksi!"

"Ole sinä vaan semmoinen kuin olet, semmoisena olen sinua rakastanut ja
rakastan, semmoisena olet sinä elämäni ihana päivänpaiste ja sydämeni
paras ilo!" sanoi Kalle hymyillen.

_Loppu_.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAKAMAAN TORPPARIT ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.