Kahden muurahaisen seikkailut

By Nanny Hammarström

The Project Gutenberg eBook of Kahden muurahaisen seikkailut
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kahden muurahaisen seikkailut

Author: Nanny Hammarström

Author of introduction, etc.: O. M. Reuter

Release date: February 4, 2025 [eBook #75290]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Helios, 1908

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT ***

language: Finnish




KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT

Kertonut

Nanny Hammarström


Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Helios,
1908.




Meitä ympäröivä luonto on ehtymättömän rikas ilmiöistä, jotka
ovat omansa kahlehtimaan huomiomme ja herättämään ihmettelyämme.
Yleistajuiset teokset, jotka näitä ihmeitä esittävät kansan taajoille
joukoille, alkavat yhä useammin nähdä päivän valon meidänkin maassamme.
Vielä ei meillä kumminkaan ole ainoatakaan kirjaa, jonka erikoisena
tarkotuksena olisi pienten lasten tutustuttaminen siihen monivaiheiseen
elämään, joka hengittää ja kehittyy pikku-olioitten, hyönteisten ja
kasvien, maailmassa ja jonka he tapaavat metsissä ja niityillä, siihen
elämään, joka oikein kuvattuna ehdottomasti vaikuttaa mitä vilkkaimmin
lapsen mieleen.

»Kahden muurahaisen seikkailut» nimisen teoksen kirjottuja on
yllämainitun tehtävän suorittanut aivan mestarillisesti. Tuntien
hyvästi elämän luonnon salaisissa työpajoissa hän on kuvannut sen
tavalla, jonka täytyy kahlehtia lasten koko sielun, hän kun vetoo
samalla heidän mielikuvitukseensa ja tiedonhaluunsa. Erinomaisen
onnellista oli että hän tässä käyttää sitä kieltä, jota pienokaiset
parhaiten ymmärtävät, sadun, ja että hän on antanut noille pienille
muurahaisille sananvuoron. Aivan niin olisikin kirja luonnosta lapsia
varten kirjotettava. He saavat tässä, tuntematta mitään opetuksen
liikamakua, tietoa useista huvittavista kohdista sekä hyönteisten
että kasvien elämässä. Ja sadun sävy on ihmeellisesti säilytetty koko
teoksessa, jonka, tekijä oikeastaan oli tarkottanut — vaan kahta pientä
sisarenlastaan varten.

Yllä olevalla on minulla ollut huvi koettaa tutustuttaa yleisöä tähän
kirjaseen, mutta suositus on tarpeeton jokaiselle, joka sitä lukee.
Älköön unohdettako antaa se lapsille! Pian he kertovat toisilleen,
minkä »hauskan kirjan» he ovat saaneet. Ja unohtavat sanoa kuinka
opettavainen se on ollut. Siinäpä sen suuri ansio onkin. Lapset ovat
itse tietämättään ammentaneet melkoista tietoa, joka tekee että he
vastaisuudessa katsovat luontoa aivan uusilla silmillä.

O.M. Reuter.




Rufa kertoo.


Olen kerran asunut pienen pienessä munassa. Mutta nyt olen muurahainen,
vanha ruskea muurahainen.

Kesällä kiipesin Gunnin jalalle, mutta Biggi nosti minut siitä ja
asetti minut kauniisti hiekalle. Senvuoksi tunnen teidät ja tahdon
kertoa teille vähäsen muurahaismaasta.

Niin, kerranpa olin pikkusessa munassa. Ehkä Biggi ja Gunni myös ovat
pikkusissa munissa olleet, en tiedä. Mutta minäpä olin äitini ja
ystävieni talossa pienessä munassa, hauskassa kolossa maan sisässä
ja hoitajattareni nuoleksi minua koko päivän. Siitä minä pidin, minä
turposin ja kasvoin ja tahdoin niin mielelläni päästä ulos. Ja vihdoin
kuoreni halkesi ja pääsin esille. Mutta tiedättekös minkä näkönen olin?

Ei minulla ollut jalkoja eikä silmiä, olin Valkonen ja pehmeä ja koko
näöltäni kuin mato. Ja joku tuli luokseni ja antoi minulle makeata,
hyvää maitoa juodakseni. Senjälkeen olen nähnyt useita sellaisia pieniä
muurahaislapsia, olen ruokkinut heitä ja laulanut heille ja minusta he
ovat hyvin hauskoja. Mutta itselläni ei ole minulla lapsia.

Siinä maatessani ja juodessani makeata maitoani tapahtui taas jotain
ihmeellistä. Pitkä lanka alkoi kasvaa ja kasvaa suustani ja minä
sotkeuduin siihen. Ja kuinka siinä pyörin ja vyörin, kiemuroin ja
ponnistelin, niin se vain kasvoi ja kasvoi ja olinpa lopuksi kuin
lankakerä. Sain niin lämmintä ja tuli kuuma ja rupesin hikoilemaan,
niin että oikein tippui, mutta silloinpa vasta hullusti kävi, langat
hyytyivät kiinni toisiinsa ja niin olin kuin vankilassa, sidottuna ja
kapaloituna. Kun en enää jaksanut ponnistella, nukuin sikeään uneen.
Siinä sitte makasin ja nukuin ja nukuin.

Ja voitteko ajatella, tuolla tavoin kaikki muurahaislapset sotkeutuvat
lankoihin ja me sanomme kerää koteloksi. Ja kotelot ovat ikäänkuin
pieniä Valkosia pusseja tai tynnyreitä. Ehkä Biggi ja Gunni ovat
nähneet niitä muurahaiskeossa?

Mutta eräänä kauniina päivänä heräsin unesta ja olinpa nukkuessani
tullut niin vahvaksi, että potkin rikki kaikki lankani ja nauhani
ja ryömin ulos kotelosta. Nyt jäljestäpäin tiedän kumminkin, että
hoitajattareni auttoi minut ulos.

Ulos päästyä olin alussa hyvin peloissani. Oli niin valoista ja
kummallista ympärilläni. Näettekö, olinpahan saanut silmät, mutta sitä
en vielä älynnyt. Ja kun minun piti vähäsen kiertää pyöreätä, lihavaa
ruumistani, niin eipä se enää ollutkaan pyöreä ja lihava. Pitkät langat
riippuivat sivuissani ja vyötäisiltä olin niin hoikka, niin hoikka.
Enkä ollut Valkonen, enkä ollut pehmeä. Edessä minulla oli kaksi lankaa
ja niissä kutkutti niin ihmeellisesti, kun ne johonkin kajosivat.
Tiedättekö, olin niin peloissani, että vaan makasin hiljaa ja mietin.
Mitä tässä mailmassa, mitä tässä mailmassa minun nyt pitää tehdä, ja
kuinka käy kaikkien lankojeni? Vähän ajan kuluttua tunsin kuinka rupesi
kasvamaan kuori vatsalleni ja rinnalleni ja pääni ympäri ja pikkuisia
ahtaita kuoria lankojeni ympäri. Ja yhä kovemmaksi ja ruskeammaksi
muutuin, eikä kukaan tullut minua nuoleksimaan kuten ennen.

— Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä, ajattelin yhä
peloissani.

Tuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi
etulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan
hoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.

— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.

Ja nytpä näin että niinhän minä olinkin.

— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän
sanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja
heilutteli lankojaan.

Koetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi,
kun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin
niillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.

Mutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.

— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. —
Sinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä
ja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja
haistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on
kuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada
tuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?

— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä
kuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani
ja lankojani?

— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy
enimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut
vanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän
ja taidan.

Ja niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja
hän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.

Mutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa
minulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin
niin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta
tehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja
enemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä
on lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita,
silloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita.
Ettepä voi tietää miten hauskaa siellä on.

Juoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja
niistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että
tuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että
töytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät
työtä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.

— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole
silmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin
puolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö
sinulla ole suurihmoja?

Ja sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.

— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö.
Katso eteesi ettei sinun käy hullusti!

Minäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä
laihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.

Eräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin
ruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.

— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä
pidän.

— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?

— Mistä niin, kysyin minä.

— Siitäpä minä en lainkaan pidä kun kuulen kaikkien muurahaisten
sanovan: — Rufa on tyhjäntoimittaja, Rufa on laiska ja tyhmä, Rufa
juoksee vaan toisten tielle eikä tee mitään hyötyä. Ja senvuoksi, Rufa,
saat nyt alkaa oppia työtä tekemään. Tuleppas nyt mukaan!

Ja nyt täti Formica vei minut — sillä minähän se olin Rufa — mukaansa
pieneen, pieneen huoneeseen, jossa oli pikkusia, Valkosia munia.

— Nyt sinun pitää nuoleksia näitä ja hyvästi hoidella, hän sanoi. Ja
hän rupesi näyttämään minulle miten minun olisi tehtävä. Ensin se oli
minusta ikävää, mutta sitte huomasin, että munat alkoivat pöhöttyä ja
suurentua, ja sitte tulin hiukan uteliaaksi ja ajattelin: — Mitähän
tästä nyt tulee? Ja tiedättekö kuinka kävi? Niinpä kävi, että vihdoin
kuori halkesi ja ulos pääsi pehmeä ja Valkonen ja soma poikanen, joka
kävi minulle sääliksi, se kun ei osannut juosta eikä nähdä, eikä puhua,
kuten minä.

— Täti Formica, täti Formica, huusin minä — mitä minun pitää tehdä —
mitä ihmeessä minun pitää tällä tehdä?

— No rauhotu, Rufa kulta, rauhotu, oletpas aina niin kiivas. Ei se ole
lainkaan mitään vaarallista. Juuri noin pitääkin käydä.

Ja täti Formica tuli pienokaiseni luo ja nuoleksi sitä ja ojensi sille
kielellään jotakin, ja tuo pieni Valkonen imi heti ahneesti kaiken
minkä sai.

— Tätä sinun myös pitää oppia, täti Formica sanoi. — Nuoleksi nyt
polkastasi ja pidä sitä siistinä ja hienona ja ruoki se pyöreäksi ja
lihavaksi. Jos hoidat sitä hyvin, niin eräänä päivänä näytän sinulle
jotakin hauskaa.

— Mutta rakas täti Formica, sanoin — ei minulla ole mitään kielelläni,
jota tuo pieni Valkonen haluaa.

— Eikö sinulla ole? No, tuleppas mukaani. Ja niin me juoksimme useita
käytäviä ja monessa huoneessa, kunnes tulimme erääseen huoneeseen,
jossa oli köysiä pingotettu huoneen toisesta päästä toiseen.

— Joudu nyt tänne juurien luo, täti Formica sanoi — ja katso kuinka
minä teen.

Hän meni sinne, jossa oli mitä minä köysiksi luulin. Niissä oli koko
joukko pieniä, vihreitä palloja, joita täti Formica alkoi kosketella
suurihmoillaan.

— Mitä tämä on, kysyin minä.

— Nehän ovat meidän lehmämme, rakas Rufa. Niiltä saamme hunajamaitoa.
Tule tänne ja maista.

— Mutta mitä sinä nyt sitten teet, täti Formica?

— Minä lypsän niitä. Tule tänne vaan.

Kun tulin paikalle, näin tuon pienen vihreän lehmän selässä pisaran
kiiltävän ja kun pistin kieleni siihen, niin maistui se niin makealle
ja hyvälle, että tahdoin vaan saada enemmän.

— Odota, niin kyllä saat, täti Formica sanoi ja alkoi silitellä ja
taputella toista pientä lehmää siinä vieressä. Sillä oli selässä pari
mukavaa tappia! Vähän hetken perästä herui hunajapisara esille, jonka
sukkelasti imin.

— Kuinka hyvää se on ja kuinka kiltti sinä olet, täti Formica, sanoin
ja heiluttelin suurihmoillani hänelle.

— Hyvä on, hyvä on, hän sanoi ja heilutteli vastaan.— Mutta nyt sinun
pitää lypsää ja pistää kupuusi ja viedä pienokaisille, jotka eivät itse
voi tulla tänne.

— Kupuuni, sanoin — kupu, mikä se on ja missä se on?

Silloin täti Formica nauroi ja sanoi:

— Unohdan aina että tiedät vielä niin vähäsen. Kas niin käy, kun vaan
juoksee ja leikkii. Kupuhan on oma ruokakorisi ja maitopullo, joka
sinulla on omassa kuoressasi. Kielellä sinun tulee imeä hunajamaitoa,
säilyttää se kuvussasi ja viedä niille pienille valkosille. Siellä otat
sen ulos kielelläsi ja annat niille syötäväksi.

Tiedän kyllä nyttemmin, että sinulla Biggi ja sinulla Gunni ei ole
niin mukavia kupuja, vaan teidän täytyy kantaa ruokanne pulloissa ja
koreissa.

Mutta täti Formica ja minä täytimme kupumme hunajamaidolla ja veimme
sen poikasille. Heitä syöttäessämme täti Formica sanoi:

— Nyt sinun vielä tulee toimittaa muuan asia, ennenkuin saat käydä omia
teitäsi. Ota nyt joka poikanen kauniisti syliisi ja vie se johonkin
tornihuoneeseen. Huomaan auringon paistavan lämpimästi ja sulosesti, ja
siitä poikaset pitävät.

Niin kannoimme heidät sitte, toisen toisensa jälkeen sinne ylös, ja
sielläpä olikin hyvin hauskaa. En minä tietänyt, mitä täti Formica
auringolla tarkotti, mutta en ilennyt alinomaa kysellä, vaan tuumin
että koetan itse ottaa siitä selkoa. En nähnyt tornihuoneessa mitään,
joka olisi voinut olla aurinko, mutta valosaa ja hupaista siellä oli.

— Nyt meidän pitää siistiä itsemme, sanoi täti Formica — ja sitte saat
lähteä seikkailuille, kuten vaan haluat.

Samassa hän asettui yhdelle jalkaparille ja alkoi siistiä itseään
niillä muilla neljällä — ensin jalat, sitte vatsan ja sitte rinnan.
Sitte hän asettui kahdelle jalkaparille, taivutti pään ja harjasi
sitä kaikin voimin. Hän väänteli ja kierteli itseään tuhansin tavoin
ja kampasi ja silitti ja hieroi ja hankasi, kunnes oli niin hieno ja
kiiltävä, että loisti ja kiilsi.

— Tee nyt samaten, hän sanoi.

Mutta luuletteko että minä osasin? Ei, kerta toisensa jälkeen kaaduin
kumoon, enkä minä voinut lainkaan vääntää itseäni niin mukavasti ja
somasti kuin täti Formica.

— Alussa on kaikki vaikeaa, mutta aika kyllä opettaa, hän sanoi ja
nauroi.

       *       *       *       *       *

Nyt monet päivät kuluivat samaan tapaan. Hoitelin lapsia ja autoin täti
Formicaa. Lapset muuttuivat koteloiksi ja koteloista tuli muurahaisia,
jotka olivat saman näkösiä kuin täti Formica ja minä. Toisinaan
tuumiskelin, mitä tuo hauska olisi, jota täti Formica oli minulle
luvannut, ja ajattelin aurinkoa, josta hän oli puhunut, mutta tiesin,
että kun täti Formica oli minulle jotakin luvannut, niin sen myös sain
mankumatta ja senvuoksi odotin. Vihdoin tuli päivä, jolloin hän sanoi:

— Nyt, Rufa, aurinko paistaa kauniisti. Nyt lähdemme yhdessä retkelle.
Juokse nyt edeltäkäsin lehmien luo ja lypsä varalta kupusi täyteen,
jos ehkä tulisimme olemaan kauankin poissa. Siisti sitten itsesi
jalkakammoillasi, niin lähdemme.

Ja niin me lähdimme. Mutta ei alas kellarikerrokseen eikä maareikiin
tai käytäviin, vaan ensin ylös erääseen tornihuoneeseen ja siitä talon
katolle. Siellä oli niin valosaa, että minun täytyi vaan kumartua ja
taivuttaa päätäni, ettei niin pistäisi viiteen silmääni.

— Voitko nyt jo nähdä, täti Formica kysyi — niin seuraa minua! Kuljimme
sitten alas katolta, pois talosta ja metsään. Täti Formica käveli
edellä ja minä seurasi häntä. Ensin olin niin hämmästynyt kaikesta,
että olin aivan hiljaa. Lopuksi minun kumminkin täytyi kysyä erästä
asiaa, jota kauvan olin miettinyt.

— Missä aurinko on, täti Formica?

— Aurinko? Se on tuolla puitten latvojen välissä. Näetkös se tekee
tänne meihin pitkiä siltoja, ja niitä myöten lentää lämpöä ja valoa
tänne alas.

— Mutta missä aurinko on yöllä?

— Se kiipee kai maan sisään nukkumaan, luulen minä, sanoi täti Formica
— mutta en minä tuota varmaan tiedä, tiedätkös Rufa. Mutta kaikilla
vanhoilla muurahaisilla on tapana sanoa, että se on meidän aurinkomme
ja että se on meille, kun se paistaa.

— No, kenen ovat puut sitte, kysyin minä.

— Ne kuuluvat kanssa olevan meidän. Ne ovat kasvaneet tässä, ettei
aurinko liiaksi kuumentaisi meitä, niin minulle on opetettu, täti
Formica sanoi. — Toisinaan aurinko vetää eteensä vaipan. Silloin se ei
näy lainkaan ja vaipan takana aurinko itkee, niin että alkaa tippua
puihin ja maalle ja joka paikkaan. Silloinpa myös on hyvä, että meillä
on puita, sillä ne pitävät oksansa talomme yli, niin etteivät kyyneleet
valu huoneisiimme.

— Mutta minkä vuoksi aurinko itkee?

— Sitä en tiedä. Ehkä joku on ollut paha ja tuhma.

— Voimmeko mekin olla pahoja?

— Niin, tiedätkö Rufa, en oikein tiedä miten lie. Mutta kyllä kumminkin
luulen, että aurinko meistä pitää. Nyt käykäämme edelleen. Ja sitte
kävelimme. Mutta en voinut olla ajattelematta aurinkoa, meidän
aurinkoamme, joka nauroi, niin että tuli lämmin, ja itki, kun joku oli
paha, niin että kyyneleet virtasivat kaikkialle.

— Täti Formica, sanoin minä.

— Niin, Rufa, vastasi hän.

— Kuule sinä, minä en tahdo, että aurinko itk—

Mutta samassa tarttui täti Formica minuun ja nykäsi minut tiepuoleen.

— Tule pois, Rufa, väisty — tule tänne, tule tänne — tuossa on leijona,
muurahaisleijona, joka viskasi hiekkaa päällesi saadakseen sinut kiinni.

Ja me riensimme vikkelästi pois.

— Rakas Rufa, sanoi täti Formica, kun me rauhassa ja levossa istuimme
suuren kallion suojassa — kallio oli melkein yhtä iso kuin Gunnin käsi
— nyt olisi voinut sinun käydä aivan hullusti. Olen aivan unohtanut
varottaa sinua muurahaisleijonasta. Kuinka voinkaan olla niin
ajattelematon!

Ja täti Formican suurihmat vapisivat ja tutisivat ja silittivät
minua. Niin hän oli pelästynyt siitä, että olisin voinut joutua
leijonakuoppaan.

— Täti Formica hyvä, sinä olet herttaisin muurahainen, jonka tunnen,
sanoin minä ja heilutin suurihmojani.

— Hyvä on, hyvä on, rakas Rufa, hän sanoi — mutta nyt sinun täytyy
kuunnella tarkasti ja oppia tuntemaan vaarallisen vihollisemme,
muurahaisleijonan. Tiedätkö, se hiipii meidän teillemme, ja sinne se
kaivaa kuopan hiekkaan ja itse se piiloutuu kuopan pohjaan, niin ettei
sitä ollenkaan voi nähdä. Siinä se vaanii muurahaisia, jotka kulkevat
ohi ja putoovat kuoppaan — juuri niinkuin oli tapahtumaisillaan
sinulle, Rufa.

— Kuinka olisi käynyt, jos olisin pudonnut kuoppaan, kysyin.

— Voi, tiedätkö Rufa, silloin leijona olisi puristanut sinua kahdella
pitkällä, terävällä sapelillaan, jotka sillä on hampaina, ja niin en
olisi koskaan enää saanut nähdä sinua.

— Onpa ilkeä ja häijy tuo muurahaisleijona, sanoin minä.

— Niin, se on varmaan totta, täti Formica sanoi. Se on hirveän häijy
eläin.

— Ehkä se on senvuoksi, kun aurinko itkee, sanoin.

— Niin ehkä, mutta sitä en tiedä, vastasi täti Formica. — Mutta nyt
sinun pitää tulla katsomaan leijonakuoppaa, että toisella kertaa voisit
olla varuillasi.

Ja täti Formica ja minä kiipesimme ylös kalliolle, nähdäksemme siitä
kuopan.

— Lähelle ei saa mennä, täti Formica sanoi — sillä silloin leijona
viskaa hiekkaa päällemme, niin että putoomme kuoppaan. Tuskin hän oli
tämän sanonut, kun näin kokonaisen hiekkapilven lentävän kuopasta ja
sattuvan muurahaisparkaan, joka kulki siitä ohi. Se sai koko hiekan
päälleen ja vyöri alas.

— Tule ja auta, tule ja auta, huusin ja riensin alas niin sukkelasti
kuin kuusi jalkaani saattoi liikkua.

Mutta ennenkuin olin pitkälle ennättänyt, oli täti Formica päälläni,
heitti minut kumoon ja asettui päälleni. Näin vaan hampaansa, jotka
olivat valmiit minua puremaan.

Täti Formica, huusin minä enkä uskaltanut liikuttaa itseäni — mitä
ajattelet?

— Ajattelen ettei saa omin tahdoin mennä ja heittäytyä leijonan kitaan,
sanoi täti Formica ja oli vakavan näkönen.

— Mutta se toinen muurahainen — se, joka putosi?

— Sitä ei kukaan enää voi auttaa, täti Formica sanoi ja näytti taas
lempeältä ja ystävälliseltä. — Mutta nouse nyt, Rufa, sinä pieni
raukka! Ehkä on parasta että palaamme kotiin taas tältä ensimäiseltä
retkeltämme.

Niin me teimme. Mutta kauvan minulla oli paljo ajattelemista — aurinko,
joka nauroi ja itki, muurahaisleijona ja tuo pieni muurahainen, jota ei
kukaan voinut auttaa.

       *       *       *       *       *

Muurahaiskeossa oli niin kiire, niin kiire. Kaikki muurahaiset tekivät
työtä päivät ja yöt. Täti Formicalla ei ollut melkein lainkaan aikaa
jutella kanssani, ja kun hän jotakin sanoi, niin se vaan kuului näin:

— Nuoleksi munia ja lypsä lehmiä, Rufa! Vedä hirsiä, Rufa! Meidän
täytyy saada useampia huoneita. Katso ja opi rakentamaan käytäviä ja
tekemään seiniä ja kattoja. Meille on tarpeen useampia huoneita, useita
käytäviä ja isompi keko. Tässä tulee tapahtumaan jotakin. Jotakin
ihmeellistä on tulossa.

Silloin kävin uteliaaksi, juoksin hänen jälkeensä ja huusin:

— Kerro, kerro, täti Formica.

— En jouda, en jouda, sittepä saat nähdä, hän sanoi, ja siihen minun
täytyi tyytyä.

Ja niin kummallista, oli että vaikka en ollenkaan tiennyt, minkävuoksi
oli niin kiireellistä, niin tein työtä niin paljo kuin jaksoin ja voin.
Hinasin kekoon suuria hirsiä, jotka olivat pudonneet maahan kuusista ja
annoin ne taitaville rakentajamuurahaisille, jotka sitte sovittivat ne
uusien huoneitten seiniksi ja permannoiksi ja katoiksi. Kerran rupesin
itse rakentelemaan pientä huonetta, mutta seinät tulivat aivan vinoiksi.

Ja niin saapui sitte muuan vanha, viisas muurahainen ja repi alas
kaikki tyyni ja laittoi uudelleen. Silloin minusta oli parempi puuhata
sellaista, jota osasin. Toisinaan juoksin ulos metsään ja kiipesin
vihreille pylväille ja nauhoille, jotka nousivat pystyyn maasta,
ja niillä löysin villejä lehmiä, jotka siellä olivat laitumella.
Niitä minä houkuttelin ja pyydystin ja vein ne kotiin, meidän
lehmänavettaamme. Toisinaan minun täytyi lypsää hunajamaitoa ja viedä
sitä niille vanhoille työntekijöille, jotka olivat niin kiihkeät,
etteivät malttaneet mennä syömään.

Mutta kiireimmässä työssämme sattui julma tapaturma. Olin parhaillaan
täti Formican kanssa ruokkimassa pieniä lihavia, hauskoja lapsia, kun
kuulimme jyskettä ja ryskettä ja näimme seinien alkavan vavahtaa ja
luhistua maahan. Hirret, kivet, tikut ja korret, kaikki luisuivat sikin
sokin. Muurahaiset ja kotelot ja lapset vyöryivät sekasin, ja minä
luulin, että koko maailma hukkuisi.

— Täti Formica — täti Formica, kuiskasin säikähdyksissäni, sillä muuta
en voinut.

— No niin, Rufa, vastasi hän — tässä ei kelpaa olla peloissaan ja itkeä
ja valittaa. Riennä vaan, niin että ennätämme auttaa niin monta kuin
suinkin.

Samalla täti Formica syöksyi pahimpaan sekamelskaan ja alkoi auttaa
esille muurahaisia, jotka olivat puserruksissa eivätkä päässeet
irti. En minäkään tahtonut olla huonompi ja juoksin perästä. Pahin
vaara olikin jo ohi; vain joku hirsi siellä täällä vyörähti alas
eikä se ollut niin pelottavaa. Muutamia sysäyksiä ja kolahduksia voi
kyllä kestää, kun on päällään sellainen panssari-kuori, kuin meillä
on. Pian olimme useita satoja muurahaisia, jotka työskentelivät
tapaturmapaikalla. Haavottuneita muurahaisparkoja kannoimme seljässämme
vahingottumattomiin huoneisiin, ja siellä rupesivat heti toiset
muurahaiset heitä hoitamaan ja nuoleksimaan heidän haavojaan. — Se
on meidän lääkkeemme, tiedättekö sen, Biggi ja Gunni. — Koteloita ja
toukkia hinasimme myös alas, mutta ne me kannoimme suissamme vahvoilla
hampaillamme. Meistä se on niin mukava keino. — Ehkä teillä, Biggi ja
Gunni myös on tapana kantaa pieniä ihmistoukkia hampaitten välissä?

Hirsiä aloimme myös heti kuljettaa pois, ja eräät muurahaiset
rakensivat jo uusia huoneita ja uusia pylväskäytäviä. Mutta monen,
monen päivän työ oli mennyt hukkaan, ja monet muurahaisparat olivat
sairaina, monet olivat kadottaneet jalkansa ja suurihmansa, ja monet
lapset ja kotelot olivat tykkänään hävinneet. Olin niin alakulonen
tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, miten niin hirveätä oli voinut
tapahtua. Kun senvuoksi täti Formicalla eräänä päivänä oli aikaa,
kysyin häneltä.

— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa, kuinka
sellaista voi tapahtua, mutta näin luulen, että on. Maailmassa on
hirmusen iso jättiläis-olento, jonka nimi on ihminen. Ei voi oikein
tietää, minkä näkönen se on, mutta luulen, että jos joku muurahainen
seisoisi ja kävelisi takajaloillaan ja sitä paitsi olisi yhtä suuri
kuin monet sadat muurahaiset yhteensä, niin hän näyttäisi ihmiseltä.
Ihmisillä ei ole ollenkaan suurihmoja ja silloinpa ne luultavasti eivät
myös saata puhua keskenään, eivät ainakaan yhtä hyvin kuin me. Paitsi
kahta takajalkaansa niillä on kaksi etujalkaa, jotka eivät ulotu maahan
asti. Niillä me uskomme niiden puhuvan vähäsen ja niillä ne tekevät
meille hyvin paljo pahaa. Eräillä niistä ei ole takajalkoja juuri
ollenkaan, vain etujalat ja hyvin pitkä, paksu ruumis. Ihmeellistä on
että ne lainkaan voivat kävellä.

— Mutta mitä ihmisillä on tekemistä meidän onnettomuutemme kanssa,
kysäsin minä.

— Kyllä, tiedätkö Rufa, muutamat niistä ovat häijymmät kuin
muurahaisleijona. Ja nytpä luulemme, että eräs niistä, jolla oli pitkä,
paksu hirsi etujaloissaan, sekotti sillä muurahaiskekoamme ja aikaansai
koko onnettomuuden.

— Syövätkö ne meitä niinkuin muurahaisleijona tekee, minä kysyin.

— Eivät, eivät ne sitä tee, sitä ei kukaan ole voinut sanoa, mutta
näetkös, se on juuri häpeällisintä. Muurahaisleijona on nälkänen,
niinkuin sinulla ja minulla on tapana olla, ja jollei se saa ruokaa,
niin se kuolee, ja sen vuoksi se pyydystää meitä. En minä rakasta
muurahaisleijonaa, mutta kyllä se on parempi kuin ihminen. Hän on
kaikista tuhmin ja ilkein.

— Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoin minä — ja kun vaan voin, niin
puren häntä ja ruiskutan häneen muurahaishappoa, niin että rupeaa
oikein kirvelemään. Täti Formica, ajatellessani kaikkia sairaita
muurahaisraukkojamme ja kadonneita lapsiamme, niin tahdon vaan purra ja
purra kaikkia häijyjä ihmisiä.

— Niin, tiedätkö Rufa, jos voisi uskoa ihmisten jotakin oppivan sillä
tavoin, niin mielelläni auttaisin sinua, täti Formica sanoi. Ja hän
näytti alakuloselta ja surulliselta puhuessaan.

— Mutta kuule, täti Formica, nytpä tiedänkin minkä vuoksi aurinko
itkee. Ei se ole muurahaisleijonan tähden — se ehkei ole pahempi kuin
monet muut. Ei, se on ilkeän ihmisen tähden. Niin minä uskon, niin.

Mutta täti Formica ei vastannut mitään, vaan meni työhönsä, ja niin tein
minäkin.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin täti Formica tuli luokseni.

— Joudu nyt pian, Rufa, ja auta päästämään nuorimmat lapset
koteloistaan. Nyt sinä saat nähdä sen ihmeellisen, jonka sanoin
tapahtuvaksi. Mutta tämä on vaan alkua.

Hän juoksi edellä ja minä perästä, sukkelana ja uteliaana. Nuorimpain
koteloin luona, jotka olivat suurimmat mitä olin nähnyt, seisoivat
hoitajattaret, sellaiset kuin täti Formica ja minä, pitkissä riveissä
ja me alotimme heti purra reikiä kotelopusseihin, jotta lapset
pääsisivät ulos. Olin jo monta kertaa ennen tehnyt tätä enkä voinut
ymmärtää, minkä vuoksi täti Formica sanoi että tässä olisi jotain
ihmeellistä. Mutta tiedättekö, Biggi ja Gunni, kuinka hämmästyin,
kun poikaseni ryömi ulos kuorestaan. Huusin aivan kuin ensikerralla
nähdessäni muurahaislapsen:

— Täti Formica, täti Formica, mitä minun pitää tehdä, mitä maailmassa
minun pitää tehdä tällä näin? Se on väärin, se on väärin — ei tämä
kuulu tänne.

Täti Formica nauroi, niin että oli kaatua kumoon koteloineen kaikkineen.

— Olet niin kiivas ja soma, Rufa, hän sanoi. — Kuinka sinun lapsesi
laita on? Minun on aivan kuin olla pitää, ja samalla hän auttoi esille
lapsensa kuoresta. Hän kyllä hyvin tiesi minkä vuoksi olin niin
hämmästyksissäni, mutta hän halusi tehdä minulle pientä pilaa.

— Mutta, täti Formica, sanoin minä — tule tänne, ja katso, etkö näe
jotakin kummallista minun lapsessani.

— En, sanoi täti Formica — onhan sillä kuusi jalkaa ja kaksi isoa
silmää ja kolme pientä.

— Mutta katsoppas nyt oikein, pyysin minä.

— Kyllä näen, kyllä näen. Kaksi suurihmaa sillä on ja pää ja hampaat ja
rinta ja takaruumis.

— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita
riepuja, jotka riippuvat rinnalla?

Mutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin
hoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta
ollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.

— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua
vähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.

— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.

— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.

Minä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi
minun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle:

— Minkä vuoksi minun poikasellani on tuollaiset rievut?

— Katsoppas minun lastani, täti Formica sanoi.

Ja kun minä katsoin siihen, niin sillä oli ihan samallaiset rievut.

— Katso muittenkin poikasia, täti Formica sanoi.

Ja kaikilla niillä oli rievut.

— Mitä tämä on, mitä ihmeessä tämä on, täti Formica? Kenen poikasia
olemme erehdyksestä saaneet?

— Odota vähän, niin saat nähdä. Nuoleksi nyt polkastasi, kyllä se on
oikea poikanen. Ja varo hyvin noita riepuja, niin saat nähdä mitä
niistä tulee.

Ja kun siinä sitte seisoin ja pesin ja puhdistin poikasta, näin kuinka
rievut vähitellen laajenivat mitä hienoimmaksi, ohuimmaksi kalvoksi,
jota muutamat vahvat rimat pitivät levitettyinä. Rinnan kummallakin
puolella oli isompi ja pienempi kalvo, ja minusta ne näyttivät niinkuin
ne olisivat kudotut auringon kyynelistä. Mutta sitä ne eivät kai
voineet olla, sillä minä olen monta kertaa koettanut pyytää kyyneleitä,
joita olin tavannut metsässä vihreissä taloissa, mutta ne juoksivat
aina pois tieltäni. Toisinaan olin imenyt ne kupuuni. Niin, mutta
kuvustahan olin sitte antanut ruokaa näille lapsille — minä ja ne muut
hoitajattaret, jotka kai myös olivat kyyneleitä juoneet. Ehkä oli
kumminkin niin että ne olivat auringosta saapuneet.

— Eivätkö ne ole kauniita, sanoi täti Formica, joka huomaamattani oli
ehtinyt luokseni. — Ne ovat siipiä. Heillä on siivet ja kerran he
saavat lentää ulos korkealle ilmaan — korkeammalle kuin puut.

Lentävätkö he aurinkoon?

— Enpä tiedä, enpä tiedä, minulla ei ole koskaan ollut siipiä, sanoi
täti Formica ja taivutti päänsä niin syvästi lattiaa vastaan, etten
voinut häntä nähdä. Mutta huomasin että suurihmat värähtelivät. Silloin
tunsin sisässäni niin kummallisen tuskan. Eihän minullakaan ollut
siipiä, en voisi koskaan lentää — en ollut minä auringon lapsia enkä
voisi myös koskaan siksi tulla. Mitä olen siis? Rufa, työmuurahainen,
tuo innokas ja soma, ne toiset sanoivat. — Ja minun täytyi juosta pois,
sukkelaan, ennenkuin kukaan sai nähdä minua, ei edes täti Formica.

Mutta hetken kuluttua tuli täti Formica ja etsi minua. Hän ei
puhunut mitään siitä että olin juossut työstä, vaan taputteli minua
suurihmoillaan ja oli niin kiltti ja ystävällinen, että tulin uudestaan
iloseksi ja minun täytyi sanoa:

— Tiedätkö, en ole koskaan tuuminut minkä vuoksi aurinko nauraa, vaan
aina vaan ajatellut sen kyyneliä. Mutta nytpä tiedän että aurinko on
ilonen sentähden että täti Formica elää.

       *       *       *       *       *

Nyt olimme saaneet uutta työtä talossa. Nuo uudet lapset, prinssit ja
prinsessat, olivat niin ajattelemattomia ja heidän oli niin vaikea
jotakin oppia. Varsinkin prinssit olivat suureksi vaivaksi, ne eivät
edes voineet oppia itse syömään, vaan meidän täytyi ruokkia heitä,
niinkuin he olisivat olleet pieniä lapsia. Eikä ollut prinsessojenkaan
laita paljo paremmin. Sitäpaitsi meidän täytyi vartioida heitä, sillä
täti Formica sanoi että heitä on kielletty menemästä talosta pois.
Mutta meidän piti olla hyvin kohteliaita heille ja kumarrella ja
kaunein sanoin pyytää heitä pysymään kotona. Minun kävi oikein heitä
sääli. Mitään he eivät osanneet tehdä, ulos ei heidän sallittu päästä
ja vielä vähemmin he saivat lentää kauniilla siivillään. Jos täti
Formica ei olisi ollut niin luja päätöksessään, niin olisin antanut
niiden, jotka olivat minun hoidettavinani, karata tiehensä.

— Kärsivällisyyttä vaan, täti Formica sanoi — niin saatpa nähdä kuinka
komeata tulee olemaan hääpäivänä.

— Mikä päivä se on, kysyin minä.

— Se on se päivä, jolloin he kaikki lentävät pesästä yhtaikaa. Mutta
heidän tulee sitä ennen saada tarpeeksi vahvat siivet, ja toisekseen
meidän täytyy odottaa kesän kauneinta päivää.

— Koska se sitte joutuu?

— Se joutuu hääpäiväksi, ja hääpäivä on silloin, se on kaikki, mitä
minä tiedän, täti Formica sanoi.

       *       *       *       *       *

— Mutta kuule, täti Formica, sanoin eräänä päivänä ollessamme ulkona
hakemassa ruokaa taloon — tänään on varmaan kesän kaunein päivä.
Miksemme pidä häitä nyt?

— Ei tänään, Rufa, ei tänään, mutta ehkä huomenna. Tunnen jotakin
jaloissani, saa nähdä, saa nähdä, jollemme saa tuota pikaa vetäytyä
kekoon ja sulkea kaikki ovet.

— Minkätähden, kysyin minä. — Aurinkohan on niin ilonen ja ystävällinen
ja ilma on tyyni ja lämmin.

— Niin, sepä on melkein liian tyyni ja lämmin, täti Formica sanoi. —
Mutta jos tulee hyrskytyrsky tänään, niin ehkä meillä on häät huomenna.

— Hyrskytyrsky, sanoin minä, minkä vuoksi kutsut kyyneliä
hyrskytyrskyksi?

— Eikö se sitte ole hyvin, sanoi täti Formica, ja samassa olimme kotona
ja riensimme suoraa päätä kaikkien niiden luo, jotka tyhjin vatsoin
meitä odottivat. Parastaikaa syöttäessämme kuningaslapsia, kuulin
jonkun huutavan:

— Sulje kaikki ovet, sulje kaikki ovet! Vie prinssit ja prinsessat
maakerrokseen! Pelasta kaikki kotelot ja lapset! Pian, pian, menkää
kaikki piiloon sinne alas! Tulee hirmunen ilma, aurinkokäärmeitä ja
jyminää.

— Mitä aurinkokäärmeet ja jyminä on, kysyin täti Formicalta,
hätistäessämme kuningaslapsia alempiin kerroksiin, missä oli
rauhallista ja turvallista.

— En ole koskaan nähnyt niitä, täti Formica sanoi — olen aina ollut
semmonen että olen piiloutunut maahan, kun tunnen särkyä jaloissani, ja
sitä olen aina tuntenut ennen aurinkokäärmeitä ja jyminää. Sanoinhan
vastikään että luulen hyrskytyrskyn olevan tulossa ja se tulee aina
käärmeitten ja jyminän perästä.

— Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, minä sanoin.

— Ei, ei, Rufa, sinä et saa mennä. Voi tapahtua jokin onnettomuus.

— En minä mene ulos, tirkistän vaan hiukan ovesta, vastasin — ja jos
sattuu vaara, kiidän tänne alas.

Ja samassa käännyin ja riensin muutamaan tornihuoneeseen, ennenkuin
täti Formica oli ennättänyt sanaakaan sanoa. Mutta tuskin olin päässyt
tornihuoneeseen ja tirkistänyt oven raosta, kun näin jotakin kauheata
ja pitkää ja mutkaista ryntäävän läpi mustan vaipan, joka riippui
puunlatvojen takana. Oli niinkuin aurinko olisi ollut hyvin äkänen ja
heilutellut suurihmoillaan.

Ja aurinko puhui!

Mutta silloin minä niin pelästyin, että kaikki jalkani notkistuivat ja
kävivät niin heikoiksi, ettei niillä voinut seistä, ja vielä vähemmin
saatoin juosta pakoon. Kauvan makasin sitte tornihuoneessa ja näin
aurinkokäärmeet ja kuulin auringon sanelevan.

— Sinä et saa — sinun täytyy, kuulin sen sanovan kerran toisensa
perästä.

Vihdoin kuiskasin minä.

— Aurinko, rakas aurinko, mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy
tehdä?

Mutta aurinko vastasi vaan:

— Sinä et saa — sinun täytyy!

— Mitä tarkotat — mitä sinä aurinko tarkotat, kuiskasin taas.

— Sinä et saa — sinun täytyy, vastasi aurinko uudelleen hetken kuluttua.

Tarkotatko että minun pitää itse ajatella mitä minä en saa tehdä ja
mitä minun täytyy tehdä, kuiskasin minä.

— Sinun täytyy, lausui aurinko, ja sitte se ei sanonut enää mitään,
vaan kyyneleet alkoivat pudota niin tiheästi ja niin sukkelasti etten
mitään voinut nähdä.

Samassa tuli täti Formica ja haki minua.

— Rakas Rufa, hän sanoi — minkätähden teit näin?

Olin niin peloissani sinun tähtesi. Oletko sairas, Rufa?

Ja muuta kysymättä hän alkoi minua hieroa päästä kantapäähän.

— Jos tuntuu paremmalta nyt, niin tule selkääni! Kannan sinut sinne
alas.

Ja täti Formica kantoi minut alas erääseen maakammioon ja hoiteli
minua, kunnes olin taas entisellään.

— Tiedätkö täti Formica, sanoin tuntiessani itseni paremmaksi — aurinko
on puhutellut minua.

— Mitä sanotkaan, mitä sinä sanot?

— Niin, kyllä se puhui, mutta en ymmärtänyt mitä se sanoi. Sinä et saa
— sinun täytyy, se saneli kerran toisensa perästä. Mitä luulet sen
tarkottaneen?

— En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että aurinko puhuu, Rufa.
Oletko varma, Rufa, että niin oli?

— Mutta kuulinhan minä, täti Formica, ja se puhui monta kertaa samaa.
Mutta se ei tahtonut selittää, mitä tarkotti, vaan kun minä kysyin,
tahtoiko se että itse miettisin, niin se vastasi: sinun täytyy. Etkö
sinä voi auttaa minua, täti Formica, sinä, joka kaikki tiedät?

— Rakas pieni Rufa, auringosta en tiedä, sen enempää kuin mitä
keskenämme olemme jutelleet, ja kuka tietää, Rufa, jos se mitä siitä
uskomme, on oikein. On niin vaikea tietää, kun se on niin kaukana.
Mutta ehkä kerran, kun sinä tulet vanhemmaksi, voimme lähteä etsimään
sitä maakoloa, jossa aurinko lepää yöllä, niin saat nähdä ja puhutella
sitä ja kysellä kaikkea mitä tahdot tietää. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, täti Formica, sitä minä niin hirveän mielelläni
haluaisin. Mutta enkö jo ole tarpeeksi vanha? Emmekö voi lähteä nyt
heti, hyvä, kiltti täti Formica?

— Ei, ei, ei, sanoi täti Formica. Huomenna meillä on häät talossa
ja saamme paljo työtä ja sitte — niin, tiedätkö Rufa, sitte joutuu
kummallinen aika, jolloin kaikki tulemme unisiksi ja väsyneiksi ja
meidän täytyy nukkua ja vaan nukkua pitkän, pitkän yön. Ja silloin on
parasta olla kotona.

— Mistä tiedät että huomenna on häät, kysyin.

— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja
hyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme
nähdä huomenna.

Ja täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko
hymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin
ne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat
ja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka
kiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte
uskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat
kiihkoissaan ja levottomia.

— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.

— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.

— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki
ole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?

Ja niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka
olivat jo ennestään aivan hyvät.

— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää
siipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että
kuului:

— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat
lentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät
koko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä
korkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte
en enää heitä nähnyt.

— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö
sinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?

Täti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.

— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät
auringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän
lentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle,
sillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan
naapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat
yhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään —
ja niin hekin olivat poissa.

— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä
työtä itse hääpäivänä?

— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.

Ja niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään,
viheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan,
ja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä
verho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle
kiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:

— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!

— Mitä he sanovat, minä kysyin.

— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita
täällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.

Tullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja
kumarsi ja sanoi:

— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!

— Mikä nimesi on, kysyin.

— Neiti Emi, hän sanoi.

— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?

— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai
kyyneleen silmäänsä.

— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.

— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi
kellossani soinut:

— Tervetuloa, tervetuloa!

Samalla alkoi kello soida:

— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!

— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica.
Ja tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan
iso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne
tervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului
kaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui
eteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa,
jotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon
paksua, pölyistä turkkia.

— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.

— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.

— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut
kumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:

— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.

Kun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä
kasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.

— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.

— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske
minuun, älä koske minuun!

— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat
muistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja
kuuletko kuinka kello nyt soi:

— Tyhjä talo, tyhjä talo!

— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.

— Heillä on ollut jotakin, josta sinä paljo pitäisit, heillä on ollut
hunajaa. Mutta näetkös, Bombus söi kaikki tyhjiksi. Mutta ehkä löydämme
jotain muuta hyvää muualla. Tule, niin lähdemme.

Kun olimme kävelleet vähän aikaa, sanoin:

— Minä nousen tähän. Tämä pylväs on kaunis.

— Vai niin, sanoi täti Formica — ja minä jään tähän ja odotan.

Kummastelin hiukan miksei täti Formica tullut mukaani, mutta kiipesin
kumminkin. Pylväs oli niin kaunis. Se loisti punaselta, ja pieniä
vihreitä lippuja oli sekin ripustanut kyljilleen. Seisahduin eräälle
lipulle ja huusin:

— Tule tänne sinäkin, täti Formica, täällä on hauskaa.

— Niin, ehkä on parasta että tulen ja katson miten sinun käy.

— Hyvin vaan, hyvin vaan, sanoin minä. Ja niin kiipesin edelleen. Mutta
nytpä kuulin jonkun huutavan:

— Kielletty tie, kielletty tie!

Onpa aivan niinkuin täti Formica sanoi, ajattelin mielessäni, ne
ovat hirveän epäkohteliaita nämä pylväsolennot, mutta ei siitä auta
välittää. Kuljin siis edelleen. Mutta olin kävellyt vaan lyhyen matkan,
niin huudettiin taas:

— Kielletty tie, kielletty tie!

— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin
taas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen
kun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni.
Sain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja
puhdistetuksi ja harjatuksi.

Käynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta
tästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.

Voinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon,
ajattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin.
Juuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.

— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.

— Keskellä limaa, minä sanoin.

— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja
nauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia
kiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on
pahempi.

Samalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka
asetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata
minua pois.

Miltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan
sellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan
savessa.

Täti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi
eikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.

— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut,
vastasin minä.

— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie
oli kielletty.

— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin
hullusti, sanoin.

— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli
ystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.

Niinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.

— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.

— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?

— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa
kuin meillä kahdella?

— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme
ja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita
varten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa
tervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos
tämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme
vähän ruokaa, Rufa.

— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?

— Ei, nyt ajattelen tarjota sinulle hääruokaa. Tuleppas mukaani, niin
koetamme onneamme tässä pylväässä.

Ja niinpä kiipesimme taas useitten kapeitten lippujen ohitse. Tulimme
pian erääseen kohtaan, jossa oli kaksi tietä, mutta täti Formica kulki
suoraan leveämpää tietä myöten ja tuli eräälle talolle, jossa oli
korkea seiväs katolla.

— Tämä tässä on vaan raunio, hän sanoi, kulkien ohi komean talon luo,
jonka seinät loistivat vaaleankeltasina ja punasina.

— Mutta tässä ei ole ovea, sanoin minä.

— Kyllä on, mutta se on suljettu.

— Koputamme, sanoin minä.

— Koeta, täti Formica sanoi.

Astuin ovelle, joka oli vahvasti kiinni teljetty, koputin ja huusin:

— Olkaa hyvä ja päästäkää sisään!

— Astu sisään, jos voit, astu sisään, jos voit, kuului vastaus talosta.

— En saa ovea auki, huusin minä.

— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.

— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin
alakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.

Mutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:

— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.

— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän
pureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota
pikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.

— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.

Ja tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta
talosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin
jonkun huutavan:

— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka
pysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he
puhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.

Käveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi:

— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin.

— Nytkö jo, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, näetkö Rufa, meidän täytyy olla prinsessoja vastassa,
jos he ehkä jo tänään tulisivat kotiin.

— No mutta prinssit sitte?

— Niin, tiedätkö, he eivät koskaan enää tule meille takasin eikä kukaan
heitä tahdokaan.

— Mutta kuinka heidän sitte käy?

— Niin kyllä heidän käy hullusti, täti Formica sanoi ja pudisti
päätään. — Mutta tiedätkö, hän sanoi — kaikki prinsessatkaan eivät
löydä kotiin.

— Käykö heidänkin hullusti, minä kysyin.

— Ei, ainakaan ei kaikkien. Muistathan että he olivat paljo viisaammat
kuin prinssit. He alkavat omaa talouttaan pienessä maakolossa, ja sinne
he munivat munansa ja hoitavat niitä ja lapsiaan, kunnes nämä voivat
itse alkaa työtä tehdä, vetää hirsiä ja rakentaa kekoa. Ja niin syntyy
uusi muurahaispesä.

— Vai niin, sanoin minä — mutta prinssejä minun käy sääli.

— Eipä aivan syyttä, sanoi täti Formica. — Mutta katso, katso, tuossa
— tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen
kotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin
innoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat.
Hän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja
yksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi
monet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli
tapana.

— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä.
— Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään,
kumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.

— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.

— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt,
kuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.

— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja
heilutin suurihmojani.

Puhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren
kera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta
tervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä
jotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään,
mutta huokasi niin syvään.

— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä
kirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet
— hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä
jaloillani.

— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti
taukosin lyömästä ja poistuin.

— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli
minua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että
prinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin.
Kerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa,
muurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole
parempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?

— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin
pahoja noille kuningaslapsi raukoille.

— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten
lentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi
olemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä
parhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka
ei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa
taloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja
väänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan.
Siivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän
sanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä
poikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me
muurahaiset emme saa hemmotella.

— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta
siivethän olivat parasta, mitä heillä oli.

— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta
parhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat
kantaa kuningattaren kekoon.

Ja niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.

       *       *       *       *       *

Kesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut
häälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin.
Mutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki,
aivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka
kyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä
kaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina
ja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja
sinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin
taas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.

Eräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas,
kun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin
että ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky.
Minulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne —
kiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin
äkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:

— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja
ryömikää, lentäkää ja ryömikää!

Pysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli
ollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni,
näin jotain outoa metsässä puitten välissä.

— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni
paremmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki
minun iloseksi.

Aurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko,
jota aina olin rakastanut.

Mutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:

— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!

— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa
pelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti
Formicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin
alas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo
pitkän matkan päästä:

— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan,
huusin hänelle:

— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:

— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?

— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.

— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!

— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?

— Ylös taivasta kohti, puunlatvojen taakse, jossa aurinko tavallisesti
on.

Ja katsellessani ylöspäin, näin auringon, joka juuri kurkisti vaippansa
takaa.

— No, mitä nyt luulet, täti Formica sanoi ja nauroi katsahtaen minuun.

— En tiedä, mutta yksi aurinko on metsässä, senhän näin. Ja muut ovat
myös nähneet, koska he huusivat ilmassa:

— Pelastakaa itsenne, pikku olennot, pelastakaa itsenne!

— Kuka huusi sillä tavoin, kysyi täti Formica ja lakkasi heti
nauramasta. — Tunsitko niitä?

— En, sanoin minä — äänet olivat vieraat.

— Nyt olemme hädässä ja koko metsäkin on vaarassa, täti Formica sanoi.
— Meidän pitää heti ilmottaa kekoon.

Ja täti Formica juoksi kekoon huutaen alinomaa:

— Metsä on vaarassa, metsä on vaarassa.

— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.

— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa
pelastumaan.

— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti
vietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse
siellä.

Alkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset
olivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:

— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.

— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.

Niinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme
molemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun
ensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului
hirveä huuto ja pauhina.

— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?

— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa
kauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä,
ihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta
enemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt,
Rufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi
maahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja
sitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä
ja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja
horjuivat ja kaatuivat.

— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole
ennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?

— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne
ovat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.

— Mutta minkävuoksi?

— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää
ihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan
puolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan
nälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse
mihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu
maahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti
Formica huusi ja oli aivan suunniltaan.

Hän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin.
Niinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui
todellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan
ohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi
niin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat
juosta meihin päin.

— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme,
sanoi täti Formica.

Ja me juoksimme.

— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.

— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät
myös, ellemme kiiruhda.

Juostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat
huokasivat ja ruikuttivat:

— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?

Toiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:

— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!

Kaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä
toiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne
räpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja
kuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä,
huumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta
kukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi
pieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.

— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä
jaksa enää.

— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka
kerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:

— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.

— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.

— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. —
Tuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan
kerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään
maan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.

Niinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata
päästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni
yhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita
poikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat
pelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin
tunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja
raju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin
enkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka
nuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka
oli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.

— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.

— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen
pienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.

— Ja ihmiset ja kaikki muut?

— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas
esille, kun aurinko alkaa paistaa.

— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja
meidät.

— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.

— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.

— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin
pieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria
meitä ymmärtääkseen.

— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti,
puhuessaan minulle.

— No, mitä sitte?

— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä
tarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan
niin?

— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi
hieromistaan.

— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin
juoksimme molemmat kekoon.

       *       *       *       *       *

— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän
aikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme
metsästämään.

— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.

— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi.
— Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia
ja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole
kylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän
täytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on
riistaa kaikenlasta.

— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona,
sanoin kauhistuneena.

— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta
toisinaan unohdamme sen.

— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän
aikaa käveltyämme.

— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin
me. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea
ja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on
muurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte
ruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja
mukavasti käy hervottomaksi.

— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.

— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole
pelkuri.

— Ei, ei olekaan, sanoin minä.

— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi
samassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui
kuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica
pysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki
se äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri
tahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica
oli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas.
Vähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:

— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.

— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.

— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti
korkealle ilmaan ja minä selässä.

— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista
sinullekin?

— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän
tämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki
metsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen
kanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että
olin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta
viime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että
se huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta
tiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään
seikkailuille. Haluatko?

— Kyllä mielelläni, täti Formica.

       *       *       *       *       *

Jätimme saaliimme kekoon ja palasimme uudelleen metsään.

— Tällaiset retkeilyt ovat minusta hauskemmat kuin metsästys, sanoin
minä.

— Kyllä, kyllä, mutta metsästyskin on hyvä, sanoi täti Formica — ja kun
nyt kerran olemme ulkona niin voimme katsoa miten muut pienet olennot
metsästävät ja puolustavat itseään metsästäjiä vastaan.

Vaelsimme kauas metsään, missä en koskaan ennen ollut käynyt.

— Mitä nämä pienet olennot ovat, jotka seisovat niin kylki kyljessä
toistensa vieressä ikäänkuin olisivat peloissaan, kysyin minä
kävellessämme yli tiheän viheriän peitteen.

— Kysy niiltä, sanoi täti Formica.

— Kuulkaa, huusin — ketä te olette ja mitä te osaatte?

— Meitä on niin monta, niin monta, humisi tuhansista hienoista varsista
vastaukseksi.

— Sen kyllä näen, mutta mikä on nimenne?

— Sammal, sammal, sammal, he vastasivat ja samassa lensi pieniä
keltasia tuppia korkealle ilmaan.

— Mitä nuo sitten ovat?

— Lakkeja, lakkeja, lakkeja, vastasivat he ja sitte he kaikki mutisivat
jotain miten tyhmää oli pitää lakki päässä niin myöhään kesällä ja että
muutamat vitkastelevat niin etteivät koskaan tule ajoissa valmiiksi.

— Mitä ne tarkettavat, kysyin täti Formicalta.

— Enpä tiedä, hän sanoi — mutta ehkä heistä on epäkohteliasta pitää
lakki päässä kun kesä on kauneimmillaan.

— No, teettekö mitään hyötyä, pienet sammaleet, kysyin edelleen.

Silloin humisi vastaan niin paljo sanoja yht'aikaa, että täti Formica
aivan säikähti ja nykäsi minua ja kuiskasi:

— Joudu, mennään pois!

Mutta silloin humina vaan yltyi:

— Pysähdy ja kuule, pysähdy ja kuule!

— No mitä saamme kuulla?

— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.

— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa.
Monta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin
minä.

— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki
kuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.

— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — _me_ kumminkin
teemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te
tekisitte?

— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme
lihaviksi ja pulleiksi.

— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti
Formica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.

— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti
hirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta
kuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät
meitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa
tarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme
säästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää
ymmärrä.

Ja kaikki he taas kohottivat äänensä.

— Meitä on niin monta, niin monta!

Heidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän
olimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi
oikeassa.

Vähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä
paikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin
edelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan
hiljaa täti Formicalle:

— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on
hyvin kosteata.

Mutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:

— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi
tässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!

Emme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.

— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet
jotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella
jotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.

— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja
istumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.

— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.

— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!

— Miksi sinua sanotaan?

— Kihokki minä olen, pikku Rufa.

— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.

— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.

— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta,
Kihokki.

— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka
helmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!

— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.

— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,

— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.

— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla
se ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.

— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku,
Kihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle
hyvästä sydämestä tarjotaan.

— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle
tarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota
myöhemmin saisin katua.

Silloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:

— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi,
niin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.

— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.

— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.

Tuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin
ennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.

Mutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin
minulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa,
joka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut.
Eikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia
raatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki
samoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli
satimessa.

— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.

Mutta se ei vastannut mitään.

— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.

— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja
heikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin
ymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti.
Muutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se
on kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo
pois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille,
ja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska
metsästystapa, Kihokki myhäili.

— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai
sinun.

— Vai omasi, Kihokki sanoi.

— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti
Formican puoleen.

— Kuljemmeko edelleen nyt?

— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.

— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.

— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.

Nyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican
kiitäessä edellä.

— Rufa, täti Formica huusi, vähän aikaa astuttuamme — joudu tänne,
niin näytän sinulle sopivan kokoisen saaliin, jolla voit alottaa
metsästyskokeesi.

Ja täti Formica kiipesi puuhun, minä perästä.

— Ruvetaanko nyt taas metsästämään, kysyin nyreissäni — etpähän silloin
ennätä näyttää minulle kaikkea mitä lupasit, sillä meidän kai täytyy
hinata saalis heti kekoon.

No, no, rauhotu, Rufa, emme ole vielä nähneet onnistuuko jahtisi. Tule
tänne ja katso. Katsoppas, tuolla viheriällä seipäällä on perhostoukka.
Tartu kiinni, jos voit.

— Ettäkö en voi, sanoin minä — saatpa nähdä.

Samassa, kiidin toukan luo ja olin puremaisillani, kun se hävisi
jäljettömiin. Hädin tuskin pysyin seipäässä kiini, sillä olin rynnännyt
sellaisella vauhdilla, että olin putoamaisillani maahan.

— Joko rupeemme kuljettamaan kotiin otusta, täti Formica kysyi, vähän
aikaa odotettuaan. Olin hyvin nolona ja saavuin hitaasti hänen luokseen.

— Se on poissa, sanoin.

— Vai niin, vai niin, täti Formica sanoi.

Mutta onhan niitä muitakin, joita voi koettaa. — Katsos tuonne.

Yritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se
samalla katosi:

— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.

Hän nauroi ja sanoi:

— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat
jotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.

— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja
kauniisti laskeuvan alas ilmassa.

— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin
sinä ja minä.

— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se
kehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä
lähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se
kerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat
lapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?

— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se
keijuu ja kiikkuu.

— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua
varsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.

— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos
tänne, täti Formica, tästä minä hyppään.

Ja samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. —
Rufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.

Ennenkuin saavuin maahan, kohtasin jotakin, johon paikalla tartuin
kiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta.
Se ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani
ympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty
kehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä,
mutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani
täti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä
perhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä
se oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen
vaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan
happoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin
repimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut
niinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa
sitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri
myös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut
päästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo
varmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa
työskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa
kudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti
Formican, joka oli hyvin levoton.

— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.

— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi
minua.

— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean
kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on
myrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun,
niin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli
ristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin
ajattelemattomasti.

— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa
puhumatta.

— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti
Formica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla,
jotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.

— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?

— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee.
Mutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen
Rufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.

— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun
huomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —

— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli
minua suurihmoillaan.

— Minne nyt menemme, minä kysyin.

— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja
lypsäneet lehmiä.

Juoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput
liehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:

— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?

— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —

— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?

Koetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en
erottanut.

— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli
suurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.

— Oksa se on.

— Oletko varma, Rufa?

— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan
oksa.

— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein
sanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja
hiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.

Kauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät
oksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan,
oksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin
kovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani
siinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi —
metsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa
antaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä.
Kaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä
se osasi eikä niinkään huonosti.

— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.

Vaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme,
nytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme
tehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.

— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.

Täti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti
suurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.

— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte —
mutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.

— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä
tietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.

— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme
olleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä
oikein perinpohjin.

Ja niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.

— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme,
ennenkuin teimme kuperkeikan?

— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin,
mitä me katselimme?

— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme
maahan?

— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.

— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.

— Et kai tarkota? —

— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä
Koivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös
lähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun
me olimme istuneet.

Ja täti Formica purskahti taas nauruun.

— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan
väsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.

       *       *       *       *       *

Monta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti
Formica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.

— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä
tänä kesänä.

— Mitä sota on, kysyin minä.

— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.

— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.

— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.

— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?

— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo
täytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.

— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.

— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme
näinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja
tappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.

— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.

— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata,
täti Formica vastasi.

Ja pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota
toden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä
vastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme,
lapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi
lähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen.
En tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata
vaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä
ehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat
meille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme
kiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että
niitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme
kuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä,
pienissä maakoloissa.

— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin
ryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.

— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä
lopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.

— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin
punasta, punasta —.

— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt
meidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.

— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti
Formica kerran kauan sodan jälkeen.

— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?

— No, mitä haluaisit, minä kysyin.

— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita
olentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo,
Rufa.

— Kyllä, minä sanoin.

— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica
lisäsi ikäänkuin itsekseen.

Olimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en
ollut ennen milloinkaan nähnyt.

— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.

— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan
puolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka
kanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.

Niinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme
taloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne
näyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle
kiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko
kaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän
hedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.

— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin
kohteliaasti.

— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.

— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.

— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat
pitkät heteet.

— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun
tulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.

— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.

— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta
tuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine
aarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään
tullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin
meillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla?
Tiedätkö?

— En, sanoin minä.

— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja
jotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.

— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä
ajatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.

— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole
ajatelleet.

— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat
evästä mukaansa.

— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi,
kuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade
hiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja
houkuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja
nyökkäsi ilosesti.

— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.

— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää
lähteä, meillä on kiire.

— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja
nyökkäsivät meille.

— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että
nuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.

— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko
perheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta
välitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä
mukaan.

Juoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:

— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.

Hiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli
osottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.

— Mitä se tekee, kuiskasin.

— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica
takasin.

— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen
kaikkiin noihin lankoihin?

— Lapsensa, arvaan minä.

— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja
pehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.

— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.

— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.

— Puhuttelemmeko sitä?

— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se
on kätkemässä munansa.

Ja niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme
siellä vähäsen sanoin täti Formicalle:

— Eihän täällä ole kukkahuoneita eikä ketään neiti Emiä, jonka kanssa
sopisi jutella.

— Ei ole, täti Formica sanoi — mutta voithan kerrankin jutella
vanhempienkin kanssa.

— Kyllä, kyllä, jos ne vaan minusta välittävät, mutta useat ovat
lentäneet pois kun olen tullut heidän luokseen. Mutta koetanpa
uudelleen, sanoin ja astuin erään suuren, vihreänkellertävän lehden luo.

— Hyvää päivää, sanoin.

Vastaukseksi vaan kahisi ja rapisi.

— Kesä on kohta lopussa nyt, sanoin.

— Niin on, niin on, huokasi lehti.

Minua säälitti tuo vanha lehti enkä tiennyt mitä sanoisin.

— Miksi jätätte oksanne, sanoin vihdoin.

— Olemme lopettaneet työmme ja olemme vanhat ja väsyneet, vastasivat
lehdet.

— Senkö vuoksi huokaat ja olet pahoillasi, kuiskasin minä.

— En ole pahoillani, pikku Rufa, olenpa vaan vanha ja kuiva ja
senvuoksi kuuluu helposti ikäänkuin huokaisin joka tuulenpuuskan takia.
Emme ole pahoillamme me vanhat, jos vaan ehdimme saada kaikki valmiiksi
ennen yön tuloa.

— Mikä silloin on oleva valmis?

— Ruoka niille nuorille, jotka heräävät ensi keväänä.

— Missä ne sitte ovat tuon pitkän yön aikana?

— Ne nukkuvat huoneissaan, jotka niille olemme rakentaneet, lehti
vastasi. — Näetkö, tuo pieni, ruskea pallo varteni tyvessä, on noiden
pikkuisten lämmin talvikehto. Sellaisia pieniä kehtoja on paljo tällä
oksalla, ja toiset ovat suuremmat ja pyöreämmät kuin toiset.

— Minkä vuoksi niin, kysyin uteliaana.

— Mieti vähäsen, Rufa, sanoi täti Formica, joka seisoi vieressäni —
mieti miten on omain lastemme laita.

— Toukkalapsienko, kummastelin minä.

— Niin, toukkalapsien, kun ne ovat nukkuneet.

— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on
isommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka
asuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.

— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit,
vastasi lehti.

— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?

— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta
ja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin
me viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka
nukkuvat minun kehdossani.

— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.

— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin
pienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta
keväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä,
vaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen
niitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä
hienoimpina valkosina silkkitupsuina.

— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin
kylmää?

— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin
paistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:

— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo
aikoja sitte kevät.

Ne ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja
ahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen
pienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.

Ja kaikki ne ojentelevat itseään ja kaikki ne tirkistävät ulos. Ja
sittenpä seinä halkeaa ja siinä ne ovat.

— Näetkös mitään kevättä?

— En, mutta näetkös sinä, ne kysyvät toisiltaan.

— Liian aikaiseen olemme tulleet, sanoo vihdoin joku. — Tämä on vielä
Valkonen talvi.

— Hyvä on että meillä on pehmeä silkkiturkkimme, toinen sanoo.

— Pysykäämme lähellä toisiamme, niin käy kyllä hyvin, kolmas sanoo.

Ja sillä tavoin ne pysyvät likekkäin toinen toisensa vieressä
Valkosissa talviturkeissaan ja odottavat kevättä. En ole koskaan niitä
nähnyt, mutta mikäli olen kuullut täytyy niiden olla kauneinta ja
pehmeintä kaikesta kauniista ja pehmeästä. Samassa silkkitupsussa asuu
joko vaan pieniä emiä tai vaan heteitä. Meidän puumme on neitipuu.

Samassa tuli tuulenpuuska ja repi vanhaa lehteä, niin että luulin sen
irtaantuvan. Mutta se pysyi.

— Vielä en ole valmis, se sanoi kun oli rauhottunut. — Vielä minulla on
vähäsen ruokanestettä, joka on lähetettävä silmuille — nuo pienet ovat
silmuja. Sitten repiköön minut tuuli.

— Mutta eikö siihen tule paha haava kun putoat pois.

— Ei, se sanoi ja hymähti vähäsen — etkö luule, ettemme ole sitäkin
ajatelleet? Silloinhan tuo kallis elämän-neste juoksisi pois. Ei,
ennenkuin minä olen valmis putoamaan, on meidän rakennettava seinä
rungon ja minun väliin. Pian se on valmis ja silloin minä putoan maahan
ja pieni arpi on ainoa, joka osottaa entisen paikkani.

       *       *       *       *       *

Maahan kaikki näkyvät tahtovan, sanoin kävellessämme puulta kotiin.
— Siinä ne haluavat nukkua ja siinä ne haluavat kuihtua. Onpa oleva
oikein sulosta ryömiä siihen ja nukkua koko pitkän yön.

— Niin minunkin mielestäni, täti Formica sanoi.

— Mutta kuuletko, sanoin — hyvin mielelläni tahtoisin olla valveilla
kun kevät tulee, tuo, josta kaikki puhuvat.

Täti Formica nauroi.

Silkkitupsu, hän sanoi — missä on turkkisi?

Nauroin hiukan hämilläni.

— Älä ole levoton, Rufa kulta, kyllä heräämme keväällä, hän sitten
sanoi ja nyökkäsi. — Mutta sano, Rufa, mitä pidät ensimäisestä
kesästäsi?

— Täti Formica, täti Formica, minä sanoin ja silittelin häntä
suurihmoillani — olen niin ilonen pitkästä, ihanasta kesäpäivästäni.









*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.