Kapinallinen Lo Ta : Koomillinen kiinalainen seikkailuromaani

By Nai Ngan Shi

The Project Gutenberg eBook of Kapinallinen Lo Ta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kapinallinen Lo Ta
        Koomillinen kiinalainen seikkailuromaani


Author: Nai Ngan Shi

Translator: Reino Silvanto

Release date: November 8, 2023 [eBook #72068]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1912

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPINALLINEN LO TA ***




KAPINALLINEN LO TA

Koomillinen kiinalainen seikkailuromaani


Kirj.

SHI NAI NGAN


Suomentanut

Reino Silvanto





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

Shi Nai Ngan.
Wei Tshou'ssa.
Lo Ta rupee munkiksi.
Lo Ta rikkoo munkkivalansa.
Lo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.
Lo Ta opettaa omalla tavallaan.
Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksis.
Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.
Loppusananen: Lo Tan myöhemmistä vaiheista.




Shi Nai Ngan


Shi Nai Ngan on kiinalainen kirjailija, joka on kirjottanut laajan,
70-lukuisen, koko joukon toista sataa eri juonta käsittävän
humoristisen romaanin nimeltä »Tarinoita virran varrelta». Niissä
tekijä kuvaa aikansa rauhatonta elämää kotimaassaan 12:nnen vuosisadan
tienoilla (meidän ajanlaskumme mukaan), jolloin Kiina kulki perikatoaan
kohti joutuen sittemmin mongolien vallan alle. Joskin seikkailujen
paljous tekee teoksen rakenteen hajanaiseksi, pitää esitys käänteineen
ja hullunkurisuuksineen lukijan vireillä antaen samalla jotakuinkin
selvän kuvan silloisten kiinalaisten tavoista ja luonteista. Tämä
ensimäinen ja paras koomillinen kiinalainen romaani on kotimaassaan
tullut mielikirjaksi.

Tähän mukaillen suomennettu osa ulottuu romaanin toisen luvun
keskivaiheilta kuudennen keskivaiheille käsittäen kohtia parista
seuraavastakin, mikäli ne koskevat kertomuksen päähenkilöä. — Tekijästä
itsestään ei jälkimaailma tunne muuta kuin nimen.




Wei Tshou'ssa.


[Keisari Hui Tsung'in hallitessa (1101—25 j.Kr.) oli Kiinan väestö
pakotettu väkivallalla puolustautumaan hallituksen väkivaltaisuuksilta
ja sen lahjottujen virkamiesten vääryyksiltä. Näin ollen johtui kansa
pitämään ruumiillista voimaa ja hurjaa rohkeutta usein suuremmassa
arvossa kuin henkistä etevyyttä. Hallitukseen tyytymätöntä kapinoivaa
väestöä kokoontui useihin paikkoihin, m.m. juuri Wei Tshou'n kaupunkiin
luoteis-Kiinassa,]

Eräänä päivänä — se tapahtui keisari Hui Tsung'in aikana — saapui
muuan pakolainen Wei Tshou'n kaupunkiin etsimään vanhaa tuttavaansa,
jolta useita vuosia sitten oli saanut monta hyvää neuvoa nuijan
käyttämisessä. Hän poikkesi ohi mennessään teetarjoiluun virkistääkseen
itseään ja kysyäkseen samalla tuota tuttavaansa. Palvelija pyysi häntä
kääntymään erään pitkän ja rotevan miehen puoleen, joka samassa astui
sisään.

Tulijan ryhti oli sotilaallinen, ja hänen yllään oli niinestä punottu
hattu, tummanvihreä sotilasnuttu ja keltaiset jalkineet. Nenä oli
suora, poimut suupielissä muodostivat nelikulmion ja kankea, pikimusta
parta lisäsi hänen sotaista olemustaan. Olipa hän lähes kahdeksan
jalkaa pitkä ja muuten hänen vartalonsa oli sopusuhtainen pituuteen.

Kun tämä teräksinen mies oli astunut teetarjoiluun, lisäsi palvelija
kysyvälle:

— Jos te etsitte miekka- ja nuijamestari Wang Tsun'ia, on paras kysyä
tuolta sotapäälliköltä. Hän tietää varmaan.

Shi Tsun — se oli Wang Tsunia etsivän nimi — hypähti seisomaan, kumarsi
sotapäällikölle ja kysyi:

— Suokaa anteeksi, etteköhän joisi teetä kanssani?

Sotapäällikkö silmäili Shi Tsunia, joka oli melkein yhtä suuri ja
voimakas kuin hänkin, astui sitten lähemmäksi ja kumarsi vastaukseksi.
He istuutuivat ja Shi Tsun jatkoi:

— Teidän nöyrä palvelijanne rohkenee kysyä teidän suku- ja
ristimänimeänne.

Tähän toinen vastasi:

— Minä olen kapteeni kaupunginpäällikön vartioväessä, sukunimeni on Lo
ja ristimänimeni Ta. Entä teidän nimenne, hyvä ystäväni?

— Minä olen syntynyt Hwa Jin Hienossa, — vastasi toinen, — ja
nimeltäni Shi Tsun. Tiedättekö ehkä sattumalta, asuuko eräs entinen
opettajani nimeltä Wang Tsun nykyään täällä? Hän oli aikanaan paras
nuijataistelija itäisessä pääkaupungissa Hai Fungissa.

— Hyvä veli, — vastasi Lo Ta, — ettekö te ole juuri se mies, jota
kutsutaan nimeltä »yhdeksänjuovainen lohikäärme Shi»?

Shi Tsun kumarsi ja virkkoi:

— Teidän nöyrin palvelijanne, minua kutsutaan sillä nimellä.

Kapteeni Lo vastasi iloisesti kumarrukseen ja lisäsi koiruuttaan:

— Teidän muotonne vaikuttaa paremmin kuin nimenne! Minua ilahuttaa
suuresti saada tavata teidät. Te etsitte siis muuatta Wangia?
Tarkotatteko sitä, joka oli tekemisissä kenraali Ko'n kanssa?

— Sama mies.

— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan hänestä, veli hyvä, — puheli
Lo Ta, — mutta hän ei asu nykyään täällä. Hän on, mikäli muistan,
enimmäkseen ollut meidän entisen kaupunginpäällikkömme seurassa Jen
Ngan Fu'ssa. Te olette siis se kuuluisa mestari Shi, jota niin usein
olen kuullut ylistettävän! Lähtekäähän kanssani muualle maistamaan
jalompaa juomaa!

Niin vei Lo Ta hänet teetarjoilusta, kääntyen vielä lähtiessään ympäri
sanoen: »Kyllä minä maksan toiste kaikki», mihin palvelija vastasi:
»Hyvä on, herra kapteeni.»

He olivat ennättäneet tuskin sadan askeleen päähän lähtöpaikasta, kun
huomasivat väkijoukon tungeskelevan kadulla jonkun huvittavan esineen
tai näytelmän ympärillä. Shi Tsun arveli:

— Emmekö katso ohi mennessämme, mitä siellä on?

Kun he olivat tunkeutuneet väkijoukon läpi, he näkivät miehen seisovan
sen keskellä nuija kädessä ja hänen edessään maahan levitettynä
kaikellaisia lääkepulloja nimikirjoituksineen.

Se oli vanha nuijataistelija ja puoskari nimeltä Li Tshung, jolta
Shi Tsun oli saanut alkuopetuksensa. Hänen »taiteilijanimensä» oli
»Tiikerinsurma».

Shi Tsun astui lähemmäksi, tervehti ja sanoi:

— Opettajani, enpä ole nähnyt teitä pitkään aikaan.

— Kuinka te olette tänne joutunut? — kysyi Li Tshung.

Mutta Lo Ta keskeytti heidän keskustelunsa sanoen Shi Tsunille:

— Koska tämä herra on teidän entinen opettajanne, niin tulkoon mukaan,
silloinhan saamme kolmen kesken tyhjentää lasit.

Li Tshung vastasi: — Ensin minun täytyy myydä rohdot, mutta sitten
lähden mielelläni seuraanne, herra kapteeni.

Mutta Lo Ta selitti: — Piru teitä odottakoon! Jos tahdotte tehdä
seuraa, niin lähtekää heti!

Li Tshung epäsi yhä: — Tässä on minun jokapäiväinen leipäni
kysymyksessä, ja sen tähden olen pakotettu viipymään. Mutta olkaa
hyvä ja menkää edellä, minä tulen varmasti jälessä niin pian kuin
mahdollista.

Mutta Lo Ta, jota viivytys suututti, jakeli töllistävälle väkijoukolle
iskuja ja puusteja huutaen.

— Menkää hiiteen siitä!...

Ihmiset pakenivat joka suunnalle, eivätkä ajatelleetkaan enää ostaa
rohtoja. Tämä ei tietenkään ollut Li Tshungin mieleen, mutta hän ei
kuitenkaan uskaltanut ilmaista mielipahaansa, vaan virkkoi hymyillen:

— Te näytte olevan kiivas herra!

Sen sanottuaan hän kokosi tavaransa ja he lähtivät kolmisin liikkeelle.
Muutaman kadunkulmauksen kierrettyään he saapuivat kaupungin sillan
alla sijaitsevaan juomalaan, jonka edustalla oli merkkinä pitkä masto
lippuineen.

He laskeutuivat alas portaita pitkin, etsivät rauhaisan huoneen ja
istuutuivat. Kapteeni asettui pöydän ylipäähän, Li Tshung vastapäätä
häntä ja Shi Tsun toiselle sivustalle. Juomalan palvelija tervehti
kapteenia kuin vanhaa vierasta ainakin ja lisäsi:

— Paljonko rommia käskette, herra kapteeni?

— Aluksi puoli mittaa, — vastasi tämä. — Mutta me tahtoisimme myös
syödä vähäsen.

— Mitä syötävää käskette tuomaan, herra kapteeni?

— Älkää nyt siinä iankaikkisesti kysykö, — huusi Lo Ta, — vaan tuokaa,
mitä on valmista. Nuo kapakan palvelijat eivät tosiaan osaa hetkeäkään
kuonoansa kiinni pitää!

Palvelija katosi nopeasti ja toi tuossa tuokiossa lämmintä rommia. Yhtä
pian tuli lihaa ynnä muuta haukattavaa.

He kävivät halukkaasti käsiksi ateriaan ja juttelivat sitten lasin
ääressä kaikellaisista ammattiasioista, nyrkkeilystä, ruumiinvoimista,
miekkailuviekkaudesta ynnä muusta sellaisesta. He olivat jo sekä
keskustelusta että juomasta lämmenneet aika lailla, kun yhtäkkiä
kuulivat viereisestä huoneesta parkua. Lo Ta hypähti ylös ja iski
suurella nyrkillään niin lujasti pöytään, että lautaset ja lasit
lattialle lensivät ja siellä ympäri kiiriskelivät.

Kun palvelija kuuli tämän rytäkän, hän syöksyi sisään, ja huomattuaan
Lo Tan suuttumuksen pani käsivartensa ristiin kysyen nöyrästi:

— Teidän armonne, mitä suvaitsette käskeä? Sana vain ja tahtonne on
täyttyvä.

— Vai mitäkö tahdon? — huusi Lo Ta. — Mitä se sellainen on, että sinä
tuot viereiseen huoneeseen liikuttajia ja siten meitä häiritset?

— Pyydän tuhannesti anteeksi, armolliset herrat, — vastasi palvelija.
— Kuinka minä uskaltaisin tuoda ketään teitä häiritsemään? Siellä on
eräs vanha ukko tyttärensä kanssa, jotka maksusta laulavat ihmisille.
He eivät varmaankaan tienneet, että armolliset herrat ovat täällä, ja
itkevät onnettomuutta, joka heitä on kohdannut.

— Tämä herättää uteliaisuuteni, — sanoi kapteeni. — Mene tuomaan heidät
tänne.

Palvelija riensi ulos ja palasi kohta kaksi poloista mukanaan.
Tyttö, joka ensimmäisenä astui sisään, näytti olevan lähes
kaksikymmentävuotias, ukko, jolla oli nuoraan punottuja puisia
kalistimia kädessä, noin viiden- kuudenkymmenen ikäinen. Tyttö ei ollut
kaunis, mutta hänen kasvojensa piirteissä oli jotakin viehättävää,
etenkin nyt, kun hän kyyneleitään kuivaten astui lähemmäksi ja tervehti
seuraavilla sanoilla:

— Minä toivotan teille kaikille kolmelle oikein paljon onnea!

Ukko tervehti samaan tapaan.

Silloin kysyi Lo Ta:

— Mistä te tulette ja mitä itkette?

— Hyvä herra, — vastasi tyttö, — sitä ette saata arvatakaan. Olkaa hyvä
ja kuunnelkaa, mitä kerron. Olen syntynyt Hai Fung’issa. Vanhempieni
kanssa tulin tänne tervehtimään muutamia sukulaisia, mutta nämä ovatkin
muuttaneet Nan King’iin. Majapaikassa äitini sairastui ja kuoli. Eipä
ollut meillä, isällä ja minulla, muuta neuvoa kuin etsiä elatuksemme
täältä. Mutta silloin eräs rikas mies nimeltä Tshing, joka on pitänyt
minua hiukan silmällä, lähetti naittajan kysymään minulta, enkö
tahtoisi suostua hänen toiseksi vaimokseen. [Kiinalaisella miehellä on
oikeus pitää useampia vaimoja, joista ensimäinen on kuitenkin hänen
varsinainen puolisonsa, toiset sivuvaimoja, jotka tavallisesti ovat
palvelijan asemassa. Avioliitot solmitaan naittajan välityksellä.]
Tehtiin kolmentuhannen kashi-rihman (n. 1575 Smk:an) suuruinen sopimus.
[Sulhanen suorittaa apelle morsiamesta määrätyn summan, jonka hän saa
takaisin, kun lähettää vaimon pois tämän entiseen kotiin. — Kash on
pienin Kiinan kuparirahoista (noin 1/5 penniä), jossa on reikä rihmaan
ripustamista varten.] Mutta rahoja ei koskaan maksettu, vaikka minä
olin muuttanut miehen luo. Ei ollut vielä kolmea kuukautta umpeen
kulunut, kun hänen ensimäinen vaimonsa, joka on kauhea ihminen, ajoi
minut talosta. Vaatipa Tshing isältäni tuon sopimuksessa määrätyn
rahasumman takaisin. Mutta isäni oli voimaton ja kykenemätön käymään
oikeutta niin rahakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Täytyi
siis keksiä ja koettaa keinoa koota rahoja, niin vaikeata kuin se
olikin. Kaikeksi onneksi olin isältäni oppinut lauluja ja ajattelimme
suurimmassa hädässä laulaa sen majatalon vieraille, jonne olimme
joutuneet, siten ansaitaksemme. Mutta majatalon isäntä alkoi kiskoa
meiltä yhä suurempaa vuokraa, niin että meille lopulta jäi rahaa
tuskin jokapäiväiseen leipään. Mutta nyt viime päivinä on ollut niin
vähän vieraita, että pelkäämme isännän tekevän meille pahaa, kun
emme voi maksaa hänelle vuokraa. Isäni ja minä ajattelimme juuri
epätoivoista tilaamme, ja kun meillä ei ole täällä ainoaakaan tuttavaa,
jonka puoleen voisimme apua pyytäen kääntyä, niin en voinut olla
itkemättä. Minä en tiennyt, hyvä herra, että häiritsin teitä, ja pyydän
nöyrimmästi anteeksi.

Lo Ta ajatteli hetken ja kysyi:

— Mikä on nimenne ja missä majapaikassa asutte? Kuka on tuo Tshing ja
missä hän asuu?

Tytön isä vastasi:

— Sukunimeni on Kin ja koska olin toinen järjestyksessä sisaruksista,
sain ristimänimen Ji (= toinen). Tyttäreni nimi on Tsui Lien. Ja tuo
herra Tshing on lihakauppias, joka on ottanut arvonimen »läntisen
rajan suojelija». Mutta majatalo, jossa me asumme, sijaitsee lähellä
kaupungin itäistä porttia.

— Piru vieköön, — huudahti Lo Ta, — arvasinhan minä, että tuo
Tshing on juuri se sikakauppias! Sama mies avasi meidän nuoren
kaupunginpäällikkömme suojeluksella kauppansa ja tällä lailla hän nyt
kiusaa ihmisiä!

Sitten hän kääntyi naapuriensa puoleen sanoen:

— Jääkää te molemmat toistaiseksi tänne. Minä menen vähäksi aikaa pois
kurittaakseni sitä lurjusta ja opettaakseni häntä olemaan ihmisiksi.

Mutta Shi ja Li pidättivät häntä selittäen:

— Hyvä ystävämme, rauhottukaa toki! Voittehan järjestää asian mielenne
mukaan hätäilemättäkin.

Vaikka olikin vaikeata, niin saivat he hänet kuitenkin jäämään. Sitten
kääntyi Lo Ta vanhuksen puoleen sanoen:

— Tulkaapas tänne, vanha poika, niin annan teille sen verran, että
pääsette huomenna lähtemään Hai Fung'iin takaisin. Mitä siitä arvelette?

Isä ja tytär selittivät, etteivät saattaneet toivoakaan mitään parempaa
kuin päästä kotiin jälleen, ja jos hän vain sen ilon heille suo, niin
tulevat he kunnioittamaan häntä toisena isänä. Mutta kuinka päästäisi
majatalon isäntä heitä lähtemään, kun Tshing on käskenyt häntä pitämään
heistä tarkkaa vaaria?

Mutta Lo Ta virkkoi:

— Kyllä minä pidän siitä huolen.

Sitten hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä viisi taelia [1 tael =
37,57 gr hopeata] hopeata (noin 7 1/2 Smk) ja pani ne pöydälle. Sen
tehtyään hän katsahti Shi Tsuniin ja virkkoi:

— Minulla ei satu olemaan enempää rahaa myötä. Jos teillä on hopeata,
niin lainatkaa minulle. Minä annan teille huomenna takaisin.

— Takaisinmaksusta ei puhettakaan, hyvä ystäväni, — vastasi Shi Tsun ja
pani rahapussistaan kymmenen taelia pöydälle.

Nyt Lo Ta kääntyi Li Tshungin puoleen:

— Kai tekin lainaatte minulle vähäsen?

Li Tshung kopeloi laskujaan ja pani vihdoin kaksi taelia pöydälle. Lo
Ta katseli niitä, mutta kun se oli hänen mielestään kovin vähän, niin
virkkoi:

— Te olette, Jumala paratkoon, köyhä kuin pakana.

Ja hän otti pöydältä viisitoista taelia ja ojensi ne Kin-vanhukselle
sanoen:

— Menkää nyt tyttärenne kanssa ja laittakaa itsenne matkakuntoon,
kunnes minä huomenna tulen noutamaan teitä.

Vanha Kin ja hänen tyttärensä kiittivät sydämellisesti häntä ja
lähtivät. Lo Ta antoi nuo kaksi taelia Li Tshungille takaisin ja he
maistelivat kolmisin vielä jonkun aikaa. Sitten he lähtivät nousemaan
portaita ylös. Mutta Lo Ta kääntyi mennessään ympäri ja sanoi
palvelijalle maksavansa huomenna.

Tämä vastasi:

— Te olette aina tervetullut, herra kapteeni. Jota useammin suotte
meille sen kunnian, sitä parempi.

Kun nuo kolme olivat tulleet kadulle, he erosivat. Shi ja Li
lähtivät majapaikkoihinsa ja Lo Ta kotiinsa, joka sijaitsi lähellä
kaupunginpäällikön asuntoa. Mutta hän kuului olleen syömättä
illallistaan ja menneen levolle mitä huonoimmalla tuulella, niin ettei
edes isännöitsijänsä uskaltanut kysyä syytä siihen peläten sillä vain
pahentavansa asiaa.

Mutta vanha Kin palasi majapaikkaansa taskussaan viisitoista taelia,
sillä välin kun tyttärensä meni kaupungin portille tilaamaan huomiseksi
ajurin. Yhdessä he sitten laittoivat tavaransa matkakuntoon, maksoivat
majatalon isännälle asunnon ja ruuan, niin että kaikki oli selvillä
seuraavaksi päiväksi.

Yö kului rauhallisesti, ja viidennen vartion aikana (k:lo 7—9 aamulla)
nousivat vanha Kin ja hänen tyttärensä levolta, tekivät tulen,
valmistivat aamiaisen, söivät sen ja tekivät sitten lähtöä. Juuri
silloin, päivän valjetessa, saapui kapteeni Lo Ta majataloon ja huusi
vartialle:

— Missä täällä isä Kin asuu?

Vartia ilmotti Kinille kapteeni Lon tahtovan tavata häntä.

Kun vanha Kin kuuli tämän, hän avasi oven ja pyysi:

— Herra kapteeni, olkaa hyvä ja käykää sisään hetkeksi istumaan.

Mutta Lo Ta selitti:

— Miksikä istumaan? Jos tahdotte lähteä matkalle, niin lähtekää! Mitä
te vielä odotatte?

Vanha Kin otti tavaransa ja tyttärensä, kiitti kapteenia ja kääntyi
lähtemään. Mutta majatalon vartia pidätti hänet sanoen:

— Isä Kin, mihin te nyt?

Silloin kysyi Lo Ta vartialta:

— Onko hän vielä velkaa taloon?

— Ei, vastasi palvelija, — hän maksoi kyllä eilen illalla, mitä oli
velkaa. Mutta hän ei ole vielä maksanut herra Tshingille takaisin
tyttärensä naimarahoja, joista meidän pitää vastata.

— Minä maksan itse lihakauppiaalle, — sanoi Lo Ta, — ja te annatte
tämän miehen nyt lähteä.

Mutta kun vartia yhä esteli, niin Lo Ta suuttui, kohotti raskaan
kätensä ja sivalsi palvelijaa korvalle niin tuimasti, että tämän
nenästä verta valahti, ja iski sitten vielä naamaan, että suusta lensi
kaksi hammasta. Vartia kaatui maahan, mutta pääsi kohta jaloilleen ja
pakeni taloon turvaa etsien. Talon isäntä näki kohtauksen, mutta ei
uskaltanut sekaantua asiaan.

Sillä välin riensi vanha Kin tyttärensä kanssa kaupungista. He löysivät
ajurin, jonka olivat edellisenä iltana tilanneet, ja läksivät sillä
matkaan.

Mutta Lo Ta harkitsi, että heidät voitaisiin vielä tavottaa ja
pidättää, ja sentähden hän kääntyi takaisin majataloon ja istui siellä
niin kauan, että tiesi vanhan Kinin ehtineen tarpeeksi etäälle. Sitten
hän nousi ja läksi lihakauppias Tshingin luo.

Tämä oli jo avannut puotinsa ja levittänyt runsaasti tavaroitaan
ostajain katseltaviksi. Hän oli itse läsnä, istui maksupöydän takana
oveen katsoen palvelijoittensa puuhatessa hänen ympärillään ja myödessä
ostajille sianlihaa.

Silloin astui Lo Ta ovelle ja huusi:

— Sikakauppias Tshing, hoi!

Kun Tshing huomasi, että tuo epäkohtelias kauppatuttava oli kapteeni
Lo Ta, hän riensi esiin pöytänsä takaa ja käski palvelijan tuoda
kapteenille tuolin pyydellen ja kumarrellen vähän väliä.

Lo Ta istuutui ja sanoi:

— Tuon kaupunginpäälliköltä tilauksen: kymmenen naulaa sianlihaa,
hienoksi hakattua ja ilman vähintäkään silavaa.

Lihakauppias käski palvelijansa mitä pikimmin etsiä parasta lihaa.

— En tahdo, — ärähti Lo Ta, — että palvelijat kajoovat lihaan. Hakatkaa
itse se hienoksi.

— Kuten käskette, — vastasi Tshing, — palvelijanne tottelee.

Näin sanoen hän astui liharuhmun luo, valitsi kymmenen naulaa puhdasta
sianlihaa, hienonsi sen ja pyöritteli palloiksi.

Sillä välin oli majatalon vartia sitonut vaatteen päänsä ympäri ja
rientänyt lihakauppias Tshingin luo ilmottamaan vanhan Kinin ja tämän
tyttären lähdöstä. Mutta kun hän näki Lo Tan istuvan Tshingin puodissa,
hän ei uskaltanut astua sisään, vaan asettui turvallisen matkan päähän
räystään alle, mistä teki huomioitaan.

Kokonaisen tunnin oli Tshing valmistanut lihapalloja, ja kun ne nyt
vihdoin olivat valmiit, hän kääri ne lotos-kukan lehteen ja virkkoi:

— Herra kapteeni, minä lähetän palvelijan tuomaan tämän kotiin.

— Miksi niin? — murahti Lo Ta. — Kyllä me vielä ehdimme!... Minä
tarvitsen vielä kymmenen naulaa hienoksi hakattua silavaa ilman
vähintäkään lihaa.

Lihakauppias rohkeni lausua arvelunsa, että liha oli luultavasti
piirakoita varten. — Mutta, — jatkoi hän, — mihin te tarvitsette
hienonnettua silavaa?

Lo Ta aukaisi silmänsä niin suuriksi kuin sai, katsoi tuimasti
lihakauppiaaseen ja sanoi:

— Niin kuuluu käsky, jonka nuori päällikkömme antoi. Pitääkö teidän
sitä vielä harkita?

— Ei suinkaan, — vastasi Tshing. — Te olette aivan oikeassa! Ainahan
silavaa tarvitaan. Minä hienonnan sitä heti.

Ja hän valitsi kymmenen naulaa silkkoisinta silavaa, hienonsi ja kääri
sen, kuten lihankin.

Näin oli kaksi tuntia kulunut ja aamiaisaika vallan ohi. Mutta
majatalon vartia seisoi yhä vaan ulkona ja hänen kanssaan joukko
ostajia, jotka eivät uskaltaneet käydä puotiin sisään.

Lihakauppias sanoi taas:

— Sallikaa, herra kapteeni, minun lähettää palvelija tuomaan tavarat
kaupunginpäällikön asuntoon.

Mutta Lo Ta vastasi:

— Minä tarvitsen vielä kymmenen naulaa rustoa, hyvin hienoksi hakattua
ja ilman vähintäkään lihaa tai silavaa.

Tämän käskyn kuultuaan Tshing ei voinut olla hymähtämättä. Ja hän
virkkoi:

— Te olette kaikesta päättäen tullut tänne minun aikaani tuhlaamaan.

Kun Lo Ta kuuli nämä sanat, hän huusi:

— Sitä varten, tietysti!

Ja hän otti kaksi palloa hienonnettua lihaa ja viskasi ne maahan niin
tuimasti, että koko puoti lihasiruilla pirskottui.

Nyt kiivastui lihakauppias Tshing niin ankarasti, että joka kohta hänen
ruumiistaan aina kiireestä kantapäähän hehkui hillittömän raivon tummaa
tulta. Hän sieppasi jyrsityn luun ja temmelsi ympäri puodissansa.

Mutta Lo Ta oli jo ulkopuolella puotia.

Naapurien ja ostajain joukko, joka ei uskaltanut hänelle sanaakaan
sanoa, kasvoi hetki hetkeltä ohikulkijoista, jotka uteliaina
pysähtyivät katsomaan. Mutta majatalon vartia seisoi kauhistuneena
samalla paikalla räystään alla.

Nyt syöksyi Tshing puodista ulos lihakirves oikeassa kädessä ja vasen
kohotettuna aikomuksessa tarttua Lo Tan. Mutta tämä painoi käden alas,
pyöräytti lihakauppiaan melkein ympäri ja kaatoi hänet yhdellä ainoalla
potkauksella selälleen maahan. Astui sitten askelen lähemmäs, nosti
toisen jalkansa Tshingin rinnalle, tarttui toisella kädellä hänen
kumpaankin käteensä ja tuijottaen tuimasti Tshingia kasvoihin sanoi:

— Minä olen uskollisena soturina paIvellut vanhaa kaupunginpäällikköä
Jen Ngam'issa ja saanut palkinnoksi häneltä arvonimen "läntisen rajan
suojelija". Mutta mikä oikeus on sinulla sellaiseen arvonimeen sinä
vaivainen mato ja naisten kiusaaja? Kuinka olet sinä uskaltanut niin
raa'asti sortaa Tsui Lien parkaa?

Ja Lo Ta löi häntä nenään, niin että se vääntyi vinoksi, turposi ja
alkoi vuotaa verta. Kun lihakauppiaasta oli mahdotonta nousta pystyyn
ja kun kirveskin oli pudonnut hänen kädestään, hän huudahti:

— Piru vieköön, se oli oivasti osattu.

— Konna! — huusi Lo Ta, — vai uskallat sinä vielä puhutella minua noin
ylimielisesti?

Ja hän löi lihakauppiasta toistamiseen, tällä kertaa yläpuolelle silmää.

Muut pelkäsivät Lo Taa niin suuresti, etteivät uskaltaneet sekaantua
asiaan, vaikka säälivätkin poloista lihakauppiasta.

Tämän täytyi pyytää armoa.

— Suus kiinni! — ärjyi kapteeni — Jos olisit viimeiseen saakka pysynyt
lujana, niin voisin antaa sinulle anteeksi, mutta koska vikiset, et ole
armoa saava.

Ja hän löi kolmannen kerran häntä ohimoon. Mutta kun hän näki
vastustajansa hievahtamatta ja hengittämättä makaavan maassa, hän luuli
tämän teeskentelevän ja huusi:

— Jos sinä, lurjus, tahdot tekeytyä kuolleeksi, annan minä sinulle
vielä yhden sivalluksen!

Mutta lihakauppiaan kasvojen väri alkoi kalveta ja Lo Ta ajatteli
itsekseen: »Hitto vieköön, minä kun luulin antavani tuolle pakanalle
terveellisen opetuksen enkä saattanut aavistaakaan, että hän kolmesta
kolauksesta kuolla kupsahtaisi. Saattavatpa ottaa minut kiinni ja
viskata tyrmään. Paras lienee siis kiireimmän kautta korjata luunsa.

Hän kääntyi vielä kerran lihakauppiaan ruumiiseen päin ja sanoi:

— Sinä tekeydyt hengettömäksi, jotta minä jättäisin sinut rauhaan,
mutta kyllä minä vielä näytän sinulle...

Näin itsekseen toista morkaten hän lähti tiehensä eikä yksikään
Tshingin naapureista tai palvelijoista uskaltanut häntä pidättää. Lo Ta
riensi suoraa päätä kotiin, kokosi välttämättömimmät vaatteensa, varasi
vähän rahaa kukkaroonsa, otti nuijan käteensä ja katosi eteläisen
portin kautta kaupungista kuin savu liedestä.

Tshingin ystävät koettivat sill'aikaa saada tätä henkiin, mutta kaikki
osottautui turhaksi. Ei ollut mahdollista, että tuo poloinen enää
tekeytyisi kuolleeksi; hän oli todella kuollut, murhattu. Sitten he
riensivät viranomaisten luo ilmottamaan tapahtumasta.

He tapasivat pormestarin raatihuoneessa, jossa tämä otti heidän
ilmotuksensa vastaan voimatta omalla vastuullaan antaa käskyä vangita
Lo Ta, koska tämä kuului kaupunginpäällikön vartiaväestöön. Pormestari
astui kuitenkin heti kantotuoliinsa ja riensi kaupunginpäällikön
virastoon. Tavallisten puheillepääsytoimitusten jälkeen hän pääsi
sisään ja esitti asian kaupunginpäällikölle, joka kauhistuneena sanoi:

— Vaikka Lo Ta on vartioväestöni kunnollisimpia kapteeneja, en voi
kieltää vetämästä asiaa oikeuden käsiteltäväksi. Hän palveli jo isääni,
joka sitten siirsi hänet minun käytettäväkseni. Mutta koska hän näyttää
olevan syypää murhaan, niin voitte vangita hänet, vetää oikeuteen, ja
jos hänet todistusten perusteella tuomitaan syylliseksi, jätän isäni
ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen hän on saava. Isäni voisi muuten
lähettää ajamaan häntä takaa siinä tapauksessa, jollei häntä kiinni
saada.

Pormestari lupasi seurata näitä neuvoja ja poistui. Saavuttuaan
takaisin virkahuoneeseensa hän ryhtyi heti kaikkiin toimenpiteisiin
kapteenin kiinniottamiseksi. Poliisipäällikkö sai vangitsemiskäskyn
ja läksi liikkeelle mukanaan kaksikymmentä miestä. Nämä etsivät
joka loukon La Tan käskynalaisessa kaupunginosassa, mutta eivät
löytäneet häntä, eivätpä edes jälkeäkään hänestä. Sitten he sulkivat
hänen isännöitsijänsä vankityrmään ja etsivät pakolaista kaupungin
ympäristöstä aina penikulman taajuudelta. Sekin turhaan. He palasivat
kaupunkiin ja vangitsivat vielä pari Lo Tan naapuria, jotka he
yhdessä Lo Tan isännöitsijän kanssa veivät pormestarin tutkittaviksi.
Tämä määräsi pitämään heitä vielä vangittuina, tuomaan Tshing
vainajan ystävät ja naapureja kuulusteltavaksi ja kutsumaan oikeuden
viranomaiset kokoon, jotta asian käsittely voitaisiin lopullisesti
alkaa.

Näin kului päivä eikä murhaajaa saatu käsiin. Sitä seuraavana päivänä
käskettiin lähettämään kaikkialle kuulutuksia, joissa kuvattiin hänen
muotonsa ja luvattiin tuhat kashi-rihmaa sille, joka voisi jättää
Lo Tan oikeuden käsiin tai antaa edes sellaisia tietoja, että hänet
niitten avulla saataisiin vangituksi.




Lo Ta rupee munkiksi.


Sillä välin oli Lo Ta paennut yli mäkien ja halki laaksojen kauaksi Wei
Tshoun kaupungista eikä hän hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin tiesi pari
kolme »kreivikuntaa» jättäneensä taakseen.

Nälkäinen ei valikoi ruokia, ei paleltuva vaatteita eikä köyhä
vaimoa naimisiin mennessään. Yhtä vähän harkitsee pakolainen, mitä
tietä olisi riennettävä eteenpäin. Eikä Lo Ta, kiihottunut kun oli,
välittänyt vähääkään siitä, missä oli ja minne kulki. Siitä päivästä,
kun oli lähtenyt pakoon, hän harhaili lähes kuukauden koditonna pitkin
maakuntia.

Eräänä päivänä hän saapui Jen Mun nimiseen kaupunkiin, joka ei ole
kaukana Kiinan suuresta muurista, viivähtääkseen siellä jonkun aikaa
seutua katsellen. Kaupunki oli jotakuinkin suuri; oli hevosia, vaunuja,
kauppapuoteja ja tavaroita yllin kyllin, ja vaikka se oli vain
hien-kaupunki, näytti se komeammalta useita fu- tai tshou-kaupunkeja.
[Hien on piirikunnan pääkaupunki, fu ja tshou ovat suurempia
kaupunkeja, joiden vallan alle kuuluu useampia piirikuntia.]

Kun kapteeni Lo Ta nyt verkalleen asteli kaupungin katuja pitkin,
hän huomasi erään kadun kulmauksessa suuren joukon ihmisiä lukemassa
seinään naulattua julistusta. Hän tunkeutui väkijoukon läpi lähemmäksi
julistusta kuullakseen, mitä siinä seisoi, sillä hän ei osannut itse
lukea.

— Tämän kaupungin päämies, — luki eräs joukosta, — on saanut Wei
Tshousta seuraavan käskyn: »Kuulutettakoon paikkakunnalla heti, että
Wei Tshoun kaupunginpäällikön vartioväestön kapteeni nimeltä Lo Ta,
joka on murhannut lihakauppias Tshingin mainitusta kaupungista,
on vangittava. Se, joka rikoksentekijän salassa pysymistä avustaa
tai antaa hänelle yösijaa, katsotaan rikokseen osalliseksi ja
kanssarikolliseksi, mutta se, joka hänet kiinni ottaa ja jättää
oikeuden käsiin tai antaa hänen olinpaikastaan ensimäiseksi tiedon
viranomaisille, saa tuhat kashi-rihmaa palkinnoksi» j.n.e.

Lo Ta oli kuunnellut juuri tähän saakka, kun joku hänen takanaan
kuiskasi: — »Hyvä veli, vai olette tekin täällä!?», tarttui häneen ja
vei hänet väkijoukosta pois.

Kun Lo Ta kääntyi ympäri katsomaan, kuka häneen kävi käsiksi, hän
hämmästyi aika lailla nähdessään edessänsä Kin-vanhuksen, jonka oli
tavannut siellä Wei Tshoun juomalassa.

Vanhus johti hänet ensin syrjäiseen paikkaan ja sanoi sitten:

— Hyväntekijäni, te olette kovin rohkea! Ettekö kuullut, että sille,
joka teidät ottaa kiinni tai antaa ilmi, luvataan tuhat kashi-rihmaa?
Miksi piti teidän mennä niin lähelle julistusta? Jollen minä kaikeksi
onneksi olisi teitä huomannut, niin olisitte voinut joutua poliisin
käsiin. Teidän ikänne, muotonne ja pukunne on selitetty tarkoin
julistuksessa.

— En tahdo kieltää teiltä, — vastasi Lo Ta, — että minä teidän asianne
johdosta menin sinä päivänä jolloin Wei Tshousta lähditte, lihakauppias
Tshingin luo' Me jouduimme riitaan ja minä lähetin hänet kolmella
iskulla tästä maailmasta. Sen tehtyäni minä tietysti karistin Wei
Tshoun tomut jaloistani. Ja noin kolme, neljäkymmentä päivää vaelsin
senjälkeen maita ja mantereita, kunnes vihdoin osuin tänne. Entä te?
Kuinka olette joutunut tänne! Tehän läksitte silloin Hai Fungiin?

— Hyväntekijäni, — vastasi Kin, — kun olitte minut ja minun tyttäreni
vapauttanut, nousimme ajopeleihin matkustaaksemme tosiaankin Hai
Fungiin. Mutta silloin juolahti mieleemme, että se roisto voisi
lähettää ajamaan meitä takaa ja ottamaan kiinni ja meitä alkoi
sentähden pelottaa, kun meillä ei enää ollut turvaa hyväntekijästämme.
Siitä syystä läksimmekin toiseen suuntaan, pohjoiseen. Jonkun matkaa
ajettuamme me sattumalta tapasimme erään vanhan tuttavan, joka palasi
asioiltaan kaupungista, ja tämä toi meidät tänne. Eikä siinä kaikki.
Hän ei antanut itselleen rauhaa ennenkuin oli naittanut tyttäreni
ensimäiseksi vaimoksi erään rikkaan miehen, sihteeri Tshau'n pojalle.
Nyt on meidän varsin hyvä ollaksemme, mistä meidän on kiittäminen
teidän oikeaan aikaan suomaanne apua, jalomielinen hyväntekijämme.
Tyttäreni on usein kertonut vanhalle sihteerille teidän hyväsydämisestä
osanottavaisuudestanne. Tämä on suuri miekkailun ystävä ja hän on
useasti maininnut tahtovansa kernaasti kerran mitellä voimiansa teidän
kanssanne. Mutta siihen meillä on ollut kovin vähän toiveita. Tulkaa,
hyväntekijämme, pariksi tai kolmeksi päiväksi vieraaksemme, niin saamme
neuvotella, miten olisi teidän asemaanne nähden meneteltävä.

Lo Ta lähti Kin-vanhuksen mukana sihteerin taloon. Kun he olivat
saapuneet perille, nosti vanhus sisäkäytävän oviverhon ja huusi:

— Tyttäreni! Meidän hyväntekijämme on täällä!

Kun tyttö tämän kuuli, niin tuli hän esille yllään korea puku ja
runsaasti koristeita ja pyysi Lo Taa käymään sisälle. Sitten hän
kumarsi kuusi kertaa tulijan edessä, ikäänkuin olisi jotakin jumalaa
rukoillut, ja virkkoi:

— Ilman teidän hyväntahtoista apuanne en minä nyt olisi täällä.

Ja hän pyysi tulijaa vielä kerta käymään sisään, nousemaan
ylikerrokseen ja istuutumaan.

— Miksi nämä muodollisuudet... — väitti Lo Ta vastaan. — Lähdenpä
mieluummin eteenpäin.

Mutta vanha Kin ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

— Koska nyt kerran olette vieraanamme, ette saa niin pian lähteä. — Ja
hän otti Lo Tan matkamyssyn ja nuijan ja korjasi ne talteen. Sitten hän
sai kapteenin nousemaan ylikertaan ja käski tytärtään pitämään seuraa
vieraalle, sillä aikaa kun hän keittää riisiä.

— Se on toki liikaa!... — huudahti Lo Ta. — Kai on sittenkin paras,
että minä sanon teille hyvästi.

— Herra kapteeni, — vastasi vanha Kin — me emme saattaisi elämällämme
maksaa sitä palvelusta, jonka te meille osoititte! Miksi puhuttekaan
mitättömästä vaivasta valmistaa teille vähän syötävää?

Ja tytär piti seuraa kapteenille ylikerroksessa, sillä välin kun
isä kutsui palvelusväen kokoon ja jakeli sille määräyksiään. Toiset
saivat toimekseen tehdä tulen lieteen, toiset seurasivat vanhaa Kiniä
kaupungille ostamaan tuoretta kalaa, lintua, hedelmiä y.m. Sitten
valmistettiin tulojuoma ja ateria. Pöytä katettiin kolmelle hengelle,
kullekin kupponen ja syömäpuikot, sitten toi tyttö hopeisen maljakon
ja kaasi juomaa kupposiin, minkä jälkeen isä ja tytär heti tarttuivat
kupposiin osottaakseen vieraalle jumalallista kunnioitustaan.

— Mitä tämä polvistuminen merkitsee? — huusi Lo Ta. — Te tapatte minut
sillä!

— Hyväntekijämme, — vastasi vanhus, — minä kirjotin nimenne punaiselle
taululle, me olemme aamuisin ja iltasin suitsuttaneet pyhää savua sen
edessä ja osottaneet sille jumalallista kunnioitusta. Mutta tänään on
hyväntekijämme omassa personassaan meidän keskuudessamme. Miksi emme
siis saisi hänelle tehdä samoin?

— Kautta kunniani, — virkkoi Lo Ta, — teidän nöyryytenne ja
kiitollisuutenne menee yli kaikkien rajojen!

Kaikki kolme ryhtyivät nyt syömään ja hörppivät vähänväliä kupposistaan.

Tuli ilta.

Yhtäkkiä kuului ulkoa portailta melua, ja kun Lo Ta avasi akkunan
katsoakseen ulos, näki hän pari-, kolmekymmentä nuijalla asestettua
miestä, jotka huusivat:

— Luovuttakaa se mies meille! Luovuttakaa se mies meille!

Räyhääjäin joukossa oli vanhanpuoleinen mies hevosen selässä ja tämä
komensi heitä vaikenemaan:

— Älkää rähiskö! Älkää rähiskö! Varas saattaa pujahtaa käsistänne!

Kun Lo Ta huomasi uhatun asemansa, sieppasi hän käteensä huonekalun ja
riensi portaita alas. Mutta vanha Kin seurasi häntä ja viittilöiden
käsillään huusi hänelle:

— Näitten miesten tähden ei teidän tarvitse kättänne nostaa!

Sitten Kin kiiruhti hevosen selässä istuvan miehen luo ja kuiskasi
hänelle jotakin. Tämä alkoi nauraa ja antoi miehille käskyn poistua,
jota nämä heti seurasivatkin. Mutta itse hän astui alas hevosen selästä
ja tuli sisään.

Vanha Kin pyysi taas Lo Taa nousemaan ylikertaan. Mutta kun tuo uusi
tulokas kapteenia katseli, lankesi hän heti polvilleen ja lausui:

— Suokaa anteeksi, herra kapteeni, ja ottakaa vastaan minun erinomainen
kunnioitukseni teitä kohtaan.

— Kuka tämä herra on? — kysyi Lo Ta isä Kiniltä. — Minulla ei ole ollut
kunniaa aikaisemmin tavata häntä. Miksi hän polvistuu edessäni?

— Tämä herra, — vastasi Kin, — on tyttäreni appi, herra sihteeri Tshau.
Hän erehtyi ja luuli teitä toiseksi henkilöksi ja toi varalta muutamia
työmiehiä mukanaan. Mutta kun minä hänelle kerroin, kuka te olette,
niin hän lähetti miehet matkoihinsa.

He nousivat ylikertaan ja Kin käski tuoda juotavaa ja ruokaa lisää.
Sihteeri osotti Lo Tan kunniasijalle, koska piti häntä sen arvoisena.

Mutta Lo Ta epäsi:

— Minä en rohkene suostua esitykseenne.

Sihteeri pakotti kaikesta huolimatta Lo Tan istumaan kunniapaikalle,
koska he muuten eivät voisi osottaa hänelle kunnioitustaan, ja jatkoi:

— Minä olen usein kuullut puhuttavan teidän urhoollisuudestanne ja nyt
suo taivas minulle armon nähdä teidät omassa personassanne. Pidän tätä
elämäni suotuisimpana sattumana.

— Minä olen vain sivistymätön mies, — sanoi Lo Ta, ja sitä paitsi
syypää murhaan. Mutta hyvä on, herra sihteeri, jollette karkota minua
talostanne, vaan ehkäpä tiedätte neuvoakin, mitä minun pitäisi tehdä.

Sihteeri iloitsi ja tiedusteli lihakauppiaan murhaa. Sitten kääntyi
keskustelu toisiin asioihin ja vähitellen he tietysti joutuivat
miekkailuun, koska tämä oli kummankin mieliharrastus.

Aika oli kulunut sydänyöhön, kun vihdoin käytiin levolle.

Seuraavana aamuna sanoi sihteeri Tshau kapteenille:

— Minä pelkään, ettei teillä tässä paikassa ole riittävää turvaa. Ehkä
herra kapteeni sentähden tahtoisi jonkun aikaa asua minun maatalossani?

— Onko se kaukanakin? — kysyi Lo Ta.

— Kolmen (Kiinan) penikulman päässä, — vastasi toinen, — seudulla, jota
nimitetään »seitsemäksi jalokiveksi».

— Enhän minä sen parempaa voi toivoakaan, — arveli Lo Ta.

Sihteeri Tshau lähetti miehen noutamaan maatilaltaan parin hevosia,
joilla he ajaisivat sinne, ja vielä ennen päivällistä sanoi Lo Ta
hyvästi Kinille ja hänen tyttärelleen.

Kun he olivat saapuneet perille, vei sihteeri vieraansa taloon ja pyysi
häntä istumaan vierassijalle ulkokatoksen alle. Sitten isäntä käski
tuoda juotavaa, teurastaa lampaan, ja valmistaa vierashuoneen illaksi.
Kestitystä jatkui seuraavanakin päivänä entiseen tapaan.

— Herra sihteeri, — sanoi Lo Ta, — te olette liian vieraanvarainen ja
ystävällinen minua kohtaan. Minä en voi hyvyyttänne milloinkaan palkita.

— Me olemme veljiä kaikki, — vastasi sihteeri, — kaikki, jotka asumme
neljän meren välissä. [Vanhan kansantiedon mukaan oli Kiinan asema
sellainen.] Miksi puhuttekaan sellaisen joutavan teon palkitsemisesta?

Näin kului viikko. Kun he eräänä päivänä istuivat lukuhuoneessa
keskustellen kaikenlaisista asioista, saapui vanha Kin suurella
kiireellä maataloon ja riennettyään suoraa päätä sihteerin ja kapteenin
luo sanoi:

— Olen hyvin pahoillani, että minun täytyy ilmottaa hyväntekijälleni
ikävä tieto. Kuten muistatte, erehtyi herra sihteeri silloin teidän
suhteenne ja otti varovaisuuden vuoksi työmiehiä mukaansa. Vaikka
nämä heti poistuivatkin, kiihtyivät naapurimme ja ihmisten mieliin
jäi sittenkin epäluuloa. Nyt on viime yönä meidän läheisyydessämme
nähty poliiseja, jotka ovat hyvin tarkasti tutkineet kaikki paikat.
Pelkäänpä, että he saattavat vielä tulla tännekin ja vangita meidän
hyväntekijämme, jos saavat vihiä asiasta.

— Koska asian laita on sellainen, — arveli Lo Ta, — pitänee tästä taas
tarttua matkasauvaan.

Mutta sihteeri Tshau tuumi:

— Jos minä pidätän kapteeni Lo Tan täällä näitten olosuhteitten
vallitessa, niin pelkäänpä, että tästä voi syntyä yhteentörmäys, joka
voi raivostuttaa kapteenin. Toiselta puolen, jos minä annan vieraani
lähteä talosta, niin täytyy minun hävetä sitä itsenikin edessä.

Ja hän jatkoi ääneen:

— Minulla olisi ehdotus sijottaa teidät toiseen paikkaan, herra
kapteeni, ja sen kautta tulisitte vaikka koko ikänne turvatuksi
pienimmältäkin vaaralta. Mutta en tiedä, liekö se mieleenne.

— Koska minä, — vastasi Lo Ta, — olen kuoleman ansainnut, niin miksi
vastustelisin, jos kerran voin löytää sellaisen paikan, missä saan
rauhassa kallistaa pääni lepoon!

— Siinä tapauksessa on ehdotukseni mitä soveliain teille, — selitti
Tshau. — Noin kymmenen penikulman päässä täältä on vuori nimeltä
»Viiden taulun vuori» ja sen huipulla on Wan Shu Jen-luostari, jossa
asuu noin kuusi-, seitsemänsataa munkkia. Tämän luostarin johtaja
Tshi Tshin on minun paraimpia ystäviäni. Jo isoisäni teki lahjotuksia
luostarille ja minä olen sen suojelijoita. Joku aika sitten sain luvan
hankkia sinne oppilaan, mutta tähän päivään saakka en ole tavannut
luotettavaa henkilöä, jonka hyödyksi voisin täyttää aikomukseni.
Jos te, herra kapteeni, olette valmis lähtemään, suostun maksamaan
kustannukset. Sanokaa siis minulle suoraan, tahdotteko ruveta munkiksi?

Lo Ta harkitsi itsekseen:

— Koska minun nyt täytyy lähteä täältä, niin kenen luo voisin paeta?
Enpä todellakaan tiedä muuta mahdollisuutta.

Ja hän vastasi Tshaun kysymykseen:

— Koska te, herra sihteeri, olette niin ystävällinen, että teette
minulle tällaisen tarjouksen, niin tahdon mielelläni ruveta munkiksi.
Mutta joka tapauksessa minun täytyy turvautua teidän johtoonne ja
opastukseenne, sillä minä olen hyvin heikko sellaisissa asioissa.

Tällä tavoin se asia siis ratkaistiin ja seuraavana yönä varustettiin
matkaa varten kaikki tarpeelliset tavarat, kuten vaatteita ja rahaa
sekä lahjoja luostarille.

Varhain seuraavan päivän aamulla tuotiin kantotuolit esiin, joissa
sihteeri Tshau ja kapteeni Lo Ta kannettiin Viidentaulunvuoren
luostariin.

Kun he kello yhdeksän tienoissa saapuivat luostarivuoren juurelle,
lähetettiin mies edeltäpäin ilmottamaan heidän tulostaan ja he
seurasivat sitten verkalleen kantotuoleissaan hänen jälkeensä.
Luostarin kyökkimestari ja lukkari olivat jo vastaanottamassa, kun he
astuivat kantotuoleistaan, ja johtivat tulijat luostarin edustalla
sijaitsevaan kesämajaan.

Kun luostarin johtaja, Tshi Tshin, oli saanut kuulla, keitä vieraat
olivat, hän tuli apulaisensa ja palvelijainsa seuraamana lausumaan
sihteeri Tshaun ja Lo Tan tervetulleiksi. Nämä molemmat kumarsivat
hyvin syvään johtajalle, joka kysyi:

— Meidän arvoisa suojelijamme ei varmaankaan saapune missään
vähäpätöisessä asiassa niin kaukaa tänne luostariimme?

Sihteeri vastasi:

— Ei suinkaan. Minulla olisi vain pienoinen asia, jolla pyytäisin saada
vaivata teitä.

— Olkaa hyvät ja käykää minun huoneeseeni, — pyysi johtaja Tshi Tshin,
— niin saamme puhua asiasta ja juoda teetä.

Sihteeri Tshau astui ensimäisenä sisään ja Lo Ta seurasi häntä. He
saapuivat johtajan huoneeseen. Kun tämä pyysi sihteeriä istuutumaan
kanssaan kunniapaikalle, etsi Lo Ta itselleen paikan, johon voisi
istahtaa levähtämään, ja paneutui johtajan mietiskelypaikalle. Mutta
sihteeri kutsui hänet heti luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Muistakaa, että tulette palvelemaan täällä munkkina. Te ette siis saa
luostarin johtajan läsnäollessa istuutua.

— Sitä minä en tiennyt, — vastasi Lo Ta anteeksipyytävästi ja asettui
sihteerin viereen seisomaan. Ja hän antoi katseensa harhailla samaan
suuntaan kuin luostarin johtaja ja sihteeri apulaisen, lukkarin,
kyökkimestarin, sairaanhoitajan, taloudenhoitajan ynnä muitten
seistessä kahdessa rivissä luostarin johtajan ja hänen vieraansa edessä
ja vaihtaessa silmäyksiä keskenään.

Sillä välin oli sihteerin palvelija tuonut lahjoja sisältävän laatikon
sisään, ja levitteli niitä nyt luostarin johtajan eteen, joka huudahti:

— Mistä syystä näin paljon lahjoja? Olen vakuutettu, että me taaskin
olemme aiheuttaneet teille hyvin paljon vaivaa.

— Ne ovat vain vähäpätöisyyksiä, joista ei ansaitse kiittää, — sanoi
sihteeri.

Munkit ja palvelijat korjasivat nyt lahjat syrjään. Senjälkeen nousi
sihteeri ja lausui:

— Minä tahtoisin esittää luostarin johtajalle asian. Olen jo pitkän
aikaa aikonut hankkia tänne kustannuksellani alottelijan, jota varten
jo kaikki on ollut tähän saakka valmiina, mutta tätä ennen en ole
onnistunut pääsemään tarkotukseni perille. Nyt tapasin sattumalta
tämän sukulaiseni nimeltä Lo, joka sotilaana on alkanut elämänuransa.
Mutta tultuaan tuntemaan julkisen elämän raa'at tavat heräsi hänessä
halu vetäytyä siitä pois. Minä pyydän sentähden armollista johtajaa
kirjottamaan hänet vähäpätöisen suojelukseni alaisena luostarin
kirjoihin, jotta hän voisi ruveta munkiksi ja astua tämän pyhän
temppelin palvelukseen. Kaiken edesvastuun ja kaikki kustannukset otan
osalleni. Pyydän toimittamaan asian mitä pikimmin.

Kun luostarinjohtaja oli kuullut tämän pyynnön, vastasi hän:

— Minä pidän meidän talollemme kunniana vastaanottaa teidän
ehdotuksenne. Se tulee käymään helposti. Mutta täällä olisi teetä!
Olkaa hyvä!

Kun tee oli juotu, kutsui johtaja apulaisensa neuvottelemaan Lo
Tan munkiksi rupeamisesta ja käski kyökkimestarin pitää huolta
kasvisateriasta. Sen jälkeen neuvottelivat luostarin ylimmät
virkamiehet salaisesti keskenään ja tulivat siihen tulokseen, ettei
Lo Ta lainkaan näytä maailmaan kyllästyneeltä. Päinvastoin, hänen
silmissään oli uhmaa ja ylpeyttä. Ja he sanoivat sairaanhoitajalle:

— Mene pitämään seuraa vieraille, jotta me saisimme vielä harkita asiaa.

Hoitaja nousi paikaltaan ja pyysi sihteeriä ja Lo Taa astumaan
vierashuoneeseen. Mutta luostarin johtajan apulainen esitti sillä välin
omasta ja toistenkin puolesta johtajalle, että tämä mies, joka nyt
tahtoi ruveta munkiksi, näytti kovin väkivaltaiselta ihmiseltä. Hän
oli kopea ja katsannoltaan villin näköinen, ja he neuvoivat sentähden
kaikissa tapauksissa kieltämään häneltä pääsyn, jottei luostari
myöhemmin joutuisi kärsimään hänen tähtensä.

— Mutta hän on meidän suojelijamme, sihteeri Tshaun sukulainen,
— virkkoi johtaja, — emmekä me voi suvaita, että hänen harras
aikomuksensa tulisi näin kevytmielisen arvelun tähden kumotuksi. Minä
sanon teille kaikille, että voitte pelotta luopua epäilyksestänne.
Mutta odottakaa hetkinen, kunnes olen vielä harkinnut asiaa.

Näin sanoen johtaja sytytti suitsutusastian, nousi
mietiskelypaikalleen, nosti jalkansa ilmaan, luki rukouksen ja vaipui
sitten jonkunmoiseen tiedottomuuteen, kunnes suitsuaminen oli sammunut.
Senjälkeen hän tuli taas tajuihinsa ja sanoi munkeille:

— Antakaa hänen ruveta munkiksi! Tämä mies on kuin tähti taivaalla.
Hänellä on rehellinen sydän, mutta vaikka hän nykyään onkin vaikeasti
johdettavissa ja hänen mielenlaatunsa on itselleen epäsuotuisa, muuttuu
hän vähitellen hartaaksi, ja hän on tekevä hyviä töitä. Kukaan teistä
ei tule saavuttamaan hänen suuruuttaan. Muistakaa minun sanani älkääkä
missään tapauksessa vastustako hänen pääsyään.

— No niin, — sanoi apulainen, — jos kerran johtajamme ottaa hänet
suojelukseensa, niin emme me saata tehdä mitään muuta kuin noudattaa
johtajamme mieltä. Me voisimme vain esittää vastaväitteitä, mutta koska
hän ei ottaisi niitä kuuleviin korviinsa, olisi se turhaa.

Nyt kutsutti luostarin johtaja sihteerin ja muut läsnäolijat luokseen
aterialle. Senjälkeen kirjotti lukkari luettelon, ja kun sihteeri
Tshau oli suorittanut maksut, annettiin taloudenhoitajalle toimeksi
munkkipuvun hankkiminen. Seitsemässä päivässä piti kaiken olla
suoritettu. Vitkastelematta johtaja valitsi onnellisen päivän ja
suotuisan hetken juhlamenoja varten.

Kun oli juhlamenojen määrä tapahtua, soitettiin kelloja ja päristeltiin
rumpuja, ja koko luostarin väestö kokoontui johtajansa käskystä
lakihuoneeseen. Munkit, joita oli runsaasti puolisen tuhatta ja
jotka olivat puetut juhlakasukkoihinsa, asettuivat kahteen riviin
totuudenistuimen eteen. Sihteeri Tshau kantoi hopeaisen lahjansa esiin,
asettui istuimen eteen osottaen sille jumalallista kunnioitusta ja
ilmotti pyyntönsä.

Sitten opasti eräs palvelija Lo Tan istuimen eteen. Apulainen käski
tämän riisumaan päähineensä ja jakoi vihittävän tukan yhdeksään osaan,
jotka oli määrä leikata. Tuossa tuokiossa ajoi hiustenleikkaaja pään
putipuhtaaksi ja kävi viiksiin ja poskipartaan käsiksi. Lo Ta siihen
tyytymättömänä virkkoi:

— Jättäkää toki edes vähäsen jälelle!

Töin tuskin saattoivat munkit pidättää nauruaan. Luostarinjohtaja
lausui istuimeltaan:

— Olkoon suuri tai pieni, lyhyt tai pitkä, keritse kaikki, jottei
kukaan saattaisi komeilla eikä kerskata.

Kun johtaja oli näin ilmaissut ajatuksensa, hän lisäsi vielä:

— Aja kaikki puhtaaksi!

Partaveitsi upposi Lo Tan partaan ja hetkessä muuttui hänen päänsä
sileäksi kuin lanttu.

Sitten astui apulainen munkkikirje kädessä istuimen luo pyytäen uudelle
alottelijalle munkkinimeä. Johtaja vastasi kahdella säkeellä:

    "Pilven peittämä tähti on kuin jalokivi kaivannossa;
    Kautta Fo'n ikuisen lain olkoon Syvähenki hänen nimensä."

Niin sai alottelija uuden nimensä, jonka luostarin kirjuri merkitsi
munkkikirjeeseen jättäen tämän sitten Lo Tan omiin käsiin. Kun kaikki
tämä oli tapahtunut, puettiin Lo Tan ylle hänen uusi munkkipukunsa,
lukkari talutti hänet lain istuimen eteen ja luostarinjohtaja laski
kätensä hänen päälaelleen antaen Lo Tan tehdä seuraavan pyhän lupauksen:

Ensiksi: Sinun täytyy olla Buddhalle kuuliainen.

Toiseksi: Sinun täytyy kunnioittaa johtajaasi ja veljiäsi.

Kolmanneksi: Sinun täytyy noudattaa veljeskunnan säädöksiä.

Nämä ovat ne kolme velvollisuutta ja sitoumusta, joiden lisäksi tuli
seuraavat viisi kieltoa:

Ensiksi: Sinä et saa tappaa.

Toiseksi: Sinä et saa varastaa.

Kolmanneksi: Sinä et saa tehdä alhaisia tekoja.

Neljänneksi: Sinä et saa nauttia väkijuomia.

Viidenneksi: Sinä et saa valehdella.

Lo Talla eli — kuten hänen nimensä nyt kuului — Syvähengellä ei ollut
aavistustakaan näistä käskyistä, joita hän nyt sitoutui noudattamaan,
ja kun häneltä kysyttiin, voisiko hän pitää kaiken tämän pyhänä, hän
vastasi hätäisesti:

— Kyllä... tietysti... minun pitää vielä tuumia...

Lo Tan vastaus huvitti munkkeja taas aika lailla.

Juhlamenojen päätyttyä kutsui sihteeri Tshau munkit luostarin
ruokasaliin ja antoi heille juhlapäivällisen — tietysti kasvisaterian —
ja kullekin pienen arvon mukaisen muistolahjan. Kyökkimestari kuljetti
Lo Taa ympäri, jotta tämä voisi osottaa veljilleen kunnioitusta, ja vei
hänet sitten makuusuojaan, jossa oli alttarin ja Buddhan kuvan edessä
rivittäin mietiskelytuoleja munkkeja varten. Eräälle näistä piti Lo Tan
istua.

Yö kului rauhallisesti ja seuraavana aamuna sihteeri Tshau kääntyi
vielä kerta ennen lähtöään luostarinjohtajan ja veljien puoleen sanoen:

— Herra johtaja ja te veljet! Minä pyydän teitä pitämään silmällä
Syvähenkeä, minun sukulaistani, joka on luonteeltaan jonkun
verran uskalias ja äkkipikainen. Jos hän jossakin kohden rikkoo
luostarin hyviä tapoja vastaan, tapahtukoon se sitten puheessa tai
teossa, niin pyydän vielä teitä, huomioon ottaen minun mitättömän
suojelijaoikeuteni, suomaan hänelle anteeksi ja olemaan häntä kohtaan
niin kärsivällinen kuin suinkin.

— Herra sihteeri Tshau, — vastasi tähän luostarinjohtaja, — te voitte
tämän asian tähden olla aivan rauhassa. Mitä opetukseen ja käytökseen
tulee, olen minä itse opastava häntä, enkä minä epäile lainkaan, ettei
hän vähitellen oppisi lukemaan pyhiä kirjoja, laulamaan hymnejä ja
harrastamaan hengen viljelemistä.

— Minä toivon, — lupasi Tshau, — että minulla vastedes tulee olemaan
tilaisuus palkita teidän hyväntahtoisuutenne arvokkaalla tavalla.

Sitten hän kutsui Syvähengen syrjään erään hongan alle ja varotti häntä
vielä hiljaa seuraavin sanoin:

— Arvoisa veljeni, teidän ei pidä odottaa, että teitä täällä tullaan
pitämään yhtä suuressa maallisessa arvossa kuin mihin olette
tottuneet. Teidän pitää olla kaikissa suhteissa hyvin huolellinen ja
hillitä itsenne. Etenkin, älkää olko kiivas eikä ylimielinen. Jos te
tämän suhteen erehtyisitte, täytyisi minun hävetä teidän tähtenne.
Säilyttäkää oma arvonne. Kyllä minä lähetän tuontuostakin miehen
tuomaan teille vaatteita.

Ehkä tarkotti herra Tshau paitsi vaatteita vielä muutakin, mutta
nähtävästi ei hänen sopinut ilmaista ajatuksiaan selvemmin.

— Minun vanha ystäväni, — virkkoi Lo Ta jotakuinkin harmistuneena, —
jollette olisi tuhlannut tähän ainoatakaan sanaa, olisin minä kaikessa
itsestäni huolta pitänyt.

Senjälkeen sanoi sihteeri Tshau hyvästi luostarinjohtajalle ja veljille
ja lähti kantotuolissaan kulkemaan mäkeä alas kotiinsa. Palvelijat
kantoivat hänen perässään toista tyhjää kantotuolia ja laatikoita.

Kun Syvähenki oli nähnyt kotiin palaavan ystävänsä katoavan
kaukaisuuteen, hän palasi luostariin, meni suoraa päätä makuusuojaan,
jota pidettiin kaikkein pyhimpänä paikkana, jossa munkit saattoivat
vaipua itseään tutkiskelemaan ja jossa toimitettiin uhreja Buddhalle,
heittyi vuoteelleen ja nukahti. Hänen vieressään oli kaksi munkkia
vaipunut rukoukseen ja nämä koettivat herättää häntä sanoen:

— Tuo ei käy päinsä! Jos todella tahdotte ruveta munkiksi, niin
miksette opettele vaipumaan mietiskelyihin?

— Kun minä tahdon nukkua, — murahti Lo Ta, niin mitä se teille kuuluu?

Mutta kun munkit olivat vaihtaneet muutaman sanan unen horroksissa
makaavan Lo Tan kanssa, he näkivät turhaksi saada hänet hereille ja
jättivät rauhaan. Kuitenkin he seuraavana aamuna tahtoivat mennä
luostarinjohtajan luo valittamaan tälle hänen sopimatonta käytöstään,
mutta apulainen esteli heitä sanoen:

— Selittihän johtaja meille, kuten muistatte, että hän tulee vielä
suorittamaan suuria tekoja eikä ole yksikään meistä tuleva hänen
vertaisekseen. Johtaja suojelee häntä, siitä saatte olla varmat.
Paraiten teette, kun ette välitä hänestä.

Ja molemmat munkit saivat tyytyä siihen.

Kun Syvähenki huomasi, ettei kukaan enää hänen käytöstään moittinut,
heittyi hän joka ilta vuoteelleen poikittain tai pitkinpäin, aivan
miten sattui ja millaisella tuulella osui olemaan, ja vaipui heti
sikeään uneen. Nukkuessaan hän kuorsasi kuin olisi mylly käynyt, ja
kun hän herättyään nousi levolta, niin toimitti tehtävänsä sellaisella
melulla, että sai kaikki huoneen asukkaat kiihdyksiin.

Makuusuojan vartiat menivät nyt johtajalle valittamaan, että
Syvähenki käyttäytyy mitä sopimattomimmalla tavalla ja että mille
luostarille hyvänsä olisi mitä suurimmaksi häpeäksi antaa tavoiltaan ja
tottumukseltaan niin kehnon miehen asua muuriensa suojassa.

— Mieletöntä, — huudahti luostarinjohtaja, — ajatelkaa vain sitä, joka
hänet tänne toi. Kyllä Syvähenki ajan kuluessa parantaa tapojaan.

Eikä uskaltanut kukaan vasta muistuttaa johtajalle hänestä. Ja niin
eleli Lo Ta omalla tavallaan edelleen antamatta luostarin neljän tai
viiden kuukauden kuluessa yhtäkään päivää aivan rauhassa viettää.




Lo Ta rikkoo munkkivalansa.


Syksy oli vähitellen lähennyt loppuaan.

Kun Lo Tan oli pitkän aikaa täytynyt pysyä verrattain rauhallisena
paikallaan, niin valtasi hänet nyt sitä suurempi halu päästä liikkeelle.

Eräänä ihanana aamuna, kun luostaria ympäröivät korkeat puut
ojentelivat komeita, kirjavia lehtikruunujaan nousevaa aurinkoa
tervehtien, Lo Ta heitti pitkän mustan kauhtanan ylleen, sitoi sen
ympäri vyötäisilleen tummanvihreän vyön, vaihtoi jalkineensa toisiin,
tavallisiin ja läksi portista ulos alas kesämajaan. Tänne saavuttuaan
hän istuutui lepotuoliin. Hetken aikaa mietittyään hän huudahti:

— Mikä aasi minä olenkaan! Ryyppy ja palanen lihaa ovat aina olleet
minun mieleeni enkä voinut minä ennen ilman niitä päivääkään elää.
Mutta siitä saakka, kun minusta munkki tehtiin, ovat he antaneet minun
melkein kuivettua. Tahtoisinpa tietää, miksei sihteeri Tshau ole
lähettänyt minulle mitään koko tänä aikana. Minun kurkkuni on kuiva
kuin urkupiippu ja mieleni on jännityksessä siitä, voinko tätä pitkää
kieltäymystä läpäistä ilman pientä tuikkua.

Juuri samalla hetkellä, kun Lo Ta virkistävää tuikkua ajatteli,
hän näki miehen jonkun matkan päässä nousevan mäkeä ylös, olallaan
seipääseen kiinnitettynä kaksi lekkeriä ja kupponen kädessään. Hän
lauloi kulkiessaan:

    Miss' vuoren alla tanner on,
    siin' punas hurme hiekan;
    mut sitä paikkaa myllertäin
    löys' härkä maasta miekan.
    Ja virran tumman partaalta
    puhalsi tuores tuuli —
    oh, miehensä on jättänyt
    Ju kaunis, hymyhuuli, j.n.e.

Kun Lo Syvähenki näki miehen lekkereineen lähestyvän mäen rinnettä
pitkin, hän jäi kesämajaan istumaan ja odottamaan tulijaa. Ja tämä
tulikin aivan kesämajaa kohti, laski kantamuksensa sen viereen ja
huoahti. Nyt kääntyi Lo Ta häneen puoleensa kysyen:

— Kuuleppas sinä mies, mitä on sinulla lekkereissä?

— Hyvää viinaa niissä on, — vastasi kysytty.

— Mitä lekkerillinen maksaa? — kysyi Syvähenki.

— Herra munkki, — vastasi toinen, — tahdotteko sillä sanoa, että
joisitte sitä?

— Mitä?... joisinko?...

— Niin, tätä minun viinaani, — selitti mies. — Minä tuon sitä tänne
vuorelle myydäkseni luostarin palvelusväelle. Se on minun toimeni.
Mutta luostarinjohtaja on antanut ankaran määräyksen, että jos myymme
munkeille pisaraakaan viinaa, niin meitä rangaistaan, me menetämme
kaikki oikeutemme ja karkotetaanpa meidät luostarin läheisyydestäkin.
Me olemme kauppamme tähden riippuvaisia luostarista ja asumme siksi sen
läheisyydessä. Tästä syystä en uskalla millään ehdolla myydä teille
viinaa.

— Onko se totta? — kysyi Lo Ta. — Etkö sinä todellakaan aio antaa sitä
minulle maksusta?

— Vaikka tähän paikkaan minut tappaisitte, — sanoi mies, — niin en voi
sitä sittenkään tehdä.

— Minä en puhu tappamisesta, — väitti Lo Ta vastaan, — vaan kysyn,
myytkö minulle vai etkö?

Kun mies huomasi, että keskustelusta saattoi tulla täysi tosi, hän
sieppasi lekkerinsä ja läksi pakoon. Mutta Lo Syvähenki ryntäsi hänen
jälkeensä, tarttui lekkereihin ja potkaisi kaupustelijan menemään kuin
kerän maata pitkin. Sitten hän vei lekkerit kesämajaan, otti kupin,
avasi tulpan ja alkoi lipoa viinaa. Pian hän oli tyhjentänyt toisen
lekkerin, minkä tehtyään hän huusi miehelle:

— Kyllä minä tämän maksan, jos tulet huomenna luostariin!

Sillä välin oli viinakaupustelija toipunut tuimasta potkaisusta. Mutta
koska hän pelkäsi, että luostarinjohtaja voisi saada kuulla hänen
teostaan ja rangaista, niin hän ei piitannut juodun viinan maksusta,
vaan kaadettuaan puolet jälelle jääneestä viinasta tyhjään lekkeriin
nosti molemmat olkapäälleen, otti kuppinsa ja läksi astumaan mäkeä alas.

Mitä Lo Syvähenkeen tulee, hän istui jonkun aikaa aivan rauhallisena
kesämajassa. Mutta sitten alkoi viinan voima osottaa olemassaoloaan.
Hän hyppäsi pystyyn ja harppasi vähän matkaa jääden kuitenkin erään
hongan alle istumaan. Mutta kauaa hän ei siinä istunut, sillä viina sai
vähitellen hänet valtaansa.

Ensin hän huitoi käsiään, veti ne sitten mustan kauhtanansa hihoista
ulos, nousi, sitoi kauhtanan rintansa ympäri, niin että ommeltu
selkämys näkyi, ja läksi tällaisena astumaan mäkeä ylös. Tuijottaen
tuimasti luostaria kohti hän reuhtoi kulkiessaan ruumistaan.

Portinvartiat, joita oli kaksi, huomasivat jo kaukaa Lo Syvähengen
tilan, noutivat bambuseipäänsä ja asettuivat porttiaukkoon sulkeakseen
Lo Taita tien.

— Mies hoi, — huusi toinen heistä, — sinä tahdot olla Buddhan
oppilas ja tulet humalassa kotiin! Oletko sinä ollut aina noin
pyörällä päästäsi, kun et ole huomannut, mitä ruokahuoneen seinällä
seisoo: »Munkki, joka on nauttinut väkeviä juomia ja rikkonut pyhän
kieltäytymislupauksensa, rangaistaan neljälläkymmenellä raipaniskulla
ja karkotetaan luostarista». Ja: »Pottinvartia, joka päästää humalaisen
luostariin, rangaistaan kymmenellä raipaniskulla.» Pidä siis varasi ja
pötki kiireimmän kautta tuosta mäkeä alas, niin me puolestamme annamme
asian raueta siihen!

Lo Syvähenki, joka oli vielä liian vähän aikaa ollut munkkina, jotta
olisi voinut sotaisen luonteensa hillitä, suuntasi sanomattoman
ylenkatseellisen silmäyksensä portinvartioihin ja alkoi sättiä heitä:

— Te varkaat ja sekasikiöt, jos te vain seipäillänne minua lyötte, niin
kyllä minä teitä kohta opetan!

Kun portinvartiat huomasivat, että asia alkoi kääntyä arveluttavaksi,
juoksi toinen heistä ilmottamaan tästä lukkarille toisen jäädessä
porttiin ja koettaessa seipäällä estää Lo Taa pääsemästä sisään. Mutta
tämä viskasi seipään vartian kädestä, haristi sormensa ja livahutti
vastustajalleen sellaisen korvatillikan, että tämä tupsahti suin maahan
eikä ehtinyt vielä ensi huumauksestakaan toipua, kun jo toinen isku
lennätti hänet poikkiteloin porttiaukkoon. Voitettu huusi apua täyttä
kitaa.

— Riittäköön tämä täksi kerraksi, — arveli Lo Ta ja lähti huojuen ja
hoippuen astumaan pihan yli.

Sillä välin ilmaantui lukkari, joka oli toiselta vartialta saanut
hädästä tiedon ja huutanut palvelusväen puolelta parikymmentä miestä
avukseen, ja hyökkäsi seipäillä ja nuijilla varustetun joukkonsa
etunenässä Lo Syvähenkeä vastaan.

Kun Lo Ta äkkäsi tämän, hän huusi, tai oikeammin ärjäisi niin julmasti,
että tuntui jokaisesta kuin olisi ukkonen jyrähtänyt, ja lähestyi
vaahdoten kuin korskea sotaratsu vastustajia.

Lukkari ja hänen väkensä eivät tienneet, että Lo Ta oli soturiksi
kasvatettu, ja kun he nyt ensi kerta näkivät miehen hirvittävän muodon,
he pakenivat takaisin luostariin, sulkivat ovet lujasti jälkeensä ja
rakensivat vielä barrikadin ulko-oven taa.

Lo Ta seurasi heitä portaita ylös, ja kun hän huomasi ulko-oven olevan
lukitun, niin koetteli ensin nyrkkejään, mutta potkaisi sen sitten
polvellaan auki. Näin joutuivat nuo parikymmentä pakolaista vangiksi
eivätkä tienneet miten nahkansa pelastaa. Lo Ta sieppasi nyt seipään
erään vangiksi joutuneen kädestä ja ajoi kaikki ovesta ulos.

Sillä välin oli lukkari pujahtanut johtajan luo, ja kun tämä sai kuulla
tapahtumasta, hän riensi neljän palvelijansa kanssa käytävään ja huusi:

— Syvähenki, tuollainen ruokoton käytös on täällä kielletty!

Vaikka Lo Syvähenki oli jotakuinkin sekaisin päästään, hän tunsi
kuitenkin johtajansa, heitti seipään kädestään ja sanoi osottaen
portille päin:

— Minä tulin maistaneeksi vähäsen viinaa, mutta en häirinnyt heitä
lainkaan, mutta nämä alkoivat ensin minua ahdistaa ja lyödä.

— Nyt täytyy teidän heti, — vastasi johtaja, — ainakin kunnioituksesta
minua kohtaan, mennä nukkumaan ja huomenna puhumme asiasta enemmän.

— Jollen minä kunnioittaisi teitä, herra johtaja, niin kyllä minä
nujertaisin nuo kaljupäiset aasit viimeiseen mieheen, — mökötti Lo
Syvähenki unohtaen päihtymyksissään, että hänenkin oma päänsä oli
putipuhtaaksi ajeltu.

Johtaja käski palvelijansa viedä hänet paikalleen, johon hän romahti
pitkälleen ja alkoi heti kuorsata.

Nyt kokoontuivat luostarin ylimmät virkamiehet ja munkit
johtajan ympärille ja ilmaisivat olevansa Syvähengen enempää
luostarissa-pitämistä vastaan.

— Me vastustimme turhaan hänen ottamistaan luostariin, — sanoivat he.
— Ja mitä siitä nyt seurasi? Kuinka saattaa luostari sietää tuota
villipetoa ja hänen tähtensä kääntää lait ja säädökset ylösalaisin?

— Minä myönnän, — sanoi johtaja siihen, — että häntä nyt vielä on
vaikea ohjata ja että hän useasti saattaa tuottaa mielipahaa, mutta
myöhemmin on hänen elämänsä varmaan kantava hyviä hedelmiä. Meidän
täytyy ottaa huomioon hänen sukulaisensa ja meidän suojelijamme, herra
sihteeri Tshau ja olla Syvähengelle hyvänsuopia. Kyllä minä puhun
huomenna hänen itsensä kanssa tästä ja koetan saada hänet järkiinsä.

Munkit nauroivat salaa tällaiselle puheelle ja kuiskailivat keskenään:

— Millaisen narrin olemmekin valinneet johtajaksemme!

Sitten he painuivat yölevolle.

Seuraavana aamuna lähetti johtaja palvelijansa luostarin makuusuojaan
kutsumaan Syvähenkeä luokseen. Lo Ta ei ollut vielä noussut levolta
ja palvelija hämmästyi suuresti nukkuvan tilaa. Tuskin voisi sitä
edes kaikkia yksityiskohtia myöten kuvatakaan. Vähitellen laittautui
hän kuitenkin puoleksi hyväksyttävään kuntoon ja seurasi palvelijaa
johtajan huoneeseen.

— Syvähenki, — lausui tämä, — vaikka olettekin soturiksi kasvatettu,
ei teidän silti pidä unohtaa, että herra sihteeri Tshau, meidän
suojelijamme, on saanut teidät rupeamaan munkiksi ja että te olette
minulle vannonut olevanne tappamatta, varastamatta, alhaisia tekoja
tekemättä, väkeviä juomia nauttimatta ja valehtelematta. Nämä ovat
ne säädökset, joita koko veljeskuntamme noudattaa, ja etenkin se on
tärkeä, joka kieltää nauttimasta väkijuomia! Kuinka te saatoitte
eilen kuitenkin niin kovin päihtyneenä palata luostariin, ahdistaa
portinvartioita, särkeä oven ja ärjyä niin kamalasti, että munkit ja
palvelijat kauhistuneina juoksivat mikä minnekin pitkin luostaria?
Kuinka te saatoitte tehdä itsenne syypääksi sellaiseen?

Syvähenki lankesi povilleen ja sanoi nöyrästi:

— En minä sellaista vastedes tee.

— Kuinka te munkiksi ruvettuanne, — jatkoi johtaja, — uskallatte
ensiksikin rikkoa kieltäytymiskäskyn ja sitten vielä saattaa luostarin
sellaiseen epäjärjestykseen? Jollei juuri herra sihteeri Tshau olisi
toimittanut teitä tänne ja maksanut ylläpitonne, niin minä ajaisin
teidät täältä matkoihinne. Pitäkää varanne, ettette vasta osottau
syypääksi sellaiseen epäjärjestykseen.

Syvähenki nousi ja painaen kömpelösti kämmentensä pohjat yhteen, lupasi:

— En minä vastedes sellaista tee, en tee!

Johtaja pidätti hänet vielä luonaan, tarjosi hänelle aamiaista ja
puheli ystävällisesti hänen kanssaan antaen hyviä neuvoja. Sitten
hän otti esiin uuden munkkipuvun ja parin uusia jalkineita, antoi ne
Syvähengelle ja lähetti hänet palvelijansa mukana takaisin.

Tämän ensimäisen hurjan humalansa ja raivonsa jälkeen pysyi Lo
Syvähenki kolme ehkäpä neljäkin kuukautta luostarissa kaipaamatta
muuhun maailmaan. Mutta eräänä päivänä maaliskuussa, kun ilmakin oli
jo yhä lämpimämmäksi muuttunut, hän meni luostarin ulkopuolelle. Hänen
siinä Viidentauluvuorta katsellessaan hän yhtäkkiä hytkähti ja käänsi
päänsä. Tuuli oli tuonut muutamia eksyneitä ääniä hänen korvaansa
alhaalta kylästä.

Hän meni sisälle makuusuojaansa, otti rahaa, pisti sen liivintaskuunsa
ja riensi hetken kuluttua mäkeä alas kylää kohti.

Kun hän oli astunut taiteellisen porttikaaren alitse, joka erotti
luostarin alueen kylästä, tai oikeammin kauppalasta, avautui hänen
eteensä palanen tuota hyörivää maailmaa, jonka hän niin kauan sitten
oli hyljännyt. Siinä oli ahtaasti toinen toisensa vieressä liha-,
vihannes-, väkijuoma-, piirakka- y.m. kauppoja.

— Tosiaankin, — huudahti Lo Syvähenki itsekseen, — minä olen suuri
narri. Olisinpa aikaisemmin tiennyt tämän paikan, ei minun olisi
tarvinnut siltä kaupustelijalta silloin viinaa vorota. Tännehän minä
voin tulla melkein milloin hyvänsä sitä ostamaan. Kuinka tavattoman
helteiseksi onkaan sää näinä viimeisinä päivinä muuttunut! Enköhän
löytäisi täältä jotakin syötävää?

Tässä keskeytti eräästä pajasta kuuluva taonta hänen ajatustensa
juoksun; hän seisoi näet juuri erään pajan kohdalla, jonka
ylikerroksesta riippui ilmotus vuokrattavista huoneista. Lo Syvähenki
astui pajaan ja huomattuaan siellä kolme seppää työssä kysyi:

— Tahtoisin tietää, hyvä herra seppämestari, onko teillä hyvää, kovaa
terästä varastossa?

Kun sepät näkivät Lo Tan, joka näytti vaaralliselta mieheltä, etenkin
mitä tulee poskipäihin, vaikka olikin partansa ajeltu, niin he
pelkäsivät häntä jonkun verran. Mestari antoi vasaransa levätä ja
vastasi:

— Hyvä isä, olkaa hyvä ja istukaa. Mitä pitäisi minun teille valmistaa?

— Valmistakaa minulle, — vastasi Lo Syvähenki, — matkasauva ja miekka.
Onko teillä sitten terästä, parasta lajia?

— On kyllä, minulla on oikein hyvää terästä: Siis matkasauva ja
miekka. Kuinka painavia saavat olla? Minä valmistan ne aivan teidän
määräystenne mukaan, hyvä isä.

— Tahtoisin sata naulaa painavan matkasauvan, — arveli Lo Ta.

— Se tulisi hiton painava, — virkkoi seppä hymähtäen. — Jos minä
sellaisen teen, niin pelkäänpä, että ette sitä käyttää jaksaisi. Eipä
painanut kuningas Kuan'inkaan sauva kuin kahdeksankymmentä yksi naulaa.

— Enkö minä muka vedä vertoja kuningas Kuan'ille sitten? — kysyi Lo Ta
hiukan suuttuneena. — Ihminen hänkin vain oli, luullakseni.


— Eiköhän se tule tarpeeksi painava, jos laitan viidenkymmenen naulan
painoisen, — arveli seppä.

— No tehkää se sitten kuningas Kuan'in sauvan painoiseksi —
kahdeksankymmentäyksi naulaa.

— Hyvä isä, kyllä se siinä tapauksessa tulee olemaan ruman näköinen
eikä suinkaan käteväkään. Antakaa minun tehdä se kuudenkymmenenkahden
naulan painoiseksi. Sellainenkin olisi vielä kuin myllytukki. Mutta
jollette jaksaisi sitä heilutella, niin älkää sitten minua syyttäkö.
Ja mitä miekkaan tulee, niin kyllä minä ne tunnen. Teräs on oleva mitä
parasta ja työhön ryhdyn heti.

— Paljonko ne tulevat maksamaan?

— Minä en pyydä liikoja. Alin hinta olkoon viisi taelia.

— Hyvä on! Minä maksan niistä pyytämänne viisi taelia. Mutta tehkäähän
se hyvin, niin lisään runsaan juomarahan.

Ja hän antoi viisi taelia sepälle, joka vielä vakuutti:

— Kyllä minä ryhdyn heti työhön.

— Ettekö huolisi viinaryypystä minun seurassani? — kysäisi Lo Ta.

Mutta seppä kielteli:

— Isä hyvä, luvallanne en minä nyt tahtoisi tehdä teille seuraa.
Minulla on paljon työtä.

Lo Syvähenki läksi pajasta, mutta tuskin hän lienee ollut siitä puolen
sadan askeleen päässä, kun hän huomasi erään väkijuomakaupan ilmotuksen
riippuvan vesikourussa. Hän huiskasi oviverhon syrjään, astui sisään ja
istuutui. Sitten hän koputti pöytään ja huusi lujasti:

— Tuokaa ryyppy!

— Hyvä isä, pyydän anteeksi, — selitti kaupan isäntä, — mutta tämä
talo kuuluu luostarille, minun liikepääomani on myöskin sen, ja
luostarinjohtaja on ilmottanut ottavansa lainatun pääoman heti
takaisin, jos minä myyn väkijuomia yhdellekään munkille. Älkää siis
panko pahaksenne, että minun täytyy kieltäytyä.

— Poiketkaahan toki kerran hänen ehdoistaan, — virkkoi Syvähenki, —
ja myykää minulle yksi ryyppy vain! Minä en hiisku kenellekään, että
olette minulle mitään myynyt, niin siihenhän koko asia jää.

— Minä en voi mitenkään menetellä vastoin hänen määräystään, — vastasi
isäntä. — Menkää mieluummin johonkin toiseen puotiin ja juokaa siellä,
ja pyydän vielä kerta, suokaa tämä minulle anteeksi.

Lo Syvähenki nousi ja virkkoi:

— Jos lähdenkin tästä jonnekin muualle, tuota ryyppyä etsimään,
niin kyllä minä palatessani vielä tänne poikkean sanoakseni silloin
viimeisen sanani.

Ja hän poistui puodista. Muutaman askelen päässä hän huomasi taas
ilmotuslipun erään toisen samanlaisen kaupan edessä, ja kun ei siinä
minkäänlaista oviverhoa ollut, hän astui suoraa päätä sisään, istuutui
ja tiuskaisi:

— Isäntä! Pian! Tuokaa minulle ryyppy!

— Hyvä isä, — sanoi isäntä, — te ette näy tuntevan meidän
olosuhteitamme. Luostarinjohtaja on antanut määräyksen, joka teidän
pitäisi tuntea ja kuitenkin, tulette nyt tänne saattamaan kauppamme
vaaranalaiseksi.

Lo Syvähenki ei ollut lainkaan halukas lähtemään toista kertaa tyhjin
toimin ja ahdisteli pyynnöillään aika lailla kaupan isäntää. Mutta
kun tämä pysyi järkähtämättömänä, niin hänen täytyi vihdoin nousta ja
lähteä.

Pari kolme kertaa koetti hän vielä onneaan muissakin puodeissa, mutta
yhtä huonolla menestyksellä. Ja hän tuumi:

— Täytyypä keksiä keino millä pettää nuo lurjukset, muuten en saa
pisaraakaan maistaa.

Pitkänpuoleisen matkan päässä näistä puodeista kylän toisessa
päässä oli mantelipuiden suojassa pieni talo, jonka katolla näkyi
väkijuomakaupan merkki. Lo Syvähenki läksi sinne, ja kun hän pääsi
selville siitä, että sielläkin myydään viinaa, hän astui sisään,
istuutui ja nojaten väsyneesti ikkunalautaa vasten sanoi:

— Isäntä, olkaa hyvä ja myykää matkustavalle munkille vähäsen viinaa.

Isäntä katsoi häneen tutkivasti ja kysyi:

— Mistä te tulette, herra munkki?

— Minä olen pitkällä matkalla ja jouduin sattumalta tähän kylään.

— Mutta jos te olette Viidentaulunvuoren luostarista, niin en minä
siinä tapauksessa uskalla teille mitään väkevää myydä.

— Ei, en minä sieltä ole! Tuokaa nyt pian.

Isäntä päätti Lo Tan muodosta ja puheesta, ettei hän ole paikkakunnan
asukkaita, ja kysyi:

— Paljonko haluatte sitten?

— Älkää nyt siinä enää noin kovin tarkasti kysykö, vaan tuokaa iso
pullo, niin sittenhän riittää.

Lo Syvähenki joi siitä kymmenkunnan lasillista. Sitten hän kysyi:

— Jos teillä on lihaa, niin tuokaa sitäkin.

— Olisittepa tullut aikaisemmin, — vastasi isäntä, — niin olisi kyllä
ollut naudanlihaa, mutta nyt on kaikki lopussa.

Samassa tunsi Syvähenki lihan hajua jostakin kauempaa, juoksi ulos ja
näki talon muurin luona suuressa kattilassa keitettävän koiran lihaa.

— Mitä tämä on, — huusi Lo Ta puodin omistajalle, — täällä keitetään
koiranlihaa, eikä minulle puhuta siitä mitään?

— Minä arvelin, että koska olette munkki, niin ette saa syödä
koiranlihaa ja sentähden en minä sitä ilmottanut.

— Tässä on rahaa, — sanoi Lo Ta antaen isännälle hopeata. — Minä ostan
teiltä puolet näistä koiranlihoista.

Isäntä riensi jakamaan lihoja ja vei ne sisään asettaen Lo Tan eteen;
hän toi myöskin kynsilaukkaa kastikkeeksi.

Nyt vasta tunsi Lo Syvähenki voivansa hyvin. Hän repi sormillaan lihaa
irti luista, kastoi kynsilaukkaan ja pisti poskeensa. Kymmenkunta lasia
tyhjensi hän vielä aterian aikana. Näyttipä siltä, kuin hän ei lainkaan
aikoisi lakata, niin suuri oli kauan ikävöity nautinto; rasva oikein
vuoti hänen suupielistään ulos. Kaupan omistaja töllisti nälkäistä
vierastaan pitkän aikaa ja huudahti vihdoin ihmeissään:

— Eikö ala jo riittää, hyvä isä? Ettekö ole vieläkään saanut
tarpeeksenne?

Syvähenki katsahti häneen suurin silmin ja murahti:

— En minä teidän rahoillanne syö eikä teillä ole siis oikeutta
puhutella minua tuohon tapaan.

— Paljonko sitten tahtoisitte vielä?

— Tuokaa vielä pullollinen, — komensi Syvähenki ja toisen oli kuin
olikin tuotava.

Lo Syvähenki tyhjensi senkin tuossa tuokiossa jättämättä tilkkaakaan
jälelle. Otti sitten kalutun koirankoiven, pisti sen poveensa ja lähti
matkoihinsa sanoen:

— Kun satun toiste saamaan rahoja, niin pistäynpä tänne taasen. Mutta
isäntä pelästyi aika lailla nähdessään Syvähengen kääntyvän suoraa
päätä kohti Viidentaulunvuorta, jolla luostari oli.

Luostarin kesämajan luo saavuttuaan Lo Syvähenki poikkesi siihen
istumaan. Mutta kun viina taasen oli tehnyt tehtävänsä, hän hypähti
pystyyn ja höpisi itsekseen:

— Onneksi en ole keneltäkään vielä kättä tai jalkaa taittanut. Mutta
siitä huolimatta tuntuu kuin olisin masennuksissa. Pitääpä vähäsen ajaa
voimia liikkeelle.

Ja seisoessaan kesämajan ovessa hän kääri kauhtanansa hihansuut kokoon
ja alkoi työntää nyrkkejään ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan,
ikäänkuin voimia kootakseen. Sattuipa hänen raskas ruumiinsa
tätä tehdessään joten kuten horjahtamaan ja hän keikahti puista
kattopylvästä vasten, joka riuskahtaen katkesi. Lo Ta säpsähti ja
ennätti kaikeksi onneksi hypähtää syrjään, ennenkuin koko toinen
puolisko kesämajan kattoa luhistui romahtaen maahan.

Kun luostarin portinvartiat kuulivat tämän hirvittävän ryskeen, he
juoksivat lähellä olevalle kummulle katsomaan, mitä oli tulossa. Sieltä
asteli Lo Syvähenki hoipertaen mäkeä ylös.

— Taivasten tekijä! — huusivat vartiat kuin yhdestä suusta, — sieltä
marssii tuo voimaihminen taas jättiläispöhnässä luostariin!

Sukkelasti he sulkivat portin, telkesivät sen visusti ja jäivät
henkeään pidättäen seisomaan sen taa kuullakseen ja nähdäkseen, mitä
tapahtuman piti.

Kun Lo Ta oli saapunut portin eteen ja nähnyt sen suljetuksi, hän alkoi
nyrkeillään sitä rummuttaa, jotta hänelle avattaisiin. Mutta eipä
haluttanut vartioita vähääkään täyttää tulijan toivomusta. Kun Lo Ta
siis oli jonkun aikaa jyskyttänyt porttia, hän kääntyi raivostuneena
etupihaan, jossa katseensa osui erääseen kivestä ja savesta tehtyyn
patsaaseen. Tällaisia patsaita on buddhalaisissa rakennuksissa asetettu
sisäänkäynnin vartioiksi sen kahden puolin. Lo Ta alkoi heti haukkua
patsasta:

— Te pönäkät jättiläispatsaat, miksette tule auttamaan minua, kun minä
porttia jyskytän? Vai nostatteko ilettävät turpanne korkeutta kohti
pelottaaksenne minua? Se ei tule onnistumaan!

Ja hän syöksyi kuvapatsasta kohti, nykäisi muutamia patsasta ympäröiviä
paaluja irti aivankuin olisi kitkenyt sipuleja maasta ja hypättyään
kuvapatsaan jalustalle alkoi paalulla hakata kuvan jalkoja, että savea
ja soraa lensi alas.

Kun portin takana vaanivat vartiat tämän näkivät, he huusivat
kauhistuneina ja riensivät johtajan luo ilmottamaan asiasta.

Sillä välin oli Lo Ta kääntänyt katseensa kuvasta vähän hengähtääkseen
ja äkkäsi nyt ympäri kääntyessään toisen kuvapatsaan toisella puolella
etupihaa. Hän raivostui taas ja ärjäsi:

— Sinä lurjus seisot siellä ja naurat minulle!

Ja Lo Syvähenki ryntäsi suojusaidan yli toisen patsaan päälle ja iski
sitä jalkoihin niin vimmatusti, että kuului ensin ritinää ja rätinää
ja sitten hirvittävä jyrähdys: Hänen ylhäisyytensä herra Porttivahti
suistui valtapaikaltaan ja makasi nyt häväistynä tomussa. Mutta Lo
Syvähenki huitoi yhä aseillaan ja nauraa räkätti kuin mielipuoli.

Kun luostarinjohtaja sai kuulla, mitä ulkona oli tapahtunut, hän sanoi
käskevästi:

— Älkää haastako riitaa hänen kanssaan, vaan täyttäkää velvollisuutenne.

Johtajanapulainen, kyökkimestari, lukkari ja muut luostarin ylemmät
virkamiehet kokoontuivat johtajan huoneeseen kertomaan, että se
villipeto on tänään taas hurjassa humalassa, koska on hajottanut koko
toisen puolen kesämajaa ja kaatanut kuvapatsaan portin luota. Ja he
tiedustelivat, mitä nyt pitäisi tehdä.

— Minä luulen, — vastasi johtaja, — että itsepä maan keisarin täytyisi
väistyä sellaisessa tilassa olevan ja niin väkevän soturin tieltä. Sitä
suuremmalla syyllä meidän! Jos hän on kuvapatsaan särkenyt, niin hänen
suosijansa korvaa sen uudella, ja jos hän on kesämajan hävittänyt,
niin tuo suosija rakennuttaa sen uudelleen. Jättäkää hänet vain tänään
rauhaan.

— Mutta se kuvapatsas on portin suojelushenki, — sanoivat munkit. —
Kuinka me voisimme suvaita, että se särjetään?

— Jos te viskaatte minulle tuollaisen kysymyksen, — intti johtaja, —
niin vastaan siihen, että vaikka hän särkisi luostarin kallisarvoiset
Buddha-kuvat, saatikka sitten portti patsaita, niin me emme voisi häntä
estää. Kaikki, mitä nyt voimme tehdä, on antaa hänen olla rauhassa.
Ettekö nähneet, kuinka hän viime kerralla raivostui aivan vähäisen
vastustuksen tähden?

Munkit poistuivat ja arvelivat mennessään, että heidän johtajansa on
suuri raukka. Mutta portinvartioille he huusivat:

— Vartiat, älkää millään muotoa avatko porttia, vaan pitäkää häntä
tarkasti silmällä!

Mutta kun Lo Ta kuuli heidän huutonsa, hän ärjäsi portin takaa:

— Jollette te kaljupäät heti avaa minulle, niin sytytän portin tuleen
ja poltan koko luostarin poroksi!

Munkit pitivät viisaampana avata portin salvat, sillä muussa
tapauksessa olisi Lo Ta varmaankin pannut uhkauksensa täytäntöön.
Portinvartiat avasivat siis teljet ja irrottivat tynkipuomit aivan
kuulumattomasti ja pakenivat sitten munkkien perään piiloutuakseen
luostariin.

Lo Syvähenki ryntäsi nyt hurjaa vauhtia nyrkit pystyssä päin porttia,
joka avautui heti niin helposti, että hän kaatui pitkälleen maahan.
Mutta hän nousi jaloilleen, löi kevyesti kädellä päähänsä ja läksi
suoraa päätä makuusuojaansa.

Munkit istuivat sisällä syvään mietiskelyyn vaipuneina noudattaen pyhää
velvollisuuttaan, mutta kun Lo Ta kohotti oviverhoa ja astui sisään
heidän riviensä väliin, valtasi suuri pelko heidät ja he painoivat
päänsä alas.

Hän pääsi kuitenkin onnellisesti vuoteensa luo ja alkoi riisuutua. Hän
avasi vyönsä ja rupesi hellittelemään pukunsa sidenauhoja, mutta kun ne
eivät heti avautuneet, hän repi ne auki. Sitä tehdessään putosi koiran
reisiluu hänen povestaan.

— Haa, sepä mainiota! — huusi Lo Ta. — Minulla tuntuu juuri olevan aika
nälkä!

Ja hän alkoi syödä. Mutta munkit peittivät häpeissään ja inhoissaan
kasvonsa ja hänen lähimmät naapurinsa vetäytyivät vuoteillaan
mahdollisimman kauaksi hänestä.

Lo Syvähenki kiskaisi palan lihaa koiran reidestä ja ojensi sen
viereiselle munkille sanoen:

— Pistä poskeesi!

Mutta munkki painoi kauhtanansa hihaa huuliaan vasten estääkseen
lihapalaa sattumasta niihin. Kun Lo Ta sen huomasi, hän huusi:

— Etkö tahdo syödä? Hä? Varroppas!

Ja hän sieppasi munkin kainaloonsa ja työnsi lihapalan väkisten hänen
suuhunsa. Eikä hän antanut toiselle aikaa sylkäistä palaa suustaan,
vaan pakotti uhrinsa nielemään tuon vastenmielisen palan. Silloin
ryhtyivät toiset munkit auttamaan onnetonta toveriaan.

Mutta Syvähenki viskasi koirankoiven luotaan ja alkoi nyrkit pystyssä
nasikoida virkaveljiensä kaljuja päitä. Koko makuusuoja joutui
epäjärjestykseen ja kiihdyksiin. Munkit kokosivat vaatteensa ja
hankkiutuivat lähtemään kokonaan talosta pois huolimatta apulaisen
kehotuksista jäädä paikoilleen. Syvähenki raivosi niin kauan heidän
keskuudessaan, että kaikki olivat peräytyneet ulos etsiäkseen itselleen
turvapaikan jostakin muualta.

Tällä kertaa eivät kyökkimestari ja lukkari enää kääntyneet
luostarinjohtajan puoleen, vaan kutsuivat luostarin palvelusväen
kokoon, luvultaan noin sata henkeä ja hyökkäsivät tämän talouskaluilla,
seipäillä ja nuijilla asestetun joukon kanssa makuusuojaan. Syvähenki
oli juuri tulossa ulos, mutta kun hän äkkäsi vaarallisen asemansa,
hän päästi hurjan sotahuudon ja peräytyi takaisin. Hänellä ei ollut
minkäänlaista asetta ja sentähden hän kiireessä repäisi Buddha-kuvan
edessä olevasta uhripöydästä kaksi jalkaa ja alkoi heti tehdä puhdasta
jälkeä. Ja totta puhuen, vaikka toiset olivatkin niin vahvasti
varustetut, olivat he kuitenkin iloisia, että saattoivat paeta tästä
kahakasta heitettyään aseensa.

Mutta pihalle johtavaan käytävään he uskalsivat pysähtyä hetkeksi ja
päättivät nyt hyökätä yhtaikaa käytävän kummaltakin puolelta Lo Tan
kimppuun, kun tämä on menossa ulos. Mutta Syvähenki huomasi juonen.
Hänellä oli pöydänjalka kummassakin kädessään ja huitoi niitä yhä
enemmän yltyneenä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse tehdäkseen
tilaa ja karkottaakseen viholliset tieltään. Hän oli näin taistellen
edennyt pihalle saakka, kun luostarinjohtaja yhtäkkiä ilmaantui
kamppailevain näkyviin ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Syvähenki, heretkää!... Ja te munkit, antakaa hänen olla rauhassa!

Luostariveljet, joista osa oli kamppailussa haavottunut, hillitsivät
itsensä, ja kun Lo Ta huomasi, ettei kukaan häntä enää vastustanut, hän
heitti pöydänjalat maahan ja sopersi:

— Herra johtaja, minä alistun teidän tuomioonne.

Nyt alkoi Lo Ta vähitellen selvitä.

— Syvähenki, — lausui johtaja, — jos te tulette elämään tällä tavalla
edelleen, niin te sillä joudutatte minun kuolemaani. Kun te ensi kerta
olitte humalassa ja aikaansaitte täällä yleisen epäjärjestyksen, minä
ilmotin siitä teidän sukulaisellenne, herra sihteeri Tshaulle, joka
sen johdosta kirjotti anteeksipyyntökirjeen luostarin veljeskunnalle.
Tällä kertaa olette ollut paljon raivoisampi ja rikkonut paljon
pahemmin sopivaisuuden ja hyvän järjestyksen sääntöjä vastaan.
Te olette särkenyt kesämajan ja porttipatsaan. Tämän kaiken voi
teidän sukulaisenne korvata. Mutta te olette ahdistanut munkkeja
ja karkottanut heidät luostarista ulos; sellainen rikos on sangen
vakavaa laatua. Tämä Wan Shu Buddhisatwalle pyhitetty tomppelimme
Viidentaulunvuorella on ollut levon, rauhan ja yksinäisyyden tyyssija,
josta uhrisavu jo yli tuhannen vuotta on kohonnut taivasta kohti.
Kuinka voisimmekaan suvaita, että te sitä tällä tavalla häpäisette?
Tulkaa muutamaksi päiväksi minun suojaani, kunnes minä olen hankkinut
teille toisen paikan.

Syvähenki seurasi luostarinjohtajaa, sittenkun tämä oli käskenyt erään
ylemmän virkamiehen lepyttämään hartaustoimituksessaan häirittyjä
munkkeja ja johtamaan heitä paikoilleen makuusuojaansa ja auttamaan
haavotettuja ja ruhjottuja.

Seuraavana päivänä piti luostarinjohtaja apulaisensa kanssa
neuvottelun. He tahtoivat antaa Syvähengelle rahaa ja lähettää hänet
menemään, mutta pitivät kuitenkin parempana ilmottaa asiasta sihteeri
Tshaulle.

Johtaja kirjotti siis kirjeen ja lähetti kaksi palvelijaansa viemään
sitä herra Tshaulle hänen kesäasuntoonsa. Heidän oli määrä odottaa
vastausta. Herra sihteeri luki kirjeen ja tuli neuvottomaksi, mutta
kirjotti vastauksen luvaten korjata kesämajan ja hankkia uuden
porttipatsaan ja sanoi yhtyvänsä arvoisan johtajan mielipiteeseen, että
Syvähenki olisi lähetettävä jonnekin muualle, koska hän oli niin paljon
pahaa aikaansaanut.

Luostarinjohtajan luettua vastauksen hän käski ensin palvelijansa
tuoda mustan päällysviitan, parin kenkiä ja kymmenen taelia hopeata ja
kutsutti sitten luokseen Syvähengen, jolle lausui:

— Syvähenki, kun te ensi kerta tulitte humalassa kotiin, minä pidin
sitä vain pahana sattumana. Nyt te olette tehnyt itsenne toisen
kerran syypääksi tähän rikokseen, vieläpä paljon raskauttavammassa
muodossa, sillä te ette ole ainoastaan särkenyt pyhiä esineitä, vaan
ahdistanut ja solvaissut munkkeja personallisesti. Teidän menettelyänne
ei voida näin ollen enää kauempaa sietää tässä puhtauden ja rauhan
tyyssijassa. Ottaen huomioon teidän suojelijanne mielipiteen minä annan
teille kirjeen, joka on oleva teille suosituksena toiseen luostariin.
Sinne saatte nyt lähteä ja sinne asettua ja täyttyköön siellä teidän
kohtalonne. Me emme voi missään tapauksessa pitää teitä kauempaa
luonamme.

— Pyhä päämieheni, — vastasi Syvähenki, — minne aiotte lähettää minut,
teidän oppilaanne, jotta minä kutsumukseni täyttää voisin?

— Minulla on nuorempi veli, — selitti johtaja, — joka nykyään on
»Suuren saarnaajan» luostarin esimiehenä maan itäisessä pääkaupungissa.
Hänen nimensä on Tshi Tsing. Tämä kirje, jonka annan teille myötä,
on hänelle osotettu, ja hän hankkii kyllä teille paikan, jota voitte
hoitaa loukkaamatta omaa luostarillista arvoanne.

Syvähenki kumarsi johtajalle yhdeksän kertaa [hänen olisi pitänyt
kumartaa vain kolme kertaa. Yhdeksänkertainen kumarrus osottaa
suurinta kunnioitusta ja saattaa tulla vain keisarin, jumalankuvain
tai Konfusiuksen osaksi], otti yhden mytyn kainaloonsa, viskasi toisen
selkäänsä ja kolmannen, jossa kirje oli, rinnalleen, sanoi jäähyväiset
luostarin johtajalle ja veljeskunnalle ja läksi Viidentaulunvuorelta
muille maille.




Lo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.


Paikka, johon Lo Syvähenki ensinnä suuntasi kulkunsa, oli pajan
läheisyydessä oleva majatalo, jossa hän aikoi viipyä siksi, kun hänen
sauvansa ja miekkansa valmistuisivat; sitten tulisi hän jatkamaan
matkaa. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että jokainen Viidentaulunvuoren
munkki iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään Syvähengen katoavan
kaukaisuuteen ja että hänen suojelijansa, sihteeri Tshau lähimmässä
tulevaisuudessa korvasi hänen aikaansaamansa vahingot.

Parissa kolmessa päivässä sai seppä sauvan ja miekan valmiiksi. Sauva
oli Lo Tan suureksi mielihyväksi kirjailtu väri- ja lakkamaalauksilla
ja seppä sai työpalkkansa lisäksi vähäsen hopeata. Sitten Syvähenki
otti myttynsä, kiinnitti miekan vyötäisilleen, tarttui sauvaansa,
heitti jäähyväiset sepälle ja tämän sälleille ja läksi matkalleen.
Emmekä me erehdy väittäessämme, että jokainen vastaantulija, joka häntä
hiukankin tarkemmin tuli silmäilleeksi, ajatteli:

— Tuossapa vasta tanakka munkki!

Pyhiinvaeltajamme kulki parin viikon ajan kohti maan itäistä
pääkaupunkia välttäen visusti kaikkia tien varrella olevia luostareita
ja viettäen yönsä majataloissa. Toisinaan hän poikkesi juomalaankin
ottaakseen ryypyn virkistykseksi.

Mutta eräänä päivänä, kun hän kulki tietään ihaillen ympäristönsä
kauniita vuorimaisemia, yö yllätti hänet hänen huomaamattaan, ja hän
tunsi, ettei hän enää jaksaisi lähimpään matkan varrella olevaan
majapaikkaan. Mikä neuvoksi yön pimeydessä, kun hän oli yksin vieraalla
seudulla?

Hän oli kulkenut vielä noin kolme Kiinan penikulmaa eteenpäin, kun
saapui pienelle puiselle sillalle, josta näki punaista hohdetta jonkun
matkan päässä. Pian saattoi sakeassa puistikossa erottaa yksinäisen
talonpoikaistalon. Muuten ei näkynyt kuin loppumattomia harjanteita
toinen toistaan ylempänä.

— Parasta on, — arveli Lo Syvähenki, — pyytää yösijaa tuosta
talonpoikaistalosta.

Ja hän kääntyi valoa kohti, riensi portaita ylös ja tuli pihalle,
jolla talon palvelusväki hyöri kuumeisesti juosten edes ja takaisin,
ikäänkuin olisi sillä ollut tavattoman tärkeä ja kiireinen asia
toimitettavana. Lo Ta jäi talon eteen seisomaan, nojasi sauvaansa ja
puhutteli palvelusväkeä huutamalla, mutta kohteliaasti.

— Munkki, mitä asiaa on teillä näin myöhäiseen aikaan tähän taloon? —
kysyttiin häneltä.

— Minä en jaksa enkä löydä enää lähimpään majapaikkaan, — selitti
Syvähenki, — ja pyytäisin sentähden päästä yöksi teidän kunnioitettavan
isäntänne taloon.

— Meillä tulee ensi yönä kaikki olemaan epäjärjestyksessä emmekä siitä
syystä voi ottaa teitä luoksemme.

— Voittehan kuitenkin antaa minun jossakin talon nurkassa levätä tämän
yön jatkaakseni matkaani aamulla varhain.

— Kunnioitettava isä, te teette hyvin viisaasti, jos kiireimmän kautta
laitatte itsenne täältä pois. Te ette kuitenkaan voisi jäädä tänne
joutumatta alttiiksi häpeälliselle kuolemalle.

— Mikä järjetön ajatus! Tehdä yösijastani niin suurenmoinen asia,
ikäänkuin minun pyyntöni sisältäisi kuolemalla rangaistavan rikoksen!

— Lähtekää nyt suosiollisesti, sillä jos te tässä vielä jonkun aikaa
viivyttelette, niin mahdollisesti teidät vangitaan.

Nämä sanat saivat Syvähengen sisun kiehahtamaan ja hän tiuskaisi:

— Te puhutte kuin typerät moukat! Vai ettäkö minut vangittaisiin,
vaikken ole sanallakaan antanut aihetta sellaiseen tekoon!

Nyt alkoivat muutamat haukkua häntä toisten koettaessa yhä hyvällä
puheella saada häntä lähtemään. Mutta Syvähenki kohotti sauvansa ja
oli aikeessa antaa heille oikein tuntuvan vastauksen, kun eräs ukko
riensi talosta ulos. Syvähenki huomasi hänet ja antoi kätensä painua
alas. Tulija oli yli kuudenkymmenen vuoden ja hänen kädessään oli pitkä
seiväs, joka ylettyi korkealle pään yli:

— Mikä melu täällä on? — huusi ukko tullessaan.

— Tämä munkki aikoo piestä meitä, — vastasi palvelusväki. — Syy ei ole
siis meidän.

— Minä olen Viidentaulunvuoren luostariveljiä, — selitti Syvähenki, —
ja olen asioissa matkalla itäiseen pääkaupunkiin. Koska en tänään enää
voi ehtiä seuraavaan majataloon, oli aikomukseni pyytää yösijaa teidän
kunnioitetusta talostanne. Mutta tuo roistojoukko vakuutti härnäillen,
että jollen lähde, niin minut täällä pistetään köysiin.

— Jos te olette Viidentaulunvuoren munkkeja, — sanoi ukko, — niin olkaa
hyvä ja käykää sisään.

Lo Syvähenki seurasi ukkoa sisään ja kun he olivat istuutuneet, virkkoi
vanhus:

— Pyhä veli, teidän ei pidä suuttua, sillä palvelusväkeni ei tiennyt,
että te olette tuosta buddhalaisten munkkien kuuluisasta turvapaikasta,
ja vaikka meidän talossamme ensi yönä tuleekin olemaan hyvin
rauhatonta, tahdon kuitenkin koettaa auttaa teitä.

Lo Syvähenki nousi, nojautui matkasauvaansa, kiitti ukkoa ja sanoi:

— Minä olen teille erittäin kiitollinen, te hyväntahtoinen ystäväni.
Saanko luvan kysyä teidän kunnianarvoisaa sukunimeänne?

— Sukunimeni on Liu, — vastasi ukko, — ja meidän taloamme sanotaan
Kirsikkamajaksi. Tästäpä syystä ovat ihmiset ruvenneet nimittämään
minua Kirsikkamajan vaariksi. Mutta saanko luvan kysyä teidän
munkkinimeänne, pyhä veli?

— Minun esimieheni nimi on Tshi Tshin (uskollinen sydän) ja oma nimeni
Lo Ta, mutta veljeskunnassa minua nimitetään Syvähengeksi.

— Olkaa hyvä ja syökää vähäsen välipalaksi, pyhä veli, — pyysi vanha
Liu, — mutta tuskinpa syötte lihaa, vai kuinka?

— Minä en pidä sitä niin suurena asiana, jos syönkin lihaa ja juon
väkeviä juomia, — arveli Syvähenki, — ja sanoakseni teille totuuden,
minä en ole pahoin nirsu mitä viinaan tulee, olkoonpa se sitten
puhdasta tai sekotettua, valkoista tai värikästä.

— Jos kerran se on asian laita, — nauroi ukko Liu, — että te ette lihaa
ettekä ryyppyä viero, niin sallikaa minun käskeä valmistamaan teille
syötävää ja juotavaa. Palvelijat hoi, laittakaa oiva ateria ja runsaat
ryypyt pöytään!

Palvelija kattoi pöydän tuossa tuokiossa, toi paahdettua naudanlihaa,
kolmea, neljää lajia vihanneksia sekä parin syöntipuikkoja Lo Talle.
Tämä pani myttynsä syrjään ja asettui pöydän ääreen. Palvelija toi
vielä kattilan voimakasta juotavaa ja juomakupin.

Syvähenki ei suinkaan ujostellut eikä säästänyt, vaan tyhjensi
kursailematta juomakattilan ja ruokalautaset muutamassa minuutissa,
niin että ukko Liu vain itseksensä häntä ihmetteli. Sitten palvelija
toi riisiä, jonka Lo Ta söi yhtä nopeasti.

— Minun täytyy pyytää teitä, — virkkoi nyt vanha Liu, — ensi yön
nukkumaan eräässä sivurakennuksessa ja pysyä siellä ulos tulematta,
vaikka kuulisittekin melua ja meteliä ulkoa.

— Saanko kysyä, — uteli Lo Ta, — mitä teidän talossanne tulee ensi yönä
tapahtumaan sitten?

— Minä arvelen, että tuskinpa saattaa maailmasta eronneella miehellä,
kuten teillä, olla mitään erikoista halua saada tietää se.

— Mutta isäntä hyvä, miksi olette noin alakuloinen? — kysyi Lo
Syvähenki. — Minä toivon, ettette ole loukkaantunut minun tulostani.
Minä korvaan huomenna mielelläni, mitä olen velkaa yösijastani, enkä
tahdo teitä sen kauempaa rasittaa.

— Oo, ei suinkaan, pyhä veli! — huudahti vanhus. — Kuulkaahan, mitä
sanon. Meillä on ollut tapana antaa vapaaehtoisesti munkeille lahjoja,
emmekä me suinkaan kanna vihan kaunaakaan heitä kohtaan. Mutta ensi
yönä joutuu tyttäreni naimisiin, ja tämä aiheuttaa levottomuuden.

— Hahahaa! — nauroi Syvähenki. — Kun tyttäret tulevat täysi-ikäisiksi,
täytyy heidän päästä naimisiin. Se on, kuten te tiedätte, yksi noista
tärkeistä suhdekäskyistä [kiinalaisten viisi suhdekäskyä ovat:
ruhtinaan ja alamaisen suhde, miehen ja vaimon suhde, vanhempain
ja lasten suhde, sisarusten suhde ja ystäväin suhde], inhimillisen
luonnon suurimpia velvollisuuksia. Kuinka saattaa tämä tehdä mielenne
alakuloiseksi?

— Niin nähkääs, asian laita on se, että tuo uusi sukulaisuus on meille
vastenmielinen.

— Mikä mieletön mies te olettekaan! Jos kysymyksessä olevat
sukulaispuolueet eivät voi sietää toisiaan, niin miksi Herran nimessä
te suostutte sellaiseen avioliittoon sitten?!

— Tyttäreni on ainoa lapseni, — selitti vanhus, — ja on nyt
yhdeksäntoistavuotias. Meidän läheisyydessämme on vuori, jota sanotaan
Kirsikkavuoreksi. Tälle vuorelle asettui aivan äskettäin kaksi »suurta
kuningasta», kuten he itseään nimittävät, ja heidän noin viisi-,
kuusisataa miestään. Mutta todellisuudessa he ovat rosvoja, jotka
pilkkaavat keisaria ja hänen arvoaan. Toinen heistä tuli eräänä päivänä
minun talooni kiskomaan suojelusveroa. Hän katseli tytärtäni, pani
kaksikymmentä taelia ja käärön punaista silkkiä häälahjaksi pöydälle ja
selitti tulevansa tänä iltana noutamaan tyttäreni vaimokseen. Me emme
voi tuota miestä vastustaa, vaan olemme pakotetut tottelemaan. Tämä on
syynä levottomuuteemme eikä meidän mielipahamme kohdistu vähimmässäkään
määrässä teitä kohtaan, kunnioitettava munkki.

— Niinkö! — huusi Syvähenki. — Jos asian laita on se, niin tiedänpä
oivallisen keinon, millä saan hänet luopumaan aikomuksestaan ja
halustaan naida tyttärenne. Mitä te siitä muuten arvelette?

— Hän on kuin itse paholainen, ja voi silmäänsä räpäyttämättä tappaa
jokaisen meistä. Mutta millä tavalla te aiotte saada hänet luopumaan
aikomuksestaan?

— Minä olen Viiden taulun vuoren luostarissa oppinut erinomaisen
tavan, jolla saa niin mainiosti toisen luopumaan aikeistaan, olkoonpa
kysymyksessä vaikka kuka. Viekää tyttärenne jonnekin muualle ja antakaa
minun odottaa ylkämiestä tyttärenne huoneessa, jotta saisin tilaisuuden
osottaa hänelle vaikutusvaltaani. Luottakaa huoletta siihen, että hän
luopuu aikeistaan!

— Jos niin todellakin tulee tapahtumaan, niin te teette minulle
suuren palveluksen. Mutta muistakaa, kuinka tavattoman vaarallista on
silitellä tiikerin partaa.

— Minun henkeni ei joudu lainkaan vaaranalaiseksi. Tehkää te vain,
kuten sanoin.

— Hyvä on, — huudahti vanha Liu. — Mikä onnellinen sattuma olikaan,
että buddhalainen munkki osui oikeaan aikaan minun talooni.

Muutkin hämmästyivät aika lailla munkin lupausta.

— Ehkä söisitte vielä vähäsen jotakin? — kysyi Liu-vaari.

— Syömisestä en minä nyt niinkään välitä, — vastasi Syvähenki, — mutta
jos teillä on vielä samanlaista juotavaa, niin ottaisinpa kernaasti
vielä muutaman kulauksen.

— Kyllä, kyllä! Kuulkaa siellä, tuokaa pian paistettua haukea ja
äskeistä juotavaa.

Kun näitä oli tuotu, pyysi isäntä Syvähenkeä käyttämään hyväkseen ja
tämä joikin vielä muutaman kupposen ja söi palasen haukea. Sitten Lo
Syvähenki otti sauvansa ja kysyi Liu-vaarilta, oliko hän jo vienyt
tyttärensä talteen.

— Minä lähetin hänet täksi yöksi naapuriin, — vastan ukko.

— Näyttäkää minut siis tyttärenne kamariin, — käski Syvähenki.

Vanhus opasti munkin kamarin ovelle ja sanoi:

— Tässä on tyttäreni kamari.

— Hyvä on. Nyt saatte kaikki muut mennä matkoihinne, — virkkoi
Syvähenki lopuksi.

Ukko Liu poistui palvelijoineen päättämään hääjuhlan valmistuksia,
sillä hän ei ollut aivan varma asian onnistumisesta ja jätti Syvähengen
yksinään morsiuskamariin.

Ensi työkseen kokosi tämä kaikki huonekalut yhteen nurkkaan
lukuunottamatta yhtä tuolia, jonka jätti keskelle huonetta. Sitten hän
sammutti tulen, asetti sauvansa tuolin viereen ja istuutui tuolille
kärsivällisesti odottamaan ylkämiehen tuloa.

Kun hetki läheni, käski ukko Liu palvelijansa sytyttämään kaikki
kynttilät, asettamaan pöydän kuistille, ripustamaan kukilla
koristettuja lyhtyjä sen yläpuolelle, tuomaan vadin lihaa sekä suuren
kattilan väkevänpuoleista juomaa ja olemaan valmiina palvelemaan
ylkämiestä.

Kello oli kahdeksan tienossa, kun Kirsikkavuorelta päin alkoi kuulua
kellojen ja rumpujen ääntä. Liu-vanhus kuuli tämän ja alkoi vapista,
palvelijat astuivat ulos katsomaan mitä oli tulossa, ja näkivät
puolisen sataa tulisoihtua, jotka valaisivat ympäristön, että oli
valoisaa kuin päivällä. Näkyipä sieltä nopeaan laukaten lähestyvän
joukko ratsumiehiäkin. Liu käski avata portin ja astui itse ulos
lausumaan vieraansa tervetulleeksi.

Rosvopäällikön edessä ja takana oli hänen omia asestettuja miehiään
vartioina. Näiden yllä oli juhlapuvut, käsissä lippuja ja hatuissa
kukkia. »Kuninkaan» edellä marssi kahdeksan miestä kullakin
harsokankainen lyhty kädessä ja neljä muuta kantaen tyhjää kantotuolia,
jossa morsian aiottiin viedä uuteen kotiinsa. »Kuninkaalla» itsellään
oli keilamainen punainen turbaani päässä, harmaa kultaompeleinen viitta
yllä, vyötäisillä kullattu vyö ja pitkävartiset ratsusaappaat jalassa.
Hän ajoi uljaalla, vaahtosuisella ratsulla.

Juhlakulkueensa ympäröimänä saapui siis »suuri kuningas»
Kirsikkamajaan, ja kun hän astui ratsunsa selästä alas, niin hänen
juhlajoukkonsa kohotti äänekkään onnentoivotushuudon. Liu-vanhus riensi
omasta kädestään tarjoamaan tulomaljaa, jota täyttäessä hän ja kaikki
hänen palvelijansa polvistuivat maahan rosvokuninkaan eteen. Mutta tämä
tarttui ukon käteen, nosti hänet ylös ja sanoi:

— Te olette minun appeni. Miksi polvistutte siis minun eteeni?

— Älkää puhuko noin, — vastasi Liu, — minähän olen vaan suuren
kuninkaan alamainen.

Rosvokuningas, joka nähtävästi oli jo kotonaan tyhjentänyt monet
lähtömaljat, nauroi noille sanoille ja arveli:

— Minä toivon, etten ole tuottava teille häpeätä tullessani vävyksenne.

Kun he astuivat kuistille, arveli hän:

— Isäni, eipä olisi ollut syytä näin suuremmoiseen vastaanottoon.

Sitten rosvokuningas tyhjensi kolme maljaa ja huusi eräälle
saattomiehelleen, että hän kiinnittäisi ratsun puuhun. Ja kun hän
senjälkeen astui pylväskäytävään, päristi hänen saattojoukkonsa rumpuja
ja helisti soittimia.

— Appi-isäni, — kysyi rosvokuningas, — missä on morsiameni?

— Hän on sangen kaino, — vastasi Liu, — eikä uskaltanut tulla vastaan.

— Hyvä on, — nauroi rosvokuningas. — Antakaahan minulle vielä
tulojuomaanne, jotta saisin juoda meidän uuden sukulaisuutemme maljan.

Mutta pitäissään maljaa kädessään juolahti toinen ajatus hänen
mieleensä ja hän virkkoi:

— Mutta ehdinpä tyhjentää sukulaisuusmaljamme, kun olen nähnyt
morsiameni.

Nyt suuntautuivat vanhan Liun ajatukset tuskallisesti Syvähenkeen ja
kaikesta sydämestään hän toivoi, että munkin salaperäisellä keinolla
olisi toivottu seurauksensa.

— Sallikaa minun opastaa teitä, — sanoi Liu ottaen kynttilän käteensä.
Ja hän johti vieraan tyttärensä kamariin, jonka ovea osottaen lisäsi:

— Tässä. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, suuri kuningas.

Sitten Liu kääntyi ympäri ja epäillessään, ettei vaan häntä
poistuessaan pidätettäisi, riensi hän ulos minkä ehti.

Kun rosvokuningas oven avattuaan huomasi, että tyttären kamarissa oli
pimeä kuin vankityrmässä, huusi hän:

— Hitto vieköön, kuinka minun appeni on huolimaton isäntä, kun ei ole
käskenyt asettaa lyhtyä morsiamen kamariin, vaan antaa hänen istua
täällä pimeässä. Lähetänpä huomenna muutamia miehistöni tuomaan hänelle
ruukullisen hyvää paloöljyä.

Syvähenki, joka istui keskellä pimeätä kamaria, kuuli kaiken tämän,
mutta ei uskaltanut nauraa, vaan oli hiljaa kuin hiiri. Rosvokuningas
hapuili eteenpäin puhuen puoliääneen:

— Neitoseni, miksette tullut ulos tervehtimään minua? Eikö teitä
pelota, kun joudutte tänä yönä meidän leirimme haltiattareksi?

Ja haparoidessaan pimeässä edelleen hän kuiskaili yhä kärsimättömämmin:
minun impeni, minun impeni!

Vihdoin sattui rosvokuninkaan käsi Syvähenkeen.

Tämä hypähti tuolilta pystyyn, kahmaisi rosvon syliinsä ja heitti hänet
permannolle. Rosvo puolustautui ja pyrki ylös. Mutta Syvähenki iski
häntä nyrkillä päähän ja sanoi:

— Tuosta saat, sinä ilkeä rosvo!

— Taivas, — huusi rosvokuningas, — miksi lyötte aviomiestänne?!

— Jotta hän paremmin oppisi vaimoaan muistamaan, — vastasi Syvähenki,
painoi hänet alas ja löi ja rusikoi häntä. Rosvo huusi täyttä kurkkua
apua.

Kun vanha Liu toisessa päässä taloa kuuli tämän avunhuudon, hän kävi
pelosta aivan kalpeaksi.

— Minä olen koko ajan luullut, — höpisi hän itsekseen, — että tuo
munkki tulisi jotenkin käyttämään järjenkeinoa eikä väkivaltaa
saadakseen rosvon luopumaan aikeestaan. Mutta mitä merkitsi tämä
avunhuuto? Ukko otti lyhdyn ja huusi hämmentyneenä rosvokuninkaan
saattojoukon koolle mennäkseen sen kanssa taloon katsomaan, mitä siellä
oikein tapahtui.

Ja todellakin! Siellä istui tuo kunnianarvoisa munkki kahareisin
permannolla pitkällään olevan rosvokuninkaan selässä piesten tätä käsin
ja jaloin pahanpäiväisesti.

Kun vartioväen johtaja tämän huomasi, hän kutsui saattoväen
vapauttamaan »kuningasta». Mutta kun Syvähenki näki saattoväen
ryntäävän sisään, hän jätti uhrinsa, sieppasi sauvansa ja alkoi niin
hurjasti raivota saattojoukon keskellä, että kaikki hänen pelkästä
näkemisestään pötkivät pakoon.

Silloin kuului vanha Liu huudahtavan:

— Voi meitä poloisia, te olette syössyt meidät perikatoon! Te olette
meidät kaikki surmansuuhun ajanut!

Sillävälin karkasi rosvokuningas lattialta pystyyn ja suoraa päätä ulos
pihalle, löysi hevosensa ja hyppäsi nopeasti sen selkään. Mutta vaikka
hän sitä vinhasti ruoskallaan iski, se ei lähtenyt paikaltaan, sillä
rosvokuningas oli kiireessä unohtanut irroittaa sen puusta.

— Sinä onneton, — huusi hän, — hevosenikin minua halveksii eikä liiku
paikaltaan.

Vihdoin tarkemmin katsottuaan hän huomasi syyn, miksei hevonen
totellut, katkaisi marhaminnan ja ajoi täyttä laukkaa pois kiroten
ehtimän takaa vanhaa Liuta ja antaen viattoman hevosensa, joka nyt
hurjaa vauhtia häntä leiriin kiidätti, tuntea hänen kostonhaluansa.

Vanha Liu valitteli nyt Syvähengelle:

— Te olette syössyt taloni onnettomuuteen. Minä luulen, että te
olisitte keskustellut hänen kanssaan ja sillä tavoin koettanut hänet
saada luopumaan aikeestaan, enkä epäillyt vähääkään, että te olisitte
näin häntä piessyt. Hän riensi varmaan takaisin leiriinsä kutsuakseen
kaikki väkensä kokoon ja palatakseen meitä surmaamaan.

— Ei hätää mitään, vanhus, — lohdutti Syvähenki, — minä olen ollut
kaupunginpäällikön henkivartiaston päämiehenä, mutta jouduin munkiksi,
koska tulin tappaneeksi erään miehen. Minä en pelkää, vaikka kokonainen
asestettu rykmentti hyökkäisi kimppuuni, saatikka sitten nuo
koirankuonolaiset! Jollette usko minua, niin koettakaahan vain kohottaa
tätä sauvaa.

Talonrengit jaksoivat töin tuskin nostaa Syvähengen sauvan ja arvelivat:

— Piru vieköön, se vasta painaa!

Sitten tarttui Syvähenki vuorostaan siihen ja leikitteli sillä kuin
oljenkorrella.

— Pyhä munkki, — huudahti Liu-vanhus, — älkää jättäkö meitä, sillä jos
te meitä suojelette, niin me varmaan nahkamme pelastamme.

— Minäkö jättäisin?! — murahti Syvähenki. — Siltä tieltä ette minua
tapaa! Mieluummin tuperrun paikkaani!

— Tuokaa vielä väkijuomaa tälle kunnioitettavalle munkille, — käski Liu
ja Syvähengen puoleen kääntyen hän lisäsi, — mutta teidän ei pidä juoda
itseänne liian täyteen.

— Jota enemmän minä juon, sitä vahvemmaksi tulen, — vastasi Syvähenki.

— Se hyvä, riemastui Liu, — sillä minulla on runsaasti hyvää väkijuomaa
ja mainiota lihaa! Käyttäkää siis mielenne mukaan hyväksenne, arvoisa
munkki!

Samaan aikaan istui toinen rosvokuningas leirissään ajatellen lähettää
jonkun tiedustelemaan, miten hänen virkaveljensä oli häähommissaan
onnistunut, kun muutamat hääseurueen jäsenistä syöksyivät hengästyneinä
leiriin huutaen: »Murhaajia! Murhaajia!»

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.

— Meidän päällikkömme on revitty palasiksi! Mutta tuskin olivat he
ennättäneet ruveta selittämään tapahtumaa yksityiskohtaisesti, kun
tuo päällikkö palasikin leiriin ilman turbaania ja aivan repaleisissa
vaatteissa huutaen tuskallisesti:

— Hyvä veli, pelasta minut!

— Mikä sinut takaisin karkotti ja vielä tuollaisessa kunnossa?

— Minä saavuin taloon ja astuin morsiuskamariin. Mutta tuo vanha
veijari oli lähettänyt tyttärensä pois ja pannut hänen sijaansa suuren,
vahvan munkin. Mitään pahaa aavistamatta hapuilin minä pimeässä
kamarissa, kunnes tuo roisto tarttui minuun ja alkoi kuin itse piru
piestä minua käsin ja jaloin. Kun hän sitten näki väkeni tulevan minua
auttamaan, hän heitti minut ja ajoi muut rautasauvallaan tiehensä, ja
sillä välin minä pelastin henkeni. Hyvä veli, minä toivon, että sinä
kostat puolestani.

— Jos niin surkeasti on laitasi, niin mene sisälle lepäämään. Minä
sillä välin varustaudun matkaan sanoakseni tuolle munkille mielipiteeni.

Toinen rosvokuningas astui nyt vuorostaan hevosen selkään ja riensi
keihäs kädessä koko väkensä saattamana mäkeä alas. Pian kuultiin
Kirsikkamajassa hänen raivohuutonsa. Mutta kun Syvähengelle
ilmotettiin, että nyt he tulevat kostamaan, niin arveli hän vain:

— Mainiota! Teidän ei tarvitse pelätä, vaan pistätte heidät köysiin
sitä mukaan kun minä heitä nakkaan maahan. Sitten saatatte heidät
jättää viranomaisten käsiin ja vaatia palkkiota.

Ja Syvähenki viskasi kaapunsa pois, kääri alusvaatteensa ylös ja
pisti miekkansa vyöhön. Sen tehtyään hän meni kuistille ja heilutti
tyytyväisenä sauvaansa.

Rosvopäällikkö saapui taloon täysissä varustuksissa tulisoihtujen
ympäröimänä ja huusi kovalla äänellä Syvähenkeä tarkottaen:

— Missä se kaljupäinen aasi on? Tulkoon hän heti ulos mittelemään
voimia kanssani!

— Sinä kaltoin kasvatettu sikiö, — huusi Syvähenki vimmastuneena, —
opetanpa sinua nyt kerrankin, jotta vastedes minut muistaisit.

Ja huitoen sauvallaan päänsä yli hän syöksyi rosvokuningasta vastaan.
Tämä vältti iskun keihäällään ja huusi:

— Kuuleppas, munkki! Sinun äänesi tuntuu tutulta. Mikä on nimesi?

— Nimeni oli ennen Lo Ta, mutta sitten minä rupesin munkiksi, ja siitä
saakka kutsutaan minua Syvähengeksi.

— Hahahaa! — nauroi rosvokuningas, astui alas hevosen selästä, heitti
keihäänsä syrjään, kumarsi ja sanoi:

— Missä olette te kuljeskellut senjälkeen, kun viimeksi tapasimme!
Ymmärränpä nyt millaisen miehen käsiin asetoverini joutui.

— Hän joutui täällä pahaan pulaan ja se olikin hänelle oikein, — sanoi
Lo Ta astuen askeleen taaksepäin ja laskien sauvansa maahan. Mutta
kun hän tulisoihtujen valossa katseli rosvopäällikköä tarkemmin, hän
tunsi hänet Li Tshung nimiseksi rohtokauppiaaksi ja puoskariksi, tuoksi
tunnetuksi »Tiikerisurmaksi», jonka hän oli viimeksi nähnyt juomalassa
Wei Tshoun kaupungissa.

Lo Syvähenki vastasi nyt toisen kumarrukseen. Sitten he vaihtoivat
keskenään kohteliaita selityksiä, kunnes Syvähenki vihdoin pyysi rosvoa
astumaan sisään keskustelemaan asiasta enemmän.

Kun vanha Liu huomasi tämän muutoksen, hän huudahti:

— Mikä pohjaton onnettomuus! Tämä munkki kuuluu nähtävästi samaan
joukkoon kuin nuo muut rosvot.

Kun nuo molemmat olivat taas istuutuneet, kuten kerran tuossa Wei
Tshoun juomalassa, huusi Syvähenki Liun luokseen. Mutta tämä pelkäsi
niin kovasti, ettei mitenkään olisi uskaltanut lähemmäksi astua.

— Älkää peljätkö, vanhus, — virkkoi Syvähenki, — tämä on vain eräs
toverini.

Tämä lisäsi Liu paran pelkoa sitäkin enemmän, mutta hän ei uskaltanut
vastustaa, vaan astui luo ja istuutui heidän viereensä.

— Nyt, kun te molemmat siinä edessäni istutte, — sanoi Syvähenki, —
niin tahdonpa teille kertoa palasen elämääni.

Kun hän oli kertonut, hän jatkoi rosvopäällikköön päin kääntyen:

— Minä en aavistanut vähääkään, että tulisin tapaamaan teidät täällä.
Entä kuka oli tuo, jota minä niin kovasti pitelin? Ja mitä te täällä
muutoin teette?

— Erottuani teistä ja Shi Tsunista siellä juomalan edessä, — kertoi Li
Tshung, — minä seuraavana päivänä kuulin, että te sen likakauppiaan
todella tapoitte. Minä etsin sitten Shi Tsunia, mutta kun en häntä
tavannut, tunsin asemani teidän vangitsemiskuulutuksenne johdosta
epävarmaksi ja pakenin. Kun minä sitten pitkän aikaa senjälkeen kuljin
tämän vuoren ohi, hyökkäsi tuo mies, jota te niin pahoin pieksitte,
minun kimppuuni aikeissa ryöstää minut. Minä pidin kuitenkin puoleni ja
hän kutsui minut luokseen ja pyysi minua liittymään joukkoonsa tarjoten
minulle sivupäällikkyyden. Häntä nimitetään »toiseksi päämieheksi»,
Tshou Jungiksi.

— Hyvä! — selitti Syvähenki. — Koska nyt itse olette täällä, niin
pyydän teitä, ettei sanaakaan enää puhuttaisi Liun tyttären häistä.
Tämä on hänen ainoa lapsensa, ja jos hänet Liu vanhukselta otettaisiin,
jäisi ukko vanhoilla päivillään aivan yksin, ystävittä epätoivoon.

— Tässä suhteessa ei tule olemaan mitään vaikeuksia, vakuutti Li
Tshung, — mutta ettekö palaisi kanssamme vuorelle tervehtimään meitä?
Ja ukko Liu lähtee ehkä samaan seuraan?

Kun vanha Liu tämän kuuli, hän riemastui suuresti ja riensi
toimittamaan kestitystä kummallekin vieraalle. Jokainen Li Tshungin
joukkueesta sai niin paljon kuin jaksoi nauttia. Sitten toi Liu rahat
ja punaisen silkkikankaan, jotka morsiuslahjaksi oli annettu, käski
tuoda kaksi kantotuolia esiin, toisen, suuremman Syvähenkeä varten ja
toisen pienemmän itseään varten, ja valitsi palvelijat, jotka saivat
tehtäväkseen tuoda tavarat. Sitten he lähtivät liikkeelle Li Tshungin
kanssa, joka nousi hevosensa selkään, Kirsikkavuoren rosvoleiriin,
jonne he aamun valjetessa saapuivat. He istuivat ylipäällikkö Li
Tshungin teltassa, kun tämä lähetti kutsumaan Tshou Tungia, tuota
toista rosvopäällikköä sinne. Kun Tshou Tung astui sisään ja näki
miehet, hän suuttui tuimasti ja sanoi:

— Veli, mitä tämä on? Sen sijaan, että kostaisitte puolestani, te
tuotte hänet tänne osottaen hänelle kunniapaikan teltassanne!

— Veli, — kysyi toinen, — ettekö tunne tuota munkkia sitten?

— Jos olisin hänet tuntenut, niin en kaiketi olisi joutunutkaan hänen
käsiinsä.

— Tämä munkki tappoi kolmella nyrkiniskulla keisarin »läntisen rajan
suojelijan», kuten olen teille joskus kertonut.

Silloin kävi Tshou Tung tukkaansa kiinni ja huudahti ihmetyksestä.
Sitten hän kumarsi Syvähengelle. Tämä vastasi kumarrukseen sanoen:

— Minä toivon, ettette tunne itseänne loukatuksi, vaikka nousinkin
teitä vastaan.

Sitten he istuutuivat kaikki paitsi vanha Liu, ja Syvähenki sanoi:

— Herra Tshou ja te, hänen asetoverinsa, kuulkaa minua. Minä toivon
teidän ottavan huomioonne, että Liu vanhuksella on vain yksi ainoa
tytär. Tämän täytyy, niin kauan kuin isänsä elää, pitää hänestä huolta,
ja kun hän kuolee, haudata hänet ja toimittaa hänelle uhrilahjoja
ja pyhää savua. Jos te siis yhä aiotte voittaa hänen tyttärensä,
niin saatatte te vanhan isän epätoivoiseksi. Hän ei voi tyttärensä
naimisiin suostua. Sentähden täytyy teidän nyt luvata olla tätä
enää ajattelematta ja valita itsellenne joku toinen. Tässä ovat
morsiuslahjaksi annetut rahat ja silkkikangas. No mitä te nyt asiasta
arvelette?

— Kaiketi, — vastasi Tshou Tung, — en minä tulevaisuudessa enää astu
siihen taloon.

— Suuren päällikön täytyy pitää sanansa ja vastata kunniastansa,
tietäkää se, — sanoi Syvähenki.

Ja rosvokuningas Tshou Tung katkaisi jousensa vannoen pitävänsä
sanansa. Vanha Liu kiitti häntä syvään kumartaen, antoi morsiuslunnaat
takaisin ja läksi sitten kotiinsa.




Lo Ta opettaa omalla tavallaan.


Rosvot teurastivat nyt hevosia ja sikoja ja pitivät Syvähengen luonaan
pitkän aikaa juhlien häntä. He näyttivät hänelle myöskin leirinsä
ja sen ympäristön. Ja tämä Kirsikkavuori oli todellakin mainio
väijyntäpaikka, sillä sen huippu oli metsän peittämä, jyrkänteet olivat
louhikkaita ja luoksepääsemättömiä ja ympäristö oli sakeaa metsää ja
köynnöksiä monen peninkulman päähän. Leiriin johti yksi ainoa tie, joka
oli vahvasti vartioitu.

Kun Syvähenki oli muutaman päivän heidän luonaan viettänyt, hän huomasi
heidän olevan halpamaisia ja ahneita ja halusi sentähden pois vuorelta.
He koettivat pidättää häntä, mutta turhaan.

— Kuinka saattaisin minä, — sanoi hän, — kun olen kerran vetäytynyt
maailman menosta syrjään, ruveta ruohossa vaanimaan ohikulkijoita?

— Siinä tapauksessa, — vastasivat rosvot, — vartokaa edes huomiseen
saakka, hyvä ystävämme. Me lähdemme alas ja mitä saaliiksi saamme, sen
annamme teille lahjaksi.

Seuraavana päivänä he pitivät hänelle suuren lähtöjuhlan ja toivat
kaikki kulta- ja hopeatavaransa esiin. Samalla tuli tieto, että
alhaalla vuoren juurella kulki kaksi kuormaa ohi vain kymmenen
vartiomiestä mukana. Silloin hypähtivät rosvot pystyyn ja suurin osa
heistä riensi jyrkännettä alas, joten vain pari kolme jäi jälelle
Syvähenkeä palvelemaan. Lähtiessään huusivat he vielä:

— Ystävämme, käyttäkää mielenne mukaan hyväksenne mitä tahdotte, kunnes
me palaamme takaisin ja tuomme jotakin teille lahjaksi.

Kun he olivat poistuneet, tuumaili Syvähenki:

— Vaikka noilla roistoilla on runsaasti kultaa ja hopeaa, lähtevät he
pois antamatta minulle siitä mitään ja ryöstävät mieluummin toisten
omaisuutta — minulle lahjaksi. Tehdäkseen minulle mieliksi, täytyy
heidän siis tehdä muille pahaa. Mutta minäpä hämmästytän heitä!

Hän huusi nuo muutamat jälellejääneet luokseen ja käski heidän tuoda
väkijuomaa. Tyhjennettyään sitä muutaman kipposen, Syvähenki nutisti
heidät maahan ja sitoi heidät heidän omiin vaatteihinsa. Sitten hän
avasi suuren vuotansa, heitti kaiken tarpeettoman siitä pois, sotki
ja rutisti jaloillaan kaikki esilletuodut kulta- ja hopea-astiat ja
kääri ne vuotaan. Sen tehtyään hän otti muut myttynsä, miekkansa
ja sauvansa ja läksi leirin päinvastaiseen päähän. Täällä hän etsi
polkua, jota pitkin voisi päästä pois. Mutta vuoren rinteet olivat joka
puolelta niin jyrkät, ettei niitä pitkin voinut kulkea, ja hän ajatteli
itsekseen:

— Jos minä menen takaisin ja laskeudun sitä tietä vuorelta, niin joudun
minä tekemisiin noitten poikien kanssa. Täytyypä siis koettaa liukua
tästä ruohoa pitkin alas.

Hän sitoi myttynsä yhteen ja viskasi ne alas. Sitten hän lähetti
miekkansa ja sauvansa samaa tietä ja liukui vihdoin itse kyyryssä
vuoren jyrkännettä alas tullen perille pyörien kuin pallo muutaman
kerran ympäri. Ruoho suojasi häntä eikä hän loukkaantunut lainkaan,
vaan nousi heti alas tultuaan pystyyn, sieppasi myttynsä, miekan ja
sauvan ja marssi halki pitkän ruohon maantielle päin.

Sillävälin olivat rosvopäälliköt Li ja Tshou joukkoineen saapuneet
laaksoon, mutta näkivätkin kymmenen miehen sijasta kolmattakymmentä
hyvinvarustettua matkustajaa. Näitä kohti ryntäsivät he nyt keihäät
ojossa huutaen:

— Hei! matkustajat! Pysähtykää maksamaan tullia!

Mutta eräs matkustajista, jolla oli säilä kädessä, astui rohkeasti
Lita kohti ja he miekkailivat jonkun aikaa kummankaan voittamatta
kunnes Tshou raivoissaan ryntäsi toverinsa avuksi. Samalla hyökkäsi
koko rosvojoukko hänen käskystään matkustajain kimppuun, valtasi ne,
tappoi muutamia ja haavotti toisia. Ryöstettyään sen jälkeen kuormat he
palasivat voitonriemuissaan vuorelle takaisin.

Mutta kun he saapuivat leiriin, he huomasivatkin, että jälelle jääneet
pari leiriläistä makasi sidottuina maassa ja että kaikki kulta- ja
hopea-astiat olivat kadoksissa.

Tshou vapautti sidotut ja kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut ja missä
Syvähenki on. Kuultuaan tarkemmin asiasta hän meni leirin toiseen
päähän, katseli vuoren rinnettä alas ja huomasi ruohon eräältä kohtaa
olevan laossa. Tästä oli Syvähenki liukunut alas.

— Tuo kaljupäinen lurjus on vanha varas! Kukapa uskoisi, että joku
uskaltaa heittäytyä tuohon rotkoon?! — ihmetteli Tshou.

— Me ajamme häntä takaa ja otamme kiinni — sanoi Li, joka oli saapunut
paikalle, — ja vaadimme häneltä hyvitystä tästä loukkauksesta.

— Parempi on olla ajamatta! — harkitsi toinen. — Kun varas on kerran
mennyt, niin me emme mahda sille enää mitään. Miksi ajaisimme häntä
takaa? Vaikkapa saavuttaisimmekin, saattaisi hän voittaa meidät
ja siten vain lisätä häpeätämme. Jääköön se silleen ja jakakaamme
mieluummin, mitä juuri saaliiksi saimme.

— Koska minä, — virkkoi Li, — olin oikeastaan syynä siihen, että
Syvähenki joutui leiriimme, niin luovutan minä sinulle oman osani
saaliista.

— Ei, ei! — väitti Tshou vastaan. — Me kaksi olemme asetovereja. Se ei
siis sovi meille.

Valtion asiakirjoista tiedämme, että nämä kaksi Kirsikkavuoren
»kuningasta» jatkoivat entiseen tapaan ryöstämistä.

Lo Syvähenki oli sillä välin, hän oli näet varhain aamulla lähtenyt
leiristä, kulkenut päivälliseen saakka noin viisitoista, ehkä
parikymmentäkin Kiinan penikulmaa ja alkoi nyt vähitellen tuntea
nälkää. Mutta kun hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisasuntoa, hän astui
kiireesti eteenpäin katsellen etsivästi joka suuntaan. Vihdoin hän
kuuli helähtävän äänen, ikäänkuin olisi tuulen hengähdys tuonut
luostarin kellon soiton hänen kuuluviinsa, ja hän ajatteli itsekseen.

— Jumalan kiitos, sielläpäin on varmaan joku luostari. Minä tunnen sen
kellojen äänestä.

Eikä hänen tarvinnut kulkea varsin pitkää matkaa yleistä maantietä
pitkin, joka johti tämän vuorisen seudun halki, kun hän joutui
havumetsään johtavalle syrjätielle. Hän lähti kulkemaan tätä pitkin ja
näki jonkun aikaa astuttuaan puoleksi rappiolle joutuneen luostarin,
jonka pienet kellot soivat iloisesti tuulessa huojuvassa hongassa.
Ulkoportin päällä riippui suuri punainen lauta, jossa kultaisin, mutta
jo sangen vaalennein kirjaimin seisoi luostarin nimi. Kun hän oli
kulkenut suunnilleen viisikymmentä askelta portista sisälle, hänen
oli kuljettava kivisillan yli ja niin hän joutui vanhan vieraskodin
edustalle, jonka ovi ja muurit olivat luhistuneet kokoon.

— Kuinka on tämä suuri luostari saattanut joutua näin rappiolle?
— ihmetteli Syvähenki. Hän kääntyi rakennuksesta pois ja tuli
luostarinjohtajan asunnon edustalle, jonka kivitys oli kyyhkysten
likaama ja oven esilukko hämähäkinverkon peittämä. Syvähenki löi
sauvallaan maahan ja huusi:

— Matkustava munkki tahtoo ruokaa!

Mutta niin kauvan ja kovin kuin hän huusikin, ei kuulunut muuta
vastausta kuin kaiku.

Hän meni keittiöön ja ruokahuoneeseen. Siellä ei näkynyt kattilaa
tulella; uuni oli hajalla. Ruokahuoneen suojelusjumalat seisoivat vain
vanhalla paikallaan. Niitten eteen hän laski myttynsä ja läksi sitten
sauva kädessä tarkemmin tutkimaan paikkaa.

Hän joutui pieneen mökkiin keittiön takana. Siellä istui lattialla
muutama vanha, kalpea ja laiha munkki.

— Oletteko te munkit pois järjiltänne? — kysyi Lo Syvähenki. — Annatte
minun juosta ympäri ja huutaa kurkkuni halki eikä viitsi yksikään
teistä vastata!

— Älkää puhuko niin lujasti, — virkkoivat munkit.

— Minä olen matkustava munkki ja pyydän ruokaa. Mitä pahaa voisi siinä
olla?

— Me emme ole kolmeen päivään syöneet riisin jyvääkään, kuinka siis
voisimme teille ruokaa antaa?

— Onhan teillä kaiketi ainakin jyviä tai vadillinen riisijauhoja! Minä
olen Viidentaulunvuoren munkkeja.

— Jos te kerran sieltä olette, olisi pyhä velvollisuutemme auttaa
teitä. Mutta sitä emme mitenkään voi tehdä. Tämän luostarin munkit ovat
kaikki lähteneet matkoihinsa eikä ole meillä jyvääkään varastossa.

— Järjetöntä! Älkää sanokokaan, ettei näin laajassa luostarissa olisi
minkäänlaista ruokaa varastossa.

— Tämä on ollut, kuten te aivan oikein sanoitte, aikoinaan huomattava
turvapaikka ja luostari. Mutta se on ollut. Täällä kävi usein
matkustavia veljiä, mutta senjälkeen kuin eräs jättiläismunkki
toverinsa kanssa tämän valtasi, joutui luostari rappiolle. Nämä kaksi
tekivät täällä kaikenlaista pahaa. He ajoivat kaikki munkit pakosalle
paitsi meitä vanhimpia. Me emme jaksaneet juosta ja sen tähden saimme
luvan jäädä. Mutta meillä ei ole mitään syötävää, kuten näette.

— Saatanko minä uskoa, että kaksi munkkia on tämän kaiken tehnyt teidän
ilmottamatta siitä viranomaisille?

— Oo, kunnianarvoisa munkki, viranomaiset ovat kaukana, sangen kaukana
täältä eikä olisi poliisivoimakaan heidän hävitykselleen mitään
mahtanut. Se hurja munkki ja hänen toverinsa harjottivat täällä
kaikenmoista ilkityötä, murhasivat, ryöstivät ja polttivat. Nyt asuvat
he tuolla luostarinjohtajan rakennuksen takana.

— Mikä on miesten nimi?

— He käyttävät tietysti valenimiä. Se jättiläismunkki sanoo itseään
»rautaiseksi Buddhaksi» ja hänen seuralaisensa nimi on »lentävä
noita». Munkinviittaa he käyttävät luonnollisesti valepukuna. Niin,
he ovat suorastaan sentapaisia rosvoja, jotka metsissä vaaniskelevat
ohikulkijoita.

Syvähengen näin tutkiskellessa vanhoja munkkeja, osui ruuanhaju hänen
nenäänsä. Hän läksi heti sauva kädessä etsinnälle ja löysikin savesta
tehdyn tulisijan, jolla oli kattila tulella. Hän nosti kattilan kantta
ja näki riisijauhopuuron kiehuvan.

— Mitä lurjuksia te munkit olettekaan! — sätti hän. Sanotte minulle,
että ette ole kolmeen päivään mitään syöneet, ja täällä kiehuu
puuropata. Mitä se sellainen valehteleminen on?

Vanhat munkit voivottelivat, kun heidän riisipuuronsa löytyi, ja
korjasivat lautasensa pian pois. Mutta Lo Syvähenki tunsi nälkänsä
kasvavan kovasti, etenkin nyt, kun oli löytynyt syötävää, ja koska hätä
keinon keksii, niin hän pyyhkäisi ruohotukolla tomun vanhalta pöydältä,
tarttui kaksin käsin kattilaan ja tyhjensi sen pöydälle.

Kun nuo vanhat munkit näkivät, miten heidän puuronsa kävi, he tulivat
pöydän luo ottaakseen osansa. Mutta Syvähenki sysäsi heidät pois,
työnsipä toisia nurin ja ajoi toisia matkoihinsa. Senjälkeen hän alkoi
puuron sakeampaa osaa mätkiä kämmenellään suuhunsa. Eipä ennättänyt hän
seitsemää kertaa pistää kättään puuroon, kun nuo vanhat munkit taas
hänet ympäröivät valittaen:

— Totta totisesti, me emme ole kolmeen päivään syöneet mitään, ja kun
meidän nyt onnistui saada vähäsen riisiä puuroksi, niin te tulette ja
viette senkin.

Kun Syvähenki poistui pöydän luota, hän kuuli jonkun laulavan ulkona,
nosti sauvansa olalle ja riensi pihalle.

Luostariin näkyi tulevan muuan mies, joka kantoi olkapäällään koria ja
ruukkua kiinnitettyinä kantopuun kumpaankin päähän. Korista pisti esiin
kalan pyrstö ja sitäpaitsi näkyi siinä lotoskukan lehtiin käärittynä
olevan muutakin ruokaa. Ruukussa oli väkijuomaa ja ruukun kantena
lotoslehti. Mies lauloi tullessaan:

    Sä olet yksin niinkuin minäkin,
    ei sulla miestä, mull' ei vaimoa.
    Jos hyväilyittä elät sinäkin,
    mun elämäni vast' on kauhea.

Munkit seurasivat Syvähenkeä ulos, osottivat laulavaa miestä ja
kuiskasivat hänelle:

— Tuo on se »lentävä noita».

Syvähenki kohotti sauvansa ja seurasi miestä. Tämä ei huomannut
sitä, vaan meni suoraa päätä luostarinjohtajan rakennuksen takana
sijaitsevaan olinpaikkaansa.

Nyt näki Syvähenki kolmelle hengelle katetun sievän pöydän tuuhean
puun varjossa. Tanakka, hartiakas munkki, jolla oli mustat, pitkät
kulmakarvat, istui yläpäässä pöytää ja hänen vieressään nuori tyttö.

Syvähenki astui hiljaa aivan lähelle ja pelotti heidät. Munkki hypähti
pystyyn ja sanoi:

— Minä pyydän, kunnianarvoisa isä, olkaa hyvä ja istuutukaa kanssamme
aterioimaan.

Syvähenki nosti sauvansa olalleen ja kysyi:

— Miksi olette tämän luostarin hävittäneet?

— Hyvä isä, — vastasi munkki, — pyydän teitä istuutumaan ja
kuuntelemaan, mitä sanon.

— Minä odotan pikaista vastausta, ymmärrättekö, — huusi Syvähenki
katsoen tuimasti.

— Tämä luostari oli paraita näillä seuduilla, sillä sillä oli laajat
tilukset ja se saattoi tarjota monen monelle munkille mitä mukavimman
olon. Mutta luostarin munkkeja, joista näette vielä muutamia vanhoja
tuolla käytävässä, syytettiin siitä, että he elivät ylellisesti ja
pitivät naisia luonaan eikä voinut johtajakaan pitää heitä kurissa.
Tekivätpä he vielä valituksen häntä vastaan ja saivat hänet pois
virastaan. Kun luostari senjälkeen oli vähitellen joutunut aivan
rappiolle, munkit hajaantuivat mikä minnekin ja luostarin tilukset
myytiin. Sentähden minä tulin tänne ottaakseni luostarin haltuuni ja
laittaakseni sen taas kuntoon. Me olemme tässä juuri olleet hommassa
korjata vanha ulkoportti ja tehdä uudet katot muutamiin rakennuksiin.

— Kuka on tämä nuori tyttö? — kysyi Syvähenki.

— Hyvä isä, minä tahdon kertoa teille hänenkin tarinansa. Hän on erään
rikkaan miehen tytär naapurikylästä. Hänen isänsä oli pitkän aikaa
luostarin suosijoita. Mutta perhe joutui vararikkoon ja tyttö on nyt
köyhä; hänen miehensä on sitäpaitsi sairas. Sentähden on hän, kuten
näette, tullut tänne hakemaan vähäsen riisiä, ja kunnioituksesta hänen
isäänsä kohtaan minä pyysin häntä aterioimaan kanssamme. Älkää uskoko,
hyvä isä, mitä nuo vanhat munkit teille sanovat!

Kun Syvähenki oli saanut kuulla tämän perinpohjaisen selvityksen, hän
virkkoi:

— Vai ovat nuo vanhat munkit vetäneet minua nenästä? No, enpä aio
toista kertaa enää sellaista suvaita.

Sen sanottuaan hän nosti taas sauvansa olalle ja palasi
keittiörakennuksen takana olevaan mökkiin.

Munkit seisoivat paraikaa pöydän ympärillä noukkien viimeisiä
riisinjyväsiä. Syvähenki hyppäsi heidän keskelleen ja huusi:

— Te itse olette tämän luostarin hävittäneet ja sitten kehtaatte vielä
valehdella minulle vasten naamaa!

— Älkää uskoko heitä, — huusivat munkit kuin yhdestä suusta. — Kun he
näkivät teidän sauvanne ja miekkanne ja olivat itse aseitta, he eivät
uskaltaneet haastaa riitaa kanssanne. Jollette usko meitä, niin menkää
vielä kerta takaisin, ja saattepa nähdä, että he ottavat teidät nyt
toisin vastaan. Ja ajatelkaa toki, kunnianarvoisa veli, että he syövät
lihaa ja juovat viinaa, kun meillä sitävastoin ei ole enää riisin
jyvääkään ja jouduimme vielä suurempaan hätään, kun te saatoitte syödä
viimeisemme.

— Siinä on järkeä, — ajatteli Lo Syvähenki itsekseen ja läksi toisen
puolueen luo. Mutta ovi, joka vei sinne, oli suljettu ja teljetty ja
hänen täytyi potkaista se auki.

Kun hän astui sisään, tuli »rautainen Buddha» häntä vastaan suuri
miekka kädessä. Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja ottelu alkoi. Kun
»rautainen Buddha» oli kaksitoista tai neljätoista kertaa iskenyt
miekallaan, hänen täytyi jo peräytyä jaksamatta tuskin enää välttää
Syvähengen lyöntejä. Silloin hiipi »lentävä noita» Lo Syvähengen taa
iskeäkseen väkipuukon hänen selkäänsä.

Syvähenki kuuli kyllä hänen askeleensa ja näki hänen varjonsa, vaan ei
uskaltanut heti kääntyä ympäri peläten salajuonta. Hän laski sentähden
sauvansa maahan ja heitti itsensä sen varassa »rautaisen Buddhan»
lyöntipiiriä ulommaksi karjaisten samalla niin kamalasti, että toiset
säpsähtäen vetäytyivät taaksepäin. Saatuaan näin selkänsä turvatuksi
hän kääntyi kumpaakin vastaan ja taisteli kuolemaa halveksien pitkän
aikaa yksin kahta vastaan. Mutta ensiksikin Syvähenki taisteli
nälkäisenä, toiseksi hän oli sinä päivänä kulkenut pitkän matkan
ja kolmanneksi oli yksin peräti vaikeata pitää hyvissä voimissakin
puoliaan kahta sellaista sotakarhua vastaan. Hän laski sauvansa ja
pakeni.

Toiset kaksi seurasivat häntä ulkoportille saakka. Siellä Syvähenki
kääntyi vielä kerta heitä vastaan ja piti vielä jonkun aikaa puoliaan,
mutta sitten hänen täytyi taas paeta. Nyt eivät »rautainen Buddha» ja
»lentävä noita» viitsineet enää ajaa häntä takaa, väsyneitä kun olivat,
vaan istuutuivat kivisillan kaidepuulle.

Lo Syvähenki oli ennättänyt jo melko kauas, kun hän huomasi
unohtaneensa myttynsä luostariin Buddhapatsaan eteen. Kiireessä hän ei
ollut niitä muistanut. Mutta kuinka hän voisi tulla rahatta toimeen
matkalla? Sitäpaitsi hänen oli kova nälkä ja hyvin toivottomalta näytti
paluu takaisin ja uusi tappelu noitten lurjusten kanssa. Se olisi
suorastaan vaarallista!

Hänen näin arvellessaan, mitä nyt olisi tehtävä, painui tie tuuheaan
havumetsään:

— Kuinka synkkä metsä! — ajatteli hän.

Samassa näkyi tuntematon mies pistävän päänsä esiin puunrungon takaa ja
viheltävän. Mies katsahti vain lyhyeen sieltä, löi kätensä yhteen ja
katosi.

Syvähenki ajatteli:

— Se on joku pakkoverottaja, joka vaanii ohikulkijoita, ja kun hän
näki, että minä olen vain munkki, hän löi käsiään yhteen, ikäänkuin
sanoakseen: Ei ole sinusta mihinkään. Mutta minäpä näytän hänelle,
että kyllä on minussa vielä miehen vastus. Entä jos kiskoisin tuolta
lurjukselta hänen vaatteensa ja moisin ne sitten saadakseni vähäsen
suuhun pantavaa?

Syvähenki nosti sauvansa olkapäälle ja astui metsään:

— Hoi, sinä metsäkukko! Astu esiin!

Metsässä vaaniva mies nauroi ja puheli itsekseen:

— Hän on loukkaantunut ja vaatii minua esille!

Ja hän sieppasi miekkansa ja hyppäsi esiin huutaen:

— Nyt sinä kaljupää joudut surman suuhun! Mutta syytä itseäsi, en minä
sinua tänne kutsunut!

— Tahdonpa antaa sinulle jotakin, jotta minut muistaisit! — huusi
Syvähenki ja hyökkäsi toista kohti.

Mies varustautui puolustamaan itseään miekallansa. Mutta tuskin hän oli
kunnolla ehtinyt silmäillä Syvähenkeä, kun mieleensä juolahti ajatus,
että tuo näyttää tutulta. Ja hän kysyi:

— Herkeä hetkeksi, munkki! Äänesi kuuluu tutulta. Mikä on nimesi?

— Kyllä minä sen kohta sinulle sanon ja niin, että sinun pitää se
muistaman, — vastasi Syvähenki.

Nyt pikastui toinenkin ja ottelu alkoi. Mutta tuskin he olivat kymmentä
kertaa iskeneet, kun metsävaanija arveli:

— Tuopa vasta julma munkki! — Ja hetken kuluttua virkkoi hän taas: —
Herkeä, pyhä veli edes silmänräpäykseksi, minulla on asiaa sinulle.

Molemmat peräytyivät pari askelta ja mies sanoi asiansa.

— Todellakin, minä tunnen teidät. Mikä on nimenne?

Kun mies kuuli nimen Lo Ta, hän heitti miekkansa maahan, kumarsi
kohteliaasti ja sanoi:

— Ehkä muistatte vielä erään Shi Tsunin?

— Kautta kunniani, herra Shi siinä seisookin edessäni! — huusi Lo
Syvähenki nauraen ja vastasi kumarrukseen. Sitten molemmat astuivat
syvemmälle metsään kertoakseen seikkailujaan.

Myöskin Shi Tsun oli lihakauppiaan murhan johdosta paennut Wei Tshousta
pohjoiseen päin. Mutta kun hänen varansa vihdoin loppuivat, hän
pysähtyi tänne »katsomaan, miten päästä pälkähästä».

Kun Syvähenkikin oli kertonut omat seikkailunsa, virkkoi Shi Tsun:

— Veli hyvä, jos teidän on nälkä, on minulla tarjota lihaa ja muutamia
piirakoita. — Ja kaivettuaan ruoat esiin lisäsi: — Koska olette
unohtanut myttynne luostariin, niin lähdemme yhdessä niitä hakemaan, ja
jos ne lurjukset eivät niitä hevillä hellitä, niin kyllä me teemme pian
selvää.

— Niin teemme, — lisäsi siihen Syvähenki kiirehtien syömistään. Sitten
he tarttuivat aseihinsa ja läksivät tuohon rappiolle joutuneeseen
luostariin.

»Rautainen Buddha» ja »lentävä noita» istuivat yhä vielä kivisillalla.

— Ylös, roistot! — huusi Syvähenki heille. — Tällä kertaa ottaakin
kovalle!

— Vai syhyy teidän selkänne vielä, vaikka äsken jouduitte alakynteen? —
vastasi siihen »rautainen Buddha» nauraen.

Silloin nosti Syvähenki raivostuneena sauvansa ja syöksyi sillalle.
»Rautainen Buddha» asettui paljastettu miekka kädessä ja otsa
ryppyisenä vastarintaan. Tällä kertaa piti Shi Tsun huolta siitä,
ettei »lentävä noita» voinut takaa päin hyökätä Syvähengen niskaan.
Sitäpaitsi hänen nälkänsä oli tyydytetty ja hän oli siis sekä
paremmissa voimissa että hyvällä tuulella.

Tuima ottelu oli taas käymässä. Lo Syvähenki alkoi jo päästä
vastustajastaan voitolle, kun »lentävä noita» yritti taas takaa päin
hänen kimppuunsa. Mutta silloin hyppäsi Shi Tsun sillalle huutaen:

— Äläppäs huolii Jätä hänet!

Ja Shi Tsun kävi tuon salakavalan »lentävän noidan» kimppuun. Nyt he
olivat niinkuin pitikin, kaksi kahta vastaan. Syvähenki sai vähitellen
voiton ja työnsi »rautaisen Buddhan» vihdoin sillan kaidepuun yli.

Kun »lentävä noita» näki toverinsa putoovan, hän menetti rohkeutensa
ja yritti paeta. Mutta Shi Tsun seurasi häntä kintereillä, löi hänet
miekallaan maahan ja lävisti hänen ruumiinsa. Sillä välin oli Lo Ta
iskenyt sillan alle pudonnutta vielä niin rajusti, että tämä paikalla
heitti henkensä. Niin olivat nuo kaksi rohkeata seikkailijaa kadonneet
kuin unelma. Syvähenki ja Shi Tsun sitoivat heidän ruumiinsa yhteen ja
heittivät jokeen.

Kun he sitten astuivat luostariin noutamaan myttyjä, he huomasivat,
että kaikki vanhat munkit olivat hirttäytyneet, nähtävästi peläten
»rautaisen Buddhan» vihaa. He pistäytyivät myös luostarinjohtajan
aution asunnon taa ja näkivät tuon nuoren tytön syöksyneen kaivoon ja
hukkuneen. Ei ainoatakaan elävää sielua näkynyt.

Ystävykset löysivät eräästä vaatekääröstä vähäsen hopeata, minkä Shi
Tsun otti huostaansa, sekä lihaa ynnä muuta ruokaa. He keittivät nämä
ja tyydyttivät nälkänsä tyystin. Sitten he laittoivat matkamyttynsä,
tekivät muutamia risukimppuja ja sytyttivät aution, hävinneen luostarin
tuleen. Kun tulenlieskat yhtenä suurena patsaana taivasta tavottelivat,
he läksivät pois.

Koko yön he kulkivat yhdessä ja kun he seuraavan päivän aamuna
saapuivat erääseen kylään, he poikkesivat majataloon aamiaiselle.

— Mitä te nyt oikein aiotte tehdä, — kysyi Syvähenki toveriltaan.

— Lähden tästä Hua Jiniin ja astun kapinallisten joukkoon. Ties sitten,
mitä kohtalo osakseni suo.

— Niinhän se on, hyvä veli, — virkkoi Syvähenki ja kaivoi arvokkaan
lautasen matkamytystään. — Ottakaa tämä, sillä saatte jonkun verran
eväitä itsellenne.

Kylä ei ollut vielä kovinkaan kaukana heidän takanaan, kun tiensä
erosivat. Siinä he heittivät jäähyväiset toisilleen ja läksivät sitten
kumpikin omalle taholleen.




Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksi.


Lähes kymmenen päivän kuluttua Lo Ta saapui pääkaupunkiin. Hän asteli
väkirikkaan kaupungin katuja pitkin katsellen hartaasti ympärilleen ja
kysellen myymälöistä »Suuren saarnaajan» luostaria.

Vihdoinkin hän löysi luostarin ja astui vierassuojaan. Eräs munkki
ilmotti hänen tulostaan luostarin sairaanhoitajalle, joka ilmaantui
pian vierassuojaan. Mutta kun tämä näki vieraan uljaan ryhdin,
rautaisen sauvan ja miekan sekä nuo suuret matkamytyt, niin pelottipa
häntä aika lailla. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja kysyi mistä
»kunnioitettava veli» tulee. Syvähenki heitti sauvansa ja kantamuksensa
maahan, kumarsi, — johon toinen vastasi — ja selitti:

— Minä tulen Viidentaulunvuoren luostarista ja tuon kirjeen
päämieheltäni Tshi Tshinilta teidän luostarinne johtajalle, herra
Tsingille, pyynnöllä toimittaa minulle paikka.

— Siinä tapauksessa, — sanoi sairaanhoitaja, — on paras, että menemme
suorastaan luostarinjohtajan asuntoon.

Kun he olivat saapuneet sinne, Lo Syvähenki avasi myttynsä, otti
kirjeen esille ja piti sitä kädessä valmiina antaakseen sen
luostarinjohtajalle. Nyt kysyi sairaanhoitaja ihmetellen:

— Ettekö te, hyvä mies, tunne meidän tapojamme ja määräyksiämme.
Luostarinjohtaja on tuossa tuokiossa täällä. Pankaa siis miekkanne
pois ja ottakaa esille seitsemän suitsutuspuikkoa voidaksenne osottaa
luostarinjohtajalle kunniaa.

— Miksette sitä ennemmin sanonut? — virkkoi Syvähenki, avasi taas
matkamyttynsä ja otti suitsutuspuikot. Mutta hän ei näkynyt tietävän,
mitä niillä piti tehdä. Sairaanhoitaja auttoi häntä ja puki myös
puhtaan munkinkauhtanan hänen ylleen.

Kun luostarin päämies astui sisään, sanoi sairaanhoitaja:

— Tämä munkki on saapunut meille Viidentaulunvuoren luostarista,
mukanaan kirje herra Tshinilta.

— Vai niin. Enpä ole pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta
veljestäni, — puhui luostarinjohtaja.

Sairaanhoitaja käski Syvähenkeä toimimaan ripeästi suitsutuspuikkoineen
ja osottamaan luostarin päämiehelle tälle kuuluvaa kunniaa. Mutta
Syvähengellä ei ollut aavistustakaan, minne suitsutuslaite oli pantava
ja piti sitä sentähden lujasti kädessään. Sairaanhoitajan oli vaikea
pidättäytyä naurusta, kun hän sytytti Syvähengen suitsutuspuikot lieden
luona palamaan ja vei hänet sitten johtajan eteen käskien kumartamaan
kolme kertaa. Sen tehtyään Syvähenki antoi kirjeen.

Kun luostarinjohtaja oli lukenut kirjeen, jossa mainittiin syyt,
miksi Syvähenki oli munkiksi ruvennut ja miksi hänet lähetettiin pois
Viidentaulunvuoren luostarista sekä pyydettiin toimittamaan hänelle
paikka, koska hän on »kantava hyviä hedelmiä», virkkoi johtaja:

— Te olette tullut kaukaa. Menkää nyt munkkien makuusuojaan lepäämään
matkasta, niin sitten saatte syödä.

Syvähenki kiitti johtajaa, sammutti suitsutustulet lieden luona, vaikka
hänen olisi pitänyt jättää ne palamaan, otti myttynsä, miekkansa ja
sauvansa ja seurasi opastaan huoneesta ulos.

Mutta johtaja kutsui luostarin virkailijat kokoon ja lausui:

— Kuulkaahan kuinka järjetön minun vanhempi veljeni Tshi Tshin on.
Tämä munkki, joka tänään saapui luostariimme, on entinen sotaväen
kapteeni, joka on tappanut miehen ja sentähden ruvennut munkiksi
Viidentaulunvuoren luostariin. Mutta pian senjälkeen hän pari kertaa
rikkoi pahasti luostarin järjestystä vastaan ja kiihotti munkkejakin
sopimattomalla käytöksellään, ja tästä syystä hänet sitten lähetettiin
luostarista pois juuri meidän luoksemme. Minä puolestani en tahtoisi
suostua ottamaan häntä luoksemme, mutta minun veljeni pyytää niin
hartaasti. Jos me hänen ottoonsa suostumme, niin hän luonnollisesti
tulee rikkomaan meidänkin hyvää järjestystämme, kuten siellä teki. Mitä
meidän siis on tekeminen?

— Todellakin, — sanoi sairaanhoitaja, — kun minä ensiksi näin sen
miehen, arvelin, ettei hän ainakaan ole munkin näköinen. Kuinka
voisimmekaan ottaa hänet luostariimme?

— Sain äsken kuulla, — ilmotti kyökkimestari, — että luostarin
vihannestarhaa ovat sotaväki ja kuljeskelevat pahantekijät hävittäneet
ja voronneet. Mikään tavallinen munkki ei voi sitä estää. Mutta emmekö
lähetä tuota raavasta miestä vartioimaan vihannestarhaamme?

— Teidän ehdotuksenne on hyvä, — sanoi johtaja ja kutsutti Lo
Syvähengen sisään.

Tämän tultua luostarinjohtaja lausui:

— Koska minun veljeni teidän tuomassa kirjeessänne pyytää
hankkimaan teille paikan, niin olemme päättäneet uskoa luostarin
vihannestarhan hoidon ja vartioimisen teidän huostaanne. Se sijaitsee
portin ulkopuolella ja ulottuu yhtä kauaksi kuin temppelin muurit
Viidentaulunvuorella. Teidän tulee siis pitää silmällä puutarhureita ja
huolehtia siitä, että nämä joka päivä tuovat luostariin kymmenen koria
vihanneksia. Mikä siitä jää yli, on teidän omaisuuttanne.

— Minun päämieheni Tshin, — vastasi Lo Syvähenki, — lähetti minut
teidän kunnianarvoisaan luostariinne, jotta minä täällä saisin munkin
paikan. Mitenkä on ymmärrettävissä, että te panette minut vartioimaan
vihannestarhaa, joka on ulkopuolella luostaria, sen sijaan että
tekisitte minusta kyökkimestarin, lukkarin tai jonkun muun sellaisen
virkamiehen?

— Hyvä mies, — selitti luostarinjohtaja, — te arvostelette asemaanne
väärin. Te olette juuri tullut luostariin ettekä omaa vielä mitään
ansioita, joitten perusteella voisimme antaa teille etuoikeuksia.
Kuinka saatatte toivoakaan, että teistä heti tehtäisiin esim.
kyökkimestari? Vihannestarhan hoito ja vartioiminen on sekin hyvin
tärkeä tehtävä.

— Mutta minä en vaan ota pitääkseni huolta vihannestarhasta, — tiuskasi
Syvähenki. — Hitto vieköön, minä tahdon ainakin kyökkimestariksi!

— Kuulkaahan toki, mitä sanon, — alkoi sairaanhoitaja. — Kuten
tiedätte, on luostareissa eri talousosastoja, joista kullakin on oma
esimiehensä. Minulle esimerkiksi kuuluu sairaiden hoito ja kaikki
mikä on jossakin yhteydessä vieraan tulon ja lähdön kanssa. Mitä
tulee luostarin johtajaan, hänen apulaiseensa ja muihin sellaisiin,
niin nämä ovat korkeita virkoja, joita on vaikea saada. Lukkari ja
kyökkimestari ovat vastuunalaiset heitä ylemmille virkamiehille
luostarin varoista ja tiluksista. Mitenkä voitte siis heti vaatia näin
vastuunalaista virkaa? Sitten on virkamiehiä, jotka pitävät huolta
eri rakennuksista. Se, jonka huostassa varastot ovat, on nimeltään
varastomestari, se, joka pitää silmällä temppelejä, on temppelinvartia,
käytävien ja teiden kunnossapito kuuluu tietarkastajalle, järjestys ja
puhtaus kylpyhuoneissa on kylpymestarin asia, ja niin edelleen. Nämä
viimeksimainitut virat ovat toisluokkaisia. Sitten on vielä sellaisia
virkamiehiä, jotka pitävät huolta jokapäiväisestä kulutuksesta, kuten
hiilenhankkija, riisinhankkija, teenhankkija ja vihannestenhankkija,
jolle vihannestarhan hoito kuuluu. Viimeksi mainittu tehtävä on nyt
uskottu teidän huostaanne. Tämä virka on tosin vaatimaton, mutta
olettakaamme, että te hoidatte sitä yhden vuoden, niin sittenhän voitte
jo tulla nimitetyksi hiilenhankkijaksi. Kun sitten taas olette vuoden
ajan hoitanut tätä virkaa, niin saatatte tulla kylpymestariksi, sitten
taas vuoden kuluttua lukkariksi, kyökkimestariksi j.n.e.

— No siinä tapauksessa, — arveli Syvähenki, — olisi syytä ruveta
vihannestarhan päämieheksi... Minä otan huomenna tuon viran haltuuni.

Kun luostarinjohtaja kuuli Syvähengen suostuvan vihannestarhan
vartiaksi, hän kutsui hänet luokseen kestitykselle. Vihannestarhan
pienen vahtimajan seinään naulattiin ilmotus, että tarhan hoito tästä
lähtien kuuluu Syvähengelle, joka seuraavana päivänä astuu virkaansa,
ja ettei maankulkijain ole lupa astua tarhaan ja ottaa sen hedelmiä.
Seuraavana aamuna sai Syvähenki vastaanottaa lakituolissa istuvan
luostarinjohtajan kädestä virkamääräyksensä ja hän muutti omaan
asuntoonsa vihannestarhaan.

Noin parin-, kolmenkymmenen joutilaan maankulkurin oli tapana
tuontuostakin pistäytyä tarhaan vihanneksia ja hedelmiä varastamaan.
Kun nämä lukivat tuon ilmotuksen Syvähengen uudesta toimesta, he
neuvottelivat, miten voisivat kukistaa tuon tulokkaan munkin ja saada
hänet valtaansa.

Eräs heistä ehdotti, että he olevinaan tulisivat onnittelemaan häntä
uuden viran johdosta, polvistuisivat sitten likahaudan luona häneen
eteensä, tarttuisivat yhtäkkiä häntä jalkoihin ja viskaisivat hautaan.
Tämä olisi aluksi hänelle aimo opetukseksi. Ehdotusta pidettiinkin
mainiona.

Kun Lo Syvähenki oli laskenut sauvansa ja matkamyttynsä uuteen tupaansa
ja munkit, jotka häntä sinne saattoivat, palanneet esimiestensä mukana
takaisin luostariin, hän meni ulos majansa edustalle katselemaan miltä
ympäristö näyttää. Eipä kestänyt kauaa, kun ilmestyi maankulkureita,
jotka lahjoja tuoden tulivat häntä onnittelemaan. He jäivät nauraa
kihittäen seisomaan jonkun matkan päähän ja ilmottivat äänekkäästi:

— Kunnianarvoisa isä, kun me eilen saimme tietää, että teidät on
nimitetty tämän vihannestarhan hoitajaksi, niin me naapurit päätimme
tulla tervehtimään teitä ja tuomaan teille nöyrimmät onnentoivotuksemme.

Syvähenki ei huomannut petosta, vaan astui aivan lähelle likahautaa
ottaakseen vastaan heitä ja pyytääkseen heitä astumaan sisään. Kaksi
noista maankulkureista, nimeltä Katurotta ja Ruohokäärme, erosi muista
lähestyen Syvähenkeä ja polvistuivat maahan toivossa, että hän tulisi
auttamaan heitä ylös, jolloin he tarttuivat hänen jalkoihinsa. Mutta
Syvähengen mieleen juolahti epäilys, että noilla on paha nahassa, ja
hän tuumi itsekseen: — Siinä on sitten omituista joukkoa! He eivät ole
sitä eivätkä tätä. Aikovatkohan nuo lurjukset karata kiinni jalkoihini
ja viskata minut ehkä tuohon kuoppaan, koska noin kauan tuossa
kontillaan könöttävät? Jos he tahtovat silittää tiikerin partaa, niin
annanpa heidän tuta myöskin sen käpäliä.

Hän astui nyt lähelle noita kahta maankulkijaa, jotka ojensivat
kätensä häntä kohti sanoen: »Teidän nöyrät palvelijanne ovat tulleet
ilmaisemaan teille kuuliaisuuttaan.» Mutta samassa tarttui toinen
heistä Syvähengen oikeaan toinen vasempaan jalkaan. Ennenkuin he
ennättivät nostaa hänet ylös ja viskata kuoppaan, riuhtaisi Syvähenki
oikean jalkansa irti ja lennätti Ruohokäärmeen likahautaan. Ja kun
Katurotta päästi vasemman jalan pötkiäkseen pakoon, hän sai sellaisen
potkun, että lensi toverinsa perään.

Muut maankulkijat ihan kangistuivat hämmästyksestä ja seisoivat mykkinä
suut selällään. Kun he sitten yrittivät pakoon, Lo Syvähenki huusi
heitä jäämään:

— Joka liikahtaa paikaltaan, sen käy samoin kuin noiden kahden!

He pelkäsivät hievahtaa paikaltaan ja katselivat vavisten noita kahta
kapinoitsijatoveriaan, jotka nyt siellä liassa rypesivät. Kuoppa oli
näet suuri ja syvä ja täynnä perkeitä ja lokaa ja he olivat suistuneet
sinne suin päin. Päästyään vihdoin jaloilleen ja toinnuttuaan ensi
säikähdyksestään he huusivat hartaasti pyytäen:

— Kunnianarvoisa, pyhä isä, olkaa meille armollinen!

— Tulkaa tänne, lurjukset, — tiuskaisi Syvähenki, — ja auttakaa noita
kahta vaivaista tuolta kuopasta! Ja korjatkaa sitten luunne mitä
pikimmin!

He auttoivat molemmat onnettomat toverinsa kuopasta ja taluttivat
heidät kurpitsa-aitauksen luo. Mutta kun he olivat niin likaiset, että
oli ilettävää lähestyä heitä, komensi Syvähenki nauraa hirnuen:

— Mars, pässinpäät, tuohon vesilammikkoon peseytymään, ja kun te olette
puhtaat, tahdon puhua kanssanne!

Kun nuo molemmat juonittelijat olivat lammikossa pesseet itsensä, he
saivat toisilta puhdasta vaatetta ylleen. Sitten käski Syvähenki:

— Tulkaa nyt minun asuntooni, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on
kerrottavaa puolustukseksenne.

Kun kaikki olivat koolla Syvähengen asunnossa, hän jatkoi:

— Muistakaa, te lurjukset, ettette toista kertaa pidä minua narrinanne.
Mutta sanokaahan, keitä ja mistä te olette ja mikä sai teitä sellaiseen
roskaiseen juoneen ryhtymään?

Kaikki maankuljeksijat lankesivat maahan hänen eteensä ja selittivät:

— Me olemme tästä ympäristöstä ja elämme mistä sattuu. Tästä
vihannestarhasta olemme tottuneet ottamaan hedelmiä, vaikka luostari
on kyllä koettanut estää meitä siitä lupaamalla meille palkintoja.
Mutta mikäs autti? Entä mistä te, kunnianarvoisa isä, olette kotoisin
ja mitenkä on luostarinjohtaja tavannut teidät? Eihän ole teitä ennen
näillä mailla näkynyt. Me vakuutamme tästä päivästä saakka olevamme
teidän nöyriä palvelijoitanne.

Syvähenki kertoi heille omista seikkailuistaan ja lisäsi sitten:

— Minä ryntäisin vaikka sotajoukon läpi, miksi puhunkaan siis
sellaisista raukoista kuin te!

— Se on totta! Se on totta! — huusivat kaikki ja läksivät pois
kiitettyään häntä ensin, että oli niin vähällä heidät vapaaksi laskenut.

Seuraavana päivänä päättivät miehet ostaa ruokia ja juomia ja kestitä
Syvähenkeä hänen omassa tuvassaan. Mutta kun he saapuivat hänen
luokseen, Lo Syvähenki virkkoi:

— Mitä joutavia! Se nyt oli aivan tarpeetonta, että te minun tähteni
ryhdyitte sellaisiin uhrauksiin!

— Me pidämme sitä suurena onnena, kunnianarvoisa isä, että tapasimme
henkilön, joka meistäkin huolehtisi, — vastasivat he.

Lo Syvähenki oli siitä kovin iloissaan ja söi ja joi heidän kanssaan,
että tulivat hauskalle tuulelle. He mekastivat ja kertoivat
seikkailujaan, paukahuttelivat käsillään ja naureskelivat. Hauskoja,
huolettomia poikia näyttivät olevan.

Yht'äkkiä kuului ulkoa pelto varisten äänekästä rääkkymistä ja kun he
astuivat ulos puutarhaan, eräs työmiehistä osotti uuden variksenpesän
eräässä raidassa.

Jotkut ehdottivat, että pitää noutaa tikapuut ja ottaa pesä alas, mutta
Ruohokäärme lupasi kiivetä puuhun ja tuoda pesän ilman tikapuita.

Nyt silmäili Syvähenki puuta hetken aikaa, ikäänkuin olisi sitä
katseellaan mitannut, astui sitten puun luo ja heitti päällysviittansa
yltään. Sen jälkeen hän kiersi oikean kätensä puun rungon ympäri aivan
läheltä tyveä, otti vasemmalla kädellään ylempää kiinni, asettui
tukevaan asentoon ja ponnistaen itsensä suoraksi repäisi yhdellä
tempauksella puun juurineen päivineen maasta.

Kun tyhjäntoimittajat hänen ympärillään huutaen tahtoivat onnitella Lo
Syvähenkeä tämän yliluonnollisen jättiläisteon johdosta, hän arveli
rauhallisesti, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut:

— Eihän tuossa mitään sen kummempaa. Huomenna saatte nähdä, että minä
osaan aseitakin käyttää.

Senjälkeen erosi tuo elämöivä seurue yöksi aikoen seuraavana aamuna
jälleen kokoontua.

Kun nuo maankuleksijat huomasivat, että Syvähenki oli taipuvainen
huvitteluun, he tulivat joka päivä hänen luokseen, ja kun he olivat
aikansa syöneet ja juoneet, esitti Syvähenki heille puutarhassa
voimatemppuja.

Eräänä päivänä hän oli kutsunut heidät kaikki luokseen ja kun he olivat
kyllikseen mässänneet, lausui joku joukosta isännälle:

— Mutta te ette olekaan vielä näyttänyt meille, mitenkä te tuota
rautaista sauvaa käsittelette.

Syvähenki otti esiin viisi jalkaa pitkän ja kuusikymmentä naulaa
painavan sauvansa. Toiset hämmästyivät kovasti sen nähdessään ja
sanoivat, että sillä, joka sitä käyttää, pitää olla puhvelihärän voima.
Mutta Syvähenki nosti sen vaivatta ylös ja viskasi kuin korren ilmaan
ja vaikka hän teki sillä vielä kaikellaisia muita temppuja, ei sen
paino näyttänyt häntä lainkaan häiritsevän eikä väsyttävän.

— Mainiota! — ärjyivät vetelehtijät.

— Erinomaista! — huusi outo ääni tarhamuurin takaa. — Se oli loistava
näytös!

Kun Syvähenki kuuli huudon, hän katsoi muurin yli ja näki siellä
sotilaspukuisen miehen viuhka kädessä. Hänen silmänsä olivat suuret ja
pyöreät, parta kuin pantterilla ja vartalonsa ainakin seitsemän jalkaa
pitkä; iältään hän saattoi olla lähes neljäkymmentävuotias.

— Siinäpä vasta merkillinen munkki, — jatkoi sotilaspukujen mies. — Hän
näkyy totta tosiaan tietävän, kuinka aseita on käytettävä!

— Hän mahtoi tehdä temppunsa taitavasti, — arvelivat maankuleksijat, —
koska sotaväen harjotusmestarikin noin ihmettelee.

— Vai on hän harjotusmestari. Mikä on hänen nimensä sitten? — kysyi
Syvähenki.

— Liu Tshung. Hän palvelee keisarillisessa armeijassa, — vastattiin.

— Olisipa hauskaa tutustua häneen.

Tämän kuultuaan Liu Tshung hyppäsi muurin yli, astui Lo Syvähengen luo
ja kysyi:

— Hyvä isä, saanko kysyä mistä olette kotoisin ja mikä on nimenne?

Syvähenki sanoi nimensä ja lisäsi:

— Poikana kävin pääkaupungissa, jossa tulin tuntemaan teidän isänne,
kapteeni Liun.

Liu Tshung iloitsi sitäkin enemmän ja he solmivat heti läheisen
ystävyyden.

Mutta kun Liu Tshung kertoi, kuinka hän oli vaimonsa kanssa tullut
Suuren saarnaajan luostariin ja nähdessään munkin vaikeat temput jäänyt
ihmettelemään, vaikka vaimonsa oli mennyt palvelijattarensa kanssa
luostarin temppeliin, tuli viimeksimainittu juosten Liu Tshungin luo ja
ilmotti hätääntyneenä:

— Tulkaa pian! Joku puhuttelee teidän rouvaanne temppelissä.

— Mitä tämä on?! — huudahti Liu Tshung.

— Kun rouva astui temppeliin, — selitti palvelijatar, — hän kohtasi
miehen, joka ensin ei ollut häntä huomaavinaankaan, mutta sitten ei
antanut hänen liikkua rauhassa.

— Suokaa anteeksi, minä hetkeksi... — sanoi harjotusmestari, joka jo
riensi vaimonsa avuksi.

Saavuttuaan temppeliin hän näki porraskaiteen luona joukon miehiä
erilaisine soittokoneineen ja käytävän yläpäässä erään miehen, joka
näytti sulkevan rouva Liulta tien.

— No mutta kuulkaahan nyt, — esteli nuori mies, — minulla olisi teille
asiaa.

— Kuinka te kehtaatte, — sanoi siihen nuori vaimo punastuen häpeästä
ja harmista, — loukata minua tällä lailla keskellä päivää ja vielä
tällaisessa tilaisuudessa?

Samassa riensi Liu Tshung nuoren miehen luo, tarttui häntä hartioihin
ja oli juuri aikeessa lyödä häntä, kun hän tunsi tuon nuoren miehen
kenraali Kon ottopojaksi. Tämä kenraali nautti suurta suosiota
keisarin puolelta ja oli sitäpaitsi kovin väkivaltainen mies. Ja
hänen ottopoikansa Ko Ja Nai oli kaltoin kasvatettu ja aivan piloille
hemmoteltu eikä osannut muuta kuin elää huikentelevasti. Jokainen
pääkaupungin nainen oli siis vaarassa joutua hänen kanssaan tekemisiin.

Kun Liu Tshung tunsi tämän vastustajansa, hänen käsivartensa vaipuivat
voimattomina alas. Ko Ja Nai, joka ei ensin tiennyt, kuka tuo nainen
oli, kysyi Liu Tshungilta, mitä tämä tahtoi. Miehet, jotka olivat
seisoneet porraskaiteen luona, tulivat siihen ja koettivat tyynnyttää
Liu Tshungia selittäen, ettei Ko Ja Nai tiennyt, kuka nainen oli.
Vaikka Liu Tshung vapisi vihasta, hän antoi Ko Ja Nain kuitenkin
poistua rauhassa.

Tämä oli tuskin ennättänyt nousta hevosensa selkään ja ajaa karahuttaa
pois, kun Lo Syvähenki sauva ojossa ryntäsi temppeliin ja hänen
kintereillään joukko maankuleksijoita.

— No minne nyt? — kysyi Liu Tshung.

— Minä vaan olisin tarjonnut teille käsivarteni apua, jos se olisi
tarpeen ollut, — vastasi Syvähenki.

Se oli Ko Ja Nai, kenraali Kon ottopoika, — selitti Liu Tshung. — Hän
käyttäytyi sopimattomasti minun vaimoani kohtaan, kun ei tätä tuntenut.
Aioinpa piestä sen lurjuksen pahanpäiväiseksi, mutta sitten pidin
kuitenkin kenraaliin nähden viisaampana antaa hänen ottopoikansa mennä
rauhassa matkoihinsa.

— Te pelkäätte kenraali Kota, — huomautti Lo Ta, — mutta minä en sitä
tee. Kun minä sen vietävän ottopojan vasta tapaan, niin annanpa hänen
selkäänsä satamalla sataa.

Kun Liu Tshung huomasi, että Lo Syvähenki oli hiukan tuulessa, hän
myönsi:

— Aivan oikein, pyhä isä, aivan oikein! Minä totta puhuen annoin vetää
itseäni nenästä, kun päästin sen vietävän menemään.

— Niin, puheli Lo Ta, — jos te vastedes tarvitsette asetoveria, niin
ilmottakaa vaan minulle. Minä lähden kanssanne, minne ikänä tahdottekin
enkä silloin turhia pelkää.

Ja nostaen sauvansa olkapäälle Lo Syvähenki marssi temppelistä
maankuleksijoineen.




Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.


Senjälkeen Lo Syvähenki ja Liu Tshung tapasivat toisensa useammasti.

Mutta eräänä päivänä tehtiin Liu Tshungia vastaan väärä ilmianto
ja hänet tuomittiin ruoskittavaksi, häpeällisellä rikollisen
poltinmerkillä leimattavaksi ja karkotettavaksi Tsang Tshouhun lähellä
Tien Tsinin kaupunkia. Tämä katala ilmianto oli kaikesta päättäen tehty
Ko Ja Nain alotteesta, joka kaikin tavoin koetti saada Liu Tshungin
vaimoa valtaansa. Mutta Liu oli ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin
ja uskonut vaimonsa tämän isän huostaan, joka oli vaikutusvaltainen
henkilö ja saattoi siis suojella tytärtään. Aviopuolisoiden ero oli
tuskallinen; he itkivät molemmat katkerasti.

Liu Tshung sai rautaisen »kauluksen» ja häntä lähdettiin kahden miehen
vartioimana viemään uuteen karkotuspaikkaansa. Vartiat, Tung ja Sii,
saivat päivää ennen lähtöä kutsun saapua erääseen ravintolaan, jossa
heidän oli määrä tavata muuan herrasmies, joka — hän ei sanonut
nimeään — näkyi olevan hallituksen virkamies. Tämä kestitsi vartioita
ja lupasi heille kymmenen taelia hopeata, jos he jossakin syrjäisessä
seudussa toimittaisivat Liu Tshungin toiseen maailmaan. Miehet
antoivatkin puhujan vaikuttaa mielipiteeseensä, kun he huomasivat tuon
virkamiehen saaneen tehtäväkseen kenraali Kon tahdon perille ajamisen,
vakuuttivatpa he täyttävänsä tuon toivomuksen jossakin metsässä tien
varrella noin kolmen, neljän päivän matkan päässä Hai Fungista, josta
he nyt läksivät Liu Tshungia viemään.

Ensimäisenä päivänä he katkaisivat kymmenen penikulmaa pitkän taipaleen
ja viettivät yön majatalossa, jossa heille — kuten laki tällaisissa
tapauksissa määrää — annettiin ylläpito ilmaiseksi. Seuraavan päivän
aamuna lähdettiin jo varhain liikkeelle ja jota ylemmäksi päivä yleni
sitä paahtavammin helotti aurinko. Alkoipa Liu Tshungin ruoskahaavoja,
jotka matkalle lähtiessä eivät olleet lainkaan rasittaneet, nyt
kirveliä kovasti. Kolmantena matkapäivänä kävi hänen asemansa paljoon
kävelemiseen ja »rautakaulukseen» tottumattomana yhä tukalammaksi ja
matka alkoi hänen tähtensä kulua hitaasti.

— Astele nopeammin, sinä pässinpää, — huusi Sii, — sillä matkaa on
vielä viisisataa penikulmaa ja jos me tällä tavalla kuljemme, niin emme
pääse ikinä perille.

— Minua niin väsyttää vankeudessa-olon johdosta, joka heikonsi kovasti
voimiani. Sitäpaitsi ovat raipparangaistuksesta saamani haavat
ruvenneet tässä helteessä niin vihoittelemaan, että tuskin jaksan enää
paikaltani liikkua.

— Älä pane pahaksesi, — virkkoi Tung, toinen vartioista, — äläkä
piittaa hänestä.

Tung oli taipuvainen säälimään Liu Tshungia ja vitkastelemaan murhaan
nähden, mutta Sii pysyi armottomana ja järkähtämättömänä.

Kun he saman päivän iltana pysähtyivät yöksi majataloon, Liu
Tshung osti omalla rahallaan hyvää ruokaa ja juomaa tarjoten
matkakumppaneilleen. Hänen ystävyydenosotukseensa vastatakseen nämä
tilasivat vielä enemmän väkevää juomaa ja pakottivat häntä juomaan,
kunnes hän juopuneena lysähti raskaine »rautakauluksineen» lattialle.

Sillä välin Sii oli pistäytynyt ulos ja palasi nyt tuoden suuren
vadillisen kiehuvan kuumaa vettä.

— Herra harjotusmestari Liu Tshung, — sanoi hän, — ettekö pese
jalkojanne ennenkuin käytte levolle?

— En missään tapauksessa!

— Matkustaja ei saa käyttäytyä siivottomasti, — väitti Sii.

Liu Tshung ei aavistanut mitään pahaa, vaan nosti jalkansa ylös ja Sii
upotti ne kuumaan veteen.

Kuului parahdus ja Liu Tshung nosti jalkansa ilmaan; mutta ne olivat jo
pahasti palaneet.

— Antakaa minun olla rauhassa, — huusi hän.

— Kas vaan tuota! — hohotti Sii. — Luulisinpä, että minun pitäisi
saada olla rauhassa, että vangin pitäisi palvella vartiaansa eikä
päinvastoin. Kaikesta huolimatta pelkään, etten voi olla mieliksenne,
koskei näinkään lämmin vesi vielä ole riittävän lämmintä!

Tähän tapaan kiusattiin ja pilkattiin Liu Tshungia pitkin iltaa
eikä hän mahtanut sille mitään, makasi vain nurkassaan ja kärsi
rauhallisesti tuskat. Vihdoin molemmat vartiat pesivät jalkansa ja
kävivät levolle.

Seuraavana aamuna nousi Sii muita varemmin levolta ja valmisti
aamiaisen. Liu Tshung ei voinut syödä ensinkään ja näytti siltä kuin
hän ei jaksaisi käydäkään. Sii sysäsi häntä kepillä kylkeen saadakseen
hänet nousemaan makuulta ja Tung, josta sääli vankia kohtaan oli
kadonnut, toi parin karkeita ruokosandaaleja, jotka varmaan tulisivat
aiheuttamaan kipua jalkapohjissa, ja pakotti Liu Tshungin vetämään ne
jalkaansa.

He läksivät varhain matkalle. Mutta ennenkuin he olivat edes
penikulman täyteen kulkeneet, olivat Liu Tshungin jalat hiertyneet
niin pahasti rikki, että alkoivat vuotaa verta, ja hänen täytyi
lopulta voihkia tuskasta joka askeleella. Sii morkkasi häntä siitä
ja uhkasi sauvallansa. Mutta Liu Tshung vakuutteli, ettei se ollut
uppiniskaisuutta, vaan että hänen oli suorastaan mahdoton kävellä
nopeammin.

— Tule, — virkkoi Tung tarttuen häntä käsivarteen, — minä autan sinua
eteenpäin.

Tällä tavalla kuljettiin sitten penikulma, jopa toistakin, kunnes
he tulivat synkkään villikasvuiseen metsään. Paikkaa sanottiin
Metsäsianvuoreksi ja se oli kaikkein vaivalloisin ja rasittavin kohta
koko matkalla Hai Fungista Tsang Tshouhun.

Liu Tshung pyysi nyt, että he pysähtyisivät hetkeksi metsään
levähtämään. Vartiat suostuivatkin, istahtivat maahan ja heittyivät
pian pitkälleen. Mutta he nousivat kohta taas jalkeille ja sanoivat
etteivät voi nukahtaa pelosta, että Liu Tshung karkaisi; heidän täytyi
siis sitoa hänet puuhun kiinni.

Liu Tshung selitti olevansa rehellinen mies eikä milloinkaan
elämässään vielä karanneensa. Mutta vartiat sitoivat kun sitoivatkin
hänet kiinni. Kun se oli tehty, otti kumpainenkin sauvansa ja he
ilmottivat Liu Tshungille täyttävänsä vain kenraali Kon käskyn, jos
nyt tappaisivat hänet tähän paikkaan ja veisivät hänen polttomerkkinsä
takaisin todistukseksi kuuliaisuudestaan. Voisivathan he lykätä teon
jonkun päivän tuonnemmaksi, mutta sehän pidentäisi vain turhaan
tuota vaivalloista matkaa. He pyysivät siis, ettei Liu Tshung heille
suuttuisi, jos he nyt täyttäisivät kenraalin tahdon.

— Tulevana vuonna tähän aikaan voisitte te sitten viettää vuosipäivää
elämänne merkkitapauksen johdosta, — lopettivat he. — Me olemme tämän
jo keskenämme päättäneet, sillä meidän täytyy rientää takaisin.

Kun Liu Tshung tämän kuuli, hän rupesi itkemään ja sanoi:

— Minä en ole koskaan käyttäytynyt vihamielisesti enkä kantanut vihan
kaunaa teitä kumpaakaan kohtaan. Oi, ettekö voisi armahtaa minua?! Minä
en unohtaisi sitä koskaan, en ikinä!

— Tuo on joutavaa puhetta, — virkkoi Tung. — Me emme mahda sille mitään.

Sii nosti jo painavan sauvansa iskeäkseen sillä onnetonta päähän.
Tuossa tuokiossa olisi Liu Tshung jättänyt tämän maailman, ellei
samassa silmänräpäyksessä olisi tapahtunut jotakin odottamatonta.

Yhtäkkiä jyrähti nimittäin voimakas mörähuuto ukkosena puitten takaa
ja suuri rautainen sauva pisti esiin kohti kohotettua käsivartta
lennättäen siitä aseen korkealle ylös ilmaan. Sitten syöksyi tanakka
munkkipukuinen mies päin vartioita huutaen:

— Kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, roistot!

Kun Liu Tshung nosti päänsä, hän tunsi tuon miehen Lo Syvähengeksi ja
huusi hilliten:

— Odottakaa! Kuulkaa, mitä sanon!

Syvähenki laski sauvansa maahan, mutta nuo kaksi vartiaa seisoivat kuin
salaman lyöminä paikallaan, kun Liu Tshung jatkoi:

— Nämä molemmat miehet eivät ole syyllisiä. He toimivat kenraali Kon
käskyn mukaisesti. Jos te heidät tapatte, niin teette väärin.

Syvähenki veti miekkansa esiin ja katkaisi sillä köydet, joilla Liu
Tshung oli sidottu, mursi sitten hänen »rautakauluksensa» auki ja
viskasi sen pois alkaen kertoa:

— Kun minä viimeksi olin teistä eronnut, minä pian sen jälkeen
sain surukseni kuulla, että onnettomuus oli teitä kohdannut. Mutta
minulla ei ollut tilaisuutta auttaa teitä. Kun sitten olin saanut
kuulla teidän karkotustuomiostanne Tsang Tshouhun, riensin oikeuteen
saadakseni tarkemman tiedon kohtalostanne; minulle sanottiin, että
te olette paraikaa vankeudessa. Sitten sain vihiä, milloin teidät
lähetettiin vartioituna karkotuspaikkaanne, mutta kun pelkäsin, että
nuo vartiat voisivat tehdä teille matkalla pahaa, päätin salaa seurata
jälessänne. Minä kuulin kyllä, että nämä lurjukset kiusasivat teitä
viimeisessä yöpaikassanne ja aioin jo ryntää sisään tappaakseni nämä
roistomaiset kiusaajanne, mutta toiset varottivat minua siitä sanoen
sillä sellaisessa paikassa vain pilaavan asian. Ja niin päätin seurata
pitemmälle. Lahdin tänään jo teitä varemmin liikkeelle ja pysähdyin
tähän vuoristoon vakuutettuna, että minä täällä vihdoinkin surmaan
molemmat pahanilkiset vartianne. He olivat juuri aikeessa murhata
teidät! Parasta on, että käännän heidän julman aikeensa heidän itsensä
surmaksi!

— Ei, ei! Tyytykää siihen, että olette pelastanut minut, älkääkä
pidelkö pahoin näitä miehiä!

— Kuulkaa, te kaksi raukkaa! — sanoi Syvähenki lujasti. — Jollei tämä
ystäväni nyt puolustaisi teitä, niin kautta kunniani, minä survoisin
teidät palasiksi. Ainoastaan hänen tähtensä minä suostun siihen, että
te saatte palata täältä hengissä.

Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja komensi:

— Auttakaa ystävääni, jotta hän voisi seurata minua!

Vartiat tunsivat, että heidän oli kiittäminen Liu Tshungia elämästään,
astuivat kuuliaisesti hänen luokseen ja alkoivat kantaa häntä samaa
tietä pitkin eteenpäin Lo Syvähengen astellessa heidän edellään sauva
kädessä.

Näin kulkivat he noin neljä penikulmaa ja saapuivat tien varrella
sijaitsevaan majataloon. Astuivat sisään, kävivät levähtämään ja
tilasivat ruokaa ja juomaa; Liu Tshungille Syvähenki käski valmistamaan
erikoisen hyvän aterian ja komensi vartiat häntä palvelemaan.

Heidän siinä syötyään ja juotuaan ja hyvän tuulen päästyä vähitellen
valtaan vartiat vihdoin uskalsivat kysyä, minkä luostarin miehiä
Syvähenki oli. Tämä nauroi ja virkkoi: ...

— Mitä se teille kuuluu, roistot, missä minä asun? Vai kysyttekö siksi,
että voisitte kertoa kenraali Kolle? Mutta hän ei mahda minulle mitään.
Toiset pelätkööt häntä, minä en ainakaan. Jos minä sen paholaisen
tapaisin, niin kyllä selkänsä pehmittäisin!

Vartiat eivät uskaltaneet enää suutaan avata.

Kun he sitten valmistautuivat jatkamaan matkaa, Liu Tshung kysyi Lo
Talta, mihin tämä aikoi.

Lo Syvähenki vastasi:

— Jos tapat jonkun, muista odottaa, siks' ett' on henki mennyt
menojaan. Mut' jos sa tahdot jonkun pelastaa, niin auta hänet varmaan
asemaan.

— Minä en siis voi jättää teitä, ennenkuin tiedän, että te todella
terveenä olette saapunut Tsang Tshouhun, ei vankina, vaan vapaana.
Sillä Hai Fungiin palaamista ei kannata enää ajatellakaan.

Kun vartiat tämän kuulivat, he virkkoivat hiljaa toisilleen:

— Nyt meidän kävi huonosti.

— Niin. Mitä me nyt sanomme päälliköllemme kotona?

Mutta he eivät mahtaneet sille mitään; heidän täytyi tehdä mitä
Syvähenki käski. Jos hän tahtoi käydä, he kävivät, jos tahtoi pysähtyä,
he pysähtyivät. Vaikka vartiat kohtelivat vapautettua vankiaan
ystävällisesti, niin hän morkkasi heitä, ja jos he niskottelivat,
niin hän löi heitä. Yleensä, heidän täytyi matkalla käyttäytyä peräti
rauhallisesti ja nöyrästi, jos mielivät välttää munkin suuttumista.

Heti kun he saivat vuokratuksi rattaat, he sijottivat Liu Tshungin
niihin ja kävivät itse jälessä. Iltaisin yövyttiin aikaisin,
aamuisin lähdettiin myöhään taipaleelle ja vartiain täytyi toimittaa
palvelijalle kuuluvat tehtävät, nimittäin, tehdä tulta lieteen,
keittää, tarjoilla y.m.s.

Kun Sii ja Tung eräänä päivänä neuvottelivat, mitä he Hai Fungiin
palattuaan tekisivät, sanoi edellinen:

— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan eräästä munkista nimeltä
Syvähenki, joka joku aika sitten sai haltuunsa Suuren saarnaajan
luostarin vihannestarhan valvonnan, ja minusta tuntuu kuin tämä munkki
olisi juuri tuo sama mies. Kun olemme vihdoinkin täältä takaisin
palanneet, niin kerromme kaikki mitä on tapahtunut ja pitäkööt
viranomaiset sitten huolta tuosta munkin vietävästä. Mutta meidän,
sinun ja minun, täytyy senjälkeen pysytellä piilossa, kunnes asia on
selvillä.

— Luulenpa, että olet oikeassa, — myönsi toinen ja niin oli suunnitelma
valmis.

Kun he olivat lähes parikymmentä päivää kulkemistaan kulkeneet, ei
Tsang Tshou enää ollut kovinkaan kaukana. Majataloja ei ollut enää
matkan varrella kuin hyvin harvassa. Niinpä he kerrankin sellaisen
puutteessa istuivat tuuhean puun varjoon. Siinä Lo Syvähenki ilmotti
Liu Tshungille, että hänen nyt täytyy erota hänestä, mutta toivoo
jonkun ajan kuluttua jälleen tapaavansa ystävänsä.

— Olkaa hyvä ja käykää Hai Fungiin palattuanne minun appi-isäni luona
ja kertokaa hänelle minun vaiheissani, — pyysi Liu Tshung. — Entä
kuinka saan palkita teidän sanomattoman suuren hyväntahtoisuutenne?

Mutta Lo Syvähenki ei tahtonut kuulla palkitsemisesta puhuttavankaan.
Auttaakseen Liu Tshungia vielä jonkun päivän eteenpäin hän antoi tälle
kaksikymmentä taelia taskurahoiksi. Vartiat saivat häneltä myöskin pari
taelia sekä seuraavat sanat muistissa säilytettäväksi:

— Muistakaa, te pahanilkiset, että minä olisin lyönyt päänne puhki,
jollei olisi tämä ystäväni puolustanut teitä. Häntä on teidän siis
kiittäminen siitä, että vielä hengitätte. Mutta nyt te ette saa palata
takaisin, muuten voisitte ruveta halpamaisesti juonittelemaan minua
vastaan...

— Sellaista me emme ikänä voisi edes ajatellakaan, — vastasivat
vartiat. — Ja tämäkin on kenraali Kon syy eikä suinkaan meidän.

Yhtäkkiä pyöritti Syvähenki sauvaansa pari kertaa ympäri ja iski sillä
niin lujasti erään puun runkoon, että puu taittui ja romahti maahan.

— Kautta Buddhan, noin käy teidän, jos te vähääkään yritätte juonitella
minua vastaani — lisäsi hän osottaen maassa makaavaa puuta.

Sitten Lo Syvähenki kääntyi Liu Tshungin puoleen sanoen:

— Ystäväni, voikaa hyvin ja onnea matkallenne! — Ja hän kääntyi ympäri
ja läksi astumaan kotiinsa.

Molemmat vartiat seisoivat kuin patsaat paikallaan ja katsoa
tuijottivat hämmästyneinä avosuin hänen jälkeensä.

— Emmekö jatka matkaa? — ehdotti Liu Tshung.

— Siinäpä vasta oli hurja munkki! — ihmettelivät vartiat. — Yhdellä
sauvansa iskulla kaatoi tuollaisen puun!

— Eihän se ole vielä mitään hänen töikseen, — selitti Liu Tshung. —
Olisittepa esimerkiksi nähneet kuinka hän Suuren saarnaajan luostarissa
kerran nykäisi puun juurineen maasta, että multa ilmaan pöllähti.

Molemmat vartiat nyökäyttivät toisilleen päätään kuultuaan luostarin
nimen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Sieltä oli se munkki siis kuitenkin.




Loppusananen Lo Tan myöhemmistä vaiheista.


[Tapausten kulku työntää nyt sankarimme syrjään. Se, mitä muitten
asiain yhteydessä ja lomassa hänestä myöhemmin kerrotaan, on tähän
koottu lyhykäiseksi loppusanaseksi.]

Syvähenki — eli Lo Ta — oli sillä välin palannut takaisin Hai Fungiin,
Suuren saarnaajan luostariin. Mutta kuten saattoi odottaakin, hänen
asemansa muuttui pian hyvin epävarmaksi, kun kerran tuli tunnetuksi,
että hän oli auttanut hirmuvaltaisen hallituksen uhrin vapaaksi.
Mutta ystäväinsä, noitten laiskottelevien maankulkijain kautta, hän
sai viime hetkessä tiedon uhkaavasta vaarasta ja pakeni keskellä yötä
siinä rymäkässä, minkä sytyttämänsä rakennuksen palo herätti johtaen
viranomaisten huomion toisaalle.

Hän pakeni pohjoiseen ja tapasi siellä jonkun ajan kuluttua Liu
Tshungin sekä useita muita vanhoja tuttaviaan, jotka olivat yhtyneet
kapinaan hallitusta vastaan. Hän liittyi heti näihin ja saavutti
voimallaan ja jalomielisyydellään hyvän maineen kapinoitsijain
keskuudessa.

Nyt toteutui vähitellen luostarinjohtaja Tshi Tshinin ennustus
Syvähengen »hyvistä töistä». Hän liittyi nimittäin siihen
sankarijoukkoon, joka tuli tunnetuksi nimellä »Satakahdeksan» ja
jonka jäsenet olivat Lo Tan tavoin aikaisemmin monta kovaa kokeneet
ja monta vaarallista seikkailua suorittaneet. Tämä joukko asettui
kapinallisten etupäähän Lo Liang-virran varsilla. Turhaan yrittivät
hallituksen joukot saada haltuunsa heidän miehittämiään vuoria. He
palauttivat monta seikkaa entiseen hyvään kuntoon, hyökkäsivät kaikkein
lujimmin linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja vapauttivat monen monta
uhria sortajain hirmuvallasta. Näitten »sadankahdeksan» joukossa oli
kolmekymmentakuusi ensi luokan tähteä, m.m. Lo Ta, Shi Tsun ja Liu
Tshung, sekä seitsemänkymmentäkaksi toisen luokan tähteä, joihin m.m.
Li Tshing kuului.

Useat kerrat Lo Ta oli menettää henkensä. Kerran antoi eräs vaimo,
joka miehensä kanssa piti ravintolaa ja oli salaisessa yhteydessä
muutaman rosvojoukon kanssa, hänelle myrkkyä. Mutta silloin sattui
ravintoloitsija itse tulemaan kotiin. Kun tämä huomasi Lo Tan
sankarillisen ryhdin ja muodon ja katseli hänen suurta rautaista
sauvaansa ja mahtavaa miekkaansa, hän tunsi toverillista myötätuntoa
Lo Taa kohtaan ja pelasti hänet antamalla vastamyrkkyä. Useammin kuin
kerran hän joutui vangiksi, kun hän jalon luonteensa innostamana koetti
omin voiminsa vapauttaa jonkun ystävän linnoitetusta kaupungista tai
vihollisen leiristä. Mutta milloin hänen personalliset voimansa eivät
riittäneet ylivoimaisiin urotöihin, hänen asetoverinsa pitivät huolta
siitä, että apua tuli ajoissa. Katurosvoilemiseen Lo Ta ei kuitenkaan
ottanut koskaan osaa, vaikka useat hänen tovereistaan eivät siitä
paljon välittäneet, jos ryöstivätkin.

Kun tataarit sitten jonkun ajan kuluttua nousivat maan herroiksi,
hän olisi heidän hallitessaan saanut helposti korkean, hyvätuloisen
viran jo senkin vuoksi, että oli syntyperältään lähempää sukua
tataareille kuin kiinalaiselle rodulle. Mutta häntä ei miellyttänyr
enää virkamiehenä olo, vaan nyt hän todellakin kaipasi rauhaa. Tästä
syystä hän uudisti tuttavuutensa Kirsikkamajan vanhan Liun kanssa,
jonka tyttären hän aikoinaan oli pelastanut rosvokuninkaan käsistä, ja
nai nyt kaikkien asianomaisten suostumuksella tämän tytön. Hänen ei
tarvinnut enää käyttää munkinpukua eikä hän koskaan ollutkaan tuntenut
mieltymystä tähän säätyyn. Niinpä hän nyt siis heitti valepukunsa ja
Syvähenki-nimensä ja valitsi niitten sijaan kelpo vaimon. Talonpoika
Lo astui talonpoika Liun sijaan, jonka hän myöskin saattoi hautaan.
Voittipa Lo Ta — kukapa olisi sitä uskonut? — naapuriensa keskuudessa
rauhallisen ja raittiin miehen maineen. Kun hänen vanhat ystävänsä
useita vuosia myöhemmin sattuivat tapaamaan hänet matkoilla tai kävivät
hänen luonaan Kirsikkamajassa, hänen oli tapana heille kertoa, miten
tämä tapahtui:

— Pian senjälkeen kun olin asettunut tänne, minun täytyi asioitteni
tähden tehdä matka läheisimpään kauppalaan. Silloisen tapani mukaan
minä pistäydyin ravintolaan kohtaamaan tuttaviani ja join itseni
juovuksiin. Kukkarossani sattui olemaan runsaasti rahaa ja olisipa
joku saattanut varastaa ne minulta, jollei eräs hyvä ihminen, jonka
nimeä en koskaan tullut tietämään, olisi ottanut niitä minulta talteen
minun maatessani humalassa kyläravintolan lattialla. Hän vei rahat
vaimolleni kotiini, kertoi hänelle missä ja millaisessa tilassa minä
olin, punnitutti rahat, jotta nähtäisiin, ettei hän ollut pitänyt
niistä mitään, ja läksi pois. Hänen lähdettyään riensi vaimoni, joka
on helmi kaikkien vaimojen joukossa, minun luokseni, niin kaukana
kuin kyläravintola olikin. Kun vaimoni astui sisään, niin minä tunsin
hänen suloisen äänensä, vaikka olinkin aika humalassa, ja hän alkoi
hoitaa minua hellästi kuin lasta. Vähitellen minä siitä selvisin ja
halusin lähteä kotiin. Hän talutti minua kädestä eikä lausunut koko
matkalla moitteen sanaa, vaan jutteli kauniisti kanssani. Ja siitä
päivästä saakka — lopetti Lo Ta riemuiten, — ei ole vaimoni koskaan
voinut sanoa, että olisin juovuksissa ollut. Ja vaikka siitä on jo
kaksikymmentä vuotta kulunut, ei hän ole koskaan nähnyt minua edes
hienossakaan hiprakassa. Minä kiitän tästä kyllä Buddhaa, mutta enemmän
vielä kelpo vaimon rakkautta. Ennenkuin minä sen opin tietämään, olin
narri, vieläpä pahempaakin — murhamies. Taivas suokoon sen minulle
anteeksi!







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPINALLINEN LO TA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.