Idän kuningatar: Historiallinen kertomus

By Mór Jókai

The Project Gutenberg EBook of Idän kuningatar, by Mór Jókai

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Idän kuningatar
       Historiallinen kertomus

Author: Mór Jókai

Release Date: February 14, 2012 [EBook #38878]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IDÄN KUNINGATAR ***




Produced by Tapio Riikonen






IDÄN KUNINGATAR

Historiallinen kertomus


Kirj.

MAURUS JÓKAI


Käännös.


Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1891.




Siihen aikaan, jolloin roomalaisen vallan rajat koskettelivat Persiaa,
ja suuri maailmakaupunki nimitteli maailman kaukaisimpia maita
naapurikseen -- juuri siihen aikaan oli Rooma syvimmässä
alentumistilassaan.

Suuren valtakunnan hallitsiat hallitsivat esi-isäinsä valloittamaa
maailma-puoliskoa; mutta heitä ei enää elähyttänyt näiden esi-isien
henki. He olivat lyhyt-ikäisiä jumalia, jotka kaipasivat voimia ja
älyä; he olivat kääpiöitä, jotka olivat saaneet perinnökseen
jättiläisten aseet.

Mutta sankarien henki ei ollut laskeunut hautaan heidän kanssaan, ja
sillä aikaa kuin Roomassa obeliskeja pystytettiin heidän haudoilleen,
ilmausi tämä henki, vapauden, kunnian ja isänmaan rakkauden henkenä
kaukana idässä Palmyran taivaan alla.

Samaan aikaan, jona Roomassa keisarit, semmoiset kuin Kommodus ja
Karakalla, kohottivat rikoksen valtaistuimelle ja raivasivat häpeälle
tien yleiseen kunniaan; samaan aikaan, jona kavaluus taistelun asemesta
antoi voittoja, ja kulta miekan sijassa osti rauhan; samaan aikaan,
jona Heliogabalus ikuistutti nimensä kehruuvokin ja värttinän,
Gallienus taasen kyökkikauhan avulla -- samaan aikaan heräsi idässä
henkipatto hyve ja kunnianhimo uudelleen eloon ja miesten raiskaama
sankarihenki otti asuntonsa erään naisen rinnassa, kohottaakseen häntä
kaikkien hänen kansalaistensa jaloimmaksi.

Niiden maiden joukkoon, jotka idässä olivat Rooman suojeluksen
alaisina, kuului myöskin Armenia -- maakunta, jonka asema oli
vaarallinen likisyytensä tähden Persiaan, missä kuningas Sapor uneksi
Kyroon vallan uudistamisesta. Kahdeksantoista maaherraa oli hän jo
Aasiassa laskenut valtikkansa alle ja huudattanut kuninkaiksi,
voidaksensa sanoa itsensä "kuninkaitten kuninkaaksi." Yhdeksästoista
oli Kosros, Armenian hallitsia. Sapor kaasi salamurhalla sankarin,
jonka haarniskaa vastaan hän turhaan oli tylsyttänyt miekkansa, ja sai
siten hänen maansa haltuunsa.

Sillä aikaa eli suojelusherra Rooma entiseen tapaansa täydessä
touhussa, voiden tuskin enää kohottaa päätään, sitä vähemmin pitää
silmällä kauempana olevia jäseniään. Se heräsi vasta silloin, kun se
oli käden kadottanut.

Kostaaksensa Armenian kukistamisen kokosi keisari Valerianus
legionejansa ja meni Eufrat-virran yli, mutta pian näki hän kuningas
Saporin ratsurijoukkoja edessänsä ja kohta myös takanaan. Turha oli
itse epätoivonkin urhoollisuus. Kaikkialta päin ympäröitynä luovutti
roomalainen sotajoukko aseensa ja antoi keisarinsa raakalaisten
hallitsialle. Mielipaha, jonka tämä häpeä Valerianuksessa herätti, sai
aikaan hänen kuolemansa. Ylimielinen voittaja antoi täyttää kuolleen
keisarin ruumiin, ja vuosisatoja seisoi se auringon temppelissä
kauhistuttavana voitonmerkkinä, keisarillinen viitta olkapäillään ja
orjan kahleet kaulan ympärillä -- katkera, raaka iva maailman
mahtavimmasta ja ylpeimmästä.

Kolme valtakuntaa oli jo tämä elävä rutto, tämä kuoleman enkeli ihmisen
muodossa hävittänyt, ja pelvolla odottivat jo lähellä olevat maat
vuoroansa, kun eräänä päivänä sanansaattaja saapui Palmyrasta ja astui
kuningas Saporin eteen, muassansa kirje, jonka kunnioitusta osoittava,
mutta samalla miehuullinen sisällys herätti hirmuvaltiaan vihaa.

Kirjeen oli kirjoittanut Odenatus, Palmyran kansalainen, joka
hyvitelläkseen valloittajaa lähetti hänelle kaksisataa aarteilla
lastattua kameelia -- lahjan semmoisen, jonkakaltaista ei muu kuin
ruhtinas voi vertaiselleen tarjota. Suopeilla sanoilla pyysi Odenatus
ystävyyttä ja rauhaa, kumminkin salaamatta ettei hän pelännyt sotaa.

"Kuka hän on, tuo Odenatus?" kysyi voittamaton valloittaja
ylimielisesti. "Kuka hän on, joka uskaltaa kirjoittaa tuollaista
hallitsialleen? Heittäkää hänen lahjansa Eufratiin! Pitääkö hän itsensä
ruhtinaana, koska uskaltaa lähettää minulle lahjoja, hän, kurja orja,
jonka velvollisuus olisi tomussa ryömien lähestyä minua. Sanokaa
hänelle että jos hän tahtoo voittaa minun suosiotani, niin tulee hänen
saapua valta-istuimeni eteen polvillaan ja selän taakse kahlituin
käsin. Jos hän uskaltaa viipyä, niin on tuomio kohtaava häntä ja
kaupunkia, jossa hän on syntynyt, ynnä aluetta, joka kaupunkiin
kuuluu!"

       *       *       *       *       *

Ylös, ylös, laajojen tasankojen vapaat asukkaat, te paimenet, jotka
laidunnatte laumojanne keidasten lähteitten reunoilla, te jalot
metsästäjät, jotka saavutatte nopeasti pakenevaa antilopia ja
tempaatte leijonan hänen luolastaan, te, jotka teltoissa asutte ja
kaukaisimmista ajoista olette oppineet aseita käyttämään! Ylös, sinä
paimentolaislauma, joka et koskaan ole veroa maksanut etkä ikinä
valloittajan kasvoja nähnyt, te uljaat nuorukaiset, jotka väsymättä
istutte kolme päivää, kolme yötä kesyttömien hevosienne selässä, te,
jotka uitte kuohuvien koskien yli ja saavutatte tomupilven, minkä
erämaan vihuri ajaa edessään taivahan rannalla! Tuima vihollinen
lähenee teitä ja teidän rauhallisia puistoja. Kokoontukaa, näyttäkää
viholliselle, että teidän alueellanne on jokainen tomujyvä vapaa, että
se kohoaa sitä vastaan, joka sitä uskaltaa jalallaan tallata; näyttäkää
että joka mies on sankari, joka kaisla-ruoko vasama, joka louhikko
linna, mikä vastarintaa tekee!

Taikasauvan koskettamana virkoavat arapialaiset tasangot; itäisillä
hieta-aroilla vilisee äkkiä upeita sotilasjoukkoja, mitkä kaikki
kiiruhtavat Palmyraan päin, ja kun ne, jotka vuorelta tulevat, yhtyvät
erämaasta saapuvien kanssa, puristavat he uhittelevassa ilossa
toistensa käsiä. Tosin ovat heidän aseensa ainoastaan yksinkertaisia
sotanuijia, nuolia ja heittokeihäitä; mutta kun katselee vahvoja
käsivarsia, jotka näitä aseita heiluttavat, tulee vakuutetuksi siitä,
että nämä aseet riittävät.

Joukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka
läsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa
kanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat
päivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.

Kaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.

Toinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on
rauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään
hänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole
hänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään
hänen teoistansa eikä viitan koristeista.

Toinen päällikkö on -- nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat,
jonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta.
Tuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä,
leveä miekka riippuu hänen sivullaan.

Kummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht'aikaa
kaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen
lumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla
miespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan
takaisin.

"Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja
minkätähden?" kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden
selitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.

"Nimeni on Odenatus", vastasi mies; "olen Palmyran kansalainen ja olen
kohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja
omaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä,
jumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?"

"Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian
kuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni
valtakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun
valtikkani."

Mies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian
levätin lievettä.

"Ole tervehditty, kuningatar!"

"Jätä sikseen arvonimeni ja sano minua -- puolisoksesi."

"Mitä sanot!?"

"Sanon että se, joka, ollen kaukana minusta ja minulle tuntemattomana,
kumminkin on saman hengen elähyttämä kuin minä, hänen sielunsa ja minun
ovat yksi sielu. Sinä olet tuleva minun puolisoksi."

"Minä olen paljas kansalainen, en muuta."

"Ja minä nainen, en muuta. Kohtalo, joka meitä kumpaakin odottaa, on
sama; kunnia tahi kuolema, valtaistuin tahi hauta. Ei yksikään niistä
kuninkaista ja itsevaltiaista, jotka ovat minut puolisokseen pyytäneet,
ole saapunut luokseni, kun vaadin että paljastaisivat miekkansa minun
tähteni. Minä taas en tahdo laskea kruunuani kenenkään päähän, joka
kumartaa vihollistani. Kosiani syntyivät kaikki kuninkaiksi, mutta
kaikki ovat he vapaa-ehtoisesti antauneet orjiksi. Sinä olet ainoa
kuninkaaksi syntynyt niistä kaikista, jotka tielläni olen kohdannut.
Jos en olisi sinua tavannut, niin olisi kentiesi kunnia kuollut naisen
kanssa. Otatko vastaan käteni, vai tekeekö kentiesi kasvoni sinuun
vastoinmielisen vaikutuksen?"

Vavisten ilosta painaa Odenatus tarjottua kättä huuliansa vastaan ja
huudahtaa innostuneena:

"Kasvosi olet perinyt kanta-äidiltäsi Kleopatralta, sielusi taasen
suurelta Aleksanterilta, joka oli sinun esi-isiäsi."

"Isieni jumalojen kautta" -- vastaa nainen leimuvin silmin -- "myöskin
tämän miekan olen häneltä perinyt, ja onhan Sapor niinikään Dareioksen
jälkeläinen. Tämä miekka, joka minun kanta-isäni kädessä masensi
Saporin kanta-isän, on myöskin Aleksanterin jälkeläisen kädessä
masentava Dareion. Suuren Aleksanterin käsiin jätti kohtalo Dareioksen,
minun käsiini on se jättänyt Saporin."

Sotilaat hurmistuivat riemusta, ja miehestä mieheen kulkivat nämä
kuningattaren sanat.

Palmyran ympäri kohouu suojelusmuuri: tappelunhaluisia sankareita.

       *       *       *       *       *

Kuningasten kuningas lähestyi voittoon tottuneilla sotilaillaan.
Ensimäisinä marssi kaksisataa tuhatta ratsuna, jotka olivat puetut
kirjaviin, itämaalaispukuihin, jokainen eri heimo maakuntansa väreissä
ja aseissa. Tässä joukossa oli kokonaisia laumoja, jotka ratsastivat
joko lumivalkoisilla tahi sysimustilla hevosilla. Etujoukkoja seurasi
viisisataa elehvanttia, kullakin selässään heittokoneita, jotka
saattoivat viskata sentnerin painavia kiviä, keihäitä ja kreikkalaista
tulta tuhannen askelen päähän. Kuningasta ympäröi kymmenen tuhatta
valittua ratsuria -- hopea-kypärisiä, kullatuilla luustoilla
varustettuja sankareita, joiden aseissa jalokiviä hohti. Näiden jälkeen
marssi dromedareja, jotka olivat kuormitut entisissä sodissa
voitetuilla aarteilla, ja viimeksi jalkaväki, järjestämätön lauma --
keihäillä ja lingoilla varustettuja joukkoja, joiden toimena oli
voitetun tappelun jälkeen riistää ja ryöstää, sekä ruumiilla täyttää
valloitetun kaupungin ympärillä olevat ojakaivokset.

Mitä oli Palmyran sotavoima näitä mahtavia laumoja vastaan? Joukko
suurimmassa kiireessä kokoonhaalittuja paimentolaisia ja metsästäjiä,
joiden käsiin epätoivo oli työntänyt aseet...

Mutta sotajoukkojen välillä oli -- erämaa, ja tämä oli
viimeksimainittujen ystävä, kuningasten kuninkaan vihollinen. Jo
ennenkin oli nälkä ja jano masentanut persialaisen armeijan, ja vieläpä
kohta sen jälkeen kuin se oli voittanut vihollisensa.

Niinpä nytkin.

Suurella ponnistuksella olivat Persialaiset voittaneet ensi päiväisen
taistelun erämaata vastaan. Kuuma tuuli, joka puhalsi heitä silmiin,
täytti ilman pienillä tomuhituleilla, ja neulantapaisesti tunkeusivat
nämä vaatteiden läpi, tunkeusivat ihon huokosiin, keuhkoihin ja
silmiin; sammuttamaton jano kuivasi kurkut, ja paahtavan auringon
kuumuus tylsytti aivot. Sotajoukko, jonka toinen pää oli koko
päivänmatkan toisesta päästä, oli pahemmassa kun pulassa. Illan
tullessa tyyntyi tuuli, mutta nälkä ja jano eivät sillä olleet
tyydytetyt. Väsyneinä laskeusivat hevoset alas makaamaan; kamelit
repivät itsensä irti ja ryntäsivät janosta raivostuneina kaukana
olevan, aistinsa ilmoittaman lähteen luo. Nääntymäisillään olevat
sotilaat seurasivat suurissa parvissa kamelien jälkiä, mutta voimien
loppuessa laskeusi toinen toisensa viereen kuolemaan erämaan hiekalla.
Se, joka kesti juoksussa, näki keitaan ympäröimät palmut, joiden
keskellä lähde oli, kuvastuvan himmenevän ehtoo-taivaan rannalla; mutta
ne harvat, jotka lähteen luo pääsivät, eivät enää palanneet. Nuolet,
joita näkymättömät viholliset ampuivat, lävisti heidät jo ennenkuin
olivat ehtineet janoansa sammuttaa.

Puolen yön aikana näkyi, pimeästä huolimatta, mustia varjon muotoisia
olentoja hiljaan lähestyvän Persialaisten leiriä. Äkkiä seisahtuivat
ne. Ja kohta sen jälkeen syöksivät paimentolais-ratsurien joukot
aaveiden kaltaisesti voimattomien, uneen uupuneiden Persialaisten
kimppuun. Heidän suhisevat nuolensa kaasivat unen horroksesta jalkeille
hypänneiden miehien taajasta joukosta kukin sotilaan, semminkin kun
valaisevat nuotiotulet ilmaisivat, minnepäin nuoli oli suunniteltava.
Mutta ampujia itseään ei voinut mikään nuoli kohdata, pilkkopimeässä
kun olivat. Ja joskin siellä täällä väliin liikkui kummituksen
kaltaisia varjoja, niin kukapa taisi sysimustassa yössä näitä ajaa
takaa erämaassa?

Tätä kesti aina aamupuhteeseen saakka. Silloin järjesti kuningas
sotilaansa; mutta -- silloin ei näkynyt ainoatakaan vihollista.
Olivatko nuo yön pimeydessä leiriä ympäröinneet varjot todellakin
olleet erämaan aaveita, jotka aamun koittaessa jälleen olivat
hautoihinsa paenneet? -- Persialaisten joukkojen edessä ja ympärillä ei
ollut nähtävänä muuta kuin loppumatonta, autiota hieta-aroa.

Kuningas Sapor kulki eteenpäin. Vielä päivän jatkoi hän
valloitusretkeään, mutta varsin vähän edistyi hänen matkansa sen
kuluessa. Koko armeija oli vähällä nääntyä. Jokaisen lähteen luona
pysähtyivät sotilaat, ja lähteet täyttyivät kaikki kuolleiden
ruumiilla.

Taasen tuli yö. Koko armeija seisoi tappelu-asennossa. Moni, joka
laskeusi maahan hiukankaan lepoa saamaan, kuoli siihen väsymyksestä.
Odotettiin yöllistä hyökkäystä, ei tiedetty mistä päin. Pitkään aikaan
ei kuulunut muuta kuin janoovien elehvanttien hurjaa räikytystä, ja
meluavaa soittoa ja pikarien kilinää leirin keskuksesta.

Samaan aikaan kuin sotilaat ahnaasti joivat lähteiden verensekaista
vettä ja ahmivat kaatuneiden kamelien lihaa, loisti kuningas Saporin
teltissä kultaisilla lautasilla outoja, maailman kaukaisimmista maista
tuotuja kaloja, kallisarvoisia lintuja ja mitä herkullisimpia hedelmiä.
Teltan perällä istui nuupialaisia soittajia, jotka harpuilla ja
rummuilla säestivät kreikkalaisten eunukkien laulua, läpikuultaviin
harsoihin puettujen liipyalaisten tanssiattarien huvitellessa
kuningasta hohtavin poskin hurmaavilla hypyillään.

Kuningas Sapor itse makasi lumivalkoisessa, hohtokivillä
koristetussa yöpuvussa purppuralla katetulla vuoteellaan; kaksi hänen
lempipuolisoistaan, jotka hän oli valinnut monien maakuntiensa
kauneimmista kaunottarista, istui hänen vieressään, ja orja kallisti
hänen suutansa vastaan Damaskon ruusujen lehdillä ympäröityä kultaista
pikaria -- kun yht'äkkiä kauhea meteli ja huuto kuului teltan
ulkopuolelta, ja maurilainen, joka oli seisonut teltan ovella,
kuoliaaksi haavoitettuna vaipui maahan.

Pelästyneenä tavotteli Sapor miekkaansa, mutta saikin huomaamattansa
käteensä eninnä rakastetun puolisonsa kultaiset saksit. Seuraavassa
tuokiossa seisoi, paljastettu miekka kädessään, hänen edessänsä kookas
soturi, jonka kasvot hohtivat tappelun innosta.

"Kuka olet? Mitä tahdot?" huusi hänelle Sapor.

"Nimeni on Odenatus", kuului vastaus. "Olet kutsuttanut minua. Tässä
olen."

Kimakasti huudahtaen hypähti Sapor ylös ja riensi telttansa perä-osaan.
Orjat heittäysivät hänen ja Odenatuksen väliin ja menivät kuolemaan
pelastaakseen kuningastaan, joka sillä aikaa pääsi unesta heränneen
henkivartiajoukkonsa avulla pakenemaan.

Saporin täytyi nyt itse nähdä, kuinka kaikkialta ilmestyi
varjonkaltaisia olentoja, jotka ajoivat pakoon hänen jalkaväkensä ja
vapauttivat hänen kahlitut vankinsa; nähdä, kuinka hänen kamelinsa
otettiin takavarikkoon, hänen aarteensa ryövättiin ja hänen
lempipuolisonsa, joista hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta luopua,
vietiin pois.

Sapor oli valloittanut laakereita ja kruunuja; toiset koristivat nyt
niillä päänsä: kuninkaallinen nainen, ja uljas, kansasta lähtenyt
sankari.

       *       *       *       *       *

Ei kuvasta aurinkoa mikään niin hyvin, kuin miekan terä. Säde, minkä se
heittää, on -- kunniaa.

Se, joka tahtoo nähdä uljuutta ja suuria töitä sen jälkeen kun keisari
Valerianuksen kanssa lännen kunnia näyttämöltä on kadonnut, kääntäköön
silmänsä itäänpäin. Siellä loistaa kaksi uutta nimeä -- kahden tähden
tapaisesti, mitkä yhdistävät valonsa yhdeksi säteeksi: Odenatus,
Senoopia! Kukistetut maakunnat näkevät tämän kuninkaallisen pariskunnan
kohoavan kostavan kohtalon kaltaisena, irroittavan kahleet ja torjuvan
pois viholliset. Ja niin kauas kuin heidän voittojensa maine tunkeuu,
niin kauas tunkeuu myös maine heidän rakkaudestaan. Aina nähtiin heidät
yksissä, vieritysten valta-istuimella, vieritysten tappelun touhussa.
Samaan aikaan kun Caton ja Scaevolan turmeltuneet jälkeläiset,
naisvaatteisiin puettuina, täyttävät maan kertomuksilla mitä
saastaisimmista paheista, on tämä pariskunta puhtaimman, siveimmän
aviorakkauden esimerkkinä. --

Orontes-virran oikealla puolella kohousi kaukaa Emesan kaupunki, joka
korkeine, ainoastaan epämääräisissä piirteissä näkyvine palatsineen
esiintyi kangastavana valekuvana. Sen keskeltä nousi muita korkeammalle
mahtava Auringon temppeli, äärettömän suuri, ihmiskäsien rakentama
vuori, jonka kullattu kattokupooli vieläpä näinkin etäältä loisti ja
sätenöi.

Vasemmalle levisi laaja, metsäinen tasanko, jota kohden loistava
metsästysseurue oli matkalla. Siihen kuului tuhannen silkkiin ja
purppuraan puettua ratsuria, sitten seurasi viisikymmentä elehvanttia,
mitkä selässään kantoivat eepenpuista rakennettuja, arapialaisilla
vaatteilla verhottuja tornia, joissa istui kolmekymmentä hurmaavan
kaunista naishenkilöä, kukin pitäen kädessään kullattuja teräsjousia ja
höyhentöyhdöillä koristettuja, hopeoituja nuolia. Ainoastaan yhdessä
tällaisessa tornissa istui mies, -- mies ainoastaan ulkomuodoltaan, ei
hengeltään, nuori Herode, Odenatuksen poika hänen ensimäisestä
naimisestaan. Hän ei ollut perinyt rahtuakaan isänsä uljuudesta; hän
oli vapiseva, pelkäävä nuorukainen, joka vaaleni jo kuullessaan
puhuttavan niistä vaaroista, joista hänen isällään ja äitipuolellaan
oli tapana raivata itselleen pääsöä miekan avulla, ja joka nyt oli
ottanut osaa metsästysretkeen ainoastaan sillä ehdolla että Senoopia
alinomaa pysyisi hänen vieressään.

Mitä hellimmällä äidinrakkaudella oli Senoopia ottanut suojaansa tämän
hengellisesti raajarikkoisen pojan, ja ajalla, jona heikkous oli rikos.
Kuningatar hoiti, suojeli ja vaali tätä nuorukaista kentiesi vielä
suuremmalla huolella kuin omaa poikaansa Waballath'ia, joka, vaikka
vasta lapsuuden ijässä, jo ratsasti isänsä vieressä. Äitipuoli oli
ainoa, joka piti Herode raukasta, ainoa, joka hankki sairasmieliselle
nuorukaiselle jonkunlaista iloa. Tiikerijahdiltaan toi hän hänelle
kauniisti laulavia lintuja, vesiretkiltään loistavia näkinkenkiä ja
verisistä tappeluista kultaisia koristuksia, joilla Herode sitten
leikki, ajattelematta että koristeiden antaja oli leikkinyt kuoleman
kanssa.

Valkoisella hevosella ratsasti Senoopia elehvantin vieressä, jonka
tornista Herode huolellisesti katseli häntä.

"Äiti, pitääkö meidän lähteä tuohon pimeään metsään?" kysyi nuorukainen
arasti. "Eikö siellä ole petoeläimiä? Mutta -- ethän sinä luovu
minusta? Seisahtukaamme palmujen suojaan kuuntelemaan lintujen laulua,
katsomaan kauniiden kalojen uintia vedessä. Ei sentään, äiti; älkäämme
katsoko veteen, sillä silloin rupeaa päätäni huimaamaan."

Elehvantin toisella puolella ratsasti kookas, roteva tuimasilmäinen
mies, joka Heroden puheen johdosta purskahti nauruun.

"Äiti", sanoi Herode peläten; "Maron nauraa minulle; en uskalla katsoa
häneen. Minä tiedän, että hänen mustat silmänsä tuijottavat minua.
Käske hänen jäädä jälkeemme; minä pelkään häntä."

"Maron, miksi et ratsasta eteenpäin?" kysyi kuningatar.

Tuima mies kannusti hevostaan, asettausi ratsastamaan kuningattaren
viereen, iski häneen leimuavat silmänsä ja kysyi ynseästi:

"Eikö minulla, sinun puolisosi veljellä, ole yhtä suuri oikeus
ratsastaa sinun vieressäsi kuin Herodella?"

"Sinä olet mies, Maron, hän on lapsi. Sinulle on kohtalo antanut vahvan
käden, hänelle ei. Riennä sinne, missä vaara uhkaa!"

"Vaara!... Sinun silmiisi kun katson, siinä vaarani. Mieluummin
tunkeudun tiikerin luolaan, sieltä paljain käsin peto-eläintä
tavoitellakseni, kuin katson sinuun; ja kumminkin täytyy minun katsella
sinua, etsiä sinua."

Senoopia kääntyi toisaanne ja sanoi hitaasti: "Minun kasvoni punastuvat
sinun puolestasi. Tämä punastus on vielä häpeän, mutta varo itseäsi,
ettei se muutu vihan punastukseksi."

"Niin, Senoopia, vihaa minua, tallaa minua jaloillasi. Mieluisampi on
minulle kuolettava vihasi, kuin tämä kylmyys."

"Mikä paha henki puhuu sinun suustasi?"

"Kuinka? Onko rakkaus paha henki?" huudahti Maron; mutta hän hillitsi
itseänsä ja jatkoi muuttuneella äänellä: "Onko olemassa vain yksi ainoa
laji rakkautta? Sinä lemmit Odenatusta ja Herodea; enkö voisi minä
saada sydämessäsi pienen vaatimattoman paikan heidän välillään?"

"Puolisoani rakastan minä puolisona, hänen poikaansa äitinä."

"No, rakasta minua sitten veljenä."

"Odenatus on sankari, Herode hienotunteinen. Kummastako näistä
ominaisuuksista ansaitset sinä tulla rakastetuksi?"

"Sinä tiedät sen; sinä tiedät sen hyvin. Sinä pelkäät minua. Sinä olet
tahtonut pysyä kaukana minusta. Tappeluissa olet lähettänyt minut
vaarallisimpiin paikkoihin; yhtä mittaa ja kaikkialla olen minä
seisonut kuolemaa lähinnä, ja kumminkin olen aina palannut takaisin
hengissä. Sinä et ole onnistunut saamaan minua turmioon, etkä sinä
konsanaan ole onnistuva. Miehen käsi ei kykene minua vahingoittamaan,
sen ovat Egyptin papit minulle ennustaneet. Olet kuullut, mitä minä
olen sanonut, ja nyt saat koettaa parastasi, turmellaksesi minua.
Ja ... jos tahtoisitkin olla ääneti, niin on kapalolapsi tuolla
ylhäällä kirjavassa tornissaan herittänyt korviansa, ja hän ilmaisee
vielä tänä päivänä kaikki isällensä."

"Mene ja ole huoleti", sanoi Senoopia. "Sinua ei kukaan rankaise
kavalien sanojesi tähden, ... jollei joku käsiliinalla lyö sinua
selkään, niinkuin on tapana tehdä metsästäjälle, joka palaa
saalihitta."

Maronin kasvot muuttuivat tuhkan karvaisiksi. Kiristellen hampaitansa
huudahti hän:

"Minä ymmärrän! Sinä tahdot saada minut mielettömästi syöksemään
viidakkoihin, pensastoihin petoeläimiä vastaan, sillä sinä tiedät ettei
ainoankaan miehen käsi voi minua tappaa. No, minä syöksen sinne, mutta
-- olen sittenkin elävä. Minä tuon sinulle imisän jalopeuran
kuristettuja pentuja, sarvikuonon torahampaita ja kalkkakäärmeen
myrkkyhampaita, voidakseni sanoa sinulle: näetsen, en tullut
surmatuksi!"

Ja sanottuaan tämän iski Maron ylimielisesti kannuksensa hevosensa
kylkiin, löi elehvanttia kuonolle keihään varrella ja huusi ivallisesti
nuorukaiselle, joka kalpeana ja vavisten oli keskustelua kuunnellut:

"Koetahan, ystävä Herode! Ammu minua vasamalla, joka sinulla on
kädessäsi."

Sitten katosi hän kaikuvalla pilanaurulla metsään. Heroden ruumista
karsi; hätäisesti kätki hän kasvonsa levättiinsä ja änkytti:

"Minä en ole mitään ilmaiseva, äiti."

       *       *       *       *       *

Aurinko paahtoi keskitaivaalta; metsässä vallitsi mitä syvin
hiljaisuus.

Kiiltävät palmunoksat hikoilivat kastetta kuumuudessa, ja
valkorunkoisten kummipuiden halenneesta kuoresta tihkui
keltaisenväristä hartsia. Kaukana olevien puistojen kanelipuiden
ruusupunaisista odelmista ja aaluvista lemahti tuoksua, joka sekausi
himeneen, mikä lähti kypsiä hedelmiä ja kukkia samalla aikaa kantavista
puunkaltaisista myrttikasveista. Niiden vieressä oli himmeitä, vakavia
viikunapensasten muodostamia käytäviä, kattoina tiheät, muurivihreät
verkot, joiden kirjavat kukat kauas loistivat; sitten korkeita,
solakoita, suomuksisia runkoja, toisiinsa kietouvine kukkaisterheineen,
joiden lehtiruotien alla riippui jättiläissuuruisia hedelmiä, mitkä
näiden painosta uhkasivat katketa. Käytävien välillä seisoi kauhean
suuria puita, joiden ontelossa sisässä kokonaisia apinaperheitä elamoi,
ja joiden oksat kaukana rungoistaan laskeusivat maahan, missä uudelleen
tekivät juuria ja siten muodostivat viheriän, tuoksuavan labyrintin,
jonka lehtiteltassa lukematon joukko apinoita, lintuja, mehiläisiä ja
perhosia piti asuntoa.

Hiljaisuuden viileässä siimeksessä lepäsivät uneen uupuneina kaikki
eläimet, ja ainoastaan sattumalta nähtiin joskus jonkun valkoisen
riikinkukon hiipivän lehtiholvien läpi laahaten perässään pitkän,
tähdillä siroitetun purstonsa, tahi jonkun pienen apinan hyppivän
puusta puuhun ja kietovan pitkän notkean häntänsä oksien ympäri.

Äkkiä häiritsi hiljaisuutta outo ääni. Se muistutti jonkinlaista
kalinata; mutta se tuli kaukaa ja oli tuskin huomattava.

Tämä ääni sai kumminkin aikaan liikennettä viidakoissa, joka kuului
kuin jonkun suuren, raskaan kappaleen vyöryminen eteenpäin. Jo kaukaa
oli sen lähestyminen huomattava. Nyt murtausi eläin ulos viidakosta; se
ei väistänyt tiheässä seisovia puitakaan, mitkä oksinensa muodostivat
muurin; raivosti tunki se eteenpäin; se murtausi läpi ja tallasi
jaloillaan maahan rungot, kuin olisivat ne olleet vain heikkoja
ruokoja. Kauhean suuri sarvikuono -- jonka kaliseva ääni oli herättänyt
-- samosi esiin etsiäksensä rauhanhäiritsiää. Villipedon toinen kylki
oli lokainen ja peitetty pienillä näkinkengillä, jotka se viime
kylvystään oli ottanut mukaansa, ja toisessa takajalassaan laahasi se
pitkän bamburungon, joka oli tarttunut varpaiden väliin ja nyt,
ritisten, ratisten, seurasi eläimen joka askelta.

Äkkiä seisahtui se, kohotti kuononsa vaanien kaikkialle päin, pitkän
sarven liikkuessa milloin oikealle milloin vasemmalle; väliin suuntasi
se pitkät, alaspäin riippuvat korvansa, ylös ja aukaisi suuren leveän
suunsa, jolloin kiiltävät, mustat hampaat tulivat näkyviin. Jo kuului
toistamiseen kaliseva ääni, mutta nyt vastaiselta suunnalta, Petoeläin
säpsähti ja lähti taas liikkeelle, yht'aikaa nostaen ja laskien
vuorottaisin molemmat etu- ja takajalkansa, ja murtausi omituisesti
hirnuen esiin puiden lomista. Hetken kuluttua kuului tuo meluinen ääni
useilta eri tahoilta oikealta ja vasemmalta, kiihtyen kiihtymistään
voimassa. Jylkeä eläin alkoi neuvottomana harhailla sinne tänne.

Jo oli se täydellisesti raivostunut. Sen silmät miltei katosivat
paisuneiden, verisien silmälautasten alle; sen sarvi ei enää liikkunut,
se oli jäykistynyt ja taaksepäin taipunut, se vaani likellä olevaa
vihollista, se aukaisi kauhean kitansa, se täytti ilman tulista kiukkua
uhkuvilla törrötyksillä, ikäänkuin olisi se tahtonut vaatia taisteluun
vihollisensa. Yhä selkeämmin alkoi sillä välin esiintunkevien
metsästäjien melu kuulua; korkeiden pensaiden lomista välkkyi
vilahdukselta elehvanttien tornit, joissa nuolilla varustetut
amatsoonit istuivat, ja jahtimiesten strutsin höyhenillä koristetut
keihäät.

Ei aikaakaan, niin alkoi piiri supistua; elehvantit, kärsätorvet
pystyssä, jäivät seisomaan, ja päristen kavahtivat hevoset pystyyn
petoeläintä nähdessänsä.

Siinä ryntäsi vastaiselta suunnalta esiin kaksi ratsuna sitä vastaan,
keihäät korkealla kädessään kummallakin: Odenatus ja Maron.

Eläin kääntyi ensinnä mainittua kohden, laski sarvensa alas maata
vasten ja teki sillä pitkän, syvän uran ruohokenttään. Mutta juuri
samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tarkalla kädellään oli
heittämäisillänsä keihäänsä siihen, tunkeusi Maronin keihäs odottamatta
petoeläimen kylkeen ja jäi istumaan paksuun nahkaan, melkeinpä lihaan
koskematta.

"Järjetön, mitä teet?" huudahti hänelle kuningas.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi peto ja ryntäsi Maronia vastaan,
mutta kääntyi äkki-arvaamatta puolitiestä ja samosi kauheasti mylvien
elehvanttien välistä pakosalle. Nuolet, mitkä torneista sitä vastaan
ammuttiin, ponnahtivat takaisin, voimatta tunkeutua paksun nahan läpi
ja naiset, jotka pelästyneiden elehvanttien selässä torneissaan
häilyivät sinne tänne, ikäänkuin olisivat istuneet meren aaltojen
viskelemässä veneessä, pitivät huutaen kiinni tornien seinistä. Jo oli
peto ehtinyt raivata itselleen tietä melkein kaikkien vainoojiensa
ohitse, kun Odenatus toistamiseen heittäysi sitä vastaan. Eläin vetäysi
takaisin, laski alas kömpelöisen päänsä, ärjähti kerran, äkkiä
vaijetaksensa... Mutta sitten ryntäsi se Odenatusta kohden.

Hevonen vapisi, sen silmät pyörivät, ja kuuma höyry savusi sen
sieraimista; mutta kuningas piti vakavana keihäänsä eteenpäin
ojennettuna, ja kun peto oli ehtinyt häntä kylliksi likelle, iski hän
terävän raudan sen silmään. Voimakas isku sai lujan ratsun vaipumaan
takakintuilleen, mutta Odenatus ei horjunut satulassaan eikä laskenut
alas kättään. Ihan hänen vieressään pysähtyi eläin, keihään kärki oli
sen naulannut maahan kiinni. Penkoen maata viimeisillä voimillaan
päätti se elämänsä.

Jahtitorven toitotus ilmoitti voiton, ja seurueeseen kuuluvat riensivät
esiin ylistääkseen kuninkaan taitoa ja lujaa kättä. Maron tunkeusi ihan
hänen luokseen ja mumisi ynseällä äänellä:

"Niin, sinun oli helppo tappaa eläin, kuin minä olin sen haavoittanut."

Vihassaankin jalomielisenä vastasi Odenatus:

"Sinäpä juuri oletkin syypää siihen, etten ensi hyökkäyksellä saanut
sitä lävistetyksi; ja joskin kuninkaana voisin antaa sinulle anteeksi,
mitä alamaisena olet minua vastaan rikkonut, pitäisi minun metsästäjänä
rangaista sinua malttamattomuudestasi."

"No hyvä, rankaise!"

"Väisty, kiittämätön! Helppo on sinun uhitella minua, kun tiedät että
minä kärsin enemmän sinun rangaistuksestasi kuin sinä itse."

Tällä aikaa istui Senoopia Heroden kanssa ja onki Orontes-virran
rannalla. Kanta-äitinsä esimerkkiä noudattaen antoi kuningatar
seurassaan oleville sukeltajille käskyn veden alla kiinnittää
kultakaloja virtaan heitettyihin koukkuihin. Mitä sielunlujuutta ja
tosinaisellista hienotunteisuutta vaadittiinkaan semmoiselta naiselta,
ennenkuin hän luopui huvituksesta, joka häntä eninnä miellytti ja
jahtitorvien toitottaessa mielivikaisen pojan vieressä ryhtyi
turhamaiseen ajanviettoon!

Metsästäjät lähenivät meluten lähestymistään.

"Oi äiti", huudahti Herode äkkiä, "kuuletko tuota mylvinää? Minä
pelkään."

"Minä kuulen vaan elehvanttien räikytystä. Levoitu, poikani!"

"Etkö eroita huutoa, joka kuuluu juuri kuin joku hädässä oleva apua
anoisi?"

"Sehän ei ole muuta kuin voitonriemua, iloisten metsästäjäin
riemastusta."

"Mutta -- eikö se ole isäni, joka huutaa?"

"Mitä ajattelet! Mitä pahaa voisi häntä kohdata? Ei ole olemassa
ihmistä eikä elävää, jota hänen tarvitsisi pelätä."

"Niin, niin, isäni on voimakas", sanoi Herode nauraen kuin lapsi, joka
kuulee isänsä voimaa ja miehuullisuutta kiitettävän. "Ja onhan sitä
paitsi Waballath hänen kanssaan. Sano minulle, äiti, miksi en ole yhtä
rohkea kuin Waballath?"

"Mitä tekisit sinä semmoisella rohkeudella?"

"Olisin isäni luona. Ajatteles, jos jotakin pahaa häntä kohtaisi!
Ajatteles, jos hänen miekkansa taittuisi taistelussa! Minä silloin
tarjoaisin hänelle omani. Jos häntä uhkaisi lymytty vaara, jota hän ei
näe, minä silloin varoittaisin häntä. Oi, häntä voi paljon kohdata!
Äiti, minä pyydän sinua, kiiruhtakaamme hänen luokseen."

"Mutta sinähän vapiset kuullessasi jo etäältä metsästäjäin melua."

"Jos vain hänen luokseen pääsen, niin en ensinkään tunne mitään pelkoa.
Ja olethan sinä minun vieressäni, etkä sinä jätä minua. Miksi siis
pelkäisin?"

Nuorukainen ei levottunut, ennenkuin Senoopia täytti hänen pyyntönsä.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä innollisemmin koetti hän sanoilla ja
käytöksellä osoittaa, ettei hän pelännyt, ja kun he viimein saapuivat
sille avonaiselle paikalle, mihin tapettu eläin oli laahattu, rohkaisi
hän mieltänsä ja koetteli käsin mahtavaa sarvea; mutta sitten kalpeni
hän, antoi nostaa itsensä elehvantin selkään ja kysyi peloissaan
metsämiehiltä, tiesikö kauhea melu, mikä ihan samalla kajahti läpi
metsän, että par'aikaa taisteltiin toisen sarvikuonon kanssa?"

"Se on vain ajo", vastasi yksi metsästäjistä. "Tiikeripari on
piiloutunut viidakkoon, eikä tahdo esiintyä."

"Onhan isäni turvatulla paikalla?"

"Paikka, jossa isäsi miekka salamoi, on aina turvattu", vastasi
metsästäjä tarttuen kuningattaren viittauksesta elehvantin
ohjausnuoraan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan luo.

Tiikeri oli lymynyt laajaan, tiheään viidakkoon. Metsästäjät olivat
ympäröineet sen, ja puoleksi alastomat arapialaiset panivat piirin
sisässä toimeen mitä kauheimman melun, syytäen samalla pitkiä tankoja
tiheään bambukkoon. Odenatuksen koko huomio oli siihen määrään tähän
kiintynyt, että hän huomasi vaimonsa ja poikansa vasta silloin kuin
nämä olivat hänen vieressänsä. Isä ihastui sanomattomasti kun näki
poikansa Heroden.

"Ja sinäkin olet täällä?!" huudahti hän isällisellä ylpeydellä.
"Oikein, poikani. Katsele kerta vain vaaraa silmästä silmään, niin et
sitä enää pelkää. Täällä vieressäni on sinun paikkasi. Tiikeriä ajetaan
juuri tännepäin.

"Kas tässä, ota tämä keihäs ja heitä se siihen, kun näet sen tulevan
viidakosta. Jos satutat sitä tahi et, yhdentekevä. Ensi heiton kunnia
on kumminkin sinun, ja kunnianhimo on tekevä sinut rohkeaksi."

Herode otti vastaan keihään, mutta hänen kasvonsa, joissa kauhistus ja
pelko kuvastui, olivat käännetyt toisaalle päin.

"No, mitä katselet?" kysyi Odenatus. "Tuolta päin ei tiikeri tule;
siellä seisoo setäsi Maron."

Vavisten kumartui Herode isänsä puoleen ja kuiskasi:

"Tuosta pensastosta näin nuolen kärjen tähdättynä sinua vastaan."

"Erehdyit. Nuoli, jonka näit, odottaa tiikeriä."

Samassa kuului torven toitotus viidakosta ja kohta sen jälkeen tiikerin
kiljunta. Joku uhkarohkea arapialainen oli hiipinyt eläimen taakse, ja
tämä, joka huolimatta ajon melusta oli jäänyt liikkumattomana
makaamaan, hypähti nyt pelästyneenä ylös ja murtausi viidakon läpi
kauhistuttavalla kiljunnalla.

"Se tulee tännepäin!" huudahtivat metsästäjät, jotka seisoivat
Odenatuksen vieressä, ja samassa tulikin eläin näkyviin; mutta silloin
ilmaisi sille malttamattomuudesta heitetty keihäs, joka ratisten katosi
pensastoon, paikan, missä väijyvät metsästäjät piilousivat. Eläin
säpsähti, kääntyi ja hiipi, vatsalleen laskeutuneena, hiljaan ja
kuulumattomasti takaisin viidakkoon.

"Kuka heitti tuon keihään?" huudahti Odenatus raivostuneena.

Maronin synkkä uhitteleva katse ilmaisi että hän taaskin oli
malttamattoman työn tehnyt.

"Nostakaa hänet alas hevosen selästä!" käski vimmastunut kuningas. Tämä
rangaistus oli suurin, mikä metsästäjää saattoi kohdata.

Raivon ja häpeän kyyneleet polttivat Maronin silmiä; hän tempasi pitkän
tikarin tupesta ja ryntäsi sanaa sanomatta viidakkoon.

"Mitä aiot sinä tehdä?" huusi kuningas.

Maron seisahtui, kääntyi ja vastasi vihansa vimmassa:

"Joko tappaa tiikerin tahi itse tulla tapetuksi."

"Ottakaa kiinni raivostunut!" käski Odenatus; "vääntäkää ase hänen
kädestään, viekää hän johonkuhun luolaan ja vyöryttäkää kivi sen
suulle. Sinne jääköön hän, kunnes metsästys on loppunut."

Kuninkaan käsky täytettiin paikalla. Maronilta otettiin pois aseet, ja
kun ei mitään luolaa ollut likisyydessä, pönkättiin hän
jättiläissuuruisen baobabpuun onttoon sisustaan, jonka sun
huolellisesti suljettiin. Mutta tiikeriä ei enää saatu ulos
lymypaikastaan. Jo oli ilta tulemaisillaan ja vielä ei oltu tarkoitusta
saavutettu. Viimein ei ollut jälellä muuta keinoa eläimen esiin
saamiseen kuin viidakon sytyttäminen. Pitkiä keihäitä tahrattiin
setripuun hartsilla, sytytettiin ja viskattiin sitä suuntaa kohden,
jolla arveltiin tiikerin olevan.

Noidannuolia muistuttaen lensivät palavat keihäät pimeää taivasta
kohden ja putosivat ratisten viidakkoon, joka siellä täällä syttyi
palamaan. Vähitellen yltyi tuli; palavat kohdat yhtyivät, ja kosteiden
köynnöskasvien ratistessa näkyi koko viidakko äkkiä heräävän eloon.
Sieltä lemahti lentoon lintuja kokonaisia pilviä, jotka täyttivät ilman
kirkunallaan, ja kauheata siinä oli nähdä äkkiä esiintyvän
jättiläiskäärmeen, joka kokonaan tulen ympäröimänä, kun ei päässyt enää
minnekään päin pakenemaan, kiertäysi yksinäisen palmupuun ympäri, missä
pyrstöllään pieksi palavia lehtiä ja ammottavalla suullaan raivoisasti
irvi allansa leimuvia leikkejä vastaan, sekä sitten, kun palmu rupesi
palamaan, tuskallisesti väänteli itseään ja viimein putosi tuleen,
jossa kiemuroi, kunnes henkensä heitti.

Yltä ympäri vallitsi jo syvä pimeys, joka sai tulipalon näyttämään
vielä kauheammalta, se kun antoi kaikille esineille veripunaisen
värityksen. Mutta vieläkään ei huomattu, että tiikeri olisi tehnyt
mitään liikenneitä. Viimein lienee joku heitetyistä palavista keihäistä
sattunut paikalle, missä se makasi. Ja nyt kun kuumuus tuli
sietämättömäksi, päästi se äkkiä korkean kiljunnan ja syöksi esiin
hurjassa raivossa. Kun se näki itseänsä vastaan ojennetut keihäät,
painoi se nuortean ruumiinsa maata vasten ja tähysteli ympärilleen
terävillä mustilla silmillään, ikäänkuin tutkiakseen, kuka sitä eniten
pelkäsi, ryömi sitten eteenpäin ja heittäysi vihdoin kauhealla hypyllä
sen elehvantin kimppuun, joka selässään kantoi Heroden.

Kauhistus valtasi nuorukaisen niin kokonaan, ettei hän voinut edes
liikuttaa keihästänsä puolustuksekseen. Mutta elehvantti oli ollut
varuillansa. Se iski kärsänsä tiikerin ympäri ja lennätti sen
tavattomalla vauhdilla ilmaan. Kiljuen teki voimakas peto kiekauksen
ilmassa, ja kun se räsähtäen putosi maahan, helähti jousenjänne, eikä
tiikeri enää sen koommin liikahtanut; kullattu nuoli sydämessään jäi se
makaamaan. Senoopia oli ampunut nuolen.

Voiton toitotus kutsui kokoon hajonneet metsästäjät. Jättiläiskorkuisen
bananipuun juurelle pystytettiin teltta, jonka mahdottoman laajan katon
alla koko metsästysseurue mahtui liikkumaan. Siellä sitten vietettiin
kahden palavan setripuun valossa metsästyksen onnistunutta loppua.

Ilma oli tyyni ja leuto. Metsästäjät olivat riisuneet yltään aseensa ja
asettauneet istumaan turpeista tehtyjen pöytien ympäri, jotka olivat
katetut yksinkertaisilla ruokalajeilla: paistetulla lihalla ja
viinillä, jota juotiin puhvelinsarvista.

Päivän vaivat olivat masentaneet miesten voimat, mutta mielet olivat
vireät. Vielä kauan sen jälkeen, kun naiset olivat menneet levolle,
istuivat metsästäjät pöytiensä ääressä, ja kun viini oli tehnyt
vaikutuksensa, nousivat he ja tanssivat sotatanssin. Jokainen liikenne,
jokainen salama heidän silmistään puhui taisteluista ja voitoista.

Heidän keskellään istui kuningas. Hänen valta-istuimensa oli setripuun
poikkisahattu runko, hänen kunniataivaansa kasteesta kimalteleva
lehtiholvi. Hänen jalkojensa vieressä istui Herode ja sitoi seppeleitä
papukaijan höyhenistä.

"Laskekaa vapauteen Maron", käski Odenatus. Tätä nimeä kuullessaan
nousi Herode, heitti sylistään höyhenet, syleili isänsä polvea ja
katsoi arasti hänen kasvoihinsa.

Maron tuotiin telttaan. Äänetönnä, synkkänä seisoi hän kuninkaan
edessä, kädet levättiin kätkettynä.

"Annan sinulle anteeksi malttamattomuutesi", sanoi Odenatus ja ojensi
hänelle ystävällisesti kätensä. "Istuudu tähän minun viereeni. Mitä
metsästäjäin välillä on tapahtunut, ei saa rikkoa sukulaisten väliä."

Sitten tarjosi hän hänelle pikarin viiniä ja lisäsi:

"Tämä pikari olkoon pyhitetty sovinnolle."

Maron otti pikarin vasemmalla kädellään. Mutta, samassa
silmänräpäyksessä, jona Odenatus tyhjensi oman pikarinsa, heitti hän
yltään levättinsä, paljastain oikeassa kädessään olevan miekan, ja
ryntäsi kuninkaan päälle kolkosti lausuen:

"Ja tämä miekka kostolle."

Salaman nopeudella heittäysi Herode isänsä eteen ja tahtoi heikoilla
voimillaan hillitä Maronin iskua. Mutta nuorukaisen kutistuneesta
ruumiista ei ollut kilveksi, Herode kaatui kuolleena maahan, ja
seuraavassa, silmänräpäyksessä oli miekka lävistänyt Odenatuksen
sydämen.

Maron tempasi samassa diadeemin kaatuvan kuninkaan päästä ja painoi sen
omaan päähänsä; sitten istuutui hän veljensä paikalle, kohotti verisen
miekkansa ja huusi kauhistuksesta hervostuneille miehille:

"Minä olen teidän kuninkaanne! Tämä kruunu tekee minun siksi, ja jollei
kruunu sitä tekisi, on tämä miekka sen tekevä."

"Surma sinulle!" ärjäsi kaksi Odenatuksen miehistä vetäen esiin
miekkaansa. Mutta samassa kaatuivat molemmat salamurhaajien tikarien
lävistäminä.

"Ei kukaan saa liikahtaa paikaltaan!" huusi Maron. "Jokaisen
viholliseni takana seisoo yksi minun ystäviäni, jokaisen kapinoivan
vieressä pyöveli."

Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan; jokainen luuli toverissaan
näkevänsä Maronin puoluelaisen. Sillaikaa kun muutamat näistä
vetäysivät päällikkönsä ympäri, hakivat Odenatuksen ystävät aseensa ja
ryntäsivät murhaajaa vastaan, mutta kaatuivat ennenkuin yksikään heistä
oli ehtinyt päästä Maronin luokse.

Melu ja huuto tuli yleiseksi; jokainen näki toverissakin vihollisen.
Hurjan tappelun touhinassa kaatui yksi palavista setripuista leimuavan
miekan kaltaisena mylläkän keskelle, ikäänkuin tahtoen erottaa
toisistaan raivostuneet. Kahakan kauheassa melussa ei voinut eroittaa
kuin Maronin jyrisevän huudon:

"Minä olen teidän kuninkaanne, minä jalkojen alle tallattu mato, joka
olen kaatanut jättiläiseni! Minua ei voi miekka eikä kirous
vahingoittaa, minun henkeäni vastaan ei miehen käsi kohoutua."

"Sentähden olet saava surmasi naisen kädestä", kuului äkkiä vapiseva
ääni, joka sai Maronin vaikenemaan ja kalpenemaan. Ja nainen, jonka
mustia kutria yötuuli pyöritteli ja jonka silmät salamoivat, tunkeusi
taistelevain lävitse esiin.

"Pois täältä, vaimo!" huusivat Maronin puoltajat ja asettausivat hänen
eteensä. Mutta miekkaansa heiluttaen raivasi nainen itselleen tien
murhaajan luo.

"Maron, puolusta itseäsi!" huusivat hänen ystävänsä. Mutta ääneti ja
liikkumattomana tirkisteli hän vain esiintunkeevaa.

"Nosta, salamurhaaja, aseesi!" huusi Senoopia ja kosketteli Maronin
miekkaa.

Hämmästynein silmin katseli Maron häntä ja mumisi:

"Jos sinut tappaisin, olisin turhaan hänet surmannut."

Samassa tunkeusi Senoopian miekka hänen rintaansa aina kahvaa myöten.
Äänettömänä vaipui Maron maahan. Senoopian pitkät, mustat kutrit
koskettelivat hänen kasvojansa. Hän suuteli niitä ja kuoli.

       *       *       *       *       *

Puolentoista vuosituhatta takaperin, kun Egyptistä tuleva matkustaja
kuusi päivää oli kulkenut Arapian erämaiden halki ja matkallaan
tavannut ainoastaan yksinäisiä kaivoja, näki hän vihdoin seitsemäntenä
etäisyydessä palmumetsiä esiintyvän koittavan aamun valossa.

Haluisesti juoksivat nyt kameelit, ja ihmisten kasvot selkenivät. Siinä
oli palmujen valtakunta, ihana Palmyran maa, rikas, onnellinen, mahtava
Palmyra, missä itä ja länsi aarteitaan vaihtelivat ja etsivät ystäviä;
valtakunta, missä oikeus vielä eli, missä kansa vielä seisoi pystyssä
kuninkaansa valta-istuimen edessä, missä hyvettä palkittiin, rikosta
rangaistiin ja viattomuutta suojeltiin; missä rehellinen oli rikas ja
oikeudessa pysyvä onnellinen; missä vankilat seisoivat tyhjinä, ja
kuninkaallinen valtikka oli naisen kädessä, mutta naisen, jonka silmäys
sai vihollisen vapisemaan.

Tämä nainen oli Senoopia, vertaistansa kaipaava Palmyran kuningatar,
joka hallitsi kansoja. Ja kaikki kansat, joita hän hallitsi, siunasivat
ja ylistivät häntä.

Suunnattoman suuren kaupungin ympärys oli kolmen päivänmatkan pituinen;
sen muurit olivat tehdyt poltetuista tiilistä, varustetut suojaavilla
torneilla ja sadalla portilla.

Mutta paremmin kuin nämä muurit suojeli Palmyraa ympäröivä ääretön
erämaa ja väestön käsivarret.

Kaupunki muistutti kullatussa huotrassaan lepäävää miekkaa.

Sen keskellä kohousi Odenatuksen lepokammio kullattuine pilarineen,
marmorisine patsaineen, joka marmori oli kultaa kalliimpi. Vastapäätä
tätä lepokammioa seisoi Senoopian palatsi, joka oli rakennettu
valkoisesta marmorista ja kaunistettu alapasteripilareilla --
kuninkaallinen ainoastaan suurenmoisuutensa tähden, ilman minkäänlaisia
loistavia koristeita. Kuningatar rakasti loistoa, mutta kielsi sitä
itseltään, eikä sitä ympäristössään sallinut.

Viisi vuotta oli kulunut Odenatuksen kuolemasta. Idän kansa on
tottunut onneen ja vapauteen. Rooman senaatti tosin luki Syrian
suojeluvaltakuntiensa joukkoon; mutta kumminkaan eivät naapuriruhtinaat
lähettäneet lähettiläitään eikä vuosiverojansa Roomaan, vaan --
Palmyraan; ja ystävällisesti, mutta arvokkaasti vastaanotti näitä
lähettiläitä kahdenkertaisesti vastustamaton nainen -- vastustamaton
lumoavan kauneutensa ja miekkansa voiman tähden.

Aseita ja hohtokiviä ympäröi hänen valta-istuintansa. Itse oli hän
puettu valkoiseen hameeseen ja purppuravaippaan.

Kerran saapui sattumalta melkein yht'aikaa neljä lähettilästä
Palmyraan. Senoopia vastaanotti samana päivänä kaikki neljä.

Ensimäinen lähettiläs tuli Armeniasta ja toi mukanansa lahjanaan
ihmeitätekevää balsamia ja maagien valmistamia noitayrttejä, jotka
pitensivät ihmisen elämää. Nämä hän laski Senoopian jalkoihin ja lausui
arasti: "Onnea sinulle, Idän kuningatar!" ja kumarsi kolme kertaa
lattiaan asti.

Sitten seurasi Persian lähettiläs. Kuningas Sapor lähetti kruununsa
hohtokiviä lahjaksi kerran niin ylönkatsotulle viholliselleen, jonka
ystävyyttä hän nyt rukoili.

Kolmas lähettiläs tuli Intiasta, tuoden mukanaan lahjana meren syvyyden
helmiä ja puhuvia lintuja, jotka aina kun hän otsallaan kosketteli
lattiaa ja lausui sanat: "Eläköön Idän suuri kuningatar", matkivat
hänen sanojaan: "Eläköön Idän suuri kuningatar!"

Vakavana vastaanotti Senoopia näitä kunnian osoituksia. Ei mikään
hänessä ilmaissut sitä miellytystä, minkä imarrus ja onni vaikuttaa
heikoissa.

Nyt tuli neljäs lähettiläs esiin. Hän oli kovannäköinen mies; hänen
katseensa oli julma, hänen silmänsä terävät, hänen käsivartensa paljaat
hartioihin saakka; lyhyt, kapealla purppuranauhalla reunustettu viitta
verhosi häntä; hänen sormessaan kiilsi yksinkertainen kultasormus,
hänen vyötäreellään lyhyt, leveä miekka. Ei kultaa, ei hopeaa, ei
silkkiä eikä koruompelua ollut hänen puvussaan.

Uhkamielisesti astui hän kuningattaren eteen, kohotti ylpeästi päänsä,
oijensi kätensä ja huusi raa'alla äänellä:

"Alas valta-istuimelta, nainen! Rooma on minut lähettänyt..."

Palmyralaisten kasvot kuvastivat milloin kauhistuksen vaaleutta,
milloin vihan leimuavaa hehkua; mutta Senoopian katse pysyi tyynenä.
Kunnioitus ei ollut tehnyt häntä ylimieliseksi, häpeä ei nöyryyttänyt
häntä.

"Puhu!" sanoi hän; "mutta muista että kun sinä lähettiläänä olet
turvattu, et urhoutta osoita solvaamalla muita."

Lähettiläs laski kädet ristiin rinnoillensa ja lausui vakavalla
äänellä:

"Tämä maa on roomalainen maakunta; sinä olet Rooman alamainen. Tällä
alueella ei ole herra kukaan muu kuin se, jonka Rooma on siksi
nimittänyt. Senaatti tunnusti sinun puolisosi kuninkaaksi; sinua emme
tunne. Niin kuuluu Rooman senaatin päätös. Sinun tulee haudata miehesi
hautaan kruunusi, joka ei ole sun -- nainen kun olet -- eikä poikasi,
joka vielä on lapsi. Jos menet naimisiin kuninkaan kanssa, niin ei
kukaan sinua vastusta; mutta jos valitset valtakunnan puolisoksesi,
niin kiellämme sen. Jos sinä olet ollut Palmyran puoliso, niin olet
sinä myös oleva Palmyran leski."

Senoopian kasvot alkoivat hehkua ja hän vastasi vapisevalla äänellä:

"Vie Roomaan tämä vastaukseni: En minä, eikä Rooma ole tämän maan
herra; ainoastaan jumalilla on voima ja valta jakaa valtakuntia ja
voidella kuninkaita. Valtaistuimeni, jolla istun, ei ole Rooma minulle
lahjoittanut eikä puolisoni; miekkamme, minun ja hänen, ovat yhdessä
temmanneet sen vihollisen käsistä -- vihollisen, jonka edessä teidän
legioonanne laskivat aseensa ja joka tallentaa teidän urhoollisimman
vastustajanne oljilla täytetyn ruumiin jumalansa temppelissä... Tälle
viholliselle kostin minä, sill'aikaa kuin Valerianuksen poika, Rooman
Caesar, kotona kulutti aikansa takan ääressä paistinpannujen ja
kattiloiden kanssa puuhatessaan."

Hetken aikaa ääneti oltuaan jatkoi Senoopia:

"Ja sinun senaattisi, joka vapisi, kun raakalais-joukot seisoivat sen
porttien edustalla ja joka armossa salli meidän asua omassa
isänmaassamme, kun aseemme suojeli valtakunnan itäistä rajaa -- tämä
senaatti ei tunne minua nyt!... Ketä kuuluukaan tähän senaattiin?
Rooman patrisioitako, Caton kunnian-arvoisia jälkeläisiä, niiden
uljaiden isienkö, jotka, istuen istuimillaan tyyneesti odottivat
kuolemaa palavan kaupungin torilla? Ei! Niitä ei enää ole olemassa!
Tiberius, Caligula, Claudius, Nero, Commodus, Caracalla, Heliogabalus,
nämä mielenvikaiset hirviöt ovat juuria myöten hävittäneet aatelinne,
Roomanne ylpeyden, ja niiden sijalle asettaneet partureita ja
gladiatoreja. Eikä siinä vielä kaikki! He ovat korottaneet
ratsuhevosiaankin ylimyksienne joukkoon..."

"Nainen, ei sanaa enää!" keskeytti Roomalainen.

"Tee valheeksi sanani, jos voit! Ja tämä senaatti, joka on kumartanut
jalkavaimoja, häpeäisi tunnustaa naista kuningattareksi!"

Hän vaikeni ikäänkuin olisi viha uhannut tukehuttaa häntä. Sitten
lopetti hän tyyneydellä ja arvollisuudella:

"Hän, joka asetti leijonan erämaahan asumaan, on myös antanut sille
aseita niillä puolustautuakseen. Sill'aikaa kun Gallienus oppi
kyökkikauhan käsittelemisen taidetta, opein minä käyttämään miekkaa;
jos naispuku ja huivi hänelle sopivat, niin minulle kypäri ja
haarniska. Jos hän tahtoo ne minulta riistää, tulkoon ottamaan ne."

"Sinä olet sen sanonut", vastasi Roomalainen ja eteni.

       *       *       *       *       *

Jonkun aikaa tämän keskustelun jälkeen lähti propretori Marcus Labio
Egyptin ja Vähän Aasian legioonien kanssa liikkeelle Senoopiaa vastaan,
joka odotti maansa rajalla.

Pienemmissä kahakoissa oltuaan, antoi kuningatar vihollisensa tunkea
esiin ja heittäysi sitten sen päälle koko voimallaan. Roomalaisten
sota-taito ja -kuri eivät voineet mitään itämaalaisten heimojen
yltiöpäisyyttä vastaan. Yllätettyinä ja takaisin lyötyinä menettivät
Roomalaiset toisen tappelun toisensa jälkeen. He eivät koskaan
paenneet, mutta heidän lukunsa väheni vähenemistään, kunnes lopulta oli
jälellä ainoastaan pieni joukko, joka alinomaa vastarintaa tehden
vetäysi takaisin Bosporuksen rannoille, missä se kaatui viimeiseen
mieheen, pelastaessaan päällikkönsä ja viimeisen kotkan. Yksinään
pelastui propretori, joka sitten sai kertoa nähneensä Senoopian miekan
välkynnän.

Voittavan kuningattaren tielle siroitteli kukkia kansa, jonka orjuuden
hän oli upottanut legioonien vereen. Koko Vähä-Aasia ja Egypti tunnusti
hänet hallitsiakseen, ja ne maat, mitkä muinen olivat olleet hänen
esivanhempainsa omaisuus, tervehti riemuhuudolla jälkeläistä, joka
jälleen antoi heille takaisin, heidän entisen kunniansa.

Ei aikaakaan, niin kohtasi Gallienusta Rooman keisarien tavallinen
kohtalo. Hän tuli murhatuksi. Hänen jälkeläisensä Claudius oli uljas
sotapäällikkö, joka kovia oli kokenut taistellessaan pohjan
villikansoja, Goteja ja Allemanneja vastaan.

Eräänä päivänä saapui taasen roomalaisia lähettiläitä Senoopian luo, ja
heidän puheenjohtajansa tervehdys alkoi sanoilla:

"Kauan eläköön Idän kuningatar!"

Ja sitten lausui hän keisari Claudiuksen puolesta pyynnön, että
Palmyran hallitsia ottaisi suojellakseen hänen valtakuntansa itäisiä
rajoja, sillaikaa kun hän itse oli torjumassa pois viholliset
läntisiltä.

Sitä hän ei kuitenkaan voinut. Hän kaatui Goteja vastaan taistellessaan
ja sai seuraajakseen Aurelianuksen, lujan ja urhoollisen miehen. Kansa
kallistuu aina sen puolelle, minkä se pitää voimallisimpana. Aurelianus
tiesi lyhyen ajan kuluessa koota hajonneen roomalaisen valtakunnan eri
osat. Toinen kapinannostaja toisensa jälkeen joko kaatui tahi antausi
hänen armoihinsa.

Senoopia oli ainoa, joka vielä seisoi pystyssä, Palmyra ainoa, joka
vielä uskalsi esiintyä kilpailiana Roomalle. Kaikki idän maakunnat
olivat käyneet liittoon hänen kanssaan, puollustaakseen itseään Rooman
uhkaavaa valtaa vastaan; myöskin kuningas Sapor'kin paljasti miekkansa
hänen puolestaan.

Kaikki tämä ei kumminkaan voinut ehkäistä Aurelianusta. Eräänä aamuna
toivat bytsantiniset laivat hänen legioonejaan Aasian rannoille, ja jo
seuraavana aamuna oli Bithynia hänen hallussaan.

Askele askeleelta peräytyivät paimentolais-heimot esiintunkeevien
sotajoukkojen tieltä, joiden hyvin järjestettyjä kolonneja ei miltään
taholta voitu ahdistaa. Turhaan väijyttiin niitä ahtaissa solissa;
velitit hakivat ja löysivät polut ja raivasivat sotajoukolle
kulkuväylän. Turhaan hyökättiin äkkiarvaamatta kaikilta tahoilta heihin
heidän marssiessaan eteenpäin; silmänräpäyksessä olivat viholliset
suuren koneen tapaisesti muodostaneet kolonneja, joita ei miltään
puolelta käynyt ahdistaminen. Ja turhaan koetettiin niitä öisin
yllättää. Missä roomalaiset sotajoukot pitivät lepoa, siinä olivat he
tunnin kuluttua tehneet valleja ympärilleen. Turhaan täytettiin kaikki
kaivot ja poltettiin ruokavarat; raskaiden sota-aseittensa ohessa
kantoi legioonan sotilas vielä muonaa, joka riitti kymmeneksi päiväksi.
Joukot olivat Tonavan legiooneja, alituisissa taisteluissa karaistuja
sotavanhuksia, jotka pitivät sodankäynnin leikkinä.

Hämmästyneenä heidän vastustamattomasta esiinryntäämisestään avasi
Ancyran kaupunki keisarille porttinsa. Tyana sitä vastoin sulki ne, ja
Aurelianuksen murtokoneet saivat yhtä vähän lävistetyiksi reikiä
kaupungin lujiin muureihin, kuin hänen rauhan tarjoumuksensa pystyi
asukkaiden koviin sydämiin.

Mutta kun jo piiritys oli kauemman aikaa kestänyt, karkasi eräänä yönä
mies kaupungista ja ilmoitti keisarille, että vesijohdon kautta saattoi
kenenkään huomaamatta kaupunkiin tunkeutua.

"Olet saava palkinnon semmoisen kuin uutisesi ansaitsee", vakuutti
hänelle keisari ja hiipi sitten valittujen triarien etupäässä
osoitettua tietä nukkuvaan kaupunkiin. Ja kun kaupunkilaiset aseiden
kolinasta heräsivät, näkivät he kauhistuksekseen vihollisten
urhoollisimmat legioonat keskuudessaan. Petetty väestö ei kumminkaan
antaunut, ja kun se näki puolustuksen turhaksi, suuntasi se miekan omaa
rintaansa vastaan, pelastautuakseen vihollisten käsiin joutumasta.
Silloin astui Aurelianus heidän pariinsa ja sanoi ystävällisesti:

"Te olette osoittaneet suurta urhoollisuutta. Minun voittooni ei ole
syynä mikään pelkuruus teidän puoleltanne, vaan kavallus; mutta minä en
ensinkään ole tullut rankaisemaan hyvettä ja palkitsemaan rikosta.
Eläkää vapaina; kavaltajan annan minä teidän tuomittavaksi."

Sen sanottuaan jätti hän heidän käsiinsä kurjan miehen, jonka
raivostunut väki paikalla repi kappaleiksi. Sitten heittäysi se
keisarin jalkoihin, luvaten käyttää hänen hyväkseen samoja miekkoja,
mitkä se vähää ennen oli kohottanut häntä vastaan.

Siten voitti Aurelianus kansat: ensinnä heidän kaupunkinsa, sitten
heidän sydämensä.

Hän oli kooltaan tavallisen pitkä; hänen hartiansa olivat leveät,
voimalliset, hänen kasvonsa auringon polttamat; mutta hänen korkeaan
otsaansa oli majesteetillisuus painanut leimansa.

Hän oli puettu samallaiseen pukuun kuin hänen sotamiehensä. Tappelun
ulkopuolella oli hän heidän toverinsa, sodan touhussa heidän
epäjumalansa. Painettuaan päähänsä kultaisen leijonan kuvalla
koristetun sotakypärinsä, riitti hänen silmänsä isku johtamaan
rautaisten rivien liikkeet. Hän toteutti vanhaa roomalaista
sananlaskua: "hyvän sotilaan tulee pelätä päällikköään enemmän kuin
vihollista."

Tyanan valloituksen jälkeen kääntyi Aurelianus Antiokiaa vastaan.
Kaupungin asukkaat kokosivat kiireimmittäin omaisuutensa ja pakenivat
vuoristoon, jättäen sisääntunkeeville vihollisille ainoastaan tyhjät
muurit.

Aurelianus lähetti paenneille julistuksen, jossa hän lupasi heille
suojelusta ja turvallisuutta, jos he palaisivat. Kohta tämän
julistuksen jälkeen esiintyi -- Senoopia Antiokian muurien edustalla.

Idän kuningatar oli koonnut valitut joukkonsa. Immanin kentällä kohtasi
hän Rooman keisarin. Muutaman tuhannen askeleen päässä toisistaan
asettuivat he sotajärjestykseen. Rooman sotavoima oli parhaasta päästä
jalkaväkeä; Senoopian taasen ratsumiehiä, jotka muodostivat puolikuun
muotoisen linjan vastapäätä Aurelianuksen armeijaa.

Ensimäinen torventoitotus soi. Aurelianus nousi eräälle kukkulalle,
josta hän oli tilaisuudessa pitää silmällä koko armeijansa. Senoopia
taasen ratsasti ehtimiseen rintamansa, edessä.

Hopearenkaista tehty sotisopa ympäröi kuningattaren muhkeaa ruumista;
mustat hiusletit olivat käärityt kokoon ympyräisen, kultaisen kypärin
alle. Kahdelle jalalle nousten tanssi valkoinen hevonen ikäänkuin
tahtoen kohota ilmaan kuninkaallisen taakkansa kanssa. Missä Senoopia
esiintyi, siinä kaikui häntä vastaan eläköönhuutoja, jotka olivat
kummallisena vastakohtana hiljaisuuteen, mikä vallitsi roomalaisessa
sotajoukossa.

Toisen torven toitotuksen soidessa ratsastivat Palmyralaisten eri
osastojen päälliköt esiin armeijojen välillä olevalle aukealle ja
kehoittivat sen aikuisen tavan mukaan vihollisen parhaimpia sotureita
ritarilliseen kaksintaisteluun -- yhdentekevä millä aseella.

Äänettömän vihollisen velitit vastasivat tähän kivenheitolla, ja
päälliköt vetäysivät takaisin joukkojensa luo. Mutta melskeessä ja
touhussa, mikä siinä syntyi, kuuluivat Senoopian sanat, kun hän
paljasti miekkansa, jonka terä oli täynnä koloja muinaisista
tappeluista:

"Sankarit", huusi kuningatar, "vapaiden kenttien ja voittamattomien
vuorten pojat! Taistelun päivä on tullut. Vihollinen on edessämme! Hän
tarjoo meille orjan kahleita, me hänelle miekan iskuja. Hän ei ole
ensimäinen, joka meidän päällemme hyökkää; lyökäämme hänet, jotta hän
olisi viimeinen. Edessämme on kunniaa ja kuuluisa nimi, takanamme
häpeää. Eteenpäin siis!"

Torvien ja pasuunojen räikytys saivat maan ja taivaan vapisemaan.
Vihurin nopeudella ryntäsi ratsuväki Rooman joukkoja vastaan.
Paljastetut miekat kimaltelivat auringon säteillessä.

Roomalaisten kimppuun ehtivät ensimäisinä Palmyralaisten sivusosastot.
Arapialaiset heittivät vähässä ajassa ylösalaisin illyrialaisen
ratsuväen; toisella sivuspuolella seisovat Numidialaiset eivät edes
odottaneetkaan hyökkäystä. Ne pakenivat jo, ennenkuin Senoopian
syyrialaiset joukot ehtivät niiden päälle hyökätä.

Sillä välin olivat kuningattaren valituimmat joukot iskeneet kiinni
Rooman legiooneihin, ja Germanilaiset, jotka seisoivat rintamassa,
saivat vastaanottaa ensimäisen hurjan törmäyksen. Sodan jumalattaren
kaltaisena ryntäsi kuningatar sankariensa eturivissä eteenpäin, kilpi
edessään oijennettuna, suoraan legioonan tribunia vastaan. Tämä
suuntasi miekkansa kuningatarta kohden. Kaarevasta kilvestä lähti
särisevä ääni, mutta kuningattaren käsi ei hievahtanut. Hänen iskunsa
tapasi salaman kaltaisesti tribunin paljastettua kaulaa ja kaasi hänet
hengettömänä maahan.

Germanilaisten urhoollinen vastustus oli turha; heidän rivinsä
horjuivat, hajosivat. Siellä täällä nähtiin vielä yksityisiä kookkaita
sankareita tappelevan huipputeräisillä nuijillaan koko parveja vastaan;
heidän pitkät vaaleat hapsensa liehuivat tuulessa, kunnes he
vihollisten aseiden lävistäminä vaipuivat maahan ja joutuivat eteenpäin
tunkeevien tallattaviksi. Ei paennut kukaan, ei antaunut kukaan; missä
kukin seisoi, siihen kaatui hän.

Riemuhuudoilla ryntäsivät Palmyralaiset vierimäisiä legiooneja vastaan.
Nämä antoivat heidän lähestyä kymmenen askeleen päähän, pitivät varalta
raskaan pilum'in ja heittivät tämän kauhean aseen yht'aikaa
vihollisiinsa.

Raskas heittokeihäs tunkeusi puolentoista jalan pituisella kärjellään
pantsarien ja rautapaitojen läpi; se surmasi, minkä saavutti. Sitten
tarttuivat legioonat lyhyiin miekkoihinsa ja seisauttivat vaskisena
muurina ryntäystä.

"Älkää hakatko; pistäkää!" huusi Aurelianus sotilailleen, ja tämä neuvo
oli hyvä. Miekan terä liukahti haarniskaa kohdatessaan, mutta kärki
lävisti sen, ja Palmyran ratsumiehet näkivät edessään elävän muurin,
johon he eivät miltään taholta voineet tunkea. Kun yksi kaatui,
asettausi toinen hänen sijalleen, ja kun ensimäisen rivin voimat
uupuivat, astui toinen sen paikalle.

Ensimäisen kohortin luona oli taistelu tuimin. Siinä yhtyivät molemman
puolen sankarit, ja jokaisesta Palmyralaisesta, joka kaatui, sai
myöskin yksi Roomalainen surmansa. Viimein vaipui legioonan tribuni
maahan ja kohortti hajosi.

Kukkulaltaan seurasi Aurelianus silmillänsä tappelun menoa. Hän näki
Senoopian taistelevan joukkojensa eturivissä, näki hänen murtavan hänen
kunnollisimpien legiooniensa linjat -- ensimäisen ja toisen, kunnes
enää oli jäljellä vaan kolmas, viimeinen. Myöskin tämä murtui; sotilaat
kaatuivat toinen toisensa viereen; ainoastaan lippunsa luona
taistelivat vielä muutamat, kuolema silmiensä edessä.

Nyt vei Aurelianus triarinsa tappeluun. Kolkko jäykkyys, joka tähän
saakka oli kuvastunut sotilas-vanhuksien kasvoissa, muuttui vihaisen
kostonhimon piirteiksi. He ryntäsivät voittoisia Palmyralaisia vastaan,
saivat peräytyvät toverinsa taasen järjestykseen ja työnsivät sitten
takaisin vihollisen.

Kahakassa yhtyivät Senoopia ja Aurelianus. Taistelun ponnistuksista
lainehti kuningattaren rinta, hänen miekkansa oli verinen, hänen
kasvonsa hehkuivat, silmät salamoivat, ja hiukset, jotka olivat
valuneet alas kypärin alta, liehuivat vapaina hänen uljailla
hartioillaan. Sotatorvien toitottaessa, haavoitettujen vaikeroidessa ja
tappelun melskeessä kuului hänen raikas äänensä, joka yhä yllytti
uusiin hyökkäyksiin.

Silloin kuului äkkiä rokahuttava rätinä Palmyralaisten takana. He
kääntyivät hämmästyneinä.

Oikean sivuosan numidialainen ratsuväki oli houkutellut arapialaiset
ratsumiehet tappelutantereen syrjäpuolella olevalle suolle, murtaunut
heidän riviensä läpi, ja, jättäen nämä kauas jälkeensä, heittäyneet
niiden syyrialaisjalkajoukkojen kimppuun, jotka reservinä seisoivat
odottaen aikaansa.

Nämä jalkajoukot pakenivat nuolien julmaa lentoa, ja Senoopian
jälkijoukossa olevat, jumalien kuvilla kuormitut elehvantit, lu'ultaan
200, joutuivat äkkiarvaamatta päällehyökkäävien tielle. Eläimet
päästivät kauhean äänen.

Tämä elehvanttien toitotus se oli, joka sai Palmyralaiset niin äkkiä
kääntymään, juuri kun voitto jo puolittaisin oli heidän käsissänsä.
Kauhea pelko valtasi heidät, kun näkivät vihollisten ryntäävän heidän
jumaliaan vastaan. Kaikki järjestys katosi; kaikki kiirehtivät
jumaliansa suojelemaan ja jättivät paljolla verellä valloitetun
tappelutantereen jo puoleksi voitettujen vihollisten omaksi.

Minuutti minuutilta kävi epäjärjestys yhä kauheammaksi. Myöskin
Senoopian uskollisimman liittolaisen Tsabdaksen, Arapialaisten
päällikön, tempasivat takaisin päin kiiruhtavat ratsumiehet mukanaan,
kunnes hän keskellä tappelun touhua näki kuningattaren.

Tämä teki vielä vastarintaa ja koetti kiihoittaa niitä muutamia, jotka
tappelivat hänen vieressään Rooman sotavanhuksia vastaan.

Tsabdaksen täytyi väkisin temmata ohjakset kuningattaren kädestä,
voidaksensa saada hänet tappelukentältä. Sillä välin olivat
numidialaiset ratsumiehet tulleet saarretuiksi ja kaatuneet viimeiseen
mieheen saakka. Mutta Palmyralaisten joukot olivat hajonneet. Jumalain
kuvat olivat pelastetut; mutta tappelu kadotettu.

"Kaikki on kadotettu!" huusi Tsabdas temmaten mukanaan kuningattaren
hevosen, joka nousi pystyyn, puri ja potki, ikäänkuin se ei olisi
tahtonut lähteä tappelukentältä.

"Vielä ei ole kaikki kadotettu", vastasi kuningatar, "vielä seisoo
Palmyra."

Kumminkin täytyi hänen paeta, sillä roomalainen ratsuväki oli taasen
kokoontunut ja näytti takaa-ajossaan pitävän silmällä yksinomattain
häntä ja hänen pientä joukkoaan. Tästä kaatui toinen toisensa jälkeen
koettaessaan puolustaa hallitsiaansa.

"Seisahdu, kuningatar, ja antaudu!" kuului ääni takaa-ajajien keskeltä,
ja kun Senoopia kääntyi ääntä kohden, näki hän Aurelianuksen.

Silloin hiljensi hän hevosensa juoksua, tarttui jouseen ja asetti
nuolen jänteelle. Sitten kääntyi hän satulassaan, viritti jousen ja
tähtäsi tyyneesti. Jänne helähti, kuningattaren hevonen ryntäsi
eteenpäin hurjaa vauhtia, jättäen takaa-ajajat kauas jälkeensä. Nuoli
oli kohdannut Aurelianuksen olkapäätä.

"Vielä ei ole kaikki hukassa, vielä seisoo Palmyra!" kuuluivat
Senoopian sanat kadotetun tappelun jälkeen.

"Ylös muureille! Sulkekaa portit! Aseisiin joka mies! Avatkaa temppelit
-- vanhukset, sokeat ja raajarikkoiset rukoilkoot, muut taistelkoot!
Tehkää tulikasoja toreille -- naiset, sulattakoot lyijyä ja keittäkööt
öljyä; lapset karaiskoot nuolia. Myrkkyä nuoliin, myrkkyä sydämiin!
Lapsi muuttukoon mieheksi, mies puolijumalaksi ja miekka salamaksi."

Ja niin tapahtui.

Waballath, Senoopian poika, riensi kadulta kadulle, vallilta
vallille rohvaistakseen kansaa... Hän oli runoiliain sielu, sotilaiden
johtaja. --

Jo samana päivänä, jona Aurelianus esiintyi Palmyran muurien edustalle,
lähetti hän sanan Senoopialle ja vaati tämän vapaaehtoista antaumista,
vakuuttaen että kuningatar siinä tapauksessa saisi pitää hengen,
valta-istuimen ja valtakunnan.

Senoopia otti sanansaattajan mukaansa kaupungin muureille ja osoitti
hänelle siellä olevat heitto- ja linkokoneet, vei hänet alas
aukkopaikoille, missä väki par'aikaa piti harjoituksiaan, näytti
hänelle äärettömät maanalaiset makasiinit, jotka olivat täynnä
tyhjentämättömiä muonavaroja, kirkkaat, pulppuavat lähteet, kaupungin
keskellä olevat, tuuheat palmupuistot ja lammasparvien lukemattomat
joukot, mitkä niityillä laidunsivat.

"Kerro hallitsiallesi, mitä olet nähnyt! Näiden muurien sisällä
rehoittaa maa rikkaudesta, mutta ulkopuolella niitä on se paljas ja
autio. Meidän puolellamme ovat jumalat, maa ja aika."

Taajoissa riveissä lähestyivät legioonat verkalleen kaupungin
varustuksia. Kun he olivat ehtineet päästä pari sataa askelta niiden
likisyyteen, alkoivat muureille asetetut koneet pyöritellä rattaitaan
ja heittää kolmen sentnerin painavia kiviä vihollisia vastaan.

Nuolien ja kivien sataessa kulkivat nämä yhtä verkallisesti kuin ennen
eteenpäin. Yhteen aikaan hyökkäsivät he kaupunkia vastaan kaikilta
tahoilta; veden vallassa olevat kaivokset täytettiin ruovoilla ja
kaisloilla, ja niiden yli ryntäsivät anastajat esiin, kilvillään
muodostaen päittensä yli täydellisen katon. Ja sillaikaa kuin yhdellä
puolen pystytettiin rynnäkkö-portaita ja toiselta puolen vyörytettiin
esiin raudalla verhottuja telineitä, joiden suojassa alettiin alta
kaivaa muureja, kulkivat hiljaa eteenpäin piiritystornit, joita kutakin
sata miestä vieritti ympyräisten puukapulain avulla, mitkä syydettiin
niiden alle. Näiden tornien huipussa, mitkä olivat yhtä korkeat kuin
muurit, seisoi sotajoukon uljainta väkeä.

Heittokoneiden lataukset suunnattiin näitä torneja vastaan. Useat
musertuivat ja kaatuivat maahan miehine kaikkineen; toiset taasen
sytytettiin tuleen joko lentävillä, palavilla pikivanteilla tahi
sammuttamattomalla "kreikkalaisella valkealla." Vihdoin viimein
onnistui kumminkin yhden näistä torneista päästä ihan muurin viereen.
Heittokeihäät ponnahtivat takaisin sen rautaverhoa kohdatessaan ja
samaten palavat tulikiviset sytyttimet. Torni tunkeusi ihan muurin
viereen: tätä vastaan laskeusi samassa vipusilta, iskien siihen
rautakyntensä. Mutta ne parikymmentä miestä, jotka sillalle hyppäsivät,
kaatuivat silmänräpäyksessä nuolien lävistäminä ja putosivat
kaivokseen; ne, jotka heitä seurasivat, seisahtuivat ällistyneinä.

"Eteenpäin Roomalaiset!" huudahti silloin sotatribuni, temmaten
lipunkantajan kädestä roomalaisen kotkan, minkä heitti vihollisten
keskelle. Se vaikutti. Sokeassa raivossa ryntäsivät nyt Roomalaiset
sillalle, ottaakseen takaisin sotamerkkinsä. He olivat päässeet
muurille ja siinä järjestäyneet, kun samassa palmyralainen nuorukainen,
kädessään palava pikivanne, samosi heitä vastaan. Tämä nuorukainen oli
Waballath.

"Perikatoon Roomalaiset!" huusi hän ja heilutti rätisevää ja leimuavaa
pikivannetta päänsä ympäri.

Hämmästyneinä uhkarohkeasta hyökkäyksestä, vetäysivät Roomalaiset
takaisin ja täten pääsi nuorukainen sotilaiden päitten yli heittämään
hävittävää kreikkalaista tulta torniin, joka kohta syttyi palamaan.
Pieni joukko, joka seisoi muureilla ja jolta takaisin paluu nyt oli
katkaistu, jäi turmion omaksi.

Samassa avattiin portit, ja kirkuen ryntäsi siitä ulos ratsureita ja
rähiseviä viikatevaunuja joka haaralta Roomalaisten päälle. Legioonat
asettausivat hyökkääjiä vastaan, ja kauhean sotamelskeen kestäessä ja
tulen rätistessä kuului lakkaamatta tibiseenien sotamusiikki ja
Palmyran muureilta huuto: "Rooma ei ole voittava meitä!"

Palmyralaiset ajoivat vihollisiaan takaa aina heidän varustuksiinsa
saakka. Aurelianus ymmärsi nyt ettei kaupunkia käynyt rynnäköllä
valloittaminen; mutta kumminkin päätti hän valloittaa sen.

Päivät kuluivat toinen toisensa perään, mutta Palmyran voimat eivät
lannistuneet. Asukkaat nousivat usein muureille härnätäkseen
piirittäjiään ivallisilla muistutuksilla. Senoopia yksin käsitti vaaran
ja eräänä päivänä sanoi hän pojalleen:

"Turmiomme lähestyy, sillä itse kohtalo on meitä vastaan.
Liittolaisemme ovat toinen toisensa jälkeen antautuneet Roomalaisille,
eikä meillä ole apua toivomista mistään. Jumalammekin luopuvat meistä:
tuuli ei enää puhalla niin vihaisesti, aurinko ei polta niin kuumasti,
eikä maakaan enää ole niin autio kuin muinen. Roomalaiset ovat
kaivaneet kaivon erämaahan, ja kaikilta maailman suunnilta tuodaan
heille muonaa. Probus, Egyptin legioonien päällikkö on matkalla
tännepäin, ja jos me odotamme, kunnes hän yhtyy Aurelianuksen kanssa,
niin täytyy meidän lannistua. Ainoa keino on meillä enää jälellä, ainoa
epäilyksen alainen uhkayritys, sama, mikä kaksikymmentä vuotta
takaperin pelasti Palmyran: meidän täytyy nostaa vuoristoissa asuvat
paimentolaiset ja saada heidät ryntäyksellään kerrassaan lakaisemaan
pois viholliset kaupunkimme edustalta. Tätä varten täytyy sinun lähteä
Palmyrasta ja tunkea vihollisten läpi. Minä sill'aikaa puolustan
kaupunkia, kunnes apu tulee."

"Lähde itse tälle matkalle, äiti!"

"Hyvä", sanoi Senoopia, hiukan mietittyään. "Minä lähden ja -- palaan
takaisin."

"Äiti", jatkoi Waballath, "ota pienet tyttäresi mukaasi. Luuletko että
Palmyra olisi muuta kuin rauniokasa, jos et tulisi takaisin tahi jos et
voisi auttaa meitä? Ota sentähden tyttäresi mukaasi!"

"Ja miten kuuluu sinun päätöksesi, poikani? Mitä aiot sinä tehdä?"

"Uskaltaa kaikki, puolustaa kaupunkia viimeiseen."

"Sinä olet minun lihaani ja vertani", huudahti Senoopia ja puristi
hänen kättään. Ja ennenkuin aurinko ehti laskeutua, järjestäysivät
hänen joukkonsa hyökkäykseen. Ja valmiina seisoi siinä kaksi
dromedaaria, joilla kuningatar saattoi ratsastaa kymmenen penikulmaa
yhteen jaksoon.

Tuskin oli aurinko mailleen mennyt ja yön hiljaisuus alkanut levitä,
niin äkkiä Palmyran portit avautuivat ja syyrialaiset sotajoukot
ryntäsivät kaikilta tahoilta roomalaisia legiooneja vastaan. Nämä
olivat jo seuraavassa tuokiossa jalkeilla ja odottivat ryntäystä. He
olivat jo tottuneet itämaalaisten tappelutapaan ja joutuivat ainoastaan
vähäksi aikaa hämille; mutta sepä riitti antaaksensa muutamien
pakolaisten kiivasta vauhtia karata roomalaisten varustuksien läpi.

Roomalaisten äärimäiset vahtimiehet huomasivat kumminkin pakolaiset, ja
kohortti keveätä ratsuväkeä lähti heitä takaa-ajamaan. Kuningatar kuuli
heidän hevostensa kolinaa ja kiiti tuulen nopeudella eteenpäin
tasankoa. Toisen kameelin, jonka selässä hänen tyttärensä istuivat,
ajoi hän edessään.

Aamuauringon ensi säteet kohtasivat kuningatarta erämaan tasangolla.
Takaa-ajajat seurasivat yhä hänen jälkiään, hopealle välähtelevän
siinteen esiintyessä taivahan rannalle.

Eteenpäin oijennetuin kauloin näyttivät kameelit lentävän hiekka-aroa.
Silloin loukkaantui niistä edellinen, jonka selässä lapset istuivat,
aron lukuisia kotelokiviä vastaan ja jäi jälkeen. Säikähtyneenä tarttui
Senoopia sen ohjaksiin ja koetti väkisin temmata sen luokseen, mutta
silloin vaipui haavoitettu eläin maahan.

"Kiivetkää ylös tänne minun luokseni", huusi Senoopia tyttärilleen. He
tottelivat.

Mutta nyt alkoi kuningattaren ja takaa-ajajien välimatka yhä lyhetä.
Kameelin juoksua hidastutti kolminkertainen paino. Jo alkoivat
Roomalaisten nuolet lennellä pakeniain ympäri. Ei ollut enää mitään
mahdollisuutta pelastukseen.

"Heitä meidät maahan ja pakene yksin, äiti", sanoi toinen tyttäristä.
Itkien suuteli Senoopia häntä ja painoi häntä lujemmin rintaansa
vastaan. Jos olisi kunnianhimo puhunut äänekkäämpää kieltä hänen
sydämessään kuin äidin rakkaus, niin olisi hän kentiesi voinut pelastaa
itsensä.

Vielä puolen tunnin kauhean takaa-ajon jälkeen joutui Idän kuningatar
vihollistensa käsiin -- juuri kun hän oli saavuttamaisillaan pelastavaa
rantaa. Pian sen jälkeen seisoi hän voitettuna ja nöyryytettynä
Aurelianuksen edessä.

"Minkätähden olet kohounut Roomaa vastaan?" kysyi ylpeä voittaja.

Senoopia oli ääneti; ainoastaan hänen kuninkaallinen silmäyksensä
vastasi. --

Airuen torvi kutsui Palmyralaiset ylös muureille.

"Mitä tahdot sinä?" kysyi Waballath portin tornista.

"Että antaudutte Roomalle, siten pelastaaksenne kuningattarenne
hengen", vastasi airut ja osoitti sormellaan kultaketjuilla kahlittua
Senoopiaa ja hänen kahta lastaan.

Palmyralaiset ostivat kaupunkinsa avaimilla kuningattarensa hengen.
Aurelianus antoi heille anteeksi heidän vastustuksensa.

Mutta tuskin oli hän jättänyt kaupungin, ennenkuin kansa nousi kapinaan
hänen sinne jätettyjä sotilaitansa vastaan, jotka se surmasi viimeiseen
mieheen. Portit suljettiin uudelleen, ja uudelleen liehui sotalippu
kaupungin muureilla.

Keisari palasi kohta takaisin, ja se, joka joitakuita päiviä sen
jälkeen loi silmänsä itään päin, kun aurinko maillemenoa teki, luuli
varmaan näkevänsä iltaruskon hohtoa kahtaalta päin; sillä taivas oli
punainen sekä lännessä että idässä.

Sill'aikaa kun surma raivosi Palmyran muurien sisäpuolella, kulki
riemusaatto Rooman katuja.

Puettuna juhlallisimpaan pukuunsa, diamanteilla koristettu kruunu
päässään, kulki Idän kuningatar keisarin riemuvaunujen edellä. Hän
horjui jalokivien tahi enemmän häpeän painosta; hänen lumivalkoista
kaulaansa ympäröivät kultaiset kahleet, joihin oli kiinnitetty vitja,
minkä toinen pää oli orjalle uskottu. Kohta hänen jälessään seurasi
voittaja palmunoksa oikeassa kädessään; hänen helmillä koristettua
ajopeliänsä oli neljä kesytettyä peuraa vetämässä. Tänä hetkenä eli
voitetun mielessä yksi ainoa ajatus. Kadonnutta suuruuttaan ei Senoopia
siinä muistanut; nöyryytyksen katkeruutta ei hänellä nyt ollut aikaa
ajatella eikä edes kostoakaan. Kaikki nämä olivat väistyneet yhden
ainoan ajatuksen tieltä: "Miksi ei Waballath ollut hänen vieressään
kahleissa?"

Sentähden ei, että hän jo kauan sitä ennen oli valmistanut itselleen
haudan surmattujen Roomalaisten ruumisten keskellä ja luonut itselleen
kirkkomaan hävitettyjen temppelien raunioista. --

Kun riemukulku oli loppunut, lahjoitti Aurelianus Idän kuningattarelle
suuren omaisuuden. Senoopian tyttäret menivät naimisiin roomalaisten
senatorien kanssa. Kauan eli Italiassa Idän kuningattaren jälkeläisiä,
jotka hartaalla kunnioituksella ajattelivat muinaisia aikoja.

       *       *       *       *       *

Kun matkustaja meidän aikanamme on ratsastanut kuutena päivänä
Arapialaisen erämaan läpi, näkee hän seitsemäntenä komeita palatseja,
joiden tornien huiput koskettelevat taivasta. Loistavia torniholveja ja
jättiläiskokoisia kupoolikattoja kohouu hänen silmiensä edessä;
kirjavat palatsit, jotka ovat rakennetut sinisistä, liilas-värisistä ja
valkoisista kivistä, ynnä ryhmä kukoistavia puistoja tervehtivät häntä
kaukaa, ja hänelle näyttäytyy himmeitä palmumetsiä, jotka siimestävät
loistavan kaupungin varjollansa.

Hiljaisesti juosta hölkyttävät kameelit eteenpäin, mutta ihmiset
kääntävät suruisesti pois kasvonsa. Se on _Fata morgana_, haaveellinen
ilmakuvastus, jonka he ovat nähneet -- erämaan unennäköä kauan sitten
kadonneesta loistosta. Nyt tulee tuulenpuuska ja puhaltaa pois
suunnattoman suuren kaupungin maan pinnalta; kirjavat palatsit katoovat
-- katoovat niinkuin puistot ja palmumetsät. Erämaan keskellä seisoo
kasoittuina toinen toisensa päällä pilareita ja patsaita puolittaisin
lentohiekan peitossa. Erään vanhan temppelin raunioissa asuu
neljäkymmentä köyhää perhettä, jotka ovat kiinnittäneet ruokomajojaan
marmoriseiniin, ja vuohilauma nakertelee marmorilevyjen lomista
esiinpistävää, laihaa ruohoa. Kolmen päivän matkalla näkee
poikkitaitettuja pilareita ja muserrettuja kuvapatsaita, jotka
odottavat myrskyä ja rajuilmaa kokonaan peittyäksensä hiekkaan.

Siinä -- Palmyra...








End of the Project Gutenberg EBook of Idän kuningatar, by Mór Jókai

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IDÄN KUNINGATAR ***

***** This file should be named 38878-8.txt or 38878-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/8/8/7/38878/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.