The Project Gutenberg eBook, Pääskysen liverryksiä lapsille, by Maria
Wilhelmina Krohn
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Pääskysen liverryksiä lapsille
Author: Maria Wilhelmina Krohn
Release Date: October 11, 2020 [eBook #63436]
Language: Finnish
***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE***
E-text prepared by Tapio Riikonen
PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE
Kirj.
MINNA KROHN
Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.
SISÄLTÖ:
Tekijältä.
Matka.
Lasisilmät.
Elli.
Vuohi.
Tyttö ja lintu.
Pieni koulutyttö.
Pikku Pekka.
Niilo isän polvella.
Kylpy.
Lasten leikki.
Pienet teaterinharrastajat.
Pikku Marian jäähyväiset suvelle.
Pienokaiset.
Hanna.
Äiti lapsineen.
Lähteen lirinä.
Eeva ja Matti.
Kotiinpäin.
Suomen kaarti.
Lillin terveiset pääskyselle.
Pienokaisen tulo.
Pienokaisen syntymäpäivä.
Kissa kokkina.
Tytön kiehkura.
Puu ja vesat.
Lampi ja koski.
Lapsi ja äiti.
Aamuhuokaus.
Koto.
Väinämöisen soitto.
Schweiz.
Kevään voitto.
Lähde ja virta.
Haudan partaalla.
Tähdet.
Äiti.
Hämärä.
Jalovalko.
Ehtoo-virsi.
Tytön rukous.
Emman tähti.
Tanssikarhu.
Haltijain laulu vetten päällä.
Postiljooni.
Syys-ilta.
Joulusatu nälkävuotena.
Köyhä kalastajan poika.
Antti ja hänen Ystävänsä.
Väinämöinen.
Kana, joka hautoi ankanpoka.
Tyhmä Jens Kristian.
Neiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.
Tekijältä.
Tämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana "Pääskynen"
nimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten
lukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä
lähtenyt, paitsi "Joulusatu nälkävuotena", "Köyhä kalastajanpoika" ja
"Antti ja hänen ystävänsä", jotka ovat Emma Krohn vainajan
kirjoittamat.
_Minna Krohn_.
Matka.
Minne aikoo pikku mies?
Lasten-tarhaan kukaties? --
Ei, vaan ulos maailmaan
Ympärilleen katsomaan.
Hän on pannut isänsä
Juhlahatun päähänsä,
Kädessä on sauvakin,
Isän keppi parahin.
Astuskelee vähäisen,
Tulee aita etehen,
Ja sen taakse metsää vaan,
Kuka sinne tahtoiskaan!
Jopa äiti huolissaan
Ruvennut on huutamaan!
"Pekka, Pekka, lapseni,
Missäs olet, armaani?"
"Tässä olen äitini,
Älä toru Pekkaasi!
Pekka meni vähän vaan
Ympärilleen katsomaan."
Vieden Pekkaa kotihin
Äiti puhkee sanoihin:
"Koti lasten maailma on,
Onpa maailma verraton."
Lasisilmät.
Pohjanmaalla kaukaisella
Asui vanha eukkonen
Tilallansa rauhaisella
Kanssa pienen tyttösen.
Stiina oli tytön nimi,
Viisi kesää nähnyt vaan,
Vielä peukaloaan imi
Eikä surrut tapojaan.
Töistä mailman ikävintä
Oli Stiinall' aapinen;
Lukuhetket ankarinta
Nuhdetta toi mummosen.
Lelut, kanat, kukot, muuta
Oli mieless' ainiaan,
Mutta kirjan oppii uutta
Stiina yhä kammoi vaan.
Kerran mummon vieraisilla
Ollessa vaan hetkisen,
Istuu Stiina kotosella
Mummon "lasit" koittaen.
Aapiskirja kädessänsä
Lukea hän koettaa;
Kova onni! -- hädässänsä
Stiina "silmät" pudottaa.
"Rikki! voi, se oli pahaa --
Mitä mummo sanoopi? --
Eikä ole mulla rahaa --
Varmaan hän nyt toruvi".
Pieni sydän suruissansa
Oli vallan katketa;
Kyyneleitä murheissansa
Silmät vuosi tulvana.
Mummo tuli surumielin,
Tapaturman havaitsee,
Vaan ei sentään sanoin, kielin
Käpyänsä toruile.
Vaan hän otti lempeästi
Syliin oman kultansa,
Itkein puhui suloisesti,
Lohduttaen armasta.
Vaan ei enää Raamattua
Mummo voinut lukea,
Senpä Stiina huomattua
Tuntee syvää surua.
Stiina alkoi mietiskellä,
Pientä päätään vaivata,
Eikö hän vois huojennella
Rakkaan mummon huolia.
Työhön ryhtyi hartahasti,
Koko syksyn tutkien;
Joulu tuli, sujuvasti
Luki Stiina mummollen.
Nyt ei mummo "lasiansa"
Enää yhtään tarvinnut,
Hänen lasisilmiksensä
Oli Stiina muuttunut.
Elli.
"Tule nyt tänne, Ellini kulta,
Vaattehet tahdon riisua sulta,
Arkia varten on puku tuo!
Kasvosi pesen, silitän tukkas,
Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas;
Myös punaiset kengät sä vielä saat.
Hamehes uusi aivan on sorja! --
Kas miten tyttöni onkin korja!
Annappas suuta nyt mammallesi" --
Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää.
Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää,
Istuu hän iloisna mielessään.
Eipä nyt muista Eilinen muuta,
Vaan punakenkää likelle suuta
Armahtamatta jo nostetaan.
Vuohi.
Ällistellen vuohinen
Katsoo eteens' kotvasen:
Kuttu parka! kyllä nyt
Lienet varmaan eksynyt?
Mietti vuohi.
Mutta tuossa seura lie,
Joka perille mun vie:
Kaksi tyttöhattaraa
Vastaan tulla sipsuttaa,
Mietti vuohi.
Tytöt astui, lepäsi,
Samaten myös vuohiki,
Mutta onpa hauska tää,
Ehkä puhun heille: "mää".
Sanoi vuohi.
"Tule, tule, partamies!
Vuohilaumalle kenties
Voimme sua johdattaa,
Yksin tänn' et jäädä saa",
Sanoi tytöt.
Ja he vuohen mukanaan
Veivät umpimähkään vaan.
Ikäväks tää seura käy,
Kun ei omaisia näy,
Mietti vuohi.
Jopa tuolla määkittiin,
Nyt jo vastaan riennettiin:
Onhan tuo se veli mun,
Annan sulle suutelun,
Mietti vuohi.
Riemu nousi mahtava
Pian koko laumassa;
Kadonnut taas löytty on.
Onpa syytä ilohon,
Mietti kaikki.
Tyttö ja lintu.
Tyttö:
Sulo, soma lintunen,
Miksi oot niin suruinen.
Ett'et huoli pyynnöstäni:
"Laula vähän mielikseni?"
Miks' en sua ensinkään
Luonani saa viihtymään?
Lintu:
Siksi että sydämein
Suree, armas tyttösein:
Riistettiinhän koto multa;
Armoa siis pyydän sulta:
Vie mua pesään rakkaasen,
Kyllä sitten laulelen.
Pieni koulutyttö.
Katso pikku Nannaa vaan,
Kuin hän nyt on iloissaan!
Silmät loistaa, posket hohtaa.
Mikä syy on? sanon kohta.
Äiti hyvä Nannalleen
Puhunut on armaalleen
Koulusta ja kumppaneista,
Toimist' opin rakkahista.
Nanna hartaast' odottaa,
Että kouluun mennä saa;
Hattu päässä, nuttu päällä,
Menee vaikka talvisäällä.
Kädest' äiti taluttaa,
Koulun pian saavuttaa,
Jossa toiveet' suloisimmat
Toteentuvat hartahimmat.
Nanna siivo, nöyrä on,
Suora, aina peloton;
Varttuu sangen viisahaksi,
Tulee koulun kunniaksi.
Tästä Nannan vanhemmat
Kiitoksensa antavat.
Enkelitkin mielissänsä
Hymyy Nannan nähdessänsä.
Pikku Pekka.
"Älkää äiti rangaisko!
Älkää äiti kulta!
Rikostain ma kadun jo,
Pyydän anteeks sulta.
En ois suonut tosiaan,
Mut pallo lensi ikkunaan."
Vitsa oven rakohon
Pääsi koreasti,
Äiti rauhoittunut on,
Lausuu suopeasti:
"_Totuus_ lasta kaunistaa,
Ja _katuvainen_ anteeks saa."
Niilo isän polvella,
Hei Soina,
Hoi Soina,
Hopeti, hopsis, hoo!
Nyt me kylään menemme,
Sieltä Ainon löydämme,
Kättä sitten paiskataan
Suuta kauniist' annetaan.
No, no, ptruu, ptruu!
Katso, lintu puussa,
Mesi-marja suussa!
Tuolla peippo laulelee,
Pieni lähde lirisee.
Hopeti, hopsis, hoo!
Hopeti, hopsis, hoo!
Jo on matka kuljettu,
Jo on kyllin keinuttu,
Kehtohonsa kukaties
Pyrkii pikku matkamies?
Hei Soina,
Hoi Soina,
Hopeti, hopsis, hoo!
Kylpy.
"Hyväpä on, että lauantai tuli,
Että myös lumi katolta suli,
Ja Maija kylpyä toimitti,
Sillä sen äiti jo lupasi.
Minnekä mennyt lieneekin Maija? --
Vai enkö mä itse kylpeä tai'a?
Voisin kuin veljeni kylpeä,
Josta hän aina on ylpeä."
Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu,
Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu,
Lumelta kasvot jo näyttävi,
Saipua silmäiset täyttävi.
"Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo?
Sienet ja saipuat käsihin saiko?
Tuskin käänsin mä selkäni,
Kun se jo toimehen kerkesi!"
Maija hän toruu nyt ankarasti,
Ja Lilli itkevi katkerasti,
Mut taistelun jälkeen vuoteellaan
Lilli jo vaipuvi nukkumaan.
Lasten, leikki.
(Lauletaan niinkuin "Min man var en konstig man" j.n.e.)
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella:
Hän taisi soittaa nenällään
Ja luki kirjat mielellään;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella;
Hän taisi soittaa nenällään
Ja luki kirjat mielellään;
Hän taisi myöskin nukkua
Ja unestansa tointua;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella;
Hän taisi soittaa nenällään
Ja luki kirjat mielellään;
Hän taisi myöskin nukkua
Ja unestansa tointua;
Hän tiesi jättää hyvästi
Ja samassa hän kumarsi;
Ja monta konstia hän ties.
Pienet teaterin harrastajat.
Kaarlo: Teateria leikkikäämme,
Vaan pian jo se päättäkäämme.
Anna: No maltas nyt, jos saisin vaan
Mun nukkein vaatteet sopimaan.
Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on,
Ja mieless' olen peloton.
Anna: Niin minäkin; jos hattuni
Vaan olis vähän pienempi.
Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat
Ne ovat liian avarat.
Anna: No, alkuun nyt, nyt ole vait',
Ja muista neuvot, jotka sait.
Kaarlo: No niin.
Anna: Nyt hiljaa.
Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.)
Oi tyttösein, mi kumma saatti sun
Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein.
Anna: Ma köyhä oon, ja leipää etsimään
Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne.
Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin
On mulle suotu, suuri arvoltansa.
Anna: On kai se niin, mut äiti neuvoili
Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki.
Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait',
Ei täällä sillä lailla neuvota.
(Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.)
Se outo vaan, ett' ääni rinnassain
Ei soimaamatta salli puhettani.
(Ääneen:)
No kerro nyt, mi maa sun synnytti,
Joss' outo oppisi on saarnattuna.
Anna: Se maa on Suomi, maista ihanin,
Ja Herra taivahan on Jumalamme.
Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät,
Se maa on mulle tuttu ollut muinoin.
Ma siellä synnyin. Himo kunnian,
Se saatti mun tän maani jättämään.
Anna; Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan
Ja lähti maille vento vierahille.
Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi,
Ja nousseen aivan suureen kunniahan.
Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki,
Mun armas, rakas sisareni?
Anna: Juur Salon Annikki ma oon.
Olisko totta? Heikki veljeni! --
(He syleilevät toisiansa.)
Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme,
Ja maamme onnea vaan etsikäämme.
Pikku Marian jäähyväiset suvelle.
Jää hyvästi, mun metsäni,
Nyt kanssa pienten lintuisi!
Ja laaksot armaat, vihannat,
Myös honkapuiset kukkulat.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Jää hyvästi, -- mun lähteeni,
Sä ynnä kirkas pintasi!
Sun rantas, nurmes suloiset
Ja ulpukkasi pienoiset.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Jää, paimeneni, hyvästi,
Niin myös sun sulotorvesi!
Ja lehmäin kelloin tiukunta,
Ja puussa käen kukunta.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Jää, aamurusko, hyvästi,
Jää, armas suvi-iltani!
Ja kaikki leikkikumppanit,
Myös leppäkertut kaunihit.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Kun työssä talven olla saan,
Ma sua muistan ainiaan;
Mun suveni, sä suloinen,
Sä mua muista samaten!
Oi, terve taas, oi terve taas!
Pienokaiset.
Kas joulu lahjoinensa
Jo jälleen lähenee.
Ja isät, äidit puotiin
Miehissä tulvailee;
Mut pienet lapsukaiset
Vai nekö kotiin jää?
Ei suinkaan. Kiiruhtaapi
Myös ulos joukko tää.
Vaan lapsille ken rahaa
Ja neuvojansa suo?
Sen tietävät he kyllä,
Ne menee vaarin luo;
Tääll' kukkaro jo heltyy,
Ei puutetta nyt lie,
Ja neuvon mukaan suoraan
Tie "Ekberg'ille" vie.
Mut vaari vakaa, vanha,
Hän jääpi kotihin,
Hän polttaa piippuansa
Ja katsoo "lehtihin".
Ja lapset, sydämmessään
Vaaria kiittäen,
On joulupuuhissansa,
Kyll' ymmärtänet sen.
Hanna.
(k. Syysk. 13 p. 1873.)
Hanna oli sievä keijukainen,
Äidin ilo, kodon kirkas tähti,
Mutta lyhyt oli onnen päivä,
Sillä täältä varhain pois hän lähti.
Miks' niin pian leivon laulu lakkaa?
Miksi hiljainen on puron juoksu?
Miks' ei aamun rusko kauvan kestä?
Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?
Vastaus on meidän povessamme,
Kuiskaa lohdutusta suloisesti:
"Mitä _täällä_ onpi katoovaista,
_Siellä_ pysyy ijankaikkisesti."
Äiti lapsineen.
Äidin pieni keijukainen
Vielä syliss' astuu vaan,
Eikä liioin siellä pysy
Avutt' äidin jaloillaan.
Mutta aika vierii, kuluu,
Luota äidin karkailee
Pienokainen kasvanunna,
Ulos mailmaan astelee.
Silloin äiti hartahasti
Rukoileepi ainiaan,
Askeleet ett' olis pojan
Suodut hyväks isänmaan.
Lähteen lirinä.
Vaikka olen pienoinen,
Onnea ei puutu;
Yöt ja päivät lirisen,
Eikä mielein muutu.
Taivaan valo suloinen
Onpi mulle suotu;
Kedon nurmi armainen
Mulle majaks luotu.
Kukat Suomen lukuisat
Puolelleni taipuu:
Ilman linnut armahat
Helmoihini vaipuu.
Kyllä talvi raivokas
Mua sorteleepi:
Kevät sentään armias
Mua muisteleepi.
Vapahana juosta saan,
Mikä mua estää?
Kauvan nautin, nautin vaan,
Kyllä kesä kestää.
Silloin Suomen pienoiset
Luoksein tulla voivat,
Heille aaltoin vienoiset
Tervehdystä soivat.
Eeva ja Matti.
Äiti riensi leipomaan,
Pienet rupes huutamaan,
Isä heijas, rallasi,
Kaksoisille lauleli:
"Tussa lulla,
Tupakkarulla,
Kuka teidän käski tänne tulla".
Nukkui vihdoin molemmat,
Silmät umpeen painoivat,
Isä pöydän äärehen
Istuu kohta miettien:
"Tussa lulla,
Tupakkarulla,
Jopa Nukku-Matti taisi tulla".
Vieläpäs! kas veitikat
Jälleen silmät avaavat,
Eeva laulaa vallaton,
Rientänyt kun syliin on:
"Tussa lulla,
Tupakkarulla,
Kas ei Matti huoli luokses tulla".
Kotiinpäin.
(Lauletaan niinkuin "Juokse porosein".)
Hepo, hevosein,
Nopsajalkani,
Näytä taitosi,
Riennä kotiinpäin!
Siellä lepoa
Saamme nauttia.
Siellä armaani
Vartoo tuloain
Askaroiten vain.
Siellä veljesi
Sua kaipailee,
Potkii, hirnuilee.
Siellä leimuaa
Tuli iloinen;
Ruoka kultasen
Pöytää koristaa;
Sinä seimestäs
Löydät heiniäs.
Saanpa kallistaa
Pääni väsyneen
Lepoon suloiseen;
Ira, la, la, la, laa.
Sinä samaten
Vaivut unehen.
Kuu jo kumottaa,
Yö on joutunut,
Luonto nukkunut.
Tra, la, la, la, laa.
Hepo hevosein,
Joudu kotiinpäin.
Hepo hevosein,
Nopsajalkani,
Näytä taitosi,
Riennä kotiinpäin;
Siellä lepoa
Saamme nauttia.
Suomen kaarti 1877-1878.
Kun sota Turkinmaalla
Jo riehui parhaillaan,
Ja viattomain veri
Vuos' siellä tulvanaan,
Niin silloin miehet meidän
Myös riensi rivihin,
Ja moni isä jätti
Nyt vaimon, lapsetkin.
Laps' kotinurkassansa
Vuodatti kyyneleen;
Pois läksi isä armas
Kentiesi ijäkseen.
Mut povehensa painoi
Nyt äiti surunsa,
Ja hiljemmin kuin ennen
Hän kätki kaipuunsa.
Sodasta kuului sana:
"Teidänpä kaartikin
Muassa ottelossa
Ol' Gorny Dubniakin,
Kun vankka Suomalainen
Se hakkas päälle vaan; --
Mut moni sentään kaatui
Sotahan ankaraan".
Ja toinen sana kertoi:
"Kun yli Balkanin
Kovassa pakkasessa
Miehissä mentihin,
Ei ollut leipää tarpeeks',
Ei myöskään vaatteita,
Vaan nälän, kylmän vaiheet
Nyt saatiin kokea".
Sanoma kuului kolmas:
"Miehenne joukottain
Uhriksi taudin joutuu,
Mink' ennättävät vain;
Ja hiljallensa hiipii
Jo kuolo monen luo,
Ikuista rauhaa tarjoo
Ja väsyneelle suo".
Sill'aikaa rauha tehtiin
Ja sota lakkasi,
Ja harventuneet rivit
Kotihin palasi;
Myös joukko meidän pieni
Läks' paluumatkallen,
Ja uupuneena saapui
Se kotimäellen.
Ja Suomi armas jälleen
Tervehti miehiään
Ja tarjos kotilieden
Palkaksi vaivan tään;
Nyt vaimot, lapset sulki
Syliinsä armaisen,
Ja haavat sydämmitten
Taas meni umpehen.
Lillin terveiset pääskyselle.
Oi, mitä kuulin!
Oliko, armas,
Suloista ääntäs,
Pääskyseni?
Kauvan sä viivyit
Etelä-mailla;
Kuitenkin kiitän,
Että sä muistit
Ystäväsi.
Täällä on talvi,
Pakkasen viima,
Suvia sentään
Odotetaan!
Silloin sä kiidät
Veljies kanssa
Pohjolan maille
Lillisi luo!
Rakennat täällä
Pesäsi pienen,
Laulelet laulus
Riemukseni!
Mutta mä täällä
Rukoilen Herraa,
Ystävä, sua
Varjelemaan.
Pienokaisen tulo.
Kun oli talven valta
Tuo jäinen särkynyt,
Ja pitkän unen alta
Taas kevät elpynyt:
Niin nyykäytti päätään
Jo rannan kukatkin,
Ja heille suutelonsa
Soi puro armahin.
Ja kukkasille rannan
Pien' joki lausui näin:
Ma lainan teille annan,
Mun pienet ystäväin!
Se kasvoi helmastani,
Se onpi lapsi maan,
Vaan taivahasen kuuluu
Sen henki ainiaan.
Ja eteenpäin se juoksi,
Tuo valpas puronen;
Mut rantaan kukkain luoksi
Jäi lapsi armainen.
Ja kukkasesta kukkaan
Ol' riemukulkunsa,
Ja äidin helmaan viimein
Se päätti matkansa.
Oi, riemu taivahinen!
Oi, autuus verraton!
Tuo vaimo onnellinen,
Mi äidiks tullut on! --
Ja vasten rintaa sulki
Hän aarteen kaivatun
Ja silmä silmään taipui
Ja sielu sieluhun.
Pienokaisen syntymäpäivä.
Vai vuoden vanhako olet nyt?
Oi, lastansa armahaista
On äiti hellästi holhonut;
Ja siipeins' alla hän suojellut
On käpyä pienokaista.
Ja "mamma" lapsensa lausumaan
Saa äidin rakkaus varhain;
Ja pienet jalatkin taipumaan,
Kun pitkin tuoleja johtaa vaan
Saa äiti lempeä parhain.
Tuo ruusun-hohtava pieni suu,
Se armaasti hymyileepi;
Kentiesi nauruunkin asettuu,
Kun veli, sisar tai joku muu
Sun kanssasi leikitseepi.
Mut lapsuus vierivi suloinen,
Ja "pikku" mieheksi varttuu,
Ja isänmaa, tuo armainen,
Työn vaatii lastensa kaikkien;
Siit' onnea sille karttuu.
Kyll' ääntä rakkahan isänmaan
On "pieno" kuuleva varhain;
Kun pari kymmentä kuluu vaan,
Hän seisoo vahtina Suomenmaan
Ja on sen pojista parhain.
Kissa kokkina.
Riens' aamulla Liisa torillen,
Mutt kotona kissa poloinen
Nyt herää aamu-unestansa
Ja luulee seurassa olevansa:
"Miu, miau, hyvää huomenta!
Muistatkos, Liisa, suurusta?
Ma nälkään näännyn, usko se vain,
Kun eilen ruuatta olla sain".
Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on,
Ja kovin on Missinen onneton.
Mut silmät kun oikein auki saa,
Hän padan liedellä oivaltaa,
Ja aate jättiläis-suuruinen
Nyt valtaa mielen Missisen:
"Ma pukeun Liisaksi paikalla
Ja häärin emännän toimissa".
Ja neitsyn huiviin ja hameesen
Nyt pukeutuu herra Missinen,
Ja padan etehen asettuu
Niin arvokkaana kuin joku muu:
"Mut täytyyhän kokin maistella
Eik' ateriaansa pilata".
Vaan kova onni! -- jo kolkuttaa,
Siis täytyy meidänkin lopettaa.
Tytön kiehkura.
Sitoo seppelettä impi,
Siihen kiertäin laakson liljat,
Nurmen ruusut kaunihisti
Yhdistäen sitoelmaan.
Varsin sievään ruusut taipuu
Liljain vieress' ollaksensa,
Suloisesti levitellen
Kumpaisetkin tuoksuansa.
Tuli poika tytön luokse
Kyselevi neitoselta:
"Mikä aatos onpi siinä,
Mikä johti päätöksesi,
Ettäs olet laakson liljat
Ynnä nurmen sorjat ruusut
Seppeleeksi sommitellut?"
Vastaten nyt tyttö lausuu:
"Pelko Jumalan on liljat,
Ruusut ovat rakkautta
Kallihisen isänmaahan.
Niissä onpi esinettä
Hartauden, toimen mulle
Koko elin-ajakseni,
Vielä hautaan vaipuessa."
Puu ja vesat.
Käsin hellin siemen oivallinen
Pantiin maahan, peitettihin.
Ehti tuskin päivä paistaa,
Kaste-kyynel kylvetellä
Maata, missä siemen piili,
Ennenkuin jo vesa kaunis
Ihasteli valon ihanuutta.
Tuli taimi puuksi vähitellen,
Oli kaunis kuni neito,
Ihana kuin metsän impi,
Muita oli puita suloisempi.
Jo sen siimehessä käki kukkui,
Linnut lauloi lemmestänsä,
Paimen siellä suudelmansa
Punastuen antoi armaallensa.
Tuli vaihetellen kesät, talvet,
Nopeasti vieri vuodet,
Jopa myrsky monta kertaa
Oli puuta säälimättä lyönyt.
Iski kerran ukkonen sen kylkeen,
Repi oksat, särki varren.
Puu jo päätään kallistavi
Hiljaan odottaen kuolemaansa.
Mutta kumma! -- vesoja nyt nousee
Kaunihia, tuuheoita --
Emäpuuta ympäröimään,
Aivan kuni lapset äitiänsä.
Kansat suuret, polvikunnat kuolee,
Tuonelaan ne kutsutahan,
Jättää heidän täytyy _kaikki_,
Mutta uusi suku kasvaa,
Häärii heidän rinnallansa,
Herättäen toiveet suloisimmat,
Vanhempien vaipuessa hautaan.
Lampi ja koski.
(Mukaelma.)
Syvistä aatteista
On lampi meluton
Kuvaus hiljainen,
Opiksi nuorison.
Ja koski pauhaten
Kuin myrsky ainaki
Se puhuu neuvoen:
Oo valmis työhösi!
Kun ensin hartaasti
Sä mietit asiaa,
Niin sitten vakaasti
Voit työsi aloittaa.
Lapsi ja äiti.
Lapsi: Ilmoita äiti, miks' isä kuoli
Jättäen meidät?
Äiti: Lapseni armas, niin oli tahto
Jumalan, Luojan.
Lapsi: Oi! mitä vasten taisikin Luoja
Näin kova olla?
Äiti: En sitä tiedä; ehkäpä tahtoi
Kurittaa meitä.
Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta,
Kyllä jo arvaan:
Jumala tahtoo minusta miehen
Tueksi sulle.
Aamu-huokaus.
Kun aamutähti kirkkahasti loistaa,
Ja päivä armainen yön sumut poistaa,
Ma puolees käännyn, rakas Isäni,
Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!
Ma olen rauhan unta jälleen maannut,
Ja armaan valosi taas nähdä saanut;
Se ansiosi on; oi, Herrani,
Mun sydämeni Sua kiittävi.
Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu,
Ja voimaa sua seurata jo puuttuu,
Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan
Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.
Kyll' olen kurja ansioita vailla,
Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla
Sun luokses tulla, Totuus, Elämä,
Sä sentään et voi mua hyljätä.
Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä
On sydän hukkumaisillansa täällä,
Sä mua tue, neuvo, ojenna,
Ja tietä oikeata osoita!
Oi, että Sulle uhrata ma voisin
Mun elämäni kokonaan, niin oisin
Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla
Elämän lyhykäisen tuolla puolla.
Kun sitten joutuu illan kultahetki,
Ja päättyneet on päivän puuhasetki,
Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa
Ja voimaa taivaallista povessa.
Koto.
Oi, koto armas, suloinen,
Ma sydämessä laulelen
Niin usein ylistystäsi, --
Miks' en mä sitä sanoisi?
Sä annoit mulle elämän,
Mull' olit suoja lapsuuden,
Ens' askeleeni johdatit,
Mua siipeis alla varjelit.
Kun äidin helmaan pakenin,
Ol' siellä turva parahin;
Hän poisti surut haikeat
Ja silmäin taasen loistivat.
Ken oli isän vertainen,
Niin ylevä, niin herttainen,
Niin jalo, suora, vakava?
En miestä moista tiennyt ma.
Mun sisarein ja veljeni,
He kyllä kanssain riiteli;
Mut kiista, sopu olivat
Meill' aivan yhtä rakkahat.
Vaan päivät ovat lapsuuden
Jo multa menneet maillehen;
Nyt myrsky usein raivoilee
Ja kodon rauhaa häiritsee.
Edestä kodon eläisin
Ma mielelläni kauankin,
Vaan isänmaa on kalliimpi,
Sen eestä kuolla kelpaisi.
Väinämöisen soitto.
(Lauletaan kuin: "Djupt i hafvet på demantelfällen" j.n.e.)
Hongikossa sulo-ääni kaikkuu
Väinön kaunihin kantelen.
Kauvas soitto-säveleensä raikkuu
Yli vuorien, vesien.
Laulu voimallansa luonnon lumoaa,
Surun, huolen, murheen yli voiton saa,
Sointuisuutta se synnyttää
Ja sydämiä kaikkein miellyttää.
Järven laineet hiljaan aaltoellen
Esiin Vellamon kantavat.
Tapiolan immet kainostellen
Joka oksalle istuvat.
Ilman sankaritkin alas laskeutuu,
Pienet laululinnut myöskin kokoontuu,
Eivät pedot nyt puutukkaan,
Soittoa Väinämöisen kuullessaan.
Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli
Yli rakkahan isänmaan!
Voittaos sä Suomen kansan mieli,
Puoleks' ei, mutta kokonaan!
Juurru kiinteästi joka sydämeen,
Kasva siellä tammen lailla vitkalleen,
Ole vapaa ja peloton,
Sun voittos kerran loistavainen on!
Schweiz.
Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin
Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin?
Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa,
Ja kuinka "Rhône-Gletscher" sun mielees vaikuttaa?
Sa muistat sen?
Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset
Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet,
Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee,
Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee?
Sa muistat sen?
Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa,
Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa?
Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin,
Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin?
Sa muistat sen?
Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee
Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee?
Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi?
Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi?
Sa muistat sen?
Kevään voitto.
On kevät, talvi kauan taistellut --
Kuin sotasankarit niin hartaat,
Ja voittoon kumpikin on uhrannut
Voimansa ylevät ja parhaat.
Vaan talvi uupuneena nyt
On vallastansa erinnyt.
Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu
Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää;
Jo kukat maasta kohta puhkeutuu
Ja kaste timantteina kiiltää:
On puutkin hiirenkorvallaan,
Ja linnut kotomatkallaan.
Sä sulokevät, joudu luokseni
Ja särje talven jäinen valta!
Mua virvoittakoon vienot tuulesi
Ja nostakoot mun tuskain alta.
Tuo jälleen mulle enkeli,
Mi sydämestäin pakeni!
Lähde ja virta.
Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa,
Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa
Sen pintaan aallottaret vienot painaa,
Kun valon sille päivän säteet lainaa.
Vaan virta koskinensa kohiseepi
Ja rajutuulten kanssa raivoileepi,
Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu,
Se on kuin taisteluita varten luotu.
Ja minä! miks'en ole lähteenlainen?
Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen?
Ma miksi oon kuin virta koskinensa,
Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?
Sä olet taistelua varten luotu,
Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu,
Vaan katso lähteesen! se alkus ompi,
Se sulle onnen jälleen antaa voipi.
Haudan partaalla.
Kevään vieno hengähdys virvoitusta
Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa,
Mulle jälleen kuiskata lohdutusta
Vieressä haudan.
Rauhan löysit, taattoni armahainen,
Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa
Toivotonna; maailman myrskysäistä
Nukkuos poies!
Haudallesi, keskelle kukkasien,
Länsituuli lempeä vaipukohon,
Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle
Ikuisen rauhan!
Tähdet.
(F.M. Franzén'in).
Iloissansa Fannynen
Katsoi tähtiin, lausuen:
"Monin silmin Jumala
Katsoo Fannyä!"
"Jumala on täälläkin,
Fanny! katso kukkihin!
Niistä silmäin Jumalan
Näemme loistavan".
"Äiti, nytpä Jumala
Eessäin seisoo kirkkaana;
Silmistäs Hän katselee
Mua, hymyilee".
Äiti.
(Mukaelma).
Lapseni, sulje,
Sulje silmäsi vaan;
Hiljaa aivan
Laulan sun nukkumaan.
Kyllä mä valvon:
Nuku mun Helmini;
Kaukana kerran
On ehkä äitisi.
Sitten kun itket,
Muistele valvojaa,
Mi nukkumahan
Sinua tuudittaa.
Hämärä.
(Englannin kielestä).
Hämärä onpi kolkko,
Ja myrsky se riehuvi;
Kuin siivet merilintuin
Nyt laineet liehuvi.
Vaan mökissä kalamiehen
On valo vienoinen,
Ja ruutuun painettuna
On kasvot pienoisen.
Lähellä lasia aivan
Sen silmät tuijottaa,
Kuin näkisivät hahmon,
Mi esiin pujahtaa.
Ja väikkyen varjo äidin
Mökissä liikkuvi,
Se kohoo kattoon asti
Ja taasen laskeupi.
Mitä pienoiselle kertoo
Tää myrsky ja musta yö?
Mitä meren kertovi aalto,
Kun rantaa vastaan lyö?
Ja miksi meri tuima
Ja tuuli, kun raivoaa,
Sydäntä koskevat äidin
Ja posket kalventaa?
"Jalovalko".
Mukaelma.
[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs
valkea kukka, jolla saksankielellä on nimi "Edelweiss" s.o. jalovalko.]
Kukkuloille Alppien
Sijas sait sä Jumalalta,
_Jalovalko_; lumen alta,
Yksin, kevät-ilmatta
Lepäät vuoren helmassa.
Siellä, missä salamat
Leimahtelee taivahilla,
Missä vuohet iloisat
Hyppii vuorten laitehilla,
Missä väijyy kuolema,
Kukoistat _sä_ puhtaana.
Näin sun kerran illalla --
Ihanamp' et ollut milloin,
Jyrkän paikan reunalta
Sinut tempasin ma silloin,
Sinut, kaino kukkanen,
Koristus sä Alppien!
Kuten sinä, ihminen
Taistelunsa taistelevi,
Katsoo ylös taivaasen,
Yksin Herraan luottelevi,
Jättäin Hänen haltuunsa
Oman mielivaltansa.
Ehtoo-virsi.
(Suomennos.)
Jo päivä laskee, kuitenki
Luonamme olet alati,
Ja nukkuissamme, Jumala,
Sä olet yömme vartia!
Ja Herran siipein varjossa
On maat ja kylät levossa,
Myös hyväin lasten turvaksi
On enkelit ain' avuksi.
Ken Herran käskyt noudattaa,
Hän suloisesti maata saa;
Hän nousee jälleen iloissaan
Ja kiittää Isää ainiaan.
Tytön rukous.
(Lauri Stenbäck'iltä.)
Ma lankean sun ristis juurehen,
Ja nostan silmäin tykös rukoillen:
Oi, Herra, älä hyljää lastasi,
Suo rukouksein nousta luoksesi!
Niin kirkas onpi tähtiloistosi,
Ja orjantappurat on kruunusi.
Suo, että sua oikein rakastan,
Jok' armos annoit mulle runsahan!
Mun itse ostit synninvelasta,
Et antanut mun eestäin hopeaa,
Sä henkes annoit, lahjan kalliimman,
Elämän mulle lupaat voittoisan.
Kas, pelossa kun tulen eteesi,
Niin köyhä, kurja kuin ma olenki,
Sä avaat sylisi, ja minä saan
Sun luonas armon, rauhan armiaan.
Sun oma veres puhdistaapi mun,
Ja haavojesi puoleen kallistun, --
Mun Jumalain, en päästä sinua,
Jos et sä vielä siunaa minua.
Oi, tutki, olenko sun omasi!
Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni,
Oi, että hiljaan voisin rukoilla,
Ja aina silmäis eessä seisoa!
Mit' onpi mailma, mitä kultansa,
Jos sinä vaan voit mua rakastaa?
Itsessäin tunnen rakkautesi,
Siit' antaa vakuutuksen sieluni.
On maasi rikas, suloistapa ois,
Jos onnellisna siinä elää vois,
Vaan verrattoman suloisempana
On elämä sun luonas. Jumala.
Eloni olkoon palvelustas vaan!
Sä siihen anna Henkes ainiaan!
Mun sieluin majailla suo taivaassa,
Sielt' onpi voima, voitto joutuva.
Ja tyyni, pyhä silloin olisi
Mun elämäni kuni sabbathi,
Mun yhä paremmaksi huomaisit,
Ja tekos mielelläsi näkisit.
Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen
Ja tuuli lauloi surusävelen,
Vaan rauhaa oli tytön rinnassa
Ja taivaan ovi hälle avoinna.
Emman tähti.
(Käännös.)
Taivasta kohti katselen,
Kun päivä laskee jällehen,
Minulla tähti siellä on,
Niin kirkas ja niin nuhteeton.
Se ompi katse isäni,
Ei nähnyt häntä silmäni,
Hän täällä viipyi ajan vain,
Ja lähti, mailmaan tullessain.
Hän seuraa mua ainian,
Ja viittaustaan tajuan,
Kun tähti välist' ainaki
On tavallista kirkkaampi.
Taas sanani ja tekoni
Jos olleet ei, kuin pitäisi,
Jo silmästä sen tähtösen
Ma keksin surukyynelen.
Kun tähti oli suruissaan,
Ma mietin itsekseni vaan:
Mun tähteni en salli, en,
Ett' onpi taivas murheinen.
Se toki leppyi jällehen,
Sill' illalla, kun hartaasen
Ma rukoukseen turvasin,
Sen hymyä taas oivalsin.
Oi, tähti! suo, ett' kuvastan
Sun kirkkauttas ainian,
Jos sitten hymyyt minulle,
En punastua tarvitse.
Kun elämäni aurinko
On rauhan maille mennyt jo,
Sä johdat mua luokse sen,
Mi ystävä on orpojen.
Tanssikarhu.
(G.F. Lessing'iltä).
Kun karhu, päässyt kahleistansa,
Jo metsään palas jällehen,
Hän tanssitaitoansa veljillen
Nyt näytti takajaloillansa.
"Kas", huusi hän, "min taidon mailmass' saa!
Jos lystääpi, niin matkikaa.
Jos taidatte!" "Pois!" toinen jorisi,
"Se konsti, joskin olisi
Se harvinainen, vaikea,
Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta."
Haltiain laulu vetten päällä.
(Goethe'ltä).
Kuin vesi onpi
Ihmishenki:
Taivaasen nousee,
Ja alas maahan
Se jälleen vaipuu
Iäti vaihtuin.
Kallioseinän
Korkeudelta
Kun virta vierii,
Se vuorta vastaan
Niin ihanasti
Utulainein lyö;
Ja suudeltuansa,
Se piillen, hiljaa
Nyt lankee
Syvyyden helmaan.
Putousta
Jos kohtaa paasi,
Se vierii äissään
Astehittain
Manalaan.
Jo tyyntyneenä
Se nurmilaaksoa kiertää,
Ja järven peilihin
Katsovi tähdet
Muotoansa.
Tuuli on laineen
Lemmikki armas;
Se vaahto-aallot
Pohjasta nostaa.
Ihmisen henki.
Sa oot kuni vesi!
Ihmisen onni,
Kuin tuuli sa oot!
Postiljooni.
(Lenau.)
Kevät-yö ol' suloinen;
Pilvet hopeaiset
Heitti kukkakummuillen
Varjot liehuvaiset.
Metsä oli levollaan;
Autiolla tiellä
Kuutama se yksin vaan
Valveell' oli vielä.
Hiljaa kuiskas tuulonen,
Kun se kevätlasten
Kulki makuuhuoneesen,
Noiden armiasten.
Tyyni oli laaksossa
Puron pienen juoksu;
Sillä ylen ihana
Oli kukkain tuoksu.
Mutta postiljoonini,
Ruoskaa heilutellen,
Vuoret laaksot kulkevi
Torveen puhallen.
Neljän hevon uljahan
Kaviot ne kaikui
Läpi metsän vihannan,
Että vuoret raikkui.
Vainioiden ohitse
Joutuin jouduttihin,
Unelmina taaksemme
Kylät jätettihin.
Tuolla oli kirkkomaa
Keskell' ihanuutta,
Sepä mieleen vakavaa
Tuotti totisuutta.
Kirkonseinään nojaten
Seisoi soma risti,
Jossa kuva Kristuksen
Kohos kaunihisti.
Mies näin kulki kulkuaan,
Vihdoin vaipui huoleen;
Pidättipä hepojaan,
Katsoi ristin puoleen:
"Hengähtäkööt heponi
Hetken kukkulalla!
Tuolla virkaveljeni
Lepää turpeen alla.
Se ol' oiva kumppani!
Muistanpa ma aina,
Kuinka torveen puhalsi
Kelpo veikko vainaa.
Tähän aina seisahdan,
Maassa lepääjälle
Mielilauluns' puhallan,
Tervehdykseks' hälle".
Sävelet hän lähetti
Tuonne torvellansa,
Että niitä kuulisi
Veli haudassansa.
Vuoren kaiku ihana
Hälle toi ne jälleen;
Vastasiko vainaja
Näin nyt ystävälleen?
Edespäin nyt mentiin vain
Pitkin seudun teitä,
Kauvan kuulin korvissain
Torven säveleitä.
Syys-ilta.
(Longfellow.)
On ilta pimeä, valju
Ja ankara myrskysää.
Kuin siivet valkean allin
On aallon vaahtopää.
Vaan majassa kalamiehen
On valo, mi tuikkivi,
Ja lapsonen ikkunasta
Merelle katsovi.
Hän likemmin ikkunata
Vaan painavi kasvonsa,
Kuin etsisi silmä kaukaa
Kaivatun haahmoa.
Ja liikkuvan vaimon varjo
Se huoneessa kuvautuu.
Nyt levotonna se nousee,
Taas istumaan laskeutuu.
Oi mitä raivosa myrsky
Yön tullessa kertoilee,
Kun kurjan ikkunan läpi
Se lapselle haastelee?
Ja mitä raivosa myrsky
Nyt äidille ennustaa,
Kun puna poskilta poistuu
Ja askeleet horjahtaa?
Joulusatu nälkävuotena.
Oli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen,
kynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään,
sitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo
silmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.
Samassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko,
keppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.
"Lieneekö hyviä lapsia talossa?" kysyi ukko. "On kyllä", uskalsivat
lapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.
Mutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. "Kuulkaa,
pienokaiset", sanoi hän, "tähän asti olen joka vuosi tuonut teille
paljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt
kova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat
käskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää,
niin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa."
Lapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa
ja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat
joukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin
ainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei
näkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden
yhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran
antaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin
rauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai
nauramaan.
Yksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli
kuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että
jäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin
paljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja
pisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt
kävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun
Helmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti -- poltti
niin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta
loppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut
isän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. "Pikkuseni on liian
väsyksissä", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja
suuteli häntä.
-- Mitä se oli? -- äidin suutelokin poltti! -- Helmi säikähtyi, pisti
pään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta -- kuinka julmaa! -- peitto
poltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! -- Ei Helmi parka
saanut unta!
Kaikki oli hiljaa; siskot nukkuivat, Helmi vaan valvoi.
"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani", kuuli tyttö parka jonkun
sanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli
nukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko
seisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat
hänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos
ikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti
ukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi
uskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski
Helmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi
sisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän
ympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet
ristiin ja vanhus lausui: "Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka
armahtivat meitä!" -- Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli
kovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät!
Sitä ei Helmi voinut ymmärtää.
Joulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin
pitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen
tuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi
sängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä
avattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti
huutaen: "Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä
joulu on meille tuonut!" -- "Äiti, äiti", huusi tyttö, "tässä on
ruokaa, syö, armas äitini." -- Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut,
tyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti
itkien: "Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään
kuollut".
Kolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa.
Kolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja
soma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea
liedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla
vehnärinkeli kädessä -- aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin
tee-pöydällä olivat olleet -- ja lapset näyttivät niin onnellisilta,
että Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli
kori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä,
omenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.
Miksi Helmin sydän nyt niin tykki? -- Niin, kaikki nämä makeiset olivat
aivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat -- ja
katsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat
samanlaiset kuin isän antamat.
Helmi rupesi hiljaa itkemään. Vielä hän näki kuinka vaimo ja lapset
panivat kädet ristiin, mutta jos jotain sanottiin, sitä hän ei kuullut.
Hän kuuli vaan, kuinka oma sydämensä tykki, ja tunsi ett'ei lapset
suinkaan häntä voineet kiittää. Hän itki niin katkerasti, että
joulu-ukko otti hänen oikein syliinsä, katseli häntä hyvin lempeästi ja
sanoi: "Ymmärrätkös nyt miks'en tuonut teille mitään tänä vuonna? Ja
mitäs luulet, eikö ne rinkelit, jotka taskussasi sormiasi polttivat,
olisi enemmän iloa tuoneet, jos ne olisit pois antanut?"
"Mutta nyt olemme kotona", sanoi joulu-ukko lopuksi. He olivat kyllä
kiireesti lentäneet, mutta Helmi ei muuta muistanut kuin noita pieniä
lapsia tuvassa. -- "Tässä on sänkysi, nuku nyt, lapsi parka, kyyneleesi
ovat kyllä huuhtoneet kaiken polttavan hiekan pois, sekä silmistäs että
sydämestäs. Jumala sinua siunatkoon!" lisäsi hän vielä ja suuteli
Helmiä. Se suutelo ei polttanut, Helmi tuli siitä niin onnelliseksi,
että tahtoi ukkoa kiittää ja katsella. Hän avasi siis silmänsä -- mutta
ukko oli poissa, ja hänen sijassansa istui oma äitinsä sängyn reunalla
ja toivotteli pikku tytöllensä hyvää joulua. "Äiti, äiti", sanoi Helmi,
halaten äitiänsä. "Miss'on joulu-ukko? Vai tiedätkö sinäkin, että eilen
säästin itselleni, mitä olisi pitänyt pois antaa?"
Surullisesti katseli äiti pientä Helmiä, mutta kun näki, että lapsen
kyyneleet aina yhä vuotivat, niin sanoi hän hyvin lempeästi: "Minä
luulen, että eilen kävi meillä hyvin hyvä joulu-ukko, joka opetti
pienelle lapselleni mitä joulun oikea ilo on. Sitä ukkoa ei pidä
unohtaa, vaan iloisella kiitollisuudella muistaa".
Köyhä kalastajan poika.
Sinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei
olisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten
sinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu
metsässä? -- Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et
ainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa
niin surkea, ett'ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja
kirjoja? -- mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan,
eikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni
poika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä
mökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin
hiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä
onkia ja syödäkin -- mutta aapista oppia -- ei puustaviakaan.
Välistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei
ymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä.
Suomessa oli katolis-usko vielä vallassa.
"Miks'ei pappi suomeksi saarnaa?" kysyi Mikael.
"Saarna on liian pyhä siksi", vastas isä. Mutta Mikael mietti, että
olisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa
kirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän
kerran isältänsä että pääsisi kouluun.
"Kouluun", sanoi isä, "onhan pappi sanonut, ett'ei kukaan muu kuin hän
tarvitse lukea osata."
"Eikä meillä olekaan koulua", lisäsi äiti.
"Onpas Viipurissa", tuumasi Mikael, huoletonna, "sinne juuri
tahtoisin".
"Viipuriin", huusi äiti, "kuinkas sinne pääsisit?"
"Ja mitä sinä latinais-koulussa oppisit", sanoi isä, "ethän latinaa
osaa!"
"Kyllä sen opin", arveli Mikael.
Niin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti
valmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi
matkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä,
ja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta
päivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä,
sillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa
vähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.
Pääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun
rehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen
paikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut
niinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän
oli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä
ajatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni
muu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen,
ja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko
kouluajan.
Jonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne
piti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän
ylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin
että pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei
kumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla
tutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin
hänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että
Mikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle,
_Wittenberg_ nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli
tohtori _Luther_ par'aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin
paljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai
erittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori
_Melanchtonilta_. -- Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka
väärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta.
Sentähden alkoi hän jo _Wittenbergissä_ kääntää tätä pyhää kirjaa
Suomeksi, että _kaikki_ Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat
sitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, _Kustaa_, oli jo silloin
ottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas
iloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun
kotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi
testamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli
suuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei
Suomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki
painettavaksi. -- Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se
valmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä
kirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena
mielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja
kuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun.
Sentähden kirjoitti hän ensiksi _suomalaisen aapiskirjan_. Helppo on
ajatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät
_aan_ ja _been_, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin
virren tai Isämeidän selvästi lukea. -- Vielä toimitti Mikael toisen
kirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan,
mistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. -- Lopuksi
tuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre
tässä maailmassa.
Tahdotkos vielä jotain Mikaelista kuulla? Jos niin tahdot, niin tiedä
sitten että hän lopuksi tuli piispaksi Turun kaupungissa; tiedä
myöskin, että jok'ainoa Suomalainen, joka mielellään hyviä kirjoja
lukee, muistaa häntä aina vielä rakkaudella, koska hän ensimmäinen oli,
joka ymmärsi, että Suomen kansa tarvitsi oppia. -- Onhan moni muukin
tehnyt isänmaallemme paljon hyvää, ei olisikaan mahdollista kaikkia
heitä muistaa; mutta jos joku kysyy: "Kuka opetti Aapis-kukon Suomessa
munimaan, kuka antoi Suomen äitien omalla kielellään lukea lapsillensa
Jesuksen syntymisestä?" -- niin pitää jokaisen Suomen tytön ja pojan
osata vastata: "Sen teki _Piispa Mikael Agricola_, köyhä kalastajan
poika".
Antti ja hänen Ystävänsä.
Jos olisit nähnyt Antin, hän kun Ystävänsä kanssa ajoi kirkolle tai
kylään, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista
Ystävää. Ystävä oli Antin hevonen; hän oli sille pannut nimeksi Ystävä,
sillä parempaa ystävää hänellä ei ollut koko maailmassa. Hän oli sen
saanut isältänsä, silloin kun Ystävä vielä oli varsana ja Antti itse
pienenä nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemmän kuin mitään
muuta. Joka päivä nousi Antti niin aikaiseen, että kerkesi Ystävää
syöttää ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse hän sitä harjasikin ja
opetti, ja Ystävä oli niin sileä, kaunis ja taitava hevonen, ett'ei
toista semmoista koko pitäjässäkään löytynyt. Antin mielestä oli
kuitenkin se ikävä, että samassa tallissa, missä Ystävä seisoi, myös
asui muita hevosia ja vielä pari porsastakin. Kun, näet, Antti koulusta
tuli ja tahtoi Ystävällensä kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin
kuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat
nenäkkäät ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sentähden päätti Antti
opettaa Ystävällensä vallan uuden kielen, joka häneltä onnistuikin niin
hyvin, ett'ei kukaan muu voinut heitä ymmärtää. Kerran, esimerkiksi,
oli isot kilpa-ajot kylässä. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat
jäälle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin että Antti ja Ystävä vielä
olivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja isä sanoi ett'ei siellä nyt ollut
lasten leikkiä. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut
ajoivat jäälle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun,
katselijat rannalla riensivät likemmäksi, kaikki katselivat jäälle
päin, eikä isäkään enää muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti
itse, että oli paras aika hypätä rekeen, ajaa perästä ja koetella muita
kiinni saavuttaa. Ja päästyänsä niin likelle että tiesi heidän kuulevan
hänen ääntänsä, nousi Antti pystyyn reessä, heitti ohjakset valloilleen
ja huusi kovalla äänellä: "Ystävä! Ptruu! ptruu!" -- Ystävä laski
turpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemmältä, mutta kaikki
muut hevoset seisahtuivat. Ystävä pääsi siis ohitse ja Antti voittoon.
Kyllä moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sekä Ystävä
olivat ylpeät kuin kuninkaat.
Kerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä
porsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? -- se
oli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli
tallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin
peninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen
selässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla
tunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan,
niin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän
piiskasi omaa hevostansa ja huusi: "Hei vaan! Ystävä, hei!" -- Ystävä
kääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyllä läiskytti
piiskaansa ja huusi myöskin: "Hei, hei!" -- mutta Ystävä, joka käsitti
kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi
kuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä
kotiin taas.
Kerran kuitenkin sai Antti erota Ystävästänsä; oli näet kova vuosi, isä
oli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse
viedä sen kaupunkiin ja "alla päin, pahoilla mielin", kävi mies
matkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti
teki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän
saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan
herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija
hän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani
hän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta
parin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa
hyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä
myönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. "Ei suinkaan", vastasi
talon-isäntä, "se on hyvä hevonen". Antti pyysi että saisi edes sitä
katsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä
juomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui,
raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta
tahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi.
Kauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja
talon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi
Antti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: "hyvästi,
Ystävä, mene nyt talliin!" -- Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin
perästä. "Mitä se on", sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa.
Anttikin vielä kerran sanoi: "mene talliin, Ystävä, mene talliin";
mutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli
sitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin
rahat ja antoi Ystävän mennä.
Nyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti
Ystävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli
onnellinen.
Kenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on,
ja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä
tahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin
ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta
omalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ettei se seisahdu,
vaikka Antti huutaa Ptruu!
Väinämöinen.
"Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt", sanoi auringon-säde eräänä
aamuna. "Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen
sijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon
paadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät
puhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi
syvää viisautta honkain nuorille sydämille".
"Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta", sanoivat pienet
tytöt, -- "ja Väinö-ukosta", sanoivat pojat.
"Lähdetään vaan, eikö niin?" sanoi Hymy. "No, vieläkö sitä miettisimme,
lähdetään vaan", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde
matkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan
honkain juhla-saliin.
"Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista", arvelivat lapset. --
"Terve tultuanne", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja
kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen
toisellensa: "Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on
pyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo
vanha puu, -- muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita?
-- tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan
auringon-säde muistaisi häntä suudella". Mutta samassa antoikin
auringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli
niin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse
kummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka
hän silloin oli paljon suuteloita saanut, -- olipa hän saanut
muutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi,
jota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. "Oi, kyllä lapsuuden päivät
kuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli
minulle kuitenkin ukko Väinämöinen", ajatteli vanha puu, ja pari
kirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän
sanoi: "Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai
kuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?" -- "Tahtoisimme,
tahtoisimme", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyykähyttivät
päätänsä, mielihyväänsä osoittaen. "No, mitäpä tuosta, juttelen siis",
sanoi vanha puu.
Lapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä
ristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja
vanha puu aloitti:
"Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli Väinämöinen. Vanha hän jo
oli silloin, kun minä tulin häntä tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en
ole ikinä nähnyt. Hän oli pitkä ja suora niinkuin minun veljeni, jotka
juuri ovat häneltä oppineet suorina pysymään. Muuten hän oli harteva ja
koko hänen käytöksensä osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin
olen kuitenkin aina ihastellut hänen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte
nähneet hänen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkinä kähärinä valuivat
alas hänen hartioillensa! Ja silmät sitten! mihin ne voisin verrata? --
En taida sanoa, mutta tiedän nimen heille, ja se nimi on rakkaus. --
Paljon oli hän myös aikanansa toimittanut. Hän sai aution maamme,
hedelmälliseksi, kaasi itse ensimäisen kasken ja kylvi ensimäiset
ohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat,
rehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa
ainakin. Yli kaiken on kuitenkin hänen laulutaitoansa kiitetty, eikä
sitä sovi ihmetellä, sillä Väinämöinen oli jumalattaren poika, joka oli
perinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua
hänen laulutaidolleen ei vielä löytynyt Suomessa. Väinämöinen rupesi
sentähden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntymään, mutta kun ei
löytynyt sen valmistajaa, rupesi hän itse kanteleen tekijäksi."
"Kyllä minä kanteleen tunnen", sanoi Aino. "Semmoinen riippuu seinässä
vanhan Liisan tuvassa, ja pyhä-aamuina sen ääni soi niin heleästi;
sillä silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on isä
sanonut". -- "Kyllä mekin sen tunnemme", sanoivat kaikki muut lapset.
-- "Hyvä, hyvä", sanoi vanha puu ja jatkoi:
"Mutta voitteko sanoa, mistä Väinämöinen teki kanteleensa?" -- "Tiedän
minä sen", sanoi Matti ja kertoi: "'Kust' on koppa kanteletta? Hauin
suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista.
Kusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan'. Sen runon opetti
mulle Alahovin mamseli, kun minä talvella kävin koulua hänen luonansa".
-- "Oliko se oikein totta, minkä Matti kertoi kanteleen syntymisestä?"
kysyivät lapset epäillen. -- "On niin", sanoi vanha puu. "Mutta
olkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille Väinämöisen soittajaisista,
joita hän kerran piti, soittaen kanteletta tässä meidän isossa
salissamme. Silloin hän kävi istumaan samalle paadelle, missä te nyt
istutte ja otti kanteleen käteensä, asetti sen polvillensa ja alkoi
soittaa".
"Ah, me olemme Väinämöisen konsertti-salissa ja me istumme hänen
paadellansa", kuiskuttivat lapset keskenänsä.
Vanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: "Väinämöisen
sormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieliä, soitto
tuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sekä
soitto että laulu. Silloin ei ollut metsän asujista ketään, joka ei
olisi suurella kiireellä rientänyt laulajaisiin. Oravat, hirvet,
ilvekset, karhut, sudet, kaikki metsän eläimet kiitivät pitkin askelein
pitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin tällä kertaa päästä
konserttiin, sillä Väinämöinen ei vaatinut mitään pääsö-maksua.
Rakkahasti ympärillensä katsoen, hän nyykähytti päätänsä jokaiselle
saliin astuvalle: 'Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen
kajahusta kuuntelemaan!' Tuli sinne vielä koko Tapion kansa, ja
"Korkealta kokko lenti,
Halki pilvien havukka,
Allit aalloilta syviltä,
Joutsenet sulilta soilta;
Pieniäkin peipposia,
Lintuja livertäviä,
Sirkkuja satalukuisin,
Leivoja liki tuhatta
Ilmassa ihastelivat
Hartioilla haastelivat,
Tehessä isän iloa,
Soitellessa Väinämöisen".
"Vaan ei siinä vielä kaikki näitten soittajaisten kuuntelijat. Tuli
vielä ilman ihanat immet, tuli Päivätär, tuli Kuutar; tuli myös Ahto,
aaltojen kuningas väkinensä. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein
sydämmet sulivat, ja kyynel kyyneleen perästä vieri kuuntelijain
silmistä. Itse Väinämöisenkin kauniille kasvoille valui isoja,
kirkkaita kyyneleitä, jotka tuosta vieri alas hänen jalkainsa juureen,
sieltä rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siellä ne muuttuivat
ihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylhäiset sitten ovat käyttäneet
koristuksina. -- Niin, semmoinen oli Väinämöinen ja semmoiset hänen
soittajaisensa".
Tähän vaikeni vanha puu. Hän näytti vähän väsyneeltä. Rupesi päiväkin
jo menemään maillensa. Auringon viimeiset säteet valaisivat vanhaa
puuta, ja lapset näkivät selvästi, että kertoja oli syvästi liikutettu.
He eivät tohtineet puhua, mutta sydämessään he olivat hyvin kiitolliset
vanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet
Väinämöisen kanssa. Urho ajatteli: "Väinämöisen tekoja mielelläni
tekisin", ja Matti arveli: "Väinämöisen muistan ijäti", ja Hymy ja Aino
kuiskuttivat: "Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!"
-- "Menkäämme vanhan Liisan luokse, ehkä hän meitä neuvoisi", sanoi
Hymy. -- "Niin, tehkäämme niin", vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki
lapset istuimiltansa ja kiittivät nöyrästi vanhaa puuta, joka nyt taas
näytti tyyneeltä ja iloiselta. "Jääkäät hyvästi", sanoi hän, "ja
muistakaat jälkiänne rakkaassa majassani!" Lasten silmät etsivät nyt
matkakumppaliansa, eikä tämä ollutkaan kaukana.
-- -- Nukku-Matti havaitsi tänä yönä lapsissa muutoksen. Taivaallinen
tuli paloi entistä kirkkaammin lasten sydämmissä.
Kana, joka hautoi ankanpoikia.
(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)
Oli kerran nuori, kaunis kana, jota tahdomme kutsua rouva
Sulkatöyhdöksi. Hän oli ylhäinen syntyperältänsä, sillä hän polveutui
suorastaan _Cursorien_ mahtavasta suvusta ja oli päälle päätteheksi
niin suloinen, ett'ei semmoista ikinä ole nähty kauniina suvipäivänä.
Hän oli paitsi sitä niin onnellinen, kuin kana voipi olla. Nuori herra
Sakari oli ostanut tuon kanan ynnä viisi hänen sisartansa ja lisäksi
vielä reippaan, vilkkaan kukon, josta kaikki ennustivat tulevan kelpo
maankaivajan ja niin erin-omaisen perheen-isännän, kuin suinkin älykäs
kanajoukko voisi haluta.
Ei juuri voi sanoa, että rouva Sulkatöyhtö olisi ollut alusta aikain
niin erittäin viisas. Hän oli kyllä sangen kaunis ja iloinen ja oli
kukon, herra Kukeliku'n erityisessä suosiossa, sätelevien silmiensä,
kiiltävien sulkiensa ja näppärän, hiukan ylpeän, käytöksensä tähden,
joka miellytti kukkoa erittäin paljon. Mutta vanha rouva Terävänokka,
joka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyläkunnalle, että Kukeliku oli
tyhmeliini, joka suositteli tuota pientä pintapuolista kanaa, jolla ei
ollut vähintäkään maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mitään muuta
kuin omia kauniita sulkiansa.
"Odottakaamme vaan siksi, että hän saapi kananpoikia", sanoi rouva
Terävänokka, "silloin saadaan nähdä. Olen itse toimittanut maailmaan
kymmenen parvea siivoja ja taitavia kananpoikia -- oikea kunnia meidän
sukupolvellemme -- minä kai ymmärrän, tuleeko hänestä hyvä hautokana
vai eikö; mutta minä ennustan, ett'ei hänestä milloinkaan tule kelpo
äiti. Tahtoisinpa nähdä hänen raapivan ylös maasta jotakin pojillensa!
Niinpä, niin, hän, joka elin-aikanansa vaan on juossut ja syönyt
matoja, jotka joku muu on koonnut hänelle".
Mutta kun herra Kukeliku kuuli semmoista puhetta, lauloi hän kovasti,
niinkuin suuttuneen kukon tulee tehdä, ja julisti vanhan rouva
Terävänokan kadehtivaiseksi; hän oli muka kadottanut omat
pyrstösulkansa ja oli nyt vanhan, koimadon haaskaaman sulkatöyhdön
näköinen, joka juuri sentähden karsain silmin katseli kaikkia, jotka
olivat nuoret ja kauniit. Rouva Sulkatöyhtö kaakatti ylpeästi
puuhailevalle, pörröiselle naapurirouvalle ja pöyhisteli tyytyväisesti
viileän suloisena kesä-iltana.
Olipa niin, että pieni Sakari oli saanut äidiltänsä luvan pitää nämät
kauniit kanat, sillä ehdolla kuitenkin, että hän itse rakentaisi heille
kopin ja pitäisi huolta heistä. Ja hänen kunniakseen täytyy tunnustaa,
että hän melkein aina jokseenkin hyvin toimitti virkansa.
Päivän puolella olevalle mäelle, jossa kasvoi pensaita, rakennutti hän
pienen soman kanapihan koppineen, johon koppiin sovitettiin kaksi
ikkunaa, pieni ovi ja tukeva orsi yösijaksi hänen rakkaille
lintusilleen. Paitsi sitä valmisti hän koko rivin pieniä häkkejä ja
pani niihin heiniä muniville kanoille, sekä osti muutamat hienot,
valkoiset posliinimunat, niillä täyttääksensä sitä paikkaa, josta hän
otti pois munan, etteivät kanat liioin kaipaisi muniansa. Koko tämä
pieni laitos oli lehdikössä, mikä oli kalteva virralle päin, ja tämä
muodosti pienen lahdelman kohta kanapihan alipuolella.
Tämä juuri oli se seikka, joka antoi tilaisuuden Sakarin ystäville
esittää erästä uutta tuumaa kanojen talouden suhteen.
"Kuules, Sakari", sanoi Tuomas, "Sinun pitäisi toimittaman itsellesi
ankkoja; sinulla on tässä oiva paikka niille".
"Niin, mutta, näet sä, nyt olen ostanut kanoja eikä siis maksa vaivaa
puhua siitä asiasta", sanoi Sakari. -- "Eikö maksaisi vaivaa? Miks'ei?
Niinkuin kanasi eivät voisi hautoa ankanpoikia! Odotappas vaan, siksi
että joku kanoistasi pääsee haluun hautoa, silloin panet sen alle
ankanmunia ja saat arvaamattasi koko joukon ankkoja. Voithan ostaa
vaikka kuinka monta ankanmunaa vanhalta Samulilta, joka asuu tuolla
alhaalla laaksossa. Hän panee aina kanojansa hautomaan ankanpoikia".
Sakari mietiskeli asiaa ja tuli siihen päätökseen, että sopisi koettaa.
Seuraavana päivänä ilmoitti hän äidillensä, että hän ensitulevana
joulupäivänä aikoo tarjota ankanpaistia päivälliseksi, ja kun äiti
ihmetteli sitä, sanoi hän salaisesti: "kyllä äiti saapi nähdä", eikä
sen enempää selittänyt. Samana iltana meni Sakari sitten Tuomaan
seurassa vanhan Samulin luokse ja vaihtoi itsellensä yhdeksän
ankanmunaa kuluneesta puukosta.
Samuli oli villatukkainen vanha neekeri, joka asu lähisyydessä,
lammikon rannalla ja jo kauvan aikaa oli halunnut Sakarin puukkoa. Se
oli erin-omaisen hyvästä terästä ja joululahja viime vuodelta. Sakari
tiesi, että hän isältänsä saisi uuden puukon, teki sentähden kaupan ja
palasi iloisena kotiin.
Harmiksi rouva Terävänokan ennustuksille, muni rouva Sulkatöyhtö
kiitettävällä uutteruudella joka päivä munan; mutta jonkun ajan perästä
kävi hän kovasti heikkohermoiseksi. Hän oli pahalla tuulella,
raskasmielinen ja haluton, hänen höyhenensä olivat pörröksissä niinkuin
harjakset ja hän hakkasi nokallansa jokaista, joka lähestyi häntä.
Herra Kukeliku hämmästyi kovasti ja meni tohtori Pippurille, joka
näytti hyvin arvelevaiselta, määräsi onkimato-puuroa ja lupasi tulla
kaksi kertaa päivässä sairasta katsomaan, siksi että hän virkoisi
jälleen.
"Herra varjelkoon, _Monsieur_ Kukeliku", sanoi vanha rouva Kierotöyhtö,
joka pörröisenä istui eräässä kolkassa, kun kukko meni ohitse,
"oletteko hullu? Te kukot olette aina semmoiset. Ettekö te ymmärrä,
kuinka vaimonne laita on? Hän tahtoo hautoa, siinä koko asia, sallikaa
hänen tehdä niin, kyllä hän sitten paranee. Mikä kelvotoin tuo tohtori
Pippuri on! Jok'ainoa vanha kana, joka itse on hautonut munia, ymmärtää
tuota asiaa paljon paremmin kuin mikään tohtori. Menkäätte kotiin ja
sanokaatte rouvallenne, että hän hautoo muniansa, jos hän niin tahtoo;
siinä on kaikki, mitä vaaditaan".
Kun Kukeliku tuli kotia, huomasi hän, että Sakari oli toimittanut hänen
rouvallensa yhdeksän soreaa munaa, jotka tämä nyt peitteli
juhlallisella ykstotisuudella. Hän rupesi keskusteluun hänen kanssansa
ja kertoi käynnistänsä tohtorin luona ja kuinka hän tapasi vanhan rouva
Kierotöyhdön; mutta rouva oli äreä vaan ja hakkasi häntä aina vähä
väliin hyvin loukkaavalla tavalla. Vielä muutaman kerran turhaa
koetettuansa miellyttää häntä, jätti hän hänen ja meni ulos
liehakoitsemaan rouvaa Punaterää, espanjansukuista leskeä, joka
hiljakkoin oli ostettu naapuritalosta.
"Hyvä rouvaseni", sanoi hän, "te ette voi arvata, kuinka ikävä minun
vaimoni on".
"Voi teitä kukkoja", sanoi rouva Punaterä, "kuinka vähän te käsitätte
meitä kana raukkoja ja mitä me kärsimme!"
"Kunnian-sanallani", sanoi Kukeliku, "te arvostelette minua väärin,
jalo rouva. Ajatelkaatte vaan kana, joka on pahalla tuulella eikä enää
edes pikkuisen hymyile miehellensä, vaan päin vastoin hakkailee sitä,
jolle hän on vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan!"
"Mikä pölkky te olette! Puhutte kuuliaisuudesta! Voisi luulla teidät
tulleeksi suorastaan Turkinmaalta".
Ja rouva Punaterä ojensi päätänsä mielitteleväisesti ja oli
juoksevinansa tiehensä.
Rouva Terävänokka kurkisteli kolkastansa ja huusi ystäväänsä, rouva
Kierotöyhtöä.
"Katsoppas", sanoi hän, "kuinka Kukeliku mairitellen pyrkii tuon lesken
suosioon; enkö ole aina sanonut häntä nokka viisaaksi?"
"Niin, ja hänen rouva parkansa saapi yksin olla kotona", sanoi rouva
Kierotöyhtö, "mutta semmoisia ne kaikki ovat".
"Niin, niin", sanoi rouva Terävänokka, "nyt hän kyllä saapi nähdä, mitä
elämä maksaa; nyt hän saapi käydä toista koulua, kuin astua sipsutella
pää pystyssä ja halveksien katsella köyhiä naapureitansa, jotka ovat
kasvattaneet monta kymmenkuntaa lapsia".
"Miten tuo raukka toimeen tullee, kun saapi kananpoikia?" ihmetteli
Kierotöyhtö.
"Niin, miksikä semmoiset hupsut menevät naimiseen?" sanoi rouva
Terävänokka. "Minä olen vakuutettu siitä, ett'ei hän osaa hautoa
ainoatakaan kananpoikaa, ja tuolla nyt Kukeliku astuu kurtiseeraamassa,
'fiini' ja keikkarimainen niinkuin ainakin. Sillä tavoin kukot eivät
tehneet minun nuoruuteni aikana; minun mieheni, sen minä takaan,
ymmärsi, kuinka hautova kana on hoidettava -- vanha Pitkäkannus raukka!
hän kärsi kyllä vähän hakkaamista silloin tällöin. Minun täytyy sanoa,
että meidän uusmuotiset kukot eivät ole niinkuin kukkojen pitäisi
olla".
Päivät vierivät, aurinko nousi ja laski ja nuori Sakari oli melkein
ainoa ystävä, joka näkyi huolivan pienestä rouva Sulkatöyhtö raukasta
ja jonka seura oli hänelle tarjona. Sakari antoi hänelle joka päivä
vettä ja keskeytti silloin tällöin hänen ykstotisia ajatuksiansa,
varovaisesti nostellen hänen siipiään saadaksensa tietää kuinka munien
kävi.
Vihdoin kuului pesästä heikonlainen huuto: pii, pii, pii, ja pieni
untuvapää toisensa perästä tuli näkyviin kanan siipien alta ja katseli
ympärillensä kirkkain tuijottavin silmin. Vähitellen tulivat kaikki
munat haudotuiksi ja rouva Sulkatöyhtö nousi ylpeänä ja onnellisena
äitinä ja rupesi kohta niihin rakkaihin toimiin ja tehtäviin, jotka
vaisto oli opettanut hänelle. Hän kaakatteli, raapiskeli ja hoiteli
pienokaisraukkojansa yhtä somasti ja taitavasti kuin seitsemän vuoden
vanha kana olisi tehnyt, ja nosti sen kautta kaikkien läsnäolevien
huomiota.
Herra Kukeliku tuli vallan ilomielin kotiin, toivotti onnea rouvallensa
ja sanoi, että hän taas oli ihastuttava, ja lisäsi, kun katseli vasta
haudottua kananpoika-parvea: "erittäin kauniita, erittäin suloisia!"
Rouva Sulkatöyhtö rupesi jo tyytymään kohtaloonsa, eikä aikaakaan, niin
jo tulla sipsuttelevat hänen luoksensa rouvat Terävänokka ja
Kierotöyhtö pienelle aamuvisiitille.
"Antakaa meidän nähdä kananpoikianne". pyysi rouva Terävänokka.
"Voi herttaiseni", sanoi Kierotöyhtö, "kuinka ne ovat isänsä näköiset!"
"Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?" huudahti
rouva Terävänokka. "Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia.
Minä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki
seurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä
ruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat
heillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat
hirmuisiksi".
"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti
hämmästyneenä.
"Sitä ei voi niin tyystin tietää", sanoi rouva Terävänokka, "kun ette
kysyneet neuvoa minulta, ennenkuin te rupesitte munianne hautomaan.
Minä olisin voinut ilmoittaa teille kaikki siihen asiaan kuuluvat
seikat. Ne eivät suinkaan kuole siitä, mutta epäluomia niistä tulee
koko heidän elin-ajaksensa".
Lörppösiskot menivät pois, jättäen piston pienen kana-äiti raukan
sydämeen, ja hän rupesi nyt itsekin huomaamaan, että hänen
rakkahillansa todellakin oli pienet lusikanmuotoiset nokat, aivan
eriäväiset hänen omasta nokastansa.
"Ystäväiseni", sanoi hän miehellensä, "meneppäs tohtori Pippurille ja
pyydä, että hän tulee tänne katsomaan lapsiemme nokkia ja sanomaan,
onko apua vielä saatavana". Tohtori Pippuri tuli ja pani kauhean isot
lasisilmät nenällensä ja sanoi: "Hm! niin, onpas tuo vallan harvinainen
seikka -- peräti outo!"
"Oletteko koskaan nähnyt jotakin semmoista?" kysyivät molemmat
vanhemmat hämmästyneinä.
"Minä olen joskus lukenut semmoisista. Se on kalkkimainen pidennys
henkitorven sarventapaisesta kudelmasta, joka uhkaa muuttua luuksi",
sanoi tohtori.
"Oi, hirmuista!" huudahtivat vanhemmat. "Eikö siihen voi mitään?"
"Kyllä, tahtoisin määrätä, että joka päivä voideltaisiin voiteella,
joka on tehty hyttysten kärsistä ja sammakon pyrstöistä, ja sisään
olisi otettava yksi annos kärpäs-ydintä aamuin illoin. Tarkasti tulee
muistaa yhtä asiaa: he eivät saa milloinkaan kastua jaloiltansa eikä
juoda vettä".
"Hyvä tohtori kulta, en tiedä, kuinka minun pitää tekemän, sillä he
näyttävät jo erityistä taipumusta loiskuttelemaan vedessä", sanoi äiti.
-- "Niin, kivuloinen halu, joka usein ilmaantuu tämmöisissä kohdin, kun
syntyy joku luuntapainen turpeus henkitorven jänteisessä yhtymäkohdassa
suun kanssa, mutta teidän tulee estää sitä; nuorten henki riippuu
siitä".
Samassa tohtori Pippuri tuijotteli surkutellen noita pieniä
ankanpoikia, jotka salaa pistivät esiin tylsän nokkansa äidin siipien
alta.
Tästä hetkestä alkaen vietti rouva Sulkatöyhtö raukka sangen surullista
elämää. Hänen pienokaisensa olivat niin terveet ja pulskeat, kuin
suinkin parvi ankanpoikia taisi olla, mutta he eivät millään muotoa
tahtoneet noudattaa tohtorin määräystä voiteen ja kärpäs-ytimen
käyttämisestä, ja käydä lenkuttivat aina vesilammikkoon, kun vaan
suinkin oli tilaisuutta siihen. Heidän nokkansa kasvoivat niinkuin
muutkin heidän ruumiinsa osat, mutta samassa määrässä heikontui
heikontumistaan äidin valta. "Te uuvutatte minua, ihan varmaan te sen
teette", sanoi usein rouva Sulkatöyhtö raukka. "Te menette kadotukseen,
ettekö te kuule?" sanoi herra Kukeliku.
"Oletkos koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta surusta, joka painaa",
sanoi rouva Terävänokka kerran ystävällensä. "Heistä kaikista,
nimittäin hänen lapsistansa, tulee epäluomia, ja heissä on se kauhea
hulluus valloillansa, että he aina loiskuttelevat lätäköissä isoilla
litteillä nokillaan".
"He ovat oikeita hupsuja, nuo pienet raukat", sanoi rouva Kierotöyhtö;
"heitä ei voi estää veteen astumasta eikä millään tavalla saa heitä
ottamaan sisään rohtoja, senpä tähden heidän tilansa käypi yhä
surkeammaksi".
"Olen myöskin kuullut, että tuo ilkeä tauti vaivaa heidän jalkojansa,
niin ett'eivät voi oikein käydä, ja heidän varpaittensa välille kuuluu
kasvavan kauhea kalvo. Ajattelepas vaan, mikä suru se on äiti
raukalle".
"Se on oikein hänelle", sanoi rouva Terävänokka. "Miksi hän ei tullut
minun luokseni keskustelemaan asiasta, ennenkuin hän rupesi munia
hautomaan. Hän oli aina röyhkeä ja luulokas nuorena, mutta kaikissa
tapauksissa on minun nyt häntä sääli".
Ankanpojat menestyivät kuitenkin erittäin hyvin. Heidän kaulansa
rupesivat kiiltämään ja vivahtamaan kultaan ja viheriään niinkuin
kaunihin silkki, ja vaikka he eivät tahtoneet nauttia tohtorin
määräämiä rohtoja ja vaikka yhtenään loiskuttelivat vedessä, tuli
heistä kuitenkin reippaita ja voimallisia poikia, niinkuin semmoiseen
säätyyn kuuluvien sopii. Kerran meni koko pikku parvi alas rantaan.
Päivä oli kaunis ja virta kiirehti eteenpäin liristen ja väreillen,
samassa kun keveä tuuli humisi virtaan päin kumartuneiden puiden
latvoissa.
"Tiedättekö jotakin?" sanoi isoin ankanpojista; "vaikka tohtori Pippuri
on varoittanut meitä astumasta veteen, en voi kumminkaan olla siihen
halajamatta. Minä en usko, että se olisi minulle pahaa -- koetanpa
kumminkin".
Hän pulpahti veteen ja hänen perässänsä kaikki muut ankanpojat. Ne
levittivät suuret, ruskeat jalkansa, niinkuin olisivat käyneet
uimakoulua koko ikänsä, ja kiitivät eteenpäin ruokojen ja
ulpukkalehtien, kukkivan kaisliston ja punaisten azaleain lävitse,
onnellisimpina ankanpoikina, jotka ikinä ovat eläneet maailmassa. Pian
ne olivat kokonaan näkyvistä kadonneet.
"Voi hyvä rouva Sulkatöyhtö! nyt ne ovat kadonneet teiltä iäksi
päiviksi", sanoi rouva Terävänokka; "kaikki teidän pienokaisenne ovat
uponneet. Tiesin kyllä niin käyvän. Tuo vanha soiton-opettaja,
tirehtööri Sammakko, joka asuu tuolla virran polvessa, näki heidän
kaikkien tänä aamuna varomattomasti syöksyvän veteen. Niin käy, kun ei
ymmärrä kasvattaa lapsiansa".
Rouva Sulkatöyhtö päästi kimakan huudon, pyörtyi ja vietiin
tainnuksissa kotiin. Sana lähetettiin herra Kukeliku'lle, joka
par'aikaa seisoi ihastelemassa pensastossa olevaa rouva Punaterää.
"Tärkeitä asioita on tapahtunut teidän perheessänne" sanoi rouva
Kierotöyhtö, kun hän saapui kotipihalle, "teidän täytyy pysyä kotonanne
ja auttaa vaimoanne. Lähettäkäätte kohta noutamaan tohtori Pippuria!"
Koska kohtaus oli tärkeätä laatua, kutsutti herra Pippuri
apulaiseksensa nuoren vilkkaan tohtorin, nimeltä Kaksikannus, joka heti
saapuikin paikalle komeassa, kultaan ja ruskeaan vivahtavassa puvussa
ja kiiltävillä pyrstösulilla. Hän oli erinomainen mies, hiljakkoin
tullut Parisista ja pää täynnä tieteen uusimpia edistyksiä ja
parannuksia.
Kun hän oli kuullut kertomuksen asiasta alusta loppuun, polki hän
jalkaansa, ojensi itsensä taaksepäin ja naurahti niin kovasti, että
kaikki kukot naapuristossa rupesivat laulamaan. Rouva Sulkatöyhtö
tointui pyörryksistänsä ja herra Kukeliku suuttui silmittömästi. "Mitä
te, herra, tarkoitatte semmoisella käytöksellä suruhuoneessa?"
"Hyvä herra! suokaatte anteeksi, mutta tässä ei ole mitään surun
syytä", sanoi vieras tohtori. "Suokaatte minun toivottaa onnea teille",
sanoi hän, kääntyen rouva Sulkatöyhdön puoleen, "ei ole mitään
onnettomuutta tapahtunut".
"Asia on ainoastaan se, että te olette koko ajan erehtyneet. Teidän
naapurirouvanne ja oppinut ystäväni tässä ovat myöskin erehtyneet, kun
ovat uskoneet teidän lapsenne kananpojiksi; ne ovat ankanpoikia, hyvä
rouva, oikeita, täydellisiä ankkoja, siitä olen aivan varma". Samassa
kuului kaakottamista vähän matkan päästä ja koko ankkaparvi tulla
lenkutti kotia päin.
Heidän höyhenpukunsa vivahti viheriään ja kultaan ja itse ne olivat
parhaimmalla tuulella.
"Mikä hauska päivä meillä on ollut!" huusivat kaikki yht'aikaa. "Me
tiedämme nyt, kuinka meidän tulee elättää itseämme, ja teidän, rakkaat
vanhempamme, ei enää tarvitse pitää huolta meistä".
"Hyvä rouva", sanoi tohtori kumartaen, ja silmään pistävä oli silloin
todellakin hänen pyrstösulkiensa erinomainen loisto; "suokaatte minun
toivottaa onnea teille siitä muhkeasta perheestä, joka teidän
toimestanne nyt kaunistaapi maailmaa. En ole ikinä nähnyt kauniimpia
ankkoja kuin juuri nämät".
"Anna minulle jalkaasi, ystäväni", sanoi hän vanhimmalle ankanpojalle;
"ankat kartanossamme pidetään etevimpinä koko siipikarjasta".
Koko asia päättyi suureksi kunniaksi rouva Sulkatöyhdölle, ja kun ankat
sitten uiskentelivat ylös ja alas jokea myöden ihastelevien kanojen
läsnä-ollessa, katseli heitä myös herra Pippuri ja sanoi:
"Minä hoidin heitä, kun olivat pienet". Herra ja rouva Kukeliku
kuiskuttelivat: "Meidän kasvatustapamme se on, joka on tehnyt heistä,
mitä he nyt ovat".
Tyhmä Jens Kristian.
On eräs satama kaukana lännessä Norjanmaalla. Se ei suinkaan ole mikään
tunnettu paikka, sillä luonto ei houkuttele sinne matkustajaa, eikä
siellä löydy maanteitä, paitsi vuonon leveä ura, joka viepi kalaveneet
ulos merenselälle. Lapsuuteni aikana kävin usein siellä, se oli minulle
suvimatka kesä-luvalla, josta iloitsin joka vuosi kauvan edeltäkäsin.
Köyhä ilo! Rannasta vähän matkaa korkealla, paljaalla mäellä, jossa
ikuinen tuuli humisi, seisoi valkoinen huone, jossa maakauppias asui;
lähisyydessä kasvoi pari surkastunutta harvalehtistä puuta, laiha nurmi
ympäröi huonetta ja vähän ylempänä kävivät muutamat laihat lampaat
laitumella. Etäämpänä oli maa paljasta kalliota vaan, jolla oli
omituinen nimi "ulkohaka"; se oli turhaa kerskaamista vaan, siellä ei
ollut enemmän ruohoa kuin kädenselässäni. Mimmoista siellä lienee
ollutkaan talvella? Kun mäki oli lumella peitetty ja meri oli jäässä --
silloin siellä epäilemättä olisi ollut kammottavaa olla. Ja kuitenkin
oli siellä jotakin, jota ikävöitsin, kun kevät rupesi koittamaan
kaupungin ja kouluhuoneen ympäri, sillä keskellä tätä alastomuutta ja
yksinäisyyttä kallioiden ja luotojen, laineiden ja taivaan välillä eli
ihmishenki, joka ansaitsi rakkautta.
Tämä olento oli "tyhmä Jens Kristian", niin häntä oli esitetty
oppineelle koulupojalle kaupungista, muistutuksella olla rupeamatta
hänen seuraansa, sillä Jens Kristian oli muka tyhmä ja laiska poika. Ei
hän pahaa tehnyt, vaan hän ei tehnyt hyvääkään ja siinäpä vika olikin.
Mutta tämä muistutus se ehkä kuitenkin oli, joka veti minun hänen
puoleensa.
Tyhmä Jens Kristian oli noin kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon
pitempi sekä voimakkaampi, vaan ei kumminkaan voinut ylläpitää
väkevämmän valtaa nuoremman ja heikomman ylitse; hänellä ei ollut
rohkeutta siihen eikä luullakseni haluakaan. Kun ensi kerran olimme
yhdessä, ei hän paljon mitään puhunut. Olimmepa ongella. Yhdessä olimme
soutaneet vanhaa ruuhta. Meri oli kirkas kuin peili, vene kiikkui
hiljaisilla lainehilla ja kaukana ulapalla oli laiva purjeet höllällään
ja kuvasti kauneuttansa meren pintaan. Kalalokki lensi kaakattaen veden
yli ja kala räpsähteli: minä vedin ylös toisen toisensa perästä. Tyhmä
Jens ei saanut mitään eikä se ollut kummakaan, sillä hän vaan katsoa
tuijotteli merelle päin katsannolla semmoisella, kuin olisi hän
tahtonut niellä siniset taivaat, kirkkaat laineet ja laivat kaikkineen
päivineen. Minä tarkastelin sill'aikaa hänen kasvojansa: ne eivät
olleet tyhmät, sen kohta näin, mutta niiden yli lepäsi joku huoli;
pitkä tukka peitti osaksi hänen vilkkaita silmiään, jotka kuitenkin
kadottivat voimansa kahden veltosti alaspäin rippuvan silmäluomen
kautta. Nämät antoivat hänen kasvoillensa jotakin uneksivaa, raskasta
eikä juuri tuo leveä suu ja nuo isot korvat koroittaneet hänen
kauneuttansa.
Mutta omituista elämää oli niissä silmissä, jotka nyt olivat kiintyneet
mereen ja laivaan; suun ympärillä oli eriskummainen mytistys, joka
kuitenkin vaan ani harvoin tuli näkyviin, mutta joka oli erittäin
henkistä; sitä en kumminkaan tuolla kertaa nähnyt.
Kun häntä katselin, juohtui mieleeni, että hän nukkui; mainitsinpa
hänen nimensä ja samalla hän säpsähti niinkuin unesta herääjä.
"Nukuitkos?" kysyin minä.
"En", vastasi hän hymysuin.
"Mitäs sitten teit?"
"Minä katselin laineita, niissä on niin omituinen kirkkaus".
"Mutta sinä unhoitat siimasi; sinulla varmaan ei ole syöttiä, katso
perään!"
Hänen piti vetämän ylös siimansa: se istui kiini pohjassa kuin ankkuri
ja oli poikki leikattava.
"Nyt saan selkään, kun tulen kotia", sanoi Jens Kristian. Minä, muka
oppinut koulupoika tiesin neuvon. Tahdoin opettaa häntä puolustelemaan
itseänsä; sopisihan sanoa, että oli käynyt niin taikka niin. "Ei en voi
valehdella".
Ja kotiin hän tuli ja selkään hän sai, mutta valehdella hän ei voinut.
He kutsuivat häntä tyhmäksi siitä syystä, ett'ei hän siimaansa
valvonut. Seuraavana päivänä, viimeisenä jonka siellä olin, menin vielä
kerran vanhan Marin tupaan tapaamaan Jens Kristiania.
Vanha Mari oli omituinen ihminen. Rakkaudesta ja säälistä oli hän
luoksensa ottanut tyhmän Jens Kristianin, kun hän, lapsi rukka, orvoksi
mailmaan jäi, mutta hänellä oli oma kasvatustapansa. Kun muut sanoivat
Jens Kristianin tyhmäksi, koetti hän piiskata tyhmyyden hänestä;
seuraus oli se, että Jens Kristianilla oli vaikeat päivät kotona eikä
hän juuri vanhasta Marista pitänyt.
Mari seisoi ovella, kun tulin ja kysyin hiljaista leikkikumppaniani.
"Ei, Jens Kristian on ulkona lampaita kaitsemassa", sanoi hän; "Jumal'
armahtakoon meitä, -- siellä ei ole mitään syömistä; mutta paimentaa
niitä täytyy, muutoin ne menevät mereen. Mutta Jumal' auttakoon meidän
paimentamme; hän kai istuu torkkumassa, se tyhmä poika, ja päästää
lampaat mereen, jos vaan itse tahtovat. Niin, tyhmä se poika on!
Äitinne on onnellinen hän, jolla on semmoinen poika, joka voi lukea
vaikka papiksi ja tulla oppineeksi mieheksi. Niinpä, niin, toista se on
kuin minun kasvattini: hän istuu enimmiten vaan omissa ajatuksissaan".
"Mutta mistä syystä te ette anna hänelle oikeata työtä?" kysyin minä,
oppinut yksitoista-vuotias, joka luvin papiksi.
"Mitä? hänellekö työtä? Voi kuitenkin, hän on kylläksi työtä
hävittänyt. Hänen piti viime talvena veistelemän puuronhierimiä ja ne
hän kaikki leikkasi rikki; hänen piti kutoman sukkia, eikä hän pystynyt
sitä oppimaan; hänen piti sepän oppiin, mutta silloin oli hän
hakkaamaisillansa sormet poikki! Nyt hän vaan kuljeskelee ympäri ja
kelpaa tuskin vuohien kaitsijaksi".
Tämän valitusvirren jälkeen menin ulos, huusin ja kutsuin -- turhaan
-- en saanut mitään vastausta. Vihdoin viimein näin hänen kallion
huipulla; näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, makasi
vaan ojennettuna litteän kiven yli. Viimein hän kuuli minun ääneni;
mutta luodessaan silmänsä ympäriinsä, päästi hän kimakkaan huudon: yksi
lammas oli poissa; hän juoksi kivet ja kannot halki, mutta lammasta ei
löytynyt, se oli mennyt kallion yli ja uponnut mereen, joka loiski
vuorenseinää vastaan. Vanha Mari oli oikeassa; hän ei kelvannut
paimeneksikaan. Nyt vasta melua syntyi; hän ei uskaltanut mennä kotiin;
Mari löisi häneltä käsivarret ja sääret poikki; vihdoin jäi hän hiljaa
seisomaan, tuijotellen eteensä hymyllä, joka näytti typerältä; se oli
enemmän, se oli hengetön. Tällä hetkellä hän näytti hupsun kaltaiselta.
Minä annoin hänen seurata minua kotiin setäni luokse, joka rupesi minun
pyynnöstäni välimieheksi vanhalle Marille. Sill'aikaa kuin tämä meni
Marin tupaan, kärsi tyhmä Jens Kristian paljon pilkkaa maakauppiaan
puodissa kävijöiltä.
"Siellä se on, joka viime vuonna oli sepän opissa, mutta poltti
sormiansa niin, että Marin täytyi ottaa hänet sieltä pois", sanoi eräs
kauppamies, jonka matka usein oli sinneppäin.
"Hän se oli, jonka piti hakkaaman puita ja tuoman vettä vanhalle
muorille ja joka hakkasi ämpärin kappaleiksi ja pudotti kirveen
järveen", sanoi toinen.
Silloin syntyi ilo suuri, ja Jens Kristian itki ja puri hyppysiänsä.
Vihdoin setä tuli takaisin. Tyhmän Jens Kristianin tuli mennä kotiin ja
saada selkään. Kovasti murtuneena ivasta ja pelosta meni poika rukka
tiehensä.
Seuraavana aamuna, juuri ennen kuin minun piti lähtemän, etsin häntä
laitumilta, sanoakseni hänelle hyvästi; hän istui samalla kivellä kuin
päivää ennen, vartalo kumarruksissa, ja hyräeli jotakin nuottia;
kumartaessani hänen olkansa ylitse, astuin ehdottomasti takaperin.
Oliko tämä sama, jonka eilen näin? Kirkas tuli loisti hänen
silmistänsä, tuo suunmytistys tuli kauniisti ja voimakkaasti esiin,
mutta hän ei nähnyt mitään; hän vaan tuijotteli kiveen, jonka yli hänen
kätensä meni edes takaisin.
"Mitäs siellä teet?" Hän säpsähti kuin paha omatunto. Koko kallio,
jonka päällä hän makasi, oli täynnä kuvia: siinä muorin tupa ja siinä
maakauppiaan talo -- kaikki mitä oli nähtävänä kiveltä, jolla hän
istui. Se oli selvästi ja törkeästi piirretty, mutta suunnitelma oli
ehkä kuitenkin aivan nerokkaasti luotu.
Samaan tapaan istui Giotto piirustamassa isänsä lampaita, kun Cimabue
tuli ja näki hänen; mutta tänne ei tullut mikään Cimabue. Ja ehk'ei hän
ollutkaan mikään Giotto. Mutta taideniekka hän oli ja suurilla
luonnonlahjoilla varustettu päälle päätteeksi. Mutta kuka siitä huoli?
He näkivät, ett'ei hän voinut lampaita paimentaa, eikä ymmärtänyt
takoa ja he kutsuivat hänen tyhmäksi Jens Kristianiksi ja oikeassa he
olivatkin, sillä hän ei kelvannut siihen, mihin hän oli pantu. Hän
katseli rukoilevin silmin minun puoleeni. "Ei pidä sitä sanoman
kenellekään!" seisoi niissä aivan selvästi. Mutta mykkänä, niinkuin
ennenkin, nosti hän kätensä ja osoitti suurta piiriä ympärillänsä:
kaikki kalliot olivat peitetyt hänen piirustuksillansa. Tämä oli se
sali, jota hän oli koristellut fresko'illansa, "tämä on minun
maailmani", sanoi taas hänen tumma silmänsä: "tässä minä elän",
Uteliaasti katselin ympärilleni, tässä oli mitä vaihtelevimpia
kuvauksia siitä melkein tyhjästä elämästä, jota hän oli viettänyt, --
autiosta kalliomaailmasta meren rannalla. Sitten tuli, mitä hän oli
lukenut: kuvauksia biblian historiasta, saduista, kyllä ihmeen
karheita, mutta täynnä mielenkuvitusta ja vapautta. Minä kysyin
häneltä, mistä hän oli ajatuksen saanut siihen. Vanhasta kuvaraamatusta
ja maailmasta hänen ympärillään oli hän ottanut aiheensa; ja nyt tuli
selville, että hän oli leikannut hierimet rikki siitä syystä, että hän
oli tahtonut koristella niitä kuvilla, mutta ett'ei hän milloinkaan
tyytynyt niihin ja sillä muodoin oli leikannut ne rikki toisen toisensa
perästä. Selkään oli hän saanut, mutta hän ei voinut, tilaisuutta
saatuansa, olla uudestaan koettamatta. Ja kun hän asian tunnusti,
naurettiin hänelle, ja siitä ajasta saakka ei hän koskaan uskaltanut
puhua tyhmästä taipumuksestaan.
Sillä tavoin oli hänestä tullut tuo tyhmä Jens Kristian, joka ei
kelvannut mihinkään; työtä hänen täytyi tehdä leivän edestä, ja työtä
hän halusikin, mutta peräti toisella tavalla kuin muut tahtoivat.
Seuraavana kesänä tulin takaisin, silloin Jens oli pari tuumaa entistä
pitempi; talvella oli hän hankkinut itselleen jonkunlaisen
kunnioituksen siitä, että hän papille oli maalannut punaisen seinän;
mutta siihen oli mennyt häneltä paljon aikaa, sillä hän oli ensin koko
sydämmensä pohjasta maalannut kuvia siihen, mutta sai sitten maalata
kaikki uudestaan, sillä eihän käynyt laatuun pappilan seinässä nähdä
lampaita, lehmiä ja muorin tupaa, mutta eräs kuva sisäänkäytävän
yläpuolella sai kuitenkin kunnian jäädä pois pyyhkimättä; se kuvaili
Simsonia, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla. Tämän suven piti
kuitenkin tulla ratkaisevaksi Jens Kristianille, jota yhä vaan
pidettiin hyvin tyhmänä. Tämä kesä oli herättävä hänen itsetuntonsa.
Cimabue tuli ja Giotto oli valmis astumaan ulos mailmaan.
Olipa eräänä päivänä kauhea ilma, meri lainehti mustana ja valkoisena
ja myrsky ratsasti aaltopäillä; meillä lapsilla ei ollut lupa mennä
ulos. Mutta luotsit olivat täydessä työssä, sillä mereltä kuului
hätälaukauksia toinen toisensa perästä ja moni merimies vaipui
varmaankin sinä päivänä kuoleman uneen veden kylmässä kuohussa.
Eräs norjalainen priki, joka tuli Hamburgista, oli kauvan ulapalla,
uskaltamatta uhkaavien karien väliin; hätälippu liehui alinomaa, -- ah,
jospa olisi tietty, mikä kallis lasti oli laivassa! Vihdoin viimein
illempana saapui kaksi rohkeata luotsia laivaan ja veivät sen
onnellisesti saaristoon. Myrsky oli silloin vähän asettunut ja me
olimme taas ulkona ja seisoimme rannalla. Jens Kristian, joka tänä
vuonna oli vielä hiljempana ja totisempana kuin viime vuonna, ja joka
nyt sai enemmän selkään kuin ennen, siitä syystä, että hän, vaikka jo
työ-ijässä, ei vieläkään voinut kodon askareita toimittaa, seisoi
vieressäni ja piti kätensä ristissä olkapäälläni. Uhkea, priki, pahasti
revitty myrskyssä, oli laskenut ankkurinsa, ja muutamat laivaväestä
ynnä luotsit soutivat nyt maalle päin luotsiveneessä, jonka kokassa
istui eräs vanhempi mies miellyttävällä ulkonäöllä. Valkeat hiukset
riippuivat arvokkaasti hänen päänsä ympäri, terävät silmänsä
vilkuttivat ja vähän ylöspäin viittaava nenä antoi koko hänen
kasvoillensa vilkkaan muodon. Väki astui veneestä ja auttoi sitten
kunnioituksella vanhusta maalle. Hän astui reippaasti rannalle ja meni,
yksi luotseista seurassansa, pappilaan, joka oli ruotsin virstan
päässä. Kansa kumarsi syvästi, kun hän meni ohitse.
"Kuka se oli?" kysyi yksi meikäläisistä, kun muutamat merimiehet, jotka
kantoivat hänen kapineitansa, jäivät meidän luoksemme.
"Onko se pappi?"
"Ei, se on eräs maalari!" vastasi merimies.
"Eikö muuta?" sanoi talonpoika.
"Sanotkos _eikö muuta_, sinä? Jos hän seisoisi kuninkaan edessä, niin
kuningas antaisi kättä hänelle ja kumartaisi hänen eteensä".
"Mitäs sanot?"
"Hän oli köyhä poika Eivindvikistä, niinkuin joku teistä; nyt hän on
kuuluisa monessa maassa; nyt hän asuu Saksanmaalla ja on professori.
Kussa hän on kulkenut, siellä on juhlia pidetty, ja nyt hän menee
Bergen'iin". Tämä soi kummalliselta talonpoikien korvissa.
"No; mikä onkaan sitten eroitus hänen ja meidän maamaalarein välillä?"
Silloin hymyili oppinut merimies ja avasi maalarin luonnoskirjan, jota
hän kantoi. Siinä oli maisemia koskineen, siltoineen ja metsineen;
siinä oli muutamilla piirteillä esitetty monenlaisia kohtauksia; -- ne
olivat taideteoksia! Talonpojat katselivat katselemistaan, mutta he
eivät oikein ymmärtäneet noita hienoja piirteitä. Mutta yksi, joka sekä
näki että ymmärsi, oli Jens Kristian. Hänen kätensä vapisi
olkapäälläni, hänen silmänsä loistivat, hänen ruumiinsa vavahteli
suonenvedon tapaisesti; hän katseli, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa
silmät päästänsä; hän ei sanonut mitään, hän katseli vaan: joka kerta
kun merimies käänsi lehden, hengitti hän, mutta hän oli ja jäi vaiti.
Muut kummastellen katselivat häntä enemmän kuin kuvia, ja kummallisempi
niitä hän todellakin oli. Hänen uneliaat silmänsä säkenöitsivät. Pilvi
hajosi hänen otsaltansa, hänen suunsa ympäri asettui omituinen,
voimallinen vavahdus, ja kun merimies pani kirjan kiini mennäksensä ja
talonpojat seurasivat heitä, jäi hän liikkumatta seisomaan.
"Jos kuningas seisoisi hänen edessänsä, niin hän kumartaisi häntä",
sanoi hän hyvin matalalla äänellä. "Ja minä, joka luulin sen
synniksi.".
"Synniksikö?" sanoin minä.
"Niin, etkös tiedä, mitä on kirjoitettu? Älä tee itsellesi kuvaa äläkä
jonkun muotoa, ei niitten, jotka ylhäällä taivaassa ovat, eikä niitten,
jotka alhaalla maan päällä ovat, eikä niitten, jotka maan alla ovat. --
Niin seisoo raamatun ensimäisessä käskyssä".
"Sen sinä olet väärin käsittänyt, siinä puhutaan epäjumalien kuvista".
"Ja minä, joka pelkäsin niin".
"Keppihän se taisi olla, jota pelkäsit?"
"Keppiäkö? Oi, vaikka olisivat lyöneet minun vaivaiseksi; ei, minä
pelkäsin Jumalan käskyä; siinä seisoi, että se oli synti. Siitä syystä
minä pyyhin pois kaikki, mitä taisin, sentähden minä istuin
piirtelemässä kaukana, missä minun mielestäni Jumala tuskin taisi nähdä
sitä -- oi, minkä raskaan kuorman sinä olet hartioiltani nostanut!"
"Ja mitäs nyt aiot tehdä?"
"Voi, jospa vaan saisin piirustaa ja maalata kaikkia, mitä näen
ympärilläni!"
"Puhuttele professoria siitä".
"Oletkos hullu?"
Minäkin huomasin sen hulluksi, mutta Kristian oli muuttunut. Hänen
käytöksensä ei ollut enää sama. Hän seisoi rohkeana, jalona edessäni ja
katseli syvin silmin heijastavaista iltataivasta.
Hän meni kotia. Muori seisoi ovella. "Vai tuletkos nyt, sinä kelvoton
luontokappale?" Tämmöisellä iltasiunauksella hän vastaan-otettiin, ja
sitä seurasi aika korvapuusti. Hän oli nyt niin kauvan kiusannut
"tyhmää" Jens Kristiania, että tältä vihdoin loppui kärsivällisyytensä,
ja kun eukko taas kohotti kätensä, antaaksensa isolle pojalle vielä
toisenkin korvapuustin ja odotti, että hän tapansa mukaan pitäisi kädet
korviensa edessä, hämmästyi hän kovasti, kun Jens otti kiinni hänen
kädestänsä ja sanoi: "Älkää, muori, minä olen liian iso saadakseni
selkään ja te liian vanha ja heikko lyömään!"
Ja vanha Mari, joka todellakin oli viime vuotena heikontunut, huomasi
nyt ensi kerran olevansa vanha ja riutunut vaimo; mutta tunto siitä
valloitti hänen niin kovasti, että hän hyrähti itkuun, pitäen
esiliinansa silmien edessä.
Jens Kristian ei liikkunut. "Niin, niin, muori", sanoi hän, "en ole
koskaan kuullut teiltä muuta kuin kovia sanoja vaan, siitä asti kun
rupesin kasvamaan. Ruokaa olen saanut niinkuin selkäänkin; te olette
tehneet lapsuuteni pimeäksi". Katkerat nuo sanat olivat, vaan ei kukaan
katsonut hänen sydämmeensä.
Oi, hänen sydämmessänsä oli tänä hetkenä nuoruuden, rohkeuden ja ilon
maailma koittanut; tätä ei vanha Mari voinut käsittää, vaikka Jens
olisi tahtonutkin antaa hänelle osan siitä.
Marille hän oli vaan tuo tyhmä poika.
"Tyhmä olet aina ollut", sanoi hän, pidättäen vihaansa, "mutta paha
olet vasta tänäpäivänä!"
Niin päättyi siis tämä ilta. Mutta piti nähtämän vielä suurempia
ihmeitä. Tapahtui näet, että seuraavana aamuna tultiin pappilasta Jens
Kristiania hakemaan, vieras professori tahtoi häntä puhutella. Suuri
melu nousi koko satamapaikassa: mitä tuo vieras, kuuluisa mies tahtonee
tuolta tyhmältä pojalta? Jos hän kuitenkin olisi lähettänyt sanan
rikkaalle kauppamiehelle Boss'iin, tehdäksensä kauppaa hänen kanssansa,
taikka maakauppiaalle, taikka voudille Hakkestad'issa, mutta lähettää
tuota tyhmää poikaa noutamaan! Ehkä hän tahtoo nuhdella häntä,
ennenkuin hän rupeaa lukemaan papin edessä. Siitä hetkestä asti, kun
Jens Kristian lähti pappilaan kiiltävässä hatussa ja uudessa röijyssä,
varrottiin ja ihmeteltiin, siksi kuin hänen piti tuleman takaisin,
mutta hän ei tullutkaan. Sitä vastoin tuli sana vanhalle Marille, joka
nyt täydessä juhlapuvussa lähti pappilaan.
Kun hän astui sisään, istui pappi perheinensä, vierainensa pöydässä, ja
professorin vieressä -- uskoisiko hän silmiänsä? -- istui hänen oma
kasvattinsa Jens Kristian! Ja kuinka kaunis hän oli; se mahtoi tulla
siitä, että hänellä oli uudet vaatteet. Mutta se ei ollut syynä;
se tuli siitä, että hänen poikansa oli tänä päivänä muuttunut
nuorukaiseksi. Vapaasti valuivat hiukset hänen hartioillensa; otsa oli
suruton, silmä oli kirkas, suu oli raitis ja koko hänen olennossansa
ilmaantui omituinen vapaus. Hänen tulevaisuutensa kohtalo oli määrätty;
professori oli nähnyt sen ovimaalauksen, jonka hän oli tehnyt; hän oli
sanonut: "Käydessäni maalarioppia ja maalatessani ovikuvauksia olen
tullut siksi, mitä minä olen, sen jälkeen kuin ensin makasin isäni
kalaveneessä piirustamassa liidulla; huonosti tuntisin velvollisuuteni,
jos en pitäisi huolta kätketystä nerosta, kun sen löydän tieltäni.
Pojalla on taipumusta; lähettäkäätte hän tänne". Ja hän oli antanut
Jens Kristianille lyijykynän ja nyt tahtoi tämä suuri professori ottaa
hänen mukaansa vieraalle maalle Dresden'iin, jossa hän asui, ja tehdä
hänestä yhtä kuuluisan miehen, kuin hän itse oli. Poika oli
hurmaantunut ilosta ja tulevaisuuden unelmista -- iloisempi ei ole
taideniekka koskaan ollut, kuin köyhä talonpoikaisrenki oli tällä
hetkellä; hän ei vielä ollut kadottanut mitään, vaan oli valmis kaikki
voittamaan. Nyt oli Marilta kysyttävä; hän tuli. Kuultuansa asian,
vaaleni hän. Hän jäi kalpeana ja jäykkänä tuolille istumaan ja pyysi
saada puhutella poikaansa. Muut menivät ulos.
"Minä löin sinua eilen illalla, sentähden tahdot mennä pois luotani",
kuultiin hänen sanovan. Hetki kului, -- ei mitään kuulunut tuvasta.
Jens Kristian ei ole kenellenkään kertonut, mitä sinä hetkenä tapahtui.
Mutta illempana lähti professori ja Jens Kristian hänen kanssansa. Mari
palasi autioon ja tyhjään mökkiinsä.
Mitä Jens Kristianista sitten tuli? Hänestä tuli kuuluisa maalaaja,
joka teoksillansa rikastutti kalliin isänmaansa, jylhäluontoisen Norjan
taidekokoelmia. Mutta unhoittiko hän Marin? Eipä niin.
Jens Kristian lähetti joka vuosi "vanhalle muorillensa" soman
rahasumman, ja palattuansa ulkomailta oli hän edespäinkin Marin
vanhuuden päivien turva, ilo ja kunnia.
Neiti Heinäsirkka ja rouva Sirkka.
(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)
Neiti Heinäsirkka istui kukkivassa ruusupensaassa puettuna hienoimpaan,
viheriään hopeatäplikkääsen leninkiin, ja varustettuna läpikuultavilla
pitsi-siivillä Luonnon parhaasta tehtaasta. Hän oli niin iloinen
kuin suinkin mahdollista, sillä hänen kohtelias serkkunsa,
eversti Heinäsirkka oli vast'ikään tullut hänen luoksensa
aamupäivän-visiitille.
Aamu oli kaunis, oli suviaamu semmoinen, jota hyönteiset yhtä paljon
kun ihmisetkin suosittelevat. Neiti Heinäsirkan mielestä oli tämä aamu
niinkuin vasta varten luotu hänen huviksensa. Yöllä oli satanut vettä,
joka oli pitänyt lehdet hereillä ja liikkeellä aamuun asti, jolloin
tuuli oli poistanut pilvet ja jäljellä oli vaan sekä lehdissä että
maassa nuo tuhannet pienet, kirkkaat kasteenpisarat, jotka olivat
niinkuin peilejä, joiden välkkyvässä pinnassa neiti Heinäsirkka taisi
ihastella itseänsä.
Hän pitikin itseänsä hyvin suloisena, ja kun tuo kohtelias eversti
sanoi muutamat sanat hänen ihastuttavasta kauneudestansa, ojensi hän
vaan vähäisen päätänsä, ajatellen sydämessänsä, että semmoinen
kohteliaisuus oli aivan paikallansa.
"Tahdon ilmoittaa sinulle, eversti kulta, että aion pitää suuret pidot
-- sinun täytyy auttaa minua kutsumusluettelon laittamisessa".
"Hyvin kernaasti, sinun kauttasi olen onnellisin heinäsirkka
maailmassa".
"Katsokaamme, ketä kutsumme", sanoi neiti Heinäsirkka, keinuen
kukkaslehdellä. "Kiiltomadot, se on selvä, niitä rakastetaan joka
paikassa, ne ovat niin loistavat... vähän huikentelevaiset, se on tosi,
mutta suuressa arvossa".
"Niin, kiiltomadot kutsutaan", sanoi eversti.
"Hyvä, ja Perhoset ja Koimadot; mutta harmittava on, että Koit ovat
niin ijankaikkisesti lukuisaa sukua, ja kun kutsuu sellaista perhekästä
väkeä, niin voipi olla varma siitä, että ne kaikki tulevat. Kuitenkin,
jos kerran kutsuu Perhoset, niin ei voi olla Koitakaan kutsumatta".
"Vanha rouva Koi sairastaa vatsakuumetta", sanoi eversti, "se pidättää
ainakin kaksi taikka kolme hänen tyttäristänsä kotona".
"Mitä eukolle nyt on tullut?" sanoi neiti Heinäsirkka; "enhän ole ikinä
kuullut hänen ennen olleen kipeän".
"Hän on epäilemättä syönyt liian paljon, Huhu kertoo, että hän ja hänen
sukunsa ovat syöneet kokonaisen kärpännahkaisen turkin viime kuussa,
eikä se tietysti hyvää vaikuttanut".
"En ymmärrä, kuinka Koit voivat olla niin ahneita, kuin ovat", sanoi
neiti Heinäsirkka jonkummoisella ylenkatseella, "Minä en voisi koskaan
syödä vanhoja turkiksia, niinkuin ne tekevät".
"Se huomataan kyllä koko sinun hienosta olennostasi", sanoi eversti;
"sen näkee selvästi, ett'ei mitään niin sivistymätöntä ja aineellista
ole milloinkaan ollut sinun aistisi mukaista!"
"Äiti sanoo myöskin", arveli neiti Heinäsirkka, "ett'ei hän ymmärrä,
mistä minä oikein elän. Puoli kasteenpisaraa ja pieni palanen
ruusunlehteä riittävät minulle koko päiväksi, sen minä vakuutan; mutta
-- me unohdammekin kutsumusluettelomme. Niin, Kiiltomadot, Perhoset ja
-- ja Koit. Täytynee kai kutsua Mehiläisiäkin, luulen minä?"
"Mehiläiset ovat kunnioitettavaa sukua", sanoi eversti.
"Mutta ne ovat kovasti surisevaisia", tuumasi neiti Heinäsirkka; "ne
eivät milloinkaan puhu muusta kuin hunajasta ja säästäväisyydestä,
mutta se on säätyluokka sellainen, jota ei käy unhottaminen".
"Niin kyllä, ja sitten tulee Kimalaisten vuoro", lisäsi eversti.
"Minä sen kuin juuri muistelin heitä; niin, ne tietysti myös, onhan
kenraali Surina päivän etevimpiä miehiä".
"Niin ja näin, mutta hän on kauhean iso ja kömpelö", arveli eversti,
joka ei ollenkaan pitänyt siitä, että Surinaa kiitettiin; "eikö niin
sinunkin mielestäsi?"
"En juuri tiedä sanoa", vastasi neiti Heinäsirkka, "hän on todellakin
vähän isonläntäinen, mutta erittäin miellyttävä tavoiltansa. Hänessä on
jotakin sotaisaa ja uljasta".
"Jos kutsut Kimalaiset, niin täytyy sinun kutsua Paarmatkin", tuumasi
eversti.
"Hyi, Paarmat, nuo ilkiöt! en voi niitä kärsiä".
"Kaikessa tapauksessa, ystäväni, ei sovi loukata heitä".
"Ei, ei se käy laatuun. Löytyy kokonaista viisi neiti Paarmaa, kaikki;
hirmuisen vanhoja lörpösiskoja. Ja tietysti tulevat he kaikki ja
tekevät silloin ilkeitä muistutuksiansa. -- Kirjoita heidät kuitenkin
luetteloon!"
"Entäs Hyttyset sitten? Kuinka niiden teemme?"
"Voi, noita kauheita Hyttysiä! ne kuuluvat oikeastaan huonompaan
kansaan, emmekö voisi jättää heitä pois?"
"Jos saan olla aivan suora, serkkuseni, niin panen vastalauseeni.
Meillä on esim. nuori Hyttynen, joka suoritti kandidaattitutkinnon
viime vuonna ja on sen jälkeen antaunut kirjallisuuden alalle; hän on
erään etevimmän sanomalehtemme aputoimittajana, ja terävin kynä siinä
on juuri hänen. Ei voi olla häntä kutsumatta".
"Jos siis hänet vaikka kutsuisikin, mutta tarvitseeko meidän kutsua
hänen vanhat tätinsä, kaikki hänen kuusi sisartansa ja koko hänen ikävä
sukunsa?"
"Onhan se ikävä", sanoi eversti, "mutta meidän täytyy maksaa veromme
yhteiskunnalle".
Samassa tuli rouva Sirkka ja keskeytti keskustelut. Hän
astui sisään, iso vakka käsivarrella, ja rukoili apua eräälle
muurahaisperhe-raukalle, jonka pesä oli poistettu ja hävitetty, kun
laitettiin uusi käytävä puutarhaan.
"Kuinka tyhmää", sanoi neiti Heinäsirkka, "kun asettaa pesänsä
sisäpuolelle puutarhaa! Sepä on juuri Muurahaisten kaltaista".
"Ne ovat kuitenkin suuressa hädässä", arveli rouva Sirkka, "koko heidän
omaisuutensa on hävitetty ja perheen-isäntä murhattu, lyöty poikki
kuokalla".
"Se on kyllä surullista, mutta minä en pidä semmoisista ikävistä
kuvauksista; hermoni tulevat kipeiksi siitä. Paitsi sitä ei minulla ole
mitään antamista. Äiti sanoi eilen, ett'ei hän tiedä, millä maksaa
rätinkimme, ja päälle päätteeksi odotan paraikaa saavani kotiin uuden
viheriäisen silkkileningin".
Neiti Heinäsirkka kohotti olkapäitänsä ja oli olevinansa puuhissaan
everstin kanssa, aivan niinkuin muutamat nuoret tytöt tekevät, kun
tahtovat osoittaa jollekulle vieraalle, että hänen olisi paras lähteä
pois.
Pieni rouva Sirkka ymmärsi, miten asiat olivat, hyppäsi äkkiä pois eikä
ottanut aikaa suuttuaksensakaan.
"Pieni, ylpeä raukka! ei olisi maksanut vaivaa pyytääkään häneltä",
ajatteli hän itsekseen.
"Suo minun kysyä: aiotkos kutsua Sirkat?" sanoi eversti.
"Kuka, minäkö? Kuinkas voit panna semmoista kysymykseenkään, mitäs
ajattelet?"
"Etkös myöskään kutsu Kuoriaisia ja Sudenkorennoita?"
"Heitäkö? Tietysti. Kuoriaiset ovat vanhaa, hyvää sukua ja
Sudenkorennot ovat kauniit ulkonäöltään. He kutsutaan siis, mutta pitää
olla raja kaikissa, ja Sirkat -- voi! Tekee jo ilkeätä niitä
ajatellessakin."
"Mutta minusta ne näyttävät sangen kelvollisilta ja kunnioitettavilta".
"Kelvolliset ja kunnioitettavat! myönnetään; mutta näethän toki
eroituksen!..."
"Mutta, serkku kulta, minä pyydän sinua, selitähän toki!"
"Tarkastelepas edes heidän väriänsä. Yksin tämä seikka jo ilmoittaa
heidät".
"No", sanoi eversti, "kyllä nyt jo ymmärrän tarkoituksesi. Mutta suo
minulle anteeksi, minä olen elänyt ulkona maailmassa enkä vielä ole
omistanut teikäläisten mielipiteitä".
"Tahdon siis ilmoittaa sinulle", vastasi neiti Heinäsirkka, "ett'emme
tunnusta muita rajamerkkejä paitsi niitä, jotka luonto itse on antanut
s.o. _värin_; ja sehän on Luojan oma määräämä. Ymmärrätkös?"
"Kyllä, mutta kuka sen määrää, mikä väri paras on?"
"Sehän on omituinen kysymys! Eihän lie toki epäilyksen alaista, että
_meidän_ se paras on. Kaunis, ruohonpäinen väri, semmoinen kuin
heinäsirkoilla, on juuri se, joka ilmoittaa aristokraatillista
(ylhäissukuista) alkuperää. Mutta me olemme kuitenkin liberaaleja
(vapaamielisiä). Me pidämme kanssakäymistä Koimatojen kanssa, jotka
ovat harmaita, Perhosien kanssa, jotka ovat kirjavia, Kuoriaisten
kanssa, jotka ovat keltaisia ja ruskeita; mutta seura-elämä muuttuisi
liian kirjavaksi, jos rakentaisimme tuttavuutta Sirkkojen kanssa, jotka
ovat niin ilkeän loankeltaisia. Asia on se, että korkeasukuiset
tarvitsevat säätyluokan, jota voivat arvostella korkeasta asemastansa,
ja ell'ei Sirkkojen väri olisi niin ruma, emme heitä sortaisi, sillä
jokainen tietää, että ne monessa kohdin ovat taitavammat kuin me.
Heillä on paljon taipumusta soitantoon ja tanssiin, heillä on hyvä
käsitysvoima, he oppivat helposti ja he pääsisivät pian yhteiskunnan
korkeimmille kukkuloille, jos vaan päästäisi heidät kiipeemään, mutta
väri on heille esteenä. Niinkauvan kun me olemme viheriäiset, on meillä
etu-oikeus, jota ei voi riistää meiltä. Ymmärrätkös?"
"Täydellisesti", vastasi eversti.
"Tuo rouva Sirkka, joka äsken oli täällä, soittaa kuitenkin
erin-omaisen hyvin ja samaten hänen miehensä; voisimme siis käyttää
heidät orkesterissamme".
Neiti Heinäsirkan paali pantiin toimeen ja osanottajat tanssivat
auringon laskusta sen nousuun asti; mutta Heinäsirkat, Hyttyset,
Kuoriaiset, ja lukuisa Sirkkaorkesteri pitivät semmoista melua, että
pastori Kottarainen, joka samassa piti saarnaa muutamille
kuuntelijoille, julisti, että hän seuraavaa kokousta varten kirjoittaa
ankaran esitelmän tanssia ja melua vastaan.
Kelpo pappi piti sanansa, mutta oli mahdoton hillitä Heinäsirkkain ja
heidän ystäviensä rajatonta iloa, joka pitkitettiin joka yö siksi, kun
ukko Halla, syyskuun alussa, rupesi valtaansa.
Neiti Heinäsirkka raukka hopeatäplikkäässä, viheriäisessä
silkkileningissään oli Hallan ensimmäisiä uhreja ja putosi maahan
useampien kumppaniensa kanssa, jotka kaikki haudattiin lakastuneen
lehtiläjän alle. Kelpo Sirkkaperhe pääsi kuitenkin ukko Hallan
kourista, se kun pakeni hyvissä ajoin uunin taakse erääsen sievään
mökkiin, joka suven kuluessa oli kokoon kyhätty.
Siellä saivat vanha herra ja rouva Sirkka poikineen, tyttärineen
lämpimän ja miellyttävän kodin, ja kun tuuli vinkui ulkona ja suhisi
puiden latvoissa, silloin Sirkkojen oli tapana viserryksellänsä
tervehtiä mökin isäntää, kun hän illalla, päivän työstä väsyneenä,
lumisena astui sisään, taikka emäntää, kun hän tuli, vasu täynnä
ruokavaroja käsivarrellansa.
"Pii, pii, pii! kuka huutaa pii, pii?" oli pienen Heikin tapana kysyä.
"Se on pieni, siivo sirkkamme", vastasi silloin äiti, "joka tarkoittaa
parastamme ja laulaa meille silloin, kun ulkona on kylmä ja sataa
lunta". --
Siis, kun jo aikaa sitten neiti Heinäsirkasta ja hänen viheriäisestä
leningistänsä ei enää ollut jälkiäkään jäljellä, oli tuo huolekas
Sirkka luonut itselleen hauskan kodon.
***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE***
******* This file should be named 63436-8.txt or 63436-8.zip *******
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/3/4/3/63436
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
