Lääkärin tunnustus

By Milka Bogacic

The Project Gutenberg eBook of Lääkärin tunnustus
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lääkärin tunnustus

Author: Milka Bogacic

Translator: Lauri Laiho


        
Release date: April 4, 2026 [eBook #78358]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78358

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄÄKÄRIN TUNNUSTUS ***
language: Finnish




LÄÄKÄRIN TUNNUSTUS

Kirj.

Milka Pogačić


Suomentanut

Lauri Laiho





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.




Milka Pogačić.


Milka Pogačić, yksi luonnonihanan Kroatian etevimmistä henkisen työn
tekijöistä, on syntynyt v. 1860.

Neljättä vuosikymmentä hän on jo palvellut kulttuuria opettajattarena
ja kirjailijattarena sekä viime vuosina puheenjohtajana koko maata
käsittävässä opettajataryhdistyksessä, joka yhdistys on tehnyt paljon
muunmuassa lastenkasvatuksen edistämiseksi.

Mitä Milka Pogačić on julkisessa elämässä, sitä hän on myös
sisimmässään: vilkas, nuorten aatteiden innostama, isänmaanrakkauden
elähyttämä. Näille aatteille ja tälle rakkaudelle hän omistaa kaiken
kykynsä ja voimansa, uurastaen väsymättä varsinkin naisten elämän
olosuhteitten parantamiseksi ja lasten hyväksi, lasten, jotka ovat
jääneet osattomiksi vanhempainsa huolenpidosta ja kodin kasvattavasta
onnesta.

Myös teoksissaan — sekä runomittaisissa että suorasanaisissa — hän luo
esille jalopiirteisen, kaiken hyvän ja ylevän elähyttämän naisluonteen,
joka tuntee vain yhden suuren päämäärän: edistää kaikkea, mikä on
jaloa, todellista ja hyödyllistä. — Sanalla sanoen, hänen luomansa ovat
ja pysyvät hohtavina helminä kroatialaisessa kirjallisuudessa, jota
valitettavasti ei kylliksi tunneta tämän kauniin maan jylhien rajain
ulkopuolella.

Suomentaja.






ENSIMMÄINEN KIRJA.




I


Huhtik. 5:nä 1910.

Eilen me kannoimme hänet pois siitä talosta» jossa hän oli elänyt
rauhallista elämäänsä. Me kannoimme hänet hedelmäpuiden muodostaman
lehtikujan läpi, puiden, jotka hän itse oli istuttanut ja hoitanut,
ja joita me ihailimme. Eivätkö juuri samat kukat koristaneet hänen
arkkuansa? Ja kun me hautasimme hänet, laskimme hänen hautaansa samoja
kukkia.

Ja sinä, poikani, itkit tietämättäsi ääneen. »Kaunis äiti», kuultiin
sinun huokailevan, kuten ennen pikkupoikana.

Silloin minä huomasin tuttaviemme hämmästyneitten katseiden ikäänkuin
nuhtelevan sinua valheesta. Takanamme kuulin jonkun puoliksi hämillään
selittävän, että vain rakkaudesta sinä nimitit häntä kauniiksi. Ja että
pyhä lapsen rakkaus aina kutsuu äitiä, olkoon hän minkälainen tahansa,
kauniiksi.

Ja illalla kun istuimme kahden minun huoneessani, eikä minulla ollut
helliä, sydämellisiä sanoja, eikä hyväileviä syleilyjä, joilla äiti
poistaa lapsensa surut, otit sinä seinältä äitisi kuvan. Ääneti,
värisevin käsin hyväilit sitä, kunnes kohotit kuivat, hehkuvat silmäsi
minun puoleeni...

»Kaunis äiti», äänsit hiljaa ja ripustit tyynesti kuvan paikoilleen, ja
aloit rauhattomana, kärsimättömänä kävellä huoneessa.

Ja silloin tuli se, mitä odotin.

Äkkiä sinä suoristausit edessäni ja iskit terävän, säihkyvän katseesi
minuun. — Kuinka se tapahtui? kysyit hiljaa.

Ja minä vastasin koneellisesti, kuten aina kun minulta sitä kysyttiin,
että se johtui verenmyrkytyksestä — onnettomasta tapahtumasta.

Minä hapuilin, kurkkuani ahdisti. Olin näkevinäni hänet itsensä kuvan
vieressä sellaisena kuin hän oli viimeisinä vuosinaan; onnettoman
näköiset, raadellut kasvot... minusta näytti kuin hän olisi kohottanut
sidettä ja osoittanut minulle tyhjää silmäkuoppaa.

Ja sinä näytit nuoressa kauneudessasi vihastuneelta enkeliltä, joka
polttaa säihkyvillä silmillään sielun.

Minä tunsin olevani sinulle velkaa totuuden. Ja minä annan sen
sinulle, vaikka onkin vaikeaa muun yhteydessä puhua päivistä, jolloin
vanhempaisi onni särkyi.

Sinä poistuit. Näin sinut puutarhassa. Kävelit teitä, joita myöten hän
oli astellut; pysähdyit siinä, missä hän tapasi istua, ja hyväilit
pelokkaasti ja hellästi tyhjää penkkiä. Hedelmäpuista, jotka hän kerran
istutti, varisee kukkia, ja aurinko laskeutuu.

Sinun ovat kukat, sinulle ne antavat hedelmänsä. Minun on yö.




II


Huhtik. 6:na 1910.

Etsin läpikotasin laatikon, jonka kymmenen vuotta sitten olin lukinnut,
tähän saakka sitä aukaisematta. Otin sieltä pölyttyneitä, kellastuneita
lehtiä, joille olin tunnustanut sen, mitä en ollut kenellekään
ilmaissut, kun sydämeni oli pakahtua.

Minä luen... Viereisestä huoneesta kuulen sinun askeleesi, ja
lukiessani kuuntelen ja seuraan sinua. Samoin kuuntelin äitisi
askeleita silloin kuin me, asuen saman katon alla, olimme toisistamme
kaukana kuin eri maailmoissa.

Kysyn itseltäni, onko välttämätöntä kertoa sinulle totuutta, tehdä
sinut menneisyyteni tuomariksi, sinut, joka olet itse tulevaisuus,
jonka täytyy elää omaa elämääsi, hävittää tai onnellistaa omalla
elämälläsi ja kohota omilla kokemuksillasi. Eikö ole parempi, eikö ole
välttämätöntä, että tiedät vain sen, minkä jo olet saanut selville ja
minkä koko maailma tietää: että kaunis äitisi sairastui äkkiä, että
tauti syövytti hänen vasenta poskeansa, vei vasemman silmän, että hän
silloin vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja että isäsi muuttui
hiljaiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi.

Niin, minä heitän nämä paperit tuleen.




III


Huhtik. 7:nä 1910.

Ei, en hävitä niitä. Kerron totuuden. Tullessani tänään kotiin tapasin
oveni edessä nuoren miehen, joka tervehti minua, kohteliaasti. Tunsin
hänet. Asianajaja Vuscic. Kysymykseeni, odottaako hän minua, nuori mies
vastasi hiukan hämillään, että hän odottaa Juliaa, joka on käymässä
luonamme.

Julia, sinun pieni ystävättäresi, äitisi uskollinen seuralainen, ainoa,
joka kävi hänen luonaan melkein joka päivä, ja jolle äitisi varasi
kauneimmat kukat, säästi makeimmat hedelmät, ja kun tyttö sairastui
vakavasti, kävi äitisi yhtämittaa hänen luonaan. Sinun äitisi, joka
salasi itsensä maailmalta ja tahtoi olla sille kuollut.

Kohtasin teidät yhdessä äidin huoneessa. Kättelitte toisianne.

Niin kauniit ja nuoret! Julian silmissä säteili sitä suurta äidillistä
rakkautta, joka kykenee tyynnyttämään kaiken tuskan, ja sinun kasvosi
olivat kyynelistä kosteat. Teidän sielunne värisivät suurimmista,
puhtaimmista tunteista, nuoresta rakkaudesta ja ikävästä, ja
suloisesta tuskasta. Aioin poistua, mutta te olitte jo huomanneet
läsnäoloni. Istuuduin viereenne ja hetken hiljaisuuden kuluttua aloimme
keskustella. Ja jokainen meistä koetti puhua jostakin ulkopuolella
olevasta, jostakin, mikä ei koskenut sitä mitä ajattelimme.

Silloin minä muistin Vuscic'ia ja kysyin, miks'ei hän ollut tullut
sisään. Tyhmä kysymys; eihän vieras nyt sopinut meidän seuraamme.

Ja silloin minä näin kuinka sinun silmissäsi leimahti, ja kuinka taas
heti tyynesti tutkit Julian ilmettä. Hän joutui hämille, punastui sinun
katseestasi, mutta sinä olit vaiti.

Julia lähti pois ja sinä seurasit häntä vain pihalle saakka. Nyt
kävelet kärsimättömänä, rauhattomana huoneessasi. Minä kuuntelen
askeleitasi, ja tiedän, että varjo on laskeutunut nuoren rakkautesi
yli. Kuulen sinun poistuvan, kuulen askeleesi portaissa, huoneessasi,
joka on omani yläpuolella. Vedät jotain lattiata myöten...

Arvasin. Frans kertoo sinun käskeneen laittaa matkalaukkusi kuntoon,
sillä matkustat huomenna Zagrebiin.

Senvuoksi en heitä muistiinpanojani tuleen; järjestän ne sinua varten,
sillä sinulla on minun monet ominaisuuteni — epäluuloisuuteni,
kiivauteni; koska sinun on välttämättömästi oltava menneisyyteni
tuomarina, jotta edes se voisi poistaa pahan omalta tulevaisuudeltasi.




IV


Huhtik. 9:nä 1910

Olin yöllä luonasi. Päätäsi poltti, hengitit raskaasti ja heittelehdit
rauhattomana vuoteessasi. Istuuduin viereesi, kuten äitisi tapasi
tehdä; pidin sinun kättäsi omissani ja hyväilin otsaasi.

»Äiti, kaunis äiti», puhelit unissasi.

Aamulla tulit ruokasaliin. Odotin sinun mainitsevan poislähdöstäsi,
mutta sinä puhuit ikäänkuin et aikoisikaan matkustaa.

Kiitän sinua, poikani!

Sitten näin sinun poistuvan lehmuskujaan. Kannoit suurta orvokkivihkoa.

Kenelle? kysyin itseltäni. Menetkö Julian luokse korjaamaan sen mitä
teit hänelle eilen?

Ei, sinä veit ne äitisi haudalle.




V


Huhtik. 10:nä 1910.

Ah! — kuinka ihanaa ja kaunista olikaan siinä talossa, joka oli täynnä
valoa, rakkautta ja laulua!

Se talo tuntui minusta niin pieneltä ja miellyttävältä säleaitoineen,
joiden raoista vihreät pensaat ojentelivat oksiaan ja rauhaisine
puutarhoineen, jonne kaksi olentoa usein kätkeytyi nauttimaan
onnestansa. Ympärillä hyörivät ihmiset intohimoineen ja suruineen,
mutta ei mikään näistä soraäänistä päässyt rikkomaan suojaisen
tummennon lumoavaa hiljaisuutta. Kuului vain huokauksia, valituksia
ja avunpyyntöjä — silloin minä velvollisuuteni tuntien jätin majani,
lähtien viemään sitä apua, jota minä kykenin antamaan. Mutta, elämäni
ja onneni hurmaamana seisoin kylmänä sairasvuoteen ääressä, käyttäen
vain järkeäni ja tiedettä. Niin, vain ne luovutin taisteluun tautia ja
kuolemaa vastaan — kylmä kaksintaistelu, ei mitään enempää; ja yhtä
vähän kuin puhuin sairasvuoteen ääressä mitään ulkopuolella tiedettäni
olevaa, yhtä vähän kerroin kotona töistäni ja parannusmenettelyistäni.
Minulla ei ollut mitään kerrottavaa vaimolleni ja pojalleni. Mutta ehkä
juuri tästä johtui maineeni pikainen leveneminen ja se, että minua
ruvettiin kutsumaan sairaiden luo hyvinkin kauas. Kylmä, rauhallinen
esiintymiseni, joka saattoi minut heti arvaamaan sairauden laadun ja
eri vivahdukset, säilytti myöskin käteni aina varmana.

Olisin ehkä voinut innostuakin ammattiini, ellei Irene olisi ollut niin
terve ja verevä, ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä
kaikenlaista tautia ja etenkin sairaita kohtaan. Senvuoksi en koskaan
puhunut hänelle sairaistani, en silloinkaan, kun joku tapaus herätti
erikoisesti mielenkiintoani, tai kun taistelin paraillaan kuoleman
kanssa jostakin potilaasta. Aina pakotin ajatukseni kotiportin edessä
kääntymään toisaalle, ja peseydyttyäni ja vaihdettuani pukua astuin
hänen luokseen kokonaan hänen omanansa, kokonaan sinun, valmiina
kieltäytymään kaikesta teidän, minulle niin sanomattoman rakkaiden
olentojen edessä.

Sinun äitisi...

Kuinka monta vuotta onkaan kulunut siitä ajasta, kuinka onkaan
sieluni heittelehtinyt tuskissaan siitä lähtien kun erosimme; ja
kuitenkin, muistellessani niitä päiviä, jolloin me olimme niin läheiset
toisillemme — jolloin me olimme yksi: minä, äitisi ja sinä, — painaa
sydäntäni jonkinlainen suloisen huumaava tuska, ääretön kaipaus
laajentaa, sitä, ja itkemättömät kyyneleet polttavat silmiäni. Suuret,
kuumat kyyneleet.

Enkä minä ymmärrä, kuinka kaikki tämä on haihtunut; tykkänään kadonnut,
ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kuinka olen voinut elää
ilman noita tunteita; ilman niitä jokapäiväisiä hyvästelysanoja
lähtiessäni ja tervehdyksiä palatessani, kahden ikuisen rakkauden,
kahden loppumattoman kaipauksen yhtäjaksoista vaihtelua!

Kaunis, kaunis Irene! Koko maailma nimitti häntä niin, kaikkien
katseet pysähtyivät häneen. Sinäkin kutsuit häntä kauniiksi äidiksesi,
sinä, yhtä kaunis kuin hän. Ja te olitte minun, samoin tuo rakas,
erikoisesti ja miellyttävästi kalustettu koti, joka sisälsi kaikki,
mitä hienostunut maku saattaa vaatia. Äitisi oli todellinen taidesielu,
hän tarvitsi kauniita vaatteita, kirjoja, nuotteja, tauluja ja kaikkea,
mitä taide kykeni antamaan elämän sulostuttamiseksi. Ja minä voin
täyttää hänen jokaisen toiveensa. Vanhemmiltani olin perinyt riittävän,
omaisuuden, tietoni lisääntyivät joka päivä, työskentelin paljon ja
olin onnellinen voidessani tyydyttää äitisi mieliteot. Ei mikään,
mikä voi häntä ilahduttaa, ollut liian kallis, ja vasta silloin olin
tyytyväinen, kun hän mielissään jostakin uudesta esineestä, riemuitsi
kuin lapsi, kuin sinä, joka rakastit äitiäsi rajattomasti, tulisesti.
Minun edessäni sinä vielä kiihdyit hyväilyssäsi voidaksesi vain
osoittaa kuinka paljon hän sinusta piti, ja suutuit minulle, kun minä
häntä syleilin, josta minä vuorostani sinua välistä nuhtelin.

Ja kun sinä harmistuneena vetäydyit syrjään, nauroimme me
mustasukkaisuudellesi. Se näytti miellyttävän äitiäsi, sillä hän
kertoili minulle sinun pahantuulen purkauksistasi silloin kun hän
mielestäsi ei välittänyt tarpeeksi sinusta, ja ilostasi silloin kun
minä lähdin muualle, sillä silloin kaunis äiti oli yksin sinun...

Niin elimme äitisi ja minä, ja sinä meidän keskellämme, me kolmisin
onnemme kanssa. Emme seurustelleet kenenkään kanssa hiljaisella
paikkakunnallamme, koska me ensinnäkin olimme kylliksi toinen
toisillemme ja toiseksi, koska naapurimme eivät voineet meille mitään
antaa. Heidän elämänsä oli taisteluja, joita me emme ymmärtäneet;
heidän ajatuksensa erosivat tykkänään meidän ajatuksistamme; menimme
heidän luokseen silloin, kun meidän täytyi, mutta palasimme takaisin
heti kun voimme. Ja kun potilaiden vierailut lisääntyivät, rakennutin
puutarhan toiselle puolelle uuden rakennuksen eri sisäänkäytävineen
kadulta, yksinomaan suojellakseni taloani vierailta aineksilta.

Ja tämä tapahtui avioliittomme seitsemäntenä vuonna.

Sinä olit silloin kuusivuotias.




VI


Huhtik. 11:nä 1910.

Rakastatko sinä Juliaa? Rakastatko häntä niinkuin minä rakastin äitiäsi?

Jos rakastat häntä, silloin elävöittyy sinun sielussasi minun
elämäni, jonka lempi kovin varhain vakaannutti. Irene, äitisi, oli
isäni ystävän, naapurin tytär, jonka kanssa seurustelin opistossa;
ensimmäinen olento, joka valloitti ajatukseni, jota kaipasin niiden
tunteitten raajattomalla voimalla, jotka seuraavat poikuusiän kujeita.
Rakkaus häneen varjeli minua kaikista paheista, ja kun hänen isänsä
kuoli ja hän jäi yksin, orvoksi, hänen äitinsä oli jo kauan ollut
kuolleena ja isällä oli vain eläkkeensä, minä tunnustin vanhemmilleni,
että rakastan Ireneä. Päätin suorittaa lääketieteentutkinnon ja
mennä sitten hänen kanssaan naimisiin, ja he ottivat mielissään
tytön luokseen. Mutta vain sillä ehdolla, etten puhu hänelle mitään
rakkaudestani ja naimisiinmenostamme, kunnes olen täysin varma
opinnoistani.

Sillä, virkkoi isä, sydän on käsittämätön. Tänään se uskoo, että se
tunne, joka sitä vallitsee, on ikuinen — ja huomenna...

Silloin en sitä uskonut.

Pidin isälleni antamani lupauksen, ja vasta silloin kuin
tohtorindiplomi taskussani palasin kotiin, vasta silloin Irene sai
kuulla huuliltani hehkuvan rakkaudentunnustuksen, joka oli kauan jo
sydämessäni kytenyt.

Ja silloin olin vakuutettu, että sellaisia sanoja sanotaan vain yhdelle
ja vain yhden kerran.

Hän ajatteli ehdottomasti samoin. Ehdottomasti...

Ja keväällä kun syreeni tuoksui ja omenapuut kukkivat, menimme
naimisiin.

Ja seitsemän vuoden kuluttua syreeni tuoksui taas ja omenapuut kukkivat
— pääskyset palasivat, mutta me emme kätelleet toisiamme, emme
syleilleet toisiamme. Silloin eli tämän katon alla kaksi olentoa, kaksi
ihmistä, jotka taistelivat itsensä kanssa, kaksi, joiden oli kuljettava
Golgatan tietänsä. Ja sinä tunkeuduit väliimme kuin kahden ventovieraan
väliin, kutsuen meitä isäksi ja äidiksi — lakkaamatta muistutit meitä
siitä, mitä olimme olleet toisillemme.

Äiti yksin kuuli sinua, hän yksin ymmärsi sinua. Yht'äkkiä hän puristi
sinua rajusti ja peitti kasvosi suudelmilla, ja sinä jokeltelit
onnellisena vanhaa nimeä: kaunis äiti! — Minä en sinua kuullut. Tuskani
pystytti sinulle ylipääsemättömän muurin; tuskasta halpautuivat käteni
ja huuleni, en voinut sinua syleillä, enkä lausua hyväileviä sanoja.
Niin muutuin sinulle vieraaksi ja kaukaiseksi; ja sellaisena olen
pysynytkin. Äiti merkitsi sinulle kotia, hän oli sinulle myös se, mikä
minun piti olla, ja niinkuin sinä silloin uskoit hänelle kaikki pienet
harmisi ja toiveesi, niin teit myöhemminkin. Kaikki vain hänelle. Ja
kun minä ilmestyin, näytti kuin olisi ilo kasvoiltasi kadonnut.

Ja minä puristin hampaani yhteen ja poistuin yhä juhlallisempana, yhä
kylmempänä.

Rakastatko sinä Juliaa? Tiedätkö, ettei ole olemassa ikuista
rakkautta?...

Se tapahtui avioliittoni seitsemäntenä vuonna. Lääkärinpäiväkirjassani
se on merkitty helmikuun 20 päiväksi. Oli myöhäinen iltapäivä, paksu
lumikerros peitti tasangot ja kunnaat ja taivas kylpi laskeutuvan
auringon punassa. Kävelin rauhallisena, sillä olin ollut kaikkien
sairaitteni luona, eikä minun niinmuodoin tarvinnut pelätä joutuvani
heti uudelleen lähtemään. Mutta noin puolimatkassa juoksi palvelija
vastaani, kehoittaen minua kiirehtimään, sillä rouva odotti. — Kaksi
herraa oli ajanut ohi, selitti palvelija, hevoset olivat pillastuneet
ja aivan talomme kohdalla ajoneuvot törmäsivät tienviittapylvääseen,
kaatuivat kumoon — toinen herroista putosi kärryiltä, mutta kykeni omin
avuin nousemaan, toinen oli jäänyt istuintuoliin ja roikkui puolittain
kadulla, puolittain ajoneuvoissa, joita hevoset laahasivat perässään,
kunnes apuun rientäneet ne pysähdyttivät. Vaimoni, niin kertoi
palvelija, oli nähnyt tämän ikkunastaan ja rientänyt palvelijain kanssa
kadulle, ja nyt molemmat herrat olivat minun työhuoneessani. Toinen
heistä — vanhempi — oli päässyt omin neuvoin, »rouva ja minä häntä
hiukan tu'imme, miehet kantoivat toisen, tajuttoman.»

Minä kiiruhdin. Taloni edustalla vilisi ihmisiä äänekkäästi
keskustellen; joukko antoi minulle tietä — ja minä astuin sisälle
hiukan rauhattomana, tyytymättömänä.

Huoneessani istui vieras vanha herra, äitisi oli kumartuneena sohvan
ylitse, hänen vieressään palvelijattaret, ja kuten tavallista
sellaisissa tapauksissa, aivan neuvottomina. Askeleeni kuullessaan
äitisi kääntyi minuun päin, ja minä hätkähdin hänen huolestunutta
ilmettään. Tartuin hänen käteensä, hän osoitti sohvaa, jossa
runneltunut mies lepäsi.

Auttakaa, pelastakaa poikani, voihki vanhus edessäni, ja minä ryhdyin
heti työhön.

Sinä iltana alkoi elämämme kulkea uutta taivalta.




VII


Huhtik. 13:nä 1910.

Tänä aamuna tapasin Julian äitisi haudalla. Nähtyään minut, hän
tahtoi piiloittautua, mutta minä estin sen. Kiitin häntä kuolleelle
osoittamastaan hartaudesta, ja palasimme yhdessä hautuumaalta.

Herttainen ja rakastettava tyttö. Hänen läheisyydessään viihtyy hyvin.
Hänen silmistään voi lukea rehellisyyttä ja uskollisuutta.

Mutta ihminen voi olla rehellinen ja uskollinen, ja kuitenkin —
kuitenkin! Niin kummalliset ovat sielu ja sydän. Niitä ei voi pitää
kädessään, niitä ei voi sulkea eikä puristaa niin, ettei jokin äkkiä
yhtyisi niihin, jokin, jota emme itse päästäisi sinne, ja joka
vaikuttaa meihin ja elämäämme mullistavasti.

Mutta sinä et sitä ymmärrä, niinkuin en minäkään sitä ymmärtänyt.

Hänen asuntonsa kohdalla tapasimme Vuscic'in, yht'äkkiä ilmestyit
sinäkin viereemme, vaikka en ollut sinua nähnyt missään lähellä. Otin
vaarin, kuinka terävästi sinä katsoit Juliaa, kun hän vastasi Vuscic'in
tervehdykseen. Hän punastui sinun katseestasi ja sinä puristit huulesi
yhteen ja kalpenit vihasta.

Ja koko päivän olit vaiti; näin sinut vain pöydässä. Säälin sinua. Sinä
kärsit — enkä minä voi muuta kuin hymyillä.

Oi, Mladen, kuinka vaikeata onkaan rakkauden alussa, kun ei tiedä onko
rakastettu! Mutta sitten myöhemmin kun saat kutsua sitä toista omaksesi
Jumalan ja ihmisten edessä, kun olet tietoinen siitä, että toisen
jokainen hengenveto kuuluu, sinulle, ja yksin sinulle, kun sinut valtaa
pelko, epäilys — mustasukkaisuus! — Ja villi, raivoava itsekkyys!

Tavanmukaisella tyyneydelläni tutkin uutta potilastani, pesin ja
käärin hänet siteihin, ihaillen äitisi taitavuutta ja pelottomuutta,
kun hän sen kerran voitti vastenmielisyytensä, jota hän aina tunsi
nähdessään haavoja ja verta. Nuorukainen raoitti viimein silmiään,
katseli tajuttomana ympärilleen, ja äitisi riensi vanhuksen luokse
huudahtaen: Hän elää! Oh, älkää pelätkö, mieheni pelastaa hänet, lisäsi
hän itsetietoisella vakaumuksella.

Sillä hetkellä tunsin ensimmäisen kerran ylpeyttä ja tyytyväisettä
ammattini puolesta, ja minusta tuntui kuin katseeni olisi muuttunut
terävämmäksi, päätökseni varmemmaksi. Potilas tuli minulle rakkaammaksi.

Koska ei sairasta voitu kuljettaa kotiin, teimme hänelle tilan toisessa
vastaanottohuoneessani, ja vasta kun hänet oli laskettu levolle ja
hän oli rauhoittunut, käännyin vanhuksen puoleen ja johdatin hänet
asuinrakennukseemme.

Hän oli huomattava tilanomistaja, parooni Gusic. Hänen sisarensa,
joka asui Wienissä, oli kuollut ja jättänyt hänelle Rijeka-nimisen
maatilansa, joka sijaitsi puolentunnin matkan päässä meidän
asunnostamme. Ensimmäistä kertaa ajoi Gusic poikansa Albertin kanssa
tilalleen, kun hevoset pillastuivat ja poikaa kohtasi onnettomuus.

Lohdutin vanhusta taitoni mukaan, eikä se ollutkaan perin vaikeata,
sillä olin vakuutettu, että nuori mies oli muuten terve ja voimakas,
eivätkä haavat, vaikkakin vaaralliset, olleet parantumattomia.
Nähdessäni äitisi suhtautuvan varsin myötätuntoisesti yht'äkkiä
ilmestyneeseen vieraaseemme, rauhoitin miestä, vakuuttaen, että
sairaasta huolehditaan kuin kotonaan, eikä häneltä tule mitään
puuttumaan.

Illallisen jälkeen laskimme Gusic'in levolle ja minä lähdin sairaan
luokse; Irene seurasi minua ja me vietimme unettoman yön paviljongissa.

Se ei ollut ainoa sellainen yö. Kuolema hiiviskeli Albertin vuoteen
ympärillä. Jonkun kerran se jo kurotti kättänsä häntä kohden ja
peräytyi takaisin minun tullessani. Irene auttoi minua auliisti ja
väsymättä; silloinkin kun minä itse epäilin taitavuuttani hän innosti
minua käyttämään vielä jotakin lääkettä, jotakin menettelytapaa. Hän
ikäänkuin kaksinaistui, hän oli paviljongissa ja asuinrakennuksessamme,
hurmasi minut tyyneydellään ja tottuneisuudella, jolla hän emännöitsi
ja huolehti vanhasta Gusic'ista, huolellisesti hän hoiti myöskin sinua,
voiden silti uhrata ajastaan sairaallekin. Päivä päivältä lisääntyi
hänen harrastuksensa minun työhöni, ja kun sittemmin voin kertoilla
hänelle sairaistani, arveluistani, onnistuneista tapauksista tai
vastoinkäymisistä, muuttui työni itsellenikin rakkaammaksi, sydämeni
avautui niillekin, jotka etsivät apuani.

Siitä muuttui rakkautenikin ylevämmäksi, pyhemmäksi, tunsin itseni
paremmaksi, suuremmaksi. Minusta tuntui silloin, että me kaksi
olimme hiljaisen pyhätön vartijoita, valmiit kutsumaan kärsiviä,
vastaanottamaan heitä ja lohduttamaan, sytyttämään soihtuja pimeään
yöhön, etteivät he eksyisi, vaan löytäisivät lohtua tuovan tiemme.

Uusi tunne, joka elävöitti sieluani, teki minut ikäänkuin kiitolliseksi
sairaalle, jonka kohtalo oli johdattanut talooni, ja ennenkuin voin
nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä, olin jo hänen ystävänsä.

Vihdoin voitimme sairauden. Albert palasi tajuihinsa ja minä sallin
hänen keskustella isänsä kanssa. — Irene syleili minua toisessa
huoneessa, sopertaen: Vain sinä voit hänet pelastaa; Yksin sinä!

Parin päivän kuluttua vanha Gusic poistui, jättäen poikansa meidän
luoksemme, kunnes hän olisi täydellisesti parantunut.




VIII


Huhtik. 16:nä 1910.

Äkkipikainen sinä olet, Mladen, kylmä ja hellittämätön
oikeudenmukaisuudessasi.

Keskustelimme äsken päättyneestä opiskelustasi lakitieteen alalla;
tahdot innokkaasti jatkaa opinnoitasi käytännöllisesti saadaksesi
kokemusta ja tyydytystä työssä.

Kuinka tuomitset isäsi?

Riennän kirjoittamaan sinulle tunnustukseni, ja kuitenkin, kuinka
mielelläni laskisin kynän kädestäni, olisin vaiti ja polttaisin kaikki
jäljet. Sillä kuinka sinä katsotkaan minua saatuasi tietää kaiken?...

Sinulla on äitisi silmät, ne voivat katsoa niin lämpimästi ja
uskollisesti, ja taas niin päättäväisesti ja kylmästi. Suusikin on
hänen, niin pehmeä, mutta samalla myös niin kirvelevä. Minä pelkään
sinun katsettasi ja sanojasi.

Murrosikä, jota parhaillaan elät, tekee sinut tavallista
itsekkäämmäksi. Muistit Vuscic'in, kerroit hänen elämästään Zagrebissa,
asiasta, joka ei juuri kaunistanut häntä, mutta joka ei myöskään voi
se enempää vaikuttaa hänen elämäänsä, kuten sinä niin luottavaisesti
vakuutit. Tämän virheen tähden sinä tuomitsit hänet, hylkäsit. Eilen
illalla ja vielä tänään päivällä minä jatkoin tuota keskustelua, pidin
vaarin, odotin edes yhtä lohduttavaa lausetta, yhtä säälivää sanaa —
turhaan.

Kuitenkin tiedät ja tiesit jo eilen, ettei Vuscic etsi Juliaa, että hän
rakastaa toista.

Astut elämään, lain palvelukseen; et kurota käsiäsi onnettomalle, et
rakenna siltaa, jota myöten hän voisi palata säädyllisiin piireihin,
kuten sinä niitä kutsut; et hellitä lain ankarasta pykälästä.
Tinkimättä, kylmäverisesti. Niin sinä sanot, ja minä uskon sinua.

Mahtanetko tietää aina mikä on oikein?...

Äitisi erkaantui tyynesti elämästä. Kuolemani ei ole vaikea, hän sanoi,
Mladen on päättänyt opintonsa, nyt hän voi elää ilman minua.

Ei, Irene, Mladen tarvitsee sinun äidin käsiäsi, sinun naisellista
sydäntäsi, kaikkea sitä, mitä juuri sinä voisit nyt hänelle antaa.
Nyt, kun päiviesi aurinko tekisi laskua, kun seisoisit tyynenä ja
voimakkaana itsesi ja elämäsi yläpuolella, noine kauaskantavine
katseinesi, jotka ilmaisevat lepoa ja rauhan heijastusta. Nyt sinä
hellävaroen tasoittaisit Mladenin sielussa löytyvät särmät ja
kohopaikat, ettei niitä saisi tasoittaa elämä, jolla ei ole äidin käsiä.

Minä en voi olla hänelle sitä, mitä olisit sinä, eikä hän sitä
vaadikaan minulta. Sinun luoksesi hän tuli — sydämineen, sinulle hän
uskoi tunteensa. Hänen sielunsa kärsi, kun sinä kadotit kauneutesi,
ja hän ikäänkuin kääriytyi tuskalliseen alistuvaisuuteen. Hänen
ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat sinun ajatustesi ja tunteittesi
kaltaisiksi — ja kuka tietää, vaikka lapsi jo silloin olisi
vaistomaisesti ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Eikö hän
ponnistellut, tai eikö hän ponnistele vieläkin löytääkseen syyt ja
syyllisen?

Ja jos hän saa tietää? Jos hän katsoo minua noilla sinun silmilläsi,
Irene?

Tuleeko hän vaatimaan ruumiinavausta? Minun pitäisi hymyillä
pilkallisesti, Irene! Ikäänkuin se riittäisi herättämään ihmisen
kuolleista!




IX


Huhtik. 20:nä 1910.

Minä ryöstin nuo kaksi päivää yksitoikkoiselta arkielämältäni, kaikki
työni suomat vapaahetket omistin äitisi puutarhalle. Ja minä olin niin
lähellä häntä, vapauttaessani rautatammesta ja muusta tuhosta sen, mitä
hän oli luottamuksella ja rakkaudella istuttanut. Minä huoahdin ja näin
ja ymmärsin sen tyyneyden, millä hän käyskenteli maakaistaleella, joka
antoi hänelle kukkia ja hedelmiä korvatakseen hänen ruumiinsa, joka
kerran tulee siinä lepäämään.

Käteni kurottautuu etäisyyteen etsien sinun kättäsi, Irene, kuten
kerran entisinä päivinä. Minusta tuntuu kuin olisit lähelläni, täällä
nojatuolissa. Sinä istut ja luet, minä puhelen pojallemme, ja silloin
tällöin sinä katseellasi tai sanallasi hyväksyt puheeni.

Niin, niin — elämää ymmärretään niin myöhään. Vasta silloin, kun se on
menetetty.

Minä jatkan, Mladen:

Me miltei muutimme asuntomme paviljonkiin, kotona vain nukuimme. Albert
voi jo hiukan seisoskella, ja jottei tarvitsisi kantaa ruokia erikseen
Albertille, äitisi määräsi pöydän katettavaksi toiseen huoneeseen,
missä olivat minun kirjani, työkaluni ja koti-apteekki.

Albert voimistui päivä päivältä yhä enemmän, joka päivä saimme yhä
selvemmin tuntea hänen sympaattista luonnettaan, sivistyneisyyttään ja
lapsellista hyvyyttään, josta johtui hänen rajaton kiitollisuutensa
äitiäsi kohtaan ja rakkautensa sinuun, Mladen. Hän oli kuin sinun
orjasi, vastatessaan väsymättä sinun tuhansiin kysymyksiisi. Hän luki
sinulle, piirteli, leikki kanssasi, niin että minä aloin kutsua häntä
sinun hoitajaksesi, ja äitisi sanoi itsellään olevan kaksi lasta.

Ja sinä sanoit hänelle usein ylpeästi, mutta vakavasti: Kaunis äiti
meillä!

Niin siirtyi meidän pieneen, onnelliseen ja rauhalliseen perheeseemme
tämä nuorukainen, upseeri, jonka äkillinen onnettomuus teki meille
rakkaaksi ja läheiseksi, ikäänkuin hän olisi syntynyt meidän
joukossamme.

Melkein joka toinen tai kolmas päivä tuli hänen isänsä häntä katsomaan,
ja joka kerta tämä vierailu päättyi siihen, että hän vaati minulta
laskua poikansa parantamisesta ja hoitamisesta. Irenen kanssa
neuvoteltuani päätin kieltäytyä vastaanottamasta mitään maksua; Albert
oli ystävämme, jonka olimme saaneet sillä huolehtimisella, säälillä ja
hoidolla, jolla pelastimme hänet, ellei juuri kuolemasta, niin ainakin
pitkäaikaisesta sairaudesta.

Ei mikään tee ihmisiä tai esineitä meille niin rakkaiksi kuin se, että
saavutamme ne säälillämme, ja huolenpidollamme.

Kunpa emme milloinkaan pitäisi sentään niitä kokonaan ominamme. Niin
ihmisiä kuin esineitäkään!

Silloin — yht'äkkiä...

Liitän tähän, poikani, silloin kirjoittamani lehdet.






TOINEN KIRJA.




I


Maalisk. 30:nä 1893.

Mitä tapahtuu ympärilläni?

— Ilma on raskasta, sakeata. Ikäänkuin joka puolelta hiipisi haamuja.

Haamuja... harmaita ja raskaita. Ne istuutuvat minun rinnalleni,
panevat aivot hehkumaan, tylsistyttävät ajatuksia.

Pitäisi sytyttää valot ja valaista kaikki nurkat. Pitäisi vetää ne
aurinkoon. Ehkä ne katoaisivat.

Ne katoaisivat varmasti.

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Kuinka se tapahtui?

Eilen, niin eilen illalla — istuimme minun huoneessani. Vähän
aikaa jo olemme sitä nimittäneet Albertin huoneeksi. Irene ja minä
istuimme nojasohvalla, lapsi välissämme. Vastapäätä meitä istui
Albert nojatuolissa. Hän kertoi, lapsuudestaan, äidistään. Hän oli
varmaankin kunnioittanut ja rakastanut äitiänsä kovin, sen voi päättää
hänen jokaisesta sanastaan. Irene veti Mladenin luokseen ja puristi
lämpimästi minun kättäni. Minä ymmärsin häntä, luulen ymmärtäneeni;
hän toivoi, että hänen poikansakin kerran puhuisi hänestä siten. Ja
Mladen kasvoi mielikuvituksessani vartevaksi, kauniiksi, viisaaksi ja
kuuluisaksi. Sellaiseksi kuvittelin hänet sieluni silmillä, paljoakaan
kuuntelematta Albertin kertomusta... Kellonlyönti muistutti minua
sairaasta naapuristani. Nousin hieman vastenmielisesti. Tovin seisoin
ja katselin Ireneä ja poikaa pöytälampun varjostetussa valossa. Kaikki
muu oli kokonaan varjossa, näkyvissä olivat vain hän ja lapsi, kaksi
olentoa, minun kaksi valoani.

Irene siristi silmiään paremmin nähdäkseen minut, joka seisoin
varjossa, ja poika heilutti pientä kätöstään: Riennä, isä!

»Riennä, isä», sopersi lapsi väsyneesti, kun käännähdin kynnyksellä.
Irene hymyili tervehtiessään minua.

Minä riensin todellakin. Kadun päässä pysähtyivät nopeasti kiitävät
kärryt viereeni. Joku sieltä kutsui minua. Maanviljelijä Jalsevac
kiiruhti luokseni ja pyysi värisevällä äänellä minua tulemaan heti
vaimonsa luokse. Hän on kuolemaisillaan — änkytti mies puristaen
käsiäni. Tulen, vastasin minä, mutta ensin minun täytyy juosta kotiin
ottamaan laukkuni. Minä juoksin takaisin ja mies nousi kärryille.

Tempasin nopeasti oven auki. Sohvalla istui Irene, pidellen Mladenia
vieressään, ja hänen sivullaan — siinä, missä minä hetkinen sitten
istuin — minun paikallani oli Albert... Molemmat liikahtivat
pelästyneesti.

Sillä hetkellä en tosiaankaan ajatellut sitä sen enempää. Minun
täytyy kiiruhtaa Jalsevacin maatilalle, huusin ja hyökkäsin toiseen
huoneeseen, kahmasin työkalulaukun käteeni ja heitin viitan
hartioilleni. Kun palasin, Albert istui ikkunan luona.

Lähestyin Ireneä. — Hän nukkuu, virkkoi tämä osoittaen poikaa. Onko
sinulla kaikki? Laukku ja viitta?

Niin hän kysyi aina kun minun täytyi yöllä lähteä sairaskäynnille. Ja
aina hän saattoi minua. Nytkin hän tahtoi nousta. Minä en sallinut.
Suutelin häntä ja sanoin, ettei hän odottaisi minua illalliselle, ja
hyvästeltyäni Albertia riensin kadulle.

En ajatellut mitään. Olin aivan rauhallinen itseni, Irenen ja lapsen
puolesta, pelkäsin vain, etten joudu kyllin ajoissa sairaan luokse.
Tilanomistaja piteli itse ohjaksia, pantuaan hevoset kuin hulluina
laukkaamaan. Hän istui hiljaa, silloin tällöin päästellen tukahtuneita
huokauksia.

En ajatellut muuta kuin sairasta tilanomistajanvaimoa. Tunsin hänet.
Hän oli nuori, hoikka, rikaskin — edellisenä vuonna he olivat menneet
naimisiin, ollen toistensa täydelliset vastakohdat. Tämä velkaantunut
aviomies oli huonossa huudossa ennen naimisiinmenoansa, ja vihjaistiin,
ettei hän ollut siitämisin juuri muuttunut. Siinäkin esimerkki, kuinka
erehdyttävä yleinen mielipide voi olla, ajattelin, katsellessani
vieressäni suonenvetoisesti vapisevaa miestä.

Vihdoin saavuimme perille, astuimme kivitaloon, josta kaikui
sydäntäsärkevä huuto. Tilanomistaja juoksi edellä, minä seurasin häntä.

Muutaman tunnin kamppailu... Päivän valjetessa nuori äiti ja
vastasyntyneet lapsi taistelivat elämästään.

Isä veti minut syrjään. Elääkö lapsi äitinsä jälkeen? kysyi hän
väräjävällä äänellä.

Pudistin päätäni. Vain muutamaksi minuutiksi, pelastakaa se vain
yhdeksi minuutiksi, tohtori! kädet ristissä hän pyysi.

Ymmärsin! Tein voitavani. Pakotin tuon vielä muodottoman olion
näyttämään elonmerkit itsessään. Isä seisoi vieressäni, kalpeana,
vapisevana, itkun punaamin silmin, tähystellen jokaista liikettäni.
Hän näytti tuntevan helpotusta, kun lapsi äännähti heikon, kuin kaukaa
kuuluvan itkun.

Tuntui kuin äitikin olisi odottanut vain tätä ääntä, sillä sen
kuultuaan, hän käännähti kerran ja kuoli.

Se eli hänen jälkeensä, eikö niin, se eli kauemmin kuin äitinsä,
huohotti tilanomistaja katsellen ympärilleen. Ja hänen äitinsä toisti
sen, katsahtaen vuoroin minuun, vuoroin kätilöön, ikäänkuin kutsuen
meidät todistajiksi: Se elää, elää, ja hän alkoi kastaa lasta.

Silloin mies kääntyi vaimonsa puoleen. Polvillaan sängyn vieressä hän
voihki, hyväili kuolleen käsiä ja kasvoja, ja itki rajusti.

Noin puolentunnin kuluttua olin valmis. Lapsi seurasi äitiänsä.
Siirryin toiseen huoneeseen pesemään itseäni, ja kas, isäntä tuli
perässäni. Eikö niin, tohtori, kysyi hän useamman kerran, te olette
todistaja, että hänen elämänsä päättyi ennenkuin lapsen... tietäkää, se
on perinnön vuoksi, selitti hän touhuissaan; jos lapsi olisi kuollut
aikaisemmin kuin äiti, saisivat äidin sukulaiset periä, mutta tässä
tapauksessa pidetään lasta perijänä, ja lain mukaan perii isä lapsensa,
siis minä. Ja taas, saatuaan minun sanani, että lapsi eli melkein
puolituntia kauemmin, hän muisti vaimoansa ja alkoi voihkia.

Niin se tapahtui — aprikoin sitä ajaessani kylmänä, sumuisena aamu-yönä
kotiin. Liitin tähän tapahtumaan useita muita, joissa kärsivä rakkaus
ja kylmä, säälimätön itsekkyys esiintyivät rinnan kuolevan vuoteen
ääressä. Siksi en tahtonut seurustella vieraiden ihmisten kanssa,
paitsi silloin kun minua kutsuttiin. Onnellisin tuntein käänsin
ajatukseni vaimooni, Ireneen, sanoin melkein ääneen: Toisin on meillä,
me olemme erilaisia...

Kuvittelin näkeväni rakkaani siten kuin heidät jätin lähtiessäni.
Vaimoni ja lapseni istumassa sohvalla, katseillaan hyväillen minua.

Mutta äkkiä sysäsi toinen kuva tämän syrjään. — Irenen vieressä, minun
paikallani, istui Albert, ja molemmat hätkähtivät odottamattomasta
tulostani.

Miksi hän istuutui Irenen viereen? Kuinka hän salli sen? Kutsuiko
hän Albertin siihen? Ehkä hän odotti vain minun lähtevän. Miksi he
hämmästyivät kun minä astuin sisään?

Minusta tuntui ikäänkuin jonkinlaiset kuumat aallot olisivat vyöryneet
ylitseni, ja henkeni melkein salpautui.

Niin aprikoin ajaessani sinä valjuna, kylmänä aamuna, toivoen samalla,
että hevoset olisivat juosseet nopeammin, ja että ne olisivat laiskasti
laahustaneet.

Lähestyin jo kotiani, voin jo erottaa kirkontornin ja talorykelmän —
ja tietämättä miksi, käskin kuskin pysähdyttää. Astuin alas kärryiltä
käskien miehen palata kotiin, ja läksin jalkaisin.

Kuljin nopeasti, nopeasti, ja taas hitaasti, hitaasti kuin varas yöllä,
epämääräisen, ellottavan tunteen painaessa ajatuksiani.

Albertin huoneessa aukasin äkkiä sähkötaskulamppuni. Albert heräsi,
nousi istualleen... Miksi kaikki tuntui jo luonnollisemmalta, miksi
minä häpesin? Mitä olin ajatellut, odottanut?

Minä se olen, mutisin, olen palannut. Menin viereiseen huoneeseen
riisumaan viittani ja tyhjentämään laukkuni. Ja palasin taas Albertin
luokse. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja kysyi, kuinka sairas voi;
vastattuani hänelle, katselin ympärilleni huoneessa.

Mitä minä etsin?

Pöydällä, sohvan edessä oli avattu kirja levällään. Se oli romaani,
jonka annoin eilen Irenelle. Hän oli siis lukenut täällä?

Mika kirja se on? kysyin kuin sivumennen, ja hän vastasi unisesti:

Rouva luki minulle katkelman...

Ja taas tunsin tuon kuuman aallon...

Sammutin kynttilän, poistuin huoneesta, kuljin puutarhan läpi
asuinrakennukseemme, makuuhuoneeseeni valaisten ympärilleni, etsien
jotakin.

Astuin sisään. Hän heräsi äkkiä, kuten aina kun minä tulin myöhään
kotiin, suoristausi, ojensi kätensä ja syleili minua hyväillen.

Minusta tuntui, että hän pelasti minut poisti minulta jonkin
ellottavan, likaisen. Olin ikäänkuin taudista parannettu.

Ja kuitenkin, aina kun senjälkeen heräsin aamuisin, heräsi minussa
myös jokin muu. Se kulkee mukanani, leijailee ja näykkii ympärilläni,
sekoittaa ajatukseni, ja vuoroin hunnuttaa silmäni, vuoroin tekee ne
näkevämmiksi.

Irene — Irene!...




II


Huhtik. 4:nä 1893.

Sulkeuduin huoneeseeni, ilmoitettuani täytyväni tutkia erästä uutta
alaani käsittelevää teosta.

Sitä saneessani en katsahtanut Ireneen. Niin, en vilkaissut häneen,
en kutsunut häntä tulemaan kanssani, kuten meillä oli tapana tehdä
aikaisemmin. Hän istui silloin nojatuolissa kirjoituspöydän vieressä
tehden jotakin käsityötä, tai lukien, väliin nostin silmäni häneen,
katseemme kohtasivat toisensa, hän ojensi silloin kätensä minua kohti...

Ja minä viihdyin niin hyvin.

Hän ei tule. Onko hän unohtanut, että minä olen onnellinen vain
silloin kun hän on vieressäni? Eikö hän tunne, että minä odotan häntä,
kärsimättömästi, tuskallisesti...

Ja ulkona on niin koleata. Synkkiä päiviä yhtenään, sataa, pyryttää.
Sellaisina päivinä istuu kernaasti räiskyvän takkatulen ääressä,
miellyttävän lampunvalon loisteessa, jos vierelläsi on vaimosi,
lapsesi, eikä välillänne ole mitään muuta vierasta. Ei mitään, mikä ei
kuuluisi siihen.

Nyt hän oli täällä. Ääneti, nopeasti hän lähestyi minua, kiersi
käsivartensa kaulaani, ja kiitollisena minä suutelin hänen käsiänsä.
Hän istui hetken vieressäni, ja minä olin syventyneenä kirjaani.

Kerrotko minulle jotakin kirjastasi? kysyi hän luoden minuun nuo hyvät,
uskolliset silmänsä.

Ei, ne silmät eivät valehtele.

Toisesta huoneesta kuului Albertin ja Mladenin äänet. Poika nauroi
ja huudahteli ilosta. Hän taivutti hiukan päätään, ikäänkuin
kuunnellakseen.

— Albert kertoo hänelle sellaisia tyhmiä, fantastisia satuja, virkkoi
hän moittivalla äänellä.

Miksi tuo väite teki minulle niin hyvää?




III


Huhtik. 10:nä 1893.

Tuli suojasää. Kaikki ovat sairaita. Kuljen väliin jalkaisin, väliin
hevosella. Naapurin lapset sairastuivat kurkkumätään. Pelkään Mladenin
puolesta. Irene on myös kovin huolissaan.

Albert ehdottaa, että hän matkustaisi pois ja veisi pojan mukanansa
Fiume'en. Hän sanoi tuntevansa itsensä kovin onnelliseksi, jos voisi
antaa hänelle turvapaikan liikkuvaa vaaraa vastaan.

Katsahdin Ireneen. Hän pudisti kieltävästi päätään. Kiitoksia, sanoi
hän Albertille, mutta minä en voisi erota Mladenista.

Ja jos te menisitte Mladenin kanssa? Minä jäisin tänne, lisäsi hän.

— Minä en voisi erota sinusta, vastasi hän, ojentaen kätensä minulle.

— Etkö, etkö voisi erota minusta? kysyin häneltä, kun olimme kahden.

— En koskaan, en koskaan, vastasi hän. Missä sinä olet, siellä minunkin
paikkani.

Kuinka pikaisesti rauhoittuukaan mieli hänen sielukkaiden silmiensä
edessä!




IV


Huhtik. 20:nä 1893.

Yöt ja päivät ovat vaikeita. Tuskin ehdin käydä kaikkien apua
tarvitsevain luona. Lapsista ovat useimmat sairaina. Difteria niittää
uhreja. En voi kaikkia pelastaa. Sydämeni lakkaa lyömästä, kun
ajattelen, että myöskin Mladen voisi sairastua.

Ehkä sittenkin lähetän hänet Fiume'en. Albert pyytelee sitä
hellittämättä. Hän on jo voimistunut siksi paljon, että valmistautuu
lähtemään kotiin. Mutta minä itse pidätän häntä. Olen melkein aina
sairaiden luona. Irenen olisi ikävämpi varjella Mladenia tartunnalta,
jos hän olisi yksin. Itse hän ei sitä tunnusta, päättäväisesti
kieltäytyen Albertin pyynnöistä; vielä päättäväisemmin hän kumoaa minun
huomautukseni, sanoen, että hänen olisi vaikea olla ilman poikaa.

— Ja jos Mladen sairastuisi siellä? siihen kysymykseen keskustelumme
tavallisesti päättyivät. Mitä minä tekisin sinun tuloosi saakka?
Ajattele, lisäsi hän, mitä minä tekisin ilman sinua?

Milloin hyvänsä muistelen, kuinka rauhaton olin, minun täytyy ihmetellä
itseäni. Mikä onni, etten kavaltanut itseäni! Kuinka olisinkaan
loukannut häntä, kuinka saisinkaan hävetä! Ja hän, ylpeä Ireneni —
antaisi sitä tuskin koskaan anteeksi.




V


Huhtik. 30:nä 1893.

Ulkona voitti kevät, aurinko, ja minuun tunkeutuu taas jotakin pimeätä.
Uudelleen tunnen kodissani nuo painajaiset, jotka nousevat minun ja
Irenen väliin.

Sairaustapaukset harvenivat; jonkun päivän olen ollut vähän enemmän
kotosalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut kauan poissa. Joka hetki
löydän jotain uutta, vierasta. Salongissa on piano muutettu toiselle
puolelle huonetta. Albert väittää, että siellä on parempi akustiikka.
Irene on siis soittanut hänelle, laulanutkin. Niinkuin minulle ikään!

Ja minun täytyi aina silloin lähteä ulos.

Vanhempaini kuvat riippuvat toisella seinällä: Albert sanoo, että ne
ovat siellä paremmassa valossa.

Minun täytyy myöntää, että se on oikein, ja kuitenkin se harmittaa
minua.

Mladen on kuin kiinnikasvanut Albertiin, aina hänen läheisyydessään.
Eilen kutsuin häntä luokseni, hän ei totellut. Kutsuin toisen kerran
jurosti. Hän siirtyi luokseni, seisahtui eteeni, itsekäs uhma silmissä.
Irene astui viereemme ikäänkuin suojellakseen häntä. Tahdoin hyväillä
pojan päätä, puristaa häntä rintaani vasten, mutta hän vastusti hiljaa.
Irene otti häntä kädestä ja vei hänet hetken kuluttua ulos.

— Söimme ääneti illallista. Oli niin painostavaa. Haa, haamut istuivat
meidän kanssamme jäähdyttäen sanat huulillemme.

Vihdoin Irene koetti murtaa jään. Hän laverteli, laski leikkiä minun
kanssani, pojan kanssa; ja kovettunut sydämeni alkoi sulaa. Silloin
Albert huomautti pelokkaasti Ireneä lupauksestaan. Nähdessään minun
katsahtavan kysyvästi, hän selitti Irenen luvanneen laulaa hänelle tänä
iltana — matkaonneksi, lisäsi hän hymyillen:

— Matkaonneksi? ihmettelin minä.

— Niin, vastasi Irene, en ole vielä ilmoittanut sinulle, että Albert
jättää meidät huomenna.

Hän kutsuu häntä yksinkertaisesti Albertiksi.

Albert alkoi lämpimästi kiitellä meitä vaivoistamme ja hyvyydestämme, —
ja minä sillä hetkellä onnellisena hänen poislähdöstään, vakuuttelin,
että hänen seuransa oli meille kovin rakasta j.n.e.; kuten sellaisissa
tapauksissa on tapana puhua, koetinpa vielä suostutella häntä
jäämäänkin muutamaksi päiväksi.

Fiume ei ole kaukana, virkkoi hän; tiedän, että ikävä vetää minua
teidän kauniiseen, rakkaaseen taloonne — jos sallitte.

Irene ojensi hänelle kätensä. Minä vain nyökäytin päätäni. Koetin
teeskennellä, ettei huomattaisi minun olevan kaikkea; muuta kuin
mielissäni tuosta lupauksesta.

Irene lauloi — minun mielilaulujani. Hän seisoi hänen vieressään ja
käänsi nuottivihon lehtiä.

Voi, kuinka hänen äänensä kiusasi minua. Ensimmäisen kerran. Kuuntelin
vastahakoisesti. Tunsin, etten ole ainoa hänen elämässään, tuska hiipi
sydämeeni.

Laulujen lomassa he keskustelivat. Irene nosti päätään ja katsoi
häneen. Katsoiko hän häntä toisin kuin minua? Onko hänen äänensä
vähemmän hellä puhuessaan hänelle?

Ja he ovat olleet kahden niin monta päivää, niin monta iltaa, öitäkin...

Oih, kaikki minussa nousi kapinaan. En voinut sietää enempää.

— Minä lähden nukkumaan, sanoin. Hyvästelin nopeasti ja poistuin.

Kuinka värisinkään — korvissani humisi, jotain nousi kurkkuuni. Jääkö
hän, eikö hän huomaa minun kärsivän, eikö hän riennä?

Kello tik-takitti seinällä, mutta jokainen heilurinlyönti koski minuun
kuin luja isku. Eikö hän tule? Kaikki ajatukseni ja tunteeni yhtyivät
tuossa kysymyksessä, jännittyneet hermoni kutsuivat häntä.

Vihdoin hän tuli kantaen kynttilää. Hän oli siis valaissut hänelle, hän
itse, ja sitä ajatellessani leiskui jotain silmissäni.

Hiljaa hän laski kynttilän pöydälle, tuli luokseni, otti pääni käsiensä
väliin ja katsoi silmiini.

— Stank, mikä sinun on? kysyi hän.

— Olen sairas, sopersin minä.

Ja hän hyväili polttavaa otsaani, rauhoitti, nuhteli minua, että minä,
lääkäri, vakava mies päästän hermoni ja oikkuni kiihtymään. Vielä
hän sanoi, että minä peloitan, vieroitan lasta, ja että hän vain
suurella vaivalla oli onnistunut tasoittamaan minun kylmäkiskoisuuteni
vieraalle, jolle olimme velvolliset osoittamaan jonkun verran
huomaavaisuutta.

Hän puhui paljon, muistuttaen minulle, kuinka hän oli pitänyt minua
esikuvaksi kelpaavana miehenä, jota hän kunnioittaa ja rakastaa, mutta:
jos annat hetkellisten oikkujen johtaa itseäsi, kuinka käy silloin
minun ihanteeni?

Minä rauhoituin, enemmän hänen äänestään kuin sanoistaan, ja taas oli
kaunista ja kirkasta minun sielussani...

Ja aamulla mietin uudelleen hänen sanojaan, tutkin hänen jokaista
katsettaan, tähystelin salaa Albertia ja häntä, toistaen mielessäni
kaikki tapaukset, jotka opettivat minua tuntemaan lausuttujen sanain
arvon, oltuani usein kosketuksissa valheellisten ja kevytmielisten
ihmisten kanssa.




VI


Toukok. 4:nä 1893.

Albert on lähtenyt pois, olemme kahden.

Miksi en iloitse? Pidän silmällä Ireneä. Hän näyttää rauhalliselta ja
eloisalta, mutta huomasin hänen kuitenkin silloin tällöin vaipuvan
ajatuksiinsa. Kysyin häneltä äkkiä, mitä hän ajattelee. Hän joutui
hämilleen.

Ajatteleeko hän häntä?

Mladen kysyy yhtämittaa, milloin Albert palaa. Irene lohduttaa, että
hän tulee pian.

Eikö hänen äänessään ole jotakin outoa? Hän tulee pian luoksesi, sanoo
hän. Eikö niissä sanoissa piile peitetty ilo?

Haa, taas kahden. — Enkä kuitenkaan voi iloita vilpittömästi,
täydellisesti. En voi estää itseäni kuulemasta jonkun kerran päivässä
hänen nimeään, tai tuskissani kysymästä itseltäni: onko Irene minun,
kokonaan, kaikkine ajatuksineen, tunteineen?

Minusta tuntui kuin olisin soutanut ränstyneessä veneessä tulvivan joen
uhkaavissa pyörteissä, joihin vene näytti joka hetki sortuvan. Nyt joki
asettui, tulva laski. Katselen, voimatta uskoa, että toisin on ollut.

Elämämme jatkui samoinkuin se oli ennen sitä päivää, kun Albert äkkiä,
ilmestyi taloomme. Vaimoni ja lapseni ovat taas yksin minun... Mutta
yhtä ajatusta en voi vaientaa, yhtä ääntä, — joka hokee korvaani:
Sinunko on todella se, mikä voi olla sinun vain niinkauankuin ei sitä
joku toinen hekumassaan ota?

Rakastatko minua, Irene? kyselen yhtämiseen. — Voisitko elää ilman
minua?

Alussa hän vastaili minulle tulisesti, kuten aina, kun johtui
ajattelemaan, että hänen pitäisi elää ilman minua. Eikö hän ymmärtänyt,
että minä kysyin jäisellä äänellä, kuten tuomari, joka värisee innosta
saada syytetty tunnustamaan, tai asettaan lataava metsästäjä?

Ja tänään hän vastasi kärsimättömästi:

— Et ole koskaan kysynyt minulta noin, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten
hän seisoi pitkän aikaa ikkunan edessä, katsellen lehtikujaa.

Ehkä hän muisteli sitä päivää, jolloin Albert kannettiin sieltä tänne!?




VII


Toukok. 8:na 1893.

Missä olenkaan lukenut eräänlaisesta villikansojen kaksintaistelusta?...

Taistelijat asettuvat peitetyin silmin korkeakasvuisen ruohikkokentän
kumpaankin päähän ja hyökkäävät toisiansa vastaan terävillä
viikatteilla asestettuina, ja kätkeytyvät taas viidakkoon.

Varkain hiipiä — vaania — hyökätä ja taas piilottautua — inhottava,
pirullinen menettely — —

Ja minä teen sitä joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Hyökkään, nyt
Ireneä, nyt Mladenia kohti, ja sitten ikäänkuin viisastuen halveksin
itseäni, mutta — kovin pian hyökkään uudelleen.

Kuka auttaa minua, kuka minut pelastaa?

Kuinka halpamainen, inhoittava se kohtaus oli?

Olin kotimatkalla. Sydämeni löi kiihkeästi, vapisevin käsin
aukaisin portin. Yhdellä silmäyksellä näin koko pihan. Ei mitään.
Ei minkäänlaisia jälkiä. Ketään siis ei ollut tullut, ei ketään
ollut sisällä. Juoksin nopeasti sisälle, läpi kaikkien huoneiden —
viimeisessä, Mladenin huoneessa, tapasin Irenen ikkunan ääressä,
ikkunan, joka katsoo lehtikujaan.

Silmäini edessä pimeni; tunsin kasvojani kirvelevän.

— Olet viime aikoina ruvennut kovin ihailemaan jokapäiväisen näköistä
ympäristöämme, sanoin ja huomasin, ettei se ääni ollut minun, vaan
jokin outo, kaukainen ääni.

Hän kääntyi äkkiä, katsahti minuun — oh, se oli vieras katse, säälivä
silmäys. Sitten hän kumartui ääneti Mladenin puoleen. Lapsi leikki
kuutioiden kanssa lattialla. — Hän ei jättänyt leikkiänsä eikä
rientänyt luokseni kuten ennen. Vieläpä hän vetäytyi sivullekin,
silmäillen kieroon, pelokkaasti minua.

Vereni aaltoili kiihkeästi. Poika, huudahdin jurosti, sillä tavoinko
sinä tervehdit isääsi? Ja kiukuissani potkasin kuutiot menemään. Lapsi
huusi, haparoi äitiänsä, ja he vetäytyivät yhteen, toisiaan suojellen.
Kuului vain heidän hengityksensä. Silloin Irene nousi ja poistui
huoneesta ottaen pojan mukaansa.

Ja minä huusin, en sitä, mitä sydämeni valitti, vaan jotain raivokasta,
inhaa.

Hän pysähtyi. Kalpeana. Oih, kalpeana kuin seinä, laajentunein,
sumeisin silmin, puristaen tiukasti lasta, ja minun sydämeni värisi
ikävästä, että nuo kädet syleilisivät minuakin.

— Irene!...

Haikea, toivoton valitus lapsen hillittömän itkun säestämänä täytti
huoneen. Katumus, häpeä, tuska — en tiedä mikä, puistatti minua.
Polvistuin Irenen eteen. Mutta hän kääntyi pois minusta. Hypähdin
pystyyn, poistuin paiskaten oven perässäni, että koko talo tärähti. Se
teki minulle hyvää. Minut valtasi halu särkeä kaikki, kaikki hävittää,
synnyttää suurempi melu kuin mikä sisässäni raivosi.

Ja nyt minä istun täällä yksin — yksinäisenä, ja häpeä painaa minua
kuin suuri vuori. Häpeä Irenen edessä, lapsen edessä, itseni edessä. On
kuin viha heräisi minussa. Voi, pitikö sen tapahtua? Eikö Irene näe,
ymmärrä? Jos hän näkee, jos hän vain uhittelee, voiko hän, tiesikö hän,
että näin tulee käymään?




VIII


Toukok. 9:nä 1893.

Yksin, yksin!

Irene ja minä elelemme, kuljemme vierekkäin kuin kaksi rauhatonta
sielua. Minun katseeni ikävöi häntä. Hän on kalpea, hänen kasvoilleen
on ilmestynyt eräänlainen marttyyrinilme. Mistä lähtien? Eilisestäkö?
Siitä päivästäkö, kun Albert lähti pois?

Ja kuinka kaunis hän on! Voi, miten rakastankaan häntä!

Marttyyrinilme hänen kasvoillaan kiusaa minua. Sieluni vääntelee
tuskissaan hänen edessään. Voi, eikö hän näe, että minä kuljen kohti
tuhoani? Jos hän rakastaa minua, niin miksi hän ei tule, miks'ei hän
nöyrry säälimään minua, miks'ei kutsu minua luokseen?...

Ja taas säteilisi aurinko meidän kodissamme, kuten silloin kun
ei yksikään katse, ei yksikään ajatus murtautunut pois pienestä,
onnellisesta ryhmästämme.

Mladen leikki puutarhassa. Tunsin tarvetta etsiä apua lapselta. Lähdin
sinne tapaamaan häntä. Poika kuuli askeleeni. Äkkiä hän kääntyi ympäri
ja juoksi kaaressa ohitseni sisälle.

Katselin tuskallisen hämmästyksen valtaamana hänen menoaan.

Johtui mieleeni koira, pieni koira, jonka isäni kerran lahjoitti
minulle. Olin rajattoman onnellinen kun isä uskoi sen minun
suojelukseeni, ja eläin alkoi kaivata hemmotteluani. Olin ylpeä, sillä
olihan se ensimmäinen olento, joka kuului kokonaan minulle. Suojelin,
ruokin ja hoidin sitä; pentu valloitti koko viisitoistavuotiaan
sydämeni, ja melkein suutuin, kun joku toinen sitä silitteli, tai se
itse lähestyi vierasta. Oli sunnuntai, tahdoin kävellä sen kanssa,
näyttääkseni sitä kaikille tovereilleni. Sidottuani sen nuoraan,
lähdin sen kanssa metsään, missä meillä pojilla oli tapana kokoontua;
mutta sinne oli jotensakin pitkä matka, päivä oli helteinen, ja pentu
heittäytyi pitkälleen tavantakaa. En ymmärtänyt, ettei se jaksa; olin
varma, ettei se tahdo käydä. Vedin sitä nuorasta, se nousi, mutta
kaatui taas. Ja kun tämä oli uudistunut muutaman kerran, vimmastuin
niin, että otin raipan ja pieksin koiraa...

Vielä tänään näen sen silloisen katseen... Otin sen syliini, se
painautui valittaen rintaani vasten, ja surullisena kannoin sen kotiin;
kaduin tekoani ja hoidin sitä hellästi, hyväilin enemmän kuin ennen —
eikä se kuitenkaan antanut minulle koskaan anteeksi. Omasta tahdostaan
se ei tullut koskaan luokseni; jos kutsuin, tuli se häntä koipien
välissä, peläten, pahaa aavistaen, ja kun se luuli, etten näe sitä,
silloin se juoksi suuressa kaaressa pois... aivan kuin Mladen nyt.

Olenko menettänyt lapseni? Heidät molemmat samalla kertaa?

Oi niin, kumpikin ovat hienoja sieluja, ja minä olen varjellut heitä
kaikesta pahasta, suojellut pienintäkin varjoa vastaan. He eivät
nähneet milloinkaan minua äreänä, ei koskaan röyhkeänä.

Mutta olenko minä yksin syypää? Eikö Irene tiedä, mikä minussa on? Ja
jos olisinkin syyllinen, niin eikö hänen pitäisi antaa se anteeksi?
Eikö rakkaus anna kaikkea anteeksi?

Se antaa anteeksi. Miksi en siis minäkin anna? Oh, rakastanhan minä
häntä niin, että antaisin hänelle vaikka mitä anteeksi. Jos vain
tietäisin — ellei olisi tätä epäilystä, joka minut myrkyttää. — En
tiedä mitään, uskon kaikki.




IX


Toukok. 11:nä 1893

— Ovikello soi keskiyöllä. Olin valveilla... vakoilin Ireneä. Hän
puhuu usein unissaan. Odotin hänen lausuvan hänen nimensä. Hänellä oli
tapana herättää minut kun soitettiin. Teeskentelin nukkuvani, hän ei
liikahtanut. Joku painoi alhaalla yhä kiihkeämmin soittokellon nappulaa
— yhä uudelleen...

Vasta silloin tunsin hänen kätensä. Kevyenä ja pehmeänä se haparoi
kasvoillani. Liikahdin.

— Stank, joku soittaa, sanoi hän hiljaa ja sytytti kynttilän.

Aukaisin silmäni, katseemme osuivat yhteen. Hänen silmänsä olivat
punaiset, kyynelten turvottamat. Tuossa vieressäni itki Irene, vaimoni,
jota rakastan hulluuteen saakka, jolle olen vannonut olevani tukena ja
kilpenä. Huokasin, avasin sylini, hän painautui rintaani vasten, ja
kyyneleemme yhtyivät.

— Mene, Stank, mene — virkkoi hän, irtautuen, hiljaa syleilystäni.

Koneellisesti astuin ikkunan luokse ja aukaisin sen. Alhaalla seisoi
poliisi: Pyydän tohtoria tulemaan nopeasti, sanoi hän, Randiz on
tappanut vaimonsa!

Puin päälleni Irenen auttaessa ja riensin juoksujalkaa kadulle. Kuulin,
selitti poliisi, avunhuutoja Randizin talosta, koputin ikkunaan — ja
äänet vaikenivat äkisti. Aioin jo lähteä pois, luullen aviopuolisojen
riidelleen, sillä olen viimeaikoina öisin, kulkiessani heidän
ikkunainsa ohi kuullut heidän kinastelevan. Mutta ovi oli auki, Randiz
juoksi ikkunaan kirves kädessä — toistaen yhtä mittaa: minä tapoin
hänet — minä tapoin hänet.

Naapureita kiiruhti paikalle, menimme taloon — uh, herra! Sänky oli
veren vallassa, vaikea oli erottaa, mitä, siellä muuta oli. Sidoimme
hänet, toiset juoksivat tuomarille, ja minä teidän luoksenne, herra.

Niin hän kertoi minulle, — mutta hänen äänensä ponnahti takaisin
korvistani kuin kaikuna. Jonkinlainen raju pelko valtasi minut.
Kernaammin olisin kääntynyt takaisin, ja kuitenkin, jokin veti minua,
ja kertasin itsekseni: hän murhasi, murhasi vaimonsa!

Vihdoin saavuimme perille. Talon edessä parveili suuri joukko ihmisiä.
Naiset, miehet, lapset, kaikki mutisivat puoliääneen, se kuulosti
korvaan kuin kaukaisen kosken pauhu. He väistyivät syrjään antaen
minulle tietä.

Lähestyin vuodetta. Lamppu sytytettiin — ja minä olin vähällä pyörtyä.
Valkoiset, täyteläiset hartiat ja niiden yläpuolella verinen möhkäle,
aivan muodoton. Hartiat liikahtavat, rinta nousee ja laskee. —
Katsahdin mieheen. Hän seisoi kädet siteissä nurkassa ja tuijotti
tylsästi minuun. Kumarruin vuoteen yli, etsien ja tutkien... rinta
kohoaa aina vähemmän, viimeinen puistatus, verensyöksy ja... kaikki on
rauhallista.

Loppu, sanon tuomarille, ja hän vastaa käheästi ja, koneellisesti:
alustava kuulustelu!

Silloin kuului nurkasta huuto — ei — eläimellinen mylvinä, joka turhaan
koetti vaihtua inhimillisesti ymmärrettäviksi sanoiksi, ja sitten
seurasi hätääntynyt, kimeä kirkaisu. Lapsi konttasi sängyn alta...
Annoimme sen yhdelle ovensuuhun ilmestyneistä naisista. Ja silloin
alkoi kuulustelu.

Selvä murha, lopetti tuomari. Kieltämättä selvä, ajattelin minä,
kuunnellen Randizia.

Hän petti minua, petti — voihki mies käheällä äänellä. En tiedä mikä
minuun tuli, otin kirveen, ja...

Silloin hän ojensi ristityt kätensä sänkyä kohti: Maare — Maare!
valitti hän loppumattomassa tuskassa ja katumuksessa. Ja taas hän
katsoi minuun: auttakaa, auttakaa! Kaunis hän oli, kaunis, hulluiksi
hän teki kaikki, tahdoin vain, ettei hän olisi kaunis... ja sitten — en
tiedä — en tiedä...

Nousevan auringon ensimmäiset säteet punasivat idän taivasta kun
poistuimme Randizin talosta. Seisahduin hengittämään raitista ilmaa,
tuomarin napittaessa viittaansa kaulaan asti ja virkkoessa: hirttää
hänet pitäisi. Sillätavoin murhaa nukkuvan vaimonsa!

— Mies-parka, vastasin minä. Ja tuntui kuin joku toinen olisi lausunut
tuon sanan, se tuli niin säälien. Riensin kotiin sekavien ajatusten
painostamana. Ne olivat hajanaisia, ne ilmestyivät joka puolelta kuin
salamat pilvisenä yönä sotkien Randizin vaimoineen minun ja minun
vaimoni kanssa. Tuskasta purin hampaani yhteen ja puristin nyrkkejäni,
koettaen ajatella vain Ireneä, ja yhtäkkiä juolahti mieleeni: jos hän
odottaa minua... ja kaikki toiveeni kohdistui tuohon ajatukseen. Jos
hän odottaa minua, on kaikki hyvin.

Hän odotti minua salissa katetun pöydän ääressä, samovaarin kohistessa.
Hän suoristausi ja riensi pelokkaan kiihkeänä vastaani, ja minä
polvistuin hänen eteensä kätkien pääni hänen helmaansa.

Sitten istuuduimme vierekkäin, avaten sydämemme toisillemme. Hän
valitti minulle viime aikoina kärsimistään suruista. Hän sanoi
värisevänsä pelosta, että minä sairastun, ja että käytökseni Mladenia
kohtaan surettaa häntä.

— Sinä, joka olit ja olet ruumiillistunut hyve. En voi ajatella
toisin kuin että olet sairas, — sanoi hän silittäen hellästi päätäni.
Mutta olethan lääkäri ja tiedät mitä teet. Sillä, Stank, jos sinä
sairastuisit?...

Kuinka paljon pelkoa ja huolta olikaan hänen äänessään! Ah, sydämeni
aukeni hänen edessään huokaillen katuvaisena: unohda, unohda, mitä
tapahtunut on!

Nyt hän lähti työhönsä, ja minä kirjoitan ja tunnen kuinka kurtut
kasvoiltani häviävät ja kouristuneet hermoni vapautuvat.

Niin hän sanoi: tule, menkäämme ikkunaan. Tunnetko ruusun tuoksua? —
en tiennyt edes niiden kukkivan. En nähnyt muuta kuin yhden suuren,
kauhistuttavan pimeyden, joka uhkaa elämäämme. Kaunista, onnellista ja
riemuisen rikasta elämäämme.

Eikö niin, Irene, me suojelemme sitä?

Unohdin sillävälin Randizin kokonaan. Irenekään ei kysellyt paljon.
Olimme niin kiintyneet jälleenpelastamaamme onneen. Ja kuitenkin —
Irenen kanssahan minun täytyy siitä puhua...

Mladen minun, myös täytyy saavuttaa. Minun kaksi aurinkoani saavat taas
loistaa; kaksi pyhimystäni — saavat uudelleen tuntea loppumattoman
rakkauteni.




X


Toukok. 12:na 1893

Puhuimme Randizista — ja olemme eri mieltä.

Ensimmäisen kerran!

Randizin teko on saattanut Irenen ymmälle. Hän ei ymmärrä, kuinka mies
voi hyökätä nukkuvan naisen kimppuun ja tehdä niin raakamaisen työn.

Ja minä puolustan häntä. Olen niin kaunopuheinen, että itsekin
ihmettelen. Kaikki on minulle selvää. Nuori, rikas kauppias nai
köyhän kirjurin tyttären, yhden yhdeksästä sisaruksesta; kantaa häntä
käsillään! Ja tämä pettää hänet. Pettää häpeämättä, röyhkeästi. Ja
mies rakasti häntä niin rajusti. Jumala tietää kuinka kauan hän lie
kärsinyt; sanottiin hänen viime aikoina olleen kovin hermostuneen,
tuskin tietäen mitä puhua, mitä tehdä. Hän tuijotti ihmisiä niin, että
nämä alkoivat välttää häntä; hän laski väärin, omaksi tappiokseen...
Vaimonsa kanssa hän ei puhunutkaan, lastaan hän väisti... Ja ehkä
hän valvoi öisin hänen vieressään, ehkä hän odotti vaimon kavaltavan
salaisuutensa ja — ehkä vaimo lausui, ehkä hän sopersi jonkun nimen —
ikävöiden — kutsuen... Ja se nimi ei ollut hänen nimensä... Silloin
hän, onneton...

— Mutta miksei mies ajanut häntä pois? keskeytti Irene, kalpeana
kiihkosta, säihkyvin silmin.

— Sehän johtuu siitä, ettei hän voinut ajatella, jäädä yksin, näkemättä
häntä vieressään, kuulematta hänen ääntänsä. Se on, että hän rakasti
häntä hulluuteen saakka.

Irene hymyili tylsästi. — Ei, älä sano, että se on rakkautta, mikä
tappaa.

— Ei, hän ei tahtonut häntä tappaa. Hän tahtoi vain pidättää hänet
itselleen, hän tahtoi rumentaa vaimonsa kasvot niin, ettei hän ketään
miellyttäisi; rumanakin hän olisi _hänelle_ kaunis, ja rakas...

— Ja silloin? huomautti Irene huohottaen.

— Silloin, jatkoin minä, vaimo ehkä sopersi taas sen toisen nimen,
ja mies villiintyi hänen huokauksistaan ja lemmenkutsuistaan, ollen
varma, että, vaimonsa sillä hetkellä ajattelee yksinomaan sitä toista.
Hän iski, päihtyen yhä raivoisammaksi luiden rusentumisesta kasvoissa,
joita hän rakasti niin hurjasti ja joita rakasti myöskin toinen, sillä
ne olivat niin kauniit... kunnes hänen voimansa loppuivat...

Minä vaikenin. — Irene järjesti jotain pöydällä, näin sen vaikken
katsonutkaan sinne. Vihdoin hän katsahti minuun sanoen: Ja vaimosta,
etkö puhu hänestä mitään?

Naurahdin väkinäisesti. — Ymmärrän paremmin miestä. Puolusta sinä
vaimoa!

— Niin, virkkoi hän miettien. Randiz oli epäluuloinen, mustasukkainen
mies, joka vakoili hänen jokaista silmäystään, jokaista liikettään,
hän pelotti vaimonsa persoonallisuutta ja ajatuksia, ja hänen kaikkein
viattomimmassakin seurustelussaan mies näki petosta ja uskottomuutta.
Hän kiusasi häntä päivänkoitosta iltaan saakka, vuoroin synkällä
vaiteliaisuudellaan, vuoroin juroilla sanoillaan. Nainen ei nähnyt
apua, ei löytänyt ulospääsyä. Hänessä kapinoi ylpeä sielu, hän nousi
alhaista epäluuloa vastaan — ja ehkä, jatkoi Irene hitaasti — ehkä
alkoi hänen kiusattu, huonosti kohdeltu rakkautensa laimentua.

Katsoimme toisiamme tovin tiukasti, kylmästi.

Tietääkö hän, mikä minua kiusaa? Tunnen, että hän tietää. Ja hän on
yksi niistä, joissa rakkaus kuolee, jos sitä kiusataan, kohdellaan
huonosti.

Oh, jos hän ei rakasta minua, jos hän lakkaisi minua rakastamasta!

Emme tienneet, mitä enää puhua; vihdoin minä nousin ja poistuin
huoneesta. Kävelin ulos portista, kauas vainioille, kunnes jalkani
väsyivät ja ajatukseni herpautuivat.

Minkälainen minä olen — kuinka alas olenkaan joutunut — urkkijaksi.
Ylpeä Ireneni! Olen vakuutettu, että hän itse sanoisi sen minulle, jos
hän ei enää rakastaisi minua.

Kysyn häneltä. Se hänen täytyy luvata minulle.




XI


Toukok. 18:na 1893.

Kuinka kauniita päiviä meillä oli! Kuinka rikas onkaan työn ja onnen
elämä! Ja kaikki on niinkuin oli ennen. Minä työskentelen väsymykseen
saakka, tulen kotiin, missä minua odottaa Irene — vaimoni, ja lapseni,
ja minä muutun aivan toiseksi, tyyneksi ja päättäväiseksi.

Irenessä huomaa tuskin mitään muutosta, vain silloin tällöin on hän
vaitelias ja miettiväinen. Ja silloin hän yht'äkkiä syleilee minua
tulisesti ja intohimoisesti, ja hänen suutelunsa on hehkuvampaa kuin
koskaan ennen — niinkuin rakkautemme ja onnemme aamuna. Ei, se ei
ole valhetta, se ei ole petosta; ja hänen hetkellinen mietiskelynsä
on myöskin käsitettävää. Minä peloitin häntä niinkuin peloitin
Mladeninkin, ja nuo kaunosielut sulkevat niin vähästä porttinsa, ja
sisällepääsy niihin on hyvin vaikeata.

Vaikka usein aivan vapisen kärsimättömyydestä kun vaimoni katsahtaa
minuun kysyvästi, melkein kuin peläten, kun lapseni epäröiden tulee
luokseni, hillitsen kuitenkin samalla itseni, enkä anna hermoilleni
ylivaltaa. Randiz ilmestyy silmäini eteen. Koko maailma on häntä
vastaan, kaikki vannovat, että hänen vaimonsa oli syytön, uskollinen,
ja että kaikki johtuu vain hänen järjettömästä, onnettomasta
epäluulostaan.

Irene kertoo minulle usein, mitä Randizista ja hänen vaimostaan
puhutaan. Hän tekee sen ikäänkuin tarkoituksella. Ehkä hän tahtoo
muistuttaa minua omasta epäluulostani ja sen synnyttämistä vakavista
seurauksista...

Tai — vaimentaakseen epäilyksiäni, ja että hänen olisi helpompi...?

Mikä helpompi? Mitä kauheita ja inhoittavia ajatuksia tunkeutuukaan
mieleeni? Joka päivä, olkoon se yhtä kaunis ja onnellinen kuin ennen,
ovat ne luonani. Silloinkin kun aivan hurmaannun onnesta, silloinkin —
on kuin jokin leiskahtaisi edessäni. Jokin keltainen, epämiellyttävä
valo, joka muuttaa Irenen kasvot, ja samalla hänen sanansa sointuvat
niin vastenmielisiltä. — Irene huomaa sen. Hän on sanonut minulle jo
kahdesti tai kolmesti, että minun pitää lääkitä itseäni.

Ja tosiaankin — minä lääkitsen itseäni. Mutta paras lääke on Albertin
kortti. Hän kirjottaa Wienistä, että hänen täytyy äkkiä matkustaa,
tietämättä milloin palaa takaisin. Hän tervehtii »onnellista taloani»
ja meitä kaikkia...

Irene luki sen tyynesti ja kylmästi. Mladen ojensi kätensä ja otti
sen. Se kuuluu hänelle, koska se on sedältä. Se koski minuun, se näkyi
varmaankin kasvoiltani; Irene silmäili minua vakavasti, ikäänkun
tahtoen saattaa minut järkiini, asettua minun ja pojan väliin.

Tai...? sellaisella tyynellä, varmalla katseella kesytetään villejä
eläimiä. Kesytetään villieläin ihmisessä.




XII


Toukok. 30:nä 1893

Irene matkusti Zagrebiin. Hänellä on siellä asioimista itselleen ja
meille, ja hän palaa vasta huomenna.

Enkä minä voi pysyä tyynenä. Harhailen huoneesta toiseen hajamielisenä,
synkkänä.

Kuinka tyhmää tämä on! Onhan hän matkustanut useita kertoja, minä olen
ollut yksin moniaita päiviä, enkä koskaan ole tuntenut oloani näin
vaikeaksi. — Mutta tällä kertaa on kuin jokin tukehduttaisi minua, olen
levoton, mietin yhtenään: ellei hän palaisi takaisin?

Mitä tapahtuisi, jos hän ei palaisi?

Mladen on surullinen. Hän kaipaa äitiä, eikä jätä minua. Hän on
kerännyt leikkikalunsa yhteen, istuu lattialla ja leikkii, mutta ei
kutsu minua, eikä kysy neuvoa, kuten äidiltä, tai Albertilta, jonka
piti, aina rientää hänen avukseen. Eikö hän ole vielä antanut minulle
anteeksi — sen paremmin kuin pieni koiranikaan kerran?

Olen miltei pahoillani kun minulla on nyt niin vähän työtä. Koko
paikkakunta on kiihdyksissään lähenevästä pormestarinvaalista, ja
ihmiset ovat unohtaneet‘ sairastamisen.

He ovat kuin villiintyneet. Viisi ehdokasta kilpailee
pormestarinpaikasta, kaupunkilaiset ovat jakautuneet viiteen
puolueeseen, jokainen ponnistelee kaikin keinoin oman ehdokkaansa
puolesta ja neljää muuta vastaan. Kellään ei ole aikaa ajatella mitään
muuta; jokapäiväinen elämä on luiskahtanut pois polultaan, kuin
Punainenmeri, joka aukeni israelilaisille. Kaikki viisi ehdokasta
ja puoluetta ovat koettaneet värvätä minua puolelleen, mutta kun en
tahdo liittyä yhteenkään, ovat he kaikki minua vastassa. Ja enimmän
Ivaniz, s.o. hänen vaimonsa, joka koettaa kaikin voimin saada miehensä
pormestariksi. Eilen hän valitteli minulle kuinka ihmiset ovat
inhoittavia ja kiittämättömiä, että hän huomaa sen parhaiten nyt kun
hänen miehensä tarvitsisi ystäviä, kuinka ne, joille hän on tehnyt
paljasta hyvää, pakenevat vastapuolueen leiriin täi vetäytyvät syrjään,
ettei tarvitsisi antaa ääntänsä hänelle.

Noiden kiittämättömien joukkoon hän laskee myöskin minut. Ivaniz oli
ensimmäinen potilaani. Luonnollisesti pitäisi minun olla hänelle
kiitollinen koko ikäni, sillä kun sellainen herra luotti minun
taitavuuteeni, kääntyivät kaikki muutkin minun puoleeni.

Parasta olisi, että tuo vaali tapahtuisi mahdollisimman pian ja että
he valitsisivat vaikka Ivanizin, jolla on enemmän rikkauksia näistä
viidestä ehdokkaasta — tosin myöskin vain sitä...

Ja huomenna tulee Irene. Ellei mitään estettä satu menen häntä, vastaan
muutaman asemavälin yllättääkseni hänet.

Vain siksikö? Ei, vaan ikävästä nähdä hänet pikemmin, saattaa hänet
mahdollisimman nopeasti kotiin, joka ilman häntä on autio ja surullinen.

Ja minä tarkkaan häntä — tarkkaan itseäni, etten loukkaisi häntä
alhaisella epäilykselläni — omaa Ireneäni, onneani!




XIII


Toukok. 31:nä 1893.

Kuinka rauhallinen olikaan sydämeni! Mitä kuumia ja helliä sanoja
sopertelivatkaan huuleni, kun menin Ireneä vastaan asemalle. Ja nyt
kaikki ikäänkuin kutistui kokoon, — hyytyi sisimmässäni.

Olin menossa auttamaan Ireneä vaunusta, kun viereisen vaununosaston ovi
aukeni myöskin ja rouva Ivaniz työntäytyi sieltä vaivalloisesti ulos.
Päästyään alas hän tervehti heti meitä niin suloisen herttaisesti, että
tiesin varmasti hänen teeskentelevän.

— Enpä edes aavistanut, virkkoi Irene hieman hämmästyneenä, ja rouva
Ivaniz naurahti äänekkäästi, terävästi.

— Kuinka olisitte aavistanut, kaunis tohtorinna!

— Koko paikkakunta kutsui häntä kauniiksi tohtorinnaksi. —
Luonnollisesti, ystäväiseni, ette aavistanut, entä sitten? Ja taas hän
naurahti. — Sivuutin teidät kaksi — tai kolme kertaa, mutta te olitte
niin — niin innostunut... Viimeisellä asemalla ette myöskään nähnyt
minua, ettehän?

Kuinka tutkivasti hän silmäili Ireneä puhuessaan! Ja Irene? —
Huomasin hänen kalpenevan ja olevan kaatumaisillaan. Hän puristi
suonenvetoisesti kättäni ikäänkuin pyytäen minua vapauttamaan hänet
tuon naisen läheisyydestä. Mutta tämä kääntyi puoleeni kysyen, onko
ollut nähnyt hänen miestänsä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: Oh,
niin se on. Kun miehen ei tarvitse pelätä vaimoansa, silloin hänen ei
myöskään ole pakko lähteä häntä vastaan, eikö niin, kaunis tohtorinna?
Tervehdittyään meitä ivallisen kunnioittavasti hän poistui.

Ja me jäimme yksin — äänettömiksi. Kantaja nosteli Irenen matkatavarat
yhteen; katselin sitä kaikkea, Ireneä, kantajaa ja matkatavaroita
ikäänkuin tiheän harmaan usvan läpi. Siirryin vaistomaisesti Irenen
viereen kävelemään, väristen toivosta, että hän puhuisi jotain, mutta
peläten samalla: mitä hän sanoo?

Mutta hän oli vaiti.

— Irene, puhu, sain vihdoin vaivalla sanotuksi. Mitä tuon naisen puheet
merkitsevät?

Hän oikaisi itsensä. Hänen kalpeista kasvoistaan tuijotti kaksi
silmää minuun kuin viimeisiä liekkiään leimahdellen. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta hän ei löytänyt sanoja. Häntä puistatti.

— Kotiin — kotiin, sopersi hän itkemäisillään olevan lapsen äänellä.

En tiedä, kuinka tulimme kotiin; en tuntenut mitään; katselin ihmisiä
kuin unessa — he tervehtivät minua ja minä kohotin koneellisesti
hattuani. Kotiin — kotiin, kohisi päässäni, ja kuitenkin toivoin, että
tie kotiin olisi johtanut — maailman ääriin.

Saapuessamme pihaan juoksi palvelijatar vastaamme:

— Jumalan tähden, kiiruhtakaa, herra, kivi osui Mladenin silmään.

Hätkähdin Irenen huutoa. Hän juoksi sisälle kuin naarasleijona.

Lapsi oli loukkaantunut vakavasti. Hetken pelkäsin, että silmä olisi
tuhoutunut. Jos kivi olisi osunut pikkuisenkin lähemmäksi, olisi silmä
ollut mennyttä. Nyt oli vain orvaskesi repeytynyt, mutta siinä iässä
arpeutuvat sellaiset vammat nopeasti.

Irene ei jättänyt lasta. Hän ei vaihtanut edes pukuaan. Hän pitää
poikaa sylissään, asettaa kääreitä ja lapsi puristautuu lähemmäksi
häntä, huokaisten vähän väliä: kaunis äiti!

Miksi hän suuteli minun kättäni, kun ilmaisin hänelle toivoni silmän
suhteen! Olen kyllä ennenkin kokenut sellaista, että joku äiti on
polvistunut eteeni suudellen käsiäni. Mutta se on ollut vieras vaimo ja
vieras lapsi!

Istuin pimeässä nurkassa ja katselin tiukasti vaimoani ja lastani,
kysyen itseltäni ja sinulta, Irene, — kuinka paljon minua on teissä
molemmissa. Olette kylliksi toinen toisellenne — minä olen vain lääkäri.

Varkain hiipien jätin huoneen, koko talon. Menin ulos syvää rauhaa
ja lepoa huokuvaan yöhön, tuoksuaville vainioille. Ja nuo kaukaiset,
rauhallisesti tuikkivat tähdet, ja rajaton, hyväilevä hiljaisuus
ikäänkuin tyynnyttivät pahoja ajatuksiani, ja jotain toivon tapaista
nousi sieluuni.

Ei, — kuinka hän voisi jättää minut?...

Eihän hän rohkene jättää lastansakaan.

Ja tyydyttäisikö se myöskään minua tänään?

Lähdin lapsen luokse. Hän oli nukkunut. Äiti nosti hänet vuoteelle ja
istui hänen viereensä, pitäen pojan kättä omassaan. Huomattuaan minut
hän nousi, katsoi minua hetken kuin aikoen jotain sanoa, mutta sitten
hän taas kääntyi lapsen puoleen.

— Irene!

— Ei nyt, ei nyt, hätäili hän. Silloin hän hetken kuluttua juoksi äkkiä
luokseni, syleili minua ja itki katkerasti.

Talutin hänet Mladenin huoneesta omaan huoneeseemme, johdatin
patjakolle istumaan ja istuuduin itse hänen viereensä. Hän ei voinut
rauhoittua ja minun tuli yhä vaikeammaksi olla, hänen itkunsa kiusasi
minua yhä enemmän, kysyin yhä kärsimättömämmin: miksi itket? Hän ei
vastannut, ja minä, käsittäen nuo kyyneleet, ikäänkuin kivetyin. Ah, ne
eivät olleet minun tähteni, eikä minua varten; ja lopulta istuin hänen
Veressään vain lääkärinä, käskien hänen mennä nukkumaan.

Hitain ja horjuvin askelin hän lähti Mladenin luokse ja paneutui
nukkumaan hänen viereensä.




XIV


Kesäk. 3:na 1893.

Kaikki on selvää minulle. Tänä yönä matkustin ohi Fiumen. Albertin
ikkunat olivat valaistut. Hän on siis palannut ja kohdannut Irenen
Zagreb'issa, matkustanut yhdessä hänen kanssaan, mutta poistunut
junasta yhtä asemaa aikaisemmin, etten minä näkisi häntä ja tietäisi
hänen olleen vaimoni kanssa. Ilman rouva Ivanizia olisin tuskin saanut
sitä tietää.

Ja nyt sen tietää koko kaupunki. Tunnen kuinka ihmiset katselevat
minua toisin kuin ennen, painan silmäni alas heidän edessään, kuljen
ympärilleni vilkuillen kadulla kuin varas päästäkseni kohtaamasta rouva
Ivanizia ja ollakseni muistuttamatta hänelle onnettomuudestani ja
häpeästäni.

Viimeisinä kolmena päivänä minulla on ollut vaikeita tehtäviä
ratkaistavana. Kaksi vakavaa sairastumista on kääntänyt ajatukseni
Irenestä. Oh, ei kääntänyt, vaan lykännyt hieman loitommaksi. Minusta
tuntuu, että olin perheessäni kuin pelkkä lääkäri. Lääkärinä kävin
Mladenia katsomassa, puhuin Irenelle vain sen, mitä lääkäri sellaisessa
tapauksessa sanoo; lapsi voi nyt paljon paremmin, silmä ei ole pahasti
loukkautunut, toivon voivani pelastaa toisetkin potilaani — ja taas
nousevat tuskaiset ajatukset mieleeni: mitä sitten — mitä sitten?

Menisinkö hänen luokseen?

Mitä voittaisin sillä? Rakastaisiko hän taas minua? Voisiko koskaan
palata se, mikä ollut on?

Se ihmeellinen onni, se paratiisimainen sopusointu?

Ja minä seison oven takana — hyljättynä kuin almunpyytäjä.

Muutaman kerran ojennan käteni revolveria kohden.

Olisinko Randiz?

Ketä kohti suuntaisin sen?

Siten kapinoivat ja nousevat toisiaan vastaan ajatukseni, tässä näyttää
kuin minä vyöryisin niiden painon alla, nyt nousen taas, häpeän. Minä,
vakava mies, oikeudenmukainen, kunnioitettava — lääkäri, jonka suuri
tehtävä on koettaa pelastaa ja pidentää elämää! Sellaisina hetkinä minä
vihaan sinua, Irene, sinua ja sinun kauneuttasi.

Sillä ellet olisi kaunis, toinen ei katselisi sinua niin ahnaasti, ei
himoitsisi omakseen niin hekumoiden!




XV


Kesäk. 4:nä 1893.

Hän tuli minun luokseni...

Kirjoitan sen muistiin, ikäänkuin se koskisi jotakuta, joka ei koskaan
ole ollut luonani.

Hän tuli hiljaa Mladenin kanssa, vakavana, melkein juhlallisesti. Hän
toi minulle kukkavihon — ruusuja.

Minä otin ruusut, laskin välinpitämättömästi pöydälle, ja hän huokasi.

Mikä komedia! Mieleni teki sanoa hänelle, että hän lähettäisi ne
toiselle; olin vaiti — lapsen vuoksi!

Vedin pojan lähelleni ja hyväilin häntä; Irene seisoi vieressäni
silitellen hiljaa minun päätäni.

Vavahdus kulki läpi ruumiini. Ikäänkuin taivas olisi auennut edessäni.
Ja helvetti!

Tiedän, sillätavoin toimii pettäjä.

Juuri sillätavoin!

Nousin nopeasti, laskin Mladenin pois sylistäni, ja otin hattuni.

— Menetkö? Minne? kysyi hän hiljaa.

— C:hen — lähelle Fiumea — lausuin sen korostaen, tuntien ilmeen
kasvoillani synkkenevän.

Hän varjeli silmiään kuin lyöntiä peläten.

— Hän — Albert, on palannut, sai hän sanotuksi väistäen katsettani.

— Tiedän.

Hän astui perässäni ovelle.

— Stank!

— ?

— Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Ja minä tunsin kuin raskaiden,
hehkuvien aaltojen vyöryvän ylitseni.

Nyt hän sanoo minulle, nyt — sen kauhean, sen, mikä eroittaa meidät
ainaiseksi! Se pelotti minua, tuo uhkaava isku.

— Sittenkun olen palannut takaisin, mutisin ja juoksin ulos huoneesta.

Palasin vasta päivänkoitteessa. Harhailin metsissä. Olin kuin eläin,
joka kantaa tuskansa metsän pimeään tiheikköön. Kiipesin eräälle
kukkulalle, siihen paikkaan, missä niin usein olin istunut hänen
kanssaan, mistä olimme katselleet taloamme, nähdäksemme tuleeko joku
hakemaan minua. Polttavin silmin tuijotin ovea, katua — ehkä se toinen
—!

Kun pimeni, hiivin syrjäteitä Fiumeen.

Mitä minä etsin? Miksi en sallinut hänen sanoa? Enkö ole pakotettu
kuuntelemaan huomenna sitä, mitä tänään en tahtonut kuulla? Ja
juoksenko aina niinkuin tänäänkin? Harhailla päivät, öisin hiipiä
huoneeseeni, laskea ikkunaverhot alas varovasti kuin varas, ja vasta
sitten sytyttää valot?

Mutta kauheinta on, että muistan niin kiitollisena hänen hyväilyjään ja
ruusuja, joita hän toi minulle kuten ennenkin.

Tiedän, hän tahtoi heikontaa iskun voimaa, sokeroida pillerin.

Jospa sittenkin olisin kuunnellut häntä; silloin kun en ollut niin
runneltunut, alentunut. Tänä aamuna tapasi rouva Ivaniz minut. Hän
käveli kälynsä kanssa; näin heidät jo kaukaa ja tahdoin välttää heitä
siirtyen toiselle puolelle katua. Mutta hän alkoi tervehtiä minua
toiselta puolen katua kysyen, kuinka minun kaunis tohtorinnani voi —
onko hän matkasta väsynyt?

Vihasin sillä hetkellä Ireneä.

Joku piteli lukkoa. Koettaa avata. Olen lukinnut oven. Hän se oli.

Hän koputti, kutsui — ja meni pois.

Tuleehan hän aamulla. Puhuuko hän silloin? Odotan häntä. Lupaan
kuunnella.

Ja sitten?

Ehkä teen samoinkuin Randiz.




XVI


Kesäk. 5:nä 1893.

Tein pahemmin — halpamaisemmin.

Minä — tähän saakka kunniallinen mies; lääkäri!

Niin, kuinka se tapahtuikaan?

Oli jo päivä kun nukahdin vaatteet päällä divaanille.

Heräsin, aurinko paistoi korkealla. Heräsin kellon soittoon. Aukaisin
oven. Siellä seisoi Irene. Hän näytti huolestuneelta ja surulliselta.
Hänen takanaan seisoi eräs talonpoika. Tunsin hänet, olin käskenyt
hänen tulla noutamaan minua hevosella äitinsä luokse, hänellä oli
mätähaava. Tulen, sanoin, odottakaa alhaalla, ja rupesin pesemään
itseäni. Irene palveli minua peseytyessäni, sitten hän meni tuomaan
kahvia. Ääneti istuin ja join, ääneti järjesti hän esineitä pöydälläni.
Äkkiä hän tuli luokseni ja puristi kättäni.

— Stank, miksi et avannut minulle?

— En kuullut.

— Stank, emmehän jatka siten?

— Ei minussa ole syytä.

— Enkä minäkään ole tehnyt mitään. Ja hän katsoi minua niin
vilpittömästi, vakavasti! Sitten hän jatkoi: Onko se vakava tapaus,
jonka vuoksi sinua on tultu noutamaan?

— Kyllä.

— Mene sitten — ja palattuasi — salli minun puhua!

Poistuin ikäänkuin päihtyneenä hänen sanoistaan ja äänestään — maailma
ikäänkuin laajeni edessäni ja silmäni loistivat Ehkä sittenkin — ehkä!

Saatuani leikkauksen suoritetuksi, kiipesin kärryille ja ajoin heti
kotiin. Hän tuli vastaani. Niin kaunis! Niin kaunis, että se viilti
sydäntäni, ja että tunsin hurjaa vihaa sitä kauneutta kohtaan. Oli
kuin hän olisi tahtonut lisätä kauneuttaan pukemalla ylleen pehmeän,
valkoisen hameen, joka taipui niin kiehtovasti hänen viehättävien,
melkein tyttömäisten muotojensa ympärille.

— Sinä olet kaunis, lausahdin vasten tahtoani.

Hän naurahti hiljaa. Hiljaa kuin olisi tiennyt voittaneensa.

Tunsin, että hän pitää minua vallassaan, ja että hän itsekin tietää
sen. Tahdoin salata sen, ja nostelin veitsiä laukustani ja laskin ne
pöydälle, puhdistaakseni ne sitten.

— Mutta etkö näe rumaa rakkoa kasvoillani? Katso, juuri tuossa, kysyi
hän osoittaen kohta puhkeavaa rakkoa.

— Se kiusaa minua todellakin, sanoi hän ja otti pienen veitsen, jonka
juuri olin laskenut pöydälle meni peilin eteen ja leikkasi rakon pois
kasvoiltaan.

Ja minä seisoin hänen vieressään ja näin, että se oli sama veitsi,
jolla tunti sitten olin leikannut mätähaavan, ja tiesin, että olin
puhdistanut sen vain hamarasta; tiesin, että siitä voisi olla pahoja
seurauksia.

Mutta olin vaiti, annoin hänen rauhassa leikata.

Minä, lääkäri!...

Ja vielä jotain — siellä sieluni pimeimmässä nurkassa välähti jokin! —
Jos hänen kauneutensa katoaa, hän on taas sinun. Ei kukaan ikävöi häntä.

Hän pyyhki nenäliinalla kasvojaan ja katsoi minua hymyillen. Eihän hän
ymmärtänyt, miksi minä olin niin levoton. Ja herttaisesti, melkein
ilakoiden hän tarttui molemmin käsin päähäni, kuiskaten korvaani: älä
pelkää!

Mikä kauhu paljastuikaan edessäni? Ylpeys nousi päähäni. Riuhtaisin
itseni irti hänen käsistään.

— Muista, en minä pelkää mitään. En minä. Alleviivasin taas tuon
»minän».

Mistä se tuli — mistä otin nuo katkeruutta ja halveksimista syytävät
sanat, jotka kuultuaan hän kalpeni, lyyhistyi kokoon, kunnes nojautui
voimattomana oveen, nostaen kätensä kasvoilleen ikäänkuin torjuakseen
uhkaavat lyönnit.

— Ei enää, ei enää, voihki hän.

Tunsin väristystä hänen huokauksistaan, nautin saadessani soimata
häntä, ja pelkäsin itsekin sanojani.

Menehtyneenä hän aukasi oven ja poistui, ja minä jäin yksin, väristen
kiihkosta, onnettomana ja — tyytyväisenä.

Katseeni osui veitseen, jolla hän oli leikannut rakon kasvoiltaan, ja —
— — minä nauroin kostonhimoisesti, inhasti, pirullisesti.

Nyt valtaa minut pelko, se tuijottaa minuun. Ja olenko se minä? Mies,
joka on kunnioittanut itseään, ollut ylpeä itsestään, ihmetellyt
intohimoja ja puutteita, syyttänyt jokaista, joka ei ole voinut hillitä
itseään.

Eikö velvollisuuteni ollut kuunnella häntä? Ainakin kuunnella? Vaikka
hän tahtoo jättää minut, luopua säädyllisesti siitä rakkaudesta, joka
meidät kerran yhdisti. Minä sensijaan annoin hänen jättäytyä vaaralle
alttiiksi, loukkasin häntä halpamaisesti. Ja nyt olen onnettomampi kuin
koskaan ennen. Tunnen, etten ole kadottanut ainoastaan Ireneä, vaan
myös itseni.




XVII


Kesäk. 6:na 1893.

Irene jäi vuoteeseen. Kävin jonkun kerran hänen luonaan. Hän näyttää
nukkuvan. Hän makaa oikealla poskellaan, en voi nähdä onko se
pahentunut. Kutsun häntä, hän ei vastaa. Poistun kiihtyneenä ja palaan
takaisin.

Vihdoin vein lapsen hänen luokseen. Tapansa mukaan se painautuu lähelle
häntä, hän hyväilee sitä, avaamatta silmiään, liikahduttamatta itseään.

Ja taas minä poistun pelokkaana, hänen mykän äänettömyytensä kiusaamana.

Jos ei hänessä sittenkään ole syytä? Mutta eikö hän voinut, eikö
hänen pitänyt ymmärtää minun vimmastuvan? Ja voiko tulla kysymykseen
lievennys, rauhallisuus ja kohteliaisuus, kun on hävitetty minun
maailmani, myrkytetty elämäni?




XVIII


Kesäk. 7:nä 1893.

En sulkenut koko yönä silmiäni. Hän nukahti hetkiseksi, sai
kouristuskohtauksen ja heräsi kiljahtaen, ja minun sydämeni oli haljeta
tuskasta itseni ja hänen tähtensä. Hellyin, tahdoin itkeä yhdessä hänen
kanssaan, ottaen hänet syliini kuin lapsen. Hän puristautui lähelleni,
rauhoittui; — sopertaen: »niin kauheita — kauheita sanoja», ja nukahti
kuin sairas lapsi.

Mutta minä en voinut nukkua. Tuskan, pelon, katumuksen vuoksi. Päivä
alkoi jo hiipiä huoneeseen, esineet näyttivät kohoavan kuin usvasta, ja
tuo vähitellen selkenevä valo harmitti ja kiusasi minua. Oh, ellei sitä
olisi, jos pysyisi ikuisesti niin kuin oli silloin, kun särkyi kaikki,
mikä elämän elämäksi tekee.

Nousin ja lähdin puutarhaan. Kaikkialla vallitsee rauha ja hiljaisuus,
vain minun sydämessäni temmeltää. Tyyntyykö se koskaan? Jokin epävarma,
raskas panee minut pelosta värisemään. Näen uudelleen silmissäni,
kuinka hän otti veitsen ja painoi sen kasvoillensa...

Enkä minä estänyt...

Pudistan syyn päältäni. Miksi hän salli sen tapahtua? Eikö hän pettänyt
minua? Eivätkö he sopineet kohtauksesta? Eikö se juuri ole todistus
heidän syyllisyydestään, että se toinen — raukka — poistui yhtä asemaa
aikaisemmin? Tarvitaanko enempää? Eikö ole oikein rangaista syyllistä
rikoksen mukaan? Hävittää se kauneus, joka houkuttelee vieraita,
himokkaita silmiä...

Auta, Herra, auta... Käännä takaisin...

Haava paheni. Hiki helmeilee kasvoilla. Kuume nousee...

Ja hän, Irene — on yhtä kaunis kuin ennenkin. Kummeksiva lapsen hymy
huulillaan hän katselee huolestunutta ilmettä kasvoillani..

— Rakas, lausui hän epäröiden, silittäen kättäni, ja minä melkein
vaivuin hänen eteensä.

Lapsikin lähestyy minua. Ah, meistä jokaisesta tuntuu kuin olisimme
päässeet kuohuvista laineista hetkeksi turvaan hiljaiselle saarelle.

Kuinka minä rakastan sinua, Irene!

Rakastanko? Todellako? Missä oli sitten rakkauteni, kun hän
myrkytetyllä veitsellä raapi kasvojaan?




XIX


Kesäk. 8:na 1893.

En liikahda hänen viereltään. Kahdesti minua on kutsuttu. En voi
mennä. On selvää, että Irene on saanut verenmyrkytyksen. Teen kaikkeni
estääkseni aiheuttamani pahan, ja ääretön pelko valtaa olemukseni.

— Minun pitää leikata, sanoin. Hän hymyili ja otti käteni.

— Miksi kiihdyt niin, armaani, kysyi hän koettaen uudestaan
hymyilemällä salata tuskansa.

— Sinä menetät — — änkytin minä tietämättä miten sanoa.

— Kauneutesi, keskeytti Irene.

Ja siirsihe rinnalleni.

— En menetä kuitenkaan sinun rakkauttasi, lisäsi hän kuin pyytäen.

Murtuneena laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja painoin pääni hänen
helmaansa. Itkin liikutuksesta ja häpeästä. Kuuntelin häntä; hänen
äänensä tuli ikäänkuin jostakin etäältä, — kuuntelin sitä ja vasta
jälkeenpäin muistuttelin mieleeni hänen sanojaan. Hän puhui:

— En ole millään tavoin rikkonut sinua vastaan, en hetkeäkään missään
suhteessa.

Ja sitä hän toisti, sivellen kädellään kasvojani ja tukkaani.

— Ja nyt minun on niin hyvä olla, rakas. Kiitän sinua huolenpidostasi,
enkä pelkää mitään.

Onko tässä tulisia hiiliä päälaella, kuten pyhässä kirjassa
kirjoitetaan? Voi, kuinka ne polttavat!...




XX


Kesäk. 16:nä 1893.

Minä toimitin leikkauksen... lähetin kutsun eräälle toverilleni,
spesialistille. Hän leikkasi myös. Veri on myrkytetty. Irene oli haudan
partaalla. Vältimme pahimman; — todellako?

Zagrebilainen kirurgi silmäili minua vakavasti, kysyen: ehkä olet
koskettanut haavaa likaisella veitsellä?

— Minä — en! vastasin.

Raukka, kohisi korvissani!

Kun hän oli lähtenyt, menin huoneeseeni, otin tohtorindiploomini
kehyksistä ja repelin sen pieniksi palasiksi.

Se teki minulle hyvää.

Katselen nyt alastomia puitteita, ja ajatukseni raatelevat sydäntäni
kuin veitsen kärki.

Tuomittuna kuin Kain, — pahemmin, paljon pahemmin — harhailen
talossani...




XXI


Huhtik. 30:nä 1910.

Vein äitisi Zagrebiin, Mladen. Oh, kuinka häntä piinattiin, raaksittiin
niitä kauniita kasvoja, jotta hänen elämänsä saataisiin pelastetuksi!

Ajoin yhtämiseen Zagrebiin ja sieltä takaisin, levottomana, kurjana
kuin Kain, työhön kykenemättömänä, kykenemättä edes kirjoittamalla
keventämään raskasta sydäntäni.

En tiedä kuinka elin, — nyt niin monen pitkän vuoden perästä muistelen
kauhulla niitä päiviä, ja ihmettelen, että vielä elän.

En antanut kaikkein vakavimmassakaan tapauksissa kenenkään astua
tilalleni. Menin ikäänkuin jonkinlaisen usvan lävitse minne hyvänsä
minua kutsuttiinkin, epämääräisen ajatuksen pakottamana, toivoen
uhrautuvaisuuteni lieventävän kohtaloani. Sellaisin ajatuksin seisoin,
sairasvuoteen ääressä, tuntien rauhoittuvani ja voimieni lisääntyvän.

Enkä koskaan ole toiminut niin hyvällä menestyksellä.

Vihdoin — vainiot olivat jo alastomia, lehdet alkoivat kellastua ja
illan hämärä laskeutui maahan, kun Irene palasi.

Musta side tyhjän silmäkuopan päällä. Kauneus oli poissa.

Sinä, Mladen, kiljahdit ja vetäydyit pelokkaana syrjään.

Äitisi horjui, oli kaatua. Kiersin käteni hänen ympärilleen, puristin
itseäni vasten, vannoen itsekseni, että hoidan ja suojelen häntä, ja
että elän vain hänelle.

Hän hymyili surullisesti, mutta nojautui kumminkin luottamuksellisesti
rintaani vasten.

Ja hän syleili ja suuteli minua niinkuin ennen ja niinkuin minä kerran
hyväilin häntä...

Ja aamulla, kun kaikki paljastava, säälimätön valo tunkeutui luoksemme,
kun katselin häntä vieressäni... side oli pudonnut silmän päältä;
silloin paljas silmäkuoppa ja arpeutuneet haavat kasvoilla ikäänkuin
työnsivät minut pois...

Katselin häntä, ja kaikki rakkaat sanat ja hyväily tuntui minusta
eriskummalliselta, luonnottomalta... tympäisevältä.

Rakkauteni oli kuollut.

Vain katumus, häpeä, suru itsestäni minussa vielä eli.

Ja äänetön harmi tuosta tapahtumasta ja siitä, etten ole itselleni sama
kuin ennen.




KOLMAS KIRJA


I


Toukok. 4:nä 1910.

Olen väsynyt, tahtoisin levätä. Mutta kuitenkin tahtoisin, että olisin
voimakas — sinun tähtesi Mladen. Tahtoisin omistaa sydämessäsi palasen
sitä myötätuntoa, jonka äitisi piti hallussaan, jotta tottuisit
tulemaan minunkin luokseni suruinesi ja toiveinesi.

Mutta meidän välillämme ovat sinun pienet lapselliset ilosi, jotka minä
kerran sinulta kielsin kun katselin ja ajattelin vain äitiäsi.

Ei, yksinomaan itseäni.

Ja nuo sinun murskatut ilosi synnyttivät välillemme pohjattoman kuilun,
jota ei voida silloittaa eikä umpeen luoda. Ja minä seison ja ulotan
turhaan käsiäni saavuttaakseni sinut, ja ettei minun tarvitsisi olla
yksin. Kuilut ovat ylitsepääsemättömiä.

Silloin muistan uudelleen sen, joka on kadonnut meiltä, äitisi. Mladen,
ja kuinka hän koetti lähentää sinua minuun. Huomasitko miten hän
piti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, saadakseen sinut vakuutetuksi
minun rakkaudestani ja hyvyydestäni. Kaikki pienet, kalliit
huomaavaisuudenosoitukset, jotka hän sinua varten keksi, hän antoi
sinulle minun nimessäni, toivoen sillä voivansa sovittaa välimme ja
yhdistää meidät; ehkä et huomannut, että juuri se heitti varjon noihin
pieniin ystävyydenosoituksiin vähentäen niiden arvoa. Minä näin sen,
sillä sinä kavalsit itsesi pelokkaalla mutta itsepäisellä katseellasi,
jollaisella et koskaan silmäillyt äitiäsi.

Sen vuoksi en voi lähestyä sinua, en voi luokseni vetämällä estää sinua
tuhoutumasta samalla tiellä, jota minä olen kulkenut.

Sinä, rakastat Juliaa. Olen onnellinen, että rakastat häntä siinä
iässä, joka on vaaroja täynnä, ja joka tarvitsee suuren, loistavan
valon, jottei sielu vahingoittuisi ja tulisi saastutetuksi ainaiseksi.
Mutta sinun rakkautesi ei ole tasaisesti valaiseva loiste, se on
kylläkin suuri mutta liekehtivä, epäluotettava, sillä toisinaan se
vetäytyy kokoon, synnyttäen ympärilleen mustia varjoja — ja toisinaan
se kohoaa äkkiä korkealle, tehden kaikki vieressään epäluotettaviksi,
toisenlaisiksi.

Huomasin, että jokin teki sinut levottomaksi, että olet rauhaton
ja kärsimätön, ja minä etsin syytä. Löysin sen. Julian serkku on
tullut tänne; hän on enemmän sidottu kotiinsa ja serkkuunsa, ja sinä
pahoittelet sitä, etkä anna hänelle anteeksi; sinä et myönnä, että
hänellä on muitakin velvollisuuksia, paitsi mitä sinä häneltä vaadit.

Näen kuinka sinä punnitset jokaisen hänen hymyilynsä, vakoilet jokaista
katsetta, kuinka terävästi ja kylmäkiskoisesti vastaat hänelle, toisen
kerran välttäen, toisen etsien häntä... ja minä näen itseni.

Ja hän taipuu kuin lehti tuulessa, muuttuu pelokkaaksi, hiljaiseksi —
menehtyy ajatuksiinsa ja tuskiinsa — kuten äitisikin.

Toistuuko sinun nuoressa elämässäsi minun menneisyyteni? Oletko siinä
suhteessa täydellisesti minun poikani, sinä, joka todellisuudessa olet
niin kaukainen ja vieras minulle?

Ja minä syvennyn yhä enemmän tuohon menneisyyteen, etäännyn yhä siitä,
mikä tapahtuu nyt ja mikä minua ympäröi, ja kuitenkin on koko nykyisyys
minulle selvä ja ymmärrettävä, sillä menneisyys on terästänyt silmäni.




II


Toukok. 8:na 1910.

Lähdit pois, Mladen, äkkiä, odottamatta... Varhain aamulla riensit
luokseni sanoen, että sinun pitää tutkintosi tähden kiiruhtaa
Zagrebiin. Minä makasin vielä vuoteessa, ja oli liian aikaista
pukeutua ja lähteä saattamaan sinua. Koetin lähestyä sinua, ojensin
käteni syleilyyn — mutta sinä katsoit minuun katseella, joka pystytti
ikäänkuin muurin välillemme — ja käsivarteni painuivat alas.

En tahtonut tunkeutua salaisuuteesi, muistellen, kuinka minä ennen itse
salasin epäluuloni ja kärsimykseni, ja sinä väistit minua kuin vierasta
ihmistä, vierasta taloa.

Julia tuli keskipäivällä. Köyhä, pieni Julia! Kuultuaan sinun lähteneen
pois hän vain kalpeni puristaen huulensa yhteen.

— Oletko suruissasi? minä kysyin, ja hänen päänsä painui alas, hän
painoi sen minun käsivarrelleni ja nyyhkytti. Ja aivan hitaasti,
ikäänkuin hän odottaisi löytävänsä jonkun, joka kuuntelisi häntä, hän
paljasti minulle surunsa:

— En tiedä, mikä hänen on, valitti hän; ei mikään miellytä häntä — en
tiedä enää mitä tehdä, mitä jättää, välttääkseni loukkaamasta häntä.
Sillä välin hänen katseensa harhaili ympäriinsä ikäänkuin etsien sitä,
jolle hän oli voinut niin helposti purkaa sydämensä, ja joka osasi
lohduttaa.

Köyhä Julia-parka, sinä kuihdut, menehdyt siinä hurjassa loimussa — —!




III

Toukok. 9:nä 1910

Rakkauteni oli kuollut. Minun suuri rakkauteni. Ja minä häpesin, sillä
rakkauteni katosi yhdessä Irenen kauneuden kanssa, minua kauhistuttaa,
ettei siitä mitään jäänyt — ei edes sääliä!

Ja niin se kävi, että me elimme kumpikin saman katon alla kuin kaksi
täydellisesti toisilleen vierasta ihmistä, jotka molemminpuolin
välttävät kohtaamasta toinen toistaan, missä vain voivat, peläten jäädä
kahdenkesken, jotteivät heidän katseensa osuisi yhteen.

Minun täytyi saada kiinnitetyksi itseni johonkin, etten paljastaisi
sieluni tilaa.

Olin poissa varsinaisesta asuinrakennuksestamme, milloin vain voin,
tulin sinne usein hyvin myöhään, ja vähitellen siirryin kokonaan
asumaan paviljonkiin. Sinua ja äitiäsi näin vain aterioilla, enkä aina
silloinkaan.

Kunnes hän eräänä iltana odotti minua paviljongissa. Hän seisoi ikkunan
vieressä ja tervehti minua hiljaa. Hämilläni yllätettynä aioin sytyttää
kynttilän, mutta hän vastusti.

— Älä sytytä — näin on parempi!

Tuntuu kuin hän puhuisi nytkin minulle, niin jäi muistiini hänen nöyrä,
toivoton äänensä. Hän oli pitkän aikaa vaiti ennenkuin alkoi hiljaa,
katkonaisesti:

— Stank — ymmärrän sinua. Et voi toisin. Mutta lapsi. Lapsi kasvaa. Ja
alkaa tuntea, ettei sillä ole isää. Ja alkaa tuomita.

— Kuinka — tuomita? koetin puolustaa itseäni.

Hän hymyili ääneti.

— Se muistaa, että ennen oli toisin, tuomitsee, että toisin pitäisi
olla. Mutta — minä en syytä sinua. Niin on. Mutta — lapsen vuoksi. Hän
on arvattavasti kysynyt joltakin, ja luonnollisesti hänelle on sanottu.
Tahdotko, että hän menettäisi isänsä? — koska minä menetin kauneuteni,
lisäsi hän hiljaa.

Mutta minä olin ääneti, unohtaen, että hän on luonani, niin
kiinnittivät mieltäni muistot niistä päivistä, jolloin minä vihasin
kauneutta, toivoen sen katoavan.

Havahduttuani ajatuksistani olin yksin. Oli kuin olisin tullut taas
järkiini. Jokin parempi, jokin inhimillisempi alkoi minussa vaikuttaa.
Ensimmäisen kerran pitkän, pitkän ajan jälkeen sinkosi mieleeni
kysymys: kuinka hän voi?

Mutta vain silmänräpäykseksi. Onhan hänellä lapsi, joka on yksin hänen,
joka välttää minua missä vain voi, joka tuijottaa minua samanlaisella
katseella kuin se pieni koiranpentu, jota minä kerran löin, ja joka ei
antanut minulle anteeksi, eikä unohtanut sitä koko elämänsä aikana.

Ja sen vuoksi valtasi minut jonkinlainen halveksiva katkeruus, mutta en
tahtonut tunnustaa itselleni, että olinkin itse luonut ja kasvattanut
sen, vaientaakseni omaatuntoani ja vapautuakseni syyllisyydentunteesta.

Vakuuttelin itselleni, että kaikki tapahtui vain Irenen itsensä
vuoksi, ja että lopulta vain minä tulisin todella onnettomaksi, ja
minulla vain on oikeus valittaa elämästäni. Lopulta en huomannut,
että omatuntoni hukkui, muistot kävivät valjummiksi, että minä,
tietämättä miten ja koska olin sopinut omantuntoni kanssa, ja että
halveksimiseni ja vihani Ireneä kohtaan oli muuttunut täydelliseksi
välinpitämättömyydeksi. Voin katsella häntä olematta millänikään
siteestä silmäkuopan päällä, en ajatellut syytä siihen; voin oleskella
enemmän kotosalla, elää hänen vieressään, se ei ollut minulle vaikeata
eikä sietämätöntä, vaikka kernaammin pysyttelinkin paviljongissa,
jonne Irene tuli vain silloin kun minä en ollut siellä. Huomasin sen
järjestämisestä, useista pienistä muutoksista, joita hän teki huoneeni
kaunistamiseksi. Alussa katselin sitä eräänlaisella halveksimisella,
sitten välinpitämättömyydellä, lopulta en sitä edes huomannutkaan.

Syvennyin kirjoihin, opiskelin ja kirjoitin itse — valmistuneita
teoksia kasaantui laatikkooni. Silloin tällöin juolahti mieleeni, että
pitäisi antaa ne maailmalle, välistä ojensin käteni ottaakseni ne ja
lähettääkseni pois — mutta aina se jäi tekemättä. Sellaisina hetkinä
näin silmissäni aivan pelottavan selvästi Irenen kuvan, kauniin Irenen,
kun hän ottaa veitsen ja vie sen kasvoillensa — sen pidättämättä,
estämättä, joka tiesi, näki ennakolta, mitä siitä seuraa...

Sen, joka repi diploominsa, mutta ei luopunut arvonimestään, ei antanut
virkaansa toiselle — — kunnialliselle!...

Silloin heitin käsikirjoitukset takaisin laatikkoon, juoksin ulos
metsään, väsytin itseni ajattelulla ja kävelyllä, ja tarvitsin aina
tovin aikaa ennenkuin kykenin rauhallisena lähestymään sairasta,
tai tyynesti astumaan asuntooni, jossa vallitsi hiljainen, mykkä
alistuvaisuus, joka puristi jokaista sen piiriin joutunutta niin, että
uskalsi puhua vain puoliääneen ja kävellä varpaillaan...

Vain yhden kerran värähti tämä hiljaisuus ikäänkuin poreilemaan
saatettu vesi. Luin huoneessani, kun äkkiä kuulin sinun äänekkään
riemuhuutosi ja iloisen naurusi. Juoksit yli pihan vetäen kädestä
upseeripukuista miestä.

— Äiti, äiti — setä Albert!

Ja sinun ilosi ikäänkuin puraisi minua keskeltä sydäntä; eräänlainen
häijyys sai minun nousemaan tuoliltani ja seuraamaan sinua nähdäkseni,
kuinka hän katsoo Ireneä.

Saavutin sinut samalla kun äitisikin huutosi kutsumana ilmestyi
kynnykselle.

Ei yksikään lihas värähtänyt äitisi kasvoilla, tyynesti, alistuneesti
hymyillen hän ojensi kätensä hänelle, silmäillen minua hänen ylitseen.
Albert pysähtyi kuin paikalle naulittuna, sitten hän kumartui ääneti
hänen kätensä ylitse, ja kun hän suoristausi ja rupesi puhumaan, värisi
hänen äänensä pelästyksestä ja säälistä; mutta kun ensimmäinen hämminki
oli ohi ja hän oli tervehtinyt minua, ilmeni hänen jokaisessa sanassaan
ja eleessään jonkinlaista ritarillista kunnioitusta, ikäänkuin
toivomus, ettei Irene tuntisi vieraan huomanneen onnetonta muutosta
hänen kasvoissaan.

Ja minä seisoin vaimoni ja poikani vieressä kuin asiaankuulumaton
vieras. Kiihtyneenä ja häpeissäni jätin heidät ja vetäydyin horjuvin
askelin huoneeseeni, peitin silmäni käsilläni, ja tyrmistyneenä
elämästä, ajasta ja ihmisestä, purskahdin katkeraan, toivottomaan
itkuun, ja minusta tuntui, että ne kyyneleet huuhtelivat pois
viimeisetkin merkit rakkaudestani, vihastani ja kaikesta, mitä minussa
vielä oli.

Suoristauduttuani tunsin, että olin ikäänkuin ajelehtinUt pois
temmeltävistä aalloista, ja että minulle nyt enää jäi vain alaston
elämä kannettavaksi alastomalla pohjalla...




IV


— Toukok. 11:nä 1910.

— Albert tuli vielä jonkun, kerran, aina täynnä jonkinlaista hienoa
huomaavaisuutta Ireneä ja sinua kohtaan, mutta tuo silminnähtävä
huomaavaisuus ei herättänyt minussa mitään erikoisia tunteita. Tuntui
kuin olisin seisonut ventovieraiden ihmisten edessä. Kuin lääkäri,
tottuneena tutkimaan syitä ja seurauksia, minä etsin ja tutkin, kuinka
Albertin läsnäolo vaikuttaa Ireneen, kuinka sinuun; mutta huomattuani,
että te kolme sulkeudutte kuoreenne minun edessäni, että puhutte vain
puoliääneen, tai olette kokonaan vaiti, koetin pysyä poissa kotoa kun
Albert tuli. Ja taas minulle tuli tavaksi istua metsäisellä kunnaalla,
jonne talomme ja sen pääkäytävät näkyivät, odottaen hänen poistuvan.
Istua ja vahtia kuten kerran ennen, ja ihmetellä, että teen sen nyt
ilman ajatuksia, tunteita, ja kysyä: olenko minä se, joka kerran
värisi täällä, joka villissä tuskassaan kaivoi sormillaan maata, joka
kiristi hampaitaan ja leimuavin silmin tuijotti ovea, odottaen sieltä
ilmestyvän sen, jonka vuoksi olin muuttunut Randizia huonommaksi.

Ja sitten sekin vaihtelu katosi. Albertin loma oli kulunut loppuun
ja hän palasi omaan maailmaansa, ja me olimme kuten ennen hänen
tuloaan. Jotain oli kuitenkin muuttunut, yksi kuorma oli otettu pois
harteiltamme, ja nyt sielu ikäänkuin valmistautui katsomaan eteenpäin.

Kuin tulivuoresta purkautunut laava, joka vyöryessään hävitti kaiken
elämän, mutta sitten peittyi ohuella maakuorella, josta nousi hentoja
ituja; kuin uuden elämän, uuden voiman ja uuden yhteiskunnan profeetat,
jotka ikuisella uskollaan elämään unohtavat hävityksen kauhistukset ja
alkavat uudestaan rakentaa ja uudestaan toivoa.

Sinä opiskelit kansakoulussa, ja minä ajattelin sitä päivää, kun sinä
lähdet ensimmäisen kerran pois kotoa, kuinka erkanette te kaksi, jotka
olette kuin yksi olento. Tunsin, että minun täytyy omistaa enemmän
ajastani Irenelle, että minua häiritsee ja kiusaa tämä velvollisuus,
joka on olemassa menneisyyden vuoksi, mutta joka nyt on pohjaton,
tarkoitukseton. Ja tietämättä itse miksi, minussa ilmeni halu, ikävä
päästä kauas pois, vieraaseen, tuntemattomaan maahan, missä tahtoisin...

Niin, mitä tahtoisinkaan siellä? En vaivannut aivojani sillä. Vasta
tänään ymmärrän, että siitä ohuesta maakerrostumasta, joka peitti
kuuman laavan, alkoi nousta ensimmäisiä ituja, että minä olen vielä
nuori, että sydän vielä eli... ja että minä pelkäsin kaikkea, mikä
voisi häiritä asunnossani kotirauhaa ja sitä yksitoikkoisuutta, mikä
siellä nyt vallitsee.

Maailmankaipuuni suureni yhä, veti ja karkoitti minua. Aloin
tutkia matkakertomuksia ja karttoja, kunnes päätin matkustaa
mediciini-kongressiin Dresdeniin. Se tuntui minusta hyvältä tuumalta,
jonka ympärillä alkoi pyöriä kaikkea muuta: luonnon kauneus ja
kulttuuri, vapaus ilman harkintaa, kuolleet velvollisuudet ja
jonkinlainen »ehkä», oih!

Odotin suotuisaa tilaisuutta ilmoittaakseni Irenelle aikomuksestani.
Myönsin itsekseni, että hänelle yksin jäätyään tulee ero sinusta sitä
vaikeammaksi; ettei minun pitäisi jättää häntä juuri sillä hetkellä;
että hän katsahtaa minuun moittivasti, ja minä tulen neuvottomaksi.
Vihdoin sanoin sen hänelle nopeasti ja kylmäkiskoisesti, — odottaen
hänen osoittavan paheksumistaan.

— Ja järjestätkö sitä ennen Mladenin asiat? kysyi hän hetken kuluttua.

— Hän menee Zagrebin lukioon.

— Niin, mutta missä hän asuu? Pyytäisin sinua ennen lähtöäsi
huolehtimaan siitä. Sillä minä en voi, lisäsi hän hiljaa.

Rupesin miettimään. — Se olisi minulle hankalaa vastasin, sillä minun
pitäisi palata kesken matkaltani viemään häntä Zagrebiin... mutta hän
kiiruhti vastaamaan, että hän sittenkin järjestää itse kaiken, niin
että minä saan huoletta matkustaa.

Tein kuumeisena matkavalmistuksia. Etsin sijaista kaikkialta, ja
vihdoin löydettyäni sellaisen rupesin todenteolla valmistautumaan
— s. o. hän alkoi täyttää matka-arkkujani, ja eräänä aamuna päivän
koittaessa kiiruhdin pois talostani kärsimättömänä, ikäänkuin olisin
jättänyt vankilan, ikäänkuin olisi ollut olemassa joku toinen, joka
avaa onnea uhkuvan sylinsä, joka odottaa jossakin, ja joka minun pitää
löytää ja saavuttaa!




V


Toukok. 12:na 1910.

Pysähdyin Wienissä. Otin huoneen samalta kadulta, jossa olin asunut
ylioppilasaikanani; astuessani aamulla ensimmäisen kerran ulos rintani
laajeni ylpeydestä ja tyytyväisyydestä. Olin yksin, vapaa, nuori,
elämänhaluinen — sellaisena ainakin astelin Wienin katuja, katsellen
kaunottaria suoraan silmiin. Ne vastasivat silmää iskien ja naurahtaen
ja katselivat jälkeeni, sallivat minun saattaa itseään, tulivat
kohtauksiin, kutsuivat itsekin minua, ja kolmen, neljän viikon kuluttua
olin tullut tuntemaan ja rakastamaan useampia naisia, elänyt tulisia,
huumaavia, ihmeellisiä hetkiä.

Mutta minä jätin ne yhtä pian kuin olin saanutkin. Tulin pian tuntemaan
arvottomiksi olennot, jotka niin helposti antautuivat, ja kuitenkin
minä ikäänkuin kasvoin huomatessani, että minussa on vielä jotakin
puoleensavetävää. Pohjimmalla sydämessäni kyti jokin epämääräinen
toivo, kaukainen aavistus, että minä tällä mahdillani vielä valloitan
naisen, jolle, annan itseni kokonaan ja jonka sylissä saan rauhan.

Niin kuvittelin mielessäni, eikä yksikään ajatuksistani pysähtynyt
sinne yksinäiseen, kaukaiseen taloon, eikä johtunut mieleeni, mitä
mahtaa äitisi tehdä, ja kuinka voit sinä, Mladen...

Silloin minä katsahdin elämän pohjaan.

Usein näin ylösnoustessani vastakkaisen talon ikkunassa nuoret, kalpeat
ja punaiselle vivahtavan tukan ympäröimät naisen kasvot. Nainen tapasi
tulla hyvin usein ikkunan ääreen, kunnes aurinko alkoi paistaa hänen
kasvoihinsa. Silloin hän laski uutimet alas. Alussa katselin naapuriani
välinpitämättömästi, mutta pian kasvoi mielenkiintoni häneen niin,
että aloin tarkastaa tuntematonta teatterikiikarillani, kunnes en
lähtenyt enää ulos ennenkuin nainen oli laskenut verhot ikkunain eteen.
Eräänä päivänä satoi, joten ikkunat pysyivät peittämättä. Jäin kotiin
ja tähystelin häntä. Hän istui ikkunan ääressä pitäen avattua kirjaa
käsissään, mutta lukeminen ei näyttänyt häntä huvittavan. Muutaman
kerran hän katsahti ikkunaani ikäänkuin etsien minua, ja kun ilmestyin
näkyviin, hymyili hän. Minä tervehdin, hän kiitti. Kirjotin paperille,
että kiitän aurinkoa siitä, ettei se lähettänyt tänään säteitään hänen
ikkunoihinsa, joten hänen ei tarvitse niitä peittää, hänen, joka
säihkyvine silmineen ja houkuttelevine huulineen jo kauan on ollut
minun aurinkoni, — ja muuta sellaista. Näytin kirjeen hänelle, hän
nyökkäsi päällään, ja minä käskin portinvartijan viedä se kauniille
naapurilleni.

Katselin häntä, kun hän luki hymyillen kirjettäni, lähdin ulos ja
kääntyessäni ympäri näin hänen pistävän päänsä ulos ikkunasta.

Niin se alkoi...

Hän oli Mimi, tulinen, harkitsematon Mimi, joka kutsui minut luokseen
ja kahden päivän kuluttua aukaisi itse ovensa ja puristettuaan
kiihkeästi kättäni johdatti minut osaksi kallisarvoisilla
taideteoksilla ja osaksi arvottomilla helyillä koristettuun saliin.

Hän nimitti salonkiaan häkiksi, silmäillen halveksivasti noita
päältäpäin hienoja koruja, ja hypistellen samalla ikäänkuin lohtua
hakien jotakin bazaari-kapinetta, sillä se oli hänen, hän oli sen itse
ostanut. Pian tiesin, että hänellä oli köyhä isä, joka oli naittanut
hänet rikkaalle vanhukselle, ja että hän on onneton. Hänen syleilynsä
ilmaisivat hukkaanelettyä, petettyä nuoruutta, ja minä seisoin tämän
intohimoisen naisen edessä toisinajoin kuin päihtyneenä, toisinaan
hämmästyneenä ja voitettuna.

Kerran kysyin häneltä, missä hänen miehensä on, jolloin hän vastasi
halveksivasti viitaten kädellään viereiseen huoneeseen vievään oveen,
ja nähtyään minun hämmästyvän hän naurahti äänekkäästi, meni ovelle ja
aukasi sen.

— Sinäkö se olet, Mimi? kuului heikko ukon ääni.

— Minä, vastasi hän hymyillen melkein pirullista hymyä.

— Tule luokseni, pyysi vanhus.

— En voi, täällä on vieras.

— Kuka?

— Armaani, huudahti hän häijysti, uhmaten, ja ilkkuvasti nauraen
syleillen minua.

— Teen sinut perinnöttömäksi, mölysi ukko, kiihoittaen häntä yhä
enemmän.

— Jätä minut, singahutti hän vastaan, ja huudahti vihasta väristen: tee
perinnöttömäksi, yhdentekevää! Vihaan sinua ja nimeäsi, minä hylkään
sinut — eikö niin — hän kääntyi minun puoleeni — sinä otat minut
kanssasi, sinä, jota minä rakastan välittämättä siitä, oletko rikas
vai köyhä. Ah, sinun eteesi minä elän, sinua palvelen — sinä — sinä
— ja hän polvistui nöyränä ja anovaisena eteeni, mutta viereisestä
huoneesta kuului itkunsekainen ulina: — Mimi, kulta Mimi, en jätä sinua
perinnöttä, kaikki on sinun, kunhan et vain jätä minua...

Tuntui kuin olisi auennut eteeni pimeä rotko, ja sen pohjasta kohonnut
Mimin sillä kerralla inhoittava, ellottava pää. Kuin unissa kuulin
hänen naurun- ja itkunsekaisen puheensa: Ethän välitä tuosta? — Minä en
huoli mitään häneltä, sinut vain minä tahdon, sinua minä seuraan vaikka
nälkäisenä ja avojaloin, suutelen jälkiäsi maassa...

Töytäsin hänet pois ja harppasin ovelle, mutta hän riippui minussa,
syleili, pyysi, polvistui uhaten tappaa itsensä, jos jätän hänet —
viereisestä huoneesta kuului heikkoa naurun höhötystä.

Minä voitin itseni, palasin huoneeseen, rauhoitin häntä selittäen,
että hän saa kohta tulla minun luokseni, ja että minä otan hänet
kanssani; lupasin hänelle kaikkea, hyvin tietäen, etten täytä yhtäkään
lupauksistani, otin hänen suutelonsa vastaan, vaikka vilunväreet
karmivat selkäpiitäni, kunnes hän rauhoittui ja päästi minut menemään.

— Huomiseen!

Riensin hotelliini, maksoin laskuni ja tilasin ajurin. Istuuduttuani
vaunuihin, juoksi Mimi ulos asunnostaan — toivottomana, pelästyneenä.

— Aja! huusin kuskille. Hevoset ravasivat yöhön, käännähdin ympäri:
Mimi seisoi kädet levällään ja hänen huutonsa voitti vaunujen jyminän...




VI


Toukok. 13:nä 1910.

Irene — niin, hän ilmestyi äkkiä pettyneeseen sieluuni. Halusin päästä
hänen puhtaaseen helmaansa. Jokin ikäänkuin veti minua hänen luokseen;
ajaessani läpi pimeiden, pienten katujen, mutta päästyäni valaistuun
asemasaliin johtui mieleeni, että Mimi voisi juosta perässäni, ja
hätkähdin pelosta, että hän voisi minut saavuttaa.

— Minne? kysyi piletinmyyjä kärsimättömästi, ja minä vastasin kysyen
mihin menee ensimmäinen juna. Hän löi epäluuloisen silmäyksen minuun ja
sanoi äreästi: Prag, Dresden, Berlin. — Tuskin olin ostanut piletin ja
astunut vaunuun kun juna lähti...




VII


Toukok. 15:nä 1910.

Sain sinun kirjeesi, Mladen, otin sen mukaani sinne alas kukkivien
ruusujen joukkoon, samoinkuin kannoin kirjeesi sille, joka ei enää elä.

Ja kuitenkin näytti minusta siltä kuin hän istuisi nytkin vielä sillä
penkillä, nousisi seisomaan, tulisi vastaani, ojentaen kätensä sinun
kirjettäsi kohti.

Se uudistui sata kertaa, enemmän kuin sata kertaa. Hänen jokainen
eleensä on kuin kaiverrettu muistiini, näen hänen värisevät kätensä,
katselen hänen hiukan punastuneita kasvojansa, kun hän avaa nopeasti
kirjeen, lukee... ja sanoo: Mladen on hieman surullinen, eli — hänellä
on huolia, tahi — jokin painaa häntä...

Enkä minä voinut ymmärtää mistä hän niin päätteli. En käsittänyt, että
te olitte kaksi yhteen sointuun viritettyä jännettä, ja että vain äiti
tuntee hennoimman värähdyksen lapsensa sielussa, ja että se puhuu
hänelle silloinkin kun se on vaiti.

Istahdin — penkinpäähän, ikäänkuin hän istuisi vieressäni ja minä
koettaisin tehdä hänelle enemmän tilaa. Ympärilläni kukkii ja tuoksuaa
ruusuja, aamun hiljaisuudessa olen kuulevinani hänen hameensa
kahisevan, ja koko hänen rauhallinen, äänetön hyvyytensä leviää
ylitseni. Ja tietämättäni pidän kirjettäsi niinkuin hän lukisi sitä.

Mitä hän nyt sanoisi minulle? Mitä johtopäätöksiä hän tekisi
sinun lyhyestä kirjeestäsi, noista melkein virallisista, kuin
kauppakirjeistä, joissa tiedoitat, että olet suorittanut tutkintosi,
että sinut vihitään kesäkuussa, päivän ilmoitat heti kun saat tietää —
eikä mitään enempää!

Köyhä Julia kuihtuu kuin nuori, liian aikaisin pesästään lentänyt
lintu. Tahtoisin puristaa hänen käsiänsä, tahtoisin puhua hänelle
sinusta, tahtoisin lohduttaa häntä, mutta kuullessaan sinun nimesi,
laajenevat hänen silmänsä kuin pelosta.

Pikku-Julia pelkää, että minä arvaan hänen tuskansa.

Yksi käsi voisi koskettaa hänen sieluansa. Mutta sitä kättä ei enää
ole...




VIII


Toukok. 18:nä 1910.

Pyysin Juliaa kanssani erään sairaan luokse vuorten keskellä
sijaitsevaan kylään; luin hänen sielussaan jotakin äitisi elkeistä.
Tämän lapsen sielussa tapahtunut muutos koski minuun. Heikko, voimaton,
hento — valju, ja silmissä tuo kauas toisiin maailmoihin tähtäävä katse.

Tein sen mitä lääkärinä olin velvollinen tekemään. Kirjoitin myös
sinulle. Lisäsin kuin sivumennen, että Julia näyttää sairaalta.




IX


Toukok. 19:nä 1910.

On lämmin pehmeä yö, täynnä metsän tuoksua ja suhinaa. Syvennyn siihen,
ja sydämeni käy raskaaksi, sanomattoman surulliseksi ja tuskaiseksi,
mutta ei kihoa kyynel silmiin. Sileäksi syöpynyt kallio, joka ei
kerro, kuinka kauan aallot ovat sitä vastaan loiskineet, kunnes se on
pyöreäksi käynyt; kunnes on syntynyt kuiluja, joiden olemassaoloa en
aavistanut onneni päivinä — sillä kaikki oli niinkuin toivoinkin.

Muistelen uudelleen niitä kauan sitten olleita päiviä, ja jatkan:

— — — Olin juuri istahtanut vaununosastoon. Lamppu oli puoliksi
peitetty; eroitan puolihämärässä toisiaan vastaan puristautuvan miehen
ja naisen vartalot. Painauduin vastakkaiseen nurkkaan, suljin silmäni
ja vavisten toistin mielessäni viimeiset seikkailuni. Kuvittelin
rämpineeni ylös synkästä, vajottavasta suosta, ja että nyt kavuttuani
varmalle kalliopohjalle, katselen pelolla ja ivalla rämettä, joka vähän
aikaa sitten oli ahmaista minut hyllyvään kitaansa. — Jotakin kitkerää
tuli suuhuni; tuomitsin eräänlaisella tyytyväisellä halveksimisella
niitä olentoja, joihin olin Wienissä tutustunut, niiden mukaan arvioin
kaikki naiset. — Senkin, joka sieltä kaukaa ilmestyi sieluuni, joka
minua petti ja kavalsi, joka sysäsi minua yhä alemmaksi. Ja ollen
varma, ettei Mimi minua saavuta, ettei hän saa uusia hetkinen sitten
tapahtunutta kohtausta, minä pilkkasin, koetin muistutella mieleeni
hänen puolisonsa ulisevaa ääntä, raukan, joka ehdottaa ja sallii
kaikkea, ettei nainen vaan häntä jättäisi...

Silloin tuntui kuin joku olisi kolhaissut minua päähän... Enkö minäkin
toivonut kerran: ettei hän vain minua jättäisi! Enkö tahtonut, etten
katsoessani ainoastaan näkisi, vaan myöskin tietäisin, että hän on
läheisyydessäni, että lapsi sitoo hänet minuun, vaikkei hän minua
rakastakaan. Ja kuka tietää, enkö minä samanlaisen tapauksen sattuessa
olisi samoin itkien pyytänyt?...

Veri nousi kasvoihini, tunsin äkkinäistä vihaa Ireneä kohtaan: tunsin,
että kaikki nämä seikkailut joihin niin kiihkeänä heittäydyin, ovat
todellisuudessa jonkinlaista raivokasta, ilkeätä kostoa Irenelle.
Ja minä nauroin ja nautin nauraessani, toistaen ajatuksissani Mimin
keskustelun miehensä kanssa, miehen, joka oli naulittu vuoteeseen, ja
itki ja rukoili.

Silloin minä nukahdin.

Oli jo päivä kun avasin silmäni. Viereiselle penkille oli
ilmestynyt vanhanpuoleinen, laiha ja kalpea mies, jonka kasvoja
ympäröi vaaleanharmaa panta, ja silmät olivat vetäytyneet syvälle
kuoppiinsa. Hän nukkui. Ensimmäisellä silmäyksellä tuntuivat nuo
hienot ja vakavannäköiset kasvot ja valoisa otsa minusta tutuilta
vaikka tiesinkin, etten ollut häntä ennen nähnyt. Nukkuessaan hän
liikahti hermostuneesti, jolloin valkoinen, säännöllinen naisen käsi
täyteläisin, pehmeän sormin hyväili miehen kasvoja ikäänkuin tahtoen
sanoa: — Älä pelkää, minä olen valveilla.

Ja minä muistin sinun äitisi käden...

Tekeydyin nukkuvaksi ja tähystin silmäluomieni alta nuorta, ihanaa
naista, joka sillä hetkellä järjesti runsasta tummaa tukkaansa, pani
sitten hatun päähänsä ja otettuaan matkalaukustaan jonkin kirjan,
syventyi siihen. Kirkkaassa päivänvalossa huomasin kaikki hänen
kasvonpiirteensä, hienon vaon otsalla suorien ja tasaisesti kasvaneiden
kulmakarvojen välissä ja jonkinlaisen melankoolisen marttyyrinilmeen
säännöllisen kauniin suun ympärillä. Toivoin saavani nähdä hänen
silmänsä ja harmistuin, kun hän ei nostanut silmiään kirjasta, mutta
tyytyväisyydekseni muistaessani Wienissä lempimäini naisten sokeata
suosiota rupesin koettamaan mahtiani tämän naisen suhteen. Katsoin
häntä kiinteästi, käskin häntä — ja todellakin, hän tuli levottomaksi,
katsahti minuun kuin etsien, kysyen, ja minusta tuntui, että hän näkee
sieluni syvyyteen.

Suoristausin, tervehdin, hän vastasi ja jatkoi taas lukemistaan.
Mutta minun katseeni ei suonut hänelle rauhaa, sillä hän sulki
kirjan, katsahti ulos ikkunasta, ja kun vaunumme heilahti tavallista
lujemmin, silmäili hän seuralaistaan, auttoi peitettä hänen polvilleen,
ja teki yhden niistä rakasta huolenpitoa ilmaisevista liikkeistä,
jotka muistuttivat minua siitä huomaavaisesta kohtelusta, jota sain
kokea jokaisena päivänä talossa, jonka nyt olin jättänyt. Nuoren
naisen osoittamassa kohtelussa vanhahkoa miestä kohtaan oli jotakin
äidillistä, mikä sai minun kadehtimaan ja samalla ivaamaan miestä.

Wienissä saavuttamani kokemukset herättivät minussa äkkiä halun voittaa
itselleni noiden käsien hyväilyn, ja saada nuo silmät minua katsoessaan
kadottamaan rauhallisen loisteensa ja tuon hennon viehättävän vartalon
taipumaan puoleeni; vertailin itseäni vanhaan mieheen. Minä — ja kuten
minulle Wienissä kerrottiin — komea, hän elähtänyt, etukumarassa
kulkeva — kuinka en voittaisi!

Vihdoin matkakumppanini heräsi, nainen kumartui hymyillen hänen
puoleensa, ja he alkoivat keskustella puoliääneen. Kirja liukui naisen
sylistä alas lattialle, otin sen ylös ja annoin hänelle, mies kiitti
hänen puolestansa kohteliaalla kumarruksella, esitellen samalla itsensä:

— Tohtori Anschütz...

Minusta tuntui taas kuin olisi kylmä ja lämmin aalto loiskinut
ylitseni. Olinhan tutustunut mieheen, jota nykyaikainen lääketiede
nimitti ylpeydekseen, jonka työtä olin niin usein yksinäisyydessäni
ihaillut, josta olin etsinyt valoa ja apua elämäni synkkinä hetkinä.

— Herra virkaveli matkustaa varmaankin kongressiin, virkkoi hän, kun
olin esitellyt itseni hänelle.

Sillä hetkellä heräsi minussa lääkäri, muistin päätökseni ja pian
olimme vilkkaassa keskustelussa kongressista, lääketieteellisten
merkkimiesten alustuksista, ja mitä enemmän ihailin tämän kuuluisan
tiedemiehen vaatimatonta esiintymistä, sitä syvemmälle vaipui
minussa se uusi ihminen, joka vast'ikään oli niin menestyksellisesti
kapinoinut. Jokin puhdas, käsittämätön, joka huokui noista kahdesta
olennosta, ikäänkuin painoi pohjimmaksi sielussani ne ajatukset ja
halut, joilla vielä vähän aikaa sitten olin katsellut nuorta, kaunista
vaimoa ja elähtänyttä miestä.




X


Toukok. 30:nä 1910.

— Sinä et tule — et kirjoita! — Et aavista, että yksi sydän särkyy
sinun tähtesi! Julia-raukka!

Ja minä värisen ajatellessani, että minut kerran kutsutaan hänen
vuoteensa ääreen.

Kutsun häntä mukaani sairaiden luokse, ja hän tulee. Alussa hän epäröi.
Ymmärsin häntä, hän pelkäsi minun mahdollisesti puhuvan sinusta, ja
koskettavan hänen salaisuuttaan. Mutta minä olin vaiti, teeskentelin
olevani täysin tietämätön hänen surunsa syystä; hän rauhoittui, ja nyt
hänen silmänsä jo säteilevät ystävyyttä.

Kuinka rakas lapsi hän on! Ja niin hento! Minusta hän on kuin lämpimien
maiden kukka, jota pitäisi säilyttää ansarissa ja hoitaa pehmein käsin.

Ja meillä ei ole niitä, Mladen!

Ajattelin jo matkustaa Zagrebiin tuodakseni sinut kotiin — hänelle.
Mutta en voi tehdä varmaa päätöstä. Kerran olen leikkinyt kohtalon
kanssa, — se oli silloin kun minä tyynesti katselin, kuinka äitisi
raapaisi likaisella veitsellä kasvojaan. Kerran olen tunkeutunut elämän
salaperäisyyksiin, tahtoen pakottaa sen kulkemaan omien suunnitelmieni
mukaan.

Sillä sen elämä, joka on meille läheisin, on kuitenkin meille vieras,
sellainen, johon ei pidä kutsumatta koskea, jonka edessä täytyy seistä
kunnioitusta ja pelkoa osoittavin elein niinkuin oman itsensä edessä,
joka on tuntematon ja vaarallinen itsellemme, ja joka tahtoo ja on
pakotettu kulkemaan omaa tietänsä.

Mutta minä tulin tietämään tämän vasta niin myöhään! Vasta silloin, kun
kaikki nuoruus- ja miehuusiän myrskyt olivat tyyntyneet!




XI


Kesäk. 4:nä 1910.

Kirjoitit sentään vihdoinkin. Kesäkuun kymmenes on promotiopäiväsi, ja
sinä olisit iloinen, jos minä voisin silloin tulla.

Olisitko kirjoittanut äidillesi siten?

Se jyrsii sydäntäni, ja kuitenkin — jalkani vievät minut koneellisesti
äitisi huoneeseen. Tunsin tarvetta laskea kirjeesi hänen pöydälleen
ikäänkuin minun olisi pitänyt sanoa hänelle: poikamme rakkaus on
yksinomaan sinun! Niin pitääkin olla! Ethän sinä ole elänyt ainoastaan
itseäsi varten, siksi ei sinun tarvinnut koskaan olla yksin.

Ei edes silloin, kun minä harhailin maailmalla, kun omasta tahdostani,
täysin tietoisena heittäydyin likaisiin pyörteisiin; ei edes
silloinkaan, kun minä haaveilin uudesta rakkaudesta.

Kirjoitat myöskin merkillisiä sanoja Juliasta; tuskinpa hän niin
huonosti voi, sanot, — ehkä hän kävelee liiaksi.

Tuli mieleeni, kuinka ihmiset katselevat meitä niin eriskummallisesti,
kuinka he hymyilevät merkillisesti... Muistan, että sinä olet minun
poikani ja että minä olen kerran vakoillut sinun äitiäsi!

Minun on vaikea olla, ja minä värisen vilusta, sillä kaikki toisiintuu
elämässä...

Ja elämä käy raskaammaksi ja tyhjemmäksi; ajatukseni kääntyvät takaisin
menneihin päiviin. Dresdeniin — missä minua hurmasi uusi tunne, missä
ajatukseni kohoutuivat korkealle, missä minä uneksin yhden unen, elin
elin yhden suuren unohtumattoman episoodin.

Seurasin sinne tri Anschütziä ja Adelea, hänen vaimoansa. Hän
otti minut hyvin myötätuntoisesti vastaan, hyväksyi mielipiteeni
lääketieteestä, keskusteli kanssani erikoiskysymyksistä kuin jonkun
kuuluisan tiedemiehen kanssa, ja minun sydämeni laajeni ylpeydestä
ja tyytyväisyydestä, tosin puhtaasta sillä kertaa. Hänen puheensa
innostivat minua, avarsivat näköpiiriäni, ja minä olin rajattoman
onnellinen kuin ylioppilas, jota suuri mestari johtaa totuuden ja
tieteen ikuisiin pylvästöihin. Ikäänkuin kaikki kurja, arvoton ja
paha olisi kadonnut päältäni ja minä olisin taas tullut nuoreksi,
innostuneeksi, puhtaaksi ja jaloksi tieteen opetuslapseksi. Ja hän,
Adele, näytti myöskin seuraavan suurella mielenkiinnolla opettajansa
sanoja, ja innoissaan hän lähenee minun hurmiotani unohtaen olevansa
nainen. — — Tai tuntuiko hänestä puolisonsa oppilas vaarattomalta,
kuten sadun nuori paashi prinsessasta?...

Asetuimme asumaan samaan hotelliin, saman käytävän varrelle ja
tapasimme toisemme jo varhain aamusella. Ken oli aikaisemmin valmis,
se koputti toisen ovelle, ja sitten me lähdimme edellisenä päivänä
laatimamme suunnitelman mukaan, enimmäkseen keskustellen meitä lähinnä
olevista kysymyksistä. Adele oli aina miehensä mukana.

Sillä aikaa kun hän esitelmöi kongressissa minä istuin hänen vaimonsa
vieressä, ja kun hyväksymisen sorina ja kätten taputukset jyrisyttivät
salia, puristimme me toistemme väriseviä käsiä, ja onni säteili
silmistämme. Ei mikään voinut paljastaa meitä horjuttavaa myrskyä.

Ja se lähestyi — alussa hitaasti, oli kuin salama olisi leimahdellut
siellä täällä taivaanlaella. Ne olivat meidän katseemme, jotka
välähtivät väliin niin äkkiä, että sana pysähtyi hetkeksi huulille,
että punastuimme, että toinen pelkäsi katsoa toisen silmiin, emme
uskaltaneet jäädä kahdenkesken. Ja kun kongressin tärkein osa oli
loppunut ja osanottajat alkaneet hajaantua kotimatkalle, silloin
leimahti kirkas salama ja me näimme itsemme vajonneina rajattomaan,
poispääsemättömään kaipuuseen.

Olimme illallisella. Anschütz kohotti maljan, ja katsellen lasissa
helmeilevää kullankeltaista viiniä esitti minulle, nuorimmalle
ystävälleen, josta hänen kohta täytyi erota.

— Ettemme unohtaisi toisiamme! lisäsi hän koskettaen lasiani.

— Emme koskaan! ponnistelin vapisevin huulin, katsellen Adelea. Hän oli
kalpea ja hänen silmänsä lepäsivät raskaasti päälläni. Malja helähti
surullisesti, — Adele virkahti tuskin kuuluvasti:

— Ei koskaan!

Meitä molempia puistatti jonkinlainen hämmennyksen aalto, jota emme
voineet vastustaa. Suu oli yhä mykkä, mutta silmät puhuivat, kädet
hapuilivat toisen käsiä.

Anschütz ilmoitti viimeisen edellisenä iltana luvanneensa kirjoittaa
artikkelin jollekin sikäläiselle lehdelle, joten hänen pitää
seuraavaksi päiväksi jäädä kotiin, ja me saamme mennä kahden oopperaan.
Melkein vavahdin kiihkosta päästä kahden hänen kanssaan. Katsahdin
häneen, hän vastasi silmillään, valitti, että hänen täytyy jäädä
kotiin, ja kysyi mieheltään, eikö olisi parempi, jos hänkin jäisi
kotiin; ja minä pidätin henkeäni.

— Ei, vastasi Anschütz silmäillen vaimoansa vaatimattomalla, lauhkealla
katseellaan. Minä iloitsen kun sinä huvittelet ja nuori ystäväni pitää
sinusta huolta.

— Oi kyllä, huudahdin minä vilkkaasti, ehkä liiankin vilkkaasti.
Anschütz loi minuun ikäänkuin kysyvän katseen, sitten hän puristi
Adelen kättä jonkinlaisella tyynellä varmuudella, virkkoen
leikillisesti:

— Luulen, ettet kaipaakaan enää niin pian kotiin.

Seurasi lyhyt, raskas tauko, sitten jatkoimme taas keskusteluamme
rauhallisesti.

Anschütz, sivistynyt musiikinharrastaja, kertoi meille seuraavana
päivänä esitettävästä Straussin. »Salomesta». Kuuntelimme ääneti, vain
silloin tällöin kohtasivat himmeät, merkitsevät katseemme toisensa:
Huomenna — huomenna!




XIII


Kesäk. 7:nä 1910.

Lähtisinkö sinun promotioosi?

Sitä kysyvät myös Julian silmät, enkä minä tiedä mitä vastata. Minä
menen, sanon, ja lisään: ehkä menen.

Kutsuit hänen isänsä »perheineen». Hänelle sinulla ei ollut sanaakaan,
hänelle, joka on kanssasi kasvanut äitisi hellien käsien vaalimana.
Tokko tiedät, miten monta kertaa ne ovat levänneet tuolla nuorella,
kultaisella päälaella, jota minä tahtoisin niiden jälkien vuoksi jonkun
kerran koskettaa.

Ja minä tunnen yhä, että tuo nuori lapsi alkaa vetäytyä aina syvemmälle
minun yksinäiseen sieluuni, että se kohta täyttää sen paikan, minkä
sinä olet jättänyt.

       *       *       *       *       *

Istuimme oopperassa — ääneti, peläten itseämme. Silloin jouduimme
Straussin rajun, intohimoisen musiikin valtaan, joka repii hermoja,
vavahduttelee suonia ja puistattaa ruumista — »Minä tahdon Johanneksen
pään», huusi Salome kerraten tuon »minä tahdon» aina yhä korkeammalla,
läpitunkevammalla äänellä. Minua vapisutti tuo »minä tahdon», kumarruin
tietämättäni Adelen puoleen:

— Sinut minä tahdon!

Ja hän painautui olkapäätäni vasten ikäänkuin odottaen, mitä olin
kuiskaava:

— Sinut minä tahdon! Otan sinut käsivarsilleni ja kannan kauas, kauas,
missä elämme vain tosillemme ja rakkaudellemme...

Ihmiset nousivat seisomaan, tekivät lähtöä; en huomannut sitäkään, että
ooppera oli loppunut. Kaikki pimeni silmäini edessä ajatellessani, että
nyt on loppu, etten saa enää tuntea hänen olevan vieressäni, että hän
menee asuntoonsa, puolisonsa luokse!

Ja että hän matkustaa huomenna, enkä minä saa häntä enää nähdä!

Pelko, epätoivo valtasi minut; olin tulla hulluksi. Nyt — nyt, kohisi
sisässäni, istuutuessani hänen viereensä vaunuihin, ja polttavan
kaipuun pakottamana laskeuduin polvilleni suudellen hänen käsiänsä ja
polviansa.

Hän värisi kuin lehti tuulessa ja yhden hetken — yhden silmänräpäyksen
hän nojasi kasvojaan otsaani vasten.

Vaunut pysähtyivät, astuimme hotellin eteiseen; kalpeina, erilaisina
nousimme portaita ylös. Hän nojasi koko painollaan minuun, ja
saavuttuamme huoneeni oven eteen minä pysähdyin, katsoin häneen...
Tunsin, että koko elämäni oli silmissäni...

Ja hän astui sisälle.

Luulen huudahtaneeni, ojentaneeni käteni syleilläkseni häntä. Mutta hän
vetäytyi syrjään.

— Valoa — pyysi hän tukehtuvalla äänellä. Kiersin nappulaa,
kynttiläkruunuun leimahti valoa, ja minä näin hänen nojaavan kalpeana
oven pihtipieleen ikäänkuin voimattomana astumaan edemmä.

Ja minä ojensin taas käteni, mutta hän pudisti tuskin huomattavasti
päätään.

— Adele!

Ah, mitä sanoinkaan hänelle! Polvistuin hänen eteensä, rukoilin häntä
pakenemaan kanssani, vannotin häntä rakkautemme nimessä, rakkauden,
jota hän ei voi minulta salata...

Hän kykeni taas hallitsemaan itseänsä. Se tapahtui äkkiä, mutta
täydellisesti. Hän muuttui taas tyyneksi, arvokkaannäköiseksi rouvaksi,
jollainen hän oli tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Häh otti minua
kädestä ja johdatti peremmälle huoneeseen, ja aivan kuin hän olisi
ollut kotonaan ja minä hänen vieraanaan hän viittasi minua istumaan.
Tovin hän silmäili minua jonkinlaisella etäisellä katseella, sitten hän
alkoi puhua yksivakaalla, hiljaisella äänellä.

— Tulin luoksenne, minun täytyi tulla. Ei, ei sen vuoksi — ehätti hän
kun yritin syleillä häntä. Rakastan teitä, jatkoi hän luoden minuun
vilpittömän katseen, — se tuli niin odottamatta ja putosi niin raskaana
päälleni! Tahdoin sanoa tämän teille, jotta tietäisitte minun tunteneen
sitä, mitä en voi teiltä salata, ja jotta ette kadottaisi uskoanne
minuun ja elämään. Rakastan teitä — jatkoi hän vakaammalla äänellä,
koskettaen kättäni, mutta en tahdo painaa silmiäni alas puolisoni
edessä...

— Miksi ajatella häntä, jos kerran rakastat minua?

— Tahdon katsoa suoraan lapseni silmiin.

— Ja minä?

Jonkinlaisella puhtaalla äidillisellä eleellä hän tarttui päähäni,
taivutti sen puoleensa, ja minä katsoin hänen tuskan vääristelemiä,
kyyneleisiä kasvojansa, joilla samalla kuitenkin lepäsi jalo,
päättäväinen ilme; — ajatusteni ja tunteitteni, menneen ja nykyisen
elämäni temmeltävästä kaaoksesta ilmestyi silmiini näky: sinun äitisi
seisomassa edessäni.

— Irene, huudahdin vaistomaisesti.

Hän hätkähti, vetäytyi ulomma ja loi minuun kysyvän katseen.

— Vaimoni.

Jonkinlainen lauhkea hymyily liukui hänen kasvojensa yli.

— Palaa takaisin hänen luoksensa, kuiskasi hän ja kumartuen puoleeni
kosketti huulillaan otsaani, ja jotakin puhdasta ja pyhää virtasi
ruumiini lävitse...

Ja se jäi jäljelle, ilmestyäkseen äänekkäänä kohinana sieluni
kaaoksesta, nostaakseen sieluni yläpuolelle hairahdusten,
lauhduttaakseen tuskaani, suunnatakseen katseeni puhdasta, suurta,
ikuista ihannetta kohti...

Ja aamulla hän seisoi edessäni tyynin, vilpittömin katsein. Hänen
otsallaan säteili jotakin pyhimysmäistä, marttyyrimaista, jotakin, mikä
pani silmäni kyyneltymään ja polveni horjumaan.

— Kerro minulle jotakin vaimostasi, pyysi Adele, kun olimme jääneet
kahden saattaessamme herra Anschütziä klinikkaan. Ääneti johdin hänet
autiolle Brühlin terassille ja kerroin hänelle kaikki kaunistelematta,
itseäni puolustelematta. Hän kuunteli minua astellen vieressäni
alaspainunein päin, maahan suunnatuin katsein, ikäänkuin sanojeni paino
olisi puristanut häntä, vain silloin tällöin vavahtaen ja koskettaen
kättäni.

Olin jo aikoja sitten lopettanut ja seisoin penkereen reunalla
katsellen tajuamatta nopeasti virtaavaa Elbeä, raskaasti lastattuine
höyrypursineen, auringon loisteessa kimmeltävää vuorijonoa pienine
maalaiskylineen, jotka köynnösmäisesti ympäröivät Dresdeniä, Elbellä
niinkuin kaupungissakin väikkyi vielä hieno syksyinen usva, vuorilla
sitävastoin aurinko heloitti jo kirkkaana. Kevyt tuulenhenki puhalteli
ympärillämme repien ja kiskoen kuihtuneita lehtiä autiolle tielle,
samoinkuin elämäkin repii ja kiskoo sitä, mikä on orastanut Ja kukkinut
ihmissydämessä.

Vihdoin Adele havahtui mietteistään. Sitten hän aikoi puhua itsestään
ja minä kuuntelin häntä hurmaantuneena niistä hyveistä sydämessäni,
joita hän osoitti sormellaan. Hyväksyin hänen lujat mielipiteensä
elämästä, velvollisuudentunnosta, kunniasta — kuuntelin sitä kuin
ilmestystä, muistaen runoilijan neuvon, joka käskee eksyneiden kysyä
tietä jaloilta naisilta... — — —

       *       *       *       *       *

Asemalla hänen silmänsä vielä hetkeksi sumenivat, ikäänkuin olisi hänen
kahlehdittu rakkautensa koettanut vielä kerran vapautua, mutta sitten
hän nosti päänsä pystyyn rauhallisesti ja ylväästi.

— Vie terveiseni hänelle, lausahti hän.

Minä ymmärsin häntä, ja katsoessani junaa, joka vei hänet Berliniin,
katsoin sinne, mistä olin rauhaa ja onnea etsien lähtenyt pois.

Palasin takaisin kotiin!




XIV


Kesäk. 8:na 1910.

Matkustin kotiin kummallisessa mielentilassa. Kuin pitkien, unettomien,
hurjien öiden jälkeen, tai kuin vaikeasta sairaudesta parannuttua, kun
aivot vielä ovat lamassa, eikä tiedetä mikä on todella tapahtunut ja
mikä on vain kuvittelua.

Vain yksi väikkyi yli kaiken mielessäni. »Kotiin!» Se ikäänkuin humisi
korvissani, »kotiin» pauhasi sisälläni ja minä kiiruhdin kuin käskyä
noudattaen. Silloin valtasi minut eräänlainen pelko, josta turhaan
koetin vapautua. Astuin ulos junasta, harhailin ympäristöllä ja palasin
uudelleen junaan.

Kaikkialla vallitsi suuri, äänetön rauha. Autiot tiet, suljetut
hotellit, tyhjät majatalot, jotka vähän aikaa sitten olivat täynnä
iloisia, vilkkaita ihmisiä, laulua ja naurua. Sumu laskeutui vuorilta
laaksoon ja painosti sydäntä. Silloin näyttäytyi odottamatta, yht'äkkiä
aurinko, vuorten puhtaanhohtoiset huiput sukelsivat ylös harmaasta
usvamerestä kiipien taivasta kohti. Myöskin kaukaiset metsät saivat
osansa tästä kuninkaallisesta purppurasta ja kullasta, tehden ne tuhat
kertaa kauniimmiksi kuin mitä ne ovat yksitoikkoisessa vihreydessään.

Puhtaat, tasaiset vuorijonot ja häipyvät metsät vetivät minua
puoleensa. Semeringillä astuin uudelleen pois junasta, kuljeskelin
yksinäisillä vuoripoluilla, katselin kuinka usva hiljaa liiteli ja
odotin jonkinlaisella taikauskolla, pääsevätkö kukkulat ja metsät
sumusta auringonvaloon. Ja kun se oli tapahtunut, vilkastuin, astelin
melankoolisen iloisena hiljaisessa, lehtiään varistelevassa metsässä,
joka oli keltainen kuin auringonkulta, ja punainen kuin punaisin veri.

Jotain tyynnyttävää tunkeutui sieluuni, poisti usvan aivoistani.
Parannuin entiselleni noilla äänettömillä kunnailla, lähellä suurta
kuolemaa, joka liitelee metsien yläpuolella.

Kunnes kylmä tuulenviima alkoi puhallella, repien sadetta ja lunta.
Silloin minä saavuin kotitanhuville, vieden muassani kuolevan luonnon
kauneuden — — —

       *       *       *       *       *

Oli sumuinen, epämiellyttävä yö kun pysähdyin taloni eteen. Ensimäisen
kerroksen ikkunoista loisti miellyttävä, kiehtova valo, — luodessani
katseeni sinne tuntui kuin olisin löytänyt jonkin kauan etsimäni.
Tunsin hyväilevää väristystä otsallani ja tunnetta ruumiissani; otin
avaimen taskustani ja aukasin nopeasti oven.

Astuessani kenenkään huomaamatta eteiseen, kuulin hiljaista,
katkonaista pianonsoittoa ikäänkuin sormet olisivat hapuilleet
koskettimilla turhaan etsien sielussa sointuvaa säveltä. Menin
ensimmäiseen pimeään huoneeseen. Toisessa huoneessa istui Irene pianon
edessä kynttiläkruunun valossa, mutta minusta se valo näytti tulevan
hänestä itsestään. Huolimatta vasenta silmää peittävästä siteestä,
kalpeista kasvoista ja marttyyrinilmeestä suun ympärillä. Sävelet
saivat yhä määrätymmän soinnun, kunnes hänen huuliltaan kohousi haikean
tuskaisa laulu. Kyyneleet värisivät Irenen kauniissa äänessä — — ne
monet itkemättömät kyyneleet, jotka ikäänkuin kiehuvina karpaloina
tippuivat sieluuni:

»Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben...» (Ja
minä olen suvusta Asran, joka kuolee, jos lempii...)

lopetti Irene tietämättä laulaneensa taiteellisen ihanasti, ylevän
melankoolisesti.

— Irene — kuiskasin tuskin kuuluvasti. Mutta hän kuuli. Hän nosti
päätänsä, nojautui eteenpäin kuin kuunnellakseen.

Nähtyään minut kynnyksellä, siirtyi hän ikäänkuin häpeissään kirkkaasta
valosta varjoon.

Sanomatonta sääliä tuntien riensin hänen luokseen, levitin käteni —
mutta hän pudisti päätään, ja käteni painuivat alas.

Seisoin mykkänä, avuttomana — ja jotakin kovaa, uhmaavaa alkoi liikkua
mielessäni. Hänen silmänsä saivat taas kostean välkkeen — jälleen
kyyneleitä — kyyneleitä — helmeileviä, suuria.

Ne taivuttivat minut polvilleni. Itku herahti silmiini, lämpimiä sanoja
tulvi huulille, ja olisin halusta viiltänyt itseäni samoin veitsellä ja
tunnustanut hänelle kaakki.

Mutta hän ei sallinut. Äidillisen hellästi hän tarttui käteeni, talutti
minut divaanille, istahtaen itse viereeni ja silittäen kasvojani.

— Sinun pitää kuunnella, Irene!

— Ei, Stank, ei, epäröi hän. — Jätä se!

— Älä puhu!

— Sinun täytyy saada tietää — vavisten kosketin sidettä hänen
silmällään.

Hän käänsi vavahtaen päänsä toisaalle.

— En tahdo tietää, lausahti hän melkein jyrkästi.

Hän tiesi, Mladen, hän tiesi. Tunsin sen sillä hetkellä ja niin useasti
jälkeenpäin. Vaan hän ei tahtonut koskaan tietää.

Eikä hän milloinkaan tahtonut suudella minua niinkuin ennen. Hän
ei voinut koskaan antaa anteeksi minulle sitä, että olin hyljännyt
hänet silloin kun hän kadotti kauneutensa, ja kuitenkin hän rakasti
minua niin, ettei tahtonut eikä sallinut minun syyttävän itseäni
hänen edessään. Hän kulki kanssani läpi elämän pitäen minua kädestä
kuin sisar tai äiti, huolehtivana ja avuliaana. Ja tätä huolenpitoa
ja hyvyyttä hän osoitti kaikille, joiden kanssa tuli kosketuksiin:
palvelusväelle, sairaille, ovellemme koputtavalle almunpyytäjälle,
jokaiselle kukalle ja ruoholle puutarhassamme. Kaikki voimistui ja
lämpeni hänen hyvyytensä hohteessa, kaikki etsivät saivat neuvoa ja
lohdutusta häneltä.

Ja löysivät. Ja kuitenkin hän silloin jo valmistautui lausumaan
jäähyväiset tälle maailmalle, täällä häntä pidätti vain pelko jättää
sinut ennenkuin olet tarpeeksi kehittynyt.

Kuinka monesti luinkaan sen hänen kasvoiltaan yllättäessäni hänet
iltaisin puutarhapenkillä katselemassa laskeutuvaa aurinkoa. Hänen
katseensa oli niin etäinen ja outo, täynnä mittaamatonta kaipuuta, ja
koko hänen ruumiinsa osoitti väsymystä ja elämäänkyllästymistä.

Tuskaista ja halveksuvaa välinpitämättömyyttä elämään.

Otin silloin useasti hänen kätensä omiini, ja hän osoittausi kuin olisi
tullut väkisin temmatuksi sieltä kaukaisista maistaan velvollisuuksien
elävään todellisuuteen. Kunnes viittasin sinuun. Silloin hänen silmänsä
loistivat. Ne eivät olleet milloinkaan sädehtineet siten minun vuokseni.

Ja kuinka mielistelinkään häntä! Aivan kuin silloin, kun en tietänyt
rakastaako hän minua todella, ja olisin antanut koko elämäni hänen
rakkaudestaan. Hän täytti uudelleen sieluni, mutta toisin kuin
ennen. Nyt hän avarsi ja kohotti sitä, ikäänkuin levittäen silmäini
eteen jotain hienoa, sinertävää usvaa, joka tasoittaa ihmisissä ja
esineissä piilevät kulmat ja kohopaikat. Inhimillinen vähäpätöisyys
ja arvottomuus ei inhoittanut minua enää, eikä herättänyt minussa
ylenkatsetta; sairaiden kiittämättömyys ei enää minua loukannut, ja jos
joskus harmistuin, riitti kun Irene katsoi minuun ja virkkoi lauhkealla
äänellään: ei niin, onhan hänkin vain heikko ihminen — ja minä muutuin
heti hyväntahtoiseksi ja kärsivälliseksi, valmiina antamaan anteeksi ja
auttamaan.

Sillä hänkin oli hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja valmis auttamaan
jokaista olentoa ja kasvia.

— Irene, sanoin hänelle kerran puoliksi leikkisästi, mitä tämä elämä
oikeastaan on? Me annamme ja annamme sille kaikkea, emmekä mitään saa.

— Voisiko elämää sietääkään, jos ei se olisi sellaista? kysyi
hän syvällisesti. — Hätkähdin noita sanoja, ja vanha epäilys ja
mustasukkaisuus ryntäsivät kimppuuni, katkeroittaen ääntäni.

— Onko sinun, Irene, vaikea elää? Etkö näe, että annan kaikkeni sinulle
— — —

— Näen, Stank, ja kiitän sinua, vastasi hän rauhallisesti. Tekisin
mielelläni elämäsi onnelliseksi.

— Ja minkätähden?

Hän ei vastannut, katsoi vain minua tuolla etäisellä ja yksinäisellä
katseellaan, joka oli kuin toisesta maailmasta lähtöisin, ja joka ei
voi leimuta intohimoa eikä vihaa.

Tapasin hänet kerran huoneessani asettelemassa ruusuja pöydälleni. Hän
ei huomannut minun tulevan. Astuin ääneti hänen luokseen ja puristin
häntä rintaani vasten.

— Irene, sinä annat ruusuja, vaan et anna rakkautta!

Hän vetäytyi pois syleilystäni. Hänen kasvoilleen ilmestyi taas
sama surun ja tuskan ilme, jonka olin huomannut kotiin palatessani.
Silmänräpäyksen ajan hän varmaankin taisteli ajatuksissaan itsensä
kanssa siitä, että vastaisiko.

— Irene!... Kiersin käteni uudelleen hänen vartalonsa ympäri.

Luoden minuun tuollaisen raskaan silmäyksen hän nosti kätensä otsalleen.

Ja seisoi edessäni ilman mustaa sidettä. Minä näin tyhjän silmäkuopan,
arpeutuneen otsan ja sitä ympäröivät kasvot, — ja myös toisen silmän,
joka laajeni luonnottomasti leimuen — ikäänkuin tahtoen saattaa
kasvotkin säikkymään... ja kauhu puistatti minua.

Ja hän, joka näki ja arvasi kaikki, näki myös minun pelkoni.

Tuskallisesti ja halveksivasti hymyillen hän sitaisi siteen silmälleen
ja poistui.

Tulin entiselleni, juoksin hänen jälkeensä, valmiina irroittamaan
siteen ja suutelemaan tyhjää silmäkuoppaa. Mutta hän lukitsi itsensä
huoneeseensa, eikä näyttäytynyt enää sinä päivänä. Minä seisoin — ah,
kuinka usein olinkaan seisonut ja kuunnellut hänen ovensa takana.

Kuulin hiljaista, tuskallista nyyhkytystä, joka pani kylmän väreen
kulkemaan selkäpiitäni myöten, ja minä kysyin itseltäni: minkä vuoksi
me elämme?

Toisena päivänä hän jatkoi tasaista, tyyntä elämäänsä, kuten päivää
aikaisemmin.

Ja päivät kuluivat. Ei tullut kuitenkaan sitä päivää, joka olisi
kuljettanut meidät sen yli, mikä meidät eroitti. Jokainen päivä nosti
meidät hyvyydessä yläpuolelle ihmisten, mutta ei yksikään yläpuolelle
sen, mikä on yleistä, inhimillistä.

Vasta silloin kun hänen kaipuunsa täyttyi, kun hänen sielunsa
sanoi hyvästit maailmalle — silloin, Mladen, minä suutelin täynnä
mittaamatonta tuskaa hänen tyhjää, arpeutunutta silmäkuoppaansa, ja
hän hymyili silloin ensimmäisen kerran pitkien vuosien päästä sitä
onnellista, riemuitsevaa hymyilyä.

Ja samalla hetkellä hän jätti minut...




XV


Kesäk. 9:nä 1910.

Viime yönä minua kutsuttiin — Julian luokse. Menneisyyttäni muistellen
olin unohtanut hänet.

Kun soitettiin, tiesin, että minua etsitään hänen luoksensa. Tuli se,
mitä odotin ja pelkäsin; mitä en voinut estää.

Tuli vielä pahempaakin.

Jotain, minkä vuoksi en levännyt koko yönä. Kävelin huoneessani
aamunkoittoon saakka.

Mutta sinulle, poikani, olen velkaa totuuden, ja minä annan sen
sinulle, jotta näkisit, mitä on elämä, mitä on ihminen, ja että sinulla
olisi sääliä molemmille.

Julia, niin kertoi hänen äitinsä minulle, oli päivällä palannut
viinitarhasta heikkona ja väsyneenä ja liikkunut koko päivän
edestakaisin huoneissa levottomana kuin varjo. Illalla hänen silmänsä
ja kasvonsa saivat kostean hehkun. He näkivät hänen olevan kuumeessa
ja olivat tahtoneet lähettää noutamaan minua, mutta hän oli kieltänyt
ehdottomasti. — Sairas oli laskettu vuoteelle ja oli hän nukahtanut
pian. Äiti oli valvonut hänen vieressään, mutta nähtyään hänen
rauhoittuneen, laskeutunut itsekin levolle. Hän oli yhtäkkiä herännyt
tyttärensä rajuun yskänpuuskaan, hypähtänyt ylös sängystä, ja nähnyt
hänen sylkevän verta.

Sairas oli rauhallinen, vain väsynyt kuumeesta, kun menin häntä
katsomaan.

Kumarruin hänen puoleensa aikoen paljastaa hänen rintansa... mutta
hänen hennot käsivartensa kiertyivät kaulaani ja nuori, kaunis pää
painautui kasvojani vasten. — »Olen odottanut sinua», kuiski hän
korvaani. »Miksi et tullut aikaisemmin? Aukealla on lämmintä. Emme mene
sinne. Vie minut metsän varjoon — rakas, armas!»

Ja minun lävitseni virtasi jotakin sanomattoman suloista ja
tuskallista, se pysähdytti vereni ja ajatusteni juoksun, se ikäänkuin
viilsi lihaksiani niin, etten voinut liikahtaa.

Ja minä toivoin, etteivät ne kädet hellittäisi koskaan otettaan, vaan
syleilisivät ikuisesti minua.

Yhden silmänräpäyksen, vain yhden silmänräpäyksen. Silloin olin taas
lääkäri.

Julia voi huonosti, Mladen. Hän menehtyi ikävästä nähdä sinua, piinasi
itseään, ajatellessaan, minkä vuoksi lähdit niin äkkiä. Hän lohduttausi
sillä, että sinä kutsut hänet promotioosi, mutta kun et sitä tehnyt,
voitti tuska tuon hennon, sairaalloisen olennon, tehden hänet todella
sairaaksi.

Pelastanko hänet? Meneekö tämä hyökkäys ohi ilman pahempia seurauksia?

Minä voisin, jos hän tahtoisi. Jos sinä tahtoisit. Jos ottaisit hänet
syliisi hellästi, kärsivällisesti, valmiina suojelemaan häntä. Niinkuin
äitisi suojeli kaikkea, mikä oli heikkoa ja tarvitsi hänen apuansa.

Niin, sinua Julia tarkoitti sanoillaan. Sinua hän kosketti minussa.

Mutta että olin yhden hetken, vaikkapa vain yhden silmänräpäyksen
toivonut hänen puhuvan siten minulle — se se minut tekee levottomaksi,
pelokkaaksi.

Ja kun sitten olin vaihtanut hänen vanhempainsa kanssa jonkun sanan
toisessa huoneessa; kun olin heitä rauhoittanut antaen toiveita Julian
parantumisesta, virkkoi hänen äitinsä:

— Tiesin kyllä, että häntä jokin painaa, mutta arvasin väärin.

Se täytti minut inholla.

Julia-parka! Kun lakkaat hourailemasta, lepertelee äitisi vuoteesi
ääressä, että olet ilmaissut salaisuutesi, ja ehdottaa sinulle
avioliittoa minun kanssani...

Kuinka kummalliselta se ajatus tuntuu minusta.

Julia, pikku Julia!

Ja minä? —

       *       *       *       *       *

Olin hänen luonansa. Verensyöksy on loppunut. Julia on levollinen. Hän
katselee minua kuin tahtoisi jotain kysyä. Ja minä olen hämilläni kuin
koulupoika.

Mikä minua vaivaa? Miksi olen hämilläni? Sitä kysyessäni tahtoisin
huutaa.

Ja huomenna on sinun promotiosi. Ehkä odotat minua, ehkä et.

Uskon voivani jättää Julian; lähteä aamulla ja palata takaisin
illalla — mutta sitten ajattelen taas, etten uskalla poistua hänen
läheisyydestään.

Kuinka tukahduttava ja levoton yö. »Aukealla on lämmin. Vie minut
metsän varjoon, rakas, armas...»

Hyvästellessäni häntä sanoin palaavani vasta seuraavana iltana. Hän
nyökkäsi päällään ikäänkuin olisi muistanut, että matkustan sinun
luoksesi. Sitten hän kysyi:

— Onko se varmaa?

— Ehdottomasti. — Vienkö terveiset Mladenille? — Hän vaikeni ja sulki
silmänsä.




XVI


Kesäk. 10:nä 1910.

Olen palannut. Tunnen välinpitämättömyyttä. Minusta näytti, että
olen kaukana elämästä ja kaikesta, että olen yksin ja hyljättynä.
Ja ihmettelin, että olin voinut toivoa noita nuoria käsiä edes
hetkeksikään. Minua ellottaa oma itseni ja minä häpeän.

En tuntenut olevani välttämätön ja rakas sinulle. Tuskin katsoit
minuun, kun keskustelit kanssani.

Oi Mladen, etkö voi vähääkään siitä rakkaudesta, jota tunsit äitiäsi
kohtaan, luovuttaa minulle?

Juhlapäivällisen jälkeen ilmoitin sinulle, että Julia on sairaana. Sinä
olit vaiti. Lähdetkö nyt kotiin? kysyin minä.

Miksi loit minuun niin hämmästyneen, vihaisen silmäyksen? Vihaatko
isääsi ja kotiasi?

Oi Irene, minä pelkään elämää senjälkeen kun sinun kätesi, jotka sitä
tasoittivat, ovat muuttuneet kylmiksi.

Julia katsoi minun sisään astuttuani oveen, ikäänkuin odottaen sen
vielä kerran aukenevan. Sinulle.

Kerroin hänelle miten Zagrebissa kävi. Ilmoitin sinun jääneen vielä
muutamien välttämättömien seikkaili vuoksi — hän ei puhunut mitään.

Jonkinlainen tuskaisa huumori saa minut naurahtamaan ja houkuttelee
hymyn huulilleni, kun ajattelen, kuinka järjettömästi ja aiheettomasti
ihminen piinaa itseänsä.

Mutta kaikista elämän tuskista useimmat ovat naurettavia ja
vähäpätöisiä. Tiedän sen, vaan sittenkin...

Olen sittenkin levoton, haaveilen kuitenkin niin naurettavasti. Niin
tyhmästi.

Jos tämä elämä voisi olla vielä elämättä, jos minun ei pitäisi olla
täällä yksin ja hyljättynä.

Jos sinä olisit Julian kanssa täällä ja jos te yhdessä sovittaisitte ja
uudestaanrakentaisitte minun ja elämän välit!




XVII


Kesäk. 12:na 1910.

Minä valehtelen — valehtelen. Et sinä, ette te molemmat yhdessä, Julia
yksin olkoon vierelläni.

»Aukealla on lämmintä. Vie minut metsän varjoon. Rakas, — armas!...»

Hän voi paremmin. Hänellä ei ole enää kuumetta, ja minä olen niin
onnellinen, täynnä toivoa, katsellessani jälleen hänen kirkkaita
silmiänsä ja tuskin huomattavaa punaa hänen poskillansa.

Rakas, nuori elämä, kuinka varjelisinkaan sitä, miten taistelisinkaan
sen puolesta.




XVIII


Kesäk. 16:nä 1910.

Miksi et tule, Mladen? Miksi viivyttelet?

Etkö tunne sydämessäsi, että kahdenlaiset kädet kuroittautuvat Julian
jälkeen? Kuoleman kädet ja isäsi kädet. Mutta isäsi on vain lääkäri,
eikä hän tahdo elää.

Kuume on palannut, tällä kertaa ankarampana, ja minä värisen pelosta,
kuinka se kehittyy, kuinka päättyy. Julia on niin heikko, eikä tahdo
elää.

Hän puhelee houreissaan jonkun kanssa, jota hän näyttää pelkäävän. Hän
vakuuttaa olevansa syytön ja tahtoo paeta. Hyväilen hänen käsiänsä,
puhelen hänelle — hän rauhoittuu hetkeksi.




XIX


Kesäk. 17:nä 1910.

Kuume korkeimmillaan.




XX


Kesäk. 20:nä 1910.

Ei mitään toivoa. Tajuton. Vain joskus häh näyttää silmänräpäyksen ajan
tuntevan minut. Silloin hän ojentaa nuo kalpeat, hervottomat kätensä
minua kohden ja koettaa hymyillä.

Sydämeni on pakahtua.




XXI


Kesäk. 23:na 1910.

Sinä tulit.

Oih, jos et olisi tullutkaan! Jos et olisi lausunut minulle niitä
kauheita sanoja!

Sinä vakoilit meitä. Epäilit minua jo silloin, kun minä kohtelin Juliaa
kuin isä. Väijyit häntä kun hän palasi metsästä, solvasit häntä, että
hän muka rakastaa minua.

Samoin vakoilin minä äitiäsi, samoin solvasin häntä syyttäen ja
parjaten.

Kalpeana, muuttuneena seisoit vast'ikään edessäni, huutaen, että minä
olin ryöstänyt sinulta Julian.

Ja minä muistin ne sanat, jotka olin kerran itse lausunut äidillesi.

Samat sanat lausuit sinä. Julia-parka — hän kaipasi hellempiä käsiä.

Hellempiä kuin meidän ovat.




XXII


Kesäk. 26:na 1910.

Kuinka kaunis ja rakas hän on, kuinka tyynet ovat hänen
kasvonpiirteensä. Vahakynttilän valo lepattaa niillä, antaen ikäänkuin
eloa noille kasvoille, joiden päällä väreilee rakas, rauhallinen hymy.

Minäkin tahtoisin sulkea silmäni ja päästä sinne — äitisi viereen.
Mutta olen luvannut hänelle, Irenelle, pitää huolta sinusta!

Kunnes ensimmäinen tuska on ohi. Se jota sinä, Mladen, pidät ainoana ja
suurimpana, samoinkuin ajattelit rakkaudestasi.

Tietämättä olevasi syntyisin suvusta, joka tappaa rakastaessaan.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄÄKÄRIN TUNNUSTUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.