Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2

By Miguel de Cervantes Saavedra

The Project Gutenberg eBook of Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2

Author: Miguel de Cervantes Saavedra

Translator: J. A. Hollo

Release date: August 7, 2024 [eBook #74204]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1928

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:2 ***





MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:2

Kirj.

Miguel De Cervantes Saavedra


Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

Neljäsneljättä luku, jossa kerrotaan kuinka saatiin tieto, miten
verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä
on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.

Viidesneljättä luku, missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta
Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista
ihmeellisistä tapahtumista.

Kuudesneljättä luku, jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton
seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan
kreivitär Trifaldin nimellä, ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza
kirjoitti vaimolleen Teresa Panzalle.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva
Tuskallisen kanssa.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen
kertoi kovasta kohtalostaan.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa Trifaldi jatkaa merkillistä ja
hämmästyttävää historiaansa.

Neljäskymmenes luku. Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä
merkittävää historiaa.

Yhdesviidettä luku. Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen
seikkailun loppu.

Kahdesviidettä luku. Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho
Panzalle, ennenkuin tämä lahti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista
hyvin harkituista seikoista.

Kolmasviidettä luku. Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.

Neljäsviidettä luku. Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi
ja Don Quijotelle linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.

Viidesviidettä luku. Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja
kuinka hän alkoi sitä hallita.

Kuudesviidettä luku. Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka
säikähdytti Don Quijotea lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran
kanssa.

Seitsemäsviidettä luku, jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho
Panza hoiti käskynhaltianvirkaa.

Kahdeksasviidettä luku. Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren
kamarirouvan Doña Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita
kannattaa kirjaan merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.

Yhdeksäsviidettä luku. Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan
kiertomatkalla saaressa.

Viideskymmenes luku, missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja
kiusaajahenget, jotka paukuttelivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja
kynsivät Don Quijotea, ja kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei
kirjettä Sancho Panzan vaimolle Teresa Sanchalle.

Yhdeskuudetta luku. Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista
hupaisenlaisista tapahtumista.

Kahdeskuudetta luku, missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva
Tuskallisen eli Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña
Rodriguezin nimellä.

Kolmaskuudetta luku. Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai
Sancho Panzan käskynhaltiana-olo.

Neljäskuudetta luku, missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä
historiaa eikä mitään muuta.

Viideskuudetta luku. Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja
muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.

Kuudeskuudetta luku. Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta,
johon kävivät Don Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun
puolustaessa kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.

Seitsemäskuudetta luku, jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote sanoi
jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren
kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.

Kahdeksaskuudetta luku, jossa kerrotaan kuinka Don Quijotelle sateli
seikkailuja niin paljon, että toinen oli toisen tiellä.

Yhdeksäskuudetta luku, missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta
erinomaisesta tapauksesta, jota sopii seikkailuna pitää.

Kuudeskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan
matkalla Barcelonaan.

Yhdesseitsemättä luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen
saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin
todenperäisiä kuin mieleviä.

Kahdesseitsemättä luku, missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta
seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi
kertomatta jättää.

Kolmasseitsemättä luku. Kertomus siitä, kuinka huonosti Sancho Panzan
kävi hänen käydessään kaleereilla, ja ihmeellisestä seikkailusta
kauniin moriskotytön kanssa.

Neljässeitsemättä luku, missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don
Quijotelle enemmän huolta kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.

Viidesseitsemättä luku, missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli,
ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.

Kuudesseitsemättä luku, missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee,
tai kuulla, kun sen itselleen luetuttaa.

Seitsemässeitsemättä luku. Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti
ruveta paimeneksi ja viettää maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä
muista todella hupaisista ja oivallisista tapahtumista.

Kahdeksasseitsemättä luku. Don Quijotelle sattuneesta karheasta
seikkailusta.

Yhdeksässeitsemättä luku. Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä
seikkailusta, mitä Don Quijotelle sattui koko tämän suuren historian
aikana.

Seitsemäskymmenes luku, joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee
seikkoja, jotka ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.

Yhdeskahdeksatta luku. Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen
Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.

Kahdeskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat
kotikyläänsä.

Kolmaskahdeksatta luku. Enteistä, joita Don Quijote havaitsi
kotikyläänsä tullessaan, ja muista tapahtumista, jotka kaunistavat tätä
suurta historiaa ja lisäävät sen arvoa..

Neljäskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote sairastui, teki
testamenttinsa ja kuoli.

Selityksiä.




Neljäsneljättä luku,

jossa kerrotaan, kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea
Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan
mainioimpia seikkailuja.


Herttua ja herttuatar nauttivat kovin keskustelusta Don Quijoten ja
Sancho Panzan kanssa, ja päätettyään toteuttaa aikomuksensa ja tehdä
ritarille joitakin kepposia, joissa olisi seikkailujen leimaa ja
näköä, he käyttivät aiheenaan niitä seikkoja, joita Don Quijote oli
heille kertonut Montesinon luolasta, saadakseen juonensa mainiosti
onnistumaan (mutta herttuatar ei ihmetellyt mitään muuta niinkuin sitä,
että Sancho saattoi olla kyllin yksinkertainen lopulta uskoakseen
Dulcinea Tobosolaisen todella olevan lumottuna, vaikka hän itse oli
ollut noitana ja keksinyt koko juonen). Annettuaan siis palvelijoilleen
määräyksen, mitä kaikkea heidän piti tehdä, he ottivat kuusi päivää
myöhemmin Don Quijoten kanssaan ajometsästykseen, mukanaan niin suuri
määrä metsästäjiä ja pyssymiehiä, ettei kruunatulla kuninkaalla
olisi voinut olla enempää. He antoivat Don Quijotelle metsästyspuvun
ja Sancholle samanlaisen, kaikkein hienoimmasta viheriästä verasta
tehdyn. Mutta Don Quijote ei halunnut pukea sitä ylleen, koska sanoi
olevansa velvollinen lähimpinä päivinä palaamaan ankaraan asetoimeen,
jota harjoittava ei mitenkään voinut kuljettaa mukanaan kirstuja ja
kaappeja. Sancho sitävastoin otti, mitä hänelle annettiin, aikoen myydä
sen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa.

Kun siis odotettu päivä oli saapunut, puki Don Quijote ylleen
varuksensa, Sancho verhoutui uuteen pukuunsa ja liittyi
metsästäjäjoukkoon ratsastaen harmollaan, josta ei tahtonut
luopua, vaikka hänelle hevosta tarjottiin. Herttuatar ilmaantui
näkyviin upeassa asussa, ja Don Quijote talutti kohteliaisuuden ja
säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen hänen ratsuansa suitsista, vaikka
herttua ei tahtonut siihen suostua. Vihdoin he saapuivat kahden sangen
korkean vuoren välissä sijaitsevaan metsikköön, missä sijoituttiin
paikoilleen, järjestettiin väijytykset ja ketjut, jaettiin väki eri
puolille ja aloitettiin sitten metsästys suurella melulla, huutaen
ja hihkuen, niin ettei toinen voinut kuulla toisen puhetta koirain
haukkuessa ja metsästystorvien raikuessa.

Herttuatar astui maahan ja asettui, terävä metsästyskeihäs kädessään,
paikkaan, mistä tiesi villisikojen tavallisesti hyökkäävän esiin.
Herttua ja Don Quijote astuivat hekin maahan ja sijoittuivat hänen
viereensä. Sancho asettui heidän kaikkien taakse, yhä ratsastaen
harmollaan, jota ei uskaltanut jättää, koska pelkäsi sille sattuvan
jotakin onnettomuutta. He olivat tuskin ennättäneet sijoittua ketjuun,
sivuillaan lukuisa joukko palvelijoita, kun näkivät metsästä hyökkäävän
koirien ahdistaman ja metsästäjien takaa-ajaman valtavan suuren
metsäkarjun, joka syöksyi heitä kohti hampaitaan hioen, torahampaat
paljaina ja kita vaahdossa. Sen nähtyään Don Quijote otti kilven
käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lähti sitä kohti. Samoin teki
herttua, metsästyskeihäs kädessään; mutta herttuatar olisi ennättänyt
ennen muita, jollei herttua olisi häntä siitä estänyt. Sancho,
nähdessään tuon peloittavan eläimen, jätti harmon oman onnensa nojaan,
pötki pakoon, minkä ennätti, ja yritti kiivetä korkeaan tammeen,
kumminkaan onnistumatta. Ehdittyään keskitiehen hän näet tarttui oksaan
kokiessaan kiivetä latvaan saakka, mutta pahaksi onneksi oksa katkesi,
ja Sancho jäi pudotessaan johonkin oksantynkään riippumaan pääsemättä
siitä maahan. Havaitessaan olevansa sellaisessa pinteessä, huomatessaan
viheriän metsästysnuttunsa repeävän ja ajatellessaan vielä, että
tuo kamala peto, jos se saapuisi luo, voisi yltää häneen, hän alkoi
parkua niin ankarasti ja rukoilla apua niin hartaasti, että kaikki,
jotka hänen huutonsa kuulivat, mutta eivät häntä nähneet, luulivat
hänen joutuneen jonkin pedon raadeltavaksi. Hirmuisia torahampaitaan
välkyttävän metsäkarjun lävistivät vihdoin lukuisat metsästyskeihäät,
joita ojennettiin sitä kohti, ja Don Quijote, kääntyessään katsomaan
sinnepäin, mistä Sanchon huudot kuuluivat (hän näet oli ne tuntenut
aseenkantajansa huudoiksi), näki Sanchon riippuvan tammesta pää
alaspäin, ja siinä vieressä seisoi harmo, joka ei ollut jättänyt
kovaonnista isäntäänsä. Cide Hamete sanookin, että hän vain harvoin
näki Sancho Panzan ilman harmoa: niin harras ystävyys ja luottamus
liitti heitä toisiinsa.

Don Quijote tuli luo ja auttoi Sanchon alas, ja Sancho, huomattuaan
päässeensä irti ja seisovansa jälleen maan kamaralla, katseli
revennyttä metsästysnuttuansa aivan murheellisena; hän näet piti
semmoista vaatekappaletta kokonaisen säteritilan arvoisena. Valtavan
suuri metsäkarju nostettiin nyt muulin selkään, poltettiin rosmariinin
ja myrtin oksilla ja kuljetettiin voittosaaliina suurten telttojen
luo, jotka oli pystytetty keskelle metsikköä. Sinne oli jo järjestetty
pöydät ja ateria, niin runsas ja suurenmoinen, että siitä hyvin
saattoi huomata, kuinka ylhäinen ja antelias isäntä oli. Sancho näytti
herttuattarelle nuttunsa repeämiä ja sanoi:

— Jos tässä oltaisiin jänis- tai lintujahdissa, niin nuttuni ei olisi
käynyt näin huonosti. Minä en ymmärrä, mitä huvia voi olla siitä, että
odotetaan eläintä, joka voi ihmisen tappaa, jos pääsee tokaisemaan
torahampaillaan. Muistan kuulleeni laulettavan vanhaa laulua, jossa
sanotaan:

    Karhu sinut syököön
    kuin suuren Favilan.

— Favila oli goottilaiskuningas, — sanoi Don Quijote — jonka karhu söi
hänen ollessaan metsästämässä.

— Sitähän minä tässä sanonkin; — vastasi Sancho — minun mielestäni ei
ruhtinaitten ja kuninkaitten pitäisi antautua semmoisiin vaaroihin
pelkän huvin vuoksi, jonka minusta nähden ei pitäisi olla mitään huvia,
koska siinä vain yritetään tappaa eläintä, joka ei ole tehnyt mitään
pahaa.

— Te varmaan erehdytte, Sancho, — vastasi herttua sillä suuren riistan
pyynti on kuninkaille ja ruhtinaille soveliaampaa ja tarpeellisempaa
kuin mikään muu ruumiinharjoitus. Metsästys on kuin sotaa: siinä
käytetään sotajuonia, viekkautta ja väijytyksiä, jotta voidaan
voittaa vihollinen joutumatta itse vahinkoon, siinä kestetään ankaraa
kylmyyttä ja sietämättömintä hellettä, joutilaisuus ja uni häiriytyy,
voimat vahvistuvat, ja sitä harjoittavan ihmisen jäsenet tulevat
notkeiksi; sanalla sanoen, se on tointa, jota voidaan harjoittaa
kenenkään saamatta siitä vahinkoa ja monen huviksi; ja parasta vielä,
ettei sitä voi harjoittaa kuka tahansa, kuten muita metsästyslajeja,
lukuunottamatta haukkajahtia, joka sekin kuuluu yksinomaan kuninkaille
ja suurille herroille. Muuttakaa siis mielipidettänne, hyvä Sancho, ja
harjoittakaa käskynhaltiaksi tultuanne metsästystä, niin saatte nähdä,
että teille koituu siitä satakertainen hyöty.

— Sitä en tee; — vastasi Sancho — hyvä käskynhaltija pysyy kotonaan,
kuin olisi koipi katkennut. Olisihan mainiota, jos ne, joilla
on hänelle asiaa, tulisivat matkasta uupuneina häntä tapaamaan,
ja hän olisikin metsässä huvittelemassa! Siinähän menisi koko
käskynhaltianvirka päin hiiteen! Totisesti, armollinen herra, jahti
ja huvitukset ovat pikemmin tyhjäntoimittajia kuin käskynhaltioita
varten. Minä aion kiduttaa aikaani suurina juhlina pelaamalla korttia
ja pyhäisin pelaamalla keilaa, sillä tuo metsästyshomma ei sovi minun
asemaani, eikä omatuntoni siihen tyydy.

— Suokoon Jumala, että niin käy, Sancho, sillä sanomisesta tekemiseen
on pitkä matka.

— Olkoon kuinka pitkä tahansa; — virkkoi Sancho — hyvää maksajaa ei
pantti rasita, eikä auta varhainen nouseminen, jos Jumala apunsa
kieltää, ja maha se jalkoja kannattaa eikä jalat mahaa; minä tarkoitan,
että jos Jumala minua auttaa ja minä teen hyvissä meiningeissä, mitä
minun tehdä pitää, niin varmasti hallitsen paremmin kuin jahtihaukka.
Joka ei usko, pistäköön sormen suuhuni, niin saa nähdä, osaanko purra
vai en!

— Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä sinut kirotkoot, kirottu Sancho
— sanoi Don Quijote. ‒ Koska koittaakaan, kuten olen jo monta kertaa
sanonut, se päivä, jolloin kuulen sinun lausuvan selvän ja järkevän
lauseen ilman sananparsia! Teidän ylhäisyytenne jättäköön tuon hölmön
omaan oloonsa, sillä hän jauhaa teistä hengen, ei kahden, vaan
kahdentuhannen sananlaskun välissä, joita hän esittää niin sopivasti ja
oikealla hetkellä, että Jumala hänelle terveyttä suokoon, tai minulle,
jos viitsin häntä kuunnella.

— Vaikka Sancho Panzalla on sananlaskuja enemmän kuin kreikkalaisella
komendöörillä,[1] — sanoi herttuatar — ei niitä silti sovi halveksia,
sillä ne ilmaisevat ajatusta ytimekkäästi. Omasta puolestani voin
sanoa, että ne huvittavat minua enemmän kuin muut, vaikkapa taitavammin
ja sopivammissa tilaisuuksissa käytetyt.

Näissä ja muissa mielenkiintoisissa keskusteluissa he lähtivät teltasta
metsään tarkastamaan muutamia odotuspaikkoja ja metsästysasemia,
ja niin kului päivä ja tuli ilta. Ei ollut kumminkaan valoisaa ja
hiljaista, kuten olisi voinut odottaa näin keskellä kesää; mutta illan
puolihämärä oli erittäin otollinen herttuan ja herttuattaren aikeen
toteuttamiselle. Kun näet yö lähestyi, alkoi hiukan ennen pimeän tuloa
koko metsä äkkiä näyttää kuin joka puolelta tuleen syttyneeltä, ja
kohta senjälkeen kuultiin eri tahoilta, milloin lähempää, milloin
kauempaa, lakkaamatonta torventoitotusta ja muuta sotaista soittoa,
kuin olisi metsän läpi liikkunut lukuisia ratsujoukkoja. Tulen loimo
ja sotaisten soittimien rämy häikäisi ja huumasi läsnäolevien,
vieläpä kaikkien metsässä olevien silmiä ja korvia. Sitten kuului
loppumattomiin maurien _lelilí_,[2] torvet ja sarvet raikuivat, rummut
pärisivät ja huilut vihelsivät, melkein yhtaikaa, niin keskeytymättä
ja kiivaasti, että olisi täytynyt olla kuuro, jollei olisi kuuloaan
menettänyt niin monien soittimien sekaisin pauhatessa. Herttua
hämmästyi, herttuatar säpsähti, Don Quijote oli ihmeissään, Sancho
Panza vapisi, ja nekin, jotka asian tiesivät, joutuivat pelon valtaan.
Säikähdys toi mukanaan syvän hiljaisuuden, ja samassa saapui piruksi
puettu kuriiri; hänellä oli torven asemesta valtavan suuri ontto sarvi,
josta lähti kumea ja kaamea ääni.

— Hei, hyvä kuriiri, — huusi herttua — kuka olette, minne menette, ja
mitä sotaväkeä on tuo, joka näyttää kulkevan tämän metsän halki?

Siihen vastasi kuriiri kammottavalla ja huikealla äänellä:

— Minä olen piru ja tulen etsimään Don Quijote Manchalaista. Tänne
saapuva väki on kuusi noitajoukkoa, jotka kuljettavat riemusaatossa
verratonta Dulcinea Tobosolaista. Hän saapuu lumottuna ja hänen
kanssaan uljas ranskalainen Montesinos, joka tulee Don Quijotelle
ilmoittamaan, kuinka mainittu neiti voidaan lumouksesta vapauttaa.

— Jos olette piru, kuten sanotte ja kuten ulkomuotonne osoittaa,
niin teidän olisi jo pitänyt tuntea mainitsemanne ritari Don Quijote
Manchalainen, koska hän on teidän edessänne.

— Jumalan ja omantuntoni nimessä — vastasi Piru — en tullut sitä
huomanneeksi; ajatukseni liikkuivat niin monissa eri seikoissa, että
unohdin pääasian, jonka vuoksi olen tänne tullut.

— Tämä paholainen — sanoi Sancho — on varmaan kelpo mies ja hyvä
kristitty; jollei olisi, ei hän vannoisi Jumalan ja omantuntonsa
nimessä. Alanpa uskoa, että helvetissäkin täytyy olla kunnon ihmisiä.

Paholainen kääntyi nyt, ratsunsa selästä astumatta, sanomaan Don
Quijotelle:

— Sinun luoksesi, Leijonaritari (jospa näkisin sinut niiden kynsissä),
lähettää minut kovaonninen, mutta miehuullinen ritari Montesinos
käskien minun tuoda terveisiä ja sanoa sinulle, että sinun tulee
odottaa häntä siinä paikassa, missä sinut kohtaan, koska hän kuljettaa
mukanaan henkilöä, jota mainitaan Dulcinea Tobosolaisen nimellä,
ja tulee sinulle ilmoittamaan, mitä on tehtävä, jotta hän pääsisi
lumouksestaan. Ja koska olen tullut vain tätä varten, en saa viipyä
tässä kauempaa; minunlaiseni paholaiset olkoot kanssasi, ja hyvät
enkelit tätä herrasväkeä varjelkoot.

Niin sanottuaan hän puhalsi valtavaan sarveen, kääntyi ja lähti pois
mitään vastausta odottamatta.

Kaikki joutuivat jälleen ihmetyksen valtaan, varsinkin Sancho ja
Don Quijote; Sancho senvuoksi, että huomasi kaiken totuuden uhalla
tahdottavan pitää Dulcineaa lumottuna, ja Don Quijote siksi, ettei
vieläkään päässyt varmuuteen, olivatko hänen Montesinon luolassa
kokemansa seikat todellisia vai ei. Hänen näitä mietteitä hautoessaan
herttua kysyi häneltä:

‒ Aikooko teidän armonne herra Don Quijote jäädä odottamaan?

‒ Miksi en jäisi? — vastasi hän. — Minä odotan tässä pelotonna ja
urhoollisena, vaikka koko helvetti hyökkäisi kimppuuni.

‒ Ja minä puolestani, jos näen vielä toisen pirun ja kuulen samanmoista
sarven mörinää, odotan tässä yhtä varmasti kuin Flanderissa — virkkoi
Sancho.

Yö oli sillävälin yhä pimennyt, ja metsässä alkoi väikkyä lukuisia
valoja, niinkuin maan kuivat haihtumat väikkyvät taivaalla näyttäen
meidän silmissämme lentotähdiltä. Samassa kuului kamalaa melua, kuin
härkärattaitten jämeiden pyörien räminää, lakkaamatonta vihlovaa
kitinää, jota susien ja karhujen kerrotaan pakenevan, jos sattuvat
paikalle. Kaiken tämän melskeen lisäksi tuli vielä jotakin muuta, mikä
kaikui kaiken yli: tuntui todella siltä kuin metsässä olisi kaikilla
neljällä suunnalla ollut yhtaikaa käynnissä neljä eri taistelua, sillä
toiselta taholta kuului peloittavan tykkitulen kumea jyske, toiselta
pyssyjen alinomainen pauke, läheltä kuului taistelevain huutoja ja
kauempaa kaikui jälleen maurien _lililí_. Sanalla sanoen: torvien,
sarvien, häränsarvien, huilujen, rumpujen, tykkien, pyssyjen äänet
ja ennen kaikkea rattaitten peloittava räminä muodostivat yhdessä
niin sekavan ja kaamean melun, että Don Quijoten täytyi kerätä koko
rohkeutensa voidakseen sitä sietää. Mutta Sanchon rohkeus raukesi,
ja hän kaatui pyörtyneenä herttuattaren hameen laahustimelle.
Herttuatar otti hänet vastaan ja käski kiireesti pirskottaa vettä hänen
kasvoihinsa. Niin tehtiin, ja hän tuli tajuihinsa parahiksi, kun eräät
rattaat saapuivat paikalle vinkuvin pyörin.

Rattaitten eteen oli valjastettu neljä laiskaa härkää, joiden
kaikkien selässä oli musta loimi; jokaiseen sarveen oli sidottu iso
palava tuohus, ja ylimpänä rattailla oli korkea istuin, missä istui
kunnianarvoinen ukko, jonka vitivalkoinen parta ulottui vyönsijaa
alemmaksi. Hänellä oli yllään musta parkkumiviitta; koska näet rattaat
olivat kirkkaasti valaistut, voi selvästi nähdä ja erottaa kaikki, mitä
niissä oli. Ajomiehinä oli kaksi rumaa pirua, joiden vaatteet olivat
samaa parkkumia ja joiden naamat olivat niin hirvittävän rumat, että
Sancho ne kerran nähtyään ummisti silmänsä, jottei näkisi niitä toista
kertaa. Kun siis rattaat olivat saapuneet luo, nousi kunnianarvoisa
ukko korkealta istuimeltaan seisomaan ja lausui raikuvalla äänellä:

— Minä olen tietäjä Lirgandeo.

Sitten rattaat vierivät eteenpäin, eikä ukko virkkanut enää
sanaakaan. Senjälkeen saapuivat toiset samanlaiset vaunut, joissa
istui istuimellaan toinen ukko. Hän käski pysähdyttää ja lausui yhtä
juhlallisesti kuin edellinen:

— Minä olen tietäjä Alquife, Urganda Tuntemattoman hyvä ystävä.

Hänkin ajoi eteenpäin.

Sitten tulivat taas toiset vaunut samaan tapaan, mutta niissä ei
istunut valtaistuimella mikään ukko, kuten edellisissä, vaan ruma,
roteva mies, joka perille saavuttuaan nousi seisomaan samoinkuin toiset
ja lausui vielä karkeammalla ja pirullisemmalla äänellä:

— Minä olen noita Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen
sukukuntansa verivihollinen.

Hän ajoi eteenpäin. Vähän matkan päässä sieltä nämät kolmet rattaat
pysähtyivät. Niiden pyörien kamala melu taukosi, ja kohta kuului
toinen ääni, joka ei ollut mitään melua, vaan suloista ja sointuisaa
musiikkia. Siitä Sancho ilahtui pitäen sitä hyvänä merkkinä ja sanoi
herttuattarelle, jonka luota ei hetkeksikään hievahtanut:

‒ Armollinen rouva, missä on musiikkia, siellä ei hätää mitään.

‒ Ei myöskään siellä, missä on valoa ja kirkkautta — vastasi herttuatar.

Siihen virkkoi Sancho:

— Valoa lähtee tulestakin ja kirkkautta polttorovioista, kuten voimme
nähdä siitä, mitä ympärillämme on, ja saattaisi käydä niin, että ne
meidät polttaisivat; mutta musiikki on aina ilon ja juhlan merkki.

— Se pian nähdään — sanoi Don Quijote, joka oli kuullut koko
keskustelun.

Hän sanoikin oikein, kuten seuraava luku osoittaa.




Viidesneljättä luku,

missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta, Dulcinean lumouksesta
vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä
tapahtumista.


Nyt he huomasivat, että heitä kohti saapuivat miellyttävän musiikin
tahdissa semmoiset ajoneuvot, joita nimitetään triumfivaunuiksi.
Niitä vetämässä oli kuusi harmaata, mutta valkoisilla loimilla
peitettyä muulia. Jokaisen muulin selässä istui katumuksentekijä,
hänkin valkoisissa vaatteissa ja pidellen käsissään suurta
palavaa vahasoihtua. Vaunut olivat kaksi, jopa kolmekin kertaa
edellisiä suuremmat ja niiden sivuistuimilla ja samoin korkeimmilla
istuinpaikoilla näkyi vielä kaksitoista katumuksentekijää
lumivalkoisissa vaatteissa ja jokaisella kädessään palava soihtu, mikä
näky sai katselijan samalla kertaa ihmettelemään ja kauhistumaan.
Korkealla valtaistuimella istui neito verhottuna lukemattomiin
hopeaharsoihin, joissa kiilsi kaikkialla kultakoruja saaden hänen
pukunsa näyttämään ainakin loistavalta, jollei kallisarvoiselta.
Hänen kasvojansa peitti hieno huntu, jonka läpinäkyvän kudoksen
takaa kuulsivat ihmeen suloiset tytön kasvot. Niiden kauneuden ja
nuoruuden voi varsin hyvin erottaa kirkkaassa valaistuksessa, ja ne
eivät näyttäneet kahtakymmentä vuotta vanhemmilta eikä seitsemäätoista
vuotta nuoremmilta. Hänen vieressään istui maataviistävään
viittaan kääriytynyt hahmo, jonka päätä peitti musta huntu. Mutta
vaunujen pysähdyttyä herttuan, herttuattaren ja Don Quijoten eteen
puhallussoittimet samassa lakkasivat soimasta ja kohta senjälkeen myös
vaunuissa soineet harput ja luutut, viittaan verhoutunut hahmo nousi,
levitti viitan reunaa kummaltakin puolelta, otti hunnun päästään ja
näyttäytyi itse kuoleman hahmossa, rumana luurankona. Don Quijote
oli siitä harmissaan, Sanchoa peloitti, ja herttua ja herttuatarkin
näyttivät hiukan säpsähtävän. Tämä elävä kuolema nousi seisomaan,
suoristitte ja lausui verrattain uneliaalla äänellä ja hiukan tahmein
kielin seuraavaa:

    Oon Merlin, jonka isä tarun mukaan
    on ollut pimeyden ruhtinas
    (ja tähän valheeseen myös uskotaan);
    ma tunnen opit Zoroasterin,
    oon noitain mestari ja valtias;
    ei minuun pysty paino vuosisatain,
    ne vaikka peittävätkin mielellään
    työt sankareitten, joita rakastan.
    Ja vaikka sanotaankin, että noidat
    ain' ovat raakoja ja julmia,
    oon minä sentään lempeä ja hellä
    vain hyvää ihmisille tahtoen.

    Kun syvän Hadeen kuiluss' alahalla
    ma uutterasti mietin, askaroin
    ja sommittelin merkkejäni juuri,
    niin kuulin, kuinka valittaen kutsui
    ihana Dulcinea Tobososta.
    Sain tietää, että lumottu hän oli:
    hän, ennen ylhäinen ja hieno nainen,
    nyt oli maalaistyttö kömpelö ja arka.
    Muu häntä sääliks kävi, siksi myös
    luurankoon rumaan puin henkeni,
    kun tutkinut ma olin tarkoin ensin,
    mik' apu lähteä vois kirjoistani
    ja mitä neuvoa vois moiseen hätään
    mun pirullinen noitatieteeni.

    Oi Sinä, ihanne ja kaunistus
    sen joukon, joka teräspaitaa kantaa,
    Sa, majakka ja pohjantähti kirkas,
    tienviitta niiden, jotka velttoutta
    ja höyhenpatjain unteluutta pakoon
    päin vaaroja ja vastuksia nousten
    niin rohkeasti miekan kastaa vereen,
    ma Sulle puhun, urho pelvoton,
    jok' ylistyst' et koskaan kylliks saanut,
    oi urhoollinen, viisas Don Quijote,
    sa Manchan maine, tähti Espanjan:
    ihana Dulcinea saavuttaa
    voi entishahmon kyllä, mutta
    vain siten, että Sancho, asemiehes,
    nyt pakaroilleen piiskaniskuja
    saa kolmetuhatta ja kolmesataa
    ja sellaisella voimall', että niistä
    jää särky, kipu paikkaan paljaaseen.
    Näin kuuluu päätös noitain, joista
    sai alkuosakin neidon onnettomuus,
    — ja siksi saavuin, hyvä herrasväki.

— Hiisi vieköön! — virkkoi nyt Sancho. — Eipä vähän mitään;
kolmetuhatta ruoskaniskua! Mutta minä en anna itselleni niitä
kolmeakaan, enempää kuin kolmea tikariniskua. Piru periköön semmoisen
lumouksesta päästämisen! En minä ymmärrä, mitä pakaroillani on
noituuksien kanssa tekemistä! Jumaliste, jos herra Merlin ei ole
keksinyt parempaa keinoa neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta
päästämiseksi, niin olkoon lumouksessaan, kunnes kuolee!

— Minä otan teidät kiinni, — sanoi Don Quijote — te herra
moukka ja sipulinsyöjä, ja sidon teidät johonkin puuhun niin
alastomana kuin äitinne teidät synnytti ja annan teille, en sano
kolmetuhattakolmesataa, vaan kuusituhattakuusisataa raippaa, ja ne
kyllä istuvat niin lujassa, etteivät putoa pois, vaikka ravistelisitte
itseänne kolmetuhattakolmesataa kertaa. Ja älkää huoliko vastata
minulle sanaakaan, muuten riistän sielun ruumiistanne.

Tuon kuultuaan Merlin sanoi:

— Niin ei saa tapahtua; ne iskut, jotka kelpo Sanchon tulee saada,
hänen tulee ottaa vastaan vapaaehtoisesti eikä pakosta ja ainoastaan
milloin hän itse haluaa; hänelle näet ei ole määrätty mitään varmaa
aikaa. Jos hän kuitenkin haluaa suorittaa katumusharjoituksensa näitten
ruoskaniskujen puolella määrällä, niin hän voi sallia, että ne antaa
hänelle jokin vieras käsi, vaikka se olisikin raskaanlainen.

— Minuun ei saa koskea mikään käsi, — vastasi Sancho — ei vieras eikä
oma, ei raskas eikä keveä. Olenko kukaties synnyttänyt neiti Dulcinea
Tobosolaisen, jotta pakaroittani pitää sovittaa, mitä hänen silmänsä
ovat rikkoneet? Toisin on herrani ja isäntäni laita, sillä hän ja neiti
Dulcinea ovat yhtä, ja koska hän lakkaamatta nimittää neitiä elämäkseen
ja sielukseen, tuekseen ja turvakseen, niin hän voi ja hänen tuleekin
piiskata itseänsä hänen tähtensä ja ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin
toimenpiteisiin päästääkseen hänet lumouksesta. Mutta minäkö itseäni
piiskaisin? Pois se.

Sancho oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun Merlinin hengen vieressä
istuva hopeaharsoinen neito siirsi syrjään hienon hunnun ja paljasti
kasvot, jotka näyttivät kaikista tavattoman kauniilta. Sitten hän
kääntyi luontevan miehekkäästi suoraan Sancho Panzan puoleen ja lausui
hänelle äänellä, joka ei ollut erittäin naisellinen:

— Oi sinä onneton aseenkantaja, sinä pölkkypää, sinä, jolla on sydän
korkkipuuta ja muut sisukset piikiveä! Jos sinua käskettäisiin,
sinä hävytön lurjus, syöksymään maahan korkeasta tornista, jos
sinua vaadittaisiin, sinä ihmissuvun vihollinen, syömään tusina
rupikonnia, kaksi tusinaa sisiliskoja ja kolme tusinaa käärmeitä, jos
sinua yllytettäisiin surmaamaan omaa eukkoasi ja lapsiasi jollakin
hirmuisen terävällä käyrämiekalla, ei olisi ihmekään, jos arkailisit ja
ujostelisit, mutta kun pidät suurena asiana kolmeatuhattakolmeasataa
ruoskaniskua, vaikka ei ole yhtäkään orpokodin poikaa, olipa hän
kuinka heiveröinen tahansa, joka ei saa yhtä monta joka kuukausi, niin
se ihmetyttää, hämmästyttää ja kauhistuttaa kaikkien kuuntelijoiden
sääliväisiä sydämiä, ja myös kaikkien niiden, jotka aikojen kuluessa
tulevat sen tietämään. Käännä, sinä kurja ja paatunut otus, käännä,
sanon minä, nuo pelästyneet kissapöllön-silmäsi minun silmäteriini,
joita on verrattu taivaan tuikkiviin tähtiin, niin saat nähdä, kuinka
ne vuodattavat kyyneliä solkenaan ja virtanaan, uurtaen vakoja, teitä
ja polkuja minun poskieni armaille niityille. Liikuttakoon mieltäsi,
sinä konna ja ilkeä kuvatus, että kukoistavan nuoruuteni, joka on
vasta toisella kymmenellä — olen näet täyttänyt yhdeksäntoista,
mutta en vielä kahtakymmentä — täytyy riutua ja kuihtua kömpelön
maalaistytön kuoren alla, ja jollen nyt näyttäydy sellaisena, niin se
johtuu erityisestä armosta, jonka on minulle suonut tässä läsnäoleva
herra Merlin vain siinä tarkoituksessa, että kauneuteni saisi sinut
heltymään; murheellisen kaunottaren kyynelet näet muuttavat kalliot
puuvillaksi ja tiikerit lampaiksi. Piiskaa, piiskaa paksuja lihojasi,
sinä kesyttämätön peto, kannusta mielesi rohkeutta, joka yllyttää sinua
vain syömään syötyäsikin, ja päästä vapauteen minun hieno hipiäni,
lempeä luonnonlaatuni ja kauniit kasvoni. Ja jollet tahdo minun tähteni
taipua ja suostua järkevästi toimimaan, niin tee se tuon ritariraukan
tähden, joka seisoo vieressäsi, tarkoitan, herrasi tähden; sillä
minä näen, että hänen sielunsa on jo poikkipuolin hänen kurkussaan,
ei kymmenenkään tuuman päässä hänen huuliltaan, ja odottaa siinä
sinun töykeätä tai lempeätä vastaustasi tullakseen suusta ulos tai
painuakseen takaisin vatsaan.

Tuon kuultuaan Don Quijote tunnusteli kurkkuaan ja lausui herttuan
puoleen kääntyen:

— Totisesti, armollinen herra, Dulcinea puhui totta: sieluni on
poikkipuolin kurkussani kuin pähkinä jousessa.

— Mitä te asiasta arvelette, Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon, armollinen rouva, — vastasi Sancho — mitä jo sanoin:
piiskaamisesta minä sanon itseni irki.

— Teidän tulee sanoa irti, Sancho, eikä niinkuin sanotte — virkkoi
herttua.

— Jättäköön teidän korkeutenne minut rauhaan; — vastasi Sancho —
minä en ole nyt sillä tuulella, että välittäisin saivartelusta tai
yhdestä kirjaimesta enemmän tai vähemmän: mieltäni hämmentävät niin
nuo iskut, joita minulle pitäisi antaa tai joita minun pitäisi antaa
itselleni, etten tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Haluaisin kumminkin
kuulla armolliselta neidiltä neiti Dulcinea Tobosolaiselta, missä
hän on oppinut tuommoisen pyytämistavan. Hän tulee tänne ja pyytää
minua piiskaamaan itseni vialle, haukkuu minua pölkkypääksi ja
kesyttämättömäksi pedoksi ja nimittelee vielä monilla muilla rumilla
nimillä, joita piru sietäköön. Onko minun pintani pronssia, ja koskeeko
minuun rahtuakaan, pääseekö hän lumouksesta vai ei? Millaisen korin
täynnä liinavaatteita, paitoja, myssyjä ja sukkia (vaikka enhän minä
semmoisia käytä) hän on tuonut mukanaan minua suostuttaakseen? Ei
muuta kuin haukkumasanan toisensa jälkeen, vaikka hyvin tietää täällä
yleisesti käytetyn sananparren, että kullalla kuormitettu aasi kulkee
helposti vuoren yli, että lahjat halkovat kallioita, että rukoile
Jumalaa ja junttaa päälle, ja että parempi pyy pivossa kuin kymmenen
oksalla? Entä sitten tämä minun herrani ja isäntäni, jonka pitäisi
silittää selkääni ja hyvitellä minua, niin että tulisin pehmeäksi
kuin kaltattu villa, hän uhkaa kiinni saatuaan sitoa minut alastomana
puuhun ja antaa ruoskaniskuja kaksinkertaisen määrän. Mutta näiden
armeliaitten herrojen tulee muistaa, etteivät he tahdo piiskattavaksi
ainoastaan aseenkantajaa, vaan myös käskynhaltian, ja siitä on jo
sentään suhta pois. Heidän tulee oppia, heidän tulee piru vieköön oppia
oikein pyytämään, pyytämään taitavasti ja siivollisesti, sillä ajat
eivät ole aina samanmoiset eivätkä ihmiset ole aina hyvällä tuulella.
Minä olen harmiin pakahtumassa, koska huomaan viheriän nuttuni
revenneen, ja nyt tullaan vaatimaan, että minun pitää vapaaehtoisesti
piestä itseäni, vaikka olen niin kaukana kaikesta semmoisesta, että
yhtä hyvin tahtoisin muuttua intiaaniksi.

— Totisesti, hyvä Sancho, — sanoi herttua — jos ette pehmene
pehmeämmäksi kuin kypsä viikuna, ette milloinkaan pääse
käskynhaltiaksi. Olisihan mainiota, jos minä lähettäisin saareni
asukkaille julman ja kovasydämisen maaherran, joka ei helly neidon
kyynelistä eikä älykkäitten, mahtavien vanhojen velhojen ja tietäjäin
pyynnöistä! Sanalla sanoen, Sancho, teidän tulee joko itse piiskata
itseänne tai antautua toisten piiskattavaksi; muuten ette pääse
käskynhaltiaksi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — enkö voisi saada kahden päivän
ajatusaikaa harkitakseni, mikä on itselleni parasta?

— Ei, ei millään muotoa — virkkoi Merlin. — Nyt, tällä hetkellä ja
tässä paikassa on päätettävä, kuinka tässä asiassa käy: joko niin,
että Dulcinea palaa Montesinon luolaan ja maalaistytöksi, kuten ennen,
tai niin, että hänet viedään nykyisessä hahmossaan Elysionin kentille,
missä hän tulee oleskelemaan odottaen ruoskaniskujen lukumäärän
täyttymistä.

— Kas niin, kelpo Sancho, — virkkoi herttuatar — rohkaiskaa nyt
mielenne ja osoittakaa kiitollisuutta herra Don Quijotelle, jonka
leivissä olette ollut ja jolle meidän kaikkien tulee olla alttiita ja
myöntyväisiä hänen hyvän mielenlaatunsa ja jalojen ritaritöittensä
tähden. Suostukaa, poikani, tähän kuritukseen, ja piru pirun periköön
ja pelko lähteköön käpälämäkeen, sillä rohkeus voittaa kovan onnen,
kuten itse hyvin tiedätte.

Siihen vastasi Sancho näillä asiaankuulumattomilla sanoilla, kääntyen
kysymään Merliniltä:

— Kuulkaahan, armollinen herra Merlin, tullessaan tänne kuriirina piru
toi isännälleni terveiset herra Montesinolta; hän näet käski Montesinon
puolesta isäntäni odottaa häntä tässä, koska hän aikoi ryhtyä
toimenpiteisiin neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta päästämiseksi;
mutta toistaiseksi emme ole nähneet Montesinoa emmekä ketään hänen
kaltaistaan.

Siihen vastasi Merlin:

— Hyvä Sancho, piru on tyhmä ja suuri lurjus. Minä lähetin hänet
etsimään isäntäänne, mutta en tuomaan terveisiä Montesinolta, vaan
itseltäni: Montesinos on näet yhä vielä luolassaan, missä hän miettii
tai oikeammin odottaa lumouksesta vapautumistaan; on näet vielä
häntä nylkemättä. Jos hän on teille jotakin velkaa tai jos teillä on
jotakin selvitettävää hänen kanssaan, niin minä kuljetan hänet teidän
luoksenne ja vien hänet minne haluatte. Mutta suostukaa nyt vihdoin
tähän kuritukseen ja uskokaa minua: se tulee olemaan sangen hyödyllistä
sekä sielullenne että ruumiillenne, sielulle senvuoksi, että teette
sellaisen laupeudentyön, ja ruumiillenne, koska tiedän, että olette
verevää lajia, joten pieni suonenisku ei suinkaan haittaa.

‒ Onpa maailmassa lääkäreitä, kun noidatkin ovat lääkäreitä; — vastasi
Sancho — mutta koska kaikki minulle sitä samaa vakuuttavat, vaikka
en itse sitä oikein älyä, niin sanon suostuvani antamaan itselleni
ne kolmetuhattakolmesataa iskua, sillä ehdolla, että saan antaa ne
itselleni milloin ja missä haluan ja ettei määrätä mitään varmoja
päiviä ja aikoja; minä kyllä koitan päästä tästä velasta niin pian kuin
suinkin, jotta maailma saa taas nauttia neiti Dulcinea Tobosolaisen
kauneutta; hän näet todella näyttää olevan kaunis, vaikka luulin ihan
päinvastoin. Ehtona tulee olla myös, ettei minun tarvitse piiskata
itseäni verille ja että otetaan lukuun nekin lyönnit, jotka sattuvat
vain hipaisemaan. Samoin vielä, että jos erehtyisin laskuissa, niin
herra Merlinin, joka tietää kaikki, tulee pitää huolta laskemisesta ja
ilmoittaa minulle, mitä puuttuu tai mitä on liikaa.

— Liioista ei tarvitse mitään ilmoittaa; — vastasi Merlin — kun näet
olemme päässeet niin pitkälle, että mainittu luku on täysi, vapautuu
neiti Dulcinea heti lumouksestaan ja tulee kiitollisena tapaamaan kelpo
Sanchoa ja kiittämään, vieläpä palkitsemaankin häntä hänen hyvästä
työstään. Teidän siis ei tarvitse olla huolissanne liioista enempää
kuin puuttuvistakaan, ja Jumala minua varjelkoon ketään pettämästä
hiuskarvankaan vertaa.

— Olkoon siis menneeksi, Jumalan nimeen! — sanoi Sancho. — Minä suostun
omaan onnettomuuteeni, tarkoitan, että ryhdyn katumusharjoitukseen,
mainituilla ehdoilla.

Sancho oli tuskin ehtinyt lausua viimeiset sanat, kun puhallussoittimet
alkoivat jälleen soida ja kuului taas lukemattomia pyssynlaukauksia.
Don Quijote lankesi Sanchon kaulaan suudellen lukemattomat kerrat hänen
otsaansa ja poskiansa. Herttuatar ja herttua ja kaikki läsnäolevat
ilmaisivat erinomaista tyytyväisyyttään, vaunut lähtivät liikkeelle, ja
kaunis Dulcinea kumarsi ohikulkiessaan herttualle ja herttuattarelle ja
niiasi syvään Sancholle.

Nyt lähestyi jo nopeasti herttainen ja hymyilevä aamunkoitto;
niittyjen kukat aukenivat ja kohottivat päitään, ja purojen virtaava
kristalli, valkoisten ja harmaitten piikivien välitse solisten, riensi
maksamaan veroaan sitä odottaville virroille. Hilpeä maa, kirkas
taivas, puhdas ilma, heleä valo, kukin erikseen ja kaikki yhdessä,
osoittivat selvästi, että päivä, joka seurasi koittaren kintereillä,
tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Herttua ja herttuatar, tyytyväisinä
metsästykseen ja älykkäästi ja onnellisesti suoritettuun suunnitelmaan,
palasivat linnaansa aikoen jatkaa kepposiaan; ne näet huvittivat heitä
enemmän kuin mikään oikea asia.




Kuudesneljättä luku,

jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton seikkailu kamarirouva
Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan kreivitär Trifaldin nimellä,
ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza kirjoitti vaimolleen Teresa
Panzalle.


Herttualla oli eräs erittäin kujeellinen ja hupainen hovimestari,
sama mies, joka oli näytellyt Merlinin osaa ja järjestänyt koko
taannoisen seikkailun, sepittänyt säkeet ja harjoittanut erään paashin
näyttelemään Dulcinean osaa. Isäntäväkensä avustamana hän kävi nyt
järjestämään toista kepposta, joka oli hauskimpia ja merkillisimpiä
mitä ajatella saattaa.

Herttuatar kysyi seuraavana päivänä Sancholta, oliko hän aloittanut
katumusharjoituksen, joka hänen tuli suorittaa, jotta Dulcinea pääsisi
lumouksestaan. Sancho sanoi aloittaneensa ja kertoi menneenä yönä
lyöneensä itseään viisi kertaa. Herttuatar kysyi, millä hän oli itseään
lyönyt. Sancho sanoi lyöneensä kämmenellään.

— Se on pikemmin taputtamista kuin kurittamista — virkkoi herttuatar.
— Arvelen, ettei viisas Merlin tyydy semmoiseen hellittelyyn; kelpo
Sanchon tulee käyttää jonkinlaista piikeillä tai solmuilla varustettua
ruoskaa, niin että lyönnit tuntuvat, sillä vitsa lapsen viisahaksi, ja
sellaisen ylhäisen naisen kuin Dulcinea Tobosolaisen vapautta ei osteta
niin huokealla hinnalla. Sanchon tulee myös muistaa, että hyvät työt,
jotka suoritetaan veltosti ja laimeasti, eivät ole ansiollisia eivätkä
minkään arvoisia.[3]

Siihen vastasi Sancho:

— Antakoon teidän korkeutenne minulle jonkin sopivan ruoskan tai
pampun, niin kyllä minä sillä itseäni peittoan, kun se vain ei tee
kovin kipeätä; teidän armonne näet tulee tietää, että minulla, vaikka
olenkin maatiaismies, on hipiä pikemmin pumpulia kuin aroheinää, eikä
sentään passaa, että pieksen itseni riekaleiksi toisten tähden.

— Olkoon menneeksi; — vastasi herttuatar — minä annan teille huomenna
ruoskan, joka teille hyvin sopii ja sopii myös teidän hienoon
hipiäänne, aivan kuin ne molemmat olisivat sisaruksia.

Siihen sanoi Sancho:

— Rakas armollinen rouva, teidän korkeutenne tulee tietää, että
olen kirjoittanut kirjeen eukolleni Teresa Panzalle kertoen hänelle
kaikesta, mitä minulle on tapahtunut lähdettyäni hänen luotaan;
minulla on kirje täällä povessani eikä siitä puutu enää muuta kuin
allekirjoitus. Pyytäisin nyt teidän suuriälyisyyttänne lukemaan sen,
sillä minusta tuntuu, että se sopii hyvin käskynhaltian tyyliin,
tarkoitan siihen tapaan, miten käskynhaltioitten tulee kirjoittaa.

— Kuka sen on sommitellut? — kysyi herttuatar.

‒ Kuka muu sen olisi sommitellut kuin minä vaivainen syntinen itse? —
vastasi Sancho.

‒ Entä oletteko itse sen kirjoittanutkin? — kysyi herttuatar.

— Mitä vielä; — vastasi Sancho — enhän minä osaa lukea enkä kirjoittaa,
vaikka puumerkkini kyllä osaan piirtää.

— Katsotaan; — sanoi herttuatar — te varmaan osoitatte siinä eteviä ja
päteviä luonnonlahjojanne.

Sancho veti povestaan avoimen kirjeen, herttuatar otti sen ja huomasi
sen sisältävän seuraavaa:

 Sancho Panzan kirje vaimolleen Teresa Panzalle.

 »Vaikka selkähäni sain, herroiksi ma kuljin vain»; jos minulla nyt
 on hyvä saari hallittavana, niin hyvät paukut se minulle maksoi.
 Tätä sinä et tietenkään nyt ymmärrä, Teresa kulta; mutta kuulethan
 toiste. Sinun tulee tietää, Teresa, että olen päättänyt, että
 sinun tulee ajaa vaunuissa, mikä on niinkuin olla pitää, sillä
 muunlainen meno se on kuin nelinkontin ryömimistä. Sinä olet
 käskynhaltian rouva; katsohan, uskaltaako kukaan juoruta sinusta
 takanapäin! Minä lähetän sinulle tässä viheriän metsästyspuvun,
 jonka armollinen rouva herttuatar on minulle lahjoittanut; korjaa
 se niin, että siitä tulee hame ja liivi tyttärellemme. Isäntäni Don
 Quijote, mikäli olen näillä kulmilla kuullut sanottavan, on viisas
 hullu ja hupainen vähäjärkinen, ja sanotaan, etten minä ole paljon
 häntä huonompi. Me olemme käyneet Montesinon luolassa, ja viisas
 Merlin on saanut minut käsiinsä, jotta minä päästäisin lumouksesta
 Dulcinea Tobosolaisen, jota siellä kotipuolessa sanotaan Aldonza
 Lorenzoksi. Kolmellatuhannellakolmellasadalla raipalla, jotka minun
 tulee itselleni antaa, siitä luvusta vähentäen viisi, hän pääsee
 lumouksestaan niin vapaaksi kuin äiti, joka hänet synnytti. Älä kerro
 tästä mitään kenellekään, sillä jos panet kalusi katseltavaksi, niin
 toiset sanovat, että se on valkoinen, ja toiset, että se on musta.
 Muutaman päivän päästä minä lähden käskynhaltianvirkaan ja lähden
 sinne vakavasti aikoen tehdä rahaa, sillä minulle on sanottu, että
 kaikki uudet käskynhaltiat lähtevät virkaansa samaa toivoen; minä
 otan siitä hiukan pohtia ja lähetän sinulle sitten tiedon, pitääkö
 sinun tulla luokseni vai ei. Harmo voi hyvin ja lähettää sinulle
 paljon terveisiä, enkä minä aio sitä jättää, vaikka tekisivät minusta
 Suurturkin. Valtiattareni herttuatar suutelee tuhat kertaa käsiäsi;
 lähetä sinä hänelle kaksituhatta suudelmaa; ei näet ole olemassa
 mitään, mikä maksaa vähemmän ja on huokeampaa, kuten isäntäni sanoo,
 kuin sievä ja sovelias käytös. Jumala ei ole sallinut minun löytää
 toista matkalaukkua, jossa olisi ollut toiset sata dukaattia, niinkuin
 taannoin; mutta älä siitä huoli, Teresa kulta, sillä ei se pala,
 joka tornissa soittaa, ja käskynhaltianvirassa kaikki kyllä lopulta
 selviää; mutta suurta huolta on minulle tuottanut, että minulle
 sanotaan, että jos kerran sitä koetan, en voi enää haluani hillitä,
 ja jos niin on, niin asia ei käy minulle kovin huokeaksi, vaikka
 saavathan ne rujot ja rammatkin almuja hyvän virkatalon verosta, niin
 että sinä tulet rikkaaksi tavalla tai toisella ja elät kuin pellossa.
 Jumala sitä onnea sinulle suokoon niinkuin hän voi ja antakoon minulle
 terveyttä ja hyvää vointia sinua palvellakseni. Annettu tässä linnassa
 heinäkuun 20:nä 1614.

 Sinun miehesi, käskynhaltia

 Sancho Panza.»

Kirjeen luettuaan herttuatar sanoi Sancholle:

— Kahdessa seikassa kelpo käskynhaltia on hiukan harhateillä.
Ensinnäkin siinä, että hän sanoo tai antaa ymmärtää, että hänelle on
annettu maaherrakunta niistä ruoskaniskuista, jotka hänen tulee antaa
itselleen, vaikka hän kieltämättä hyvin tietää, että puolisoni herttuan
sen hänelle luvatessa kukaan ihminen ei aavistanut mitään semmoisesta
lihankidutuksesta; toinen seikka on se, että hän osoittautuu
kirjeessään kovin ahneeksi, ja minä toivon, ettei käy ohraisesti;
sillä ahneus pussin puhkaisee, ja ahne käskynhaltia hallitsee huonosti
oikeutta.

— En minä sitä tarkoita, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja jos
kirje ei teidän armonne mielestä ole semmoinen kuin sen pitää olla,
niin ei muuta kuin revitään se ja tehdään uusi, vaikka mahdollista on,
että siitä tulee huonompi, jos se jätetään minun oman pääkoppani varaan.

— Ei, ei; — vastasi herttuatar — tämä on hyvä, ja minä haluan näyttää
sen herttualle.

He lähtivät nyt puutarhaan, missä oli määrä aterioida sinä päivänä.
Herttuatar näytti Sanchon kirjeen herttualle, jota se kovin huvitti.
Sitten aterioitiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois ja oli
nautittu hyvä kotva Sanchon hupaisista jutuista, kuultiin yhtäkkiä
ylen surullinen huilun ääni ja kumean ja epävireisen rummun pärinä.
Kaikki näyttivät säikähtävän tätä soraäänistä ja sotaista musiikkia,
varsinkin Don Quijote, joka siitä kävi niin levottomaksi, että tuskin
voi pysyä paikoillaan; Sanchosta ei ole muuta sanottavaa kuin että
pelko ajoi hänet tavalliseen pakopaikkaan, nimittäin herttuattaren
viereen tai hänen hameensa taakse; kuuluva ääni näet oli tosiaan ylen
surullinen ja alakuloinen. Kaikkien jännittyneinä odottaessa nähtiin
puutarhaan tulevan kaksi miestä, molemmat surupuvussa, joka oli niin
pitkä, että viisti maata, ja tulijat löivät kahta suurta rumpua, jotka
nekin olivat mustalla kankaalla päällystetyt. Heidän vieressään asteli
pillipiipari, hänkin sysi- ja pikimusta samoinkuin toiset. Näiden
kolmen jäljessä tuli jättiläismäinen hahmo, pikemmin kääritty kuin
puettu mustaan kaapuun, jonka laahus oli suunnattoman pitkä. Kaapua
kiersi vyötäisillä ja yli rinnan hankkilus, sekin musta, ja siitä
riippui valtavan suuri mustakahvainen ja -huotrainen käyrämiekka. Hänen
kasvojaan peitti läpinäkyvä musta huntu, jonka takaa paistoi tavattoman
pitkä lumivalkoinen parta. Hän asteli rumpujen äänen tahdissa erittäin
arvokkaasti ja tyynesti. Sanalla sanoen: hänen suuri kokonsa,
juhlallinen käyntinsä, mustuutensa ja saattueensa todella saattoivat
säikähdyttää kaikkia, jotka hänet näkivät tietämättä, kuka hän oli.

Hän siis saapui hitaasti ja juhlallisesti astellen luo ja polvistui
herttuan eteen, joka toisten läsnäolevien kanssa seisoi häntä
odottamassa; mutta herttua ei millään ehdolla sallinut hänen puhua,
jollei hän sitä ennen noussut. Peloittava hahmo teki niin ja siirsi
noustuaan hunnun kasvoiltaan paljastaen kaikkein kamalimman, pisimmän,
valkoisimman ja tuuheimman parran, mitä ihmissilmät olivat milloinkaan
nähneet, päästi sitten leveästä ja laajasta rinnastaan syvän ja
sointuisan äänen, kiinnitti katseensa herttuaan ja lausui:

‒ Korkea ja suurivaltainen herra, minua mainitaan Trifaldin[4]
Valkoparran nimellä. Minä olen kreivitär Trifaldin asepalvelua,
hänen, jota nimitetään myös kamarirouva Tuskalliseksi ja jolta minä
tuon teidän korkeudellenne viestiä, nimittäin pyyntöä, että teidän
ylhäisyytenne suvaitsisi antaa hänelle luvan ja vapauden astua
sisään ilmoittamaan huolensa, mikä on kaikkein ennenkuulumattomimpia
ja ihmeellisimpiä, mitä kaikkein murheellisinkaan mieli on voinut
maailmassa koskaan kuvitella. Ja hän tahtoo ensiksi tietää, asustaako
tässä teidän linnassanne urhoollinen ja milloinkaan voittamaton ritari
Don Quijote Manchalainen, jota etsimään hän on tullut jalkaisin ja
paastoten Candayan kuningaskunnasta tänne teidän valtakuntaanne
saakka, mitä sopii ja tuleekin pitää ihmeenä tai ilmettynä noituutena.
Hän odottaa tämän linnoituksen tai huvilinnan portilla ja on valmis
astumaan sisään heti teiltä suosiollisen luvan saatuaan. Olen puhunut.

Sitten hän ryki, siveli molemmin käsin partaansa ylhäältä alas asti ja
odotti aivan rauhallisesti herttuan vastausta, joka kuului näin:

— Kelpo asepalvelija Trifaldin Valkoparta, me olemme jo monta
päivää sitten saaneet kuulla armollisen rouvan kreivitär Trifaldin
onnettomuudesta, hänen, jota noidat nimittävät kamarirouva
Tuskalliseksi. Te, hämmästyttävä kamarijunkkari, voitte kernaasti sanoa
hänelle, että hän saa tulla sisään ja että täällä on urhea ritari
Don Quijote Manchalainen, jalomielinen ritari, jolta hän varmaan voi
toivoa kaikkea mahdollista suojaa ja apua, ja samoin voitte hänelle
sanoa minun puolestani, että jos hän avustustani tarvitsee, hän
varmaan sitä saa, sillä minä olen velvollinen sitä hänelle antamaan
jo senvuoksi, että olen ritari, jonka asiana ja tehtävänä on suoda
apuaan kaikenlaisille naisille, erittäinkin leskirouville, jotka ovat
joutuneet kärsimään vahinkoa ja surua, kuten hänen armonsa laita
varmaan on.

Tuon kuultuaan Trifaldin taivutti polvensa maahan, antoi
pillipiiparille ja rummunlyöjille merkin soiton aloittamiseen
ja poistui sitten puutarhasta saman musiikin tahdissa ja yhtä
juhlallisesti kuin oli tullut, jättäen kaikki ihmettelemään
ulkomuotoaan ja ryhtiään. Herttua kääntyi nyt sanomaan Don Quijotelle:

— Suurimaineinen ritari, ilkeyden ja tietämättömyyden pimeys ei
lopultakaan voi peittää eikä himmentää urheuden ja miehuuden valoa.
Sanon tämän siksi, että teidän hyvyytenne on ehtinyt viettää tässä
linnassa tuskin viikkoakaan, kun teitä jo tullaan etsimään etäisistä
ja maan äärillä sijaitsevista maista; eikä vallasvaunuissa tai
dromedaareilla ratsastaen, vaan jalkaisin ja paastoten saapuvat tänne
surulliset ja huolenalaiset, luottaen siihen, että saavat teidän
urhoolliselta käsivarreltanne apua huoliinsa ja vaivoihinsa, mikä
kaikki on teidän suurten urotöittenne ansiota, joiden maine kiertelee
koko tunnetussa maailmassa.

— Armollinen herra herttua, — vastasi Don Quijote — toivoisin
nyt olevan tässä läsnä sen siunatun hengenmiehen, joka taannoin
ruokapöydässä osoitti sellaista ynseyttä ja vihamielisyyttä
vaeltavia ritareita kohtaan, jotta hän saisi omin silmin nähdä,
ovatko mainitut ritarit maailmassa tarpeellisia; nyt hän varmaan
saisi kouraantuntuvasti havaita, etteivät ylenmäärin murheelliset ja
lohduttomat henkilöt lähde tärkeissä tapauksissa ja suunnattomissa
onnettomuuksissa etsimään apua oppineilta, ei kyliensä suntioilta
eikä sellaisilta ritareilta, jotka eivät tule milloinkaan pääsemään
oman kylänsä rajoja kauemmaksi, ei joutilaalta hovimieheltä, joka
mieluummin utelee uusia juoruja kerrottavakseen ja levitettäväkseen
kuin pyrkii suorittamaan tekoja ja urotöitä toisten kerrottaviksi
ja kirjaan merkittäviksi. Huolten lievitystä, apua hädässä, suojaa
neidoille ja lohdutusta leskille ei saada miltään muilta henkilöiltä
paremmin kuin vaeltavilta ritareilta, ja siitä, että itse kuulun heidän
joukkoonsa, minä kiitän taivasta lukemattomat kerrat ja katson hyvin
käytetyksi jokaisen vaikeuden ja vaivan, joka voi tielleni osua tässä
kunniakkaassa toimessa. Tulkoon siis tuo kamarirouva ja pyytäköön mitä
mielii; minä kyllä annan hänelle hänen kaipaamaansa apua käsivarteni
voimalla ja miehuullisen henkeni pelottomalla päättäväisyydellä.




Seitsemäsneljättä luku,

jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa.


Herttua ja herttuatar olivat kovin mielissään, kun näkivät, kuinka
alttiisti Don Quijote suostui heidän suunnitelmaansa, ja Sancho virkkoi
nyt:

— Minä toivon hartaasti, ettei tämä armollinen kamarirouva millään
tavalla estä minua pääsemästä käskynhaltiaksi lupauksen mukaan; muistan
näet erään toledolaisen apteekkarin, joka jaaritteli kuin kottarainen,
sanoneen, ettei mikään asia voi hyvin menestyä, jos kamarirouvat siihen
sekaantuvat. Herra varjelkoon, kuinka se apteekkari pani kamarirouvat
pataluhiksi! Koska siis kaikki kamarirouvat ovat kiusallisia ja
hävyttömiä, olipa heidän säätynsä ja arvonsa mikä tahansa, niin minä
ajattelen, millaisia ovatkaan tuskalliset, jommoiseksi on sanottu tuota
kreivitär Kolmilievettä eli Kolmihäntää! Meidän puolessa näet liepeet
ja hännät, hännät ja liepeet ovat yhtä kaikki.

‒ Vaikene, hyvä Sancho; — sanoi Don Quijote — koska näet tämä
armollinen kamarirouva saapuu minua etsimään niin kaukaisista maista,
ei hän suinkaan kuulu niihin, joita apteekkarilla oli luettelossaan,
varsinkaan, kun hän on kreivitär ja koska kreivittäret, kamarirouvina
palvellessaan, palvelevat kuningattaria ja keisarinnoja, mutta ovat
kotonaan ylhäisiä naisia, joilla on palvelijoinaan toisia kamarirouvia.

Siihen virkkoi läsnäoleva Doña Rodriguez:

— Armollisella rouva herttuattarella on palveluksessaan kamarirouvia,
jotka voisivat olla kreivittäriä, jos onni olisi heille suopea; mutta
laki on niinkuin luetaan, ja älköön kukaan puhuko pahaa kamarirouvista,
varsinkaan vanhoista ja naimattomista; vaikka näet en itse olekaan
semmoinen, voin varsin hyvin käsittää ja arvata, kuinka paljon
paremmassa asemassa on naimaton kamarineiti kuin sitä virkaa tekevä
leskirouva, ja se, joka meitä kalvaa, ei säästä toisiakaan.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — on apteekkarini mielestä
kamarirouvissa niin paljon kalvamista, että taitaa olla parempi jättää
velli hämmentämättä, vaikka se pohjaan palaisi.

— Aseenkantajat ne meitä aina hämmästelevät; — vastasi Doña Rodriguez
— häärivät aina eteishuoneissa kuin peikot ja vaanivat jokaista
askeltamme vapaina hetkinään, joita on paljon, kuluttavat aikaansa
meistä juoruamalla, puhuvat pahaa vielä kuolleista luistamme ja
tärvelevät hyvän maineemme. Mutta minä lähetän terveiset niille
liikkuville puupölkyille, että kirvelipä heitä miten tahansa, me elämme
sittenkin maailmassa ja ylhäisissä taloissa, vaikka lopulta kuolisimme
nälkään ja peittäisimme mustaan nunnanpukuun hienon tai ryppyisen
hipiämme, niinkuin juhlakulkueen ohi liikkuessa peitetään tunkio
korealla matolla. Totisesti, jos minun sallittaisiin ja jos sattuisi
tilaisuutta, niin todistaisin sekä läsnäoleville että koko maailmalle,
ettei ole yhtään sellaista hyvettä, joka ei ole kamarirouvissa kuin
kotonaan.

— Minä uskon, — sanoi herttuatar — että kelpo Doña Rodriguez on
oikeassa ja sangen oikeassa; mutta hänen on paras odottaa sopivaa aikaa
puhuakseen itsensä ja muiden kamarirouvien puolesta, saattaakseen
häpeään tuon ilkeän apteekkarin huonot ajatukset ja temmatakseen
juurineen pois saman mielipiteen suuren Sancho Panzan povesta.

Sancho virkkoi siihen:

— Siitä lähtien, kun olen ollut aikeissa ruveta käskynhaltiaksi,
olen luopunut kaikista joutavista aseenkantaja-houreista enkä välitä
kaikista maailman kamarirouvista vähän vähääkään.

He olisivat luultavasti jutelleet kamarirouvista enemmänkin, elleivät
olisi kuulleet pillipiiparin ja rumpalien alkavan jälleen soittaa,
mistä arvasivat kamarirouva Tuskallisen olevan tulossa. Herttuatar
kysyi herttualta, oliko ehkä soveliasta lähteä häntä vastaan, koska hän
oli kreivitär ja ylhäinen henkilö.

— Mikäli hän on kreivitär, — ehätti Sancho vastaamaan ennen herttuaa
— olen kyllä sitä mieltä, että teidän korkeuksienne sopii mennä häntä
vastaanottamaan, mutta mikäli hän on kamarirouva, ei minun mielestäni
kannata paikaltaan hievahtaa.

‒ Kuka sinun käskee siihen sekaantua, Sancho? — sanoi Don Quijote.

‒ Kukako käskee, armollinen herra? — vastasi Sancho. — Minä käsken
itse ja voin sen tehdä, koska olen aseenkantaja, joka on oppinut
kaikki kohteliaisuuden säännöt teidän armonne koulussa, joka on
kaikkein kohteliain ja sivistynein ritari, mitä on koko sivistyneessä
maailmassa, ja olenhan kuullut teidän armonne sanovan, että näissä
asioissa tulee yhtä paljon vahinkoa liiasta kuin liian vähästä, ja
vähästä viisas yskän ymmärtää.

— Niin on laita kuin Sancho sanoo; — virkkoi herttua — katsotaan nyt,
miltä tuo kreivitär näyttää, ja sen mukaan voimme sitten arvioida,
kuinka suurta kohteliaisuutta hänelle on osoitettava.

Samassa tulivat puutarhaan pillipiipari ja rumpalit samoinkuin
edellisellä kerralla.

Ja tähän kirjan tekijä lopetti tämän lyhyen luvun aloittaen uuden,
missä jatkuu sama seikkailu, joka on merkillisimpiä koko historiassa.




Kahdeksasneljättä luku,

jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen kertoi kovasta
kohtalostaan.


Murheellisten soittoniekkojen jäljessä asteli nyt puutarhaan noin
kaksitoista kamarirouvaa, kahdessa rivissä ja kaikki avaroissa
nunnanpuvuissa, jotka näyttivät olevan vanutettua villakangasta, sekä
ohuissa, valkoisissa musliinihunnuissa, jotka olivat niin pitkät, että
peittymättä jäi vain hameenhelmus. Heidän jäljessään tuli kreivitär
Trifaldi, jota talutti asepalvelija Trifaldin Valkoparta, puettuna
pörhistämättömään mustaan boijiin, joka oli niin erinomaisen hienoa,
että pörhistämisen jälkeenkin olisi joka-ainoa nukkamykkyrä ollut
Martosin isojen herneitten kokoinen. Häntä eli laahus, tai miten sitä
tahdomme nimittää, oli kolmijakoinen, ja liepeitä kantamassa oli kolme
samoin surupukuista paashia. Koko puku muodosti liepeitten kolmen
terävän kulman kanssa silmiinpistävän mittausopillisen kuvion, ja
senvuoksi kaikki, jotka tuon kolmijakoisen laahuksen näkivät, johtuivat
ajattelemaan, että hänen nimensä oli juuri siitä syystä kreivitär
Trifaldi, kuin olisi sanottu: kreivitär Kolmiliepeinen. Benengeli
sanookin, että todella oli niin laita ja että hänen oikea nimensä oli
kreivitär Sudenheimo, koska hänen kreivikunnassaan oli paljon susia,
ja että häntä olisi mainittu kreivitär Ketunheimon nimellä, jos siellä
olisi sattunut susien asemesta olemaan kettuja, koska niillä seuduilla
ylhäiset yleensä ottavat itselleen nimen siitä tai niistä olioista,
mitä heidän tiluksillaan on runsaimmin; mutta tämä kreivitär oli uutta
laahusmuotia suosien luopunut Sudenheimon nimestä ja valinnut nimen
Trifaldi eli Kolmiliepeinen.

Kaksitoista kamarirouvaa ja heidän emäntänsä liikkuivat nyt eteenpäin
juhlallisessa kulkueessa, kasvoilla mustat hunnut, ei niin läpinäkyvät
kuin Trifaldinilla, vaan niin tiheät, ettei niiden takaa kuultanut
mitään. Tämän kamarirouvasaattueen ilmaannuttua täysin näkyviin
herttua, herttuatar ja Don Quijote nousivat seisomaan, ja kaikki
hitaasti etenevän kulkueen katselijat noudattivat heidän esimerkkiään.
Kamarirouvat pysähtyivät ja muodostivat kunniakujan, jota pitkin lähti
etenemään rouva Tuskallinen, yhä Trifaldinin taluttamana. Sen nähtyään
herttua, herttuatar ja Don Quijote astuivat noin kaksitoista askelta
ottaakseen hänet vastaan. Hän polvistui ja lausui pikemmin karhealla ja
käheällä kuin vienolla ja sointuisalla äänellä:

— Älkööt teidän korkeutenne osoittako tälle palvelijallenne, tarkoitan
palvelijattarellenne, niin suurta kohteliaisuutta; minä näet olen niin
tuskallinen, etten kykene puolestani vastaamaan niinkuin tulee, koska
merkillinen ja ennenkuulumaton onnettomuuteni on riistänyt minulta
ymmärryksen ja vienyt sen, en tiedä minne, mutta nähtävästi hyvin
kauas; sillä mitä enemmän sitä etsin, sen vähemmän sitä löydän.

— Mieletön olisi se henkilö, armollinen rouva kreivitär, vastasi
herttua — joka ei teidän persoonastanne havaitsisi arvoanne, joka ilman
enempiä tutkimuksia varmaan ansaitsee kaiken kohteliaisuuden kerman ja
kaiken moitteettoman käytöksen kukan.

Hän tarttui tulijan käteen, nosti hänet seisomaan ja vei hänet
tuolille herttuattaren viereen, joka myös otti hänet vastaan
erittäin kohteliaasti. Don Quijote oli vaiti, ja Sancho oli menehtyä
uteliaisuuteen halutessaan nähdä kreivitär Trifaldin ja jonkun
hänen kamarirouvansa kasvot; mutta se oli mahdotonta, jolleivät he
vapaaehtoisesti poistaneet huntuja kasvoiltaan. Kaikkien hiljaa
ja sanattomina odottaessa, kuka vaitiolon lopettaisi, kamarirouva
Tuskallinen teki sen näin sanoen:

— Minä uskon varmaan, suurivaltaisin armollinen herra, ihanaisin
armollinen rouva ja kaikkein älykkäimmät läsnäolijat, että minun
sanomaton huoleni tulee saamaan teidän ylen urhoollisissa sydämissänne
yhtä ystävällisen kuin jalomielisen ja tuskaisen vastaanoton; se
näet on semmoinen, että se voi liikuttaa marmorilohkareita, sulattaa
timantteja ja pehmentää maailman paatuneimmankin sydämen teräksisen
pinnan; mutta ennenkuin se tulee julkisesti teidän kuuluviinne (jotta
en sanoisi korviinne), haluaisin, että minulle tehtäisiin tiettäväksi,
onko tässä kerhossa, kokouksessa ja seurassa kaikkein kirkastetuin
ritari Don Quijote Manchalaisin ja hänen kaikkein aseenkantajallisin
Panzansa.

‒ Panza — virkkoi Sancho, ennenkuin kukaan muu ehti vastata — on
tässä, ja samoin Don Quijotellisin, ja te, kaikkein tuskallisin
kamarirouvallisin, sanokaa vain, mitä teillä on mielellisintä, sillä
kaikki me olemme valmiita ja mitä alttiillisimpia olemaan teidän
kaikkein palvelijallisimmat palvelijanne.

Samassa Don Quijote nousi seisomaan, osoitti puheensa kamarirouva
Tuskalliselle ja lausui:

— Jos teidän huolenne, ahdistuksenalainen armollinen rouva, voi toivoa
jotakin apua jonkun vaeltavan ritarin urhoollisuudesta tai voimatöistä,
niin minä tässä olen valmis käyttämään palvelukseenne kaikki, tosin
heikot ja vähäiset kykyni. Minä olen Don Quijote Manchalainen, jonka
toimena on auttaa kaikenlaisia hädänalaisia, ja jos kerran on niin
laita, kuten todella onkin, niin teidän, armollinen rouva, ei tarvitse
tavoitella suosiota eikä pitää pitkiä esipuheita, vaan te voitte
suoraan ja kursailematta kertoa onnettomuuksistanne, sillä teitä
kuuntelevat tässä henkilöt, jotka osaavat ainakin tuntea myötätuntoa,
jos ehkä eivät voikaan teitä auttaa.

Tuon kuultuaan kamarirouva Tuskallinen näytti aikovan heittäytyä
Don Quijoten jalkojen eteen ja heittäytyikin sitten, yritti kiertää
käsivartensa niitten ympärille ja sanoi:

— Minä heittäydyn näitten jalkojen ja näitten säärien eteen, oi
voittamaton ritari, koska ne ovat vaeltavan ritarikunnan perustukset ja
pylväät; minä tahdon suudella näitä jalkoja, joiden askelista riippuu
pelastuminen onnettomuudestani, oi sinä urhoollinen vaeltaja, jonka
todelliset urotyöt jättävät kauas jälkeensä ja himmentävät Amadis-,
Esplandian- ja Belianis-ritareitten tarumaiset teot!

Sitten hän lähti Don Quijoten luota, kääntyi Sancho Panzan puoleen,
tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:

— Oi sinä uskollisin kaikista aseenkantajista, jotka ovat palvelleet
vaeltavaa ritaria nykyisinä tai menneinä aikoina, sinä, jonka
oivallisuus on suurempi kuin Trifaldinin, tässä läsnäolevan
seuralaiseni parta! Sinä voit syystäkin ylpeästi väittää suurta Don
Quijotea palvellessasi samalla palvelevasi tutkimattomalla tavalla
kaikkien niiden ritareitten laumaa, jotka ovat maailmassa aseita
käytelleet. Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, mitä olet
kaikkein uskollisimmalle kunnollisuudellesi velkaa, rupeamaan hyväksi
välittäjäksi minun ja isäntäsi kesken, jotta hän heti käy antamaan
apuansa tälle kaikkein nöyrimmälle ja kaikkein onnettomimmalle
kreivittärelle.

Siihen vastasi Sancho:

— Se seikka, armollinen rouva, että minun oivallisuuteni on yhtä pitkä
ja suuri kuin teidän kamarijunkkarinne parta, ei minua paljoa liikuta;
jos vain sieluni parta ja viikset[5] ovat reilassa, kun tästä elämästä
erkanen, niin kaikki hyvin; näistä tämän maailman parroista minä vähät
välitän; mutta ilmankin noita teidän puijattujanne ja pyyteinänne minä
kyllä kehoitan herraani (jonka tiedän minusta paljon pitävän, varsinkin
nyt, kun hän minua tarvitsee muutamassa hommassa) auttamaan ja tukemaan
teidän armoanne niin hyvin kuin suinkin voi. Vetäköön teidän armonne
esiin huolensa; kertokoon sen meille ja jättäköön meidät omaan oloomme;
kyllä tässä sovitaan.

Herttua ja herttuatar olivat nauruun pakahtua kuunnellessaan hänen
puheitaan, koska hyvin tunsivat koko seikkailun juonen, ja ylistivät
hiljaa mielessään Trifaldin älyä ja teeskentelytaitoa. Trifaldi
istuutui taas ja lausui:

— Kuuluisaa Candayan[6] kuningaskuntaa, joka sijaitsee suuren
Trapobanan ja Etelämeren välillä, kaksi peninkulmaa Kap Komnrinin
tuolla puolen, haihtui kuningatar Doña Maguncia, herransa ja
puolisonsa, kuningas Archipielan leski. He olivat tässä avioliitossaan
saaneet ja siittäneet prinsessa Antonomasian, kruununperijättären.
Mainittu prinsessa Antonomasia kasvoi minun hoidossani ja johdollani,
koska minä olin hänen äitinsä vanhin ja ensimmäinen kamarirouva.
Tapahtui sitten, että päivien tullen ja päivien mennen pikku
Antonomasia tuli neljäntoista vuoden ikäiseksi ja niin moitteettoman
kauniiksi, ettei luonto mitenkään enää kyennyt hänen kauneuttansa
lisäämään. Entä oliko hän sitten kehno älyltänsä? Kaikkea muuta; hän
oli yhtä ymmärtäväinen kuin kaunis, oli kaikkein kaunein maailmassa
ja on vieläkin, jollei kateellinen sallimus ja karsaat kohtalottaret
ole katkaisseet hänen elämänsä lankaa. Mutta ei varmaankaan; sillä
taivas ei suinkaan salli tehtävän maalle vääryyttä, joka olisi yhtä
suuri kuin jos rypäle poimittaisiin raakilona viinitarhan kauneimmasta
viiniköynnöksestä. Tähän kauneuteen, jota kankea kieleni ei osaa
riittävästi ylistää, rakastui lukematon joukko ruhtinaita, sekä
kotimaisia että vieraita, ja niiden joukossa uskalsi eräs hovissa
oleva tavallinen aatelismies suunnata ajatuksensa tähän kauneuden
taivaaseen luottaen nuoruuteensa ja muhkeuteensa, moniin kykyihinsä
ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa sekä sieviin ja onnellisiin
sielunlahjoihinsa; minä näet sanon teidän korkeuksillenne, jollette
pane pahaksenne, että hänen soittaessaan kitara alkoi puhua, ja
sitäpaitsi hän oli runoilija ja oivallinen tanssija ja osasi tehdä
linnunhäkkejä niin taitavasti, että olisi yksin niitä tekemällä voinut
ansaita elatuksensa, jos olisi pahaan puutteeseen joutunut. Kaikki
nämä ovat ominaisuuksia ja etuja, joilla voi kaataa kumoon vuoren,
hennosta tyttölapsesta puhumattakaan. Mutta koko hänen sievyytensä
ja miellyttävyytensä ja kaikki hänen viehättävät ominaisuutensa ja
kykynsä olisivat vain vähän tai ei ollenkaan häntä auttaneet hänen
käydessään valloittamaan pikku prinsessani varustusta, jollei hän, se
hävytön lurjus, olisi ensiksi viekkaasti kukistanut minua. Se konna ja
sydämetön maankiertäjä tahtoi ensin voittaa minun suosioni ja lahjoa
minut, jotta minä huonona päällikkönä luovuttaisin hänelle puolustamani
linnoituksen avaimet. Sanalla sanoen, hän imarteli minun mieltäni ja
kukisti tahtoni, en tiedä millaisilla koruilla ja helyillä, joita hän
minulle lahjoitti. Mutta suurimpana syynä kukistumiseeni ja lopulliseen
antautumiseeni olivat muutamat säkeet, joita kuulin hänen laulavan
eräänä iltana istuessani ristikkoikkunassani sen kadun puolella, missä
hän seisoi. Ne kuuluivat, jollen väärin muista, näin:

    Tään haavan, julman sielunvaivan,
    löi vihollinen hurmaavin,
    ja että oikein kärsisin,
    sen polte säilyi salaa aivan.[7]

Tuo säkeistö tuntui minusta mainiolta, ja hänen äänensä oli minulle
kuin hunajaa, ja jälkeenpäin, huomattuani, millaiseen onnettomuuteen
jouduin näiden ja toisten samanlaisten säkeitten vuoksi, olen tullut
siihen vakaumukseen, että hyvästä ja kunnollisesti järjestetystä
valtiosta pitäisi karkoittaa runoilijat, kuten Platon neuvoi tekemään,
ainakin rivot runoilijat, koska he kirjoittavat säkeitä, ei semmoisia
kuin ne, jotka kertovat Mantuan markiisista ja huvittavat ja itkettävät
lapsia ja naisia, vaan rikkiviisaita runoja, jotka tunkeutuvat sieluun
kuin sileät okaat sytyttäen sen kuin salama, vaatteita polttamatta.
Kerran hän taas lauloi:

    Saavu, kuolema, niin salaa,
    tule huomaamatta vain,
    etten kuolinriemuissain
    elämään mä innoin palaa.[8]

Ja vielä muita samanlaisia säkeitä ja runoja, jotka laulettuina meitä
hurmaavat ja luettuina ihastuttavat.

Mutta miten meidän käykään, kun he alentuvat sepittämään eräänlaisia
säkeitä, joita silloin Candayassa yleisesti suosittiin ja joita
mainitaan _seguidillain_[9] nimellä? Siinä sydän rinnassa hypähteli,
ne kutkuttivat nauramaan, hykähdyttivät ruumista ja huumasivat kaikki
aistit. Senvuoksi sanon, armollinen herrasväki, että semmoiset säesepot
pitäisi täydellä syyllä karkoittaa Sisiliskojen saarille.[10] Mutta
syy ei oikeastaan ole heidän, vaan niiden yksinkertaisten, jotka
heitä kiittävät, ja niiden hölmöjen, jotka heitä uskovat, ja jos minä
olisin ollut niin uskollinen hoitaja kuin minun olisi pitänyt olla,
eivät hänen joutavanpäiväiset juttunsa olisi minuun tehonneet enkä
minä olisi uskonut todeksi tällaisia puheita: »Minä elän kuollen,
minä hehkun pakkasessa, minä värisen tulessa, minä toivon toivotonna,
minä lähden ja jään», ja muita samanlaisia mahdottomuuksia, joita
heidän teoksissaan vilisee. Entä sitten, kun lupaavat meille Arabian
feeniks-linnun, Ariadnen seppelen,[11] auringon orhit, Etelän
helmet, Tibarin kullan ja Pancayan[12] palsamin? Silloin he vasta
oikein päästävät kynänsä pillastumaan, sillä eihän heidän ole vaikea
luvata, mitä eivät milloinkaan aio eivätkä voi täyttää. Mutta mihin
nyt eksynkään? Oi minua onnetonta! Mikä hulluus, mikä mielettömyys
yllyttää minua kertomaan toisten virheistä, vaikka minulla on niin
paljon kertomista omistani? Oi minua onnetonta, sanon vielä kerran!
Minua eivät voittaneet hänen säkeensä, vaan oma yksinkertaisuuteni,
minua eivät suostuttaneet laulut, vaan oma kevytmielisyyteni; suuri
tietämättömyyteni ja varomattomuuteni avasivat tien ja raivasivat
polun Don Clavijolle;[13] se näet on mainitsemani ritarin nimi. Ja
niin hän sitten pääsi minun avullani kerran ja monta kertaa, ei
pettämänsä, vaan minun pettämäni Antonomasian makuuhuoneeseen hänen
todellisena puolisonaan; vaikka näet olen syntinen ihminen, en olisi
milloinkaan sallinut hänen, jollei hän ollut valtiattareni oma
puoliso, koskettaa edes hänen kengänanturaansa. Ei, ei, niin ei saa
käydä, minä en ryhdy mihinkään semmoiseen hommaan, jollei sitä ennen
ole solmittu avioliittoa! Tässä jutussa oli yksi ainoa vika, ja se
oli säädyn erilaisuus, sillä Don Clavijo oli tavallinen aatelismies,
ja prinsessa Antonomasia oli valtakunnan perijätär. Joitakin aikoja
tämä sekava juttu säilyi salassa ja minun ovelan varovaisuuteni
peitossa, kunnes minusta näytti, että sitä alkoi yhä enemmän ilmaista
eräänlainen Antonomasian vartalossa havaittava pyöristyminen. Tämä
pelko sai meidät kaikki kolme kokoontumaan salaiseen neuvotteluun,
niissä päätettiin, että Don Clavijo, ennenkuin tämä ikävä asia tulisi
ilmi, pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta[14] vaimokseen kirjallisen
naimalupauksen nojalla, jonka prinsessa oli hänelle antanut ja jonka
minä olin älykkäästi sommitellut niin sitovaksi, etteivät Simsoninkaan
voimat olisi kyenneet sitä rikkomaan. Tarpeellisiin toimenpiteisiin
ryhdyttiin, Vikaari sai nähdä sitoumuksen, ripitti prinsessan, joka
ilman muuta tunnusti asian, ja käski jättää hänet erään suuressa
arvossa pidetyn hovituomarin hoiviin...

Siihen virkkoi Sancho:

‒ Candayassakin siis on hovituomareita, runoilijoita ja seguidilloja,
ja minä uskallan senvuoksi vannoa, että uskon maailman olevan joka
puolelta yhtä ja samaa. Mutta pitäkää nyt kiirettä, armollinen rouva
Trifaldi; on jo myöhä, ja minä tahtoisin kuolemakseni saada kuulla,
kuinka tämä pitkä historia päättyy.

— Sen teen mielelläni — vastasi kreivitär.




Yhdeksäsneljättä luku,

jossa Trifaldi jatkaa hämmästyttävää ja merkillistä historiaansa.


Jokainen Sanchon lausuma sana huvitti herttuatarta yhtä paljon kuin se
harmitti Don Quijotea. Tämä käski Sanchon olla vaiti, ja Tuskallinen
jatkoi sanoen:

— Vihdoin, kun prinsessa monien kysymysten ja vastausten jälkeen yhä
piti päänsä luopumatta aikaisemmasta selityksestään ja sitä mitenkään
muuttamatta, lausui Vikaari tuomionsa Don Clavijon eduksi luovuttaen
prinsessan hänen lailliseksi puolisokseen, minkä prinsessa Antonomasian
äiti, kuningatar Doña Maguncia, pani niin pahakseen, että saimme
haudata hänet kolme päivää myöhemmin.

— Hän siis varmaan kuoli — virkkoi Sancho.

— Totta kai! — vastasi Trifaldin. — Ei Candayassa haudata eläviä, vaan
kuolleita.

— On sitä nähty semmoistakin, herra kamarijunkkari, — virkkoi Sancho —
että pyörtynyt ihminen on haudattu, koska on luultu hänen kuolleen, ja
minun mielestäni kuningatar Maguncian olisi pitänyt ennemmin pyörtyä
kuin kuolla, sillä elämä paikkaa paljon, eikä prinsessan mielettömyys
ollut niin suuri, että hänen olisi tarvinnut panna sitä niin pahakseen.
Jos tuo neiti olisi nainut jonkun hovipoikansa tai jonkun muun talon
palvelijan, kuten monet muut kuulemma ovat tehneet, niin vahinko olisi
ollut auttamaton, mutta kun hän meni naimisiin ritarin kanssa, joka oli
niin hieno mies ja niin hyvä-älyinen kuin meille on tässä kuvailtu,
niin totta totisesti, jos se olikin tyhmää, niin ei se kumminkaan
ollut niin tyhmää kuin puusta katsoen luulisi. Minun herrani, joka on
tässä läsnä eikä suinkaan salli minun valehtelevan, väittää ritarien,
varsinkin vaeltavien ritarien, hänen sääntöjensä mukaan voivan päästä
kuninkaiksi ja keisareiksi yhtä hyvin kuin oppineet miehet voivat
päästä piispoiksi.

— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — sillä vaeltava
ritari, jos hänellä on rahtunen hyvää onnea, on varsin mahdollinen
pääsemään maailman suurimmaksi herraksi. Mutta jatkakoon rouva
Tuskallinen kertomustaan, sillä minä aavistan, että hänellä on vielä
kerrottavana se, mikä on katkeraa tässä toistaiseksi suloisessa
historiassa.

— Aivan varmaan on kaikki katkera vielä kertomatta — vastasi kreivitär.
— Ja se onkin niin katkeraa, että siihen verrattuna metsäkurpitsa on
makeaa ja oleanderin lehdet maukkaita. Kun siis kuningatar oli kuollut
eikä pyörtynyt, me hautasimme hänet, ja tuskin olimme ehtineet hänet
peittää maan poveen ja lausua hänelle viimeiset jäähyväiset, kun
(_quis talia fando temperet a lacrymis?_[15]) ilmaantui puuhevosella
ratsastaen keskelle kuningattaren hautakumpua jättiläinen Malambruno,
Maguncian oma serkku, joka oli julma mies ja lisäksi vielä noita ja
joka serkkunsa kuoleman kostaakseen, Don Clavijon häikäilemättömyyden
rangaistukseksi ja harmistuneena Antonomasin hairahduksesta heidät
noitui jähmetyttäen heidät siihen haudalle, muuttaen prinsessan
pronssiapinaksi ja hänen rakastajansa jostakin tuntemattomasta
metallista tehdyksi hirmuiseksi krokotiiliksi, ja heidän molempien
välissä seisoo samoin metallista tehty muistopatsas, missä on
syyriankielinen kirjoitus, joka Candayan kielelle ja nyt Espanjan
kielelle käännettynä sisältää seuraavan lauseen: »Nämä uhkamieliset
rakastavaiset eivät saa takaisin alkuperäistä hahmoansa, ennenkuin
urhoollinen Manchalainen käy kanssani kaksintaisteluun, sillä
ainoastaan hänen suurta urheuttansa varten kohtalottaret varaavat
tämän ennenkuulumattoman seikkailun.» Sen tehtyään hän otti huotrasta
valtavan suuren ja leveän käyrämiekan, tarttui tukkaani ja näytti
aikovan katkaista minulta kaulan juurta myöten. Minä pelästyin,
ääni jähmettyi kurkkuuni, ja minä ihan raivostuin, mutta hillitsin
itseäni sentään niin hyvin kuin voin ja lausuin hänelle vapisevalla ja
surkealla äänellä niin monta ja niin harrasta pyyntöä, että ne saivat
hänet siirtämään tuonnemmaksi tämän ankaran rangaistuksen toimeenpanon.
Sitten hän käski tuoda eteensä kaikki linnan kamarirouvat, samat, jotka
ovat nyt tässä läsnä, selitti tuimin sanoin, mihin olimme tehneet
itsemme vikapäiksi, soimasi kamarirouvien luonnonlaatua, heidän pahoja
puuhiaan ja vielä pahempia juoniaan, syytti heitä kaikkia siitä, mikä
oli yksin minun vikani, ja sanoi, ettei tahtonut rangaista meitä
kuolemalla, vaan toisella hitaammalla rangaistuksella, joka kaikkien
ihmisten silmissä meidät ainiaaksi surmaisi. Ja hänen niin sanottuaan
me kaikki tunsimme samassa silmänräpäyksessä, kuinka kasvojemme
huokoset aukenivat, ja kasvojamme tuntui kirvelevän kuin olisi niitä
neuloilla pistelty. Me tunnustelimme heti käsillämme kasvojamme ja
havaitsimme olevamme siinä asussa, missä meidät nyt saatte nähdä.

Samassa Tuskallinen ja muut kamarirouvat siirsivät syrjään hunnut,
jotka olivat heitä verhonneet, ja paljastivat näkyviin kasvot, jotka
olivat kerrassaan parran peittämät; muutamat olivat vaaleat, toiset
tummat, muutamat valkoiset ja toiset harmahtavat, ja ne nähdessään
herttua ja herttuatar näyttivät joutuvan ihmeisiinsä, Don Quijote
ja Sancho hämmästyivät, ja kaikki läsnäolijat olivat aivan ymmällä.
Trifaldi jatkoi:

— Näin meitä rankaisi konnamainen ja ilkeämielinen Malambruno peittäen
hienon ja pehmeän hipiämme näillä harjaksilla. Jospa taivas olisi
suonut hänen mieluummin hakata kamalalla käyrämiekallaan vaikka päämme
poikki kuin himmentää kasvojemme valoa näillä meitä peittävillä
takkuisilla karvoilla. Jos näet asiaa oikein harkitsemme, armollinen
herrasväki (ja minä haluaisin sanoa, mitä nyt aion sanoa, silmät
muuttuneina kyynellähteiksi; mutta onnettomuutemme ajatteleminen ja
ne kyynelmeret, jotka niistä ovat jo vuotaneet, ovat ne kerrassaan
kuivanneet, niin että ne ovat rutikuivat, joten minun täytyy sanoa
sanottavani ilman kyyneliä), sanon siis: mikä neuvoksi parralliselle
kamarirouvalle? Kuka isä tai äiti häntä surkuttelee? Kuka suo hänelle
apua? Vaikka näet hänellä onkin hieno hipiä ja vaikka hän on kiduttanut
kasvojansa tuhannenlaisilla vesillä ja voiteilla, ei hän sittenkään
hevin löydä ottajaansa; mutta mikä hänen neuvokseen silloin, kun
hän paljastaa näkyviin kasvot, jotka ovat kuin metsän tiheikkö? Oi
te kamarirouvat ja omat kumppanini, me olemme syntyneet onnettomana
hetkenä, ja turmion tunnilla meidän isämme ovat meidät siittäneet!

Sen sanottuaan hän näytti pyörtyvän.




Neljäskymmenes luku.

Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä merkittävää historiaa.


Kaikkien, joita tällaiset historiat huvittavat, tulee toden totta
olla kiitollisia Cide Hametelle, sen alkuperäiselle tekijälle, siitä,
että hän niin huolellisesti meille kertoo kaikkein pienimmätkin
yksityisseikat jättämättä vähäpätöisintäkään päivänvaloon
vetämättä. Hän kuvailee ajatuksia, paljastaa kuvitteluja, vastaa
lukijan sanattomiin kysymyksiin, haihduttaa epäilyksiä, ratkaisee
kiistanalaisia kysymyksiä ja sanalla sanoen tyydyttää uteliaimmankin
mielen viimeisetkin vaatimukset. Oi sinä ylen kuuluisa kirjailija! Oi
sinä onnellinen Don Quijote! Oi sinä suurimaineinen Dulcinea! Oi sinä
hupainen Sancho Panza! Suotakoon teidän kaikkien yhdessä ja kunkin
erikseen elää määrättömiin aikoihin, elävien ihmisten huviksi ja
yleiseksi ajanvietteeksi!

Historia siis kertoo, että Sancho, huomattuaan Tuskallisen pyörtyneen,
virkkoi:

— Minä vannon kunniallisen miehen valan ja kaikkien esi-isieni,
Panzojen, elämän ja autuuden nimessä, etten ole koskaan kuullut enkä
nähnyt ja ettei herrani ole koskaan kertonut eikä osannut aavistaakaan
mitään tällaista seikkailua. Vieköön sinut, jotten tässä kiroamaan
rupee, tuhat saatanaa, sinä noita ja jättiläinen Malambruno! Etkö
voinut keksiä näille syntisille mitään muuta rangaistusta kuin että
heidät parroitit? Eikö olisi ollut parempi ja heille mukavampaa,
jos olisit leikannut heiltä puoli nenää keskeltä ylöspäin, vaikka
olisivatkin sitten honotelleet, kuin että heihin parran istutit? Lyönpä
vetoa, ettei heillä ole varaa kustantaa itselleen parturia.

— On aivan totta, armollinen herra, — vastasi eräs kahdentoista
joukosta — ettei meillä ole varoja somistaa itseämme, ja siitä syystä
me muutamat olemme keksineet säästäväisen keinon: käytämme piki- tai
vetolaastaria. Sen me panemme kasvoihimme, ja kun sitten kiskaisemme
sen tuimasti irti, olemme niin sileät ja kiiltävät kuin kivihuhmaren
pohja; vaikka näet Candayassa on naisia, jotka kiertelevät talosta
taloon poistamassa ihokarvoja ja tasoittamassa kulmakarvoja ja monella
muulla tavalla naisia kaunistamassa, emme me, emäntäni kamarirouvat,
ole koskaan huolineet päästää heitä linnaan, sillä useimmat heistä
haiskahtavat pahentuneilta eivätkä suinkaan ole ensimmäisen
luokan naisia. Jos emme nyt saa apua herra Don Quijotelta, olemme
auttamattomissa ja joudumme kantamaan partaamme hautaan saakka.

— Minä repisin oman partani,[16] — sanoi Don Quijote vaikka olisin
maurien maassa, jos voisin siten vapauttaa teidät parroistanne.

Samassa Trifaldi toipui pyörtymyksestään ja sanoi: Tuon lupauksen
kaiku, oi urhoollinen ritari, tunkeutui keskellä pyörtymystä minun
korviini saaden minut toipumaan ja tulemaan täysin tajuihini,
ja sentähden minä jälleen rukoilen teitä, kuuluisa vaeltaja ja
kukistamaton herra, panemaan täytäntöön suotuisan lupauksenne.

— Minun tähteni se ei jää täytäntöön panematta; — vastasi Don Quijote —
ajatelkaa, armollinen rouva, mitä minun tulee tehdä, sillä mieleni on
erittäin altis teitä palvelemaan.

— Seikka on se, — vastasi Tuskallinen — että täältä Candayan
kuningaskuntaan on maitse kulkien viisituhatta peninkulmaa,
pari enemmän tai vähemmän, mutta kulkien suoraan linnuntietä
kolmetuhattakaksisataakaksikymmentäseitsemän peninkulmaa. Tulee myös
tietää, että Malambruno sanoi minulle, että hän, jos kohtalo soisi
minulle ritarin, joka meidät vapauttaa, lähettäisi ritarille ratsun,
joka on paljon parempi eikä niin äksy kuin tavalliset kievarikonit,
sillä se tulee olemaan sama puuhevonen, jolla urhoollinen Pietari
kiidätti pois ryöstämänsä kauniin Magalonan. Tätä ratsua ohjataan
puikolla, joka on sen etupuolessa ohjasten virassa, ja se lentää
ilmojen halki niin kevyesti, että näyttää siltä kuin sitä lennättäisi
itse piru. Ikivanhan perintätiedon mukaan tämän hevosen valmisti tuo
tunnettu tietäjä Merlin. Hän lainasi sen Pietarille, joka oli hänen
ystävänsä ja teki sillä pitkiä matkoja ja, kuten sanottu, ryösti
kauniin Magalonan; hän kuljetti neitiä takanaan hevosen selässä ilmojen
halki jättäen kaikki katselijat suu auki töllistelemään; mutta hän
lainasi ratsua vain semmoiselle henkilölle, josta hän piti tai joka
hänelle maksoi parhaan korvauksen, ja suuren Pietarin ajoilta tähän
saakka emme tiedä ketään, joka olisi sen selkään noussut. Malambruno on
noitatempuillaan anastanut sen Merliniltä, pitää sitä nyt hallussaan
ja käyttää sitä matkoillaan, joita hän tavan takaa tekee maailman eri
osiin, niin että hän voi olla tänään täällä, huomenna Ranskassa ja
ylihuomenna Potosissa. Ja parasta vielä, ettei tämä ratsu syö eikä nuku
eikä kuluta kenkiä, vaan liikkuu siivetönnä ilman halki niin kevyesti
ja tasaisesti, että ratsastaja voi pitää kädessään vedellä täytettyä
kuppia läikähdyttämättä siitä pisaraakaan; ja siksi kaunis Magalona
niin mielellään sillä ratsasti.

Siihen virkkoi Sancho:

‒ Mitä rauhalliseen ja tasaiseen kulkuun tulee, niin kyllä minä harmoni
takaan, vaikka se ei liiku ilmassa; mutta jos tulee kysymykseen maassa
liikkuminen, niin minä panen sen kilpaan minkä maailman konkarin kanssa
tahansa.

Kaikki nauroivat, ja Tuskallinen jatkoi:

— Ja mainittu ratsu (jos Malambruno todella tahtoo lopettaa meidän
onnettomuutemme) on täällä meidän luonamme, ennenkuin yöstä on ehtinyt
kulua puolta tuntia; hän näet ilmoitti minulle, että merkki, jonka hän
minulle antaisi, jotta tietäisin hänen löytäneen etsimänsä ritarin,
olisi siinä, että hän täsmällisesti ja nopeasti lähettäisi minulle
hevosen, olinpa missä tahansa.

— Montako sen hevosen selkään mahtuu? — kysyi Sancho.

Tuskallinen vastasi:

— Kaksi henkilöä, toinen satulaan ja toinen lautasille; ja enimmäkseen
ne henkilöt ovat ritari ja hänen aseenkantajansa, kun ei ole mitään
ryöstettyä neitiä.

Minun tekisi mieli tietää, rouva Tuskallinen, — sanoi Sancho mikä sen
hevosen nimi on.

Sen nimi — vastasi Tuskallinen — ei ole semmoinen kuin Bellerophonin
hevosen, jota nimitettiin Pegasoksi, ei semmoinen kuin Aleksanteri
Suuren ratsun, jota mainittiin Bukephalon nimellä, ei semmoinen kuin
raivoisan Rolandin orhin, jonka nimi oli Brigliadoro, ei sen nimi
myöskään ole Bayardo, kuten Montalbanin Rinaldon ratsun, ei Frontin,
kuten Rudigerin hevosen, ei Bootes eikä Peritoa, kuten Auringon ratsuja
sanotaan nimitettävän, eikä se myöskään ole nimeltään Orelia, kuten
ratsu, jota käytti onneton Rodrigo, goottien viimeinen kuningas,
lähtiessään taisteluun, missä menetti henkensä ja valtakuntansa.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että tuolle hevoselle, koska sille
ei ole annettu mitään noiden tunnettujen ratsujen kuuluisaa nimeä, ei
myöskään ole annettu herrani hevosen Rocinanten nimeä, joka kuitenkin
on soveliaampi kuin kaikki tässä mainitut.

— Olette oikeassa; — vastasi parrakas kreivitär — mutta siitä
huolimatta nimi sopii sille hyvin, sillä se on _Tappiniekka Liitopuu_,
mikä on paikallaan, koska se on puinen, koska siinä on tappi
etupuolessa ja koska se liikkuu erittäin liukkaasti, ja niinmuodoin se,
mitä nimeen tulee, voi hyvin kilpailla kuuluisan Rocinanten kanssa.

— Nimi ei minustakaan ole huono; — vastasi Sancho — mutta mimmoisilla
ohjaksilla tai marhaminnalla sitä tyyrätään?

— Sanoin jo, — vastasi Trifaldi — että sitä ohjataan tapista;
vääntämällä sitä puoleen tai toiseen ratsastaja saa hevosen liikkumaan
miten haluaa, joko ilman halki tai maata hipoen, niin että se melkein
maata lakaisee, tai siitä keskiväliltä, jota tietä tuleekin etsiä ja
noudattaa kaikissa hyvin harkituissa yrityksissä.

— Mielelläni sen näkisin; — vastasi Sancho — mutta jos luullaan minun
sen selkään istuvan, satulaan tai lautasille, niin se on yhtä paljon
kuin jos tahdottaisiin poimia päärynöitä jalavasta. Onpa laitaa, että
minun, joka hädin tuskin pysyn harmoni selässä ja satulassa, silkkiä
pehmeämmällä istuimella, nyt tahdottaisiin nousevan hevosen lautasille,
jotka ovat pelkkää puuta, ilman minkäänlaista tyynyä tai pielusta!
Minä en jumaliste aio antaa möyhentää itseäni, jotta joku pääsisi
parrastaan; ajelkoon kukin partansa, miten mieli tekee, minä en aio
lähteä herraani seuraamaan niin pitkälle matkalle. Sitä vähemmän, kun
en suinkaan ole niin tarpeellinen näiden partojen raaputtamisessa kuin
päästettäessä neiti Dulcineaa lumouksesta.

— Olette kyllä, ystäväni; — vastasi Trifaldi — vieläpä niin, ettemme
tietääkseni saa mitään aikaan, jos te ette ole mukana.

— Herra varjelkoon! — huusi Sancho. — Mitä tekemistä on aseenkantajilla
herrojensa seikkailuissa? Pitääkö herrojen saada koko kunnia niistä,
jotka he saattavat onnelliseen päätökseen, ja meillekö jää koko työ
ja vaiva? Voi päiviäni! Jos historian kirjoittajat edes sanoisivat:
»Se ja se ritari suoritti semmoisen ja semmoisen seikkailun, mutta sen
ja sen aseenkantajansa avulla, jota ilman hänen olisi ollut mahdoton
sitä suorittaa...» Mutta he kirjoittavat vain aivan kuivasti: »Don
Paralipomenon Kolmitähtinen suoriutui seikkailustaan kuuden hirviön
kanssa», ollenkaan mainitsematta hänen aseenkantajaansa, joka oli läsnä
joka kohdassa, aivan kuin ei häntä olisi maailmassa ollutkaan! Hyvä
herrasväki, nyt minä sanon vielä kerran, että herrani saa lähteä yksin,
ja onnea vain matkalle; minä jään tänne armollisen rouva herttuattaren
luo, ja voihan sattua, että herrani palattuaan havaitsee neiti
Dulcinean asian olevan kolmatta ja viidettä osaa paremmalla kannalla,
sillä minä aion joutohetkinäni antaa itselleni semmoisia paukkuja,
ettei niiden jäljelle karva kasva.

— Siitä huolimatta teidän tulee lähteä hänen kanssaan, jos se
tarpeelliseksi katsotaan, hyvä Sancho, — sanoi herttuatar — sillä teitä
tulevat pyytämään kunnon ihmiset, eikä suinkaan näiden rouvien pidä
jäädä niin partaisiksi teidän joutavan pelkonne tähden; sehän olisi
liian pahasti tehty.

— Herra varjelkoon vielä kerran! — virkkoi Sancho. — Jos tämä
laupeudentyö tehtäisiin joidenkin siveiden neitien tähden tai joidenkin
orpotyttöjen hyväksi, niin ihminen voisi lähteä näkemään millaista
vaivaa tahansa, mutta jos semmoinen kärsimys täytyy ottaa kantaakseen,
jotta kamarirouvat pääsevät parroistaan, niin hiisi sen vieköön, vaikka
näkisin ne kaikki parrallisina suurimmasta pienimpään ja kainoimmasta
kaikkein putsatuimpaan.

— Pahasti te pitelette kamarirouvia, hyvä Sancho; — virkkoi herttuatar
— te noudatatte kovin tarkoin toledolaisen apteekkarinne mielipidettä.
Mutta siinä ette todellakaan tee oikein, sillä talossani on
kamarirouvia, jotka kelpaavat kamarirouvien esikuviksi; tässähän on
hyvä Doña Rodriguez, josta minun ei sovi mitään muuta sanoa.

— Vaikka teidän ylhäisyytenne muuta sanoisi, — virkkoi Rodriguez —
niin Jumala tietää, mitä siinä kaikessa on perällistä, ja olimmepa me
kamarirouvat hyviä tai huonoja, partaisia tai siloisia, niin äitimme
ovat sentään meidät maailmaan synnyttäneet samoinkuin muut naiset, ja
koska Jumala on meidät tänne saattanut, niin hän tietää, miksi on sen
tehnyt, ja minä luotan hänen armoonsa enkä kenenkään partaan.

— No niin, rouva Rodriguez, — sanoi Don Quijote ‒ ja te, rouva
Trifaldi, seurueinenne, minä toivon, että taivas katsahtaa armollisin
silmin teidän ahdistukseenne; Sanchon tulee tehdä, mitä minä käsken,
ja tulkoon nyt Tappipuu, jotta pääsen taistelemaan Malambrunon kanssa;
minä näet tiedän, ettei mikään partaveitsi voi helpommin ajella teidän
armojenne partoja kuin minun miekkani ajelee pois pään Malambrunon
hartioilta, sillä Jumala on pitkämielinen pahoille, mutta ei ikuisesti.

— Ah! — virkkoi siihen Tuskallinen. — Katselkoot taivaitten
kaikki tähdet lempein silmin teidän korkeuttanne, te urhoollinen
ritari, ja vuodattakoot sieluunne kaikkea menestystä ja miehuutta,
jotta teistä tulee kilpi ja suoja herjallisille ja masentuneille
kamarirouville, joita apteekkarit inhoavat, aseenkantajat panettelevat
ja hovipojat puijaavat, niin että onneton se tyttöriepu, joka ei ole
kukoistusiällänsä ruvennut mieluummin nunnaksi kuin kamarineidiksi.
Voi meitä poloisia kamarirouvia! Vaikka polveutuisimme suoraan
alenevassa linjassa isän puolelta itse Troian Hektorista, eivät
emäntämme sittenkään voisi olla meitä sinuttelematta, ikäänkuin
luulisivat senvuoksi olevansa oikeita kuningattaria! Oi sinä Malambruno
jättiläinen, joka aina pidät sanasi, vaikka olet noita, lähetä meille
jo verraton Tappilintu, jotta onnettomuutemme loppuisi; jos näet
tässä tulee lämmin ja partamme yhä jäävät paikoilleen, niin voi kovaa
kohtaloamme!

Trifaldi lausui tuon niin lämpimin tuntein, että sai kaikkien
läsnäolevien silmät kyyneltymään ja Sanchonkin silmät kostumaan. Hän
teki sydämessään päätöksen seurata herraansa maailman ääriin saakka,
jos noiden kunnianarvoisien kasvojen karvapeitteestä vapautuminen siitä
riippui.




Yhdesviidettä luku.

Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen seikkailun loppu.


Sillävälin tuli ilta ja sen mukana se määrätty hetki, jolloin kuuluisan
ratsun Tappiniekan piti saapua. Ratsun viipyminen sai jo Don Quijoten
levottomaksi, sillä hänestä tuntui, että Malambrunon viivytellessä
oli syynä joko se, ettei hän, Don Quijote, ollut ritari, jolle
tämä seikkailu oli varattu, tai ettei Malambruno uskaltanut käydä
kaksintaisteluun hänen kanssaan. Mutta nytpä saapui puutarhaan yhtäkkiä
neljä villi-ihmistä, jotka olivat kaikki tuoreeseen murattiin verhotut
ja kantoivat olkapäillään suurta puuhevosta. He laskivat sen maahan, ja
eräs villeistä sanoi:

‒ Tämän laitoksen selkään nouskoon ritari, joka uskaltaa sen tehdä.

‒ Minä — sanoi Sancho — en sitä tee, sillä minä en uskalla enkä ole
mikään ritari.

Mutta villi jatkoi:

‒ Ja lautasille sijoittukoon aseenkantaja, jos hänellä semmoinen on,
ja luottakoon hän urhoolliseen Malambrunoon, sillä häntä ei tule
vahingoittamaan mikään muu ase eikä mikään muu ilkeys kuin hänen
vastustajansa miekka. Ei tarvitse muuta kuin vääntää tätä tappia, joka
on hevosen kaulassa, jotta se vie heidät ilmojen läpi sinne, missä
Malambruno heitä odottaa. Koska korkealla yläilmoissa liikkuminen
saattaa heidän päätänsä huimata, tulee heidän peittää silmänsä,
kunnes hevonen hirnuu, mikä on merkki siitä, että he ovat matkansa
suorittaneet.

Kun tuo oli sanottu, jättivät villi-ihmiset Tappiniekan ja palasivat
sievästi takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet. Nähtyään ratsun
Tuskallinen lausui Don Quijotelle melkein kyynelsilmin:

— Urhoollinen ritari, Malambruno on pitänyt lupauksensa, hevonen
on läsnä, meidän partamme kasvavat, ja me kaikki rukoilemme sinua
jokaisella partakarvallamme, että meidät ajelet ja silität, sillä
sinun tarvitsee vain nousta hevosen selkään aseenkantajasi kanssa ja
onnellisesti aloittaa outo retkenne.

— Minä teen sen, armollinen rouva kreivitär Trifaldi, erittäin
mielelläni ja auliisti, huolimatta ottaa mitään tyynyä tai pukea
ylleni kannuksia, sillä en tahdo viivytellä; niin suuri on haluni
nähdä teidät, armollinen rouva, ja kaikki nämä kamarirouvat puhtaiksi
ajeltuina ja siloisina.

— Minä en sitä tee, — sanoi Sancho — en hyvällä enkä huonolla
halulla, en millään muotoa, ja jollei tätä parrankaaputtelua voida
toimittaa minun nousematta hevosen lautasille, niin herrani saa etsiä
seuralaisekseen toisen aseenkantajan, ja nämä armolliset rouvat
keksikööt jonkin toisen keinon kasvojensa puhdistamiseksi, sillä
minä en ole mikään poppamies enkä halua lähteä ilmaretkelle. Ja mitä
sanovatkaan saarelaiseni, kun saavat tietää, että heidän hallitsijansa
lentää ilmassa? Entä toinen seikka: täältähän on Candayaan kolmetuhatta
peninkulmaa ja vielä enemmän; jos hevonen väsyy tai jättiläinen ei
viitsi enää odottaa, niin voi kulua vuosia puoli tusinaa, ennenkuin
ehdimme tänne takaisin, ja silloin ei taida enää olla mitään saaria
eikä saarelaisia, jotka minut tuntevat ja tunnustavat. Koska vielä
yleisesti sanotaan, että viipymisestä koituu vaaraa ja että jos lehmä
sulle tarjotaan, käy sukkelasti ottamaan, niin näiden armollisten
rouvien parrat suokoot minulle anteeksi, sillä pyhä Pietari voi hyvin
Roomassa, minä tarkoitan, että voin hyvin tässä talossa, jossa minulle
osoitetaan niin suurta armoa ja jonka herralta toivon niin suurta
onnea, käskynhaltiaksi pääsyä.

Siihen virkkoi herttua:

— Sancho ystäväni, teille lupaamani saari ei ole liikkuvainen eikä
pakene pois; sillä on niin syvät, maan uumeniin saakka ulottuvat
juuret, ettei sitä hevin temmata ylös eikä järkytetä sijoiltaan, ja
koska hyvin tiedätte minun tietävän, ettei ole mitään huomattavaa
tointa, jota ei saavuteta jonkinlaisilla lahjuksilla, milloin
suuremmilla, milloin pienemmillä, niin minä vaadin nyt teiltä
käskynhaltianvirastanne korvaukseksi, että lähdette herranne Don
Quijoten kanssa saattaaksenne loppuun ja päätökseen tämän muistettavan
seikkailun, ja käyköön sitten joko niin, että palaatte Tappiniekan
selässä niin pian kuin sen nopeus edellyttää, tai että kovan onnen
vuoksi joudutte kulkemaan takaisin jalkaisin kuin pyhiinvaeltaja,
krouvista krouviin ja majapaikasta majapaikkaan, joka tapauksessa
löydätte palatessanne saarenne siitä, mihin sen jätätte, ja havaitsette
saarelaistenne yhä haluavan tervehtiä teitä käskynhaltianaan, ja
minun hyväntahtoisuuteni tulee olemaan ennallaan. Älkää ollenkaan
epäilkö sanojeni todenperäisyyttä, herra Sancho, sillä niin menetellen
tekisitte ilmeistä vääryyttä halulleni palvella teitä.

— Älkää sanoko enempää, armollinen herra; — vastasi Sancho — minä olen
vaivainen aseenkantaja enkä kykene kantamaan hartioillani niin suuria
kohteliaisuuksia; nouskoon isäntäni ratsun selkään, sidottakoon silmäni
ja suljettakoon minut Jumalan huomaan; mutta ilmoitettakoon minulle,
voinko tuolla yläilmoissa lentäessäni sulkeutua Herramme suojelukseen
tai huutaa enkeleitä avukseni ja turvakseni.

Siihen vastasi Trifaldi:

— Te voitte huoleti sulkeutua Jumalan suojelukseen, Sancho, tai
kenen huomaan tahansa; vaikka näet Malambruno on noita, on hän
silti kristitty ja tekee noitatemppunsa erittäin ymmärtäväisesti ja
varovaisesti, ketään loukkaamatta.

— Olkoon siis menneeksi, — sanoi Sancho — auttakoon minua Jumala ja
Gaetan pyhä kolmiyhteys.

— Vanutusmyllyjen luona sattuneen muistettavan seikkailun jälkeen —
sanoi Don Quijote — en ole nähnyt Sanchoa milloinkaan niin peloissaan
kuin nyt, ja jos olisin yhtä taikauskoinen kuin muut, saisi hänen
arkuutensa minutkin hiukan levottomaksi. Mutta tulehan tänne, Sancho,
minä haluan arvoisan herrasväen luvalla lausua sinulle pari sanaa
kahden kesken.

Hän vei Sanchon puutarhan puitten alle, tarttui hänen molempiin
käsiinsä ja sanoi:

‒ Sinä huomaat, Sancho veikko, että edessämme on pitkä matka, ja
Jumala yksin tietää, milloin sieltä palaamme ja saammeko aikaa
ja tilaisuutta keskustelemiseen, senvuoksi kehoitan sinua nyt
vetäytymään huoneeseesi, kuin lähtisit sieltä hakemaan jotakin,
mitä matkalla välttämättä tarvitaan, ja antamaan itsellesi siellä
kädenkäänteessä ainakin viisisataa iskua, jotka vähennetään niistä
kolmestatuhannestakolmestasadasta, jotka olet velvollinen itsellesi
antamaan — kun näet alku on hyvä, on harvoin loppu paha.

— Jumaliste, — sanoi Sancho — teidän armonne on varmaan päästä vialla!
Tuohan on aivan kuin se vanha sananparsi: »Piikuutta meiltä pyydetään,
vaikka näin pyöreitä ollaan.» Nytkö, kun minun täytyy asettua istumaan
paljaalle laudalle, teidän armonne vaatii minua pieksemään pakaroitani?
Totta totisesti, teidän armonne tekee vääryyttä. Lähdetään nyt
ajelemaan noiden kamarirouvien partoja; minä lupaan teidän armollenne
kunniasanallani takaisin tultua täyttäväni velvollisuuteni niin
joutuin, että teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen; ja tämä saa nyt
riittää.

Don Quijote vastasi:

— Olkoon menneeksi, kelpo Sancho; minä tyydyn lupaukseesi ja uskon,
että sen täytät, sillä olethan rehellinen mies, vaikka muuten
viheliäinen.

— En minä viheriäinen ole, vaan tummanruskea; — sanoi Sancho — mutta
vaikka olisin sekaväriä, pitäisin sanani sittenkin.

Sitten he palasivat noustakseen Tappiniekan selkään, ja Don Quijote
sanoi ylös kiivetessään:

— Peittäkää silmänne, Sancho, ja nouskaa lautasille, Sancho. Hän, joka
niin kaukaisista maista lähettää meitä hakemaan, ei tietenkään tee sitä
meitä pettääkseen, sillä vähän hänelle voi kunniaa koitua, jos pettää
sen, joka häneen luottaa, ja vaikka kaikki kävisi toisin kuin otaksun,
ei mikään ilkeys voi himmentää kunniaa, jonka voitamme käydessämme
suorittamaan tätä mainetyötä.

— Lähdetään, armollinen herra; — sanoi Sancho — näiden armollisten
rouvain parrat ja kyynelet ovat sydämelläni niin, etten syö yhtään
maukasta suupalaa, ennenkuin näen heidät jälleen siloisina. Nouskaa te
hevosen selkään, armollinen herra, ja sitokaa te ensin silmänne; jos
näet minun tulee sijoittua lautasille, on selvää, että sen, joka istuu
satulassa, tulee nousta ensin.

— Se on totta — vastasi Don Quijote.

Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyysi Tuskallista sitomaan oikein
hyvin hänen silmänsä, mutta niin tehtyä hän otti siteen silmiltään ja
sanoi:

— Jollen väärin muista, olen lukenut Vergiliuksesta, että tuo
Troian Palladion oli puuhevonen, jonka kreikkalaiset lahjoittivat
Pallas-jumalattarelle ja jonka vatsa oli täynnä asestettuja ritareita,
jotka sitten Troian lopullisesti kukistivat; saattaa siis olla syytä
ensin katsoa, mitä Tappiniekalla on mahassaan.

— Sitä ei kannata tehdä, — sanoi Tuskallinen — sillä minä takaan sen
ja tiedän, ettei Malambruno suinkaan ole ilkeä eikä kavala; teidän
armonne, herra Don Quijote, voi nousta sen selkään yhtään pelkäämättä,
ja kostettakoon minulle, jos teille mitään pahaa sattuu.

Don Quijotesta tuntui, että olisi hänen urhoollisuutensa maineelle
vahingoksi, jos hän vielä jotakin mainitsisi omasta turvallisuudestaan,
ja niin hän enemmittä puheitta nousi Tappiniekan selkään ja koetteli
tappia, joka kääntyi aivan helposti. Koska hänellä ei ollut jalustimia
ja hänen säärensä riippuivat suoraan alaspäin, niin hän muistutti
ilmeisesti johonkin flaamilaiseen seinäverhoon maalattua tai kudottua
roomalaisen triumfikulkueen hahmoa. Vähitellen ja vastahakoisesti
nousi Sanchokin paikalleen sijoittuen ratsun lautasille niin
hyvin kuin osasi. Istumapaikka tuntui hänestä sangen kovalta eikä
suinkaan mukavalta, ja siksi hän pyysi herttualta, että hänelle,
jos mahdollista, annettaisiin jokin tyyny tai pielus, vaikkapa
herttuattaren jakkaralta tai jonkin hovipojan sängystä, sillä tämän
ratsun lautaset tuntuivat olevan pikemmin marmoria kuin puuta.
Trifaldi vastasi siihen, ettei Tappiniekka sietänyt mitään valjaita
eikä vaippoja, että Sancho korkeintaan voi sijoittua siihen sivuttain,
niinkuin naiset ratsastaessaan, ja ettei istumapaikka niin ollen
tuntuisi ylen kovalta. Sancho noudatti kehoitusta, lausui jäähyväisensä
ja antoi sitoa silmänsä, mutta otti sitten siteen pois, katseli
puutarhassa olevia ja pyysi liikutettuna ja kyynelet silmissä heitä
kaikkia auttamaan häntä tässä vaarallisessa yrityksessä lukemalla kukin
isämeidän ja avemarian, jotta Jumala toimittaisi jonkun lukemaan samat
rukoukset heidän puolestaan, jos he vuorostaan joutuisivat semmoiseen
vaaran paikkaan. Siihen virkkoi Don Quijote:

— Sinä heittiö, oletko ehkä hirsipuussa, vai onko viimeinen hetkesi
tullut, kun tarvitset sellaisia esirukouksia? Etkö sinä, kurja pelkuri,
istu samassa paikassa, missä istui kaunis Magalona ja mistä hän astui
alas, ei hautaan, vaan Ranskan kuningattareksi, jos aikakirjat eivät
valehtele? Ja minä, joka istun vieressäsi, enkö minä voi asettua
urhoollisen Pietarin rinnalle, joka rasitti painollaan samaa paikkaa,
jota minun painoni nyt rasittaa? Peitä silmäsi, peitä silmäsi, sinä
raukkamainen otus, äläkä anna pelkosi tulla huulillesi ainakaan minun
läsnäollessani.

— Sidottakoon siis silmäni — vastasi Sancho. — Koska minun ei sallita
sulkeutua Jumalan huomaan eikä anneta toisten tehdä niin minun
puolestani, niin onko ihme, jos pelkään, että tässä liikkuu joukko
perkeleitä, jotka lennättävät meidät Peralvilloon?[17]

He peittivät nyt silmänsä, ja Don Quijote, havaitessaan hyvin
sijoittuneensa, tarttui tappiin, ja hän oli tuskin ehtinyt siihen
koskettaa, kun kaikki kamarirouvat ja muut läsnäolijat koroittivat
äänensä ja huusivat:

— Jumalan haltuun, urhoollinen ritari!

— Jumalan huomaan, peloton aseenkantaja!

— Nyt, nyt te jo kiidätte ilmassa halkoen sitä nopeammin kuin nuoli!

— Nyt teidän menoanne jo hämmästyvät ja ihmettelevät kaikki, jotka
täältä maasta teitä katselevat!

— Pidä kiinni, urhoollinen Sancho; sinä näytät huojuvan! Katso, ettet
putoa, sillä sinun lankeemuksesi olisi suurempi kuin sen uhkarohkean
nuorukaisen, joka tahtoi ajaa isänsä, auringonjumalan, vaunuja!

Sancho kuuli huudon, painui lähemmäksi isäntäänsä, kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, kuinka ne sanovat, että olemme jo niin korkealla,
vaikka heidän äänensä kuuluu tänne ja tuntuu siltä kuin he puhuisivat
tuossa vieressämme?

— Älä siitä välitä, Sancho; nämä seikat ja tällaiset lennot ovat
asioiden tavallisen menon ulkopuolella, ja senvuoksi voit nähdä ja
kuulla kuinka paljon haluat tuhannen peninkulman päähän. Mutta älä
purista minua niin kovin, sillä sinä voit syöstä minut alas. Minä en
tosiaankaan tiedä, miksi olet niin huolissasi ja peloissasi, sillä
uskallan vannoa, etten ole ikäpäivinäni ratsastanut juhdalla, joka
liikkuu tasaisemmin; minusta tuntuu kerrassaan kuin emme hievahtaisi
paikaltamme. Heitä pois pelko, ystäväni; tämä käy aivan niinkuin käydä
pitää, ja tuulikin on peräntakainen.

— Niin on laita, — vastasi Sancho — sillä tältä puolen tuulee niin
lujasti, että tuntuu kuin tuhannet palkeet puhaltaisivat.

Sancho ei erehtynyt, sillä häntä kohti puhallettiin ilmaa suurilla
palkeilla. Herttua, herttuatar ja heidän hovimestarinsa olivat
suunnitelleet tämän seikkailun niin hyvin ja täydellisesti, ettei siitä
puuttunut mitään.

Don Quijotekin tunsi nyt tuulen ja sanoi:

— Aivan varmaan, Sancho, olemme jo ehtineet toiseen ilmapiiriin, missä
rakeet ja lumi syntyvät; ukkosen jyrinä, salamat ja ukonvaajat syntyvät
kolmannessa piirissä, ja jos tällä tavalla yhä ylenemme, joudumme kohta
tulipiiriin, enkä minä tiedä, kuinka käännän tätä tappia, jotta emme
yhä kohotessamme viimein pala poroksi.

Samassa heidän kasvojaan kuumennettiin pitkään keppiin kiinnitetyillä
rohdintukoilla, joita oli helppo sytyttää ja sammuttaa ja joita
loitolla ojennettiin heitä kohti. Sancho tunsi lämmön ja sanoi:

— Minut saa tappaa, jollemme ole jo tulleet tuliseutuun tai ainakin
hyvin lähelle, sillä iso osa partaani on jo kärventynyt, ja minun,
armollinen herra, tekee kovin mieli ottaa side silmiltäni nähdäkseni,
missäpäin nyt olemme.

— Älä ota, — vastasi Don Quijote — vaan muista todenperäistä kertomusta
lisensiaatti Torralbasta,[18] jota paholaiset lennättivät ilman halki
hänen ratsastaessaan ruokokepillä, silmät ummistettuina; hän ehti
kahdessatoista tunnissa Roomaan ja astui maahan Torre de Nonalle,
joka on eräs sen kaupungin katu, näki koko ryöstön ja valloituksen
ja Bourbonin kuoleman,[19] ja seuraavana aamuna hän oli jo taas
Madridissa, missä teki selkoa kaikesta näkemästään; hän kertoi myös,
että ilman halki kuljettaessa paholainen käski hänen avata silmänsä,
että hän noudatti kehoitusta ja huomasi, kuten hänestä näytti, olevansa
niin lähellä kuuta, että olisi voinut kädellään sitä koskettaa, eikä
uskaltanut katsahtaa alas maahan, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Meidän ei
siis ole hyvä ottaa siteitä silmiltämme, Sancho; hän, joka on meistä
vastuussa, pitää kyllä meistä huolen, ja me kenties nyt liitelemme ja
kohoamme ylöspäin laskeutuaksemme yhtäkkiä Candayan kuningaskuntaan,
niinkuin haukka syöksyy haikaran kimppuun saadakseen sen kynsiinsä,
kohosipa se kuinka korkealle tahansa; ja vaikka meistä tuntuu, ettei
ole kulunut puolta tuntia siitä, kun lähdimme puutarhasta, saat uskoa
sanani, että olemme sittenkin kulkeneet pitkän matkan.

— En tiedä, miten on laita, — vastasi Sancho Panza — tiedän vain sanoa,
että neiti Magallanes tai Magalona, jos hän tyytyi istumaan tämän
ratsun lautasilla, ei voinut olla kovin arkalihainen.

Molempien sankarien koko keskustelun kuulivat herttua ja herttuatar
ja muut puutarhassa olevat, ja se huvitti heitä erinomaisesti. Koska
he nyt tahtoivat saattaa päätökseen tämän harvinaisen ja hyvin
suunnitellun seikkailun, sytytettiin Tappiniekan häntä tappuratukolla
tuleen, ja hevonen, joka oli täynnä räiskyviä raketteja, räjähti heti
kamalasti paukahtaen ja heittäen Don Quijoten ja Sancho Panzan maahan,
molemmat puolittain kärventyneinä.

Sillävälin oli kamarirouvien parrakas joukko ja heidän kerallaan
Trifaldi hävinnyt puutarhasta, ja toiset sinne jääneet makasivat maassa
kuin tajuttomina. Don Quijote ja Sancho nousivat pahoin pideltyinä,
katselivat joka puolelle ja ällistyivät kovin huomatessaan olevansa
samassa puutarhassa, mistä olivat matkaan lähteneet, ja nähdessään
maassa makaavan niin paljon ihmisiä. Mutta heidän ihmetyksensä vielä
lisääntyi, kun he huomasivat eräässä kohden puutarhassa suuren maahan
isketyn peitsen ja siinä riippumassa kaksi viheriää silkkinyöriä ja
hohtavan valkoisen pergamentin, johon oli suurin, kultaisin kirjaimin
kirjoitettu seuraavaa:

 »Mainio ritari Don Quijote Manchalainen on pelkällä uskalluksellaan
 saattanut loppuun kreivitär Trifaldin, myös kamarirouva Tuskallisen
 nimellä tunnetun, sekä hänen seurueensa seikkailun. Malambruno
 selittää olevansa tyytyväinen ja saaneensa kaikki, mitä halusi,
 kamarirouvien leuat ovat nyt sileät ja puhtaat, ja kuningas Don
 Clavijo ja kuningatar Antonomasia ovat päässeet takaisin entisiin
 oloihinsa. Kun nyt aseenkantaja vielä suomii itseänsä määräyksen
 mukaan, niin valkoinen kyyhkynen pääsee vapaaksi mitoittavista
 kanahaukoista, jotka sitä vainoavat, ja rientää rakkaan kuhertajansa
 syliin; niin näet on määrännyt tietäjä Merlin, kaikkien noitien
 ylinoita.»

Luettuaan, mitä pergamenttiin oli kirjoitettu, Don Quijote käsitti
selvästi, että siinä puhuttiin Dulcinean vapauttamisesta, kiitti
hartaasti taivasta, että oli niin vähällä vaaralla suorittanut niin
suuren teon tekemällä nyt näkymättömissä olevien kamarirouvien kasvot
yhtä hienohipiäisiksi kuin ne olivat olleet ennen, lähti herttuan ja
herttuattaren luo, jotka eivät olleet vielä tulleet tajuihinsa, tarttui
herttuan käteen ja sanoi hänelle:

— Hei, jalo herra, rohkeutta, eihän tässä ole mitään hätää! Seikkailu
on jo päättynyt, eikä kukaan ole vahingoittunut, kuten selvästi
osoittaa tähän salkoon kiinnitetty kirjoitus.

Herttua tuli vähitellen tajuihinsa, kuin ihminen, joka herää sikeästä
unesta, ja samoin herttuatar ja kaikki muut, jotka puutarhassa
makasivat. He ilmaisivat ihmetystään ja säikähdystään niin vilkkaasti,
että melkein voivat itsekin uskoa todella tapahtuneen, mitä olivat
osanneet niin hyvin piloillaan teeskennellä. Herttua luki pergamentin,
silmät puolittain suljettuina, ja kiiruhti sitten käsivarret
ojennettuina syleilemään Don Quijotea ja sanomaan hänelle, että hän
oli oivallisin ritari, mitä maailmassa oli milloinkaan nähty. Sancho
käveli etsien Tuskallista nähdäkseen, millaiset hänen kasvonsa olivat
parrattomina ja oliko hän niin kaunis kuin hänen pulska ulkomuotonsa
edellytti, mutta hänelle sanottiin, että palavan Tappiniekan
pudotessa ilmasta alas maahan kamarirouvien koko joukko ja heidän
mukanaan Trifaldi oli kadonnut ja että he olivat jo parrattomat ja
haivenettomat. Herttuatar kysyi Sancholta, kuinka hän oli voinut tuolla
pitkällä matkalla. Sancho vastasi siihen:

— Armollinen rouva, minä tunsin, että me, kuten herrani sanoi, lensimme
tulipiirin läpi, ja aioin hiukan irroittaa sidettä silmiltäni, mutta
isäntäni, jolta pyysin siihen lupaa, ei sallinut. Koska minussa on
hitunen uteliaan vikaa ja halua ottaa selkoa siitä, mitä minulta
kielletään ja salataan, niin siirsin sittenkin aivan varovaisesti
ja kenenkään huomaamatta silmilläni olevaa sidettä nenän juuresta
hiukan syrjään, katselin sitten maahan, ja minusta näytti, ettei koko
maa ollut suurempi kuin sinapinsiemen, ja siinä kävelevät ihmiset
eivät olleet paljon pähkinää suurempia, mistä voidaan havaita, kuinka
korkealla meidän silloin täytyi olla.

Herttuatar virkkoi tuohon:

— Hyvä Sancho, ajatelkaa, mitä sanotte; tuntuuhan siltä kuin ette olisi
nähnyt maata, mutta kyllä sen pinnalla käveleviä ihmisiä; ja jos kerran
maa näytti teistä sinapinsiemenen kokoiselta, mutta jokainen ihminen
oli pähkinän kokoinen, niin yhden, ainoan ihmisen olisi täytynyt
peittää koko maa.

— Totta kyllä, — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta minä näin sen
noin niinkuin vitalikkoon ja näin »en kokonaan.

— Ajatelkaahan, Sancho, — sanoi herttuatar — mitä puhutte; eihän voi
noin vain vitalikkoon nähdä kaikkea, mitä katselee.

— En minä ymmärrä semmoista katselua; — vastasi Sancho — tiedän vain,
että teidän armonne olisi hyvä muistaa, että meitä lennätti noituus
ja että minä noituuden avulla voin nähdä koko maan ja kaikki ihmiset,
katselinpa niitä miten tahansa, ja jollei tätä uskota, niin teidän
armonne ei varmaan usko sitäkään, että minä, hiukan raottaessani
sidettä kulmakarvojeni kohdalta, huomasin olevani niin lähellä
taivasta, ettei minusta siihen ollut puoltatoista korttelia, ja
kaiken sen nimessä, mihin voin vannoessani vedota, armollinen rouva,
se on siivottoman suuri. Ja sitten sattui niin, että jouduimme sille
puolelle, missä on ne seitsemän kiliä,[20] ja koska olin poikapahasena
kotipuolessa vuohipaimenena, teki minun nyt, ne nähdessäni, Jumalan ja
omantuntoni nimessä, mieli leikkiä niiden kanssa kotvan aikaa...! Ja
jollei se haluni olisi täyttynyt, niin luulen, että olisin harmiini
pakahtunut. Minä siis otan ja menen, ja mitä teen? En hiiskahtanut
mitään kenellekään, en herrallenikaan, vaan astuin aivan hiljaa ja
varovasti Tappilinnun selästä ja leikin kilien kanssa, jotka ovat
kuin luojan kukkia, kultaisia, leikin lähes kolme neljännestuntia, ja
Tappilintu ei liikahtanut paikaltaan eikä lähtenyt eteenpäin.

— Mitä huvia oli herra Don Quijotella — kysyi herttua — sillä aikaa
kuin kelpo Sancho leikki vuohien kanssa?

Siihen vastasi Don Quijote:

— Koska kaikki nämä seikat ja tapahtumat ovat tavallisen
luonnonjärjestyksen ulkopuolella, ei ole kummakaan, jos Sancho sanoo,
mitä sanoo. Itsestäni tiedän ilmoittaa, etten avannut silmieni sidettä
alapuolelta enempää kuin yläpuoleltakaan enkä nähnyt taivasta, en
maata, en merta enkä erämaata. Tosin huomasin liikkuvani ilmapiirin
läpi, vieläpä tulevani lähelle tulipiiriä, mutta en voi uskoa
kulkeneemme sitä kauemmas, sillä tulipiiri sijaitsee kuutaivaan ja
ilman uloimman piirin välillä, joten emme voineet saapua siihen
taivaaseen, missä Sanchon mainitsemat seitsemän kiliä sijaitsevat, sitä
ennen palamatta poroksi, ja koska emme palaneet, niin Sancho valehtelee
tai Sancho näkee unta.

— En valehtele enkä näe unta; — vastasi Sancho — jollette usko, kysykää
minulta niiden vuohien merkkejä, niin saatte nähdä, puhunko totta vai
en.

— Kertokaa niistä, Sancho — sanoi herttuatar.

— Niistä on — vastasi Sancho — kaksi viheriää, kaksi punaista, kaksi
sinistä ja yksi sekavärinen.

— Ne ovat uudenlaisia vuohia, — sanoi herttua — sillä täällä meidän
maisessa piirissämme ei sellaisia värejä esiinny, tarkoitan senvärisiä
vuohia.

Onhan selvä asia, — sanoi Sancho, — että täytyy olla eroa taivaan ja
maan vuohien välillä.

— Kuulkaahan, Sancho, — kysyi herttua — näittekö niiden vuohien
joukossa yhtään pukkia?

— En, armollinen herra; — vastasi Sancho — mutta kuulin sanottavan,
ettei kuun sarvien yläpuolella ole mitään sarvipäitä.

He eivät halunneet kysellä häneltä enempää hänen matkastaan, sillä
heistä tuntui, että Sancholla riitti juonta kuinka pitkän taivaallisen
retken kuvailemiseen tahansa ja kaiken sen kertomiseen, mitä siellä
tapahtui, vaikka hän ei ollut puutarhasta liikahtanut.

Niin siis päättyi kamarirouva Tuskallisen seikkailu, josta herttua ja
herttuatar saivat naurunaihetta, ei ainoastaan sillä kertaa, vaan koko
iäkseen, ja Sancho puheenaihetta vuosisadoiksi, jos olisi niin kauan
elänyt. Mutta Don Quijote meni Sanchon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sancho, koska vaaditte uskomaan, mitä kerrotte nähneenne taivaassa,
niin minä vaadin teitä uskomaan, mitä olen kertonut nähneeni Montesinon
luolassa. Enempää en teille sano.




Kahdesviidettä luku.

Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä
lähti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.


Herttua ja herttuatar olivat niin tyytyväiset kamarirouva Tuskallisen
seikkailun onnelliseen ja hauskaan päätökseen, että päättivät jatkaa
kepposiaan, koska huomasivat löytäneensä oikean miehen, joka piti
niitä tosina. Tehtyään suunnitelmansa ja annettuaan palvelijoilleen
ja alustalaisilleen käskyn, miten heidän tuli kohdella Sanchoa hänen
tultuaan luvatun saaren käskynhaltiaksi, herttua sanoi Sancholle eräänä
päivänä, nimittäin Tappiniekan lennon jälkeisenä päivänä, että hänen
piti varustautua ja valmistautua lähtemään käskynhaltiaksi, koska hänen
saarelaisensa jo odottivat häntä kuin keväistä sadetta. Sancho kumarsi
ja sanoi:

— Tultuani alas taivaasta ja sen korkealta huipulta katseltuani maata
ja havaittuani, kuinka pieni se on, minun entinen suuri haluni päästä
käskynhaltiaksi on hiukan laimentunut; mikä suuri asia näet onkaan,
jos hallitsee jotakin sinapinsiementä, tai miltä arvo tai herruus on
siinä, että hallitsee puolta tusinaa pähkinänkokoisia ihmisiä; enempää
näet ei arvioni mukaan koko maailmassa ollut. Jos teidän ylhäisyytenne
suvaitsisi sen sijaan antaa minulle kappaleen taivasta, vaikka vain
puolen peninkulman pituudelta, niin ottaisin sen mieluummin kuin
maailman parhaan saaren.

— Huomatkaa, hyvä Sancho, — vastasi herttua — etten minä voi antaa
kenellekään taivaan kaistaletta, en edes kynnen kokoista; sellaiset
palkinnot ja armonosoitukset ovat varatut yksin Jumalalle. Minä annan
teille, mitä antaa voin, nimittäin saaren, ihan valmiin, pyöreän
ja sievän ja ylen hedelmällisen ja viljavan, missä te, jos osaatte
viisaasti menetellä, voitte hankkia itsellenne sekä maan että taivaan
aarteita.

— Olkoon menneeksi; — vastasi Sancho — saari tänne vain. Minä kyllä
koetan olla semmoinen käskynhaltia, että kaikkien lurjusten uhalla
tulen taivaaseen, eikä siihen ole syynä mikään himo päästä erkanemaan
alhaisesta säädystäni tai kohoamaan suurellisten rinnalle, vaan pelkkä
halu saada kokea, miltä maistuu olla käskynhaltiana.

— Jos sitä kerran maistatte, Sancho, — sanoi herttua — niin teidän
tekee sitä aina mieli, sillä kaikkein ihaninta on käskeä ja saada
toiset tottelemaan. Kun herranne pääsee niin pitkälle, että hänestä
tulee keisari, kuten varmaan tuleekin, jos hänen asiansa edistyvät'
entiseen tapaan, niin häneltä ei varmaankaan sitä arvoa riistetä miten
hyvänsä, ja hänen sisintä sieluansa tulee kiusaamaan ja kiduttamaan,
ettei hän jo aikaisemmin ollut siihen toimeen ruvennut.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä uskon, että on hauska
komentaa, vaikka vain karjalaumaa.

— Te olette minun miehiäni, Sancho, sillä teillä on selko kaikesta,
— vastasi herttua — ja minä toivon, että teistä tulee sellainen
käskynhaltia kuin hyvä ymmärrykselle lupaa. Mutta riittäköön tällä
kertaa, ja muistakaa, että teidän tulee huomispäivänä lähteä saarta
hallitsemaan; tänään iltapäivällä teille toimitetaan sopiva puku,
jota tulette käyttämään, ja kaikkea muuta, mitä matkaan lähtiessänne
välttämättä tarvitsette.

— Pukekoot minut, miten mielivät, — sanoi Sancho — sillä olinpa missä
asussa tahansa, minä olen sittenkin aina Sancho Panza.

— Se on totta; — sanoi herttua — mutta puku on sovitettava sen viran
tai arvon mukaan, joka ihmisellä on; eihän olisi oikein, jos lakimies
pukeutuisi niinkuin sotilas tai sotilas niinkuin pappi. Teidän, Sancho,
tulee pukeutua osaksi kuin kirjanoppinut, osaksi kuin sotapäällikkö,
sillä saaressa, jonka teille annan, tarvitaan aseita yhtä paljon kuin
opillista sivistystä ja opillista sivistystä yhtä paljon kuin aseita.

— Opillista sivistystä minulla ei paljoa ole, — vastasi Sancho — sillä
minä en tunne aakkosiakaan, mutta minusta voi tulla hyvä käskynhaltia,
kun vain pidän Kristuksen mielessäni.[21] Aseita minä käyttelen, mitä
minulle annetaan, kunnes kaadun, ja sitten Jumalan haltuun.

‒ Jos Sancho pitää mielessään niin hyvää asiaa, sanoi herttua — niin
hän ei voi mitenkään eksyä harhateille.

Samassa tuli Don Quijote, sai kuulla, mistä oli kysymys ja että Sanchon
piti kiireen kaupalla lähteä käskynhaltiaksi. Hän tarttui nyt herttuan
luvalla Sanchon käteen ja lähti hänen kanssaan omaan huoneeseensa
aikoen antaa hänelle hyviä neuvoja, kuinka hänen piti virkaansa
toimittaa. Kun he siis olivat tulleet hänen huoneeseensa, sulki hän
oven jälkeensä, pakotti melkein väkisin Sanchon istumaan viereensä ja
lausui hänelle rauhallisella äänellä:

— Minä kiitän taivasta sanomattomasti, Sancho ystäväni, siitä, että
olet onnistunut kohtaamaan ja osaksesi saamaan hyvän onnen, ennenkuin
minulle on mitään onnellista sattunut. Minä, joka olisin suotuisan
kohtalon vallitessa auliisti korvannut palveluksesi, huomaan nousuni
olevan vasta alullaan, sinä sitävastoin havaitset, että kaikki toiveesi
ovat täyttyneet ennen aikojaan ja aivan vastoin kaikkia järjellisiä
odotuksia. Toiset lahjovat, ahdistelevat, pyytävät, ajavat asiaansa
aamuvarhaisesta, rukoilevat, pyrkivät itsepintaisesti toiveittensa
perille kumminkaan saavuttamatta, mitä tavoittelevat; sitten tulee
joku toinen, ja miten onkaan, hän pääsee aivan arvaamatta virkaan
ja toimeen, jota monet muut ovat tavoitelleet, joten tässä on
hyvin paikallaan se lause, että autuasta perään, vaivaista vatsaan
onni potkii. Sinä, joka varman mielipiteeni mukaan olet hölmö, et
nouse varhain aamulla, et valvo öitäsi etkä ole mitenkään uuttera,
havaitset nyt, vain siitä syystä, että sinua on koskettanut vaeltavan
ritariuden henkäys, yhtäkkiä olevasi saaren käskynhaltia, ikäänkuin
siinä ei olisi mitään ihmettelemistä. Minä sanon tämän kaiken, hyvä
Sancho, varoittaakseni sinua otaksumasta, että olet itse ansainnut
tämän armon, ja kehoittaakseni sinua kiittämään taivasta, joka kaikki
min suopeasti säätää, sekä sen jälkeen sitä suurta ylevyyttä, joka
sisältyy vaeltavaan ritarikuntaan. Koska mielesi nyt on taipuvainen
uskomaan, mitä olen sinulle sanonut, niin kuuntele, oi poikani, tätä
Catoasi, joka tahtoo sinua neuvoa ja olla pohjantähtesi ja oppaasi
kuljettaakseen sinut turvalliseen satamaan myrskyiseltä mereltä, jolle
nyt aiot lähteä; virat ja korkeat toimet näet eivät ole mitään muuta
kuin pohjaton vaikeuksien kuilu.

Ensinnäkin, oi poikani, sinun tulee pelätä Jumalaa, sillä jumalanpelko
on viisauden alku, ja viisaana et voi mitenkään eksyä harhaan.

Toiseksi sinun pitää havaita, kuka olet, ja pyrkiä tuntemaan
itseäsi, mikä on vaikeinta tuntemista, mitä ajatella saattaa. Itsesi
tuntemisesta johtuu, ettet paisu kuin sammakko, joka tahtoi olla
härän kokoinen; jos näet niin menettelet, niin se muisto, että olet
kotipuolessasi sikoja paimentanut, on kuin ruma jalkapari hulluutesi
riikinkukonpyrstön alla.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta siinä virassa minä olin pienenä
poikana; myöhemmin, hiukan miestyttyäni, minä paimensin hanhia enkä
sikoja. Mutta tämä ei mielestäni asiaan vaikuta, sillä eiväthän kaikki
hallitusmiehet ole kuninkaitten sukua.

— Olet oikeassa, — virkkoi Don Quijote — ja siksi tulee niiden, jotka
eivät ole jaloa sukuperää, liittää vitkansa arvokkuuteen leppoisaa
ystävällisyyttä, mikä viisauden johtamana torjuu kaikki ilkeät
parjaukset, joita mikään sääty ei voi välttää. Pidä kunniassa, Sancho,
alhaista sukuperääsi äläkä häpeä sanoa polveutuvasi talonpojista;
kun havaitaan, ettet sitä häpeä, ei kukaan yritä sinua sillä asialla
suututtaa. Ja ylpeile ennemmin siitä, että olet alhainen, mutta kelpo
mies, kuin siitä, että olet korska syntinen, Lukemattomat ovat ne,
jotka alhaisesta suvusta syntyneinä ovat kohonneet kaikkein korkeimpiin
asemiin, paaveiksi ja keisareiksi, ja tämän tosiasian vahvistukseksi
voisin mainita sinulle niin monta esimerkkiä, että väsyisit niitä
kuulemaan.

Huomaa, Sancho: jos valitset välineeksesi hyveen ja ylpeilet hyvien
tekojen tekemisestä, niin sinulla ei ole mitään syytä kadehtia niitä,
joiden teot ovat ruhtinaallisia ja ylhäisiä, sillä veri peritään, mutta
hyve hankitaan, ja hyveellä on arvo itsessään, mutta verellä ei.

Jos siis on niin laita, kuten onkin, niin siinä tapauksessa, että
saarella ollessasi joku sukulaisistasi tulee sinua tervehtimään, älä
torju tai halveksi häntä, vaan ota hänet ystävällisesti vastaan,
kestitse häntä ja anna hänelle lahjoja, sillä siten täytät, mitä käskee
taivas, jonka tahto on, ettei kenenkään tule ylenkatsoa sen luomia
olentoja, ja teet, mitä olet velkaa luonnollisille sukulaisuuden
siteille.

Jos sinä otat mukaan vaimosi (ei näet ole hyvä, että henkilö, joka
on kauan käskynhaltiana, elää ilman omaa vaimoa), niin opeta häntä,
sivistä häntä ja hio hänestä pois hänen synnynnäinen karkeutensa; sillä
kaikki, mitä älykäs käskynhaltia voi saada aikaan, voi sivistymätön ja
typerä vaimo tuhota ja hävittää.

Jos satut jäämään leskeksi (mikä voi tapahtua) ja virkasi nojalla
etsit itsellesi vaimoa korkeammasta säädystä, älä ota sellaista,
joka on sinulle kuin ongenkoukku ja vapa, millä kalastetaan lahjoja
selkäsi takana, sillä minä sanon sinulle totisesti, että kaikesta,
mitä tuomarin vaimo sillä tavalla ottaa vastaan, tulee miehen vastata
suurena tilinteon päivänä, jolloin hän, kuoltuansa, joutuu maksamaan
nelin kerroin ne erät, joista ei ole tehnyt eläessään tiliä.

Älä antaudu milloinkaan mielivallan lain ohjattavaksi; sitä kuuntelevat
yleensä mielellään tietämättömät kuvitellen olevansa terävä-älyisiä.

Saakoot köyhän kyynelet sinulta osakseen suurempaa myötätuntoa, mutta
ei suurempaa oikeutta, kuin rikkaan selitykset.

Yritä saada selville asian todellinen tila niin hyvin rikkaan lupausten
ja lahjojen kuin köyhän nyyhkytysten ja hartaitten rukousten takaa.

Jos kohtuullisuus voi ja jos sen pitää tulla kysymykseen, älä rasita
rikoksen tekijää lain koko ankaruudella; ankara tuomari näet ei ole
paremmassa maineessa kuin sääliväinen.

Jos sallit oikeuden sauvan joskus taittua, älköön syynä olko lahjan
painavuus, vaan armeliaisuus.

Jos joudut tuomitsemaan jonkun vihollisesi jutussa, käännä ajatuksesi
pois kärsimästäsi vääryydestä ja kiinnitä ne asiaan sellaisenaan.

Älköön oma intohimosi sokaisko sinua vieraan ihmisen asiassa, sillä
virheet, joita sinä teet, ovat useimmiten auttamattomia, ja jos ne
voidaan korjata, niin se tapahtuu maineesi, vieläpä omaisuutesikin
kustannuksella.

Jos joku kaunis nainen tulee pyytämään sinulta oikeutta, käännä
katseesi pois hänen kyynelistään äläkä kuuntele hänen valitustaan, vaan
harkitse rauhallisesti hänen anomuksensa sisältöä, jollet halua, että
järkesi hukkuu hänen itkuunsa ja vilpittömyytesi hänen huokauksiinsa.

Älä solvaa sanoilla henkilöä, jota sinun täytyy rangaista teolla,
sillä onnettomalle riittää rangaistuksen tuska ilman siihen liitettyjä
loukkaavia sanoja.

Pidä syytettyä, joka joutuu tuomiovaltasi alaiseksi, onnettomana
ihmisenä, jota rasittaa meidän turmeltunut luontomme, ja käyttäydy
omasta puolestasi armeliaasti ja lempeästi tekemättä mitään vääryyttä
vastapuolelle; vaikka näet Jumalan kaikki ominaisuudet ovat yhden
veroiset, niin meidän katsantokannaltamme hänen laupeutensa loistaa ja
säteilee ihanammin kuin hänen vanhurskautensa.

Jos noudatat näitä neuvoja ja sääntöjä, Sancho, niin saat elää kauan
maan päällä, maineesi tulee olemaan ikuinen, palkkasi runsas, onnesi
sanomattoman suuri, sinä voit naittaa lapsesi mielesi mukaan, he ja
lapsenlapsesi saavat maallista hyvyyttä ja kunniaa, sinä tulet elämään
rauhassa ja ystävyydessä ihmisten kanssa, elämäsi lopulla sinut
saavuttaa kuolema leppoisassa ja kypsässä vanhuudessa, ja jälkeläisesi
kolmannessa polvessa sulkevat silmäsi viimeiseen uneen hellillä,
hennoilla kätösillään. Mitä tässä olen sinulle sanonut, on sanottu
sielusi opetukseksi ja kaunistukseksi; kuuntele nyt neuvoja, joita
noudattaen voit kaunistaa ruumistasi.




Kolmasviidettä luku.

Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.


Kukapa olisi voinut kuunnella Don Quijoten esittämää puhetta pitämättä
häntä erittäin älykkäänä ja vielä enemmän oikeamielisenä henkilönä?
Mutta, kuten tätä suurta historiaa esitettäessä on moneen kertaan
huomautettu, hänen hulluutensa ilmeni ainoastaan silloin, kun
kosketettiin hänen ritariseikkojansa; kaikissa muissa puheissaan hän
osoitti selvää ja hämmentymätöntä ymmärrystä, niin että hänen tekonsa
alinomaa kumosivat hänen ajatuksiansa ja hänen ajatuksensa hänen
tekojansa. Sancholle vielä antamissaan neuvoissa hän osoitti olevansa
erittäin leikkisä ja ilmaisi huomattavassa määrässä sekä älyänsä että
hulluuttansa. Sancho kuunteli häntä sangen tarkkaavaisesti ja yritti
painaa mieleensä hänen neuvojansa, ikäänkuin olisi tosiaan tahtonut
ne mielessään säilyttää niiden avulla onnellisesti synnyttääkseen
hallituksensa, jota hänen mielensä nyt oli raskaana. Don Quijote siis
jatkoi sanoen:

— Mitä tulee oman henkilösi ja huoneesi hallitsemiseen, Sancho,
velvoitan sinua ensinnäkin olemaan siivollinen ja leikkaamaan kyntesi
ja varoitan sinua niitä kasvattamasta, kuten tekevät muutamat,
tietämättömyydessään luulotellen, että pitkät kynnet käsiä koristavat,
ikäänkuin sellainen liikakasvu ja lisä, jonka he jättävät lyhentämättä,
olisi ihmisen kynsi, vaikka se pikemmin on sisiliskoja pyydystävän
tornihaukan kynsi, sanalla sanoen: törkeä ja ruma siivottomuus.

Älä käy, Sancho, huolimattomasti puettuna äläkä reuhota vyötönnä;
huolimaton vaatetus näet ilmaisee velttoa mieltä, jollei sellainen
epäjärjestys ja huolimattomuus johdu ovelasta teeskentelystä, kuten
Julius Caesarista arveltiin.

Tutki varovasti, kuinka paljon sinulla voi olla tuloja virastasi,
ja jos tulosi sallivat, että annat palvelijoillesi liverit, niin
anna mieluummin säädylliset ja kestävät kuin koreat ja upeat ja jaa
ne palvelijaisi ja köyhien kesken; minä tarkoitan: jos voit antaa
sellaisen puvun kuudelle palvelijallesi, niin anna se kolmelle
ja lahjoita toiset kolme köyhille; siten saat palvelijoita sekä
taivasta että maata varten. Tätä uutta palvelijain pukemistapaa eivät
turhamaiset ymmärrä.

Älä syö kynsilaukkaa ja sipulia, jotta ihmiset eivät hajustasi huomaa
moukkamaisuuttasi.

Kävele hitaasti, puhu rauhallisesti, mutta ei niin, että näyttää siltä
kuin kuuntelisit omaa puhettasi; sillä kaikki teeskentely on pahasta.

Syö vähän päivälliseksi ja vielä vähemmän illalliseksi, sillä koko
ruumiin terveys taotaan vatsan työpajassa.

Juo kohtuullisesti ja muista, ettei henkilö, joka nauttii liian paljon
viiniä, kykene säilyttämään salaisuutta eikä pitämään sanaansa.

Varo, Sancho, pureksimasta ruokaa molemmilla leukapielilläsi ja
erukteeraamasta kenenkään läsnäollessa.

— Tuota erukteeraamista minä en ymmärrä — sanoi Sancho.

Don Quijote sanoi:

— Erukteeraaminen, Sancho, merkitsee röyhtäisemistä. Tämä on kielen
kaikkein rumimpia sanoja, vaikka erittäin kuvaava, ja senvuoksi
ovat hienot ihmiset turvautuneet latinankieleen ja käyttävät
röyhtäisemisestä puhuessaan sanaa erukteerata; ja vaikka joku ei
sellaisia sanoja ymmärrä, ei se mitään haittaa, sillä ne tulevat
vähitellen käytäntöön ja helposti ymmärrettäviksi. Siten rikastutetaan
kieltä, jota vallitsee ihmisten suuri joukko ja käytäntö.

— Totisesti, armollinen herra, — sanoi Sancho — yksi niistä neuvoista
ja opetuksista, jotka aion painaa mieleeni, on se, ettei saa
röyhkäistä; minulle näet semmoista sattuu tämän tästä.

— Erukteerata, Sancho, ei röyhkäistä — sanoi Don Quijote.

— Minä puhun tästä puoleen erupteeraamisesta, — vastasi Sancho — enkä
totisesti sitä unohda.

— Sinun, Sancho, ei myöskään pidä sekoittaa puheeseesi niin ylen
paljon sananlaskuja kuin tapasi on. Sananlaskut tosin ovat lyhyitä
mietelauselmia, mutta sinä käytät niitä usein niin sopimattomasti, että
ne tuntuvat pikemmin mielettömyyksiltä kuin mietelauseilta.

— Sen voi korjata yksin Jumala; — vastasi Sancho — minä näet osaan
sananlaskuja enemmän kuin mahtuu kokonaiseen kirjaan, ja minun
puhuessani niitä tulee suuhun yhtä haavaa niin paljon, että ne
tyrkkivät toisiaan ulos pyrkiessään, ja kieli heittää ulos minkä
sattuu, vaikka se ei erinomaisesti asiaan sopisikaan; mutta tästä
puoleen minä varon sanomasta mitään, mikä ei sovi virkani arvoon. Sanon
siis vain, ettei hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä, ja
parempi katsoa kuin katua, ja hätäkös sen, joka tornissa soittelee, ja
kyllä moni hankkii, muttei osaa hallita.

— Kas niin, Sancho! — virkkoi Don Quijote. — Laskettelet jo taas
sananlaskuja pitkät sarjat; kuka sinua estää! Kuollen koira tapansa
jättää! Tuskin olen päässyt sinulle sanomasta, että sinun täytyy
vähentää sananlaskujasi, kun samassa latelet niitä kokonaisen litanian,
ja ne sopivat käsittelemäämme asiaan kuin nyrkki silmään. Katsohan,
Sancho, en minä sinulle sano, että oikeaan kohtaan sovitettu sananlasku
näyttää huonolta, mutta jos latoo sananlaskuja toisen toisensa jälkeen,
miten sattuu, niin puhe tulee typerää ja alhaista.

Kun nouset hevosen selkään, älä nojaudu taaksepäin satulan takakaaren
yli, älä pidä sääriäsi jäykkinä ja ojennettuina, niin että ne ulkonevat
hevosen vatsasta, mutta älä myöskään ratsasta niin huolimattomasti,
että näyttää kuin istuisit harmosi selässä; ratsastustapa näet tekee
toisista herroja, toisista tallirenkejä.

Älä nuku liikaa, sillä aamulla vireä pyörii, ehtoolla laiska hyörii, ja
huomaa, Sancho, että ahkeruus kovan onnen voittaa; laiskuus sitävastoin
ei milloinkaan johda toivotuille perille.

Viimeinen neuvoni, jonka nyt tahdon sinulle antaa, ei tosin tarkoita
ruumiin kaunistusta, mutta toivon kuitenkin, että painat sen
muistiisi, sillä uskon siitä olevan sinulle yhtä paljon hyötyä kuin
aikaisemmin antamistani; ja se on tämä: sinun ei pidä milloinkaan käydä
kiistelemään sukujohdoista, ei ainakaan niitä toisiinsa vertailemaan,
sillä niiden joukossa, joita toisiinsa verrataan, täytyy toisen
välttämättä olla parempi, joten sydämestään vihaa se, jota alennat,
mutta ei millään tavalla kiitä se, jota ylennät.

Pukunasi olkoot pitkät housut, väljä nuttu, hiukan pitempi
päällystakki; polvihousuja sinun ei pidä ajatellakaan, sillä ne eivät
sovi ritareille enempää kuin käskynhaltioillekaan.

Nämä neuvot ovat nyt johtuneet mieleeni sinulle annettaviksi, Sancho;
aikojen kuluessa ja tilaisuuden tarjoutuessa tulen tarjoamaan sinulle
lisää oppia, jos muistat antaa minulle tietoa oloistasi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä huomaan, että
teidän armonne on lausunut minulle ainoastaan hyviä, hurskaita ja
hyödyllisiä asioita; mutta mitä ne pyhittävät, kun en muista niistä
yhtään ainoata? Se neuvo, ettei saa antaa kynsien kasvaa ja että pitää
naida toistamiseen, jos niikseen tulee, kyllä pysyy pääkopassani, mutta
muuta moskaa ja sekamelskaa ja hölynpölyä en muista nyt enkä tule
koskaan muistamaan enempää kuin viimevuotisia pilviä, ja senvuoksi on
välttämätöntä antaa ne minulle kirjallisesti; voinhan näet, vaikka en
osaa lukea enkä kirjoittaa, antaa neuvot rippi-isälleni, jotta hän
takoo ne päähäni ja palauttaa niitä mieleeni, kun tarve vaatii.

— Jumala paratkoon, — vastasi Don Quijote — kuinka sopimatonta onkaan,
ettei käskynhaltia osaa lukea eikä kirjoittaa! Sinun näet tulee tietää,
Sancho, että ihmisen lukutaidottomuus tai vasenkätisyys merkitsee
jompaakumpaa; joko, että hänellä on ollut ylen vähäpätöiset ja
alhaiset vanhemmat, tai että hän itse on ollut niin kunnoton ja kehno,
ettei hyvä käytös eikä hyvä oppi ole voinut häneen juurtua. Tuo on
sinussa suuri puutos, ja siksi toivoisin sinun oppivan ainakin nimesi
kirjoittamaan.

— Kyllä minä nimeni osaan kirjoittaa; — vastasi Sancho — ollessani
oltermannina kotikylässäni minä opin piirtämään muutamia kirjaimia kuin
tavarapaalien merkkejä, ja niitä sanottiin minun nimekseni; voinhan
sitäpaitsi teeskennellä, että oikea käteni on rampa, ja antaa jonkun
toisen kirjoittaa nimeni, sillä kaikkeen keino keksitään, paitsi
kuolemaan, ja kun tästä valtaan pääsen, teen mitä mieleni tekee, ja
sitäpaitsi, eihän hätää mitään, kun on isä kylänvoutina... Ja kun
olen käskynhaltia, joka on paljon suurempi herra kuin kylänvouti,
niin tulkoot vain, kyllä minä niille näytän! Koettakoot vain katsoa
minua yli olkansa ja puhua minusta pahaa takanapäin. Yrittäkööt vain
tulla villoja hakemaan, niin saavat lähteä takaisin kerittyinä, ja
kyllä Jumala omansa löytää, ja mitä rikas paistaa, sen köyhä maistaa,
ja koska minusta tulee rikas, kun pääsen käskynhaltiaksi, ja samalla
antelias, kuten aikomukseni on, niin minussa ei pidä näkyä mitään
vikaa. Ei, jos on liian makea, niin kärpäset syövät; mikä kultaa, se
kunniaa, tapasi isoäitini sanoa, ja mitä pappikaan paremmallensa mahtaa?

— Sinä kirottu Sancho! — virkkoi siihen Don Quijote. —
Kuusikymmentätuhatta paholaista vieköön sinut ja sinun sananlaskusi!
Sinä olet ladellut niitä nyt kokonaisen tunnin, ja jokainen niistä
on ollut minulle pitkä kidutus. Minä vakuutan sinulle, että nuo
sananlaskut vielä vievät sinut hirteen; niiden tähden alustalaisesi
riistävät sinulta käskynhaltianviran tai nousevat kapinaan sinua
vastaan. Sano minulle, mistä sinä ne keksit, sinä hölmö, ja kuinka
niitä käytät, mieletön. Jos minä aion esittää yhden ainoan ja sovittaa
sen oikeaan paikkaan, niin saan hiota ja ponnistella kuin olisin ojaa
luomassa.

— Herra nähköön, rakas armollinen isäntä, — virkkoi Sancho — vähistäpä
teidän armonne valittaa. Miksi hiidessä teitä kaivelee, että minä
käytän, mitä minulle kuuluu, koska minulla ei mitään muuta omaa ole
kuin sananlaskuja toinen toisensa jälkeen? Nytkin johtuu mieleeni
neljä, jotka tulevat kuin kinnas käteen, mutta minä en niitä sano,
sillä Sancho-poika osaa olla vaiti ajallansa.

— Sinä et ole se Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sinä et osaa olla
vaiti oikealla hetkellä, vaan puhua jaarittelet, kun ei pitäisi; mutta
siitä huolimatta haluaisin tietää, mitkä olivat ne neljä sananpartta,
jotka johtuivat mieleesi ja sopivat hyvin tähän asiaan; minä näet
haeskelen muististani, joka on sangen hyvä, mutta en löydä yhtään
ainoata.

— Mikä voisikaan sopia paremmin — sanoi Sancho kuin nämä: »älä pistä
sormeasi toisen poskihampaisiin» ja »talo työlle, vieras tielle»,
ja »mitäs te meidän emännästä?» ja »saviruukku kiveen tai kivi
saviruukkuun, saviruukun aina kehnosti käy», jotka kaikki sopivat tähän
mainiosti. Kenenkään ei pidä ruveta riitelemään käskynhaltian tai sen
henkilön kanssa, jolla käskyvalta on, sillä siinä käy vain huonosti,
niinkuin sen, joka pistää sormensa toisen poskihampaisiin, ja vaikka
ne eivät olisi poskihampaitakaan, vaan tavallisia hampaita, niin se
ei tee mitään eroa, ja käskynhaltiaa vastaan ei sovi mukista, eikä
ole mitään sanomista, jos käsketään korjaamaan luunsa toisen miehen
talosta tai kysytään, mitä tahtoo toisen miehen eukosta. Ja mitä
kiveen ja saviruukkuun tulee, niin senhän sokeakin huomaa. Sen, joka
näkee raiskan toisen silmässä, tulee siis nähdä malka omassaan, jottei
hänestä sanota: pata kattilaa soimaa, ja tietäähän teidän armonne, että
hölmö on viisaampi kotonaan kuin viisas kylässä.

— Eipä suinkaan, Sancho; — vastasi Don Quijote — hölmö ei tiedä mitään
kotonaan enempää kuin kylässäkään, koska tyhmyyden pohjalle ei voida
rakentaa mitään järjen rakennusta. Mutta jätetään tämä nyt sikseen,
Sancho; jos hallitset huonosti, niin syy on sinun ja häpeä minun,
mutta minä lohdutan itseäni sillä, että olen tehnyt velvollisuuteni
neuvomalla sinua niin vilpittömästi ja järkevästi kuin olen osannut;
olen siis täyttänyt velvollisuuteni ja lupaukseni. Jumalan haltuun,
Sancho, ja Jumala sinua itseäsi hallitkoon hallituksessasi, ja hän
sinut vapauttakoon huolesta, joka minua yhä vaivaa, nimittäin, että
panet koko saaresi mullin mallin, minkä olisin voinut ehkäistä
ilmoittamalla herttualle, kuka olet, ja kertomalla hänelle, ettei sinun
pieni, paksu persoonasi ole muuta kuin säkki täynnä sananlaskuja ja
juonia.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos teidän armonne on sitä
mieltä, etten minä kelpaa tähän käskynhaltianvirkaan, niin minä luovun
siitä heti paikalla, sillä minulle on tärkeämpi kynnenmustuaisen verta
sieluani kuin koko ruumiini, ja voinhan elää yhtä hyvin Sanchona
leivästä ja sipulista kuin käskynhaltiana peltopyistä ja salvokukoista,
ja sitäpaitsi on huomattava, että nukkuessaan kaikki ovat yhtäläisiä,
suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, ja jos teidän armonne oikein asiaa
ajattelee, niin tulette huomaamaan, ettei koko tätä käskynhaltiahommaa
ole pannut päähäni kukaan muu kuin teidän armonne, sillä minä en
ymmärrä saarten hallitsemisesta enempää kuin korppikotka, ja jos
uskotte, että piru minut perii, jos rupean käskynhaltiaksi, niin minä
tahdon mieluummin päästä Sanchona taivaaseen kuin käskynhaltiana
helvettiin.

— Jumaliste, Sancho, — sanoi Don Quijote — yksin näiden viime sanojesi
vuoksi katson sinut kyllin arvokkaaksi hallitsemaan tuhansia saaria.
Sinulla on hyvä luonnonlaatu, jonka puuttuessa ei olekaan mitään
arvokasta tietoa. Rukoile Jumalaa avuksesi ja koeta olla eksymättä
tärkeimmästä tarkoituksestasi, toisin sanoen, yritä aina vakavasti
toimia oikein kaikissa kohdallesi sattuvissa seikoissa, sillä taivas
suosii aina hyviä aikeita. Mutta lähtekäämme nyt aterioimaan; minä
luulen, että herrasväki jo meitä odottaa.




Neljäsviidettä luku.

Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi ja Don Quijotelle
linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.


Tämän historian alkutekstistä sanotaan voitavan havaita, ettei
kääntäjä ole tulkinnut tätä lukua niinkuin Cide Hamete oli sen
kirjoittanut. Mauri näet oli tähän saakka ehdittyään puhjennut
jonkinlaiseen itsesoimaukseen, että oli ryhtynyt kirjoittamaan
niin kuivaa ja niin ahdasrajaista historiaa kuin tämä Don Quijoten
historia, koska hänen piti mielestään aina puhua vain Don Quijotesta
ja Sanchosta uskaltamatta ulottaa esitystään muihin sivukertomuksiin
ja vakavampiin ja mielenkiintoisempiin välikohtauksiin; ja hän sanoi,
että niin ollen, kun täytyy aina käyttää ajatustaan, kättään ja
kynäänsä kirjoittamaan yhdestä ainoasta aiheesta ja puhua muutamien
harvojen henkilöitten suulla, siitä koitui sietämätön työ, jonka
hedelmästä ei ollut tekijälle mitään hyötyä, ja että hän tämän
epäkohdan välttämiseksi oli edellisessä osassa käyttänyt sellaista
keinoa, että oli liittänyt historiaansa muutamia kertomuksia, kuten
kertomuksen _Mielettömästä uteliaisuudesta_ ja _Orjuuteen joutuneesta
kapteenista_, jotka ovat kuin erillään tästä historiasta, kun sen
sijaan muut kerrotut tapahtumat ovat itse Don Quijotelle sattuneita
seikkoja, joita ei sopinut jättää kirjoittamatta. Hän sanoo myös
ajatelleensa, että monet, jotka kiinnittävät tarkkaavaisuutensa sitä
vaativiin Don Quijoten urotöihin, eivät ollenkaan välittäisi historiaan
liitetyistä kertomuksista, vaan sivuuttaisivat ne kiireesti tai
harmistuneina, ollenkaan ottamatta huomioon niihin sisältyvää hienoa
ja taiteellista työtä, joka olisi ilmennyt aivan selvästi, jos ne
olisi julkaistu erikseen eikä Don Quijoten hullutuksiin ja Sanchon
typeryyksiin liitettyinä. Hän ei siis tahtonut ottaa tähän toiseen
osaan mitään irrallisia tai löyhästi siihen liittyviä kertomuksia,
vaan ainoastaan muutamia todellisuudessa esiintyvien tapahtumien
aiheuttamia välikohtauksia, jotka heti voi sellaisiksi havaita, ja
niitäkin vain säästäen ja käyttäen niin vähän sanoja kuin niitten
esittäminen vaatii. Koska hän siis pysyttelee kertomuksen ahtaissa
puitteissa, vaikka hänellä on kykyä, voimaa ja ymmärrystä kuvailla
koko maailmankaikkeutta, niin hän pyytää, ettei hänen työtänsä pidetä
halpana, vaan annetaan hänelle kiitosta, ei siitä, mitä hän on
kirjoittanut, vaan siitä, mitä on jättänyt kirjoittamatta.

Sitten hän jatkaa historiaansa kertoen, että Don Quijote, lopetettuaan
päivällisaterian sinä päivänä, jona hän antoi Sancholle neuvoja, jätti
ne hänelle samana iltapäivänä kirjoitettuina, jotta hän saisi etsiä
henkilön, joka ne hänelle lukisi. Mutta Sancho kadotti ne melkein heti
saatuaan, ja ne joutuivat herttualle, joka näytti ne herttuattarelle,
ja he molemmat ihmettelivät jälleen Don Quijoten hulluutta ja
mielevyyttä. Nyt he jatkoivat kujeitaan ja lähettivät samana
iltapäivänä Sanchon suuren seurueen kanssa siihen paikkaan, jonka piti
olla hänen saarensa. Henkilö, jonka haltuun Sancho oli uskottu, sattui
olemaan muudan herttuan hovimestari, erittäin älykäs ja hupainen mies
(hupainen luonnonlaatu näet aina edellyttää älyä), joka oli aikaisemmin
esiintynyt kreivitär Trifaldina, ja näiden ominaisuuksiensa vuoksi
ja saatuaan herrasväeltään tarkat ohjeet, kuinka hänen piti Sanchon
kanssa menetellä, hän onnistui aikeissaan mainiosti. Sattui sitten,
että Sancho, nähdessään tämän hovimestarin, havaitsi hänet Trifaldin
näköiseksi ja kääntyi sanomaan herralleen:

— Armollinen herra, vieköön minut piru tästä paikasta kuin höyhenen,
jos teidän armonne ei täydy minulle tunnustaa, että tämän herttuan
hovimestarin naama on kamarirouva Tuskallisen naama.

Don Quijote katseli tarkkaavasti hovimestaria ja katseltuaan sanoi
Sancholle:

— Pirulla ei ole mitään syytä viedä sinua, Sancho, tai kuljettaa
sinua kuin höyhentä (en edes oikein ymmärrä mitä tarkoitat), sillä
Tuskallisen kasvot ovat samat kuin tämän hovimestarin, mutta
hovimestari ei silti ole Tuskallinen; jos näet hän se olisi, niin
siihen sisältyisi erittäin vaikea ristiriita, eikä nyt ole aikaa ryhtyä
sellaisiin tutkimuksiin, sillä siinä joutuisimme sekaviin sokkeloihin.
Usko minua, ystäväni: tässä on rukoiltava Jumalaa oikein hartaasti
varjelemaan meitä molempia pahoilta velhoilta ja ilkeiltä noidilta.

— Ei se ole mitään pilaa, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan
seikka on se, että minä kuulin hänen äsken puhuvan, ja tuntuipa
totisesti siltä kuin korviini olisi kaikunut Trifaldin ääni. Olkoon
menneeksi, minä olen vaiti; mutta kyllä minä tästä lähtien pidän
varani ja katson, havaitsenko jotakin muuta merkkiä, joka epäilystäni
vahvistaa tai sitä kumoaa.

— Se sinun tulee tehdä, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja anna minulle
tieto kaikesta, mitä siinä suhteessa havaitset, ja kaikesta muusta,
mitä käskynhaltiana ollessasi joudut kokemaan.

Sancho lähti vihdoin, siviilivirkamiehen asussa ja mukanaan suuri
seurue. Hänellä oli yllään avara kellervä viitta ja samasta
kankaasta tehty lakki, hän ratsasti muuliaasilla lyhyin jalustimin,
ja hänen jäljessään tuli herttuan käskystä hänen harmonsa, jolla
oli uudenuutukaiset valjaat ja silkkiloimet. Sancho käänsi tavan
takaa päätään katsellakseen aasiansa ja matkusti sen seurassa niin
tyytyväisenä, ettei olisi vaihtanut asemaa Saksan keisarinkaan kanssa.
Sanoessaan jäähyväisiä herttualle ja herttuattarelle hän suuteli heidän
käsiään, sai herransa siunauksen, jonka tämä antoi hänelle kyynelet
silmissä, ja alkoi sitä vastaanottaessaan itkeä tillittää.

Salli nyt, hyvä lukija, kelpo Sanchon mennä menojaan kaikessa rauhassa
ja onnekseen ja varaudu sinä kyllältäsi nauramaan, sillä nauraa sinun
täytyy, kun saat kuulla, kuinka hän virassaan käyttäytyi. Sillävälin
voit kääntää tarkkaavaisuutesi siihen, mitä hänen herralleen sattui
samana yönä, ja jollet niille seikoille ääneen naura, niin ainakin
irvistelet kuin apina, sillä Don Quijoten seikkailujen kunniaksi täytyy
joko ilmaista ihmetystään tai hymyillä. Kerrotaan siis, että Sanchon
tuskin ehdittyä lähteä Don Quijote tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja
että hän, jos olisi voinut peruuttaa määräyksen ja ottaa Sancholta
pois käskynhaltianviran, olisi niin tehnyt. Herttuatar huomasi hänen
alakuloisuutensa ja kysyi häneltä, miksi hän oli niin surullinen;
jos syynä oli Sanchon poislähtö, niin olihan talossa aseenkantajia,
kamarirouvia ja neitejä, jotka häntä palvelisivat aivan hänen mielensä
mukaan.

— On totta, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — että kaipaan
Sanchoa; mutta se ei ole suurimpana syynä siihen, että näytän
murheelliselta, ja niistä monista tarjouksista, jotka teidän
ylhäisyytenne minulle esittää, otan vastaan ja valitsen yhden ainoan,
nimittäin tarjouksessa ilmenevän hyväntahtoisuuden, ja muuten pyydän
hartaasti teidän ylhäisyyttänne sallimaan ja suostumaan siihen, että
saan olla yksin huoneessani ja itse itseäni palvella.

— Totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — se ei käy
päinsä; teitä tulee palvella neljän kamarineitini, jotka ovat kauniita
kuin kukkaset.

— Minulle — vastasi Don Quijote — he eivät tule olemaan kuin kukkasia,
vaan kuin okaita, jotka lävistävät sieluni. He eivät pääse minun
huoneeseeni, ei sinnepäinkään, se on yhtä varmaa kuin ettei heillä
ole siipiä. Jos teidän korkeutenne haluaa edelleen osoittaa minulle
suosiota, jota en suinkaan ansaitse, niin sallikaa minun itse hoitaa
itseäni ja tulla toimeen omin neuvoin suojissani, niin että asetan
seinän himojeni ja hyveeni välille; en näet tahdo luopua hyvästä
tavastani, vaikka teidän korkeutenne osoittaa minulle niin erinomaista
auliutta. Sanalla sanoen, minä nukun mieluummin täysissä pukimissa kuin
sallin kenenkään itseäni riisua.

— Ei sanaakaan enää, armollinen herra Don Quijote — virkkoi herttuatar.
— Minä lupaan antaa määräyksen, ettei huoneeseenne saa päästää
kärpästäkään, tytöstä puhumattakaan. Minä en ole sellainen henkilö,
että herra Don Quijoten siveyden tulee joutua vahinkoon minun tähteni;
mikäli näet olen voinut havaita, on juuri siveys kaikkein huomattavin
hänen monien hyveillensä joukossa. Teidän armonne voi riisuutua ja
pukeutua omin neuvoin ja yksinään, milloin ja miten haluaa; kukaan
ei tule teitä häiritsemään, sillä te löydätte huoneestanne kaikki ne
astiat, joita tarvitsee nukkuessaan lukitun oven takana, jottei mikään
luonnollinen tarve pakota sitä avaamaan. Tuhansia vuosisatoja eläköön
suuri Dulcinea Tobosolainen, ja levitköön hänen nimensä maine yli koko
maanpiirin, koska hän ansaitsee niin urhoollisen ja siveän ritarin
rakkauden, ja valakoon suopea kaitselmus käskynhaltiamme Sancho Panzan
poveen halun saattaa pian päätökseen lihansa kiduttamisen, jotta
maailma saa jälleen nauttia niin ylhäisen naisen kauneudesta.

Siihen virkkoi Don Quijote:

— Teidän korkeutenne on puhunut täysin arvonsa mukaisesti; jalojen
naisten huulille näet ei voi tulla minkään kehnon naisen nimi, ja
Dulcinea on tuleva maailmassa onnellisemmaksi ja kuuluisammaksi,
koska teidän ylhäisyytenne on häntä ylistänyt, kuin kaikkien niitten
kiitosten vuoksi, joita maailman suurimmat kaunopuhujat voivat hänestä
lausua.

— No niin, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — illallisen aika
lähestyy, ja herttua jo varmaan odottaa; teidän armonne suvaitkoon
tulla, ja lähtekäämme aterialle, niin pääsette aikaisin makuulle,
sillä teidän Candayaan tekemänne matka oli sentään niin pitkä, että se
varmaan teitä väsyttää.

— Minä en tunne minkäänlaista väsymystä, armollinen rouva; — vastasi
Don Quijote — voin vannoa teidän ylhäisyydellenne, etten ole
milloinkaan eläessäni ratsastanut rauhallisemmalla ja tasaisemmin
kulkevalla ratsulla kuin Tappiniekka, enkä minä ymmärrä, mikä voi saada
Malambrunon luopumaan niin liukkaasti liikkuvasta ja miellyttävästä
ratsusta ja muitta mutkitta sytyttämään sen tuleen.

— Voi otaksua, — vastasi herttuatar — että hän, kaduttuaan Trifaldille,
hänen seurueelleen ja muille henkilöille tekemäänsä pahaa sekä
ilkitöitä, joihin hän velhona ja noitana varmaan on tehnyt itsensä
vikapääksi, on tahtonut tuhota kaikki toimessaan käyttelemänsä välineet
ja on polttanut poroksi kaikkein tärkeimmän, sen, joka aiheutti
hänelle suurinta levottomuutta harhailemalla maasta maahan, nimittäin
Tappiniekan, jonka hehkuva tuhka ja pergamenttinen voitonmerkki
säilyttävät ikuisiin aikoihin suuren Don Quijote Manchalaisen urheuden
mainetta.

Don Quijote kiitti jälleen herttuatarta ja vetäytyi illallisen
jälkeen huoneensa yksinäisyyteen sallimatta kenenkään sinne tulla
palvelijantöitä toimittamaan. Niin kovin hän pelkäsi joutuvansa
tilanteeseen, joka saattaisi houkutella tai pakottaakin hänet
unohtamaan siveän uskollisuutensa valtiatartaan Dulcineaa kohtaan;
hänellä näet oli aina mielessään esikuvana oivallinen Amadis,
vaeltavien ritarien kukka ja kuvastin. Hän sulki oven jälkeensä,
riisuutui kahden vahakynttilän valossa, ja hänen riisuessaan
jalkineitaan häneltä pääsi (oi onnettomuutta, jota hänenlaisensa
henkilö ei suinkaan ollut ansainnut!) häneltä pääsi, ei huokauksia eikä
muutakaan, mikä olisi voinut saattaa huonoon valoon hänen moitteettoman
käytöksensä, vaan pääsi repeämään pari tusinaa silmukkaa toisesta
sukasta, joka harveni seulaksi. Kelpo herramme tuli siitä kovin
murheelliseksi, ja hän olisi mielellään antanut unssin hopeaa, jos
olisi saanut pienen vyyhden viheriää silkkiä; sanon viheriää silkkiä,
sillä hänen sukkansa olivat viheriät.

Tässä kohden Benengeli huudahti ja kirjoitti: »Oi köyhyys, köyhyys!
En ymmärrä, mikä sai suuren cordobalaisen runoilijan[22] nimittämään
sinua pyhäksi lahjaksi, josta ei kiitetä. Vaikka olen mauri, tiedän
seurustelustani kristittyjen kanssa, että pyhyyden luovat rakkaus,
nöyryys, usko, kuuliaisuus ja köyhyys; mutta siitä huolimatta väitän,
että ihmisen, joka tyytyy olemaan köyhä, täytyy olla hyvin jumalinen,
mikäli ei ole puheena köyhyys, josta eräs heidän pyhimpiä miehiään[23]
on sanonut: 'Käyttäkää kaikkea kuin ette sitä käyttäisi', ja tätä he
nimittävät hengelliseksi köyhyydeksi; mutta sinä toinen köyhyys (sillä
sinusta minä tässä puhun), miksi ahdistat hidalgoja ja jalosukuisia
miehiä enemmän kuin muita? Miksi pakotat heitä peittämään musteella
jalkineittensa halkeamia ja tyytymään siihen, että heidän nutuissaan
toiset napit ovat silkistä, toiset jouhista, toiset lasista tehtyjä?
Miksi heidän kauluksensa ovat enimmälti ryppyisiä eikä tärkättyjä ja
silitettyjä?» Tästä näemme, kuinka kauan maailmassa on jo käytetty
tärkättyjä ja silitettyjä kauluksia. Sitten hän jatkoi: »Onneton se
jalosukuinen, jonka täytyy ylläpitää omaa kunniaansa nauttimalla
vaivaista ateriaansa suljetun oven takana ja ulos lähtiessään tehdä
hammastikustaan teeskentelijä, koska hän ei ole syönyt mitään, minkä
vuoksi sellainen puhdistus olisi tarpeellinen. Onneton se, sanon minä,
joka on kunnialtaan niin vauhko, että pelkää ihmisten peninkulman
päähän havaitsevan hänen paikatut kenkänsä, hänen hikeytyneen hattunsa,
hänen nukkavierun nuttunsa ja hänen suoliansa kurnivan nälän!»

Kaikki nämä seikat johtuivat Don Quijoten mieleen, kun hänen sukkansa
repesi, mutta hän tyyntyi havaitessaan, että Sancho oli jättänyt
hänelle matkasaappaat, jotka hän päätti ottaa jalkoihinsa seuraavana
päivänä. Hän meni vihdoin makuulle mietteissään ja murheellisena,
osalta siksi, että kaipasi Sanchoa, osalta siksi, että häneltä olivat
revenneet sukat, jotka hän olisi parsinut eriväriselläkin silkillä,
mikä on kaikkein ilmeisimpiä köyhyyden merkkejä, joita hidalgo voi
osoittaa alinomaisessa puutteessaan. Hän sammutti kynttilät, mutta
huoneessa oli niin lämmin, ettei hän voinut nukkua. Hän nousi sängystä,
avasi hiukan ristikkoikkunaa, joka oli kauniin puutarhan puolella, ja
huomasi ja kuuli sitä avatessaan, että puutarhassa oli ihmisiä, jotka
keskustelivat. Hän kuunteli tarkkaavasti. Alhaalla olevat koroittivat
ääntään, niin että hän kuuli selvästi seuraavan keskustelun:

— Älä vaadi minua laulamaan, Emerentia, sillä tiedäthän, että siitä
lähtien kuin tuo muukalainen tuli tähän linnaan ja silmäni saivat
hänet nähdä, en voi enää laulaa, vaan ainoastaan itkeä, ja sitäpaitsi
armollinen rouva herttuattaremme nukkuu pikemmin kevyesti kuin
sikeästi, enkä minä tahtoisi, että hän tapaa meidät täällä, vaikka
minulle luvattaisiin kaikki maailman aarteet. Mutta lauluni olisi
turha siinäkin tapauksessa, että ritari nukkuisi heräämättä sitä
kuulemaan, hän, tuo uusi Aeneas, joka on saapunut näille maille minua
ylenkatsomaan ja minut hylkäämään.

— Ole huoletta, rakas Altisidora, — kuului toinen ääni vastaavan —
sillä herttuatar ja kaikki muut linnassa asuvat varmaan nukkuvat,
lukuunottamatta häntä, joka on sydämesi valtias ja sielusi herättäjä,
sillä minä kuulin vastikään hänen huoneensa ikkunan avautuvan, ja hän
on varmaan valveilla. Laula, murheellinen ystäväni, laula hiljaa ja
suloisesti harppusi säestyksellä, ja jos herttuatar sen kuulee, niin
voimmehan sanoa, että kuumuus estää meitä nukkumasta.

— Vaikeus ei ole siinä, rakas Emerentia, — vastasi Altisidora — vaan
siinä, etten haluaisi laulullani ilmaista sydämeni tunteita, koska
ne, jotka eivät tunne lemmen suurta valtaa, voisivat pitää minua
kevytmielisenä ja julkeana tyttönä. Mutta kävi miten kävi, parempi on
puna kasvoissa kuin haava sydämessä.

Samassa kuului harpun suloisia säveliä. Ne kuullessaan Don Quijote
kovin hämmästyi, sillä samassa silmänräpäyksessä palautuivat hänen
muistiinsa ne monet monituiset samanlaiset seikkailut, joita
hän oli lukenut mielettömistä ritarikertomuksistaan ja joissa
puhuttiin ikkunoista, ristikoista ja puutarhoista, serenadeista,
lemmentunnustuksista ja muista hullutuksista. Hän kuvitteli heti,
että joku herttuattaren kamarineideistä oli häneen rakastunut ja että
häveliäisyys pakotti hänet salaamaan kiintymyksensä. Hän pelkäsi
joutuvansa antautumaan, mutta päätti lujasti varoa häviötä, sulkeutui
koko sydämestään ja sielustaan valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen
varjelukseen, päätti kuunnella musiikkia ja osoittaakseen olevansa
läsnä oli aivastavinaan, mikä tyttöjä kovin ilahdutti, koska he juuri
toivoivat, että Don Quijote heidät kuuksi. Kun siis harppu oli koeteltu
ja viritetty, alkoi Altisidora laulaa seuraavaa romanssia:

    Oi sinä, joka lepäilet
    välissä hienoin lakanain
    ja oiot illast' aamuhan
    niin jalkojasi vain.

    sä ritareista urhokkain
    ja Manchan poika uljahin,
    sä, joka loistat kirkkaammin
    kuin puhtain kultakin.

    Nyt kuule ääntä impyen,
    mi kaunis on, mut onneton:
    sun silmiesi auringot
    sai poven polttohon.

    Sä seikkailuja etsien
    niin monta kärsiväistä näät;
    voit auttaa, mutta tuskilleen
    sä kylmäks silti jäät.

    Voi lausu, nuori sankari,
    jos toivot taivaan satamaa,
    sun kotis onko Libya
    vai Jacan vuorimaa,[24]

    sua imettikö käärmehet,
    ja hoivasiko lapsuuttas
    maat synkät, vuoret korkeat
    tai korpi varjokas?

    Kas Dulcinea tosiaan,
    tuo tyttö pulska, pullea,
    kesyttäneensä tiikerin
    voi kyllä kerskata.

    Siks kunniaan hän nouseekin
    Henaresista Jaramaan,
    ja Pisuergast' Arlanzaan[25]
    myös hänet mainitaan.

    Jos osansa hän vaihettais,
    niin sais hän päälle kaupan sen
    muu puvuistani koreimman,
    tuon kultaripsuisen.

    Oi jospa syliis päästä vois
    tai vuotees ääreen tulla sais
    vain hilsett' edes kynsimään
    suloisten suortuvais.

    Ma liian paljon pyytelen,
    oon siihen aivan arvoton;
    mut jalkojasi hieroisin,
    se mulle kylliks on.

    Oi kuinka kauniit päähineet
    ja viitat kultapäärmehin
    ja kengät hopein kirjatut
    ma sulle antaisin!

    Myös helmet kaikkein kauneimmat
    mun sydämeni sulle sois,
    niin suuret, että nimeltään
    ne _ainokaiset_ ois.[26]

    Oi Manchalainen Nero, et
    Tarpeijan kukkulaltas saa
    noin tuimin silmin kiihdyttää
    sa Roomas roihuntaa.

    Oon lapsi, hento tyttönen,
    en vielä viittätoistakaan;
    kuut' yhdeksän on siihen näät,
    sen pyydän uskomaan.

    Oon vailla virhett' yhtäkään,
    en ole rampa, romuluu;
    kuin liljanvarret kutrini
    maan puoleen kurkoittuu.

    Vaikk' onkin suuni leveä
    ja nenä latuskainen lie,
    on hampaani kuin topaasit,
    ne maineeseen mun vie.

    Niin kauniisti ei kenenkään
    soi ääni kuin soi minun vain;
    ja keskimittaa lyhemmäks'
    oon jäänyt varreltani.

    Nää kaikki sulot saaliiks saat,
    jos mulle suot sen suosion;
    oon hovineitsyt — nimeni
    Altisidora on.

Siihen päättyi lemmensairaan Altisidoran laulu, ja siitä alkoi
kosiskellun Don Quijoten säikähdys. Hän huokasi syvään ja virkkoi
itsekseen: »Miksi pitääkään minun olla niin onneton vaeltava ritari,
että joka-ainoa neito minut nähdessään heti minuun rakastuu...!
Miksi pitääkään verrattoman Dulcinea Tobosolaisen olla niin
kovaonninen, ettei hänen sallita yksin nauttia minun verratonta
uskollisuuttani...! Mitä te oikeastaan tahdotte, kuningattaret? Miksi
vainoatte häntä, keisarinnat? Miksi ahdistatte häntä niin kovin, te
neljän-, viidentoista vuoden ikäiset neidot? Sallikaa, sallikaa sen
onnettoman riemuita, iloita ja ylpeillä kohtalosta, jonka Amor on
suvainnut hänelle suoda jättämällä sydämeni ja sieluni hänen haltuunsa.
Huomaa, sinä lemmensairas lauma, että minä olen yksin Dulcinealle
mantelitahdasta ja rintasokeria, mutta kaikille muille piikiveä;
hänelle minä olen hunajaa, mutta teille karvasta vettä; minulle on yksin
Dulcinea kaunis, älykäs, siveä, oivallinen ja jalosukuinen; kaikki muut
ovat rumia, yksinkertaisia, kevytmielisiä ja halpasukuisia. Luonto on
minut maailmaan luonut, jotta olisin hänen omansa enkä kenenkään muun
naisen. Itkeköön tai laulakoon Altisidora ja olkoon epätoivoissaan se
daami, jonka tähden minua peitottiin noidutun maurin linnassa; minä
kuulun Dulcinealle, vaikka minut keitettäisiin tai paistettaisiin,
hänen tähtensä minä säilyn puhtaana, jalosukuisena ja siveänä maailman
kaikkien noitamahtien uhalla.» Niin sanottuaan hän paukahdutti ikkunan
kiinni ja meni harmistuneena ja vihoissaan, kuin olisi häntä kohdannut
jokin suuri onnettomuus, takaisin sänkyynsä; ja sinne me nyt hänet
jätämme, sillä meitä kutsuu suuri Sancho Panza, joka tahtoo aloittaa
mainion käskynhaltiana-olonsa.




Viidesviidettä luku.

Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja ja kuinka hän alkoi
sitä hallita.


Oi sinä antipodien alinomainen paljastaja, sinä maailman soihtu,
taivaan silmä, vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä,[27] sinä, joka
olet täällä Tyrnbriläinen, tuolla Phoibos, milloin jousimies, milloin
lääkäri, runoustaiteen isä, soitannon keksijä, sinä, joka aina nouset
etkä milloinkaan laske, vaikka siltä näyttää, oi Aurinko, jonka avulla
ihminen siittää ihmisen, sinua minä huudan avukseni ja rukoilen
hälventämään mieleni pimeyttä, jotta voisin esittää kohta kohdalta
kertomuksen suuren Sancho Panzan hallituksesta, sillä ilman sinua
tunnen olevani hervoton, väsynyt ja epäselvä.

Sanon siis, että Sancho saapui koko seurueensa kanssa pieneen
kaupunkiin, jossa oli suunnilleen tuhat asukasta ja joka oli herttuan
omistamista paikkakunnista huomattavimpia. Hänelle uskoteltiin, että
sen nimi oli Baratarian[28] saari, joko siitä syystä, että paikkakunnan
nimi todella oli _Baratario_, tai siksi, että käskynhaltianviran
luovuttaminen hänelle oli pelkkää petosta. Sanchon saavuttua muurien
ympäröimän pienen kaupungin portille tuli paikkakunnan raati ottamaan
häntä vastaan, soitettiin kelloilla, ja kaikki asukkaat ilmaisivat
iloa sekä veivät hänet riemusaatossa pääkirkkoon, missä pidettiin
kiitosjumalanpalvelus. Sitten toimitettiin eräitä naurettavia
juhlamenoja, joiden kestäessä kaupungin avaimet jätettiin Sancholle ja
hänet tunnustettiin Baratarian saaren alinomaiseksi käskynhaltiaksi.
Uuden käskynhaltian puku, hänen partansa ja koko hänen pieni ja
turpea hahmonsa hämmästyttivät kaikkia, joilla ei ollut tietoa asian
todellisesta laadusta, vieläpä niitäkin, jotka sen tunsivat ja
joita oli paljon. Vihdoin hänet kuljetettiin kirkosta oikeussaliin,
istutettiin tuomioistuimelle, ja herttuan hovimestari lausui:

— Armollinen herra käskynhaltia, tässä saaressa on ikivanhana tapana,
että sen, joka tulee ottamaan haltuunsa tämän kuuluisan saaren,
pitää vastata erääseen hänelle esitettävään ja hiukan monimutkaiseen
ja pulmalliseen kysymykseen. Vastauksesta saaren asukkaat oppivat
tuntemaan uuden käskynhaltian älyn, ja niin he joko iloitsevat tai ovat
pahoillaan hänen saapumisestansa.

Hovimestarin niin puhuessa Sancho katseli vastakkaiseen seinään
kirjoitettuja lukuisia suuria kirjaimia ja, koska ei osannut lukea,
kysyi, mitä maalauksia seinässä oli. Hänelle vastattiin:

— Armollinen herra, siihen on kirjoitettu ja merkitty päivä, jona
teidän armonne otti tämän saaren haltuunsa, ja kirjoituksen sisältö on
tämä: »Tänä päivänä, siinä ja siinä kuussa, sinä ja sinä vuonna, otti
tämän saaren haltuunsa herra Don Sancho Panza, joka siitä nauttikoon
monet vuodet.»

— Ketä siinä mainitaan Don Sancho Panzan nimellä? kysyi Sancho.

— Teidän armoanne; — vastasi hovimestari — tähän saareen ei ole
saapunut ketään muuta Panzaa kuin hän, joka nyt istuu siinä tuolissa.

— Kuulkaahan, hyvä ystävä, — sanoi Sancho ‒ minun nimessäni ei ole
mitään _Donia_, eikä koko suvussani ole semmoista ollut. Nimeni on
kerta kaikkiaan Sancho Panza; Sancho oli isäni ja Sancho isoisäni
nimi; ja kaikki he olivat Panzoja, eikä siinä ole tarvittu mitään
_Donin_ tai _Doñan_ laisia lisiä. Minusta tuntuu kuin tässä saaressa
täytyisi olla Doneja enemmän kuin pieniä kiviä; mutta jääköön sikseen,
Jumala kyllä tietää, mitä tarkoitan, ja voi käydä niin, että minä,
jos tämä hallitukseni kestää muutamia päiviä, kitken pois kaikki
nuo Donit, joita on niin paljon, että niistä on varmaan sama vaiva
kuin hyttysistä. Antakaa nyt kuulua, mikä on se kysymyksenne, herra
hovimestari, niin minä vastaan siihen parhaan taitoni mukaan, olkoot
asukkaat sitten pahoillaan tai ei.

Samassa astui tuomiosaliin kaksi miestä, toinen talonpojan puvussa,
toinen räätälin asussa — hänellä näet oli kädessään sakset — ja räätäli
sanoi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minä ja tämä talonpoika tulemme
teidän armonne eteen siitä syystä, että tämä hyvä mies astui eilen
työhuoneeseeni (minä näet olen, kaikkien läsnäolijoitten suosiollisella
luvalla, opinkäynyt räätälimestari, Jumalalle olkoon siitä kiitos),
pisti käteeni kappaleen verkaa ja kysyi minulta: »Hyvä herra, riittääkö
tämä verka yhteen hilkkaan?» Minä mittailin verankappaletta ja vastasin
hänelle myöntävästi, mutta minä luulen ja luulen syystäkin hänen
luulleen, että aikomukseni oli näpistää hiukan hänen verkaansa, ja
siihen oli aiheena hänen oma kehnoutensa ja ne huonot ajatukset, joita
ihmisillä yleensä on räätäleistä, ja niin hän vaati minua katsomaan,
eikö se riittäisi kahteen. Minä arvasin hänen ajatuksensa ja vastasin
myöntävästi; hän pysyi yhä alkuperäisessä ilkeässä luulossaan, lisäsi
yhä hilkkojen lukumäärää, ja minä myöntelin yhä, kunnes ehdimme viiteen
hilkkaan. Nyt hän on tullut niitä hakemaan, ja minä jätän ne hänelle,
mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minulta maksua
verastaan tai verkaansa takaisin.

— Onko tämä kaikki totta, hyvä ystävä? — kysyi Sancho.

— On, armollinen herra; — vastasi mies — mutta suvaitkoon teidän
armonne käskeä häntä näyttämään ne viisi hilkkaa, jotka hän on minulle
valmistanut.

— Sen teen mielelläni — vastasi räätäli.

Hän veti kätensä esiin viittansa alta, näytti viittä hilkkaa, jotka
hänellä oli viiden sormen nokassa ja sanoi:

— Tässä ovat ne viisi hilkkaa, joita tämä hyvä mies minulta vaatii.
Minä vakuutan Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei verkaa ole yhtään
jäljellä, ja jätän työni ammattikunnan tarkastajani nähtäväksi.

Kaikki läsnäolijat nauroivat monille hilkoille ja merkilliselle
riitajutulle. Sancho mietti asiaa vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Minusta näyttää, ettei tätä juttua tarvitse kauan käsitellä, vaan
että se voidaan ratkaista heti kunnon miehen ymmärryksellä, ja minä
siis annan siitä sen tuomion, että räätäli menettää työpalkkansa ja
talonpoika verkansa. Hilkat vietäköön vankilassa oleville vangeille, ja
sillä hyvä.

Jos myöhemmin langetettu tuomio, joka koski karjakauppiaan kukkaroa,
synnytti läsnäolijoissa ihmettelyä, niin tämä sai heidät nauramaan;
mutta käskynhaltian tuomio pantiin sentään täytäntöön. Sitten saapui
hänen luokseen kaksi vanhaa miestä; toinen nojasi ruokokeppiin, ja
toinen, kepitön, virkkoi:

— Armollinen herra, minä lainasin tälle hyvälle miehelle tässä
taannoin kymmenen kultadukaattia tehdäkseni hänelle palveluksen ja
samalla ansiollisen työn, sillä ehdolla, että hän maksaisi ne minulle
takaisin, kun niitä häneltä vaatisin. Kului päiviä, enkä minä niitä
häneltä vaatinut, koska en tahtonut saattaa häntä maksamisen vuoksi
pahempaan pulaan kuin missä hän oli silloin, kun ne hänelle lainasin.
Koska minusta kuitenkin alkoi näyttää siltä, ettei hän ajatellutkaan
maksaa takaisin, olen niitä vaatinut häneltä monet kerrat, mutta hän
ei maksa, vaan kieltää koko asian sanoen, etten ole milloinkaan niitä
hänelle lainannut ja että hän, jos olen ne hänelle lainannut, on jo ne
maksanut minulle takaisin. Minulla ei ole todistajia, ei siihen, että
olen rahat hänelle antanut, eikä takaisinmaksamiseen, sillä hän ei ole
niitä takaisin maksanut. Nyt pyydän teidän armoanne asettamaan hänet
valalle, ja jos hän vannoo maksaneensa rahat takaisin, niin minä luovun
vaatimuksestani kaikkien läsnäolevien ja Jumalan edessä.

— Mitäs te tähän sanotte, kelpo keppiukko? — kysyi Sancho.

Ukko vastasi:

— Armollinen herra, minä tunnustan, että hän lainasi minulle rahat, ja
suvaitkoon teidän armonne laskea alas tuomarinsauvan; koska hän jättää
asian riippumaan valastani, niin minä vannon, että olen ne todella ja
totisesti maksanut ja antanut hänelle takaisin.

Käskynhaltia laski alas virkasauvansa, ja ukko antoi keppinsä toiselle
ukolle, jotta tämä pitelisi sitä hänen vannoessaan valaa, ikäänkuin
se olisi ollut hänelle itselleen pahaksi esteeksi, laski sitten
kätensä virkasauvan ristin päälle sanoen olevan totta, että hänelle
oli lainattu ne kymmenen dukaattia, joita häneltä nyt vaadittiin,
mutta että hän oli ne maksanut takaisin kädestä käteen ja että toinen
tavan takaa niitä häneltä vaati, koska ei ollut selvillä asiasta.
Tuon kuultuaan suuri käskynhaltia kysyi velkojalta, mitä hänellä
oli sanottavana vastapuolensa väitteeseen, ja mies vastasi, että
hänen velallisensa oli varmaan puhunut totta; hän näet piti toista
kunniallisena miehenä ja kelpo kristittynä, arveli unohtaneensa,
milloin ja miten toinen oli hänelle rahat takaisin maksanut, ja lupasi
tästä lähtien olla milloinkaan häneltä mitään vaatimatta. Velallinen
otti keppinsä takaisin, kumarsi ja lähti ulos tuomiosalista. Nähdessään
tämän ja havaitessaan miehen muitta mutkitta lähtevän tiehensä ja
huomatessaan vielä saamamiehen kärsivällisyyden Sancho painoi päänsä
alas, nosti oikean käden etusormen kulmakarvojen ja nenän juureen,
istui siinä vähän aikaa kuin mietteisiinsä vaipuneena ja kohotti sitten
päänsä ja käski kutsua takaisin keppiukon, joka oli jo mennyt menojaan.
Äijä tuotiin takaisin, ja Sancho sanoi hänet nähdessään:

— Antakaa minulle tuo keppi, hyvä mies; minä tarvitsen sitä.

— Varsin mielelläni; — vastasi ukko — tässä se on, armollinen herra.

Hän ojensi sen Sancholle. Sancho otti sen, ojensi sen toiselle ukolle
ja sanoi hänelle:

— Menkää Jumalan nimeen; nyt olette saanut rahanne takaisin.

— Minäkö, armollinen herra? — virkkoi ukko. — Onko tämä ruokokeppi siis
kymmenen kultadukaatin arvoinen?

— On, — sanoi käskynhaltia — jollen minä ole maailman suurin pässinpää.
Ja nyt saamme kohta nähdä, onko minulla älliä hallitakseni kokonaista
valtakuntaa.

Sitten hän käski siinä kaikkien läsnäollessa katkaista ja avata kepin.
Niin tehtiin, ja sen sisästä löydettiin kymmenen kultadukaattia.
Kaikki olivat ihmeissään ja pitivät käskynhaltiaansa uutena Salomona.
Häneltä kysyttiin, mistä hän oli arvannut, että nuo kymmenen dukaattia
olivat ruokokepin sisässä. Hän vastasi, että havaitessaan ukon valaa
tehdessään jättävän keppinsä toiselle riitapuolelle, sitten vakuuttavan
totisesti antaneensa rahat hänelle takaisin ja valan tehtyään pyytävän
keppinsä takaisin, hän oli tullut ajatelleeksi, että ukolta vaadittu
maksu oli kepissä. Siitä voitiin hänen mielestään havaita, että vaikka
hallitsevat henkilöt ovat hölmöjä, Jumala sentään toisinaan heitä
ohjaa heidän tuomioissaan. Sitäpaitsi hän oli kuullut kotipaikkansa
kirkkoherran kertovan toisesta samanlaisesta tapauksesta,[29] ja
hänellä itsellään oli omien sanojensa mukaan niin mainio muisti,
ettei semmoista löytyisi koko saaresta, jollei sentään olisi niin
laita, että hän aina unohti, mitä tahtoi muistaa. Niin äijät vihdoin
lähtivät pois, toinen häpeissään ja toinen tyytyväisenä. Läsnäolijat
olivat ihmeissään, ja henkilö, joka merkitsi kirjaan Sanchon sanat,
teot ja eleet, ei päässyt täyteen selvyyteen, oliko hän katsottava ja
merkittävä hölmöksi vai älykkääksi mieheksi.

Tuo riitajuttu oli tuskin saatu päätökseen, kun tuomiosaliin astui
nainen, joka oli käynyt lujasti käsiksi äveriään karjakauppiaan puvussa
olevaan mieheen ja huusi kovalla äänellä:

— Oikeutta, armollinen herra käskynhaltia, oikeutta, ja jollen sitä
löydä täältä maan päältä, lähden sitä hakemaan taivaasta! Rakas
herra käskynhaltia, tämä hävytön mies sai minut käsiinsä tuolla
vainiolla ja käsitteli ruumistani kuin se olisi ollut pesuriepu, ja
— voi minua onnetonta! — vei minulta, mitä olen varjellut enemmän
kuin kolmekolmatta vuotta, puolustaen sitä maureja ja kristittyjä,
täkäläisiä ja muukalaisia vastaan, ja minä, joka olin aina kova kuin
korkkitammi ja säilytin itseäni vikautumattomana kuin salamanteri
tulessa tai kuin villa orjantappuroissa, tein sen siis vain, jotta tämä
siivo mies nyt pääsi minua kourimaan siisteillä käsillään.

— Sietää ottaa tutkittavaksi, ovatko tämän teikarin kädet siistit vai
ei — virkkoi Sancho.

Hän kääntyi miehen puoleen ja käski hänen puhua ja vastata naisen
esittämään syytökseen. Mies vastasi aivan hämillään:

— Hyvät herrat, minä olen vaivainen harjaskarjan kasvattaja ja lähdin
täältä tänä aamuna myytyäni luvalla sanoen neljä sikaa, ja minulta
vietiin leimamaksuina ja muuten puijaten melkein niiden hinta. Olin
palaamassa kotikylääni, tapasin tiellä tämän arvoisan naishenkilön, ja
piru, joka aina pitää peliänsä ja aina punoo juoniansa, järjesti niin,
että me jouduimme yhteen. Minä annoin hänelle täyden maksun, mutta hän
oli tyytymätön, kävi minuun kiinni eikä päästänyt minua, ennenkuin sai
minut tänne hinatuksi. Hän väittää, että minä makasin hänet väkisin,
mutta hän valehtelee sen valan nimessä, jonka nyt teen tai olen valmis
tekemään; ja tämä on totista totta, ilman mitään vilppiä.

Käskynhaltia kysyi häneltä nyt, oliko hänellä yhtään hopearahaa.
Mies sanoi olevan noin kaksikymmentä dukaattia, jotka hänellä oli
nahkakukkarossa povellaan. Sancho käski häntä vetämään sen esiin- ja
jättämään sen semmoisenaan syyttäjälle. Mies totteli vapisten; nainen
otti sen niiaillen tuhannet kerrat kaikille ja rukoillen Jumalalta
pitkää ikää ja terveyttä herra käskynhaltialle, joka piti niin hyvää
huolta apuatarvitsevista orpotytöistä, ja lähti sitten tuomiosalista
vieden kukkaron, jota piteli lujasti molemmin käsin, sitä ennen
sentään katsottuaan, oliko siinä todella hopearahoja. Hän oli tuskin
ehtinyt lähteä, kun Sancho sanoi karjakauppiaalle, joka oli jo itkuun
pillahtamassa ja seurasi kukkaroaan silmillään ja sydämellään:

— Hyvä mies, lähde tuon naisen jälkeen ja ota häneltä kukkaro, vaikka
hän vastaankin panisi, ja palaa tänne sen kanssa.

Tuo ei ollut lausuttu kuuroille korville, sillä mies lähti kohta kuin
nuoli tekemään työtä käskettyä. Kaikki läsnäolijat olivat erittäin
uteliaita näkemään, kuinka tämä riitajuttu päättyisi, ja vähän ajan
kuluttua mies ja nainen palasivat pidellen toisistaan kiinni vielä
lujemmin kuin edellisellä kerralla. Naisella oli kukkaro nostetussa
hameenhelmassa, ja mies koki kaikin voimin sitä häneltä riistää; mutta
nainen piti puoliaan niin kiukkuisesti, etteivät hänen yrityksensä
onnistuneet, huusi ja sanoi:

— Oikeutta Jumalan ja ihmisten edessä! Katsokaa, armollinen herra
käskynhaltia, kuinka hävytön ja julkea on tämä lurjus, joka tahtoi
keskellä kylää ja keskellä raittia viedä minulta kukkaron, jonka teidän
armonne määräsi minulle annettavaksi.

— Onkos hän sen teiltä vienyt? — kysyi käskynhaltia.

— Onko vienyt? — vastasi nainen. — Ennen antaisin tappaa itseni kuin
viedä kukkaroni. Ei sitä niin vain viety tältä tytöltä! Parempia pitää
olla niiden kissojen, jotka naamaani kynsivät, kuin tuommoinen kelvoton
rähjys! Sitä ei saada minun käsistäni pihdeillä eikä vasaroilla,
ei nuijilla eikä rautakangilla, ei vaikka leijona päälleni kävisi;
ennemmin saavat repiä minut hengettömäksi!

— Hänen puheessaan on perää; — sanoi mies — minä tunnustan olevani
voimaton ja kykenemätön ottamaan häneltä kukkaroa ja annan hänen mennä.

Käskynhaltia sanoi nyt naiselle:

— Kuule, sinä siveä ja urhoollinen tyttö, kukkaro tänne!

Nainen antoi kohta kukkaron, ja käskynhaltia jätti sen takaisin
miehelle sanoen väkivaltaiselle, mutta ei väkisinmaatulle:

— Rakas ystävä, jos olisitte osoittanut samaa rohkeutta ja
urhoollisuutta, jota olette nyt osoittanut tätä kukkaroa
puolustaessanne, tai edes puolta siitä, puolustaessanne ruumistanne,
niin teille ei olisi voitu tehdä väkivaltaa Herkuleenkaan voimilla.
Menkää nyt Jumalan haltuun, ja piru teidät periköön, ja varokaa
jäämästä koko tähän saareen tai kuutta peninkulmaa lähemmäksi, jollette
mieli saada sataa paria raippoja. Lähtekää heti, te petturi, te hävytön
ja epärehellinen otus!

Nainen kauhistui ja lähti tiehensä alla päin ja tyytymättömänä. Mutta
käskynhaltia sanoi miehelle:

— Hyvä mies, lähtekää nyt Jumalan nimeen kotipaikallenne rahoinenne,
ja jollette toiste halua niitä hävittää, niin varokaa huvittelemasta
tuommoisten kanssa.

Mies kiitti häntä niin kömpelösti kuin suinkin, ja läsnäolijat
ihmettelivät jälleen uuden käskynhaltiansa lausuntoja ja tuomioita.
Hänen kronikoitsijansa merkitsi kaikki heti paperille, ja siitä
ilmoitettiin kohta kirjeellisesti herttualle, joka kovin uteliaana
odotti näitä uutisia.

Ja jääköön nyt siihen kelpo Sancho; meillä on kiire hänen isäntänsä
luo, jonka mieltä Altisidoran musiikki oli kovin liikuttanut.




Kuudesviidettä luku.

Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka säikähdytti Don Quijotea
lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran kanssa.


Me jätimme suuren Don Quijoten syviin mietteisiin, joita rakastuneen
kamarirouvan Altisidoran serenadi oli hänen mieleensä nostanut. Hän
meni niiden kanssa makuulle, mutta ne olivat kuin kirppuja, eivät
antaneet hänelle elävää rauhaa, ja sitäpaitsi kaiveli hänen mieltään
sukkien ratkeaminen. Mutta aika liikkuu kepeästi, minkäänlaiset
esteet eivät voi sitä pidättää, ja niin se nytkin riensi ratsastaen
hetkestä toiseen, ja aamu koitti aivan pian. Sen huomattuaan Don
Quijote nousi pehmoilta untuvapatjoiltaan, puki ylleen, virkeästi
kuten ainakin, säämiskänuttunsa ja veti jalkoihinsa matkasaappaat
siten salatakseen sukkien kärsimän vaurion. Sitten hän otti ylleen
tulipunaisen viittansa, pani päähänsä hopeapunoksella reunustetun
viheriästä sametista tehdyn metsästyslakin, ripusti olalleen
hankkiluksen, josta riippui hänen hyvä ja terävä miekkansa, otti
suuren rukousnauhan, jota aina kuljetti mukanaan, ja lähti ylen upeana
ja juhlallisena eteissaliin, missä herttua ja herttuatar olivat jo
täysissä pukimissaan, kuin olisivat häntä odottaneet. Hänen kulkiessaan
erästä käytävää oli siellä Altisidora ja toinen kamarineiti, hänen
ystävättärensä, häntä odottamassa. Don Quijoten nähdessään Altisidora
oli pyörtyvinään, ja ystävätär otti hänet syliinsä ja alkoi kiireesti
avata hänen liiviänsä. Tuon huomattuaan Don Quijote astui heidän
luokseen ja lausui:

— Minä kyllä tiedän, mistä nuo kohtaukset johtuvat.

— Minä taas en voi sitä aavistaakaan, — vastasi ystävätär — sillä
Altisidora on tervein kaikista herttuattaren kamarineideistä, enkä minä
ole kuullut hänen koskaan vähääkään valittavan koko sinä aikana, jona
olen hänet tuntenut; mutta paha periköön maailman vaeltavat ritarit,
jos he tosiaan ovat kaikki niin kiittämättömiä. Menkää pois, armollinen
herra Don Quijote, sillä tämä lapsirukka ei voi tulla tajuihinsa teidän
armonne läsnäollessa.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Pitäkää huolta, armollinen neiti, että tänä iltana toimitetaan
huoneeseeni luuttu, niin minä koetan parhaani mukaan lohduttaa tätä
murheellista neitiä; lemmentunteitten vasta itäessä on yleensä taattu
parannuskeino heti osoittaa ne aivan toivottomiksi.

Niin sanottuaan hän lähti, koska ei tahtonut antaa näkijöille mitään
epäilyksen aihetta. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun pyörtynyt
Altisidora jo toipui ja virkkoi kumppanilleen:

— Hänelle täytyy välttämättä toimittaa luuttu; Don Quijote aikoo
varmaan pitää meille serenadin, ja se ei voi olla huono, koska hän sen
pitää.

He lähtivät heti kertomaan herttuattarelle, mitä oli tekeillä ja että
Don Quijote pyysi saada luutun, ja herttuatar, jota asia kovin huvitti,
sopi herttuan ja kamarineitiensä kanssa siitä, että tehtäisiin Don
Quijotelle kepponen, joka olisi pikemmin naurettava kuin vahingollinen.
Erittäin hilpeän mielialan vallitessa he sitten odottivat illan
tuloa, ja se tuli yhtä pian kuin päivä, jonka herttua ja herttuatar
viettivät miellyttävissä keskusteluissa Don Quijoten kanssa. Ja samana
päivänä herttuatar todella lähetti erään paashinsa (hänet, joka oli
metsässä näytellyt lumotun Dulcinean osaa) Teresa Panzan luo viemään
kirjettä hänen mieheltänsä Sancho Panzalta sekä vaatekääröä, jonka
Sancho oli jättänyt hänelle lähetettäväksi, ja lähettiläspojalle
annettiin määräys, että hänen piti palattuaan seikkaperäisesti kertoa
kaikesta, mitä hän joutuisi kokemaan ja kuulemaan perille tultuaan.
Kun tämä oli tapahtunut ja kello oli yksitoista illalla, löysi Don
Quijote huoneestaan eräänlaisen soittimen; hän viritti sen, avasi
ristikkoikkunan, havaitsi puutarhassa liikkuvan ihmisiä ja koeteltuaan
soittimen kieliä ja saatuaan siitä lähtemään niin puhtaan äänen kuin
suinkin voi hän sylkäisi ja rykäisi ja lauloi sitten käheänlaisella,
mutta puhtaalla äänellä seuraavan romanssin, jonka oli itse sepittänyt
samana päivänä:

    On vaarallinen rakkaus,
    sen askeleit' ei nää,
    se huomaa, ken on joutilas,
    ja hänet yllättää.

    Mutt' ahkeraan jos ompelet
    ja puuhaat, askaroit,
    niin lemmentuskat unhottain
    sa vaaran välttää voit.

    Siveä, kaino neitonen,
    ken mielii miehelään,
    tuo myötäjäiset parhaimmat
    puhtaassa nimessään.

    Niin vaeltavat ritarit
    kuin hovimiehet nuo
    ne kevytkenkää liehakoi,
    mutt' ei vie papin luo.

    On lempeä, mi leimahtaa,
    kun kerran kohdataan,
    mut kohta eron jälkehen
    myös sammuu nopeaan.

    Ei lempi tänään syttynyt,
    mi huomenn' on jo pois,
    sydämeen kuvaa kaiverra,
    mi siihen jäädä vois.

    Ja eihän kuvaa maalata
    voi päälle entisen;
    miss' on jo toinen kauneus,
    on myöskin valta sen.

    Niin Dulcinean kuva on
    mun sydämessäni,
    ei sitä toinen peittää voi,
    se säilyy iäti.

    Ja kallein lahja lempiväin
    on uskollisuus vain,
    tuo taikasauva Amorin,
    tuo lahja autuain.

Niin kauas Don Quijote oli ehtinyt esittäessään lauluansa, jota
kuuntelivat herttua ja herttuatar, Altisidora ja melkein koko linnan
väki, kun parvekkeelta, joka oli suoraan Don Quijoten ikkunan
yläpuolella, laskettiin alas nuora, johon oli kiinnitetty toista sataa
tiukua, ja kohta sen jälkeen tyhjennettiin iso kissoilla täytetty
säkki. Kissojen häntiin oli sidottu pienempiä tiukuja. Tiukuset
kilisivät ja kissat naukuivat niin vimmatusti, että herttua ja
herttuatar siitä säikähtivät, vaikka olivat itse juonen keksineet, ja
Don Quijote joutui kerrassaan kauhun valtaan. Sattui vielä niin, että
pari kolme kissaa hyppäsi ikkunasta hänen huoneeseensa, missä juoksivat
sinne tänne, niin että tuntui kuin siellä olisi ollut legio perkeleitä.
Ne sammuttivat huoneessa palavat kynttilät ja hakivat epätoivoissaan
ulospääsyä. Nuoraa, johon isommat tiukuset oli kiinnitetty, laskettiin
ja nostettiin lakkaamatta, ja suurin osa linnan väkeä, joka ei tietänyt
asian todellista laitaa, oli ihmetyksen ja jännityksen vallassa. Don
Quijote nousi seisomaan, tarttui miekkaansa, alkoi heiluttaa sitä ulos
ikkunasta ja huutaa kovalla äänellä:

— Ulos, te ilkeät noidat! Ulos, sinä hävytön noitalauma! Minä olen Don
Quijote Manchalainen, johon pahat elkenne eivät pysty eivätkä tehoa!

Sitten hän kääntyi päin huoneessa kirmailevia kissoja ja suuntasi niitä
kohti monta iskua. Ne syöksyivät ikkunalle ja hyppäsivät siitä ulos,
yhtä lukuunottamatta; Don Quijoten iskujen ahdistamana tämä hyppäsi
hänen kasvoilleen ja iski kyntensä ja hampaansa hänen nenäänsä, niin
että Don Quijote alkoi tuskissaan huutaa täyttä kurkkua. Sen kuultuaan
ja arvattuaan, mistä huuto saattoi johtua, herttua ja herttuatar
riensivät hänen huoneeseensa niin nopeasti kuin suinkin voivat,
avasivat oven omalla avaimellaan ja näkivät ritari paran kaikin voimin
ponnistelevan saadakseen kissan irti kasvoistaan. Sitten tuotiin
valoa ja nähtiin koko tuo epätasainen taistelu. Herttua kiiruhti luo
taistelevia erottamaan, mutta Don Quijote huusi:

— Älköön kukaan temmatko sitä pois! Jättäkää minut kahden kesken tämän
paholaisen, tämän velhon, tämän noidan kanssa! Kyllä minä sille opetan,
kuka on Don Quijote Manchalainen!

Mutta kissa ei välittänyt näistä uhkauksista, vaan sylki ja kynsi kuten
ennenkin. Vihdoin herttua tempasi sen pois ja heitti ulos ikkunasta.

Don Quijoten kasvot olivat rikkikynsityt, eikä nenäkään ollut parhaassa
kunnossa, mutta hän oli kovin harmissaan, ettei ollut sallittu hänen
saattaa päätökseen taistelua, johon hän oli niin kiivaasti käynyt
tuota konnamaista noitaa vastaan. Sitten hankittiin haavabalsamia, ja
itse Altisidora sovitti lumivalkoisilla kätösillään siteet kaikkiin
haavoittuneisiin kohtiin lausuen siinä sitoessaan hänelle hiljaa:

— Kaikki nämä onnettomuudet kohtaavat sinua, sinä kivikova ritari,
sinun synnillisen jäykkyytesi ja itsepintaisuutesi tähden, ja suokoon
Jumala, että aseenkantajasi Sancho unohtaa ruoskia itseään, jotta
hellästi rakastettu Dulcineasi ei milloinkaan pääse lumouksestaan,
jotta sinä et saa nauttia hänen sulojaan etkä saa mennä hänen kanssaan
häävuoteeseen, et ainakaan niin kauan kuin elän minä, joka sydämestäni
sinua rakastan.

Kaikkeen tuohon Don Quijote ei vastannut sanaakaan, huokasi vain
syvään, paneutui pitkäkseen vuoteeseensa ja kiitti herttuaa ja
herttuatarta heidän hyväntahtoisuudestaan, ei niin, että hän olisi
mitenkään pelännyt tuota kissamaista, noitamaista ja tiukumaista
roskajoukkoa, vaan siksi, että oli selvästi havainnut, kuinka hyvässä
tarkoituksessa he olivat tulleet hänen avukseen. Herttua ja herttuatar
jättivät hänet lepäämään ja poistuivat, pahoillaan siitä, että
kepponen oli päättynyt niin huonosti; he näet eivät olleet uskoneet,
että seikkailu koituisi Don Quijotelle niin ankaraksi ja kalliiksi
kuin todella koitui: hänen täytyi pysytellä huoneessaan ja vuoteessaan
viisi päivää. Sillävälin hänelle sattui toinen nyt kerrottua hauskempi
seikkailu, mutta hänen historiansa kirjoittaja ei halua kertoa sitä
juuri nyt, vaan palaa Sancho Panzan luo, joka hoiti käskynhaltianvirkaa
erittäin uutterasti ja hupaisesti.




Seitsemäsviidettä luku,

jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho Panza hoiti
käskynhaltianvirkaa.


Historia kertoo, että Sancho Panza vietiin tuomiosalista upeaan
palatsiin, missä oli suureen saliin katettu kuninkaallinen ja runsas
pöytä. Sanchon saliin astuessa soivat oboet, ja neljä hovipoikaa astui
tarjoamaan hänelle käsien valelemista varten vettä, jonka Sancho otti
vastaan erittäin arvokkaasti. Musiikki taukosi, Sancho istuutui pöydän
yläpäähän, sillä mitään muuta paikkaa ei ollut, eikä koko pöytään oltu
katettu ketään muuta varten. Hänen viereensä asettui muudan henkilö,
joka myöhemmin osoittautui lääkäriksi, kädessään valaskalanluinen
keppi. Sitten otettiin pois kallisarvoinen valkoinen liina, joka
oli peittänyt hedelmiä ja lukuisia astioita, joissa oli erilaisia
ruokalajeja. Eräs oppineennäköinen henkilö luki pöytärukouksen, muudan
hovipoika pani pitsireunuksisen lautasliinan Sanchon leuan alle,
ja eräs toinen, joka oli edeskäyvän virassa, asetti hänen eteensä
hedelmäkulhon. Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt syödä suupalaa, kun
luukeppiä pitelevä mies kosketti sillä kulhoa, joka poistettiin hänen
edestään mitä kiireimmin. Edeskäypä toi kumminkin toisen vadin,
jossa oli jotakin toista ruokaa, Sancho aikoi maistaa siitä, mutta
ennenkuin oli päässyt siihen käsiksi ja sitä maistamaan, oli keppi jo
sitä koskettanut ja hovipoika vienyt sen pois yhtä vikkelästi kuin
hedelmäkulhon. Tuon huomattuaan Sancho hämmästyi, katseli kaikkia
läsnäolijoita ja kysyi, oliko tarkoitus, että tätä ateriaa syötäessä
ruokalajit hävisivät kuin silmänkääntäjän tehdessä temppujaan. Siihen
vastasi keppiniekka:

— Armollinen herra käskynhaltia, tässä ei käy aterioiminen muulla
tavalla kuin mitä yleinen tapa ja pitämys vaatii muissa saarissa, missä
on käskynhaltioita. Minä, armollinen herra, olen lääkäri, minut on
palkattu toimimaan tässä saaressa sen käskynhaltioitten lääkärinä, ja
minä pidän paljoa enemmän silmällä heidän terveyttään kuin omaani, yötä
päivää opiskellen ja tutkien käskynhaltian ruumiinrakennetta voidakseni
hänet parantaa, jos hän sattuu sairastumaan, ja tärkeimpänä tehtävänäni
on olla läsnä hänen nauttiessaan päivällistä ja illallista antaakseni
hänen syödä, mitä pidän hänelle sopivana, ja estääkseni häntä syömästä
semmoista, minkä uskon tekevän hänelle vahinkoa ja tuottavan vauriota
hänen vatsalleen. Siitä syystä käskin ottaa pois hedelmäkulhon, koska
hedelmät ovat liian vetisiä, ja samoin käskin viedä pois vadin,
jossa oli tuo toinen ruokalaji, koska se oli liian kuumaa ja liiaksi
höystettyä, mikä kiihoittaa janoa; henkilö, joka juo paljon, näet
surmaa ja hävittää perusnestettään, josta elämä riippuu.

— Jos niin on, niin nuo tuossa vadissa olevat paistetut peltopyyt,
jotka näyttävät hyvin kypsennetyiltä, eivät voi tehdä minulle mitään
vahingoa.

Siihen vastasi lääkäri:

— Niitä ei armollinen herra käskynhaltia saa syödä niin kauan kuin minä
elän.

— Mikä siitä estää? — kysyi Sancho.

Lääkäri vastasi:

— Se, että mestarimme Hippokrates, lääketieteen johtotähti ja valo,
lausuu eräässä aforismissaan: _Omnis saturatio mala, perdicis autem
pessima_.[30] Se merkitsee: »Kaikki ylenkylläisyys on pahaa, mutta
peltokanoista johtuva kaikkein pahinta.»

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin suvaitkoon herra tohtori
katsoa, mikä kaikista näistä tässä pöydässä olevista ruokalajeista on
minulle hyödyllisin ja mikä vähimmän vahingollinen, ja antakoon minun
syödä sitä, huolimatta sitä kepillä kurittaa, sillä käskynhaltian
elämän nimessä ja niin totta kuin toivon Jumalan antavan minun sitä
nauttia, olen nälkään nääntymässä, ja jos nyt kiellätte minulta
ravinnon, niin te, pankoon herra tohtori sen pahakseen miten tahansa ja
sanokoon minulle mitä hyvänsä, pikemmin riistätte minulta elämän kuin
sitä pitennätte.

— Teidän armonne on oikeassa, herra käskynhaltia, — vastasi lääkäri
— ja siksi olenkin sitä mieltä, ettei teidän armonne nyt pidä syödä
noita keitettyjä kaniineja, sillä se on hienokarvaisten eläinten lihaa.
Tuota vasikanpaistia voisi koettaa, jos se ei olisi paistettua eikä
höystettyä, mutta näin ollen ei kannata.

Sancho sanoi:

— Tuossa isossa vadissa, joka tuolla kauempana höyryää, näyttää olevan
_olta podridaa_, ja koska siinä on kaikenmoisia eri aineksia, niin
varmasti löydän siitä jotakin, mikä on sekä maukasta että terveellistä.

— _Absit_![31] — sanoi lääkäri. — Kaukana olkoon meistä niin
vahingollinen ajatus. Maailmassa ei ole mitään vähemmän ravitsevaa kuin
_olta podrida_. Kelvatkoon se tuomioherroille tai koulunrehtoreille
tai maalaishäihin, mutta käskynhaltiain pöytään sitä ei saa tuoda;
siinä saa olla ainoastaan kaikkein valioimpia ja herkullisimpia ruokia.
Syynä on se, että aina ja kaikkialla pidetään ja kuka tahansa pitää
yksinkertaista lääkettä suuremmassa arvossa kuin useasta aineesta
kokoonpantua, sillä yksinkertaisessa ei voi tulla mitään erehdystä,
mutta monesta aineesta kootussa voi sattua, ettei eri aineita panna
siihen oikeata määrää. Herra käskynhaltia voi uskoa sanani, että
teidän, jos tahdotte säilyttää terveytenne ja sitä lujittaa, tulee
nyt syödä noin sata kappaletta lehikäisiä ja muutamia aivan ohuita
kvitteniviipaleita, jotka panevat vatsan kuntoon ja edistävät
ruoansulatusta.

Tuon kuultuaan Sancho heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten,
tuijotti lääkäriin ja kysyi häneltä vakavalla äänellä, mikä hänen
nimensä oli ja missä hän oli opiskellut. Lääkäri vastasi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minun nimeni on tohtori Pedro Tuima
Enne, kotikyläni on Puikipois, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovar
del Campon välillä, oikealla kädellä, ja tohtorinarvon olen saanut
Osunan yliopistossa.

Siihen vastasi Sancho vihan vimmassa:

— No niin, herra tohtori Pedro Tuima Pahaenteinen, jonka kotikylä
Puikipois on oikealla kädellä, kun kuljetaan Caracuelista Almodovar
del Campoon, te Osunassa oppiarvonne saanut tohtori, puikkikaa heti
pois minun näkyvistäni; jollette niin tee, niin vannon paistavan päivän
nimessä, että otan ryhmysauvan ja alan sillä peitota, ensiksi teitä,
niin ettei tähän saareen jää yhtään ainoata lääkäriä, ei ainakaan
semmoista, joka ei ymmärrä olevansa tietämätön; oppineita, järkeviä
ja älykkäitä lääkäreitä minä kyllä osaan pitää arvossa ja kunnioittaa
kuin jumalallisia henkilöitä. Ja minä sanon vieläkin, että Pedro Tuiman
pitää tästä lähteä; jollei hän sitä tee, niin minä otan tämän tuolin,
jolla istun, ja lyön sen tuhanneksi pirstaksi hänen kalloonsa, ja
vaadittakoon minut siitä vastaamaan, kun hallitustani tullaan tänne
tutkimaan; minä kyllä vapaudun vastuusta sanomalla tehneeni Jumalalle
palveluksen, kun olen ottanut hengiltä kehnon lääkärin, joka on
yhteiskunnan vitsauksena. Ja antakaa minulle nyt syötävää tai viekää
hiiteen koko tämä käskynhaltianvirka, sillä toimi, joka ei haltiaansa
ravitse, ei maksa kahta pahentunutta papua.

Tohtori säikähti huomatessaan käskynhaltian niin vihastuneen ja aikoi
puikkia pois salista, mutta samassa kuului ulkoa postitorven ääni.
Edeskäypä kiiruhti ikkunaan, palasi ja sanoi:

— Sieltä tulee armollisen herra herttuan kuriiri; hän tuo varmaan
jotakin tärkeätä viestiä.

Kuriiri tuli sisään hiestyneenä ja hengästyneenä, otti povestaan
kirjeen, jätti sen käskynhaltian käteen, ja Sancho antoi sen
hovimestarille käskien hänen lukea osoitteen, joka kuului näin: »Don
Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, hänen omaan
käteensä tai hänen sihteerilleen.» Sen kuultuaan Sancho sanoi:

— Kuka on täällä minun sihteerini?

Eräs läsnäolijoista vastasi:

— Minä, armollinen herra, sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja olen
biskajalainen.[32]

— Koska sekin olet, — sanoi Sancho — niin kelpaisit vaikka keisarin
sihteeriksi. Avaa kirje ja katso, mitä siinä on.

— Vastaleivottu sihteeri teki niin ja sanoi kirjeen luettuaan, että
siinä oli asia, josta täytyi keskustella salaisesti. Sancho käski
tyhjentää salin ja määräsi sinne jäämään ainoastaan hovimestarin ja
edeskäyvän. Muut henkilöt sekä lääkäri poistuivat, ja sihteeri luki
sitten kirjeen, jossa oli seuraavaa:

 »Tietooni on tullut, herra Don Sancho Panza, että muutamat minun ja
 teidän saarenne viholliset aikovat käydä hirmuiseen hyökkäykseen sitä
 vastaan jonakin yönä, en tiedä milloin; tulee siis valvoa ja olla
 varuillaan, jotta he eivät pääse teitä yllättämään. Luotettavilta
 vakoilijoilta olen saanut vielä tietää, että kaupunkiinne on saapunut
 neljä valhepukuista henkilöä, jotka aikovat teidät surmata, koska
 pelkäävät teidän terävää älyänne; pitäkää siis silmänne auki, katsokaa
 tarkoin, kuka tulee teitä puhuttelemaan, ja varokaa syömästä mitään,
 mitä eteenne asetetaan. Minä kyllä pidän huolen siitä, että teitä
 autetaan, jos havaitsen teidän joutuvan hätään, ja muuten teidän tulee
 kaikin puolin toimia niinkuin sopii hyvältä ymmärrykseltänne odottaa.
 Annettu tässä paikassa elokuun 16:na kello 4 aamulla.

 Teidän ystävänne

 Herttua.»

Sancho ihan kauhistui, ja läsnäolevat näyttivät hekin säikähtyneiltä.
Sancho kääntyi nyt hovimestarin puoleen ja sanoi hänelle:

— Ensimmäinen ja kiireellisin tehtävä on se, että tohtori Tuima
suljetaan maanalaiseen vankikoppiin; jos näet kukaan minut surmaa, niin
hän sen tekee, vieläpä kaikkein hitaimmalla ja kamalimmalla tavalla,
nimittäin näännyttämällä minut nälkään.

— Minunkaan mielestäni — virkkoi edeskäypä, — teidän armonne ei pidä
syödä kaikkea, mitä tässä pöydässä on, sillä sen ovat lähettäneet
lahjaksi muutamat nunnat, ja tavataanhan sanoa, että ristin takana
piilee piru.

— Sitä en tahdo kieltää: — vastasi Sancho — mutta antakaa minulle nyt
pala leipää ja neljän naulan verosta viinirypäleitä, sillä niissä ei
voi olla mitään myrkkyä; minä näet en voi tosiaankaan tulla toimeen,
jollen saa syödä, ja jos meidän nyt pitää olla valmiina uhkaaviin
taisteluihin, niin meidän täytyy saada hyvä ravinto, sillä vatsa
se sydäntä vahvistaa eikä sydän vatsaa. Ja te, sihteeri, vastatkaa
armolliselle herra herttualle ja sanokaa hänelle, että kaikki, mitä
hän käskee, pannaan täytäntöön hänen käskynsä mukaan ihan pilkulleen,
ja lähettäkää armolliselle rouva herttuattarelle minulla terveiset,
että minä suutelen hänen käsiään ja pyydän häntä muistamaan lähettää
jonkun oman miehen viemään kirjettäni ja vaatemyttyäni vaimolleni
Teresa Panzalle; jos hän sen tekee, niin minä pidän sitä suurena
suosionosoituksena ja koetan kaikin puolin palvella häntä voimieni
mukaan; ja ohimennen voitte liittää kirjeeseen kunnioittavat terveiset
herralleni Don Quijote Manchalaiselle, jotta hän näkee, kuinka olen
hänelle kiitollinen; ja sitten voitte vielä hyvänä sihteerinä ja
kelpo biskajalaisena lisätä siihen, mitä ikinä mielenne tekee ja mitä
siihen parhaiten sopii. Ja korjattakoon nyt tästä pöydästä astiat pois
ja annettakoon minulle syötävää, niin minä kyllä selviydyn kaikista
vakoilijoista ja murhamiehistä ja noidista, jotka saattavat hyökätä
minua ja minun saartani vastaan.

Samassa astui sisään hovipoika, joka sanoi:

— Täällä on muudan puheille pyrkivä talonpoika, joka haluaa keskustella
teidän armonne kanssa, hänen sanojensa mukaan erittäin tärkeästä
asiasta.

— Merkillistä väkeä — sanoi Sancho — nuo puheillepyrkivät. Kuinka
ne voivatkaan olla niin typeriä, etteivät ymmärrä, ettei sovi
tulla puheille pyrkimään tämmöisenä hetkenä? Emmekö me hallitsevat
henkilöt, me tuomarit, ole lihaa ja verta, ja eikö meidänkin pidä
antaa levätä niin kauan kuin tarve vaatii, vai pitäisikö meidän
olla kuin marmoripatsaita? Jumalan ja omantuntoni nimessä, jos tätä
käskynhaltiana-oloa jatkuu (vaikka minä aavistelen, ettei sitä tule
kauan jatkumaan), niin minä kyllä saatan järkiin useampiakin tuommoisia
puheillepyrkiviä. Käskekää nyt sitä kelpo miestä astumaan sisään, mutta
katsokaa ensin, ettei se ole mikään vakoilija tai semmoinen, joka aikoo
minut murhata.

— Ei, armollinen herra; — vastasi hovipoika — hän näyttää hyvin
yksinkertaiselta, ja pahoin erehdyn, jollei hän ole lauhkea kuin lammas.

— Ei mitään pelättävää; — sanoi hovimestari — olemmehan me kaikki tässä
läsnä.

— Olisiko mahdollista, edeskäypä, — kysyi Sancho — että nyt, kun
tohtori Pedro Tuima ei ole tässä, saisin syödä jotakin kunnollista ja
ravitsevaa, vaikka vain palasen leipää ja sipulin?

— Tänä iltana tulee illallisateria korvaamaan, mitä päivällisestä
puuttui, ja teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen — vastasi
edeskäypä.

— Jumala sen suokoon — sanoi Sancho.

Samassa astui sisään talonpoika, joka näytti varsin kunnialliselta
mieheltä; jo tuhannen peninkulman päähän voi nähdä, että hän oli
vilpitön ja laadullinen. Hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:

— Kuka täällä on herra käskynhaltia?

— Kukapa muu — vastasi sihteeri — kuin se, joka istuu tuolissa?

— Minä siis nöyrryn hänen edessään — virkkoi talonpoika.

Hän polvistui ja pyysi käskynhaltian kättä sitä suudellakseen. Sancho
kieltäytyi ja käski hänen nousta ja sanoa, mitä halusi. Talonpoika
totteli ja sanoi sitten:

— Minä, armollinen herra, olen talonpoika, kotoisin Miguelturrasta,
kylästä, joka on kahden peninkulman päässä Ciudad Realista.

— Tässä meillä on toinen Puikipois! — virkkoi Sancho. — Puhukaa, hyvä
ystävä; minä puolestani voin sanoa hyvin tuntevani Miguelturran ja
tiedän, ettei se ole aivan kaukana omasta kylästäni.

— Seikka on se, armollinen herra, — jatkoi talonpoika — että minä
olen Jumalan armosta naimisissa pyhän roomalaiskatolisen kirkon
suostumuksella; minulla on kaksi poikaa, jotka ovat opin tiellä,
ja nuorempi pyrkii lisensiaatiksi. Minä olen leski, sillä vaimoni
kuoli, tai oikeammin hänet tappoi huono lääkäri, joka antoi hänelle
ulostusainetta hänen ollessaan raskaana, ja jos Jumala olisi sallinut
lapsen tulla maailmaan ja jos se olisi ollut poika, niin minä olisin
pannut hänet lukemaan tohtoriksi, jotta hänen ei olisi tarvinnut
kadehtia veljiänsä kandidaattia ja lisensiaattia.

— Jos siis vaimonne ei olisi kuollut, — sanoi Sancho — tai jos häntä ei
olisi otettu hengiltä, niin te ette olisi nyt leski.

— En, armollinen herra, en millään muotoa — vastasi talonpoika.

— Oikeassa ollaan! — virkkoi Sancho. — Jatkakaa, hyvä ystävä, sillä nyt
on pikemmin aika nukkua kuin keskustella tämmöisistä asioista.

— No niin, — sanoi talonpoika — tämä minun poikani, josta pitää tulla
kandidaatti, rakastui muutamaan oman kylän tyttöön, jonka nimi on Clara
Perlerina, erittäin varakkaan talonpojan Andrés Perlerinon tyttäreen;
eikä tämä Perlerinien nimi johdu heidän esi-isistään tai muusta
suvustaan, vaan siitä, että koko tämä perhekunta on perlaattista[33]
väkeä, toisin sanoen potee luuvaloa, ja niin heitä nimitetään
komeasti Perlerineiksi, ja jos tässä totta puhun, niin tyttö onkin
kuin itämaitten päärly, ja oikealta puolelta katsottuna hän on kuin
niityn kukkanen; vasemmalta puolelta hän tosin ei näytä niin korealta,
sillä siltä laidalta puuttuu silmä, jonka hän menetti isossarokossa;
ja vaikka hänen kasvoissaan on paljon ja syviä rokonarpia, sanovat
ne, jotka hänestä pitävät, etteivät ne ole mitään rokonarpia, vaan
kuoppia, joihin hänen rakastajiensa sydämet haudataan. Hän on
niin siisti, että hän, välttääkseen kasvojen likaantumista, pitää
nenäänsä ihan pystyssä, niin että näyttää siltä kuin se karkaisi pois
suun läheisyydestä, ja kaikesta huolimatta hän näyttää kerrassaan
ihastuttavalta, sillä hänellä on suuri suu, ja jollei siitä puuttuisi
kymmentä tai kahtatoista etu- ja poskihammasta, voisi se olla kaikkien
sievimpien suitten veroinen, vieläpä niitä kauniimpikin. Huulista
minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä ne ovat niin hienot ja ohuet,
että jos olisi tapana viipsiä huulia, niin näistä saisi kokonaisen
vyyhden, mutta ollen väriltään aivan toisenlaiset kuin huulet yleensä
ne näyttävät ihan ihmeellisiltä, sillä ne ovat sinisen, viheriän ja
sinipunaisen kirjavat; ja herra käskynhaltia suvaitkoon antaa minulle
anteeksi, että näin seikkaperäisesti maalailen hänen ominaisuuksiaan,
joka kumminkin lopulta tulee tyttärekseni; minä näet pidän hänestä,
eikä hän minusta näytä ollenkaan rumalta.

— Maalatkaa päälle vain niin paljon kuin haluatte; — sanoi Sancho
— minua huvittaa teidän maalauksenne, ja jos olisin saanut syödä,
en olisi voinut toivoa mitään parempaa jälkiruokaa kuin maalaamanne
muotokuva.

— Se minulla on vielä antamatta; — vastasi talonpoika — mutta se,
mikä ei voi tapahtua nyt, voi tapahtua tuonnempana, ja minä sanon,
armollinen herra, että jos voisin maalata hänen kauneutensa ja hänen
solakan vartensa, niin siitä tulisi jotakin ihmeellistä, mutta se ei
käy päinsä, sillä hän on kumarainen ja muodoton, ja hänen polvensa
hipovat suuta; mutta kaikesta huolimatta voi nähdä, että hän, jos voisi
ojentaa itsensä suoraksi, kohottaisi päänsä kattoon saakka, ja hän on
jo antanut kandidaatilleni kätensä luvaten tulla hänen vaimokseen,
vaikka ei hän kättään oikeastaan voi ojentaa, sillä se on täynnä
luuvalokyhmyjä; mutta hänen leveistä ja vakoisista kynsistään voi kyllä
nähdä, että käsi on hyvä ja muodoltaan semmoinen kuin olla pitää.

— Hyvä, — sanoi Sancho — ja otaksukaa nyt, hyvä ystävä, että olette jo
maalannut hänet kiireestä kantapäähän. Mitä te oikeastaan tahdotte?
Käykää asiaan kiertelemättä kaartelematta, ilman mitään toisteluja ja
liikoja lisäyksiä.

— Minä haluaisin, armollinen herra, — vastasi talonpoika — että
teidän armonne osoittaisi minulle suosiotaan ja antaisi minulle
suosituskirjeen tulevan miniäni isälle, pyytäen häntä olemaan hyvä ja
sallimaan tämän naimisiinmenon tapahtua, koska me emme ole eriarvoisia
onnen enempää kuin luonnonkaan lahjoilta, sillä totta puhuen, herra
käskynhaltia, poikani on pirun riivaama, eikä kulu yhtäkään päivää,
etteivät pahat henget kiusaa häntä kolmesti tai neljästi, ja kerran
hän kaatui tuleen, niin että hänen kasvonsa ovat nyt ryppyiset kuin
pergamentti, ja hänen silmistään vuotaa aina vettä ja märkää; mutta hän
on sävyisä kuin enkeli ja olisi siunatun siivo, jollei hän toisinaan
löisi ja takoisi itseään nyrkeillään.

— Haluatteko vielä jotakin, hyvä mies? — kysyi Sancho.

— Haluaisinhan minä vielä muutakin, — vastasi talonpoika — vaikka en
uskalla sitä sanoa. Mutta olkoon menneeksi, en tahdo sittenkään jättää
sitä poveeni pahenemaan, kävi miten kävi. Sanon siis, armollinen herra,
että toivoisin teidän armonne antavan minulle kolmesataa tai kuusisataa
dukaattia kandidaattini myötäjäisiä varten, tarkoitan avustukseksi
kodin järjestämistä varten, sillä täytyyhän heidän sittenkin elää
omissa oloissaan, niin etteivät appivanhemmat heidän asioihinsa
sekaannu.

— Ajatelkaa, onko teillä vielä jotakin pyydettävää, — sanoi Sancho —ja
älkää antako ujouden tai häveliäisyyden estää itseänne sitä sanomasta.

— Ei, ei mitään — vastasi talonpoika.

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun käskynhaltia nousi seisomaan,
sieppasi käteensä tuolin, jolla oli istunut, ja huusi:

— Tuhat tulimmaista, te kehno lurjus ja hölmö, jollette heti lähde
tästä ja poistu näkyvistäni, niin ruhjon ja halkaisen kallonne tällä
tuolilla! Sinä hävytön nartunpoika, sinä itse pirun maalaaja, näinkö
sinä tulet pyytämään minulta kuuttasataa dukaattia? Mistä minä ne otan,
sinä porsas? Ja jos minulla ne olisikin, miksi antaisin ne sinulle,
sinä juonipussi ja pölkkypää? Ja mitä minä välitän Miguelturrasta
ja Perlerinien koko suvusta? Mene matkoihisi, sanon minä; jos et
tottele, niin, niin totta kuin armollinen herrani herttua elää, teen
mitä sanoin! Sinä et taida ollakaan Miguelturrasta, vaan olet joku
konna, jonka helvetti on tänne lähettänyt minua kiusaamaan. Sano
minulle, sinä jumalaton, mitä oikeastaan ajattelet! Minä en ole ollut
käskynhaltianvirassa vielä puoltatoista päivää, ja sinäkö luulet, että
minulla on pussissa jo kuusisataa dukaattia?

Edeskäypä viittasi talonpojalle, että hän lähtisi pois salista, ja
mies lähti alla päin ja nähtävästi peläten, että käskynhaltia voisi
panna täytäntöön vihaisen uhkauksensa; se veijari osasi hyvin näytellä
osaansa.

Mutta jättäkäämme nyt Sancho vihansa valtaan, tulkoon rauha maahan, ja
palatkaamme Don Quijoten luo, jonka näimme viimeksi, kun hänen kasvonsa
olivat sidotut ja laastaroidut kissan kynsien jäljeltä, mistä vauriosta
hän ei parantunut kahdeksassa päivässä. Eräänä näistä päivistä hänelle
sattui jotakin, minkä Cide Hamete lupaa kertoa niin tarkasti ja
totuudenmukaisesti kuin hän yleensä kertoo tämän historian kaikkein
vähäpätöisimmätkin tapaukset.




Kahdeksasviidettä luku.

Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña Rodriguezin
kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan merkitä ja
ikuisessa muistossa säilyttää.


Pahoin haavoittunut Don Quijote oli sangen ärtynyt ja alakuloinen;
hänen kasvonsa, joita ei ollut merkinnyt Jumalan käsi, vaan kissan
käpälä, olivat siteissä — onnettomuuksia, jollaisiin vaeltavat
ritarit helposti joutuvat. Hän vietti kuusi päivää näyttäytymättä
julkisesti, ja eräänä yönä, maatessaan valveilla ja unetonna, miettien
onnettomuuksiaan ja Altisidoran tungettelevaisuutta, hän kuuli, kuinka
hänen huoneensa ovi avattiin avaimella, ja kuvitteli heti, että
rakastunut neiti tuli yllättämään hänen siveyttänsä ja saattamaan
hänet tilaan, missä hän rikkoisi uskollisuuden, jonka oli velkaa
valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle. »Ei», sanoi hän, lujasti
uskoen kuvitelmaansa ja niin kovalla äänellä, että se voitiin kuulla,
»maailman paraskaan kaunotar ei saa minua luopumaan palvomasta häntä,
joka on piirrettynä ja painettuna sydämeni syvyyteen ja sieluni
pohjimmaiseen pohjaan, ei sittenkään, vaikka sinä, oi valtiattareni,
olet muuttunut sipulilta haiskahtavaksi maalaistytöksi tai kulta- ja
hopeakankaita kutovaksi kultaisen Tajon nymfiksi, tai vaikka Merlin
tai Montesinos pidättävät sinua, missä mielivät, sillä olitpa missä
tahansa, sinä olet minun, ja minä, olinpa missä hyvänsä, olen ollut ja
tulen olemaan sinun.»

Hänen niin sanottuaan ovi samassa avattiin. Hän nousi sängyssään
seisomaan, kokonaan kääriytyneenä keltaiseen silkkipeitteeseen, päässä
yömyssy ja kasvot ja viikset sidottuina, kasvot naarmujen vuoksi ja
viikset, jotta ne eivät höltyisi ja valahtaisi alas, ja hän näytti
tässä asussaan merkillisimmältä aaveelta, mitä kuvitella voi. Hän
tuijotti jäykästi ovelle odottaen näkevänsä, kuinka siitä astuisi
sisään antautuvainen ja lemmensairas Altisidora, mutta näkikin tulevan
kunnianarvoisen kamarirouvan, päässä valkoinen myssy, jonka sivuharsot
olivat niin pitkät, että peittivät ja verhosivat hänet kiireestä
kantapäähän. Vasemmassa kädessä hänellä oli palava lyhyt kynttilä,
ja oikealla kädellään hän varjosti silmiänsä, joita peittivät suuret
silmälasit, jotta valo ei sattuisi niihin. Hän hiipi hiljalleen ja
siirsi jalkojansa varovasti.

Don Quijote katseli häntä tähystyspaikaltaan ja nähdessään hänen
pukunsa ja huomatessaan, kuinka hiljaa hän kulki, hän luuli, että joku
noita-akka tuli tuossa asussa tekemään hänelle jotakin pahaa, ja alkoi
innokkaasti tehdä ristinmerkkejä. Haamu tuli yhä lähemmäksi; ehdittyhän
keskelle lattiaa se kohotti katseensa ja näki, kuinka uutterasti Don
Quijote teki ristinmerkkejä, ja jos Don Quijote oli tämän hahmon
nähdessään säikähtänyt, niin haamu pelästyi sitä enemmän huomatessaan
hänet. Nähdessään hänet siinä pitkänä ja keltaisena, peitteineen ja
siteineen, jotka tekivät hänet aivan muodottomaksi, se kiljaisi kovalla
äänellä:

— Jeesus! Mitä näenkään?

Säikähdyksissään se pudotti kynttilän kädestään ja pimeään jäätyään
kääntyi lähteäkseen pois, mutta kompastui peloissaan omiin liepeisiinsä
ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Don Quijote alkoi pelästyneenä
huutaa:

— Minä vannotan sinua, kummitus tai mikä lienetkin, sanomaan minulle,
kuka olet, ja sanomaan, mitä minusta tahdot. Jos olet kärsimyksessä
oleva vainajan sielu, sano se minulle, niin minä teen hyväksesi, mitä
suinkin voin, sillä minä olen katolinen kristitty ja teen mielelläni
hyvää kaikille ihmisille. Siitä syystä olen liittynyt vaeltavaan
ritarikuntaan, jonka palveluksessa olen ja jonka toiminta ulottuu
niinkin pitkälle, että se tahtoo tehdä hyvää kiirastulessa oleville
sieluille.

Kuullessaan itseään niin vannotettavan arvasi kaatuessaan loukkaantunut
kamarirouva omasta pelostaan, että Don Quijotekin pelkäsi, ja vastasi
murheellisella ja hiljaisella äänellä:

— Armollinen herra Don Quijote (jos teidän armonne todella on Don
Quijote), minä en ole mikään kummitus, en mikään ilmestys enkä
kiirastulessa oleva sielu, kuten teidän armonne näyttää luulevan, vaan
Doña Rodriguez, armollisen rouva herttuattaren kamarirouva, ja tulen
teidän armonne luo erään semmoisen vaikeuden vuoksi, jossa teidän
armonne yleensä antaa apuaan.

— Sanokaa minulle, rouva Doña Rodriguez, — virkkoi Don Quijote —
tuleeko teidän armonne ehkä jonkinlaisissa parittamisen aikeissa? Siinä
tapauksessa sanon teille, ettei minusta ole mitään apua, kiitos olkoon
valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen verrattoman kauneuden. Sanalla
sanoen, rouva Doña Rodriguez, minä tarkoitan, että jos teidän armonne
jättää sikseen ja tuomatta kaikki lemmenviestit, niin voitte jälleen
sytyttää kynttilän ja tulla takaisin, ja sitten me keskustelemme
kaikesta, mitä haluatte antaa tehtäväkseni ja mitä itse mielitte,
lukuunottamatta, kuten sanoin, kaikkia lemmenhoukutuksia.

— Minäkö tulisin tuomaan keneltäkään lemmenviestiä, parahin herra? —
vastasi kamarirouva. — Huonosti teidän armonne minut tuntee; minä en
ole vielä niin ikäloppu, että toimittelisin semmoisia lapsellisuuksia,
sillä minulla on, Jumalan kiitos, yhä täydet sielunvoimat
ruumiissani ja suussa kaikki etu- ja poskihampaat, muutamia harvoja
lukuunottamatta, jotka minulta on vienyt täällä Aragoniassa aivan
tavallinen röhkä-yskä. Mutta odottakaa vähän, armollinen herra, minä
menen ulos sytyttämään kynttilän ja palaan heti kertomaan huolistani
teille, joka autatte kaikkia ihmisiä heidän vaivoissaan.

Vastausta odottamatta hän lähti huoneesta, mihin Don Quijote jäi
rauhallisesti miettimään ja häntä odottamaan. Mutta kohta hänen
mieleensä tulvi tuhansia ajatuksia tästä uudesta seikkailusta, ja
hänestä tuntui huonosti tehdyltä ja vielä huonommin ajatellulta
antautua vaaraan rikkoa valtiattarelleen lupaamansa uskollisuuden, ja
hän sanoi itsekseen: »Kuka tietää, eikö perkele, joka on viekas ja
kavala, tahdo minua nyt pettää tämän kamarirouvan avulla, minua, jota
eivät ole voineet pettää keisarinnat, kuningattaret, herttuattaret,
markiisittaret eivätkä kreivittäret? Minä näet olen kuullut monien
älykkäitten henkilöitten usein sanovan, että paholainen, jos voi,
lähettää viettelijäksi mieluummin nykerönenäisen kuin sellaisen,
jolla on kreikkalainen nenä. Ja kukapa tietää, eikö yksinäisyys,
tämä tilaisuus ja tämä hiljaisuus herätä minussa uinuvia himoja ja
saa aikaan, että vanhoilla päivilläni lankean siinä, missä en ole
milloinkaan kompastunut? Semmoisissa tapauksissa on parempi paeta
kuin jäädä odottamaan taistelua. Mutta minä en taida olla oikein
järjissäni, kun lausun ja ajattelen tällaisia typeryyksiä; eihän
näet ole mahdollista, että valkomyssyinen ja lasisilmillä varustettu
kamarirouva voi sytyttää minkäänlaista irstasta ajatusta kaikkein
tunnottomimpaankaan poveen. Onko maailmassa yhtäkään muhealihaista
kamarirouvaa? Onko maan päällä yhtäkään kamarirouvaa, joka ei ole
julkea, äreä ja teeskentelevä? Väisty pois, sinä kamarirouvien
lauma, josta ihmiselle ei ole minkäänlaista iloa! Kuinka oikein
menettelikään se ylhäinen rouva, josta kerrotaan, että hänellä oli
vastaanottohuoneensa toisessa päässä kaksi nukkea, jotka esittivät
kahta kamarirouvaa silmälaseineen ja ompelutyynyineen, ikäänkuin he
olisivat siinä tehneet käsityötään, ja jotka ylläpitivät talon mainetta
yhtä hyvin kuin todelliset kamarirouvat!» Niin sanottuaan hän syöksyi
pois sängystä aikoen mennä sulkemaan ovea, jottei Doña Rodriguez
pääsisi sisään, mutta hänen juuri ollessaan sulkemassa rouva Rodriguez
samassa palasi, kädessään sytytetty valkoinen vahakynttilä. Nähdessään
nyt Don Quijoten läheltä, peitteeseen kääriytyneenä, siteissä ja
yömyssyssä, hän jälleen säikähti ja peräytyi noin kahden askelen päähän
sanoen:

— Olemmeko me naiset täällä täydessä turvassa, herra ritari? Minun
mielestäni ei ole mikään erinomainen siveyden merkki, että teidän
armonne on noussut sängystä.

— Samaa voin minä kysyä teiltä, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote
— ja minä siis kysyn teiltä, onko varmaa, ettei kukaan hyökkää minun
kimppuuni ja tee minulle väkivaltaa.

— Ketä vastaan ja keneltä te, herra ritari, pyydätte semmoista
varmuutta? — virkkoi kamarirouva.

— Teiltä ja teitä vastaan minä sitä pyydän, — vastasi Don Quijote —
sillä enhän minä ole marmoria ettekä te ole pronssia, eikä kello ole
nyt kymmenen aamupäivällä, vaan nyt on keskiyö ja vähän myöhempikin,
kuten luulen, ja me olemme täällä huoneessa, joka on paremmin lukittu
ja salaisempi kuin oli se luola, missä uskoton ja uskalias Aeneas
nautti kauniin ja sääliväisen Didon suloja. Mutta ojentakaa minulle
kätenne, armollinen rouva, sillä minä puolestani en pyydä mitään muuta
tai suurempaa varmuutta kuin sen, jonka oma pidättyväisyyteni ja
hyveeni sekä teidän kunnianarvoisa myssynne minulle tarjoaa.

Niin sanoen hän kosketti huulillaan oikeata kättänsä ja tarttui
kamarirouvan käteen, jonka tämä ojensi hänelle täyttäen samat
seremoniat.

Tässä Cide Hamete esittää pienen välihuomautuksen sanoen, että
hän olisi Mohammedin nimessä mielellään antanut toisen parhaista
kauhtanoistaan, jos olisi saanut nähdä, kuinka he molemmat menivät käsi
kädessä ovelta sängyn luo.

Don Quijote nousi sitten jälleen sänkyynsä, ja Doña Rodriguez istuutui
tuolille vähän matkan päähän ottamatta pois silmälasejaan ja laskematta
kädestään kynttilää. Don Quijote veti peitteen päälleen, niin ettei
näkyviin jäänyt muuta kuin kasvot, ja molempien sitten täysin
tyynnyttyä Don Quijote keskeytti ensinnä vaitiolon sanoen:

— Nyt, armollinen rouva Doña Rodriguez, teidän armonne voi sanoa, mitä
teillä on sydämellänne, ja purkaa kaikki huolenne; minä kuuntelen teitä
siveillä korvilla ja tahdon auttaa teitä laupiailla töillä.

— Sen kyllä uskon, — vastasi kamarirouva — sillä teidän armonne jalo
ja miellyttävä olemus sai minut ehdottomasti odottamaan semmoista
kristillistä vastausta. Seikka on nyt se, herra Don Quijote, että
vaikka teidän armonne näkee minun istuvan tällä tuolilla ja keskellä
Aragonian kuningaskuntaa ja halvan ja vaivaisen kamarirouvan
puvussa, olen kuitenkin syntyisin Oviedon seuduilta Asturiasta
ja kuulun heimoon, johon monet sen maakunnan parhaimmat perheet
liittyvät sukulaisuuden siteillä; mutta kova kohtaloni ja vanhempieni
huolimattomuus, jotka köyhtyivät ennen aikojaan, miten lienevätkään
köyhtyneet, vei minut pääkaupunkiin Madridiin, missä vanhempani hyvää
tarkoittaen ja välttääkseen suurempia onnettomuuksia toimittivat minut
erään ylhäisen rouvan palvelijattareksi, ja minä voinkin vakuuttaa
teidän armollenne, ettei kukaan ole eläessäni ollut minua etevämpi
reikäompelussa eikä liinavaatteitten neulomisessa. Vanhempani jättivät
minut palvelukseen ja palasivat kotipuoleen, ja muutamia vuosia
myöhemmin he kuolivat ja siirtyivät varmaan taivaaseen, sillä he olivat
erinomaisen hyviä katolisia kristittyjä. Minä jäin orvoksi, ja ainoana
turvanani oli se huono palkka ja ne niukat lahjat, joita semmoisille
palvelijattarille yleensä annetaan ylhäisissä perheissä. Tähän aikaan
ja minun antamatta siihen mitään aihetta minuun rakastui muudan talon
tallimestari, jo iäkäs mies, parrakas ja komearyhtinen ja ennen kaikkea
jalosukuinen kuin itse kuningas; hän näet oli vuoristolaisia. Me emme
pitäneet lemmenseikkojamme niin salassa, ettei armollinen rouva saanut
niistä vihiä, ja hän, ehkäistäkseen joutavia juoruja, toimitti meidät
avioliittoon pyhän äitimme roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella ja
sen määräämien menojen mukaan. Tästä avioliitosta syntyi tytär, jotta
onneni kerrassaan tuhoutuisi, jos minulla mitään onnea olikaan; ei
niin, että olisin kuollut synnytykseen, joka tapahtui asianmukaisesti
ja ajallansa, vaan siksi, että puolisoni vähän ajan kuluttua kuoli
muutamaan säikähdykseen, joka hänet kohtasi ja joka seikka oli
semmoinen, että teidän armonne varmaan hämmästyisi, jos minulla nyt
olisi tilaisuutta siitä kertoa.

Samassa kamarirouva alkoi hereästi itkeä ja jatkoi:

— Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra Don Quijote, mutta
minä en voi sille mitään: joka kerta, kun mieleeni muistuu onneton
mies-vainajani, tulvivat silmiini kyynelet. Jumala siunatkoon, kuinka
komeasti hän aina kuljetti armollista rouvaa muhkean pikimustan muulin
lautasilla! Siihen aikaan näet ei käytetty vaunuja eikä kantotuoleja,
niinkuin nyt sanotaan käytettävän, vaan ylhäiset naiset ratsastivat
tallimestariensa takana. Mutta erästä seikkaa en sittenkään voi
jättää kertomatta, jotta huomaatte, kuinka moitteettoman hieno
minun kelpo mieheni käytös oli. Kun he kerran Madridissa kääntyivät
Santiagon kadulle, joka on kapeanlainen, oli siinä juuri tulossa joku
hovituomari, jonka edellä kulki kaksi oikeudenpalvelijaa, ja kelpo
tallimestarini käänsi hänet nähdessään muulinsa osoittaen aikovansa
palata herra tuomaria saattelemaan. Muulin lautasilla istuva armollinen
rouva sanoi miehelleni hiljaa: »Mitä teettekään, onneton? Ettekö tiedä,
että minä olen tässä?» Hovituomari pysähdytti kohteliaasti hevosensa
ja sanoi miehelleni: »Jatkakaa matkaanne, hyvä herra, sillä minun
velvollisuuteni on saatella armollista rouva Casildaa» (se näet oli
emäntäni nimi). Mieheni siitä huolimatta yhä kursaili, lakki kädessä,
tahtoen lähteä saattelemaan tuomaria. Sen huomattuaan armollinen rouva
harmistuneena ja vihoissaan veti esiin parsinneulan tai paremmin sanoen
äimän kotelostaan ja tuikkasi sen mieheni selkään, niin että tämä
kiljaisi ja vääntelehti sysäten emäntänsä maahan. Kaksi armollisen
rouvan lakeijaa kiiruhti häntä nostamaan, ja samoin tekivät hovituomari
ja oikeudenpalvelija. Siinä syntyi ankara hälinä Guadalajaran portilla,
tarkoitan siinä maleksivan väen joukossa. Emäntäni lähti kotiin
jalkaisin, ja mieheni kiiruhti erään välskärin luo ja sanoi hänelle,
että hänen sisuksensa oli kerrassaan puhkaistu. Mieheni kohtelias
käytös tuli yleisesti tunnetuksi, jopa niin, että poikaviikarit
alkoivat juoksennella kaduilla hänen jäljessään, ja siitä syystä sekä
myös sen vuoksi, että hän oli hiukan likinäköinen, armollinen rouva
erotti hänet palveluksestaan, ja minä uskon aivan varmaan, että tästä
johtuva suru oli syynä mieheni kuolemaan. Niin minä jäin leskeksi ja
oman onneni nojaan, vaivoinani vielä tytär, jonka kauneus yhä lisääntyi
kuin merenvaahto. Koska olin mainion ompelijattaren maineessa, suvaitsi
armollinen rouva herttuatar, joka oli vastikään mennyt naimisiin
armollisen herra herttuan kanssa, vihdoin viedä minut mukanaan tänne
Aragonian kuningaskuntaan, ja tyttäreni minun kerallani. Niin sitten
päivän mennen, toisen tullen tyttäreni kasvoi ja hänessä kasvoi
maailman koko hempeys: hän laulaa kuin leivonen, tanssii kuin ajatus,
karkeloi kuin vimmattu, lukee ja kirjoittaa kuin koulumestari ja laskee
kuin saituri. En sano mitään hänen siisteydestään, sillä juokseva vesi
ei voi olla puhtaampi kuin hän, ja hänen täytyy olla nyt, jollen väärin
muista, kuudentoista vuoden, viiden kuukauden ja kolmen päivän ikäinen,
hiukan enemmän tai vähemmän. Sanalla sanoen, tähän tyttäreeni rakastui
eräässä herra herttualle kuuluvassa lähitienoilla sijaitsevassa kylässä
asuvan ylen äveriään maanviljelijän poika. En tosiaankaan tiedä, miten
se oikeastaan on tapahtunut, mutta he ovat päässeet yhteen, ja mies
on vietellyt tyttäreni luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin eikä
aiokaan nyt pitää lupaustaan, ja armollinen herra herttua, vaikka hän
tietää asian, koska olen hänelle siitä valittanut, en yhtä kertaa, vaan
useita kertoja, pyytäen häntä määräämään, että mainitun talonpojan
tulee ottaa tyttäreni vaimokseen, tekeytyy kuuroksi kuin kauppias
eikä viitsi edes kunnollisesti minua kuunnella, ja syynä on se, että
viettelijän isä on niin rikas ja lainaa hänelle rahoja ja menee kerran
toisensa jälkeen takaamaan hänen kevytmielisiä velkojaan, joten hän
ei millään muotoa halua miestä loukata tai tuottaa hänelle mitään
harmia. Toivoisin siis, armollinen herra, että teidän armonne ottaisi
tehtäväkseen tämän loukkauksen korjaamisen, joko hyvillä sanoilla tai
aseilla, sillä kaikki ihmiset sanovat, että teidän armonne on syntynyt
maailmaan korjaamaan semmoisia loukkauksia, oikomaan vääryyksiä ja
auttamaan onnettomia. Ajatelkaahan nyt, armollinen herra, tyttäreni
orpoutta, hänen rakastettavuuttaan, hänen nuoruuttaan ja kaikkia
niitä hyviä ominaisuuksia, joita olen kertonut hänessä olevan; minä
näet voin vakuuttaa Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei armollisen
rouvan kaikkien kamarineitien joukossa ole yhtään ainoata, joka yltäisi
hänen kengänanturansakaan tasalle, ja muudan heistä, jota nimitetään
Altisidoraksi ja pidetään kaikkein virkeimpänä ja hilpeimpänä, jää
tyttäreeni verrattuna ainakin kaksi peninkulmaa jälkeen. Teidän tulee
näet tietää, hyvä armollinen herra, ettei kaikki ole kultaa, mikä
kiiltää, sillä tämä Altisidora on pikemmin omahyväinen kuin todella
kaunis ja pikemmin julkea kuin siveä, ja sitäpaitsi hän ei ole edes
oikein terve: hänen hengityksensä näet haisee niin, ettei voi olla
hetkeäkään aivan lähellä. Ja onpa armollinen rouva herttuatarkin... On
paras, että vaikenen, sillä onhan tapana sanoa, että seinät kuuntelevat.

— Siunatkoon, mikä vaivaa armollista rouva herttuatarta, rouva Doña
Rodriguez? — kysyi Don Quijote.

— Koska minua näin vannotetaan, — vastasi kamarirouva — en voi olla
täysin totuudenmukaisesti vastaamatta minulle esitettyyn kysymykseen.
Näettehän, armollinen herra Don Quijote, kuinka kaunis armollinen
rouva herttuatar on, että hänen kasvojensa hipiä on kuin hiottu ja
kiilloitettu säilänpinta, että hänen poskensa ovat kuin maitoa ja
karmiinia, toinen kuin aurinko ja toinen kuin kuu, ja näettehän, kuinka
reippaasti ja keveästi hän astelee ja melkein liitelee, niin että
tuntuu kerrassaan siltä kuin hän levittäisi terveyttä kaikkialle, missä
liikkuu? Tietäköön teidän armonne siis, että hän saa tuosta kaikesta
kiittää ensinnäkin Jumalaa ja sitten kahta vetohaavaa, jotka hänellä on
säärissä ja joiden kautta hänestä virtaavat pois kaikki pahat nesteet,
mitkä lääkärien sanojen mukaan täyttävät hänen koko ruumiinsa.

— Pyhä Neitsyt! — virkkoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että
armollisessa rouva herttuattaressa on sellaisia viemäreitä? Sitä en
olisi uskonut, vaikka sen olisivat minulle sanoneet paljasjalkamunkit;
mutta totta sen täytynee olla, koska rouva Doña Rodriguez sen sanoo.
Mutta sellaiset ja sellaisissa paikoissa sijaitsevat vetohaavat eivät
suinkaan voi erittää mitään pahoja nesteitä, vaan sulaa ambraa.
Totisesti, nyt minä vasta oikein uskon, että täytyy olla erinomaisen
terveellistä kuppauttaa itseään.»

Don Quijote oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovi vihaisesti
avattiin. Paukahdus säikähdytti Doña Rodriguezia niin, että kynttilä
putosi hänen kädestään, ja huone pimeni pimeäksi kuin sysikellari,
kuten tavataan sanoa. Kamarirouva parka tunsi samassa, että joku
tarttui kaksin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, ettei hän kyennyt
hiiskahtamaankaan, ja että joku toinen henkilö aivan kiireesti ja
mitään virkkamatta nosti hänen hameensa ja alkoi paukuttaa häntä
jollakin tohvelin tapaisella esineellä niin armottomasti, että se oli
ihan surkeata. Vaikka Don Quijoten tosiaan tuli häntä surku, ei hän
sentään hievahtanutkaan vuoteestaan, koska ei tietänyt, mitä tämä
saattoi merkitä, vaan makasi aivan hiljaa ja mitään virkkamatta,
peläten vain, että joutuisi itse samoin paukutettavaksi. Hänen pelkonsa
ei ollutkaan aiheeton, sillä vaiteliaat pieksijät, möyhennettyään
aikansa kamarirouvaa (joka ei uskaltanut edes päästää valitusääniä),
kävivät käsiksi Don Quijoteen, vetivät hänet ulos lakanan ja peitteen
välistä ja nipistelivät häntä niin uutterasti ja tuimasti, että
hänen täytyi huitoa nyrkeillään ympärilleen, ja kaikki tämä tapahtui
ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa. Taistelu kesti noin puoli tuntia;
sitten aaveet poistuivat, Doña Rodriguez suori hameensa ja lähti hänkin
ovesta ulos huokaillen kovaa kohtaloansa, virkkamatta sanaakaan Don
Quijotelle, joka nyt oli taas yksinään, surullisena ja nipistettynä,
hämillään ja mietteissään, Siihen me hänet nyt jätämme odottamaan
tietoa, kuka oli ollut se jumalaton noita, joka oli saattanut hänet
siihen tilaan. Siitä saadaan selko aikanaan; nyt meitä kutsuu Sancho
Panza, ja historian hyvä järjestys vaatii meitä palaamaan hänen
luokseen.




Yhdeksäsviidettä luku.

Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla saaressa.


Kun jätimme suuren käskynhaltian, oli hän vihoissaan ja kiukuissaan
maalailevalle ja hävyttömälle talonpojalle. Tämä oli saanut ohjeensa
hovimestarilta ja hovimestari herttualta, ja he molemmat tekivät pilaa
Sanchosta. Mutta Sancho piti puoliaan heitä kaikkia vastaan, vaikka
olikin yksinkertainen, oppimaton pallukka, ja sanoi läsnäoleville,
muiden muassa tohtori Pedro Tuimalle, joka oli palannut saliin, kun
herttuan kirjettä koskevat salaiset neuvottelut olivat päättyneet:

— Nyt minä totisesti ymmärrän, että tuomarien ja käskynhaltioitten
tulee, jopa täytyykin olla pelkkää pronssia, jotta eivät joudu
kärsimään asioitaan esittävien henkilöitten tungettelevaisuudesta,
kun nämä yhtä mittaa ja aina vaativat, että pitää heitä kuunnella ja
ratkaista heidän riitajuttujaan pitäen silmällä ainoastaan heidän
asiaansa, kävi sitten kuinka tahansa; ja jos tuomari parka ei kuuntele
heitä eikä ratkaise heidän asioitaan, joko siksi, ettei voi sitä tehdä,
tai siksi, ettei ole vielä tullut aika päästää heitä puheilleen, niin
he heti häntä kiroavat ja napisevat, panevat hänet ihan pataluhaksi
ja häpäisevät vielä hänen sukuansakin. Sinä typerä riitapukari, sinä
järjetön riitapukari, älä pidä niin kiirettä, odota oikeata aikaa
ja tilaisuutta esittääksesi, mitä sinulla on esitettävänä, älä tule
päivällisen aikaan tai silloin, kun makuulle mennään, sillä tuomarit
ovat lihaa ja verta, ja heidän täytyy myöntää luonnolle, mitä se
luonnollisesti heiltä vaatii, lukuunottamatta minua, joka en anna
itselleni mitään syötävää, kiitetty olkoon herra tohtori Pedro Tuima
Puikipois, joka on tässä läsnä ja tahtoo minun kuolevan nälkään ja
vakuuttaa, että semmoinen kuolema on elämää. Suokoon Jumala semmoisen
elämän hänelle itselleen ja kaikille hänen kaltaisilleen, tarkoitan
huonoille lääkäreille; hyvät sitävastoin ansaitsevat palmuja ja
laakereita.

Kaikki, jotka Sancho Panzan tunsivat, ihmettelivät kuullessaan hänen
puhuvan niin hienosti eivätkä tietäneet, miten sen selittäisivät,
jollei siten, että tärkeät virat ja tehtävät joko teroittavat järkeä
tai sitä lyhentävät. Tohtori Pedro Tuima Enne Puikipois lupasi
vihdoin suostua siihen, että hän aterioisi sinä iltana, vaikka kaikki
Hippokrateen säännöt siten rikottaisiin. Siihen käskynhaltia oli
tyytyväinen ja odotti nyt kärsimättömästi illan ja aterioimis-ajan
tuloa, ja vaikka aika hänen mielestään pysyi paikallaan, ollenkaan
kulumatta, saapui sentään vihdoin tuo toivottu hetki, jolloin hänelle
annettiin syötäväksi kylmää naudanlihaa ja sipulia ja muutamia
verrattain iäkkään vasikan keitettyjä jalkoja. Hän kävi tähän kaikkeen
käsiksi suuremmalla halulla kuin jos hänelle olisi tarjottu Milanon
peltokanoja, Rooman fasaaneja, Sorrenton vasikanlihaa, Moronin
peltopyitä tai Lavajosin hanhia,[34] ja aterioidessaan hän kääntyi
sanomaan tohtorille:

— Kuulkaa, herra tohtori, älkää huoliko tästä lähtien antaa minulle
syötäväksi mitään herkkuja tai valikoituja ruokalajeja, sillä ne
panevat vain mullin mallin vatsani; se näet on tottunut vuohen ja
naudan lihaan, läskiin, suolalihaan, nauriisiin ja sipuleihin, ja jos
sille sattumalta tarjotaan herrasruokia, niin se kääntyy nirsoksi
ja toisinaan kerrassaan kieltäytyy ottamasta vastaan. Edeskäyvän on
paras tuoda minulle sitä lajia, jota nimitetään _olta podridaksi_,
sillä mitä vanhempaa se on, sitä paremmalle se tuoksahtaa, ja siihen
hän voi pistää ja sulloa mitä ikinä haluaa, kun se vain on syötävää,
ja minä olen hänelle kiitollinen ja palkitsen hänet jonakin kauniina
päivänä. Ja kenenkään ei pidä tehdä minusta pilaa, sillä me olemme tai
emme ole; eletään nyt kaikin rauhassa ja syödään hyvässä ystävyydessä,
sillä Jumala sallii päivänsä paistaa kaikille antaessaan sen kerran
valjeta. Minä aion hallita tätä saarta tinkimättä oikeudesta ja
huolimatta lahjuksista, ja varokoon itsekukin ja pitäköön huolta omista
asioistaan, sillä minä teen heille tiettäväksi, että nyt on itse piru
irti ja että saadaan nähdä ihmeitä, jos minua ärsytetään. Sivele itsesi
hunajalla, niin kärpäset sinut syövät.

— Herra käskynhaltia, — virkkoi edeskäypä — teidän armonne on varmaan
varsin oikeassa niin sanoessaan, ja minä lupaan kaikkien tässä saaressa
asuvien nimessä, että he tulevat palvelemaan teidän armoanne kaikin
puolin täsmällisesti, hartaasti ja hyväntahtoisesti, sillä se lauhkea
hallitustapa, jota teidän armonne on nyt hallituskautensa alussa
osoittanut, ei anna heille aihetta tehdä tai ajatella mitään, mistä
voisi koitua vahinkoa teidän armollenne.

— Sen kyllä uskon, — vastasi Sancho — ja hölmöjä he olisivatkin, jos
toisin tekisivät tai ajattelisivat. Ja minä sanon vieläkin, että
tulee pitää hyvää huolta minun ja minun harmoni ravitsemisesta,
sillä se on tässä tärkeintä ja tähdellisintä. Kun nyt tässä ehdimme,
lähdemme kiertokäynnille, sillä aikomukseni on puhdistaa tämä
saari kaikenmoisesta roskasta ja maankiertäjistä, joutilaasta ja
kelvottomasta väestä, sillä teidän tulee tietää, hyvät ystävät, että
toimettomat ja laiskat ihmiset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit
mehiläispesässä: syövät vain hunajaa, jota työmehiläiset valmistavat.
Minä aion suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia,
palkita kelvollisia ja ennen kaikkea pitää arvossa uskontoa ja
hengenmiesten kunniaa. Mitä tästä arvelette, hyvät ystävät? Onko siinä
jotakin järkeä, vai höpisenkö joutavia?

— Siinä on niin paljon järkeä, armollinen herra käskynhaltia, — sanoi
hovimestari — että olen ihan ihmeissäni, kun kuulen teidän armonne
laisen oppimattoman miehen (minä näet otaksun, ettette ole mitään
oppia saanut) lausuvan niin viisaita ajatuksia; nehän ovat täynnä
ydinlauselmia ja hyvää älyä, eivätkä ne, jotka ovat meidät tänne
lähettäneet, enempää kuin me, jotka olemme tänne tulleet, ollenkaan
osanneet teidän armoltanne semmoista odottaa. Mutta mitä kauemmin
elää, sitä enemmän näkee: pila muuttuu todeksi ja pilkka sattuu omaan
nilkkaan.

Ilta tuli, ja käskynhaltia aterioi herra tohtori Tuiman luvalla. Sitten
varustauduttiin kiertokäynnille; Sancho lähti ulos hovimestarin,
sihteerin, edeskäyvän ja historioitsijan kanssa, jonka tehtävänä oli
merkitä muistiin hänen tekonsa, ja saattueeseen liittyi vielä niin
paljon järjestyksen valvojia ja kirjureita, että heistä olisi voinut
muodostaa kokonaisen pataljoonan. Sancho kulki heidän keskellään,
virkasauva kädessään, niin mahtavana, ettei paremmasta apua, ja
kuljettuaan muutamia kaupungin katuja he kuulivat säiläin kalsketta;
he riensivät luo ja havaitsivat, että siinä oli taistelemassa kaksi
miestä, jotka lopettivat ottelunsa nähdessään oikeudenpalvelijain
lähestyvän. Toinen heistä huusi:

— Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Kuinka voidaan sallia, että
täällä ryöstetään keskellä kaupunkia ja että ihmisen kimppuun hyökätään
avoimella kadulla?

— Tyyntykää, hyvä mies, — sanoi Sancho — ja kertokaa minulle, mikä on
tämän riidan aiheena, sillä minä olen käskynhaltia.

Toinen taistelijoista sanoi:

— Herra käskynhaltia, minä kerron asian aivan lyhyesti. Teidän armonne
tulee tietää, että tämä hieno herra voitti äsken tuossa pelituvassa,
joka on tässä vastapäätä, toista tuhatta reaalia, Jumala tiesi, millä
tavalla, ja koska olin siinä läsnä, ratkaisin useita epäilyttäviä
seikkoja hänen edukseen, aivan vastoin omaatuntoani. Hän lähti
tiehensä voittoineen, ja kun toivoin, että hän antaisi minulle ainakin
jonkin taalarin lahjaksi, niinkuin on tapana antaa minunlaiselleni
arvossapidetylle henkilölle, joka on läsnä seuraamassa hyvää ja huonoa
peliä tukeakseen kohtuuttomia vaatimuksia ja ehkäistäkseen riitoja,
niin hän pistikin rahat taskuunsa ja karkasi tiehensä. Minä lähdin
harmistuneena hänen jälkeensä ja pyysin häntä hyvillä ja kohteliailla
sanoilla antamaan minulle ainakin kahdeksan reaalia, koska hän tietää,
että olen kunniallinen mies ja ettei minulla ole tointa eikä virkaa;
vanhempani näet eivät opettaneet minulle mitään ammattia eivätkä
jättäneet perinnöksi mitään tointa, mutta tämä lurjus, joka on yhtä
suuri varas kuin Cacus ja yhtä suuri pelipetturi kuin Andradilla,[35]
ei tahtonut antaa minulle enempää kuin neljä reaalia. Siitä teidän
armonne, herra käskynhaltia, voi nähdä, kuinka häpeämätön ja tunnoton
hän on! Mutta sen minä takaan, kunniani nimessä, että jollei teidän
armonne olisi tullut, olisin pakottanut hänet hellittämään voiton ja
olisin opettanut hänelle, kuinka puntari pannaan kohdalleen.

— Mitä te tähän sanotte? — kysyi Sancho.

Toinen mies vastasi, että kaikki, mitä hänen vastustajansa oli sanonut,
oli totta, mutta ettei hän ollut tahtonut antaa hänelle enempää kuin
neljä reaalia, koska oli antanut saman summan jo monta kertaa. Idän
sanoi, että niiden, jotka toivovat pelaajilta palkkiota, tulee olla
kohteliaita ja ottaa iloisesti vastaan, mitä heille annetaan, ollenkaan
rupeamatta tekemään tiliä voittajien kanssa, jolleivät satu varmasti
tietämään, että he ovat pelipettureita ja ovat vääryydellä saaneet
voittonsa. Parhaana todistuksena, että hän oli rehellinen mies eikä
varas, kuten toinen väitti, oli hänen mielestään juuri se, ettei hän
ollut halunnut miehelle mitään antaa, sillä pelipetturit ovat aina
velvolliset maksamaan veroa niille, jotka heidän peliänsä katselevat ja
heidät tuntevat.

— Niin on laita — virkkoi hovimestari. — Harkitkaa nyt, armollinen
herra käskynhaltia, mitä näille miehille pitää tehdä.

— Tässä tulee tehdä seuraavaa — vastasi Sancho. ‒ Te, joka olette
voittanut, rehellisesti tai epärehellisesti tai ei kummallakaan
tavalla, antakaa heti tälle ahdistajallenne sata reaalia; sitäpaitsi
teidän pitää maksaa kolmekymmentä reaalia köyhille vangeille; ja te,
joka maleksitte viratonna ja toimetonna tässä saaressa, ottakaa heti
vastaan nuo sata reaalia ja lähtekää huomispäivänä tästä saaresta,
josta teidät karkoitetaan kymmeneksi vuodeksi, uhalla, että tätä käskyä
vastaan rikottuanne saatte täyttää puuttuvat vuodet toisessa elämässä,
sillä minä ripustan teidät hirteen tai ainakin sen tekee pyöveli minun
käskystäni. Ja älköön kukaan minua vastustelko, jollei tahdo tuta minun
kättäni.

— Toinen maksoi rahat, toinen otti ne vastaan, jälkimmäinen poistui
saaresta, edellinen lähti kotiin, ja käskynhaltia jäi paikalleen sanoen:

— Jos mitään voin, niin varmaan hävitän nuo pelituvat, sillä minusta ne
näyttävät kovin vahingollisilta.

— Ainakaan tätä pelitapaa — sanoi kirjuri — teidän armonne ei voi
hävittää, sillä siinä isännöi eräs suuri herra, joka menettää
verrattomasti paljon enemmän rahaa kuin hän korttipelistä ansaitsee.
Vähäpätöisemmille pelihuoneille teidän armonne kyllä voi osoittaa
mahtiansa, ja ne juuri tekevätkin suurinta vahinkoa ja salaavat
suurimpia petoksia. Ylhäisten aatelismiesten ja suurten herrojen
taloissa eivät pahamaineiset pelipetturit uskalla käyttää viekkaita
juoniaan; ja koska pelihimo on tullut niin yleiseksi, on parempi, että
pelataan ylhäisissä taloissa kuin jonkun käsityöläisen luona, missä
ne saavat onnettomia kynsiinsä keskiyön jälkeen ja nylkevät heidät
elävältä.

— Niin kyllä, kirjuri; — virkkoi Sancho — minä tiedän, että tästä
asiasta voi paljonkin sanoa.

Samassa tuli muudan kaupunginvartia pidellen erästä kiinniottamaansa
nuorukaista ja sanoi:

— Herra käskynhaltia, tämä nuori mies tuli meitä vastaan, mutta
esivallan nähdessään hän kääntyi ja alkoi juosta kuin kauris, ja se
osoittaa, että hän varmaan on pahantekijä. Minä lähdin juoksemaan hänen
jälkeensä, mutta en olisi suinkaan saanut häntä kiinni, jollei hän
olisi sattunut kompastumaan ja kaatumaan.

— Minkätähden sinä pakenit, mies? — kysyi Sancho.

Siihen vastasi nuorukainen:

— Jotta ei tarvitsisi vastata esivallan tekemiin moniin kysymyksiin,
armollinen herra.

— Mitä ammattia sinä harjoitat?

— Minä olen kutoja.

— Mitä sinä kudot?

— Peitsenkärkiä, teidän armonne suosiollisella luvalla.

— Taidatte ruveta leikkiä laskemaan? Luuletteko olevanne oivakin
koiranleuka? Hyvä! Entä minne olitte nyt menossa?

— Hengittelemään raitista ilmaa, armollinen herra.

— Entä missä sitä raitista ilmaa hengitellään tässä saaressa?

— Missä se puhaltaa.

— Hyvä; te vastaatte oikein osuvasti! Teissä on älyä, nuori mies;
mutta otaksukaa nyt, että minä olen se raitis ilma ja puhallan peränne
takaa ja puhallan teidät vankikoppiin. Hoi, ottakaa hänet kiinni ja
viekää sinne; minä kyllä pidän huolta, että hän nukkuu siellä tämän yön
hengittelemättä raitista ilmaa!

— Totta totisesti, — sanoi nuorukainen — teidän armonne ei saa minua
nukkumaan kopissa enempää kuin voitte tehdä minusta kuningasta!

— Miksi en voisi saada sinua koppiin nukkumaan? kysyi Sancho. — Eikö
minulla ole valta vangita ja vapauttaa sinut milloin ja miten usein
haluan?

— Olipa teidän armollanne kuinka suuri valta tahansa, — sanoi
nuorukainen — se ei sittenkään riitä pakottamaan minua koppiin
nukkumaan.

— Vai ei — virkkoi Sancho. — Viekää hänet heti sinne, jotta hän saa
omin silmin nähdä erehtyneensä, vaikka vanginvartian tekisi hyvinkin
mieli osoittaa hänelle myöntyväisyyttä omaksi edukseen; minä näet
määrään hänelle kahden tuhannen dukaatin sakon, jos hän sallii sinun
astua askelenkin kopista ulos.

— Tämähän on aivan naurettavaa — vastasi nuorukainen. — Seikka on se,
ettei koko maailmakaan voi saada minua kopissa nukkumaan.

— Sano minulle, sinä pirulainen, — virkkoi Sancho — onko sinulla joku
enkeli, joka sinut vapauttaa ja riisuu sinulta kahleet, joilla aion
antaa sinut kytkeä?

— Kuulkaahan, herra käskynhaltia, — vastasi nuorukainen varsin
hilpeästi — harkitkaamme asiaa järkevästi ja katsokaamme, mistä
oikeastaan on kysymys. Otaksutaan, että teidän armonne käskee viedä
minut koppiin, että minut siellä sidotaan ja kahlehditaan, että minut
heitetään maanalaiseen luolaan, että vanginvartiaa uhataan ankaroilla
rangaistuksilla, jos hän päästää minut ulos, ja että hän menettelee
aivan käskyjen mukaan. Jos en sittenkään viitsi nukkua, vaan valvon
koko yön silmiäni ummistamatta, niin voiko teidän armonne, vaikka
hänellä olisi suurikin valta, saada minut nukkumaan vastoin tahtoani?

— Eipä tietenkään; — sanoi sihteeri — ja mies on osoittanut väitteensä
oikeaksi.

— Te siis olisitte nukkumatta — virkkoi Sancho — vain siitä syystä,
ettette tahdo nukkua, eikä siksi, että tahdotte vastustaa tahtoani?

— Niin, armollinen herra, — vastasi nuorukainen — en minä mitään muuta
ajattele.

— Menkää siis Herran nimeen, — sanoi Sancho — lähtekää kotiinne
nukkumaan, ja antakoon Jumala teille unta; minä näet en suinkaan aio
sitä teiltä riistää. Mutta sen neuvon teille annan, että on tästä
lähtien paras olla tekemättä pilaa esivallasta, sillä voitte joutua
semmoiseen paikkaan, missä saatte pilanne poukahtamaan takaisin omaan
kalloonne.

Nuorukainen poistui, ja käskynhaltia jatkoi kiertoretkeään. Vähän ajan
kuluttua tuli kaksi kaupunginvartiaa, jotka toivat kiinniottamaansa
miestä ja sanoivat:

— Herra käskynhaltia, tämä on miehennäköinen, mutta ei ole mies, vaan
nainen, eikä mikään ruma nainen, miehen vaatteissa.

Pidätetyn kasvojen eteen ojennettiin pari kolme lyhtyä, joitten valossa
nähtiin arviolta kuudentoista vuoden ikäisen tai hiukan vanhemman
tytön kasvot. Hän oli koonnut hiuksensa kultalangasta ja viheriästä
silkistä tehtyyn hiusverkkoon ja oli kaunis kuin päivä. Läsnäolijat
tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän ja huomasivat, että hänellä
oli punaiset silkkisukat ja niissä valkoiset taftinauhat kulta- ja
helmiripsuineen; hänen roimahousunsa olivat viheriää kultabrokadia, ja
samasta kankaasta tehdyn avonaisen nutun eli röijyn alla hänellä oli
kaikkein hienoimmasta valkoisesta palttinasta valmistetut, kullalla
kirjaellut liivit, ja jaloissa valkoiset miehen kengät; hänellä ei
ollut vyöllään miekkaa, vaan erinomaisen hieno tikari, ja sormissa
hänellä oli useita erittäin kallisarvoisia sormuksia. Sanalla sanoen,
tyttö miellytti kaikkia, mutta kukaan näkijöistä ei häntä tuntenut,
ja paikkakuntalaiset sanoivat, etteivät voineet aavistaakaan, kuka
tyttö oli. Ne, jotka tiesivät, mitä pilaa Sanchon kanssa pidettiin,
ihmettelivät enemmän kuin muut, sillä tämä tapaus, tämä tytön
kohtaaminen, ei ollut heidän järjestämänsä, ja senvuoksi he olivat
aivan epätietoisia ja odottivat, kuinka seikkailu päättyisi. Sanchoa
tytön kauneus ihan ällistytti, ja hän kysyi tytöltä, kuka hän oli,
minne hän oli menossa ja mikä oli saanut hänet siten pukeutumaan. Tyttö
vastasi, silmät maahan luotuina, häveliäänä ja punastuen:

— Armollinen herra, minä en voi kertoa näin julkisesti asiaa, jonka
salaisena säilyminen on minulle tärkeätä. Erään seikan tahdon kuitenkin
ilmoittaa: etten ole mikään varas tai pahantekijä, vaan onneton tyttö,
jonka mustasukkaisuuden voima on saanut rikkomaan sen soveliaisuuden,
jota kunniallinen käytös edellyttää.

— Tuon kuultuaan hovimestari sanoi Sancholle:

— Herra käskynhaltia, käskekää miesten väistyä kauemmaksi, jotta tämä
neiti voi vapaammin kertoa, mitä haluaa sanoa.

Käskynhaltia teki niin, kaikki muut paitsi hovimestari, edeskäypä
ja sihteeri väistyivät pois. Kun he olivat jääneet siihen toisten
poistuttua, jatkoi tyttö sanoen:

— Hyvät herrat, minä olen Pedro Perez Mazorcan, tämän paikkakunnan
villakaupan vuokraajan tytär, hänen, joka käy usein isäni luona.

-— Se ei voi pitää paikkaansa, hyvä neiti, — sanoi hovimestari — sillä
minä tunnen Pedro Pérezin varsin hyvin ja tiedän, ettei hänellä ole
lapsia, poikaa enempää kuin tytärtäkään, ja sitäpaitsi te sanotte, että
hän on isänne, ja lisäätte heti, että hän käy usein isänne luona.

— Minäkin sen jo huomasin — sanoi Sancho.

— Nähkääs, hyvät herrat, minä olen niin hämilläni, etten tiedä, mitä
puhun; — vastasi tyttö — mutta minä olen todella Diego de la Llanan
tytär, jonka armolliset herrat varmaan kaikki tuntevat.

— Siinä saattaa olla perää; — vastasi hovimestari — minä näet tunnen
Diego de la Llanan ja tiedän, että hän on ylhäinen ja rikas hidalgo,
että hänellä on poika ja tytär ja että hänen leskeksi jäätyään ei
koko tässä kaupungissa ole ollut ainoatakaan ihmistä, joka voisi
väittää nähneensä hänen tyttärensä kasvot; hän näet vartioi tyttöä
niin tarkoin, ettei aurinkokaan pääse häntä näkemään; mutta kaikesta
huolimatta huhu tietää kertoa hänen erinomaisesta kauneudestaan.

— Niin on laita, — vastasi tyttö — ja minä olen hänen tyttärensä; ja
te, hyvät herrat, olette varmaan voineet minut nähtyänne päättää,
valehteleeko huhu vai ei kertoessaan kauneudestani.

Samassa tyttö alkoi hereästi itkeä. Sen nähdessään sihteeri meni
hovimestarin luo ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:

— Tälle tyttö rukalle on varmaan sattunut jokin paha onnettomuus,
koska hän liikkuu poissa kotoa tämmöisessä asussa ja tähän vuorokauden
aikaan, vaikka on niin jalosukuinen.

— Aivan varmasti, — vastasi hovimestari — ja hänen kyynelensä sitä
vielä vahvistavat.

Sancho lohdutti tyttöä niin hyvin kuin suinkin osasi ja pyysi häntä
aivan pelkäämättä heille kertomaan, mitä hänelle oli sattunut,
vakuuttaen, että he kaikki kokisivat auttaa häntä vilpittömästi ja
kaikilla mahdollisilla tavoilla.

— Seikka on se, hyvät herrat, — vastasi tyttö — että isäni on pitänyt
minua kotiini suljettuna kymmenen vuotta, toisin sanoen siitä asti
kuin äitini peitettiin maan multaan. Kotona pidetään jumalanpalvelusta
upeassa kappelissa, mutta minä en ole koko tänä aikana nähnyt mitään
muuta kuin taivaan auringon päivisin ja öisin kuun ja tähdet; minä
en tiedä, mitä kadut, torit ja kirkot ovat, enkä tunne edes ihmisiä,
lukuunottamatta isääni ja veljeäni ja vuokraaja Pedro Péreziä, joka
usein käy kotonani ja jonka siitä syystä mainitsin isäkseni, jottei
olisi tarvinnut mainita oikeata nimeäni. Tämä yksinäisyyteni ja se, että
minua on kielletty poistumasta kotoa ja käymästä edes kirkossa, on
monien päivien ja kuukausien kuluessa tehnyt minut ihan lohduttomaksi;
minun teki mieli nähdä maailmaa tai ainakin sitä paikkakuntaa, missä
olen syntynyt, ja minusta tuntui, ettei tämä haluni ollut ristiriidassa
sen soveliaan käytöksen kanssa, jonka hyväsukuiset tytöt ovat itselleen
velkaa. Kun kuulin kerrottavan, että järjestettiin härkätaisteluja
ja turnajaisia ja esitettiin näytelmiä, pyysin veljeäni, joka on
vuotta nuorempi kuin minä, sanomaan minulle, mitä oli tuo kaikki ja
paljon muuta, mitä en ole nähnyt; hän selitti sen minulle niin hyvin
kuin osasi, mutta siitä syttyi mieleeni vielä suurempi halu saada
se nähdä. Päättääkseni kertomuksen onnettomuudestani niin pian koin
suinkin sanon, että vihdoin pyysin ja rukoilin veljeäni — kunpa en olisi
milloinkaan häntä pyytänyt enkä rukoillut...

Hän alkoi jälleen itkeä. Hovimestari sanoi hänelle:

— Jatkakaa, armollinen neiti, ja kertokaa loppuun saakka, mitä teille
on tapahtunut, sillä sananne ja kyynelenne pitävät meitä kaikkia
levottoman jännityksen vallassa.

— Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa, — vastasi tyttö — mutta
on paljon itkettävää, sillä sopimattomat toiveet eivät voi johtaa
mihinkään muuhun kuin tämmöisiin pettymyksiin.

Tytön kauneus oli vaikuttanut syvästi edeskäyvän sydämeen. Hän nosti
vielä kerran lyhtyään nähdäkseen tytön jälleen, ja hänestä näytti,
ettei tytön silmistä valunut kyyneliä, vaan päärlyjä ja niittyjen
kastehelmiä, ja hän piti niitä vieläkin parempina, vertasi niitä
todellisiin itämaitten helmiin ja toivoi vain, ettei tytön onnettomuus
olisi niin suuri kuin hänen itkunsa ja huokauksensa tuntuivat
osoittavan. Käskynhaltia oli epätoivoissaan, kun tyttö oli niin hidas
kertomustaan jatkamaan, ja pyysi, ettei hän kauemmin pitäisi heitä
jännityksessä, koska hetki oli myöhäinen ja heidän piti vielä tehdä
pitkä kiertomatka kaupungille. Tyttö sanoi nyt, vähän väliä nyyhkyttäen
ja kokien tukahduttaa huokauksiaan:

— Kova kohtaloni ja onnettomuuteni on vain siinä, että pyysin
veljeltäni lupaa saada pukeutua hänen vaatteisiinsa ja että hän veisi
minut jonakin yönä isämme nukkuessa näkemään koko kaupunkia. Pyyntöjeni
ahdistamana hän sitten suostui toivomukseeni, minä pukeuduin näihin
vaatteisiin, ja hän otti ylleen minun pukuni, joka sopi hänelle
mainiosti, sillä hän on ihan haiveneton ja mitä kauneimman nuoren tytön
näköinen, ja tänä yönä, ehkä noin tunti sitten, hiukan aikaisemmin
tai myöhemmin, me lähdimme kotoa ja olemme nyt kierrelleet kaikkialla
kaupungissa lapsellisen ja kevytmielisen päähänpiston opastamina. Mutta
juuri aiheessamme palata kotiin näimme tulevan suuren väkijoukon, ja
veljeni sanoi minulle; »Kuule, sisko, tuo on varmaan patrulli, pidä
nyt kiirettä ja juokse minkä jaksat minun jäljessäni, niin ettei meitä
tunneta, sillä muuten meitä tästä moititaan.» Sen sanottuaan hän
kääntyi ja lähti, en sano juoksemaan, vaan lentämään; mutta minä ehdin
juosta tuskin kuutta askelta, kun peloissani kaaduin, ja sitten tuli
oikeudenpalvelija ja toi minut armollisten herrojen luo, missä huomaan
joutuvani häpeään monien ihmisten nähden, kuin olisin kelvoton ja
kevytmielinen tyttö.

— Eikö siis teille, armollinen neiti, — kysyi Sancho — ole sattunut
mitään muuta ikävyyttä, ja eikö teitä ajanutkaan kotoa pois
mustasukkaisuus, kuten kertomuksenne alussa mainitsitte?

— Minulle ei ole sattunut mitään, eikä minua ajanut mustasukkaisuus,
vaan pelkkä halu nähdä maailmaa, enkä minä halunnut nähdä enempää kuin
tämän kaupungin katuja.

Tytön tiedonannot saivat nyt täyden vahvistuksen, kun kaupunginvartiat
saapuivat tuoden hänen veljeänsä, jonka oli saavuttanut ja ottanut
kiinni eräs heistä hänen juostessaan pois sisarensa luota. Hänellä oli
yllään vain kallisarvoinen naisen puku ja sinisestä damastista tehty,
kultanauhoilla koristettu mantilja; hänen päänsä oli paljaana, ja
sen ainoana koristeena olivat hänen omat hiuksensa, jotka hohtelivat
kuin kultarenkaat, niin vaaleat ja kiharat ne olivat. Käskynhaltia,
hovimestari ja edeskäypä menivät hänen kanssaan syrjään ja kysyivät
häneltä hänen sisarensa kuulematta, minkätähden hän esiintyi siinä
asussa, ja hän kertoi heille samoin häveten ja hämillään samaa, mitä
sisar oli kertonut, mikä kovin ilahdutti rakastunutta edeskäypää. Mutta
käskynhaltia sanoi heille:

— Hyvä herrasväki, tämä on totisesti ollut oikein poikamainen kepponen,
eikä semmoisen lapsellisuuden ja ajattelemattomuuden tunnustamiseen
olisi tarvittu niin pitkiä puheita eikä niin monia kyyneliä ja
huokauksia; jos olisitte vain sanonut: »Me olemme se ja se, lähdimme
kotoa kävelylle tässä valhepuvussa, pelkästä uteliaisuudesta, ilman
muuta tarkoitusta», niin juttu olisi ollut selvä eikä olisi tarvinnut
ollenkaan huokailla eikä itkeä tillitellä.

— Se on totta; — vastasi tyttö — mutta armollisten herrojen tulee
tietää, että minä olin niin hämmentynyt, etten voinut käyttäytyä
niinkuin olisi pitänyt.

— Eihän tässä ole mitään vahinkoa tapahtunut — virkkoi Sancho. —
Lähdetään pois; me jätämme teidän armonne teidän isänne taloon. Ehkei
hän ole teitä kaivannutkaan. Mutta älkää tästä puoleen enää käyttäytykö
niin lapsellisesti ja älkää niin kovin himoitko nähdä maailmaa, sillä
kelpo tyttö kotonaan, kuin jalkoja ei oliskaan, ja tyttö ja kana
jos kulkevat omia teitä, hukan poluille pian ovat eksyneitä, ja ken
näkemään, se myös nähtäväksi. Enempää en sano.

Poika kiitti käskynhaltiaa hänen ystävällisestä tarjouksestaan saatella
heidät kotiin, ja niin lähdettiin kulkemaan kohti heidän isänsä taloa,
joka ei ollut kovin kaukana. He tulivat perille, veli heitti pienen
kiven ristikkoikkunaan, samassa jo tulikin alas palvelijatar, joka
oli ollut heitä odottamassa, ja he menivät sisään toisten jäädessä
ihmettelemään heidän sievää käytöstään ja kauneuttaan sekä heidän
haluaan nähdä maailmaa öiseen aikaan kaupungista poistumatta; mutta he
katsoivat kaiken tuon johtuvan heidän nuoruudestaan. Edeskäyvän sydämen
oli lävistänyt lemmen nuoli, ja hän päätti mennä seuraavana päivänä
pyytämään tyttöä vaimokseen hänen isältään, varmasti uskoen, ettei
hänen kosintaansa hylättäisi, koska hän oli herttuan palveluksessa.
Sanchonkin mieleen nousi toiveita ja hämäriä aikeita, että hän
naittaisi tyttärensä Sanchican nuorukaiselle, ja hän päätti panna asian
toimeen aikanaan, koska arveli, ettei kukaan voisi kieltäytyä antamasta
poikaansa käskynhaltian tyttären puolisoksi.

Siihen päättyi sen yön kierros, ja kahta päivää myöhemmin loppui koko
käskynhaltiana-olo, joten Sanchon kaikki suunnitelmat menivät ihan
myttyyn, kuten tuonnempana saadaan nähdä.




Viideskymmenes luku,

missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja kiusaajahenget, jotka
paukuttivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja kynsivät Don Quijotea, ja
kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei kirjettä Sancho Panzan
vaimolle Teresa Sanchalle.


Cide Hamete, joka on erittäin tarkasti tutkinut tämän todenperäisen
historian kaikkein pienimmätkin seikat, kertoo, että Doña Rodriguezin
lähtiessä huoneesta mennäkseen Don Quijoten makuusuojaan eräs toinen
hänen kanssaan nukkuva kamarirouva huomasi sen, että tämä, koska
kaikki kamarirouvat mielellään ottavat asioista selkoa, kuuntelevat ja
nuuskivat, lähti hänen jälkeensä niin hiljaa, ettei kelpo Rodriguez
sitä havainnut, ja nähtyään kumppaninsa menevän Don Quijoten huoneeseen
noudatti uskollisesti kaikkien juoruilevien kamarirouvien yleistä
tapaa lähtien heti ilmoittamaan emännälleen herttuattarelle, että
Doña Rodriguez oli Don Quijoten huoneessa. Herttuatar ilmoitti asian
herttualle ja pyysi häneltä, että hän ja Altisidora saisivat mennä
katsomaan, mitä tuo kamarirouva oikeastaan Don Quijotesta tahtoi.
Herttua antoi luvan, molemmat naiset hiipivät hiljaa ja varovasti
huoneen ovelle ja sijoittuivat niin lähelle sitä, että kuulivat kaikki,
mitä huoneessa puhuttiin. Kun herttuatar sitten kuuli Rodriguezin
antavan ilmi hänen vetohaavansa, jotka virtasivat runsaina kuin
Aranjuezin suihkukaivot, ei hän voinut sitä sietää enempää kuin
Altisidorakaan, ja niin he vihan vimmassa ja kostonhimoisina syöksyivät
huoneeseen ja nipistelivät Don Quijotea ja paukuttivat kamarirouvaa,
kuten aikaisemmin jo kerrottiin; naisten kauneuteen ja turhamaisuuteen
sattuvat solvaukset näet sytyttävät heihin ankaraa vihaa ja
kostonhimoa. Herttuatar kertoi herttualle, mitä oli tapahtunut, ja se
huvitti kovin herttuaa.

Herttuatar tahtoi edelleen tehdä kepposia ja hankkia itselleen huvia
Don Quijotesta ja lähetti matkaan hovipojan, joka oli näytellyt
Dulcinean osaa, kun oli tehty sopimus siitä, miten tämä vapautettaisiin
lumouksesta (sen seikan Sancho Panza oli kokonaan unohtanut
käskynhaltiana toimiessaan), Sanchon vaimon Teresa Panzan luo viemään
hänen miehensä kirjoittamaa kirjettä ja toista, jonka herttuatar oli
itse kirjoittanut, sekä pitkää, kallisarvoista korallinauhaa lahjaksi.

Historia kertoo, että hovipoika oli sangen älykäs ja ovela ja että
hän, haluten palvella isäntäväkeänsä, varsin mielellään lähti matkaan
kohti Sanchon kylää. Ennenkuin sinne ehti, hän näki joukon naisia
pesemässä erään puron partaalla ja kysyi heiltä, tiesivätkö he, asuiko
kylässä joku Teresa Panza-niminen nainen, Don Quijote Manchalaisen
nimellä mainitun ritarin aseenkantajan Sancho Panzan vaimo. Hänen tuota
kysyttyään muudan pesijöistä, nuori tyttö, kohotti päätään ja sanoi:

— Teresa Panza on minun äitini, ja se Sancho on minun isäni, ja
mainittu ritari on meidän isäntämme.

— Tulkaahan siis, neitoseni, — virkkoi hovipoika ja opastakaa minut
äitinne luo, sillä minä tuon hänelle kirjettä ja lahjaa mainitulta
isältänne.

— Sen teen varsin mielelläni, hyvä herra — vastasi tyttö, joka näytti
olevan noin neljäntoista vuoden ikäinen.

Hän jätti pesuvaatteet eräälle kumppanilleen, ei huolinut koota
hiuksiaan eikä ottaa kenkiä jalkoihinsa — hän näet oli avojaloin ja
hajalla hapsin — vaan lähti juoksemaan hovipojan hevosen edellä sanoen:

— Tulkaa, armollinen herra, asuntomme on kylän laidassa, ja äitini on
kotona kovin huolissaan, kun ei ole pitkiin aikoihin kuullut mitään
isästä.

— Minä tuon hänelle niin hyviä uutisia, — sanoi hovipoika — että hän
voi hyvinkin niistä kiittää Jumalaa.

Tyttö hyppi ja juoksi, ehti vihdoin perille ja huusi jo ovelta,
ennenkuin sisään ehti:

— Tule ulos, äiti Teresa, tule ulos, tule ulos; täällä on muudan herra,
joka tuo kirjettä ja muutakin isä kullalta.

Tuon kuullessaan hänen äitinsä Teresa Panza tuli ulos, kädessä
rohdinkuontalo ja yllään tummanharmaa hame. Hame oli niin lyhyt, että
näytti kuin se olisi hänen häpeäkseen poikkileikattu;[36] sitäpaitsi
hänellä oli yllään samoin tummanharmaa liivi ja avokauluksinen paita.
Hän ei ollut kovin vanha, vaikka näytti olevan viidennelläkymmenellä,
mutta oli voimakas, reipas, jäntevä ja luiseva. Nähdessään tyttärensä
ja ratsastavan hovipojan hän kysyi:

— Mitä tämä merkitsee, lapsi kulta? Kuka on tämä herra?

— Hän on armollisen rouvan Doña Teresa Panzan alamainen palvelija —
vastasi hovipoika.

Niin sanottuaan hän teki mitä asiaan kuului, hyppäsi alas hevosen
selästä, astui rouva Teresan eteen, polvistui nöyrästi ja sanoi:

— Ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva Doña Teresa, armollisen
herran Don Sancho Panzan, Baratarian saaren todellisen käskynhaltian
laillinen ja yksityinen puoliso.

— Voi hyvä herra, nouskaa ylös, älkää niin tehkö; — vastasi Teresa
— minä en ole mikään hieno hovinainen, vaan köyhä maalaismuija,
päivätyöläisen tytär ja vaeltavan aseenkantajan eukko enkä minkään
käskynhaltian puoliso!

— Teidän armonne — vastasi hovipoika — on kaikkein arvoisimman
käskynhaltian erittäin arvoisa puoliso, ja havaitakseen tämän todeksi
teidän armonne suvaitkoon ottaa vastaan tämän kirjeen ja tämän lahjan.

Samassa hän veti taskustaan korallinauhan, jossa oli kultainen lukko,
pani sen Teresan kaulaan ja sanoi:

— Tämä kirje on herra käskynhaltialta, ja toinen, joka minulla on
mukana, ja nämä korallit ovat armolliselta rouva herttuattarelta, joka
on lähettänyt minut teidän armonne luo.

Teresa oli ihan ällistyksissään, ja hänen tyttärensä samoin, ja tyttö
virkkoi:

— Minut saa tappaa, jollei tämä ole meidän armollisen isäntämme
Don Quijoten työtä, joka varmaan on nyt antanut isälle sen
käskynhaltianviran tai kreivikunnan, jonka hän on jo monta kertaa
luvannut antaa.

— Niin on laita, — vastasi hovipoika — sillä herra Don Quijoten
toimesta herra Sancho on nyt Baratarian saaren käskynhaltia, niinkuin
tästä kirjeestä nähdään.

— Lukekaa se minulle, armollinen herra aatelismies; — sanoi Teresa —
vaikka näet osaan kehrätä, en osaa lukea vähän vähääkään.

— En minäkään; — lisäsi Sanchica — mutta odottakaahan vähän, minä
menen hakemaan semmoisen, joka osaa sen lukea, joko itse kirkkoherran
tai kandidaatti Simson Carrascon; he näet tulevat varsin mielellään
kuulemaan uutisia isästäni.

— Ei tässä tarvitse lähteä ketään hakemaan; minä tosin en osaa kehrätä,
mutta lukea osaan ja minä luen kirjeen.

Niin hän lukikin sen kokonaan; mutta kirjettä ei esitetä tässä,
koska se oli jo aikaisemmin puheena. Sitten hän veti esiin toisen,
herttuattaren kirjoittaman kirjeen, joka kuului näin:

 »Parahin Teresa. Puolisonne Sanchon erinomaiset luonteen ja
 ymmärryksen lahjat ovat minua yllyttäneet ja velvoittaneet pyytämään
 miestäni herttuaa antamaan hänen hallittavakseen jonkin saaren
 monien hänen omistamiensa joukosta. Minä olen saanut kuulla, että
 hän hallitsee kuin haukka, mikä kovin ilahduttaa minua ja siis myös
 puolisoani herttuaa; siksi kiitän hartaasti taivasta siitä, etten
 erehtynyt valitessani hänet mainittuun käskynhaltianvirkaan; rouva
 Teresan näet tulee tietää, että tässä maailmassa on vaikea löytää
 kelvollista käskynhaltiaa, ja suokoon Jumala, että minun kävisi niin
 hyvin kuin Sanchon virassaan.

 Tässä lähetän teille, rakas ystävä, korallinauhan, jossa on kultainen
 lukko; olisin mielelläni nähnyt, että ne olisivat olleet itämaitten
 helmiä, mutta sekään, joka antaa sinulle luun, ei toivo sinun nälkään
 kuolevan; tulee varmaan sekin aika, jolloin toisiimme tutustumme ja
 saamme seurustella toistemme kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä
 vielä voikaan tapahtua. Sanokaa terveisiä tyttärellenne Sanchicalle
 ja kehoittakaa minun puolestani häntä varustautumaan, sillä minä aion
 toimittaa hänet ylhäisiin naimisiin hänen vähimmin sitä aavistaessaan.

 Minulle on kerrottu, että teidän kylässänne on mainioita ruokatammen
 terhoja. Lähettäkää minulle niitä pari tusinaa; minä tulen pitämään
 niitä suuressa arvossa, koska te ne lähetätte, ja kirjoittakaa minulle
 seikkaperäisesti antaen tietoa terveydestänne ja voinnistanne, ja
 jos jotakin tarvitsette, niin ei muuta kuin avatkaa suunne, kyllä se
 täytetään, ja Jumala teitä varjelkoon. Kirjoitettu täällä.

 Teidän suopea ystävänne

 Herttuatar.»

— Oi _oi_, — sanoi Teresa kirjeen kuultuaan — onpa se hyvä ja
laadullinen rouva! Semmoisen herrasväen kanssa minä menen vaikka
hautaan, mutta en näiden meidän kylän aatelisnaisten kanssa, jotka
pitävät itseänsä niin aatelisina, ettei muka tuulenhenkikään saa
heihin koskea, ja menevät kirkkoon niin kopeasti kuin olisivat oikeita
kuningattaria, niin että näyttää ihan siltä kuin pitäisivät häpeänä
katsoakaan maalaisnaiseen; ja kas nyt tätä kelpo rouvaa, joka on
herttuatar, mutta siitä huolimatta sanoo minua ystäväkseen ja kohtelee
minua kuin olisin hänen vertaisensa, ja tahtoisinpa minä puolestani
nähdä hänet yhtä ylhäisenä kuin Manchan korkein kirkontorni. Ja mitä
niihin terhoihin tulee, hyvä herra, niin minä lähetän niitä hänen
armolleen kokonaisen vakallisen ja niin suuria ja koreita, että niitä
sopii tulla ihmettelemään pitkän matkan päästä. Ja katso nyt sinä,
Sanchica, että tämä herra saa kaikkea, mitä tarvitsee: hoida hevosta,
tuo tallista munia ja leikkaa läskiä kelpo viipaleet, ja laitetaan
hänelle ateria kuin ruhtinaalle, sillä sen hän hyvin ansaitsee
tuomistaan hyvistä uutisista ja kauniitten kasvojensa tähden; minä
lähden sillävälin ulos kertomaan iloisia uutisia naapurin eukoille ja
arvoisalle kirkkoherralle ja parturille, Nicolas mestarille, jotka ovat
aina olleet isäsi hyviä ystäviä.

— Sen kyllä teen, äiti, — vastasi Sancha — mutta muistakaa, että teidän
pitää antaa minulle puolet tuosta korallinauhasta, sillä en minä usko
armollista rouva herttuatarta niin typeräksi, että hän olisi lähettänyt
koko nauhan teille.

— Sinä saat sen kokonaan, tyttäreni; — vastasi Teresa — mutta anna
minun nyt kantaa sitä kaulassani muutamia päiviä, sillä minusta tuntuu
totisesti, että se ilahduttaa sydäntäni.

— Arvoisat naiset tulevat varmaan iloisiksi, — virkkoi hovipoika — kun
näkevät kääryn, joka on tässä matkalaukussa, sillä siinä on kaikkein
hienoimmasta verasta tehty puku, jota käskynhaltia on käyttänyt yhtenä
ainoana päivänä metsästysretkellä ja jonka hän kokonaan lahjoittaa
Sanchica-neidille.

— Eläköön hän tuhat vuotta, — vastasi Sanchica — ja yhtä kauan lahjan
tuoja, vieläpä kaksikin tuhatta vuotta, jos niin vaaditaan.

Teresa lähti nyt kiireesti ulos, kirjeet kädessä ja korallinauha
kaulassa, rummutti sormillaan kirjeitä kuin tamburiinia ja kohdattuaan
sitten sattumalta kirkkoherran ja Simson Carrascon alkoi tanssia ja
sanoi:

— Ei nyt enää köyhyys rasita, ei totisesti! Meillä on pieni, sievä
käskynhaltianvirka! Nyt saa kaikkein kopeinkin aatelisnainen tulla
nyrpistämään nenäänsä, kyllä minä sen käännän oikeaan niin että kelpaa!

— Mitä tämä merkitsee, Teresa Panza? Mitä hullutusta tämä on, ja mitä
papereita nuo ovat?

— Ei se ole mitään muuta hullutusta kuin että tässä on kirjeitä
herttuattarilta ja käskynhaltioilta, ja nämä, jotka minulla on
kaulassa, ovat oikeita avemaria-koralleja, ja paternoster-palloset ovat
taottua kultaa, ja minä olen käskynhaltian rouva.

— Jumala avuksemme tulkoon, me emme teitä ymmärrä, Teresa, emmekä
tiedä, mitä oikeastaan puhutte.

— Katsokaa itse tästä — vastasi Teresa.

Hän ojensi heille kirjeet. Kirkkoherra luki ne ääneen, niin että Simson
Carrascokin ne kuuli, Simson ja kirkkoherra katselivat toisiaan kuin
ällistyneinä siitä, mitä olivat lukeneet, ja kandidaatti kysyi, kuka
oli kirjeet tuonut. Teresa kehoitti heitä lähtemään kanssaan hänen
kotiinsa, missä näkisivät sanantuojan, nuoren miehen, hienon kuin
kultainen koru, ja hänen tuomansa toisen, vielä kalliimman lahjan.
Kirkkoherra otti korallit Teresan kaulasta, katseli niitä kerran ja
toisenkin, havaitsi ne todella aitokoralleiksi, ihmetteli jälleen ja
sanoi:

— Virkapukuni nimessä en tiedä, mitä sanoa ja mitä ajatella näistä
kirjeistä ja näistä lahjoista; toiselta puolen minä näen ja sormillani
tunnen, että nämä ovat aitokoralleja, ja toiselta puolen minä luen,
että joku herttuatar lähettää pyytämään pari tusinaa tammenterhoja.

— Kumma juttu! — virkkoi siihen Carrasco. Lähdetään nyt näkemään
kirjeentuojaa; hän varmaan osaa antaa meille tietoa näistä
selvittämättömistä pulmista.

He lähtivät matkaan, ja Teresa palasi heidän kanssaan. Heidän
saapuessaan hovipoika oli parhaillaan seulomassa hiukan kauroja
hevoselleen, ja Sanchica oli leikkaamassa silavaa käristääkseen sitä
munien kanssa hovipoikaa varten, jonka olemus ja sievä asu molempia
ystävyksiä kovin miellytti. Kun he sitten olivat häntä kohteliaasti
tervehtineet ja hän oli tervehdykseen vastannut, pyysi Simson häntä
kertomaan sekä Don Quijotesta että Sancho Panzasta ja sanoi, että he,
vaikka olivat lukeneet Sanchon ja rouva herttuattaren kirjeet, olivat
yhä ymmällä eivätkä voineet saada oikein selville, mitä merkitsi tuo
puhe Sanchon käskynhaltiana-olosta, sitä vähemmän, kun hänen kerrottiin
olevan käskynhaltiana saaressa, vaikka kaikki tai ainakin useimmat
Välimeren saaret kuuluivat hänen majesteetilleen. Siihen vastasi
hovipoika:

— On aivan varmaa, että herra Sancho Panza on käskynhaltiana.
Hallitseeko hän saarta vai ei, siihen kysymykseen en kajoa; joka
tapauksessa se on paikkakunta, missä on toista tuhatta asukasta.
Mitä taas tammenterhoihin tulee, sanon vain, että armollinen rouva
herttuatar on niin laadullinen ja kansanomainen, ettei, hän ainoastaan
lähetä pyytämään terhoja joltakin talonpojan vaimolta, vaan lähettää
toisinaan pyytämään kampaakin lainaksi joltakin naapuriltaan.
Armollisten herrojen näet tulee tietää, etteivät Aragonian ylhäiset
naiset, olivatpa kuinka jalosukuisia tahansa, ole niin joutavanaikaisia
ja kopeita kuin kastilialaiset rouvat; he kohtelevat ihmisiä
tutunomaisemmin.

Heidän parhaillaan näin keskustellessaan pyrähti sisään Sanchica,
hameenhelma täynnä munia, ja kysyi hovipojalta:

— Kuulkaa, armollinen herra, käyttääkö isäni nyt käskynhaltiaksi
tultuaan ihomyötäisiä housuja?

— En ole tullut tuota katsoneeksi, — vastasi hovipoika — mutta
luultavasti käyttää.

— Herra siunatkoon, — virkkoi Sanchica — kuinka hauskaa olisikaan nähdä
isän kävelevän topatuissa housuissa! Eikö olekin hassua, että minä olen
syntymästäni saakka toivonut näkeväni isän ihomyötäisissä?

— Armollinen neiti näkee hänet varmaan niissä, jos elää saa —
vastasi hovipoika. — Totta totisesti, näyttää siltä, että hänellä on
matkustaessaan kohta naamari nenän katolla, niinkuin ainakin suurilla
herroilla, jos hän vain saa olla käskynhaltiana pari kuukautta.

Kirkkoherra ja kandidaatti huomasivat kyllä, että hovipoika lasketteli
pilojaan, mutta aitokorallit ja metsästyspuku, jonka Sancho oli
lähettänyt (Teresa näet oli jo heille näyttänyt pukua) saivat heidät
sittenkin ihan ymmälle. Sanchican toivomus heitä sentään nauratti, ja
asia muuttui vielä hupaisemmaksi, kuu Teresa sanoi:

— Herra kirkkoherra, pitäkää varanne, jos sattuu joku semmoinen, joka
lähtee Madridiin tai Toledoon; minä näet käskisin hänen ostaa itselleni
oikein pönkkähameen, uusinta muotia ja parhaan, mitä voi saada, sillä
täytyyhän minun sen verran kunnioittaa miestäni käskynhaltiaa, mikäli
voin. Ja jos pahat päähäni panen, niin lähden tästä pääkaupunkiin
ja hankin itselleni vaunut samoinkuin kaikki muutkin, sillä voihan
ihminen, jonka mies on käskynhaltiana, varsin hyvin kustantaa itselleen
vaunut.

— Totta kai, äiti! — sanoi Sanchica. — Jumala suokoon, että se
tapahtuisi mieluummin tänään kuin huomenna, vaikka ne, jotka näkisivät
minut istumassa armollisen rouva äitini kanssa vaunuissa, sanoisivat:
»Katsokaahan tuota, mikä lieneekään, sipulinsyöjän tytär, kuinka se
istuu komeasti ja nojailee vaunuissa, ihan kuin mikäkin paavitar!»
Mutta astelkoot he vain tien laitaa, minä ajelen vaunuissani, jalat
maasta korkealla. Paha periköön kaikki maailman panettelijat; kun minun
vain on hyvä olla, niin naurakoot kyllältään! Olenko oikeassa, äiti
kulta?

— Oletpa tietenkin, tyttäreni! — vastasi Teresa. — Ja kaiken tämän
onnen ja vielä enemmänkin on hyvä Sanchoni minulle ennustanut, ja
sinä saat nähdä, tyttäreni, ettei hän hellitä, ennenkuin on tehnyt
minusta kreivittären. Meitä näyttää totisesti alkavan onni potkia,
ja minä olen kuullut hyvän isäsi monta kertaa sanovan (hänellä näet
on aina sananlaskuja suussaan), että jos lehmä sulle tarjotaan, käy
vikkelästi ottamaan; kun sinulle annetaan käskynhaltianvirka, ota se
vastaan, kun sinulle tarjotaan kreivikunta, käy siihen käsiksi, ja
kun sinua kutsutaan saamaan jotakin hyvää lahjaa, niin käy kiireesti
se korjaamaan. Olisipa laitaa, jos tässä nukuttaisiin eikä mitään
vastattaisi, vaikka hyvä onni ja menestys on ovella koputtamassa!

— Niin, ja mitä minä siitä välitän, — lisäsi Sanchica — vaikka
kuka tahansa, nähdessään minut koko prameudessani, sanoisi: »Koira
hurstihousuissaan...» ja muuta semmoista?

Tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi:

— Minusta näyttää totisesti siltä, että koko tämä Panzan suku on jo
syntyessään täynnä sananlaskuja. En ole nähnyt yhtäkään heistä, joka ei
niitä viskele ympärilleen alinomaa niin pian kuin suunsa avaa.

— Se on totta, — virkkoi hovipoika — sillä herra käskynhaltia Sancho
lausuu hänkin niitä lakkaamatta. Vaikka useat niistä eivät osukaan
oikein naulanpäähän, niin ne sittenkin huvittavat, ja armollinen rouva
herttuatar ja herttua ovat niistä kovin mielissään.

— Vakuuttaako teidän armonne siis yhä, — kysyi kandidaatti — että
tuo juttu Sanchon käskynhaltianaolosta on totta ja että maailmassa
on herttuatar, joka kirjoittaa hänen vaimolleen ja lähettää hänelle
lahjoja? Vaikka lahjat ovat tässä käsinkoskettavina ja vaikka olemme
kirjeet lukeneet, emme sitä sittenkään usko, vaan ajattelemme, että
tämä on niitä maanmiehemme Don Quijoten asioita, joka luulee, että
kaikki tapahtuu noituudesta, ja olenpa vähällä sanoa, että tekee
mieleni koetella ja tunnustella teidän armoanne nähdäkseni, oletteko
vain lähettilään haamu vai oikea ihminen, lihaa ja verta.

— Hyvät herrat, en osaa sanoa itsestäni muuta — vastasi hovipoika
— kuin että olen oikea lähettiläs ja että herra Sancho Panza on
todellinen käskynhaltia ja että isäntäväkeni, herttua ja herttuatar,
voivat mainitun käskynhaltianviran antaa ja ovat sen antaneet ja
että olen kuullut sanottavan, että mainittu Sancho Panza hoitaa sitä
mainiosti. Teidän armonne voivat keskenään kiistellä siitä, onko
tässä noituutta vai ei; minä en tiedä mitään muuta, sen vannon omien
vanhempieni nimessä, jotka vielä elävät ja joita sydämestäni rakastan.

— Saattaa kyllä olla niin laita; — virkkoi kandidaatti — mutta _dubitat
Augustinus_.[37]

— Epäilköön, ken epäilee; — vastasi hovipoika — minä olen puhunut
totta, ja totuus se aina ui valheen päällä kuin öljy veden pinnalla,
ja muuten: _operibus credite et non verbis_.[38] Tulkoon jompikumpi
armollisista herroista minun kanssani, niin saatte nähdä omin silmin,
mitä kuulemalta ette usko.

— Minun asiani on lähteä mukaan; — sanoi Sanchica — viekää vain minut
mukananne, armollinen herra, hevosenne lautasilla; minä lähden oikein
mielelläni näkemään arvoisaa isääni.

— Käskynhaltioiden tytärten ei sovi matkustaa yksinään, heillä täytyy
olla saatossaan vaunuja ja kantotuoleja ja suuri joukko palvelusväkeä.

— Mitä joutavia, — vastasi Sancha — minä voin yhtä hyvin ratsastaa
aasintammalla kuin ajaa vanuissa. En minä ole arkalasta kotoisin!

— Ole vaiti, tyttö; — sanoi Teresa — sinä et tiedä, mitä puhut, ja tämä
herra on oikeassa. Kaikki asiat ajallaan: kun isäsi oli Sancho, olit
sinä Sancha, ja kun hän on käskynhaltia, niin sinä olet armollinen
neiti; en sitten tiedä, olenko oikeassa vai en.

— Armollinen rouva Teresa on oikeammassa kuin luuleekaan; — virkkoi
hovipoika — mutta antakaa minulle nyt syötävää ja päästäkää minut pian
menemään, sillä minä aion palata jo tänä iltana.

Siihen virkkoi kirkkoherra:

— Suvaitkoon teidän armonne tulla minun luokseni vaatimattomalle
aterialle; armollisella rouva Teresalla on enemmän hyvää tahtoa kuin
hyviä ruokia näin arvokkaan vieraan kestitsemiseksi.

Hovipoika esteli, mutta lopulta hänen täytyi suostua, mikä oli hänelle
itselleen eduksi, ja kirkkoherra vei hänet mielellään mukanaan, koska
sai siten tilaisuutta mielin määrin kysellä Don Quijotesta ja hänen
urotöistään.

Kandidaatti tarjoutui kirjoittamaan vastaukset Teresan kirjeisiin,
mutta tämä ei halunnut, että kandidaatti, jota hän piti koiranleukana,
sekaantuisi hänen asioihinsa, vaan katsoi paremmaksi antaa kakun ja
kaksi munaa eräälle kuoripojalle, joka osasi kirjoittaa ja kirjoittikin
Teresan puolesta kaksi kirjettä, toisen hänen miehelleen, toisen
herttuattarelle, molemmat aivan Teresan pään jälkeen, ja ne eivät
olekaan huonoimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä, kuten
tuonnempana saadaan nähdä.




Yhdeskuudetta luku.

Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista hupaisenlaisista
tapahtumista.


Aamu koitti sen yön jälkeen, jona käskynhaltia oli ollut
kiertokäynnillään. Edeskäypä vietti yönsä unetonna, sillä hänen
ajatuksiaan askarruttivat valhepukuisen neidon kasvot, hänen
viehätyksensä ja kauneutensa. Hovimestari oli käyttänyt jäljelläolevan
osan yötä kirjoittaakseen herrasväelleen, mitä Sancho Panza oli tehnyt
ja sanonut. Hänkin ihmetteli sekä Sanchon tekoja että hänen sanojansa,
sillä hänen puheissaan ja toimissaan ilmeni sekaisin älykkäitä ja
typeriä piirteitä. Herra käskynhaltia nousi vihdoin, ja hänelle
annettiin tohtori Pedro Tuiman ohjeitten mukaan aamiaiseksi hiukan
hillohedelmiä ja muutamia kulauksia raikasta vettä, ateria, jonka
Sancho olisi mielellään vaihtanut leivänkannikkaan ja rypäleterttuun.
Mutta huomatessaan, että tässä vallitsi pikemmin pakko kuin vapaa
tahto, hän suostui siihen sielunsa suureksi suruksi ja vatsansa
vaivaksi, koska tohtori Pedro Tuima hänelle uskotteli, että vähät ja
hienot ruoat elvyttävät ihmisen henkeä ja että ne parhaiten sopivat
henkilöille, joilla on hoidettavana virkoja ja tärkeitä toimia, niissä
heidän tulee käytellä enemmän ymmärryksen kuin ruumiin voimia.

Näiden rikkiviisauksien tähden Sancho näki nälkää, vieläpä niin kovin,
että kiroili hiljaa mielessään käskynhaltianvirkaa ja sitä henkilöäkin,
joka oli sen hänelle antanut; mutta kaikesta huolimatta hän ryhtyi
hillohedelmiä nautittuaan yhä nälkäisenä sinäkin päivänä toimittamaan
tuomarin tehtäviä. Ja ensimmäisenä tuli käsiteltäväksi kysymys, jonka
hänelle esitti muudan vieras hovimestarin ja kaikkien muiden asiaan
perehtyneitten läsnäollessa. Miehen esitys oli seuraavanlainen:

— Armollinen herra, eräs runsasvetinen joki erotti toisistaan kaksi
samaan herraskartanoon kuuluvaa aluetta... Suvaitkoon teidän armonne
kuunnella tarkkaavasti, sillä tapaus on tärkeä ja vaikeanlainen
ratkaista. Sanon siis, että mainitun joen yli johti silta, ja sillan
päässä oli hirsipuu ja jonkinmoinen oikeusistuin, jossa tavallisesti
oli neljä tuomaria tuomitsemassa joen, sillan ja tiluksien omistajan
säätämän lain mukaan. Laki oli tämmöinen: »Jos joku kulkee tätä siltaa
rannalta toiselle, niin hänen tulee sitä ennen valallisesti ilmoittaa,
minne hän on menossa ja mitä tekemään; jos hän vannoo todenmukaisesti,
annettakoon hänen kulkea, jos taas valehtelee, niin hirtettäköön hänet
tässä sijaitsevaan hirsipuuhun ilman yhtään armoa.» Kun tämä laki
ja sen ankarat määräykset olivat tulleet tunnetuiksi, kulki paljon
ihmisiä joen yli, ja heidän valallisesti antamistaan ilmoituksista
kävi selvästi ilmi, että he puhuivat totta, ja tuomarit antoivat
heidän kulkea vapaasti. Mutta sitten sattui, että eräs mies, jota
vaadittiin valalle, vannoi tekemänsä valan nimessä aikovansa mennä
tuohon hirsipuuhun kuolemaan, eikä mitään muuta. Tuomarit harkitsivat
hänen valaansa ja sanoivat: »Jos päästämme tämän miehen vapaasti
kulkemaan, niin hän on vannonut väärän valan, ja hänen täytyy lain
mukaan kuolla; jos taas hänet hirtämme, niin hän on vannonut kuolevansa
tässä hirsipuussa, joten hänen, koska hän on puhunut totta, tulee saman
lain mukaan päästä vapaaksi.» Nyt kysytään teidän armoltanne, herra
käskynhaltia, mitä tuomarien pitää tehdä tuolle miehelle; he näet ovat
yhä vielä kahden vaiheilla ja ihan ymmällä. Saatuaan kuulla teidän
armonne terävästä ja ylevästä ymmärryksestä he ovat lähettäneet minut
anomaan teidän armoanne puolestanne lausumaan mielipiteenne tästä
monimutkaisesta ja epäilyttävästä seikasta.

Siihen vastasi Sancho:

— Nuo herrat tuomarit, jotka ovat lähettäneet teidät minun luokseni,
olisivat totisesti voineet säästää itseltään sen vaivan, sillä
minä mies poloinen olen pikemmin hidasjärkinen kuin terävä, mutta
kertokaahan siitä huolimatta juttu vielä kerran, niin että sen oikein
ymmärrän; kukapa tietää, vaikka osuisin oikeaan.

Kysymyksen esittäjä toisti kerran ja kahdesti, mitä oli jo sanonut, ja
Sancho virkkoi:

‒ Minusta näyttää, että voin ottaa selon tästä jutusta kädenkäänteessä
ja että laita on näin: tuo mies vannoo menevänsä hirsipuuhun kuolemaan,
ja jos hän todella hirtetään, niin hän on puhunut totta ja hänen tulisi
säädetyn lain mukaan olla vapaa ja päästä kulkemaan sillan yli; jos
taas häntä ei hirtetä, niin hän on tehnyt väärän valan, joten hänet on
saman lain mukaan hirtettävä.

‒ Aivan niinkuin herra käskynhaltia sanoo; — virkkoi sanantuoja — ja
mitä tulee asian täydelliseen käsittämiseen, ei siinä ole enää mitään
epäiltävää eikä kysyttävää.

— Minä sanon siis, — jatkoi Sancho — että tulee sallia sen osan
miestä, joka on puhunut totta, vapaasti kulkea, ja hirttää se osa,
joka on valehdellut; sillä tavalla ylikulkua koskeva määräys tulee
kirjaimellisesti täytetyksi.

— Mutta, herra käskynhaltia, — virkkoi kysymyksen esittäjä — silloinhan
on välttämättä jaettava tuo mies kahteen osaan, valehtelevaan ja totta
puhuvaan, ja jos hänet siten jaetaan, niin hänen täytyy auttamattomasti
kuolla, ja niin ei suinkaan täytetä lain vaatimuksia; mutta on aivan
välttämätöntä, että ne tulevat täytetyiksi.

— Kuulkaa, hyvä mies, — vastasi Sancho — jollen ole ilmetty aasi,
niin tuolla mainitsemallanne joen yli kulkevalla on yhtä suuri oikeus
kuolla kuin elää ja kulkea sillan yli; jos näet totuus hänet pelastaa,
niin toiselta puolen valhe hänet langettaa, ja jos on niin laita,
kuten todella onkin, niin minä olen sitä mieltä, että teidän tulee
sanoa noille herroille, jotka ovat teidät lähettäneet minun luokseni,
että koska syyt, jotka vaativat tuomitsemaan tai vapauttamaan hänet,
ovat yhtä painavat, heidän tulee päästää hänet vapaasti menemään,
sillä aina on kiitettävämpää tehdä hyvää kuin pahaa, ja tämän minä
antaisin teille allekirjoituksellani vahvistettuna, jos osaisin nimeni
kirjoittaa. Mutta tässä tapauksessa en ole pannutkaan omiani, vaan
muistiini johtui muudan neuvo, jonka isäntäni Don Quijote antoi minulle
monien muiden neuvojen kanssa illalla ennen sitä päivää, jona matkustin
tämän saaren käskynhaltiaksi; hän näet sanoi, että oikeuden ollessa
epäilyksenalainen minun tulisi taipua ja tyytyä armahdukseen; ja Jumala
on tahtonut nyt johdattaa sen mieleeni, sillä se sopii tähän tapaukseen
aivan kuin valettu.

— Se on totta, — vastasi hovimestari — ja minun nähdäkseni ei itse
Lykurgoskaan, joka laati lait spartalaisille, olisi voinut antaa
parempaa tuomiota kuin se, jonka suuri Panza on nyt antanut. Ja
loppukoon nyt tähän tämän aamupäivän istunto; minä käsken pitää huolta
siitä, että armollinen herra käskynhaltia saa aterioida aivan mielensä
mukaan.

— Sitä minäkin pyydän, ja olkoon se selvää peliä; — sanoi Sancho —
antakaa minulle vain syötävää, ja tulkoon sitten riitajuttuja ja
pulmallisia kysymyksiä vaikka sataen, kyllä minä niistä suoriudun
silmänräpäyksessä.

Hovimestari piti sanansa, sillä hän kärsi tunnonvaivoja ajatellessaan,
että niin älykäs käskynhaltia voisi kuolla nälkään, sitä enemmän,
kun hän aikoi jo samana iltana lopettaa Sanchon käskynhaltiana-olon
tekemällä hänelle viimeisen kepposen, joka oli jätetty hänen
suoritettavakseen. Sancho siis sai sinä päivänä syödä päivällistä
aivan vastoin niitä sääntöjä ja ajatelmia, joita oli esittänyt tohtori
Puikipois, ja aterian päätyttyä astui sisään kuriiri tuoden kirjettä
Don Quijotelta käskynhaltialle. Sancho kehoitti sihteeriä lukemaan sen
itsekseen ja sanoi, että hän, jollei siinä ollut mitään semmoista, mikä
oli pidettävä salassa, voisi lukea sen ääneen. Sihteeri teki niin,
silmäili ensin kirjettä ja sanoi sitten:

— Tämä voidaan hyvinkin lukea ääneen, sillä se, mitä herra Don Quijote
tässä teidän armollenne kirjoittaa, kannattaisi painaa ja kirjoittaa
kultaisilla kirjaimilla; se näet kuuluu näin:

 Don Quijote Manchalaisen kirje Sancho Panzalle, Baratarian saaren
 käskynhaltialle.

 »Minä olen odottanut saavani kuulla sinun ajattelemattomista ja
 typeristä teoistasi, hyvä Sancho, mutta olenkin sensijaan saanut
 kuulla älykkäistä toimistasi. Minä kiitän niistä erinomaisesti
 taivasta, joka voi nostaa köyhän loasta[39] ja tehdä typeristä
 älykkäitä. Minulle kerrotaan, että sinä hoidat hallitusta kuin olisit
 oikea ihminen ja että olet ihmisenä nöyrä kuin luontokappale; niin
 alava kuulut olevan käytökseltäsi. Mutta minä kehoitan sinua, Sancho,
 ottamaan huomioon, että useasti on soveliasta ja välttämätöntäkin
 virkasi arvovallan tähden torjua sydämen liiallista nöyryyttä, sillä
 henkilöä, joka on saanut hoitaakseen tärkeitä tehtäviä, kaunistaa
 parhaiten se, että hän noudattaa oman virkansa vaatimuksia eikä
 sitä määrää, johon hänen oma luonnollinen vaatimattomuutensa häntä
 taivuttaa. Pue itsesi hyvin, sillä koristettu seiväs ei enää seipäältä
 näytä. En tarkoita, että sinun tulee käyttää kaikenlaisia koruja ja
 juhlapukuja tai tuomarina ollessasi esiintyä sotilaan asussa, vaan
 tarkoitan, että sinun tulee koristaa itseäsi virkaasi kuuluvalla
 puvulla, joka olkoon siisti ja sopiva.

 Jos tahdot saavuttaa alamaistesi suosion, tulee sinun muun muassa
 ottaa huomioon kaksi seikkaa: ensinnäkin, että olet kohtelias
 kaikille, vaikka tämänhän minä olen sinulle jo aikaisemmin sanonut,
 ja toiseksi, että hankit runsaasti elintarpeita, sillä ei ole mitään,
 mikä pahemmin koettelee köyhien ihmisten sisua kuin nälkä ja kallis
 aika.

 Älä julkaise kovin paljon asetuksia, ja: kun niitä julkaiset, pidä
 huoli siitä, että ne ovat hyviä, ja ennen kaikkea, että niitä,
 noudatetaan ja käytetään, sillä asetukset, joita ei noudateta,
 voisivat yhtä hyvin jäädä antamatta; nehän näet osoittavat vain, ettei
 ruhtinaalla joka oli kyllin älykäs ja oikeutettu niitä antamaan,
 ollut kykyä saada ihmisiä niitä tottelemaan, ja lait, jotka uhkaavat,
 mutta joita ei panna täytäntöön, ovat lopulta kuin pölkky, josta tuli
 sammakkojen kuningas: aluksi se niitä peloitti, mutta vähitellen ne
 alkoivat sitä ylenkatsoa ja kiipesivät sen päälle.

 Ole hyveitten isä ja paheitten isäpuoli. Älä ole aina ankara äläkä
 aina lempeä, vaan pysyttele näiden molempien äärimmäisyyksien
 keskivälillä, sillä siinä on älykkään menettelyn ydin. Käy
 vankiloissa, teurastamoissa ja kauppatoreilla, sillä käskynhaltian
 läsnäolo on semmoisissa paikoissa erittäin tärkeä. Lohduta vankeja,
 jotka toivovat asiansa tulevan pian ratkaistuksi, ole pöpö
 teurastajille, sillä sitten he käyttävät oikeita painoja, ja ole
 samasta syystä toriakkojen kauhu. Vaikka sattuisit olemaan (mitä en
 kumminkaan usko) ahnas, naisia himoitseva ja ahmatti, älä kumminkaan
 sellaiselta näytä, sillä jos alamaisesi ja ne, jotka ovat kanssasi
 tekemisissä, havaitsevat sinussa jonkin erikoisen heikkouden, niin
 he kääntävät tykkinsä heti siihen suuntaan syösten sinut lopulta
 kadotuksen syvyyteen. Ajattele ja harkitse, kertaa mielessäsi yhä
 uudelleen niitä neuvoja ja opetuksia, jotka kirjallisesti sinulle
 annoin, ennenkuin matkustit täältä käskynhaltianvirkaan, niin
 saat nähdä, että löydät niistä, niitä noudattaen, erinomaista
 apua vaivoihin ja vastuksiin, joita käskynhaltiat kohtaavat joka
 askelella. Kirjoita isäntäväellesi ja lausu heille kiitollisuutesi;
 kiittämättömyys näet on kopeuden tytär ja suurimpia syntejä, mitä
 tunnetaan, mutta henkilö, joka on kiitollinen niille, jotka ovat
 tehneet hänelle hyvää, osoittaa samalla, että hän on kiitollinen myös
 Jumalalle, joka on tehnyt ja yhä tekee hänelle niin paljon hyvää.

 Rouva herttuatar on lähettänyt kuriirin viemään pukuasi ja erästä
 muuta lahjaa vaimollesi Teresa Panzalle; me odotamme vastausta joka
 hetki. Minä olen ollut hiukan huonovointinen, sillä minua sattui tässä
 kissa kynsimään, mikä ei ollut nenälleni kovin terveellistä. Mutta ei
 hätää mitään; jos näet on noitia, jotka minua pahoin pitelevät, niin
 on toisia sellaisia, jotka minua puolustavat.

 Lähetä minulle tietoa, oliko se hovimestari, joka on sinun luonasi,
 missään tekemisissä kamarirouva Trifaldin toimenpiteitten kanssa,
 kuten epäilit, ja anna minulle vähin erin tietoa kaikesta, mitä
 sinulle sattuu, sillä eihän matka tänne ole pitkä. Sitäpaitsi aion
 pian luopua nykyisestä joutilaasta elämästäni, sillä enhän minä ole
 sitä varten maailmaan syntynyt.

 Minulle on sattunut muudan selkkaus, jonka vuoksi luultavasti joudun
 tämän herrasväen epäsuosioon. Vaikka se mieltäni pahoittaa, ei se
 kuitenkaan mitään haittaa, sillä loppujen lopuksi minun täytyy
 noudattaa ennemmin virkani vaatimuksia kuin heidän mieltänsä,
 kuten sanoo tunnettu sananlasku: _amicus Plato, sed magis amica
 veritas_.[40] Minä kirjoitan sinulle tämän latinaksi, koska otaksun,
 että käskynhaltiaksi tultuasi olet latinaa oppinut. Jumalan haltuun,
 hän sinua varjelkoon, jottei kenenkään tarvitse sinua surkutella.

 Ystäväsi

 Don Quijote Manchalainen.»

Sancho kuunteli kirjettä erittäin tarkkaavasti, ja sitä kiittivät ja
pitivät ymmärtäväisenä kaikki, jotka sen kuulivat. — Sitten Sancho
nousi pöydästä, kutsui sihteerinsä ja sulkeutui hänen kanssaan omaan
huoneeseensa tahtoen viivyttelemättä vastata herralleen Don Quijotelle.
Hän käski sihteerin kirjoittaa, mitä hän sanelisi, siihen mitään
lisäämättä ja jättämättä mitään pois, ja sihteeri teki työtä käskettyä.
Vastauskirjeen sisältö oli seuraavanlainen:

 Sancho Panzan kirje Don Quijote Manchalaiselle.

 »Minulla on niin paljon virkatehtäviä, ettei ole aikaa päätäni kynsiä
 eikä edes kynsiäni leikata, ja ne ovatkin niin pitkät, että Jumala
 paratkoon. Minä mainitsen tämän, rakas herrani, jotta teidän armonne
 ei pane pahakseen, vaikka en ole toistaiseksi antanut mitään tietoa,
 käykö minun hyvin vai huonosti tässä käskynhaltianvirassa, jossa saan
 kärsiä enemmän nälkää kuin silloin, kun me molemmat vaelsimme metsissä
 ja erämaissa.

 Herrani herttua kirjoitti minulle tässä taannoin, ilmoittaen, että
 tähän saareen oli tullut joitakin vakoilijoita minua murhaamaan, mutta
 toistaiseksi en ole havainnut ketään muuta kuin erään tohtorin, joka
 nauttii palkkaa tällä paikkakunnalla tappaakseen kaikki käskynhaltiat,
 jotka tänne tulevat; hänen nimensä on tohtori Pedro Tuima, ja hänen
 kotipaikkansa on Puikipois. Jo tästä nimestä teidän armonne näkee,
 että minulla on syytä pelätä joutuvani kuolemaan hänen käsissään! Tämä
 samainen tohtori sanoo itse itsestään, ettei hän paranna tauteja,
 kun ne ovat jo olemassa, vaan ehkäisee niitä ollenkaan tulemasta, ja
 lääkkeenä hän käyttää niukkaa ravintoa ja yhä niukempaa ravintoa,
 kunnes ihmisestä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja nahka, ikäänkuin
 ei laihuus olisi pahempi kuin kova kuume. Sanalla sanoen, hän tappaa
 minut vähitellen nälkään, ja minä kuolen vähitellen mieliharmiin,
 sillä minähän luulin, että saisin tähän käskynhaltianvirkaan päästyäni
 syödä lämmintä ja juoda kylmää ja lepuuttaa ruumistani Hollannin
 palttinasta tehtyjen lakanoiden välissä höyhenpatjoilla, mutta olenkin
 joutunut paastoamaan kuin mikäkin erakko, ja koska en tee sitä omasta
 vapaasta tahdostani, niin luulen, että minut lopulta piru perii.

 Minä en ole toistaiseksi saanut mitään oikeudella enempää kuin
 vääryydelläkään, enkä minä ymmärrä, mistä se johtuu, sillä minulle
 on täällä sanottu, että käskynhaltioille, joita tähän saareen tapaa
 tulla, on kaupungin väki jo ennen heidän tänne tuloaan lahjoittanut
 tai lainannut suuria rahoja ja että niin on yleensä laita kaikkien,
 jotka käskynhaltianvirkaan rupeavat, eikä ainoastaan täällä.

 Viime yönä minä olin kiertokäynnillä ja kohtasin oikein korean pojaksi
 puetun tytön ja hänen veljensä, joka oli naisen vaatteissa; tyttöön
 rakastui minun edeskäypäni, joka omassa mielessään valitsi hänet
 vaimokseen, kuten kuuluu sanoneen, ja minä valitsin pojan vävykseni;
 tänään me molemmat lähdemme aiheestamme puhumaan heidän isälleen, joka
 on joku Diego de la Llana, hidalgo ja vanhaa kristittyä juurta niin
 ettei paremmasta apua.

 Minä käyn toreilla, kuten teidän armonne minua neuvoo, ja eilen
 minä tapasin muutaman toriämmän, joka möi tuoreita pähkinöitä,
 ja minä sain heti selville, että hän oli sekoittanut vakalliseen
 tuoreita pähkinöitä vakallisen vanhoja, tyhjiä ja pilaantuneita;
 minä määräsin ne kaikki vaivaistalon lapsille, jotka kyllä osaavat
 ne toisistaan erottaa, ja tuomitsin ämmän olemaan kaksi viikkoa
 poissa torilta. Minulle on sanottu, että menettelin urhoollisesti;
 voin puolestani vain sanoa teidän armollenne, että tässä kaupungissa
 yleisesti huhuillaan, ettei ole kehnompaa väkeä kuin toriämmät, sillä
 ne ovat kaikki tyynni hävyttömiä, tunnottomia ja julkeita, ja samaa
 uskon minäkin, sillä olenhan nähnyt niitä muualla.

 Olen oikein iloinen, että armollinen rouva herttuatar on kirjoittanut
 eukolleni Teresa Panzalle ja lähettänyt hänelle lahjan, jonka teidän
 armonne mainitsee, ja minä koetan osoittaa kiitollisuutta ajallansa;
 pyydän teidän armoanne suutelemaan hänen käsiään minun puolestani ja
 sanomaan, että minä sanon, ettei se hyvä työ ole kaivoon heitetty,
 kuten hän tulee vielä näkemään ja kokemaan.

 Ei olisi minulle mieleen, jos teidän armonne joutuisi ikäviin
 rettelöihin armollisen herrasväkeni kanssa; jos näet teidän armonne
 riitaantuu heidän kanssaan, niin onhan selvää, että siitä on minulle
 vahinkoa, ja koska minua neuvotaan olemaan kiitollinen, ei ole
 hyvä, jos teidän armonne itse ei ole kiitollinen niille, jotka ovat
 niin monella muotoa osoittaneet teille suosiotaan ja ovat niin
 vieraanvaraisesti teitä linnassaan kestinneet.

 Siitä kissa-metakasta minä en ymmärrä mitään, mutta luulen, että se on
 niitä ilkeitä temppuja, joita teidän armollenne tekevät kehnot noidat;
 saanhan siitä kuulla, kun taas tavataan.

 Tekisi mieleni lähettää teidän armollenne jotakin, mutta en tiedä,
 mitä lähettäisin, jollen mahdollisesti joitakin peräruiskun putkia;
 semmoisia näet valmistetaan tässä saaressa oikein sieviä, häränrakkoon
 kiinnitettäviä. Mutta jos saan jäädä tähän virkaani, niin koetan
 löytää jotakin lähetettävää, olipa se sitten mitä tahansa.

 Jos eukkoni Teresa Panza minulle kirjoittaa, niin suvaitkoon teidän
 armonne maksaa kirjeentuojalle ja lähettää kirjeen minulle, sillä
 minun tekee kovin mieli kuulla, kuinka eukko ja lapseni kotona
 jakselevat. Ja sitten minä vain rukoilen Jumalaa, että hän vapahtaisi
 teidän armonne pahanilkisistä noidista ja päästäisi minut kaikessa
 rauhassa tästä käskynhaltianvirasta, jota pahoin epäilen, sillä luulen
 henkeni olevan siinä menoteillään, tohtori Pedro Tuiman minua näin
 pidellessä.

 Teidän armonne palvelija

 Sancho Panza, käskynhaltia.»

Sihteeri sulki kirjeen ja lähetti kuriirin sitä heti viemään, ja ne,
jotka olivat yhdessä juonessa tehdäkseen Sancholle kepposia, sopivat
keskenään, kuinka hänet kukistaisivat käskynhaltianvirasta. Sancho
vietti tämän iltapäivän sommitellen joitakin asetuksia otaksutun
saarensa hyvää hallintoa varten. Hän määräsi, ettei yhteiskunnassa
saanut olla mitään elintarpeitten varastoonostajia ja että oli lupa
tuoda sinne viiniä mistä tahansa sillä ehdolla, että ilmoitettaisiin,
mistä viini tuotiin, jotta se sitten hinnoitettaisiin arvonsa,
hyvyytensä ja maineensa mukaan, ja se, joka lisäsi viiniin vettä
tai muutti sen nimeä, saisi maksaa rikoksen hengellään. Hän alensi
kaikenlaisten jalkineitten, varsinkin tavallisten kenkien hintoja,
koska ne näyttivät hänestä ylen korkeilta. Hän vahvisti palkkataksan
palvelijoille, jotka hillittömästi katsoivat omaa etuansa, määräsi
mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka lauloivat rivoja ja
sopimattomia lauluja, tapahtuipa se sitten yöllä tai päivällä,
sääti, ettei kukaan sokea saanut laulaa ihmetöistä, jollei hänellä
ollut laillista todistusta, että ihmetyö oli todellinen, sillä hän
oli sitä mieltä, että useimmat ihmeet, joista sokeat laulavat, ovat
keksittyjä ja tekevät vahinkoa oikeille ihmetöille. Hän määräsi
ja asetti katsastusmiehen köyhiä varten, ei niin, että tämä heitä
ahdistaisi, vaan tutkimaan, olivatko he todella köyhiä; teeskennellyn
raajarikkoisuuden ja tekohaavojen varjossa näet on paljon käsivarsia,
jotka kykenevät varastamaan, ja terveyttä, joka sietää juopottelua.
Sanalla sanoen, hän antoi niin mainioita asetuksia, että niitä
noudatetaan sillä paikkakunnalla vielä tänäkin päivänä ja nimitetään
»Suuren käskynhaltian Sancho Panzan asetuksiksi».




Kahdeskuudetta luku,

missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva Tuskallisen eli
Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña Rodriguezin
nimellä.


Cide Hamete kertoo, että Don Quijote, kun hänen naarmunsa olivat
parantuneet, katsoi linnassa viettämänsä elämän olevan täydellisessä
ristiriidassa sen ritarikunnan sääntöjen kanssa, johon hän kuului,
ja siksi hän päätti pyytää herttualta ja herttuattarelta lupaa
matkustaa Zaragozaan, missä kohta oli määrä pitää turnajaiset; hän
näet aikoi voittaa omakseen haarniskan, joka näissä turnajaisissa oli
voittajan palkintona. Kun hän eräänä päivänä istui pöydässä herttuan
ja herttuattaren kanssa ja oli juuri aikeissa toteuttaa suunnitelmansa
ja pyytää lähtölupaa, astui suuren salin ovesta äkkiarvaamatta sisään
kaksi naista (kuten myöhemmin kävi ilmi), surupuvussa kiireestä
kantapäähän, ja toinen heistä tuli Don Quijoten luo, heittäytyi
pitkäkseen hänen eteensä, painoi huulensa Don Quijoten jalkoihin ja
päästi niin murheellisia, niin syviä ja niin tuskallisia huokauksia,
että kaikki, jotka tämän kuulivat ja näkivät, joutuivat hämmästyksen
valtaan. Vaikka herttua ja herttuatar otaksuivat sen olevan jotakin
pilaa, jota heidän palvelijansa aikoivat tehdä Don Quijotelle, olivat
he sittenkin kahden vaiheilla ja jännittyneinä nähdessään, miten
kiihkeästi nainen huokaili, valitti ja itki, kunnes Don Quijote
sääliväisenä nosti hänet maasta ja kehoitti häntä siirtämään pois
hunnun ja poistamaan verhon kyyneleisiltä kasvoiltaan. Nainen teki
niin ja osoittautui henkilöksi, jota ei kukaan olisi voinut ajatella;
hän näet paljasti kamarirouva Doña Rodriguezin kasvot, ja toinen
surupukuinen oli hänen tyttärensä, jonka oli vietellyt äveriään
maanviljelijän poika. Kaikki, jotka hänet tunsivat, joutuivat
ihmeisiinsä, ja herttua ja herttuatar enemmän kuin muut; vaikka näet he
pitivät kamarirouvaa typeränä ja yksinkertaisena, eivät he kumminkaan
olisi uskoneet hänen tekevän ilmettyjä hullutuksia. Doña Rodriguez
kääntyi vihdoin herrasväen puoleen sanoen:

— Suvaitkoot teidän ylhäisyytenne antaa minulle luvan hiukan
keskustella tämän ritarin kanssa, sillä se on tarpeellista, jotta voin
onnellisesti suoriutua ikävyydestä, johon erään ilkeän moukan julkeus
on minut saattanut.

Herttua sanoi antavansa hänelle luvan ja kehoitti häntä keskustelemaan
herra Don Quijoten kanssa niin paljon kuin hänen mieli teki.
Kamarirouva käänsi nyt kasvonsa Don Quijoten puoleen ja lausui hänelle:

— Minä kerroin teille jo muutamia päiviä sitten, urhoollinen ritari,
siitä vääryydestä ja uskottomuudesta, jota muudan kehno talonpoika on
osoittanut hellästi rakastetulle tyttärelleni, joka on tämä läsnäoleva
onneton, ja te lupasitte ryhtyä häntä suojelemaan vaatimalla hyvitystä
hänelle tehdystä vääryydestä. Mutta nyt olen saanut tietää, että aiotte
poistua tästä linnasta lähteäksenne etsimään onnellisia seikkailuja,
joita Jumala teille suokoon, ja siksi tahtoisin, että te, ennenkuin
täältä pois pujahdatte, haastatte kaksintaisteluun tuon kehnon
lurjuksen ja pakotatte hänet menemään naimisiin tyttäreni kanssa, jotta
hän siten täyttää avioliittolupauksen, jonka antoi hänelle, ennenkuin
oli häneen yhtynyt; on näet aivan turha vaiva ajatella ja odottaa, että
armollinen herra herttua hankkii minulle oikeutta, ja syynä on se, mitä
olen jo aikaisemmin teidän armollenne salaa ilmoittanut, ja suokoon
siis Herra teidän armollenne hyvää terveyttä ja älköön jättäkö meitä
suojelustaan vaille.

Näihin sanoihin vastasi Don Quijote erittäin vakavasti ja juhlallisesti:

— Arvoisa kamarirouva, hillitkää kyyneliänne tai paremmin sanoen
pyyhkikää ne ja lakatkaa huokailemasta, sillä minä otan tehtäväkseni
hankkia hyvitystä tyttärellenne, joka olisi tehnyt viisaammin,
jos ei olisi niin herkästi uskonut rakastajien lupauksiin, jotka
ovat enimmäkseen helppoja antaa, mutta erittäin raskaita täyttää;
ja niinmuodoin minä lähden armollisen herra herttuan luvalla heti
etsimään tuota tunnotonta nuorta miestä, löydän hänet, haastan hänet
kaksintaisteluun ja surmaan hänet, jos hän uskaltaa kieltäytyä
täyttämästä antamaansa lupausta; sillä minun kutsumukseni tärkeimpänä
tehtävänä on säästää nöyriä ja kurittaa kopeita, minä tarkoitan: auttaa
onnettomia ja tuhota paatuneita.

— Ei ole tarpeen, — virkkoi herttua — että teidän armonne näkee vaivaa
lähtemällä etsimään tuota talonpoikaa, jota tämä kelpo kamarirouva
syyttää, eikä teidän armonne myöskään tarvitse pyytää minulta
lupaa haastaa hänet kaksintaisteluun, sillä minä katson hänet nyt
kaksintaisteluun haastetuksi ja otan tehtäväkseni ilmoittaa hänelle
tämän haasteen sekä saada hänet ottamaan sen vastaan ja tulemaan itse
siitä vastaamaan tänne minun linnaani, missä minä luovutan teille
molemmille asianmukaisen taistelukentän pitäen silmällä kaikkia niitä
ehtoja, joita sellaisissa otteluissa yleensä pidetään ja tulee pitää
silmällä, samalla tarkaten, että kumpikin nauttii täyttä oikeutta,
kuten tulee menetellä kaikkien ruhtinaitten, jotka tarjoavat vapaan
kentän niille, jotka heidän alueittensa rajoissa käyvät taistelemaan
toisiaan vastaan.

— Saatuani teidän ylhäisyydeltänne tämän varmuuden ja hyvän luvan
— vastasi Don Quijote — ilmoitan nyt heti, että luovun tällä
kertaa aateluudestani, alennun vahingontekijän alhaiseen tasoon ja
halpenen hänen vertaisekseen, siten tehden hänelle mahdolliseksi
käydä taistelemaan minua vastaan; ja niinmuodoin minä haastan hänet,
vaikka poissaolevana, ja vaadin häntä vastaamaan, koska hän on tehnyt
väärin pettäessään tämän onnettoman, joka oli neitsyt, mutta hänen
tähtensä ei enää ole, ja vaadin hänet täyttämään lupauksen, jonka on
hänelle antanut lupaamalla tulla hänen lailliseksi puolisokseen, tai
menettämään henkensä tähän haasteeseen.

Sitten hän riisui hansikkaansa ja heitti sen keskelle salia. Herttua
nosti sen sanoen ottavansa, kuten oli jo maininnut, haasteen vastaan
vasallinsa nimessä. Hän määräsi kaksintaistelun tapahtuvaksi kuuden
päivän kuluttua, linnanpihalla. Aseina käytettäisiin ritarien
tavallisia varuksia, peistä, kilpeä ja rautapaitaa kaikkine
asiaankuuluvine lisineen, ilman minkäänlaista viekkautta, petosta tai
noituutta, erotuomarien tutkimuksen mukaan. Mutta ennen kaikkea, lisäsi
hän, on tarpeen, että tämä hyvä rouva ja tämä vaivainen neiti jättävät
oikeuden puolustaa asiaansa herra Don Quijoten tehtäväksi, sillä muuten
ei siitä tule mitään eikä haastetta voida panna asianmukaisesti toimeen.

— Minä suostun siihen — vastasi kamarirouva.

— Samoin minä — lisäsi hänen tyttärensä, aivan kyynelten vallassa,
häpeissään ja pahalla mielellä.

Kun siis tämä sopimus oli tehty ja herttua oli harkinnut, mihin
toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, poistuivat molemmat surupukuiset,
ja herttuatar määräsi, ettei heitä tästä lähtien saanut pitää
hänen palvelijoinaan, vaan seikkailevina naisina, jotka olivat
tulleet pyytämään oikeutta, ja niin heille annettiin oma huone ja
heitä palveltiin kuin vieraita ainakin, mikä kovin ihmetytti muita
palvelijattaria, jotka eivät tietäneet, mihin Doña Rodriguezin typeryys
ja hänen harhateille joutuneen tyttärensä julkeus lopulta johtaisi.
Kun oli ehditty niin pitkälle, astui saliin juhlailoa lisäämään ja
ateriaa sievästi päättämään hovipoika, joka oli vienyt kirjeet ja
lahjat Teresa Panzalle, käskynhaltia Sancho Panzan puolisolle. Herttua
ja herttuatar olivat kovin mielissään hänen tulostaan, sillä he
halusivat saada kuulla, mitä hän oli matkallaan kokenut; mutta heidän
sitä kysyttyään hovipoika vastasi, ettei hän voinut kertoa siitä niin
julkisesti eikä muutamilla sanoilla. Hän pyysi heidän ylhäisyyksiään
jättämään asian siksi, kunnes he olisivat kahden kesken, ja lukemaan
sillävälin kirjeitä, jotka heitä varmaan huvittaisivat. Samassa hän
otti esiin kaksi kirjettä ja ojensi ne herttuattarelle. Toisen kirjeen
päällekirjoituksena oli: »Kirje armolliselle rouva herttuattarelle
sille ja sille, en tiedä missä», ja toiseen oli kirjoitettu:
»Miehelleni Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, jolle
Jumala suokoon onnea kauemmin kuin minulle». Herttuatar oli kuin
tulisilla hiilillä, kuten sanotaan, niin kovin hänen teki mieli saada
lukea kirjettä. Hän avasi sen, luki sen itsekseen ja huomattuaan, että
sen voi lukea ääneen, niin että herttua ja muut läsnäolijat saisivat
sen kuulla, luki siitä seuraavaa:

 Teresa Panzan kirje herttuattarelle.

 »Minä olin erittäin iloinen, armollinen rouva, saadessani kirjeen,
 jonka teidän korkeutenne minulle kirjoitti, sillä minä olin todella
 sitä hartaasti odottanut. Korallinauha on oikein kaunis, eikä
 mieheni metsästyspuku ole yhtään huonompi. Koko meidän kylä on
 kovin mielissään, että teidän armonne on tehnyt puolisoni Sanchon
 käskynhaltiaksi, vaikka ei sitä täällä kukaan usko, ei varsinkaan
 kirkkoherra, ei parturimestari Nicolas eikä kandidaatti Simson
 Carrasco; mutta minä en siitä mitään piittaa, sillä jos asia vain
 niin on, niinkuin onkin, niin saavat kaikki sanoa mitä haluavat;
 vaikka totta puhuen, jos ei olisi tullut niitä koralleja ja niitä
 vaatteita, niin en olisi sitä uskonut minäkään, sillä täällä meidän
 kylässä kaikki pitävät miestäni hölmönä eivätkä voi ymmärtää, mihin
 käskynhaltianvirkaan voi kelvata hän, joka ei ole ennen hallinnut
 muuta kuin vuohilaumaa. Jumala sen suokoon ja johdattakoon häntä niin,
 että hänen lapsilleen on siitä hyötyä.

 Minä, rakas armollinen rouva, olen päättänyt teidän armonne luvalla
 takoa niin kauan kuin rauta on kuuma, lähteä pääkaupunkiin ja ajaa
 komeasti vaunuissa, niin että ne lukemattomat kadehtijat, joita
 minulla on, saavat töllistellä silmät päästään, ja sentähden pyydän
 teidän ylhäisyyttänne sanomaan miehelleni terveisiä, että hän
 lähettäisi minulle vähän rahaa ja sen verran, että siitä jotakin
 kostuu, sillä pääkaupungissa maksaa kaikki paljon; leivästä vaaditaan
 kokonainen reaali ja lihanaulasta kolmekymmentä maravedia, niin että
 se on oikein synti ja häpeä, ja jos hän ei tahdo, että minä sinne
 lähden, niin antakoon siitä minulle tiedon ajoissa, sillä minun tekee
 mieli lähteä, niin että sääriäni oikein kutkuttaa, ja tuttavani ja
 naapurin eukot sanovat, että jos minä ja tyttäreni kävelemme ylhäisinä
 ja komeina pääkaupungissa, niin minä teen mieheni paremmin tunnetuksi
 kuin hän minut, sillä monikin joutuu siinä välttämättä kysymään:
 »Keitä ovat nuo ylhäiset naiset näissä vaunuissa?» Ja siihen vastaa
 palvelijani: »Baratarian saaren käskynhaltian Sancho Panzan puoliso
 ja tytär», ja sillä tavalla Sancho tulee tunnetuksi ja minua pidetään
 arvossa ja kunniassa, ja muusta sitten viisi.

 Mieleni on kovin paha, ettei tänä vuonna ole täällä meidän kylässä
 saatu mitään terhoja, mutta siitä huolimatta lähetän teidän
 korkeudellenne puoli vakkaa, jotka olen metsästä hakenut, poiminut ja
 valikoinut, ja suurempia en enää löytänyt; minä toivoisin, että ne
 olisivat suuria kuin strutsinmunat.

 Älköön teidän juhlallisuutenne unohtako minulle kirjoittaa; minä kyllä
 pidän huolen vastaamisesta ja annan tietoa terveydestäni ja kaikesta,
 mitä täällä meidän kylässä sattuu kertomisen arvoista, ja rukoilen
 rukoilemistani meidän Herraamme, että hän suojelee teidän korkeuttanne
 eikä unohda tomuakaan. Tyttäreni Sancha ja poikani suutelevat teidän
 armonne käsiä.

 Palvelijattarenne

 Teresa Panza,

 jolla on suurempi halu päästä tapaamaan teidän armoanne kuin teille
 kirjoittaa.»
Kaikki, mutta erittäinkin herttua ja herttuatar, olivat kovin mielissään,
kun kuulivat Teresa Panzan kirjeen, ja herttuatar kysyi Don Quijotelta,
oliko hänen mielestään oikein avata käskynhaltialle osoitettu kirje,
joka varmaan aivan oli verraton. Don Quijote sanoi tahtovansa sen avata
tehdäkseen heidän mielikseen. Hän tekikin niin ja huomasi kirjeen
sisällön seuraavanlaiseksi:

 Teresa Panzan kirje miehelleen Sancho Panzalle.

 »Minä olen saanut kirjeesi, rakas Sancho, ja minä lupaan ja vannon
 sinulle katolisena kristittynä, ettei paljoa puuttunut, etten tullut
 ilosta ihan hulluksi. Näetkös, hyvä ystävä, kun sain kuulla, että
 olet käskynhaltia, luulin kaatuvani kuoliaaksi siihen paikkaan
 pelkästä ilosta, sillä tiedäthän, että äkillisen ilon sanotaan
 tappavan samoinkuin suuren surun. Tyttäresi Sanchica kasteli itsensä
 havaitsemattaan, pelkästä mielihyvästä. Minulla oli edessäni
 lähettämäsi puku, kaulassa ne korallit, jotka minulle lähetti
 armollinen rouva herttuatar, ja kirjeet kädessä, ja niitten tuoja
 oli hänkin läsnä, mutta sittenkin minä ajattelin ja uskoin, että se
 oli vain unta kaikki tyynni, mitä minä näin ja kosketin, sillä kuka
 olisi voinut arvata, että vuohipaimenesta tulisi saarten käskynhaltia?
 Tiedäthän sinä, hyvä ystävä, että äidilläni oli lapana sanoa, että
 joka kauan elää, se paljon näkee; minä sanon nyt samoin, sillä minä
 aion nähdä vielä enemmän, jos saan kauemmin elää; minä näet en aio
 hellittää, ennenkuin näen sinut kruununvoutina tai veronkantajana,
 sillä ne ne sentään ovat virkoja, ja vaikka piru perii, jos niitä
 huonosti hoitaa, niin sittenkin heillä on aina rahoja ja aina he
 rahoja käsittelevät. Armollinen rouva herttuatar varmaan sinulle
 kertoo, että minun tekee mieli lähteä pääkaupunkiin; ajattele nyt sitä
 asiaa ja lähetä minulle tietoa, mitä sinä siitä arvelet; minä kyllä
 koetan olla siellä sinulle kunniaksi ja ajella vaunuissa.

 Kirkkoherra, parturi, kandidaatti ja suntiokaan ei voi uskoa, että
 sinä olet käskynhaltia, vaan väittävät, että tämä kaikki on petosta
 tai noituutta, niinkuin on laita kaikkien isäntäsi Don Quijoten
 asioiden, ja Simson sanoo aikovansa lähteä sinua etsimään ja ottamaan
 käskynhaltianviran pois sinun päästäsi ja hulluuden Don Quijoten
 kallosta; minä vain nauran ja katselen korallinauhaani ja tuumin,
 kuinka teen sinun vaatteistasi puvun tyttärellemme.

 Minä lähetin vähän terhoja rouva herttuattarelle; toivoisin, että ne
 olisivat olleet kultaa. Lähetä sinä minulle joitakin helminauhoja, jos
 niitä siellä saarella käytetään.

 Minulla on täältä kylästä kerrottavana, että Berrueca[41] naitti
 tyttärensä jollekin maalaritöhertäjälle, joka tuli tänne kylään
 maalaamaan mitä sattuu. Valtuusto antoi hänen tehtäväkseen Hänen
 Majesteettinsa vaakunan maalaamisen kunnantuvan oven yläpuolelle. Hän
 pyysi siitä kaksi dukaattia, hänelle annettiin etukäteen, ja hän oli
 työssä kahdeksan päivää, joiden kuluessa ei saanut mitään maalatuksi,
 sanoihan vain, ettei välittänyt semmoisen roskan maalaamisesta,
 maksoi rahat takaisin, mutta meni siitä huolimatta naimisiin, ollen
 muka hyväkin käsityöläinen; ja totta on, että hän on nyt heittänyt
 siveltimen ja tarttunut lapioon ja kulkee vainiolla kuin herrasmies
 ainakin. Pedro de Lobon poika on suorittanut alkututkinnon, hänen
 päälakensa on ajeltu paljaaksi, hänellä näet on aikomus ruveta
 papiksi; sen sai tietää Minguilla, Mingo Silvaton pojan tytär,
 joka on haastanut hänet oikeuteen, väittäen saaneensa häneltä
 avioliittolupauksen; pahat kielet kertovat, että tyttö on hänestä
 raskaana, mutta poika kieltää sen kiven kovaan.

 Tänä vuonna ei täällä ole saatu yhtään oliivia, eikä koko kylässä ole
 tippaakaan etikkaa. Tästä kulki komppania sotilaita, jotka veivät
 mennessään kylästä kolme tyttöä; en huoli sanoa sinulle, keitä ne
 olivat, saattavat tulla takaisin, ja onhan niitä semmoisia, jotka
 ottavat heitä vaimokseen, olipa heissä sitten hyviä tai huonoja
 merkkejä.

 Sanchica nyplää reunapitsejä; hän ansaitsee joka päivä kahdeksan
 maravedia puhdasta säästöä ja panee ne säästölippaaseen kapioitansa
 varten; mutta nyt, kun hän on käskynhaltian tytär, sinä varmaan annat
 hänelle myötäjäiset, niin ettei hänen tarvitse sitä varten raataa.
 Kylän torilla on kaivo kuivunut; salama on iskenyt kaakinpuuhun, ja
 käyköön niin niiden kaikkien.

 Minä odotan vastausta tähän kirjeeseen ja tietoa, mitä ajattelet
 matkastani pääkaupunkiin, ja antakoon Jumala sinulle elinvuosia
 enemmän kuin minulle, tai yhtä paljon, sillä minä en tahtoisi jättää
 sinua tähän maailmaan ilman itseäni.

 Vaimosi

 Teresa Panza.»

Kirjeitä kehuttiin, niille naurettiin, niitä kiitettiin ja ihmeteltiin,
ja kaiken hyvän lisäksi tuli vielä kuriiri tuoden Sanchon Don
Quijotelle lähettämän kirjeen, joka myös luettiin julkisesti ja
joka herätti kuulijoissa epäilystä, oliko käskynhaltia sittenkään
niin typerä. Herttuatar poistui saadakseen hovipojalta kuulla, mitä
hänelle oli sattunut Sanchon kylässä, ja poika kertoi hänelle asian
sangen yksityiskohtaisesti jättämättä mainitsematta ainoatakaan
seikkaa; hän antoi herttuattarelle terhot ja lisäksi juuston, jonka
Teresa oli hänelle antanut sanoen sen olevan niin erinomaisen hyvän,
etteivät Tronchónin[42] juustotkaan vetäneet sille vertoja. Herttuatar
kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielihyvällä, ja siihen me hänet
nyt jätämme kertoaksemme, millaisen lopun sai suuren Sancho Panzan,
kaikkien saarten käskynhaltiain kukan ja kuvastimen hallitustoimi.




Kolmaskuudetta luku.

Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai Sancho Panzan
käskynhaltiana-olo.


»Se, joka luulee, että tämän elämän seikat pysyvät aina kohdallaan ja
entisellään, luulee mahdottomia; pikemmin näyttää siltä, että elämä
on alinomaista kiertokulkua, tarkoitan, että kaikki käy ympäri: kevät
johtaa kesään, kesä syksyyn, syksy talveen ja talvi taas kevääseen,
ja niin aika kiertää tässä alinomaisessa kehässä; ainoastaan ihmisen
elämä kiitää kohti loppuansa nopeammin kuin tuuli voimatta toivoa
uutta syntymistä muualla kuin ehkä toisessa elämässä, joka ei ole
mihinkään rajoihin suljettu.» Näin lausuu Cide Hamete, muhamettilainen
filosofi; monet näet ovat osanneet tajuta maisen elämän häviäväisyyden
ja epävakaisuuden sekä meitä odottavan iäisen elämän kestäväisyyden,
vaikka heissä ei ole ollut uskon kipinää, vaan ainoastaan luonnollisen
ymmärryksen valo; mutta kirjailijamme lausuu tuon tässä senvuoksi, että
Sanchon käskynhaltianvirka loppui, tuhoutui ja häipyi pois kuin savu ja
varjo.

Sancho makasi sängyssään hallituspäiviensä seitsemäntenä yönä, ei
leivästä eikä viinistä kylläisenä, vaan kyllästyneenä tuomitsemaan
ja antamaan lausuntoja, laatimaan asetuksia ja määräyksiä, kun uni
nälästä huolimatta alkoi sulkea hänen silmäluomiansa. Samassa hän kuuli
ankaraa kellojen soiton ja huutojen pauhinaa, niin että hänestä tuntui
kuin koko saari olisi ollut hajoamassa. Hän nousi sängyssä istumaan
ja kuunteli tarkkaavasti, koettaen saada selville, mikä saattoi olla
semmoisen metelin syynä; hän ei kumminkaan saanut siitä selkoa, ja kun
äänten ja kellojen pauhinaan liittyi vielä lukemattomien torvien ja
rumpujen ääni, joutui Sancho vielä suuremman hämmingin, pelon ja kauhun
valtaan. Hän nousi vuoteesta, otti jalkoihinsa tohvelit, sillä lattia
oli kostea, ja lähti huoneen ovelle huolimatta pukea ylleen aamunuttua
tai mitään muuta sellaista, ja näki samassa, että käytäviä pitkin tuli
juosten kolmattakymmentä henkeä, käsissä palavat soihdut ja paljastetut
miekat ja huutaen kovalla äänellä:

— Aseisiin, aseisiin, herra käskynhaltia! Aseisiin, sillä saareemme on
tunkeutunut suunnaton joukko vihollisia, ja me olemme hukassa, jollei
teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne tule meitä pelastamaan.
Sellaista ääntä pitäen he saapuivat Sanchon luo, joka oli ihmeissään
ja ällistyneenä siitä, mitä kuuli ja näki, ja heidän saavuttuaan hänen
luokseen eräs heistä sanoi:

— Teidän armonne tulee heti asestautua, jollette mieli tuhoutua ja
nähdä koko tämän saaren tuhoutuvan!

— Miksi minä asestautuisin, — vastasi Sancho — ja mitä minä tiedän
aseista ja pelastamisesta? Parasta on jättää semmoiset asiat isäntäni
Don Quijoten tehtäväksi, joka toimittaa ne kädenkäänteessä oikealle
tolalleen; minä vaivainen syntinen en ymmärrä mitään tämmöisistä
otteluista.

— Ah, armollinen herra käskynhaltia! — virkkoi eräs toinen. — Mitä
arkailua tämä on? Teidän armonne suvaitkoon asestautua; me näet luomme
tässä teille hyökkäys- ja puolustusasema, ja lähtekää vain ulos torille
ja olkaa meidän johtajamme ja sotapäällikkömme; onhan teillä täysi
oikeus se olla, koska kerran olette meidän käskynhaltiamme.

— Asestakaa minut sitten Herran nimeen — vastasi Sancho.

He ottivat heti kaksi suurta kilpeä, jotka olivat tuoneet mukanaan,
ja asettivat ne Sanchon paidan päälle, toisen eteen ja toisen
taakse, sallimatta hänen pukea ylleen muita vaatteita, vetivät hänen
käsivartensa ulos ennakolta tehdyistä pyöreistä rei'istä ja sitoivat
hänet oikein tiukasti nuorilla, niin että hän seisoi siinä kuin
olisi ollut lautojen väliin muurattu tai puristettu, suorana kuin
värttinänvarsi, voimatta taivuttaa polviaan tai liikahtaa askeltakaan.
Hänen käteensä pistettiin peitsi, johon hän nojasi pysyäkseen pystyssä.
Siten hänet varustettuaan he kehoittivat häntä lähtemään matkaan,
johtamaan heitä ja rohkaisemaan kaikkia; he sanoivat uskovansa, että
asia päättyisi hyvin, koska hän oli heidän pohjantähtensä, lyhtynsä ja
soihtunsa.

— Kuinka minä onneton voin lähteä kävelemään? — vastasi Sancho. — Enhän
minä voi liikuttaa polviani, sillä siitä minua estävät nämä laudat,
joiden väliin koko ruumiini on puristettu. Teidän asianne on ottaa
minut syliinne, kantaa minua ja sijoittaa minut joko poikkipuolin tai
pystyyn jollekin takaportille; sitä minä kyllä varjelen joko tällä
peitsellä tai omalla ruumiillani.

— Lähtekää vain matkaan, herra käskynhaltia, sanoi toinen — sillä teitä
estää kävelemästä pikemmin pelko kuin laudat; pitäkää kiirettä ja
liikuttakaa sääriänne, sillä on jo myöhä ja vihollisten luku lisääntyy,
huuto paisuu yhä suuremmaksi ja vaara yhä uhkaavammaksi.

Näiden kehoitusten ja moitteitten vuoksi käskynhaltia parka yritti
lähteä liikkeelle, mutta tuiskahti maahan niin hervottomasti, että
luuli särkyneensä kappaleiksi. Hän makasi siinä kuin kuoreensa
sulkeutunut ja sen peittämä kilpikonna tai kuin kinkku kahden kaukalon
välissä tai kuin rannalle kumottu venhe; mutta kepposen tekijät
eivät häntä yhtään säälineet, vaikka näkivät hänen siinä makaavan,
vaan sammuttivat soihtunsa ja alkoivat taas huutaa entistä hurjemmin
ja toistaa kehoitusta »aseisiin» yhä innokkaammin juosten samalla
Sancho-paran yli ja suunnaten hänen kilpeensä lukemattomia iskuja,
niin että käskynhaltia raukan olisi paha perinyt, jollei hän olisi
kyyristynyt kokoon ja vetänyt päätänsä kilpien sisään; siellä,
ahtaassa piilopaikassaan, hän hikoili kylmää ja kuumaa hikeä ja
rukoili sydämestään Jumalaa pelastamaan hänet tästä vaarasta. Muutamat
kompastuivat häneen, toiset kaatuivat, ja eräs seisoi hänen päällään
pitkän aikaa komentaen siitä sotajoukkoja kuin vahtitornista ja huutaen
kovalla äänellä:

— Meikäläiset tänne päin, sillä tällä suunnalla viholliset pahimmin
ahdistavat. Puolustakaa tuota aukkoa; sulkekaa tuo portti; tukkikaa nuo
portaat! Tuokaa tänne käsigranaatteja, pikeä ja pihkaa kattiloissa,
joissa on kiehuvaa öljyä! Sulkekaa kadut patjoilla!

Sanalla sanoen, hän mainitsi kaikessa kiireessä kaikenlaista tavaraa ja
kaikenlaisia välineitä ja tarpeita, joita sodassa käytetään ja joilla
yleensä torjutaan kaupungin valloitusta, ja möyhennetty Sancho, joka
tuon kuuli ja jonka täytyi tämä kaikki sietää, sanoi itsekseen:

»Oi jos Jumala sallisi, että tämä saari nyt kohta täydellisesti
menetettäisiin ja minä pääsisin tästä suuresta tuskasta elävänä tai
kuolleena!» Taivas kuuli hänen rukouksensa, ja hänen vähimmin sitä
odottaessaan kuului huutoja:

— Voitto, voitto! Viholliset pakenevat voitettuina! Nouskaa, armollinen
herra käskynhaltia, tulkaa nauttimaan voitosta ja jakamaan saalista,
joka on otettu vihollisilta teidän voittamattoman käsivartenne
urhoollisuudella.

— Nostakaa minut — sanoi surkealla äänellä surkea Sancho.

He auttoivat häntä nousemaan, ja hän sanoi, päästyään jaloilleen:

— Vihollisen, jonka minä olen voittanut, saatte vaikka otsaani naulita.
Minä en tahdo jakaa mitään vihollisilta saatuja saaliita, vaan pyytää
ja rukoilla jotakin ystävää, jos minulla semmoinen on, antamaan minulle
kulauksen viiniä, koska olen janoon nääntymässä, ja pyyhkimään hikeäni,
koska olen vedeksi sulamassa.

Hänet pyyhittiin, hänelle tuotiin viiniä ja kilvet irroitettiin; hän
istuutui vuoteeseensa ja pyörtyi kestämästään pelosta, säikähdyksestä
ja vaivasta. Kepposen tekijät olivat jo pahoillaan, että olivat häntä
niin kovin pidelleet, mutta Sanchon tultua taas tajuihinsa hänen
pyörtymisestään johtunut ikävä tunne jälleen haihtui. Sancho kysyi,
kuinka myöhä oli; hänelle vastattiin, että päivä alkoi koittaa. Mitään
enempää virkkamatta Sancho alkoi pukeutua hiljaisena kuin hauta,
ja kaikki katselivat häntä ihmetellen, mitä saattoi merkitä hänen
kiireinen pukeutumisensa. Vihdoin hän sai kaikki vaatteet ylleen
ja lähti kohti tallia, kulkien aivan hiljaa, sillä hänen jäsenensä
olivat möyhennetyt, niin ettei hän voinut astella vapaasti, ja kaikki
läsnäolijat seurasivat häntä. Harmon luo saavuttuaan hän syleili sitä,
painoi rauhansuudelman sen otsalle ja lausui sille, kyynelet silmissä:

— Tule tänne, sinä kumppanini ja ystäväni, sinä, joka olet ollut
kanssani kestämässä vaivoja ja kurjuutta; kun vielä elelin sovussa
sinun kanssasi enkä ajatellut mitään muuta kuin sinun valjaittesi
korjaamista, sinun sievän ruhosi ruokkimista, olivat kaikki minun
hetkeni, minun päiväni ja minun vuoteni autuaat. Mutta kun sitten sinut
hylkäsin ja kiipesin kunnianhimon ja kopeuden torniin, on sieluuni
tunkeutunut tuhat kurjuutta, tuhat vaivaa ja monta tuhatta huolta.

Niin puhuessaan hän samalla satuloi aasin kenenkään hänelle mitään
virkkamatta. Saatuaan aasin satuloiduksi hän nousi sen selkään suurella
vaivalla ja tuskalla, suuntasi sanansa ja puheensa hovimestarille,
sihteerille, edeskäyvälle ja tohtori Pedro Tuimalle sekä monille muille
läsnäoleville ja lausui:

— Antakaa tietä, hyvät herrat, ja sallikaa minun palata entiseen
vapauteeni, sallikaa minun lähteä etsimään entistä elämääni, jotta voin
nousta ylös tästä nykyisestä kuoleman kaltaisesta tilasta. Minä en ole
syntynyt olemaan käskynhaltiana tai puolustamaan saaria tai kaupunkeja
vihollisia vastaan, jotka tahtovat hyökätä niiden kimppuun. Paremmin
osaan kyntää ja kuokkia, leikata ja juurruttaa viiniköynnöksiä, kuin
säätää lakeja tai puolustaa maakuntia tai valtakuntia. Pyhä Pietari
on Roomassa kuin kotonaan, minä tarkoitan, että jokainen voi hyvin
hoitaessaan tointa, johon on syntynyt. Minun käteeni sopii sirppi
paremmin kuin käskynhaltian valtikka, minä haluan mieluummin syödä
vatsani täyteen tavallista maalaisvelliä kuin kärsiä hävyttömän
lääkärin saituudesta, joka tahtoo tappaa minut nälkään, ja mieluummin
minä lepään kesällä jonkin tammen varjossa ja käärin talvella
ympärilleni halvan lammasnahkanutun eläen vapaudessa, kuin makaan
käskynhaltiana orjuudessa Hollannin palttinasta tehtyjen lakanoiden
välissä ja pukeudun soopeliturkkeihin. Jääkää Jumalan haltuun,
armolliset herrat, ja sanokaa herra herttualle, että alastomana olen
syntynyt ja alaston olen vieläkin, en mitään menetä enkä mitään
voita, minä tarkoitan, että ilman yhtään kolikkoa tulin tähän
käskynhaltianvirkaan ja ilman yhtään kolikkoa siitä eroan, aivan toisin
kuin muitten saarien käskynhaltiat yleensä tekevät. Väistykää nyt ja
antakaa minun mennä menojani, sillä minä menen laastaroimaan itseäni;
luulen näet, että kaikki kylkiluuni ovat ruhjotut, kiitos olkoon niiden
vihollisten, jotka ovat tänä yönä minua polkeneet.

— Se ei käy päinsä, herra käskynhaltia; — sanoi tohtori Tuima —
minä annan teidän armollenne lääkejuoman, joka auttaa putoamisissa
ja ruhjevammoissa ja joka heti saattaa teidät entiseen voimaan ja
terveyteen; ja mitä ravintoon tulee, lupaan teidän armollenne, että
parannan itseni ja sallin teidän syödä oikein runsaasti kaikkea, mitä
mielenne tekee.

— Myöhäistä piipitystä! — vastasi Sancho. — Minä en aio peruuttaa
päätöstäni, että tästä lähden, yhtä vähän kuin aion ruveta
turkkilaiseksi. Ei tämmöiseen leikkiin kannata käydä kahta kertaa. Minä
en jumaliste jää tähän virkaan enkä ota vastaan toista samanmoista,
vaikka se tuotaisiin minulle tarjottimella, yhtä vähän kuin aion lentää
taivaaseen siivetönnä. Minä olen Panzojen sukua, jotka ovat kaikki
härkäpäisiä, ja jos he kerran sanovat yksi, niin se on yksi eikä
kaksi, vaikka koko maailma toisin väittäisi. Jääkööt tähän talliin ne
muurahaisensiivet, jotka kohottivat minut ilmaan, jotta törmäpääskyt
ja muut linnut saisivat minut syödä, ja aletaan nyt taas kävellä
maassa ja omilla jaloilla; vaikka näet ne eivät komeilekaan koreissa
karmaanikengissä, ei niistä suinkaan puutu paksuja hamppuanturoita.
Puskekoon mulli mukaistansa, ja älköön kukaan ojentako koipeansa
pitemmälle kuin peite ulottuu, ja päästäkää minut nyt menemään, sillä
tässä on jo kiire.

Siihen virkkoi hovimestari:

— Herra käskynhaltia, me antaisimme varsin kernaasti teidän armonne
lähteä, vaikka olemme kovin pahoillamme siitä, että teidät menetämme,
sillä teidän älynne ja kristillinen käytöksenne pakottavat meitä teitä
kaipaamaan; mutta onhan tunnettu asia, että jokainen käskynhaltia on
velvollinen selvittämään tilinsä, ennenkuin poistuu seudusta, missä
hänellä on käskynhaltianvirka ollut; tehköön siis teidän armonne tiliä
niistä kymmenestä päivästä, joina olette käskynhaltianvirkaa hoitanut,
ja lähtekää sitten Jumalan nimeen.

— Sitä minulta ei voi kukaan vaatia, — vastasi Sancho — jollei
semmoista määräystä anna itse herra herttua. Minä menen häntä tapaamaan
ja hänelle minä teen tiliä niin että kelpaa, sitä paremmin, kun lähden
täältä niin paljaana kuin lähden, joten ei tarvita muuta todistusta
siihen, että olen hoitanut virkaani kuin enkeli.

— Suuri Sancho on totisesti oikeassa, — virkkoi tohtori Tuima — ja
minun mielestäni on paras antaa hänen lähteä, sillä herttua varmaan
sanomattomasti iloitsee saadessaan hänet nähdä.

Kaikki suostuivat siihen ja päästivät hänet menemään, sitä ennen
tarjottuaan hänelle seuraansa ja kaikkea, mitä hän vain halusi omaksi
virkistyksekseen ja mukavuudekseen matkalla. Sancho sanoi, ettei
hän halunnut saada mitään muuta kuin vähän kauroja harmoa varten ja
leivän- ja juustonpuolikkaan itselleen; koska matka oli niin lyhyt, ei
hän mielestään tarvinnut suurempaa eikä parempaa evässäkkiä. Kaikki
syleilivät häntä, ja hän puolestaan syleili itkien kaikkia jättäen
heidät ihmettelemään sekä puheitaan että järkkymätöntä ja viisasta
päätöstään.




Neljäskuudetta luku,

missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä historiaa eikä mitään
muuta.


Herttua ja herttuatar päättivät, että kaksintaistelu, johon Don Quijote
jo mainitusta syystä oli haastanut heidän vasallinsa, pantaisiin
toimeen, ja koska nuori mies oli Alankomaissa, minne hän oli paennut,
jottei saisi Doña Rodriguezia anopikseen, he päättivät ottaa hänen
sijaisekseen erään Tosilos-nimisen gascognelaisen lakeijan, jonka he
sitä ennen erittäin tarkoin perehdyttivät kaikkeen, mitä hänen tuli
tehdä. Kaksi päivää myöhemmin herttua sanoi Don Quijotelle, että hänen
vastustajansa tulisi neljän päivän kuluttua, asettuisi taistelukentälle
ritarinvaruksissa ja väittäisi kamarineidin valehtelevan puolen,
jopa koko partansakin verosta, jos sanoisi hänen antaneen mitään
aviohittolupausta. Don Quijote oli kovin iloinen tämän kuultuaan,
päätti itse mielessään tehdä asiassa ihmeitä ja piti erinomaisena
onnena, että hänelle oli tarjoutunut tilaisuus, missä herrasväki saisi
nähdä, mitä kaikkea hänen voimallisen käsivartensa urheus kykeni
matkaansaattamaan. Niin hän odotti iloisena ja tyytyväisenä näiden
neljän päivän kulumista, jotka hänen harras halunsa sai tuntumaan
neljältä vuosisadalta.

Mutta jättäkäämme ne (kuten olemme jättäneet paljon muita asioita)
ja lähtekäämme seuraamaan Sanchoa, kun hän puolittain iloisena ja
puolittain surullisena matkasi harmollaan etsimään isäntäänsä, jonka
seura hänestä nyt tuntui mieluisammalta kuin kaikkien maailman
saarten hallitseminen. Sattui sitten, että hän, kun ei ollut vielä
ehtinyt kauas hallitsemastaan saaresta (hän ei ollut tullut ollenkaan
tutkineeksi, oliko se, mitä hän oli hallinnut, saari, kaupunki,
kauppala vai kylä), näki samaa tietä tulevan kuusi pyhiinvaeltajaa
vaellussauvoineen, niitä ulkomaalaisia pyhiinvaeltajia, jotka laulaen
pyytelevät almuja. Ehdittyään hänen luokseen he asettuivat riviin ja
koroittivat kaikki yhtaikaa äänensä alkaen omalla kielellään laulaa
laulua, josta Sancho ei ymmärtänyt muuta kuin yhden ainoan sanan,
joka selvästi kuulosti almulta, mistä hän käsitti, että he tahtoivat
laulullaan pyytää juuri almua. Ja koska hän, kuten Cide Hamete sanoo,
oli erinomaisen armelias, niin hän otti eväspussistaan leivän- ja
juustonpuolikkaan, jotka oli varustanut mukaansa, ja antoi ne heille
tehden eleillä tiettäväksi, ettei hänellä ollut heille mitään muuta
annettavaa. He ottivat lahjan varsin mielellään vastaan ja sanoivat:

— _Gelte! Celte!_[43]

— Minä en ymmärrä, — vastasi Sancho — mitä minulta pyydätte, hyvät
ihmiset.

Eräs heistä otti nyt povestaan kukkaron ja näytti sitä Sancholle, joka
siitä ymmärsi, että he pyysivät häneltä rahaa. Mutta hän kosketti
peukalollaan kurkkuaan ja ojensi kätensä ylöspäin, siten heille
selittäen, ettei hänellä ollut lanttiakaan, kannusti sitten harmoa
ja ajoi eteenpäin heidän välitseen. Hänen ajaessaan ohi syöksyi eräs
miehistä, joka oli erittäin tarkkaavasti häntä katsellut, hänen
luokseen, kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja sanoi kuuluvalla
äänellä ja hyvällä kastiliankielellä:

— Jumala minua auttakoon! Mitä näenkään? Onko mahdollista, että
syleilen rakasta ystävääni, kelpo naapuriani Sancho Panzaa? Aivan
varmaan on niin laita, sillä enhän nuku enkä ole nyt päissänikään.

Sancho oli ihmeissään, kun kuuli mainittavan itseään nimeltään ja näki
muukalaisen pyhiinvaeltajan syleilevän itseään, katseli miestä vähän
aikaa erittäin tarkkaavasti mitään virkkamatta, mutta ei sittenkään
voinut häntä tuntea. Muukalainen, joka huomasi hänen hämminkinsä,
virkkoi hänelle:

— Kuinka onkaan mahdollista, parahin Sancho Panza, ettet tunne
naapuriasi Ricotea, moriskoa, joka oli rihkamakauppiaana kylässäsi?

Sancho katseli häntä nyt vielä tarkemmin, miehen piirteet alkoivat
näyttää hänestä tutuilta, ja vihdoin hän hänet täysin tunsi, kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa, astumalta alas aasin selästä, ja sanoi
hänelle:

— Kuka peeveli olisi tuntenut sinut, Ricote, tuossa naamiaispuvussa,
joka sinulla on ylläsi? Sanothan minulle, kuka sinusta on tehnyt
ranskalaisen ja kuinka uskallat tulla takaisin Espanjaan, missä sinut
paha perii, jos ottavat sinut kiinni ja saavat tietää, kuka olet?

— Jos et sinä, Sancho, ilmianna minua, vastasi pyhiinvaeltaja — olen
varma, ettei kukaan voi tuntea minua tässä puvussa. Mutta mennään
tästä tieltä tuonne metsikköön, niissä kumppanini haluavat syödä ja
levätä, niin saat syödä siellä heidän kanssaan; he näet ovat aivan
rauhallista väkeä. Siellä saan tilaisuutta kertoa sinulle, mitä olen
joutunut kokemaan lähdettyäni kylästämme totellen hänen majesteettinsa
julistusta, joka uhkasi niin ankarasti onnettomia kansalaisiani, kuten
itse kuulit.

Sancho totteli, Ricote puhutteli toisia pyhiinvaeltajia, ja he
lähtivät vähän kauempana näkyvään metsikköön, hyvän matkan päähän
valtatieltä. He heittivät pois sauvansa, riisuivat vaeltajankaapunsa
jääden pelkkiin alusvaatteisiin, ja he olivat kaikki nuoria kauniita
miehiä, lukuunottamatta Ricotea, joka oli jo vanhemmalla puolella
ikää. Heillä oli kaikilla evässäkit, ja nämä olivat, kuten sitten kävi
ilmi, hyvin varustetut ainakin sellaisilla aineilla, jotka ärsyttävät
janoa ja herättävät sitä kahden peninkulman päähän. He paneutuivat
pitkäkseen maahan, käyttivät nurmea pöytänään ja levittivät siihen
leipää, suolaa, veitsiä, pähkinöitä, juustonkimpaleita ja liikkiöitä;
näissä tosin ei ollut silavaa, joten niitä ei käynyt pureskeleminen,
mutta kyllä esteettömästi imeskeleminen. He asettivat siihen vielä
erään mustan ruokalajin, joka kuuluu olevan kaviaaria nimeltään; sitä
tehdään kalanmädistä ja se sytyttää valtavaa viininjanoa. Ei puuttunut
oliivejakaan, jotka tosin olivat kuivia ja mehuttomia, mutta maistuivat
siitä huolimatta hyviltä ja olivat sopivaa pureskeltavaa. Näiden
komeiden pitojen suurimpana komeutena oli kumminkin kuusi viinileiliä,
joista kukin otti yhden esiin eväslaukustaan; kelpo Ricotekin, joka oli
moriskosta muuttunut saksalaiseksi, otti esiin oman leilinsä, joka veti
suuruudeltaan vertoja kaikille viidelle.

He alkoivat aterioida erinomaisella mielihalulla ja pitämättä ollenkaan
kiirettä, nauttien jokaisesta suupalasta, jonka seivästivät veitsensä
kärkeen ottaen vain hyvin vähän kutakin eri lajia, ja sitten he kaikki
kohottivat yhtaikaa käsivartensa ja viinileilinsä, huulet leilin
suulla ja silmät tuijottaen taivaalle, niin että näytti kuin he
olisivat leileillään sinne tähdänneet, ja siinä asennossa he sitten
kallistelivat päätään puolelta toiselle nautintonsa merkiksi ja
vakuudeksi, hellittämättä pitkään aikaan ja kumoten leilien sisällystä
vatsaansa. Sancho katseli tuota menoa eikä ollut suinkaan pahoillaan;
päinvastoin, noudattaakseen tuttua sananlaskua »jos liikut Rooman
mailla, tee roomalaisten lailla» hän pyysi Ricotelta leiliä, sihtaili
samoinkuin toiset eikä suinkaan nauttinut vähemmän kuin he.

Neljä kertaa he antoivat leilien siten nousta, mutta viidennellä
kerralla se ei enää käynyt päinsä, sillä ne olivat jo kuivempia ja
mehuttomampia kuin aroheinä, ja tämä laimensi heidän siihen saakka
osoittamaansa hilpeyttä. Silloin tällöin joku heistä löi oikean kätensä
Sanchon käteen sanoen: »Espanjalainen ja saksalainen, yhtä samaa,
hauska veikko», ja Sancho vastasi: »Hauska veikko, lempo vie!» alkaen
nauraa hohottaa, ja sitä naurua kesti sitten kokonaisen tunnin, eikä
hän enää ollenkaan ajatellut, mitä oli joutunut kokemaan käskynhaltiana
ollessaan; syötäessä ja juotaessa näet ei huolella ja murheella ole
suurta sananvaltaa. Kun viini oli loppunut, tuli vihdoin unen aika,
joka valtasi heidät kaikki, ja he nukahtivat siihen ateriansa ääreen;
ainoastaan Ricote ja Sancho pysyivät valveilla, koska olivat syöneet
enemmän ja juoneet vähemmän. Ricote vei Sanchon syrjään, he istuutuivat
erään pyökin juurelle, jättäen pyhiinvaeltajat suloisen unen helmaan,
ja Ricote kertoi seuraavaa puhtaalla kastiliankielellä, vähääkään
moriskolaiselle kielelleen murtamatta:

— Tiedäthän sinä, hyvä ystäväni ja naapurini Sancho Panza, kuinka
se ilmoitus ja julistus, jonka hänen majesteettinsa käski kuuluttaa
kansalaisiani vastaan, sai meidät kaikki pelon ja kauhun valtaan:
ainakin minä pelkäsin niin kovin, että minusta tuntuu kuin olisin jo
ennen sen ajan päättymistä, joka meille myönnettiin poistuaksemme
Espanjasta, saanut omassa persoonassani ja lapsissani kokea
rangaistuksen koko ankaruuden. Minä siis ryhdyin toimenpiteisiin,
menetellen mielestäni niinkuin ainakin viisas mies (nimittäin niinkuin
mies, joka tietää, että häneltä riistetään määrättynä aikana koti,
missä hän asuu, ja joka senvuoksi hankkii itselleen toisen, mihin voi
muuttaa), ryhdyin, sanon, toimenpiteisiin lähteäkseni kylästämme yksin,
ilman perhettäni, etsiäkseni jotakin paikkaa, mihin voisin sen viedä
mukavasti ja hätäilemättä, siis toisin kuin muut maastamuuttavat; minä
näet ymmärsin varsin hyvin ja samoin ymmärsivät kaikki vanhimpamme,
etteivät, nuo käskyt olleet mitään tyhjiä uhkauksia, kuten muutamat
sanoivat, vaan todellisia lakeja, jotka pantaisiin aikanaan täytäntöön;
ja minua pakotti niin uskomaan se seikka, että tunsin meikäläisten
tuhoisat ja mielettömät suunnitelmat, jotka olivat laadultaan
semmoisia, että hänen majesteettinsa näytti minusta noudattaneen
jumalallista mieleenjohdatusta toteuttaessaan niin rohkean päätöksen,
ei niin, että olisimme kaikki olleet syyllisiä, sillä joukossamme
oli muutamia lujia ja vilpittömiä kristityltä; mutta heitä oli niin
vähän, etteivät he kyenneet vastustamaan niitä, jotka eivät olleet
kristittyjä, eikä suinkaan ollut hyvä kasvattaa käärmettä povellaan
antamalla vihollisten asua omassa talossa. Sanalla sanoen, meitä
rangaistiin oikeudenmukaisesti ajamalla meidät maanpakoon,[44] mikä
muutamista näytti lempeältä ja lievältä rangaistukselta, mutta meistä
itsestämme kaikkein kamalimmalta, mitä meille voitiin määrätä. Olimmepa
missä tahansa, aina me itkemme ja kalpaamme Espanjaa, sillä olemmehan
kuitenkin täällä syntyneet, ja tämä on meidän oikea isänmaamme; me
emme saa missään osaksemme semmoista kohtelua kuin onnettomuudessamme
toivomme, ja Berberiassa ja kaikkialla Afrikassa, missä uskoimme
saavamme hyvän vastaanoton ja ystävällisen kohtelun, meitä loukataan ja
ahdistetaan enemmän kuin missään muualla. Me emme ole oikein tajunneet
onneamme, ennenkuin sen menetimme, ja meissä elää melkein kaikissa niin
harras halu päästä takaisin Espanjaan, että useimmat niistä, jotka
osaavat maan kieltä, kuten minä (ja niitä on paljon), palaavat tänne
ja jättävät vaimonsa ja lapsensa vieraalle maalle oman onnensa nojaan.
Niin kovin he rakastavat Espanjaa, ja nyt minä ymmärrän ja saan kokea,
kuinka totta on, mitä sanotaan: että isänmaanrakkaus on suloinen. Minä
lähdin, kuten sanoin, kotikylästämme, saavuin Ranskaan, missä meidät
otettiin hyvin vastaan, mutta tahdoin sentään katsella kaikkia muitakin
maita. Niin siirryin Italiaan ja sieltä Saksaan, ja minusta tuntui,
että siellä voi elää vapaammin, koska sen maan asukkaat eivät välitä
niin paljoa monista joutavista pikkuseikoista: kukin elää niinkuin
haluaa, sillä suurimmassa osassa maata vallitsee omantunnonvapaus.
Minä asetuin asumaan erääseen kylään lähelle Augsburgia ja liityin
sitten näihin pyhiinvaeltajiin, joista monet pitävät tapanaan lähteä
joka vuosi Espanjaan käydäkseen tämän maan pyhissä paikoissa, joita he
pitävät omana Intianaan, paikkana, missä varmimmin voi saada ansiota
ja voittoa. He vaeltavat melkein kaikkialla maassa, eikä ole yhtään
ainoata kylää, mistä he eivät lähde kylläisinä ja saatuaan janonsa
sammutetuksi, kuten sanotaan, ja vieden vielä mukanaan rahoja ainakin
yhden reaalin; ja matkansa suoritettuaan he ovat saaneet kokoon
toistasataa taalaria puhdasta säästöä. Sen he vaihtavat kullaksi ja
sijoittavat rahat joko onttoihin pyhiinvaeltajan-sauvoihinsa tai
paikattuihin kaapuihinsa tai vievät jotakin muuta keinoa käyttäen
saaliinsa ulos valtakunnasta kuljettaen sen kotimaahansa huolimatta
raja-asemien ja satamapaikkojen vahdeista, jotka heitä tarkastavat.
Nyt on aikomukseni, Sancho, noutaa täältä aarre, jonka ennen lähtöäni
kaivoin maahan ja jonka voin löytää ilman mitään vaaraa, koska se on
kylän ulkopuolella, ja sitten aion Valenciasta kirjoittaa vaimolleni
ja tyttärelleni, joiden tiedän oleskelevan Algeriassa, tai lähteä
heidän luokseen ja keksiä jotakin keinoa kuljettaakseni heidät
johonkin Ranskan satamaan ja sieltä Saksaan, missä sitten odotamme,
mitä Jumala tahtoo meille tehdä. Minä näet tiedän aivan varmaan,
että tyttäreni Ricota ja vaimoni Francisca Ricota ovat katolisia
kristittyjä, ja vaikka en itse olekaan yhtä ehdottomasti kristitty,
on minussa kuitenkin enemmän kristittyä kuin mauria, ja minä rukoilen
aina Jumalaa, että hän avaisi ymmärrykseni silmät ja opettaisi minut
tietämään, kuinka minun tulee häntä palvella. Minua ihmetyttää vain
se, etten tiedä, minkätähden vaimoni ja tyttäreni lähtivät mieluummin
Berberiaan kuin Ranskaan, missä olisivat voineet elää kristittyinä.

Siihen virkkoi Sancho:

— Näetkös, Ricote, se ei varmaankaan riippunut heistä itsestään,
sillä heidät vei mukanaan vaimosi veli Juan Tiopieyo, ja hän, ollen
nähtävästi oikea mauri, lähti maahan, jota piti parhaimpana. Tiedänpä
kertoa sinulle enemmänkin: luulen näet, että tulet turhaan etsimään,
mitä olet maahan kaivanut, sillä me saimme kuulla, että lankomieheltäsi
ja vaimoltasi oli otettu paljon helmiä ja suuri summa kultarahoja,
jotka tarkastettaessa heiltä löydettiin.

— Se on kyllä mahdollista; — virkkoi Ricote — mutta minä tiedän,
Sancho, etteivät he ole koskeneet siihen, mitä kaivoin maahan, sillä
minä en ilmoittanut heille, missä se oli, koska pelkäsin jotakin
onnettomuutta. Jos siis sinä, Sancho, haluat lähteä kanssani ja auttaa
minua kaivamaan sitä ylös ja saattamaan sen varmaan talteen, niin annan
sinulle kaksisataa taalaria, joilla voit täyttää tarpeitasi; minä näet
kyllä tiedän, että sinulla on niitä paljon.

— Sopisihan se tehdä; — vastasi Sancho — mutta minä en ole ollenkaan
ahne; muutenhan en olisi tänä aamuna laskenut käsistäni virkaa, jossa
olisin voinut hankkia asuntooni kultaiset seinät ja päästä puolen
vuoden kuluessa syömään hopeaisista astioista. Senvuoksi ja myös siitä
syystä, että minusta tuntuu kuin pettäisin kuningastani, jos auttaisin
hänen vihollisiaan, en lähtisi kanssasi, vaikka antaisit lupaamasi
kahdensadan taalarin asemesta tässä heti paikalla neljäsataa käteistä.

‒ Mistä virasta sinä olet luopunut, Sancho? — kysyi Ricote.

‒ Minä olen luopunut erään saaren käskynhaltianvirasta, — vastasi
Sancho — ja se olikin semmoinen saari, ettei toista sen vertaista hevin
löydetä.

— Entä missä se saari sijaitsee? — kysyi Ricote.

— Missäkö? — virkkoi Sancho. — Kahden peninkulman päässä tästä, ja sen
nimi on Baratarian saari.

— Älä nyt joutavia, Sancho; — sanoi Ricote — saarethan ovat meren
selällä, eihän manterella mitään saaria ole.

— Kuinka niin? — virkkoi Sancho. — Minä vakuutan sinulle, hyvä Ricote,
että lähdin sieltä tänä aamuna, ja vielä eilen minä sitä hallitsin kuin
poika, ihan mieleni mukaan; mutta siitä huolimatta minä sen jätin,
sillä käskynhaltianvirka tuntui minusta vaaralliselta.

— Mitä sinä olet siinä virassa ansainnut? — kysyi Ricote.

— Minä olen ansainnut, — vastasi Sancho — että olen tullut tietämään,
etten kelpaa käskynhaltiaksi, jollei kysymyksessä ole karjalauma,
ja että ne rikkaudet, joita semmoisissa hallitusviroissa ansaitaan,
vaativat ihmistä luopumaan levosta ja unesta, vieläpä ravinnostakin,
sillä käskynhaltioitten täytyy saaressaan tyytyä vähiin ruokiin,
varsinkin, jos heillä on lääkäreitä, jotka pitävät huolta heidän
terveydestään.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, Sancho, — sanoi Ricote — mutta
minusta tuntuu, että kaikki, mitä sanot, on hullutusta, sillä kuka
sinulle antaisi saaria hallittaviksi? Eikö maailmassa ollut miehiä,
jotka kelpaavat käskynhaltioiksi paremmin kuin sinä? Älä nyt jaarittele
joutavia, Sancho, vaan käytä järkeäsi ja harkitse, haluatko lähteä
kanssani, kuten sinulle sanoin, auttaaksesi minua kaivamaan ylös
piilottamaani aarretta (se on toden totta niin suuri, että sitä sopii
aarteeksi nimittää), niin minä annan sinulle niin paljon, että sinulla
on mistä elää, kuten jo sanoin.

— Sanoinhan jo sinulle, Ricote, — vastasi Sancho — etten halua; ole
iloinen, etten ilmianna sinua, jatka matkaasi Jumalan nimeen ja salli
minun jatkaa omaa matkaani; minä näet tiedän, että oikein saatu menee
niinkuin on tullutkin, mutta väärin saatu vie hiireen saajankin.

— En viitsi inttää, Sancho — sanoi Ricote. — Mutta sanohan minulle:
olitko kotona kylässämme, kun sieltä lähti vaimoni, tyttäreni ja
lankomieheni?

— Olinpa niinkin, — vastasi Sancho — ja voin sinulle sanoa, että
tyttäresi oli niin kaunis, että koko kylän väki lähti häntä katsomaan,
ja kaikki he sanoivat, että hän oli sorein olento koko maailmassa. Hän
itki ihan yhtenään ja syleili kaikkia ystävättäriään ja tuttaviaan
ja kaikkia, jotka tulivat häntä näkemään, ja kaikkia hän pyysi, että
sulkisivat hänet Jumalan ja pyhän Neitsyen suosioon, ja pyysi niin
hartaasti, että sai minutkin itkemään, vaikka en minä tavallisesti ole
kovin herkkäitkuinen. Ja olipa siinä totisesti useita semmoisia, joiden
teki mieli piilottaa hänet ja ryöstää hänet matkalla, mutta siitä
heitä pidätti se, että pelkäsivät rikkoa kuninkaan käskyä. Kaikkein
kiihkeimmältä näytti Don Pedro Gregorio, se nuori rikas tilanomistaja,
jonka hyvin tunnet; hänen sanotaan tyttärestäsi paljon pitäneen, ja
tyttäresi lähdettyä ei häntäkään ole enää näkynyt kylässämme, ja me
kaikki luulemme, että mies lähti hänen jälkeensä ryöstääkseen hänet;
mutta toistaiseksi ei ole saatu siitä mitään varmaa tietoa.

— Minä jo aina pahoin pelkäsin, — sanoi Ricote — että tuo nuori herra
rakasti tytärtäni, mutta luotin Ricotan kunnollisuuteen enkä ollut
enempää huolissani, vaikka tiesin hänen tyttäreeni kiintyneen; olethan
näet sinäkin, Sancho, varmaan kuullut sanottavan, että moriskotytöt
ovat harvoin, jos milloinkaan, suostuneet lemmensuhteisiin vanhojen
kristittyjen kanssa, ja minun tyttäreni, joka luullakseni pyrki enemmän
olemaan kristitty kuin rakastunut, ei suinkaan ole välittänyt tuon
herra tilanomistajan liehittelystä.

— Jumala sen suokoon, — vastasi Sancho — sillä muuten kävisi molempien
huonosti. Mutta päästä minut nyt tästä lähtemään, hyvä Ricote; minä
näet aion ehtiä vielä tänä iltana sinne, missä herrani Don Quijote
oleskelee.

— Jumalan haltuun, parahin Sancho; kumppanini alkavat jo liikahdella,
ja meidänkin on aika lähteä jatkamaan matkaa.

He syleilivät toisiaan, Sancho nousi harmonsa selkään, Ricote tarttui
vaeltajansauvaansa, ja niin he erosivat.




Viideskolmatta luku.

Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka
ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.


Sancho oli viipynyt Ricoten seurassa niin kauan, ettei hän mitenkään
voinut ehtiä samana päivänä herttuan linnaan, vaikka saapuikin puolen
peninkulman päähän siitä. Silloin näet hänet yllätti yö, joka tuli
sangen pimeänä. Oli kumminkin keskikesä, joten Sancho ei ollut tuosta
huolissaan, vaan poikkesi tieltä aikoen odottaa aamua. Mutta hänen
onneton ja kova kohtalonsa sääti niin, että hän, etsiessään paikkaa,
mihin voisi parhaiten sijoittua, putosi harmoineen päivineen syvään ja
aivan pimeään luolaan, joka sijaitsi muutamien ikivanhain rakennusten
jäännösten keskellä. Pudotessaan hän huusi sydämestään avuksi Jumalaa
luullen, ettei pysähtyisi ennenkuin kadotuksen syvimmässä pohjassa.
Niin ei kumminkaan käynyt, sillä harmo mäiskähti maahan noin kolmen
sylen syvyydessä, ja Sancho istui sen selässä nyrjähdyttämättä
mitään jäsentään ja muutenkaan vahingoittumatta. Hän tunnusteli
koko ruumistaan ja pidätti henkeään saadakseen selville, oliko
jäänyt terveeksi, vai oliko jokin kohta murskautunut, ja huomattuaan
olevansa eheä, että kaikki jäsenet olivat tallella ja terveys aivan
moitteeton, hän kiitti kiittämistään Herraa Jumalaa siitä armosta,
jota hän oli hänelle osoittanut; hän näet oli varmasti uskonut
särkyneensä tuhansiksi sirpaleiksi. Hän tunnusteli käsillään myös
luolan seinämiä saadakseen selville, oliko mahdollista päästä sieltä
toisten auttamatta, mutta huomasi, että ne olivat joka puolelta ihan
sileät ja ettei niissä ollut yhtään kohtaa, mihin olisi voinut tarttua
kiinni. Siitä Sancho kovin huolestui, varsinkin, kun kuuli harmon
surkeasti valittavan, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä se ei
suinkaan valittanut suotta, vaan oli totisesti pahoin loukkaantunut.
»Voi onnetonta», virkkoi nyt Sancho Panza, »kuinka aavistamattomia
seikkoja voikaan sattua joka askelella niille, jotka elävät tässä
matoisessa maailmassa! Kuka olisi voinut arvata, että mies, joka
vielä eilen istui valtaistuimellaan saaren käskynhaltiana, komentaen
palvelijoitaan ja alustalaisiaan, joutuisi jo tänään haudatuksi luolaan
kenenkään ihmisen tulematta häntä auttamaan, yhdenkään palvelijan tai
alustalaisen rientämättä vetämään häntä sieltä pois? Tänne meidän
täytyy nääntyä nälkään, minun ja juhtani, jollemme kuole jo sitä ennen,
harmo saamistaan iskuista ja minä mielipahasta. Minä en tule ainakaan
olemaan yhtä onnellinen kuin oli herrani Don Quijote Manchalainen
laskeutuessaan siihen noiduttuun Montesinon luolaan, missä hän tapasi
väkeä, joka kestitsi häntä paremmin kuin häntä kestittiin omassa
talossaan, niin että hän kerrassaan näyttää päässeen katettuun pöytään
ja pöyhittyyn vuoteeseen. Siellä hän näki kauniita ja miellyttäviä
ilmestyksiä, mutta minä saan luultavasti nähdä täällä vain konnia ja
käärmeitä. Voi minua onnetonta! Mihin ovatkaan hullut haaveeni minut
johtaneet! Täältä vedetään ilmoille luuni, kun taivas sallii, että
minut löydetään, minun paljaat, valkoiset ja nakerretut luuni, ja
kelpo harmoni luut niitten kanssa, ja siitä kukaties havaitaan, keitä
olemme, havaitsevat ainakin ne, joilla on selko siitä, ettei Sancho
Panza eronnut milloinkaan aasistaan eikä hänen aasinsa milloinkaan
Sancho Panzasta. Sanon vielä kerran: voi meitä poloisia, että kova
kohtalomme ei ole sallinut meidän kuolla kotipaikallamme ja omaistemme
luona; vaikka siellä ei olisi ollut mitään apua onnettomuuteemme, olisi
sentään ollut joku, joka olisi sitä surrut ja olisi kuoleman hetkellä
silmämme sulkenut! Voi sinä kumppanini ja ystäväni, kuinka huonosti
olenkaan palkinnut sinun hyvät palveluksesi! Anna minulle anteeksi ja
rukoile kohtaloa niin hyvin kuin suinkin osaat, että se pelastaisi
meidät tästä surkeasta ahdistuksesta, johon olemme yhdessä joutuneet,
niin minä lupaan panna päähäsi laakeriseppelen, jotta olet aivan kuin
seppelöity runoilija, ja antaa sinulle kaksinkertaisen määrän apetta.»

Niin valitti Sancho Panza, ja hänen aasinsa kuunteli häntä vastaamatta
sanaakaan; niin suuressa tuskassa, ja ahdistuksessa se raukka oli. Kun
sitten oli kulunut koko yö surkeassa itkussa ja valituksessa, koitti
vihdoin päivä, jonka valossa ja loistossa Sancho havaitsi, että oli
kerrassaan mahdotonta päästä tästä luolasta toisten auttamatta. Hän
alkoi jälleen valittaa ja huutaa nähdäkseen, sattuisiko joku kuulemaan,
mutta hän oli kuin huutavan ääni korvessa, sillä koko siinä seudussa
ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut huutoja kuulla, ja nyt
hän piti itseään lopullisesti menneenä miehenä. Harmo makasi kuono
pystyssä, ja Sancho Panza auttoi sitä niin, että sai sen jaloilleen,
vaikka se tuskin kykeni seisomaan; sitten hän otti eväspussista, joka
oli joutunut saman kovan kohtalon alaiseksi, kappaleen leipää ja antoi
sen aasilleen, joka ei ollut siitä pahoillaan. Sancho sanoi sille,
ikäänkuin se olisi hyvinkin puhetta ymmärtänyt:

— Ei hätää kovaa käsissä, jos viel' on leipää säkissä.

Samassa hän havaitsi luolan toisessa päässä aukon, joka oli niin suuri,
että ihminen mahtui siitä kulkemaan kumartuen ja ryömimällä. Sancho
Panza kiiruhti sinne, kyyristyi kokoon, ryömi aukkoon ja näki, että sen
takana oli avara onkalo, ja hän voi sen nähdä, koska katosta, jos sitä
katoksi voi sanoa, lankesi sisään auringonsäde, jonka valossa sen voi
selvästi havaita. Hän näki myös, että aukko laajeni ja johti toiseen
avaraan luolaan, ja sen huomattuaan hän palasi takaisin aasinsa luo ja
alkoi kivellä raivata pois maata aukosta saaden sen aivan pian niin
laajaksi, että aasi siitä helposti mahtui, kuten sitten tapahtuikin.
Sancho tarttui aasin marhamintaan ja alkoi vaeltaa eteenpäin luolassa
nähdäkseen, löytäisikö ulospääsyn joltakin suunnalta. Toisinaan hän
liikkui pimeässä, toisinaan valossa, mutta ei milloinkaan pelkäämättä.
»Jumala kaikkivaltias minua auttakoon!» lausui hän itsekseen. »Tämä
minulle onneton seikkailu olisi paremmin sopinut isäntäni Don
Quijoten mainioksi seikkailuksi. Hän olisi varmaan pitänyt näitä
kuiluja ja luolia kauniina kukkatarhoina ja Galianan[45] palatseina
ja olisi toivonut pääsevänsä tästä pimeydestä ja ahdingosta jollekin
kukkaniitylle; mutta ininä onneton, neuvoton ja pelonalainen ajattelen
joka askelella, että jalkojeni alle avautuu yhtäkkiä toinen vielä
syvempi kuilu, joka kerrassaan minut nielaisee. Mutta tervetuloa vain,
onnettomuus, jos yksin tulet.» Sillä tavalla ja näissä mietteissä hän
otaksui kulkeneensa hiukan enemmän kuin puoli peninkulmaa, kun vihdoin
havaitsi himmeää valoa, joka näytti päivänvalolta ja lankesi sisään
jostakin aukosta osoittaen hänelle, että tämä tie, jota hän oli jo
pitänyt tienä haudantakaiseen elämään, sittenkin johti lopulta ylös
maan pinnalle.

Siihen hänet jättää Cide Hamete Benengeli palaten kertomaan Don
Quijotesta, joka iloisena ja tyytyväisenä odotti määrättyä aikaa
päästäkseen taistelemaan sen kunnottoman kanssa, joka oli riistänyt
kunnian Doña Rodriguezin tyttäreltä, aikoen kostaa sen vääryyden
ja solvauksen, joka tälle oli katalasti tehty. Sattui sitten, että
hän, ratsastettuaan eräänä aamuna ulos harjoittelemaan, mitä hänen
oli tehtävä tuona ratkaisevana hetkenä, johon otaksui joutuvansa
lähipäivinä, kannusti Rocinantea lyhyeen laukkaan tai hyökkäykseen ja
ajoi sen niin lähelle erästä kuoppaa, että ratsu olisi varmaan siihen
pudonnut, jollei ratsastaja olisi kaikin voimin kiristänyt ohjaksia.
Hän sai sentään hevosen pysähtymään, ettei pudonnut, ajoi sitten
maahan astumatta hiukan lähemmäksi, katseli tuota syvennystä ja siinä
katsellessaan kuuli sieltä kovaa huutoa. Hän kuunteli tarkkaavasti ja
kuuli huutajan sanovan: »Hoi te siellä ylhäällä! Onko siellä ketään
kristittyä ihmistä, joka huutoni kuulee tai ketään armeliasta ritaria,
joka säälii vaivaista syntistä, joka on joutunut elävältä haudatuksi,
onnetonta käskynhaltiaa, joka on hallituksensa päättänyt?»

Don Quijote oli kuulevinaan Sancho Panzan äänen ja oli senvuoksi kovin
ihmeissään. Hän koroitti ääntään niin paljon kuin voi ja huusi:

— Kuka on siellä alhaalla? Kuka siellä valittaa?

— Kuka täällä onkaan ja kuka muu täällä valittaakaan — kuului
vastattavan — kuin kovaonninen Sancho Panza, joka syntiensä ja
onnettomuutensa tähden joutui Baratarian saaren käskynhaltiaksi,
kuuluisan ritarin Don Quijote Manchalaisen entinen aseenkantaja!

Tuon kuultuaan Don Quijote ihmetteli kaksin verroin, ja hänen
hämmästyksensä vielä lisääntyi, kun hän tuli ajatelleeksi, että Sancho
Panza varmaan oli kuollut ja että hänen sielunsa oli tuolla alhaalla
kiirastulen vaivoissa. Tätä kuvitelmaansa noudattaen hän sanoi:

— Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, minkä nimessä voin sinua
vannottaa katolisena kristittynä, että sanot minulle, kuka olet, ja jos
olet kiirastulessa kärsivä sielu, niin sano minulle, mitä tahdot minun
hyväksesi tekevän; koska näet tehtävänäni on auttaa ja tukea niitä,
jotka tässä maailmassa kärsivät hätää, tahdon myös tukea ja auttaa
niitä, jotka ovat hädänalaisia toisessa maailmassa eivätkä voi itse
itseään auttaa.

— Jos niin on laita, — kuului vastattavan — niin teidän armonne, joka
minulle puhuu, on varmaan herrani Don Quijote Manchalainen, ja äänestä
päättäen te ette voikaan olla kukaan muu.

— Minä olen Don Quijote, — vastasi Don Quijote — hän, joka on valinnut
tehtäväkseen tukea ja auttaa eläviä ja kuolleita heidän hädässään.
Sano siis minulle, kuka olet sinä, joka saat minut tällaisen
hämmingin valtaan; jos näet olet aseenkantajani Sancho Panza ja jos
paholaiset eivät ole sinua vieneet, vaan olet Jumalan laupeuden tähden
kiirastulessa, niin meidän pyhällä äidillämme roomalaiskatolisella
kirkolla on riittävät keinot vapahtaa sinut tuskista, joita nyt kärsit,
ja minä puolestani koetan häntä siihen kehoittaa niin hartaasti kuin
suinkin osaan. Puhu siis suoraa kieltä ja sano minulle, kuka olet.

— Minä vannon — kuului vastattavan — minkä nimessä ja kenen
syntymän kautta tahansa, herra Don Quijote Manchalainen, että olen
aseenkantajanne Sancho Panza ja etten ole kuollut vielä ikipäivinäni,
vaan olen heittänyt käskynhaltianvirkani semmoisten syitten ja
seikkojen tähden, joiden kertomiseen tarvitaan enemmän aikaa, ja nyt
minä tässä viime yönä putosin tähän luolaan, missä vieläkin makaan, ja
kanssani on harmo, joka varmaan todistaa puheeni oikeaksi, sillä se on
suuremmaksi varmuudeksi tässä ihan vieressäni.

Ja mitä ollakaan: näyttää siltä kuin aasi olisi ymmärtänyt Sanchon
puheen, sillä se alkoi samassa huutaa niin kovasti, että koko luola
raikui.

— Mainio todistaja! — sanoi Don Quijote. — Tuon huudon minä tunnen
kuin olisin itse sen siittänyt, ja kuulenhan minä sinunkin äänesi,
rakas Sancho. Odota, minä lähden tästä herttuan linnaan, joka on aivan
lähellä, ja tuon sieltä jonkun vetämään sinut ylös tästä kuilusta,
johon syntisi nähtävästi ovat sinut langettaneet.

— Menkää tosiaan, armollinen herra, — sanoi Sancho — ja palatkaa pian
ainoan Jumalan nimessä, sillä minä en kestä sitä enää, että olen täällä
elävältä haudattuna ja pelkoon menehtymässä.

Don Quijote jätti hänet ja lähti linnaan kertomaan herttualle ja
herttuattarelle, miten Sancho Panzan oli käynyt. Se heitä melko lailla
ihmetytti, vaikka he hyvin ymmärsivät, että hänen oli täytynyt pudota;
he näet tunsivat hyvin luolan, joka oli ollut siellä ikimuistoisista
ajoista; mutta he eivät voineet käsittää, kuinka Sancho oli jättänyt
käskynhaltianvirkansa heidän saamatta mitään tietoa hänen tulostaan.
Viimein lähdettiin paikalle, mukana köydet ja nuorat, ja monen miehen
väellä ja suurella vaivalla Sancho Panza ja harmo vedettiin pimeydestä
päivän valkeuteen. Sen näki muudan ylioppilas, joka sanoi:

— Kaikkien huonojen käskynhaltioitten pitäisi lähteä viroistaan
niinkuin tämä syntinen nyt nousee syvyyden kuilusta, nälkään
menehtymässä, kelmein kasvoin ja luullakseni ilman yhtään kolikkoa.

Sancho kuuli sen ja sanoi:

— Siitä on nyt kahdeksan tai kymmenen päivää, hyvä veli morkkaaja,
kun minä rupesin hallitsemaan minulle annettua saarta, ja koko sinä
aikana en ole ollut hetkeäkään kylläinen, en edes leivästä; minua
ovat vainonneet lääkärit, ja viholliset ovat murskanneet luuni, eikä
minulla ole ollut tilaisuutta hankkia itselleni mitään vääryydellä
enempää kuin oikeudellakaan, ja jos on niin laita, kuten todella onkin,
en olisi mielestäni ansainnut joutua sieltä pois tällä tavalla; mutta
ihminen päättää ja Jumala säätää, ja Jumala parhaiten tietää, mikä
on kullekin parasta, ja tapahtukoon kaikki aina ajallaan, ja älköön
kukaan sylkekö liemeen, sillä moni luulee löytävänsä kinkun, missä
ei ole kinkunkoukkuakaan, ja Jumala kyllä ymmärtää tarkoitukseni, ja
riittäköön tämä, en sano enempää, vaikka kyllä osaisin.

— Älä nyt suutu, Sancho, äläkä pahastu siitä, mitä kuulet, muuten
tästä ei tule loppuakaan. Lähde nyt vain pois hyvällä omallatunnolla,
ja sanokoot mitä tahtovat, sillä yhtä mieletöntä on yrittää sitoa
panettelijoiden kieliä kuin sulkea veräjällä vainiota. Jos käskynhaltia
poistuu virastaan rikkaana, sanotaan, että hän on ollut varas, ja jos
hän eroaa siitä köyhänä, sanotaan, että hän on ollut mitätön mies ja
vähämielinen.

— Se ainakin on varmaa, — vastasi Sancho — että niiden täytyy tällä
kertaa pitää minua pikemmin hölmönä kuin varkaana.

Näin keskustellen he saapuivat poikasten ja monien muitten ympäröiminä
linnaan, jonka parvekkeella herttua ja herttuatar jo olivat odottamassa
Don Quijotea ja Sanchoa. Sancho ei halunnut lähteä herttuaa
tervehtimään, ennenkuin oli toimittanut harmonsa talliin, sillä se oli,
kuten hän sanoi, viettänyt majapaikassaan hyvin huonon yön. Sitten hän
lähti tervehtimään herrasväkeä, painui polvilleen heidän eteensä ja
sanoi:

— Minä, armollinen herrasväki, lähdin, koska teidän ylhäisyytenne niin
tahtoi, ilman yhtään omaa ansiotani hallitsemaan teidän saartanne
Baratariaa; paljaana minä sinne tulin ja paljas olen vieläkin, en ole
menettänyt enkä voittanut. Siitä, olenko hallinnut hyvin vai huonosti,
minulla on ollut todistajia ympärilläni, jotka saavat sanoa, mitä
hyväksi näkevät. Minä olen ratkaissut epäilyksenalaisia kysymyksiä,
langettanut tuomioita ja ollut koko ajan nälkään nääntymässä, koska
niin on suvainnut asiat järjestää tohtori Pedro Tuima, saaren ja
käskynhaltian lääkäri, jonka kotipaikan nimi on Puikipois. Viholliset
hyökkäsivät meidän kimppuumme yöllä, ja saaren asukkaat sanovat,
että he, jouduttuaan pahaan ahdinkoon, siitä selviytyivät ja saivat
voiton minun urhoollisen käsivarteni avulla, ja suokoon Jumala heille
menestystä niin totta kuin he totta puhuvat. Minä olen sanalla sanoen
saanut tänä aikana tuta niitä rasituksia ja velvollisuuksia, jotka
kuuluvat käskynhaltianvirkaan, ja olen puolestani havainnut, etteivät
minun hartiani kykene niitä kantamaan ja ettei minun selkäni kestä
niiden painoa ja etteivät ne ole semmoisia nuolia, jotka sopivat minun
viineeni, ja sentähden minä, peläten, että käskynhaltianvirka voisi
jättää minut, tahdoin jättää käskynhaltianviran, ja niin minä eilen
aamulla poistuin saaresta, missä on kaikki samassa kunnossa kuin minun
sinne tullessani, samat kadut, talot ja katot. En ole pyytänyt rahaa
lainaksi keneltäkään enkä ole yrittänyt mitenkään hyötyä, ja vaikka
ajattelin säätää muutamia hyödyllisiä asetuksia, en kumminkaan säätänyt
mitään, koska pelkäsin, ettei niitä noudatettaisi; jos näet niin käy,
on aivan sama, säätääkö ne vai jättääkö säätämättä. Minä lähdin, kuten
sanoin, saaresta seurassani vain harmo, putosin luolaan ja kuljin sitä
pitkin, kunnes tänä aamuna auringon noustua näin ulospääsyn. Mutta asia
ei ollut sittenkään helppo; jollei taivas olisi lähettänyt luokseni
herraani Don Quijotea, olisin varmaan jäänyt sinne maailman loppuun
saakka. Niinpä siis, armollinen herra herttua ja rouva herttuatar,
tässä nyt seisoo teidän käskynhaltianne Sancho Panza, joka sinä lyhyenä
kahdeksan päivän aikana, jonka on ollut käskynhaltiana, on voittanut
toimestaan sen varman vakuutuksen, ettei hänen tee ollenkaan mieli
olla käskynhaltiana, ei saaressa eikä koko maailmassa, ja kun tämä nyt
on tapahtunut, suutelen teidän armojenne jalkoja ja niinkuin pojat
leikkiessään huutavat »hyppää pois ja päästä minut», niin hyppään minä
ulos käskynhaltianvirasta ja astun herrani Don Quijoten palvelukseen;
vaikka näet syön siinä virassa leipää pelolla ja vapistuksella, saan
ainakin syödä kyllikseni, ja kun vain olen kylläinen, niin vähät minä
välitän, olenko syönyt porkkanoita vai peltopyitä.

Siihen Sancho lopetti pitkän puheensa, jonka kestäessä Don Quijote
oli alinomaa pelännyt, että hän lausuisi tuhansia hullutuksia; mutta
huomatessaan Sanchon pääsevän puheensa päähän niinkin onnellisesti hän
kiitti sydämessään taivasta. Herttua syleili Sanchoa ja sanoi olevansa
murheellinen, että hän oli niin pian luopunut käskynhaltianvirastaan,
mutta lupasi pitää huolta, että Sancho saisi hänen tiluksillaan toisen
viran, josta olisi vähemmän vaivaa ja enemmän hyötyä. Herttuatarkin
syleili Sanchoa ja käski kestitä häntä hyvin, koska oli aivan ilmeistä,
että hän oli joutunut kovia kokemaan ja pahoin pidellyksi.




Kuudeskuudetta luku.

Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta, johon kävivät Don
Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun puolustaessa
kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.


Herttua ja herttuatar eivät katuneet pilaa, jota olivat tehneet
Sancho Panzasta antamalla hänelle käskynhaltianviran, sitä vähemmän,
kun heidän hovimestarinsa saapui jo samana päivänä ja kertoi heille
yksityiskohtaisesti melkein kaikki Sanchon noina päivinä lausumat ja
suorittamat sanat ja teot ja lopuksi erityisellä huolella kuvaili
hyökkäystä saareen, Sanchon pelkoa ja hänen poistumistaan, mikä heitä
kelpo lailla huvitti. Sitten historia kertoo, että suunnitellun
taistelun päivä koitti, ja herttua, joka oli kerran ja monta kertaa
teroittanut lakeijansa mieleen, miten hänen piti menetellä Don
Quijoten kanssa, jotta voittaisi hänet häntä surmaamatta tai edes
haavoittamatta, käski ottaa peitsistä pois rautakärjet selittäen
Don Quijotelle, ettei kristillinen mieli, jota hän piti kunnianaan,
sallinut taistelua järjestettävän niin, että taistelevien henki
joutuisi kovin suureen vaaraan, vaan että Don Quijoten tuli tyytyä
siihen, että hän, herttua, luovutti hänelle vapaan taistelupaikan
tiluksillaan, vaikka tuli siten rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen
määräystä,[46] joka kieltää sellaiset kaksintaistelut; hän siis toivoi,
ettei tätä ankaraa ottelua kehitettäisi äärimmilleen. Don Quijote
vastasi, että hänen ylhäisyytensä sai järjestää asian yksityiskohdat
aivan oman mielensä mukaan ja että hän tulisi kaikin puolin häntä
tottelemaan. Kun siis tuo peloittava päivä oli saapunut ja herttua
oli käskenyt rakentaa linnan edustalle tilavat telineet, joille
asettuisivat taistelutuomarit ja molemmat syyttäjinä esiintyneet
naiset, äiti ja tytär, oli kaikista paikoista ja kylistä koko
lähiseudulta saapunut suunnattoman paljon väkeä katselemaan tätä
ennennäkemätöntä taistelua; sellaista näet ei tosiaankaan ollut
kukaan niillä mailla milloinkaan nähnyt eikä edes kuullut sellaisesta
kerrottavan, eivät elossa olevat enempää kuin nekään, jotka olivat jo
kuolleet.

Ensimmäisenä astui kentälle ja aitaukseen turnajaisten ohjaaja, joka
tutki paikan ja kulki sen ympäri nähdäkseen, ettei siinä ollut mitään
vilppiä eikä mitään piilotettua esinettä, johon voisi kompastua ja
kaatua. Sitten tulivat molemmat naiset ja asettuivat paikoilleen,
kasvoilla hunnut, jotka ulottuivat heidän silmilleen, vieläpä
rinnoilleenkin. He näyttivät joutuvan melkoisen mielenliikutuksen
valtaan nähdessään Don Quijoten jo olevan taistelutanterella. Vähän
ajan kuluttua ilmaantui tanteren toiselle laidalle monilukuisien
torvensoittajien seuraamana kookas lakeija Tosilos ratsastaen
valtavalla hevosella, jonka alla maa vavahteli. Hänen kypärinsä
silmikko oli suljettu, ja hän oli kokonaan verhottu raskaisiin ja
loistaviin varuksiin, joissa hän tuskin kykeni hievahtamaan. Hevonen
näytti olevan friisiläistä rotua, leveärintainen tumma kimo, ja sen
etu- ja takajalkojen vuohisista riippui jokaisesta parinkymmenen naulan
painoinen karvatukko. Herra herttua oli tarkoin teroittanut tämän
urhean taistelijan mieleen, kuinka hänen piti menetellä urhoollisen
Don Quijote Manchalaisen kanssa, ja hänelle oli huomautettu, ettei
hän missään tapauksessa saanut ritaria surmata, vaan että hänen piti
koettaa välttää ensimmäistä hyökkäystä, jotta ei joutuisi vaaraan
aiheuttaa hänen kuolemaansa, joka oli varma, jos Tosilos hyökkäisi
hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Tosilos ratsasti taistelutanteren
ympäri ja saavuttuaan siihen kohtaan, missä naiset istuivat,
katseli vähän aikaa sitä henkilöä, joka vaati häntä puolisokseen.
Taistelumarsalkka kutsui Don Quijotea, joka oli jo saapunut tanterelle,
ja esitti lakeijan kanssa naisille kysymyksen, suostuivatko he siihen,
että Don Quijote Manchalainen kävisi puolustamaan heidän oikeuttaan.
Naiset vastasivat myöntävästi ja vakuuttivat pitävänsä kaikkea, mitä
hän tulisi asiassa tekemään, oikeana, hyvänä ja pätevänä. Sillävälin
olivat herttua ja herttuatar sijoittuneet parvekkeelle, mistä voi
nähdä taistelutanteren, jota ympäröi suunnaton väkijoukko haluten
katsella tuota hirmuista ja ennenkuulumatonta ottelua. Taistelijat
olivat sopineet, että Don Quijoten voittaessa hänen vastustajansa
täytyisi naida Doña Rodriguezin tytär ja että hänen hävitessään
hänen vastustajansa pääsisi vapaaksi lupauksesta, jonka vuoksi häntä
syytettiin, tarvitsematta antaa mitään muuta korvausta. Turnajaisten
ohjaaja sijoitti nyt taistelijat sivuttain aurinkoon, kummankin siihen
paikkaan, missä heidän tuli olla. Rummut pärisivät, torvien toitotus
täytti ilman, tanner vapisi jalkojen alla, katselijain sydämet olivat
täynnä levottomuutta, toisten pelätessä ja toisten toivoessa asian
onnellista tai onnetonta päättymistä. Don Quijote sulkeutui vihdoin
koko sydämestään Herramme Jumalan ja neiti Dulcinea Tobosolaisen
suojelukseen ja odotti, että annettaisiin merkki hyökkäykseen. Mutta
lakeijamme oli aivan toisissa ajatuksissa; hän mietti ainoastaan sitä,
minkä tässä kohta mainitsen.

Näyttää siltä, että hänen katsellessaan vihamielistä neitiä tämä tuntui
hänestä ihanimmalta naiselta, mitä hän oli eläessään nähnyt, ja se
pieni sokea poika, jota yleensä ja kaikkialla nimitetään Amoriksi,
ei tahtonut päästää käsistään hänelle nyt tarjoutuvaa tilaisuutta
saada haltuunsa eräs lakeijansielu ja liittää se voitonmerkkiensä
luetteloon; hän siis lähestyi miestä aivan hiljaa, kenenkään häntä
näkemättä, lasketti kahden kyynärän pituisen nuolen lakeija paran
vasempaan kylkeen ja kerrassaan lävisti hänen sydämensä, ja sen hän
voi tehdä kaikessa rauhassa, sillä Amor on näkymätön ja kulkee ulos
ja sisään mistä haluaa, kenenkään voimatta vaatia häntä tilille
teoistaan. Sanon siis, että hyökkäysmerkkiä annettaessa lakeijamme
kerrassaan hurmaantuneena ajatteli sen naisen kauneutta, jonka oli
jo tehnyt vapautensa valtiattareksi, eikä siis ollenkaan kuunnellut
torventoitotusta, aivan toisin kuin Don Quijote, joka tuskin sen
kuultuaan kävi hyökkäykseen ja syöksyi kohti vihollistaan niin vinhasti
kuin Rocinante suinkin jaksoi juosta; ja nähdessään hänen syöksyvän
päin hänen kelpo aseenkantajansa Sancho huusi raikuvalla äänellä:

— Jumala sinua johdattakoon, sinä vaeltavien ritarien kerma ja kukka!
Jumala suokoon sinulle voiton, sillä oikeus on sinun puolellasi!

Vaikka Tosilos näki Don Quijoten hyökkäävän päin, ei hän
hievahtanutkaan paikaltaan, vaan kutsui kovalla äänellä marsalkkaa ja
hänen tultuaan kysymään, mitä hän tahtoi, sanoi hänelle:

— Hyvä herra, eikö tämä taistelu tapahdu sitä varten, että saataisiin
selville, pitääkö minun naida tuo neiti vai ei?

— Epäilemättä — kuului vastaus.

— No niin, — sanoi lakeija — niinä pelkään tunnonvaivoja ja rasittaisin
omaatuntoani kovin, jos lähtisin jatkamaan tätä taistelua; niinpä
sanonkin, että tunnustan itseni voitetuksi ja haluan heti naida tuon
neidin.

Marsalkka oli ihmeissään, kun kuuli, mitä Tosilos sanoi, ja vaikka hän
oli eräs niistä, jotka olivat osallisina koko tässä juonessa, ei hän
osannut vastata mitään. Don Quijote keskeytti hyökkäyksensä nähdessään,
ettei hänen vihollisensa hyökännyt häntä vastaan. Herttua ei tietänyt,
mikä oli syynä siihen, ettei taistelusta tullut sen enempää, mutta
marsalkka meni hänen luokseen ja ilmoitti, mitä Tosilos oli sanonut,
ja siitä herttua kovin hämmästyi ja suuttui. Sillävälin Tosilos meni
sinne, missä Doña Rodriguez istui, ja huusi kovalla äänellä:

— Armollinen rouva, minä haluan naida tyttärenne enkä tahdo riidalla ja
tappelulla saavuttaa, mitä voin saavuttaa kaikessa rauhassa ja ilman
hengenvaaraa.

Urhoollinen Don Quijote kuuli sen ja lausui:

— Koska niin on laita, olen vapaa lupauksestani; menkää naimisiin
onneksenne, ja koska Herramme Jumala on hänet teille suonut, siunatkoon
hänet teille pyhä Pietari.

Herttua oli tullut alas linnan pihalle, astui lakeijan luo ja sanoi
hänelle:

— Onko totta, ritari, että tunnustatte itsenne voitetuksi ja että
haluatte mennä naimisiin tämän neidin kanssa omantuntonne vaatimuksesta?

— On kyllä, armollinen herra — vastasi Tosilos.

— Siinä hän tekeekin aivan oikein, — virkkoi siihen Sancho Panza —
sillä parasta on antaa kissalle, minkä muuten hiiri vie, niin pääsee
siitä vaivasta.

Tosilos yritti irroittaa kypäriänsä ja pyysi, että toiset tulisivat
hänen avukseen, koska hän oli tukehtumaisillaan eikä voinut olla
kauempaa suljettuna ahtaaseen häkkiinsä. Se riisuttiin häneltä tuota
pikaa, ja hänen lakeijankasvonsa paljastuivat kaikkien katseltaviksi.
Ne nähtyään Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä huusivat täyttä kurkkua:

— Tämä on petosta; petostahan tämä on! Oikean sulhasen sijaan on pantu
Tosilos, armollisen herra herttuan lakeija! Jumala ja kuningas tulkoot
avuksi tämmöisessä ilkeydessä, jotta emme sano konnamaisuudessa!

— Älkää olko huolissanne, armolliset rouvat, — virkkoi Don Quijote
— sillä tämä ei ole ilkeyttä eikä konnamaisuutta, ja jos olisikin,
niin siihen ei ole ollut syynä herttua, vaan minua vainoavat katalat
noidat, jotka, minulle tämän voiton kunniaa suomatta, ovat muuttaneet
sulhasmiehenne kasvot tämän miehen naamaksi, jonka on väitetty olevan
herttuan lakeija. Noudattakaa neuvoani ja menkää hänen kanssaan
naimisiin ollenkaan välittämättä vihollisteni ilkeydestä, sillä te
haluatte aivan varmaan saada juuri hänet puolisoksi.

Kuullessaan tuon herttua oli vähällä antaa koko kiukkunsa purkautua
nauruksi ja sanoi:

— Seikat, joita herra Don Quijotelle sattuu, ovat niin erinomaisia,
että melkein uskon, ettei tämä minun lakeijani ole minun lakeijani;
mutta käyttäkäämme juonta ja viekkautta: siirtäkäämme häät kahden
viikon päähän, jos niin haluatte, ja pitäkäämme tätä henkilöä, joka
nyt saa meidät epäröimään, niin kauan vangittuna, sillä voihan sattua,
että hän sinä aikana saa takaisin entisen hahmonsa; noitien karsaus
Don Quijotea kohtaan ei näet voine kestää niin kauan, varsinkaan, kun
heillä ei ole mitään sanottavaa hyötyä tällaisista muodonmuutoksista.

— Voi armollinen herra, — sanoi Sancho — noilla ilkiöillä on aivan
yleisenä tapana muuttaa toiseen muotoon asioita, jotka koskevat
isäntääni. Erään ritarin, jonka hän taannoin voitti ja jonka nimi
oli Peiliritari, he muuttivat kandidaatti Simson Carrascoksi, joka
on kotoisin kylästämme ja oli hyvä ystävämme, ja armollisen neidin
Dulcinea Tobosolaisen ne ovat muuttaneet kömpelöksi maalaistytöksi, ja
siitä syystä minä luulen, että tämä lakeija tulee kuolemaan ja elämään
lakeijana kaiken ikänsä.

Siihen virkkoi Doña Rodriguezin tytär:

— Olkoon tämä, joka pyytää minua vaimokseen — mistä olen hänelle
kiitollinen — kuka tahansa; minä tahdon mieluummin olla lakeijan
laillinen vaimo kuin jonkun ritarin petetty rakastajatar, vaikka eihän
se, joka minut petti, ollutkaan mikään ritari.

Lopulta nämä kaikki tarinat ja tapahtumat päättyivät siten, että
Tosilos päätettiin pitää tallessa, kunnes nähtäisiin, miten hänen
muodonmuutoksensa kävisi. Kaikki ylistivät huutaen Don Quijotea
voittajaksi, mutta useimmat olivat pahoillaan ja alakuloisina siitä,
etteivät nuo kaksi taistelijaa, joiden ottelua oli niin hartaasti
odotettu, olleet hakanneet toisiaan kappaleiksi, aivan kuin katupojat
ovat pahoillaan, kun heidän odottamansa hirsipuuhun tuomittu ei
tulekaan, koska hänet on armahtanut joko vastapuoli tai oikeus. Väki
lähti tiehensä, herttua ja Don Quijote palasivat linnaan, Tosilos
suljettiin tyrmään, Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä olivat
erinomaisen iloisia havaitessaan, että juttu sittenkin tavalla tai
toisella tulisi johtamaan avioliittoon, ja Tosilos toivoi sitä samaa.




Seitsemäskuudetta luku,

jossa kerrotaan, miten Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja
mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman
Altisidoran kanssa.


Don Quijotesta tuntui jo soveliaalta luopua linnassa viettämästään
joutilaasta elämästä, sillä hän kuvitteli, että hänen persoonaansa
kovin kaivattiin, hänen salliessaan pidättää itseään eristettynä ja
joutilaana ja ottamassa osaa niihin lukemattomiin pitoihin ja huveihin,
joita herttua ja herttuatar järjestivät hänelle, vaeltavalle ritarille,
ja hänestä tuntui kuin hän joutuisi tekemään taivaalle ankaraa tiliä
tästä joutilaisuudesta. Niin hän eräänä päivänä pyysi herttualta ja
herttuattarelta lupaa lähteä pois. He suostuivat hänen pyyntöönsä
samalla vakuuttaen, että hänen lähtönsä kovin pahoitti heidän mieltään.
Herttuatar antoi Sancho Panzalle tämän vaimon kirjoittamat kirjeet,
Sancho kuunteli niitä itkeä tillittäen ja lausui:

— Kuka olisi osannut ajatella, että semmoiset suuret toiveet kuin
ne, joita tieto minun käskynhaltiana-olostani sytytti eukkoni Teresa
Panzan poveen, sammuisivat siihen, että minä nyt palaan ottamaan osaa
isäntäni Don Quijoten surkeihin seikkailuihin? Olen kumminkin iloinen
havaitessani, että Teresani käyttäytyi niinkuin hänen tuli ja sopi,
koska hän lähetti tammenterhoja herttuattarelle; jollei hän olisi niitä
lähettänyt, olisin ollut siitä pahoillani, ja Teresa olisi osoittanut
kiittämättömyyttä. Lohdutuksenani on, että tätä lahjaa ei mitenkään
voida nimittää lahjuksiksi, sillä minä olin jo käskynhaltiana, kun
hän sen lähetti, ja on oikein ja kohtuullista, että ne, jotka saavat
ottaa vastaan jonkin hyvän työn, osoittavat kiitollisuuttaan, vaikkapa
vähäpätöisessäkin muodossa. Paljaanahan minä käskynhaltianvirkaan
rupesin ja paljaana minä siitä lähden, niin että voin sanoa hyvällä
omallatunnolla, mikä ei olekaan mikään pikkuasia: »Alastonna
minä synnyin ja alaston olen, ei ole tullut häviötä enempää kuin
voittoakaan.»

Näin puhui Sancho itsekseen lähtöpäivänä, ja Don Quijote, joka oli
edellisenä iltana sanonut jäähyväiset herttualle ja herttuattarelle,
ilmaantui aamulla varuksissaan linnanpihalle. Häntä katseli
parvekkeelta koko linnanväki, ja herttua ja herttuatarkin tulivat
ulos häntä näkemään. Sancho istui harmonsa selässä haarapusseineen,
matkalaukkuineen ja eväineen erinomaisen tyytyväisenä, sillä herttuan
hovimestari, hän, joka oli ollut Trifaldina, oli antanut hänelle
pienen kukkaron, jossa oli kaksisataa kultadukaattia matkakustannuksia
varten, ja tätä Don Quijote ei vielä tietänyt. Kun siis kaikki, kuten
sanottu, parhaillaan häntä katselivat, koroitti herttuattaren muitten
kamarirouvien ja kamarineitien keskeltä, jotka olivat kerääntyneet
lähtöä katselemaan, huima ja älykäs Altisidora äänensä lausuen
murheellisesti:

    Oi kuule, ritari häijy,
    pidätä hiukkasen,
    älä kannusta kaakkias juoksuun
    noin hurjasti peläten.

    Kas, ethän käärmettä julmaa
    sä pakene, uskoton,
    ei lammaskaan sua vainoo,
    — vain karitsa pieni se on.

    Sinä hurmasit neidon kauniin
    — ei yhtään vertaista tään
    Diana vuorilla nähnyt,
    ei Venus metsissään.

    _Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
    sinä julma Bireno[47] ja karkaava Aeneas_.

    Ah hirviö, terävin kynsin
    sinä kannat mun sydäntäin,
    joka antaunut on sulle,
    sun katseestas värähtäin.

    Viet myssyä kolme ja sukkain
    monikirjavat nauhat pois
    sinä polvista, hohtoa joitten
    ei marmori voittaa vois.

    Kakstuhatta huokausta
    niin tulista myöskin sait,
    ett' ois ne polttaa voineet
    kakstuhatta Troiaa kait.

    _Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
    sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.

    Asemiehesi Sanchon mieli
    niin kovaksi paatukoon,
    ett' iäksi Dulcinea
    jää lumottuun olentoon.

    Sun rikostes rangaistuksen
    niin kärsiä saakoon hän,
    kuin vanhurskasten nähdään
    vuoks syntisten kärsivän.

    Sinun hienot seikkailuretkes
    lopun kurjimman saakohon,
    unennäöksi jääköön riemus,
    nimes olkoon: Uskoton.

    _Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
    sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.

    Nimes olkoon mainetta vailla
    Granadasta Lojaan, niin
    Sevillasta myös Marchenaan
    ja Lontoosta Englantiin.

    Ja neljän kuninkaan kirjaa
    jos joskus sä tutkinet,
    sua ässä ja kuningas karttaa
    ja valttia löydä et.

    Kun liikavarpaitas leikkaat,
    veri varpaasta vierähtää,
    kun sinulta hampaita viedään,
    niin juuret suuhusi jää.

    _Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
    sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.

Murheellisen Altisidoran tällä tavalla valittaessa tuskaansa Don
Quijote katseli häntä koko ajan; sitten hän kääntyi sanaakaan
vastaamatta Sanchon puoleen ja sanoi hänelle:

— Esivanhempiesi autuuden nimessä, rakas Sancho, minä vannotan sinua
tunnustamaan minulle totuuden. Sano minulle, onko sinulla kukaties ne
kolme myssyä ja ne sukkanauhat, joista tuo rakastunut neiti puhuu?

Siihen vastasi Sancho:

— Ne kolme myssyä minulla kyllä on, mutta sukkanauhoista ei
aavistustakaan.

Herttuatar hämmästyi Altisidoran julkeutta; vaikka hän piti
kamarineitiänsä huimana, veitikkamaisena ja hillittömänä, ei hän
kumminkaan olisi uskonut, että tyttö rohkenisi olla näin julkea, ja
hänen hämmästyksensä oli sitä suurempi, kun hän ei ollut osannut tätä
pilaa odottaa. Herttua halusi jatkaa leikkiä ja sanoi:

— Minusta ei näytä oikealta, herra ritari, että te, nautittuanne tässä
linnassani osaksenne tullutta hyvää kohtelua, olette rohjennut ottaa
mukaanne ainakin kolme myssyä ja mahdollisesti vielä kamarineitini
sukkanauhat. Tämä osoittaa huonoa sydäntä; se on teko, joka huonosti
sopii teidän maineeseenne. Antakaa hänelle sukkanauhat takaisin;
jollette niin tee, haastan teidät taistelemaan elämästä ja kuolemasta,
ollenkaan pelkäämättä, että konnamaiset noidat muuttavat minut toiseen
hahmoon tai vaihtavat kasvoni, niinkuin ovat vaihtaneet lakeijani
kasvot, joka kävi kanssanne kaksintaisteluun.

— Jumala varjelkoon — vastasi Don Quijote minua paljastamasta miekkaani
teidän kaikkein korkeinta persoonaanne vastaan, jolta olen saanut
niin paljon suosionosoituksia. Myssyt minä annan takaisin, koska
Sancho sanoo, että ne hänellä on, mutta sukkanauhoja minun on mahdoton
palauttaa, sillä niitä en ole saanut minä enempää kuin hänkään, ja
jos tämä teidän kamarineitinne suvaitsee tutkia piilopaikkojaan,
niin hän varmasti ne löytää. Minä, armollinen herra herttua, en ole
koskaan ollut varas enkä aio siksi tulla eläessäni, jollei Jumala
minua kokonaan hylkää. Tämä kamarineiti puhuu, kuten hän itse sanoo,
rakastuneena, mihin minä en ole syypää, ja niinmuodoin minun ei
tarvitse anoa mitään anteeksi, ei häneltä eikä teidän ylhäisyydeltänne,
jota hartaasti pyydän ajattelemaan itsestäni paremmin ja jälleen
antamaan minulle luvan lähteä matkaan.

— Jumala suokoon, että matkanne on onnellinen, herra Don Quijote,
— sanoi herttuatar — ja että saamme aina kuulla hyviä uutisia
urotöistänne. Ja lähtekää nyt Jumalan nimeen, sillä mitä kauemmin
viivyttelette, sitä enemmän kiihdätte tulta näiden teitä katselevien
neitojen povissa; mutta minä tulen rankaisemaan kamarineitiäni, niin
ettei hän tästä lähtien käyttäydy sopimattomasti, ei katseissaan eikä
puheissaan.

— Minä pyydän sinua kuulemaan vielä yhden ainoan sanan, oi urhoollinen
Don Quijote, — sanoi nyt Altisidora — ja se on tämä: minä pyydän
sinulta anteeksi, että syytin sinua sukkanauhojen varastamisesta, sillä
Jumalan ja oman sieluni nimessä, minullahan on ne ylläni, ja minä olen
ollut yhtä hajamielinen kuin se, joka etsi aasia sillä ratsastaessaan.

— Enkö sitä sanonut? — virkkoi Sancho. — Minä se olenkin oikea poika
salantajaksi! Jos minua olisi haluttanut niin tehdä, niin totisesti
minulla olisi ollut siihen mainio tilaisuus ollessani käskynhaltiana.

Don Quijote taivutti päätään ja kumarsi herttualle ja herttuattarelle
ja kaikille läsnäolijoille; sitten hän käänsi Rocinanten, Sancho
seurasi häntä harmollaan, ja niin hän lähti pois linnasta suunnaten
kulkunsa kohti Zaragozaa.




Kahdeksaskuudetta luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijotelle sateli seikkailuja niin paljon,
että toinen oli toisen tiellä.


Päästyään avoimelle kentälle, missä Altisidoran lemmentouhu ei
häntä vaivannut eikä rasittanut, Don Quijote tunsi olevansa oikein
elementissään, hänen elämänvoimansa virkistyivät jälleen jatkamaan
ritarillista tehtävää, ja hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Vapaus, hyvä Sancho, on kalleimpia lahjoja, mitä taivas on ihmisille
suonut; sille eivät vedä vertoja ne aarteet, joita maa sisäänsä kätkee
ja meri helmaansa salaa; vapauden samoinkuin kunnian tähden sopii ja
tuleekin uskaltaa henkensä; vankeus sitävastoin on suurin onnettomuus,
mikä voi ihmisiä kohdata. Sanon tämän, Sancho, siksi, että olet varmaan
havainnut, millaista hekumallista ja yltäkylläistä elämää olemme
viettäneet linnassa, josta nyt lähdemme. Mutta sittenkin minusta tuntui
keskellä noita ylellisiä pitoja ja jäähdytettyjä juomia, että olin
kuin nälkäänäkevä, koska en nauttinut niitä niin vapaasti kuin olisin
nauttinut, jos kaikki olisi ollut omaani; velvollisuus korvata hyviä
tekoja ja suosionosoituksia, joita on osakseen saanut, on näet kahle,
joka estää sielua vapaasti liikkumasta. Onnellinen se, jolle taivas on
antanut leivänkannikan hänen tarvitsematta siitä kiittää ketään muuta
kuin taivasta itseään!

— Huolimatta kaikesta, mitä teidän armonne nyt sanoi, ‒ virkkoi
Sancho — on väärin, jollemme ole puolestamme kiitollisia niistä
kahdestasadasta dukaatista, jotka minulle antoi kukkaroineen
päivineen herttuan hovimestari ja joita nyt kannan povellani kuin
sydämen laastarina ja vahvistavana lääkkeenä kaiken sen varalta,
mitä voi sattua; me näet emme suinkaan aina löydä linnoja, missä
meitä kestitään, vaan voimme kenties osua majapaikkoihin, missä meitä
piestään.

Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa molemmat vaeltajat,
ritari ja aseenkantaja, liikkuivat eteenpäin. Kuljettuaan hiukan
toista peninkulmaa he näkivät eräällä viheriällä niityllä ruohikossa
noin tusinan miehiä, jotka olivat talonpoikaispuvuissa ja istuivat
nuttujensa päällä aterioimassa. Heillä oli vierellään eräänlaisia
valkoisia lakanoita, joilla he olivat jotakin peittäneet; lakanat
olivat maasta koholla ja erillään toisistaan. Don Quijote lähestyi
aterioitsevia, tervehti heitä ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, mitä
oli noitten liinojen alla. Eräs miehistä vastasi:

— Hyvä herra, näiden peitteitten alla on muutamia veistokuvia, jotka
tullaan liittämään kylämme kirkossa rakenteilla olevaan alttariin;
me kuljetamme niitä peitettyinä, jotta ne eivät menetä kiiltoaan, ja
kannamme niitä olkapäillämme, jotta ne eivät säry.

— Jos suvaitsette, — vastasi Don Quijote — haluaisin mielelläni ne
nähdä, sillä kuvat, joita kuljetetaan niin varovasti, ovat varmaan
oivallisia.

— Ovatpa tietenkin! — vastasi mies. — Osoittaahan sen jo niiden
hinta, sillä niiden joukossa ei totisesti ole yhtäkään, joka ei maksa
kuudettakymmentä dukaattia ja jos teidän armonne haluaa nähdä, että
niin on laita, niin odottakaa vähän, saatte nähdä sen omin silmin.

Mies nousi aterialtaan ja meni ottamaan pois peiton ensimmäisen
kuvan päältä, joka esitti ratsastavaa Pyhää Yrjänää. Ratsun jaloissa
kiemurteli louhikäärme, ja pyhä Yrjänä oli syöksemässä sen kitaan
peistään niin tuimasti kuin ainakin häntä esittävissä kuvissa. Kuva
hehkui kuin sula kulta, kuten sanotaan. Sen nähdessään Don Quijote
sanoi:

— Tämä oli eräs kaikkein parhaita vaeltavia ritareita taivaallisessa
sotajoukossa; hänen nimensä oli pyhä Yrjänä, ja hän oli sitäpaitsi
neitojen suojelija. Katsotaanpa tätä toista.

Mies otti peitteen pois, ja näkyviin tuli ratsastava pyhä Martti, joka
oli antamassa viittansa toista puolta köyhälle. Tuskin sen nähtyään Don
Quijote virkkoi:

— Tämäkin ritari kuului kristittyihin seikkailijoihin, ja minä uskon,
että hän oli vielä anteliaampi kuin urhoollinen, kuten voit nähdä,
Sancho, siitä, että hän antaa puolet viittaansa köyhälle, ja tämä
tapahtuu varmaan talviseen aikaan; jollei olisi niin laita, hän varmaan
antaisi koko viitan, niin armelias hän oli.

— Ei suinkaan asia niin ollut, — sanoi Sancho vaan hän varmaan noudatti
sananlaskua, joka sanoo, että kohtuus hyvä kaikessa, makkarassakin.

Don Quijote nauroi ja pyysi ottamaan pois seuraavan peitteen, jonka
alta tuli näkyviin Espanjan Suojeluspyhimys. Hän oli ratsun selässä,
kädessä verinen miekka, hän ajoi kumoon maureja syöksyen heidän
päittensä ylitse, ja hänet nähdessään Don Quijote lausui:

— Tämä on oikea ritari Kristuksen sotajoukoista: hänen nimensä on pyhä
Jaakko Mauriensurma, hän on kaikkein urhoollisimpia pyhimyksiä ja
ritareita, mitä on ollut maailmassa ja nyt on taivaassa.

Sitten otettiin jälleen pois peite, ja sen alta tuli näkyviin pyhä
Paavali putoamassa ratsultaan, kaikkine yksityisseikkoineen, joita
yleensä kuvataan hänen kääntymistään esittäviin alttaritauluihin.
Nähdessään hänet niin ilmielävänä, että olisi luullut Kristuksen
todella hänelle puhuvan ja Paavalin vastaavan, Don Quijote sanoi:

— Tämä oli kaikkein suurin vihollinen, mitä Herramme Jumalan kirkolla
oli hänen aikanaan, ja kaikkein voimallisin puolustaja, mitä sillä
tulee milloinkaan olemaan; hän oli eläessään vaeltava ritari ja pysyi
pyhänä taistelijana hamaan kuolemaan saakka, uupumattomana työmiehenä
Herran viinamäessä, kansojen opettajana, joka oli saanut oppinsa
taivaasta,[48] missä hänen mestarinaan ja opettajanaan oli itse Jeesus
Kristus.

Useampia kuvia ei ollut; siksi Don Quijote käski ne jälleen peittää ja
sanoi niiden kuljettajille:

— Olen katsonut hyväksi enteeksi, rakkaat veljet, että olen nähnyt,
mitä olen nähnyt, sillä nämät pyhät miehet harjoittivat samaa tointa,
jota minä harjoitan, nimittäin asetointa, vaikka minun ja heidän kesken
on se ero, että he olivat pyhimyksiä ja taistelivat taivaallisella
tavalla, minä sitävastoin olen syntinen ihminen ja taistelen
inhimillisellä tavalla. He valloittivat taivaan väkisin, sillä taivaan
valtakuntaan voidaan hyökätä,[49] minä taas en toistaiseksi tiedä, mitä
voin valloittaa suurellakaan vaivalla; mutta jos valtiattareni Dulcinea
Tobosolainen sattuisi sentään vapautumaan vaikeuksista, joiden alaisena
on, niin onneni olisi parempi, mieleni pääsisi tasapainoon, ja minä
voisin ohjata askeleni paremmalle tielle kuin se, jota nyt vaellan.

— Jumala sen kuulkoon, ja piru olkoon kuuro — virkkoi siihen Sancho.

Miehet ihmettelivät sekä Don Quijoten ulkomuotoa että hänen puhettaan
eivätkä ymmärtäneet puoltakaan siitä, mitä hän tarkoitti. He lopettivat
ateriansa, nostivat kuvat olkapäilleen, sanoivat hyvästi Don Quijotelle
ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Sanchosta tuntui jälleen kuin ei hän olisi milloinkaan herraansa oikein
tuntenut, hän ihmetteli, mitä kaikkea tämä tiesi, ja hänestä näytti,
ettei maailmassa ollut yhtään historiaa eikä tapahtumaa, jota hän ei
tuntenut kuin viittä sormeaan ja säilyttänyt uskollisesti muistissaan.
Sancho sanoi:

— Totisesti, armollinen herra isäntäni, jos sitä, mitä meille tänään
on tapahtunut, sopii nimittää seikkailuksi, niin se on ollut kaikkein
lempeimpiä ja suloisimpia, mitä meille on koko vaelluksemme kestäessä
sattunut: me olemme selviytyneet siitä joutumatta piestyiksi ja
ollenkaan pelästymättä, emme ole paljastaneet miekkaamme, ruumiimme
eivät ole kellahtaneet maahan, emmekä ole joutuneet näkemään nälkää.
Kiitetty olkoon Jumala, joka on sallinut minun nähdä semmoista omin
silmin.

— Sinä puhut hyvin ja oikein, Sancho; — sanoi Don Quijote — mutta
sinun tulee ottaa huomioon, etteivät viikot ole veljeksiä eivätkä kulu
samalla tavalla; ja sitä, mitä rahvas yleensä nimittää enteiksi ja
mikä ei perustu mihinkään luonnolliseen syyhyn, tulee ymmärtäväisen
ihmisen pitää onnellisena sattumana ja sellaisena arvostella. Joku
sellainen taikauskoinen nousee aamulla, lähtee ulos, kohtaa jonkun
Pyhän Franciskuksen munkkikunnan veljen, kääntyy ja palaa Antiinsa
kuin olisi kohdannut aarnikotkan. Toinen, joku Mendoza,[50] kaataa
epähuomiossa suolaa pöydälle, ja tuosta valahtaa heti hänen sydämeensä
syvä alakuloisuus, ikäänkuin luonto olisi velvollinen ilmoittamaan
tulevaisia onnettomuuksia mainitunlaisilla joutavilla seikoilla.
Järkevän kristityn ihmisen ei pidä saivarrellen pyrkiä saamaan selkoa
siitä, mitä taivas aikoo tehdä. Scipio astuu maihin Afrikassa,
kompastuu hypätessään maihin, hänen sotamiehensä pitävät tuota huonona
enteenä, mutta hän syleilee maan kamaraa ja sanoo: »Sinä et pääse
minulta pakoon, Afrika, sillä minä pidän sinua lujasti sylissäni.»
Minulle, Sancho, on siis ollut erinomainen sattuma, että olen tullut
kohdanneeksi nuo kuvat.

— Sen kyllä uskon; — vastasi Sancho — mutta nyt pyytäisin teidän
armoanne sanomaan minulle, mistä johtuu, että espanjalaiset, aikoessaan
lähteä johonkin taisteluun, huutavat avukseen tuota pyhää Jaakkoa
Mauriensurmaa näillä sanoilla: »Santiago ja kiinni Espanja!»[51] Onko
Espanja kukaties irti, niin että se pitää panna kiinni, vai mitä
merkillistä hommaa se on?

— Sinä olet ylen typerä, Sancho; — vastasi Don Quijote — muista, että
tuon suuren punaristiritarin[52] on Jumala antanut Espanjalle maan
suojeluspyhimykseksi ja varjelijaksi, varsinkin niissä ankaroissa
otteluissa, joita espanjalaisilla on ollut maurien kanssa, ja siksi
he huutavat häntä avukseen ja puolustajakseen kaikissa aloittamissaan
taisteluissa, ja onpa niissä monta kertaa nähty hänen itsensä kumoavan
ja kaatavan, hävittävän ja surmaavan Hagarin poikien joukkoja; ja tämän
seikan todistukseksi voisin mainita sinulle paljon esimerkkejä, joita
kerrotaan todenperäisissä espanjalaisissa historioissa.

Sancho vaihtoi puheenaihetta ja sanoi isännälleen:

— Minua, armollinen herra, ihmetyttää herttuattaren kamarineidin
Altisidoran julkeus. Hänet oli varmaan pahoin haavoittanut ja
lävistänyt tuo, jota mainitaan Amorin nimellä. Hänenhän sanotaan
olevan melkein sokea poika, joka kaihestaan tai paremmin sanoen
sokeudestaan huolimatta osuu aina maaliinsa, jos valitsee maalikseen
ihmisen sydämen, olipa tämä maali kuinka pieni tahansa, osuu siihen
ja sen kerrassaan puhkaisee nuolillaan. Olen myös kuullut sanottavan,
että tyttöjen siveys ja häveliäisyys katkaisee lemmennuolien kärjen
ja tylsyttää ne, mutta tässä Altisidorassa ne näyttävät pikemmin
teroittuvan kuin tylsyvän.

— Ota huomioon, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ettei Amor menettele
toimissaan hienotunteisesti eikä pysyttele järjellisissä rajoissa, vaan
on samanluontoinen kuin kuolema, joka hyökkää yhtä hyvin kuninkaitten
korkeihin linnoihin kuin paimenten mataloihin majoihin, ja että se,
otettuaan sydämen täysin valtaansa, ensi työkseen karkoittaa siitä
kaiken pelon ja häveliäisyyden. Juuri siksi Altisidorakin ilmaisi
julkeasti tunteensa, jotka nostavat poveeni pikemmin hämminkiä kuin
sääliä.

— Sehän on selvää julmuutta! — sanoi Sancho. Ennenkuulumatonta
kiittämättömyyttä! Omasta puolestani voin sanoa, että neidin
lausuma pieninkin lemmensana olisi minut kukistanut ja tehnyt hänen
alamaisekseen. Voi koiranpoika, millainen kivisydän, millainen
pronssipovi, ja sielu selvää muurisavea! Mutta minä en voi ymmärtää,
mitä se neiti näki teidän armossanne semmoista, mikä sai hänet niin
antautumaan ja alistumaan. Missä on se komea ulkonäkö, se reippaus,
se sievyys, missä ne kasvot, missä nämä mainitsemani seikat erikseen
tai kaikki yhdessä, jotka saivat hänet rakastumaan; olen näet totta
totisesti monta kertaa pysähtynyt katselemaan teidän armoanne
kantapäästä aina ylimmän hiuskarvan huippuun, mutta näen ainoastaan
seikkoja, jotka ovat pikemmin omansa peloittamaan kuin rakastuttamaan,
ja olenhan sitäpaitsi kuullut sanottavan, että kauneus on ensimmäinen
ja etevin ominaisuus, joka sytyttää rakkautta, ja koska teidän
armossanne ei yhtään kauneutta ole, en ymmärrä, mihin se raukka
rakastui.

— Sinun tulee tietää, Sancho, — vastasi Don Quijote — että on olemassa
kahdenlaista kauneutta, nimittäin sielun ja ruumiin kauneutta; sielun
kauneus loistaa ja ilmenee ymmärryksessä, kunniallisuudessa, jalossa
toiminnassa, anteliaisuudessa ja moitteettomassa käytöksessä, ja kaikki
nämä ominaisuudet voivat olla rumassa ihmisessä; ja katseen kiintyessä
tähän kauneuteen, eikä ruumiin kauneuteen, siitä yleensä syntyy kiihkeä
ja ylivoimainen rakkaus. Minä, hyvä Sancho, tiedän kyllä, etten ole
kaunis, mutta tiedän myös, etten ole muodoton, ja arvokkaalle miehelle
riittää, ettei hän ole mikään hirviö, jotta häntä voidaan hellästi
rakastaa, jos hänellä vain on mainitsemani sielunlahjat.

Näissä puheissa ja keskusteluissa he saapuivat erääseen metsikköön,
joka oli vähän matkan päässä tiestä, ja Don Quijote havaitsi
äkkiarvaamatta kietoutuneensa viheriästä langasta kudottuun verkkoon,
joka oli kiinnitetty puitten väliin. Ollenkaan käsittämättä, mitä tämä
saattoi merkitä, hän sanoi Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, että tästä verkosta sukeutuu kaikkein
merkillisimpiä seikkailuja, mitä kuvitella saattaa. Vietäköön minulta
henki, jolleivät minua vainoavat noidat aio kietoa minua siihen
estääkseen matkaani, ikäänkuin kostoksi siitä ynseydestä, jota olen
osoittanut Altisidoralle. Mutta tietäkööt he, että minä, vaikka
nämä verkot eivät olisi viheriästä langasta punotut, vaan kaikkein
kovimmista timanteista, ja olisivat vielä lujemmat kuin se, johon
seppien mustasukkainen jumala kietoi Venuksen ja Marsin, hajoittaisin
ne ikäänkuin ne olisivat meriheinistä tai pumpulilangoista kudotut.

Kun hän sitten aikoi mennä eteenpäin ja repiä verkon kokonaan,
astui puitten välistä yhtäkkiä hänen näkyviinsä kaksi erinomaisen
kaunista paimentyttöä; ainakin he olivat paimentyttöjen vaatteissa,
lukuunottamatta sitä, että heidän nuttunsa ja hameensa olivat hienoa
brokadia, tarkoitan, että heidän hameensa olivat kaikkein hienointa
kultakudelmaa. Heidän hiuksensa valuivat vapaina hartioille, ja niiden
kultainen hohto voi kilpailla auringon säteitten kanssa; hiuksia
koristi kaksi seppelettä, jotka olivat viheriästä laakerista ja
punaisesta amarantista sidotut. Iältään he eivät näyttäneet olevan alle
viidentoista eikä yli kahdeksantoista.

Tuo oli näky, joka sai Sanchon ihmeisiinsä, Don Quijoten jännityksen
valtaan, auringon pysähtymään juoksussaan heitä katselemaan ja loi
kaikkien neljän ympärille ihmeellisen hiljaisuuden. Ensimmäisenä alkoi
vihdoin puhua toinen paimentyttö, joka lausui Don Quijotelle:

— Pysähtykää, herra ritari, älkää repikö näitä verkkoja, joita ei ole
tähän jännitetty teidän vahingoksenne, vaan meidän huviksemme; ja koska
tiedän, että tulette kysymään, miksi ne on tähän asetettu ja keitä
me olemme, tahdon sen teille ilmoittaa muutamalla sanalla. Eräässä
kylässä, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä täältä ja jossa
on paljon ylhäistä väkeä ja paljon hidalgoja ja rikkaita henkilöitä,
sopivat erinäiset sukulaiset ja ystävät keskenään, että me, heidän
poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, naapurit, ystävät ja sukulaiset,
tulisimme huvittelemaan tähän paikkaan, joka on miellyttävimpiä koko
seudussa, ja että koko seura muodostaisi uuden idyllisen Arkadian,
missä me tytöt esiintyisimme paimentyttöinä ja nuoret miehet paimenina.
Me olemme opetelleet kaksi paimennäytelmää; toisen niistä on sepittänyt
kuuluisa runoilija Garcilaso, toisen on kirjoittanut mainio Camões
omalla portugalinkielellään, mutta me emme ole niitä vielä esittäneet.
Me saavuimme tänne eilen, olemme pystyttäneet lehvien alle muutamia
telttoja, semmoisia, joita nimitetään matkateltoiksi, runsasvetisen
puron rannalle, joka kostuttaa kaikkia näitä niittyjä; viime yönä
kiinnitimme puitten väliin nämä verkot viekoitellaksemme typeriä
lintuja, jotta ne pitämämme melun säikähdyttäminä niihin lentäisivät.
Jos te, armollinen herra, haluatte tulla vieraaksemme, niin teidät
otetaan vastaan kohteliaasti ja ystävällisesti, sillä nyt ei tänne
päästetä huolta ja alakuloisuutta.

Hän vaikeni eikä virkkanut enempää. Don Quijote vastasi hänelle:

— Ihana neiti, Aktaion ei varmaankaan ollut niin ihastunut ja
hämmästynyt äkkiarvaamatta nähdessään Dianan kylpevän aalloissa kuin
minä nähdessäni teidän kauneutenne. Minä ylistän teidän huvienne
aihetta ja kiitän ystävällisistä kohteliaisuuksistanne, ja jos voin
jollakin tavalla teitä palvella, voitte huoleti minua käskeä, varmasti
luottaen siihen, että tulen teitä tottelemaan, sillä minun toimenani on
juuri osoittaa kiitollisuutta ja tehdä hyvää kaikenlaisille ihmisille,
varsinkin niin ylhäisille kuin teidän henkilönne näyttävät olevan; ja
jos nämä verkot, jotka varmaan sulkevat piiriinsä vain pienen alueen,
kiertäisivät koko maanpiiriä, niin minä etsisin uusia maailmoita
voidakseni kulkea niiden kautta näitä rikkomatta; ja jotta luottaisitte
näihin liioitteleviin lupauksiini, tietäkää, ettei lupauksen antaja ole
kukaan vähäisempi kuin Don Quijote Manchalainen, jos hänen nimensä ehkä
on ehtinyt teidän kuuluviinne.

— Voi rakas ystäväni, — sanoi nyt toinen paimentyttö toverilleen —
ajattele, kuinka suuri onni on tullut osaksemme! Näetkö tämän herran,
joka on edessämme? No niin, sinun tulee tietää, että hän on maailman
urhoollisin, rakastunein ja käytökseltään hienoin ritari, jollei ole
pettäväinen se hänen urotöistään kertova painosta ilmestynyt historia,
jonka olen lukenut. Lyönpä vetoa, että tämä kelpo mies, joka saapuu
hänen kanssaan, on muudan Sancho Panza, hänen aseenkantajansa, jolle ei
hupaisuudessa kukaan vedä vertoja.

— Siinä on perää; — sanoi Sancho — minä olen juuri teidän armonne
mainitsema vekkuli ja aseenkantaja, ja, tämä herra on minun isäntäni,
se historiassa mainittu ja kuvattu Don Quijote Manchalainen.

— Ah! — virkkoi toinen. — Pyydetään, hyvä ystävä, hartaasti
häntä jäämään, sillä vanhempamme ja veljemme ovat siitä varmaan
sanomattomasti hyvillään. Olenhan minäkin kuullut kerrottavan hänen
urhoollisuudestaan ja rakastettavuudestaan aivan samaa kuin sinä äsken
mainitsit; ja ennen kaikkea sanotaan, että hän on kaikkein lujin ja
luotettavin rakastaja, mitä tunnetaan, ja että hänen naisensa on muudan
Dulcinea Tobosolainen, jolle koko Espanjassa myönnetään kauneuden
kunniapalkinto.

— Siihen onkin täysi syy, — virkkoi Don Quijote — mikäli ei teidän
verraton kauneutenne saata seikkaa epäilyksenalaiseksi. Mutta älkää
huoliko vaivautua, armolliset neidit, minua pidättämään, sillä
kutsumukseni välttämättömät velvollisuudet eivät salli minun missään
levätä.

Samassa tuli siihen paikkaan, missä nämä neljä henkilöä olivat,
toisen paimentytön veli, samoin paimeneksi puettuna, aivan yhtä
upeassa asussa kuin molemmat paimentytöt. Nämä kertoivat hänelle,
että heidän seurassaan oleva henkilö oli urhoollinen Don Quijote
Manchalainen ja toinen hänen aseenkantajansa Sancho, jonka nuori
mies jo tunsi, koska oli lukenut heidän historiansa. Muhkea paimen
tervehti heitä kohteliaasti ja pyysi heitä lähtemään hänen kanssaan
heidän teltoilleen; Don Quijoten täytyi suostua, ja niin he lähtivät.
Samassa läheni meluava ajojoukko, ja verkot täyttyivät erilaisista
linnuista, jotka verkkojen värin pettäminä eksyivät vaaraan, jota
aikoivat välttää. Paikalle keräytyi neljättäkymmentä henkilöä, jotka
olivat kaikki upeissa paimenten ja paimentyttöjen puvuissa, ja kaikki
saivat heti tietää, keitä olivat Don Quijote ja hänen aseenkantajansa,
mikä heitä kovin ilahdutti koska he jo tunsivat heidän historiansa.
Keräännyttiin telttojen luo, missä oli katettu upeat, runsaat ja
siistit pöydät. Don Quijotea kunnioitettiin luovuttamalla hänelle paras
paikka; kaikki katselivat häntä ja olivat ihmeissään hänet nähdessään.
Kun sitten ruoka-astiat oli vihdoin korjattu pois, koroitti Don Quijote
erittäin juhlallisesti äänensä ja lausui:

— Vaikka muutamat väittävät, että ihmisten tekemiin suurimpiin
synteihin kuuluu ylpeys, väitän minä, että pahin kaikista on
kiittämättömyys, ja ajattelen näin väittäessäni yleistä sananpartta:
että helvetti on täynnä kiittämättömiä. Tätä syntiä olen minä, mikäli
se on ollut minulle mahdollista, koettanut välttää siitä lähtien,
kun olen kyennyt järkeäni käyttämään, ja jollen voi palkita niitä
hyviä tekoja, joita minulle tehdään, toisilla hyvillä teoilla, asetan
niiden sijaan ainakin hartaan halun niitä suorittaa, ja jollei tämä
riitä, teen ne yleisesti tunnetuiksi; sillä henkilö, joka kertoo
hänen osakseen tulleista hyvistä töistä ja tekee ne tiettäviksi,
olisi myös valmis niitä korvaamaan toisilla samanlaisilla, jos hän
vain voisi; useimmiten näet ne, jotka saavat, ovat vähäpätöisempiä
kuin ne, jotka antavat, ja niinmuodoin on Jumala kaikkein ylinnä,
koska hän on kaikkein ylimmäinen antaja, eivätkä ihmisen lahjat voi
milloinkaan vetää vertoja Jumalan antimille, niin ääretön ero on niiden
välillä; mutta tätä kykenemättömyyttä ja puutteellisuutta korvaa
sentään tavallaan kiitollisuus. Kiitollisena suosiosta, jota minulle on
täällä osoitettu, mutta kykenemättä siihen vastaamaan samalla mitalla,
minä siis pysyttelen oman kykyni ahtaissa rajoissa, tarjoan mitä
voin ja mitä minulla on omaa satoa, ja sanon siis, että tulen kahden
kokonaisen päivän kuluessa keskellä tätä Zaragozaan johtavaa maantietä
puolustamaan ketä vastaan hyvänsä sitä väitettä, että nämä tässä
paimentyttöjen valhepuvuissa esiintyvät neidit ovat maailman kauneimpia
ja hienoimpia neitejä, lukuunottamatta vain verratonta Dulcinea
Tobosolaista, minun aivoitusteni ainoata valtiatarta, tämä sanottuna
kaikkien minua kuuntelevien suosiollisella luvalla.

Sancho, joka oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hänen sanojaan,
puhkesi tuon kaiken kuultuaan äänekkäästi puhumaan ja lausui:

— Onko mahdollista, että maailmassa voi olla henkilöitä, jotka
uskaltavat väittää ja vannoa, että tämä minun herrani on hullu? Sanokaa
te, arvoisa paimenherrasväki: onko ketään maalaispappia, olipa hän
kuinka viisas ja oppinut tahansa, joka kykenisi sanomaan, mitä isäntäni
on sanonut, tai ketään vaeltavaa ritaria, olipa hänen urhoollisuutensa
maine kuinka suuri hyvänsä, joka voisi tarjoutua tekemään, mitä
isäntäni on tässä luvannut tehdä?...

Don Quijote kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi hänelle, kasvot vihaa
hehkuen.

— Onko mahdollista, oi Sancho, että maan päällä voi olla ketään
henkilöä, joka väittäisi ettet sinä ole hölmö sisältä samoinkuin
päältäkin, ja lisäksi ties millaisilla ilkeyden ja lurjusmaisuuden
ripsuilla kaunistettu. Kuka sinua käskee sekaantumaan minun asioihini
ja tutkistelemaan, olenko viisas vai hullu? Ole vaiti äläkä vastaa
mitään, vaan satuloi Rocinante, jos satula on riisuttu; me lähdemme
panemaan täytäntöön lupaustani, ja koska oikeus on täysin minun
puolellani, voi ennakolta katsoa voitetuiksi kaikki, jotka tahtovat
ryhtyä vastarintaan.

Ankaran vihan vallassa ja harmiansa selvästi ilmaisten hän hyppäsi
ylös istumapaikastaan jättäen kaikki läsnäolijat ihmettelemään ja
saaden heidät epäröimään, oliko häntä pidettävä hulluna vai viisaana.
Kun sitten oli yritetty suostutella häntä luopumaan sellaisesta
haasteesta, koska kaikki täysin tunnustivat hänen hyväntahtoisen
mielihalunsa, joten ei tarvittu mitään uusia todistuksia hänen
urheutensa osoitukseksi, kun näet se, mitä hänen historiassaan oli
hänen urotöistään kerrottu, täysin riitti, Don Quijote pysyi siitä
huolimatta päätöksessään, nousi Rocinanten selkään, otti kilven
käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja asettui keskelle valtamaantietä,
joka kulki lähellä viheriää niittyä. Sancho seurasi häntä harmollaan,
ja heidän jäljessään tulivat kaikki paimenjoukkoon kuuluvat henkilöt
haluten nähdä, mihin hänen uhkarohkea ja ennenkuulumaton tarjoumuksensa
johtaisi.

Asetuttuaan, kuten jo sanoin, keskelle tietä Don Quijote vapisutti
ilmaa seuraavanlaisilla sanoilla:

— Te kulkijat ja matkustavaiset, ritarit, aseenkantajat, jalkaisin
ja ratsain liikkuvat, jotka kuljette tätä tietä tai tulette sitä
kulkemaan näinä kahtena seuraavana päivänä! Tietäkää, että Don Quijote
Manchalainen, vaeltava ritari, on asettunut tähän puolustamaan
väitettä, että maailman kaiken kauneuden ja rakastettavuuden voittaa se
kauneus ja rakastettavuus, jolla on sijansa näillä niityillä ja näissä
lehdoissa asuvissa nymfeissä, lukuunottamatta sieluni valtiatarta
Dulcinea Tobosolaista. Käyköön siis päin, ken on toista mieltä, minä
odotan häntä tässä.

Hän kertasi nämä samat sanat kahdesti, ja kummallakaan kerralla
niitä ei kuullut yksikään seikkailija. Mutta kohtalo, joka ohjasi
hänen asioitaan yhä parempaan päin, sääti niin, että vähän ajan
kuluttua näkyi tiellä suuri joukko ratsastavia miehiä, joilla useilla
oli peitset käsissä, kaikki ratsastaen yhdessä rykelmässä ja kovaa
vauhtia. Ne, jotka olivat Don Quijoten seurassa, olivat tuskin
ehtineet tuon joukon nähdä, kun kääntyivät ja poistuivat kauas tieltä,
koska arvasivat, että voisivat joutua johonkin vaaraan, jos jäisivät
odottamaan. Don Quijote yksin jäi paikalle pelottomin sydämin, ja
Sancho Panza piiloutui Rocinanten lautasten taakse kuin kilven suojaan.
Peitsimiesten joukko tuli lähemmäksi, ja eräs heistä, joka ajoi toisten
edellä, alkoi huutaa Don Quijotelle:

— Pois tieltä, sinä saakelin mies, muuten tallaavat härät sinut
murskaksi!

— Hoi, te riivatut, — vastasi Don Quijote — minä en välitä mistään
härjistä, vaikka ne olisivat kaikkein villeimpiä, mitä Jarama
rannoillaan kasvattaa! Tunnustakaa, te konnat, liikoja miettimättä,
että se, mitä olen tässä julistanut, on totta; jollette sitä tee,
joudutte ottelemaan minun kanssani.

Häränajajalla ei ollut aikaa vastata eikä Don Quijotella aikaa
väistyä, vaikka olisi tahtonutkin, ja niin syöksyi koko joukko villejä
sonneja ja kesyjä härkiä ja joukko häränajajia ja muuta väkeä, jotka
olivat viemässä tätä karjaa johonkin paikkaan, missä oli järjestetty
seuraavaksi päiväksi härkätaistelu, Don Quijoten ja Sanchon, Rocinanten
ja harmon yli kukistaen heidät kaikki maahan ja heittäen kierimään
pitkin kenttää. Sancho makasi siinä pahoin pideltynä, Don Quijote
kauhun vallassa, harmo kolhittuna eikä Rocinantekaan parhaassa
kunnossa. Vihdoin he sentään nousivat kaikki jaloilleen, ja Don
Quijote, tavan takaa kompastuen ja kaatuen, alkoi kiireesti juosta
härkälauman jälkeen huutaen täyttä kurkkua:

— Pysähtykää ja odottakaa, te kehnot konnat; tässä odottaa teitä ritari
yksinään, eikä hän ole sitä lajia eikä sitä mieltä kuin ne, jotka
sanovat, että pakenevalle viholliselle tulee rakentaa silta hopeasta!

Häränajajat, joilla oli kiire, eivät kumminkaan tuosta pysähtyneet
eivätkä välittäneet hänen uhkauksistaan enempää kuin edellisen vuoden
pilvistä. Väsymys pakotti Don Quijoten vihdoin pysähtymään, ja hän
istahti, tuntien enemmän kiukkua kuin koston tyydytystä, tielle
odottamaan Sanchon, Rocinanten ja harmon saapumista. Ne saapuivatkin,
isäntä ja renki nousivat taas ratsuilleen ja lähtivät jatkamaan
matkaansa pikemmin häpeissään kuin hyvillä mielin, huolimatta lausua
jäähyväisiä jäljennetylle Arkadialle.




Yhdeksäskuudetta luku,

missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta erinomaisesta tapauksesta,
jota sopii seikkailuna pitää.


Don Quijote ja Sancho saivat siihen pölyyn ja uupumukseen, joka heille
oli jäänyt muistoksi härkien epäkohteliaasta käytöksestä, apua ja
virkistystä eräällä puhtaalla ja kirkkaalla lähteellä, jonka löysivät
viileästä lehdosta ja jonka partaalle molemmat, isäntä ja palvelija,
masentuneina istuutuivat jättäen harmon ja Rocinanten vapaiksi
riisuttuaan niiltä riimun ja suitset. Sancho kävi käsiksi haarapussinsa
eväisiin ja otti siitä esiin, mitä tapasi nimittää särpimiksi; Don
Quijote huuhteli suunsa ja pesi kasvonsa, ja tästä virkistyksestä hänen
väsyneet voimansa jälleen elpyivät. Don Quijote oli kuitenkin yhä
niin harmissaan, ettei syönyt mitään, ja Sancho puolestaan oli niin
kohtelias, ettei uskaltanut koskea ruokiin, joita hänellä oli edessään,
vaan odotti, että hänen herransa aloittaisi. Mutta huomattuaan sitten,
ettei mietteisiinsä vaipunut Don Quijote ajatellutkaan ottaa leipää
suuhunsa, Sancho alkoi mitään virkkamatta ja syrjäyttäen kaiken
sopivaisuuden pistää poskeensa leipää ja juustoa, joita hänellä oli
tarjona.

— Syö sinä, Sancho ystäväni, — sanoi Don Quijote — ylläpidä elämää,
joka on sinulle arvokkaampi kuin minulle, ja salli minun kuolla
raskaisiin ajatuksiini ja musertaviin onnettomuuksiini. Minä, Sancho,
olen syntynyt elämään kuolemaa varten, ja sinä kuolemaan syödessäsi, ja
jotta huomaat minun tässä puhuvan totta, katsele minua, josta kertovat
painetut historiateokset, minua, joka olen asetöiltäni kuuluisa,
teoissani moitteeton, minua, jota ruhtinaat kunnioittavat ja neidot
tavoittelevat omakseen ja joka sittenkin loppujen lopuksi, kun toivoin
urhoollisilla teoillani voitettuja ja ansaittuja palmuja, triumfeja ja
seppeleitä, havaitsin tänä aamuna joutuneeni likaisten ja saastaisten
elukkain sorkkain tallattavaksi ja möyhennettäväksi. Tämä ajatus tekee
hampaani aroiksi, leukaperäni jäykiksi, käteni voimattomiksi ja riistää
minulta kaiken ruokahalun, niin että aion antautua nälkäkuolemaan, joka
on hirmuisin kaikista kuoleman lajeista.

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho yhä vikkelästi ruokaansa
pureksien — niin teidän armonne ei taida hyväksyä sitä sananlaskua,
joka sanoo, että kelpaa kuolla, kun kuolee kylläisenä. Minä puolestani
en ainakaan aio itseäni tappaa, vaan aion ennemmin tehdä niinkuin
suutari, joka venyttää nahkaa hampaillaan, kunnes saa sen ulottumaan
kyllin pitkälle; samoin minä venytän elämääni syömällä, kunnes se
ulottuu niin kauas kuin taivas on säätänyt. Ja teidän tulee tietää,
armollinen herra, ettei ole mitään suurempaa hulluutta kuin tahallaan
joutua epätoivoon niinkuin teidän armonne, ja uskokaa minua: jos nyt
ensin syötte ja sitten ojennatte itsenne hiukan nukkumaan tähän nurmen
viheriöille patjoille, niin saatte nähdä, että herättyänne olette
melkoista virkeämpi.

Don Quijote teki niin, sillä hänestä tuntui, että Sanchon lausumat
sanat olivat pikemmin filosofin kuin hölmön puhetta, ja hän sanoi
Sancholle:

— Jos sinä, oi Sancho, suostuisit tekemään hyväkseni, mitä nyt sinulle
sanon, niin virkistymiseni olisi varmempi ja huolteni paino vähenisi;
ja sinun olisi tehtävä seuraavaa: minun nukkuessani ja noudattaessani
neuvoasi sinä menisit vähän matkan päähän tästä, paljastaisit paikkasi
ja antaisit Rocinanten suitsienperillä itsellesi kolme- tai neljäsataa
iskua vedettäviksi pois niistä kolmestatuhannesta ja niin ja niin
monesta, jotka sinun tulee itsellesi antaa vapauttaaksesi Dulcinean
lumouksesta; ei näet ole mikään pieni ikävyys, että tuo neito raukka on
yhä lumottuna sinun huolimattomuutesi ja laiminlyöntisi tähden.

— Siitä asiasta voisi paljonkin puhua — virkkoi Sancho. — Nukutaan nyt
kumpikin; kyllä Jumala sitten sanoo, mitä tulee tapahtumaan. Teidän
armonne tietäköön, ettei ihmisen ole niinkään helppo piiskata itseään
ihan kylmäverisesti, varsinkaan, jos iskut sattuvat huonosti hoidettuun
ja vielä huonommin ruokittuun ruumiiseen. Armollisen neiti Dulcinean
tulee olla kärsivällinen; vähimmin sitä aavistaessaan hän saa nähdä,
että ihoni on iskuista tullut reikäiseksi kuin seula, ja niin kauan
kuin ihminen ei ole kuollut, hän on yhä elossa; minä tarkoitan, että
minäkin vielä elän ja että haluan täyttää, mitä olen luvannut.

Don Quijote kiitti häntä, söi hiukan Sanchon syödessä paljon, ja
sitten molemmat ojentautuivat nukkumaan jättäen alinomaiset kumppanit,
Rocinanten ja harmon, omin valloin ja ilman mitään rajoituksia syömään
niityllä kasvavaa vehmasta ruohoa. He heräsivät verrattain myöhään,
nousivat jälleen ratsujensa selkään ja lähtivät jatkamaan matkaansa
pitäen kiirettä, jotta ehtisivät erääseen majataloon, joka näytti
sijaitsevan peninkulman päässä sieltä. Minä puhun tässä majatalosta,
koska Don Quijote sitä niin nimitti, vaikka hän muuten yleensä mainitsi
kaikkia majataloja linnojen nimellä.

Niin he saapuivat perille ja kysyivät isännältä, voivatko saada
yösijaa. Heille vastattiin, että se kävi päinsä ja että he saisivat
samat mukavuudet ja yhtä hyvän kestityksen kuin olisivat voineet
saada Zaragozassa. He astuivat maahan, ja Sancho vei eväsvaransa
huoneeseen, jonka avaimen isäntä hänelle antoi. Hän toimitti eläimet
talliin, ruokki ne, lähti sitten ulos kuulemaan, mitä hänen käskisi
tehdä Don Quijote, joka istui kivirahilla oven ulkopuolella, ja kiitti
taivasta varsinkin siitä, ettei tämä majapaikka ollut näyttänyt
hänen isännästään linnalta. Illallisen aika lähestyi, he vetäytyivät
huoneeseensa, ja Sancho kysyi isännältä, mitä hänellä oli antaa heille
illalliseksi. Siihen isäntä vastasi, että he saisivat mitä ikänä
haluaisivat, ja kehoitti Sanchoa tilaamaan mitä tahtoi, sillä tämä
majatalo oli varustettu kaikella ilmassa lentävällä, maassa kulkevalla
ja vedessä uivalla.

— Emme me niin paljoa tarvitse; — vastasi Sancho — me tyydymme pariin
paistettuun kananpoikaan, sillä herrani on nirso ja vähäruokainen, enkä
minäkään ole paha ahmatti.

Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut kananpoikia; haukat näet olivat ne
ryöstäneet.

— No paistakaa sitten, herra isäntä, — virkkoi Sancho — kana, mutta
katsokaa, että se on möyheä lihainen.

— Kana? Hyvä isä! — vastasi isäntä. — Enkös minä totta totisesti
lähettänyt niitä eilen kaupunkiin myytäväksi kuudettakymmentä
kappaletta; mutta kanoja lukuunottamatta teidän armonne voi tilata mitä
haluaa.

— Jos niin on, — sanoi Sancho — niin täältä ei varmaankaan puutu
vasikkaa eikä vohlaa.

— Niitä — vastasi isäntä — ei nyt ole kotona; ne ovat loppuneet, mutta
ensi viikolla sitä lajia tulee liikaakin.

— Siitähän meille suurikin apu lähtee! — vastasi Sancho. — Lyönpä
vetoa, että kaiken muun täältä loputtua on varmaan jäljellä runsaasti
silavaa ja munia.

— Jumala paratkoon; — vastasi isäntä — onpa tämä minun vieraani
vaatimaton! Sanoinhan hänelle jo, ettei minulla ole kananpoikia eikä
kanoja; mistä siis luulette minulle munia tulevan? Suvaitkaa mainita
muita herkkuja, mutta älkää huoliko kysellä kanatarhan antimia.

— Koetetaan nyt, hitto vie, saada asia selväksi; — sanoi Sancho —
sanokaa minulle vihdoinkin, mitä teillä oikeastaan on, ja heittäkää
itse kaikki verukkeet, herra isäntä.

Isäntä vastasi:

‒ Totta puhuen minulla on kaksi lehmänjalkaa, jotka ovat kuin
vasikanlapoja, tai kaksi vasikanlapaa, jotka näyttävät lehmänjaloilta;
ne on keitetty, herneet, sipulit ja läski mukana, ja ne huutavat
parhaillaan: »Syö minut! Syö minut!»

— Ne minä merkitsen heti omikseni; — sanoi Sancho — älkää salliko
kenenkään niihin kajota; minä maksan niistä paremmin kuin kukaan muu,
sillä en voinut toivoa mitään maukkaampaa, enkä minä välitä ollenkaan,
olkootpa lapoja tai koipia.

— Ei niihin kukaan kajoa; — sanoi isäntä — muut vieraani näet ovat
niin hienoa väkeä, että heillä on pelkän hienoutensa vuoksi matkassaan
kokki, tarjoilija ja eväsvarat.

— Jos hienoudesta tulee kysymys, — sanoi Sancho — niin kukaan ei
ole hienompi kuin minun isäntäni; mutta hänen ammattinsa ei salli
hänen kuljettaa mukanaan eväsvaroja eikä kellareita; me paneudumme
pitkäksemme niitylle ja syömme vatsamme täyteen tammenterhoja tai
mispelinmarjoja.

Tällä tavalla Sancho keskusteli majatalon isännän kanssa, mutta ei
tahtonut vastata enää mitään, kun isäntä kysyi häneltä, millainen
virka tai toimi hänen herrallaan oli. Tuli sitten illallisen aika, Don
Quijote vetäytyi huoneeseensa, isäntä toi ruokalajin sellaisenaan, ja
Don Quijote istuutui päättävästi sen ääreen. Mutta sitten Don Quijote
sattui kuulemaan jonkun sanovan viereisessä huoneessa, jota erotti
hänen huoneestaan vain ohut lautaseinä:

— Totta totisesti, herra Don Jerónimo, kun tässä odotamme illallista,
sopii lukea vielä yksi luku _Don Quijote Manchalaisen_ toisesta
osasta.[53]

Tuskin ehdittyhän kuulla oman nimensä Don Quijote nousi heti seisomaan
ja kuunteli tarkkaavasti, mitä hänestä puhuttiin. Hän kuuli Don
Jerónimoksi nimitetyn henkilön vastaavan:

— Minkätähden te, armollinen herra Don Juan, tahdotte, että lukisimme
noita mielettömyyksiä? Eihän ole mahdollista, että se, joka on lukenut
_Don Quijote Manchalaisen_ historian ensimmäisen osan, voi saada mitään
huvia tämän toisen osan lukemisesta.

— Kaikesta huolimatta, — virkkoi Don Juan — voi olla sentään hyvä se
lukea, sillä ei ole niin huonoa kirjaa, ettei siinä ole jotakin hyvää.
Epämiellyttävimmältä minusta tuntuu, että siinä kerrotaan Don Quijoten
jo lakanneen rakastamasta Dulcinea Tobosolaista.

Tuon kuultuaan Don Quijote koroitti vihastuneena ja harmistuneena
äänensä ja sanoi:

— Kuka tahansa sanookaan, että Don Quijote Manchalainen on unohtanut
tai että hän voi unohtaa Dulcinea Tobosolaisen, hänelle minä opetan
tasapäisessä taistelussa, kuinka ylen kaukana totuudesta hän on, sillä
verratonta Dulcinea Tobosolaista ei voida unohtaa, eikä sellaisella
unohtamisella ole sijaa Don Quijotessa: hänen vaakunakilpeensä on
kirjoitettu lujuus, ja hänen tehtävänään on noudattaa sitä iloisesti ja
ollenkaan itseään siihen pakottamatta.

— Kuka on se, joka meille vastaa? — kysyttiin toisesta huoneesta.

— Kuka se olisikaan muu — vastasi Sancho — kuin Don Quijote
Manchalainen itse, joka tulee osoittamaan todeksi, mitä on sanonut,
vieläpä senkin, mitä tulee sanomaan, sillä hyvää maksajaa ei pantti
rasita.

Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovesta astui sisään
kaksi aatelismiestä (sellaisilta he ainakin näyttivät) ja toinen heistä
kiersi käsivartensa Don Quijoten kaulaan sanoen hänelle:

— Teidän ulkomuotonne ei jätä mitään tilaisuutta olla epätietoinen
teidän nimestänne, ja teidän nimenne voi tuottaa vain kunniaa
ulkonäöllenne. Te, armollinen herra, olette varmaan oikea Don Quijote
Manchalainen vaeltavan ritarikunnan pohjan- ja kointähti, huolimatta
siitä henkilöstä, joka on halunnut anastaa nimenne ja tuhota urotyönne,
niinkuin on tehnyt tämän kirjan tekijä, jonka tässä teille nyt ojennan.

Hän antoi Don Quijotelle kirjan, joka oli hänen kumppanillaan matkassa.
Don Quijote otti sen ja alkoi mitään virkkamatta sitä selailla, ojensi
vähän ajan kuluttua sen takaisin ja sanoi:

— Siitä vähästä, mitä olen tässä nähnyt, olen huomannut kolme seikkaa,
joista sen tekijää sopii moittia. Ensinnäkin muutamat sanat, jotka
olen kirjan esipuheesta lukenut, toiseksi, että kieli on Aragonian
murretta, koska hän toisinaan jättää pois artikkelin, ja kolmanneksi —
mikä selvimmin osoittaa hänen tietämättömyyttään — että hän poikkeaa
totuudesta siinä, mikä on historiassa kaikkein tärkeintä; hän näet
sanoo, että aseenkantajani Sancho Panzan vaimon nimi on Mari Gutiérrez,
mutta hänen nimensä ei ole se, vaan Teresa Panza; ja sen, joka tekee
virheitä niin tärkeässä seikassa, voidaan pelätä tekevän virheitä
historian kaikissa muissakin kohdissa.

Siihen virkkoi Sancho:

— Onpa se hupainen historioitsija! Hänellä täytyy totisesti olla oiva
selko meidän seikoistamme, koska hän nimittää eukkoani Teresa Panzaa
Mari Gutiérreziksi! Ottakaa käsille se kirja uudestaan, armollinen
herra, ja katsokaa, onko minut siinä mainittu ja onko minun nimeni
muutettu.

— Puheistanne päättäen, hyvä ystävä, — sanoi Don Jerónimo — te olette
varmaan Sancho Panza, herra Don Quijoten aseenkantaja.

— Niin olen, — vastasi Sancho — ja olen siitä ylpeä.

— Totta totisesti — virkkoi ritari — tämä uusi kirjailija ei käsittele
teitä niin siivosti kuin teidän oma persoonanne näyttää edellyttävän;
hän kuvaa teidät suursyömäriksi, yksinkertaiseksi eikä ollenkaan
hupaiseksi, ja aivan toisenlaiseksi kuin se Sancho, jota kuvaillaan
isäntänne historian ensimmäisessä osassa.

— Jumala sen hänelle anteeksi antakoon — sanoi Sancho. — Hän olisi
voinut jättää minut loukkooni ollenkaan minua mainitsematta, sillä
soittakoon, joka soittaa osaa, ja hätäkös Pyhän Pietarin Roomassa olla!

Molemmat aatelismiehet pyysivät Don Quijotea siirtymään heidän
huoneeseensa ja aterioimaan heidän kanssaan sanoen hyvin tietävänsä,
ettei tässä majatalossa ollut sellaisia ruokia, jotka hänelle sopivat.
Don Quijote, joka oli aina kohtelias, suostui heidän pyyntöönsä ja
aterioi heidän kanssaan; Sancho jäi isännän tuoman ruokavadin ääreen
sekalaiseen seuraan: hän sijoittui pöydän päähän, ja hänen kanssaan
istui pöydässä isäntä, joka nautti lehmänjalkoja ja vasikanlapoja yhtä
suurella mielihyvällä kuin Sancho.

Aterian aikana Don Juan kysyi Don Quijotelta, mitä uutisia hän oli
saanut neiti Dulcinea Tobosolaisesta: oliko tämä mennyt naimisiin,
oliko hän saanut lapsia tai oliko niitä saamassa, vai muisteliko hän
yhä neitseyden tilassa ollen (kaikkea kunniallisuutta ja sopivaisuutta
noudattaen) herra Don Quijoten hellää kiintymystä. Siihen vastasi Don
Quijote:

— Dulcinea on yhä neitsyt, minun kiintymykseni on lujempi kuin
milloinkaan, hän osoittaa vastarakkautta yhtä niukasti kuin ennen, ja
hänen ihanuutensa on muuttunut ruman maalaistytön hahmoon.

Sitten hän kertoi heille seikkaperäisesti neiti Dulcinean lumouksesta
ja mitä oli tapahtunut Montesinon luolassa, mainiten tietäjä Merlinin
hänelle antaman neuvon, miten neito voitaisiin lumouksestaan vapauttaa,
jos Sancho itseänsä piiskaisi. Molemmat aatelismiehet kuuntelivat kovin
mielellään Don Quijoten kertomusta hänen historiansa merkillisistä
tapauksista ja ihmettelivät yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen
hienoa esitystapaansa. Toisinaan he pitivät häntä viisaana, toisinaan
taas hän heidän mielestään luiskahti ilmeiseen mielenvikaan, ja heidän
oli mahdoton ratkaista, miten hänet sijoittaisivat viisauden ja
hulluuden välimaalle.

Sancho lopetti ateriansa ja jätti majatalon isännän, jonka jalat
alkoivat arveluttavasti mennä ristiin, siirtyi isäntänsä huoneeseen ja
sanoi sisään astuessaan:

— Minut saa tappaa, hyvät herrat, jollei tuon armollisten herrojen
hallussa olevan kirjan kirjoittaja halua tulla tekemisiin minun
kanssani; toivon vain, ettei hän, haukuttuaan minua suursyömäriksi,
kuten teidän armonne sanovat, hauku minua vielä juoppolalliksi.

— Sen hän kyllä tekee; — virkkoi Don Jerónimo — mutta en muista, millä
tavalla, vaikka sen tiedän, että hänen puheensa ovat ilkeitä ja lisäksi
valheellisia, kuten selvästi näen läsnäolevan kelpo Sanchon kasvoista.

— Armolliset herrat saavat uskoa, — sanoi Sancho — että se Sancho
ja se Don Quijote, jotka esiintyvät tuossa historiassa, ovat aivan
toisenmoiset kuin ne, joista kerrotaan Cide Hamete Benengelin
sepittämässä historiassa, nimittäin me: isäntäni, joka on urhoollinen,
älykäs ja rakastunut, ja minä, joka olen vain tämmöinen vekkuli, mutta
en mikään ahmatti enkä juopporatti.

— Sen kyllä uskon; — sanoi Don Juan — ja jos kävisi päinsä, pitäisi
antaa semmoinen määräys, ettei suuren Don Quijoten asioista saa kertoa
kukaan muu kuin hänen historiansa ensimmäinen kirjoittaja Cide Hamete,
niinkuin Aleksanteri Suuri määräsi, ettei hänen kuvaansa saanut maalata
kukaan muu kuin Apelles.

— Maalatkoon minua kenen mieli tekee, — virkkoi Don Quijote — mutta
älköön minua tuhriko; kärsivällisyys näet loppuu usein, kun sitä
liiaksi rasitetaan solvauksilla.

— Herra Don Quijotea — sanoi Don Juan — ei voi kohdata mikään
solvaus, jota hän ei kykene kostamaan, mikäli hän ei sitä torju
kärsivällisyytensä kilvellä, joka minusta näyttää lujalta ja suurelta.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja vaikka Don
Juan olisi tahtonut, että Don Quijote olisi lukenut kirjaa enemmän
nähdäkseen, mistä siinä oli kysymys, eivät he kumminkaan saaneet
häntä siihen suostumaan. Hän sanoi katsovansa sen jo luetuksi ja
vakuutti sen kaikin puolin typeräksi sekä selitti, ettei hän, jos
kirjoittaja ehkä saisi tietää, että hän oli pitänyt sitä kädessään,
halunnut hänen iloitsevan siitä luulostaan, että hän oli sen lukenut;
rivoista ja likaisista asioista näet tulee kääntää pois ajatuksensa
ja sitä enemmän silmänsä. Häneltä kysyttiin, minne hän oli aikonut
suunnata matkansa. Hän sanoi aikoneensa lähteä Zaragozaan ottamaan osaa
turnajaisiin, joita siinä kaupungissa pidetään joka vuosi ja joissa
voittajalle annetaan palkinnoksi haarniska. Don Juan sanoi hänelle,
että tuossa uudessa historiassa kerrottiin, kuinka Don Quijote, olipa
hän sitten kuka tahansa, oli ollut mainitussa kaupungissa ottamassa
osaa turnaukseen, että kuvauksesta puuttui kekseliäisyyttä, että se oli
köyhä valiolauseista, vielä köyhempi hienoista ritarivaruksista, mutta
rikas typeryyksistä.

— Juuri siitä syystä, — vastasi Don Quijote — minä en astu jalallani
Zaragozaan, ja niin minä koko maailman nähden osoitan tuon uuden
historioitsijan valehtelijaksi, ja ihmiset saavat nähdä, etten minä ole
se Don Quijote, josta hän puhuu.

— Te teette aivan oikein, — sanoi Don Jerónimo — ja pidetäänhän
Barcelonassa toiset turnajaiset, joissa herra Don Quijote voi osoittaa
urhoollisuuttaan.

— Se on aikomukseni; — sanoi Don Quijote — mutta sallikoot teidän
armonne minun nyt poistua, sillä minun on jo aika mennä makuulle, ja
katsokaa te minut parhaitten ystävienne ja palvelijoillenne joukkoon
kuuluvaksi.

— Samoin minut; — sanoi Sancho — kenties minäkin kelpaan johonkin.

Niin he sanoivat toisilleen jäähyväiset, ja Don Quijote ja Sancho
siirtyivät omaan huoneeseensa jättäen Don Juanin ja Don Jerónimon
ihmettelemään ritarissa ilmennyttä älyn ja hulluuden sekoitusta. Nyt he
uskoivat aivan varmaan, että nämä olivat oikea Don Quijote ja Sancho,
eivätkä ne, joita heidän aragonialainen kirjailijansa kuvaili.

Don Quijote nousi varhain aamulla, koputti väliseinään ja sanoi hyvästi
isäntäväelleen. Sancho maksoi majatalon isännälle auliisti ja neuvoi
häntä joko vähemmän kehumaan majatalonsa varastoja tai pitämään niistä
parempaa huolta.




Kuudeskymmenes luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan matkalla Barcelonaan.


Don Quijoten lähtiessä majatalosta oli raikas aamu, ja päiväkin näytti
tulevan samanlainen. Ennen lähtöään hän tiedusteli, miten voi päästä
suorinta tietä Barcelonaan kulkematta Zaragozan kautta; niin hartaasti
hän halusi osoittaa valehtelijaksi tuon uuden historioitsijan, jonka
sanottiin häntä niin pahoin solvaavan. Sitten ei hänelle enemmän
kuin kuuden päivän aikana sattunut mitään, mitä kannattaisi muistiin
merkitä. Tuon ajan kuluttua, hänen poistuttuaan maantieltä, hänet
yllätti yö muutamien tuuheiden tammien tai korkkipuitten alla — tässä
näet Cide Hamete ei ole niin täsmällinen kuin muuten yleensä.

Isäntä ja renki astuivat maahan juhtainsa selästä ja istuutuivat
nojaamaan puun runkoon; Sancho, joka oli tänä päivänä saanut
illallisensa, painui muitta mutkitta sisään unen portista, mutta Don
Quijote, jota pitivät valveilla pikemmin hänen haaveensa kuin nälkä,
ei voinut silmiään sulkea, vaan harhaili ajatuksissaan lukemattomissa
eri paikoissa. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Montesinon
luolassa, toisinaan hän oli näkevinään maalaistytöksi muuttuneen
Dulcinean laukkaavan ja hyppäävän aasinsa selkään, toisinaan taas hänen
korvissaan soivat viisaan Merlinin sanat, mitkä hänelle selittivät
ehtoja ja toimenpiteitä, jotka oli täytettävä ja joihin oli ryhdyttävä
vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta. Hän oli aivan epätoivoinen,
ajatellessaan aseenkantajansa Sanchon välinpitämättömyyttä ja
rakkaudettomuutta, koska näet uskoi hänen antaneen itselleen ainoastaan
viisi iskua, mikä oli suhteettoman pieni määrä verrattuna lukemattomiin
vielä puuttuviin; ja siitä hän niin harmistui ja suuttui, että päätteli
seuraavalla tavalla: »Jos kerran Aleksanteri Suuri löi poikki Gordionin
solmun sanoen: 'Samantekevää, lyönkö sen poikki vai avaan', ja kaikesta
huolimatta pääsi koko Aasian ehdottomaksi valtiaaksi, niin voisihan
käydä ihan samalla tavalla vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta,
jos minä piiskaisin Sanchoa vastoin hänen tahtoansa; jos näet tämän
toimenpiteen ehtona on, että Sancho saa ne kolmetuhatta ja niin ja niin
monta iskua, niin mitä minä välitän, antaako hän ne itse itselleen vai
antaako ne hänelle joku toinen, koska kerran asian ydin on siinä, että
hän ne saa, tulivatpa ne sitten mistä tahansa?»

Näin ajatellen hän lähestyi Sanchoa otettuaan ensin Rocinanten suitset
ja koottuaan ne niin, että voi niillä lyödä, alkoi irroittaa Sanchon
housujen kannattimia, vaikka oikeastaan otaksutaan, että Sancholla
oli vain etupuolella yksi kannatin, jonka varassa hänen housunsa
riippuivat. Mutta Don Quijote oli tuskin ehtinyt alkuunkaan, kun Sancho
heräsi aivan valveille ja huusi.

— Mitä tämä merkitsee? Kuka minuun koskee ja avaa remmiäni?

— Minä tässä olen; — vastasi Don Quijote ininä näet tulen korvaamaan
sinun laiminlyöntejäsi ja hälventämään omia huoliani; minä tulen
piiskaamaan sinua, Sancho, ja vapauttamaan sinua ainakin osasta sitä
velkaa, jonka olet sitoutunut suorittamaan. Dulcinea riutuu pois,
sinä elelet aivan huoletonna, minä näännyn kaipaukseen; laske siis
housusi alas vapaaehtoisesti, sillä minä aion antaa sinulle täällä
yksinäisyydessä ainakin kaksituhatta iskua.

— Siitä ei synny mitään; — sanoi Sancho — pysyköön teidän armonne
alallaan, muuten, niin totta kuin Jumala elää, tulevat kuurotkin
kuulemaan, mitä tässä tapahtuu. Ne iskut, jotka olen sitoutunut
antamaan, tulee antaa vapaaehtoisesti eikä väkipakolla, ja nyt minulla
ei ole yhtään halua ruveta itseäni pieksemään; riittää, kun lupaan
teidän armollenne kunniasanallani, että tulen itseäni kurittamaan ja
piiskaamaan, kun satun sille päälle.

— Asiaa ei sovi jättää riippumaan sinun mielihalustasi, Sancho, — sanoi
Don Quijote — sillä sydämesi on paatunut, ja vaikka oletkin moukka,
olet arkaihoinen.

Niin hän yritti tempoa ja saada kannattimia avatuiksi, mutta Sancho
Panza sen huomattuaan nousi jaloilleen, hyökkäsi isäntänsä kimppuun,
kävi häneen käsiksi sylisin, pisti jalkakamppia ja kellisti hänet
maahan selälleen; sitten hän painoi oikean polvensa hänen rinnalleen ja
piteli hänen käsiään, niin ettei hän päässyt hievahtamaan eikä kunnolla
hengittämäänkään. Don Quijote sanoi hänelle:

— Mitä teetkään, sinä konna? Kapinoit omaa herraasi ja isäntääsi
vastaan? Julkeat hyökätä hänen kimppuunsa, joka antaa sinulle
jokapäiväisen leivän?

— Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle,[54]
— vastasi Sancho — vaan autan itseäni, koska olen oma herrani. Teidän
armonne tulee luvata pysyä alallaan eikä yrittää piiskata minua tällä
kertaa, niin päästän teidät vapaaksi; jollette sitä tee niin

    tähän kuolet, petturi, sa
    Doña Sanchan vihamies.[55]

Don Quijote lupasi sen hänelle ja vannoi rakkautensa nimessä, ettei
koskettaisi hänen hiuskarvaansakaan, vaan jättäisi kaikin puolin
Sanchon oman harkinnan ja vapaan tahdon valtaan piiskata itseään
milloin hyväksi näkisi. Sancho nousi, lähti hyvän matkan päähän ja
aikoi paneutua erään toisen puun juurelle, mutta tunsi samassa, että
jokin pyyhkäisi hänen päätänsä, ojensi kätensä ja havaitsi siinä kaksi
ihmisen jalkaa kenkineen ja sukkineen. Hän vapisi pelosta, juoksi
nopeasti toisen puun juurelle, ja siellä hänen kävi samoin. Nyt hän
huusi kovalla äänellä Don Quijotelle kutsuen häntä avukseen. Don
Quijote tuli, kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän pelkäsi,
ja Sancho vastasi, että kaikki nuo puut olivat täynnä ihmisten jalkoja
ja sääriä. Don Quijote tunnusteli niitä, ymmärsi heti, mitä se saattoi
olla, ja sanoi Sancholle:

— Sinun ei tarvitse pelätä, sillä nämä jalat ja saaret, joihin
kosketit ja joita et näe, kuuluvat epäilemättä joillekin rosvoille
ja ryöväreille, jotka on näihin puihin hirtetty; näillä mailla näet
oikeudenpalvelija niitä hirttävät, kun saavat käsiinsä, aina pari-,
kolmekymmentä yhdellä kertaa; ja tästä minä päättelen, että meidän
täytyy olla lähellä Barcelonaa.[56]

Oli todella niin laita kuin hän otaksui.

Aamun koittaessa he katsahtivat ylöspäin ja huomasivat, että puissa
riippui rosvojen ruumiita kuin hedelmiä ikään. Sitten tuli jo aamu,
ja jos kuolleet olivat heitä säikähdyttäneet, niin yhtä ankarasti he
pelästyivät nähdessään neljäkymmentä elävää rosvoa, jotka äkkiä heidät
piirittivät ja sanoivat heille kataloniankielellä,[57] että heidän
piti pysyä hiljaa paikoillaan, kunnes heidän päällikkönsä saapuisi.
Don Quijote oli jalkaisin, hänen hevoseltaan oli riisuttu päitset
päästä, hänen peitsensä nojasi puuhun, ja hän oli sanalla sanoen aivan
turvaton; siksi hän pitikin parhaana laskea käsivartensa ristiin ja
taivuttaa päänsä säästääkseen itseänsä parempaa tilaisuutta varten.

Ryövärit riensivät tutkimaan harmoa eivätkä jättäneet jäljelle mitään,
mitä sen kuljettamassa matkalaukussa ja haarapussissa oli, ja Sancho
sai kiittää onneaan, että herttuan dukaatit ja ne, jotka hänellä oli
ollut mukana kotoa lähdettäessä, olivat vyössä hänen vatsallaan.
Mutta siitä huolimatta nämä kelpo miehet olisivat varmaan tutkineet
ja tarkastaneet hänetkin ja olisivat katsoneet, eikö hän ollut
piilottanut mitään nahan ja lihan väliin, jollei samassa olisi saapunut
heidän päällikkönsä, joka näytti olevan vähän yli kolmenkymmenen
vuoden ikäinen mies, roteva, keskimittaa pitempi, vakavannäköinen ja
tummapintainen. Hän ratsasti valtavan suurella hevosella, hänellä oli
yllään panssaripaita ja kupeillaan neljä pistoolia (semmoisia, joita
niillä seuduilla nimitetään piilukkoisiksi). Hän huomasi asemiestensä
— niin näet nimitetään henkilöitä, jotka harjoittavat tätä ammattia
— olevan aikeissa ryöstää Sancho Panzaa ja käski heitä jättämään sen
tekemättä. Toiset tottelivat heti, ja niin Sanchon vatsavyö pelastui.
Päällikkö oli ihmeissään, kun näki peitsen puuhun nojaamassa, maassa
kilven ja Don Quijoten varuksissaan ja mietteissään, niin surullisen
ja alakuloisen näköisenä kuin itse murhe mustimmillaan. Hän meni Don
Quijoten luo ja sanoi hänelle:

— Älkää olko niin surullinen, hyvä mies, sillä teitä ei ole saanut
käsiinsä mikään julma Osiris,[58] vaan Roque Guinart, jonka kädet ovat
pikemmin armeliaat kuin ankarat.

— Minun alakuloisuuteni — vastasi Don Quijote — ei johdu siitä, että
olen joutunut sinun käsiisi, urhoollinen Roque, jonka maineella ei ole
maailmassa rajoja, vaan omasta huolimattomuudestani, jonka syytä on,
että sotilaasi ovat voineet minut esteettömästi yllättää, vaikka olen
sen vaeltavan ritarikunnan sääntöjen mukaan, johon kuulun, velvollinen
elämään aina valppaana ja olemaan alinomaa varuillani; sinun tulee
näet tietää, oi suuri Roque, että jos he olisivat kohdanneet minut,
kun istuin ratsuni selässä, peitsi kädessä ja kilpi käsivarrellani, ei
olisi ollut niinkään helppo minua kukistaa, sillä minä olen Don Quijote
Manchalainen, ritari, jonka mainetta koko maailma on täynnä.

Roque Guinart[59] ymmärsi heti, että Don Quijotea vaivasi pikemmin
hulluus kuin urhoollisuus, ja vaikka hän oli joitakin kertoja kuullut
hänestä puhuttavan, ei hän ollut milloinkaan pitänyt hänen urotöitään
todenperäisinä, yhtä vähän kuin oli voinut uskoa sitäkään, että
tuollainen oikku olisi voinut saada valtaansa ihmisen sydämen, ja hän
oli sanomattomasti iloissaan, kun nyt hänet tavannut, jotta sai aivan
läheltä katsella ja kokea, mitä oli ennen kuullut vain kaukaisena
huhuna. Hän sanoi siis:

— Urhoollinen ritari, älkää olko pahoillanne ja älkää pitäkö kovana
onnena tätä, mihin nyt olette joutunut, sillä voihan olla, että teidän
näin kompastuttuanne kova kohtalonne muuttuu paremmaksi; taivas näet
nostaa yleensä jaloilleen langenneita ja tekee köyhiä rikkaiksi
merkillisillä ja ennenkuulumattomilla tavoilla, joita ihmiset eivät
osaa kuvitellakaan.

Don Quijote oli juuri aikeissa kiittää häntä, kun he kuulivat takaansa
kovaa töminää, kuin olisi sieltä tullut joukko hevosia, mutta sieltä
tulikin vain yksi ainoa. Sillä ratsasti hurjaa laukkaa näöltään noin
kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, jolla oli viheriästä
damastista tehty kultanauhuksilla koristettu nuttu, ihomyötäiset housut
ja ratsasviitta, päässä vallonilainen hattu, jonka reunat olivat
ylöspäin käännetyt, jaloissa kapeavartiset kiiltävät saappaat ja
niissä kannukset, kupeella kullattu tikari ja toisella miekka, kädessä
pieni karbiini ja pistooli kummallakin puolella. Roque käänsi töminän
kuultuaan päätään ja näki tuon kauniin ratsastajan, joka tuli hänen
luokseen ja sanoi:

— Sinua minä olen tullut etsimään, oi urhoollinen Roque, saadakseni
sinulta, jollei apua, niin ainakin lievitystä onnettomuuteeni, ja koska
en tahdo pitää sinua epätietoisuuden vallassa, kun huomaan, ettet ole
minua tuntenut, tahdon sanoa sinulle, kuka olen. Minä olen Claudia
Jeronima, Simon Forten tytär; isäni on hyvä ystäväsi ja Clauquel
Torrellasin vihollinen, joka on sinunkin vihollisesi, koska kuuluu
vastustajiesi puolueeseen; ja tiedäthän myös, että tällä Torrellasilla
on poika, joka on nimeltään Vicente Torrellas, tai jota ainakin
vielä toista tuntia sitten sillä nimellä mainittiin. Kertoakseni
onnettomuuteni muutamalla sanalla mainitsen sinulle lyhyesti, mihin
onnettomuuteen hän on minut saattanut. Hän näki minut, kehitteli minua,
minä kuuntelin häntä ja rakastuin häneen isäni tietämättä; ei näet ole
yhtään semmoista naista, elipä hän kuinka eristettynä tahansa ja olipa
kuinka kaino hyvänsä, jolla ei ole liikaakin aikaa muuttaa toiminnaksi
ja toteuttaa harkitsemattomia halujansa. Sanalla sanoen, hän lupasi
tulla puolisokseni, ja minä lupasin suostua hänen vaimokseen, mutta
me emme menneet teossa sen pitemmälle. Eilen sain kuulla, että hän,
unohtaen, mitä oli minulle velkaa, oli aikeissa mennä naimisiin toisen
kanssa ja että vihkiminen piti toimittaa tänä aamuna. Tämä uutinen
sai minut ihan mielettömäksi ja lopetti kärsivällisyyteni, ja koska
isäni oli poissa kotoa, oli minulla tilaisuutta pukeutua asuun, jossa
minut nyt näet. Minä kannustin hevoseni täyteen laukkaan, saavutin
Don Vicenten noin peninkulman päässä täältä, en huolinut esittää
mitään valituksia tai kuunnella mitään puolusteluja, vaan ammuin
häntä tällä karbiinilla ja lisäksi näillä molemmilla pistooleilla,
niin että olen luullakseni laukaissut enemmän kuin kaksi kuulaa hänen
ruumiiseensa avaten siihen aukkoja, joista kunniani pääsee ulos hänen
verensä keralla. Siihen minä hänet jätin palvelijainsa keskelle, jotka
eivät uskaltaneet eivätkä voineet käydä häntä puolustamaan. Tulen nyt
etsimään sinua, jotta viet minut Ranskaan, missä minulla on sukulaisia,
joiden luona voin elää, ja pyydän sinua myös puolustamaan isääni, jotta
Don Vicenten monet heimolaiset eivät uskalla kostaa hänelle verisesti.

Kauniin Claudian reippautta, upeutta, moitteetonta vartaloa ja
seikkailua ihmetellen Roque sanoi hänelle — Tule, armollinen neiti,
lähtekäämme katsomaan, onko vihollisesi kuollut; sitten saamme nähdä,
mikä on itsellesi parasta.

Don Quijote, joka oli tarkkaavasti kuunnellut, mitä Claudia oli
kertonut ja mitä Roque Guinart vastannut, virkkoi:

— Kenenkään ei tarvitse vaivautua puolustamaan tätä armollista
neitiä, sillä sen otan tehtäväkseni minä. Antakaa minulle ratsuni
ja aseeni ja odottakaa minua tässä, niin minä menen etsimään tuota
ritaria ja pakotan hänet, olkoon hän elävä tai kuollut, pitämään tälle
erinomaiselle kauneudelle antamansa lupauksen.

— Älköön sitä kukaan epäilkö, — sanoi Sancho — sillä herrani on sangen
kätevä naittamishommissa; ei näet ole montakaan päivää siitä, kun
hän pakotti naimaan erään toisen, joka samoin kieltäytyi pitämästä
eräälle toiselle tytölle antamaansa lupausta, ja jos noidat, jotka
häntä vainoavat, eivät olisi muuttaneet miestä todellisesta hahmosta
lakeijaksi, niin tuo neitsyt ei olisi tällä hetkellä enää neitsyt.

Roque oli syventynyt enemmän ajattelemaan, mitä kauniille Claudialle
oli tapahtunut, kuin kuuntelemaan isännän ja palvelijan puheita, joita
hän ei todella kuullutkaan. Käskettyään sitten asemiestensä antaa
Sancholle takaisin kaikki, mitä he olivat harmolta vieneet, hän käski
heitä vielä menemään siihen paikkaan, missä he olivat viettäneet
edellisen yön, ja lähti heti mitä kiireimmin Claudian kanssa etsimään
haavoittunutta tai kuollutta Don Vicenteä. He saapuivat sinne, missä
Claudia oli hänet kohdannut, mutta eivät löytäneet muuta kuin äsken
vuotanutta verta; tähystellessään joka puolelle he sentään havaitsivat
muutamia henkilöitä eräällä kummulla ja otaksuivat, aivan oikein, että
siellä oli Don Vicente, jota hänen palvelijansa kantoivat pois, elävänä
tai kuolleena, hankkiakseen hänelle apua tai haudatakseen hänet. He
kiiruhtivat heidän jälkeensä saavuttaakseen heidät, mikä kävikin
helposti päinsä, koska toiset liikkuivat hitaasti. Heidän tullessaan
luo Don Vicente lepäsi palvelijoittensa sylissä pyytäen uupuneella ja
heikolla äänellä, että he antaisivat hänen kuolla siihen, koska hänen
haavansa tekivät niin kipeätä, ettei hän voinut liikkua eteenpäin.

Claudia ja Roque hyppäsivät maahan ja astuivat hänen luokseen.
Palvelijat pelästyivät tuntiessaan Roquen, ja Claudia hämmentyi
nähdessään Don Vicenten; puolittain heltyneenä, puolittain katkerana
hän tuli miehen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Jos olisit antanut minulle tämän sopimuksemme mukaan, et olisi
milloinkaan joutunut tähän tilaan.

Haavoittunut aatelismies avasi melkein sulkeutuneet silmänsä, tunsi
Claudian ja sanoi hänelle:

— Tiedän kyllä, kaunis ja harhaanjohdettu rakastettuni, että olet minut
surmannut, mutta sellaista palkkaa eivät ole ansainneet tunteeni,
joilla, enempää kuin teoillanikaan, en ole milloinkaan tahtonut enkä
voinut sinua loukata.

— Eikö siis ole totta, — kysyi Claudia — että olit tänä aamuna menossa
vihityttämään itseäsi rikkaan Balvastron tyttären Leonoran kanssa?

— Ei suinkaan; — vastasi Don Vicente — kova kohtalomme on nähtävästi
tuonut sinulle sellaisen tiedon, jotta sinä mustasukkaisena riistäisit
minulta hengen, mutta minä pidän sittenkin osaani onnellisena, kun
saan heittää henkeni sinun käsissäsi ja sylissäsi. Jos tahdot päästä
varmuuteen siitä, että tämä on totta, niin puserra kättäni ja ota minut
puolisoksesi, jos niin haluat, sillä minä en voi antaa sinulle mitään
parempaa hyvitystä loukkauksesta, johon luulet minun tehneen itseni
syypääksi.

Claudia puristi hänen kättään, ja Claudian sydäntä puristi tuska, niin
että hän vaipui pyörtyneenä Don Vicenten rinnalle, tämän tehdessä
kuolemaa. Roque oli hämillään eikä tietänyt, mitä tehdä. Palvelijat
lähtivät hakemaan vettä pirskottaakseen sitä heidän kasvoihinsa, toivat
sitä ja valelivat heitä sillä. Claudia toipui pyörtymyksestään, mutta
Don Vicente ei toipunut, sillä hänen elämänsä oli lopussa. Sen nähtyään
ja saatuaan varmuuden, että hänen rakas puolisonsa oli kuollut, Claudia
värisytti ilmaa huokauksillaan ja sinkosi avaruuteen valituksiaan, repi
hiuksiaan heittäen ne tuulen vietäviksi, raateli omin käsin kasvojaan
ja ilmaisi kaikkea sitä tuskaa ja epätoivoa, jota voi ajatella
onnettomassa sydämessä piilevän.

— Voi minua julmaa ja ajattelematonta naista, — huusi hän — kuinka
helposti annoinkaan yllyttää itseni toteuttamaan niin pahan ajatuksen!
Voi sinua, sinä mustasukkaisuuden raivokas voima, millaiseen hirmuiseen
loppuun saatatkaan sen, joka suo sinulle sijaa povessaan! Oi sinä,
puolisoni, jonka kova kohtalo, nähdessään sinut omanani, tempasi
häävuoteesta hautaan!

Claudian valitus oli niin kiihkeätä ja tuskallista, että se sai
kostumaan Roquenkin silmät, jotka eivät muuten milloinkaan kyyneliä
vuodattaneet. Palvelijat itkivät, Claudia pyörtyi tavan takaa, ja koko
seutu näytti murheen kentältä ja onnettomuuden tyyssijalta. Roque
Guinart käski vihdoin Don Vicenten palvelijoita kantamaan ruumiin hänen
isänsä kotiin, joka sijaitsi siinä lähellä, jotta se saatettaisiin
hautaan. Claudia sanoi Roquelle tahtovansa lähteä erääseen luostariin,
missä hänen tätinsä oli abbedissana, ja elää siellä lopun elämäänsä
seurustellen paremman ja iäisemmän puolison kanssa. Roque kiitti
hänen hyvää aiettaan, tarjoutui saattelemaan häntä niin kauas kuin
hän halusi ja puolustamaan hänen isäänsä Don Vicenten sukulaisia ja
koko maailmaa vastaan, jos nämä aikoisivat häntä ahdistaa. Claudia ei
tahtonut millään muotoa suostua siihen, että hän lähtisi saattelemaan,
vaan kiitti häntä hänen ystävällisyydestään niin sydämellisesti kuin
osasi ja sanoi hänelle itkien jäähyväiset. Don Vicenten palvelijat
kantoivat ruumiin pois, Roque palasi miestensä luo, ja näin päättyi
Claudia Jeróniman lemmenseikkailu. Mutta eipä ihmekään; olihan
mustasukkaisuuden hillitön ja hirmuinen voima kutonut hänen surkean
tarinansa langat!

Roque Guinart tapasi asemiehensä siinä, mihin oli käskenyt heidän
lähteä, ja Don Quijote oli heidän keskellään, Rocinanten selässä,
pitäen heille puhetta, jossa vannotti heitä luopumaan tästä sekä
sielulle että ruumiille ylen vaarallisesta elämäntavasta; mutta Don
Quijoten puhe ei heihin ollenkaan tehonnut, sillä useimmat heistä
olivat gascognelaisia, karkeata ja hurjaa väkeä. Roque kysyi kohta
saavuttuaan Sancho Panzalta, olivatko miehet antaneet hänelle takaisin
ne kalleudet ja arvoesineet, jotka he olivat harmolta riistäneet.
Sancho sanoi niin tapahtuneen ja ilmoitti kaipaavansa ainoastaan kolmea
yömyssyä, jotka olivat kolmen suuren kaupungin arvoiset.

— Mitä horiset, mies? — sanoi eräs läsnäolevista. — Ne on minulla,
eivätkä ne ole kolmen reaalinkaan arvoiset.

— Totta kyllä; — virkkoi Don Quijote — mutta aseenkantajani pitää niitä
niin arvokkaina kuin sanoi, sen henkilön tähden, joka on ne minulle
lahjoittanut.

Roque Guinart käski jättää ne heti takaisin, määräsi miehensä riviin
ja käski heidän ottaa esiin kaikki vaatekappaleet, jalokivet ja rahat
ja kaiken muun, mitä olivat ryöstäneet viime jaon jälkeen; sitten
hän nopeasti arvioi kaikki, laski, mitä ei voinut jakaa, rahaksi, ja
jakoi siten saaliin joukon kaikkien jäsenten kesken niin rehellisesti
ja viisaasti, ettei vähimmälläkään tavalla loukannut tasapuolisuuden
vaatimuksia. Kun tämä oli tehty ja kaikki olivat siihen tyytyneet,
sanoi Roque Don Quijotelle:

— Heidän kanssaan olisi mahdoton elää, jollei toimisi näin
täsmällisesti.

Siihen virkkoi Sancho:

— Minä huomaan tästä oikeuden niin mainioksi asiaksi, että sitä täytyy
välttämättä viljellä varkaittenkin joukossa.

Tuon kuuli muudan asemies, kohotti pyssynperän ja olisi varmaan sillä
murskannut Sanchon pääkuoren, jollei Roque Guinart olisi huutanut
miehelle käskien häntä jättämään sen tekemättä.

Sancho kauhistui ja päätti olla enää suutaan avaamatta niin kauan kuin
olisi tässä seurassa.

Samassa tuli eräs niistä asemiehistä, jotka oli sijoitettu teille
vakoojiksi, jotta katsoisivat, keitä siellä liikkui ja antaisivat
päällikölleen tietoa siitä, mitä tapahtui, ja sanoi:

— Herra, vähän matkan päässä, Barcelonan tiellä, tulee suuri joukko
ihmisiä.

Siihen vastasi Roque:

— Voitko nähdä, ovatko ne semmoisia, jotka etsivät meitä, vai
semmoisia, joita me etsimme?

— Ne ovat juuri niitä, joita me etsimme — vastasi asemies.

— Lähtekää siis kaikki matkaan — sanoi Roque — ja tuokaa ne heti tänne
päästämättä ketään pakenemaan.

Miehet lähtivät, ja paikalle jäivät vain Sancho, Don Quijote ja Roque
odottamaan, mitä asemiehet toisivat. Siinä odotettaessa Roque sanoi Don
Quijotelle:

— Elämäntapamme täytyy varmaan näyttää herra Don Quijotesta oudolta, ja
outoja ovat hänelle varmaan seikkailumme, outoja ja vaarallisia, enkä
ihmettele, että ne hänestä semmoisilta näyttävät, sillä minä tunnustan
vilpittömästi, ettei ole rauhattomampaa eikä vaarallisempaa elämää kuin
meidän elämämme. Minua yllytti siihen jonkinlainen kostonhimo, joka
kuohuttaa kaikkein rauhallisintakin sydäntä. Minä olen luonnostani
sääliväinen ja hyväntahtoinen, mutta, kuten sanottu, halu saada
kostaa eräs kokemani solvaus tukahduttaa kaikki hyvät taipumukseni
niin täydellisesti, että huolimatta paremmasta ymmärryksestäni jatkan
tätä elämäntapaa, ja koska kuilu johtaa toiseen ja synti vie toiseen
syntiin, ovat kostotyöni liittyneet toisiinsa niin, etten pidä huolta
ainoastaan omista asioistani, vaan otan vielä kostaakseni toisten
puolesta. Mutta Jumala on armollinen, ja vaikka nyt olen keskellä
erehdysteni sokkeloita, en kumminkaan menetä toivoa päästä siitä vielä
kerran turvalliseen satamaan.

Don Quijote ihmetteli kuullessaan Roquen puhuvan niin oikein ja
viisaasti; hän näet oli luullut, ettei henkilöitten joukossa, jotka
harjoittavat ammatikseen varastamista, murhaavat ja ryöstävät, voinut
olla ketään oikeinajattelevaa, ja hän vastasi Roquelle:

— Hyvä herra Roque, parantuminen alkaa siitä, että tuntee sairautensa
ja käyttää lääkärin määräämiä lääkkeitä. Teidän armonne on sairas,
te tunnette vaivanne, ja taivas, tai oikeammin sanoen Jumala, joka
on meidän lääkärimme, antaa teille varmaan lääkkeitä, jotka teidät
parantavat. Mutta nämä lääkkeet parantavat yleensä vain vähitellen
eikä yhtäkkiä ja kuin ihmeen voimalla; sitäpaitsi ovat ymmärtäväiset
syntiset parannusta lähempänä kuin yksinkertaiset, ja koska teidän
armonne on osoittanut puheissaan hyvää älyä, tarvitaan vain rohkeutta
ja toivoa, että omantuntonne sairaus tulee paranemaan. Ja jos teidän
armonne tahtoo lyhentää tietä ja lähteä vaivattomasti kulkemaan
pelastuksen polkua, niin lähtekää minun kanssani; minä opetan teidät
vaeltavaksi ritariksi, missä toimessa teitä kohtaavat niin monet vaivat
ja vastoinkäymiset, että ne, jos niitä pidetään katumusharjoituksena,
vievät teidät taivaaseen kädenkäänteessä.

Roque nauroi Don Quijoten neuvolle, vaihtoi puheenaihetta ja kertoi
hänelle Claudia Jeróniman surullisen tapauksen, joka teki Sanchon
sanomattoman murheelliseksi, sillä tytön kauneus, reippaus ja rohkeus
oli häntä miellyttänyt.

Nyt palasivat asemiehet, jotka oli lähetetty saalista noutamaan,
tuoden mukanaan kaksi ratsastavaa ratsumiestä, kaksi jalkaisin
kulkevaa pyhiinvaeltajaa, vaunut, joissa oli naisia, ja noin kuusi
palvelijaa, jotka seurasivat heitä, toiset ratsain, toiset jalkaisin,
sekä vielä kaksi muulinajajaa, jotka kuuluivat molempien ratsumiesten
seuraan. Asemiehet olivat ottaneet heidät keskelleen, voittajat ja
voitetut olivat aivan hiljaa odottaen, että suuri Roque Guinart
lausuisi jotakin, ja tämä kysyi ratsumiehiltä, keitä he olivat, minne
matkustivat ja kuinka paljon heillä oli rahoja. Toinen heistä vastasi:

— Armollinen herra, me olemme espanjalaisen jalkaväen kapteeneja;
komppaniamme ovat Napolissa, ja me olemme menossa Barcelonaan
astuaksemme johonkin siellä olevista neljästä kaleerista, joiden
sanotaan sieltä lähtevän Sisiliaan; meillä on noin kaksi- tai
kolmesataa dukaattia, niin että olemme mielestämme hyvinkin rikkaita ja
onnellisia, koska sotilaitten niukat palkat eivät suo heille suurempia
aarteita.

Roque kysyi pyhiinvaeltajilta samaa kuin kapteeneilta ja sai
vastaukseksi, että he aikoivat astua laivaan matkustaakseen Roomaan
ja että heillä oli molemmilla yhteensä noin kuusikymmentä reaalia.
Roque tahtoi myös saada tietää, keitä vaunuissa matkusti, minne he
olivat menossa ja kuinka paljon heillä oli rahaa mukanaan, ja eräs
ratsastavista palvelijoista vastasi:

— Armollinen rouva Doña Guiomar de Quiñones,[60] Napolin Hovioikeuden
presidentin puoliso, hänen pieni tyttärensä, kamarineiti ja kamarirouva
matkustavat näissä vaunuissa; me kuusi palvelijaa saattelemme häntä, ja
meillä on rahoja kuusisataa dukaattia.

— Meillä on siis — virkkoi Roque Guinart — nyt yhdeksänsataa dukaattia
ja kuusikymmentä reaalia. Minulla on sotilaita noin kuusikymmentä;
katsokaa, kuinka paljon siitä tulee kullekin, minä näet olen huono
laskemaan.

Tuon kuultuaan rosvot koroittivat äänensä ja huusivat:

— Kauan eläköön Roque Guinart huolimatta haukkujista, jotka tahtovat
syöstä hänet turmioon!

Kapteenit näyttivät alakuloisilta, presidentinrouva tuli
murheelliseksi, eivätkä pyhiinvaeltajatkaan olleet iloisia nähdessään,
kuinka heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Roque piti heitä vähän
aikaa tässä epävarmuuden tilassa, mutta ei tahtonut pitkittää heidän
alakuloisuuttaan, jonka voi havaita jo pyssynkantaman päähän, vaan
kääntyi sanomaan kapteeneille:

— Hyvät herrat kapteenit, suvaitkaa ystävällisesti lainata
minulle kuusikymmentä dukaattia, ja presidentinrouva antakoon
kahdeksankymmentä, jotta voin tyydyttää tätä seurassani olevaa
joukkoa, sillä laulaen pappi rahan saapi; sitten voitte vapaasti ja
esteettömästi jatkaa matkaanne turvananne suojeluskirje, jonka teille
annan, jotta toiset eri paikkoihin näille seuduille sijoittamani
joukkueet eivät tee teille mitään pahaa, jos satutte heitä kohtaamaan;
tarkoitukseni näet ei ole loukata sotilaita eikä naisia, varsinkaan
ylhäisiä.

Kapteenit kiittivät Roquea hänen ystävällisyydestään ja jaloudestaan
lukemattomin ja sievin sanoin, sillä he pitivät todella ystävällisenä
ja jalona tekona, että hän salli heidän pitää omat rahansa. Rouva Doña
Guiomar de Quiñones tahtoi hypätä ulos vaunuistaan suutelemaan suuren
Roquen jalkoja ja käsiä, mutta tämä ei millään muotoa siihen suostunut,
vaan päinvastoin pyysi häneltä anteeksi loukkausta, johon oli tehnyt
itsensä syypääksi, koska hänen täytyi täyttää kehnon ammattinsa
ankarat velvollisuudet. Presidentinrouva käski erään palvelijansa
heti luovuttaa ne kahdeksankymmentä dukaattia, jotka oli määrätty
hänen maksettavakseen, ja kapteenit olivat jo maksaneet kuusikymmentä
dukaattiansa. Pyhiinvaeltajat olivat juuri aikeissa jättää vähäiset
roponsa, mutta Roque kielsi heitä ja kääntyi puhuttelemaan omia
miehiään:

— Näistä dukaateista saa kukin teistä kaksi, joten jäljelle jää
kaksikymmentä; kymmenen annettakoon näille pyhiinvaeltajille ja
toiset tälle kelpo aseenkantajalle, jotta hän voi puhua hyvää tästä
seikkailusta.

Sitten otettiin esiin kirjoitusneuvot, jotka Roquella oli aina
mukanaan, ja hän kirjoitti heille rosvojoukkonsa eri osastojen
päälliköille osoitetun suojeluskirjeen. Hän sanoi hyvästi kaikille
ja päästi heidät vapaasti menemään ja ihmettelemään hänen jaloa
olemustaan, hänen urhoollista mielenlaatuaan ja harvinaista
käytöstään, jonka vuoksi he pitivät häntä pikemmin Aleksanteri
Suurena kuin pahamaineisena rosvona. Muudan asemies sanoi
gascognelais-katalonialaisella murteellaan:

Tämä meidän päällikkömme sopii paremmin munkiksi kuin ryöväriksi; jos
hän tahtoo toiste osoittaa anteliaisuuttaan, niin tehköön sen omista
eikä meidän varoistamme.

Onneton mies ei ollut sanonut tuota niin hiljaa, ettei Roque sitä
kuullut. Hän tarttui miekkaansa ja melkein halkaisi sillä miehen pään
sanoen:

Näin minä rankaisen hävyttömiä, jotka eivät osaa pitää kieltänsä
kurissa.

Kaikki kauhistuivat eikä kukaan uskaltanut hiiskahtaa; niin nöyrästi he
häntä tottelivat.

Roque meni syrjään ja kirjoitti kirjeen eräälle ystävälleen Barcelonaan
ilmoittaen, että hänen luonaan oli kuuluisa Don Quijote Manchalainen,
vaeltava ritari, josta niin paljon puhuttiin, sekä kertoi hänelle,
että tämä oli maailman naurettavin ja viisain ihminen ja että hän
neljän päivän kuluttua, Johannes Kastajan päivänä,[61] toimittaisi
ritarin keskelle kaupungin rantatietä, missä hänet nähtäisiin täysissä
varuksissa ratsunsa Rocinanten selässä ja hänen aseenkantajansa Sancho
aasilla ratsastamassa. Roque kehoitti ystäväänsä ilmoittamaan tästä
omille Niarros-nimisille ystävilleen, jotta heillä olisi hänestä huvia,
ja sanoi oikeastaan haluavansa, että hänen kaikki vihollisensa jäisivät
tätä huvia vaille, mutta että se nähtävästi oli mahdotonta, koska Don
Quijoten hullutukset ja älynilmaukset ja hänen aseenkantajansa Sancho
Panzan hupaiset huomautukset välttämättä huvittivat kaikkia ihmisiä.
Hän lähetti tätä kirjettä viemään erään asemiehensä, joka vaihtoi
rosvonpuvun talonpojan vaatteisiin, lähti Barcelonaan ja toimitti
kirjeen sille, jolle se oli osoitettu.




Yhdesseitsemättä luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä
muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.


Don Quijote viipyi Roquen luona kolme vuorokautta, ja vaikka olisi
viipynyt kolmesataa vuotta, ei häneltä suinkaan olisi puuttunut
näkemistä ja ihmettelemistä, mitä tuli tämän rosvopäällikön
elämäntapaan. Päivän koittaessa oltiin yhdessä paikassa, päivällistä
syötiin toisessa, toisinaan paettiin tietämättä miksi, toisinaan taas
odotettiin tietämättä mitä. Nukuttiin seisoallaan, noustiin kesken unta
ja siirryttiin paikasta toiseen. Lakkaamatta asetettiin vakoilijoita,
kuulusteltiin vahteja, puhallettiin muskettien sytyttimiin, vaikka
sellaisia aseita oli vain vähän, sillä melkein kaikki käyttivät
piilukkoisia pyssyjä. Roque vietti yönsä erillään miehistään,
sellaisissa paikoissa, että he eivät voineet tietää, missä hän
oikeastaan oli, sillä monet hänen henkeänsä uhkaavat kuulutukset, joita
Barcelonan varakuningas oli toimittanut julkisuuteen, pitivät häntä
alinomaisessa levottomuudessa ja pelossa, eikä hän uskaltanut luottaa
kehenkään, koska pelkäsi, että omat miehet joko surmaisivat hänet tai
jättäisivät oikeuden käsiin: todella surkeaa ja kurjaa elämää.

Roque, Don Quijote ja Sancho, seurassaan kuusi asemiestä, lähtivät
vihdoin kulkemattomia teitä ja salaisia polkuja pitkin Barcelonaan. He
saapuivat kaupungin rantaan Johannes Kastajan juhlan aattona, Roque
syleili Don Quijotea ja Sanchoa, antoi Sancholle aikaisemmin lupaamansa
kymmenen dukaattia, ja niin he erosivat, lausuen kummaltakin puolen
tuhansia kohteliaisuuksia.

Roque lähti takaisin, Don Quijote jäi paikalleen ja odotteli päivää yhä
istuen hevosensa selässä, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin heleän
aamuruskon kasvot alkoivat näkyä idän parvekkeilta ilahduttaen yrttejä
ja kukkasia sensijaan, että olisivat hivelleet korvaa; mutta samassa
ilahdutti jo korviakin monilukuisten sorapillien ja käsirumpujen
soitto, tiukujen kilinä ja nähtävästi kaupungista tulevien ratsumiesten
huudot: »Hei, hei, alta pois, alta pois!» Aamurusko väistyi auringon
tieltä, joka kohosi vähitellen näkörannan yli, kasvot pyöreää kilpeä
suurempina.

Don Quijote ja Sancho tähyilivät joka puolelle; he näkivät meren,
jota eivät olleet aikaisemmin milloinkaan nähneet; se näytti heistä
kovin laajalta ja leveältä, paljoa suuremmalta kuin Ruidera-lammikot,
joihin olivat Manchassa tutustuneet; he näkivät satamansuulla kaleerit,
joissa aurinkoteltat oli laskettu alas, niin että ne näkyivät täynnä
viirejä ja lippuja, jotka liehuivat tuulessa ja hipoivat ja viistivät
vedenkalvoa; aluksista kuului huilujen, torvien ja sorapilven ääni,
joka täytti ilman lähellä ja kaukana miellyttävillä ja sotaisilla
soinnuillaan. Sitten alukset alkoivat liikkua ja suorittaa jonkinlaista
leikkitaistelua tyvenellä merellä, ja samanlaista leikkiottelua
suorittivat maalla lukemattomat ratsumiehet, jotka hyökkäsivät ulos
kaupungista upeissa puvuissa ja kauniilla hevosilla ratsastaen.
Kaleerisotilaat pitivät lakkaamatta yllä muskettitulta johon kaupungin
muureilla ja vallituksilla oleva miehistö vastasi; järeän tykistön
laukaukset raikuivat ilmoille peloittavasti kumahdellen, ja niihin
vastasivat kaleerien kansitykit. Tyven meri, miellyttävä rantamaisema,
kirkas ilma, jota vain toisinaan himmensi ruudinsavu, näytti alinomaa
luovan uutta iloa kaikkiin ihmisiin. Sancho ei voinut käsittää, kuinka
noilla merellä liikkuvilla myhkyröillä voi olla niin paljon jalkoja.

Samassa saapuivat upeapukuiset ritarit huutaen, hihkuen ja riemuiten
sinne, missä Don Quijote oli yhä aivan hiljaa, täynnä ihmetystä ja
kummastusta, ja eräs heistä, sama mies, jolle Roque oli kirjoittanut,
huusi Don Quijotelle kovalla äänellä:

Tervetullut kaupunkiimme, te kaikkien vaeltavien ritareitten
kuvastin, majakka, tähti ja kompassi, niinkuin toisessa kohdassa
on yksityiskohtaisemmin mainittu. Tervetullut, sanon minä, te
urhoollinen Don Quijote Manchalainen; ei se väärä ja väärennetty, ei se
apokryyfinen, joka on äskettäin meille näytetty väärissä historioissa,
vaan se oikea, se ainoa todellinen, jonka meille on kuvannut Cide
Hamete Benengeli, kaikkien historioitsijoitten kukka.

Don Quijote ei vastannut sanaakaan, eivätkä ratsumiehet odottaneetkaan
häneltä mitään vastausta, vaan ajelivat edestakaisin toisten
seuralaistensa kanssa alkaen kiertää hurjassa laukassa Don Quijotea,
joka kääntyi sanomaan Sancholle:

Nämä ovat tosiaan meidät tunteneet; lyönpä vetoa, että he ovat lukeneet
meidän historiamme ja myös sen aragonialaisen kirjoittaman, joka on
äsken painosta ilmestynyt.

Ratsumies, joka oli Don Quijotea puhutellut, tuli takaisin ja sanoi
hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne herra Don Quijote lähteä kanssamme; me
olemme kaikki teidän kuuliaisia palvelijoitanne ja Roque Guinartin
hyviä ystäviä.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Jos kohteliaisuus synnyttää kohteliaisuutta, niin teidän
mielenlaatunne, herra ritari, on suuren Roquen mielenlaadun tytär tai
likeinen sukulainen. Viekää minut, minne haluatte, sillä minulla ei ole
muuta tahtoa kuin teidän tahtonne, varsinkin, jos tahdotte sitä käyttää
palvelukseenne.

Hänelle vastasi yhtä sievin sanoin ratsumies. Sitten he kaikki ottivat
hänet keskelleen ja lähtivät hänen kanssaan kohti kaupunkia sorapillien
ja käsirumpujen soidessa. Mutta heidän kaupunkiin ratsastaessaan yhtyi
paholainen, joka kaiken pahan matkaansaattaa, katupoikiin, jotka ovat
pahempia kuin paholainen itse, ja kaksi kaikkein huiminta ja julkeinta
tunkeutui väkijoukkoon ja nosti toinen harmon, toinen Rocinanten häntää
pistäen niiden alle kourallisen takkiaisia. Eläinraukat tunsivat
outojen kannusten pistot, painoivat häntänsä kiinni lisäten siten omaa
kipuaan, lähtivät hyppien laukkaamaan ja paiskasivat ratsastajansa
maahan. Don Quijote riensi häpeissään ja suuttuneena poistamaan
koristuksia koninsa hännästä, ja Sancho teki samoin harmolleen. Don
Quijoten seuralaiset olisivat mielellään halunneet rangaista poikia
heidän hävyttömyydestään, mutta se oli mahdotonta, sillä pojat olivat
pujahtaneet heitä seuraavien lukemattomien muiden joukkoon.

Don Quijote ja Sancho nousivat jälleen juhtainsa selkään ja saapuivat
suosionosoitusten ja musiikin yhä raikuessa opastajansa taloon, joka
oli suuri ja komea, sanalla sanoen kuin rikkaan aatelismiehen talo; ja
sinne me heidät nyt jätämme, sillä niin tahtoo Cide Hamete.




Kahdesseitsemättä luku,

missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista
vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.


Don Quijoten isännän nimi oli Don Antonio Moreno. Hän oli rikas ja
älykäs aatelismies ja piti sievistä ja miellyttävistä huveista.
Don Quijoten nyt ollessa hänen luonaan hän yritti keksiä keinoa,
miten voisi häntä vahingoittamatta saada ilmi hänen hulluutensa;
pila, joka tekee kipeätä, ei näet ole oikeata pilaa, eivätkä huvit
ole minkäänarvoisia, jos niistä on vahinkoa toiselle. Ensiksi hän
antoi riisua Don Quijoten varukset ja vei hänet ihomyötäisessä
säämiskäpuvussa (jonka olemme jo aikaisemmin kuvailleet) erään
kaupungin pääkadun puolella sijaitsevalle parvekkeelle kaikkien
ihmisten ja katupoikien nähtäväksi, jotka katselivat häntä kuin apinaa.
Ritariasuun puetut ratsumiehet kiersivät häntä jälleen, ikäänkuin
olisivat pukeutuneet siihen asuun yksinomaan hänen tähtensä eikä
juhlapäivän viettämiseksi, ja Sancho oli erinomaisen tyytyväinen, koska
hänestä tuntui, että hän oli jollakin ihmeellisellä tavalla löytänyt
toiset Camachon häät, toisen samanlaisen talon kuin Diego de Mirandan
ja toisen linnan, joka oli herttuan linnan kaltainen.

Sinä päivänä oli Don Antonion luona päivällisillä muutamia hänen
ystäviään, jotka kaikki kunnioittivat Don Quijotea ja kohtelivat häntä
niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, mistä hän tuli erittäin ylpeäksi ja
sanomattoman iloiseksi. Sancho lausui niin paljon hupaista, että kaikki
talon palvelijat kuuntelivat häntä kuin henkeään pidättäen ja samoin
kaikki muut, jotka olivat häntä kuuntelemassa. Pöydässä oltaessa Don
Antonio sanoi Sancholle:

— Me olemme tässä saaneet kuulla, hyvä Sancho, että te syötte
kanamureketta ja kokkareita niin mielellänne, että liikaa saadessanne
pistätte sen poveenne seuraavaa päivää varten.

— Ei, armollinen herra, se ei pidä kutiansa, — vastasi Sancho — sillä
minä olen pikemmin siisti kuin ahmatti, ja herrani Don Quijote, joka
on tässä läsnä, tietää hyvin, että me molemmat tulemme usein toimeen
kahdeksan päivää kourallisella terhoja tai pähkinöitä. Totta kyllä,
että toisinaan niin sattuessa, kun lehmää mulle tarjotaan, käyn
viipymättä ottamaan, tarkoitan, että syön, mitä minulle tarjotaan,
ja käytän kutakin aikaa hyväkseni, mutta olkoon kuka tahansa, joka
on väittänyt, että minä olen suuri ahmatti ja rähjys, hän tietäköön,
ettei siinä puheessa ole perää pahaakaan; ja minä olisin sanonut tämän
hiukan toisin, jollen olisi ottanut huomioon tässä pöydässä istuvia
kunnianarvoisia partoja.

— Varmaa on, — virkkoi Don Quijote — että Sanchon aterioidessaan
osoittama kohtuus ja siisteys voidaan kirjoittaa ja piirtää
pronssitauluihin, jotta se pysyy iäisessä muistossa tulevia aikoja
varten. Nälkäisenä hän tosin saattaa näyttää hiukan ahmatilta, koska
syö nopeasti ja pureksii ruokaa suun täydeltä, mutta siisteydestä hän
aina pitää huolen, ja ollessaan käskynhaltiana hän oppi syömään oikein
hienosti, niin että söi haarukalla viinirypäleitä ja omenansiemeniäkin.

— Mitä! — virkkoi Don Antonio. — Onko Sancho ollut käskynhaltiana?

— On, — vastasi Sancho — Barataria-nimisen saaren käskynhaltiana.
Minä hallitsin sitä kymmenen päivää niin ettei paremmasta apua; niinä
päivinä menetin mieleni rauhan ja opin halveksimaan kaikkia maailman
käskynhaltianvirkoja; minä pakenin sieltä, putosin erääseen luolaan,
mihin luulin kuolevani ja mistä pelastuin ihmeellisellä tavalla.

Don Quijote kertoi nyt yksityiskohtaisesti Sanchon koko
käskynhaltiatarinan, joka kovin miellytti kuulijoita.

Aterian päätyttyä Don Antonio tarttui Don Quijoten käteen ja lähti
hänen kanssaan erääseen sivuhuoneeseen, missä ei ollut mitään muita
huonekaluja kuin pöytä, joka näytti olevan jaspista ja lepäsi samasta
kivilajista tehdyllä alustalla; pöydälle oli asetettu Rooman keisaria
muistuttava pronssiselta näyttävä rintakuva. Don Antonio kulki Don
Quijoten kanssa ympäri koko huoneen kiertäen pöydän moneen kertaan ja
sanoi sitten:

— Herra Don Quijote, nyt, kun varmasti tiedän, ettei kukaan meitä kuule
eikä kuuntele, ja ovi on suljettu, tahdon kertoa teidän armollenne
erään kaikkein merkillisimpiä seikkailuja tai oikeammin sanoen
uutuuksia, mitä kuvitella saattaa, sillä ehdolla, että teidän armonne
sijoittaa sen, mitä tulen teille sanomaan, vaiteliaisuutensa syvimpään
kätköön.

— Sen vannon, — vastasi Don Quijote — ja paremmaksi vakuudeksi panen
vielä hautakiven sen päälle, sillä tietäköön teidän armonne, herra Don
Antonio (hän näet jo tiesi isäntänsä nimen), että puhutte henkilön
kanssa, jolla kyllä on korvat kuulla, mutta jolla ei ole kieltä puhua;
teidän armonne voi siis aivan rauhallisesti siirtää, mitä povessanne
on, minun poveeni luottaen siihen, että olette heittänyt sen vaitiolon
syvään kuiluun.

— Tähän lupaukseenne luottaen — vastasi Don Antonio — tahdon antaa
teidän armonne nähdä ja kuulla seikkoja, jotka teitä ihmetyttävät, ja
lieventää hiukan ikävyyttä, jota tunnen, kun ei ole, kenelle ilmaista
salaisuuksiani, joita ei sovi uskoa kaikille.

Don Quijote oli ihmeissään ja odotti, mihin tämä varovaisuus lopulta
johtaisi. Samassa Don Antonio tarttui hänen käteensä, kuljetti sitä
pronssipään ja koko pöydän sekä sen alla olevan jaspisjalan yli ja
sanoi sitten:

— Tämän pään, herra Don Quijote, on tehnyt ja valmistanut eräs kaikkein
suurimpia noitia ja velhoja, mitä maailmassa on milloinkaan ollut;
minä luulen, että hän oli syntyjään puolalainen ja oli saanut oppinsa
kuuluisalta Escotillolta,[62] josta kerrotaan niin paljon ihmeellistä;
hän oli täällä talossani ja valmisti hänelle antamani tuhannen dukaatin
hinnasta tämän pään, jossa on se ominaisuus ja kyky, että se vastaa
kaikkeen, mitä siltä kysytään, kun kysymykset lausutaan sen korvaan.
Sen valmistaja otti huomioon ilmansuunnat, piirsi taikamerkkejään,
tähyili tähtiä, piti silmällä otollisinta hetkeä ja sai sen lopulta
niin täydelliseksi kuin huomenna tulemme näkemään; perjantaisin se näet
on mykkä, ja koska tänään on perjantai, se vaatii meitä odottamaan
huomiseen. Sillävälin teidän armonne voi valmistautua harkitsemalla,
mitä haluatte siltä kysyä; minä näet tiedän kokemuksesta, että se
vastatessaan puhuu aina totta.

Don Quijote ihmetteli kovin pään kykyä ja ominaisuutta ja voi tuskin
uskoa Don Antonion sanoja, mutta ajatellessaan, kuinka lyhyen ajan
kuluttua koe tulisi tehtäväksi, hän ei huolinut sanoa mitään muuta kuin
kiitokset siitä, että hänen isäntänsä oli ilmaissut hänelle niin suuren
salaisuuden. He poistuivat huoneesta, Don Antonio lukitsi oven, ja he
lähtivät saliin, missä muut herrat olivat. Sancho oli tällävälin näille
kertonut useita hänen herrallensa sattuneita seikkailuja ja tapahtumia.

Iltapäivällä he veivät Don Quijoten ratsastamaan, ei varuksissa, vaan
tavallisessa puvussa, puettuna keltaisenruskeasta verasta tehtyyn
laajaan päällystakkiin, joka olisi saanut itse pakkasenkin hikoilemaan
tänä vuodenaikana. He käskivät talon palvelijoita sillävälin
huvittamaan Sanchoa, niin ettei hänen päähänsä pistäisi lähteä ulos.
Don Quijote ei ratsastanut Rocinantella, vaan isolla muuliaasilla, joka
asteli aivan tasaisesti komeissa valjaissaan. Päällystakki pantiin
hänen hartioilleen ja selkään kiinnitettiin hänen huomaamattaan
pergamentti, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: _Tämä on Don
Quijote Manchalainen_. Heti ratsastuksen alussa veti pergamenttilappu
puoleensa kaikkien huomiota, jotka joutuivat sen näkemään, ja kun he
siitä lukivat »Tämä on Don Quijote Manchalainen», joutui Don Quijote
ihmeisiinsä havaitessaan, että kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat
hänet ja mainitsivat hänen nimensä. Siksi hän kääntyi Don Antonion
puoleen, joka ratsasti hänen vierellään, ja virkkoi hänelle:

— Vaeltavan ritarin ammattiin sisältyy totisesti suuria etuja, sillä
se tekee harjoittajansa tunnetuksi ja kuuluisaksi kaikilla maailman
äärillä; katsokaahan, armollinen herra Don Antonio, kuinka tämän
kaupungin katupojatkin tuntevat minut, vaikka eivät ole koskaan ennen
minua nähneet.

— Niin on laita, herra Don Quijote, — vastasi Don Antonio — sillä yhtä
vähän kuin tulta voidaan pitää piilossa tai sisään suljettuna, voi
kuntokaan jäädä tunnetuksi tulematta, ja kunto, joka saavutetaan
harjoittamalla asetointa, loistaa kirkkaammin kuin mikään muu.

Sattui sitten, että Don Quijoten ratsastaessa eteenpäin
suosionosoitusten kaikuessa, kuten jo aikaisemmin mainittiin, muudan
kastilialainen, joka oli lukenut hänen selässään olevan ilmoituksen,
koroitti äänensä ja sanoi:

‒ Piru sinut periköön, Don Quijote Manchalainen! Kuinka olet päässyt
tänne saakka saamatta surmaasi niissä lukemattomissa selkäsannoissa,
joita sinulle on annettu? Sinä olet hullu, ja jos olisit hullu
yksinäisyydessä ja hulluutesi suljettujen ovien takana, ei olisi
niinkään pahasti; mutta sinulla on kyky tehdä kaikki, jotka
seurustelevat tai ovat tekemisissä kanssasi, yhtä hulluiksi ja
järjettömiksi, ja jollei sanojani uskota, niin katsottakoon vain noita
herroja, jotka ovat seurassasi. Palaa kotiisi, mieletön, hoida taloasi,
vaimoasi ja lapsiasi ja luovu näistä järjettömyyksistä, jotka kalvavat
aivojasi ja kuorivat pois ymmärryksesi kerman.

— Hyvä ystävä, — sanoi Don Antonio — menkää te matkaanne jakamatta
neuvojanne, kun niitä ei teiltä pyydetä. Herra Don Quijote Manchalainen
on varsin viisas, emmekä me, jotka olemme hänen seurassaan, ole liioin
typeriä. Hyvettä tulee kunnioittaa, tavattakoon sitä niissä tahansa, ja
menkää itse hiiteen huolimatta sekaantua asioihin, jotka eivät teitä
liikuta.

— Jumaliste, teidän armonne on oikeassa; — vastasi kastilialainen —
sillä neuvojen antaminen tuolle kelpo miehelle on potkimista tutkainta
vastaan; mutta kaikesta huolimatta on mielestäni sääli, että mielevyys,
jota tämän mielenvikaisen sanotaan osoittavan kaikissa muissa asioissa,
virtaa pois hänen vaeltavan ritariutensa viemäriä pitkin. Mutta
koskekoon teidän armonne lausuma kehoitus, että minun pitää mennä
hiiteen, minua ja kaikkia jälkeläisiäni, jos koskaan tämän jälkeen,
vaikka eläisin vanhemmaksi kuin Metusalem, annan neuvoa kenellekään,
vaikka sitä minulta pyydettäisiin.

Neuvoja lähti tiehensä, ja ratsastusta jatkettiin; mutta sitten syntyi
niin kova ahdinko katupoikien ja kaikenlaisen muun väen tungeksiessa
ja lukiessa Don Quijoten selässä olevaa julkipanoa, että Don Antonion
täytyi ottaa se pois, ikäänkuin olisi pudistellut siitä pois vain
jotakin muuta.

Tuli ilta, palattiin kotiin. Siellä pantiin toimeen tanssiaiset, sillä
Don Antonion puoliso, joka oli ylhäinen ja hilpeä, kaunis ja älykäs
nainen, oli kutsunut muutamia ystävättäriään luokseen kunnioittamaan
vierasta ja nauttimaan hänen ennenkuulumattomista hullutuksistaan.
Muutamat heistä saapuivat, nautittiin upea illallinen, ja tanssiaiset
alkoivat keho kymmenen tienoissa illalla. Naisten joukossa oli kaksi
luonnonlaadultaan veitikkamaista ja kujeellista, ja he, vaikka olivat
aivan kunniallisia, käyttäytyivät kuitenkin hiukan vapaasti saadakseen
aikaan pilaa ketään loukkaamatta. He kutsuivat Don Quijotea tanssiin
niin uutterasti, että kerrassaan uuvuttivat hänet, eikä ainoastaan
ruumiillisesti, vaan myös sielullisesti. Maksoi tosiaan vaivan
katsella Don Quijoten hahmoa, kun hän kävi tanssiin pitkänä, laihana
ja kelmeänä, ihomyötäisissä vaatteissa, kömpelönä eikä suinkaan
kevytjalkaisena. Naiset häntä salaa liehittelivät, ja hän puolestaan
torjui heidän lähentelyään, samoin salavihkaa; mutta huomatessaan
lähentelyn käyvän liialliseksi hän sitten koroitti äänensä ja sanoi:

— _Fugite, partes adversae!_[63] Jättäkää minut rauhaan, te
epätervetulleet lemmenajatukset. Luopukaa, arvoisat rouvat,
toiveistanne, sillä hän, joka on minun toiveitteni valtiatar, verraton
Dulcinea Tobosolainen, ei suvaitse mitään muita tunteita niiden ohella,
jotka tekevät minut hänen vasallikseen ja alamaisekseen.

Niin sanottuaan hän istuutui lattialle keskelle salia, uupuneena ja
riutuneena tanssin vaatimasta ankarasta ponnistuksesta. Don Antonio
käski nostaa hänet ja kantaa sänkyyn, ja ensimmäisenä kävi häneen
käsiksi Sancho sanoen:

— Hiisi vieköön, rakas herrani ja isäntäni, jopa olette tanssinut!
Luuletteko, että kaikki sankarit ovat tanssijoita ja kaikki vaeltavat
ritarit tanssimestareita? Minä vakuutan teille, että erehdytte, jos
niin luulette: on semmoisia, jotka pelkäämättä käyvät surmaamaan
jättiläistä mieluummin kuin ottamaan yhtäkään tanssiaskelta. Jos tässä
olisi ollut kysymyksessä tavallinen koputustanssi, olisin astunut
teidän sijaanne, sillä sitä lajia minä tanssin kuin poika, mutta
tämmöisiin herrasväen tansseihin ei minusta ole.

Näillä ja muilla samanlaisilla puheillaan Sancho nauratti tanssiseuraa
ja vei sitten isäntänsä sänkyyn peittäen hänet huolellisesti, jotta hän
saisi hikoilla pois tanssista mahdollisesti koituneen vilustumisen.

Seuraavana päivänä Don Antoniosta näytti sopivalta käydä koettelemaan
lumottua päätä, ja niin hän sulkeutui huoneeseen, jossa pää oli, Don
Quijoten, Sanchon ja kahden ystävänsä sekä molempien naisten kanssa,
jotka olivat uuvuttaneet Don Quijoten tanssissa ja olivat jääneet siksi
yöksi Don Antonion puolison luo. Hän kertoi heille, millainen kyky
tuossa päässä piili, pyysi heitä olemaan siitä kenellekään kertomatta
ja sanoi, että tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin tämän lumotun
pään kykyä koeteltiin. Don Antonion molempia ystäviä lukuunottamatta
ei kukaan tuntenut tämän noituuden salaisuutta, ja hekin olisivat
joutuneet ihmettelemään samoinkuin muut, jollei Don Antonio olisi
sitä ennakolta heille ilmaissut. Muu ei ollut mahdollistakaan; niin
taitavasti pää oli rakennettu.

Ensimmäisenä astui pään korvan luo Don Antonio itse ja lausui
hiljaisella äänellä, mutta kumminkin niin selvästi, että kaikki sen
kuulivat:

— Sano minulle, pää, sen voiman nimessä, joka sinussa asuu: mitä minä
nyt ajattelen?

Pää vastasi, huuliaan liikuttamatta, selvällä ja kuuluvalla äänellä,
niin että kaikki sen ymmärsivät, näin:

— Minä en arvostele ajatuksia.

Kaikki joutuivat tuon kuullessaan ihmeisiinsä, varsinkin, kun
huomasivat, ettei koko huoneessa eikä pöydän läheisyydessä ollut ketään
ihmistä, joka olisi voinut vastata.

— Kuinka monta meitä tässä on? — kysyi jälleen Don Antonio.

Sama ääni vastasi hänelle verkalleen:

— Läsnä olette sinä ja sinun vaimosi, kaksi ystävääsi ja kaksi vaimosi
ystävätärtä, muudan kuuluisa ritari nimeltä Don Quijote Manchalainen ja
hänen aseenkantajansa, jonka nimi on Sancho Panza.

Nyt oli jälleen ihmettelemisen aihetta; nyt asia oli niin merkillinen,
että pelko sai kaikkien hiukset nousemaan pystyyn! Don Antonio väistyi
pään luota loitommaksi ja sanoi:

— Tämä riittää osoittamaan minulle, ettei minua ole pettänyt se, joka
sinut minulle möi, sinä viisas pää, sinä puhuva pää, sinä vastaava pää,
sinä ihmeellinen pää! Tulkoon nyt joku toinen ja kysyköön, mitä mieli
tekee.

Koska naiset yleensä ovat kiihkeitä ja uteliaita, astui ensimmäisenä
esiin toinen Don Antonion puolison ystävätär ja esitti seuraa van
kysymyksen:

— Sano minulle, pää, mitä minun pitää tehdä tullakseni oikein kauniiksi?

Hänelle vastattiin:

— Ole oikein kunniallinen,

— Minä en kysy sinulta enempää — sanoi kysyjä.

Sitten tuli hänen kumppaninsa ja sanoi:

— Minä tahtoisin tietää, pää, rakastaako mieheni minua vai ei.

Hänelle vastattiin:

— Katso, kuinka hän sinua kohtelee, niin tulet sen tietämään.

Rouva siirtyi pois sanoen:

— Tuota ei olisi tarvinnut kysyä, sillä ihmisen teot tietenkin
ilmaisevat hänen tunteitaan.

Sitten tuli luo toinen Don Antonion ystävistä ja kysyi:

— Kuka minä olen?

Hänelle vastattiin:

— Kyllä sen itse tiedät.

— En minä sitä sinulta kysy, — vastasi herrasmies — vaan pyydän sinua
sanomaan, tunnetko minut.

— Tunnen kyllä; — vastattiin — sinä olet Pedro Noriz.

— Enempää en tahdo tietää, sillä jo tästä huomaan, että sinä, oi pää,
tiedät kaikki.

Hän väistyi syrjään, toinen ystävä tuli luo ja kysyi:

— Sano minulle, pää, millaisia toiveita on pojallani tilanomistajalla?

— Olen jo sanonut, — vastattiin hänelle — etten arvostele mitään
toivomuksia, mutta siitä huolimatta voin sinulle sanoa, että poikasi
toivoo saavansa haudata sinut.

— Oikein; — sanoi aatelismies — mitä silmilläni näen, voin käsin kokea.

Hän ei kysynyt enempää. Don Antonion puoliso tuli ja sanoi:

— En tiedä, mitä sinulta kysyisin, pää; haluaisin vain sinulta kuulla,
saanko vielä kauan pitää kelpo mieheni.

Hänelle vastattiin:

— Saat kyllä, sillä hänen terveytensä ja kohtuullinen elämäntapansa
takaavat hänelle pitkän iän, jota monet lyhentävät kohtuuttomuudellaan.

Sitten astui luo Don Quijote ja sanoi:

— Sano minulle, sinä, joka vastaat: oliko totta vai unta, mitä minä
kerroin kokeneeni Montesinon luolassa? Tuleeko aseenkantajani Sanchon
pieksäjäisistä totta? Tuleeko Dulcinea todella pääsemään lumouksestaan?

— Mitä luolaan tulee, — vastattiin — olisi paljon sanottavaa; siinä on
sekä unta että totta; Sanchon pieksäjäiset edistyvät hitaasti; Dulcinea
tulee asianmukaisesti lumouksestaan vapautetuksi.

— En halua tietää enempää; — sanoi Don Quijote — jos vain saan nähdä
Dulcinean lumouksesta vapautettuna, niin katson yhdellä iskulla
saaneeni kaiken onnen, mitä toivoa voin.

Viimeinen kysyjä oli Sancho, ja hän kysyi näin:

— Kuinka mahtaa olla, pää, saanko minä toista käskynhaltianvirkaa?
Pääsenkö vapaaksi tästä vaivaisesta aseenkantajantoimesta? Saanko nähdä
jälleen eukkoni ja lapseni?

Siihen hänelle vastattiin:

— Sinä tulet hallitsemaan kotonasi, ja jos sinne palaat, saat nähdä
eukkosi ja lapsesi, ja aseenkantajantoimesi loppuu, kun lakkaat
palvelemasta.

— Oivallista, jumaliste! — sanoi Sancho Panza. — Senhän olisin voinut
sanoa itse itselleni; paremmin ei olisi voinut sanoa profeetta
Perogrullo.[64]

— Hölmö, — sanoi Don Quijote — mitä tahdotkaan vastattavan? Eikö riitä,
että tämän pään antamat vastaukset sopivat siihen, mitä siltä kysytään?

— Riittää kyllä; — vastasi Sancho — mutta olisin toivonut sen
selittävän asiaa paremmin ja ilmoittavan minulle enemmän.

Siihen loppuivat kysymykset ja vastaukset, mutta ei suinkaan ihmetys,
jonka vallassa olivat kaikki, lukuunottamatta Don Antonion molempia
ystäviä, joilla oli asiasta selko. Cide Hamete Benengeli tahtoo
selittää sen heti, jottei jättäisi maailmaa jännitykseen eikä siihen
uskoon, että päässä todella oli jokin velhomainen ja erinomainen
salaisuus, ja siksi hän kertoo, että Don Antonio Moreno, joka oli
Madridissa nähnyt toisen, erään puunveistäjän tekemän pään, oli
antanut valmistaa kotonaan samanlaisen huvittaakseen itseään ja
hämmästyttääkseen niitä, jotka eivät olleet asiasta selvillä. Laitos
oli tällainen: pöydän kansi oli puuta, maalattu ja kiilloitettu
jaspiksen väriseksi, ja samoin pöydän jalka, josta pisti ulos neljä
kotkankynttä, jotta pöytä seisoi sitä tukevammin. Pää oli Rooman
keisarien rintakuvien näköinen, pronssinvärinen ja aivan ontto
ja samoin pöydän levy, johon se sopi niin tarkoin, ettei näkynyt
pienintäkään saumaa. Pöydän jalka oli sekin ontto ja yhteydessä
pään, kaulan ja rinnan kanssa, ja koko laitos oli yhteydessä toisen
alakerrassa sijaitsevan huoneen kanssa. Pöydän jalan, kannen ja kuvan
rinnan ja kaulan kautta kulki läkkipeltinen putki, joka oli sovitettu
niin hyvin, ettei kukaan voinut sitä nähdä. Alakerran huoneeseen, joka
oli yhteydessä ylemmässä kerroksessa sijaitsevan kanssa, sijoittui
se, jonka tuli vastata, ja piti suutaan putken suulla, niin että
ääni kulki kuin puheputkessa ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikeina
lausuttuina ja selvinä sanoina, ja niinmuodoin oli mahdoton petosta
keksiä. Vastaukset antoi Don Antonion sisarenpoika, sukkela ja älykäs
ylioppilas, jolle hänen enonsa oli ilmoittanut, kutka sinä päivänä
menisivät hänen kanssaan huoneeseen, missä pää oli, ja niin hänen oli
helppo nopeasti ja oikein vastata ensimmäiseen kysymykseen; toisiin
hän vastasi arvaamalla, älykkäästi, kuten ainakin älykäs mies. Cide
Hamete kertoo vielä, että tätä ihmettä kesti noin kahdeksan tai
kymmenen päivää, mutta että hän sitten, kun kaupungille oli levinnyt
huhu, että Don Antoniolla oli talossaan taikainen pää, joka vastasi
kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, ja kun hän itse alkoi pelätä, että tämä
voisi tulla uskontomme vartioiden korviin, ilmoitti asian herroille
inkvisiittoreille, ja nämä käskivät hänen hävittää pään ja olla enää
jatkamatta leikkiä, jottei tietämätön väki siitä pahentuisi. Mutta Don
Quijoten ja Sancho Panzan mielestä pää oli taiottu ja pysyi sellaisena
ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, tyydyttäen kuitenkin enemmän Don
Quijotea kuin Sanchoa.

Tehdäkseen Don Antonion mieliksi, osoittaakseen ystävällisyyttä Don
Quijotelle ja antaakseen hänelle tilaisuutta tuoda ilmi hullutuksiaan
kaupungin herrat suunnittelivat turnajaisia, jotka oli määrä pitää
kuuden päivän kuluttua, mutta joista ei tullut mitään eräästä syystä,
joka tuonnempana mainitaan. Don Quijoten teki mieli lähteä kaupungille
kävelemään aivan yksinkertaisesti ja jalkaisin, sillä hän pelkäsi,
että katupojat häntä ahdistelisivat, jos hän lähtisi ratsain, ja
niin he lähtivät kävelemään, hän ja Sancho sekä kaksi palvelijaa,
jotka Don Antonio antoi heidän mukaansa. Heidän kävellessään erästä
katua Don Quijote tuli sattumalta katsahtaneeksi ylös ja näki, että
erään portin yläpuolelle oli kirjoitettu suurin kirjaimin: _Täällä
painetaan kirjoja_. Siitä hän oli kovin mielissään, sillä hän ei ollut
aikaisemmin nähnyt mitään kirjapainoa ja halusi tietää, millainen
laitos se oli. Hän meni koko seurueensa kanssa sisään ja näki, kuinka
eräällä puolella painettiin, toisella luettiin korjausvedosta,
kolmannella ladottiin, neljännellä korjattiin ladelmaa, sanalla sanoen,
näki koko suuren kirjapainon kaikki laitteet. Don Quijote astui erään
kastin luo ja kysyi, mitä siinä tehtiin; latojat selittivät hänelle
asian, hän ihmetteli ja lähti eteenpäin. Hän tuli erään toisen luo ja
kysyi, mitä tämä teki. Mies vastasi:

— Hyvä herra, tämä herrasmies tässä — hän osoitti erästä komearyhtistä,
hienonnäköistä, arvokkaalta näyttävää henkilöä — on kääntänyt erään
italialaisen kirjan meidän kieleemme, ja minä tässä ladon sitä
painettavaksi.

— Mikä on kirjan nimi? — kysyi Don Quijote.

Siihen vastasi kirjailija:

— Hyvä herra, kirjan italiankielinen nimi on _Le bagatelle_.

— Entä mitä on _le bagatelle_ meidän kielellämme? — kysyi Don Quijote.

— _Le bagatelle_ — sanoi kirjailija — merkitsee sitä, mitä me
kielellämme nimitämme pikkuseikoiksi, mutta kirja, vaikka sen nimi
on niin vaatimaton, sisältää kuitenkin erittäin hyviä ja ytimekkäitä
asioita.

— Minä — virkkoi Don Quijote — osaan hiukan italiankieltä ja ylpeilen
siitä, että osaan laulaa muutamia Arioston säkeitä. Mutta sanokaa
minulle, armollinen herra (ja minä en sano tätä tutkiakseni teidän
armonne neroa, vaan pelkästä uteliaisuudesta): oletteko tavannut
kirjassanne kertaakaan sanaa _pignatta_?

— Olen kyllä, monta kertaa — vastasi kirjailija.

— Entä kuinka teidän armonne sen kääntää meidän kieleemme? — kysyi Don
Quijote.

— Kuinka sen muuten kääntäisin — vastasi kirjailija — kuin sanalla
_pata_?

— Hitto vieköön, — sanoi Don Quijote — kuinka hyvin teidän armonne
onkaan perehtynyt italiankieleen! Lyönpä kelpo vedon, että
italiankielen käyttäessä sanaa _piace_ teidän armonne kääntää sen
sanalla _miellyttää_, kun siinä on _più_, niin te sanotte _enemmän_,
sanan _su_ te käännätte sanalla _ylös_, ja sanan giù sanalla _alas_.

— Niin käännän, epäilemättä, — sanoi kirjailija — sillä nuo ovat juuri
vastaavat sanat.

— Uskallan vannoa, — sanoi Don Quijote — ettei teidän armonne ole
tunnettu maailmassa, joka on haluton palkitsemaan loistavia neroja
ja kiitettävää vaivannäköä. Kuinka paljon kykyjä onkaan tuhoutunut!
Kuinka paljon neroja onkaan työnnetty johonkin loukkoon! Kuinka paljon
hyveitä onkaan jätetty palkitsematta! Mutta sittenkin minusta tuntuu,
että käännökset kielestä toiseen, mikäli niitä ei tehdä kielten
kuningattarista, kreikasta ja latinasta, ovat kuin flaamilaiset
seinäverhot nurjalta puolelta; vaikka kuviot näkyvät, ovat ne täynnä
himmentäviä lankoja, eikä näkyvissä ole oikean puolen tasainen
kudelma ja kirkkaat värit. Helpoista kielistä kääntäminen ei todista
erinomaista älyä eikä kielellistä taitoa, enempää kuin jonkin valmiin
paperin jäljentäminen tai kopioiminen. Tästä en kuitenkaan tahdo
päätellä, ettei käännöstyö ole kiitettävää, sillä voihan ihminen
askarrella huonommissa tehtävissä ja semmoisissa, joista hänellä on
vähemmän hyötyä. Tämä ei koske kahta kuuluisaa kääntäjää, nimittäin
tohtori Cristóbal de Figueroa[65] ja hänen _Pastor Fido'aan_ ja Don
Juan de Jáuriguia[66] ja hänen _Aminta'ansa_, jotka osallisuudellaan
saavat lukijan epäilemään, kumpi on käännös, kumpi alkuperäinen teos.
Mutta sanokaa minulle, armollinen herra: painetaanko tämä kirja
omaan laskuunne, vai oletteko jo myynyt kustannusoikeuden jollekin
kirjakauppiaalle?

Minä painatan sitä omaan laskuuni — vastasi kirjailija — ja aion
ansaita ainakin tuhat dukaattia tästä ensimmäisestä painoksesta, jota
otetaan kaksituhatta kappaletta, ja ne myydään kädenkäänteessä kuuteen
reaaliin.

— Teidän armonne osaa laskea mainiosti![67] — vastasi Don Quijote. —
Hyvin huomaa, ettette tunne kirjanpainajien laskuja ja miten he vetävät
yhtä köyttä toistensa kanssa. Minä vakuutan teille, että saatuanne
niskaanne kaksituhatta kappaletta kirjoja, huomaatte ruumiinne olevan
niin pahassa pinteessä, että ihan kauhistutte, varsinkin, jos kirja on
hiukan ikävä eikä ollenkaan pikantti.

— Entä sitten? — virkkoi kirjailija. — Onko teidän armonne sitä mieltä,
että minun tulee jättää se jollekin kirjakauppiaalle, joka maksaa
minulle kolme maravedia kustannusoikeudesta ja luulee vielä tekevänsä
minulle suuren palveluksen suorittaessaan tuon summan? Minä en painata
kirjojani saavuttaakseni mainetta maailmassa, sillä teokseni ovat jo
tehneet minut tunnetuksi, vaan etsin ansiota, sillä sen puuttuessa
suuri maine ei maksa ropoakaan.

— Jumala suokoon teidän armollenne menestystä — vastasi Don Quijote.

Hän siirtyi toisen kastin luo, missä näki korjattavan erään kirjan
arkkia, jonka nimi oli _Sielun valo_,[68] ja sen nähdessään hän lausui:

— Vaikka tällaisia kirjoja on paljon, tulee niitä sentään painaa,
sillä täällä maailmassa on paljon syntisiä ja äärettömän paljon valoa
tarvitaan niiden valistamiseksi, jotka pimeydessä vaeltavat.

Hän asteli eteenpäin, näki taas korjattavan erästä toista kirjaa, ja
hänen kysyttyään, mikä sen nimi oli, hänelle vastattiin, että se oli
_Mielevän Hidalgon Don Quijote Manchalaisen Toinen osa_, jonka oli
sepittänyt joku Tordesillasin asukas.

— Olen jo kuullut tästä kirjasta, — sanoi Don Quijote — ja luulin totta
totisesti, että se oli hävyttömyytensä vuoksi jo poltettu ja muutettu
tuhkaksi; mutta tuleehan sillekin Martinpäivä[69] samoinkuin kaikille
muille sioille; keksityt historiat näet ovat sikäli hyviä ja hupaisia,
mikäli lähenevät totuutta tai totuudenmukaisuutta, ja todenperäiset
ovat sitä parempia, mitä todenperäisempiä ovat.

Niin sanottuaan hän poistui kirjapainosta, ilmeisesti hiukan
harmistuneena, ja samana päivänä Don Antonio ryhtyi toimenpiteisiin
viedäkseen hänet katsomaan satamassa olevia kaleereja, mikä kovin
ilahdutti Sanchoa, koska hän ei ollut niitä eläessään nähnyt. Don
Antonio lähetti kaleerien päällikölle tiedon, että aikoi samana päivänä
iltapuolella tuoda niitä katsomaan vieraansa, suurimaineisen Don
Quijote Manchalaisen, jonka päällikkö ja kaupungin kaikki asukkaat jo
tunsivat; ja se, mitä Don Quijotelle tapahtui kaleereilla, kerrotaan
seuraavassa luvussa.




Kolmasseitsemättä luku.

Kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen ollessaan kaleereilla ja
ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.


Don Quijote painui taiotun pään vastauksista syvämietteisiin ajatuksiin
voimatta kumminkaan keksiä sen salaisuutta, ja lopulta hän aina päätyi
miettimään hänelle annettua varmaa lupausta, että Dulcinea vapautuisi
lumouksestaan. Siihen hän aina palasi ja iloitsi siitä sydämessään,
uskoen aivan pian saavansa nähdä sen toteutuvan. Sancho puolestaan,
vaikka hän, kuten sanottu, nyt inhosi käskynhaltiana-oloa, halusi
kuitenkin saada jälleen käskeä ja nähdä toisten tottelevan, sillä tuo
onneton olotila tuo sentään mukanaan käskyvallan, vaikka se olisi
annettu vain piloillaan.

Saman päivän iltapuolella lähtivät sitten hänen isäntänsä Antonio
Moreno ja tämän molemmat ystävät Don Quijoten ja Sanchon kanssa
kaleereille. Päällikkö, joka oli saanut tiedon heidän tulostaan, oli
kovin iloinen nähdessään molemmat kuuluisat henkilöt, Quijoten ja
Sanchon, ja nämä olivat tuskin ehtineet rantaan, kun kaikki kaleerit
laskivat alas aurinkotelttansa ja sorapillit alkoivat soida; sitten
laskettiin vesille venhe, jota peittivät upeat matot ja tulipunaiset
samettipielukset, ja Don Quijoten siihen astuessa päällikön alus
laukaisi tykkinsä, ja samoin tekivät toiset kaleerit. Don Quijoten
noustessa aluksen oikealla puolella riippuvia köysiportaita tervehti
häntä laivan koko miehistö huutamalla kolme kertaa »hu! hu! hu!»
niinkuin on tapana, kun joku ylhäinen henkilö käy kaleereilla. Kenraali
— voimmehan näet antaa hänelle sen nimen — Valenciasta kotoisin oleva
ylhäinen aatelismies, ojensi Don Quijotelle kätensä, syleili häntä ja
sanoi:

— Tämän päivän kohdalle minä panen valkoisen kiven, sillä se on
kaikkein parhaimpia, mitä uskon eläessäni saavani kokea, koska olen nyt
kohdannut herra Don Quijote Manchalaisen, ja muistuttakoon tämä päivä
ja merkki meille miestä, johon sisältyy vaeltavan ritarikunnan koko
oivallisuus.

Don Quijote vastasi hänelle yhtä kohteliaaseen tapaan, ylen mielissään
siitä, että häntä kohdeltiin niin suurenmoisesti. Kaikki lähtivät
takakannelle, joka oli järjestetty erittäin sievästi, ja istuutuivat
sivupenkeille; soutupäällikkö asteli keskikäytävää eteenpäin ja antoi
vihellyspillillään merkin, että miehistön piti riisuutua, mikä tapahtui
silmänräpäyksessä. Nähdessään niin paljon ihmisiä ilkialastomina Sancho
kerrassaan ällistyi, varsinkin, kun näki heidän nostavan suojakatoksen
niin nopeasti, että hänestä tuntui kuin kaikki paholaiset olisivat
olleet heitä auttamassa; mutta tämä kaikki oli pelkkää leikkiä
verrattuna siihen, mitä nyt kerron. Sancho istui keskikäytävällä
lähellä perimmäistä oikeanlaidan soutajaa, kun tämä, jolle oli jo
sanottu, mitä hänen tuli tehdä, kävi Sanchoon käsiksi ja nosti hänet
käsivarsilleen; ja koko miehistö, joka oli noussut seisomaan ja oli
varuillaan, otti Sanchon vastaan ja heitti häntä eteenpäin käsivarsilta
toisille ja penkistä penkkiin alkaen aluksen oikealta puolelta ja niin
nopeasti, että Sancho parka oli ihan päästä pyörällä ja aivan varmaan
uskoi, että itse paholaiset olivat käyneet häneen käsiksi. Mutta
pilantekijät eivät lopettaneet, ennenkuin olivat kuljettaneet hänet
laivan vasenta laitaa takaisin ja laskeneet hänet peräkannelle. Sancho
rukka oli pahoin möyhentynyt, haukkoi ilmaa ja hikoili eikä voinut
mitenkään käsittää, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut. Nähtyään
Sanchon siten siivetönnä lentävän Don Quijote kysyi kenraalilta,
noudatettiinko tämmöisiä juhlamenoja aina niitten kanssa, jotka olivat
ensimmäistä kertaa kaleereilla; jos niin oli laita, ei hän, koska
hänellä ei ollut aikomusta ruveta palvelemaan kaleereilla, halunnut
ottaa osaa sellaisiin harjoituksiin, vaan vannoi Jumalan nimessä, että
jos joku kävisi häneen käsiksi ja heittäisi häntä kuin palloa, niin
hän potkisi miehen kuoliaaksi; ja niin sanoessaan hän nousi ja tarttui
miekkansa kahvaan.

Samassa laskettiin aurinkoteltta alas, ja isoraaka putosi kannelle
kamalasti rämähtäen. Sancho luuli, että taivaan perustukset horjuivat
ja että sen kansi oli putoamassa hänen päähänsä; hän painoi kauhistuen
päänsä alas ja pisti sen polviensa vähin. Don Quijote ei hänkään
seisonut kovin varmasti jaloillaan, sillä hänkin säikähti, kohotti
hartioitaan ja kalpeni. Miehistö veti sitten raakapuun ylös samalla
vauhdilla ja melulla kuin oli sen laskenutkin ja teki kaiken tämän
syvän hiljaisuuden vallitessa, ikäänkuin sillä ei olisi ääntä eikä
kieltä ollutkaan. Soutupäällikkö antoi merkin ankkurin nostamiseen,
juoksi soutukäytävää pitkin, kädessään ruoska, alkoi sillä kutkutella
soutajien selkiä, ja kaleeri alkoi lipua ulos merelle. Nähdessään niin
paljon punaisia jalkoja — niinä hän näet piti airoja — Sancho sanoi
itsekseen:

— Tämä on totista noituutta eikä semmoista, mistä isäntäni tapaa puhua.
Mitä nämä onnettomat ihmiset ovat tehneet, että heitä niin ruoskitaan,
ja kuinka voi yksi ainoa mies, joka tuossa astelee ja viheltelee,
uskaltaa ruoskia niin suurta joukkoa? Minä sanon toden totta, että tämä
on helvetti, tai ainakin kiirastuli.

Don Quijote näki, kuinka tarkkaavasti Sancho katseli, mitä tapahtui, ja
sanoi hänelle:

— Sancho ystäväiseni, miten nopeasti ja miten vähällä vaivalla te
voisittekaan, jos vain tahtoisitte, riisuutua vyötäisiä myöten,
asettua noitten toisten soutaja-herrain joukkoon ja lopettaa Dulcinean
lumouksen! Ollessanne niin monien kurjien ja kidutettujen joukossa
te näet ette paljoakaan tuntisi omaa tuskaanne, ja sitäpaitsi voisi
sattua, että viisas Merlin katsoisi jokaisen näistä iskuista, jotka
annetaan lämpimästä kädestä, vastaavan kymmentä niistä, jotka teidän
lopultakin täytyy itsellenne antaa.

Kenraali olisi halunnut tiedustella, mitä iskuja ne olivat ja mistä
Dulcinean lumouksesta oli kysymys, kun tähystäjä samassa sanoi:

— Linnoituksesta annetaan merkki, että läntisellä rannikolla on
näkyvissä jokin soutualus.

Sen kuultuaan kenraali hyppäsi keskikäytävälle ja huusi:

— Hei pojat, ei päästetä sitä karkuun! Montjuichin vahtitornista
ilmoitettu alus on varmaan jokin Algerian merirosvojen brigantiini.

Kolme muuta kaleeria lähestyi nyt päällikön alusta saadakseen
menettelyohjeita. Kenraali määräsi, että kahden niistä piti suunnata
kulkunsa avoimelle merelle, hänen oma aluksensa ja kolmas kaleeri
sitävastoin kulkisivat pitkin rannikkoa, sillä niin menetellen alus
ei pääsisi heidän käsistään. Miehistö tarttui tuimasti airoihin ja
kiidätti kaleereja niin huimaa vauhtia, että ne näyttivät lentävän.
Molemmat merelle lähteneet kaleerit havaitsivat suunnilleen kahden
peninkulman päässä aluksen, jossa silmämäärällä arvioiden otaksuivat
olevan neljä- tai viisitoista soutupenkkiä, ja niin oli tosiaan
laita. Huomattuaan kaleerit alus lähti pakenemaan aikoen ja toivoen
pelastuvansa nopeudellaan; mutta sen kävi sittenkin huonosti, sillä
päällikön kaleeri oli kaikkein nopeimpia merialuksia ja läheni
brigantiinia niin huomattavasti, että tämän miehistö selvästi havaitsi
pakoyrityksen epäonnistuvan. Kapteeni olisi senvuoksi tahtonut,
että he olisivat vetäneet airot sisään ja antautuneet, jotta eivät
ärsyttäisi kaleerien päällikköä vihaan; mutta kohtalo, joka ohjasi
asiaa toisin, järjesti niin, että päällikön kaleerin ollessa niin
lähellä, että brigantiinin miehistö jo voi kuulla huudot, joilla heitä
kehoitettiin antautumaan, kaksi juopunutta torakia, toisin sanoen kaksi
turkkilaista, jotka kahdentoista muun kanssa olivat brigantiinissa,
ampuivat kaksi laukausta ja surmasivat kaksi sotilasta, jotka olivat
meidän aluksemme kokassa, toinen toisella, toinen toisella puolella.
Sen nähtyään kenraali vannoi, ettei jättäisi henkiin ainoatakaan
brigantiinista vangiksi saamaansa; mutta kaleerin hyökätessä täyttä
vauhtia sen kimppuun se liukui ohi kaleerin airojen alitse. Kaleeri
työntyi hyvän matkan päähän, brigantiinissa olevat huomasivat tuhon
tulevan, kohottivat kaleerin kääntyessä purjeet ja yrittivät jälleen
päästä pakoon purjeitten ja airojen avulla. Heidän ponnistuksensa eivät
kumminkaan auttaneet niin paljoa kuin heidän uskaliaisuutensa heitä
vahingoitti, sillä vähän enemmän kuin puoli peninkulmaa kuljettuaan
päällikön alus saavutti heidät, heitti valtaushakansa ja otti heidät
kaikki elävinä vangeiksi. Samassa saapuivat molemmat toiset kaleerit,
ja kaikki neljä palasivat satamaan, missä lukematon ihmisjoukko seisoi
odottamassa, uteliaana näkemään, mitä he toivat mukanaan. Kenraali
laski ankkurin lähelle rantaa ja huomasi laiturilla seisovan kaupungin
varakuninkaan. Hän lähetti laivapurren häntä noutamaan ja käski laskea
isonmaston raakapuun hirttääkseen heti merirosvojen kapteenin ja
muut turkkilaiset, jotka hän oli ottanut brigantiinista vangiksi ja
joita oli noin kolmekymmentäkuusi miestä, kaikki reippaita sotilaita
ja useimmat turkkilaisia tarkka-ampujia. Kenraali kysyi, kuka oli
brigantiinin kapteeni, ja eräs vangeista, joka sittemmin havaittiin
espanjalaiseksi luopioksi, vastasi kastiliankielellä:

— Tämä nuorukainen, jonka tässä näet, hyvä herra, on meidän kapteenimme.

Samassa hän osoitti tuskin kahdenkymmenen vuoden ikäistä nuorta miestä,
joka oli niin kaunis ja uljas, että ihminen tuskin kykenee sellaista
mieleensä kuvaamaan. Kenraali kysyi häneltä:

— Sano minulle, sinä kelvoton koira, mikä sinut sai surmaamaan
sotilaitani, vaikka näit, ettet mitenkään voinut päästä pakoon? Sillä
tavallako osoitetaan kunnioitusta päällikön alukselle? Etkö tiedä,
ettei urhoollisuus ole samaa kuin uhkarohkeus? Epävarmojen toiveitten
tulee tehdä ihminen uskaliaaksi, mutta ei uhkarohkeaksi.

Kapteeni aikoi vastata, multa kenraalilla ei ollut aikaa sitä
kuunnella, sillä hänen täytyi rientää ottamaan vastaan varakuningasta,
joka oli jo astumassa kaleeriin palvelijoittensa ja muutamien kaupungin
huomattavien henkilöitten seurassa.

— Te olette saanut hyvän saaliin, herra kenraali — sanoi varakuningas.

— Niin, teidän ylhäisyytenne saa nähdä, kuinka hyvä se on, — vastasi
kenraali — kun näette sen kiikkuvan raakapuun nokassa.

— Kuinka niin? — virkkoi varakuningas.

— Siksi, — vastasi kenraali — että minulta on vastoin kaikkea lakia
ja oikeutta ja sodassa yleisesti noudatettua tapaa surmattu kaksi
näiden kaleereiden kaikkein parasta sotilasta, ja minä olen vannonut
hirttäväni kaikki vangeiksi ottamani, ensinnä tämän nuoren miehen,
brigantiinin kapteenin.

Hän viittasi nuorukaiseen, joka odotti kuolemaa, kädet sidottuina ja
nuoransilmukka kaulassa. Varakuningas katseli häntä, ja nähdessään,
kuinka kaunis ja uljas ja samalla vaatimaton hän oli, hän sai samassa
vangin kauneudelta suosituskirjeen, niin että hänessä heräsi halu
pelastaa nuorukainen kuolemasta. Siksi hän kysyi:

‒ Sano minulle, kapteeni, oletko turkkilainen, mauri vai luopio?

Siihen nuorukainen vastasi, hänkin kastiliankielellä: ‒ Minä en ole
turkkilainen, en mauri enkä luopio.

— Mikä sitten olet? — kysyi varakuningas.

‒ Kristitty nainen — vastasi nuorukainen.

— Nainen, ja kristitty, ja tuossa asussa, ja semmoisessa tilassa? Se on
niin ihmeellistä, että sitä on vaikea uskoa.

— Siirtäkää tuonnemmaksi, hyvät herrat, — sanoi nuorukainen —
mestauksen toimeenpano; ettehän paljoa häviä, vaikka siirrätte
kostonne, kunnes olen kertonut teille elämäni historian.

Kenen sydän olisi voinutkaan olla niin kova, ettei olisi heltynyt
noista sanoista, tai ainakin tyytynyt odottamaan, kunnes saataisiin
kuulla, mitä tuolla surullisella ja onnettomalla nuorukaisella oli
kerrottavaa? Kenraali käski hänen sanoa, mitä hänellä oli sanottavaa,
mutta huomautti, ettei hänen pitänyt toivoa saavansa anteeksi ilmeistä
rikostaan. Luvan saatuaan nuorukainen aloitti kertomuksensa näin:

— Minä polveudun tuosta pikemmin onnettomasta kuin viisaasti
harkitsevasta kansasta, joka on näinä aikoina joutunut sanomattomien
vastoinkäymisten uhriksi; vanhempani näet olivat moriskoja. Heimoni
onnettoman kohtalon pyörteissä enoni ja tätini kuljettivat minut
Berberiaan, eikä minulla ollut vähääkään apua siitä, että selitin
olevani kristitty, kuten todella olen, enkä vain teeskennellen tai
näön vuoksi, vaan totisesti ja vilpittömästi. Minua ei auttanut, että
esitin tämän seikan niille, joiden tehtävänä oli meidät surkeasti
karkoittaa. Enoni ja tätini eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan pitivät
tiedonantoani valheena ja keksintönä, jonka avulla toivoin saavani
jäädä maahan, missä olin syntynyt, ja niin he veivät minut mukanaan
pikemmin väkisin kuin suostumuksellani. Minulla oli kristitty
äiti ja yhtä ymmärtäväinen ja kristitty isä; minä imin itseeni
katolisen uskon äidinmaidossa, minut kasvatettiin hyviin tapoihin,
minä en ole puheessani enkä käytöksessäni, mikäli itse voin asiaa
arvostella, milloinkaan osoittanut olevani maurilainen. Näitten hyvien
ominaisuuksien ohella (uskon näet, että ne ovat hyviä ominaisuuksia)
lisääntyi kauneuteni, jos muuten kaunis olen, ja vaikka elämäni oli
sangen siveätä ja yksinäistä, ei se kumminkaan liene ollut sitä siinä
määrässä, ettei minua päässyt näkemään muudan nuori aatelismies nimeltä
Don Gaspar Gregorio, erään aatelismiehen sukutilan perijä, jonka
tilukset sijaitsevat aivan lähellä kyläämme. Kävisi liian pitkäksi
kertoa, kuinka hän näki minut, kuinka tulimme puheisiin toistemme
kanssa, kuinka hän menetti sydämensä minulle ja sai korvaukseksi
minut, ja sitäkin vaikeampaa se on tänä hetkenä, jolloin pelkään minua
uhkaavan julman nuoran painuvan kieleni ja kurkkuni väliin; tahdon
senvuoksi sanoa vain, että Don Gaspar päätti seurata minua maanpakoon.
Hän liittyi toisilta paikkakunnilta lähteviin moriskoihin, sillä hän
oli hyvin perehtynyt kieleemme, ja matkalla hän teki tuttavuutta enoni
ja tätini kanssa, jotka kuljettivat minua mukanaan. Isäni, älykäs
ja varovainen mies, oli näet, kuultuaan ensimmäisen käskyn meidän
karkotuksestamme, lähtenyt kylästämme vieraisiin maihin etsiäkseen
sieltä meille pakopaikkaa. Hän oli piilottanut ja kaivanut erääseen
paikkaan, jonka vain minä tiedän, suuren määrän erittäin kallisarvoisia
helmiä ja jalokiviä sekä hiukan selvää rahaa, portugalilaisia ja
espanjalaisia kultakolikolta. Hän varoitti minua millään ehdolla
koskemasta tähän jättämäänsä aarteeseen, jos meidät karkotettaisiin
maasta, ennenkuin hän palajaisi. Minä tottelin ja lähdin, kuten
sanottu, enoni, tätini ja muitten sukulaisten ja tuttavien kanssa
Berberiaan, ja siellä me asetuimme Algeriaan, mikä oli samaa kuin jos
olisimme asettuneet helvettiin. Kuningas sai kuulla kauneudestani,
ja huhu kertoi hänelle rikkauksistani, mikä tavallaan oli minulle
onneksi. Hän kutsui minut luokseen ja kysyi, mistä Espanjan seudusta
olin kotoisin ja kuinka paljon rahoja ja jalokiviä minulla oli.
Minä mainitsin hänelle syntymäseutuni ja sanoin, että jalokivet ja
rahat oli kaivettu sinne maahan, mutta että olisi helppo saada ne
käsiinsä, jos itse palaisin niitä noutamaan. Minä sanoin hänelle
kaiken tämän peläten, että kauneuteni hänet häikäisisi, ja yrittäen
sensijaan ärsyttää hänen ahneuttaan. Hänen keskustellessaan minun
kanssani tultiin hänelle ilmoittamaan, että seurassani oli saapunut
eräs kaikkein uljaimpia ja kauneimpia nuoria miehiä, mitä ajatella
saattaa. Minä arvasin heti, että tarkoitettiin Don Gaspar Gregorioa,
joka on kaikkein kauniimmiksi ylistettyjä kauniimpi. Minä pelästyin
ajatellessani, missä vaarassa oli Don Gregorio, sillä näitten
barbaaristen turkkilaisten keskuudessa pidetään kaunista poikaa tai
nuorukaista parempana kuin naista, olipa tämä kuinka kaunis tahansa.
Kuningas antoi heti käskyn, että nuorukainen oli tuotava sinne
nähtäväksi, ja kysyi minulta, oliko totta, mitä nuoresta miehestä
sanottiin. Ikäänkuin taivas olisi ajatuksen mieleeni johdattanut
sanoin hänelle sen olevan totta, mutta lisäsin, ettei hän ollut
mies, vaan nainen samoinkuin minä. Sitten pyysin häneltä lupaa mennä
pukemaan hänet luonnolliseen pukuunsa, jotta hänen kauneutensa
esiintyisi täydessä loistossaan ja hän voisi arkailematta astua
kuninkaan eteen. Kuningas vastasi, että sain kernaasti niin tehdä
ja että keskustelisimme seuraavana päivänä, miten voisin palata
Espanjaan noutamaan maahan kaivettua aarretta. Minä puhuttelin Don
Gasparia, kerroin hänelle, millaisessa vaarassa hän oli esiintyessään
miehenä, puin hänet moriskotytöksi ja vein hänet saman päivän
iltapuolella kuninkaan luo, joka hänet nähdessään joutui ihmetyksen ja
ihastuksen valtaan ja päätti pidättää hänet luonaan lahjoittaakseen
hänet Suurherralleen. Välttääkseen vaaraa, joka saattoi häntä uhata
seraljissa hänen naistensa puolelta ja itseänsäkin peläten hän käski
viedä muukalaisen muutamien ylhäisten maurilaisnaisten luo, jotka
häntä vartioisivat ja palvelisivat, ja niin tehtiin viipymättä. Meidän
molempien tunteet (en näet voi kieltää, että häntä rakastan) jääkööt
niiden harkittaviksi, joiden täytyy toisistaan erota, vaikka toisiaan
rakastavat. Kuningas ryhtyi sitten toimenpiteisiin, jotta palaisin
tässä brigantiinissa Espanjaan, määräten minua saattelemaan kaksi
turkkilaista, samat miehet, jotka surmasivat teidän sotilaitanne. Minun
kanssani matkusti myös tämä espanjalainen luopio (hän viittasi mieheen,
joka oli ensiksi puhunut), joka, sen varmaan tiedän, on salainen
kristitty ja toivoo hartaammin saada jäädä Espanjaan kuin palata
Berberiaan. Brigantiinin muu miehistö on maureja ja turkkilaisia,
joista ei ole muuhun kuin soutajiksi. Molemmat turkkilaiset, jotka
olivat ahnaita ja julkeita, eivät välittäneet määräyksestä, jonka
mukaan heidän olisi pitänyt laskea minut ja tämä luopio kristittyjen
vaatteissa (jotka olimme varustaneet mukaan) maihin ensimmäisessä
kohdassa Espanjan rannikolla, vaan tahtoivat ensiksi liikkua pitkin
rannikkoa ja siepata itselleen jotakin saalista, jos sattuisivat
saamaan; he näet pelkäsivät, että jos ensiksi laskisivat meidät maihin,
me molemmat voisimme jonkin sattuman nojalla ilmoittaa brigantiinin
olevan vielä merellä, ja jos rannikolla sattuisi olemaan kaleereja,
niin ne kaappaisivat heidät. Viime yönä tuli tämä rannikko näkyviimme,
meidät, jotka emme tietäneet mitään näistä neljästä kaleerista,
havaittiin, ja sitten kävi niinkuin olette itse nähneet. Don Gregorio
on siis naiseksi puettuna naisten joukossa ilmeisessä hengenvaarassa,
ja minä olen tässä kädet selän taakse sidottuina odottaen ja peläten
menettäväni henkeni, joka onkin minulle nyt rasitukseksi. Tämä, hyvät
herrat, on yhtä surkean kuin todenperäisen tarinani loppu. Pyydän teitä
vain sallimaan minun kuolla kristittynä, koska, kuten jo sanoin, en ole
mitenkään vikapää rikokseen, jonka kansalaiseni ovat tehneet.

Hän vaikeni, hänen silmänsä olivat täynnä liikutuksen kyyneliä, ja
monet läsnäolevista itkivät hänen kanssaan. Liikutettuna ja täynnä
myötätuntoa astui varakuningas hänen luokseen, sanaakaan virkkamatta,
ja irroitti omin käsin nuoran, joka sitoi moriskotytön kauniita käsiä.

Mutta kristityn maurilaistytön kertoessa merkillistä tarinaansa oli
eräs vanha pyhiinvaeltaja, joka oli tullut kaleeriin samalla kertaa
kuin varakuningas, kiinteästi häntä katsellut, ja moriskotyttö oli
tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun hän heittäytyi tytön
jalkojen eteen, syleili niitä ja sanoi hänelle lukemattomien huokausten
ja nyyhkytysten värisyttämällä äänellä:

— Oi Anna Felix, onneton tyttäreni! Minä olen isäsi Ricote ja olen
palannut sinua etsimään, koska en voi elää ilman sinua, omaa sieluani.

Nuo sanat kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja kohotti
päätään, joka oli ollut kumarassa hänen ajatellessaan omaa onnetonta
menoaan; hän katseli pyhiinvaeltajaa, tunsi hänet samaksi Ricoteksi,
jonka oli tavannut lähdettyään käskynhaltianvirastaan, ja sai varmuuden
siitä, että tuo oli hänen tyttärensä, joka nyt vapaaksi päästettynä
syleili isäänsä ja sekoitti kyyneliään hänen kyyneliinsä. Ricote sanoi
kenraalille ja varakuninkaalle:

— Tämä, hyvät herrat, on minun tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän
onnelliset kuin hänen nimensä.[70] Hänen nimensä on Anna Felix ja
lisänimensä Ricote, ja hän on laajalti tunnettu kauneutensa samoinkuin
minun rikkauteni vuoksi. Minä lähdin isänmaastani etsiäkseni vieraista
valtakunnista suojapaikkaa ja tyyssijaa, ja löydettyäni sen Saksasta
olen palannut tässä pyhiinvaeltajan puvussa toisten, saksalaisten
kanssa etsiäkseni tytärtäni ja kaivaakseni maasta suuria aarteita,
jotka olen sinne piiloittanut. Tytärtäni en tavannut, mutta aarteeni
löysin, ja se on minulla mukanani, ja nyt olen kaikkein merkillisintä
kiertotietä kulkien löytänyt sen aarteen, joka tekee minut kaikkein
rikkaimmaksi, nimittäin rakkaan tyttäreni. Jos meidän syyttömyytemme
sekä hänen ja minun kyyneleni voivat oikeudentuntoanne loukkaamatta
avata säälinne ovet, niin armahtakaa meitä, sillä me emme ole
ajatelleetkaan teitä vahingoittaa emmekä ole millään tavalla ottaneet
osaa niiden meikäläisten salajuoniin, jotka on oikeudenmukaisesti
maasta tarkoitettu.

Siihen virkkoi Sancho:

— Minä tunnen Ricoten hyvin ja tiedän, että hän puhuu totta sanoessaan
Anna Felixiä tyttärekseen, mutta tuohon muuhun loruun, hänen
matkoihinsa edes ja takaisin, hyviin tai huonoihin aikeisiin, minä en
ollenkaan kajoa.

Kaikki läsnäolijat ihmettelivät kovin tätä merkillistä tapausta, ja
kenraali sanoi:

— Teidän kyynelenne eivät tosiaankaan salli minun pitää vannomaani
valaa; eläkää, kaunis Anna Felix, niin monta vuotta kuin Jumala on
teille säätänyt, mutta nuo molemmat julkeat ja hävyttömät miehet
kärsikööt rangaistuksen tekemästään rikoksesta.

Hän käski heti hirttää isonmaston raakapuuhun molemmat turkkilaiset,
jotka olivat surmanneet kaksi hänen sotilastaan; mutta varakuningas
pyysi häntä hartaasti jättämään heidät hirttämättä, koska heitä oli
tekoon yllyttänyt pikemmin hulluus kuin rohkeus. Kenraali taipui
varakuninkaan pyyntöön, sillä eihän kostoa mielellään tehdä niin
kylmäverisesti. Sitten mietittiin, mitä keinoa olisi pidettävä, jotta
saataisiin Don Gregorio pelastetuksi vaarallisesta tilastaan. Ricote
tarjosi siihen tarkoitukseen kolmattatuhatta dukaattia, joiden arvosta
hänellä oli helmiä ja jalokiviä. Tehtiin monenlaisia suunnitelmia,
mutta mikään ei ollut niin hyvä kuin se, jota ehdotti mainittu
espanjalainen luopio. Hän tarjoutui palaamaan Algeriaan pienessä
kuusisoutuisessa aluksessa, jossa olisi soutajina kristityitä, sillä
hän tiesi, milloin, missä ja miten hänen tuli ja sopi nousta maihin,
ja sitäpaitsi hän tiesi talon, missä Don Gaspar oli. Kenraali ja
varakuningas eivät voineet arvelematta luottaa luopioon eikä uskoa
hänen haltuunsa kristityitä, joiden piti toimia soutajina, mutta Anna
Felix meni takaukseen hänen puolestaan, ja hänen isänsä Ricote sitoutui
maksamaan kristityitten lunnaat, jos he sattuisivat joutumaan vangeiksi.

Kim siis tämä päätös oli tehty, lähti varakuningas maihin, ja Don
Antonio Moreno vei mukanaan moriskotytön ja hänen isänsä, varakuninkaan
kehoitettua kestitsemään heitä niin hyvin kuin hän suinkin voi ja
tarjottua puolestaan heitä varten kaikkea, mitä hänellä itsellään oli
kotonaan. Niin suurta hyväntahtoisuutta ja myötätuntoa nosti hänen
mieleensä Anna Felixin kauneus.




Neljässeitsemättä luku,

missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don Quijotelle enemmän huolta
kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.


Historia kertoo, että Don Antonio Morenon puoliso mielellään näki Anna
Felixin vieraanaan. Hän otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti
ja mielistyi yhtä paljon hänen kauneuteensa kuin hänen älyynsä;
moriskotyttö näet oli todella erittäin kaunis ja älykäs, ja kaikki
kaupungin ihmiset tulivat häntä katsomaan, kuin olisi heitä sinne
kutsuttu kelloja soittaen.

Don Quijote sanoi Don Antoniolle, ettei päätös, jonka he olivat tehneet
Don Gasparin vapauttamisesta, ollut oikea, koska se oli pikemmin
vaarallinen kuin tarkoituksenmukainen; olisi parempi, jos hän, Don
Quijote itse, kuljetettaisiin Berberiaan ratsuineen ja varuksineen;
hän näet kyllä toisi miehen sieltä pois koko maurilaisesta roskaväestä
huolimatta, niinkuin Don Gaiferos oli hakenut pois puolisonsa
Melisendran.

Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho tuon kuullessaan
— että Don Gaiferos nouti puolisonsa mannermaalta ja kuljetti hänet
Ranskaan maitse; mutta tässä, jos kukaties saammekin Don Gasparin
vapaaksi, meillä ei ole mitään, mitä pitkin kuljettaisimme hänet
Espanjaan, sillä siinä on meri välissä.

— Kaikkeen löytyy keino, paitsi kuolemaan; — vastasi Don Quijote — jos
vain tuodaan alus lähelle rantaa, voimme nousta siihen, vaikka koko
maailma yrittäisi sitä estää.

Sieväksi tempuksi teidän armonne sen kuvailee ja kovin helpoksi; —
sanoi Sancho — mutta ei sanoista siltaa tehdä, ja minä puolestani
luotan luopioon, sillä hän näyttää minusta kelpo mieheltä, jolla on
sydän oikeassa paikassa.

Don Antonio sanoi siinä tapauksessa, ettei luopio hyvin suoriutuisi,
voitavan turvautua suureen Don Quijoteen, joka lähtisi Berberiaan.

Kaksi päivää myöhemmin luopio lähti kevyessä kuusisoutuisessa
aluksessa, jonka miehistö oli erittäin urhoollista väkeä, ja vielä
kahden päivän kuluttua kaleerit lähtivät itäänpäin kenraalin sitä ennen
pyydettyä varakuningasta ystävällisesti lähettämään hänelle tietoa,
miten Don Gasparin vapauttaminen menestyisi ja miten Anna Felixin asiat
kehittyisivät, ja varakuningas lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Don Quijote lähti eräänä aamuna ratsastamaan rantatielle, täysissä
varuksissaan ja aseissaan, sillä nämä, kuten hän usein tapasi sanoa,
olivat hänen koristeensa ja taistelu oli hänen leponsa, joten hän ei
luopunut niistä hetkeksikään. Samassa hän näki vastaan tulevan ritarin,
joka oli hänkin asestettu kiireestä kantapäähän ja jolla oli kilvessä
kirkkaasti loistava kuu. Tultuaan niin lähelle, että ääni kuului, hän
huusi kovalla äänellä puhutellen Don Quijotea näin:

— Mainio ritari Don Quijote Manchalainen, jota ei ole milloinkaan
ylistetty ansion mukaan, minä olen Hohtavan kuun ritari;
ennenkuulumattomat urotyöni ovat kenties jo palauttaneet nimeni
sinun muistiisi. Minä tulen taistelemaan kanssasi ja koettelemaan
käsivarsiesi voimaa saadakseni sinut tietämään ja tunnustamaan, että
valtiattareni, olipa hän kuka tahansa, on verrattomasti kauniimpi
kuin sinun Dulcinea Tobosolaisesi. Jos avoimesti ja suoraan tunnustat
tämän totuuden, niin vältät kuoleman ja säästät minulta vaivan päättää
päiväsi; jos sitävastoin käyt taistelemaan ja minä sinut voitan,
en vaadi sinulta mitään muuta hyvitystä kuin että luovutat aseesi,
lakkaat etsimästä seikkailuja, palaat kotipuoleesi ja oleskelet siellä
vuoden ajan eläen kaikessa rauhassa ja hyväätekevässä levossa miekkaan
tarttumatta; se näet on otollista omaisuutesi lisäämiseksi ja sielusi
pelastukseksi. Jos taas sinä voitat minut, saat tehdä minulle mitä
tahdot, varukseni ja ratsuni joutuvat saaliiksesi, ja urotöitteni maine
siirtyy sinulle. Harkitse nyt, mikä on itsellesi parasta, ja vastaa
minulle heti, sillä minä olen määrännyt tämän asian ratkaisemista
varten koko tämän päivän.

Don Quijotea hämmästytti sekä Hohtavan kuun ritarin julkeus että hänen
taisteluhaasteensa aihe, ja hän vastasi hänelle tyynesti ja ankaran
vakavasti:

— Hohtavan kuun ritari, jonka urotyöt eivät ole vielä tulleet tietooni,
minä pakotan teidät valallisesti tunnustamaan, ettette ole milloinkaan
nähnyt ylhäistä Dulcineaa; minä näet tiedän, että jos olisitte hänet
nähnyt, olisitte varonut ryhtymästä tähän otteluun, koska hänen
ulkomuotonsa olisi hälventänyt erehdyksenne ja olisi teille osoittanut,
ettei ole ollut eikä voi olla kauneutta, jota sopisi verratakaan
hänen kauneuteensa. En siis tahdo väittää, että valehtelette, mutta
väitän, ettette osu väitteessänne oikeaan, ja hyväksyn haasteenne
esittämillänne ehdoilla, vieläpä nyt heti, jotta määräaika ei ehdi
kulua loppuun, erottaen mainituista ehdoista kuitenkin sen, että
urotöittenne kunnia siirtyisi minulle, sillä minä en edes tiedä, mitä
ja millaisia ne ovat, vaan tyydyn omiin urotöihini, sellaisinaan.
Ottakaa siis itsellenne tilaa tästä kentältä niin paljon kuin haluatte;
minä teen samoin, ja jolle Jumala sen antaa, sillä pyhä Pietari sen
siunaa.

Kaupunkilaiset olivat jo huomanneet Hohtavan kuun ritarin ja olivat
ilmoittaneet varakuninkaalle, että hän oli keskustelemassa Don Quijote
Manchalaisen kanssa. Otaksuen, että se oli jokin uusi seikkailu, jonka
oli järjestänyt Don Antonio Moreno tai joku muu kaupungin herra,
varakuningas lähti heti ulos rantaan Don Antonion kanssa ja monien
muiden ylhäisten herrojen seuraamana ja saapui paikalle Don Quijoten
parhaillaan kääntäessä Rocinantea lähteäkseen ottamaan vauhtia.
Huomatessaan molempien ritarien olevan kääntymässä ja aikovan hyökätä
toisiaan vastaan varakuningas astui heidän väliinsä ja kysyi heiltä,
mikä syy heidät sai näin äkkiarvaamatta käymään taisteluun. Hohtavan
kuun ritari vastasi, että kysymyksessä oli kaunotarten vertaileminen
ja lausui hänelle lyhyesti samaa, mitä oli sanonut Don Quijotelle,
mainiten lisäksi molempien taistelijoitten asettamat ja hyväksymät
ehdot. Varakuningas meni Don Antonion luo ja kysyi häneltä hiljaa,
tiesikö hän, kuka tuo Hohtavan kuun ritari oli, vai oliko tämä jokin
kepponen, joka aiottiin tehdä Don Quijotelle. Don Antonio vastasi,
ettei tietänyt, kuka tuo ritari oli, enempää kuin sitäkään, oliko
taisteluhaaste annettu piloillaan vai tosissaan. Tämä vastaus sai
varakuninkaan kahden vaiheille, pitikö hänen sallia heidän käydä
taisteluun vai ei; mutta voimatta uskoa, että tämä oli muuta kuin
pilaa, hän sitten väistyi syrjään sanoen:

— Herrat ritarit, jollei tässä ole mitään muuta keinoa kuin taipua
tunnustamaan tai kuolla ja jos herra Don Quijote on vääjäämätön ja
teidän armonne, Hohtavan kuun ritari, päätöksessään järkähtämätön, niin
pehmittäkää toisianne Jumalan nimeen.

Hohtavan kuun ritari kiitti kohteliain ja valituin sanoin
varakuningasta hänen antamastaan lupauksesta, ja Don Quijote teki
samoin. Tämä sulkeutui koko sydämestään taivaan ja Dulcineansa
suojelukseen (kuten hänen oli tapana tehdä taistelua aloittaessaan),
peräytyi ottaakseen vauhtia ja tällä kertaa hiukan kauemmaksi, koska
näki vastustajansa niin tekevän, ja niin he sitten, minkään torven
tai sotaisen soittimen antamatta hyökkäysmerkkiä, käänsivät yhtaikaa
ratsunsa, ja koska Hohtavan kuun ritarin ratsu oli nopeampi, hän
kohtasi Don Quijoten kahden kolmanneksen päässä hyökkäysradalla ja
syöksyi häntä vastaan, kumminkaan koskettamatta häntä peitsellään,
jota näytti tahallaan pitävän kohotettuna, niin tuimasti, että kumosi
Rocinanten ja Don Quijoten suin päin maahan. Hän kiiruhti heti Don
Quijoten luo, laski peitsenkärjen kypärinsilmikon eteen ja lausui:

— Te olette voitettu, ritari, ja vainajakin, jollette lausu
tunnustustanne kaksintaistelumme ehtojen mukaan.

Don Quijote, joka oli loukkaantunut ja huumaantunut, vastasi heikolla
ja raukealla äänellä, joka kaikui kuin haudasta, koska hän ei
kohottanut kypärinsä silmikkoa:

‒ Dulcinea Tobosolainen on maailman kaunein nainen, ja minä olen
onnettomin ritari maan päällä, eikä ole oikein, että heikkouteni
saattaa häpeään tämän totuuden. Iske peitselläsi, ritari, ja vie
minulta henki, koska olet jo riistänyt minulta kunnian.

‒ Sitä en suinkaan tee; — vastasi Hohtavan kuun ritari — eläköön,
eläköön himmentymättömänä neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneuden maine.
Minä tyydyn siihen, että suuri Don Quijote lähtee kotikyläänsä yhdeksi
vuodeksi tai määräämäkseni ajaksi, niinkuin sovimme, ennenkuin kävimme
tähän taisteluun.

Kaiken tuon kuulivat varakuningas ja Don Antonio sekä monet muut
läsnäolevat ja kuulivat myös Don Quijoten vastaavan, että hän
tunnollisena ja rehellisenä ritarina täyttäisi kaikki muut vaatimukset,
kun häneltä vain ei vaadittaisi mitään, mikä olisi vahingoksi
Dulcinealle. Tuon tunnustuksen kuultuaan Hohtavan kuun ritari käänsi
ratsunsa, kumarsi kohteliaasti varakuninkaalle ja ratsasti lyhyttä
laukkaa kaupunkiin.

Varakuningas käski Don Antonion lähteä hänen jälkeensä ja ottaa
kaikin mokomin selville, kuka hän oli. Don Quijote nostettiin maasta,
hänen silmikkonsa avattiin ja huomattiin, että hän oli aivan kalpea
ja hiessään. Rocinante oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt
paikaltaan liikahtamaan. Syvän surun ja murheen valtaama Sancho ei
tietänyt, mitä sanoa tai tehdä: kaikki, mitä oli tapahtunut, tuntui
hänestä kuin unennäöltä, ja koko asia oli kuin pelkkää noituutta. Hän
näki herransa voitettuna ja velvoitettuna olemaan kokonaisen vuoden
aseisiin tarttumatta; hän ajatteli, että hänen isäntänsä urotöitten
maine oli himmentynyt ja hänen uusiin lupauksiinsa liittyvät toiveet
rauenneet kuin tuhka tuuleen. Hän oli tuskallisen epätietoisuuden
vallassa, jäisikö Rocinante rammaksi vai ei ja tulisivatko hänen
herransa kaikki jäsenet paikoilleen; vaikka hänestä tuntui, että olisi
jo suuri onni, jos hänen päässään tulisivat kaikki ruuvit paikoilleen.
Lopuksi Don Quijote kuljetettiin kaupunkiin kantotuolissa, jonka
varakuningas haetti, ja varakuningas palasi itsekin kaupunkiin haluten
saada tietää, kuka oli Hohtavan kuun ritari, joka oli saattanut Don
Quijoten niin surkeaan tilaan.




Viidesseitsemättä luku,

missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don
Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.


Don Antonio Moreno seurasi Hohtavan kuun ritaria ja häntä itseään
seurasi, jopa ahdistikin, joukko katupoikia, kunnes jäivät piirittämään
erästä kaupungissa olevaa majataloa, johon Don Antonio meni. Hän
meni sinne haluten saada tietää, kuka tuo ritari oikeastaan oli.
Aseenkantaja tuli ottamaan ritaria vastaan ja auttamaan häntä varuksien
riisumisessa; sitten ritari meni erääseen alakerran huoneeseen ja hänen
kanssaan Don Antonio, joka oli ylen utelias saamaan hänestä selkoa.
Huomattuaan, ettei tämä herra jättänyt häntä rauhaan, Hohtavan kuun
ritari virkkoi hänelle:

— Minä tiedän varsin hyvin, jalo herra, minkätähden tulette. Te tulette
ottamaan selkoa, kuka olen, ja koska minulla ei ole mitään aihetta
kieltäytyä sitä ilmoittamasta, sanon sen teille palvelijani riisuessa
varuksiani ja sanon täysin totuudenmukaisesti. Tietäkää siis, hyvä
herra, että nimeni on kandidaatti Simson Carrasco. Minä olen kotoisin
samasta kylästä kuin Don Quijote Manchalainen, jonka hulluus ja
typeryys saa kaikki, jotka hänet tuntevat, häntä surkuttelemaan, ja
niihin, jotka ovat häntä syvimmin säälineet, olen minäkin kuulunut.
Varmaan uskoen hänen voivan parantua ainoastaan, jos hän pysyy hiljaa
kotonaan omassa kylässään ja talossaan, tein suunnitelman saadakseni
hänet sinne jäämään ja lähdin siis noin kolme kuukautta sitten matkaan
vaeltavana ritarina nimittäen itseäni Peiliritariksi, aikoen käydä
taistelemaan hänen kanssaan ja voittaa hänet tekemättä hänelle mitään
vahinkoa, mutta asettaen ennen taistelua ehdoksi, että voitetun piti
joutua voittajan armoille. Minä aioin vaatia häntä (katsoin näet hänet
jo ennakolta voitetuksi) palaamaan kotipaikalleen ja jäämään sinne
vuodeksi, jona aikana hän voisi parantua; mutta sallimus järjesti asian
toisin, sillä hän voitti minut ja heitti minut ratsun selästä, joten
aikomukseni ei toteutunut. Hän jatkoi matkaansa, ja minä palasin kotiin
voitettuna, häpeissäni ja pahoin loukkaantuneena putoamisesta, joka
oli erittäin vaarallinen. Mutta sittenkään ei sammunut haluni lähteä
vielä kerran häntä etsimään ja voittaa hänet, kuten tänään kävi. Ja
koska hän tunnollisesti noudattaa vaeltavan ritarikunnan sääntöjä,
niin hän varmaan noudattaa sitäkin, jonka olen hänelle säätänyt hänen
lupauksensa täyttämiseksi. Tämä, hyvä herra, on asian todellinen
juoksu, eikä minulla ole mitään siihen lisättävää. Pyydän vain, ettette
ilmianna minua ettekä sano Don Quijotelle, kuka olen, jotta hyvä
aikomukseni pääsee toteutumaan ja tulee jälleen järkiinsä mies, joka on
tosiaan erittäin järkevä, kunhan vapautuu ritarihullutuksista.

— Ah, hyvä herra, — virkkoi Don Antonio — Jumala antakoon teille
anteeksi vääryyden, jonka olette tehnyt koko maailmalle tahtoessanne
tehdä jälleen viisaaksi maailman hupaisimman hullun! Ettekö huomaa,
hyvä herra, ettei hyöty, jota Don Quijote voi saada aikaan viisaana,
milloinkaan vastaa huvia, joka meille koituu hänen hassutuksistaan?
Mutta luulenpa, ettei herra kandidaatti suurtakaan vaivaa nähden
kykene palauttamaan järkiinsä niin auttamattomasti hullua ihmistä;
ja jollei tämä olisi ristiriidassa lähimmäisenrakkauden kanssa,
toivoisin, ettei Don Quijote koskaan parantuisi; jos näet hän tulisi
terveeksi, emme menettäisi ainoastaan hänen hauskuuttansa, vaan myös
hänen aseenkantajansa Sancho Panzan leikkisät puheet, joista joka-ainoa
voi tehdä itse murheenkin jälleen iloiseksi. Kaikesta huolimatta olen
tästä vaiti enkä virka hänelle mitään saadakseni nähdä, olenko oikeassa
otaksuessani, ettei toimenpide, johon herra Carrasco on ryhtynyt, johda
toivottuun tulokseen.

Kandidaatti vastasi, että yritys epäilemättä oli hyvällä tolalla
ja että hän toivoi sen päättyvän onnellisesti. Don Antonion sitten
lausuttua kohteliaita vakuutuksiaan ja luvattua häntä palvella kaikella
muotoa kandidaatti sanoi hänelle hyvästi, antoi lastata varukset
muulin selkään, lähti jo samana päivänä kaupungista samalla hevosella,
jolla oli kaupunkiin ratsastanut, ja palasi kotipaikalleen kokematta
matkan varrella mitään, mitä tarvitsisi mainita tässä todenperäisessä
historiassa. Don Antonio kertoi varakuninkaalle kaikki, mitä Carrasco
oli hänelle ilmoittanut, mutta varakuningas ei ollut siitä kovin
mielissään, sillä Don Quijoten lähdettyä kotipuoleensa jäisivät vaille
huviaan kaikki, jotka saivat tietoa hänen hullutuksistaan.

Don Quijote makasi sängyssä kuusi päivää ärtyneenä, alakuloisena,
mietteissään ja huonolla tuulella, muistellen kerran toisensa jälkeen
tuota onnetonta kohtausta, jossa hänet oli voitettu. Sancho lohdutteli
häntä ja sanoi hänelle muun muassa:

— Rakas armollinen herra, kohottakaa päänne ja olkaa iloinen, jos
voitte, ja kiittäkää taivasta, etteivät kylkiluut katkenneet, vaikka
teidät paiskattiin maahan; ja koska tiedän, että selkään antaminen
ja saaminen kuuluvat yhteen ja ettei aina ole kinkkua, missä on
koukkuja, niin heittäkää hiiteen tohtori, sillä ettehän te häntä
tarvitse tämän taudin parantamiseen, lähdetään takaisin kotiin eikä
huolita kulkea etsimässä seikkailuja semmoisista maista ja seuduista,
joita emme tunne; ja jos asiaa oikein tarkoin ajatellaan, niin
minä tässä suurempaan vahinkoon joudun, vaikka teidän armoanne on
pahemmin pidelty. Minä, joka käskynhaltianvirasta lähtiessäni päätin
olla milloinkaan enää semmoista virkaa ikävöimättä, en ole jättänyt
toivoa, että pääsen kerran kreiviksi, ja se toivo ei toteudu koskaan,
jos teidän armonne ei huolikaan enää ruveta kuninkaaksi ja jättää
ritarihommansa; ja sillä viisillä kaikki toivoni haihtuvat savuna
ilmaan.

— Ole vaiti, Sancho; tiedäthän, ettei toimettomuuteni ja yksinäisyyteni
tule jatkumaan kauempaa kuin yhden vuoden; sitten minä palaan
kunniakkaaseen toimeeni, eikä minulta suinkaan tule puuttumaan
valloitettavaa kuningaskuntaa eikä sinulle lahjoitettavaa sopivaa
kreivikuntaa.

— Jumala sen kuulkoon, — sanoi Sancho — ja piru olkoon kuuro; minä näet
olen aina kuullut sanottavan, että on parempi hyvää toivoa kuin pitää
huonoa omanaan.

Niin pitkälle he olivat ehtineet keskustelussaan, kun huoneeseen astui
Don Antonio lausuen erittäin tyytyväisen näköisenä:

— Hyviä uutisia, herra Don Quijote! Don Gregorio ja luopio, joka lähti
häntä hakemaan, ovat satamassa! Mitä sanonkaan, satamassa? He ovat jo
varakuninkaan luona ja saapuvat tänne aivan heti.

Don Quijote ilahtui hiukan ja sanoi:

Minun tekee totisesti melkein mieli sanoa, että olisin iloinen, jos
olisi käynyt aivan päinvastoin, sillä silloin minun olisi täytynyt
lähteä tästä Berberiaan, missä olisin käsivarteni voimalla vapauttanut
sekä Don Gregorien että kaikki Berberiassa olevat kristityt vangit.
Mutta mitä sanonkaan, minä onneton? Enkö ole joutunut voitetuksi?
Enkö ole tullut kukistetuksi? Eikö juuri minun täydy olla kajoamatta
aseisiin vuoden aikana? Mitä siis lupaankaan? Miksi itseäni kiitän?
Sopisihan minun pikemmin polkea rukkia kuin heiluttaa miekkaa!

— Älkää huoliko niin puhua, armollinen herra; — sanoi Sancho — eihän
kanaakaan tapeta, vaikka se vähän nikottelee; tänään sinun vuorosi,
huomenna minun, eikä tämmöisistä kohtauksista ja paukutuksista pääse
selville mitenkään; sillä se, joka tänään kaatuu, voi huomenna nousta,
jos ei hänen tee mieli sänkyyn jäädä, minä tarkoitan, jollei hän itse
anna arkuudelle valtaa, vaan kerää uutta rohkeutta uusiin tappeluihin.
Nouskaa nyt, armollinen herra, ottamaan vastaan Don Gregorioa; kaikki
ihmiset tuntuvat olevan levottomia, ja hän on varmaan jo talossa.

Niin olikin laita. Don Gaspar ja luopio olivat tehneet varakuninkaalle
selkoa meno- ja paluumatkasta, ja Don Gregorio, joka kovin halusi
päästä tapaamaan Anna Felixiä, oli tullut luopion kanssa Don Antonion
taloon. Don Gregorio, joka oli Algeriasta lähtiessään ollut naisen
vaatteissa, oli laivassa vaihtanut ne erään hänen kerallaan pakenevan
vangin vaatteisiin; mutta olisipa hän esiintynyt millaisessa asussa
tahansa, hän olisi varmaan aina näyttänyt henkilöltä, joka ansaitsi
ystävällistä kohtelua, auliutta ja kunnioitusta, sillä hän oli
tavattoman kaunis ja, kuten näytti, seitsemän- tai kahdeksantoista
vuoden ikäinen. Ricote ja hänen tyttärensä kiiruhtivat häntä
tervehtimään, isä liikutettuna ja tytär ujona. He eivät syleilleet
toisiaan, sillä siinä, missä on paljon rakkautta, ei yleensä ole
liiallista ujostelemattomuutta. Nähdessään nämä molemmat kauniit nuoret
ihmiset, Don Gregorien ja Anna Felixin, yhdessä, kaikki läsnäolijat
joutuivat ihastuksen ja ihmetyksen valtaan. Ainoastaan hiljaisuus
puhui molempien rakastavaisten puolesta, ja silmillään he ilmaisivat
toisilleen iloisia ja siveitä ajatuksiaan. Luopio kertoi, mitä keinoja
ja juonia hän oli käyttänyt vapauttaessaan Don Gregorion, Don Gregorio
kertoi niistä vaaroista ja vaikeuksista, joissa hän oli ollut jäätyään
naisten joukkoon, mutta ei kertonut tuota monisanaisesti, vaan aivan
lyhyesti, osoittaen siten olevansa paljoa älykkäämpi kuin hänen ikänsä
edellytti. Ricote vihdoin maksoi ja palkitsi anteliaasti sekä luopion
että ne, jotka olivat olleet soutajina. Luopio palasi takaisin kirkon
helmaan, ja niin tästä viallisesta jäsenestä tuli katumuksen ja
parannuksen avulla jälleen puhdas ja terve.

Kaksi päivää myöhemmin varakuningas keskusteli Don Antonion kanssa,
miten olisi meneteltävä, jotta Anna Felix ja hänen isänsä saisivat
jäädä Espanjaan; heistä näet ei tuntunut ollenkaan sopimattomalta,
että tytär, joka oli niin hyvä kristitty, ja isä, joka näytti niin
hyväaikeiselta mieheltä, saisivat maahan jäädä. Don Antonio tarjoutui
matkustamaan pääkaupunkiin asiasta keskustelemaan, koska hänen
täytyi välttämättä sinne lähteä toisten seikkojen vuoksi, ja hän
vihjaili, että siellä voi saada monetkin vaikeat asiat hyvälle tolalle
suosijoiden ja lahjojen avulla.

‒ Ei, ‒ sanoi Ricote, joka oli läsnä tämän keskustelun aikana — meidän
ei pidä luottaa mihinkään suosijoihin eikä lahjoihin, sillä suurta
Don Bernardino de Velascoa, Salazarin kreiviä, jonka tehtäväksi hänen
majesteettinsa on jättänyt karkoittaa meidät maasta, eivät taivuta
mitkään rukoukset, ei lupaukset, ei lahjat eikä valitukset; vaikka
onkin totta, että hän liittää oikeuteen armeliaisuutta, käyttää hän
kuitenkin, koska havaitsee kansamme koko ruumiin taudin tartuttamaksi
ja turmelemaksi, mieluummin polttorautaa kuin lievittävää lääkettä, ja
niin hän älykkäästi, järkevästi, uutterasti ja peloittavasti toimien
on ottanut voimakkaille hartioilleen tämän suuren ja monimutkaisen
asian moitteettomasta toimeenpanosta koituvan taakan, eivätkä meidän
salajuonemme, viekkautemme, rukouksemme ja petoksemme ole kyenneet
sokaisemaan hänen silmiään, jotka hän pitää aina avoimina, jottei
yksikään meistä saa jäädä maahan tai piiloutua työntääkseen sitten
kuin salassa piilevä juuri ajan mittaan uusia vesoja ja kantaakseen
myrkyllisiä hedelmiä Espanjassa, joka nyt on puhdas ja vapaa siitä
pelosta, missä suuri lukumäärämme on sitä pitänyt. Suuri Filip kolmas
on tehnyt sankarillisen päätöksen ja menetellyt uskomattoman viisaasti
antaessaan sen toimeenpanon mainitun Don Bernardino de Velascon
tehtäväksi!

— Minä tulen joka tapauksessa sinne päästyäni ryhtymään kaikkiin
mahdollisiin toimenpiteisiin, ja tehköön taivas sitten, mitä hyväksi
näkee — sanoi Don Antonio. — Matkustakoon Don Gregorio minun kanssani
vapauttaakseen vanhempansa tuskasta, jota he hänen poissaolonsa vuoksi
varmaan tuntevat; Anna Felix jääköön talooni vaimoni luo tai menköön
siksi aikaa johonkin luostariin, ja minä tiedän herra varakuninkaan
mielellään näkevän, että kelpo Ricote viipyy hänen talossaan, kunnes
saadaan nähdä, miten aikeeni luonnistuvat.

Varakuningas suostui kaikkiin näihin ehdotuksiin, mutta Don Gregorio,
saatuaan tietää, mitä oli tekeillä, sanoi, ettei hän millään ehdolla
voinut eikä tahtonut jättää Anna Felixiä. Koska hän kuitenkin aikoi
käydä vanhempiensa luona ja arvasi voivansa pian palata häntä
noutamaan, hän sentään suostui tehtyyn suunnitelmaan. Anna Felix jäi
siis Don Antonion puolison luo ja Ricote varakuninkaan taloon.

Tuli sitten Don Antonion ja samoin Don Quijoten ja Sanchon lähtöpäivä,
kaksi päivää edellä kerrottujen tapausten jälkeen; putoaminen hevosen
selästä näet esti Don Quijotea lähtemästä matkaan aikaisemmin. Don
Gregorion ja Anna Felixin jäähyväiset vaativat kyyneliä, huokauksia,
pyörtymisiä ja nyyhkytyksiä. Ricote tarjosi Don Gregoriolle tuhat
dukaattia, jos hän halusi ne ottaa, mutta tämä ei ottanut yhtään
ainoata, vaan lainasi vain Don Antoniolta viisi dukaattia luvaten
maksaa ne takaisin pääkaupungissa. Niin he molemmat lähtivät matkaan,
ja myöhemmin, kuten sanottu, myös Don Quijote ja Sancho, Don Quijote
aseetonna ja matkapuvussa ja Sancho jalkaisin, sillä harmolla oli
kuormanaan ritarin varukset.




Kuudesseitsemättä luku,

missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee, tai kuulla, kun sen
itselleen luetuttaa.


Barcelonasta lähtiessään Don Quijote katseli vielä kerran paikkaa,
missä oli kukistunut, ja sanoi:

— Tässä Troia tuhoutui! Tässä riisti minulta onnettomuus, mutta ei
suinkaan oma heikkouteni, hankkimani maineen; tässä osoittautui
onnettareni epävakaiseksi, tässä himmentyivät urotyöni; tässä, sanalla
sanoen, onneni sortui voimatta nousta siitä notkosta enää milloinkaan!

Tuon kuultuaan sanoi Sancho:

— Urhoollisille sydämille, herrani, on ominaista, että ne osoittavat
kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä samoinkuin iloista mieltä
myötäkäymisessä. Minä päättelen näin itsestäni; jos näet olin iloinen
ollessani käskynhaltiana, en ole surullinen nytkään, vaikka olen
aseenkantaja ja kuljen jalkaisin; olenhan kuullut sanottavan, että tuo,
jota nimitetään Onnettareksi, on juoppo, oikullinen ja ennen kaikkea
sokea ämmä, joten hän ei näe, mitä tekee, eikä tiedä, ketä kukistaa,
ketä ylentää.

— Sinähän olet oikea filosofi, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä
puhut varsin viisaasti; en tiedä, kuka sinulle on tuon opettanut.
Mutta sen tiedän, ettei maailmassa ole mitään onnetarta ja etteivät
siinä tapahtuvat seikat, olkootpa ne hyviä tai huonoja, johdu mistään
sattumasta, vaan taivaan nimenomaisesta kaitselmuksesta. Siksi sanookin
tunnettu sananlasku, että jokainen on oman onnensa seppä. Minäkin
olen ollut oman onneni seppä, mutta en ole toiminut niin viisaasti
kuin olisi pitänyt, ja siksi ovat vaateliaat toiveeni johtaneet
surkeaan häviöön. Olisihan minun pitänyt ajatella, ettei heikko
Rocinante voinut vastustaa Hohtavan kuun ritarin valtavan suurta
ratsua. Siitä huolimatta uskalsin käydä otteluun, tein mitä voin,
minut viskattiin maahan, ja vaikka menetin taistelijan kunnian, en
sentään menettänyt enkä voi menettää hyvettä, joka on siinä, että pidän
sanani. Ollessani peloton ja urhoollinen vaeltava ritari minä puolustin
mainettani teoillani ja omin käsin, ja nyt, kun olen vain jalankäyvän
aseenkantajan veroinen, aion tehostaa sanojani täyttämällä antamani
lupauksen. Vaella siis eteenpäin, ystäväni Sancho, ja viettäkäämme
koevuotemme kotipuolessa, niin saamme siellä yksinäisyydessä kerätä
uusia voimia palataksemme sitten minulle unohtumattoman asetoimen
harjoittamiseen.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jalan kulkeminen ei ole
niin hauskaa, että se kehoittaisi ja yllyttäisi minua tekemään
pitkiä päivämatkoja. Jätetään nämä aseet riippumaan tänne johonkin
puuhun jonkun hirtetyn pahantekijän asemesta, ja kun pääsen jälleen
istumaan harmoni selkään, jalat maanpintaa korkeammalla, voimme tehdä
päivämatkoja niin pitkiä kuin teidän armonne haluaa; mutta se, joka
luulee, että minun pitää jalkaisin kulkea pitkiä päivämatkoja, luulee
turhia.

— Hyvin puhuttu, Sancho; — vastasi Don Quijote — ripustettakoon
aseeni voitonmerkiksi, ja niiden alapuolelle tai niiden ympärille
piirrettäköön puuhun, mitä oli kirjoitettu Rolandin aseitten
muistomerkkiin

    Ei muille nämä, ainoastaan sille,
    ken vertoja voi vetää Rolandille.

— Kaikki tuo tuntuu minusta mainiolta, — vastasi Sancho — ja jollemme
tulisi matkan varrella Rocinantea kaipaamaan, sopisi sekin ripustaa
siihen.

— Minä en anna hirttää Rocinantea enempää kuin aseitanikaan, — virkkoi
Don Quijote — sillä kenenkään ei pidä sanoa, että hyvästä palveluksesta
on saatu huono palkka!

— Teidän armonne puhuu varsin viisaasti, — vastasi Sancho — sillä
ymmärtäväisten ihmisten mielestä ei pidä kostaa satulalle, jos aasi on
syyllinen, ja koska teidän armonne itse on syyllinen tähän tapaukseen,
niin teidän tulee rangaista itseänne eikä purkaa vihaanne näihin
rikkinäisiin ja verisiin aseisiin, ei leppoisaan Rocinanteen eikä minun
arkoihin jalkoihini vaatimalla niitä liikkumaan nopeammin kuin on
kohtuullista.

Semmoisissa puheissa ja keskusteluissa heiltä kului koko se päivä ja
lisäksi vielä neljä päivää, joiden aikana ei sattunut mitään, mikä
olisi heidän matkaansa häirinnyt; mutta viidentenä päivänä, saavuttuaan
erääseen kylään, he näkivät majatalon edustalla paljon väkeä, joka oli
siinä huvittelemassa, koska oli pyhäpäivä. Kun Don Quijote ehti lähelle
heitä, koroitti muudan talonpoika äänensä ja sanoi:

— Jompikumpi näistä molemmista herroista, jotka tässä tulevat eivätkä
tunne kumpaakaan asianosaista, sanokoon, miten tässä vedonlyönnissä on
meneteltävä.

— Minä sanon sen aivan varmaan, — vastasi Don Quijote —ja aivan
vilpittömästi, jos vain kykenen asian oikein ymmärtämään.

— Seikka on se, hyvä herra, — sanoi talonpoika — että eräs tämän
kylän mies, joka on niin lihava, että painaa viisitoista leiviskää,
on haastanut kilpajuoksuun naapurinsa, joka painaa vain seitsemän
leiviskää. Ehtona oli, että heidän piti juosta sadan askelen matka yhtä
suurine painoineen, ja kun haasteen antajalta kysyttiin, kuinka painot
piti tasoittaa, niin hän sanoi, että kilpailuun haastetun miehen, joka
painaa seitsemän leiviskää, tuli ottaa selkäänsä kahdeksan leiviskän
kantamus, niin että hänkin tulisi viidentoista leiviskän painoiseksi
samoinkuin lihava.

— Se ei käy päinsä — virkkoi siihen Sancho, ennenkuin Don Quijote ehti
vastaamaan. — Ja minun asiani, minun, joka muutamia päiviä sitten
erosin käskynhaltian ja tuomarin virasta, kuten koko maailma tietää,
minun asiani on ratkaista semmoisia epäilyttäviä kysymyksiä ja antaa
tuomioita kaikenmoisissa riitajutuissa.

— Vastaa siis Herran nimeen, — sanoi Don Quijote — parahin Sancho;
minusta näet ei ole edes kissaa ruokkimaan, niin hämmentynyt ja
epäselvä on ymmärrykseni.

Saatuaan siten luvan Sancho lausui talonpojille, jotka olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen ja suu auki odottivat hänen tuomiotaan:

— Hyvät ystävät, se, mitä lihava mies vaatii, on mahdotonta, eikä
siinä ole oikeuden varjoakaan; jos näet on totta, kuten sanotaan,
että haastetun tulee saada valita aseet, niin ei ole hyvä, että tuo
haastaja valitsee ne semmoiset, että toisen on vaikeata ja mahdotonta
päästä voittajaksi, ja siksi olenkin sitä mieltä, että tuon lihavan
haastajan tulee itseänsä ruokota, puhdistaa, ohentaa, silittää ja
siivota ja laihduttaa lihojaan kahdeksan leiviskää jostakin ruumiinsa
kohdasta, mikä hänestä näyttää sopivimmalta ja otollisimmalta, ja kun
hän siten on tullut seitsemän leiviskän painoiseksi, niin hän ja hänen
vastustajansa painavat aivan yhtä paljon, ja niin he voivat lähteä
tasapainoisina juosta viilettämään kilpaa.

— Hiisi vieköön, — sanoi muudan talonpoika, joka kuuli Sanchon tuomion
— tämä herra on totisesti puhunut kuin pyhimys ja tuominnut kuin
tuomiorovasti! Mutta se on aivan varmaa, ettei tuo paksu poika halua
luovuttaa lihoistaan hiventäkään, vielä vähemmin kahdeksaa leiviskää.

— On paras, että jättävät juoksunsa juoksematta, — vastasi toinen —
jottei laiha tärvele itseään kantamuksellaan eikä lihava laihduta
itseään piloille; pistetään puolet vetosummasta likoon, viedään nämä
herrat kapakkaan, missä saadaan hyvää, ja vähät sitten muusta.

— Olen teille kiitollinen, arvoisat herrat, — vastasi Don Quijote —
mutta en voi viipyä hetkeäkään; murheellisten ajatusten ja tapausten
vuoksi minun täytyy näyttää epäkohteliaalta ja matkustaa tavallista
nopeammin.

Kannustaen Rocinanteaan hän lähti ajamaan eteenpäin, ja toiset
jäivät siihen ihmettelemään hänen merkillistä ulkonäköään ja hänen
palvelijansa hyvää älyä; hänen palvelijanaan he näet Sanchoa pitivät.
Ja eräs talonpojista sanoi:

— Kun kerran palvelija on noin viisas, niin kuinka viisas onkaan hänen
isäntänsä! Jos he ovat menossa Salamancaan opiskelemaan, niin lyönpä
vetoa, että he pääsevät tuossa paikassa hovituomareiksi; sehän käy
kuin leikki; tarvitsee vain lukea ja tutkia ja saada hiukan suosijoita
ja auttajia, ja niin on miehellä, kun hän vähimmin osaa sitä odottaa,
tuomarinsauva kädessä tai piispanhiippa päässä.

Sen yön isäntä ja renki viettivät ulkona taivasalla. Seuraavana
päivänä lähtiessään matkaansa jatkamaan he näkivät vastaantulevan
jalankulkijan, jolla oli haarapussi kaulassa ja kädessä jonkinlainen
pieni keihäs, jollaisia jalkaisin kulkevat viestinviejät käyttävät.
Tultuaan lähemmäksi Don Quijotea hän joudutti askeliaan, saapui puolta
juoksua hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen oikean reitensä
ympärille, koska ei ylemmäksi ulottunut, ja sanoi hänelle, nähtävästi
kovin mielissään:

— Oi armollinen herra Don Quijote Manchalainen, kuinka sydämestään
armollinen herra herttua iloitseekaan saadessaan tietää, että teidän
armonne palaa hänen linnaansa, missä hän yhä vielä oleskelee armollisen
rouva herttuattaren kanssa!

— Minä en teitä tunne, hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — enkä tiedä
kuka olette, jollette sitä minulle sano.

— Minä, armollinen herra Don Quijote, — vastasi kuriiri — olen Tosilos,
herra herttuan lakeija, joka en halunnut taistella teidän armonne
kanssa siinä Doña Rodriguezin tyttären naittamisjutussa.

— Herra siunatkoon! — sanoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että
olette se henkilö, jonka noidat muuttivat mainitsemaksenne lakeijaksi
petoksella riistääkseen minulta sen taistelun kunnian?

— Älkää huoliko sanoa enempää, hyvä armollinen herra, — vastasi
viestinviejä — sillä siinä ei totisesti ollut mitään noituutta eikä
mitään kasvojen muuttamista: minä olin kentälle ajaessani lakeija
Tosilos ja lakeija Tosilos olin sieltä lähtiessäni. Minä ajattelin
mennä naimisiin tappelematta, sillä tyttö minua miellytti, mutta
kävikin aivan toisin kuin olin ajatellut, sillä teidän armonne
lähdettyä linnastamme herra herttua käski antaa minulle sata
paria raippoja, koska olin rikkonut määräykset, jotka hän oli
minulle antanut, ennenkuin lähdin taisteluun, ja kaiken loppuna ja
päätöksenä oli, että tyttö on nyt nunna, Doña Rodriguez on lähtenyt
takaisin Kastiliaan ja minä olen tässä matkalla Barcelonaan viemään
varakuninkaalle kirjekääröä, jonka isäntäni hänelle lähettää. Ja jos
teidän armonne haluaa saada pienen kulauksen, tosin hiukan lämmintä,
mutta puhdasta ainetta, niin minulla on tässä taskumatti, jossa on sitä
kaikkein parasta, ja joitakin viipaleita Tronchonin juustoa, joka
kelpaa kutsumaan ja herättämään janoa, jos se sattuu nukkumaan.

— Tuota kelpaa kuulla; — sanoi Sancho — hiiteen kaikki muut
kohteliaisuudet, ja antakaa tulla vain, hyvä Tosilos, kaikkien Intian
noitien uhalla ja kiusaksi.

— Sinä, Sancho, olet totisesti maailman suurin ahmatti, — sanoi Don
Quijote — ja lisäksi suurin hölmö, kun et ymmärrä, että tämä kuriiri on
noiduttu ja tämä Tosilos väärennetty. Jää sinä hänen seuraansa ja syö
minkä jaksat; minä ajan tässä hiljalleen eteenpäin ja odotan sinua.

Lakeija nauroi, veti esiin taskumattinsa, otti haarapussistaan
juustonviipaleen ja kappaleen leipää. Sitten hän ja Sancho istuutuivat
viheriälle nurmelle ja söivät kaikessa rauhassa ja hyvinä tovereina
mitä haarapussissa oli, pohjaa myöten ja niin hyvällä ruokahalulla,
että nuoleksivat kirjekäärön kuorenkin vain siksi, että se haiskahti
hiukan juustolta. Tosilos sanoi Sancholle:

— Sinun isäntäsi, hyvä Sancho, on varmaan moneen hulluuteen vikapää.

— Sanoitteko velkapää? — vastasi Sancho. — Ei hän ole velassa
kenellekään; hän maksaa kaikki, varsinkin, jos hulluus käy rahasta.
Kyllä minä sen näen, ja sanonhan minä sen hänelle, mutta mitä se
pyhittää? Varsinkaan nyt, kun hän on ihan lyötynä, koska Hohtavan kuun
ritari hänet voitti.

Tosilos pyysi häntä kertomaan, kuinka se oli tapahtunut, mutta Sancho
vastasi hänelle, että oli epäkohteliasta antaa isännän odottaa, ja
sanoi, että tulisihan tilaisuutta siitä kertoa, jos satuttaisiin
tapaamaan jonakin toisena päivänä. Hän nousi ravisteltuaan nuttuaan
ja pudisteltuaan ruoan murenet parrastaan, lähti ajamaan harmoa
edellään, huusi toverilleen »Herran haltuun», meni menojaan ja saavutti
isäntänsä, joka odotti häntä erään puun varjossa.




Seitsemässeitsemättä luku.

Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti ruveta paimeneksi ja viettää
maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä muista todella hupaisista ja
oivallisista tapahtumista.


Jos Don Quijotea olivat ahdistaneet monenlaiset ajatukset, ennenkuin
hänet kukistettiin maahan, rasittivat häntä vielä useammat kukistumisen
jälkeen. Hän istui, kuten sanottu, puun varjossa, ja siinä lensivät
ajatukset hänen luokseen ja häntä kiusaamaan niinkuin kärpäset
hunajakakkuun. Muutamat niistä koskivat Dulcinean vapauttamista
lumouksesta, toiset kysymystä, millaista elämää hänen tuli viettää
pakollisessa toimettomuudessaan. Sitten saapui Sancho ja kehui lakeija
Tosilosta ylen anteliaaksi.

— Onko mahdollista, oi Sancho, — kysyi Don Quijote — että yhä vielä
pidät häntä oikeana lakeijana? Näyttää siltä kuin olisit kerrassaan
unohtanut, että olet nähnyt Dulcinean maalaistytöksi ja Peiliritarin
kandidaatti Carrascoksi muuttuneena, mikä kaikki on minua vainoavien
noitien työtä. Mutta sanohan minulle nyt: kysyitkö tuolta mieheltä,
jota mainitset nimellä Tosilos, mitä Herramme on tehnyt Altisidoralle:
onko neito lähdettyäni itkenyt vai onko hän jo luovuttanut unohduksen
helmaan ne lemmenhaaveet, jotka minun läsnäollessani häntä rasittivat?

— Minun omat ajatukseni — vastasi Sancho — eivät olleet semmoisia,
että olisivat sallineet minun kysellä tyhmyyksiä. Peijakas vieköön,
armollinen herra, onko teidän armonne nyt siinä kunnossa, että
kykenette tutkistelemaan toisten ajatuksia ja lisäksi vielä
lemmenhaaveita?

— Katsos, Sancho, — sanoi Don Quijote — on suuri ero rakkaudesta ja
kiitollisuudesta tehtyjen tekojen välillä. On mahdollista, ettei
ritari ole rakastunut, mutta kaikkein ankarimmassa katsannossa ei ole
mahdollista, että hän on kiittämätön. Altisidora nähtävästi rakasti
minua; antoihan hän minulle, kuten tiedät, ne kolme yömyssyä, hän
itki minun lähtiessäni, hän kirosi minua, solvasi minua, syytti minua
julkisesti, mistään häveliäisyydestä välittämättä, ja tämä kaikki
todistaa, että hän rakasti minua, sillä rakastavaisten viha päätyy
yleensä kirouksiin. Minulla ei ollut mitään toiveita hänelle antaa
eikä mitään aarteita hänelle tarjota, sillä minä olen asettanut
kaikki toiveeni Dulcineaan, ja vaeltavien ritareitten aarteet ovat
niinkuin peikkojen aarteet pelkkää petosta ja silmänlumetta, joten
voin lahjoittaa hänelle ainoastaan nämä muistoni hänestä, kumminkaan
loukkaamatta muistojani Dulcineasta, jota sinä pahoin solvaat
jättäessäsi kurittamatta lihasi, jonka haluaisin nähdä joutuvan susien
syötäväksi, koska se haluaa mieluummin säästyä matojen ruoaksi kuin
antautua pelastamaan tuota neito rukkaa.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos tässä totta puhun, niin en
saa itseäni uskomaan, että pakaroitteni ruoskiminen voi olla missään
tekemisissä lumottujen henkilöiden lumouksesta vapauttamisen kanssa,
sillä sehän on samaa kuin jos sanoisimme: »Kun päätäsi pakottaa,
voitele polviasi.» En ainakaan uskalla vannoa, että teidän armonne on
missään lukemassaan historiassa, jossa puhutaan vaeltavista ritareista,
milloinkaan nähnyt ketään vapautettavan lumouksesta pieksemällä; mutta
olipa sen asian laita kuinka tahansa, minä kyllä itseäni paukutan, kun
tulen sille tuulelle ja saan sopivaa tilaisuutta lihani kiduttamiseen.

— Jumala sen suokoon, — vastasi Don Quijote — ja sallikoon armollinen
taivas sinun tulla käsittämään, että olet velvollinen auttamaan
valtiatartani, joka on sinunkin valtiattaresi, koska sinä olet minun
palvelijani.

Niin keskustellen he matkasivat ja saapuivat vihdoin siihen paikkaan,
missä härkälauma oli heidät kumonnut. Don Quijote tunsi paikan ja sanoi
Sancholle:

— Tämä on se niitty, missä kohtasimme viehättävät paimentytöt ja
uljaat paimenet, jotka tahtoivat tässä uudistaa ja jäljitellä
Arkadian paimenten elämää — yhtä uusi kuin älykäskin ajatus, jota
haluaisin noudattaa, jos sinä, oi Sancho, suostut siihen, että
muutumme paimeniksi ainakin siksi ajaksi, joka meidän täytyy viettää
kotipuolessamme. Minä ostan muutamia lampaita ja kaikkea muuta, mitä
paimentolaiselämään kuuluu, annan itselleni nimen _Quijotiz paimen_ ja
sinulle nimen _Pancino paimen_, ja niin me vaellamme vuorilla, metsissä
ja niityillä, milloin laulaen, milloin valittaen, juoden lähteitten
virtaavia kristalleja tai kirkkaitten purojen ja runsaitten virtojen
vesihelmiä. Tammet tulevat auliisti lahjoittamaan meille maukkaita
hedelmiään, kovien korkkipuitten rungot suovat meille istuimia, halavat
varjoa, ruusut hyvää tuoksuaan, avarat niityt tuhansine väreineen
hohtelevia mattoja, ilma puhtaan henkäyksensä, kuu ja tähdet valonsa
yön pimeyden uhalla, laulut huvia, itku lievitystä, Apollo säkeitä,
rakkaus aatteita, joilla voimme hankkia itsellemme kuolemattoman
maineen, ei ainoastaan nykyisinä, vaan tulevaisinakin aikoina.

— Totta jumaliste, — sanoi Sancho — semmoinen elämäntapa sopii minulle
kuin nakutettu, sitä paremmin, kun kandidaatti Simson Carrasco ja
parturimme, mestari Nicolas, jos saavat siitä vähänkään vihiä, varmaan
tahtovat päästä mukaan ja ruveta paimeniksi meidän kanssamme; ja
suokoon vain Jumala, ettei kirkkoherrankin ala tehdä mieli liittyä
lammaskatraaseen; hän näet on iloinen mies ja huvittelee mielellään.

— Olet aivan oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja jos kandidaatti Simson
Carrasco yhtyy paimenkiltaan, kuten epäilemättä tekeekin, niin hänen
nimensä voisi olla _Simsonino paimen_ tai _Carrascón paimen_, parturi
Nicolas voi olla nimeltään _Niculoso_, kuten Boscán aikoinaan nimitti
itseään _Nemorosoksi_,[71] kirkkoherrasta en tiedä, minkä nimen hänelle
antaisimme, jollemme johtele jotakin hänen arvonimestään ja kutsu
häntä _Curiambro paimeneksi_. Paimentytöille, joihin meidän täytyy
olla rakastuneita, voimme valita nimiä mielin määrin; ja koska minun
valtiattareni nimi sopii yhtä hyvin paimentytölle kuin prinsessalle, ei
minun tarvitse nähdä vaivaa etsimällä toista hänelle paremmin sopivaa;
sinä Sancho, saat antaa omallesi minkä nimen haluat.

— En minä aio — vastasi Sancho — antaa sille muuta nimeä kuin
_Teresona_,[72] joka hyvin passaa hänen pyylevyyteensä ja hänen oikeaan
nimeensä, koska hänen nimensä kerran on Teresa; ja voinhan minä
sitäpaitsi, ylistäessäni häntä sepittämilläni säkeillä, ilmaista siveät
tunteeni, sillä enhän minä kiertele vieraissa taloissa lämmintä leipää
vaanimassa. On parasta, että kirkkoherra jää paimentyttöään vaille,
koska hänen tulee olla toisille hyvänä esimerkkinä; jos kandidaatti
haluaa semmoisen saada, niin oma hänen asiansa.

— Herra siunatkoon, — sanoi Don Quijote — millainen elämä siitä meille
syntyykään, hyvä Sancho! Kuinka soivatkaan korvissamme sorapillit,
kuinka helisevät zamoralaiset mandoliinit, kuinka paljon tamburiineja,
käsirumpuja ja viuluja silloin pannaankaan soimaan! Entäs sitten,
kun kaikkien näiden eri soittimien joukossa kaikuvat vielä alboguein
sävelet! Silloin saadaan kuulla melkein kaikki paimenten soittimet.

— Mitä ne alboguet ovat; — kysyi Sancho — minä en ole kuullut koskaan
niistä puhuttavan enkä ole niitä nähnyt ikipäivinäni.

— Alboguet — vastasi Don Quijote — ovat metallilevyjä, suunnilleen
samanlaisia kuin messinkisten kynttilänjalkain pohjat; kun niiden
onttoja puolia lyödään vastakkain, syntyy ääni, joka tosin ei ole kovin
miellyttävä eikä sointuisa, mutta ei kovin epämiellyttäväkään, ja joka
sopii hyvin mandoliinien ja tamburiinien maalaiseen musiikkiin. Tämä
nimitys _albogue_ on maurilainen, samoinkuin kaikki kastiliankielemme
_al_-alkuiset sanat,[73] kuten esimerkiksi: _almohaza, almorzar,
aihombra, alguacil, alhucema, almacén, alcancía_ ja muut semmoiset,
joita muuten ei paljon enempää olekaan; ja kielessämme on ainoastaan
kolme sanaa, jotka ovat maurilaisia ja päättyvät _í_:hin, nimittäin
_boreeguí, zaquizamí, maravedí_. Sanat _alhelí, aljaquí_ osoittaa
arabialaisiksi sekä alussa oleva _al_ että _i_, johon ne loppuvat.
Olen maininnut sinulle tämän ohimennen, koska ne johtuivat mieleeni,
kun tulin sinulle puhuneeksi _albogue'ista_. Mitä sitten uuteen
elämäntapaamme tulee, niin siinä meille on suureksi avuksi, että
minussa, kuten tiedät, on hiukan runoilijan vikaa ja että kandidaatti
Simson Carrasco on oikein mainio runoseppo. Kirkkoherrasta en sano
mitään, mutta lyönpä vetoa, että hänessäkin on semmoisia oireita ja
taipumuksia, ja varmaan uskon vielä, että mestari Nicolas on samaa
maata, sillä kaikki tai ainakin useimmat parturit ovat kitaransoittajia
ja laulajia. Minä tulen valittamaan rakastettuni poissaoloa, sinä voit
ylistää itseäsi uskolliseksi rakastajaksi, Carrascon paimen voi laulaa
siitä, miten hänet on hylätty, kirkkoherra Curiambro mistä mieli tekee,
ja kaikki käy niin hyvin, ettei paremmasta apua.

Siihen vastasi Sancho:

— Armollinen herra, minä olen semmoinen kovan onnen poika, että pelkään
sen päivän jäävän tulematta, jolloin saan olla niissä hommissa.
Siunatkoon, kuinka sieviä puulusikoita minä vuolen, kun pääsen
paimeneksi! Silloin kelpaa maistella vehnäsiä ja hyvää kermaa, punoa
kukkaköynnöksiä ja muita sieviä esineitä, jotka kuuluvat paimenten
elämään; vaikka näet en pääsekään sillä lailla viisaan maineeseen, niin
varmaan minua sentään kehutaan kekseliääksi! Tyttäreni Sanchica saa
tuoda meille ruokaa ulkosalle. Mutta silmät auki, tyttö on sievä, ja
niitä on paimenia, jotka ovat pikemmin pirullisia kuin yksinkertaisia,
ja ikävää minusta olisi, jos tyttö lähtisi villoja hakemaan ja tulisi
takaisin kerittynä; rakkauden hommaa ja pahoja himoja niitä on maalla
samoinkuin kaupungeissakin, paimenten majoissa samoinkuin kuningasten
linnoissa, eikä vara venettä kaada, ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän
himoitse, ja parempi loikata aidan yli kuin luottaa hyväin ihmisten
esirukouksiin.

— Lopeta jo sananlaskusi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä jokainen
lausumasi riittää ajatustasi ilmaisemaan. Olenhan jo monta kertaa sinua
neuvonut, ettei sinun pidä viljellä niin ylen runsaasti sananlaskuja,
vaan noudattaa niiden käytössä kohtuullisuutta. Mutta minusta tuntuu
kuin olisin huutavan ääni korvessa, eikä näy pysyvän kannettu vesi
kaivossa.

— Minusta näyttää, — vastasi Sancho — että teidän armoonne sopii
sananlasku: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin; tässä te
moititte minua ja käskette olemaan käyttämättä sananlaskuja, ja teidän
armonne itse latelee niitä kaksitellen.

— Näetkös, Sancho, — vastasi Don Quijote — minä käytän sananlaskuja
paikallaan, niin että ne minun niitä käyttäessäni sopivat kuin sormus
sormeen, mutta sinä tuot niitä kuin tukasta vetäen, niin että pikemmin
niitä laahaat luo kuin sovitat kohdalleen. Jos en väärin muista, olen
sinulle jo ennen sanonut, että sananlaskut ovat lyhyitä ydinlauseita,
jotka on saatu viisaitten esivanhempiemme kokemuksesta ja harkinnoista;
ja sananlasku, joka ei osu paikalleen, on pikemmin tyhmyyttä kuin
mikään mietelauselma. Mutta jätetään nyt tämä sikseen, ja koska yö
jo tulee, lähdetään vähän matkan päähän valtatieltä yötä viettämään;
Jumala kyllä tietää, mitä huomenna tapahtuu.

He poistuivat tieltä ja aterioivat myöhään ja huonosti, mikä oli aivan
vastoin Sanchon halua ja tahtoa. Hänen mieleensä johtuivat vaeltavan
ritarikunnan kaikki puutteet, joita hän oli joutunut kokemaan metsissä
ja vuorilla, vaikka runsauttakin oli toisinaan ilmennyt linnoissa ja
taloissa, sekä Don Diego de Mirandan luona että rikkaan Camachon häissä
ja Don Antonio Morenon luona; mutta sitten Sancho tuli ajatelleeksi,
ettei voi olla aina päivä eikä aina yö, ja niin hän vietti tämän yön
nukkuen, isännän valvoessa.




Kahdeksasseitsemättä luku.

Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.


Yö oli pimeänlainen; vaikka näet kuu oli taivaalla, ei se ollut
sellaisessa kohdassa, että sitä olisi voinut nähdä, sillä rouva Diana
lähtee toisinaan kävelemään toiselle pallonpuoliskolle ja jättää
meidän vuoremme mustiksi ja metsämme pimeiksi. Don Quijote maksoi
luonnolle veronsa nukkumalla yhden tovin, mutta suostumatta jälleen
nukkumaan, aivan toisin kuin Sancho, jolle ei koskaan tullut toista
tovia, koska ensimmäinen ulottui illasta aamuun, mikä todisti hänen
hyvää terveyttään ja huoliensa vähälukuisuutta. Don Quijoten huolet
sitävastoin pitivät häntä valveilla, niin että hän herätti Sanchon ja
sanoi hänelle:

— Minua todella ihmetyttää, Sancho, sinun huoleton luonnonlaatusi.
Uskon tosiaan, että olet kiveä tai kovaa pronssia, jossa ei ole mitään
liikutusta eikä tunnetta. Minä valvon, kun sinä nukut, minä itken,
kun sinä laulat, minä riudun paastoamiseen, kun sinä olet joutilas
ja niin kylläinen, että tuskin pääset kääntymään. Hyvien palvelijain
velvollisuus on ottaa kantaakseen osa herrojensa taakoista ja tuntea
heidän tunteitaan, ainakin näön vuoksi. Katso, kuinka tyyni on tämä yö
ja kuinka yksinäisiä me olemme; sehän kehoittaa meitä hiukan valvomaan
unen lomassa. Niin totta kuin elät, nouse seisomaan ja poistu tästä
vähän matkan päähän ja anna itsellesi rohkeasti ja kiitollisella
mielellä kolme- tai neljäsataa iskua, jotka sopii vähentää siitä
luvusta, mikä tarvitaan Dulcinean lumouksesta vapauttamiseksi; minä
pyydän tätä sinulta nyt pyytämällä, sillä en halua joutua kanssasi
käsikähmään niinkuin viime kerralla, koska tiedän, että olet
kovakourainen. Kun olet työsi suorittanut, voimme viettää lopun yötä
laulaen, minä valittaen, että olen poissa rakastettuni luota, sinä
ylistäen lujuuttasi, ja siten me jo nyt aloitamme sen paimenelämän,
jota tulemme kotikylässä viettämään.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä en ole mikään munkki,
jotta nousisin kesken untani ja piiskaisin itseäni, eikä minusta
näytä mahdolliselta, että toisesta äärimmäisyydestä, nimittäin
piiskaamisen aikana saadusta kivusta, voidaan muitta mutkitta siirtyä
iloiseen musiikkiin. Teidän armonne antakoon minun nukkua ja olkoon
ahdistamatta minua tuolla piiskaamisella; muuten vannon ja vakuutan,
etten milloinkaan kosketa edes nuttuni karvaa, vielä vähemmän omia
ihokarvojani.

— Voi sinua, paatunutta sielua! Voi sinua, sydämetöntä aseenkantajaa!
Voi kuinka huonosti on käytetty leipä, jota olet syönyt, ja kuinka
huonosti on tullut palkituksi sinulle osoittamani ja suunnittelemani
suosio! Minä olen tehnyt sinut käskynhaltiaksi, ja minun tähteni
sinulla on hyviä toiveita päästä kreiviksi tai johonkin muuhun
vastaavaan aatelisarvoon, ja toiveittesi täyttymiseen ei kulu enempää
aikaa kuin kuluu tämän vuoden päättymiseen; minä näet _post tenebras
spero lucem_.[74]

— En minä tuota ymmärrä, — virkkoi Sancho, — ymmärrän vain, että
niin kauan kuin nukun, minussa ei ole yhtään pelkoa eikä toivoa, ei
mitään vaivaa eikä mitään kunniaa, ja siunattu olkoon se, joka on unen
keksinyt, tuon viitan, joka peittää kaikki ihmisen ajatukset, tuon
ravinnon, joka karkoittaa nälän, tuon juoman, joka poistaa janon,
tuon tulen, joka lämmittää vilussa, tuon viileyden, joka viihdyttää
helteessä, ja sanalla sanoen tuon yleisesti käyvän rahan, jolla
voi ostaa mitä tahansa, tuon puntarin ja painon, joka antaa yhtä
paljon paimenelle kuin kuninkaalle ja yhtä paljon yksinkertaiselle
kuin ovelalle. Yksi ainoa paha puoli unessa on, mikäli olen kuullut
sanottavan, ja se on siinä, että se muistuttaa kuolemaa, sillä nukkuvan
ja kuolleen välillä on hyvin vähän eroa.

— Enpä ole kuullut sinun, Sancho, — sanoi Don Quijote — koskaan puhuvan
niin hienosti kuin nyt, ja siitä minä havaitsen todenperäiseksi
sananlaskun, jota sinä silloin tällöin käytät: »Vähät suvusta, seura se
miehen hioo.»

— Hiisi vieköön, rakas herra ja isäntä! — virkkoi Sancho. — Nyt en
minä latele sananlaskuja; niitähän tulee teidän armonne suusta ihan
parittain ja paremmin kuin minulta, se vain erona minun lausumieni
ja teidän armonne lausumien välillä, että teidän armonne sananlaskut
osuvat kohdalleen, ja minun lausumani miten sattuu; mutta sananlaskuja
ne sittenkin ovat kaikki tyynni.

Niin pitkälle he olivat ehtineet, kun kuulivat kumeata melua ja
röhinää, joka levisi kaikkiin seudun laaksoihin. Don Quijote nousi ja
tarttui miekkaan, ja Sancho kyyristyi harmon taakse sovittaen suojaksi
eteensä herransa varukset ja aasinsa satulan; hän vapisi pelosta, ja
Don Quijotea värisytti levottomuus. Melu kiihtyi hetki hetkeltä ja
lähestyi molempia pelon vallassa olevia, tai ainakin toista; toisen
urhoollisuus kyllä tunnetaan. Seikka oli se, että muutamat miehet
olivat ajamassa seitsemättäsataa sikaa markkinoille myytäväksi; he
olivat matkassa niiden kanssa tähän vuorokauden aikaan, ja sikojen
aikaansaama meteli ja röhkinä ja puuskutus oli niin kova, että se
kerrassaan löi Don Quijoten ja Sanchon korvat lukkoon, joten he eivät
kyenneet oikein käsittämään, mitä se mahtoi olla. Röhkivä joukko
hyökkäsi luo kulkien laajassa rintamassa, ollenkaan välittämättä
Don Quijoten enempää kuin Sanchonkaan arvokkuudesta, syöksyi heidän
ylitseen, hävitti Sanchon varustukset eikä ainoastaan heittänyt kumoon
Don Quijotea, vaan vei kaiken muun hyvän lisäksi vielä Rocinanten
mukanaan. Tuo taaja, röhkivä joukko, nuo saastaiset eläimet heittivät
hyvää vauhtia liikkuessaan aasin satulan, ritarin varukset, harmon,
Rocinanten, Sanchon ja Don Quijoten sikin sokin maahan. Sancho nousi
niin hyvin kuin voi ja pyysi isännältään miekkaa sanoen tahtovansa
tappaa puoli tusinaa noita kopeita ja hävyttömiä sikoja; hän näet oli
nyt ehtinyt huomata, mitä ne oikeastaan olivat. Don Quijote vastasi
hänelle:

‒ Anna niiden olla, hyvä ystävä; tämä solvaus on minun syntini
rangaistus, ja on oikeudenmukaista taivaan kuritusta, että voitetun
vaeltavan ritarin syövät shakaalit, että häntä pistävät ampiaiset ja
että siat polkevat hänet jalkoihinsa.

‒ Silloin on varmaan taivaan rangaistusta sekin, vastasi Sancho —
että voitettujen ritarien aseenkantajia pistelevät kärpäset, syövät
täit ja että nälkä heitä julmasti ahdistaa. Jos me aseenkantajat
olisimme niiden ritarien poikia tai oikein likeisiä sukulaisia,
joita palvelemme, niin ei olisi ihmekään, vaikka heidän syntinsä
kostettaisiin meille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta mitä on
Panzoilla tekemistä Quijotein kanssa? Kas niin, käydään taas makuulle
ja nukutaan se pieni aika, mikä yöstä on vielä jäljellä; Jumala antaa
uuden päivän, ja me voimme jälleen toivoa parempaa onnea.

— Nuku sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — joka olet syntynyt
nukkumaan; minä, joka olen syntynyt valvomaan, annan tänä aikana,
mikä on vielä päivänkoittoon jäljellä, ajatusteni vapaasti vaeltaa
ja ilmaantua pienenä madrigaalina, jonka olen tänä yönä mielessäni
sepittänyt sinun tietämättäsi.

— Minun mielestäni — vastasi Sancho — eivät semmoiset ajatukset, jotka
sallivat sepittää lauluja, ole paljon mistään kotoisin. Teidän armonne
vääntää värssyä niin paljon kuin haluaa, minä puolestani nukun niin
paljon kuin jaksan.

Niin hän ojentautui pitkäkseen maahan, kääri peitteen ympärilleen ja
vaipui sikeään uneen, missä häntä eivät häirinneet mitkään takaukset,
ei velat eikä surut. Don Quijote nojasi erään pyökin tai korkkitammen
runkoon (Cide Hamete Renengeli näet ei tarkoin mainitse, mikä puu se
oli) ja lauloi omien huokaustensa säestyksellä tähän tapaan:

    Kun tunnen tuskat julmat, joita
    sun valtas, Amor, tuottaa,
    en kuolonkaipuutani voita,
    vain kuolemaan voin luottaa.

    Mut läheltä kun silmään kerta
    mä rauhan maata tätä,
    taas riemuin halaan tuskain merta,
    en elämääni jätä.

    Niin antaa kuolo mulle elon,
    kun elämä mun surmaa.
    Oi kumma leikki riemun, pelon,
    oi kohtaloni turmaa!

Näihin säkeisiin hän liitti yhtä monta huokausta ja runsaita kyyneliä,
kuin ainakin henkilö, jonka sydämen oli kerrassaan lävistänyt häviölle
joutumisen tuska ja Dulcinean poissaolosta koituva ikävä.

Samassa alkoi päivä koittaa, auringon säteet osuivat Sanchon
silmäluomiin, hän heräsi, venyttelihe, ravisteli ja oikoi jäykkiä
jäseniään, katseli sikojen eväsvarastossa aikaansaamaa hävitystä
ja kirosi koko laumaa ja vielä muuta lisäksi. Vihdoin he lähtivät
jatkamaan aloittamaansa matkaa. Illan suussa he sitten näkivät
suunnilleen kymmenen ratsumiestä ja neljä tai viisi jalkamiestä, jotka
tulivat heitä vastaan. Don Quijoten sydäntä hykähdytti hämmästys ja
Sanchon sydäntä pelko, sillä nuo lähestyvät henkilöt olivat peitsillä
ja kilvillä varustetut ja muutenkin aivan sotaisessa asussa. Don
Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:

— Jos voisin käytellä aseitani, Sancho, eikä lupaukseni sitoisi
käsivarsiani, niin tuo meitä vastaan tuleva joukkio olisi minulle
oikein herkkua; mutta voihan sattua, että se on jotakin muuta kuin
pelkäämme sen olevan.

Samassa saapuivat ratsumiehet heidän luokseen, he laskivat peitsensä
ja piirittivät sanaakaan virkkamatta Don Quijoten suunnaten
peitsien kärjet uhkaavasti kohti hänen selkäänsä ja rintaansa.
Eräs jalkamies laski sormen huulilleen vaitiolon merkiksi, tarttui
Rocinanten ohjaksiin ja vei ritarin tieltä pois; toiset jalkamiehet
ajoivat Sanchoa ja harmoa edellään ja seurasivat kaikki ihmeellisen
hiljaisuuden vallitessa sitä, joka kuljetti Don Quijotea. Tämä
aikoi pari kolme kertaa kysyä, minne hänet vietiin tai mitä hänestä
tahdottiin, mutta ehti tuskin huuliaan liikuttaa, kun toiset jo olivat
valmiit ne sulkemaan peitsiensä kärjillä. Sanchon kävi samoin, sillä
hänen aikoessaan jotakin sanoa eräs jalkamies tuikkasi häntä piikillä
ja samoin harmoa, ikäänkuin tämäkin olisi aikonut puhua. Tuli yö,
vauhtia lisättiin, molempien vangittujen pelko kasvoi, varsinkin, kun
he kuulivat, kuinka heille tavan takaa huudettiin:

— Joutukaa, troglodyytit!

— Olkaa vaiti, barbaarit!

— Maksakaa, kannibaalit!

— Älkää valittako, skyytit, älkää avatko silmiänne, te verenhimoiset
polyfeemit, te ahnaat leijonat!

Ja muita samanlaisia nimityksiä, joilla he kiusasivat onnettoman
isännän ja rengin korvia. Sancho puheli itsekseen: »Emmehän me ole
mitään trullityttöjä? Olemmeko me mitään partureita tai kannunvalajia?
Olemmeko koiranpentuja, joille annetaan kyytiä. En minä pidä
tuommoisista nimistä. Tässä on piru merrassa, ja onnettomuus tulee
kaikki yhtä haavaa, kuin kepin iskut koiran selkään, ja Jumala suokoon,
ettei meille sattuisi pahempaa tässä seikkailussa, josta uhkaa tulla
paha selkkaus!

Don Quijote oli aivan ällistynyt eikä voinut miettimälläkään saada
selville, mitä saattoivat tarkoittaa kaikki nuo solvaavat nimitykset,
joita heille oli lausuttu ja joista hän ymmärsi ainoastaan, ettei
ollut syytä toivoa mitään hyvää, vaan sopi pelätä suurtakin pahaa.
Sitten he saapuivat, kun yötä oli kulunut suunnilleen tunti, linnaan,
jonka Don Quijote varsin hyvin tunsi herttuan linnaksi, missä he
olivat oleskelleet joitakin aikoja sitten. »Jumala varjelkoon», sanoi
hän tuntiessaan paikan, »mitä tästä tuleekaan? Tässä talossa tosin
noudatetaan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, mutta voitetuille
muuttuu hyvä pahaksi ja paha vielä pahemmaksi.»

He saapuivat linnan suurelle pihalle ja havaitsivat siellä semmoiset
laitteet, että heidän ihmetyksensä lisääntyi ja pelkonsa paisui
kaksinkertaiseksi, kuten seuraavassa luvussa saadaan nähdä.




Yhdeksässeitsemättä luku.

Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don
Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.


Ratsumiehet astuivat maahan, tarttuivat jalkamiesten kanssa äkkiä Don
Quijoteen ja Sanchoon ja kantoivat heidät kuin kaksi säkkiä linnan
pihalle. Siellä paloi eri puolilla satakunta soihtua pitimissään,
ja pihan holvikäytävissä oli kuudettasataa lamppua, niin ettei
ollenkaan huomannut päivänvalon puutetta, vaikka oli yö ja sangen
pimeä. Keskellä pihaa kohosi ruumisalttari noin kolmen kyynärän
korkeuteen maanpinnan yläpuolelle, sen päällä oli mustasta sametista
tehty suuri telttakatos, ja sen ympärillä paloi portailla toistasataa
valkoista vahakynttilää hopeaisissa jaloissaan. Siinä makasi tytön
ruumis, niin kaunis, että sen kauneus sai kuolemankin näyttämään
kauniilta. Pää lepäsi brokadityynyllä, ja sitä kiersi monenlaisista
tuoksuvista kukista sidottu seppele, kädet olivat ristissä rinnalla ja
pitelivät kellastunutta voitonpalmua.[75] Pihan toiselle puolelle oli
rakennettu eräänlainen näyttämö, missä istui kahdella tuolilla kaksi
miestä, kruunu päässä ja valtikka kädessä, siten osoittaen olevansa
hallitsijoita, joko todellisia tai kuviteltuja. Näyttämön toisella
puolella, minne päästiin portaita pitkin, oli kaksi muuta tuolia,
joille vankien kuljettajat sijoittivat Don Quijoten ja Sanchon, yhä
hiljaisuuden vallitessa ja eleillään heille ilmoittaen, että heidänkin
piti olla vaiti, vaikka he olisivat pysyneet hiljaa ilmankin, koska
hämmästyttävä näky sitoi heidän kielensä. Nyt nousi näyttämölle kaksi
ylhäistä henkilöä lukuisine seurueineen; Don Quijote tunsi heidät heti
isäntäväekseen, herttuaksi ja herttuattareksi, ja nämä istuutuivat
kahteen upeaan tuoliin molempien hallitsijoilta näyttävien henkilöitten
viereen. Kuinka olisikaan voinut olla ihmettelemättä kaikkea tätä,
kun Don Quijote sitäpaitsi oli tuntenut ruumisalttarilla makaavan
vainajan ihanaksi Altisidoraksi? Herttuan ja herttuattaren tullessa Don
Quijote ja Sancho nousivat ja kumarsivat heille syvään, ja herttua ja
herttuatar vastasivat hiukan päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kulki näyttämön yli eräs palvelija, saapui Sanchon luo ja
puki hänen ylleen mustan parkkumikaavun, joka oli maalattu täyteen
tulenliekkejä, otti sitten hänen päästään lakin ja asetti sijaan
suipon päähineen, jollaisia kantavat ne, jotka pyhä tuomioistuin on
tuominnut katumuksen tekoon, sekä kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen
pitänyt avata suutaan, koska siihen muuten pistettäisiin kapula tai
hänet otettaisiin hengiltä. Sancho silmäili itseään ylhäältä alas asti
ja näki olevansa ihan liekkien vallassa, mutta ei välittänyt siitä
tämän taivaallista, koska liekit eivät polttaneet. Hän otti päähineen
päästään, näki sen olevan täynnä pirunkuvia, pani sen jälleen päähänsä
ja mutisi itsekseen:

— Onpa onni, etteivät liekit minua polta eivätkä pirut minua vie.

Don Quijotekin katseli häntä, ja vaikka pelko oli vallannut hänen
aistinsa, ei hän voinut olla nauramatta Sanchon nähdessään. Samassa
alkoi, kaikesta päättäen ruumisalttarilta, kuulua hiljaista ja
miellyttävää huilunsoittoa, ja koska sitä ei häirinnyt mikään ihmisääni
— tässä paikassa näet hiljaisuuskin tuntui kuin henkeään pidättävän —
niin se kaikui leppoisalta ja lemmekkäältä. Sitten ilmaantui yhtäkkiä
vainajan ruumiilta näyttävän pääpuoleen kaunis nuorukainen, joka oli
puettu roomalaiseen tapaan ja lauloi mitä miellyttävimmällä heleällä
äänellä, itse harpulla lauluaan säestäen, seuraavat säkeistöt:

    Siks kunnes Altisidora henkiin palaa,
    Quijoten tunnottoman uhri tuo,
    niin kauan kunis lainehtien valaa
    tään linnan käytäviä kyynelvuo,
    niin kauan kunis suruvaattein halaa
    myös hovineidot jäädä kuolleen luo,
    niin kauan laulan, häntä kunnioittain
    ja Orfeuksen soinnuillani voittain.

    Myös aavistan sen, että tehtävääni
    mua määrätty ei elämässä vain,
    vaan että ihanammin kaikuu ääni
    mun kieleltäni vasta kuoltuain,
    kun multaa kohden painuu raskas pääni,
    ja yli Lethen aaltoin kuohuvain
    taas liitää sielu laulain vielä siellä
    sun ylistystäs kaihoisalla miellä.[76]

— Riittää, — lausui nyt toinen niistä, jotka näyttivät kuninkailta —
riittää, sinä jumalainen laulaja, sillä tarvittaisiin iäisyys, jos
tahdottaisiin tässä käydä kuvailemaan verrattoman Altisidoran kuolemaa
ja kauneutta. Hän ei ole kuollut, kuten ymmärtämätön maailma luulee,
vaan elää yhä Maineen laulamana ja niissä tuskissa, joihin tässä
läsnäolevan Sancho Panzan täytyy alistua palauttaakseen hänet tämän
elämän valkeuteen. Sinä, oi Rhadamanthys, joka kanssani tuomitset
Orkhon pimeissä kuiluissa, koska tiedät kaikki, mitä tutkimaton
sallimus on päättänyt tämän neidon elämään palauttamisesta, niin sano
ja ilmoita se heti, jotta meidän ei tarvitse kauemmin odottaa onnea,
jota hänen ylösnousemuksestaan toivomme.

Tuomari Minos, Rhadamanthyksen virkaveli, oli tuskin ehtinyt tuon
lausua, kun Rhadamanthys nousi seisomaan ja lausui:

— Hoi, te tämän talon palvelijat, korkeat ja alhaiset, suuret ja
pienet, astukaa esiin toinen toisenne jälkeen ja antakaa Sancholle
neljäkolmatta nenäpiuvia, kaksitoista nipistystä ja kuusi neulanpistoa
käsivarsiin ja kupeisiin, sillä semmoista seremoniaa vaatii Altisidoran
toipuminen.

Tuon kuultuaan Sancho Panza lopetti vaitiolon ja lausui:

— Ei, hiisi vieköön, ennen minä muutun turkkilaiseksi kuin annan
merkitä nokkaani tai pahoinpidellä naamaani! Mitä peeveliä on minun
naamani pahoinpitelemisellä tekemistä tuon naikkosen ylösnousemuksen
kanssa? Kun kerran makuun päästään, niin ei rajaa ollenkaan. Dulcinea
joutuu lumotuksi, ja minun pitää piestä itseäni, jotta hän pääsisi
siitä lumouksesta. Altisidora kuolee johonkin tautiin, jonka Jumala
on katsonut hyväksi hänelle lähettää, ja nyt hänen muka pitää herätä
jälleen elämään, kun minulle annetaan neljäkolmatta nenäpiuvia,
puhkotaan ruumiini seulaksi neuloilla ja nipistellään käsivarteni ihan
sinisiksi. Pitäkää semmoista pilaa serkkupojan kanssa, minä olen vanha
koira, ei minua niin vain sesetellä!

— Sinun täytyy kuolla! — huusi korkealla äänellä Rhadamanthys. — Taivu,
sinä tiikeri, nöyrry, sinä kopea Nimrod, ja vaikene ja kärsi, sillä
eihän sinulta mitään mahdottomia vaadita. Äläkä yritä tutkistella tämän
asian vaikeuksia: nenäpiuvit sinä saat, reiälliseksi kuin seula sinä
tulet, ja sinua nipistellään niin että huuto pääsee. Kas niin, sanon
minä, täyttäkää käskyni, palvelijat; jollette sitä tee, niin minä
vannon kunniani nimessä, että saatte nähdä, mikä teitä odottaa.

Samassa tuli näkyviin kuusi kamarirouvaa, jotka kulkivat rivissä
perätysten yli pihan, neljä heistä silmälaseilla varustettuina
ja kaikki pitäen oikeata kättään kohotettuna, niin että rannetta
oli näkyvissä neljän sormen leveydeltä, jotta kädet näyttäisivät
pitemmittä, kuten muoti nyt vaatii. Tuskin ehdittyään heidät nähdä
Sancho alkoi mylviä kuin sonni ja huusi:

— Kyllä minä voin antaa kenen hyvänsä kopeloida naamaani, mutta siihen,
että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu. Kynsittäköön
naamaani, niinkuin isäntäni naamaa kynsittiin tässä samassa linnassa,
puhkottakoon ruumiini terävillä tikareilla, nipisteltäköön käsivarsiani
hehkuvilla pihdeillä; tuon kaiken minä siedän kärsivällisesti
saadakseni palvella herrasväkeä, mutta siihen, että kamarirouvat minuun
koskevat, siihen minä en suostu, en vaikka piru perisi.

Nyt lopetti vaitiolon myös Don Quijote sanoen Sancholle:

— Ole kärsivällinen, poikani, tee tämän herrasväen mielen mukaan ja
kiitä hartaasti taivasta, joka on sijoittanut ruumiiseesi sellaisen
voiman, että sinä lihaasi kiduttamalla päästät lumottuja lumouksesta ja
herätät vainajia kuolleista.

Kamarirouvat olivat jo ehtineet lähelle Sanchoa, kun hän,
myöntyväisempänä ja alistuneempana, asettui mukavaan asentoon
tuolissaan jättäen kasvonsa ja partansa alttiiksi ensimmäiselle, joka
antoi hänelle tuiman nenäpiuvin ja sitten niiasi hänelle syvään.

— Vähemmän kohteliaisuutta ja vähemmän hajuvesiä, armollinen rouva
kamarirouva; — sanoi Sancho — haisevathan kätenne jumaliste kuin niitä
olisi voideltu viinietikalla!

Miten olikaan, kaikki kamarirouvat antoivat hänelle nenäpiuvinsa, ja
monet muut talonväkeen kuuluvat nipistelivät häntä, mutta neuloilla
pistelemistä Sancho ei voinut sietää, vaan hyppäsi ilmeisesti
suuttuneena ylös tuolilta, sieppasi vierestään palavan soihdun, huitoi
sillä päin kamarirouvia ja muita kiusanhenkiään ja sanoi:

— Menkää hiiteen, te helvetin palvelijat; en minä ole pronssista, etten
ollenkaan tuntisi näitä hirmuisia tuskia!

Altisidora, joka varmaan oli väsynyt makaamaan niin kauan pitkänään,
kääntyi samassa toiselle kyljelleen, ja sen nähtyään läsnäolevat
huusivat kaikki yhteen ääneen:

— Altisidora on elossa! Altisidora elää!

Rhadamanthys kehoitti Sanchoa leppymään, koska tarkoitus oli jo
saavutettu.

Nähdessään Altisidoran liikahtavan Don Quijote laskeutui polvilleen
Sanchon eteen ja sanoi hänelle:

— Nyt on aika, sinä rakas poikani, en sano aseenkantajani, antaa
itsellesi muutamia niistä iskuista, joita olet velvollinen itsellesi
antamaan vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta. Nyt, sanon minä,
on aika, jolloin kykysi on korkeimmillaan ja jolloin voit saada
toteutumaan, mitä sinulta toivotaan.

Siihen vastasi Sancho:

— Minusta näyttää, että tässä tarjotaan paukku paukun päälle eikä
hunajaa pannukakun päälle. Olisipa mainiota, jos kaiken tämän
nipistelyn, kaikkien näiden nenäpiuvien ja neulanpistosten jälkeen
pitäisi vielä piestä itseään. Nyt ei ole enää muuta tehtävää kuin
ottaa iso kivi, sitoa se kaulaani ja viskata minut kaivoon; eikä tuo
kovin mieltäni pahoittaisikaan, jos kerran täytyy ruveta syntipukiksi
pelastaakseen toisia. Jättäkää minut rauhaan, muuten minä jumaliste
heitän kaikki hiiteen, vaikkei piru siitä huolisikaan.

Sillävälin Altisidora oli noussut istumaan ruumisalttarilla, ja
samassa alkoivat soida sorapillit, joihin yhtyivät huilut ja kaikkien
läsnäolevien äänet huutaen:

— Eläköön Altisidora! Altisidora eläköön!

Herttua ja herttuatar sekä kuninkaat Minos ja Rhadamanthys ja kaikki
muut, myös Don Quijote ja Sancho, lähtivät tervehtimään Altisidoraa
ja auttamaan häntä alas ruumisalttarilta. Hän oli olevinaan vielä
voimaton, niiasi herttualle ja herttuattarelle ja molemmille
kuninkaille, katsoi syrjäsilmällä Don Quijotea ja sanoi hänelle:

— Antakoon Jumala sinulle anteeksi, sinä lemmetön ritari, sillä sinun
julmuutesi tähden minä olen ollut toisessa maailmassa, toistatuhatta
vuotta, kuten minusta tuntuu. Mutta sinua, sinä sääliväisin kaikista
aseenkantajista, mitä maa päällänsä kantaa, sinua minä saan kiittää,
että olen jälleen elossa. Ota haltuusi tästä päivästä lähtien, ystäväni
Sancho, kuusi paitaani, jotka sinulle annan, jotta saat teettää niistä
kuusi itsellesi, ja jos ne kaikki eivät olekaan eheitä, niin ovat
ainakin kaikki puhtaita.

Sancho suuteli hänen käsiään, suippolakki kädessä ja polvet maassa.
Herttua käski ottaa häneltä pois suippolakin ja antaa hänelle takaisin
hänen oman päähineensä, pukea hänen ylleen hänen oman nuttunsa ja
riisua häneltä liekkikaavun. Sancho pyysi herttualta, että hänen
sallittaisiin pitää hattu ja kaapu, sillä hän halusi viedä ne
mukanaan kotipuoleen merkiksi ja muistoksi tästä ennenkuulumattomasta
tapauksesta. Herttuatar vastasi, että hän saisi ne pitää, ja sanoi,
että Sancho varmaan tiesi, kuinka ystävälliset hänen tunteensa Sanchoa
kohtaan olivat. Herttua käski korjata linnanpihan entiseen kuntoon,
kehoitti kaikkia lähtemään huoneisiinsa ja käski viedä Don Quijoten ja
Sanchon niihin suojiin, jotka oli heille jo ennakolta määrätty.




Seitsemäskymmenes luku,

joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka ovat
välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.


Sancho nukkui tämän yön telttasängyssä samassa huoneessa kuin Don
Quijote, vaikka olisi mielellään ollut niin tekemättä, jos olisi
voinut, koska hyvin tiesi, ettei hänen isäntänsä antaisi unenrauhaa
kysymyksiltään ja vastauksiltaan, ja Sanchon ei tehnyt mieli paljoa
puhua, sillä kestettyjen kidutusten muistoa säilytti yhä tuntuva kipu,
joka ei sallinut hänen vapaasti käyttää kieltään, niin että hän olisi
mieluummin nukkunut yksin jossakin nurkassa kuin toisen kanssa tässä
upeassa suojassa. Hänen pelkonsa osoittautui niin aiheelliseksi ja
hänen epäilyksensä niin oikeaksi, että hänen herransa tuskin sänkyyn
ehdittyään jo lausui:

— Mitä sinä oikeastaan arvelet, Sancho, tästä tämäniltaisesta
tapauksesta? Suuri ja väkevä on ylenkatsotun rakkauden voima, kuten
olet omin silmin saanut havaita Altisidorasta, jota eivät ole
surmanneet nuolet eikä mikään muu sota-ase, ei myöskään kuolettava
myrkky, vaan se ajatus, että minä olen häntä aina kohdellut niin
ynseästi ja ylenkatseellisesti.

Minun puolestani hän olisi mielellään saanut kuolla milloin ja miten
tahansa, — vastasi Sancho jos vain olisi jättänyt minut rauhaan, koska
minä en ole häntä itseeni rakastuttanut enempää kuin ylenkatsonutkaan
eläissäni. En ymmärrä enkä voi käsittää, kuinka saattaa olla laita
niin, että semmoisen pikemmin oikullisen kuin älykkään tytön kuin
Altisidoran pelastamisella voi olla mitään tekemistä Sancho Panzan
kidutuksen kanssa, kuten olen jo ennen sanonut. Nyt minä todella
alan selvästi ymmärtää, että noitia ja noituuksia maailmassa on, ja
Jumala minut niistä auttakoon, koska en voi itse itseäni auttaa; mutta
kaikesta huolimatta pyydän hartaasti teidän armoanne antamaan minun
nukkua ja olemaan minulta enempää kyselemättä, jollette tahdo, että
hyppään ulos ikkunasta.

— Nuku, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — jos saamasi neulanpistot
ja nipistykset ja nenäpiuvit sen sallivat.

— Mikään kipu — vastasi Sancho — ei ollut niin suuri kuin se, joka
johtui noista solvaavista nenäpiuveista, ei muuten, mutta senvuoksi,
että minulle antoivat niitä kamarirouvat, jotka piru periköön; ja minä
pyydän vielä kerran teidän armoanne sallimaan minun nukkua, sillä uni
suo lievitystä valvoviin kärsimyksiin.

— Tapahtukoon niin, — virkkoi Don Quijote — ja Jumala olkoon kanssasi.

He nukahtivat nyt molemmat, ja sillävälin tahtoi Cide Hamete,
tämän suuren historian kirjoittaja, merkitä muistiin ja kertoa,
mikä sai herttuan ja herttuattaren toimeenpanemaan jo kuvailemamme
moniseikkaisen näytelmän. Hän sanoo, että kandidaatti Simson Carrasco
ei ollut unohtanut, kuinka Don Quijote oli voittanut ja kukistanut
tantereeseen Peiliritarin, mikä häviö ja kukistuminen ehkäisi ja tuhosi
kaikki hänen aikeensa, ja että hän tahtoi vielä kerran koettaa onneaan
toivoen käyvän paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän siis tiedusteli
hovipojalta, joka toi kirjettä ja lahjaa Sanchon vaimolle Teresa
Panzalle, missä Don Quijote oleskeli, hankki itselleen uudet varukset
ja uuden ratsun, laittoi kilpeensä hohtavan kuun ja kuljetti kaikkea
mukanaan muulin selässä, jota ei tällä kertaa taluttanut hänen entinen
aseenkantajansa Tomé Cecial, vaan eräs toinen talonpoika, jotta Sancho
ja Don Quijote eivät miestä tuntisi. Niin hän saapui herttuan linnaan,
missä sai kuulla, mitä tietä ja mihin suuntaan Don Quijote oli lähtenyt
aikoen ottaa osaa Zaragozan kilpaleikkeihin. Herttua kertoi hänelle
myös, mitä pilaa Don Quijoten kanssa oli pidetty keksimällä Dulcinean
lumouksesta vapauttaminen, jonka piti tapahtua Sanchon pakarain
kustannuksella. Lopuksi hän kertoi kandidaatille vielä, millaisen
kepposen Sancho oli tehnyt isännälleen uskottelemalla hänelle, että
Dulcinea oli lumottu ja muutettu maalaistytöksi, ja kuinka hänen
puolisonsa herttuatar oli uskotellut Sancholle, että tämä itse erehtyi,
koska Dulcinea oli todella lumottu. Kandidaatti sekä nauroi että
ihmetteli tuota melko lailla, ajatellen, miten Sancho saattoi olla
samalla kertaa niin ovela ja yksinkertainen ja miten Don Quijoten
hulluus voi kehittyä sellaiseen määrään. Herttua pyysi kandidaattia,
siinä tapauksessa, että tämä kohtaisi Don Quijoten, voittipa hänet
tai ei, tulemaan takaisin ja kertomaan tapahtumasta. Kandidaatti teki
niin, hän lähti etsimään ritaria, ei löytänyt häntä Zaragozasta,
ratsasti eteenpäin, ja silloin hänelle tapahtui, mitä on jo aikaisemmin
kerrottu. Sitten hän palasi herttuan linnaan ja kertoi hänelle kaikki,
mainitsi taistelun ehdot ja että Don Quijote nyt oli paluumatkalla
pitääkseen moitteettomana vaeltavana ritarina sanansa ja vetäytyäkseen
yhdeksi vuodeksi kotikyläänsä elämään siellä kaikessa rauhassa.
Kandidaatti arveli, että hän voisi tuona aikana parantua hulluudestaan,
ja sanoi, että juuri tämä aikomus oli saanut hänet esiintymään niin
monissa hahmoissa, koska hänen mielestään oli kovin sääli, että Don
Quijoten lainen ymmärtäväinen hidalgo oli hulluna. Sitten hän sanoi
herttualle jäähyväiset ja lähti kotipuoleen odottaen Don Quijoten
pian tulevan sinne hänen jäljessään. Tästä herttua otti aiheen uuteen
juoneen; niin kovin häntä huvitti kaikki, mikä koski Sanchoa ja Don
Quijotea. Hän asetti miehiä väijyksiin kaikille teille lähelle ja kauas
linnasta, kaikkialle, mistä vain otaksui Don Quijoten voivan tulla,
sijoittaen eri paikkoihin ratsain tai jalan kulkevia palvelijoitaan,
jotta nämä hänet kohdattuaan toisivat hänet linnaan joko hyvällä tai
pahalla. Hänet tavattiin, ja siitä lähetettiin tieto herttualle, joka
oli jo ryhtynyt kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja saatuaan
tiedon hänen tulostaan antoi sytyttää pihalla olevat soihdut ja lamput
sekä laskea Altisidoran ruumiin alttarille kaikilla jo kuvailluilla
asiaankuuluvilla menoilla, niin luonnollisesti ja taitavasti, että
pilan ja toden välillä oli hyvin vähän eroa. Ja Cide Hamete sanoo
vielä, että hän puolestaan pitää pilantekijöitä yhtä hulluina kuin sen
esineitä ja että herttua ja herttuatar todella muistuttivat houkkioita,
koska näkivät niin suurta vaivaa tehdessään pilaa kahdelle houkkiolle.
Toinen näistä nukkui nyt sikeässä unessa, ja toinen valvoi syvissä
mietteissään; ja siinä tilassa heidät tavoitti nouseva päivä ja
samalla halu nousta, sillä joutilaisuuden untuvapatjat eivät koskaan
miellyttäneet Don Quijotea, olipa hän sitten joutunut voitetuksi tai
itse saanut voiton.

Mutta Altisidora, joka Don Quijoten luulon mukaan oli palannut
kuolemasta elämään, jatkoi herrasväkensä päähänpiston toteuttamista ja
astui, päässään sama seppele, joka hänellä oli ollut ruumisalttarilla,
yllään valkoisesta taftista tehty ja kultakukkasin koristettu leninki,
hiukset valtoiminaan hartioilla ja nojaten kaikkein hienoimmasta
ehenpuusta tehtyyn mustaan keppiin, Don Quijoten huoneeseen. Hänet
nähtyään Don Quijote kyyristyi säikähtyneenä ja hämmästyneenä kokoon
ja meni melkein huppuun lakanan ja peitteen alle, aivan mykkänä
ja kykenemättä osoittamaan tulijalle vähintäkään kohteliaisuutta.
Altisidora istuutui tuolille hänen pieluksensa viereen, huokasi syvään
ja lausui hänelle sitten hellällä ja heikolla äänellä:

— Kun ylhäiset rouvat ja siveät neidot tallaavat kunnian jalkoihinsa
ja sallivat kielensä häikäilemättä rikkoa kaikkea soveliaisuutta
ilmaisemalla salaisuuksia, joita heidän sydämessään piilee, niin heidät
on epäilemättä saatettu äärimmilleen. Minä, armollinen herra Don
Quijote Manchalainen, olen eräs heistä, ahdistuksenalainen, voitettu ja
rakastunut, mutta siitä huolimatta niin kärsivällinen ja siveä, että
sydämeni suuren siveyteni tähden kaikessa hiljaisuudessa pakahtui ja
minä menetin henkeni. Sen kylmyyden vuoksi, jota olet osoittanut minua
kohdellessasi, oi sinä kivikova ritari, joka olet minun valittaessani
ollut marmoria ynseämpi, minä olen ollut kaksi vuorokautta kuolleena,
tai ovat ainakin minua kuolleena pitäneet ne, jotka ovat minut
nähneet, ja ellei Amor olisi minua säälinyt ja pelastanut tämän kelpo
aseenkantajan kidutuksen avulla, olisin saanut jäädä sinne toiseen
maailmaan.

— Olisihan Amor — sanoi Sancho — hyvinkin voinut pelastaa teidät
kiduttamalla minun aasiani, ja minä olisin ollut teille siitä
kiitollinen. Mutta sanokaa minulle, armollinen rouva, niin totta kuin
taivas suokoon teille toisen auliimman rakastajan kuin tämä minun
isäntäni: mitä te näitte siellä toisessa maailmassa? Millaista menoa
siellä helvetissä pidetään? Täytyyhän näet ihmisen, joka epätoivoon
kuolee, välttämättä joutua juuri sinne.

— Totta puhuakseni — vastasi Altisidora — minä en sittenkään tainnut
ihan kuolla, koska en tullut helvettiin; jos näet olisin sinne
joutunut, en varmaankaan olisi päässyt sieltä pois, vaikka olisi
mielikin tehnyt. Mutta portille minä tulin, ja siinä oli tusinan verta
piruja palloa pelaamassa, kaikilla yllään housut ja nuttu, leveät
taitekaulukset ja niissä flaamilaiset pitsit, hihansuissa samanlaiset
kalvosinten virassa ja käsivarret hihoista ulkona neljän sormen
leveydeltä, jotta näyttäisivät pidemmillä kädet, joissa he pitelivät
tulisia karttuja. Mutta sitäkin enemmän ihmettelin, että heillä oli
pallojen asemesta kirjoja, jotka näyttivät olevan täynnä ilmaa ja
rohtimia, ja tämä oli ihmeellinen ja ennennäkemätön seikka; mutta se
ei sittenkään minua kummastuttanut niin kovin kuin eräs toinen: vaikka
näet on aivan luonnollista, että pelin voittajat iloitsevat ja häviölle
joutuvat ovat pahoillaan, niin tässä pelissä kaikki murisivat, kaikki
napisivat ja kaikki kiroilivat.

— Ei se mikään ihme ole, — vastasi Sancho — sillä pirut, pelasivat tai
eivät, eivät voi koskaan olla iloisia, voittivat tai olivat voittamatta.

— Niin on nähtävästi laita; — vastasi Altisidora mutta on vielä eräs
seikka, joka sekin minua ihmetyttää (tarkoitan, silloin ihmetytti),
nimittäin se, että pallo ei ollut koskaan ensimmäisen heiton jälkeen
enää eheä ja ettei sitä voitu toista kertaa käyttää, joten he
heittelivät vanhoja ja uusia kirjoja niin tiheään, että se oli ilmetty
ihme. Eräälle niistä, joka oli ihka uusi ja hyvin sidottu, he antoivat
semmoisen paukun, että sen sisukset purkautuivat ja lehdet levisivät
mikä minnekin. Muudan piru sanoi toiselle: »Katso, mikä kirja tuo on.»
Toinen piru vastasi: »Tämä on Don Quijote Manchalaisen historian toinen
osa, jota ei ole kirjoittanut sen alkuperäinen tekijä Cide Hamete, vaan
joku aragonialainen, joka sanoo olevansa kotoisin Tordesillasista.»
»Ota se pois», sanoi toinen piru, »ja heitä se helvetin syvyyteen, niin
etteivät silmäni sitä enää näe.» »Onko se niin huono?» kysyi toinen.
»Se on niin huono», virkkoi ensimmäinen, »etten olisi voinut huonompaa
tehdä, vaikka olisin yrittämällä yrittänyt.» He jatkoivat leikkiään ja
heittivät palloa toisilla kirjoilla, ja minä, kuultuani mainittavan Don
Quijoten nimen, hänen, jota sydämestäni rakastan, painoin tämän näyn
visusti muistiini.

— Näky se varmaan oli; — sanoi Don Quijote — minua näet ei ole toista
koko maailmassa, ja jos tuo uusi historia kulkeekin kädestä käteen, ei
se sentään kenenkään käteen jää, sillä kaikki antavat sille potkun.
Minä en ole pannut pahakseni, vaikka olen kuullut vaeltavani kuin
haamu kadotuksen pimeydessä ja päivän valkeudessa, sillä minä en ole
se henkilö, jota mainittu historia koskee. Jos se on hyvä, vilpitön ja
todenperäinen, niin se elää vuosisatoja, mutta jos se on huono, ei sen
tarvitse kulkea pitkää matkaa kehdosta hautaan.

Altisidora aikoi jatkaa valitustaan Don Quijotesta, kun tämä lausui
hänelle:

— Olen sanonut teille jo monta kertaa, armollinen neiti, olevani
pahoillani siitä, että olette kohdistanut lemmenaatoksenne minuun,
koska ne voivat minun puoleltani saada ainoastaan kiitosta, mutta
ei mitään täyttä korvausta. Minä olen syntynyt olemaan Dulcinea
Tobosolaisen oma, ja kohtalottaret, jos niitä on olemassa, ovat minut
hänelle määränneet; ja se, joka luulee minkään muun kauneuden voivan
vallata hänen sijaansa sydämessäni, luulee mahdottomia. Olkoon tämä
selitys riittävä, jotta vetäydytte takaisin kunniallisuutenne rajoihin,
koska ketään ei voida velvoittaa siihen, mikä on mahdotonta.

Tuon kuultuaan Altisidora näytti närkästyvän ja suuttuvan ja sanoi
hänelle:

— Niin totta kuin Jumala elää, te herra kapakala, te huhmarsielu, te
taatelinsydän, kovempi ja härkäpäisempi kuin moukka, jolta jotakin
pyydetään, kun hänellä on jotakin muuta kiikarissa, jos saan teidät
kynsiini, niin revin silmät päästänne! Luuletteko kukaties, te herra
kukistettu ja herra möyhennetty, että minä teidän tähtenne kuolin?
Kaikki, mitä olette tänä yönä nähnyt, on ollut pelkkää pilaa, sillä en
minä ole niitä naisia, jotka suostuvat suremaan rahtuakaan tuommoisten
kameelien tähden, vielä vähemmän kuolemaan.

— Sen minä hyvin uskon, — sanoi Sancho — sillä semmoisille jutuille,
että rakastuneet muka kuolevat, niille ei kannata muuta kuin nauraa;
kyllä ne osaavat niin sanoa, mutta tekemisestä ei tule mitään, ei
totisesti.

Heidän näin keskustellessaan astui huoneeseen se soittoniekka, joka
oli laulajana ja runoilijana laulanut jo mainitut, säkeistöt, kumarsi
syvään Don Quijotelle ja sanoi:

— Teidän armonne, herra ritari, suvaitkoon lukea ja katsoa minut
nöyrimpien palvelijoillensa joukkoon kuuluvaksi, sillä minä olen
jo kauan ollut teihin kiintynyt, sekä teidän maineenne että teidän
urotöillenne tähden.

Don Quijote vastasi hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne sanoa minulle, kuka olette, jotta osaisin
vastata niin kohteliaasti kuin teidän ansionne edellyttävät.

Nuori mies vastasi sanoen olevansa edellisen illan laulaja ja
ylistyshymnin esittäjä.

— Epäilemättä, — virkkoi Don Quijote — epäilemättä teidän armollanne
on mainio ääni; mutta se, mitä lauloitte, ei tuntunut minusta oikein
tilaisuuteen sopivalta, sillä mitä tekemistä on Garcilason säkeistöillä
tämän neidin kuoleman kanssa?

— Teidän armonne ei pidä sitä ihmetellä, — vastasi soittoniekka — sillä
meidän aikamme parrattomien runoniekkojen keskuudessa on tapana, että
kukin kirjoittaa miten haluaa ja varastaa keneltä mieli tekee, sopipa
se sitten aiheeseen tai ei, ja suurintakin typeryyttä, mitä he laulavat
tai kirjoittavat, puolustetaan sanomalla, että se on runollista
vapautta.

Don Quijoten teki mieli vastata, mutta hänet estivät siitä herttua
ja herttuatar, jotka tulivat häntä tapaamaan. Heidän kesken
sukeutui nyt pitkä ja miellyttävä keskustelu, jonka kuluessa Sancho
esitti niin monta lystikästä huomautusta ja niin monta purevaa
ilkeyttä, että herttua ja herttuatar jälleen ihmettelivät sekä
hänen yksinkertaisuuttaan että hänen teräväjärkisyyttään. Don
Quijote pyysi heiltä lupaa saada lähteä jo samana päivänä, koska
hänenlaistensa voitettujen ritareiden sopi paremmin asua sikoläteissä
kuin ruhtinaitten linnoissa. Lupa annettiin hänelle mielellään, ja
herttuatar kysyi Don Quijotelta, oliko hän suopea Altisidoralle. Don
Quijote vastasi:

— Armollinen rouva, teidän ylhäisyytenne tulee tietää, että tämän
neidon koko sairaus johtuu joutilaisuudesta, jonka paras lääke on
siveä ja alinomainen askarteleminen. Hän on tässä itse minulle
kertonut, että helvetissä käytetään pitsejä, ja koska hän varmaan osaa
niitä valmistaa, niin tehköön niitä lakkaamatta; jos hän näet antaa
nypläyspuikkojen tanssia, niin hänen lempimänsä henkilön kuva tai kuvat
eivät pääse tanssimaan hänen mielessään. Tämä on totuus, tämä on minun
mielipiteeni ja tämä on minun neuvoni.

— Samoin minun, — lisäsi Sancho — sillä en ole eläessäni tavannut
ketään pitsinnyplääjää, joka olisi kuollut rakkauteen. Tytöt, joilla
on jotakin tekemistä, ajattelevat näet enemmän töittensä valmistumista
kuin lemmenseikkojansa. Minä sanon tämän omasta kokemuksestani, sillä
maata kuokkiessani en ajattele eukkoani, tarkoitan Teresa Panzaani,
joka on minulle rakkaampi kuin oma silmäteräni.

— Te puhutte erittäin hyvin, Sancho, — sanoi herttuatar — ja minä pidän
kyllä huolen siitä, että Altisidorani saa tästä lähtien liinavaatteita
ommeltavikseen, sillä siinä työssä hän on oikein taitava.

— Se ei ole tarpeen, armollinen rouva, — vastasi Altisidora — sitä
keinoa ei tarvitse käyttää, sillä sen julmuuden muisto, jota tämä
moukkamainen maankiertäjä on minulle osoittanut, varmaan hälventää
hänet mielestäni ilman mitään muuta toimenpidettä. Ja nyt minä tahdon
teidän korkeutenne luvalla tästä poistua, jotta en kauemmin näe
silmieni edessä, en sano hänen murheellista hahmoaan, vaan hänen rumaa
ja inhoittavaa naamaansa.

— Tuo tuntuu minusta — virkkoi herttua — muistuttavan sananlaskua, että
se, joka haukkuu, antaa kohta anteeksi.

Altisidora oli pyyhkivinään kyyneliään nenäliinaansa, niiasi
herrasväelleen ja poistui huoneesta.

— Minä sanon sinulle, — virkkoi Sancho — sinä tyttö raiska, minä sanon
sinulle, että huonosti sinun käy, sillä sinä olet ollut tekemisissä
sielun kanssa, joka on kuiva kuin saraheinä, ja sydämen kanssa, joka
on kova kuin tammi. Totisesti, jos olisit ollut tekemisissä minun
kanssani, niin sinulle olisi laulanut toinen kukko!

Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote pukeutui, aterioi herttuan ja
herttuattaren kanssa ja lähti matkaan saman päivän iltapuolella.




Yhdeskahdeksatta luku.

Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen Sancholle sattui heidän
palatessaan kotikyläänsä.


Voitettu ja kukistettu Don Quijote matkusti eteenpäin, osalta kovin
mietteliäänä, osalta erittäin iloisena. Hänen alakuloisuutensa johtui
hänen häviöllejoutumisestaan ja ilonsa siitä, että hän muisti Sanchossa
olevan tuon ihmeellisen kyvyn, jota hän oli osoittanut herättäessään
Altisidoran kuolleista, vaikka Don Quijoten olikin hiukan vaikea
saada itseään uskomaan, että rakastunut kamarineiti oli todella ollut
kuollut. Sancho sitävastoin ei ollut lainkaan iloinen, sillä häntä
suretti, ettei Altisidora ollut pitänyt lupaustaan eikä ollut antanut
hänelle paitoja, ja tätä seikkaa sinne tänne pohtiessaan hän sanoi
isännälleen:

— Totisesti, armollinen herra, minä olen kaikkein onnettomin lääkäri,
mitä maailmasta voidaan löytää. Niitähän on tohtoreita, jotka ensin
vievät hengen hoidokiltaan ja sitten vielä vaativat maksua vaivoistaan,
vaikka ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa nimensä jonkin
rohtoresehdin alle, ja rohtojakaan ei valmista hän itse, vaan
apteekkari, ja siinä koko juttu. Sitävastoin minulle, joka saan maksaa
toisten pelastumisen verenvuodatuksella, nenäpiuveilla, nypistyksillä,
neulanpistoilla ja pieksämisestä koituvalla kivulla, minulle ei makseta
vähän vähääkään. Mutta hiisi vieköön, jos käsiini tuodaan vielä joku
toinen sairas, niin kyllä varmaan saavat käsiäni voidella, ennenkuin
sen kureenaan, sillä eihän voi laulaa, jos ei saa kastaa kaulaa, ja
minä en jaksa uskoa, että taivas on suonut minulle tämän voiman, joka
minussa on, jotta käyttäisin sitä toisten hyväksi ihan ilmaiseksi.

— Olet oikeassa, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — ja Altisidora
menetteli kovin väärin, kun ei antanut sinulle noita lupaamiansa
paitoja. Vaikka näet kykysi on sinulle _gratis data_,[77] koska se
ei ole kysynyt sinulta minkäänlaista opiskelua, merkitsee se, että
olet kokenut kidutusta omassa persoonassasi, enemmän kuin mikään
opiskelu. Voin puolestani sinulle sanoa, että jos sinä olisit halunnut
saada maksua iskuista, joita annat itsellesi, jotta Dulcinea vapautuu
lumouksesta, olisin suorittanut sinulle kelpo korvauksen; mutta minä en
tiedä, sopiiko tätä parannusta rahalla maksaa, enkä suinkaan tahtoisi,
että palkka ehkäisisi lääkityksen voimaa. Siitä huolimatta minusta
ei näytä voivan olla vaarallista, vaikka sitä koetetaan. Harkitse
siis, Sancho, minkä palkan vaadit, käy sitten piiskaamaan itseäsi ja
suorita itsellesi maksu käteisellä ja omakätisesti, sillä sinullahan on
hallussasi minun rahojani.

Tuon tarjouksen kuultuaan Sancho levitti silmiään ja korviaan, suostui
mielessään piiskaamaan itseään vapaaehtoisesti ja sanoi isännälleen:

— Olkoon menneeksi, armollinen herra, minä lupaan tehdä teidän armonne
mielen mukaan niinkuin haluatte, jos siitä on minulle ansiota; minä
näet rakastan lapsiani ja eukkoani, niin että minulla on täysi syy
hyväksyä ehdotuksenne. Sanokaa siis minulle, armollinen herra, kuinka
paljon minulle maksatte jokaisesta iskusta, jonka itselleni annan?

— Jos minun tulisi maksaa sinulle, Sancho, — vastasi Don Quijote
— niinkuin tämän toimenpiteen tärkeys ja laatu oikeastaan vaatii,
niin siihen eivät riittäisi Venezian aarrekammiot eivätkä Potosin
kultakaivokset;[78] mutta katso sinä, paljonko sinulla on minun
rahojani, ja pane itse hinta joka iskulle.

— Iskuja — vastasi Sancho — piti olla kolmetuhattakolmesataa ja
vähän päälle; niistä minä olen antanut itselleni jo viisi; muut
siis ovat jäljellä. Jos nyt lasketaan, että nuo viisi vastaavat
sitä, mikä on vähän päälle, ja ajatellaan, että niitä on kaikkiaan
kolmetuhattakolmesataa, niin neljännesreaalin mukaan kappaleelta —
vähemmästä minä en huoli, vaikka koko maailma minua houkuttelisi —
siitä tulee kolmetuhattakolmesataa neljännesreaalia; ne kolmetuhatta
ovat sitten niin paljon kuin tuhat ja viisisataa puolta reaalia, mikä
tekee seitsemänsataaviisikymmentä koko reaalia, ja ne kolmesataa
tekee sataviisikymmentä puolta reaalia, josta tulee niin paljon kuin
seitsemänkymmentäviisi koko reaalia, ja kun nämä lasketaan niihin
seitsemäänsataanviiteenkymmeneen, niin siitä tulee kaiken kaikkiaan
kahdeksansataakaksikymmentäviisi reaalia. Ne minä vedän pois hallussani
olevista teidän armonne rahoista, ja niin minä palaan kotiin rikkaana
ja iloisena, vaikka pahoin piiskattuna; mutta eihän kalaa kastumatta
saada... enempää en huoli sanoa.

— Oi sinä siunattu Sancho! Oi sinä kultainen Sancho, — huudahti Don
Quijote — kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan me jäämmekään sinulle,
Dulcinea ja minä, kaikiksi elämänpäiviksi, joita taivas vielä meille
suo! Jos Dulcinea saa takaisin menetetyn olemuksensa — ja täytyyhän
hänen se saada — niin hänen onnettomuutensa on ollut sulaa onnea ja
minun häviöni kaikkein autuain riemuvoitto. Ajattelehan nyt, Sancho,
milloin aiot aloittaa kurituksesi; jos teet sen pikemmin, lisään
sinulle vielä sata reaalia.

— Milloinko? — vastasi Sancho. — Jo tänä yönä, aivan varmaan. Pitäköön
teidän armonne vain huolta siitä, että vietämme tämän yön ulkona
taivasalla, niin minä kyllä käyn lihaani kiduttamaan.

Tuli sitten yö, jota Don Quijote oli odottanut ylen kärsimättömästi;
hänestä näet tuntui, että auringonjumalan vaunujen pyörät olivat
särkyneet ja että päivää kesti tavallista kauemmin, niinkuin yleensä
tuntuu rakastavaisista, jotka eivät koskaan saa toiveilleen täyttä
tyydytystä. He saapuivat vihdoin muutamaan leppoisaan lehtoon, vähän
matkan päähän maantieltä, riisuivat Rocinanten ja harmon satulavehkeet,
paneutuivat pitkäkseen viheriälle nurmelle ja aterioivat Sanchon
eväsvaroista. Sancho teki harmon riimunvarresta voimallisen ja
taipuisan piiskan ja siirtyi noin kahdenkymmenen askelen päähän
isännästään, muutamien pyökkipuitten alle. Don Quijote, joka näki hänen
astelevan sinne päättäväisesti ja urhoollisesti, sanoi hänelle:

— Katsohan vain, hyvä ystävä, ettet hakkaa itseäsi ihan kappaleiksi;
odota aina vähän aikaa iskujen välillä äläkä pidä sellaista kiirettä,
että henkesi salpautuu kesken kaiken; minä tarkoitan, ettei sinun
pidä piestä itseäsi niin ylen ankarasti, että siihen menehdyt,
ennenkuin pääset toivottuun määrään. Ja pitääkseni huolta siitä, ettet
häviä pelissä, joko sentähden, että sinulla on kortti liikaa tai
että sinulta kortti puuttuu, minä seison tässä loitompana ja lasken
rukousnauhallani, kuinka monta iskua itsellesi annat. Taivas sinua
auttakoon, niinkuin hyvä tarkoituksesi ansaitsee.

— Ei hyvä maksaja panttia sure — vastasi Sancho. — Minä aion hutkia
itseäni niin että tuntuu, silti itseäni tappamatta, sillä siinä se
kaiketi on koko tämän ihmeen ydin.

Hän paljasti nyt yläruumiinsa, heilutti piiskaa ja alkoi ruoskia
itseään, ja Don Quijote alkoi laskea iskuja. Sancho oli lyönyt noin
kuusi tai kahdeksan kertaa, kun pila alkoi tuntua hänestä ikävältä ja
maksu liian alhaiselta. Hän siis hellitti hetkeksi ja sanoi isännälleen
katsovansa itsensä petetyksi, koska jokaisesta semmoisesta iskusta
pitäisi saada puoli reaalia neljännesreaalin asemesta.

— Jatka, Sancho ystäväni, älä menetä rohkeuttasi; — sanoi Don Quijote —
minä maksan sinulle kaksinkertaisesti.

— Jos niin on laita — sanoi Sancho — niin olkoon menneeksi Herran
nimeen, ja annetaan tulla iskuja kuin sataen!

Mutta nyt se veijari ei enää piessytkään omaa selkäänsä, vaan pieksi
puita, tavan takaa huokaisten, niin että kuulosti siltä kuin hänen
sielunsa olisi ollut joka iskulla ruumiista lähtemässä. Don Quijote oli
liikutuksen vallassa, pelkäsi Sanchon ruoskivan itsensä hengettömäksi
ja toiveitten jäävän täyttymättä hänen varomattomuutensa tähden ja
sanoi siis hänelle:

— Niin totta kuin elät, hyvä ystävä, hellitä nyt toistaiseksi, sillä
tämä lääkitys näyttää minusta sangen tuimalta, ja parasta on hiukan
odottaa, sillä eihän Zamoraa tunnissa valloitettu. Jos en ole väärin
laskenut, olet antanut itsellesi toistatuhatta iskua; riittäkööt ne
toistaiseksi, sillä karkeata lausepartta käyttääkseni: aasi sietää
kuormitusta, mutta liika on sillekin liikaa.

— Ei, ei, armollinen herra; — vastasi Sancho — minusta ei pidä
sanottaman, että kun rahat on saatu, niin käsi on kuin halvattu.
Siirtykää vielä hiukan kauemmaksi, armollinen herra, ja sallikaa minun
antaa itselleni ainakin toiset tuhat iskua, sillä kahden tämmöisen
tovin jälkeen juttu on lukossa, ja vielä vähän kaupanpäällisiksi.

— Koska olet niin hyvällä tuulella, — sanoi Don Quijote — niin taivas
sinua auttakoon; piekse vain itseäsi, minä lähden tästä kauemmaksi.

Sancho kävi tehtäväänsä niin urhoollisesti, että oli pian piessyt
kuoren irti monesta puusta; niin tuimasti hän itseänsä hutki. Kerran
hän koroitti äänensä, iski pyökkipuun kylkeen hirmuisella voimalla ja
sanoi:

— Tähän sinä kuolet, Simson, ja kaikki filistealaiset sinun kanssasi!

Kuullessaan tuon valitusäänen ja hirmuisen ruoskanläiskäyksen Don
Quijote kiiruhti ulos, sieppasi kaksinkerroin käännetyn riimunvarren,
jota Sancho käytti ruoskanaan, ja sanoi:

— Älköön suoko sallimus, Sancho ystäväni, että sinä menetät henkesi
tahtoen tehdä minun mielikseni, sillä sinä tarvitset henkeäsi
pitääksesi huolta vaimostasi ja lapsistasi. Odottakoon Dulcinea
soveliaampaa tilaisuutta; minä puolestani tyydyn toivomaan asian
pikaista toteutumista ja odottamaan, kunnes voimasi toipuvat, jotta
tämä seikka saadaan päätökseen kaikkien tyydytykseksi.

— Koska teidän armonne, armollinen herra, niin tahtoo, — vastasi Sancho
— niin olkoon menneeksi. Ja heittäkää nyt viittanne selkääni, sillä
minä hikoilen enkä haluaisi vilustua; aloittelevia itsensäkiduttajia
näet uhkaa se vaara.

Don Quijote teki niin, riisui viittansa, heitti sen Sanchon hartioille,
ja Sancho nukkui, kunnes aurinko hänet herätti. Sitten he jälleen
jatkoivat matkaansa, joka sinä päivänä päättyi kolmen peninkulman
päässä sijaitsevassa kylässä. He poikkesivat erääseen majataloon,
jota Don Quijotekin piti majatalona eikä vallihaudoilla, torneilla
ja nostosillalla varustettuna linnana; jouduttuaan voitetuksi hän
näet ajatteli kaikin puolin järkevämmin, kuten kohta saadaan kuulla.
Hänet sijoitettiin erääseen alakerran huoneeseen, jonka seiniä
eivät peittäneet mitkään kultanahkatapetit, vaan vanhat maalatut
verhopahaset, jollaisia maakylissä käytetään. Erääseen niistä oli
erinomaisen kömpelösti kuvattu Helenen ryöstö, kuinka julkea vieras
riisti hänet Menelaolta, ja eräässä toisessa esitettiin Didon ja
Aeneaan historiaa, Dido korkeassa tornissa, missä hän huiskutti
lakananpuolikasta pakenevalle vieraalleen, joka fregatissa tai
brigantiinissa kiiti pois meren selkää pitkin. Kuvista huomasi, ettei
Helene seurannut ryöstäjäänsä kovin vastahakoisesti, sillä hän nauroi
salaa ja veitikkamaisesti; mutta kaunis Dido näytti vuodattavan
silmistään pähkinänkokoisia kyyneliä. Tuon nähdessään Don Quijote
virkkoi:

Nämä molemmat ylhäiset naiset olivat ylen onnettomat siksi, etteivät
syntyneet meidän aikanamme, ja minä olen sanomattoman onneton siksi,
etten saanut syntyä heidän ajallansa; minä näet olisin käynyt
ottelemaan näiden herrojen kanssa, ja silloin ei olisi Troiaa poltettu
eikä Kartagoa hävitetty, sillä nämä suuret onnettomuudet olisivat
välttyneet, kun vain olisin surmannut Pariin.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — ettei kestä kauan, ennenkuin
maailmassa ei ole yhtään bodegaa, majapaikkaa, ruokalaa tai
parturintupaa, missä ei nähdä meidän urotöitämme kuvallisesti
esitettyinä. Mutta minä toivon, että ne maalaisi parempi maalari kuin
se, joka on nämä tehnyt.

— Olet oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä tämä maalaaja on
kuin Orbaneja, muudan Ubedassa asunut maalaaja; kun häneltä kysyttiin,
mitä hän maalasi, virkkoi hän vastaukseksi: »Mitä sattuu tulemaan», ja
jos hän sattumalta maalasi kukon, niin hän kirjoitti siihen alle: »Tämä
on kukko», jotta ihmiset eivät luulisi sitä ketuksi. Samanmoiselta,
Sancho, näyttää minusta se maalari tai kirjailija, olipa mikä tahansa,
joka on julkaissut äskettäin ilmestyneen historian Don Quijotesta;
hänkin on maalannut tai kirjoittanut, mitä on sattunut tulemaan. Sopii
myös sanoa, että hänen laitansa on ollut samoin kuin erään Mauleón
nimisen runoilijan, joka tässä takavuosina liikkui pääkaupungissa
ja valmistautumatta vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin. Kun
joku häneltä tiedusteli, mitä tarkoittaa _Deum de Deo_,[79] niin hän
vastasi: »Teki mitä teki.» Mutta jääköön se nyt sikseen, ja sano
minulle, Sancho, aiotko antaa itsellesi toisen annoksen tänä yönä ja
haluatko tehdä sen katosalla vai taivasalla.

— Hitto vieköön, armollinen herra, — vastasi Sancho — tässä nyt
puheenaolevassa asiassa on minusta yhdentekevää, tapahtuuko se
huoneessa vai vainiolla, mutta toivoisin sentään, että se tapahtuisi
puitten juurella, sillä minusta tuntuu kuin ne olisivat minulle seurana
ja ihmeellisesti minua auttaisivat vaivaani kestämään.

— Jääköön siis, Sancho ystäväni; — vastasi Don Quijote — kokoa sinä
nyt voimia ja säästetään asia siksi, kunnes ehditään kotikylään, mihin
saavumme viimeistään ylihuomenna.

Sancho vastasi, että Don Quijote sai tehdä mielensä mukaan, mutta että
hän puolestaan tahtoi saada asian päätökseen niin pian kuin suinkin,
tahtoi takoa, kun rauta oli kuuma, ja jauhaa, kun mylly oli käynnissä,
sillä viipymisessä piilee vaara, ja auta itseäsi, niin Jumalakin sinua
auttaa, ja parempi on yksi anti kuin kaksi lupausta, ja parempi pyy
pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Ei enempää sananlaskuja, Sancho, Jumalan nimessä; — sanoi Don
Quijote, — näyttäähän siltä, että sinun on kohta laita _sicut
erat_;[80] puhu yksinkertaisesti, selvästi, kiertelemättä, niinkuin
olen monta kertaa sinulle sanonut, niin saat nähdä, että siitä on
satakertainen hyöty.

— Minä en ymmärrä, mikä paha onni minua vaivaa, — vastasi Sancho —
etten osaa sanoa järjen sanaa lausumatta sananlaskua enkä, yhtään
sananlaskua, joka ei minusta näytä järjen sanalta; mutta minä parannan
itseni, jos voin.

Siihen he tällä kertaa päättivät keskustelunsa.




Kahdeskahdeksatta luku.

Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat kotikyläänsä.


Don Quijote ja Sancho viipyivät tässä kylässä ja majapaikassa koko
sen päivän odottaen yötä, toinen suorittaakseen vainiolla loppuun
kurituksensa, toinen saadakseen nähdä sen päättyvän, mikä oli hänen
toiveittensa päämäärä. Sillävälin saapui majataloon muudan ratsumies
kolmen tai neljän palvelijansa kanssa, ja eräs heistä sanoi sille, joka
näytti olevan heidän herransa:

— Teidän armonne, herra Don Alvaro Tarfe, voi viettää täällä tänään
päivällisleponsa; talo näyttää siistiltä ja viileältä.

Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi Sancholle:

— Kuulehan, Sancho, kun selailin tuota kirjaa, joka on olevinaan
historiani toinen osa, huomasin siinä muistaakseni tuon nimen Don
Alvaro Tarfe.

— Varsin mahdollista — vastasi Sancho. — Annetaan hänen astua ratsunsa
selästä; onhan meillä sitten aikaa sitä häneltä kysyä.

Ratsumies astui maahan, ja emäntä antoi hänelle alakerrasta, vastapäätä
Don Quijoten huonetta, huoneen, missä oli seinillä samanlaisia
maalattuja kudelmia kuin Don Quijoten huoneessa. Vastatullut herrasmies
otti ylleen kesäpukunsa ja lähti ulos tilavaan ja viileään kuistikkoon,
missä Don Quijotekin käveli edestakaisin. Hän kysyi Don Quijotelta:

— Minne teidän armonne on menossa, herra hidalgo?

Don Quijote vastasi:

— Erääseen lähiseudun kylään, mistä olen kotoisin. Entä minne teidän
armonne on menossa?

— Minä, armollinen herra, — vastasi aatelismies — olen menossa
Granadaan, joka on kotikaupunkini.

— Ja mainio kotikaupunki onkin! — virkkoi Don Quijote. — Mutta
suvaitkaa, armollinen herra, mainita minulle nimenne, sillä minusta
tuntuu, että sen tietäminen on minulle tärkeämpää kuin oikeastaan
kykenen sanomaan.

— Minun nimeni on Don Alvaro Tarfe — vastasi vieras.

Siihen virkkoi Don Quijote:

— Minä uskon aivan varmaan, että teidän armonne on se Don Alvaro Tarfe,
joka liikkuu maailmalla Don Quijote Manchalaisen historian toisessa
osassa, minkä on äskettäin painattanut ja julkaissut uusi kirjailija.

— Sama mies, — vastasi aatelismies — ja mainittu Don Quijote,
puheenaolevan historian päähenkilö, oli erinomaisen hyvä ystäväni, ja
minä hänet otin matkaan kotipuolestaan tai ainakin sain hänet lähtemään
Zaragozassa pidettyihin turnajaisiin, mihin olin itse menossa; ja
olenpa totisesti osoittanut hänelle monta kertaa ystävällisyyttä ja
suojellut häntä joutumasta pyövelin pideltäväksi hänen oltuaan liian
uhkarohkea.

— Sanokaa siis minulle, armollinen herra Don Alvaro, olenko minä
mitenkään teidän mainitsemanne Don Quijoteu näköinen?

‒ Ette suinkaan, — vastasi vieras — ette millään muotoa.

‒ Entä miten olikaan, — kysyi Don Quijote ‒ oliko sillä Don Quijotella
mukanaan Sancho Panza niminen aseenkantaja?

— Oli kyllä; — vastasi Don Alvaro — mutta hän, vaikka häntä kehuttiin
hyvin hupaiseksi, ei minun kuulleni lausunut yhtään ainoata
leikkipuhetta, joka olisi ollut todella hupainen.

— Sen hyvin uskon, — virkkoi siihen Sancho — sillä leikin laskeminen
ei ole joka miehen asia, ja se Sancho, josta teidän armonne puhuu, oli
varmaan aika lurjus, konna ja varas; oikea Sancho Panza näet olen minä,
ja minusta lähtee leikkipuhetta herkemmin kuin sadetta taivaalta, ja
jollei teidän armonne usko, niin tehkää pieni koe ja lähtekää mukaani,
vaikka vain yhdeksi vuodeksi, niin saatte nähdä, kuinka niitä minulta
putoilee joka askelella, ja semmoisia ja niin paljon, että minä,
vaikka useimmiten en itse tiedä, mitä puhun, saan nauramaan kaikki
kuuntelijani; ja oikea Don Quijote Manchalainen, suurimaineinen,
urhoollinen ja älykäs, rakastunut, solvattujen kostaja, alaikäisten ja
orpojen suojelija, leskien tuki, neitojen sydänten surma, hän, jolla on
ainoana valtiattarenaan verraton Dulcinea Tobosolainen, on tämä herra
tässä, minun isäntäni: kaikki muut Don Quijotet ja kaikki muut Sancho
Panzat ovat pelkkää pilaa ja unennäköä.

— Sen minä totisesti uskon, — vastasi Don Alvaro — sillä te, hyvä
ystävä, olette muutamassa lausumassanne lauseessa sanonut enemmän
sukkeluuksia kuin tuo toinen Sancho Panza kaikissa, jotka kuulin
hänen lausuvan, ja niitä oli paljon! Hän oli suurempi ahmatti kuin
kaunopuhuja ja suurempi hölmö kuin leikinlaskija, ja minä uskon
aivan varmaan, että noidat, jotka vainoavat hyvää Don Quijotea, ovat
tahtoneet minua vainota tuolla kehnolla Don Quijotella. Mutta en tiedä,
mitä oikeastaan sanoisin, sillä uskallan vannoa, että hän erotessamme
jäi Toledon hullujenhuoneeseen[81] parannettavaksi, ja nyt ilmaantuu
tässä eteeni toinen Don Quijote, vaikka varsin toisenlainen kuin
entinen tuttavani.

— Minä — virkkoi Don Quijote — en tiedä, olenko hyvä, mutta sen voin
sanoa, etten ole se kehno, ja tätä todistaakseni haluan ilmoittaa
teidän armollenne, herra Don Alvaro Tarfe, etten ole ollut ikipäivinäni
Zaragozassa; saatuani kuulla, että tuo kuviteltu Don Quijote oli
ottanut osaa turnajaisiin mainitussa kaupungissa, en viitsinyt
sinne ensinkään mennä, koska tahdoin osoittaa maailmalle hänen
valheellisuutensa, vaan lähdin suoraa päätä Barcelonaan, tuohon hienon
käytöksen tyyssijaan, muukalaisten majapaikkaan, köyhien hoitolaan,
urhoollisten kotiseutuun, kaupunkiin, joka kostaa vääryyttäkärsineitten
puolesta, vastaa niin miellyttävällä tavalla lujaan ystävyyteen ja
on ainoa laatuaan asemansa ja kauneutensa vuoksi. Ja vaikka se,
mitä siellä minulle sattui, ei ollut kovin mieluista, vaan sangen
harmillista, siedän sen kumminkin mielipahaa tuntematta vain siksi,
että olen saanut sen kaupungin nähdä. Sanalla sanoen, herra Don Alvaro
Tarfe, minä olen Don Quijote Manchalainen, hän, josta maine kertoo,
eikä tuo kurja, joka on aikonut anastaa nimeni ja voittaa itselleen
kunniaa minun ajatuksillani. Minä pyydän teidän armoanne, ritariarvonne
nimessä, hyväntahtoisesti antamaan tämän paikkakunnan kylänvoudin
edessä selityksen, ettei teidän armonne ole nähnyt minua eläessään
ennen tätä päivää, etten minä ole se Don Quijote, jonka toinen osa on
painosta julkaistu ja ettei tämä aseenkantajani Sancho Panza ole se,
jonka teidän armonne on tullut tuntemaan.

— Sen teen varsin mielelläni, — vastasi Don Alvaro — vaikka onkin
ihmeellistä nähdä kaksi Don Quijotea ja kaksi Sanchoa yhtä haavaa,
yhtä yhdenmukaisia nimiltään kuin erilaisia teoiltaan, ja minä sanon
vieläkin ja vakuutan lujasti, etten ole nähnyt, mitä olen nähnyt, ja
ettei se, mitä on nähteni tapahtunut, ole tapahtunut.

— Teidän armonne — sanoi Sancho — on varmaan lumottu samoinkuin
armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ja suokoon Jumala, että teidän
armonne lumouksesta vapauttaminen vaatisi minua antamaan itselleni
vielä kolmetuhattakolmesataa iskua, kuten Dulcinean vapauttaminen,
sillä minä antaisin ne itselleni yhtään arkailematta.

— En minä ymmärrä, mitä te noilla iskuilla tarkoitatte — sanoi Don
Alvaro.

Sancho vastasi hänelle, että siitä repeisi liian paljon kertomista,
mutta että hän sittenkin asian kertoisi, jos he ehkä joutuisivat
kulkemaan samaa matkaa. Sillävälin tuli aterian aika; Don Quijote
ja Don Alvaro aterioivat yhdessä. Majapaikkaan tuli sattumalta sen
kylän vouti kirjojensa kanssa, ja tälle kylänvoudille Don Quijote
esitti anomuksen, jonka mukaan hänen oikeutensa vaati, että läsnäoleva
ritari, Don Alvaro Tarfe, selittäisi hänen armonsa edessä, ettei hän
tuntenut Don Quijote Manchalaista, joka samoin oli läsnä, ja ettei tämä
ollut sama henkilö, joka esiintyi eräässä _Don Quijote Manchalaisen
toisen osan_ nimellä julkaistussa historiassa, jonka oli sepittänyt
muudan Tordesillasista kotoisin oleva Avellaneda. Kylänvouti toimitti
asian laillisessa järjestyksessä: selitys annettiin kaikella sillä
vakuudella, jota sellainen tehtävä edellyttää, ja siitä Don Quijote
ja Sancho kovin ilahtuivat, ikäänkuin semmoinen selitys olisi heille
paljonkin merkinnyt, vaikka molempien Don Quijotein ja molempien
Sanchojen eroa täysin selvästi osoittivat heidän tekonsa ja sanansa.
Don Alvaro ja Don Quijote lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia
ja hyväntahtoisia vakuutuksia, joissa suuri Manchalainen ilmaisi älyään
niin mainiolla tavalla, että todella sai Don Alvaro Tarfen harhaluulot
hälvenemään ja että tämä uskoi varmasti olevansa lumottu, koska oli
joutunut tekemisiin ilmeisesti aivan vastakkaisen Don Quijoten kanssa.

Tuli ilta, he lähtivät kylästä, ja noin puolen peninkulman päässä
sieltä tie jakautui kahteen haaraan, joista toinen johti Don
Quijoten kylään ja toinen oli se, jota Don Alvaron piti kulkea.
Tänä lyhyenä aikana Don Quijote ehti kertoa hänelle onnettomasta
tappiollejoutumisestaan ja Dulcinean lumouksesta ja vapauttamistavasta,
mikä jälleen hämmästytti Don Alvaroa, joka Don Quijotea ja Sanchoa
syleiltyään lähti jatkamaan omaa matkaansa. Don Quijote lähti hänkin
eteenpäin, ja he viettivät tämän yön muutamien puitten alla, jotta
Sancholla olisi tilaisuutta suorittaa katumuksentekonsa loppuun.
Sancho suorittikin sen samalla tavalla kuin edellisenä yönä, piesten
pyökkien kuorta paljon enemmän kuin omaa selkäänsä, jota hän varoi
kurittamasta niin tarkoin, etteivät iskut olisi voineet hätyyttää
pois kärpästäkään, jos hänen selässään olisi sattunut kärpäsiä
olemaan. Petetty Don Quijote ei unohtanut laskuistaan yhtään ainoata
iskua ja havaitsi, että niitä oli edellisenä yönä annettujen kanssa
kolmetuhattakaksikymmentäyhdeksän. Aurinko näyttää nousseen anivarhain
katselemaan uhritoimitusta, ja sen valossa he sitten jälleen jatkoivat
matkaansa jutellen Don Alvaron erehdyksestä ja kuinka erinomaisen
viisasta oli ollut ottaa häneltä selitys oikeuden edessä ja niin
sitovalla tavalla.

Sen päivän ja seuraavan yön he matkustivat kohtaamatta mitään
mainitsemisen arvoista, lukuunottamatta sitä, että Sancho tänä yönä
suoritti tehtävänsä loppuun. Se ilahdutti Don Quijotea sanomattomasti,
hän odotti päivää voidakseen katsoa, eikö tapaisi tiellä nyt
lumouksestaan vapautunutta valtiatartaan Dulcineaa, ja niin hän matkan
varrella tarkoin tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön nähdäkseen,
oliko hän Dulcinea Tobosolainen; hän näet piti ehdottomasti varmana,
etteivät Merlinin lupaukset voineet pettää. Sellaisissa mietteissä
ja sellaisin toivein he nousivat eräälle kummulle, josta näkivät
kotikylänsä, ja Sancho sen nähtyään painui polvilleen ja lausui:

— Avaa silmäsi, sinä kaivattu kotiseutu, ja katso, kuinka luoksesi
palaa poikasi Sancho Panza, jos ei kovin äveriäänä, niin ainakin hyvin
piiskattuna. Avaa sylisi ja ota vastaan myös poikasi Don Quijote, joka
tosin tulee vieraitten käsivarsien voittamana, mutta tulee myös itsensä
voittajana, mikä, sen mukaan kuin olen kuullut sanottavan, on suurin
voitto, mitä itselleen voi toivoa. Minulla on rahoja taskussa; vaikka
näet selkäänikin sain, niin herroiksi ma kuljin vain.

— Jätä nuo typeryydet, — sanoi Don Quijote — ja astukaamme oikealla
jalalla kotikyläämme,[82] missä toteutamme aikeemme ja suunnittelemme
paimenelämää, jota aiomme ruveta viettämään.

Niin he ajoivat alas kummulta ja saapuivat kylän laitaan.




Kolmaskahdeksatta luku.

Enteistä, joita Don Quijote havaitsi kotikyläänsä tullessaan, ja muista
tapahtumista, jotka kaunistavat tätä suurta historiaa ja lisäävät sen
arvoa.


Ollessaan kylään saapumassa — niin kertoo Cide Hamete — Don Quijote
huomasi, että kylän puimapaikalla oli tukkanuottasilla kaksi poikaa ja
että toinen sanoi toiselle:

— Älä turhia yritä, Pekka; et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi.

Don Quijote kuuli tuon ja sanoi Sancholle:

— Etkö huomannut, ystäväni, mitä tuo poika sanoi: »Et sinä sitä näe
enää ikäpäivinäsi»?

— Entä sitten, mitä tuosta, — vastasi Sancho — vaikka poika niin
sanoikin?

— Mitäkö? — virkkoi Don Quijote. — Etkö huomaa, että nuo sanat, jos ne
sovitetaan minun toivomukseeni, merkitsevät, etten saa enää milloinkaan
nähdä Dulcineaa?

Sancho aikoi vastata hänelle, mutta ei ehtinyt, kun huomasi samassa
jäniksen, joka tulla viiletti pitkin peltoja ja monien ajokoirien ja
metsästäjien ahdistamana etsi peloissaan pakopaikkaa harmon jalkojen
välistä piiloutuen sinne. Sancho otti sen kiinni paljain käsin ja
ojensi Don Quijotelle, joka mutisi kerran toisensa jälkeen:

— _Malum signum, malum signum_,[83] jänis pakenee; koirat ajavat sitä
takaa: Dulcineaa ei näy!

— Teidän armonne on ihan merkillinen — sanoi Sancho. — Otaksutaan nyt,
että tämä jänis on Dulcinea Tobosolainen ja että nuo koirat, jotka
ajavat sitä takaa, ovat niitä ilkeitä noitia, jotka muuttivat hänet
maalaistytöksi; hän pakenee, minä saan hänet kiinni ja jätän hänet
teidän armonne haltuun, joka pitää häntä sylissään ja hyväilee; mikä
huono merkki tämä on, tai mitä pahaa ennettä siinä voi havaita?

Pojat, jotka olivat riidelleet, tulivat lähemmäksi näkemään jänistä,
ja Sancho kysyi toiselta, mitä he oikeastaan olivat kinastelleet.
Hänelle vastasi se poika, joka oli sanonut »et sinä sitä näe enää
ikäpäivinäsi», että hän oli ottanut toiselta pojalta pullon, jossa oli
sirkkoja, ja ettei hän aikonut antaa pulloa takaisin enää koskaan.
Sancho otti taskustaan neljännesreaalin, osti pojalta pullon, pisti sen
Don Quijoten käteen ja sanoi:

— Kas tässä, armollinen herra, ovat kaikki enteet rikottuina ja
kumottuina, niin että minä, vaikka olenkin hölmö, kuvittelen, etteivät
ne koske meidän seikkojamme enempää kuin menneen vuoden pilvet. Ja
jollen väärin muista, olen sitäpaitsi kuullut kirkkoherramme sanovan,
ettei kristittyjen ja ymmärtäväisten ihmisten pidä välittää semmoisista
joutavista asioista, ja teidän armonne itse sanoi minulle tässä
taannoin aivan samaa selittäen, että kaikki kristityt, jotka enteistä
välittävät, ovat hölmöjä. Ei siis kannata tuohon kajota sen enempää,
vaan lähdetään tästä eteenpäin ja ajetaan kotikylään.

Metsästäjät tulivat pyytämään jänistään, ja Don Quijote antoi sen
heille, lähti sitten Sanchon kanssa jatkamaan matkaansa, ja kylään
tullessaan he kohtasivat kirkkoherran ja kandidaatti Carrascon, jotka
istuivat nurmikolla hartauskirjojaan lukemassa. Nyt on huomattava, että
Sancho oli heittänyt matkapeitteeksi harmon selkään ja varusnyytin yli
sen tulenliekeillä kaunistetun parkkumipaidan, johon hänet oli puettu
herttuan linnassa sinä yönä, jolloin Altisidora heräsi kuolleista.
Sancho pani vielä harmon päähän suippohatun, niin että siitä tuli
merkillisin muodonmuutos ja koristus, mitä milloinkaan on nähty missään
maailman aasissa.

Kirkkoherra ja kandidaatti tunsivat heidät heti ja tulivat avosylin
heitä vastaan. Don Quijote astui alas ja syleili heitä sydämellisesti,
ja poikaviikarit, joilla on silmät kuin ilveksillä, huomasivat aasin
päähineen, juoksivat sitä näkemään ja sanoivat toisilleen:

— Tulkaa, pojat, niin saatte nähdä Sancho Panzan aasin koreampana kuin
morsian ja Don Quijoten luuskan laihempana kuin koskaan ennen.

Poikaviikarien ympäröiminä ja kirkkoherran ja kandidaatin saattelemina
he vihdoin saapuivat kylään, menivät Don Quijoten taloon ja kohtasivat
portilla emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat jo saaneet
tiedon hänen tulostaan. Teresa Panza, Sanchon eukko, oli hänkin uutisen
kuullut ja riensi nyt näkemään miestään, hiukset pörröisinä ja vähissä
vaatteissa ja taluttaen kädestään tytärtään Sanchicaa; ja nähdessään,
ettei Sancho ollut niin upeassa asussa kuin käskynhaltian hänen
mielestään olisi pitänyt olla, hän sanoi miehelleen:

— Kuinka sinä näin tulet, ukkoni; sinähän näyt tulevan jalkapatikassa
ja näytät pikemmin maankiertäjältä kuin käskynhaltialta?

— Ole vaiti, Teresa; — vastasi Sancho — useinhan niin käy, ettei
olekaan kinkkuja, vaikka on kinkunkoukkuja; mutta lähdetään tästä
kotiin, niin saat kuulla ihmeitä. Minulla on rahoja, ja sehän on
pääasia, ja ne minä olen ansainnut omalla uutteruudellani, tekemättä
vahinkoa kenellekään.

— Tuo sinä vain rahoja, ukkokulta, — sanoi Teresa — ja olkoot ne
ansaittuja siellä tai täällä; sillä olitpa ne ansainnut miten tahansa,
et sinä varmaankaan ole mitään uusia keinoja keksinyt.

Sanchica syleili isäänsä ja kysyi, oliko hän tuonut hänelle jotakin;
tyttö näet oli odottanut isäänsä kuin keväistä sadetta. Hän tarttui
nyt toiselta puolen Sanchon vyöhön, Teresa piteli Sanchoa kädestä,
tyttö veti aasia perässään, ja niin he lähtivät kotiin jättäen Don
Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän huostaan ja kirkkoherran ja
kandidaatin seuraan.

Odottamatta soveliasta aikaa ja hetkeä Don Quijote meni kohta
kandidaatin ja kirkkoherran kanssa syrjään ja kertoi heille lyhyesti
häviöllejoutumisestaan ja velvollisuudestaan asettua koko vuodeksi
kotikylään, minkä hän aikoi täyttää kirjaimellisesti, määräystä
pienimmässäkään kohdassa rikkomatta, niinkuin ainakin vaeltava ritari,
joka tuntee olevansa velvollinen noudattamaan vaeltavan ritarikunnan
tarkkaa järjestystä. Hän ilmoitti aikoneensa olla tämän vuoden
paimenena ja oleskella vainioitten yksinäisyydessä, missä voisi
päästää valloilleen lemmenajatuksensa ja askarrella moitteettomassa
paimenelämässä, ja sanoi pyytävänsä heitäkin, jollei heillä ollut liian
paljon tekemistä ja jolleivät heitä siitä estäneet tärkeämmät tehtävät,
hyväntahtoisesti lähtemään hänen kanssaan, sanoen aikovansa ostaa
lampaita ja riittävän suuren karjalauman, jotta he voisivat itseään
paimeniksi nimittää. Sitäpaitsi hän huomautti heille, että asia oli jo
tärkeimmältä puoleltaan järjestyksessä, koska hän oli antanut heille
paimennimet, jotka sopivat heille mainiosti Kirkkoherra pyysi häntä
mainitsemaan nimet. Don Quijote vastasi, että hän itse tulisi olemaan
_Quijotiz paimen_, kandidaatti olisi _Carrascon paimen_, kirkkoherra
_Curambro paimen_ ja Sancho Panza _Pancino paimen_. Kaikki hämmästyivät
Don Quijoten uutta hulluutta, mutta peläten, että hän lähtisi vielä
kerran ritariretkilleen, ja toivoen hänen vuoden kuluessa parantuvan he
suostuivat hänen uuteen suunnitelmaansa, hyväksyivät hänen hulluutensa
muka järkevänä ehdotuksena ja tarjoutuivat hänen seuralaisikseen tähän
uuteen kutsumukseen.

— Se käy päinsä sitä paremmin, — virkkoi Simson Carrasco — kun minä,
kuten koko maailma tietää, olen kuuluisa runoilija ja tulen kaikissa
tilaisuuksissa sepittämään säkeitä, paimenrunoelmia tai lemmenlauluja
tai mitä milloinkin haluan, jotta meillä on huvia erämaissa, missä
tulemme harhailemaan. Mutta kaikkein tärkeintä, hyvät herrat, on, että
jokainen valitsee nimen paimenneidolle, jota aikoo säkeissään ylistää,
ja ettemme jätä yhtäkään puuta, olipa se kuinka kovapintainen tahansa,
piirtämättä siihen hänen nimeään, niinkuin rakastuneitten paimenten
tapa on.

— Se sopii mainiosti; — vastasi Don Quijote vaikka minun omasta
puolestani ei tarvitse etsiä mitään kuvitellun paimenneidon nimeä,
koska minulla on verraton Dulcinea Tobosolainen, näiden rantamain
kunnia, näiden niittyjen koristus, kauneuden lähde, kaiken sulon kukka
ja sanalla sanoen olento, johon sopii millainen ylistys hyvänsä, olipa
se kuinka ylenpalttista tahansa.

— Se on totta; — virkkoi kirkkoherra — mutta me toiset joudumme
etsimään näiltä mailta laadullisia paimenneitoja; jos ne eivät meille
sovi, niin olkoot sopimatta.

Siihen lisäsi Simson Carrasco:

— Ja jos meiltä nimiä puuttuu, niin annetaan niille niitä, joita on
painetuissa kirjoissa ja joita maailma on tulvillaan, semmoisia kuin
Filida, Amaryllis, Diana, Flerida, Galatea ja Belisarda; jos näet
niitä kerran myydään torilla, niin totta kaiketi mekin voimme niitä
ostaa ja pitää ominamme. Jos minun naiseni tai oikeammin sanoen minun
paimennaiseni sattuu olemaan nimeltään Anna, niin minä ylistän häntä
lauluissani _Anardan_ nimellä, jos hän on Francisca, nimitän häntä
_Franceniaksi_, jos Lucia, niin _Lucindaksi_, sillä sehän on yhtä
kaikki, ja Sancho Panza, jos hänkin liittyy tähän veljeskuntaan, voi
ylistää vaimoaan Teresa Panzaa _Teresainan_ nimellä.

Don Quijote nauroi tuota nimien muokkausta, ja kirkkoherra ylisti kovin
hänen kunniallista ja kunnioitettavaa päätöstään sekä tarjoutui vielä
kerran olemaan hänen seuranaan kaiken sen ajan, mikä hänelle jäisi
välttämättömiltä virkatehtäviltään. Niin he sanoivat hänelle hyvästi ja
pyysivät ja neuvoivat häntä pitämään huolta terveydestään nauttimalla
kaikkea, mikä häntä maittaisi.

Sallimus järjesti niin, että sisarentytär ja emännöitsijä kuulivat
näiden kolmen keskustelun. Toisten lähdettyä he menivät molemmat Don
Quijoten luo, ja sisarentytär sanoi hänelle:

— Mitä tämä merkitsee, herra eno? Nyt, kun luulimme, että teidän
armonne on tullut takaisin jäädäkseen kotiin ja viettääkseen täällä
rauhallista ja kunniallista elämää, nytkö aiotte lähteä uusiin
selkkauksiin ja leikkiä

    paimen pieni, tänne, tänne,
    paimen pieni, täältä pois?

Nyt on olki totisesti niin kuivaa, ettei siitä pilliä tehdä.

Siihen lisäsi emännöitsijä:

— Ja kuinka teidän armonne voi kestää ulkona taivasalla kesän
helteisiä keskipäivän hetkiä, talven kylmiä öitä ja susien ulvontaa?
Ei totisesti, se toimi ja virka kuuluu roteville miehille, joita on
karaistu ja kasvatettu semmoiseen elämäntapaan melkein kapalosta ja
koltusta lähtien. Jos jotakin hullutusta välttämättä täytyy olla, niin
parempi on sittenkin olla vaeltavana ritarina kuin paimenena. Ajatelkaa
asiaa, armollinen herra, ja noudattakaa neuvoani, jota en suinkaan anna
siksi, että olisin syönyt itseni kylläiseksi ja juonut viiniä päälle,
vaan tyhjällä vatsalla ja viisikymmentä ikävuotta niskassani: jääkää
kotiin, hoitakaa talouttanne, käykää usein ripillä, auttakaa köyhiä, ja
luettakoon minun synnikseni, jos teille on siitä vahinkoa.

— Älkää puhuko joutavia, tyttäreni; — vastasi heille Don Quijote —
minä kyllä tiedän, mikä minulle sopii. Viekää minut nyt sänkyyn, sillä
minusta tuntuu, etten voi oikein hyvin, ja luottakaa siihen, etten
minä, olinpa vaeltava ritari tai vasta vaellustaan suunnitteleva
paimen, milloinkaan jätä pitämättä huolta siitä, mitä te tarvitsette,
kuten kohta saatte itse nähdä.

Kelpo tyttäret — semmoisia he epäilemättä olivat, emännöitsijä ja
sisarentytär — veivät hänet nyt vuoteeseen, mihin toivat hänelle
syötävää ja vaalivat häntä niin hyvin kuin suinkin osasivat.




Neljäskahdeksatta luku.

Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.


Koska mikään inhimillinen ei ole ikuista, vaan kaikki on vähenemässä
alusta alkaen, kunnes ehtii viimeiseen loppuunsa, erittäinkin ihmisten
elämä, ja koska Don Quijotella ei ollut mitään taivaalta saatua
erioikeutta viivyttää elämänsä kulkua, niin sen loppu ja päätös tuli
hänen sitä kaikkein vähimmin aavistaessaan. Lieneekö syynä ollut
mielipaha siitä, että hän oli joutunut taistelussa häviölle, vai
lieneekö asia johtunut taivaan päätöksestä, häntä alkoi ahdistaa
kuume, joka piti häntä sängyssä kuusi vuorokautta, minä aikana
häntä kävivät monta kertaa katsomassa hänen ystävänsä kirkkoherra,
kandidaatti ja parturi, ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza
istui lakkaamatta hänen pääpuolissaan. Otaksuen, että hänet sai tähän
tilaan suru siitä, että hänet oli voitettu ja ettei hänen toiveensa
nähdä Dulcinea lumouksesta vapautettuna ollut toteutunut, he yrittivät
kaikin mahdollisin tavoin ilahduttaa häntä, ja kandidaatti kehoitti
häntä rohkaisemaan mieltään, nousemaan vuoteesta ja aloittamaan
paimenelämän, jota varten hän oli jo kirjoittanut runoelman, jolle
Sannazaron[84] tekemät eivät vetäneet läheskään vertoja, ja sanoi vielä
ostaneensa omilla rahoillaan kaksi oivallista paimenkoiraa, joista
toinen oli nimeltään Barcino ja toinen Butron ja jotka eräs Quintanarin
paimen oli hänelle myynyt. Mutta Don Quijote ei sittenkään vapautunut
alakuloisuudestaan.

Hänen ystävänsä kutsuivat lääkärin, tämä koetteli hänen valtimoaan,
ei ollut siihen lainkaan tyytyväinen ja sanoi, että hänen oli joka
tapauksessa paras ajatella sielunsa autuutta, koska hänen ruumiinsa
oli vaarassa. Don Quijote kuunteli tuota rauhallisesti, mutta toisin
oli hänen emännöitsijänsä, sisarentyttärensä ja aseenkantajansa
laita. He näet alkoivat itkeä katkerasti, kuin hän olisi ollut jo
kuolleena heidän edessään. Lääkäri oli sitä mieltä, että alakuloisuus
ja ikävyydet tekivät hänen elämästään lopun. Don Quijote pyysi, että
hänet jätettäisiin yksin, koska halusi hiukan nukkua. Niin tehtiin, ja
hän nukkui, kuten sanotaan, yhteen menoon seitsemättä tuntia, niin että
emännöitsijä ja sisarentytär luulivat sen hänen viimeiseksi unekseen.
Mainitun ajan kuluttua hän sentään heräsi ja huusi kovalla äänellä:

— Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka on osoittanut minulle
niin suurta armoa! Hänen laupeudellaan ei totisesti ole mitään rajaa,
eivätkä ihmisten synnit voi sitä vähentää eikä estää.

Sisarentytär kuunteli tarkkaavasti enonsa sanoja, ja ne tuntuivat
hänestä järkevämmiltä kuin hänen puheensa yleensä, ainakin tämän
sairauden aikana. Hän kysyi:

— Mitä sanottekaan, armollinen herra? Onko tapahtunut jotakin
erinomaista? Mistä laupeudesta ja mistä ihmisten synneistä te puhutte?

— Laupeus, — vastasi Don Quijote — minun sisareni tytär, on se,
jonka Jumala on osoittanut minulle tällä hetkellä ja jota, kuten
sanoin, syntini eivät voi estää. Järkeni on nyt vapaa ja selvä, sitä
eivät himmennä mielettömyyden pimeät varjot, joita inhoittavien
ritariromaanien surkea ja alinomainen lukeminen oli siihen luonut. Minä
käsitän nyt niiden hulluuden ja petollisuuden, ja mieltäni pahoittaa
ainoastaan, että tämä oikea tieto on tullut niin myöhään, ettei minulle
jää aikaa mitenkään asiaa korvata lukemalla toisia teoksia, jotka
voisivat olla sieluni valo. Minä tunnen, rakas sisarentytär, olevani
lähellä kuolemaa ja tahtoisin kuolemallani osoittaa, ettei elämäni ole
ollut niin kehno, että minun täytyisi vielä kuolemani jälkeen olla
hullun maineessa; vaikka näet olen hullu ollut, en kumminkaan tahtoisi
vahvistaa tätä tosiasiaa kuollessani. Kutsu nyt, rakas lapseni, hyvät
ystäväni kirkkoherra, kandidaatti Simson Carrasco ja parturimestari
Nicolas; minä näet haluan ripittäytyä ja tehdä testamenttiin.

Mutta siitä vaivasta sisarentytär säästyi, sillä kaikki kolme tulivat
samassa sisään. Tuskin heidät nähtyään Don Quijote sanoi:

— Onnitelkaa minua, hyvät herrat, siitä, etten ole enää Don Quijote
Manchalainen, vaan Alonso Quijano, jolle elämäni vaellus on antanut
lisänimen Hyvä. Nyt minä olen Amadis Gallialaisen vihollinen ja vihaan
hänen lukemattomien jälkeläistensä koko laumaa, nyt minusta tuntuvat
inhoittavilta kaikki vaeltavien ritarien kelvottomat historiat, nyt
minä ymmärrän, kuinka typerästi olen menetellyt ja millaiseen vaaraan
olen joutunut niitä lukiessani, ja nyt olen Jumalan laupeuden tähden
omasta vahingostani viisastunut ja vihaan niitä sydämestäni.

Kuullessaan hänen niin puhuvan tulijat uskoivat aivan varmaan, että
hänet oli vallannut jokin uusi hulluus. Simson sanoi hänelle:

— Nytkö, herra Don Quijote, kun olemme saaneet kuulla, että neiti
Dulcinea on vapautettu lumouksestaan, teidän armonne puhuu tuolla
tavalla? Nyt, kun olemme juuri paimeniksi muuttumassa, viettääksemme
aikojamme laulellen kuin prinssit, nytkö teidän armonne aikoo ruveta
erakoksi? Niin totta kuin elätte, olkaa vaiti, malttakaa mielenne ja
jättäkää semmoiset tarinat kertomatta.

— Ne historiat, joita on toistaiseksi tapahtunut — vastasi Don
Quijote — ja jotka ovat olleet todellisia sikäli, että ovat minua
vahingoittaneet, ne minun kuolemani tulee taivaan avulla kääntämään
onnekseni. Hyvät herrat, minä tunnen kohta kuolevani. Jätettäköön nyt
kaikki pila sikseen ja haettakoon tänne rippi-isä, joka minut ripittää,
ja notaari, joka tekee testamenttini, sillä ihmisen ei sovi tällaisena
ratkaisevana hetkenä pitää sieluaan leikin asiana. Pyydän siis, että
mennään hakemaan notaari sillä välin kuin herra kirkkoherra minua
ripittää.

Läsnäolevat katselivat toisiaan, ihmetellen Don Quijoten puheita,
ja vaikka he epäröivät, teki heidän sentään mieli häntä uskoa; ja
eräs niistä merkeistä, joiden nojalla he otaksuivat hänen tosiaan
kohta kuolevan, oli se, että hän oli niin helposti muuttunut hullusta
viisaaksi; hän näet lisäsi jo mainittuihin lausumiinsa monia muita niin
hyvin esitettyjä, niin aitokristillisiä ja täysin järkeviä, että hän
lopulta kerrassaan hälvensi heidän epäilyksensä ja sai heidät uskomaan,
että hän oli viisas.

Kirkkoherra kehoitti kaikkia poistumaan, jäi yksin hänen kanssaan ja
kuunteli hänen ripittäytymistään. Kandidaatti lähti hakemaan notaaria
ja palasi aivan pian hänen ja Sancho Panzan kanssa; kun Sancho, joka
oli jo kandidaatilta kuullut, missä tilassa hänen herransa oli, kohtasi
emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka itkivät, alkoi hänkin vääntää
itkua ja vuodattaa kyyneliä. Ripittäytyminen päättyi, ja kirkkoherra
tuli ulos sanomaan:

— Alonso Quijano Hyvä tosiaan kuolee, ja hän on tosiaan täydellä
järjellään; me voimme hyvinkin mennä sisään, jotta hän saa tehdä
testamenttinsa.

Tämä uutinen läikähdytti emännöitsijän, sisarentyttären ja Sancho
Panzan kyyneleisiä silmiä, niin että kyynelet alkoivat vuolaina vuotaa,
ja lukemattomat syvät huokaukset nousivat heidän povistaan; oli näet
todella laita niin, kuten on jo aikaisemmin muutamia kertoja sanottu,
että Don Quijote, ollessaan vain Alonso Quijano Hyvä, mutta myös
ollessaan Don Quijote Manchalainen, oli aina leppoisa ja laadullinen
ja että hänestä senvuoksi pitivät ei ainoastaan hänen oman talonsa
asukkaat, vaan kaikki, jotka hänet tunsivat. Notaari astui sisään
toisten kanssa, ja esitettyään testamenttinsa johdannon ja suljettuaan
sielunsa Jumalan huomaan kaikkien asiaankuuluvien kristillisten menojen
mukaisesti Don Quijote lausui, lahjoitusmääräyksiin ehdittyään:

— _Item_ on minun tahtoni, mitä tulee erääseen rahasummaan, jota
pitää hallussaan Sancho Panza, jonka minä hulluna ollessani tein
aseenkantajakseni, että, koska meidän kesken on ollut erinäisiä
tilintekoja, en tahdo niitä häneltä velottavan eikä häneltä niistä
mitään tiliä vaadittavan, vaan jos jotakin jää jäljelle, kun hän on
ottanut maksun siitä, mitä olen hänelle velkaa, jäännöksen, joka
varmaan on sangen vähäinen, tulee kuulua hänelle, ja olkoon se hänelle
hyväksi huojennukseksi; ja jos minä, joka hulluuteni aikana osaltani
autoin häntä pääsemään saaren käskynhaltiaksi, voisin nyt, kun olen
viisas, antaa hänelle hallittavaksi valtakunnan, niin tekisin sen,
koska hänen luonteensa vilpittömyys ja hänen uskollinen käytöksensä sen
ansaitsee.

Hän kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi:

— Suo minulle anteeksi, ystäväni, että olen antanut sinulle aihetta
näyttää yhtä hullulta kuin minä itse syöksemällä sinut samaan
harhaluuloon, johon itse olin joutunut, nimittäin siihen harhaluuloon,
että maailmassa on vaeltavia ritareita.

— Oi, voi! — vastasi Sancho itkien. — Älkää kuolko, armollinen herra
isäntäni, vaan noudattakaa minun neuvoani ja eläkää vielä monta vuotta,
sillä suurin hulluus, johon ihminen voi tässä elämässä tehdä itsensä
syypääksi, on se, että hän suostuu noin vain ilman muuta kuolemaan,
vaikka kukaan ei häntä tapa eikä kenenkään muun kuin raskasmielisyyden
käsi hänen päiviänsä päätä. Katsokaa nyt vain, että pääsette tuosta
hitaudestanne, nouskaa sängystä ja lähdetään tästä vainiolle
paimeniksi puettuina, niinkuin olemme jo sopineet; eipä tiedä, vaikka
löytäisimme sieltä jostakin pensaasta armollisen neidin Dulcinean,
niin vapaana kaikesta lumouksesta, ettei paremmasta apua. Jos seikka
on se, että teette kuolemaa, koska mieltänne rasittaa ajatus, että
teidät on voitettu, niin pankaa se minun syykseni ja sanokaa, että
teidät viskattiin tantereeseen siksi, että minä olin huolimattomasti
kiinnittänyt Rocinanten vatsavyön, ja onhan teidän armonne sitäpaitsi
lukenut ritarikirjoistaan, kuinka tavallista on, että toinen ritari
tyrkkää toisen pois satulasta, ja kuinka se, joka tänään joutuu
häviölle, voi päästä huomenna voittajaksi.

Niin on laita, — sanoi Simson — ja kelpo Sancho Panza on varsin
oikeassa.

Hyvät herrat, — virkkoi Don Quijote — liikutaanpa varovasti, sillä
viime vuoden pesissä ei ole tänä vuonna lintuja. Minä olen ollut hullu
ja olen nyt viisas, minä olen ollut Don Quijote Manchalainen ja olen
nyt, kuten jo sanoin, Alonso Quijano Hyvä. Vaikuttakoon katumukseni
ja vilpittömyyteni teidän armoihinne sen verran, että pidätte minusta
samoja hyviä ajatuksia kuin aikaisemmin, ja jatkakaa nyt työtänne,
herra notaari. — _Item_ minä testamenttaan koko jälkeenjäävän
omaisuuteni sisarentyttärelleni Antonia Quijanalle, joka on tässä
läsnä ja jonka tulee ensin suorittaa määräämäni erät siitä omaisuuteni
osasta, joka on helpoimmin käytettävissä; ja ensimmäinen suoritettava
maksu on palkka, jonka olen velkaa emännöitsijälleni siltä ajalta,
minkä hän on luonani palvellut, ja lisäksi kaksikymmentä dukaattia
leninkiä varten. Testamenttiin valvojiksi määrään herra kirkkoherran
ja herra kandidaatti Simson Carrascon, jotka ovat molemmat tässä
läsnä. _Item_ on tahtoni, että sisarentyttäreni Antonia Quijana, jos
hän haluaa mennä naimisiin, menköön naimisiin miehen kanssa, josta on
ennakolta hankittu selko, ettei hän tiedä, mitä ritariromaanit ovat, ja
jos sattuu käymään ilmi, että hän tuon tietää, mutta sisarentyttäreni
tahtoo mennä ja menee naimisiin hänen kanssaan, niin menettäköön
kaikki, mitä olen hänelle testamentannut, ja testamenttini valvojat
jakakoot jälkeenjääneen omaisuuteni mielensä mukaan hyväätekeviin
tarkoituksiin. — _Item_ minä pyydän mainittuja herroja testamenttini
valvojia, että he, jos suopea kohtalo tutustuttaa heidät kirjailijaan,
jonka sanotaan sepittäneen historian, joka kulkee maailmalla _Don
Quijote Manchalaisen urotöiden toisen osan_ nimellä, pyytävät häneltä
minun puolestani niin hartaasti kuin suinkin osaavat anteeksi, että
olen aavistamattani antanut hänelle aihetta kirjoittaa niin paljon ja
niin suuria tyhmyyksiä kuin hän on siihen kirjoittanut, sillä minä
lähden tästä elämästä tuntien omantunnonvaivoja siitä, että olen
yllyttänyt häntä niistä kirjoittamaan.

Siihen loppui testamentti, Don Quijoten valtasi voipumus ja hän ojensi
itsensä pitkäkseen sängyssään. Kaikki säikähtivät ja riensivät häntä
auttamaan, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän vielä eli tämän päivän
jälkeen, jona teki testamenttinsa, hän pyörtyi tavan takaa. Koko talo
oli hämmingin vallassa, mutta siitä huolimatta sisarentytär söi,
emännöitsijä otti silloin tällöin naukun, ja Sancho Panza oli hyvällä
tuulella; periminen näet hälventää tai ainakin lievittää perillisessä
sen surun muistoa, joka vainajan poismentyä oikeudenmukaisesti jää.
Vihdoin tuli Don Quijoten viimeinen hetki hänen sitä ennen saatuaan
kaikki sakramentit ja monilla ja voimallisilla sanoilla tuomittuaan
kaikki ritariromaanit. Notaari oli läsnä ja sanoi, ettei hän ollut
milloinkaan mistään ritarikirjasta lukenut, että kukaan vaeltava
ritari olisi kuollut omaan sänkyynsä niin rauhallisesti ja niin hyvänä
kristittynä kuin Don Quijote, joka kaikkien läsnäolevien valittaessa ja
itkiessä heitti henkensä, toisin sanoen kuoli.

Sen nähtyään kirkkoherra pyysi notaarilta todistusta, että Alonso
Quijano Hyvä, jota oli yleisesti mainittu Don Quijote Manchalaisen
nimellä, oli erinnyt tästä elämästä ja kuollut luonnollisen kuoleman,
ja sanoi pyytävänsä tätä todistusta voidakseen ehkäistä, että kukaan
muu kirjailija kuin Cide Hamete Benengeli ilman oikeutta herättäisi
hänet kuolleista ja sepittäisi loppumattomia historioita hänen
urotöistään. Tällaisen lopun sai Manchan Mielevä Hidalgo, jonka
kotipaikkaa Cide Hamete Benengeli ei halunnut täsmällisemmin ilmoittaa,
koska tahtoi tehdä mahdolliseksi, että kaikki Manchan kauppalat ja
kylät saisivat keskenään kiistellä kunniasta pitää häntä poikanaan ja
lukea hänet omakseen, niinkuin Kreikassa seitsemän kaupunkia kiisteli
Homeron syntymäseudun maineesta.

Tähän ei oteta Sanchon, Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän
valituksia eikä hänen merkillisiä hautakirjoituksiaan, lukuunottamatta
sitä, jonka sepitti Simson Carrasco ja joka kuului näin:

    Hidalgo uljas, vakaa
    nyt tässä lepäjää,
    hän vaikka maassa makaa,
    niin silti eloon jää;
    sen urotyönsä takaa.

    Hän niinkuin mielipuoli
    herätti kauhua,
    mut suurin säästyi huoli:
    hän eli hulluna
    ja viisahana kuoli.

Ja erinomaisen viisas Cide Hamete sanoi kynälleen: Tähän saat
nyt jäädä, riippumaan tässä hyllyssä ja kiinnitettynä tähän
messinkilankaan, sinä rakas kynäni, olitpa sitten hyvin tai huonosti
teroitettu, ja siinä saat elää monia vuosisatoja, jos julkeat ja
hävyttömät historiankirjoittajat eivät ota sinua alas herjatakseen
sinua. Mutta ennenkuin sinuun koskevat, voit heitä varoittaa ja sanoa
heille niin hyvin kuin suinkin osaat:

    Pois, pois sa joukko halpa!
    ei minuun koskea saa kukaan;
    työ minun on, oi kuninkaani,
    ma toimin määräysten mukaan.

Yksin minua varten Don Quijote syntyi maailmaan, ja minä häntä varten;
hän osasi toimia, ja minä osasin kirjoittaa; ainoastaan me kaksi
kuulumme yhteen väärän Tordesillasin-kirjailijan uhalla ja hänen
mieliharmikseen, joka on rohjennut tai tulevaisuudessa ehkä rohkenee
kirjoittaa kömpelöllä ja vaivaisella strutsinsulalla urhoollisen
ritarini urotöistä, sillä se taakka ei ole sovelias hänen hartioilleen
eikä se aihe hänen vaivaiselle älylleen. Jos satut häneen tutustumaan,
niin sano hänelle, että hänen tulee antaa Don Quijoten väsyneitten
ja maatuneitten luitten levätä rauhassa haudassaan ja ettei hänen
pidä, vastoin kaikkia kuoleman asetuksia, kuljettaa niitä vanhaan
Kastillaan ja kaivaa niitä senvuoksi ylös haudasta, missä hän nyt
toden totta lepää ihan pitkänään ja kykenemättä lähtemään uudelle,
kolmannelle retkelle. Tekemään naurunalaisiksi kaikki ne retket, joita
monet vaeltavat ritarit ovat suorittaneet, riittävät näet varmaan
ne kaksi, joille hän lähti kaikkien niistä kuolleitten ihmisten
huviksi ja tyydytykseksi, sekä täällä omassa maassamme että vieraissa
valtakunnissa. Ja niin sinä täytät kristillisen velvollisuutesi
antamalla hyvää neuvoa sille, joka tahtoo sinulle pahaa, ja minä
olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen ensimmäisenä saanut nauttia
hänen teostensa hedelmän kokonaisuudessaan, niinkuin hän on tahtonut;
tarkoitukseni näet ei ole ollut mikään muu kuin saada ihmiset inhoamaan
ritariromaanien keksittyjä ja mahdottomia historioita, jotka oikeasta
Don Quijotesta kertovan teokseni tähden ovat jo alkaneet horjua ja
aivan varmaan tulevat kokonaan luhistumaan. — Jää hyvästi.




SELITYKSIÄ.


[1] sananlaskuja, enemmän kuin kreikkalaisella komendöörillä. Nimen _el
Comendador griego_ sai aikoinaan Hernán Nuñez de Guzmán, ylen oppinut
hellenisti, Salamancan yliopiston professori ja Santiagon ritarikunnan
komendööri. Hän oli kerännyt neljättä tuhatta espanjalaista
sananlaskua, jotka julkaistiin hänen kuoltuaan, v. 1555.

[2] maurien lelili (t. liilí): muhamettilaisten sotahuuto (lâ ilâha
illallâh = ei ole muuta jumalaa kuin Jumala).

[3] että hyvät työt, jotka suoritetaan veltosti ja laimeasti, eivät ole
ansiollisia eivätkä minkään arvoisia. V. 1617 julkaistu _Index librorum
expurgandorum_ vaati katolisen oikeaoppisuuden nimessä tämän lauseen
»Don Quijotesta» poistettavaksi.

[4] Trifaldinin ja Trifaldin nimien kantasana on italiankielen
_truffare_, joka merkitsee: pettää, puijata. Boyardon _Orlando
innamorotossa_ esiintyy Truffaldino, josta Cervantes teki
_Trifaldininsa_ voidakseen antaa Sanchon leikkiä Trifaldi-nimen
merkityksillä.

[5] jos vain sieluni parta ja viikset ovat reilassa. Sanchon mieleen
juolahtavat tässä erään viisaan eunukin sanat, joilla tämä tehosti
sielun hoidon ja kaunistamisen tärkeyttä.

[6] Candayan nimi viittaa Intiaan päin; _Trapobana_ (Taprobana) on
Ceylon; _Kap Komorin_ on Etu-Intian eteläkärki; _Maguncia_ = Mainz;
_Archipiela_ sanasta archipiélago (arkipelagi); _antonomasia_ l.
nimenvaihto merkitsee retorista sanakuvaa, joka asettaa ominaisnimen
lajinimen sijaan. Esim. »Hän on Demosthenes» pro: »hän on suuri puhuja».

[7] Tään haavan, julman sielunvaivan jne. Luultavasti alkujaan
italialainen, Serafino Aquilanon sepittämä säkeistö.

[8] Saavu, kuolema, niin salaa jne. Espanjalaisen Escriván säkeistö,
Cervantesin hiukan mukailema.

[9] seguidillat ovat aitoespanjalaisia kansanlauluja (ja tansseja).

[10] Sisiliskojen saarille: kaukaisille ja asumattomille.

[11] Ariadnen seppel: eräs tähtikuvio.

[12] Tibar ja Pancaya. Taruissa mainittuja seutuja; jälkimmäinen
(Pankhaia) otaksuttiin vanhalla ajalla Onnellisen Arabian rannikolla
sijaitsevaksi siunatuksi saareksi.

[13] Don Clavijo: Don Tappi.

[14] pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta vaimokseen. El Vicario
eclesiástico, korkein kirkollisten asiain tuomari, voi vaatia tytön,
jota pakotettiin naimisiin, pois vanhempien luota, jotta hän sai
vapaasti ilmoittaa oman tietonsa ja tahtonsa.

[15] quis talia fando jne. Lause Vergiliuksen _Aeneis_-runoelman
toisesta kirjasta: Ken semmoista kuullessaan... ei heltyisi kyyneliin?

[16] Minä repisin oman partani... vaikka olisin maurien maassa.
Nimittäin maassa, jossa partaa pidetään pyhänä.

[17] lennättävät meidät Peralvilloon. Lähellä Ciudad Realia
sijaitsevaan paikkaan, missä Pyhä Veljeskunta nuolilla lävisti
kuolemaantuomittuja.

[18] Lisesiaatti Torralba poltettiin noitana roviolla v. 1531.

[19] Bourbonin kuoleman. Puheena on Bourbonin konnetaabeli Kaarle,
joka keisari Kaarle V:n palveluksessa ollen tämän tietämättä valloitti
Rooman jättäen sen joukkojensa ryöstettäväksi.

[20] seitsemän kiliä: Plejadien (Seulasten) kansanomainen espanjalainen
nimi.

[21] minä en tunne aakkosiakaan, mutta minusta voi tulla hyvä
käskynhaltia, kun vain pidän Kristuksen mielessäni. Espanjalaisissa
aapiskirjoissa on ensimmäisenä risti, jota sanotaan Kristukseksi.
Espanjalainen sanoo: »Ei tunne Kristustakaan» tarkoittaen: »Ei tunne
A:takaan». Sanchon sanaleikki on sangen mielevä: hyvä hallitseminen
ei vaadi suurta kirjallista sivistystä, riittää, kun hallitsija pitää
Kristuksen mielessään.

[22] suuren cordobalaisen runoilijan. Viittaus runoilija Juan de Menan
(1412—1456) säkeisiin.

[23] eräs heidän pyhimpiä miehiään: apostoli Paavali I Korintt. 7, 31.

[24] Jacan vuorimaa. Jacan pieni kaupunki sijaitsee Pyreneillä, lähellä
Ranskan rajaa.

[25] Henaresista Jaramaan, ja Pisuergast’ Arlanzaan. Altisidora
mainitsee jokia, jotka yhtyvät toisiinsa, joten niiden käyttäminen
suuren maineen rajoina saa koomillisen sävyn.

[26] niin suuret, että nimeltään ne _ainokaiset_ ois. Tämä on selitetty
viittaukseksi Espanjan kruununkalleuksiin kuuluvaan mainioon helmeen —
paitsi nimeä la Sola, ainoa, se sai myös nimet la Peregrina, vieras,
harvinainen, ja la Huérfana, orpo.

[27] vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä. Kesäinen aurinko vaatii
liikuttamaan astioita, joissa vettä jäähdytetään. Cervantes viittaa
luultavasti jonkun runoilijan tuntemattomaan säkeeseen.

[28] Barataria: sanasta barato, joka ennen vanhaan merkitsi myös
petosta.

[29] oli kuullut kotipaikkansa kirkkoherran kertovan toisesta
samanlaisesta tapauksesta. Kirkkoherra oli luultavasti lukenut sen
Jacobus a Voraginen kirjoittamasta _Legenda aureasta_ (13. vuosis.). —
Seuraava historia on nähtävästi myös peräisin kirjallisesta lähteestä,
Francisco de Osunan teoksesta _El Norte de los Estades_ v:lta 1550.

[30] Omnis saturatio mala jne. Mestari Hippokrates oli sanonut: »mutta
_leivästä_ johtuva kaikkein pahinta». Tohtori Tuima muutti lausumaa
asian vaatimalla tavalla.

[31] Absit: pois se.

[32] ja olen biskajalainen. Kaarle V:n ajoilta asti olivat
valtiosihteerien ja keisarillisten yksityissihteerien virkain haltiat
useimmiten biskajalaisia.

[33] perlaattista väkeä. Esp. _perlático_: rampa, hervoton.

[34] Morónin peltopyitä tai Lavajosin hanhia. Morón de la Frontera
ja Lavajos ovat pikkukaupunkeja; edellinen sijaitsee Sevillan,
jälkimmäinen Segovian seuduilla.

[35] Cacus ja Andradilla. Edellinen oli klassillinen karjanvaras,
Vulkanuksen poika, jonka Herkules surmasi; jälkimmäisestä ei tiedetä
mitään.

[36] kuin se olisi hänen häpeäkseen poikkileikattu. Semmoista
hameen lyhentämistä lienee todella käytetty pahamaineisten naisten
rankaisemiseksi.

[37] dubitat Augustinus: Augustinus epäilee.

[38] operibus credite et non verbis: uskokaa tekoja, älkää uskoko
sanoja.

[39] joka voi nostaa köyhän loasta jne. Vrt. psalmi 113, 7: »joka
tomusta nostaa halvan sekä loasta koroittaa köyhän pannaksensa hänet
ruhtinasten viereen.»

[40] Amicus Plato jne.: Plato on minulle rakas, mutta totuus rakkaampi.

[41] Berrueca: Näppysilmä.

[42] Tronchón: Aragoniassa sijaitseva kaupunki.

[43] Gelte: saks. Geld, rahaa.

[44] ajamalla meidät maanpakoon. V. 1609 annettiin käsky, että
moriskojen piti lähteä maasta pois.

[45] Galiana oli maurilainen prinsessa. »Galianan palatsin» rauniot
nähdään vieläkin Toledossa, Tajon rannalla.

[46] tuli rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen määräystä. Tridentin
kirkolliskokous oli päättänyt julistaa pannaan ne henkilöt, jotka
sallivat kristittyjen käydä kaksintaisteluun heidän maillaan.

[47] Bireno, josta kertoo Ariosto, jätti rakastettunsa Olimpian
autiolle saarelle.

[48] joka oli saanut oppinsa taivaasta. Vrt. II Korintt. 12, 2—4.

[49] taivaan valtakuntaan voidaan hyökätä. Vrt. Matt. 11, 12.

[50] Mendozat näyttävät olleen erityisessä taikauskoisuuden maineessa.

[51] Santiago ja kiinni Espanja: esp. _Santiago, y cierra, España!_ —
Sancho käsittää sanan cerrar merkitsevän tässä, kuten tavallisesti,
sulkemista, kiinnipanemista. Merkitys on: käydä päin, hyökätä kimppuun.

[52] punaristiritarin. Santiagon ritarikunnan ritareilla oli punainen
risti rinnallaan ja viitassaan.

[53] Don Quijote Manchalaisen toisesta osasta. Suunnitellessaan
tämän luvun kirjoittamista Cervantes ilmeisesti kuuli Avellanedan
kirjoittamasta »toisesta osasta» ja sai sen nähtäväkseen.

[54] Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle.
D. Enrique de Trastamara surmasi veljensä, Kastilian kuninkaan
Pedro I:n (Julman) saaden apua ranskalaiselta ritarilta Bertrand
du Guescliniltä, joka puhdisti itseään sanomalla: »Minä en kukista
kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle, vaan autan herraani.»

[55] Tähän kuolet, petturi jne. Säkeitä vanhasta romanssista, jossa
lauletaan Laran prinssien, Doña Sanchan poikien kohtalosta. Heidät
houkutteli surmaan heidän setänsä, mutta heidän kuolemansa kostettiin.

[56] tästä minä päättelen, että meidän täytyy olla lähellä Barcelonaa.
Kaunis Katalonia oli Cervantesin ajalla niin surkeassa tilassa, että
ryövärien lukuisuus osoitti pääkaupungin olevan lähellä.

[57] sanoivat heille kataloniankielellä. Kataloniankieltä, joka
on alkujaan muistuttanut enemmän provencen- kuin espanjankieltä
(kastiliankieltä), puhutaan Espanjassa Katalonian ja Valencian
maakunnissa sekä Baleareilla.

[58] julma Osiris. Tarkoittanee julmaa Busirista, taruperäistä Egyptin
kuningasta, joka uhrasi jumalilleen kaikki maahan tulleet muukalaiset.
Herakles, jolle hän suunnitteli samaa kohtaloa, surmasi hänet.

[59] Roque Guinart, oikealta nimeltään Pedro Rocaguinarda, on
historiallinen henkilö, joka keräsi v. 1610 tienoissa ympärilleen
rosvojoukon, n. 200 miestä, ja saavutti koko Espanjanmaan lämpimän
myötätunnon sekä ihmeellisellä rosvon-pelottomuudellaan että hyvää
sydäntä ilmaisevilla laupiailla töillään.

[60] Rouva Doña Guiomar de Quiñones tahtoi hypätä ulos... suutelemaan
suuren Roquen jalkoja ja käsiä. Tätä ei tarvitse ymmärtää
puustavillisesti; rouva aikoi käydä hartaasti kiittämään kohteliain
lauseparsin.

[61] Johannes Kastajan juhla: Elokuun 29:nä.

[62] kuuluisalta Escotillolta. Tiedetään useitakin astrologeja ja
poppamiehiä, joilla oli nimenä Escotillo t. Escoto. Sitävastoin ei
ole varmaa, ketä heistä C. tässä tarkoittaa — jos tarkoittaa ketään
erikseen — eikä tämä kysymys suinkaan ole tärkeäkään.

[63] Fugite, partes adversae! Paetkaa, vastustajat! — Katolisen kirkon
pahanhengen poismanaamisessa käyttämä lauseparsi.

[64] profeetta Perogrullo. Tämä espanjalainen hölmöläisprofeetta
»nimitti kokoonpuristettua kättä nyrkiksi», sanoi puheesta käyvän
ilmi, että puhuvalla on kieli, hampaista, ettei niiden omistaja ole
niitä vailla, väitti henkilön, joka astuu peilin eteen, näkevän siinä
kasvonsa jne.

[65] Cristobal de Figueroa, oikeammin Cristóbal Suárez de Figueroa,
käänsi espanjaksi Juan Bautista Guarinin (1538—1612) kirjoittaman
tragikomedian, paimennäytelmän _Il pastor fido_.

[66] Juan de Jáurigui t. Jáuregui (1570—1649), etevä sevillalainen
maalaaja ja runoilija, käänsi Roomassa Torquato Tasson paimennäytelmän
_Aminta_. — Hänen maalaamansa on tämän »Don Quijoten» suomennoksen
alkuun jäljennöksenä liitetty Cervantesin muotokuva, jonka
oikeaperäisyyttä on epäilty; kuuluisa cervantisti Francisco Rodriguez
Marin sanoo kuitenkin löytäneensä riittävät todistukset tukemaan sen
autenttisuutta.

[67] Teidän armonne osaa laskea mainiosti! Kirjailijan laskutaito ei
tosiaankaan ollut kehuttava, jos hän aikoi ansaita 1000 dukaattia, ts.
11.000 reaalia kahdestatuhannesta kappaleesta à 6 reaalia, siis 12.000
reaalin bruttotuloista.

[68] Sielun valo. Nähtävästi Felipe de Menesesin kirjoittama _Luz del
alma christiana_... (Sevilla, 1555).

[69] tuleehan sillekin Martinpäivä. Martinpäivän (marrask. 10/11) aika
on sikojen teurastusaika. Siitä lopputilin väistämättömyyttä tehostava
sananlasku: _a ceda puerco le llega su San Martin_, johon Don Quijote
viittaa.

[70] tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän onnelliset kuin hänen
nimensä. Felix = onnellinen.

[71] kuten Boscán aikoinaan nimitti itseään Nemorosoksi. Juan Boscán
Almogaver (k. 1542) palveli Kaarle V:n sotajoukoissa Italiassa, missä
ihastui italialaiseen runouteen, jonka muotoja sovitti omaan kieleensä.

» Curiambro sanasta cura, kirkkoherra.

[72] Teresona: Teresa-nimen suurennusmuoto.

[73] maurilainen, samoinkuin kaikki kastiliankielemme al-alkuiset
sanat. Väite ei ole pätevä; espanjankielessä on paljon _al_-alkuisia
sanoja, jotka eivät ole »maurilaisia». Tekstissä mainitut
arabialaisperäiset sanat merkitsevät: _almohaza_, suka; _almorzar_,
syödä aamiaista; _alhombra_, matto; _alguacil_, oikeudenpalvelija;
_alhucema_, lavendeli; _almacén_, aitta; _alcancia_, säästölipas;
_borceguí_, puolisaapas; _zaquizamí_, yliskamari; _maravedí_ (pieni
rahakolikko); _alhelí_, neilikka, leukoija; _alfaquí_, maurilaispappi.

[74] post tenebras spero lucem. Jobin kirjan Vulgata-käännöksestä
(XVII, 12): toivon valoa pimeän jälkeen.

[75] kädet... pitelivät... voitonpalmua. Palmunlehvä vainajan kädessä
merkitsi hänen neitseyttään.

[76] Myös aavistan sen, että tehtävääni jne. Tämän säkeistön Cervantes
lainasi eräästä Garcilaso de la Vegan kirjoittamasta eklogista.

[77] gratis data: ilmaiseksi annettu.

[78] Venezian aarrekammiot... Potosín kultakaivokset. Venezian rikkaus
oli muuttunut sananparreksi. Nykyisessä Boliviassa sijaitseva Potosí
on ollut aina kuuluisa _hopea_kaivoksistaan, mutta lienee sieltä saatu
ennen kultaakin — ainakin sanotaan kansanlaulussa:

    Diera yo porque me dieras
    de tu linda boca el _si_
    las alfombras de Turquia
    y el oro del Potosí.

(Jos suloinen suusi lausuisi minulle myöntösanansa, niin antaisin
sinulle Turkin matot ja Potosín kullan.)

[79] Deum de Deo. Nikaian tunnustukseen kuuluvia sanoja, jotka
merkitsevät: (Kristus on) Jumala, Jumalasta (syntynyt).

[80] sicut erat: niinkuin oli (alussa).

[81] jäi Toledon hullujenhuoneeseen. Avellanedan kirja päättyy siihen,
että Don Quijote suljetaan mainittuun paikkaan.

[82] Astukaamme oikealla jalalla kotikyläämme: aloittaaksemme asian
niinkuin tulee.

[83] Malum signum, malum signum: paha merkki, paha merkki — lääkärien
käyttämä latinankielinen toteamislause. Jo Avicennan kerrotaan
sanoneen: »Jos sairas ei enää näe eikä kuule, niin se on _signum
malum_.»

[84] Sannazaro (Jacopo), kuuluisa espanjalaissukuinen italialainen
runoilija, _Arcadia_-nimisen paimenrunoelman tekijä (1458—1530).








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:2 ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.