Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

By Miguel de Cervantes Saavedra

The Project Gutenberg eBook of Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

Author: Miguel de Cervantes Saavedra

Translator: J. A. Hollo

Release date: July 26, 2024 [eBook #74133]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I ***





MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I:1

Kirj.

Miguel De Cervantes Saavedra


Espanjan kielestä suomentanut

J. A. Hollo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

Don Miguel ja Don Quijote.

Tekijän alkulause.

Tervehdysrunot.

Ensimmäinen luku, jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon[1] Don Quijote
Manchalaisen[2] oloista ja askareista.

Toinen luku, jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote[3] lähti
ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kolmas luku, jossa kerrotaan, kuinka Don[4] Quijote hupaisella tavalla
lyötti itsensä ritariksi.

Neljäs luku. Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään
majatalosta.

Viides luku, jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.

Kuudes luku. Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka
kirkkoherra ja parturi toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa.

Seitsemäs luku. Kelpo ritarimme Don Quijote Manchalaisen toisesta
matkaanlähdöstä.

Kahdeksas luku. Kuinka urhoollinen Don Quijote onnellisesti suoriutui
kamalasta ja ennenkuulumattomasta seikkailusta tuulimyllyjen kanssa
sekä muista uskollisen muistamisen arvoisista tapahtumista.

Yhdeksäs luku, jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean
biskajalaisen ja miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.

Kymmenes luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan
hupaisista keskusteluista.

Yhdestoista luku. Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten
seurassa.

Kahdestoista luku. Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.

Kolmastoista luku, jossa lopetetaan kertomus paimentytöstä Marcelasta
ja esitetään muitakin tapahtumia.

Neljästoista luku, joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet
sekä muita odottamattomia tapahtumia.

Viidestoista luku. Kertomus onnettomasta seikkailusta, johon Don
Quijote joutui kohdatessaan muutamia tunnottomia yangueseja.[62]

Kuudestoista luku. Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota
hän piti linnana.

Seitsemästoista luku. Lisää niistä lukemattomista vaivoista joita
miehuullinen Don Quijote ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza
saivat kestää majatalossa, jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti
linnana.

Kahdeksastoista luku, jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa
Don Quijoten keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.

Yhdeksästoista luku. Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen
isäntänsä pitivät, kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja
muista merkillisistä tapahtumista.

Kahdeskymmenes luku. Milloinkaan ennen näkemättömästä tai
kuulemattomasta seikkailusta, josta urhoollinen Don Quijote
Manchalainen suoriutui vähemmällä vaaralla kuin siitä olisi voinut
suoriutua maailman mainioinkaan ritari.

Yhdeskolmatta luku, jossa kerrotaan Mambrinon kypärin[55] takia
koituneesta suurenmoisesta seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu
kypäri saatiin verrattomaksi voittosaaliiksi, sekä muista
voittamattoman ritarimme kohdalle sattuneista seikoista.

Kahdeskolmatta luku. Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon
onnettomia, joita heidän suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he
eivät mielineet mennä.

Kolmaskolmatta luku. Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra
Morenassa; tämän totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä
seikkailuja.

Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.

Viideskolmatta luku, missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista,
joita sattui Sierra Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja
kuinka hän jäljitteli Kauniin-tumman katumuksentekoa.

Kuudeskolmatta luku, missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita
Don Quijote teki Sierra Morenassa.

Seitsemäskolmatta luku. Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat
aikomuksensa ynnä muita seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä
mainiossa historiassa.

Selityksiä.




DON MIGUEL JA DON QUIJOTE


Vaikka emme tietäisi mitään »Don Quijoten» tekijän elämänvaiheista,
voisimme kuitenkin teoksen nojalla varsin todennäköisesti päätellä
että ne olivat kirjavat ja moniseikkaiset ja tarjosivat runsaasti
tilaisuuksia sekä hupaisiin huomioihin että katkeriin kokemuksiin. Jos
vaivautuu tutustumaan siihen, mitä Cervantesin elämäkerran kirjoittajat
luotettavien tutkimusten pohjalla esittävät — suomalaiselle lukijalle
suositeltakoon tässä lähinnä V. Tarkiaisen »Cervantes»-teosta (Porvoo,
1918), joka valaisee seikkaperäisesti myös kirjailijan tuotantoa,
sen synty pohjaa ja ajanolojen muodostamaa taustaa — niin yleinen ja
ehdoton vaikutelma on se, että tämän miehen vaellus oli harvinaisessa
määrässä pettymyksiin ja pimeään epätoivoon johtavaa, todellista
»murhenäytelmänkirjoittajan» koulua.

Antauduttuaan nuorella iällä sotilaanammattiin Cervantes otti vuonna
1571, neljänkolmatta vuoden vanhana, kunniakkaasti osaa Lepanton
suureen meritaisteluun, missä tykinkuula teki hänen vasemman
käsivartensa rammaksi, ja palveli sitten edelleenkin Espanjan
joukoissa taistellen Välimerellä ja Pohjois-Afrikassa turkkilaisia
vastaan tavallisena sotamiehenä vielä lähes neljä vuotta. Eipä siis
sovi ihmetellä, kun kuulemme hänen syksyllä vuonna 1575 hankkineen
suosituksia kuuluisalta Don Juan d'Austrialta ja lähteneen Espanjaan
anomaan ylennystä. Laivan, johon hän oli näine aikeineen astunut,
kaappasivat turkkilaiset, ja niin Cervantes joutui viideksi vuodeksi
Algeriaan orjaksi. Päästyään vapaaksi ja ehdittyään vihdoin kotimaahan
hän ei saanut edes mitään tuottavaa tointa. Voimme siis otaksua hänen
muistelleen sekavin tuntein suorittamiaan sotilaantöitä ja sitä
ainoata »ylennystä», jonka hän monien pakoyritystensä vuoksi oli ollut
saamaisillaan, kun seisoi Algerian julman herran Hassanin edessä,
nuoransilmukka kaulassaan.

Cervantes kokeilee nyt kirjallisella alalla, eikä suinkaan vain
leikin vuoksi, sillä pakottavana mahtina on suoranainen puute. Hän
kertoo sepittäneensä pari-, kolmekymmentä näytelmää, joista kumminkin
vain kaksi on säilynyt meidän aikoihimme. Kun muistaa että hän
vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin palaa draamalliselle alalle,
ymmärtää hyvin, kuinka vakava ja väistämätön tämä uusi ja uudenlainen
elämäntyön suunnitteluyritys oli. Mutta sekin oli kaikesta hartaasta
antaumuksesta ja melkoisesta menestyksestäkin huolimatta tuomittu
auttamattomasti epäonnistumaan. Silloin näet ilmestyi kilpakentälle,
Cervantesin omia sanoja käyttääksemme, »luonnon ihme, Lope de Vega,
joka kohosi näytelmätaiteen yksinvaltiaaksi laskien valtansa alle
kaikki näyttelijät». Oli aivan turhaa käydä kilpasille tämän miehen
kanssa, joka milloin tahansa kirjoitti yleisöä miellyttävän näytelmän
neljänkolmatta tunnin kuluessa. Vielä vuonna 1585 tiedetään Cervantesin
myyneen kaksi näytelmäkappaletta, kummankin 20 dukaatista, mutta
sellaiset, nähtävästi yhä satunnaisemmiksi muuttuvat tulot eivät
tietenkään voineet luoda elämälle mitään kestävää taloudellista pohjaa,
ja »La Galatea»-nimisen paimenromaanin jäätyä siinä suhteessa aivan
tuloksettomaksi yritykseksi olisi oikeastaan sopinut katsoa miehen
kirjallisenkin uran päättyneen. Se oli johtanut tappioon ja selvään
nälkään.

Elämänuran vaihtaminen oli jälleen välttämätön. Neljänkymmenen vuoden
ikäinen Cervantes rupeaa virkamieheksi ja joutuu sotakomissaarina
keräämään muonavaroja »voittamattomalle armadalle». Komissaarin ei
kumminkaan käynyt paljon paremmin kuin komean laivaston: osoitettuaan
ylenmääräistä virkaintoa hän sai palkakseen kirkon pannajulistuksen.
1590-luvulla hän on kruununverojen kantajana Andalusian mailla, mutta
tämäkään toimi ei näytä häntä ollenkaan miellyttäneen, koska hän jo
ensimmäisenä vuonna pyrkii, onnistumatta, pääsemään valtionvirkaan
Amerikkaan, joka jo silloin oli kaikkien Espanjan epätoivoisten
pakopaikka. Niin hän jäi vastenmielisesti hoitamaan huonoa virkaansa,
ja pian oli juoksu jälleen juostu loppuun. Tilit menivät pahasti
sekaisin, osalta kaiketi sen vuoksi, ettei kirjanpitotaito ollut
Cervantesin vahvimpia puolia, mutta myös toisten henkilöiden tekemien
kolttosten tähden Cervantes erotettiin virasta, ja hän joutui pariin
otteeseen istumaan vankilassakin. Virkaura oli ainiaaksi häneltä
suljettu.

Tätä ulkonaisten olosuhteiden kerrassaan musertavaa painoa ei
lievittänyt mikään läheisten henkilöiden lämmin ystävyys ja osanotto.
Cervantes tosin oli jo vuonna 1584 mennyt naimisiin, mutta ei näytä
olevan aihetta otaksua tämän lapsettoman liiton muodostuneen missään
suhteessa hedelmälliseksi. Ja vielä myöhemminkin, kun elämä alkoi
vihdoin kääntyä hiukan tasaisempiin uomiin, Cervantes sai kokea
lähimpien omaistensa vuoksi melkoisia ikävyyksiä. Varsinkin hänen
»luonnollinen tyttärensä» Isabel de Saavedra, josta kyllä saattoi olla
jonkinlaista iloa monelle muulle, näyttää tuottaneen isälle suurta
hankaluutta.

Kun viisikymmentä vuotta täyttänyt Cervantes vuonna 1597 pääsi Sevillan
vankilasta, oli hänen edessään uusi elämänvaihe, merkillinen ja
ratkaiseva. Aikakirjat eivät tiedä paljon kertoa näistä seuraavista
vuosista, mutta todennäköistä on, että hän virkaheittona miehenä
painui lähelle yhteiskunnan syviä pohjakerroksia, eli äärimmäisessä
köyhyydessä köyhien ja kurjien elämää ja ehti siten siihen kohtaan,
missä viimeinenkin ulkonaisen menestyksen haave sammuu omaan
mahdottomuuteensa.

Siitä, alennuksensa syvimmästä pisteestä, Cervantes kimpoaa omin
sisäisin voimin ylös, niin korkealle, että vain tavaton hengen
joustavuus ja harvinainen vastakkaisten voimien jännitys voi tapahtumaa
aavistuksellemme selittää. Cervantes suoritti melkein yli-inhimillisen
tehtävän asettamalla oman elämänsä järkyttävimmät kokemukset
koomilliseen valaistukseen, katselemalla elämän tragediaa siltä
kannalta, joka osoittaa sen olevan myös komediaa, siis tragikomediaa
tai koomillista tragiikkaa. Mies, joka oli elämällään kirjoittanut
ilmeisen murhenäytelmän, astuu nyt esiin valtavan inhimillisen
»huvinäytelmän» sepittäjänä, vieläpä niin, ettei ainoastaan
kirjoittajan persoonallisuus ole näiden vastakkaisten laatujen
yhteenliittäjänä, vaan että itse teos toteuttaa mitä voitokkaimmin
tämän mahdottomalta näyttäneen synteesin.

       *       *       *       *       *

_El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha_, edellinen osa,
ilmestyi vuonna 1605. Teos herätti heti suurta huomiota ja levisi
useina painoksina tekijän kumminkaan aineellisesti siitä paljon
kostumatta. Seuraavina vuosina Cervantes ei näytä huomattavasti
kynäänsä liikuttaneen; vasta vuonna 1613 ilmestyi kokoelma »Novelas
ejemplares», johon sisältyvistä kertomuksista osa oli kirjoitettu jo
aikoja sitten. »Don Quijoten» jälkimmäisen osan sepittäminen edistyi
hitaanlaisesti, ja teos olisi helposti voinut jäädä keskeneräiseksikin
tekijän käydessä jo viimeistä vuosikymmentään. Hänet hiihti kuitenkin
pian uuteen intoon merkillinen tapaus. Kesällä 1614 näet tuli
julkisuuteen jonkun Alonso Fernández de Avellanedan sepustama »Don
Quijoten» jatko. Hyvin ymmärrettävän suuttumuksen valtaamana Cervantes
ryhtyi nyt tiukemmin työhönsä, ja hänen suuren teoksensa jälkimmäinen
osa ilmestyi lopulla vuotta 1615. Samana vuonna hän julkaisi myös
kokoelman näytelmiä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin
julkisuuteen kertomus »Persiles ja Sigismunda».

Cervantesin elämän loppuosa muodostui siedettävämmäksi varsinkin
sikäli, että hän pääsi jälleen lähelle kirjallisia ja kirjallisuutta
suosivia piirejä. Taloudellinen ahdinkotila näyttää kumminkin
jatkuneen, teosten saavuttamasta huomiosta ja menestyksestä huolimatta,
aina hänen kuolemaansa saakka. Eleegistä hengen alistumisen leimaa
luo tämän kaikissa ilmauksissaan jalona taistelijana säilyneen miehen
viimeisiin vaiheisiin liittyminen fransiskaanien veljeskuntaan. Olihan
siinä kieltämättä luonnollistakin liityntäkohtia, ainakin Franciscuksen
veljiltään vaatima »pyhä köyhyys», jolle Cervantes oman laatunsa ja
omien kohtaloidensa vuoksi pysyi uskollisena hamaan kuolemaan, ja
samoin se toinen hyvin noudatettu käsky, joka velvoitti fransiskaaneja
elämään tässä maailmassa »vain vieraina ja vaeltajina».

       *       *       *       *       *

»Don Quijotea», kirjaa, joka on jo yli kolmensadan vuoden ajan
ollut kaikilla maailman kulmilla lukemattomien ihmisten sielun
lääkkeenä, suonut heille nautintoa ja iloa, mielikuvituksen,
ajatuksen ja tunteen ravintoa, ovat parhaat kirjallisuudentutkijat
ja -tuntijat, espanjalaiset, englantilaiset ja ranskalaiset, mutta
myös saksalaiset, venäläiset ja muut, kokeneet kerran toisensa
jälkeen luonnehtia ja määritellä tyhjentäen lausumiinsa terävintä
älyänsä ja kauneimpia sanojansa. Kaikki määritelmät ovat kumminkin
vain suuresta taiteellisesta kudelmasta irrotettuja ohuita yksityisiä
säikeitä. Cervantesin teos on syvä ja rikas kuin itse elämä; samoin
kuin elämää voi sitäkin tarkastella mitä erilaisimmilla näkökannoilta,
ja lopultakin määrää jokaisen harkitsevan lukijan näkemystä hänen
oma laatunsa ja oma elämänkokemuksensa. Käydessään tähän kirjaan
tutustumaan menettelee siis varmaan viisaimmin, jos torjuu kaikki
ennakkoarvioinnit ja lukee sitä avoimin, hilpein ja, mikäli
mahdollista, myös hartain mielin. Teoksen omalaatuinen kauneus ja
viisaus tehoo terveeseen mieleen välittömästi, ja uusi tutustuminen,
eri ikäkausina, tuo aina uusia näköaloja, johtaa itsestään yhä
avarampaan ja syvempään käsitykseen.

Muutamat pienet huomautukset ovat ehkä sentään paikallaan tässä
johdannossa.

Alkulauseessaan ja samaten vielä teoksen viimeisillä riveillä Cervantes
vakuuttaa tahtoneensa »Don Quijoten» avulla hävittää sitä arvoa ja
suosiota, jota ns. ritariromaanit olivat siihen saakka nauttineet
suuren lukevan yleisön keskuudessa. Teos oli kumminkin työn kestäessä
nähtävästi kasvanut alkuperäisen »tarkoituksen» rajojen ulkopuolelle,
arvaamattomasti avartuen ja syventyen. Halu hyökätä ritariromaanien
teennäistä maailmaa vastaan oli epäilemättä sen alkuperäisenä
aiheena, ja näyttää uskottavalta että Cervantes aikoi kirjoittaa vain
lyhyemmän kertomuksen, jonka tuli ivailla tuota jo kuolemaan tuomittua
kirjallista laatua siihen tapaan kuin Don Quijoten ensimmäisen retken
ja siihen liittyvien seikkojen kuvaus osoittaa. Aivan pian taiteilija
kuitenkin huomasi että vaeltavan ritarin seikkailut tarjosivat puitteet
paljon laajemmalle esitykselle. Niin alkoi pienestä ivailevasta
tarinasta kasvaa valtava romaani, jossa pääsivät todellisina ja
monivivahteisina, täydellisesti ja uskollisesti kuvattuina ilmenemään
sen ajan olot ja ihmiset, Cervantesin oman elämän vaiheet ja
kokemukset sekä niiden pohjalla kirkastunut suuren ja suvaitsevan,
yleisinhimillisen huumorin ilmakehä.

Ensimmäisen osan alussa Don Quijote on pelkkä koomillinen hahmo, mutta
myöhemmin sellainen määre osoittautuu selvästi riittämättömäksi.
Suuren osan puhdasta komiikkaa Cervantes lohkaisee mielevällä tavalla
teoksensa päähenkilöstä irralleen antaessaan hänelle aseenkantajaksi
Sancho Panzan. Koomillisen tehon siten verrattomasti lisääntyessä, kun
herra ja aseenkantaja sekä olemuksessaan että puheissaan paljastavat
ihmisyyden rajoja, ihmismielen erilaista, vastakohtaista, mutta
vastakkaisuudessaanko merkillisesti yhteenkuuluvaa suuntautumista,
itse Don Quijote muuttuu ilmeisesti tragikoomilliseksi hahmoksi.
Eikä vain siten, että hänen murheellisessa hahmossaan koomillisten
piirteiden _ohella_ on selvästi traagillisia, vaan myös siinä paljon
syvemmässä mielessä, että hänen edustamansa ihmishengen absoluuttinen
pyrkimys, objektiivisille, ehdottomille arvoille antautuminen, tämä
Cervantesin omien katkerien kokemusten toivottomaksi ja traagilliseksi
osoittama pyrkimys, uskaliaasti sijoitetaan koomilliseen (ja toisinaan
räikeänkoomilliseen) tasoon, jonka yli kaartuu huumorin sovittava
seesteinen avaruus.

Suurenmoisen nerokkaasti menetellen Cervantes teki Don Quijotestaan
hullun. Tämäkin hulluus kuuluu siihen lajiin, jossa on metodia, ts.
logiikkaa. Se on omissa rajoissaan niin ehdoton, että kuka tahansa,
typerinkin, muutamasta sanasta sen oivaltaa, mutta toiselta puolen
se sittenkin on vain osittaista mielenhäiriötä, kuten jokainen
ritariimme paremmin tutustuva pakostakin tulee huomaamaan, sillä se
jättää terveiksi ja ennalleen kaikki ne sielulliset alueet, joita
»ritariseikat» eivät kosketa. Voimmeko antaa nimen tälle hulluuden
lajille? Ehkä; sopisihan sitä nimittää vaikka ihanne-hulluudeksi,
mielenviaksi, jonka valtaan joutuvat ehdottomien arvojen toteuttajat
tässä sanomattoman suhteellisuuden maailmassa. Mutta olipa sen seikan
laita kuinka tahansa, varmaa on ainakin, että Cervantes lyödessään
vaeltajansa hulluudella hankki oman henkensä vapaalle vaellukselle ja
hereälle huumorilleen rajattoman liikkuma-alan.

Vaeltava ritari on hullu, ja se kirjava ihmisten maailma, jossa hän
seikkailee, on — ellei välttämättä viisaskaan, niin ainakin täysin
oma itsensä. Don Quijoten maailmaa-parantava mieli ei pääse niitenään
väärentämään todellisuuden kuvaa; todellinen maailma ja kuviteltu
maailma eivät sekoitu toisiinsa, ne voivat vain törmätä vastakkain,
ja silloin syntyy tragikoomillinen taistelu, jossa toisinaan voittaa
haave, mutta paljon useammin ja tehokkaammin todellisuus. Salliessaan
sankarinsa joutua kerran toisensa jälkeen pahoinpidellyksi ja
lopullisestikin kukistetuksi Cervantes saa samalla tilaisuuden osoittaa
järkevälle lukijalleen, kuinka rajattoman mieletöntä on maailman meno,
kuinka haurasta silmänlumetta ihmisten elämässä kaikki, kun sitä
katsellaan tuhoon tuomitulta absoluuttiselta näkökannalta.

Don Quijoten hulluus on niin hupaista lajia, että lukijalta
helposti jää havaitsematta siihen piiloutuva katkeruus ja vakavuus.
Ritarin murheelliset kasvot, joita ei milloinkaan kirkasta hymy,
ovat katselijasta juuri ankaran vakavuutensa vuoksi sanomattoman
koomilliset. Viimeiseksi vaikutelmaksi ei se kumminkaan jää. Kuoleman
lähestyessä tuo merkillinen mielenhäiriö hälvenee, ja saanemme otaksua
Don Quijoten leppoisasti hymyilleenkin sanoessaan ettei hänen nimensä
enää ollut Don Quijote Manchalainen vaan Alonso Quijano Hyvä. Huumori
säilyy Cervantesin suuren romaanin valtatekijänä loppuun saakka,
mutta ihmeen karusti ja kauniisti muovatussa kuoleman-kuvauksessa
se saa omituisen ylikirkastuneen sävyn, joka keskittyy käsitteeseen
»hyvä». Tämä johtaa ajatusjuoksumme idealismin perustajaan Platoniin,
joka antaa Sokrateensa lausua »ettei hyvälle ihmiselle voi sattua
mitään pahaa, ei elämässä eikä kuolemassa, ja että hänen kohtalonsa
on jumalten kädessä». Siinä on ilmaistu myös Cervantesin miehekkään
elämän- ja kuolemankatsomuksen loppusumma.

       *       *       *       *       *

»Don Quijoten» rakennetta on monesti moitittu hajanaiseksi siitä
syystä, että tekijä sovittaa siihen laajoja episodeja, jotka
pysähdyttävät varsinaisen kertomuksen kulun. Tällaisia muistutuksia oli
nähtävästi esitetty jo kirjan ensimmäisen osan tultua julkisuuteen,
koska Cervantes viittaa niihin toisessa osassa. Hän on ottanut moitteen
huomioon, ja voitaneen myöntää että teoksen jälkipuoli on tästäkin
syystä rakenteellisesti alkupuolta ehyempi. Todennäköiseltä tuntuu
myös, että useimmat kirjallisuuden tuntijat ovat oikeassa pitäessään
romaanin jatkoa muutenkin taiteellisessa katsannossa parempana.
Huumori on siinä hillitympää kuin alkupuolen toisinaan hyvinkin
irvokkaiden tapahtumien kuvailussa, ja yleissävyltään tämä toinen osa
on kieltämättä edellistä seesteisempi.

Mainittu väite ei nähdäkseni kuitenkaan osu oikeaan. Arvostelijoilta,
jotka sen esittävät, jää havaitsematta eräs »Don Quijoten»
olennaisimpiin kuuluva piirre, nimittäin sen niin sanoakseni sinfoninen
luonne. Teoksessa on johtoaiheena _rakkaus_, ja episodit edustavat sen
erilaisia muunnelmia. Tähän seikkaan on tuskin kiinnitetty riittävää
huomiota teoksen esteettisessä arvioinnissa. Olen löytänyt viittauksia
siihen vain Miguel de Unamunon kirjoittamasta »kommentaarista», jolla
on nimenä »Vida de Don Quijote y Sancho» sekä edellä mainitusta
Tarkiaisen teoksesta. Tarkkaava lukija kuitenkin havainnee tuon
punaisen langan suuren kertomuksen monivivahteisessa kudelmassa.

»Don Quijoten» laisen teoksen täydellinen ymmärtäminen on tietysti
vaikeampaa vierasmaalaiselle kuin espanjalaisille, jotka pitävät
tätä romaania oman kirjallisuutensa suurimpana kalleutena. Mitään
varsinaista vaikeutta ei teoksen pelkkä ymmärtäminen tietenkään
voi tuottaa kenellekään harkinta- ja arvostelukykyiselle lukijalle.
Mutta sanat »meidän» ja »oma» tuovat välttämättä mukanaan tunteen
esiinkumpuamisen, sydämen lämpenemisen, joka on syvällisemmän
myötäelämisen edellytys. On luonnollista, että Cervantesista samoin
kuin Homeroksestakin kiistelevät hänen kotimaansa eri paikkakunnat
— elleivät nimenomaan oletettuina syntymäsijoina, niin ainakin
suuren kirjailijan muiston säilyttäjinä. Dulcinean kotikaupungilla
on tavallaan ennätys tässä kilpailussa. En tarkoita lähinnä El
Toboson[23] Cervantes-museota, vaan sitä, että tuo pieni paikkakunta
on ottanut omakseen sekä kirjan sankarin, joka ei saanut koskaan
omakseen ihanintaan, että kirjan tekijän, joka on valloittanut
kertomataiteellaan maailman. »Kaikkialla planeettamme pinnalla»,
sanoo espanjalainen kirjailija Azorin (Don José Martinez Ruiz),
»Don Quijoten tekijä on Miguel de Cervantes Saavedra; El Tobosossa
hän on yksinkertaisesti _Miguel_. Kaikki kohtelevat häntä mitä
sydämellisimmin; kaikki kuvittelevat tunteneensa hänen sukulaisensakin.»

Toivon ettei kukaan oudoksu, vaikka täällä kaukana pohjan perillä
»Don Quijoten» suomennokseen liitetty pieni johdanto on saanut
tutunomaiselta tuntuvan otsikon »Don Miguel ja Don Quijote».

Suomalaisen lukijan ajatus siirtyy »Don Quijotesta» varsin luontevasti
oman kirjallisuutemme etevimpään humoristiseen romaaniin. »Don
Quijote», kuten tiedämme, oli (ruotsalaisena käännöksenä) Aleksis
Kiven rakkaimpia kirjoja, ehkäpä ensimmäisellä sijalla kaikista
niistä, joilla hän avarsi oman mielikuvituksensa piiriä. Ei siis sovi
suinkaan ihmetellä että »Seitsemän veljestä» sekä suurin piirtein että
yksityiskohdittain osoittaa Cervantesin teoksesta saatuja vaikutuksia.
Ihmeteltävämpi seikka on saatujen vihjeiden kehittelyssä ilmenevä
omintakeisuus, ja selitys on varmaan ennen kaikkea löydettävissä siitä,
ettei Kiven tarvinnut lainata suurelta espanjalaiselta sitä, mikä
oli tärkeintä: taiteellista alkuvoimaansa ja voittoisaa huumoriansa.
Parhaimpina omissa maissaan nämä teokset, kertomukset Murheellisen
hahmon ritarin ja hänen aseenkantajansa sekä Jukolan seitsemän
veljeksen seikkailuista, jo saavutettuina kirjallisina voittoina,
järkkymättöminä kulmakivinä, luovat yhä ihmisten mieliin iloa ja
ylpeyttä ja tukevat rohkeita tulevaisuudentoiveita.

_Suomentaja_.


Tämän teoksen suomennos on suoritettu _Francisco Rodriguez Marínin_
julkaiseman kriitillisen laitoksen mukaan. — Runomittaiset kappaleet on
suomeksi sommitellut Yrjö Jylhä.




ALKULAUSE


Joutilas lukija, voit uskoa vannomattanikin että soisin tämän kirjan,
älyni lapsen, olevan kaunein, oivallisin ja nerokkain, mitä kuvitella
voi. En ole kumminkaan kyennyt rikkomaan luonnon järjestystä, jonka
mukaan jokainen olio tuottaa kaltaisensa. Mitäpä siis voikaan
hedelmätön henkeni saada syntymään muuta kuin kertomuksen laihasta,
kiperästä ja eriskummaisesta pojasta, jonka pää on täynnä monenlaisia
ja kenenkään muun mieleen milloinkaan johtamattomia ajatuksia,
niin kuin ainakin sen, joka on syntynyt vankilassa, kaikenlaisen
epämukavuuden tyyssijassa, missä vallitsee lakkaamatta surkea meteli?
Hiljaisuus, mieleinen olosija, hymyilevät vainiot, pilvetön taivas,
lähdevetten solina ja hengen rauha ovat niitä seikkoja, joiden
vaikutuksesta hedelmättöminkin runotar osoittautuu hedelmälliseksi ja
tarjoo maailmalle sikiöitä, jotka täyttävät ihmisten mitä suurimmalla
ihmetyksellä ja ilolla. Isällä saattaa olla ruma ja kaikin puolin
epämiellyttävä poika, mutta rakkaus panee hänen silmilleen siteen,
niin ettei hän näe pojan puutoksia vaan enemmän pitää niitä älykkäinä
ja viehättävinä ominaisuuksina ja esittää ne ystävilleen henkevyyden
ja leikillisyyden ilmauksina. Minä, jota voisi luulla Don Quijoten
isäksi, vaikka olenkin vain hänen isäpuolensa, en puolestani halua
antautua yleisen tavan virran vietäväksi enkä toisten lailla, melkein
kyynelsilmin, rukoilla sinua, rakas lukijani, suomaan anteeksi tai
jättämään huomiotta niitä virheitä, joita tässä pojassani havaitset,
sillä ethän ole hänen sukulaisensa etkä ystävänsä, sinulla on
oma sielu omassa ruumiissasi ja vapaa tahto samoin kuin kaikkein
mahtavimmalla, sinä olet omassa kodissasi, vallitset sitä niin kuin
kuningas kruununveroja ja tunnet sananparren: viisi minä kuninkaasta
oman viittani alla. Kaikki tämä päästää ja vapauttaa sinut kaikesta
arkatuntoisuudesta ja velvoituksesta, joten voit sanoa tästä
kertomuksesta mitä ikinä hyväksi näet, pelkäämättä että sinua soimataan
pahoista tai palkitaan hyvistä sanoistasi.

Olisin vain mielelläni antanut sen sinulle puhtaana ja paljaana,
koristamatta sitä alkulauseella ja tavanomaisten sonettien, epigrammien
ja ylistysrunojen loputtomalla sarjalla, joka yleensä sijoitetaan
teosten alkuun. Kirjani sepittäminen näet on vaatinut minulta melkoista
vaivaa, mutta voin sinulle vakuuttaa että kaikkein vastuksellisimmalta
tuntui sommitella tätä alkulausetta, jota nyt olet lukemassa. Tartuin
monesti kynään kirjoittaakseni sen ja monesti laskin kynän jälleen
kädestäni, koska en tiennyt mitä kirjoittaisin, ja kerran, kun olin
siinä kahden vaiheilla, paperi edessäni, kynä korvan takana, kyynärpää
pöytää vasten ja käsi poskella miettien mitä sanoisin, tuli odottamatta
luokseni eräs ystäväni, miellyttävä ja ymmärtäväinen mies, joka minut
niin mietteliäänä nähdessään kysyi mistä se johtui. En seikkaa salannut
vaan sanoin ajattelevani alkulausetta, joka minun piti kirjoittaa Don
Quijoten historiaan, ja olevani niin neuvotonna, ettei tehnyt mieli
ensinkään sitä kirjoittaa eikä julkaista kertomusta jalon ritarin
urotöistä. Kuinka näet voisittekaan vaatia minua hämmentymättä
ajattelemaan mitä sanoo ikivanha lainsäätäjä, jota mainitaan ihmisten
suuren joukon nimellä, nähdessään minun, nukuttuani monta vuotta
unohduksen hiljaisuudessa, ilmaantuvan nyt, kaikkien ikävuosien! paino
hartioillani, esittämään kertomusta, joka on kuiva kuin kuloheinä,
vailla kekseliäisyyttä, tyyliltään vajavainen, jossa on vain vähän
mieleviä käänteitä eikä vähääkään oppia ja sivistystä, ei huomautuksia
sivujen reunoissa eikä muistutuksia kirjan lopussa, kun huomaan että
toiset kirjat, nekin, jotka ovat laadultaan tarunomaisia ja maallisia,
ovat niin täynnä Aristoteleelta, Platonilta ja filosofien koko laumalta
saatuja mietelauselmia, että lukijat joutuvat ihmeisiinsä ja pitävät
niiden tekijöitä paljon lukeneina, oppineina ja kaunopuheisina miehinä?
Entä sitten, kun lainaavat kohtia Pyhästä Raamatusta! Silloin ei
auta sanoa muuta kuin että he ovat ilmettyjä pyhiä Tuomaita ja muita
Kirkon opettajia, ja he noudattavat siinä soveliaisuuden käskyjä niin
mielevästi, että toisella rivillä kuvailtuaan irstasta rakastajaa
pitävät seuraavalla pienen kristillisen saarnan, jota kuuntelee tai
lukee ilokseen ja nautinnokseen. Tämä kaikki kirjastani auttamattomasti
puuttuu, sillä minulla ei ole mitään sivun reunassa huomautettavaa
eikä kirjan lopussa muistutettavaa, enpä edes tiedä mitä kirjailijoita
siinä seuraan, joten en voi sijoittaa heitä, niin kuin kaikki muut
menettelevät, alkuun, aakkosjärjestykseen, niin että ensimmäisenä on
Aristoteles ja viimeisenä Xenofon ja Zoilos tai Zeuksis, vaikka toinen
näistä oli panettelija ja toinen maalaaja. Kirjani täytyy myös jäädä
vaille alkuun asetettavia sonetteja, ainakin sonetteja, joiden tekijät
ovat herttuoita, markiiseja, kreivejä, piispoja, ylhäisiä naisia tai
maanmainioita runoilijoita, vaikka tiedän että pyytämällä parilta
kolmelta kisällituttavaltani varmaan niitä saisin, vieläpä sellaisia,
etteivät rakkaan Espanjamme kuuluisimpien säeseppojen tuotteet vetäisi
niille vertoja. Sanalla sanoen, hyvä herrani ja ystäväni, — näin
jatkoin — päätökseni on, että herra Don Quijote saa pysyä arkistoihinsa
haudattuna Manchassa, kunnes taivas lähettää jonkun, joka varustaa
hänet kaikella, mitä häneltä puuttuu, sillä huomaan olevani kelvoton
asiaa auttamaan kykyjeni riittämättömyyden ja vähäisen lukeneisuuteni
vuoksi, ja olen sitä paitsi luonnostani liian hidas ja laiska
haeskellakseni kirjailijoita, jotka sanovat sen, minkä osaan sanoa
ilman heitä.

Tästä johtuu se epäröinti ja hämminki, jonka vallassa näitte minun
olevan, kun tänne tulitte, ja se, mitä olen teille kertonut, selittää
riittävästi miksi olen siihen tilaan joutunut.

Kuultuaan tämän ystäväni löi kämmenellään otsaansa, nauroi sydämen
pohjasta ja sanoi:

— Jumal’avita, hyvä ystävä, nyt minusta kerrassaan hälvenee eräs
harhaluulo, joka on elänyt mielessäni koko sen pitkän ajan, jona olen
teidät tuntenut: olen näet aina ja ymmärtäväisenä kaikissa toimissanne.
Mutta nyt huomaan olette siitä niin kaukana kuin taivas maasta.
Kuinka onkaan mahdollista, että niin vähäpätöiset ja niin helposti
autettavat asiat saattavat häiritä ja hämmentää mieltä, joka on niin
järkevä kuin teidän ja niin omansa voittamaan ja kumoamaan toisia,
paljon suurempia vaikeuksia? Se ei suinkaan johdu kyvyn puutteesta,
vaan syynä on liiallinen laiskuus ja harkinnan heikkous. Haluatteko
havaita että puhun tässä totta? Kuunnelkaa siis tarkkaavasti, niin
saatte nähdä, kuinka minä siunaamahetkessä teen tyhjiksi kaikki
vaikeutenne ja korjaan kaikki ne puutteet, joiden sanotte häiritsevän
ja huolestuttavan mieltänne niin kovin, että aiotte jättää saattamatta
maailman valkeuteen kertomuksen kuuluisasta Don Quijotestanne, koko
vaeltavan ritariston kirkkaimmasta helmestä ja kuvastimesta.

— Sanokaa, — virkoin minä tuon kuultuani — kuinka ajattelette täyttää
pelkoni tyhjyyden ja selvittää hämmennyksen! sekamelskan?

Hän vastasi siihen:

— Ensimmäinen teitä arveluttava seikka, että teiltä puuttuu kirjan
alkuun sijoitettavia sonetteja, epigrammeja ja ylistysrunoja, joiden
pitäisi vielä olla vaikutusvaltaisten ja ylhäisten henkilöiden tekemiä,
voidaan korjata siten, että näette itse vähän vaivaa ja sepitätte
ne; sitten voitte ne kastaa ja liittää niihin minkä nimen haluatte
ilmoittamalla niiden isäksi Intian papin Johanneksen tai Trapezuntin
keisarin,[19] joiden, kuten tiedän, mainitaan olleen kuuluisia
runoilijoita, ja vaikka ei olisikaan ollut niin laita ja vaikka jotkut
saivartelijat ja jaarittelijat teitä panettelevat ja tärpättävät siitä,
miten asian laita oikeastaan on, älkää olko siitä millännekään, sillä
eiväthän he, vaikka todistavatkin teidän valehdelleen, kumminkaan
katkaise teiltä kättä, jolla olette sen kirjoittanut.

Mitä tulee sivujen reunoissa mainittaviin kirjoihin ja kirjailijoihin,
joilta otatte kertomukseenne liitettäviä ajatelmia ja lauselmia, on
vain meneteltävä siten, että sopiviin kohtiin tulee joitakin mietelmiä
tai latinankielisiä lauseita, jotka osaatte ulkomuistista tai joiden
etsimisestä ei teille ainakaan koidu suurta vaivaa; niin esimerkiksi
olisi teidän vapautta ja vankina-oloa käsitellessänne liitettävä
esitykseenne tämä:

    Non bene pro toto libertas venditur auro.[5]

Sitten mainitsette sivun reunassa Horatiuksen tai jonkun toisen, joka
tuon on sanonut. Kuoleman vallasta puhuessanne muistakaa heti lisätä:

    Pallida mors aequo pulsat pede pauperum tabernas, Regumque turres.[6]

Jos on puheena ystävyys ja rakkaus, jota Jumala käskee meidän tuntea
vihollistamme kohtaan, käyttäkää paikalla Pyhää Raamattua; niin voitte
tehdä, vaikka tutkimisintonne olisi kuinka vähäinen, ja voitte mainita
ainakin nämä Herran itsensä lausumat sanat: _Ego autem dico vobis:
diligite inimicos vestros.[7]_ Jos puhutte pahoista ajatuksista,
ottakaa Evankeliumista: _De corde exeunt cogitationes mala.[8]_ Jos
ystävien epävakaisuudesta, niin Cato on valmis luovuttamaan teille
säeparinsa:

    Donec eris felix, multos numerabis amicos,
      Tempora si fuerint nubila, solus eris.[9]

Kun siis käytätte näitä latinankielisiä lauselmia ja muita samanlaisia,
teitä pidetään ainakin grammatikkona, mikä ei ole vähäinen kunnia ja
etu meidän päivinämme.

Mitä tulee kirjan loppuun sijoitettaviin muistutuksiin, voitte huoletta
nekin sommitella seuraavaan tapaan: jos mainitsette kertomuksessanne
jonkun jättiläisen, tehkää hänestä jättiläinen Golias, niin saatte jo
siten, melkein mitään vaivaa näkemättä, pitkän muistutuksen, koska
voitte kirjoittaa: _Jättiläinen Golias eli Goliat. Filistealainen,
jonka paimen David surmasi voimallisesti linkoamallaan kivellä
Tammilaaksossa, niin kuin kerrotaan Kuningasten kirjassa_, siinä
luvussa, josta sen kertomuksen löydätte.

Jos sitten tahdotte osoittaa olevanne humanistisiin aineisiin
perehtynyt mies ja kelpo kosmografi, pitäkää huoli siitä, että
kertomuksessanne mainitaan Tajo-joki, niin saatte siitä kohta jälleen
mainion muistutuksen, tähän tapaan: _Tajo-joki on saanut nimensä
eräästä Espanjan kuninkaasta; sen lähteet ovat siellä ja siellä,
se päättää juoksunsa valtamereen suudellen kuuluisan Lissabonin
kaupungin muureja, ja sen hiekassa arvellaan olevan kultaa, jne._
Jos ovat puheena rosvot, tarjoan teille Cacus-jättiläisen[26]
tarinan, siltä osaan sen ulkoa; jos irstaat naiset, voitte turvautua
Mondoñedon piispaan,[10] jolla on teille lainata Lamia, Lais ja
Flora, ja tämä muistutus luetaan teille suureksi ansioksi; jos
julmat naiset, niin Ovidius luovuttaa teille Medean; jos loitsijat
ja noidat, niin Homeroksella on Kalypso ja Vergiliuksella Circe; jos
urhoolliset sotapäälliköt, niin itse Julius Caesar tarjoutuu teille
_Muistelmissaan_, ja Plutarkhokselta saatte tuhat Aleksanteria. Jos
käsittelette lemmenseikkoja ja osaatte Toscanan kieltä edes parin
unssin verran, niin kohtaatte León Hebreon,[10] joka antaa niitä
teille riittämiin asti. Ja ellette halua lähteä vieraisiin maihin,
on teillä täällä kotonanne Fonsecan _Rakkaudesta Jumalaan_, johon
sisältyy kaikki, mitä te ja kaikkein syvämietteisinkin henkilö voi
kaivata tietoonsa siitä asiasta. Sanalla sanoen: teidän tulee vain
huolehtia että esitätte kertomuksessanne nämä nimet tai viittaatte nyt
mainitsemiini kertomuksiin ja jätätte muistutusten ja lainalauseiden
merkitsemisen minun tehtäväkseni; vakuutan teille että täytän sivujen
reunat ja kirjoitan neljä arkkia kirjan loppuun.

Siirtykäämme nyt kysymykseen kirjailijaluettelosta, joka toisiin
teoksiin sisältyy, mutta teidän kertomuksestanne puuttuu. Tämä seikka
voidaan korjata varsin helposti, sillä teidän ei tarvitse tehdä muuta
kuin hankkia kirja, jossa ovat kaikki nimet,[11] A:sta alkaen ja
Z:an asti, kuten sanoitte. Juuri tämän aakkosellisen luettelon te
otattekin kirjaamme; vaikka näet petos on ilmiselvä, koska teidän
on tuskin ollenkaan tarvinnut teoksia käyttää, ei se haittaa, ja
saattaapa joku olla niinkin typerä, että uskoo teidän tutkineen niitä
kaikkia yksinkertaista ja korutonta kertomustanne sepittäessänne; ja
ellei tuosta pitkästä luettelosta olisikaan muuta hyötyä, on ainakin
se, että kirja sen vuoksi näyttää ensi silmäyksellä merkittävältä.
Sitä enemmän, kun kukaan ei vaivaudu tarkastamaan, oletteko niitä
noudattanut vai ette, koska se seikka ei ketään vähääkään liikuta.
Ja varsinkin kun tämä kirjanne, jos asian oikein oivallan, ei
kaipaa mitään sellaista, mitä sanotte siitä puuttuvan, koska se on
kokonaisuudessaan hyökkäys ritariromaaneja vastaan, joita Aristoteles
ei tullut koskaan ajatelleeksi, joista pyhä Basilius ei virkkanut
sanaakaan ja joita Cicero ei eläessään nähnyt, kun sen tarumaisten
hullutusten piiriin eivät kuulu historiallisen totuuden täsmälliset
yksityisseikat, eivät tähtientutkijain havainnot, kun sen kannalta
eivät ole tärkeitä geometriset mittaukset eikä retoriikan käyttämien
perusteiden kumoaminen, kun sillä ei ole aihetta kenellekään saarnata
ja siten kutoa inhimillistä ja jumalallista räikeäksi sekamelskaksi,
kudelmaksi, jolla ei yhdenkään kristillisen ymmärryksen pidä itseänsä
vaatettaa. Senhän tulee kaikessa esityksessään käyttää hyödykseen
todellisuuden jäljentämistä; mitä täydellisemmin se onnistuu, sitä
parempaa on se, mitä kirjoitetaan. Ja koska tämän kirjanne ainoana
tarkoituksena on kumota se kunnioitus ja suosio, jota ritariromaanit
nauttivat maailmassa ja ihmisten suuren joukon keskuudessa, ei teillä
ole mitään syytä kulkea kerjäämässä filosofien mietelauseita, Pyhän
Raamatun neuvoja, runoilijain sepityksiä, kaunopuhujien esityksiä tai
pyhimysten ihmeitä, vaan teidän tulee ainoastaan pitää huoli siitä,
että lausumanne ja lauseyhtymänne sukeutuvat luontevasti, ilmeikkäitä,
moitteettomia ja kohdalleen osuvia sanoja käyttäen, sointuvina ja
miellyttävinä, ja ilmaisevat, kaiken kykynne ja mahdollisuuden
mukaan, mitä tarkoitatte lausuessanne ajatuksenne ymmärrettävästi,
tekemättä niitä mutkikkaiksi tai hämäriksi. Pyrkikää myös siihen,
että kertomustanne lukiessaan alakuloinen ilahtuu nauramaan, hilpeä
nauraa enemmän, yksinkertainen ei ikävysty, että älykäs ihailee sen
kekseliästä sommittelua, ettei vakava sitä halveksi eikä viisas epää
siltä kiitostaan. Olkoon siis silmämääränänne hajoittaa tuo huonoilla
perustuksilla lepäävä ritariromaanien rakennelma, jota monet inhoavat,
mutta paljon useammat ylistävät; jos sen päämäärän saavutatte, ei
saavutuksenne suinkaan ole vähäinen.

Minä kuuntelin hiiskumatta mitä ystäväni minulle sanoi, ja hänen
sanansa vaikuttivat minuun niin voimallisesti, että hyväksyin ne
vastaan väittämättä ja päätin tehdä niistä tämän alkulauseen, joka
osoittaa sinulle, suopea lukijani, kuinka älykäs mies ystäväni
on, kuinka hyväonninen olin minä saadessani niin hädänalaisena
hetkenä sellaisen neuvonantajan, ja millainen huojennus tulee sinun
osaksesi, kun luettavaksesi tarjoutuu niin puhtaana ja mutkattomana
kertomus maineikkaasta Don Quijote Manchalaisesta, joka kaikkien
Montielin lakeuden seuduilla asuvien mielipiteen mukaan oli
kaikkein sivein rakastaja ja urhoollisin ritari, mitä on moniin
aikoihin niillä tienoilla nähty. En tahdo arvata liian suureksi
palvelusta, jonka sinulle teen tutustaessani sinut niin jaloon ja
arvossapidettyyn ritariin, mutta toivon että olet minulle kiitollinen
tutustumisestasi mainioon Sancho Panzaan, hänen aseenkantajaansa,
johon luulen keränneeni sinulle esitettäviksi kaikki ne miellyttävät
aseenkantajan-ominaisuudet, joita on sinne tänne siroteltuna joutavien
ritariromaanien röykkiössä. Ja nyt, antakoon Jumala sinulle terveyttä
älköönkä unohtako minuakaan. Jää hyvästi!




DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE

Urganda[12] Tuntematon.


    Luo viisaitten jos pyrit ai—,
    oi kirja, eivät väittää saa—
    suupaltit sulle vasten naa—,
    sä ettet hyvin soittaa tai—;
    jos sitä vastoin halajai—
    sä käsiin hölmöiks syntynei—,
    näät turhaks puhutella hei—:
    on aivot tylsät, korvat kuu-,
    vaikk' oiskin tiedonjano suu—;
    siks sanaas tajua he ei—.

    Kuin kokemuksesta tään huo—:
    ken runkoon hyvän puun vain no—,
    ei häneen päivänhelle so—;
    niin Béjarissa sulla suo—
    puun kuninkaallisen on luo—;
    sen hedelmät on ruhtinai—
    ja herttua sen kukka ai—,
    hän uus on Aleksander Suu—;
    käy hänen varjoons ilman muu—,
    sill' onni auttaa uskaliai—.

    Sun sivus meille tarinoi—
    eräästä Manchan hidalgos—,
    joit' aivot hämmentyivät, kos—
    hän luki turhia tarinoi—:
    vain ritareita, haarniskoi—
    ja naisia hän näki ai—,
    hän lemmen urotöihin kai—
    kuin raivopäinen Roland en—
    ja voimallansa omaksen—
    vei Dulcinea Tobosolai—.

    Ei mielettömät hiero glyy—
    saa sinun kilvessäsi lois—;
    jos kilpi täynn' on kuvaa mois—,
    on pelissä sen onni myy—;
    jos tunnus nöyrä on, niin syy—
    ei pilkkakirveilläkään huu—:
    »Mikä Don Alvaro de Lu—,
    Mikä Hannibal Karthagos—
    vuoks' huonon onnensa nyt nos—
    tuon huudon, parkuin täyttä suu—I»

    Kun kerran taivahat ei suo—
    ett' olisit niin viekas, vii—
    kuin oli kuulu Juan Lati—
    niin latinasta siis sä luo—.
    Äl’ älys neroon liian luo—,
    myös filosofit rauhaan jä—;
    ken tajuaa näät tekstin tä—
    ja selittää sen älykkääs—,
    hän korvaas kuiskaa vaaksan pääs—:
    »Miks pyrit mua eksyttä—?»

    Myös älä väisty maihin mui—
    tai kuvaa outoin kohtaloi—;
    näät viisasta on jättää poi—
    kaikk' ala-arvoinen tai kui—.
    Kas, rikkiviisas, rietassui—
    voi pian nokallensa saa—;
    siks hartaasti sa ota vaa—
    ett' olis mainees hyvä ai—,
    näät tyhmyyksiä ken kirjaan pai—,
    saa niistä iäks syntitaa—.

    On järjetöntä, tämä tie-—,
    kun pääsi päällä on lasikat—,
    sä että siitä piittaamat—
    kivittää naapurias mie—
    Siis miestä viisasta sa sie—,
    jos esiintyy hän älykkää—,
    kun kirjaansa hän sävyn sää—;
    näät se, ken aikoo pakinoi—
    vain huviks tyttöhupakoi—,
    vuoks hassujen hän turhaan hää—.



Amadis Gallialainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.


    Sa, jonka elonteitä kyynel kasti,
    jok' itkit, niin kuin minä kerran itkin,
    kun Köyhänkalliolla synnin kitkin
    ja vaivuin katumuksen kuiluun asti,

    sa, jonka silmistä niin runsahasti
    vuos suolajuoma poskipäitä pitkin,
    kun sulle suoden kullat, kuparitkin,
    maa ravinnon sult' epäs kitsaimmasti,

    niin kauan ainakin sun nimes säilyy,
    kuin neljännessä taivaanpiiriss' ajaa
    Apollo kultakutri hepojansa.

    Sun sankaruutes kirkkahana päilyy,
    on isänmaasi maine vailla rajaa,
    maan pääll' ei kertojas saa vertaistansa.



Don Belianis Kreikkalainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.


    Löin, iskin paremmin kuin kukaan toinen
    maanpiirin kuljeksiva miekkamies;
    mull' oli jalous ja voima moinen,
    ett' eessä kyynel kuivui, laukes ies.

    Olin uljas rakastaja, taata voinen:
    suurtyöni maine ikuistuttaa ties;
    jo sortui jätti niin kuin peukaloinen,
    kun kerran, kaksi tuikkas säilän lies.

    Mua Onnetar niin palvoi nöyrimmin,
    ja otsatukkaan tartuin monta kertaa
    ma kaljupäistä Tilaisuuttakin.

    Mut urho kuuluisampi sentään ootte:
    vaikk' onneni on kirkas, vailla vertaa,
    ma Teitä kadehdin, oi suur' Quijote!



Neiti Oriana Dulcinea Tobosolaiselle.

Sonetti.


    Oi, kaunis Dulcinea, jospa saisin
    sun rauhanlaaksoos täältä muuttaa pois —
    jos Miraflores[13] Tobosossa ois,
    sun kylääsi ma Lontoon vaikertaisin.

    Ken sulos sais ja hyvees, ihanaisin,
    hänt' autuasta kaikki jumalois,
    ois onnekas, ken ihaella vois
    sun urhos sotaa, onnekast' ei laisin.

    Oi, jospa herra Amadiin ma voisin
    niin ylevästi työntää loitommaksi
    kuin jalon Don Quijoten sinä juuri!

    Ah, silloin itse kadehdittu öisin,
    tää murheenaika muuttuis riemuisaksi,
    ois yksinäiselläkin ilo suuri.



Gandalin, Amadis Gallialaisen aseenkantaja, Sancho Panzalle, Don
Quijoten aseenkantajalle.

Sonetti.


    Sua tervehdin, sä urho kuulu, oi,
    jot' itse Onnetar niin hemmotteli,
    ett' asemies nyt oot ja virkaveli
    ja hengiss' että tie sun kotiin toi.

    Hänt' enää kuokka häpäistä ei voi,
    ken vaeltaen ritarina eli —
    nyt moitteen saa, ken kuuhun kurkotteli,
    ja maltti asemiestä aateloi.

    Sua kovin kadehdin, sait jalon herran,
    sua kelpo aasi selässänsä kantaa,
    ja haarapussistasi älys paistaa.

    Siis terve, uljas Sancho, vielä kerran, —
    Espanjan Ovidiuskin sinun antaa
    luunappein kera kiitostansa maistaa.



Monimielinen runoilija, herra Hupainen, Sancho Panzalle ja Rocinantelle.


Sancho Panzalle.

    Ma Sancho Panza, asepoi—,
    oon manchalaisen Don Quijo—;
    kas, päätin tuosta kamssut koo—,
    ett' elää huoletonna voi—;
    mut kaikki viisaus ja voi—
    vain pakoretkeen johti vii—,
    kuin kertoa voi Celesti—,[14]
    tuo kirja muuten jumalai—,
    jos riveissään ei paljastai—
    se inhimillist' ehkä lii—.


Rocinantelle.

    Don Rocinante, sangen kuu—,
    Babiecan pojanpojanpoi—,
    Jäin jonkun Don Quijoten hoi—,
    kun olin nahkaa vain ja luu—.
    On laiskuuteni yhtä suu—;
    ei sentään karkuun juossut muo—,
    sai rehun Lazarillo[15]-kuo—:
    ma hälle annoin olkipil—,
    hän että tyhjäks imis sil—
    sokean miehen viinituo—.



Raivoisa Roland Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.


    Jos vertainen et arvoss' ole päärin,
    oot verraton, ei vertaas löydykään;
    sun voittamattomaksi urhoks nään,
    ja sankaruutes kieltää olis väärin.

    Oon raisu Roland, joka mielin määrin
    maat, meret kiers' Angelica mielessään;
    nyt aikaa uhmaavaisen voiman tään
    näin Maineen alttarille vihdoin käärin.

    En ole vertaises; siks kunnioittaa
    mun tulee nimeäsi kuuluisaa,
    vaikk' aju suitakin on hukanteillä.

    Sa vertaiseni, jos voit maurin voittaa
    ja julman skyytan, jotka julistaa,
    ett' onni kehno lemmentöiss' on meillä.



Auringon ritari Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.


    Ei vertaa säilällenne vetää saata
    mun miekkani, Te Foibos Espanjan!
    Se säihke aamun, päivän painuvan
    on verraton, tuon kyllä tohdin taata.

    En huolinut ma lahjaks ottaa maata,
    en valtakuntaa Idän vaarahan;
    Näin Claridianan, iki-ihanan,
    huokailemasta häntä en voi laata.

    Hän mulle rakkaus ja ihme mainen,
    taas tuska hirmuinen — kun minut hylkäs,
    hän sydämeeni sytti hornan palon.

    Quijote, armas on Toboson nainen,
    sun, Dulcinea, ylväs, suur' on ylkäs,
    ja iäisen te saitte maineen jalon.



Solisdan Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.


    Kai toimistanne monet väittää voivat
    ett' on ne hourupäästä lähteneitä,
    mut yksikään ei herjasanaa heitä,
    sill' aikeitanne hyveet aateloivat.

    Suurtyönne ovat tuomarinne oivat:
    Te autoittehan syyttä kärsineitä,
    mut tuhannesti kehnot vangit Teitä
    tai konnat siitä syystä rusikoivat.

    Jos ihanaisin Dulcinea milloin
    on tyly teille eikä katseellansa
    suo sydämenne tuskiin viihdykettä,

    niin olkoon tämä lohtunanne silloin:
    on huono parittaja Sancho Panza,
    ja armaanne on aivan sydämettä.



Babiecan ja Rocinanten keskustelu.

Sonetti.


    B. Kas, Rocinante, mikä vaivaa mieltä?
    R. On työtä liikaa, ruoka taas ei riitä.
    B. Mut eikö isäntänne kauraa niitä?
    R. Ei tipu hiventäkään suuhun sieltä.

    B. Hävetkää, herra, moista aasinkieltä,
    isäntää herjaatte, en pidä siitä.
    R. Hän itse aasi on, vain korvat liitä!
    Sen näätte, kun hän palaa lemmentieltä.

    B. Ei rakkaus lie hassua? R. Ei viisastakaan.
    B. Te ootte filosofi. R. Syy on rehun.
    B. Mut asemiehestä jos tekis kanteen?

    R. Se valitus on turha, senkin takaan:
    niin isäntää kuin asemiestä kehun,
    jos vertaan heitä kaakkiin, Rocinanteen.




Ensimmäinen luku,

jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon Don Quijote Manchalaisen oloista
ja askareista.


Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni
palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi
orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira.
Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan
lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen
munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun
ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä hänen
tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin, samettihousuihin
ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun kuuluviin tohveleihin;
arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua kaikkein hienoimpaan
kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa kuului neljännenkymmenennen
ikävuotensa sivuuttanut emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä
täyttänyt kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva
renkipoika, jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin
heiluttaminen.

Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli lujarakenteinen,
luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla anivarhain ja metsästi
mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä oli Quijada tai Quesada;
tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet esittävät sen hiukan eri
tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten pohjalla käy uskottavaksi,
että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei kumminkaan merkitse paljon
kertomuksessamme: riittää, kun sitä esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan
totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin
osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla
ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä
taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi
siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti
luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin
suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka
oli sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan
loistava kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä
verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen lemmentunnustuksiaan
ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin paikoin kirjoitettu tällaista:
»Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin,
että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne.»
Jossakin toisessa kohdassa taas: »... korkea taivas, joka tähtinensä
jumalaisesti vahvistaa teitä jumalaisuudessanne ja tekee Teidät
ansiolliseksi siihen ansioon, jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään
ja näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti
selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt
itse Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä
tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja
sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin
kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja,
olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta
huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti
kirjansa lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun;
monet kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se
valmiiksi täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan
varmaan niin tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset
tärkeämmät ja alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli
usein paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa
arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin
Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän
parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja
että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don
Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään mistä
hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen kuin
hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.

Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä
kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja
liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että
häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti
kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut,
haasteet, haavat, rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt
ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa
haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei
hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa.
Hän sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta
ettei häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka
oli yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja
suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo
del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun
Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti
syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja
Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin
jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa
ja säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin
Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän linnastaan
ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä maurien maassa
riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli puhdasta kultaa, kuten
hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi luovuttanut emännöitsijänsä
ja vielä sisarentyttärensä kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa
selkäsaunan petturi Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui
kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt kenenkään
hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena sekä oman
kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen vuoksi ruveta
vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain maailmalle
etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja, joita
oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan,
auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja
vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja
maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa
urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi,
ja riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen
viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän
ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja
varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat
ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä
välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan,
mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei
ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan
hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen
silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen
kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella,
oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi
pari kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä
oli saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli
kypärin niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen
sen uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja;
niin muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut
sitä enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi
silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas ja
kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka _tantum pellis et ossa fuit,_[21]
hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä Cidin
Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen miettiessään
minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän itsekseen
puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli sinänsäkin
erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi hän koki
keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen kuin
tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja
kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi
nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo
kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan, muokattuaan,
hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen kokoonpantuaan
muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä, antoi sille vihdoin
nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli uljas ja sointuisa ja
ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen, ollessaan aivan tavallinen
työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli nyt, nimittäin kaikkia
maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa nimen
itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan päivää,
lopulta kutsuen itsensä _Don Quijoteksi_, mistä tämän totuutta
noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet
että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin kuin
toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei urhoollinen
Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli liittänyt siihen
valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen sen kuuluisaksi ja
niin muodoin maininnut itseään Amadis Gallialaisen nimellä, hänkin
tahtoi kelpo ritarina liittää omaan nimeensä syntymäseutunsa nimen ja
kutsua itseään _Don Quijote Manchalaiseksi_ katsoen siten erittäin
selvästi ilmaisevänsä sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa
viimeksimainittua johtamalla liikanimensä sen nimestä.

Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin,
annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän
arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua:
vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja
hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin:
»Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun
jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja
hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla
sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää
voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen
armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä:
'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saaren
herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote Manchalainen, ritari,
jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti ylistää, ja hän käski minun
saapua teidän armonne luo, jotta teidän korkeutenne menettelee minuun
nähden, miten itse tahtoo’?» Oi kuinka kelpo ritarimme iloksikaan
pidettyään tämän puheen ja varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi
nimittää valtiattarekseen! Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä
kylässä lähellä hänen kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö,
jota hän oli aikoinaan rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan
siitä mitään tietäneen eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza
Lorenzo; hänet päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi,
ja haeskeltuaan nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen
omansa ja tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen,
nimitti hänet vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin
Tobososta. Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä
merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja
omilleen.




Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen kerran
matkaan kotipaikaltansa.


Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei halunnut
enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti
häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa
maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa järjestykseen
säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa epäkohtia ja täyttää
sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan kenellekään ja kenenkään
näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki varaksensa varhain, ennen
aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli heinäkuun kuumimpia, nousi
Rocinanten selkään, päässään huonosti kokoon kyhätty kypäri, sujutti
kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä ja ajoi pihan takaportista
vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä mielin huomatessaan,
kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän aikeensa toteuttamisen.
Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle, kun hänen mieleensä
jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että hän oli vähällä luopua
yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti yhtäkkiä ettei ollut
ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan, voinut eikä
saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja vaikka hän jo
olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi käytettävä
puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin äskenlyödyn
ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen hankkisi. Nämä
ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska hänen hulluutensa
oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti antaa ensimmäisen
tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin kuin olivat tehneet
ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut kirjoista, jotka olivat hänet
siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten puhtauteen tuli, hän aikoi
tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin, että ne olisivat puhtaammat
kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän tyyntyi ja jatkoi matkaansa
jättäen suunnan määräämisen kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui
seikkailujen koko ytimen olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme puheli
itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina, kun
ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni, viisas
mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan ensimmäisestä, varhain
aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni, sommittelee sanansa näin:
'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt levittää soreiden hiustensa
kultaiset kutrit laajan ja avaran maan kasvoille, ja tuskin olivat
pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet harppukielillään suloisin
ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa rusosormista Auroraa, joka
mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä vuoteesta nousten näyttäytyi
kuolevaisille Manchan näkörannan uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas
ritari Don Quijote Manchalainen jätti joutilaisuuteen viekoittelevan
höyhenisen sijansa, kavahti kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan
ja aloitti matkansa halki Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.»
Totta olikin, että hän oli sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi:
»Onnellinen se aikakausi ja onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat
päivän valkeuteen mainiot sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin
valettaviksi, marmoriin veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi,
jotta niiden muisto tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas
loitsija olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen
historian aikakirjojen sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda
kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni
ja retkilläni.» Sitten hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella
hehkunut rakkautta: »Oi prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen
valtiatar! Syvästi olette mieltäni pahoittanut torjuessanne ja
soimatessanne minua ankaralla väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua
ilmaantumasta teidän ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa
tästä teille kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se
rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli
kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja
samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin
tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli,
olisivat saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan mitään
sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet
epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata
jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa. On
kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa
oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että
tuulimylly-seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen
nähden todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain
että hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen
ratsunsa ja hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että
hän katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin
linna tai paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi
lievikettä ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä,
jota kulki majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan
johdattanut häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet
sen ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui
perille päivän mailleen mennessä.

Portilla sattui olemaan kaksi nuorta tyttöä, niitä tyttöjä, joita
nimitetään _anteliaiksi_. He olivat matkalla Sevillaan muutamien
muulinajajien kanssa, jotka olivat osuneet sillä kertaa yöpymään tähän
majataloon, ja koska seikkailijamme mielestä kaikki, mitä hän ajatteli,
näki tai kuvitteli, tuntui tapahtuvan niin kuin ne seikat, joista hän
oli lukenut, majatalo ilmeni hänelle ensi silmäykseltä linnana jossa
oli neljä hohtavasta hopeasta rakennettua tornia ja torninhuippua ja
josta ei myöskään puuttunut nostosiltaa, syvää vallihautaa eikä muita
lisiä, joita sellaisten linnojen kuvauksissa käytetään Hän lähestyi
majataloa, joka hänestä näytti linnalta, ja lyhyen matkan päässä
siitä pysähdytti Rocinanten kiristämällä ohjaksia, odottaen jonkun
kääpiön ilmaantuvan muurinsakarain väliin antamaan torvella merkkiä
että linnaan oli saapumassa ritari. Mutta havaitessaan ettei siellä
pidetty kiirettä ja että Rocinante mieli päästä mitä pikimmin talliin
hän ajoi lähemmäksi majatalon porttia ja näki molemmat siinä oleilevat
tyttöluiskut, jotka hänestä näyttivät kahdelta linnanportin edustalla
huvittelevalta kauniilta neidolta tai suloiselta rouvalta. Samassa
sattui että sikopaimen joka oli kokoamassa sänkipellolta sikojansa
(se on, anteeksi pyytämättä, niiden elukkain nimi), puhalsi sarveen,
jonka ääntä totellen lauma kerääntyy yhteen, ja silloin Don Quijote
heti kuvasi mieleensä mitä halusi: että joku kääpiö oli antanut merkin
hänen saapumisestaan, ja niin hän ylen tyytyväisenä ajoi majatalon
portille ja naisten luo. Nähdessään miehen tulevan sellaisessa asussa
ja peitsellä ja kilvellä varustettuna naikkoset pahoin säikähtivät ja
aikoivat vetäytyä majataloon, mutta Don Quijote, joka arvasi heidän
pelkäävän, koska he pakenivat, kohotti kypärinsä pahvisilmikkoa niin
että tulivat näkyviin hänen laihat ja pölyiset kasvonsa ja virkkoi
heille kohteliaaseen tapaan ja rauhallisella äänellä:

‒ Armollisten neitien ei pidä paeta eikä pelätä kokevansa mitään
sopimatonta, koska sille ritarikunnalle, johon minä kuulun, ei ole
ominaista eikä soveliasta niin kohdella ketään, kaikkein vähimmin
seksiä ylhäisiä neitsyitä kuin te ulkomuodostanne päättäen olette.

Tytöt katselivat häntä ja yrittivät vilkuilla hänen kasvoihinsa, jotka
kehno silmikko peitti näkyvistä; mutta kuullessaan itseään mainittavan
neitsyiksi, mikä seikka oli ylen vieras heidän ammatilleen, he eivät
kyenneet pidättämään nauruansa, vaan nauroivat niin kovin että Don
Quijote kiihtyi ja lausui heille:

— Kohtuullisuus on sovelias kauniille ja erittäin typerä on sitä
paitsi nauru, joka johtuu mitättömästä aiheesta, mutta en sano
tätä teille siksi, että tulisitte murheellisiksi tai osoittaisitte
mielikarvauttanne, sillä oma mieleni ei pala muuhun kuin teitä
palvelemaan.

Tämä puheen laatu, jota naiset eivät ymmärtäneet, ja ritarimme hoilakka
hahmo kiihtivät heidän nauruansa, ja se lisäsi hänen närkästystään,
niin että hän olisi saattanut pahemminkin hairahtua ellei samassa
olisi tullut pihalle majatalon isäntä, lihava ja siis sangen leppoisa
mies. Nähdessään tuon kuvattoman hahmon, jonka kaikki varukset
isot jalustimet, peitsi, kilpi ja nahkahaarniska, sopivat huonosti
toisiinsa, isäntä oli vähällä yhtyä naikkosten ilonilmauksiin. Nuo
sotaiset kojeet kuitenkin peloittivat häntä, niin että hän päätti
puhutella tulijaa kohteliaasti ja virkkoi hänelle näin:

— Jos teidän armonne, herra ritari, etsii yösijaa, niin sänkyä lukuun
ottamatta (tässä majapaikassa näet ei ole yhtäkään) löytyy kaikkea
muuta sangen runsaasti.

Nähdessään, kuinka nöyrä oli linnan vouti (sellaisina näet hänelle
ilmenivät majapaikan isäntä ja majatalo), Don Quijote vastasi:

— Minulle, herra kastellaani, kelpaa mikä hyvänsä, sillä varukseni ovat
kaunisteeni, taistelu on leponi jne.[24]

Isäntä luuli vieraan nimittäneen häntä kastellaaniksi siitä syystä,
että piti häntä kelpo kastilialaisena, vaikka hän oli andalusialainen,
vieläpä Sanlucarin[25] rannikkoseudulta, yhtä paha varas kuin Cacus ja
yhtä konnamainen kuin teini tai hovipoika, ja vastasi hänelle:

‒ Siitä päättäen on teidän armonne vuoteena kova kallio ja nukkumisenne
on alinomaista valvomista, ja jos niin on laita, voitte huoletta
astua alas ratsailta, sillä on varma, että saatte tässä majapaikassa
yltäkyllin aihetta olla nukkumatta kokonaisen vuoden aikana ja sitä
enemmän yhtenä yönä...

Niin sanoen hän meni pitämään jalustinta Don Quijotelle, joka astui
alas sangen vaivalloisesti ja ponnistellen, mikä oli luonnollistakin,
koska hän ei ollut koko sinä päivänä nauttinut ruoan murustakaan.

Don Quijote kehoitti heti isäntää erittäin hyvin hoitamaan hevosta,
koska se oli paras kaikista luontokappaleista, jotka tässä maailmassa
jyviä pureksivat. Isäntä katseli sitä, mutta se ei näyttänyt hänestä
niin oivalliselta kuin Don Quijote oli sanonut, ei puolinkaan, hän vei
sen talliin ja palasi sitten kuulemaan mitä vieras suvaitsi käskeä.
Tytöt olivat jo lepyttäneet hänet ja riisuivat parhaillaan hänen
varuksiansa, mutta siitä huolimatta, että he olivat irroittaneet selkä-
ja rintakappaleet, heidän ei onnistunut parhaalla tahdollakaan saada
avatuksi kaulahaarniskaa eikä riisutuksi hänen silmikon-tapaistaan,
jonka hän oli sitonut kiinni vihreillä nauhoilla; ne olisi täytynyt
katkaista, koska solmut eivät auenneet, mutta siihen hän ei millään
muotoa tahtonut suostua. Niinpä hän pitikin kypärän päässään koko sen
yön ollen huvittavin ja eriskummaisin näky, mitä ajatella saattaa; ja
kuvitellen että häntä auttelevat piikarievut olivat ylhäisiä naisia ja
tämän linnan tyttäriä hän lausui heille riisunnan kestäessä erittäin
sievästi:

    — Eipä naisten palvelusta
    nauttinut lie jalo mies
    niin kuin uljas Don Quijote
    kylästänsä saapuissaan:
    neidot häntä hoitivat,
    prinsessatpa ratsuaan

eli Rocinantea, se näet on hevoseni nimi, hyvät naiset, ja minun nimeni
on Don Quijote Manchalainen; aikomukseni tosin oli ilmaista itseni
vasta sitten kun teidän hyväksenne suorittamani sankariteot tulisivat
minut ilmaisemaan, mutta koska minun oli pakko sovittaa tuo vanha
Lancelotin romanssi nykyhetken oloihin, saitte tietää nimeni aivan
liian varhain; tulee kumminkin vielä sekin aika, jolloin te, armolliset
neidit, käskette ja minä teitä totellen annan väkevän käsivarteni
ilmaista haluani palvella teitä.

Tytöt, jotka eivät olleet kypsät kuulemaan sellaisia koreita
lauseparsia, eivät vastanneet sanaakaan, kysyivät vain tekikö hänen
mieli syödä jotain.

— Nauttisinhan nyt jotakin, — vastasi Don Quijote — sillä se olisi,
mikäli havaitsen, hyvin paikallaan.

Päivä sattui olemaan perjantai,[27] eikä koko majapaikassa ollut
muuta kuin joitakin annoksia kapakalaa, jonka nimi on Kastiliassa
abadejo, Andalusiassa bacallao, toisissa paikoissa curadillo ja
taas toisissa truchuela, joka merkitsee myös pikkutaimenta. Häneltä
kysyttiin, suvaitsiko hänen armonsa ehkä syödä truchuelaa, kun ei ollut
tarjottavana muuta kalaa.

— Jos on monta pientä taimenta, — vastasi Don Quijote — niin ne
käyvät taimenesta, sillä minusta on yhdentekevää, saanko kahdeksan
reaalinrahaa vai kahdeksanreaalin rahan. Sitäkin enemmän, kun näiden
pikkutaimenten laita saattaa olla samoin kuin vasikanlihan, joka on
parempaa kuin naudanliha, tai vohlanlihan, jolle on myönnettävä etusija
vuohenlihaan verraten. Mutta olipa nyt miten hyvänsä, antakaa sen tulla
viipymättä, sillä varusten painoa ja vaivaa ei voi kestää, ellei anneta
vatsalle mitä se vaatii.

Häntä varten tuotiin pöytä majatalon ovelle, ulkoilmaan, ja isäntä
asetti hänen eteensä kappaleen huonosti liotettua ja vielä kehnommin
keitettyä kapakalaa sekä leipäkyrsän, joka oli yhtä musta ja tahrainen
kuin ritarimme varukset. Sanomattoman naurettavalta näytti hänen
aterioimisensa: koska näet hänellä oli päässään kypäri ja silmikko
nostettuna, hän ei kyennyt viemään suuhunsa mitään omin käsin, vaan
jonkun toisen täytyi antaa hänelle ruokaa ja pistää se suuhun, ja
toinen mainituista naisista auttoi häntä siinä toimessa. Mutta
mahdotonta oli antaa hänelle juomaa, ja seikka olisi auttamattomasti
jäänyt silleen, ellei isäntä olisi kovertanut putkea, pistänyt sen
toista päätä hänen suuhunsa ja kaatanut toisesta päästä viiniä;
hän kesti tämän kaiken kärsivällisesti, jottei tarvinnut katkaista
kypärinnauhoja. Asiain ollessa tässä vaiheessa saapui majapaikkaan
sattumalta siansalvaja, joka tullessaan puhaltaa luikahutti
ruokopilliinsä neljä viisi kertaa. Se sai Don Quijoten täysin
varmaksi siitä, että hän oli jossakin kuuluisassa linnassa, että
hänen kunniakseen soitettiin, että kapakala oli taimenta, musta leipä
mitä hienointa vehnää, nartut ylhäisiä naisia ja majatalonisäntä
linnanvouti, ja niin hän piti aiettansa ja matkaanlähtöänsä hyvin
onnistuneina. Eniten hänen mieltään rasitti se, ettei hän ollut
vielä saanut ritarilyöntiänsä, sillä hän ei katsonut voivansa
oikeudenmukaisesti antautua mihinkään seikkailuun, ellei sitä ennen
saanut ritarinarvoa.




Kolmas luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote hupaisella tavalla lyötti itsensä
ritariksi.


Niinpä hän, tuon ajatuksen kiusaamana, lyhensi niukkaa
majatalon-ateriaansa ja lopetettuaan sen kutsui luokseen isännän, vei
hänet mukanaan talliin, sulki oven, polvistui hänen eteensä ja virkkoi:

— Urhoollinen ritari, en suostu tästä nousemaan ennen kuin teidän
hyvyytenne suo minulle lahjan, jota teiltä tahdon pyytää ja joka koituu
runsain määrin kiitokseksi teille itsellenne ja hyödyksi ihmissuvulle.

Nähdessään vieraansa jalkojensa edessä ja kuullessaan hänen niin
puhuvan majatalon isäntä seisoi siinä ihmeissään ja katseli häntä
tietämättä mitä tehdä tai mitä hänelle vastata; hän pyysi hartaasti
polvistunutta nousemaan, mutta ei saanut häntä suostumaan ennen kuin
lupasi hyväntahtoisesti tehdä mitä hän pyysi.

— Suureen jalomielisyyteenne luottaen, hyvä herra, en toivonutkaan
vähempää; — vastasi Don Quijote — tietäkää siis että suosionosoitus,
jota teiltä pyysin ja jonka auliisti minulle lupasitte, on se, että jo
huomispäivänä lyötte minut ritariksi. Minä vietän tämän yön linnanne
kappelissa varusvartiossa, ja huomenna, kuten sanoin, täyttyy mitä
kiihkeästi haluan saadakseni asianmukaisesti vaeltaa kaikissa neljässä
maanosassa etsien seikkailuja hädänalaisten hyväksi, niin kuin tuleekin
tehdä ritariston ja minunlaisteni vaeltavien ritarien, joiden halu
palaa sellaisiin sankaritekoihin.

Majatalon isäntä, joka, kuten sanottu, oli ovela veitikka ja oli saanut
hiukan vihiä siitä, ettei vieraan järki ollut oikein kohdallaan,
pääsi täyteen varmuuteen kuultuaan nuo lausumat ja päätti noudattaa
hänen päähänpistoansa saadakseen yöksi jotakin naurunaihetta. Hän
siis sanoi että vieras oli varsin oikeassa siinä, mitä halusi
ja pyysi, että hänen aikomuksensa oli sovelias ja luonnollinen
sellaisille erinomaisille ritareille, joihin hän näytti kuuluvan,
kuten hänen uljas käytöksensäkin osoitti, ja että hän itsekin oli
nuoruudessaan omistautunut samaan kunniakkaaseen toimeen vaeltaen
seikkailujaan etsimässä maailman eri puolilla, unohtamatta käydä
Malagan kalarannassa,[28] Riaranin saarilla, Sevillan Compasissa,
Segovian rihkamatorilla, Valencian Oliveralla, Granadan Rondillalla,
Sanlucarin rannikolla, Córdoban Varsakorttelissa, Toledon kapakoissa ja
erinäisissä muissa paikoissa, missä hän oli viljellyt nopeita koipiansa
ja sukkelia käsiänsä tehden paljon koiruuksia, hyväillen lukuisia
leskivaimoja, vietellen tyttöjä, puijaten alaikäisiä ja tullen siten
tunnetuksi lukemattomissa alemmissa ja ylemmissä tuomioistuimissa
melkein kaikkialla Espanjassa; vihdoin viimein hän oli vetäytynyt
tähän linnaansa, jossa eli omilla ja toisten varoilla, ottaen vastaan
kaikkia vaeltavia ritareita, olipa heidän säätynsä ja asemansa mikä
tahansa, vain suuresta kiintymyksestään heihin ja jotta he jakaisivat
omastaan hänelle hänen hyvän tahtonsa palkaksi. Hän sanoi vielä ettei
tässä hänen lamassaan ollut kappelia, missä voisi olla varusvartiossa,
koska kappeli oli hajoitettu uuden rakentamista varten, mutta tiesi
sen hätätilassa käyvän päinsä missä hyvänsä, joten vieras voi tämän
yön vartioida varuksiaan eräällä linnan pihalla, ja lupasi että asian
vaatimat juhlamenot toimitettaisiin, jos Jumala salli, seuraavana
aamuna, niin että vieras lyötäisiin ritariksi, vieläpä sellaiseksi,
ettei hän milloinkaan maailmassa voisi paremmaksi ritariksi tulla.

Sitten isäntä kysyi, oliko hänellä rahoja, ja Don Quijote vastasi,
ettei ollut ropoakaan, koska hän vaeltavien ritarien historioita
lukiessaan ei ollut havainnut kenelläkään rahoja olleen. Siihen
vastasi isäntä sanoen hänen erehtyneen; vaikka historiateoksiin ei
ollut seikkaa merkitty, koska niiden kirjoittajien mielestä ei ollut
tarpeellista mainita niin selvää ja välttämätöntä asiaa kuin että
ritari otti matkaansa rahoja ja puhtaita paitoja, ei silti pitänyt
luulla etteivät he niitä mukanaan kuljettaneet; vieras sai isännän
mielestä niin muodoin varsin varmasti uskoa että kaikilla vaeltavilla
ritareilla, joita monet kirjat runsaasti ja ylen runsaasti kuvailevat,
oli matkassaan mahdollisten sattumain varalta hyvin kengitetyt
kukkarot, että heillä sitä paitsi oli paitoja ja pieni lipas täynnä
voiteita heidän saamiensa haavojen lääkitsemiseksi, koska kentillä
ja erämaissa, missä he taistelivat ja haavoittuivat, ei aina ollut
heille hoitajaa, ellei heidän ystävänään ollut joku viisas noita,
joka heti heitä auttoi lähettämällä ilmojen teitse, pilvessä, heidän
luokseen jonkun neitsyen tai kääpiön tuomaan pulloa, niin että he,
maistettuaan siitä vain muutamia tippoja, kohta parantuivat vammoistaan
ja haavoistaan, ikään kuin ei heissä olisi ollut mitään vikaa; mutta
ellei ollut niin laita, pitivät muinaiset ritarit asiaan kuuluvana
että heidän aseenkantajiensa mukaan varustettiin rahoja ja muuta
tarpeellista, kuten liinannöyhtää ja voiteita, millä itseänsä parantaa;
ja jos sattui ettei näillä ritareilla ollut aseenkantajia (mikä oli
hyvin harvinaista), niin he itse kuljettivat kaikkea tuota mukanaan
hevosen lautasille sijoitetussa aivan pienessä pussissa, jota tuskin
huomasikaan, ikään kuin se olisi ollut jotakin muuta, tärkeämpää, sillä
sentapaisen aiheen puuttuessa ei pussin mukanaan kuljettamista katsottu
varsin soveliaaksi vaeltavien ritarien keskuudessa; ja siksi isäntä
häntä neuvoi, vaikka olisi voinut käskeäkin kuin ottopoikaansa, joka
hänestä aivan pian tulisi, ettei hän tästä lähtien liikkuisi ilman
rahoja ja mainittuja tarvikkeita ja että hän saisi nähdä, kuinka hyvään
tarpeeseen ne hänelle olivat, kun hän kaikkein vähimmin tiesi sitä
ajatella.

Don Quijote lupasi mitä tarkimmin noudattaa saamaansa neuvoa, ja sitten
suunniteltiin heti, kuinka hän pitäisi varusvartiota avaralla tanhualla
majatalon vieressä. Don Quijote keräsi kaikki varuksiinsa kuuluvat
kappaleet, sijoitti ne vesikaukalolle, joka oli siinä kaivolla,
sujutti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja alkoi juhlallisen
ryhdikkäästi kävellä vesikaukalon edustalla, ja hänen aloittaessaan
kävelynsä oli illan hämärä pimenemässä yöksi.

Isäntä kertoi kaikille majatalossa oleville vieraansa hulluudesta,
varusvartiosta ja hänen odottamastaan ritariksi lyömisestä. Tuo
merkillinen hulluuden laji ihmetytti kaikkia, he menivät loitolla
katselemaan miestä ja näkivät, kuinka hän rauhallisin elein milloin
käveli edestakaisin, milloin taas peitseensä nojaten suuntasi katseensa
varuksiinsa ja tuijotti niihin kauan aikaa. Nyt oli jo aivan pimeä,
mutta kuu paistoi niin kirkkaasti, että kykeni kilpailemaan sen kanssa,
jolta valonsa lainasi, joten kaikki näkivät selvästi ritarialokkaan
kaikki eleet. Sillä välin johtui eräs majataloon yöpyneistä
muulinajajista ajattelemaan että oli mentävä juottamaan juhtaa, ja
hänen oli niin muodoin pakko siirtää pois vesikaukalolta Don Quijoten
varukset. Nähdessään hänen tulevan Don Quijote huusi hänelle raikuvalla
äänellä:

— Oi sinä uhkarohkea ritari, olitpa kuka tahansa, joka tulet ja aiot
koskettaa varuksia urhoollisimman kaikista vaeltavista, jotka ovat
milloinkaan vyöttäneet miekan kupeellensa! Mieti mitä teet äläkä kajoa
niihin, ellet tahdo heittää henkeäsi julkeutesi korvaukseksi.

Muulinajaja ei tästä varoituksesta välittänyt (viisaammin olisi
menetellyt, jos olisi välittänyt, koska olisi siten varjellut omaa
hyvinvointiansa) vaan kävi käsiksi hihnoihin ja heitti varukset hyvän
matkan päähän. Sen nähtyään Don Quijote kohotti katseensa taivaaseen
päin ja suunnaten ajatuksensa (kuten näytti) valtiattareensa Dulcineaan
virkkoi:

— Tulkaa avukseni, valtiattareni, tässä ensimmäisessä vaarassa, johon
teille alamainen sydämeni joutuu; älköön minulta tänä ensimmäisenä
ratkaisun tuokiona puuttuko teidän suosiotanne ja varjelustanne.

Näitä ja muita samanlaisia sanoja lausuen hän päästi kilven kirpoamaan,
kohotti molemmin käsin peitsensä ja löi sillä muulinajajaa päähän
niin tuimasti, ettei hän, jos siten kolhaistuna maahan kellahdettuaan
olisi saanut toisen samanlaisen iskun, olisi kaivannut välskäriä
parantajakseen. Tämän tapahduttua Don Quijote keräsi varuksensa ja
alkoi jälleen kävellä edestakaisin yhtä tyynesti kuin sitä ennen.
Vähän ajan kuluttua tuli toinen muulinajaja, tietämättä mitä oli
tapahtunut (toinen näet makasi yhä maassa tajuttomana), aikoen hänkin
juottaa muulejansa, ja hänen lähestyessään ottamaan pois varuksia,
jotka peittivät kaukalon, Don Quijote kirvoitti sanaakaan virkkamatta
ja kenenkään suojelusta anomatta toisen kerran kilpensä, kohotti
jälleen peitsensä ja iski, asettaan rikkomatta, mutta särkien toisen
muulinajajan pääkuoren monestakin kohdasta. Hälinän kuullessaan
riensivät paikalle kaikki majatalossa olevat, isäntä muiden mukana.
Sen nähdessään Don Quijote tempasi kilven käsivarrelleen, tarttui
miekkaansa ja lausui:

— Oi kauneuden ruhtinatar, sinä minun hervahtaneen sydämeni voima ja
väkevyys! Nyt on aika kääntää korkeutesi katse tämän sinun orjuuteesi
annetun ritarin puoleen, jota odottaa näin valtava seikkailu.

Tästä hän tunsi saavansa sellaisen rohkeuden, ettei olisi peräytynyt
askeltakaan, vaikka häntä olisivat ahdistaneet kaikki maailman
muulinajajat. Nähdessään haavoittuneet kumppaninsa siinä tilassa
alkoivat toiset etäältä kivittää Don Quijotea, joka suojasi itseään
kilvellään, minkä voi, eikä uskaltanut poistua kaukalon luota, koska
ei tahtonut jättää varuksiaan oman onnensa nojaan. Majatalon isäntä
huusi heille, että jättäisivät hänet rauhaan; olihan hän jo sanonut
että mies oli hullu, ja hulluna hän vapautuisi edesvastuusta, vaikka
tappaisi heidät kaikki. Don Quijotekin huusi, kahta kovemmin, nimittäen
heitä kunniattomiksi kavaltajiksi ja sanoen, että linnanherra oli
konna ja kelvoton ritari, koska salli niin kohdeltavan vaeltavia
ritareita, ja että hän itse, jos olisi jo ritariksi lyöty, opettaisi
hänet oivaltamaan kataluutensa; — mutta teistä, kurjasta ja vaivaisesta
roskaväestä, en välitä mitään: viskatkaa, käykää päin, tulkaa
ja hyökätkää kimppuuni, minkä voitte, niin saatte nähdä mikä on
röyhkeytenne ja mielettömyytenne palkka.

Hän lausui nuo sanat niin tulisen rohkeasti, että sai kamalan pelon
valtaan ahdistajansa, jotka siitä syystä ja myös isännän kehoitusten
vuoksi lakkasivat häntä kivittämästä; hän puolestaan salli korjata
pois haavoittuneet ja jatkoi jälleen varusvartiotaan yhtä tyynenä ja
rauhallisena kuin ennen.

Isäntää eivät vieraan temput miellyttäneet, ja hän päätti lopettaa
asian lyhyeen antamalla hänelle tuon kirotun ritarilyönnin heti, ennen
kuin tapahtuisi jokin uusi onnettomuus. Astuen lähemmäksi hän pyysi
anteeksi että tuo alhainen väki oli hänen tietämättään käyttäytynyt
niin hävyttömästi; olihan se kuitenkin saanut riittävän rangaistuksen
häikäilemättömyydestään. Hän sanoi, kuten jo oli aikaisemmin sanonut,
ettei linnassa ollut kappelia, jota vielä suoritettavat toimenpiteet
eivät vaatineetkaan, koska ritariksi lyömisessä, sikäli kuin hän
juhlamenosääntöjä tunsi, oli tärkeintä, että lyötiin kämmenellä kaulaan
ja miekanlappeella hartioihin, mikä voitiin suorittaa avoimella
kentällä; mitä tuli varusvartioon, johon riitti kaksi tuntia, tuleva
ritari oli sen jo suorittanut, vieläpä yli määränkin, koska oli ollut
vartiossa viidettä tuntia. Don Quijote uskoi tuon kaiken ja sanoi
olevansa valmis heti paikalla häntä tottelemaan, kehoittaen saattamaan
asian päätökseen niin pian kuin mahdollista; jos näet hänen kimppuunsa
hyökättäisiin hänen saatuaan ritarilyöntinsä, hän ei mielisi jättää
henkiin yhtäkään linnassa olevaa, lukuun ottamatta niitä, jotka hän,
linnanherraa kunnioittaen, hänen kehotuksestaan armahtaisi.

Näistä kuulemistaan säikähtänyt linnanherra nouti kohta kirjan,
johon hänellä oli tapana merkitä muulinajajille luovuttamiansa rehu-
ja jyväeriä, ja asteli, mukanaan kynttilänpätkää kantava poika ja
molemmat jo mainitut neitsykäiset, takaisin Don Quijoten luo, käski
hänen polvistua, luki muistiinpanokirjastaan (ikään kuin jotakin
hurskasta avuksihuutoa ladellen), kohotti lukiessaan kätensä ja löi
häntä lujasti niskaan, otti sitten hänen oman miekkansa ja sivalsi
sillä lievänlaisesti selkään, koko ajan mutisten, kuin rukousta.
Tämän tapahduttua hän käski toisen naikkosen vyöttämään miekkaa
hänen kupeelleen, ja tämä suorittikin tehtävänsä sangen luontevasti
ja nokkelasti. Vaikea näet oli pidättää nauruansa yhtenäkään tämän
juhlallisen toimituksen hetkenä; mutta uuden ritarin jo tekemät
julkiset urotyöt hillitsivät läsnä olevien hilpeyttä. Vyöttäessään
miekkaa kelpo nainen lausui:

— Jumala tehköön teidän armonne erittäin onnelliseksi ritariksi ja
suokoon teille menestystä taisteluissa.

Don Quijote kysyi hänen nimeään, jotta tietäisi nyt ja vastedes
ketä hänen oli kiittäminen osakseen tulleesta suosiosta, sillä hän
ajatteli suoda vyöttäjälleen osan siitä kunniasta, jonka tulisi
voimallisella käsivarrellansa itselleen hankkimaan. Tyttö vastasi
aivan vaatimattomasti, sanoi olevansa nimeltään Tolosa, toledolaisen
paikkaräätälin tytär, elelevänsä Sancho Bienayan kojuissa ja tahtovansa
olla ritarillemme kuuliainen ja kunnioittaa häntä herranaan, missä
ikinä oleskelisikin. Don Quijote vastasi hänelle pyytäen häntä
suosiollisesti omaksumaan aatelisen arvonimen ja tästä lähtien
mainitsemaan itseään Doña[29] Tolosan nimellä. Tyttö lupasi. Toinen
kiinnitti sitten hänen kannuksensa, ja hänen kanssaan sukeutui
jokseenkin sama keskustelu kuin miekanvyöttäjän kanssa. Ritarimme
tiedusteli hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa nimeltään Molinera,
Antequerassa asuvan kunniallisen myllärin tytär. Don Quijote pyysi
häntäkin omaksumaan aatelisarvon ja mainitsemaan itseään Doña Molineran
nimellä, tarjoten jälleen palvelustaan ja kiitostaan.

Kun nämä ennen kuulumattomat juhlamenot oli siten mitä kiireimmin
suoritettu, Don Quijote ei voinut kauemmin odottaa hetkeä, jona
saisi nousta ratsulleen ja lähteä etsimään seikkailuja, vaan satuloi
kohta Rocinanten, nousi sen selkään, syleili isäntää ja kiitti
häntä hyväntahtoisesti toimitetusta ritariksi lyömisestä lausuen
niin merkillisiä asioita, ettei niitä voi parhaalla tahdollakaan
tässä kertoa. Isäntä vastasi jo majatalon portista ajavalle yhtä
kaunopuheisin, vaikka lyhyemmin kääntein ja salli hänen mennä Jumalan
nimeen, vaatimatta häneltä mitään maksua majansa antimista.




Neljäs luku.

Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään majatalosta.


Päivä lienee alkanut sarastaa, kun Don Quijote lähti majatalosta,
saamansa ritarilyönnin vuoksi niin tyytyväisenä, niin iloisena, niin
ihastuneena, että hänen riemunsa purkautui pitkin hevosen satulavöitä.
Mutta muistaessaan sitten isännän neuvon että oli kuljetettava mukanaan
erinomaisen tärkeitä matkatavaroita, varsinkin rahaa ja paitoja, hän
päätti palata kotiin ja hankkia ne kaikki sekä aseenkantajan. Tähän
toimeen hän ajatteli erästä kylänsä talonpoikaa, joka oli köyhä ja
lasten isä, mutta erittäin sovelias ritarilliseen aseenkantajan
virkaan. Näissä aikeissa hän suuntasi Rocinanten kohti kotia, ja ratsu,
joka kaiketi huomasi oltavan menossa kotoisille olosijoille, alkoi
juosta niin vikkelästi, että kaviot tuskin tuntuivat maata hipovan.

Hän ei ollut ehtinyt kauas, kun oli kuulevinaan oikealla puolellaan
sijaitsevasta tiheästä metsiköstä hiljaisia ääniä, kuin joku olisi
siellä valittanut. Tuskin ehdittyään ne kuulla hän lausui:

— Kiitos olkoon taivaan siitä armosta, jonka se minulle osoittaa
antamalla minulle näin pian tilaisuutta saada täyttää mitä kutsumukseni
vaatii ja voida korjata hyvien aikomusteni hedelmän. Nuo äänet ovat
varmaan jonkun hädänalaisen henkilön, miehen tai naisen, joka tarvitsee
suojelustani ja apuani.

Niin hän suisti Rocinantea ohjaten sen sinne, mistä oli ääniä
kuulevinaan. Muutamia askelia metsikköön ratsastettuaan hän näki
rautatammeen sidotun hevosen ja toiseen sidotun suunnilleen
viisitoistavuotiaan pojan, jonka yläruumis oli paljaana. Poika siinä
valitti, eikä suottakaan, sillä häntä suomi nahkavyöllä roteva
talonpoika säestäen jokaista lyöntiä nuhteella ja neuvolla. Hän näet
sanoi:

— Suu kiinni ja silmät auki!

Poika vastasi:

— En tee niin enää toista kertaa, hyvä isäntä; niin totta kuin Kristus
on kärsinyt en tee niin toista kertaa, ja minä lupaan paimentaa laumaa
paremmin tästä lähtien.

Nähdessään mitä tässä tapahtui Don Quijote lausui vihaisella äänellä:

— Epäritarillinen ritari, sopimatonta on teidän käydä ahdistamaan
henkilöä, joka ei kykene puolustautumaan; nouskaa ratsullenne ja
tarttukaa peitseenne, — miehelläkin näet oli peitsi nojaamassa tammeen,
johon hevonen oli sidottu — niin minä opetan teille että vain pelkurit
menettelevät sillä tavalla kuin te nyt.

Nähdessään yläpuolellaan täysissä varuksissa olevan hahmon, joka
heilutti peistään hänen kasvojensa vaiheilla, talonpoika luuli kuoleman
tulevan ja vastasi sävyisin sanoin:

— Herra ritari, tämä poika, jota tässä kuritan, on palveluksessani
paimentamassa lammaslaumaa, jota pidän näillä seuduilla; mutta hän on
niin huolimaton, että joka päivä katoaa lammas, ja kun kuritan häntä
huolimattomuudestaan tai ilkeydestään, hän sanoo minun tekevän niin
saituudesta, jotta pääsen suorittamasta hänelle kuuluvaa palkkaa, mutta
minä vannon Jumalan ja sieluni autuuden nimessä, että hän valehtelee.

‒ »Valehtelee», niinkö sanotte minun läsnä ollessani, kurja moukka?
lausui Don Quijote. — Päivän nimessä, joka meitä valaisee, tekee
mieleni puhkaista teidät peitselläni. Maksakaa hänen palkkansa heti
pitemmittä puheitta; ellette sitä tee, niin Jumalan kaikkivaltiaan
nimessä surmaan ja tuhoan teidät tähän paikkaan. Päästäkää hänet irti
viipymättä.

Talonpoika, pää painuksissa ja mitään virkkamatta, päästi irti
palvelijansa, jolta Don Quijote kysyi, paljonko isäntä oli hänelle
velkaa. Poika sanoi saatavansa olevan yhdeksältä kuukaudelta, seitsemän
reaalia kultakin. Don Quijote laski, sai summaksi kolmeseitsemättä
reaalia ja käski talonpoikaa maksamaan sen heti, jos mieli säilyttää
henkensä. Talonpoika vakuutti peloissaan viimeisen hetkensä ja
vannomansa valan nimessä (vaikka ei ollut vielä mitään vannonut) ettei
summa ollut niin suuri, koska siitä oli vähennettävä ja otettava
laskuun kolme paria pojalle annettuja kenkiä ja yksi reaali kahdesta
hänen sairautensa aikana toimitetusta suoneniskusta.

— Saattaa hyvinkin niin olla, — vastasi Don Quijote — mutta vastatkoot
kengät ja suoneniskut hänen syyttä teiltä saamiansa lyöntejä; jos hän
on kuluttanut rikki teidän maksamienne jalkineiden nahan, niin te
olette suominut rikki hänen oman nahkansa, ja jos välskäri on ottanut
hänestä verta hänen ollessaan sairaana, niin te olette tehnyt samoin
hänen ollessaan terveenä, eikä hän siis ole teille mitään velkaa.

— Pahaksi onneksi, herra ritari, minulla ei ole rahoja mukanani;
tulkoon Andres kanssani kotiin, niin minä maksan hänelle kaikki
käteisesti.

— Minäkö lähtisin hänen kanssaan? — sanoi poika. — Mitä vielä! En
milloinkaan! Ei, herra, en missään nimessä, sillä saatuaan minut
käsiinsä kahden kesken hän varmaan nylkee minut kuin pyhän Pärttylin.

— Sitä hän ei tee; — vastasi Don Quijote — hän tottelee pelkkää
käskyäni, ja kun hän vain vannoen sen minulle lupaa saamansa
ritariarvon säädösten nimessä, päästän hänet vapaaksi ja takaan
palkkasi maksamisesta.

— Ajatelkaa mitä sanotte, armollinen herra, — sanoi poika — isäntäni ei
ole mikään ritari, hän ei ole tullut minkään ritarikunnan jäseneksi;
hän on rikas Juan Haldudo, kotoisin Quintanarista.

— Se ei haittaa, — vastasi Don Quijote — Haldudojen joukossa voi olla
ritareita, sitä enemmän, koska jokainen on omien tekojensa poika.

— Totta kyllä, — sanoi Andres — mutta minkä tekojen poika on tämä minun
isäntäni, joka kieltää minulta hikeni ja vaivani palkan?

— En kiellä, Andres veikkoseni, — virkkoi talonpoika — tulehan vain
kanssani, sillä minä vannon maailman kaikkien ritarikuntien nimessä
maksavani sinulle, kuten sanoin, kaikki käteisesti, ja vielä oikein
runsaasta kädestä.

— Runsaus sikseen; — sanoi Don Quijote kunhan annatte hänelle
selvän rahan, olen tyytyväinen. Mutta muistakaa täyttää valallinen
lupauksenne; ellette sitä tee, vannon yhtä pyhästi että tulen takaisin,
etsin teidät ja rankaisen teitä, ja minä varmaan löydänkin teidät,
vaikka piilisitte paremmin kuin sisilisko. Ja jos haluatte tietää kuka
teille antaa tämän käskyn, jotta sitäkin vakavammin katsotte olevanne
velvollinen sen täyttämään, tietäkää että minä olen urhoollinen Don
Quijote Manchalainen, solvausten ja vääryyksien kostaja. Nyt Jumalan
haltuun, ja muistakaa lupauksenne ja valanne, ellette tahdo kokea
mainittua rangaistusta.

Niin sanottuaan hän kannusti Rocinanteansa ja loitontui pian heistä.
Talonpoika seurasi häntä katseellaan ja huomattuaan hänen poistuneen
metsiköstä ja olevan näkymättömissä kääntyi Andres-pojan puoleen sanoen:

— Tule tänne, poikaseni, niin minä maksan sinulle mitä olen velkaa,
niin kuin vääryyden kostaja käski.

— Niin pitääkin, sen vannon, — sanoi Andres — ja oikein teette
täyttäessänne mitä käski tuo kelpo ritari, jolle Jumala ikää lisätköön
tuhanteen vuoteen; sillä niin totta kuin hän on urhoollinen mies ja
hyvä tuomari, hän varmaan tulee takaisin ja tekee mitä sanoi, ellette
minulle maksa.

— Niin vannon minäkin, — sanoi talonpoika — mutta koska sinusta kovin
pidän, mielin lisätä velkaani voidakseni lisätä maksuakin.

Hän tarttui pojan käsivarteen, sitoi hänet jälleen tammeen ja ruoski
hänet puolikuoliaaksi.

Huutakaa nyt, herra Andres, — sanoi talonpoika — vääryyden kostajaa,
niin saatte nähdä ettei hänestä ole tässä mihinkään. Mutta luulenpa
ettet ole vieläkään saanut riittävästi, sillä mieleni tekee nylkeä
sinut elävältä, niinkuin pelkäsit käyvän.

Vihdoin hän kuitenkin päästi pojan irti ja antoi hänelle luvan lähteä
etsimään tuomariansa, jotta tämä saisi panna täytäntöön julistamansa
tuomion. Andres lähti hiukan allapäin, vannoen etsivänsä urhoollisen
Don Quijote Manchalaisen, kertovansa hänelle tarkoin mitä oli
tapahtunut ja saattavansa isännän seitsenkertaiseen rangaistukseen.
Itkien hän silti meni menojaan, ja isäntä jäi nauramaan.

Näin Don Quijote auttoi tämän vääryyden kärsijää. Varsin mielissään
siitä, mitä oli tapahtunut, koska oli nähdäkseen aloittanut
ritarilliset toimensa ylen onnellisesti ja loistavasti, hän nyt
ratsasti kohti kotikyläänsä, sangen tyytyväisenä itseensä, ja puheli
puoliääneen:

— Totisesti voit sanoa olevasi onnellisempi kaikkia naisia, jotka nyt
elävät maan päällä, oi kaunein kauniista, Dulcinea Tobosolainen, koska
sallimus on suonut sinulle kaiken tahtosi ja mielisuosiosi alamaiseksi
palvelijaksi niin urhoollisen ja maineikkaan ritarin kuin on nyt ja
vastedes Don Quijote Manchalainen, joka, kuten koko maailma tietää, sai
eilen ritarinarvon ja jo tänään tuli auttajaksi kaikkein suurimmassa
vääryydessä ja solvauksessa, minkä mielettömyys saattoi keksiä ja
julmuus toimeenpanna: tänään hän tempasi ruoskan armottoman vihamiehen
kädestä, joka aivan syyttä piiskasi hentoa ylhäistä lasta.

Näin puhellen hän saapui paikkaan, missä tie haarautui neljään
suuntaan, ja hänen mieleensä johtuivat heti tienristeykset, joissa
vaeltavat ritarit painuivat miettimään, mihin suuntaan lähtisivät.
Noudattaen heidän esimerkkiänsä hän pysähtyi hetkeksi ja tarkoin
asiaa harkittuaan jätti Rocinanten ohjakset valtoimiksi alistaen
tahtonsa ratsunsa tahdon alle. Rocinante noudatti entistä aikomustaan
lähtien kulkemaan kohti omaa talliansa. Matkattuaan suunnilleen kaksi
peninkulmaa Don Quijote havaitsi ison joukon ihmisiä, jotka, kuten
myöhemmin kävi ilmi, olivat toledolaisia kauppiaita, matkalla Murciaan
ostamaan silkkiä. Heitä oli kuusi, ja he tulivat päivänvarjoineen,
mukanaan neljä ratsastavaa palvelijaa ja kolme jalan kulkevaa
muulirenkiä. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Don Quijote kuvitteli
tästä koituvan uuden seikkailun ja tahtoen kaikessa, mikäli hänestä
näytti mahdolliselta, jäljitellä kirjoistaan lukemiansa kohtauksia, hän
suunnitteli erään, joka hänen mielestään sopi hyvin tällä kertaa. Hän
varautui uljasryhtisenä ja pelottomana jalustimiinsa, suori peitsen,
nosti kilven rinnalleen ja pysähtyi keskelle tietä odottamaan noita
vaeltavia ritareita (niinä hän näet heitä harkintansa perustuksella
piti). Heidän saavuttuaan silmän- ja korvankantaman päähän Don Quijote
korotti äänensä ja huusi heille häikäilemättä:

— Kaikki pysähtykööt, elleivät kaikki tunnusta ettei koko maailmassa
ole kauniimpaa neitoa kuin Manchan keisarinna, verraton Dulcinea
Tobosolainen.

Nuo sanat kuultuaan kauppiaat pysähtyivät, ja nähdessään lausujan
eriskummaisen hahmon he havaitsivat sekä siitä että sanoista miehen
hulluksi. He halusivat kumminkin saada kaikessa rauhassa selville mitä
tarkoitti tuo tunnustus, jota hän heiltä vaati, ja eräs heistä, pieni
pilkkakirves ja erittäin älykäs mies, sanoi hänelle:

— Herra ritari, emme tiedä kuka on se hyvä rouva, josta puhutte;
näyttäkää hänet meille. Jos hän on niin kaunis kuin sanotte, me
tunnustamme mielellämme ja ilman mitään pakotusta totuuden, jota
lausumaan meitä vaaditte.

— Jos näyttäisin hänet teille, — vastasi Don Quijote mitä ansiota
olisi teillä siitä, että tunnustaisitte niin ilmiselvän totuuden?
Tärkeätä on, että teidän tulee häntä näkemättä se uskoa, tunnustaa,
vakuuttaa, vannoa ja ottaa puolustaaksenne; ellette niin tee, saatte
taistella minua vastaan, eriskummainen ja röyhkeä väki. Tulkaa siis
joko yksitellen, niin kuin on ritarin velvollisuus, tai kaikki yhdellä
kertaa, niin kuin on teidänlaisenne joukkion kehno tapa, minä odotan ja
varron teitä tässä, lujasti luottaen asiani oikeuteen.

— Herra ritari, — vastasi kauppias — pyydän teidän armoanne kaikkien
meidän tässä olevien ruhtinaiden nimessä, jotta meidän ei tarvitse
raskauttaa omiatuntojamme tunnustamalla sellaista, mitä emme ole
milloinkaan nähneet emmekä kuulleet ja mikä sitä paitsi koituu suureksi
vahingoksi Alcarrian[30] ja Extremaduran kuningattarille, suvaitsemaan
armollisesti näyttää meille mainitun rouvan kuvaa, vaikkapa vain
vehnänjyvän kokoista, koska siten saatuamme kiinni langanpäästä
löydämme koko kerän ja olemme tyytyväiset ja turvalliset ja teidän
armonnekin voi olla hyvillään ja katsoa vaatimuksensa täytetyksi;
uskonpa vielä olevamme jo nyt niin yksimieliset teidän kanssanne, että
vaikka muotokuva osoittaisi hänen toisen silmänsä katsovan kieroon ja
toisesta vuotavan sinoberia ja rikkiä, kaikesta huolimatta lausuisimme
teidän armonne mieliksi hänestä kaikkea kiitosta, mitä vain haluatte.

— Hänestä ei vuoda, te hävyttömät hirtehiset, — vastasi Don Quijote
vihan vimmassa — ei vuoda, sanon minä, mitä väitätte vuotavan,
vaan hänestä tihkuu hienonhienona höyteenä ambra ja zibet; ei hän
myöskään ole kierosilmäinen eikä kyttyräselkäinen, vaan suorempi kuin
Guadarraman pyökkipuusta veistetty kehrävarsi. Mutta teidät minä vaadin
tilille valtiattareni ihanuutta ankarasti herjaavista sanoistanne!

Tuon lausuttuaan hän syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka
oli puhunut, niin rajusti ja kiukkuisesti, että uskaliaan kauppiaan
olisi käynyt huonosti, ellei Rocinante olisi hänen onnekseen kesken
kaiken kompastunut ja kaatunut. Rocinante kaatui, ja hänen herransa
kieri kauas kentälle eikä kyennyt yrittämälläkään nousemaan, koska
peitsi, kilpi, kannukset ja kypäri sekä painavat vanhanaikaiset
varukset olivat ylivoimaisena esteenä. Kokiessaan siinä turhaan päästä
jaloilleen Don Quijote huusi:

— Älkää paetko, pelkurit, odottakaa, kelvottomat; ei ole minun syyni
vaan hevoseni, että tässä makaan.

Eräs joukon muulirenki, joka ei suinkaan ollut varsin hyvänsävyinen,
ei sietänyt kuulla onnettoman kumoutuneen pahoja herjauksia haluamatta
vastata niin, että tuntui kylkiluissa. Hän astui luo, otti peitsen,
katkoi sen ja alkoi kappaleella pehmittää Don Quijotea hutkien hänet
varuksista huolimatta melkein rouheiksi. Rengin isännät tosin huusivat
kehoittaen lopettamaan ja jättämään hänet sikseen, mutta renki oli
sydämystynyt eikä mielinyt luopua leikistä ennen kuin oli saanut täysin
purkaa kiukkunsa. Hän sieppasi toisetkin peitsenkappaleet ja hakkasi ne
rikki onnettomaan kukistuneeseen, joka satelevista iskuista huolimatta
ei sulkenut suutaan, vaan uhkaili taivasta ja maata ja maantierosvoja,
joiksi hän kohtaamiansa lopulta luuli.

Renki väsyi vihdoin, ja kauppiaat lähtivät eteenpäin saatuaan
koko matkan ajaksi riittävästi puheenaihetta tuosta möyhennetystä
kovaonnisesta. Havaittuaan jääneensä yksin Don Quijote yritti jälleen
nousta, mutta kuinka hän olisikaan siihen kyennyt mukiloituna ja
melkein ruhjottuna, kun ei olisi kyennyt terveenä ja voimissaankaan?
Sittenkin hän katsoi olevansa onnellinen, koska tällainen onnettomuus
hänen nähdäkseen saattoi kohdata ainoastaan vaeltavia ritareita ja koko
tapahtumaan oli syypää hänen hevosensa; mutta nouseminen ei käynyt
päinsä, niin kovin oli hänen koko ruumiinsa runneltu.




Viides luku,

jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.


Havaittuaan ettei tosiaankaan kyennyt liikahtamaan hän päätti turvautua
tavalliseen keinoonsa, ruveta ajattelemaan jotakin lukemiensa kirjojen
kohtausta, ja hänen hämmentyneeseen mieleensä johtui kertomus
Carloton[31] haavoittamasta ja vuoristoon oman onnensa nojaan
jättämästä Baldovinosta ja Mantovan rajakreivistä, tarina, jonka lapset
tuntevat, jota nuorukaiset eivät unohda, jota vanhukset ihastelevat
uskoen sen todeksi, vaikka se ei ole todempi kuin Muhammedin ihmeet. Se
näytti hänestä hyvin soveltuvan tilanteeseen, jossa hän oli, ja niin
hän alkoi ankaraa tuskaa ilmaisten kieriä maassa ja heikolla äänellä
lausua mitä metsään jätetyn ritarin kerrotaan sanoneen:

    Miss' ihana valtiatar, oi,
    nyt myötätuntoa on?
    Et ehkä tuskaani nähdä voi,
    vai oletko uskoton?

Niin hän lausui koko romanssin, nekin säkeet, joissa sanotaan.


Sallimus järjesti niin, että hänen tuohon säkeeseen ehdittyään sattui
sitä tietä kulkemaan eräs hänen oman paikkakuntansa talonpoika, saman
kylän asukas, joka palasi myllyltä vehnäkuormaa viemästä. Nähdessään
maassa makaavan miehen hän tuli luo, kysyi kuka hän oli ja mikä häntä
vaivasi, koska hän niin surkeasti valitti. Don Quijote uskoi varmaan,
että tulija oli Mantovan markiisi, hänen enonsa, eikä niin muodoin
vastannut hänelle muuten kuin laulamalla edelleen romanssia, kertoen
siten onnettomuudestaan ja Keisarin pojan rakkaudesta hänen puolisoonsa
aivan samoin kuin romanssissa lauletaan.

Kuunnellessaan tuota järjetöntä esitystä talonpoika oli ihmeissään. Hän
riisui ritarilta silmikon, joka oli iskuista ihan pirstoutunut, pyyhki
hänen pölyn peittämät kasvonsa, tunsi hänet sen tehtyään ja sanoi:

— Herra Quijana,[32] — se näet varmaan oli ollut hänen nimensä, kun
hän oli järjissään eikä ollut vielä muuttunut rauhallisesta hidalgosta
vaeltavaksi ritariksi — kuka on teidän armonne näin peitonnut?

Mutta ritari jatkoi vain romanssiansa, kysyipä toinen mitä tahansa.
Sen havaittuaan kelpo mies riisui niin hyvin kuin osasi hänen rinta-
ja selkähaarniskansa katsoakseen, oliko hän haavoittunut, mutta
ei nähnyt verta eikä naarmuakaan. Hän sai miehen nostetuksi ja
sijoitti hänet melkoista vaivaa nähden aasinsa selkään, koska piti
sitä rauhallisempana ratsuna. Hän kokosi varukset ja aseet, vieläpä
peitsenkappaleetkin, sitoi ne Rocinanten selkään, tarttui sitten
hevosen suitsiin ja aasin päitsiin ja asteli kohti kotikylää, kovin
mietteissään Don Quijotelta kuulemiensa sekavien puheiden tähden. Yhtä
mietteliäs oli Don Quijotekin; runsaan löylytyksen ja möyhennyksen
vuoksi hänen oli melkein mahdoton pysytellä aasin selässä, ja hän
lähetti tavan takaa huokauksia taivaaseen päin, niin että talonpoika
katsoi jälleen olevansa velvollinen tiedustelemaan mikä häntä vaivasi;
ja näyttääpä siltä kuin itse piru olisi johdattanut ritarin muistiin
kaikki ne tarinat, jotka soveltuivat hänen omiin koviin kokemuksiinsa;
nyt hän näet Baldovinon unohdettuaan muisti maurin Abindarráezin,
jonka Antequeran linnanherra Rodrigo de Narváez[33] otti vangiksi ja
kuljetti salaa linnaansa. Kun siis talonpoika jälleen kysyi, kuinka hän
voi ja mikä häntä vaivasi, hän vastasi samoin sanoin ja lauseparsin
kuin vangittu Abencerraje[34] oli vastannut Rodrigo de Narváezille,
niin kuin oli tarinan lukenut Jorge Montemayorin _Dianasta_, mihin
se on kirjoitettu, ja hän sovitti sen niin osuvasti, että talonpoika
manaili itseänsä hiiteen joutuessaan kuuntelemaan sellaista mieletöntä
latelua. Siitä hänelle selvisi että naapuri oli hullu, ja hän koki
joutua mitä pikimmin kotiin vapautuakseen Don Quijoten pitkien puheiden
herättämästä mieliharmista. Lopuksi Don Quijote lausui:

— Jalo herra Don Rodrigo de Narváez, teidän armonne tulee tietää että
mainitsemani kaunis Jarifa on nyt suloinen Dulcinea Tobosolainen, jonka
tähden minä olen suorittanut, suoritan ja tulen suorittamaan kaikkein
mainioimpia ritarillisia tekoja, mitä maailmassa on milloinkaan nähty,
nähdään tai tullaan näkemään.

Siihen talonpoika vastasi:

— Niin, mutta nähkääs, jalo herra, enhän minä vaivainen syntinen ole
Don Rodrigo de Narváez enkä Mantovan markiisi, vaan kylänmiehenne
Pedro Alonso, eikä teidän armonne ole Baldovino eikä Abindarräez vaan
kunnianarvoinen hidalgo herra Quijana.

— Minä tiedän kuka olen, — vastasi Don Quijote — ja tiedän voivani
olla sekä ne, jotka olen maininnut, että kaikki kaksitoista Ranskan
pääriä,[35] vieläpä kaikki Maineen yhdeksän sankaria,[36] sillä minun
urotyöni ovat suuremmat kuin kaikki ne, joita he ovat suorittaneet joko
kaikki yhdessä tai kukin erikseen.

Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he saapuivat kylään
illansuussa; mutta talonpoika odotti, kunnes tulisi vielä hiukan
pimeämpi, jotta ihmiset eivät näkisi peitottua hidalgoa niin vaivaisena
ratsastajana. Kun hänen mielestään sitten oli tullut sopiva hetki, hän
jatkoi matkaa kylään ja Don Quijoten taloon, jonka havaitsi olevan
ankaran kuohunnan tilassa. Siellä olivat kirkkoherra ja parturi,
molemmat Don Quijoten hyviä ystäviä, ja emännöitsijä oli heille
huutamassa:

— Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Pérez — se näet
oli papin nimi — isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole
nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua
onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema,
että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee,
ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet
kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi
ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja
Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko
Manchan hienoimman pään.

Sisarentytär sanoi samaa, vieläpä enemmänkin:

Tiedättekö, mestari Nicolás, — se näet oli parturin nimi — että enoni
painui usein lukemaan noita kelvottomia kovanonnen kirjoja kaksi
vuorokautta pääksytysten, minkä jälkeen hän viskasi kirjan kädestään,
tarttui miekkaansa ja sivalteli sillä seiniä. Vihdoin kovin väsyttyään
hän sanoi surmanneensa neljä kirkontornin suuruista jättiläistä,
ponnistuksen hänestä pusertamaa hikeä hän sanoi taistelussa saamistaan
haavoista vuotavaksi vereksi, ja sitten hän joi ison ruukun raikasta
vettä, oli jälleen terve ja rauhallinen ja sanoi että hänen nauttimansa
vesi oli ylen kallis juoma, jonka oli lähettänyt tietäjä Esquife,[37]
suuri noita ja hänen ystävänsä. Mutta koko syy on minun, kun en
ilmoittanut armollisille herroille enoni hullutuksista, jotta olisitte
voineet asian korjata, ennen kuin se ehti kehittyä näin pitkälle, ja
polttaa kaikki nuo kirotut kirjat, joita hänellä on paljon yhtä hyvin
polttamisen ansaitsevia kuin jos olisivat kerettiläisten kirjoittamia.

— Samaa sanon minäkin, — virkkoi kirkkoherra — ja eipä totisesti
huominen päivä ole lopussa ennen kuin ne on julkisesti tutkittu ja
tuomittu poltettaviksi, jotta eivät anna lukijoilleen aihetta menetellä
niin kuin hyvä ystäväni nähtävästi on menetellyt.

Kaiken tuon kuulivat talonpoika ja Don Quijote, ja ensinmainittu, jolle
siten täysin selvisi naapurin sairauden laatu, aloitti kovalla äänellä:

— Avatkaa, hyvät herrat, herra Baldovinolle ja Mantovan markiisille,
joka saapuu vaikeasti haavoittuneena, sekä herra maurille
Abindarrézille, jota kuljettaa vankinaan urhoollinen Rodrigo de
Narváez, Antequeran linnanpäällikkö.

Tuon kuultuaan kaikki lähtivät ulos, ja tunnettuaan ystävänsä,
isäntänsä ja enonsa, joka ei ollut vielä astunut aasin selästä, koska
ei ollut niissä voimissa, he kiiruhtivat häntä syleilemään. Hän lausui:

— Pysykää kaikki alallanne, sillä minä palajan haavoitettuna, mihin
hevoseni on syypää. Saattakaa minut vuoteeseen ja kutsukaa, jos
mahdollista, tietäjänainen Urganda hoitamaan ja parantamaan minun
haavojani.

— Kas niin, ota ja vie, — virkkoi nyt emännöitsijä enkös aavistanut
aivan oikein mitä jalkaansa isäntä ontuu! Tulkaa nyt sisään Jumalan
nimessä, kyllä me osaamme teidät parantaa sen Hurgadan tulemattakin.
Kirotut, sanon minä, ja vieläkin ja sata kertaa kirotut olkoot nuo
ritarikirjat, jotka ovat saattaneet teidän armonne tähän surkeaan
tilaani.

Hänet vietiin heti vuoteeseen, mutta alettaessa sitten tarkastella
hänen haavojansa niitä ei löytynytkään. Hän selitti että koko juttu
johtui ruhjevammasta, jonka hän oli saanut, kun hän ja hänen ratsunsa
Rocinante olivat pahasti kaatuneet taistellessaan kymmentä hirmuista ja
hävytöntä jättiläistä vastaan, joiden vertaisia ei hevin tapaa mailta
mantereilta.

— Vai niin, — virkkoi kirkkoherra — onko jättiläisiäkin leikissä
mukana? Kaiken pyhän nimessä minä poltan ne huomenna, ennen kuin ehtoo
joutuu.

He esittivät Don Quijotelle vielä lukemattomia kysymyksiä, mutta hän
ei huolinut vastata niihin yhteenkään muuten kuin kehoittaen heitä
antamaan ruokaa ja unenrauhaa, koska hän kaipasi eniten juuri tätä.
Niin tapahtui, ja kirkkoherra kyseli talonpojalta pitkin ja poikin,
kuinka hän oli Don Quijoten kohdannut. Talonpoika kertoikin hänelle
kaiken, muun muassa ne hullutukset, joita ritari oli ladellut maassa
maatessaan ja kotiin kuljetettaessa, ja siitä lisensiaatti sai entistä
suuremman halun tehdä mitä hän seuraavana päivänä teki, nimittäin
kutsua ystävänsä parturin, Nicolás-mestarin, jonka kanssa sitten saapui
Don Quijoten taloon.




Kuudes luku.

Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka kirkkoherra ja
parturi toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa.


Don Quijote nukkui yhä vielä. Kirkkoherra pyysi sisarentyttäreltä sen
huoneen avaimia, jossa olivat kirjat, onnettomuuden aikaansaajat,
ja hän antoi ne varsin mielellään. Huoneeseen astuivat kaikki,
emännöitsijä muiden mukana, ja sieltä löytyi toista sataa erittäin
hyvin sidottua suurikokoista teosta ja lisäksi pienempiä. Ne nähtyään
emännöitsijä poistui huoneesta kiireimmiten ja toi kohta palatessaan
kupposen vihkivettä sekä pirskottimen. Hän sanoi:

— Kas tässä, kunnianarvoinen herra lisensiaatti, ottakaa ja
pirskottakaa kaikkialle huoneeseen, jottei joku noissa kirjoissa
piilevistä monilukuisista noidista pääse meitä noitumaan siten
kostaakseen rangaistusta, johon tahdomme heidät saattaa karkottamalla
heidät maailmasta.

Emännöitsijän yksinkertaisuus nauratti lisensiaattia, ja hän käski
parturia antamaan kirjat yksitellen, nähdäkseen mitä ne käsittelivät,
koska voi sattua että niiden joukosta löytyi sellaisiakin, jotka eivät
ansainneet roviorangaistusta.

— Ei, — virkkoi sisarentytär — ei ole syytä säästää ainoatakaan, sillä
ne ovat kaikki olleet vahingontekijöitä; on paras heittää ne ikkunasta
pihalle, latoa ne pinoon ja sytyttää palamaan, tai vielä parempi viedä
ne tanhualle ja rakentaa rovio sinne, niin ei ole haittaa savusta.

Emännöitsijä oli samaa mieltä: niin kiihkeästi he molemmat toivoivat
noiden viattomien kuolemaa; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut,
ellei saanut sitä ennen lukea ainakin kirjojen nimiä. Ensimmäinen
Nicolás-mestarin hänelle ojentama oli _Neljä kirjaa Amadis
Gallialaisesta_. Kirkkoherra lausui:

— Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri
tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien
toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että
tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta
poltettavaksi.

— Ei, hyvä herra, — virkkoi parturi — minä olen kuullut myös sanottavan
että se on paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on
sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.

— Niin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja siitä syystä pitäköön
toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.

— Se on —vastasi parturi — _Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen
pojan urotyöt_.

— Totisesti-, — sanoi kirkkoherra — isän oivallisuuden ei tule
hyödyttää poikaa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja
heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan
perustuksena.

Emännöitsijä teki varsin mielellään työtä käskettyä, ja Esplandián
parka lensi tanhualle kärsivällisesti odottamaan uhkaavaa tulikuolemaa.

Seuraava — virkkoi kirkkoherra.

Tässä tulee — sanoi parturi — _Kreikan Amadis_, ja kaikki muutkin tässä
rivissä kuuluvat luullakseni samaan Amadis-sukuun.

— Ulos tanhualle kaikki tyynni, — sanoi kirkkoherra — sillä saadakseni
polttaa kuningatar Pintiquinestran ja Darinel-paimenen, hänen
paimenlaulunsa ja tekijän kirotun sekavan kertomuksen polttaisin
niiden kanssa isäni, joka on minut siittänyt, jos hän vaeltaisi täällä
vaeltavan ritarin hahmossa.

Sitä mieltä olen minäkin — vakuutti parturi.

Samoin minä — lisäsi sisarentytär.

Koska niin on laita, virkkoi emännöitsijä — niin antakaa tänne, ja
menkööt tanhualle.

Ne annettiin emännöitsijälle, ja niitä oli paljon. Hän säästi itseltään
portaiden vaivat viskaamalla ne alas ikkunasta.

— Mikäs se möykky on? — kysyi kirkkoherra.

Tämä vastasi parturi — on _Don Olivante de Laura_.

Tämän kirjan tekijä — sanoi kirkkoherra — oli sama mies, joka sepitti
_Kukkatarhan_, ja enpä totisesti osaa ratkaista kumpi niistä on
totuudellisempi tai, paremmin sanoen, vähemmän valheellinen; tiedän
vain että tämä lentää tanhualle, niin mieletön ja julkea se on.

— Tämä seuraava on _Hyrkanian Florismarte_ — sanoi parturi.

— Tässäkö hän on, herra Florismarte? — virkkoi kirkkoherra.

— Niinpä hän saa totisesti siirtyä heti ulos, eriskummaisesta
syntymästään ja haaveellisista seikkailuistaan huolimatta, sillä hänen
tympeän kuiva tyylinsä ei muuta ansaitse. Tanhualle vain, ja samoin
tämä toinen, rouva emännöitsijä.

— Mielelläni, hyvä herra — vastasi emännöitsijä täyttäen käskyn
erittäin iloisesti.

— Tämä on _Ritari Platir_ — sanoi parturi.

— Se on vanha kirja, — selitti kirkkoherra — mutta en minä löydä siitä
mitään sellaista, mikä ansaitsisi sääliä. Menköön armotta muiden mukana.

Niin tapahtui. Avattiin taas kirja ja havaittiin että sen nimi oli
_Ristinritari_.

— Kirjalla on niin pyhä nimi, että sen vuoksi voisi antaa anteeksi
sen typeryyden; mutta on myös tapana sanoa että »ristin takana piilee
piru»; menköön rovioon.

Parturi otti taas kirjan ja sanoi:

— Tämä on _Ritaritekojen kuvastin_.

— Kyllä tunnen hänen armonsa! — sanoi kirkkoherra. Tässä vaeltaa
Montalbánin herra Rinaldo ystävineen ja kumppaneineen, jotka
ovat pahempia ryöväreitä kuin Cacus, sekä totuutta harrastava
historiankirjoittaja Turpin.[38] Totta puhuen tahtoisin tuomita heidät
vain iäkseen maasta karkotettaviksi, ellei muusta syystä, niin sen
vuoksi, että hekin ovat antaneet osansa kuuluisan Matteo Bojardon[39]
sepitelmään, josta kristitty runoilija Ludovico Ariostokin kutoi
kudelmansa. Ellei hän tässä tavatessamme puhu omaa kieltänsä vaan
jotakin toista, en kunnioita häntä vähän vähääkään, mutta jos puhuu
maansa kieltä, kumarran kauniisti.

— Hän on tässä käsissäni italiaksi, — sanoi parturi — mutta en minä
hänestä mitään ymmärrä.

— Eipä hyvä olisikaan, jos ymmärtäisitte, — vastasi kirkkoherra —
ja emmepä moittisi herra Kapteenia, vaikka hän ei olisikaan tuonut
sitä Espanjaan ja tehnyt siitä kastilialaista, sillä hän vähensi
melkoisesti sen luontaista arvoa, niin kuin ainakin ne, jotka
mielisivät kääntää runoteoksia toiseen kieleen, sillä menettelivätpä he
kuinka huolellisesti ja taitavasti tahansa, he eivät koskaan saavuta
alkuperäisen täydellisyyttä. Ehdotan siis että tämä kirja ja kaikki ne,
jotka käsittelevät näitä ranskalaisia aiheita, viedään säilytettäviksi
kuivaan kellariin, kunnes paremmin asiaa harkittaessa nähdään mitä
niille on tehtävä, lukuun ottamatta erästä täällä kuljeksivaa _Bernardo
del Carpiota_ ja toista, _Roncesval_-nimistä, sillä jos ne saan
käsiini, siirrän ne välttämättä emännöitsijälle, ja hän tuiskaa ne
tuleen, ilman yhtään armoa.

Kaiken tämän vakuutti oikeaksi parturi pitäen sellaista menettelyä
oikeana ja varsin viisaana, koska tiesi kirkkoherran niin hyväksi
kristityksi ja niin totuutta rakastavaksi, ettei hän missään nimessä
lausuisi mitään siitä poikkeavaa. Sitten hän avasi erään toisen kirjan,
jonka havaitsi olevan _Olivan Palmerinin_, ja sen vieressä oli toinen
nimeltä _Englannin Palmerin_. Sen nähtyään lisensiaatti lausui:

— Hakattakoon tämä oliivipuu heti haloiksi ja poltettakoon, niin
ettei siitä jää tuhkaakaan, mutta tämä Englannin palmu säästettäköön
ja säilytettäköön sitä niin kuin Dareios-kuninkaalta sotasaaliiksi
saatua lipasta, jossa Aleksanteri käski säilyttää Homeroksen teoksia.
Tämä kirja, herra kuomaseni, nauttii kunnioitusta kahdesta syystä:
ensinnäkin sen vuoksi, että se sinänsä on oikein hyvä, ja toiseksi,
koska tiedetään kertoa, että sen on sepittänyt eräs Portugalin viisas
kuningas. Kaikki Miraguardan linnan seikkailut ovat erittäin oivallisia
ja taitavasti esitettyjä, keskustelujen kieliparsi on sievä ja selvä
sekä noudattaa ja pitää silmällä sangen asianmukaisesti ja älykkäästi
puhujan säätyä. Arvelen siis että teidän siihen suostuessanne, mestari
Nicolás, jätetään polttamatta tämä sekä _Amadis Gallialainen_, mutta
luovutetaan tuhon omiksi kaikki muut, mitä enempää tutkimatta ja
tunnustelematta.

Ei, herra kuomaseni, — vastasi parturi — minulla on tässä kuuluisa _Don
Belianis_.

— Se, ‒ virkkoi kirkkoherra — ja sen toinen, kolmas ja neljäs osa
kaipaavat hiukan rabarberia purkaakseen ylenmääräistä sappeansa. Sitä
paitsi täytyy poistaa niistä kaikki, mikä koskee Maineen linnaa, ja
muut merkittävämmät sopimattomat seikat. Sen vuoksi myönnämme niille
vielä armonaikaa, ja jos ne parantavat itseään, käsittelemme niitä
laupiaasti tai oikeudenmukaisesti. Säilyttäkää te, kuomaseni, niitä
toistaiseksi luonanne, mutta älkää salliko kenenkään niitä lukea.

— Mielelläni — vastasi parturi.

Vaivautumatta enempää lukemaan ritariromaaneja kirkkoherra käski
emännöitsijää ottamaan kaikki isokokoiset nidokset ja heittämään ne
tanhualle. Tuo ei kaikunut kuuroille korville eikä sitä tarvinnut sanoa
kahta kertaa, sillä niiden polttaminen oli emännöitsijästä mieluisempaa
kuin kaikkein suurimman ja hienoimman palttinan aloittaminen. Niinpä
hän sieppasikin niitä suunnilleen kahdeksan yhdellä kertaa ja viskasi
ne ulos ikkunasta. Kun hän otti niin paljon kerrallaan, putosi eräs
kirja parturin jalkojen eteen; hänen teki mieli nähdä kenen kirjoittama
se oli, ja hän havaitsi että nimenä oli _Kuuluisan ritarin Tirante
Valkoisen historia_.

— Herra siunatkoon, — huusi kirkkoherra kimakasti — onko täällä
Tirante Valkoinen! Antakaa se tänne, kuomaseni, luulenpa löytäneeni
siitä mielihyvän aarreaitan ja ajanvietteen kultakaivoksen. Tässä on
Montalbánin herra Kyrieleison, urhoollinen ritari, hänen veljensä
Montalbánin Tuomas ja ritari Fonseca sekä urhean Tiranten taistelu
verikoiraa vastaan, neiti Elämäni riemun sukkeluudet, leskirouva
Levollisen lemmenseikat ja juonet ja rouva Keisarinna, joka on
rakastunut asepalvelijaansa Hippolytokseen. Uskokaa minua, herra
kuomaseni, tämä on maailman paras kirja lajiansa: siinä ritarit
syövät, he nukkuvat ja kuolevat vuoteissaan, tekevät testamenttinsa
ennen kuolemaansa, ja siinä on vielä yhtä ja toista muutakin, mitä
tällaisista kirjoista yleensä puuttuu. Kaikesta huolimatta sanon
teille että sen kirjoittaja, koska hän tahallaan sepitti niin paljon
mielettömyyksiä, olisi syystäkin voitu tuomita kaleereille koko
iäkseen. Viekää kirja kotiin ja lukekaa se, niin näette että kaikki,
mitä olen siitä sanonut, on totta.

— Sen teen; — vastasi parturi — mutta mihin panemme nämä jäljelle
jääneet pienet kirjat?

— Nämä — sanoi kirkkoherra — eivät taida ollakaan ritariromaaneja vaan
runokirjoja.

Hän avasi erään niistä, havaitsi sen olevan Jorge de Montemayorin
_Dianan_, otaksui että kaikki muutkin olivat samaa lajia ja virkkoi:

— Nämä eivät ansaitse polttamista niin kuin nuo toiset, koska eivät
tee nyt eivätkä vastakaan sellaista vahinkoa kuin ritariromaanit ovat
tehneet; nämä näet ovat erittäin järkeviä kirjoja, joista ei koidu
haittaa kenellekään sivulliselle.

— Ah, kunnianarvoinen herra, — sanoi sisarentytär — voitte antaa
polttaa ne yhtä hyvin kuin nuo toiset, sillä ei olisi mikään ihme, jos
herra enoni ritaritaudista toivuttuaan saisi niitä lukiessaan päähänsä
ruveta paimeneksi ja lähteä vaeltamaan metsiin ja vainioille laulaen
ja soittaen tai vielä onnettomammin rupeisi runoilijaksi, mikä kuuluu
olevan parantumaton ja tarttuva tauti.

Neiti on oikeassa; — virkkoi kirkkoherra — on parasta poistaa tämä
kompastuskivi ja houkutus ystävämme tieltä. Mitä nyt ensinnäkin tulee
tähän Montemayorin _Dianaan_, ei sitä mielestäni ole poltettava,
poistetaan siitä vain kaikki, mikä koskee tietäjänaista Feliciaa
ja noiduttua vettä, sekä melkein kaikki pitkämittaiset säkeet,
säilyttäköön sitten Jumalan nimessä suorasanaiset kappaleensa ja
kunnian siitä, että on senlaatuisten kirjojen joukossa ensimmäinen.

— Tämä seuraava — sanoi parturi — on _Diana_, niin sanottu
»_Salamancalaisen toinen Diana_», ja tämä toinen, sekin samanniminen,
on Gil Polon tekemä.

— Salamancalaisen sepustus — virkkoi kirkkoherra — liittyköön lisänä
tanhualle tuomittujen joukkoon, mutta Gil Polon teos säilytettäköön
kuin se olisi itse Apollon sepittämä. Eteenpäin, kuomaseni, pidetäänpä
kiirettä, sillä on jo kohta myöhä.

— Tämä kirja, — sanoi parturi avaten jälleen erään — on _Kymmenen
kirjaa lemmenvaiheista_, sardinialaisen runoilija Antonio de Lofrason
sepittämä.

— Niin totta kuin olen papiksi vihitty — virkkoi kirkkoherra — ei ole
milloinkaan kirjoitettu toista niin hupaista ja hullunkurista kirjaa
koko sinä aikana, Apollo on ollut Apollo, runottaret ovat olleet
runottaria ja runoilijat runoilijoita. Se on sommittelultaan paras ja
verrattomin kaikista senlaatuisista päivän valkeuteen ilmestyneistä,
ja ken ei ole sitä lukenut, saa varmaan uskoa ettei ole milloinkaan
lukenut mitään miellyttävää. Antakaa se minulle, kuomaseni; tämä
löytö on minulle arvokkaampi kuin olisi firenzeläisestä verasta tehty
lahjaksi saamani kauhtana.

Hän asetti sen eri paikkaan kovin hyvillään, ja parturi jatkoi: Nämä
seuraavat ovat _Iberian paimen, Henaresin nymfit_ ja _Mustasukkaisuuden
karvaat kokemukset_.

— Ei mitään enempiä puuhia, — virkkoi kirkkoherra — vaan jätetään ne
emännöitsijän väkevän maallisen käsivarren haltuun, ja älköön minulta
kysyttäkö minkä tähden, muuten emme suoriudu koskaan tehtävästämme.

— Nyt tulee _Filidan paimen_.

— Ei se ole paimen — virkkoi kirkkoherra — vaan erittäin älykäs
hovimies; sitä säilytettäköön kuin kallisarvoista jalokiveä.

— Tämä iso, joka nyt tulee, — sanoi parturi — on nimeltään
_Monenmoisten runoelmien aarreaitta_.

— Jos niitä olisi vähemmän, — sanoi kirkkoherra — niitä pidettäisiin
paremmassa arvossa; tästä kirjasta on karsittava ja pyyhittävä
muutamia kelvottomia kohtia, joita siinä on oivallisten joukossa.
Säilytettäköön, koska sen tekijä on ystäväni ja koska hän on
kirjoittanut toisia suurenmoisempia ja ylevämpiä teoksia.

— Tämä — jatkoi parturi — on _López Maldonadon laulukirja_.

— Tämänkin kirjan tekijä — virkkoi kirkkoherra — on hyvä ystäväni, ja
jokaisen täytyy ihailla hänen säkeitänsä kuullessaan hänen itsensä
niitä lausuvan; kun hän taas niitä laulaa, hänen äänensä on niin
viehkeä, että kuulija kerrassaan hurmaantuu. Hänen paimenlaulunsa ovat
laajanlaisia, mutta eihän hyvää koskaan ole liian paljon. Jääköön
valittujen joukkoon. Mutta mikä kirja on siinä sen vieressä?

— Miguel de Cervantesin _Galatea_ — vastasi parturi.

— Cervantes on ollut jo monet vuodet erinomainen ystäväni, ja minä
tiedän että hän on perehtynyt onnettomuuksiin paremmin kuin säkeiden
sepittämiseen. Hänen kirjassaan ilmenee kiitettävää kekseliäisyyttä;
hän panee alulle yhtä ja toista, mutta ei kehittele mitään loppuun
asti. Täytyy odottaa hänen lupaamaansa toista osaa; ehkäpä hän siinä
itsensä parantaa ja voittaa täysin sen armon, joka häneltä nyt evätään.
Säilyttäkää te häntä asunnossanne, kunnes saadaan se nähdä.

— Mielelläni — vastasi parturi. — Nyt tässä tulee kolme yhtä haavaa:
Don Alonso de Ercillan _La Araucana_, cordobalaisen raatimiehen Juan
Rufon sepittämä _La Austriada_, ja _El Montserrate_, jonka tekijä on
valencialainen runoilija Cristobal de Virués.

— Nämä kolme kirjaa — sanoi kirkkoherra — ovat parhaat kaikista
heroiseen säemittaan sepitetyistä kastiliankielisistä teoksista ja
kykenevät kilpailemaan Italian kuuluisimpien tuotteiden kanssa;
säilytettäköön ne Espanjan runouden kalleimpina aarteina.

Kirkkoherra, joka ei jaksanut tarkastaa useampia kirjoja, halusi niin
muodoin jättää kaikki muut umpimähkään poltettaviksi; mutta parturi oli
jo ehtinyt avata erään, jonka nimi oli _Angelican kyynelet_.

— Kyyneliä vuodattaisin itse, — virkkoi kirkkoherra nimen kuultuaan —
jos olisin määrännyt poltettavaksi sellaisen kirjan, sillä sen tekijä
oli Espanjan, vieläpä koko maailmankin maineikkaimpia runoilijoita ja
käänsi mitä onnistuneimmin muutamia Ovidiuksen runotarinoita.




Seitsemäs luku.

Kelpo ritarimme Don Quijote Manchalaisen toisesta matkaanlähdöstä.


Niin pitkälle oli ehditty, kun Don Quijote alkoi huutaa kovalla äänellä:

— Tässä, tässä, te rohkeat ritarit, tässä teidän tulee osoittaa
urhoollisten käsivarsienne voimaa, sillä hovilaiset ovat pääsemässä
voitolle turnauksessa.

Koska kaikki kiiruhtivat luo kuullessaan tuon huudon ja metelin, ei
muiden kirjojen tarkastusta enää jatkettu, ja siksi on luultavaa, että
rovioon joutuivat katsomatta kuulematta _La Carolea_ ja _Espanjan
leijona_ sekä Don Luis de Avilan sepittämä _Keisarin urotyöt_, joiden
epäilemättä täytyi olla jäljelle jääneiden joukossa ja jotka kukaties
eivät olisi saaneet niin ankaraa tuomiota, jos kirkkoherra olisi ne
nähnyt.

Heidän tullessaan Don Quijote oli jo noussut vuoteestaan, huusi ja
lateli mielettömyyksiä yhä edelleen, iski ja huitoi kaikkiin suuntiin
ja oli niin valveillaan kuin ei olisi koskaan nukkunut. He kävivät
häneen käsiksi ja veivät hänet väkivalloin takaisin vuoteeseen. Hiukan
tyynnyttyään hän kääntyi puhumaan kirkkoherralle ja sanoi:

— Aivan varmaan, herra arkkipiispa Turpin, on suuri häpeä meille, joita
mainitaan kahdentoista päärin nimellä, että sallimme hovin ritarien
muitta mutkitta voittaa tässä turnauksessa, vaikka me seikkailevat
ritarit olemme voittaneet palkinnon kolmena edellisenä päivänä.

— Riittää, herra kuomaseni; — virkkoi kirkkoherra — jos Jumala suo,
niin onni kääntyy, ja se, mikä tänään menetetään, voitetaan huomenna
takaisin. Pitäkää te nyt vain huolta terveydestänne, sillä minusta
näyttää että olette varmaan ylen väsynyt, ellette ole vaikeasti
haavoittunutkin.

— Haavoittunut en ole, — vastasi Don Quijote — mutta piesty ja puitu,
siitä ei epäilystäkään, sillä se äpärä Don Roland pieksi minua
tammikarangolla ja pelkästä kateudesta, koska huomaa yksin minun
kykenevän tarjoamaan täyden vastuksen urheudellensa. Niin totta kuin
nimeni on Montalbánin Rinaldo minä maksan sen hänelle takaisin, kunhan
nousen vuoteesta, kaikista hänen loitsuistansa huolimatta. Mutta tuokaa
minulle nyt jotain syötävää, sillä tiedän sitä eniten kaipaavani;
kostaminen jääköön minun tehtäväkseni.

Hänen pyyntönsä täytettiin; hänelle tuotiin ruokaa, hän painui jälleen
nukkumaan ja toiset jäivät ihmettelemään hänen hulluuttansa.

Samana iltana emännöitsijä poltti roviossa kaikki tanhualla ja koko
talossa olevat kirjat, ja siinä joutui palamaan sellaisiakin, joita
olisi kannattanut säilyttää ajoista aikoihin; mutta niiden kohtalo ja
tutkivan tuomarin laiskuus esti sen, ja niin toteutui niihinkin nähden
se sana, että vanhurskaat saavat toisinaan kärsiä väärintekijöiden
tähden.

Kirkkoherra ja parturi käyttivät sitten ystävänsä parantamiseksi muun
muassa sitä keinoa, että sulkivat ja muurasivat umpeen kirjastohuoneen
oven, jottei hän noustuaan löytäisi kirjoja (he näet arvelivat että
syyn poistamalla saisivat ehkä vaikutuksenkin lakkaamaan), ja päättivät
sanoa noidan vieneen ne huoneineen kaikkineen. Niin tehtiinkin mitä
kiireimmin. Kahden päivän kuluttua Don Quijote nousi, lähti ensi
työkseen katsomaan kirjojansa ja kun ei löytänyt huonetta siitä, missä
se oli viimeksi ollut, kulki paikasta toiseen sitä etsien. Hän tuli
siihen kohtaan, missä ovi oli aina ollut, tunnusteli sitä käsillään
ja mulkoili joka taholle mitään virkkamatta; hyvän ajan kuluttua hän
sitten tiedusteli emännöitsijältä, missäpäin kirjastohuone sijaitsi.
Emännöitsijä tiesi hyvin mitä tuohon oli vastattava ja sanoi:

— Mitä joutavan huonetta teidän armonne etsii? Tässä talossa ei ole
huonetta eikä kirjoja, sillä ne vei kaikki itse piru.

Ei se ollut piru — virkkoi sisarentytär — vaan noita, joka tuli
pilvellä ajaen yön aikana sen päivän jälkeen, jona te täältä lähditte;
se tuli käärmeellä ratsastaen, astui alas, meni huoneeseen ja teki
siellä jotain, en tiedä mitä, mutta vähän ajan kuluttua se lensi ulos
katosta jättäen talon täyteen savua, ja kun me sitten uskalsimme mennä
katsomaan mitä se oli tehnyt, emme nähneet kirjan emmekä huoneen
jälkeäkään; minä ja emännöitsijä vain muistamme varsin hyvin että
se vanha vihollinen poistuessaan ilmoitti korkealla äänellä huutaen
tehneensä tässä talossa vahinkoa, joka aikanaan havaittaisiin, koska
hän salaa vihasi noiden kirjojen ja tuon huoneen omistajaa. Sitten hän
vielä sanoi olevansa tietäjä Munatón.

— Hän kai sanoi Frestón — virkkoi Don Quijote.

— En tiedä, — vastasi emännöitsijä — oliko hänen nimensä Frestón vai
Fritón; tiedän vain että nimen lopussa oli tón.

— Niin oikein; — virkkoi Don Quijote — hän on viisas noita ja minun
veriviholliseni, joka kantaa minulle kaunaa, koska tietää taioistaan
ja kirjoistaan että minä tulen kerran aikojen kuluessa suorittamaan
kaksintaistelun erään ritarin kanssa, jota hän suosii, ja että voitan
vastustajani hänen kykenemättä sitä estämään; siksi hän yrittää, minkä
voi, tehdä minulle kaikenlaista kiusaa, mutta uskokoon hän minun
sanani että hänen on mahdoton torjua tai väistää sitä, minkä taivas on
säätänyt.

— Kukapa sitä epäilisi? — virkkoi sisarentytär. — Mutta kuka teitä ajaa
näihin kiistoihin, hyvä eno? Eikö ole parempi pysyä rauhassa kotonaan
eikä lähteä maailmalle etsimään parempaa kuin vehnäleipää, muistamatta
että moni lähtee hakemaan villoja ja tulee takaisin kerittynä.

— Voi sinä sisareni tytär, — vastasi Don Quijote, kuinka huono selko
sinulla on asiasta! Ennen kuin minut keritään, olen jo nyhtänyt parran
juurineen jokaiselta, joka aikoo koskettaa yhdenkään hiuskarvani kärkeä.

Kumpikaan nainen ei uskaltanut enää virkkaa mitään, koska he huomasivat
hänen sappensa alkavan kiehua.

Kävi sitten niin että hän pysytteli kotona kaksi viikkoa aivan
rauhallisena, mitenkään osoittamatta haluavansa uudistaa aikaisempia
mielettömyyksiään. Näinä päivinä hän viritti kirkkoherran ja parturin
seurassa mitä hupaisimpia keskusteluja väittämällä että maailma kaipasi
kipeimmin vaeltavia ritareita ja että vaeltava ritarikunta heräisi
jälleen eloon hänen hahmossaan. Kirkkoherra väitti toisinaan vastaan,
toisinaan taas myönteli, sillä olisi ollut mahdotonta tulla toimeen
hänen kanssaan, ellei käyttänyt sellaista temppua.

Samoihin aikoihin Don Quijote suostutteli erästä talonpoikaa,
kyläläistään ja kunnollista (jos sellainen mainesana voidaan myöntää
köyhälle), mutta sangen heikkoälyistä miestä. Lyhyesti sanoen: hän
jutteli miehelle, kehoitti ja lupaili niin paljon, että talonpoika
parka päätti lähteä hänen kanssaan ja palvella häntä aseenkantajana.
Don Quijote sanoi hänelle muun muassa että hänen piti varustautua
lähtemään matkaan hyvillä mielin, koska voi kenties sattua sellainen
seikka, että hän, Don Quijote, ihan arvaamattaan saisi haltuunsa jonkin
saaren ja nimittäisi hänet sinne käskynhaltijaksi. Näihin ja muihin
samanlaisiin lupauksiin luottaen Sancho Panza — se näet oli talonpojan
nimi — jätti vaimonsa ja lapsensa ja rupesi naapurinsa aseenkantajaksi.

Don Quijote ryhtyi heti hankkimaan rahoja, myi jotakin, panttasi
muuta, kaiken polkuhinnasta, ja sai siten kokoon säällisen summan.
Hän varusti itselleen myös uuden kilven pyytämällä sen lainaksi
eräältä ystävältään, paikkasi rikotun kypärinsä niin hyvin kuin
taisi ja ilmoitti sitten aseenkantajalleen Sancholle minä päivänä ja
millä hetkellä aikoi lähteä matkaan, jotta hänkin hankkisi mitä piti
tarpeellisimpana; ennen kaikkea hänen tuli ottaa matkaan haarapussi.
Sancho lupasi niin tehdä ja sanoi vielä aikovansa ottaa oman, erittäin
hyvän aasinsa, koska ei ollut tottunut kulkemaan paljon jalkaisin. Aasi
hiukan epäilytti Don Quijotea; hän koki muistella, oliko kenelläkään
vaeltavalla ritarilla ollut aasillista ratsaspalvelijaa, mutta hänen
mieleensä ei johtunut yhtäkään sellaista. Siitä huolimatta hän suostui
Sanchon ehdotukseen aikoen tilaisuuden sattuessa toimittaa hänelle
arvokkaamman ratsun ottamalla ensimmäiseltä tielle osuvalta julkealta
ritarilta hänen hevosensa. Hän varusti mukaan paitoja ja muuta
sellaista minkä voi, noudattaen majatalon isännältä saamaansa neuvoa.
Kun kaikki nuo oli valmiiksi suorittu, he lähtivät kylästä myöhään
eräänä iltana. — Sancho Panza[40] ei hyvästellyt lapsiaan ja vaimoaan
eikä Don Quijote emännöitsijäänsä ja sisarentytärtään — kenenkään heitä
näkemättä ja kulkivat sinä yönä niin kauas, että aamun sarastaessa
uskoivat olevansa saavuttamattomissa, vaikka heitä etsittäisiin.

Sancho Panza ajoi aasillaan kuin patriarkka, haarapusseineen ja
nahkaleileineen, hartaasti haluten pian päästä käskynhaltijaksi
saarelle, jonka hänen isäntänsä oli hänelle luvannut. Don Quijote oli
tullut lähteneeksi samaan suuntaan ja samaa tietä kuin ensimmäisellä
retkellään, nimittäin Montielin lakeuden kautta, mutta matkustaminen
ei ollut niin vaivalloista kuin edellisellä kerralla, sillä nyt oli
aamu eivätkä vinosti lankeavat auringonsäteet heitä rasittaneet. Sancho
Panza lausui tällöin isännälleen:

— Herra vaeltava ritari, varokaa ettei teiltä unohdu mitä lupasitte
minulle siitä saaresta; kyllä minä sen hallitsen, olipa se sitten
kuinka iso tahansa.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Sinun tulee tietää, parahin Sancho Panza, että muinaisten
vaeltavien ritarien keskuudessa oli varsin yleisenä tapana
nimittää aseenkantajiansa valloittamiensa saarten tai valtakuntien
käskynhaltijoiksi, ja minä olen päättänyt olla puolestani rikkomatta
niin kiitettävää pitämystä; pikemmin aion tehdä siinä suhteessa vielä
enemmän. He näet odottivat toisinaan ja kukaties useimmiten, kunnes
heidän aseenkantajansa tulivat vanhoiksi, ja antoivat heille sitten,
heidän väsyttyään palvelemaan ja kestämään kovia päiviä ja vielä
pahempia öitä, jonkinlaisen kreivin- tai korkeintaan rajakreivin viran
jossakin vähäpätöisessä laaksossa tai maakunnassa; mutta jos sinä elät
ja minä elän, voi hyvinkin sattua että voitan kuuden päivän kuluessa
valtakunnan siihen kuuluvine alusmaineen, joista minun sopii luovuttaa
sinulle yksi kruunatakseni sinut sen kuninkaaksi. Eikä sinun pidä tätä
ihmetellä, sillä sellaisille ritareille sattuu asioita ja seikkoja,
niin ennen kuulumattomilla ja aavistamattomilla tavoilla, että voin
varsin helposti antaa sinulle enemmänkin kuin lupaan.

— Tuota, tuota, — virkkoi Sancho Panza — jos minusta nyt tekee
kuninkaan jokin sellainen ihme, josta teidän armonne puhuu, niin
eukostani Juana Gutiérrezista[41] tulee ainakin kuningatar ja
lapsistani prinssejä.

— Kuka sitä epäilee? — virkkoi Don Quijote.

— Minä sitä epäilen, — vastasi Sancho Panza — sillä minä tuumin että
vaikka hyvä Jumala antaisi sataa kruunuja maan päälle, ei niistä
yksikään sopisi Mari Gutiérrezin päähän. Saatte uskoa, herra, ettei
hänestä ole kuningattareksi kahden rovon edestä, kreivittäreksi hän
passaisi paremmin, mutta Jumalan apua siihenkin tarvitaan.

— Jätä hänet Jumalan haltuun, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Hän antaa
hänelle sen, mikä hänelle parhaiten sopii, mutta älä sinä nöyryytä
mieltäsi niin, että lopulta tyydyt vähempään kuin maaherran virkaan.

— En, sitä en tee, armollinen herra, — vastasi Sancho — en varsinkaan,
kun teidän armonne, oivallinen isäntäni, varmaan osaa antaa minulle
sen, mikä minulle sopii ja minkä kykenen hoitamaan.




Kahdeksas luku.

Kuinka urhoollinen Don Quijote onnellisesti suoriutui kamalasta ja
ennen kuulumattomasta seikkailusta tuulimyllyjen kanssa sekä muista
uskollisen muistamisen arvoisista tapahtumista.


Samassa he havaitsivat kolme- tai neljäkymmentä sillä tasangolla
sijaitsevaa tuulimyllyä, ja ne nähdessään Don Quijote sanoi
aseenkantajalleen:

— Hyvä onni ohjaa asioitamme paremmin kuin osaisimme toivoakaan, sillä
näetkö, parahin Sancho Panza, kuinka tuolta ilmaantuu kolmekymmentä
tai neljäkymmentä hirmuista jättiläistä. Niitä vastaan aion käydä
taistelemaan ja ottaa ne kaikki hengiltä, ja niiltä saatu saalis olkoon
rikkautemme alku, sillä tämä on rehellinen taistelu, ja Jumalalle
tehdään suuri palvelus, kun sellaiset kehnot sikiöt hävitetään maan
päältä.

— Mitkä jättiläiset? — kysyi Sancho Panza.

— Nuo jotka tuolla näet, — vastasi hänen isäntänsä — nuo joilla on
pitkät käsivarret; toisilla ne ovat usein lähes kahden peninkulmankin
pituiset.

— Eikö mitä, armollinen herra, — virkkoi Sancho — nuo, jotka tuolla
näemme, eivät ole jättiläisiä, vaan tuulimyllyjä, ja ne, mitkä
näyttävät käsivarsilta, ovat siipiä, jotka pyörittävät myllynkiveä, kun
tuuli niitä liikuttaa.

— Helppo on huomata — vastasi Don Quijote — ettet ole perehtynyt
siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua
peloittaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni
heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun.

Tuon sanottuaan hän kannusti ratsuaan Rocinantea ollenkaan välittämättä
aseenkantajastaan Sanchosta, joka huutaen vakuutti hänelle että hän
oli aivan varmaan käymässä tuulimyllyjen eikä jättiläisten kimppuun.
Ne olivat Don Quijotesta niin ilmeisiä jättiläisiä, ettei hän kuullut
aseenkantajansa Sanchon huutoja eikä lähelle ehdittyäänkään nähnyt mitä
ne olivat, vaan huusi korkealla äänellä:

— Älkää paetko, te pelkurit ja kurjat olennot, teitä vastaan hyökkää
yksi ainoa ritari.

Samassa kävi pieni tuulenleyhkä, ja suuret myllynsiivet alkoivat
liikkua. Don Quijote näki sen ja virkkoi:

Vaikka liikuttaisitte useampia käsivarsia kuin jättiläinen
Briareos,[42] joudutte sittenkin häviölle.

Niin sanoen ja mitä hartaimmin sulkeutuen valtiattarensa Dulcinean
suosioon, pyytäen häntä avukseen tänä ratkaisevana hetkenä, Don Quijote
syöksyi eteenpäin kilven suojaamana ja peitsi sojossa Rocinanten
pannessa parasta laukkaansa ja hyökkäsi suoraan ensimmäistä myllyä
vastaan. Hänen peitsensä iskiessä siipeen tuuli pyöritti siipeä niin
rajusti, että se mursi peitsen palasiksi vieden mennessään ratsun
ja ratsastajan, joka kieri kentälle pahoin kolhittuna. Sancho Panza
kiiruhti hänen avukseen niin nopeasti kuin aasin vauhti salli ja
huomasi luo ehdittyään ettei Don Quijote kyennyt liikahtamaan: niin
ankara oli isku hänen kumoutuessaan Rocinanten kanssa.

— Jumala varjelkoon! — virkkoi Sancho. — Enkö sanonut teidän armollenne
että varoisitte sitä tekemästä, koska ne selvästi olivat tuulimyllyjä
eikä niitä voinut muuksi katsoa kukaan, ellei ollut mitä omassa päässä?

— Ole vaiti, hyvä Sancho: — vastasi Don Quijote — sotaiset seikat ovat
enemmän kuin muut alinomaisen muuttumisen alaisia; otaksun sitä paitsi,
ja on varmakin, että viisas Fresón, joka vei multa huoneen kirjoineen,
nyt muutti nuo jättiläiset myllyiksi riistääkseen minulta niiden
voittamisesta koituvan kunnian; niin kovin hän minua vihaa. Loppujen
lopuksi hyvä miekkani sittenkin saattaa hänen kehnot juonensa häpeään.

— Suokoon Jumala että niin tapahtuu — virkkoi Sancho Panza.

Hän auttoi herransa seisoalleen ja melkein lapautuneen Rocinanten
selkään. Sattuneesta seikkailusta keskustellen he sitten lähtivät
kulkemaan kohti Lápice-solaa. Don Quijote sanoi sieltä aivan
välttämättä löytyvän monia ja monenlaisia seikkailuja, koska sitä
tietä kulki paljon väkeä. Hän oli kumminkin kovin pahoillaan peitsensä
menettämisestä, uskoi huolensa aseenkantajalleen ja sanoi:

— Muistan lukeneeni että eräs espanjalainen ritari, nimeltään Diego
Perez de Vargas, jolta oli katkennut taistelussa miekka, taittoi
tammesta jämeän oksan ja teki sillä sinä päivänä sellaisia tekoja ja
murskasi niin monta mauria, että sai lisänimen Machuca eli Murskaaja,
ja hän sekä hänen jälkeläisensä käyttivät siitä päivästä lähtien nimeä
Vargas y Machuca. Kerron sinulle tämän, koska minäkin aion taittaa
ensimmäisestä kohtaamastani tavallisesta tammesta tai rautatammesta
oksan, samanlaisen ja yhtä lujan kuin se jota tässä ajattelen, ja sillä
minä aion suorittaa sellaisia urotöitä, että voit pitää itseäsi ylen
onnellisena, kun olet päässyt niitä näkemään ja olemaan todistajana
seikoissa, joita tuskin voidaan tosiksi uskoa.

— Suokoon Jumala; — virkkoi Sancho — minä uskon kaiken niin kuin teidän
armonne sanoo; mutta oikaiskaa itseänne hiukan, te näytätte kallistuvan
toiselle puolelle, ja se kaiketi johtuu kaatuessanne saamastanne
kolahduksesta.

— Aivan oikein, — vastasi Don Quijote — ja se seikka, etten valita
kipuani, johtuu siitä, ettei vaeltavien ritarien ole lupa valittaa
mitään haavaa, vaikka suolet pursuisivat siitä ulos.

— Jos on niin laita, ei minulla ole siihen mitään sanottavaa, virkkoi
Sancho — mutta Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos teidän armonne
valittaisi, kun jokin paikka tekee kipeätä. Itsestäni tiedän sanoa että
minun on pakko valittaa, jos tunnen pienintäkään kipua, ellei vain tuo
määräys ettei saa valittaa koske myös vaeltavien ritarien aseenkantajia.

Don Quijote ei voinut olla nauramatta aseenkantajansa
yksinkertaisuutta. Hän selitti että Sancho sai mielellään valittaa,
miten ja milloin hyväksi näki, tahtoen tai tahtomattaan, koska hän ei
ollut toistaiseksi lukenut ritarisäännöistä mitään sellaista kieltoa.
Sancho huomautti nyt että oli aika aterioida. Hänen isäntänsä vastasi
ettei hän itse vielä tuntenut sitä tarvetta, mutta että Sancho voi
syödä milloin mieli teki. Luvan saatuaan Sancho sijoittui aasinsa
selässä niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi, otti haarapussista
mitä oli sinne säälinyt ja tuli ratsastaen ja syöden isäntänsä jäljessä
varsin verkalleen, tavan takaa kallistaen viinileiliä ja maiskahduttaen
niin makeasti, että kaikkein nirsoin Malagan viinikrouvari olisi
saattanut häntä kadehtia. Siinä vähän väliä kaulaansa kastaessaan hän
ei muistellut mitään isännän hänelle antamia lupauksia eikä hänestä
tuntunut suinkaan työläältä vaan erittäin virkistävältä liikkua
etsimässä seikkailuja, olivatpa ne kuinka vaarallisia tahansa.

Yönsä he sitten viettivät muutamien puiden alla, ja Don Quijote mursi
kuivettuneen oksan, joka tavallaan kelpasi peitseksi, sekä kiinnitti
siihen katkenneesta peitsestä jääneen kärjen. Hän ei nukkunut koko
yönä, ajattelihan vain valtiatartaan Dulcineaa noudattaen kirjoistaan
lukemiansa kertomuksia, kuinka ritarit viettivät nukkumatta
yökausia metsissä ja asumattomilla tienoilla askarruttaen mieltänsä
muistelemalla valtiattariansa. Niin ei viettänyt yötään Sancho Panza.
Koska hän oli täyttänyt vatsansa, eikä suinkaan sikurivedellä, hän
nukkui yön yhteen menoon, ja ellei hänen isäntänsä olisi huutamalla
häntä herättänyt, eivät siihen olisi pystyneet hänen naamaansa sattuvat
auringonsäteet enempää kuin laulavat linnutkaan, jotka monilukuisina
ja riemuiten tervehtivät nousevaa uutta päivää. Herättyään hän taas
kallisti nahkaleiliä havaiten sen hiukan hervakammaksi kuin edellisenä
iltana, mikä sai hänen sydämensä murheelliseksi, koska heille hänen
nähdäkseen ei voinut tarjoutua tilaisuutta vajauksen korvaamiseen. Don
Quijote ei halunnut murkinoida; hän, kuten sanottu, oli alkanut ravita
itseään maukkailla muistoilla. He lähtivät jatkamaan matkaansa kohti
Lápice-solaa, jonka sitten näkivät edessään kello kolmen tienoissa
päivällä.

— Täällä, veikkoseni Sancho Panza, — virkkoi Don Quijote sen nähdessään
— voimme työntää käsivartemme kyynärpäätä myöten siihen, mitä
mainitaan seikkailujen nimellä. Mutta ota huomioon ettei sinun pidä
tarttua miekkaasi puolustaaksesi minua, vaikka näkisit minut maailman
pahimmassa pinteessä, ellet havaitse että ahdistajani ovat hirtehisiä
ja roskaväkeä. Siinä tapauksessa kyllä voit minua auttaa; jos he ovat
ritareita, ei ole millään muotoa luvallista eikä ritarilakien mukaan
sallittua, että autat minua ennen kuin sinut on lyöty ritariksi.

‒ Aivan varmaan, armollinen herra, — vastasi Sancho — tottelen teitä
siinä kohden erittäin tarkasti, varsinkin kun olen luonnostani sopuisa
ja haluton sekaantumaan riitaan ja toraan; mutta totta on toisekseen,
etten minä, jos tulee kysymykseen puolustaa itseäni, paljoakaan piittaa
noista säännöistä, sillä jumalalliset ja inhimilliset lait sallivat
jokaisen torjua päältään niitä, jotka mielivät käydä hänen kimppuunsa.

— Sitähän minäkin, — virkkoi Don Quijote — mutta mitä tulee siihen,
että auttaisit minua ritareita vastaan, sinun on hillitseminen
luontaista kiivauttasi.

— Sen lupaan, — vastasi Sancho — lupaan pitää tämän käskyn yhtä pyhänä
kuin lepopäivän.

Heidän näin keskustellessaan tuli tiellä näkyviin kaksi Pyhän
Benediktuksen munkkikunnan veljeä, dromedaareilla ratsastaen; sellaisia
kyöpeleitä näet olivat heidän muulinsa. Heillä oli matkasilmälasit
ja päivänvarjot. Heidän jäljissään tulivat vaunut, joita saatteli
neljä viisi ratsumiestä ja kaksi jalankäypää muulirenkiä. Vaunuissa
oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, eräs biskajalainen rouva matkalla
Sevillaan, missä oli hänen miehensä lähtemässä Intiaan suorittamaan
jotakin erittäin kunniakasta tehtävää. Munkkiveljet eivät kuuluneet
hänen seuraansa, vaikka kulkivat samaa tietä; mutta Don Quijote, tuskin
heidät havaittuaan, lausui aseenkantajalleen:

— Ellen erehdy, tästä tulee mainioin seikkailu, mitä milloinkaan on
nähty, sillä noiden tuolla näkyvien mustien hahmojen täytyy olla ja ne
epäilemättä ovatkin noitia, jotka kuljettavat noissa vaunuissa jotakin
ryöstämäänsä prinsessaa, ja minun asiani on kaikin voimin torjua tämä
väkivalta.

— Tästä koituu pahempi juttu kuin tuulimyllyistä — sanoi Sancho. —
Huomatkaa, herra, että nuo ovat benediktiiniveljiä, ja vaunut ovat
varmaan joidenkin matkustavien. Huomatkaa, sanon minä, huomatkaa
tarkoin mitä teette, jottei piru teitä peri.

— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettet sinä
tiedä paljoa seikkailuasioista; se mitä sanon on totta, ja nyt saat sen
nähdä.

Tuon sanottuaan Don Quijote ajoi edelle ja asettui keskelle tietä,
jota munkit tulivat, ja heidän ehdittyään niin lähelle, että he hänen
mielestään voivat kuulla mitä hän sanoi, huusi raikuvalla äänellä:

— Te perkeleen riivaamat epäsikiöt, päästäkää heti vapaiksi ne korkeat
prinsessat, joita väkivalloin kuljetatte noissa vaunuissa; ellette
niin tee, olkaa valmiit kärsimään äkillinen kuolema pahojen tekojenne
ansaituksi rangaistukseksi.

Munkit pidättivät muulinsa ihmetellen Don Quijoten ulkonäköä ja samoin
hänen sanojaan, joihin vastasivat:

— Herra ritari, emme ole perkeleen riivaamia emmekä epäsikiöitä,
vaan Pyhän Benediktuksen veljiä, ja me matkustamme tässä ollenkaan
tietämättä, onko noissa vaunuissa väkisin vietyjä prinsessoja vai ei.

— Minusta ei selviydytä koreilla sanoilla, sillä minä tunnen teidät
hyvin, te kavalat hirtehiset — lausui Don Quijote.

Vastausta ensinkään odottamatta hän kannusti Rocinantea ja hyökkäsi
peitsi sojossa päin etumaista munkkia, niin rajusti ja voimallisesti,
että olisi auttamattomasti pudottanut hänet maahan, jopa pahasti
haavoittanut tai ehkä surmannutkin, ellei munkki olisi lipunut alas
muulin selästä. Nähdessään, kuinka kumppania kohdeltiin, toinen munkki
painoi säärensä rotevan muulin kupeisiin ja kiiti pitkin lakeutta
nopeammin kuin tuuli.

Havaitessaan munkin makaavan maassa Sancho Panza kapusi vikkelästi alas
aasinsa selästä, kävi häneen käsiksi ja alkoi riisua hänen vaatteitaan.
Samassa saapuivat munkkien molemmat rengit ja kysyivät, miksi hän häntä
riisui. Sancho vastasi että vaatteet kuuluivat lain ja oikeuden mukaan
hänelle, koska ne olivat hänen isäntänsä Don Quijoten voitollisesti
suorittamasta taistelusta saatu saalis. Havaitessaan Don Quijoten
olevan loitompana keskustelemassa vaunuissa matkaavien naisten kanssa
muulirengit hyökkäsivät Sanchon kimppuun, kaatoivat hänet, harvensivat
hänen partansa haivenettomaksi ja potkivat häntä, niin että hän jäi
makaamaan tajuttomana henkihieverissä. Munkki kiipesi takaisin muulinsa
selkään hetkeäkään viivyttelemättä, peläten ja vapisten, kasvot
kalmankalpeina, ja riensi niin pitkälle päästyään kumppaninsa jälkeen,
joka oli pysähtynyt hyvän matkan päähän odottamaan, kuinka tämä kamala
kohtaus päättyisi. Haluamatta vartoa tapahtuma myöhempiä vaiheita he
sitten jatkoivat matkaansa tehden ristinmerkkejä niin uutterasti kuin
piru olisi ollut heidän niskassaan.

Don Quijote, kuten sanottu, keskusteli vaunuissa istuvan rouvan kanssa.
Hän lausui:

— Teidän kauneutenne, armollinen rouva, voi vallita persoonaansa
niin kuin parhaaksi näkee, sillä ryöstäjienne julkeus lepää nyt maan
tomussa, tämän minun väkevän käsivarteni kukistamana; ja jotta teidän
ei tarvitse vaivautua ottamaan selkoa vapauttajanne nimestä, tietäkää
että olen Don Quijote Manchalainen, vaeltava ja seikkaileva ritari sekä
kauniin ja verrattoman Dulcinea Tobosolaisen kuuliainen palvelija.
Teille tekemäni hyvän työn palkaksi en pyydä muuta kuin että palaatte
Tobosoon, viette terveiseni tälle valtiattarelleni ja kerrotte hänelle,
kuinka olen teidät pelastanut.

Don Quijoten koko esitystä kuunteli vaunuja saatteleva ratsaspalvelija,
biskajalainen mies. Kuultuaan ettei Don Quijote mielinyt päästää
vaunuja jatkamaan matkaansa vaan sanoi että niiden piti kohta kääntyä
takaisin Tobosoon, hän ajoi Don Quijoten luo, kävi käsiksi hänen
peitseensä ja lausui huonolla kastilian kielellä ja vielä huonommalla
baskin kielellä näin:

— Mene ritari, mene hiiteen; Jumalan nimessä, joka minun loi, jos et
päästä vaunut, niin sinun tapat niin kuin tässä olet biskajalainen.

Don Quijote ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti ja vastasi varsin
tyynesti:

— Jos olisit ritari sinä, joka et ole ritari, olisin jo rangaissut
sinua mielettömyydestäsi ja julkeudestasi, kurja pelkuri.

Siihen vastasi biskajalainen:

— Minä ei ritari? Minä vannon Jumalalle niin valehtelet kuin kristitty.
Jos peitsi heität ja miekka otat, kuinka pian näet että kannan kissa
veteen! Biskajalainen maalla, hidalgo merellä, hidalgo hiiteen, ja
katso että valehtelet, jos toinen sanot asia.

— Nyt sen näet, sanoi Agrajes[43] — vastasi Don Quijote.

Hän heitti peitsensä maahan, veti miekkansa, tarttui kilpeensä ja
hyökkäsi biskajalaisen kimppuun aikoen ottaa hänet hengiltä. Nähdessään
hänen niin tulevan biskajalainen olisi mielellään astunut alas muulinsa
selästä, koska se oli huono vuokrajuhta, johon ei voinut luottaa, mutta
ehti vain paljastaa miekkansa. Onnekseen hän oli lähellä vaunuja,
joista sai siepatuksi pieluksen kilvekseen, ja niin he kävivät
toistensa kimppuun kuin olisivat olleet verivihollisia. Toiset kokivat
rakentaa rauhaa, mutta yritys ei onnistunut, sillä biskajalainen
selitti vaivaisin lausein että hän, ellei hänen sallittu lopettaa
taistelua, itse surmaisi rouvan ja kaikki, jotka häntä häiritsivät.
Vaunuissa istuva rouva, ihmeissään ja peloissaan siitä mitä näki, käski
ajomiehen siirtää vaunut hiukan kauemmaksi ja katseli sitten loitolla
ankaraa taistelua, jonka kestäessä biskajalainen iski Don Quijotea
kilven yli toiseen olkapäähän niin tuimasti, että olisi halkaissut
hänet vyönsijaa myöten, ellei hänellä olisi ollut varuksia. Don Quijote
tunsi tuon hirmuisen iskun valtavan tehon ja huusi kovalla äänellä:

— Oi sieluni valtiatar, Dulcinea, kauneuden kukka, tulkaa auttamaan
ritarianne, joka on tässä vaikeassa kohtauksessa osoittautuakseen
teidän suuren ihanuutenne arvoiseksi!

Niin sanoessaan hän samalla tarttui lujasti miekkaansa, suojasi itseään
kilvellänsä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun; hän näet oli päättänyt
panna kaikki yhden ainoan iskun varaan.

Nähdessään hänen niin tulevan päin biskajalainen hyvin arvasi, kuinka
raivokas tuo peloton hyökkääjä oli, ja päätti menetellä samoin kuin Don
Quijote. Hän odotti tulijaa, visusti suojaten itseään pieluksellaan,
mutta voimatta kääntää oikeaan enempää kuin vasempaankaan muulia, joka
lopen väsyneenä ja aivan tottumattomana sellaiseen leikkiin ei kyennyt
astumaan askeltakaan. Don Quijote siis hyökkäsi, kuten sanottu, päin
varovaa biskajalaista, miekka pystyssä, aikoen halkaista hänet kahtia;
biskajalainen vartoi häntä samoin miekka kohotettuna, pieluksensa
suojaamana, ja kaikki läsnä olevat odottivat pelon ja jännityksen
vallassa mitä seuraisi niistä valtavista iskuista, joilla he toisiaan
uhkasivat. Vaunuissa istuva rouva ja hänen palvelijattarensa lausuivat
lukemattomia rukouksia ja lupauksia kaikille Espanjan pyhille kuville
ja palvonta paikoille, jotta Jumala pelastaisi heidän ratsasrenkinsä
ja heidät itsensä siitä suuresta vaarasta, jossa he nyt olivat. On
varsin valitettavaa, että tämän kertomuksen kirjoittaja juuri tässä
kohdassa ja asiain tässä vaiheessa jättää taistelun keskeneräiseksi,
mainiten puolustuksekseen ettei ollut löytänyt kirjallisia tietoja
näistä Don Quijoten urotöistä jo kerrotun lisäksi. Tämän teoksen toinen
kirjoittaja ei kumminkaan voinut uskoa että niin merkillinen historia
olisi jätetty unohduksen huomaan tai että Manchan oppineet miehet
olisivat asiasta niin vähän välittäneet, ettei heidän arkistoissaan
tai laatikoissaan olisi minkäänlaisia tätä kuuluisaa ritaria koskevia
asiakirjoja. Näin ajatellen hän ei luopunut toivosta että löytäisi
tämän hupaisen kertomuksen jatkon, ja koska taivas oli hänelle
suosiollinen, hän löysikin sen seuraavassa osassa kerrotulla tavalla.




Yhdeksäs luku,

jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean biskajalaisen ja
miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.


Tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa[44] erosimme urhoollisesta
biskajalaisesta ja kuuluisasta Don Quijotesta, kun he, miekat huikeasti
kohotettuina, olivat kumpikin valmiina iskemään niin tuiman iskun, että
aseitten osuessa täydeltä terältä olisivat leikanneet ja halkaisseet
toisensa ylhäältä alas asti ja hajonneet kahtia kuin granaattiomena.
Tässä ylen epätietoisessa kohdassa mieluisa kertomus keskeytyi ja jäi
tyngäksi, eikä sen kirjoittaja antanut meille mitään tietoa, mistä
voisimme löytää mitä puuttui.

Tämä tuotti minulle paljon harmia, sillä vähästä lukemastani koitunut
mielihyvä vaihtui mielipahaksi, kun ajattelin, kuinka hankalaa oli
löytää sitä paljoa, mikä nähdäkseni vielä puuttui tuosta miellyttävästä
kertomuksesta. Minusta näytti aivan mahdottomalta ja kaikkea hyvää
tapaa rikkovalta, ettei niin oivalla ritarilla olisi ollut apunaan
jotakin tietäjämiestä, joka otti tehtäväkseen kirjoittaa muistiin
hänen koskaan näkemättömät urotyönsä. Sellaista näet ei puuttunut
yhdeltäkään niistä vaeltavista ritareista, jotka, kuten sanotaan,
lähtevät seikkailemaan, vaan jokaisella oli kuin käskettynä yksi tai
pari sellaista viisasta, jotka eivät ainoastaan merkinneet muistiin
heidän tekojansa, vaan kuvasivat myös heidän kaikkein mitättömimmätkin
ajatuksensa ja lapselliset mieleenjohtumansa, olivatpa ne kuinka
salaisia tahansa; eikä suinkaan niin oivallinen ritari voinut olla
niin kovaonninen, että häneltä puuttui mitä Platirilla ja muilla
hänenlaisillaan oli yltäkyllin. En siis voinut taipua uskomaan että
niin mainio kertomus oli jäänyt epätäydelliseksi ja typistetyksi vaan
syytin ilkeätä, kaikkinielevää ja kaikkisyövää aikaa, joka oli sen joko
piilottanut tai tuhonnut.

Koska hänen kirjojensa joukossa oli ollut niinkin uusia kuin
_Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset_ ja _Henaresin nymfit ja
paimenet_, minusta näytti toiselta puolen että hänenkin historiansa
täytyi olla nykyiseltä ajalta ja että se, vaikka sitä ei olisi merkitty
muistiin, varmaan eli hänen kylänsä ja naapurikylien asukkaiden
muistissa. Tämä ajatus kiusasi minua, niin että mieleeni virisi halu
saada todella ja totuudenmukaisesti selville kuuluisan espanjalaisen
maanmiehemme Don Quijote Manchalaisen, Manchan ritariston loistavimman
ja edustavimman jäsenen koko elämä ja ihmeelliset seikkailut,
ensimmäisen, joka meidän päivinämme ja tänä surkeana aikakautena
ryhtyi vaeltavan ritarin vaivalloiseen toimeen, torjumaan vääryyttä,
auttamaan leskiä, suojelemaan neitsyitä, niitä jotka tasa-astujillaan
ratsastaen, piiska kädessä ja koko neitsyytensä mukanaan, kulkivat
vuorelta vuorelle ja laaksosta laaksoon; ellei näet joku hirtehinen,
joku kirveellä ja piikkikypärillä varustettu moukka tai joku suunnaton
jättiläinen heitä väkisin maannut, niin menneinä aikoina oli neitsyitä,
jotka eivät olleet kahdeksanakymmenenä ikävuotenaan nukkuneet yhtäkään
yötä laipion alla, mutta siitä huolimatta menivät haudan lepoon yhtä
eheinä ja puhtaina kuin äiti, joka oli heidät synnyttänyt. Sanon siis
että mainio Quijotemme ansaitsee näiden ja monien muiden seikkain
vuoksi alinomaista ja unohtumatonta ylistystä, mitä ei saa kieltää
minultakaan, koska olen vaivaa nähden ja uutterasti etsinyt tämän
hauskan kertomuksen jatkoa, vaikka hyvin tiedän että taivaan, sattuman
ja onnen minua auttamatta maailma olisi jäänyt vaille sitä huvia ja
nautintoa, jonka nyt voi saada lukemalla sen parissa tunnissa. Löysin
sen seuraavalla tavalla.

Olin eräänä päivänä Toledon Alcaná-torilla,[45] kun sinne tuli
muudan poika myymään jollekin silkkikauppiaalle vihkoja ja vanhoja
papereita. Koska olen erittäin halukas lukemaan, vaikkapa kadulta
löytämiäni revittyjä paperiliuskoja, otin tämän luontaisen taipumukseni
yllyttämänä käteeni yhden pojan kaupitsemista vihkoista ja havaitsin
että se oli kirjoitettu kirjaimilla, jotka tunsin arabialaisiksi.
Kun en kumminkaan osannut niitä lukea, vaikka ne tunsin, lähdin
katselemaan, eikö ilmaantuisi ketään espanjaa puhuvaa moriskoa,[46]
joka ne lukisi, eikä sellaisen tulkin löytäminen ollutkaan kovin
vaikeata, sillä olisinhan sieltä löytänyt toisen paremman ja
vanhemmankin kielen selittäjän.[47] Sanalla sanoen, hyvä onni johdatti
tielleni erään, jolle ilmoitin haluni pistäen kirjan hänen käteensä.
Hän avasi sen keskeltä ja hiukan luettuaan alkoi nauraa. Kysyin miksi
hän nauroi, ja hän sanoi aiheena olevan erään kirjan reunaan merkityn
muistutuksen. Pyysin häntä kertomaan sen minulle, ja hän luki, yhä
nauraen:

— Kuten sanoin, tähän on kirjoitettu reunaan: »Tässä kertomuksessa
monesti mainittu Dulcinea Tobosolainen kuuluu olleen sianlihan
suolaajana kätevämpi kuin yksikään toinen nainen koko Manchassa.»

Kuullessani Dulcinea Tobosolaisen nimen säpsähdin ja jouduin
ihmeisiini, sillä mieleeni johtui samassa että nuo vihkot sisälsivät
Don Quijoten historian. Niin otaksuen joudutin häntä lukemaan alkua.
Hän luki, käänsi suoraa päätä arabian kielestä espanjaksi sanoen nimen
olevan _Don Quijote Manchalaisen historia, kirjoittanut Cide[48] Hamete
Benengeli,[49] arabialainen historioitsija_. Minun täytyi kovin hillitä
itseäni ollakseni ilmaisematta iloa, joka minut valtasi kun kuulin
kirjan nimen. Sieppasin sen silkkikauppiaan käsistä ja ostin pojalta
kaikki paperit ja vihkot maksaen niistä puoli reaalia. Jos myyjä olisi
ollut älykäs ja olisi tiennyt, kuinka niitä himoitsin, hän olisi
voinut vaatia enemmän kuin kuusi reaalia ja olisi sen summan saanut.
Poistuin heti moriskon kanssa tuomiokirkon kaarikäytävään, pyysin
häntä kääntämään minua varten nuo paperit, kaikki joissa puhuttiin
Don Quijotesta, espanjaksi, mitään pois jättämättä tai lisäämättä, ja
lupasin maksaa mitä hän vaati. Hän tyytyi kahteen naulaan rusinoita
ja kahteen vehnävakkaan ja lupasi kääntää hyvin ja tarkasti sekä
aivan lyhyessä ajassa; mutta tehdä asian vielä helpommaksi ja varoa
päästämästä käsistäni niin oivallista löytöä vein hänet luokseni
kotiin, missä hän puolessatoista kuukaudessa ja muutamassa päivässä
käänsi koko kertomuksen, niin kuin se tässä esitetään.

Ensimmäiseen vihkoon oli varsin todenmukaisesti kuvattu Don Quijoten ja
biskajalaisen taistelu. He olivat kertomuksen kuvailemassa asennossa,
miekat kohotettuina, toinen kilpensä, toinen pieluksensa suojassa, ja
biskajalaisen muuli oli piirretty niin osuvasti, että jo jousenkantaman
päästä voi havaita sen vuokrajuhdaksi. Biskajalaisen jalkojen kohdalle
oli merkitty Don Sancho de Azpeitia, mikä varmaan oli hänen nimensä,
ja Rocinanten alle oli merkitty Don Quijote. Rocinante oli kuvattu
ihmeen taitavasti: se oli niin pitkä ja hontelo, niin riutunut ja
laiha, niin teräväselkäinen ja niin ilmeisesti rintatautinen, että
katselija voi ihan vaivatta havaita, kuinka harkiten ja sattuvasti
sille oli annettu nimi Rocinante. Sen vieressä oli Sancho Panza, joka
piteli aasiansa marhaminnasta, ja hänen alapuolelleen oli kirjoitettu
Sancho Zancas.[50] Hän siis todennäköisesti oli, kuten kuva osoitti,
isovatsainen, lyhyenvanttera ja säippäsäärinen, ja hänelle oli varmaan
sen vuoksi annettu nimet Panza ja Zancas, koska hänet mainitaan
kertomuksessa muutamia kertoja niillä nimillä. Voisin esittää vielä
eräitä muitakin pikkuseikkoja, mutta ne ovat kaikki vähäpätöisiä
eivätkä mitenkään tule kysymykseen todenmukaisesti kerrottaessa
historiaa, joka ei voi olla huono, koska se on totuudenmukainen.

Jos tämän kertomuksen todenperäisyyttä saatetaan jotenkin epäillä,
aiheena voi olla ainoastaan se, että tekijä on ollut arabialainen,
sillä taipumus valehtelemiseen on tämän kansakunnan jäsenissä
sangen ominainen piirre. Kun otamme huomioon että he ovat katkeria
vihollisiamme, sopii kumminkin otaksua hänen pikemmin lieventäneen
kertomusta kuin sitä liioitelleen. Siltä minusta tuntuukin, sillä hän
näyttää tahallaan vaiti ollen sivuuttavan sellaiset kohdat, joissa
olisi voinut ja joissa hänen olisi pitänyt antaa kynänsä esteettömästi
ylistää mainiota ritaria. Se on kehnoa menettelyä ja vielä kehnompaa
ajattelua, sillä historiankirjoittajien tulee välttämättä olla
täsmällisiä, rehellisiä eikä millään muotoa puolueellisia, koska oman
edun harrastuksen enempää kuin pelonkaan, vihankaunan enempää kuin
mielisuosionkaan ei pidä harhauttaa heitä totuudesta, jonka äiti on
historia, tämä ajan kilpakumppani, tekojen säilyttäjä, menneisyyden
todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja.
Minä tiedän tässä kertomuksessa olevan kaikkea, mitä voidaan toivoa
kaikkein hupaisimmasta, ja jos siitä sattuisi jotain hyvää puuttumaan,
uskon puolestani varmaan että vika on pikemmin tekijän, sen koiran,[51]
kuin itse aiheen. Lyhyesti sanoen, sen toinen osa alkoi käännöksen
mukaan näin:

Terävät miekat paljastettuina ja kohotettuina nuo molemmat urheat ja
vimmastuneet taistelijat näyttivät kerrassaan uhkaavan taivasta, maata
ja kadotuksen kuilua; niin rohkeina ja ryhdikkäinä he esiintyivät.
Ensiksi iski iskunsa vihainen biskajalainen, ja niin voimallisesti
ja raivokkaasti, että tämä ainoa isku, ellei miekka olisi matkallaan
käännähtänyt, olisi riittänyt lopettamaan heidän ankaran ottelunsa ja
ritarimme kaikki seikkailut; mutta hyvä sallimus, joka säästi häntä
tärkeämpiin tehtäviin, väänsi hänen vastustajansa miekkaa, joten se,
vaikka osuikin vasempaan olkapäähän, teki vain sen vahingon, että
silpoi siltä puolelta pois varukset ja vei mennessään suuren osan
kypäriä sekä puolen korvaa, mikä kaikki putosi maahan hirmuisena
sekamelskana ritarin jäädessä siihen pahoin pidellyksi.

Jumala minua auttakoon, kukapa nyt osaisi kunnollisesti kertoa,
millaiseen raivoon syttyi manchalaisen mieli, kun hän havaitsi
joutuneensa niin runnelluksi. Sanottakoon vain sen olleen niin
valtava, että hän jälleen kohottautui jalustimissaan, tarttui entistä
lujemmin molemmin käsin miekkaansa ja iski biskajalaista, osuen
suoraan pielukseen ja päähän, niin raivoisasti, että hyvästä suojasta
huolimatta oli kuin olisi vuori langennut miehen päälle, veri alkoi
vuotaa hänen nenästään, suustaan ja korvistaan, ja näytti siltä kuin
hän putoaisi muulin selästä, kuten epäilemättä olisi pudonnutkin,
ellei olisi kiertänyt käsivarsiansa juhdan kaulaan; jalat kumminkin
irtautuivat jalustimista, hän hellitti otteensa, ja hirmuisen iskun
säikähdyttämä muuli lähti laukkaamaan pitkin lakeutta heittäen muutaman
hypäkän jälkeen herransa tantereeseen.

Don Quijote katseli tuota aivan rauhallisena, mutta nähdessään
vastustajansa putoavan maahan hän hyppäsi ratsultaan, juoksi
vikkelästi luo, vei miekantutkaimen miehen silmien eteen ja kehoitti
häntä antautumaan, uhaten katkaista hänen kaulansa, ellei tottelisi
Biskajalainen oli niin huumautunut, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan,
ja Don Quijote oli niin silmittömän vihan vallassa, että miehen varmaan
olisi hukka perinyt, elleivät vaunuissa matkustavat naiset, jotka
olivat siihen saakka katselleet taistelua ankaran pelon vallassa,
olisi rientäneet ritarimme luo ja erittäin koreasti pyytäneet häntä
osoittamaan heille suurta armoaan ja suosiotaan säästämällä heidän
ratsaspalvelijansa hengen. Don Quijote vastasi siihen varsin ylpeästi
ja arvokkaasti:

— Epäilemättä, kauniit rouvat, teen mielelläni mitä minulta pyydätte,
mutta se voi tapahtua vain erään ehdon ja sopimuksen mukaan; tämän
ritarin näet tulee luvata minulle lähtevänsä Toboson kaupunkiin ja
esittäytyvänsä minun lähettämänäni verrattomalle Doña Dulcinealle,
jotta tämä saa määrätä hänen kohtalonsa miten parhaaksi näkee.

Pelokkaat ja masentuneet naiset eivät enempää harkinneet mitä Don
Quijote heiltä vaati, vaan vakuuttivat, ollenkaan tiedustelematta kuka
tuo Dulcinea oli, ratsaspalvelijansa täyttävän kaiken, mitä ritari
hänen tehtäväkseen määräsi.

— Minä luotan lupaukseenne enkä tee hänelle enempää vahinkoa, vaikka
hän olisi hyvin sen ansainnut.



Kymmenes luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaisista
keskusteluista.


Sillä välin oli munkkien rengin hiukan pahoinpitelemä Sancho Panza
noussut, oli katsellut isäntänsä Don Quijoten taistelua rukoillen
sydämessään että Jumala suvaitsisi antaa hänelle voiton ja että
hän voittaisi siinä omakseen jonkin saaren, jonka käskynhaltijaksi
nimittäisi hänet, Sanchon, niin kuin oli luvannut. Havaitessaan
sitten ottelun jo päättyneen ja isäntänsä olevan nousemassa takaisin
Rocinanten selkään hän kiiruhti pitämään jalustinta, mutta lankesi,
ennen kuin Don Quijote oli ennättänyt nousta satulaan, polvilleen hänen
eteensä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi:

Suvaitkoon teidän armonne, herra Don Quijote, antaa hallittavakseni
sen saaren, jonka olette voittanut tässä ankarassa taistelussa, olipa
se kuinka suuri tahansa, minä tunnen kykeneväni ja kelpaavani sitä
hallitsemaan samalla tavalla ja yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu, joka
on maailmassa saaria hallinnut.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Huomaa, Sancho veikkoseni, ettei tämä enempää kuin muutkaan
tämänlaatuiset ole mikään saariseikkailu, vaan tienhaaraseikkailu,
jollaisista ei ole muuta voittoa kuin pääkuoren särkyminen ja
toisen korvan menettäminen. Malta mielesi; vielä tulee seikkailuja
sellaisiakin, joissa voin tehdä sinusta käskynhaltijan tai kukaties
vielä korkeammankin herran.

Sancho kiitti häntä hartaasti, suuteli vielä kerran hänen kättänsä
ja panssarin reunaa, auttoi hänet Rocinanten satulaan, nousi itse
aasinsa selkään ja seurasi herraansa, joka hyvästi sanomatta ja
enempää keskustelematta vaunuissa matkustavien kanssa ajoi täyttä
laukkaa läheiseen metsikköön. Sancho seurasi minkä aasi jaksoi juosta;
mutta Rocinante mennä viiletti niin nopeasti, että hän huomasi
jäävänsä jälkeen, joten ei auttanut muu kuin huutaa isännälle että
hän odottaisi. Don Quijote odotti, hilliten Rocinantea, kunnes hänen
uupunut aseenkantajansa ehti luo. Saavutettuaan isäntänsä Sancho lausui:

— Armollinen herra, minun nähdäkseni olisi soveliasta, että
vetäytyisimme johonkin kirkkoon, sillä tuo, jonka kanssa taistelitte,
tuli niin pahoin pidellyksi, ettei ole ihmekään, jos asia ilmoitetaan
Pyhälle Veljeskunnalle ja meidät vangitaan, ja jos niin käy, niin
nahkamme varmaan parkitaan ennen kuin pääsemme vapaiksi.

— Ole vaiti — virkkoi Don Quijote. — Oletko milloinkaan nähnyt
tai lukenut että vaeltava ritari on vedetty oikeuteen, olkoon hän
syyllistynyt kuinka moneen homicidiumiin[53] tahansa?

— En minä sellaisista hommista tiedä mitään, — vastasi Sancho — enkä
ole eläissäni kantanut niistä kaunaa kenellekään; tiedän vain että
Pyhän Veljeskunnan asiana on käydä käsiksi niihin, jotka tappelevat
ulkosalla, ja siihen leikkiin minä en rupea.

— Ole huoletta, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — minä tempaan
sinut kaldealaistenkin vallasta ja sitä pikemmin Pyhän Veljeskunnan
käsistä. Mutta sanohan minulle, niin totta kuin elät: oletko nähnyt
urhoollisempaa ritaria koko maailmassa niin pitkältä kuin se tunnetaan?
Oletko kuullut historioissa kerrottavan kenestäkään toisesta, joka
olisi tai olisi ollut rohkeampi hyökkäämään, urheampi kestämään,
kätevämpi iskemään tai kykenevämpi paiskaamaan satulasta?

— Totta puhuen — vastasi Sancho — en ole koskaan lukenut mitään
historiaa, koska en osaa lukea enkä kirjoittaa; mutta siitä tohdin
panna vetoa, etten ole ikäpäivinäni palvellut uhkarohkeampaa isäntää
kuin teidän armonne, ja Jumala suokoon ettei näitä uhkarohkeita tekoja
kosteta, niin kuin äsken sanoin. Nyt pyydän teidän armoanne hoitamaan
itseänne, sillä korvanne vuotaa pahasti verta; minulla on tässä
haarapussissa liinannöyhtää ja hiukan valkoista voidetta.

— Mitään sellaista ei ollenkaan tarvittaisi, — virkkoi Don Quijote —
jos olisin muistanut valmistaa pullon Fierabras-balsamia;[54] ajan ja
lääkkeiden menetys välttyisi, jos olisi pisarakaan sitä.

— Mikä pullo ja mikä palssami se on? — kysyi Sancho Panza.

— Se on balsami, jonka resepti minulla on muistissani, — vastasi Don
Quijote — balsami, jonka omistajan ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä
edes ajatella kuolevansa, haavoittuipa kuinka pahoin tahansa. Kun siis
sen valmistan ja annan huostaasi ja sinä sitten havaitset että minut
on jossakin taistelussa sivallettu keskeltä poikki (kuten monesti
sattuu), ei sinun asianasi ole tehdä muuta kuin nostaa sievästi se
ruumiinpuolikas, joka on pudonnut maahan, ja sijoittaa se, ennen
kuin veri ehtii hyytyä, erittäin varovasti satulaan jääneen toisen
puolikkaan päälle, tarkoin katsoen että sovitat sen siihen tasaisesti
ja kohdalleen. Sitten annat minun juoda vain pari kulausta tuota
mainittua balsamia, ja saatpa nähdä että olen jälleen ehyt ja terve
kuin omena.

Jos niin on, — sanoi Panza — minä luovun heti paikalla sen luvatun
saaren käskynhaltijanvirasta enkä pyydä monista hyvistä palveluksistani
muuta palkkaa kuin että teidän armonne antaa minulle sen mainion
palssamin resehdin, sillä uskon että unssi sitä maksaa missä tahansa
enemmän kuin kaksi reaalia, enkä minä tarvitse enempää elääkseni tämän
elämäni kunniallisesti ja mukavasti. Mutta nyt tulee vielä tietää,
kuinka kallista se on valmistaa.

‒ Kolmen tuopin valmistamiseen ei kulu kolmea reaalia — vastasi Don
Quijote.

— Jumala armahtakoon minua syntistä! — virkkoi Sancho — miksi ei teidän
armonne tee sitä viipymättä ja opeta konstia minullekin?

— Vaiti, ystäväni, — vastasi Don Quijote — aion opettaa sinulle
suurempiakin salaisuuksia ja osoittaa sinulle suurempaakin suosiota;
mutta nyt hoitakaamme itseämme, sillä korvaani koskee enemmän kuin
mieli tekisi.

Sancho otti haarapussista liinannöyhtää ja voidetta. Mutta nähdessään
sitten, missä kunnossa oli kypäri, Don Quijote oli joutua suunniltaan,
laski kätensä miekankahvaan, nosti katseensa taivaaseen ja lausui:

Minä vannon kaikkien olioiden Luojan ja neljän pyhän Evankeliumin
täydellisen tekstin nimessä eläväni niin kuin eli Mantovan suuri
markiisi, kun hän oli vannonut kostavansa sisarenpoikansa Baldovinon
kuoleman ja lupasi olla syömättä katetusta pöydästä, pitämättä
lihanyhteyttä vaimonsa kanssa ja muuta sellaista, mitä en nyt muista,
mutta minkä sisällytän tähän valaani, kunnes olen täysin kostanut
sille, joka minua näin häpäisi.

Tuon kuultuaan sanoi hänelle Sancho:

— Teidän armonne, herra Don Quijote, huomatkaa että tuo ritari, jos hän
on täyttänyt teidän vaatimuksenne menemällä esittäytymään armolliselle
neidille Dulcinea Tobosolaiselle, on jo tehnyt velvollisuutensa eikä
ansaitse muuta rangaistusta, ellei hän tee uutta rikosta.

— Hyvin puhuttu ja osuvasti huomautettu; — virkkoi Don Quijote — kumoan
valani, sikäli kuin se koskee uutta kostoa; mutta vieläkin vannon ja
vakuutan eläväni niin kuin sanoin, kunnes olen temmannut joltakin
ritarilta toisen tällaisen ja tämän veroisen kypärin. Eikä sinun,
Sancho, pidä ajatella että menettelen niin ihan umpimähkään, sillä
minulla on tässä ilmeinen esikuva: aivan samoin, kirjaimellisesti, kävi
Mambrinon kypärille, jonka Sacripante sai niin kalliisti maksaa.

— Sellaiset valat teidän armonne on paras heittää hiiteen, — vastasi
Sancho — sillä niistä koituu suuri vahinko ruumiin terveydelle ja
omalletunnolle paha rasitus. Vai mitä sanotte: jos emme nyt satu moneen
päivään kohtaamaan kypärillistä miestä, niin mikä neuvoksi? Onko vala
pidettävä, vaikka siitä johtuu monenlaista hankaluutta ja haittaa,
esimerkiksi se, että täytyy maata pukeissaan eikä saa nukkua ihmisten
ilmoilla, ja tuhansia muita lihankidutuksia, joita sisälsi tuon vanhan
höperön Mantovan markiisin vala, jonka teidän armonne nyt tahtoo
saattaa jälleen voimaan? Teidän armonne tulee ottaa huomioon ettei
näillä teillä missään liiku varuksiin puettuja henkilöitä vaan pelkkiä
muulinajajia ja ajomiehiä, joilla ei ole kypäriä ja jotka luultavasti
eivät ole kuulleet ikinä kypäristä puhuttavankaan.

— Sinä erehdyt, — virkkoi Don Quijote sillä me emme tule olemaan kahta
tuntia näissä teidenristeyksissä, kun jo näemme varuspukuisia enemmän
kuin siinä joukossa, joka kulki kohti Albracaa valloittamaan Kaunista
Angelicaa.[56]

— Olkoonpa niin, — vastasi Sancho — ja suokoon Jumala että meidän käy
hyvin ja että pian tulee aika valloittaa tuo saari, joka käy minulle
niin kalliiksi; sitä toivon mitä hartaimmin.

— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, ettei sinun pidä olla siitä ollenkaan
huolissasi; jos saarta ei löydy, niin onhan tässä Tanskan ja Sobradisan
kuningaskunnat,[57] jotka sopivat sinulle kuin sormus sormeen, ja
sinä olet varmaan vielä iloisempi, kun ne sijaitsevat mannermaalla.
Mutta jääköön tämä nyt odottamaan aikaansa, ja katso sinä, onko
siellä haarapussissa mitään suuhun pantavaa, jotta voimme sitten
lähteä etsimään jotakin linnaa, missä vietämme yön ja valmistamme sen
mainitsemani balsamin, sillä minä vannon Jumalan nimessä että korvaani
tuimelee pahasti.

— Minulla on tässä sipuli ja vähän juustoa ja taitaa olla joku
leivänmurukin, — sanoi Sancho — mutta eihän se ole teidän armonne
laiselle urhoolliselle ritarille soveltuvaa muonaa.

— Huonostipa sinä asian ymmärrät! — vastasi Don Quijote. — Tiedä
siis, Sancho, että vaeltaville ritareille on kunniaksi olla syömättä
kuukauteen ja että heidän, jos kumminkin ruokaa nauttivat, on paras
syödä mitä sattuu saatavissa olemaan. Tämän tietäisit, jos olisit
lukenut niin monta historiaa kuin minä, sillä miten paljon niitä
onkaan ollut, yhdessäkään en ole havainnut kerrottavan että vaeltavat
ritarit olisivat syöneet muuten kuin sattumoisin ja heitä varten
järjestetyissä upeissa pidoissa; muun aikansa he ovat eläneet vähillä
eväillä. Ja vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät he ole voineet elää
syömättä ja toimittamatta kaikkia muita luonnollisia tarpeitansa,
koska he kumminkin ovat olleet ihmisiä samoin kuin me, on toiselta
puolen käsitettävää, että he, liikkuen suurimman osan elämästään
metsissä ja asumattomilla seuduilla, kuljettamatta mukanaan keittäjää,
enimmälti ovat käyttäneet ravintonansa sellaisia maalaisruokia kuin
sinä nyt minulle taritset. Älä siis, hyvä Sancho, ole huolissasi siitä,
mikä minua maittaa, äläkä yritä luoda maailmaa uudestaan tai nostaa
saranoiltaan vaeltavan ritarikunnan järjestystä.

Suokaa anteeksi, armollinen herra; — sanoi Sancho — koska en osaa lukea
enkä kirjoittaa, kuten jo taannoin sanoin, en tunne enkä ole tullut
tietämään ritarinammatin sääntöjä; tästä puoleen minä kyllä varustan
haarapussiin kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä teidän armoanne varten,
joka olette ritari, mutta itseäni varten, joka en ole ritari, hankin
siihen mehevämpiä ja ravitsevampia eväitä.

— Enhän minä sano — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien
täytyisi välttämättä olla syömättä mitään muuta kuin noita sinun
mainitsemiasi hedelmiä vaan sanon että he nähtävästi ovat ravinneet
itseänsä enimmäkseen niillä ja eräillä metsistä ja mailta löytämillään
yrteillä, jotka olivat heille tuttuja, ja jotka minäkin tunnen.

— Sellaisten ruohojen tunteminen on mainio lahja, — Sancho — sillä
aavistelen että jonakin päivänä täytyy ottaa se käytäntöön.

Samalla hän veti esille mitä oli sanonut pussissa olevan, ja he
söivät yhdessä, sulassa sovussa ja kelpo kumppaneina. Haluten etsiä
yöpymispaikan he kumminkin lopettivat lyhyeen kehnon ja kuivan
ateriansa. Niin he nousivat ratsuilleen ja pitivät kiirettä ehtiäkseen
ihmisten ilmoille ennen yön tuloa, mutta aurinko painui pois ja sen
mukana toivo päästä, minne mieli teki, heidän saavuttuaan muutamien
vuohipaimenten majoille, joten he päättivät jäädä sinne yöksi. Sanchoa
harmitti kovin, ettei päästy asutuille maille; hänen isäntänsä sitä
vastoin oli ylen tyytyväinen saadessaan maata ulkosalla, koska hän niin
sattuessa joka kerta katsoi suorittavansa näytteen, joka teki hänelle
helpommaksi todistaa ritariuttaan.




Yhdestoista luku.

Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten seurassa.


Vuohipaimenet ottivat hänet hyväntahtoisesti vastaan, ja Sancho,
pidettyään parhaansa mukaan huolta Rocinantesta ja aasistaan, siirtyi
hajuaistinsa opastamana muutamien tulisijalla kattilassa porisevien
vuohenlihan kappaleiden luo. Vaikka hän olisi mielellään heti katsonut,
olivatko ne kyllin kypsät siirrettäviksi kattilasta vatsaan, hän
kumminkin jätti sen tekemättä, sillä vuohipaimenet ottivat ne samassa
tulelta, levittivät maahan muutamia lampaannahkoja, järjestivät
kiireesti maalaisateriansa ja tarjosivat molemmille vierailleen
erittäin ystävällisesti mitä heillä oli. Nahkojen ympärille sijoittui
heitä kuusi, kaikki tämän katraan vartijat, sitä ennen kömpelön
kohteliaasti pyydettyään Don Quijotea istuutumaan häntä varten kumoon
käännetylle purtilolle. Don Quijote istuutui, mutta Sancho jäi
seisomaan ojentaakseen herralleen juomasarvea. Havaitessaan Sanchon
seisovan hänen isäntänsä sanoi hänelle:

‒ Jotta oivallat, Sancho, sen hyvän, mitä vaeltavaan ritariuteen
sisältyy, ja kuinka vähältä pitää että jotakin siihen kuuluvaa tointa
harjoittavat henkilöt pikaisesti saavuttavat maailman kunnioituksen
ja arvonannon, on tahtoni että istuudut minun viereeni näiden kelpo
ihmisten seurassa ja olet yhtä minun kanssani, joka olen sinun isäntäsi
ja synnynnäinen käskijäsi, että syöt lautaseltani ja juot samasta
astiasta kuin minä; sillä vaeltavasta ritarista voidaan sanoa samoin
kuin rakkaudesta että se tasoittaa kaiken.

— Paljon kiitoksia! — vastasi Sancho — mutta minä vakuutan teidän
armollenne että söisin, jos minulla vain olisi runsaasti syötävää,
yhtä hyvin ja paremminkin seisoaltani ja yksinäni kuin jonkun keisarin
vieressä istuen. Ja maittaapa minua, totta puhuen, se minkä syön omassa
loukossani kursailematta ja kumartelematta, vaikka se olisi vain leipää
ja sipulia, paljon paremminkin kuin kalkkunat sellaisissa pöydissä,
missä täytyy pureksia verkalleen, juoda vain rahtusen, pyyhkiä itseänsä
tämän tästä, olla aivastamatta ja yskimättä, vaikka mieli tekisi, ja
pidättyä muistakin seikoista, jotka yksinäisyydessä ja vapaudessa
lankeavat luonnostaan. Pyydän siis, herrani, että vaihdatte kunnian,
jota teidän armonne tahtoo minulle osoittaa, koska olen vaeltavan
ritariston palvelija ja liittolainen, niin kuin olenkin, kun kerran
olen teidän armonne aseenkantaja, johonkin muuhun, mikä saattaa olla
minulle mieluisempaa ja edullisempaa; vaikka näet katson tuon kunnian
täysin saaduksi, luovun siitä kumminkin tästä lähtien maailman loppuun
saakka.

— Kaikesta huolimatta sinun tulee istuutua, sillä joka itsensä alentaa,
sen Jumala ylentää.

Hän tarttui Sanchon käsivarteen ja pakotti hänet viereensä istumaan.

Vuohipaimenet, jotka eivät ymmärtäneet tuota tolkutonta puhetta
aseenkantajista ja vaeltavista ritareista, eivät osanneet muuta kuin
vaiti ollen syödä ja katsella vieraitaan, jotka varsin sukkelasti
ja halukkaasti pistelivät poskeensa nyrkinkokoisia lihakimpaleita.
Kun liharuoka oli syöty, paimenet kaatoivat nahkoille ison kasan
ruokatammen terhoja ja toivat vielä lisäksi puolikkaan juustoa,
joka oli kovempaa kuin jos se olisi ollut muurilaastista tehtyä.
Juomasarvikaan ei ollut joutilaana vaan kiersi miehestä mieheen niin
sukkelasti (milloin täynnä, milloin tyhjänä, kuin vesivipusimen
ämpäri), että toinen näkyvissä olevista viinileileistä tyhjentyi siihen
aivan huokeasti. Tyydytettyhän vatsansa vaatimukset Don Quijote otti
käteensä kourallisen terhoja, silmäili niitä tarkkaavasti ja korotti
äänensä näin puhuakseen:

— Onnellinen aikakausi ja onnelliset ne vuosisadat, joita muinaisen
ajan ihmiset nimittivät kultaisiksi, eivät suinkaan siitä syystä, että
kultaa, jota nykyisenä rauta-aikana pidetään erinomaisessa arvossa,
olisi tuona onnellisena aikana saatu aivan vaivattomasti, vaan siksi,
että silloin eläville ihmisille olivat tuntemattomat nämä kaksi
sanaa: sinun ja minun. Tuona pyhänä aikakautena oli kaikki yhteistä:
jokapäiväisen elatuksen hankkimiseksi ei kenenkään tarvinnut tehdä
muuta kuin kättään ojentamalla ottaa se jykevistä tammista, jotka
auliisti tarjosivat makeita ja kypsiä hedelmiänsä. Kirkkaat lähteet
ja solisevat purot soivat ihmisille mitä runsaimmin maukasta ja
läpikuultavan puhdasta vettä. Kallion halkeamiin ja puiden onteloihin
perustivat uutterat ja älykkäät mehiläiset yhteiskuntansa luovuttaen
epäitsekkäästi ylen suloisen työnsä runsaan sadon kenen käteen tahansa.
Uljaat korkkipuut antoivat itsestään, oman anteliaisuutensa vuoksi,
mitään muuta temppua vaatimatta, leveän ja kevyen kuorensa, jolla
ihmiset alkoivat peittää paksujen paalujen varaan vain ilmanalan
tuimuuden takia rakennettuja majojansa. Silloin vallitsi sula
rauha, sula sopu ja ystävyys: kaarevan auran julkea terä ei ollut
vielä rohjennut viiltäen painua ensimmäisen emomme lempeään poveen,
sillä hän tarjosi vapaaehtoisesti kaikkialla hedelmällisessä ja
avarassa sylissään sitä, mikä oli omansa ravitsemaan, ylläpitämään
ja virkistämään niitä lapsia, joiden oma hän silloin oli. Silloinpa
astelivat viattomat kauniit paimenneidot laaksosta laaksoon ja
kukkulalta kukkulalle, hiukset palmikoilla ja paljain päin, yllään
vaatetta vain sen verran kuin tarvittiin sen verhoamiseksi, mitä
kunniallisuus vaatii ja on aina vaatinut verhoamaan. Heidän
koristeensakaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin käytetyt, jotka
tekee kalliiksi Tyroksen purppura ja lukemattomin tavoin kidutettu
silkki, vaan he solmivat yhteen takiaisen ja muratin vihreitä lehtiä
esiintyen siten kenties yhtä komeina ja soreina kuin meidän nykyiset
hovinaisemme eriskummaisine ja outoine keksintöineen, joihin joutava
uutuudenhimo on heidät johtanut. Silloin puettiin sielun hellien
tunteiden ilmaus koruttomaan ja vilpittömään, tunteen omaa luontoa ja
laatua vastaavaan muotoon etsimättä sen arvon lisäämiseksi teennäisiä
käänteitä. Kavaluus, petos ja ilkeys eivät sekaantuneet totuuteen ja
vilpittömyyteen. Oikeus pysyi omissa rajoissaan, eivätkä mielisuosion
ja oman voitonpyynnin mahdit, jotka nykyisin sitä kovin loukkaavat,
häiritsevät ja vainoavat, uskaltaneet sitä häiritä eikä solvata.
Mielivallan laki ei ollut vielä saanut sijaa tuomarin mielessä, koska
silloin ei ollut mitään eikä ketään tuomittavaa. Neitoset liikkuivat,
kuten sanoin, kunniallisuuden saattelemina, missä tahansa, ypöyksinään,
ollenkaan pelkäämättä että toisten julkeus ja riettaat aikomukset
heitä loukkaisivat, ja heidän lemmenantaumuksensa johtui heidän omasta
mieltymyksestään ja omasta vapaasta tahdostaan. Nykyisinä inhottavina
aikoina sitä vastoin ei yksikään heistä ole taatussa turvassa
eikä olisi, vaikka kätkö- ja suojapaikkana olisi uusi labyrintti,
samanlainen kuin Kreetan saarella sijaitseva, sillä sinnekin
tunkeutuisi raoista tai ilman teitse kirotun, kiihkeän houkuttelun
keralla lemmen rutto saaden heidän koko lujuutensa surkeasti
luhistumaan. Aikojen kuluessa ja ilkeyden yhä lisääntyessä perustettiin
heidän turvakseen vaeltavien ritarien järjestö puolustamaan neitoja,
suojaamaan leskiä sekä auttamaan orpoja ja puutteenalaisia. Tähän
ritarikuntaan kuulun minäkin, te hyvät vuohipaimenet, joita kiitän
kestityksestä ja itseni ja aseenkantajani hyvästä kohtelusta. Vaikka
näet kaikki elävät olennot ovat luonnonlain mukaan velvolliset
osoittamaan suosiotaan vaeltaville ritareille, on kuitenkin, koska
tiedän teidän ottaneen minut ystävällisesti vastaan ja minua kestinneen
tuntematta tuota velvoitusta, oikein ja kohtuullista, että kiitän teitä
hyväntahtoisuudestanne niin hyvin kuin suinkin voin.

Tämä ritarimme pitkä juhlapuhe (joka olisi varsin hyvin voinut
jäädä pitämättäkin) johtui yksinomaan siitä, että hänelle tarjotut
tammenterhot saivat hänet muistelemaan kulta-aikaa ja hänen pisti
päähänsä esittää tuo joutava puhe vuohipaimenille, jotka sanaakaan
siihen virkkamatta, ihmeissään ja hämmästyneinä, häntä kuuntelivat.
Sanchokin oli vaiti, söi terhoja ja kävi vähän väliä kokemassa toista
leiliä, joka oli ripustettu korkkipuuhun, jotta viini säilyisi viileänä.

Don Quijoten puhe kesti kauemmin kuin ateria; sen päätyttyä virkkoi
eräs paimenista:

— Jotta teidän armonne, herra vaeltava ritari, voi sanoa että olemme
kestinneet teitä alttiisti ja mielellämme, tahdomme huvittaa ja
ilahduttaa teitä antamalla erään pian tänne saapuvan kumppanimme
laulaa; hän on erittäin taitava ja kovasti rakastunut nuori mies ja
osaa sitä paitsi lukea ja kirjoittaa sekä soittaa viulua niin ettei
paremmasta apua.

Vuohipaimen oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun korvat jo erottivat
viulun äänen, ja aivan pian saapui soittaja, suunnilleen kahdenkolmatta
vuoden ikäinen ja varsin miellyttävä nuori mies. Kumppanit kysyivät,
oliko hän syönyt illallista, ja hänen vastattuaan myöntävästi sanoi
hänelle se, joka oli tarjouksen esittänyt:

— Siispä voinet mieliksemme hiukan laulaa, Antonio, jotta tämä
vieraanamme oleva herra näkee vuorilla ja metsissäkin olevan
musiikintaitoista väkeä. Olemme kertoneet hänelle kyvyistäsi ja
toivomme sinun niitä osoittavan siten todistaen puheemme perällisiksi.
Pyydän siis sinua mitä hartaimmin istumaan ja laulamaan sen rakkautesi
laulun, jonka setäsi, kappalainen, on sinulle sepittänyt ja johon
kyläläiset ovat varsin mieltyneet.

— Se käy päinsä — vastasi nuori mies.

Odottamatta enempiä pyyntöjä hän istuutui kaadetun tammen kannolle,
viritti viulunsa ja alkoi vähän ajan kuluttua laulaa sangen sievästi
seuraavaa:

    — Olalla, mua lemmithän,
    sa vaikk' et virka siitä
    ja vaikk' ei mykkää katsett' ees
    silmistäs mulle riitä.

    Oot viisas, siksi tiedänkin:
    minua lemmit varmaan,
    sill' ilmitullut rakkaus
    sytyttää lempeen armaan.

    Ah, totta kyllä usein nään:
    sun pronssia on rinta,
    ja poves valkohohtoinen
    on niin kuin paaden pinta.

    Mut usein myöskin jälkeen sen,
    kun luotas minut torjut,
    taas toivo näyttää lievettään,
    taas kylmyydessäs horjut.

    Näin sokeasti sydämein
    päin syöksyy sydäntäsi;
    ei viihdä sitä karsaus,
    ei kiihdä lämmin käsi.

    Jos lempi taivaan anti on
    tai ystävällisyyttä,
    jota sulla riittää, silloin en
    sinust' uneksi ma syyttä.

    Jos palvelukset saattavat
    myös kiihtää lemmentulta,
    niin ansioksi laskenee
    ne minullekin kulta.

    Kas, jos vain olet tarkannut,
    oot nähnyt useasti
    mun pyhäpuvussa kulkevan
    maanantai-iltaan asti.

    Kun kerran hieno vaatetus
    se rakkautta tukee,
    niin aina iloks annahan
    tää poika hyvin pukee.

    Siit' että yöt mä soittelin
    sun ikkunasi alla
    ja karkeloin vain kanssasi,
    en puhu kerskumalla.

    En kerro, kuinka ylistin
    sun ihanuuttas aina,
    ja vaikka totta puhuinkin
    tytöt katsoi raivokkaina.

    Näin Teresakin sanoi,
    kun ma pääsin kehumasta:
    »Moni luulee enkeliks armastaan,
    mut apinaks huomaa vasta,

    kun näkee ettei olekaan
    se kauneus luonnon suomaa,
    kun näkee irtopalmikot,
    joit' Amorkaan ei huomaa!»

    Ma valheeksi tuon kohta tein,
    hän serkulleen mua moitti;
    hän minut haastoi taisteluun,
    sa tiedät kumpi voitti.

    En lemmi pyytein alhaisin,
    en viettelijän lailla;
    sua puhtain tuntein lähestyn
    sanoilla arvokkailla:

    Näät kirkonsiteet kaunoiset
    ne hohtaa silkkisinä;
    pujota kaulas kahleeseen,
    sen kohta teen myös minä.

    Jos et, niin kautta pyhien
    nyt vannon, että lähden
    ma kapusiiniluostariin
    sun kylmyytesi tähden.

Siihen vuohipaimen lopetti laulunsa. Vaikka Don Quijote pyysi häntä
laulamaan vielä vähän lisää, ei Sancho Panza ollut samaa mieltä; hän
näet halusi mieluummin nukkua kuin kuunnella lauluja. Niinpä hän
sanoikin isännälleen:

— Teidän armonne sopisi hyvin nyt heti laittautua sinne missä vietätte
yön, sillä näillä kelpo miehillä on pitkin päivää niin paljon työtä,
etteivät he voi kuluttaa yötänsä laulellen.

— Kyllä ymmärrän yskän, Sancho, — virkkoi Don Quijote — oivallan varsin
hyvin että leilillä käyminen vaatii palkakseen pikemmin unta kuin
musiikkia.

— Hyvältähän tuo maistuu meistä kaikistakin, Jumalan kiitos — vastasi
Sancho.

— Sitä en kiellä, — virkkoi Don Quijote — mutta sijoitu sinä minne
mielit, minun säätyyni kuuluvien henkilöiden on soveliaampaa valvoa
kuin nukkua. Joka tapauksessa, Sancho, olisi hyvä, jos katsoisit
jälleen korvaani; sitä särkee enemmän kuin on tarpeen.

Sancho teki mitä käskettiin, ja eräs vuohipaimenista sanoi haavan
nähtyään ettei ollut mitään hätää, koska hän sivelisi sen nopeasti
parantavalla voiteella. Hän otti muutamia siellä runsaasti kasvavan
rosmariinin lehtiä, pureksi ne, sekoitti mälliin hiukan suolaa ja
painoi sen korvalehteen, jonka sitoi erittäin huolellisesti, vakuuttaen
ettei muuta lääkettä kaivattu, mikä olikin totta.




Kahdestoista luku.

Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.


Heidän niissä puuhissa ollessaan tuli toinen nuori mies, eräs niistä,
jotka toivat paimenille kylästä muonaa, ja sanoi:

— Tiedättekö miten kotosalla ovat asiat?

— Kuinka me sen voisimme tietää? — vastasi eräs heistä.

— Tietäkää siis, — jatkoi nuorukainen — että tänä aamuna kuoli kuuluisa
oppinut paimen Grisóstomo, ja siellä huhuillaan hänen kuolleen
rakkaudesta tuohon pirun tyttöön Marcelaan, rikkaan Guillermon
tyttäreen, siihen, joka paimentytöksi pukeutuneena kuljeskelee noissa
tiettömissä seuduissa.

— Marcelaako tarkoitat? — virkkoi eräs.

— Juuri häntä — vastasi vuohipaimen. — Ja mikä parasta, Grisóstomo
on testamentissaan määrännyt että hänet on haudattava vainiolle,
ikään kuin hän olisi ollut mauri, nimittäin kallion alle, missä on
lähde korkkipuun luona; kerrotaan näet ja sanotaan hänen itsensäkin
sanoneen että hän oli siellä nähnyt tytön ensimmäisen kerran. Hän on
merkinnyt testamenttiinsa vielä muitakin määräyksiä, sellaisia, joita
paikkakunnan pappien mielestä ei saa täyttää eikä ole hyväkään täyttää,
koska ne ovat pakanallisia. Kaikkeen tuohon vastaa hänen hyvä ystävänsä
Ambrosio, ylioppilas, joka oli hänkin pukeutunut paimeneksi hänen
kanssaan, että kaikki on tarkoin täytettävä niin kuin Grisóstomo on
määrännyt, ja siitä on nyt koko kylä kuohuksissaan. Väitetään kumminkin
lopulta käyvän niin kuin Ambrosio ja kaikki hänen ystävänsä paimenet
tahtovat, ja huomenna he tulevat hautaamaan hänet juhlallisesti siihen
paikkaan, jonka mainitsin. Ja luulenpa että siitä tulee varsin nähtävä
asia; ainakin minä lähden sinne sitä katsomaan, vaikka ei kävisi
huomenna kylään palaaminen.

— Me lähdemme kaikki, — vastasivat vuohipaimenet — ja heitämme arpaa,
kenen tulee jäädä paimentamaan kaikkien vuohia.

— Oikein puhut, Pedro, — virkkoi eräs heistä — mutta tuota toimitusta
ei tarvita, sillä minä jään kaikkien puolesta. Eikä sinun pidä luulla
sen johtuvan hyvyydestäni tai uteliaisuuden puutteesta, sillä syynä on
se, että taannoin jalkaan astumani tikku estää minua kävelemästä.

— Olemme kumminkin siitä kiitolliset sinulle — vastasi Pedro, Don
Quijote pyysi nyt Pedroa sanomaan mikä tuo vainaja oli ja mikä tuo
paimentyttö. Siihen Pedro vastasi tietävänsä vain että vainaja oli eräs
jostain tuolla vuoristossa sijaitsevasta kylästä kotoisin oleva rikas
hidalgo, joka oli useita vuosia opiskellut Salamancassa ja palannut
sitten kotipaikalleen ollen erittäin oppineen ja lukeneen miehen
maineessa. — Hänen sanottiin perehtyneen varsinkin tähtitieteeseen ja
Auringon ja Kuun edesottamuksiin taivaalla, sillä hän ennusti meille
täsmälleen auringon- ja kuunpienennykset.

Pimennykseksi, ystäväni, nimitetään noiden kahden suuren taivaanvalon
himmenemistä, eikä pienennykseksi — selitti Don Quijote.

Mutta Pedro jatkoi kertomustaan, ollenkaan välittämättä joutavista
pikkuseikoista, sanoen:

‒ Samoin hän tiesi ennakolta, tulisiko hyvä vuosi vai kituvuosi.

‒ Tahdotte sanoa katovuosi, ystäväni — virkkoi Don Quijote.

‒ Katovuosi tai kituvuosi, — vastasi Pedro — aivan yhtä ja samaa.
Ja uskokaa minua, että hänen sanomistaan rikastuivat vahvasti hänen
isänsä ja hänen ystävänsä, jotka häneen luottivat; he näet tekivät mitä
hän heille neuvoi sanoen: »Kylväkää tänä vuonna ohraa, älkää kylväkö
vehnää; tänä vuonna voitte kylvää virnaa, mutta ei ohraa; ensi vuonna
tulee runsaasti öljyä; kolmena seuraavana ei saada tippaakaan.»

— Sen tieteen nimi on astrologia — sanoi Don Quijote.

— En tiedä mikä sen nimi on, — virkkoi Pedro — mutta tiedän että
hän tiesi tuon kaiken ja vielä enemmänkin. Lyhyesti sanottuna: ei
kulunut monta kuukautta hänen palattuaan Salamancasta, kun hän eräänä
kauniina päivänä ilmaantui yhtäkkiä paimenen tamineissa, sauvoineen ja
lammasnahkamekkoineen; hän oli luopunut pitkästä takistaan ja muusta
oppineena miehenä käyttämästään vaatetuksesta, ja hänen kerallaan
pukeutui paimeneksi myös hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, joka oli ollut
hänen opintokumppaninsa. Unohdin mainita että Grisóstomo-vainaja oli
oivallinen säkeiden sepittäjä, niin että hän se meille teki joululaulut
ja Kristuksen ruumiin juhlan näytelmät, joita kylämme nuorukaiset
esittivät, ja kaikki sanoivat että ne olivat verrattomia. Nähdessään
niin äkkiarvaamatta molemmat oppineet herrat paimenen pukimissa
kyläläiset joutuivat ihmeisiinsä eivätkä osanneet arvata mikä syy oli
saanut heidät niin merkillisesti muuttumaan. Niihin aikoihin sitten
kuoli Grisóstomomme isä, ja hän sai periä suuren määrän omaisuutta,
irtainta ja kiinteätä, ja lisäksi aika paljon karjaa, suurta ja pientä,
sekä aimo joukon rahaa; kaiken tämän nuori mies sai ihkasen omakseen,
ja totta on, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli kelpo kumppani ja
lempeä ja ystävällinen kunnon ihmisille, ja hänen kasvonsa ne olivat
kuin sula siunaus. Sitten saatiin tietää että hän oli vaihtanut
vaatetusta vain seuraillakseen noilla asumattomilla mailla tuota
paimentyttöä Marcelaa, jonka kumppanimme äsken mainitsi ja johon
vainaja parka Grisóstomo oli rakastunut. Ja nyt mielin teille sanoa,
koska teidän on hyvä se tietää, kuka tämä tytöntynkä on; ettepä taida,
ettekä varmaankaan, kuulla mokomaa seikkaa ikipäivinänne, vaikka
eläisitte kauemmin kuin Jerusalemi.

— Sanokaa Metusalem — virkkoi Don Quijote, jota harmittivat
vuohipaimenen väärät sanat.

— Eli se Jerusalemikin riittämään asti, vastasi Pedro ja jos on niin
laita, että te yhtä mittaa morkkaatte sanojani, emme pääse päähän
vuodessa.

— Suokaa anteeksi, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sanoin sen,
koska sanoissa on suuri ero; mutta te vastasitte varsin hyvin, sillä
Jerusalem elää kauemmin kuin Metusalem. Jatkakaa nyt kertomustanne, en
virka enää mitään.

— Tietäkää siis, hyvä herra, — sanoi vuohipaimen — että kylässämme
oli Grisóstomon isää vielä rikkaampi talonpoika, Guillermo. Tälle
Jumala lahjoitti monien ja suurten rikkauksien lisäksi tyttären,
jonka synnytykseen kuoli hänen äitinsä, oivallisin nainen koko sillä
seudulla. Olen vielä nytkin näkevinäni hänet, hänen kasvonsa, jotka
olivat toiselta puolen kuin Aurinko ja toiselta kuin Kuu; ja hän
oli ennen kaikkea uuttera ja huolellinen emäntä ja ystävällinen
köyhille, niin että uskon hänen sielunsa tällä hetkellä nauttivan
Jumalan autuutta taivaassa. Hänen miehensä Guillermo suri oivallisen
vaimonsa kuolemaa niin kovin että kuoli itsekin jättäen pienen ja
rikkaan tyttärensä Marcelan paikkakuntamme papin ja kirkkoherran,
hänen setänsä, holhokiksi. Tyttö kasvoi niin kauniiksi, että hänet
nähdessämme muistui mieliimme hänen äitinsä erinomainen kauneus; ja
kumminkin arveltiin että tytöstä tulisi vielä ihanampi. Ja niin sitten
kävikin; hänen ehdittyään neljän- tai viidentoista vuoden ikään ei
kukaan voinut häntä katsellessaan olla kiittämättä Jumalaa siitä, että
hän oli luonut tytön niin kauniiksi, ja useimmat olivat kuolettavasti
rakastuneet häneen. Setä valvoi tarkasti tyttöä pitäen häntä visusti
kodin suojissa, mutta kaikesta huolimatta hänen suuren kauneutensa
maine levisi niin, että sedältä pyysivät, hartaasti anelivat ja
kiusaten vaativat tyttöä vaimokseen kosijat, eivät ainoastaan
meikäläiset, vaan monen peninkulman piirissä asuvat, vieläpä kaikkein
arvokkaimmat. Vaikka setä, joka on kaikin puolin kelpo mies ja hyvä
kristitty, olisi mielellään naittanut Marcelan heti, havaittuaan hänen
olevan siinä iässä, hän ei kumminkaan tahtonut sitä tehdä ilman tytön
suostumusta; setä ei siis ajatellut hyötyä ja etua, joka hänelle
naittamisen lykkäytyessä koitui tytön omaisuuden hallitsemisesta..
Tämä on totisesti lausuttu kelpo papin kiitokseksi useissakin kylän
juttuseuroissa; teidän näet tulee tietää, herra vaeltaja, että näissä
pikkukylissä puhutaan kaikesta ja kuiskutellaan kaikesta, joten voitte
pitää varmana, niin kuin minä puolestani pidän varmana, että papin,
joka saa seurakuntalaisensa pakostakin puhumaan hyvää itsestään, täytyy
olla aivan erinomaisen hyvä, erittäinkin maaseudulla.

‒ Se on totta, — virkkoi Don Quijote — mutta jatkakaa; tarina on
mainio, ja te, kelpo Pedro, kerrotte sen hyvin miellyttävästi.

‒ Älköön minulta puuttuko Jumalan mielisuosiota, sillä se tässä
on paikallaan. Teidän tulee muuten tietää että tyttö, vaikka setä
esittikin hänelle ehdotuksiaan ja kuvaili erikseen joka ainoan häntä
vaimokseen pyytävän nuoren miehen hyvät ominaisuudet, kehoittaen
häntä menemään naimisiin ja valitsemaan mieleisensä, vastasi aina
vain ettei halunnut toistaiseksi mennä miehelään vaan tunsi liian
nuorena olevansa kykenemätön kantamaan avioliiton taakkaa. Näiden
hänen mainitsemiensa näennäisesti pätevien syiden vuoksi setä lakkasi
häntä kiusaamasta jääden odottamaan, kunnes tyttö ehtisi hiukan
vanhemmaksi ja voisi valita mieleisensä puolison. Hän näet sanoi ja
sanoi varsin oikein ettei vanhempien pidä naittaa lapsiansa vastoin
heidän tahtoaan. Mutta kuinka olikaan, eräänä kauniina päivänä tämä
turhan ujo Marcela sitten yhtäkkiä ilmaantuu paimentytöksi pukeutuneena
ja huolimatta sedästään enempää kuin muistakaan kyläläisistä, jotka
neuvoivat häntä luopumaan aikeesta, lähti kuljeksimaan vainioille
toisten kyläntyttöjen kanssa paimentaen omaa karjaansa. Kun hän siten
näyttäytyi julkisesti ja hänen kauneutensa oli esteettömästi nähtävänä,
en osaa teille kunnolla sanoa, kuinka monet rikkaat nuorukaiset,
hidalgot ja talonpojat, ovat pukeutuneet samanlaiseen asuun kuin
Grisóstomo ja vaeltavat häntä kosiskellen noilla mailla. Yksi heistä,
kuten sanoin, oli vainajamme, josta sanottiin ettei hän enää tyttöä
rakastanut vaan kerrassaan jumaloi. Ei kuitenkaan pidä luulla että
Marcela tähän vapauteen ja niin riippumattomaan, niin vähän tai ei
yhtään häveliästä piiloutumista sallivaan elämään antauduttuaan olisi
antanut mitään aihetta tai aiheen häivääkään, joka voisi koitua hänen
kunniallisuutensa ja siveytensä vahingoksi; hän päin vastoin varoo
kunniaansa niin visusti, ettei yksikään niistä, jotka häntä palvelevat
ja kosivat, ole kehunut eikä todenmukaisesti voikaan kehua saaneensa
häneltä minkäänlaista vähäisintäkään toivoa halunsa täyttymisestä.
Vaikka hän ei karta eikä väistä paimenten seuraa eikä keskustelua
heidän kanssaan ja vaikka hän kohtelee heitä huomaavaisesti ja
ystävällisesti, hän kuitenkin torjuu jokaisen hänelle tarkoitustaan
ilmaisevan, olkoon kosijan aikomus niinkin rehellinen ja pyhä kuin
avioliiton solmiminen, ja viskaa heidät pois luotaan kuin lingoten.
Tällaisella menettelyllään hän tekee näillä mailla pahempaa tuhoa
kuin olisi tehnyt rutto tullessaan, sillä hänen sävyisyytensä ja
kauneutensa houkuttelevat puoleensa niiden sydämiä, jotka seurustelevat
hänen kanssaan häntä palvellakseen ja rakastaakseen, mutta hänen
ynseytensä ja jyrkkyytensä saa heidät epätoivon partaalle, joten he
eivät enää osaa sanoa hänelle mitään muuta kuin äänekkäästi nimittää
häntä säälimättömäksi ja kiittämättömäksi ja muuksi sellaiseksi, mikä
hyvin ilmaisee hänen käytöksensä laatua. Jos te, herrani, viipyisitte
täällä jonkin päivän, kuulisitte näiden vuorien ja laaksojen kaikuvan
häntä seuraavien pettyneiden valituksista. Tässä on verrattain lähellä
paikka, jossa kasvaa pari tusinaa korkeita pyökkipuita, eikä niiden
joukossa ole yhtäkään, jonka sileään kuoreen ei olisi piirretty ja
kirjoitettu Marcelan nimeä, ja muutaman yläpuolelle on puuhun piirretty
kruunu, ikään kuin rakastaja olisi tahtonut aivan selvästi ilmaista
että se kuuluu Marcelalle ja että hän sen ansaitsee paremmin kuin
kukaan muu kaunotar ihmisten joukossa. Täällä huokailee paimen, tuolla
valittaa toinen; toisaalta kuuluu lemmenlauluja, toisaalta epätoivoisia
valitusvirsiä. Joku viettää yön kaikki hetket jonkin tammen tai kallion
juurella, kyyneltyneitä silmiänsä ummistamatta, ja siinä hänen näkee
yhä istuvan, mietteisiinsä vaipuneena ja uppoutuneena, aamun nouseva
Aurinko; toinen taas huokailuansa lopettamatta tai keskeyttämättä,
kesän helteisimpänä keskipäivän hetkenä polttavassa hiekassa maaten,
valittaa vaivaansa armahtavalle taivaalle. Ja toista samoin kuin
toista, noita samoin kuin näitä vallitsee voitokkaasti kaunis Marcela,
ja me kaikki, jotka tunnemme hänet, odotamme, miten hänen ylpeytensä
vihdoin käy ja kuka tulee olemaan se onnellinen, jonka on määrä
kukistaa tuo hirmuisen jäykkä olemus ja saada omakseen tuo erinomainen
kauneus. Koska kaikki mitä olen kertonut on totista totta, ajattelen
että on samoin totta se, mitä paimenkumppanimme sanoi mainittavan
Grisóstomon kuoleman syyksi. Sen tähden kehoitan teitä saapumaan
huomenna hänen hautajaisiinsa, joista tulee näkemisen arvoiset, sillä
Grisóstomolla on paljon ystäviä, ja tästä sinne, mihin hän tahtoi tulla
haudatuksi, ei ole puolta peninkulmaa.

‒ Pidän sen mielessäni — virkkoi Don Quijote — ja kiitän teitä
nautinnosta, jonka olette tuottanut minulle kertomalla niin viehättävän
tarinan.

‒ Ei ansaitse, — vastasi vuohipaimen — enhän minä tiedä puoliakaan
niistä seikoista, joita on sattunut Marcelaa rakastaville; mutta
voisihan käydä niin, että huomenna tapaamme tiellä jonkun paimenen,
joka ne meille kertoo. Mutta nyt teidän on paras mennä nukkumaan katon
alle, sillä yöilma saattaisi äidyttää haavaanne, vaikka saamanne lääke
on senlaatuinen, ettei tarvitse pelätä mitään pahaa käännettä.

Sancho Panza, joka oli jo toivonut hiiteen vuohipaimenen pitkät puheet,
kehoitti hänkin puolestaan isäntäänsä lähtemään makuulle Pedron
majaan. Hän teki niin ja vietti sitten enimmän osan yötä ajatellen
valtiatartaan Dulcineaa, siten jäljitellen Marcelan rakastajia. Sancho
Panza sijoittui Rocinanten ja aasinsa väliin ja nukkui, ei niin kuin
torjuttu rakastavainen vaan niin kuin ainakin ihminen jota on piesty.




Kolmastoista luku,

jossa lopetetaan kertomus paimentytöstä Marcelasta ja esitetään
muitakin tapahtumia.


Mutta päivä ehti tuskin ilmaantua näkyviin idän ääriltä, kun viisi
kuudesta vuohipaimenesta nousi ja meni herättämään Don Quijotea. He
kysyivät, aikoiko hän yhä vielä lähteä näkemään Grisóstomon merkillistä
hautausta, ja sanoivat lähtevänsä hänen kanssaan. Don Quijote,
joka ei muuta halunnutkaan, nousi ja käski Sanchon heti satuloida
ja suitsia ratsut. Sancho teki niin aivan joutuisasti, ja yhtä
sukkelasti he kaikki sitten lähtivät matkaan. He eivät olleet kulkeneet
neljännespeninkulmaa, kun näkivät erään polun risteyksessä vastaan
tulevan kuusi paimenta, joilla oli yllään mustat lammasnahkamekot
ja päässä sypressi- ja oleanderiseppeleet. Jokaisella oli kädessään
jyhkeä piikkipaatsamasauva. Heidän kanssaan tuli vielä ratsain kaksi
aatelismiestä erittäin hienoissa matkatamineissa, saattajinaan kolme
jalkaisin kulkevaa palvelijaa. Kohdatessaan toisensa he kaikki
tervehtivät kohteliaasti ja tiedustelivat toisiltaan minne oli matka,
saaden kuulla että kaikki olivat menossa hautauspaikalle, ja niin he
alkoivat kulkea eteenpäin kaikki samassa seurassa.

Toinen ratsumies kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen hänelle:

‒ Luulenpa, herra Vivaldo, että voimme pitää hyvin käytettynä aikaa,
jonka viivymme näkemässä tätä merkillistä hautausta, sillä sen täytyy
varmaan olla merkillinen päättäen niistä eriskummaisista asioista,
joita nämä paimenet ovat meille kertoneet sekä paimenvainajasta että
miehensurmaajasta paimentytöstä.

— Samoin arvelen minä, — vastasi Vivaldo — ja viipyisin yhden päivän
asemesta neljäkin, kun vain saan sen nähdä.

Don Quijote kysyi heiltä mitä he olivat kuulleet Marcelasta ja
Grisóstomosta. Matkamies vastasi että he olivat sinä aamuna kohdanneet
paimenet ja nähdessään heidät niin synkissä pukimissa olivat
tiedustelleet, mistä syystä he sellaisina esiintyivät; joku paimenista
oli asian selittänyt ja kertonut erään Marcela-nimisen paimentytön
omituisuudesta ja kauneudesta sekä hänen monien kosijoidensa
rakkausseikoista ja sen Grisóstomon kuolemasta, jonka hautajaisiin he
nyt olivat menossa. Lyhyesti sanoen, hän kertoi kaiken mitä Pedro oli
jo Don Quijotelle kertonut.

Tämä puheenaihe loppui ja uusi ilmaantui, kun Vivaldon nimellä mainittu
tiedusteli Don Quijotelta mikä sai hänet vaeltamaan sellaisissa
varuksissa niin rauhallisessa seudussa. Siihen Don Quijote vastasi:

— Toimeni harjoittaminen ei suvaitse eikä salli minun toisin vaeltaa.
Elämän mukavuus, herkkuateriat ja lepo on keksitty velttoja hovilaisia
varten; mutta vaiva, levottomuus ja varukset on keksitty ja tehty vain
niitä varten, joita maailma nimittää vaeltaviksi ritareiksi ja joiden
joukossa olen minäkin, tosin arvoton ja kelvoton, kaikkein vähäisimpänä.

Tuon kuultuaan kaikki pitivät häntä heti hulluna, mutta Vivaldo,
joka halusi asiaa lähemmin tutkia ja saada selville mitä lajia hänen
hulluutensa oli, kysyi häneltä nyt mitä hän tarkoitti puhuessaan
vaeltavista ritareista..

— Eivätkö arvoisat herrat ole lukeneet — virkkoi vastaukseksi
Don Quijote — Englannin aikakirjoista ja historioista kertomusta
kuningas Arthurin kuuluisista urotöistä? Me mainitsemme häntä yhä
kastilialaisessa äidinkielessämme Artus-kuninkaan nimellä, ja hänestä
on ikivanha ja Ison-Britannian koko kuningaskunnassa yleisesti tunnettu
tarina, ettei hän kuollut vaan muuttui noidan keinoin korpiksi ja että
hän aikojen kuluessa tulee jälleen hallitsemaan sekä ottaa haltuunsa
valtakuntansa ja valtikkansa, mistä syystä ei voida todistaa kenenkään
englantilaisen, niistä ajoista meidän päiviimme saakka, koskaan
tappaneen korppia. Tämän hyvän kuninkaan aikana perustettiin Pyöreän
pöydän ritarien kuuluisa ritarikunta, ja silloin tapahtuivat, ihan
täsmälleen, ne lemmenseikat, joita siinä kerrotaan Järven herrasta
Lancelotista ja kuningatar Ginevrasta, joiden välittäjänä ja uskottuna
oli arvoisa rouva Quintanona, mistä sitten syntyi tunnettu ja
kotimaassamme Espanjassa aivan yleisesti laulettu romanssi

    Eipä naisten palvelusta
    nauttinut lie jalo mies
    niin kuin Lancelot, tuo uljas,
    Brittein maasta tullessaan

sekä sen erittäin miellyttävä ja suloinen jatko, jossa kerrotaan
hänen suurista lemmen ja sankaruuden teoistaan. Niistä ajoista alkaen
tämä ritarikunta vähitellen levisi ja laajeni lukuisiin maailman
eri osiin, ja sen keskuudessa tulivat mainetöistään kuuluisiksi ja
tunnetuiksi urhea Gallian Amadis kaikkine poikineen ja lapsenlapsineen
aina viidenteen polveen sekä miehuullinen Hyrkanian Felixmarte ja
ansaitsemaansa ylistystä milloinkaan saamaton Tirante Valkoinen,
ja eipä paljon puuttunut ettemme saaneet omana aikanamme nähdä ja
kuulla voittamatonta ja urheata ritaria Kreikan Don Belianista sekä
seurustella hänen kanssaan. Tätä siis, hyvät herrat, merkitsee
vaeltavana ritarina oleminen, ja äsken mainitsemani on juuri heidän
ritarikuntansa, johon minä, kuten jo mainitsin, olen pyhin lupauksin
liittynyt, vaikka olen syntinen ihminen, ja sitä samaa, mitä mainitut
ritarit toimenaan harjoittivat, harjoitan minäkin. Sen vuoksi liikun
näillä autioilla ja asumattomilla mailla etsien seikkailuja, vakain
mielin tahtoen uskaltaa käsivarteni ja henkilöni vaarallisimpaan,
mitä kohtalo saattaa varata minua varten, heikkojen ja hädänalaisten
auttamiseksi.

Näistä hänen sanoistaan selvisi matkustavaisille lopullisesti että
Don Quijote oli järjiltään ja millaisen hulluuden vallassa hän oli,
ja hekin joutuivat siitä ihmeisiinsä samoin kuin kaikki, jotka siihen
ensimmäisen kerran tutustuivat. Kulkeakseen hupaisesti lyhyen matkan,
joka vielä oli jäljellä heidän saavuttuaan vuoristoon, missä hautaus
oli toimitettava, Vivaldo, erittäin älykäs ja hilpeäluontoinen mies,
tahtoi suoda hänelle tilaisuutta jatkaa hullutuksiaan. Hän sanoi:

— Minun nähdäkseni, herra vaeltava ritari, teidän armonne on liittynyt
erääseen maailman ankarimmista ritarikunnista, ja uskonpa ettei
kartusiaanien veljeskuntakaan ole niin ankara.

— Se saattaa hyvinkin olla yhtä ankara, — vastasi Don Quijotemme
— mutta ei puutu paljon etten epäile, onko se yhtä välttämätön
maailmassa. Jos näet totta puhutaan, ei sotilas, joka suorittaa mitä
hänen päällikkönsä käskee, tee vähempää kuin itse päällikkö, joka
käskyn antaa. Tarkoitan että munkit kaikessa levossa ja rauhassa
rukoilevat taivasta suomaan maiselle elämälle menestystä, mutta me
sotilaat ja ritarit toteutamme mitä he rukoilevat puolustamalla sitä
käsivarsiemme väellä ja miekkojemme tutkaimilla, emmekä suojaavan katon
alla vaan taivasalla, alttiina auringon sietämättömän helteisille
säteille kesäaikana ja talvisin kestäen tuimaa pakkasta. Niin me
olemme Jumalan palvelijoita maan päällä ja käsivarsia, joiden avulla
hänen oikeutensa täällä pannaan täytäntöön. Ja koska sotaisia toimia
ja muuta niihin kuuluvaa ja niitä koskevaa ei voida suorittaa muuten
kuin hikoilemalla, ponnistelemalla ja rasittumalla, seuraa siitä,
että ne, jotka niihin ryhtyvät, epäilemättä näkevät enemmän vaivaa
kuin ne, jotka häiritsemättömässä rauhassa ja levossa rukoilevat
Jumalaa auttamaan vähävoimaisia. En tahdo kumminkaan väittää eikä
johdu mieleenikään että vaeltavan ritarin toimi olisi yhtä hyvä
kuin suojissaan asuvan munkin; tahdon vain omien kärsimysteni
nojalla päätellä että siihen epäilemättä sisältyy enemmän vaivaa ja
enemmän kolhauksia, enemmän nälkää ja janoa, kurjuutta, risaisuutta
ja syöpäläisiä, sillä varma on, että muinaiset vaeltavat ritarit
saivat elämänsä varrella paljon kovaa kokea. Ja jos muutamat heistä
kohosivatkin urhoollisen käsivartensa varassa keisareiksi, he saivat
totisesti korvaukseksi luovuttaa melkoisen määrän vertansa ja hikeänsä,
ja ellei niin korkealle kohoavilla olisi ollut apunaan noitia ja
tietäjiä, he olisivat pahoin pettyneet pyrinnöissään ja toiveissaan.

— Sitä mieltä olen minäkin, — vastasi matkustaja — mutta minusta
näyttää sangen pahalta eräs vaeltavia ritareita koskeva seikka, monien
muiden ohella, nimittäin se, etteivät he, käydessään johonkin suureen
ja vaaralliseen seikkailuun, missä heitä uhkaa selvä hengenvaara,
sellaisena ratkaisun hetkenä milloinkaan huoli uskoa itseänsä Jumalan
haltuun, kuten on jokaisen kristityn velvollisuus menetellä sellaisissa
vaaroissa, vaan uskoutuvat naistensa huomaan niin innokkaasti ja
hartaasti kuin nämä olisivat heidän jumalansa, mikä seikka mielestäni
haiskahtaa hiukan pakanuudelta.

— Hyvä herra, — vastasi Don Quijote — toisin ei voi olla millään
muotoa, ja huonoon maineeseen joutuisi vaeltava ritari, joka toisin
menettelisi, sillä vaeltavan ritariston keskuudessa on tapana ja
pitämyksenä, että vaeltava ritari, käydessään johonkin suureen aseiden
mittelyyn, luo kuin ilmielävänä edessään olevaan valtiattareensa
hellyyttä ja rakkautta uhkuvia katseita, ikään kuin niillä anoen
häneltä suosiota ja suojelusta aloittamassaan epävarmassa yrityksessä;
niin hänen, vaikka ei kukaan häntä kuule, tulee kuiskaten lausua
muutamia sanoja, joissa sulkeutuu täydestä sydämestään hänen huomaansa;
ja siitä tarjoaa meille historia lukemattomia esimerkkejä. Silti ei
pidä luulla ettei heidän tule uskoa itseänsä Jumalan haltuun, sillä
siihen heillä on aikaa ja tilaisuutta taistelun kestäessä.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi matkustavainen — minua yhä arveluttaa
eräs seikka. Olen näet useita kertoja lukenut, kuinka vaeltavat
ritarit alkavat kiistellä ja antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta
joutuvat vihan valtaan, kääntävät hevosensa, ajavat hyvän matkan päähän
toisistaan ja hyökkäävät sitten muitta mutkitta takaisin toistensa
kimppuun rynnätessään sulkeutuen naistensa suosioon. Kahakka päättyy
tavallisesti siten, että toinen heistä vierähtää ratsultansa maahan
vastustajan peitsen lävistämänä, Ja sattuupa niinkin, ettei toinenkaan
voi välttää putoamista, ellei tartu hevosensa harjaan. Enpä niin
muodoin käsitä, kuinka kuollut olisi saanut tilaisuutta uskoa itsensä
Jumalan huomaan tällaisen äkillisen ottelun kestäessä. Olisi siis ollut
parempi, jos hän olisi käyttänyt hyökkäyksessä tuhlaamansa sanat niin
kuin kristityn velvollisuus edellytti ja vaati, varsinkin kun minun
ymmärtääkseni ei kaikilla vaeltavilla ritareilla ole naisia, joiden
hoiviin uskoutua, koska kaikki eivät ole rakastuneita.

Se on mahdotonta, — vastasi Don Quijote — tarkoitan ettei voi olla
vaeltavaa ritaria ilman valtiatarta, sillä he ovat rakastuneita
yhtä olennaisesti ja synnynnäisesti kuin taivas on tähditetty, eikä
varmastikaan ole nähty historiaa, jossa esiintyisi vaeltava ritari
vailla lemmenseikkoja, ja jos sellainen ritari löytyisi, niin juuri
siitä syystä häntä ei pidettäisi aito ritarina, vaan bastardina, joka
ei ole tullut mainitun ritarikunnan lujaan linnaan portista vaan
muurien yli kuin varas ja ryöväri.

— Siitä huolimatta — virkkoi matkustavainen — muistelen, ellen väärin
muista, lukeneeni ettei Don Galaorilla, urhean Amadis Gallialaisen
veljellä, ollut milloinkaan tiettyä naista, jonka suojelukseen hän
olisi voinut uskoutua; mutta sittenkään häntä ei pidetty vähemmässä
arvossa, ja hän oli erittäin urhoollinen ja kuuluisa ritari.

Siihen vastasi Don Quijotemme:

— Hyvä herra, ei yksi pääskynen kesää tee. Sitä vähemmän voi olla niin
laita, koska tiedän että tuo ritari oli salaa hyvinkin rakastunut;
sitä paitsi oli kiintyminen kaikkiin häntä miellyttäviin naisiin hänen
vastustamaton luontainen taipumuksensa. On muuten varsin selvästi
toteen näytetty että hänellä oli yksi ainoa, jonka hän oli valinnut
valtiattarekseen ja jonka suojelukseen hän uskoutui sangen usein ja
aivan salaa, koska hänen mielestään sellainen salaisuus oli ritarille
kunniaksi.

— Jos siis kuuluu asian luontoon, että jokaisen vaeltavan ritarin
tulee olla rakastunut, — virkkoi matkustavainen — voitaneen varmaan
otaksua että niin on teidän armonnekin laita, koska kuulutte siihen
ritarikuntaan. Ja ellei teidän armonne pidä kunnianaan olla yhtä
salaperäinen kuin Don Galaor, pyydän teitä niin hartaasti kuin osaan,
koko tämän seurueen nimessä ja omasta puolestani, ilmaisemaan meille
valtiattarenne nimen, kotipaikan, säädyn ja kauneuden; hän näet
epäilemättä pitää itseään onnellisena, jos koko maailma tietää häntä
rakastavan ja palvelevan sellaisen ritarin kuin teidän armonne näyttää
olevan.

Don Quijote huokasi syvään ja virkkoi:

— En uskalla varmasti sanoa, miellyttääkö hellää vihaajaani vai ei että
maailma saa tietää minun vannoutuneen hänen palvelukseensa; varsin
kohteliaaseen kysymykseenne vastaten voin ainoastaan ilmoittaa että
hänen nimensä on Dulcinea ja kotipaikkansa Manchassa sijaitseva Toboso;
säädyltään hän on epäilemättä vähintään prinsessa, koska hän on minun
kuningattareni ja valtiattareni, kauneudeltaan yli-inhimillinen, koska
hänessä tulevat ilmi todellisina kaikki ne mahdottomat ja haaveelliset
kauneuden piirteet, joilla runoilijat naisensa varustavat: hänen
hiuksensa ovat puhdasta kultaa, hänen otsansa autuaiden asuinsija,
hänen kulmakaarensa ovat taivaan kirjokaaret, hänen silmänsä kaksi
aurinkoa, hänen poskensa ruusuiset, hänen huulensa korallia, helmiä
hänen hampaansa, alabasteria hänen kaulansa, marmoria hänen povensa,
norsunluuta hänen kätensä, hänen valkeutensa lumen valkeutta, ja
ne osat, jotka häveliäisyys peittää ihmisen katseelta, ovat minun
ajatukseni ja ymmärrykseni mukaan sellaiset, että vain salaisin ja
syvin näkemys voi niitä kyllin arvostaa, mutta ei mihinkään muuhun
verrata.

— Haluaisimme tietää hänen syntyperänsä, heimonsa ja sukujohtonsa —
virkkoi Vivaldo.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Hänen esivanhempiansa eivät ole Rooman vanhat Curtiukset, Gaiukset ja
Scpiot, eivät myöskään uudemmat Colonnat ja Orsinit, eivät Katalonian
Moncadat ja Requesenit eivätkä Valencian Rebellat ja Villanovat, eivät
Aragonian Palafoxit, Nuzat, Rocabertit, Corellat, Lunat, Alagonit,
Urreat, Fozit ja Gurreat, eivät Kastilian Cerdat, Manriquet, Mendozat
ja Guzmanit eivätkä Portugalin Alencastrot, Pallat ja Meneset, vaan hän
kuuluu manchalaiseen Toboson heimoon, joka nuoruudestaan huolimatta on
sellainen, että siitä voivat saada jalon alkunsa tulevien vuosisatojen
kaikkein ylhäisimmät suvut. Ja varokoon kukaan siitä kiistelemästä
minun kanssani, ellei täytä ehtoa, jonka Zerbino[58] merkitsi Rolandin
varuksista tekemänsä voitonmerkin juurelle:

    Ei muille nämä, ainoastaan sille,
    ken vertoja voi vetää Rolandille.

— Vaikka olen Laredon Cachupinein[59] sukua, — virkkoi matkustavainen
— en kumminkaan uskalla sitä asettaa Manchan Toboso heimon rinnalle,
joskaan totta puhuen en ole vielä milloinkaan kuullut sellaista
sukunimeä.

‒ Onpa uskomatonta, että sellainen seikka on voinut jäädä kuulematta —
vastasi Don Quijote.

Kaikki muut kuuntelivat erittäin tarkkaavasti heidän keskusteluansa,
ja vuohi- ja lammaspaimenetkin käsittivät että Don Quijotea vaivasi
sanomaton terveen järjen puute. Sancho Panza yksin piti totena kaiken,
mitä hänen isäntänsä sanoi, koska tiesi kuka hän oli ja oli tuntenut
hänet syntymästä asti. Hiukan epäilyttävältä hänestä vain tuntui uskoa
mitä Don Quijote oli lausunut viehättävästä Toboson Dulcineasta, sillä
hän ei ollut milloinkaan kuullut mainittavan sellaista nimeä eikä
sellaista prinsessaa, vaikka asui aivan lähellä Tobosoa. Kulkiessaan
eteenpäin näin jutellen he näkivät kahden korkean vuoren muodostamasta
rotkosta tulevan alaspäin suunnilleen kaksikymmentä paimenta, kaikki
mustissa lammasnahkaturkeissa ja päässä seppeleet, jotka, kuten
myöhemmin kävi ilmi, olivat toiset marjakuusen, toiset sypressin
havuista punottuja. Kuusi heistä kantoi monenlaisilla kukilla ja
oksilla peitettyjä paareja. Sen nähtyään virkkoi eräs vuohipaimen:

— Nuo, jotka tuolta tulevat, kantavat Grisóstomon ruumista, ja tämän
vuoren juurella on paikka, johon hän määräsi itsensä haudattavaksi.

Sen vuoksi he kiiruhtivat ehtiäkseen perille ja saapuivat sinne, kun
tulijat olivat jo laskeneet paarit maahan ja neljä heistä kaivoi
terävillä kuokilla hautaa kovan kallioseinämän viereen.

Kun kaikki olivat kohteliaasti tervehtineet toisiaan, kävivät Don
Quijote ja hänen kanssaan saapuneet katsomaan paareja ja näkivät siinä
kukkien peittämän, paimenen puvussa olevan ruumiin. Vainaja näytti
kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, ja kuolemasta huolimatta saattoi
havaita, kuinka kaunis hän oli ollut kasvoiltansa ja kuinka komea
ryhdiltänsä eläessään. Hänen ympärillään paareilla oli joitakin kirjoja
ja useita osaksi avattuja, osaksi kokoon käärittyjä papereita. Sekä
katselijat että hautaa kaivavat ja samoin kaikki muut läsnä olevat
olivat ihmeen hiljaa, kunnes eräs vainajan kantajista sanoi toiselle:

— Katsokaa tarkoin, Ambrosio, onko tämä se paikka, jonka Grisóstomo
mainitsi, koska tahdotte aivan täsmälleen täyttää mitä hän on
testamentissaan määrännyt.

— Tämä se on, — vastasi Ambrosio sillä kovaosainen ystäväni kertoi
minulle tässä monet kerrat onnettomuutensa historian. Hän sanoi minulle
nähneensä tässä ensimmäisen kerran tuon ihmissuvun verivihollisen,
tässä hän oli ensimmäisen kerran ilmaissut hänelle toiveensa, joka oli
yhtä puhdas kuin rakkautta uhkuva, ja tässä Marcela viimeisen kerran
ja lopullisesti hylkäsi ja ylenkatsoi hänet, niin että hän päätti
surkean elämänsä murhenäytelmän. Ja tähän paikkaan hän tahtoi, suurta
onnettomuuttansa muistaen, tulla lasketuksi lepoon iäisen unohduksen
helmaan.

Don Quijoten ja matkamiesten puoleen kääntyen hän sitten jatkoi:

— Hyvät herrat, tässä ruumiissa, jota nyt katselette säälivin silmin,
asui sielu, jolle taivas oli suonut sanomattoman paljon runsaita
lahjojansa. Tämä ruumis on Grisóstomon, joka oli ainoalaatuinen
neroltaan, verrattoman hieno käytökseltään, äärimmäisen rakastettava,
feniks ystävyydessä, rajattoman antelias, vakaa, mutta ei kopea,
iloinen, mutta ei halpamainen, ja sanalla sanoen täydellisin kaikessa
hyvässä ja vertaa vailla kaikessa, mitä sanomme onnettomuudeksi.
Hän rakasti moitteettomasti, ja hänet hylättiin, hän palvoi, ja
hänet ylenkatsottiin, hän rukoili petoa, yritti anelullaan hellyttää
marmorilohkaretta, juoksi tuulen jäljissä, korotti äänensä kohti
erämaata, palveli kiittämättömyyttä, joka palkitsi uskollisen
jättämällä hänet kuoleman saaliiksi keskellä elämän vaellusta, jonka
katkaisijan, erään paimentytön, hän tahtoi ikuistaa, jotta hän eläisi
ihmisten muistissa, kuten nämä silmienne edessä olevat lehdet voisivat
varmaan todistaa, ellei hän olisi käskenyt minua luovuttamaan ne
liekkien haltuun, kun hänen ruumiinsa on laskettu haudan kätköön.

— Te kohtelette niitä kovemmin ja julmemmin — virkkoi Vivaldo — kuin
niiden omistaja itse, sillä ei ole oikein eikä soveliasta täyttää
henkilön tahtoa, joka menee määräyksissään kaiken järjellisen
ajatuksen rajoja kauemmaksi. Eihän olisi ollut järjissään Caesar
Augustuskaan, jos hän olisi suostunut panemaan täytäntöön mitä
jumalainen Mantovalainen[60] oli testamentissaan määrännyt. Jos
siis, herra Ambrosio, laskettekin ystävänne ruumiin maan poveen,
älkää kumminkaan uhratko unohdukselle hänen teoksiansa, sillä teidän
ei ole hyvä harkitsemattomasti täyttää mitä hän on katkeroituneena
määrännyt; jättäkää mieluummin elämään nämä paperit ja tehkää siten
iäti eläväksi Marcelan julmuus, jotta se olisi tulevaisina aikoina
eläville varoituksena väistämään ja välttämään sellaisiin syvänteisiin
syöksymistä; minä ja muut tänne saapuneet näet jo tunnemme tämän
rakastuneen ja epätoivoisen ystävänne historian, tunnemme teidän
ystävyytenne ja tiedämme hänen kuolemansa syyn ja mitä hän määräsi
elämänsä lopulla. Tästä surkeasta tarinasta voi päätellä Marcelan
sydämettömyyden, Grisóstomon rakkauden ja uskollisen ystävyytenne
valtavuuden sekä niiden ihmisten osaksi tulevan lopun, jotka ohjakset
valtoimina syöksyvät eteenpäin mielettömän lemmen viitoittamalla
tiellä. Me saimme eilen illalla kuulla Grisóstomon kuolemasta ja
että hänet haudattaisiin tänne, ja niin me uteliaisuuden ja säälin
yllyttäminä poikkesimme matkamme suoralta uralta ja päätimme tulla omin
silmin näkemään sitä, minkä kuuleminen oli meitä syvästi liikuttanut.
Korvaukseksi tästä osanotosta ja meissä syntyneestä halusta auttaa,
jos suinkin olisimme voineet, pyydämme, Ambrosio, sinua ymmärtäväistä
miestä, ainakin minä puolestani mitä hartaimmin, jättämään polttamatta
nuo paperit ja luovuttamaan minulle muutamia niistä.

Paimenen vastausta odottamatta hän sitten ojensi kätensä ja otti
joitakin lähinnä olevia. Sen nähdessään Ambrosio virkkoi:

— Kohteliaisuudesta suostun siihen, että te, hyvä herra, pidätte mitä
olette jo ottanut, mutta jos luulette minun jättävän polttamatta nämä
muut, luulette väärin.

Vivaldo, jonka teki mieli nähdä mitä paperit sisälsivät, avasi kohta
erään niistä ja näki että sen nimenä oli _Epätoivon laulu_. Ambrosio
kuuli sen ja virkkoi:

— Se on viimeinen tämän onnettoman kirjoittama, ja jotta te, herra,
saatte nähdä hänen kovien kohtaloittensa täyden määrän, lukekaa se
tässä kuultavaksi; haudan kaivamiseen kuluu vielä aikaa, niin että
ehditte sen hyvin tehdä.

— Teen sen varsin mielelläni — sanoi Vivaldo.

Kaikki läsnä olevat halusivat samaa ja keräytyivät sen vuoksi piiriin
hänen ympärilleen, ja hän luki kirkkaalla äänellä seuraavat säkeet.




Neljästoista luku,

joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet sekä muita
odottamattomia tapahtumia.


          GRISÓSTOMON LAULU.

    Kosk', armas julmuri, nään tahtos vakaan
    ett' yli maiden, suusta suuhun kantaa
    sun kovan sydämesi maine vois,
    niin itse helvetti saa, sen mä takaan,
    mun rintaani nyt tuskansoinnun antaa,
    mi oman äänen hukuttakoon pois.

    Ma tahdon että kaikkialla sois
    nyt tieto kylmyydestäs, jot' en kestä;
    mun ääneni on hirvittävä kuulla,
    kun huudan tuskan raastamalla suulla
    ja rikki raadellusta sydämestä.

    Siis tarkoin kuuntele sa joka sanaa,
    kun polton katkeran ne julki manaa;
    ei ääni hellyyden, vaan hurjan vimman
    soi mielipuolen suusta, lohduks mulle,
    mut tuoden sulle tuskan tulisimman.

    Leijonan kiljuminen aavikolla
    ja suden kauhistavat vivahdukset,
    sihinä käärmeen, peikon kähähdys,
    variksen rääkyminen kartanolla,
    yön pimeässä tuulen huokaukset,
    ja valtameren hurja myllerrys —

    myös raivon sonnin kuolonmylvähdys,
    kujerrus haikea, kun pieni kyyhky
    kadottain rakkaans' yksinään jäi eloon,
    huhuilu pöllön, joka lensi keloon,
    ja itse hornan vaikerrus ja nyyhky,

    ne täyttäkööt mun rintani ja pääni,
    ja pusertukoon niistä yksi ääni,
    mi padot murtain tulvii yli uoman
    ja etsii itsellensä uuden tien,
    mun julmain tuskieni sille suoman.

    Nää surunsävelet ei kaiu sieltä,
    miss' emo Tajon hiekkarannat loistaa
    tai kuulu Betis kukkii öljypuin;
    tää tuskanääni kohoo vuoritieltä,
    sen kaiun tuhannesti kuilut toistaa,
    näin elämä kun soittaa kuollein luin,

    se syöksyy yli rantain kammottuin,
    miss' ihmisjälkeä ei koskaan tapaa
    ja säteet auringon ei koskaan paista,
    se nousee hietikolta, erämaista,
    miss' elää petolauma julma, vapaa.

    Niin sinkoo aavain erämaitten yli
    nää värisevät soinnut synkkä syli,
    vaan vaikk' ei kovaa sydäntäs ne kohtaa,
    niin kolkon kohtaloni lievikkeeks
    tie niiden yli maiden, kansain johtaa.

    Tuo tuhon nopeasti halveksunta,
    on epäluulo rakkauden hauta,
    mut julminta on mustasukkaisuus;
    taas pitkä ero kylvää unhon lunta,
    ja unohduksen pelossa ei auta
    ees varma toivo, onnenusko uus.

    On siinä kuolemalle tilaisuus;
    mut ihme suuri — säilyn käsiss elon,
    vaikk' epäluulot kavalasti haastaa,
    vaikk' olen halveksittu, hulluus raastaa,
    ja tunnen mustasukkaisuuden, pelon,

    ja tuskissani, jotka sielun murhaa,
    on pelastuksen toivominen turhaa.
    Vain hetken toivonaikani mun kesti —
    nyt tuskaa kiihtääkseni vannonkin
    ett' ilman häntä olen ikuisesti.

    Ah, voiko toivo, pelko hetkeksikään
    mun sielussani enää sopuun päästä,
    kun pelon aiheita on enemmän?
    Ja eikö sydänhaavain lääke mikään
    mua mustasukkaisuudestani säästä
    ja viihdä polttelua kärsivän?

    Ken sulkis sydämensä käytävän,
    kun mustasukkaisuus jo vuottaa
    ja epäluulot totuudeksi kääntää
    ja valheeks puhtaan totuuden taas vääntää
    — oi kurja kirottu, ken niihin luottaa!

    Oi mustasukkaisuus, sa mulle lainaa
    tikari, jonka sydämeen voin painaa!
    Saat, halveksunta, salapistos työntää!
    Mut oi! en kestä enää itsekään,
    mun täytyy horjua ja anteeks myöntää.

    Ma kuolen nyt, ja vaikk' en kuolemasta
    saa autuutt' enemmän kuin elostakaan,
    on päätökseni silti armoton.
    Ken paljon rakastaa, se viisas vasta,
    ken valtaan Amorin, tuon julman, vakaan,
    vain nöyräst' alistuu, on kahleeton.

    Ihana vihollinen mulla on
    niin ruumiiseen kuin sieluunsakin nähden;
    ja oma syyni on tää halveksunta.
    En riistää tahdo Amorilta unta:
    sen ansaitsis hän pahuutensa tähden.

    Näin huutaen ja kiertäin köyden kaulaan
    mä jätän elämäni surmanpaulaan,
    käyn sinne, mihin armaan tylyys vie mun.
    Saa ruumiin taivaan tuulet, sielu taas
    jää vaille ihanuutta taivaan riemun.

    Sä, jonka hirvittävä vääryys aiheen
    soi mulle inhast' elämästä päästä
    ja uupuneena kaiken unhoittaa,
    ah, tiedä: jälkeen monen raskaan vaiheen
    en ruumistani kuolemalta säästä;
    vuoks kovuutes se onkin ihanaa.

    Tää uhraus jos heltymään sun saa,
    jos huurtuu silmäis säteilevä taivas,
    niin koe hillitä sä kyyneleitä;
    mun kuoltuani turha sääli heitä
    ja haudallani säästä kallis vaivas.

    Ei, paras nauruin haudallani näyttää
    ett' ilontoivees kuolemani täyttää.
    Mut tyhmää sulle neuvoja on jakaa,
    kun kerran riemus ylin, suurin on,
    ett' alla mullan sydän nuori makaa.

    Oi Tantalos, mun älä vuottaa anna,
    suin janoisin jo nouse pimennosta,
    ja Sisyfos, sä taakkas mulle tuo,
    myös Tityos, sä haaskapaikkas kanna,
    Iksion, pyöräs viipymättä nosta,
    ja Danaidit — tulkaa kaikki luo,

    ja kaikki hirvittävät tuskat nuo
    ja maailmasta kaikki kauhu, piina
    mun rintaani te saatossani tuokaa,
    niin että vaikertain ne edes huokaa,
    kun kielletty on multa käärinliina.

    Myös hornan kolmipäinen portinvahti
    ja hirviöitten tuhatpäinen mahti
    mun saatossani veisaa murhemieliä;
    se riittää mulle — loisto, komeus
    on turhaa rakastajan hautatiellä.

    Pois vaikerrus, oi laulu synkkä, musta,
    kun jätät rintani, ei yhtään vaikerrusta!
    Jos surunilmettäs et peittää malta,
    niin rauhas vihollinen iloitsee;
    siks riemuin nouse vielä mullan alta!

Grisóstomon laulu miellytti kuulijoita, vaikka lukija sanoi ettei se
hänen mielestään täysin vastannut mitä oli kerrottu Marcelan siveydestä
ja hyvyydestä, koska Grisóstomo siinä valitti mustasukkaisuutta,
epäluuloja ja poissaoloa, mikä kaikki koitui Marcelan hyvän nimen ja
maineen vahingoksi. Ambrosio, joka tunsi ystävänsä salaisimmatkin
ajatukset, vastasi siihen:

— Jos tahdotte, hyvä herra, saada tyydyttävän selityksen siihen
epäilykseen, teidän on hyvä tietää että tämä onneton ihminen oli tätä
laulua kirjoittaessaan poissa Marcelan luota, jonka läheisyydestä hän
oli vapaaehtoisesti poistunut nähdäkseen, vaikuttaisiko poissaoleminen
häneen niin kuin se yleensä vaikuttaa; ja koska ei ole mitään
seikkaa, joka ei kiusaa poissa olevaa rakastajaa, eikä mitään pelkoa,
jonka valtaan hän ei joudu, rasittivat Grisóstomoakin kuvitellut
mustasukkaisuuden puuskat ja epäluulot, joita hän pelkäsi ikään kuin
ne olisivat olleet perusteltuja. Niinpä säilyykin pätevänä, mitä huhu
tietää vakuuttaa Marcelan hyveistä: paitsi sitä, että hän on säälimätön
ja hiukan ylpeä ja erittäin ynseä, ei itse kateuskaan saa eikä voi
merkitä mitään hänen viakseen.

— Se on totta — vastasi Vivaldo.

Hänen aikoessaan sitten lukea erästä toista liekeistä pelastettua
paperia hänet esti siitä ihmeellinen ilmestys (sellaiselta se näytti),
joka arvaamatta tarjoutui heidän nähtäväkseen: saman kallion harjalle,
jonka juurelle hautaa kaivettiin, ilmaantui paimentyttö Marcela niin
kauniina, että hänen todellinen kauneutensa voitti kaiken, mitä siitä
oli tiedetty kertoa. Ne, jotka eivät olleet ennen häntä nähneet,
katselivat häntä ihmetellen ja mitään virkkamatta, ja ne, jotka olivat
jo tottuneet hänet näkemään, olivat samoin ihmeissään kuin ne, jotka
eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. Mutta tuskin ehdittyään hänet
nähdä huusi hänelle Ambrosio, eleillään ilmaisten närkästystään:

— Tuletko ehkä katsomaan, sinä näiden vuorien julma basiliski,
vuodattaako sinun läsnä ollessasi haavoistansa verta[61] tämä onneton,
jolta säälimättömyytesi riisti hengen, vai tuletko kopeilemaan julmista
teoistasi tai katselemaan sieltä ylhäältä, kuin uusi säälimätön Nero,
sytyttämäsi Rooman paloa, julkeasti polkemaan jalkoihisi tätä onnetonta
ruumista niin kuin kiittämätön tytär isänsä Tarquiniuksen ruumista?
Sano meille viipymättä, miksi tulet tai mitä oikeastaan haluat; koska
näet tiedän etteivät Grisóstomon ajatukset hänen eläessään milloinkaan
lakanneet sinua kuulemasta ja tottelemasta pidän huolen siitä että
hänen kuoltuaankin tekevät samoin kaikki ne, jotka ovat nimittäneet
itseään hänen ystävikseen.

— Ei, Ambrosio, en tule mitään sellaista aikoen, — vastasi Marcela
— vaan puolustamaan itseäni ja osoittamaan, kuinka järjettömästi
menettelevät kaikki ne, jotka syyttävät minua kärsimyksistään ja
Grisóstomon kuolemasta. Sen vuoksi pyydän kaikkia teitä läsnä olevia
kuuntelemaan minua tarkkaavasti; minun ei tarvitse kuluttaa pitkää
aikaa eikä tuhlata liikoja sanoja saadakseni ymmärtäväiset uskomaan
sen, mikä on totta. Taivas on, kuten sanotte, luonut minut kauniiksi,
vieläpä siinä määrässä, että kauneuteni saa teidät vastustamattomasti
rakastamaan minua, ja te väitätte, jopa vaadittekin että minun
tulee rakastaa teitä, koska te osoitatte minulle rakkautta. Jumalan
antamalla luonnollisella ymmärrykselläni minä oivallan että kaikki
kaunis on rakastettavaa; mutta en voi käsittää että se, jota hänen
kauneutensa tähden rakastetaan, on osakseen tulevan rakkauden vuoksi
velvollinen rakastamaan rakastajaansa. Voihan muuten sattua, että
kauniin rakastaja itse on ruma, ja koska ruma ansaitsee inhoa,
on varsin outoa, jos sanotaan: »Minä rakastan sinua, koska olet
kaunis, sinun tulee rakastaa minua, vaikka olen ruma.» Mutta vaikka
otaksumme kauneuden tasavertaiseksi molemmin puolin, ei taipumusten
silti tarvitse suuntautua samoin, sillä kaikki kauneuden lajit eivät
sytytä rakkautta, vaan muutamat niistä viehättävät silmää voittamatta
sydäntä; jos näet jokainen kauneus sytyttäisi rakkauteen ja valtaisi
omakseen, joutuisivat kiintymykset sekaisin ja harhateille, tietämättä
mihin päätyisivät, koska kauniiden olentojen ollessa lukemattomia
pyyteidenkin täytyy olla lukemattomia. Aito rakkaus, mikäli olen
kuullut sanottavan, ei kumminkaan jakaudu, ja sen tulee olla
vapaaehtoista eikä pakollista. Jos niin on laita, ja minä uskon että
niin on, kuinka voitte vaatia minua tekemään taipumukselleni väkivaltaa
vain siitä syystä, että sanotte rakastavanne minua? Ellei, niin sanokaa
minulle: jos taivas olisi luonut minut rumaksi, sen sijaan että loi
minut kauniiksi, tekisinkö silloin oikein syyttäessäni teitä siitä,
ettette minua rakasta? Teidän tulee vielä ottaa huomioon etten ole
itse valinnut kauneuttani, että taivas on sen sellaisenaan antanut
minulle armolahjaksi pyytämättäni ja valitsemattani. Yhtä vähän kuin
kyykäärmettä sopii syyttää myrkystä, vaikka se sillä surmaa, koska
sen on sille antanut luonto, sopii minua moittia kauneudestani, sillä
kunniallisen naisen kauneus on kuin etäinen tuli tai terävä miekka:
edellinen ei polta eikä jälkimmäinen haavoita, ellei mene liian
lähelle. Siveys ja hyveet ovat sielun koristeita, joiden puuttuessa
ei ruumista tule pitää kauniina, vaikka se olisikin kaunis. Jos
siis kunniallisuus on yksi niistä hyveistä, jotka eniten koristavat
ja kaunistavat ruumista ja sielua, niin miksi pitäisi naisen, jota
rakastetaan, koska hän on kaunis, hävittää se tyydyttääkseen sellaisen
henkilön pyydettä, joka vain omaksi nautinnokseen pyrkii kaikin
voimin ja keinoin sitä häneltä riistämään? Minä synnyin vapaaksi, ja
voidakseni vapaana elää valitsin olopaikakseni yksinäiset seudut:
näiden vuorien puut ovat seurani, näiden purojen kirkkaat vedet ovat
kuvastimeni; puille ja vesille uskon ajatukseni ja kauneuteni. Minä
olen etäinen tuli ja talletettu miekka. Niistä, joihin olen muodollani
sytyttänyt rakkauden, olen sanoillani hälventänyt mielenharhan; ja
jos kerran pyyteitä ravitsevat toiveet, ei sovi sanoa että minä, joka
en ole antanut mitään toivoa enempää Grisóstomolle kuin toisellekaan,
sanalla sanoen en kenellekään, olisin sydämettömyydelläni hänet
surmannut, vaan sopii hyvinkin sanoa että hänet pikemmin surmasi
hänen oma itsepäisyytensä. Ja jos minua moititaan sen vuoksi, että
hänen aikeensa olivat rehelliset, ja sanotaan velvollisuuteni olleen
siitä syystä niihin suostua, niin vastaan että minä, hänen tässä
samassa paikassa, mihin nyt kaivetaan hänen hautaansa, minulle
ilmaistessaan puhtaan tarkoituksensa, sanoin hänelle tahtovani
elää aina yksin ja jättää yksin maan nautittavaksi siveän elämäni
hedelmän ja kauneuteni jäännökset. Jos hän kaikesta tästä suorasta
selityksestäni huolimatta itsepintaisesti tahtoi yhä toivoa, missä ei
toivoa ollut, ja purjehtia vastatuuleen, niin onko ihmekään, että hän
hukkui keskelle järjettömyytensä merta? Jos olisin hänen toiveitansa
elätellyt, olisin ollut petollinen, jos olisin ne täyttänyt, olisin
menetellyt vastoin parempaa tarkoitustani ja vakaumustani. Hän säilytti
hellittämättä toivonsa, vaikka olin osoittanut sen turhaksi, hän oli
epätoivoissaan, vaikka en häntä vihannut; harkitkaa siis, onko oikein,
että minua syytetään hänen kärsimyksestään! Valittakoon petetty, olkoon
epätoivoissaan se, jonka taatut toiveet raukeavat, olkoon luottavainen
se, jonka minä kutsun luokseni, ylpeilköön se, jonka otan omakseni,
mutta älköön nimittäkö minua julmaksi ja surmaajaksi se, jolle en
mitään lupaa, jota en petä, en kutsu enkä ota omakseni. Taivas ei
ole tähän saakka tahtonut että rakastaisi kohtalokkaasti, ja turha
on ajatella että tulen rakastamaan vapaaehtoisesti. Koitukoon tämä
erehdystä hälventävä yleinen selitykseni jokaiselle tavoittelijalleni
hänen erityiseksi hyväkseen, ja oivallettakoon tästä lähtien että
henkilö, jos hän kuolee minun tähteni, ei kuole mustasukkaisuuteen
eikä katkeruuteen, sillä sen, joka ei ketään rakasta, ei pidä herättää
kenessäkään mustasukkaisuutta, eikä harhatoiveiden hälventämistä saa
pitää halveksumisena. Joka nimittää minua pedoksi ja basiliskiksi,
se karttakoon minua kuin tuhoisaa ja pahaa olentoa, joka sanoo minua
kiittämättömäksi, se olkoon minua palvelematta, joka tylyksi, se älköön
minua tunteko, joka julmaksi, se älköön minua seuratko, sillä tämä
peto, tämä basiliski, tämä kiittämätön, tämä julma ja tämä tyly ei
heitä etsi, palvele, tunne eikä seuraa millään muotoa. Jos Grisóstomon
surmasi hänen kärsimättömyytensä ja raju pyyteensä, niin kuinka voidaan
siitä syyttää minua, joka olen käyttäytynyt kunniallisesti ja siveästi?
Jos säilytän puhtauteni metsän puiden seurassa, kuinka se, joka haluaa
minun seurustelevan ihmisten kanssa, voi tahtoa että sen menetän?
Minulla on, kuten tiedätte, omia varoja, enkä minä himoitse toisten
omaisuutta, olen vapaa enkä mieli orjuuttaa itseäni; en rakasta enkä
vihaa ketään, en petä tätä enkä houkuttele tuota, en kiusoittele toista
enkä pidä toista huvittajanani. Aikani kuluu soveliaissa keskusteluissa
näiden kylien tyttöjen kanssa ja vuohieni hoitamisessa. Toiveeni
pysyttelevät näiden vuorten rajoissa ja liitävät kauemmaksi vain
silloin, kun katselen taivaan kauneutta antaen siten sieluni kohota
alkuperäisille olosijoilleen.

Niin sanottuaan ja mitään vastausta odottamatta Marcela kääntyi selin
heihin ja hävisi läheisen metsän tiheikköön kaikkien läsnäolijaan
jäädessä ihmettelemään yhtä paljon hänen älyänsä kuin hänen
kauneuttansa. Muutamat niistä, joita oli haavoittanut hänen kauniiden
silmiensä voimallinen nuoli, näyttivät aikovan lähteä hänen jälkeensä,
kuulemastaan selvästä varoituksesta huolimatta. Sen huomatessaan
Don Quijote katsoi tulleen sopivan tilaisuuden harjoittaa ritarin
velvollisuuttansa, hädänalaisten neitojen auttamista, ja lausui
kaikuvalla ja selvällä äänellä, käsi miekan kahvassa:

— Älköön kukaan, kuuluipa hän mihin säätyyn ja ammattiin tahansa,
rohjetko seurata kaunista Marcelaa, ellei mieli joutua minun hirmuisen
vihani kohteeksi. Hän on osoittanut selvin ja riittävin perustein
olevansa ylen vähän tai ei ensinkään syypää Grisóstomon kuolemaan ja
kuinka mahdotonta hänen on suostua kenenkään rakastajansa toivomuksiin.
Siitä syystä on oikein, ettei häntä seurata eikä takaa-ajeta; kaikkien
kelpo ihmisten tulee päinvastoin häntä kunnioittaa ja pitää arvossa,
sillä hän osoittaa olevansa koko maailmassa ainoa niin kunniallisin
tarkoituksin elävä.

Lieneekö johtunut Don Quijoten uhkauksista vai siitä, että Ambrosio
kehoitti heitä suorittamaan loppuun mitä olivat velkaa kelpo
ystävälleen, yksikään paimenista ei kumminkaan lähtenyt eikä poistunut
paikalta ennen kuin hauta oli valmiiksi kaivettu, Grisóstomon
paperit poltettu ja hänen ruumiinsa laskettu hautaan läsnäolijoiden
vuodattaessa runsaasti kyyneleitä. Hauta peitettiin isolla
kallionlohkareella, kunnes ehtisi valmiiksi hautapaasi, jonka Ambrosio
sanoi aikovansa teettää ja johon tulisi tällainen muistokirjoitus:

    Tässä erään paimenen
    kätkee multa musta;
    liian kauan kärsi hän
    lemmen kidutusta.

    Sydämetön kaunotar
    kylmä oli hälle,
    siks hän kerran hyvästi
    jätti elämälle.

Sitten he sirottivat haudalle runsaasti kukkia ja oksia, vakuuttivat
kaikki ystävälleen Ambrosiolle ottavansa osaa hänen suruunsa ja
sanoivat hänelle hyvästi. Samoin tekivät Vivaldo ja hänen kumppaninsa,
ja Don Quijote lausui jäähyväiset isännilleen ja matkustaville, jotka
kehoittivat häntä lähtemään heidän kanssaan Sevillaan, koska se oli
seikkailujen etsijälle niin otollinen paikka, että niitä löytyi sieltä
joka kadulta ja joka kulmasta enemmän kuin mistään muualta. Don Quijote
kiitti heitä neuvosta ja heidän osoittamastaan hyväntahtoisesta
auliudesta, mutta sanoi ettei hän nyt halunnut eikä saanutkaan lähteä
Sevillaan, ennen kuin oli puhdistanut koko tämän vuoriseudun ilkeistä
rosvoista, joita siellä kerrottiin olevan vilisemällä. Kuultuaan hänen
hyvän aikomuksensa matkustavaiset eivät halunneet häntä enää kiusata,
vaan sanoivat vielä kerran hyvästi, jättivät hänet ja jatkoivat
matkaansa, jonka kestäessä heillä oli riittävästi puhumista sekä
Marcelan ja Grisóstomon tarinasta että Don Quijoten hullutuksista. Don
Quijote päätti lähteä etsimään paimentyttöä Marcelaa ja tarjoamaan
hänelle kaikkea mahdollista palvelustaan. Kävi kuitenkin toisin kuin
hän ajatteli, kuten tässä todenperäisessä historiassa tuonnempana
kerrotaan, mutta tähän päättyy toinen osa.




Viidestoista luku.

Kertomus onnettomasta seikkailusta, johon Don Quijote joutui
kohdatessaan muutamia tunnottomia yangueseja.


Viisas Cide Hamete Benengeli kertoo että Don Quijote, sanottuaan
hyvästi isännilleen ja kaikille Grisóstomo-paimenen hautajaisissa
läsnä olleille, lähti aseenkantajansa seuraamana siihen metsikköön,
johon he olivat nähneet paimentyttö Marcelan menevän. Kuljettuaan
siellä kolmatta tuntia etsien häntä kaikkialta, kumminkaan löytämättä,
he saapuivat vihdoin niitylle, joka kasvoi täytenään mehevää ruohoa
ja jonka vierellä virtasi puro, niin miellyttävä ja raikas, että
se kehoitti välttämättä viipymään siinä, kunnes olisi mennyt ohi
keskipäivän helle, joka jo alkoi tuntua tukahduttavalta. Don Quijote
ja Sancho astuivat maahan, antoivat aasin ja Rocinanten syödä mielin
määrin runsasta ruohoa, kävivät käsiksi haarapussiin, ja niin söivät
isäntä ja renki hyvässä sovussa ja kelpo kumppaneina, ollenkaan
kursailematta, mitä pussista löysivät.

Sancho ei ollut huolinut panna liekään isäntänsä ratsua, koska uskoi
varmaan Rocinanten niin lauhkeaksi ja siivoksi, etteivät Cordoban
laitumien monilukuiset tammat olisi saaneet häntä hairahtumaan.
Sallimus tai piru (joka ei suinkaan aina nuku) järjesti kumminkin niin,
että siinä laaksossa oli laitumella joukko galicialaisia tammoja. Ne
kuuluivat yanguesilaisille ajomiehille, jotka tavallisesti viettivät
puolipäiväleponsa tienoissa, missä on tarjona ruohoa ja vettä, ja tämä
paikka, jossa Don Quijote sattui olemaan, oli yangueseille erittäin
sopiva. Sattui siis, että Rocinante sai halun huvitella tammarouvain
kanssa, ne vainuttuaan heti poikkesi luontaisesta käynnistään ja
käytöksestään ja isännältään lupaa pyytämättä arkailematta pisti
pieneksi raviksi lähtien heille ilmoittamaan pakottavaa tarvettansa;
mutta nepä, nähtävästi haluten mieluummin nauttia ruohoa kuin mitään
muuta, tervehtivät häntä kavioin ja hampain, niin että satulavyöt kohta
katkesivat ja Rocinante jäi vaille satulaa, ihan paljaaksi. Pahimmin
häneen kumminkin koski se, että ajomiehet, nähdessään tammoillensa
tehtävän väkivaltaa, riensivät luo, kartut käsissä, ja paukuttivat
häntä niin pahasti, että hän kaatui voipuneena maahan.

Don Quijote ja Sancho olivat nähneet, kuinka Rocinantea kuritettiin, ja
saapuivat huohottaen paikalle. Don Quijote sanoi Sancholle:

— Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa
ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin
auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi
Rocinante on joutunut meidän nähtemme.

— Mitä pirun kostamista tässä on? — vastasi Sancho. — Niitähän on
kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.

— Minä vastaan sataa — virkkoi Don Quijote.

Enempiin puheisiin rupeamatta hän tarttui miekkaansa ja hyökkäsi
yanguesien kimppuun, ja samoin teki Sancho Panza, isäntänsä esimerkin
yllyttämänä ja kiihtämänä. Don Quijote antoi heti aluksi eräälle heistä
iskun, joka viilsi miehen yllä olevan nahkatakin ja ison kappaleen
hänen olkapäästään.

Nähdessään vain kahden miehen pitelevän pahoin heitä, monilukuisia,
yanguesit tarttuivat karttuihinsa, piirittivät ahdistajansa ja alkoivat
heitä peitota sangen uutterasti ja kiivaasti. Totuuden nimessä on
mainittava että he kaatoivat Sanchon maahan toisella iskullaan, ja
samoin kävi Don Quijoten hänen taitonsa ja urheutensa voimatta mitään
pyhittää. Hän sattui pahaksi onneksi kaatumaan yhä maassa makaavan
Rocinanten jaloille, mikä osoittaa, kuinka raivokkaasti kartut
paukuttavat ollessaan kiukkuisten maalaismiesten käsissä. Nähdessään
tekemänsä tuhon yanguesit kuormittivat mitä pikimmin juhtansa ja
jatkoivat matkaansa jättäen molemmat seikkailijat huonoon kuntoon ja
vielä huonommalle tuulelle.

Ensinnä tuli tajuihinsa Sancho, joka siinä isäntänsä vieressä maaten
virkkoi heikolla ja surkealla äänellä:

— Herra Don Quijote! Voi, herra Don Quijote!

— Mitä haluat, Sancho veikko? — kysyi Don Quijote yhtä poruiseen ja
kurjaan sävyyn kuin Sancho.

— Pyytäisin, jos mahdollista, — vastasi Sancho — teidän armoanne
antamaan minulle pari kulausta sitä peräprässin juomaa, jos
teidän armollanne on sitä tässä käsillä; ehkä se auttaa luitten
rikkoutumisessa yhtä hyvin kuin haavoissa.

— Jos minulla onnettomalla se tässä olisi, niin mitä meiltä puuttuisi?
— virkkoi Don Quijote. Mutta minä vannon sinulle, Sancho Panza,
vaeltavan ritarin kunniasanalla, että se on minun hallussani ennen kuin
ehtii kulua kaksi päivää, ellei kohtalo toisin määrää, kun vain kykenen
taas kunnolla liikuttamaan käsiäni.

— Entä kuinka monta päivää teidän armonne arvelee kuluvan ennen kuin
kykenemme huiskuttamaan jalkojamme? — kysyi Sancho Panza.

— Omasta puolestani — virkkoi peitotta ritari Don Quijote tiedän sanoa
vain etten osaa määrätä niiden päivien lukua. Mutta itse olen syypää
tähän kaikkeen, sillä minun ei olisi pitänyt käydä miekka kädessä
sellaisia henkilöitä vastaan, jotka eivät ole saaneet ritarilyöntiä
niin kuin minä; siksi uskonkin että taistojen jumala on antanut tämän
kurituksen tulla osakseni rangaistukseksi siitä, että olen rikkonut
ritariuden lakeja. Siitä syystä, Sancho Panza, sinun tulee tarkoin
huomata mitä nyt sinulle sanon, sillä se on erittäin tärkeätä meidän
kummankin menestykselle. Kun havaitset tuollaisen roskaväen toiste
meitä jotenkin solvaavan, älä odota, kunnes minä tartun miekkaan
käydäkseni heitä vastaan, sillä en tee sitä enää missään tapauksessa,
vaan tartu sinä miekkaasi ja kurita heitä mielin määrin; jos taas heitä
auttamaan ja puolustamaan tulee ritareita, niin minä kyllä osaan sinua
auttaa ja torjua heidät koko voimallani, sillä olethan jo tuhansista
näytteistä ja esimerkeistä huomannut, kuinka kauas ulottuu tämän minun
väkevän käsivarteni voima.

Niin kopeaksi oli herra parka tullut voitettuaan urhoollisen
biskajalaisen. Mutta hänen neuvonsa miellytti Sancho Panzaa niin vähän,
että hänen täytyi välttämättä siihen vastata näin sanoen:

— Herra, minä olen rauhallinen, leppoisa, sävyisä mies ja osaan
vaiti ollen sietää minkä loukkauksen tahansa, sillä minulla on vaimo
ja lapset elätettävinä ja hoidettavina. Tahdon siis minäkin teidän
armollenne vain ilmoittaa, määrätä kun en tietenkään voi, etten missään
tapauksessa tartu miekkaan, en talonpoikaa enkä ritaria vastaan,
ja että tästä lähtien ja kunnes astun Jumalan kasvojen eteen annan
anteeksi kaikki ne vääryydet, joita minulle on tehty ja vielä tullaan
tekemään, olkoon niitä minulle tehnyt ja tehköön nyt tai vasta ylhäinen
tai alhainen, rikas tai köyhä henkilö, aatelinen tai aateliton, mistään
säädyn tai aseman erotuksesta huolimatta.

Tuon kuultuaan hänen isäntänsä vastasi:

— Jos hengitykseni sujuisi kyllin hyvin voidakseni puhua jotenkin
esteettömästi ja jos tässä kylkiluussani tuntuva kipu hiukan
hellittäisi, niin selittäisin sinulle, Panza, kuinka pahasti erehdyt.
Kuule, sinä syntinen: jos onnen tuuli, joka on tähän saakka puhaltanut
meitä vastaan, kääntyy meille myötäiseksi ja täyttää toiveidemme
purjeet, niin että saavumme turvallisesti ja mitään vastusta
kohtaamatta satamaan johonkin niistä saarista, jotka olen sinulle
luvannut, niin kuinka kävisikään sinun, jos sen valloitettuani tekisin
sinusta sen hallitsijan? Sinähän teet sen mahdottomaksi, koska et
ole etkä tahdo olla ritari, et uskalla etkä aio kostaa kärsimiäsi
vääryyksiä ja puolustaa herruuttasi. Sinun tulee näet tietää etteivät
asukkaiden mielet vastikään valloitetuissa maissa ja maakunnissa
ole milloinkaan niin tyynet ja siinä määrässä uuteen hallitsijaan
suostuvaiset, ettei tarvitse pelätä heidän ryhtyvän mihinkään uusiin
yrityksiin jälleen muuttaakseen asiain järjestystä ja, kuten sanovat,
vielä kerran koettaakseen onneansa. Sen tähden tulee uuden hallitsijan
olla kyllin järkevä osatakseen oikein menetellä ja kyllin miehuullinen
kyetäkseen hyökkäämään ja puolustautumaan, tapahtukoon mitä tahansa.

— Äskeisessä tapahtumassa — vastasi Sancho — olisin mielellä viljellyt
sellaista järkeä ja sellaista miehuutta kuin teidän armonne sanoo;
mutta minä vannon teille, köyhän miehen kunnian nimessä, että kalpaan
enemmän laastaria kuin keskustelua. Katsokaa nyt, kykeneekö teidän
armonne nousemaan, niin autamme Rocinantea, vaikka se ei sitä ansaitse,
koska se oli koko tämän pieksemisen alkusyy. Enpä olisi ikinä uskonut
sellaista Rocinantesta, jota olen pitänyt siveänä olentona ja yhtä
rauhallisena kuin itseäni. Mutta tosipa on se puhe, että tarvitaan
pitkä aika ennen kuin oppii henkilön oikein tuntemaan ja ettei tässä
elämässä ole mitään varmaa. Kuka olisi arvannut että teidän armonne
annettua niin aimo iskuja sille onnettomalle vaeltavalle ritarille piti
tulla kuin tilauksesta ja heti jatkoksi tämä rajuilma, josta satamalla
satoi iskuja selkäämme?

— Sinun selkäsi, Sancho, — virkkoi Don Quijote — on varmaan kuin
sellaisia rajusäitä varten tehty; mutta selvä on, että minun selkäni,
joka on tottunut vain batistiin ja kaikkein hienoimpaan palttinaan,
tuntee tämän onnettomuuden tuskan sitäkin tuimempana. Ja ellen
otaksuisi... mitäpä tässä puhun otaksumisesta, koska tiedän aivan
varmaan että kaikki nämä hankaluudet kuuluvat kiinteästi asetoimeen...
kuolisin tähän paikkaan pelkästä harmista.

Siihen vastasi aseenkantaja:

— Herra, jos nämä onnettomuudet ovat ritaritoimesta korjattava sato,
niin sanokaa, sattuuko niitä hyvin usein vai onko niillä määrätyt
tapahtumisaikansa, sillä minusta tuntuu että kaksi satoa korjattuamme
olemme kelvottomat kolmanteen, ellei Jumala äärettömässä laupeudessaan
tule meidän avuksemme.

— Sinun tulee tietää, parahin Sancho, — virkkoi Don Quijote — että
vaeltavien ritarien elämä on alttiina tuhansille vaaroille ja
vastuksille, mistä huolimatta vaeltavat ritarit kuitenkin saattavat
helposti päästä kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten ovat osoittaneet
monien ja monenlaisten ritarien kokemukset, joiden kuvaukset minä
täysin tunnen. Ja jos kipu sallisi, voisin heti kertoa sinulle
muutamista, jotka ovat yksinomaan käsivartensa voimalla kohonneet
mainitsemiini korkeihin asemiin, ja hekin saivat ennen ja myöhemmin
kokea kaikenlaista onnettomuutta ja kurjuutta. Niinpä sai Amadis
Gallialaisen käsiinsä hänen verivihollisensa, noita Arcalaus, jonka
varmaan tiedetään sitoneen vankinsa pihamaalla oleman paaluun ja
lyöneen häntä hevosensa suitsiperillä kolmattasataa kertaa. Onpa
vielä eräs nimeltään tuntematon, mutta suurta luottamusta nauttiva
kirjailija, joka kertoo että hän otti Auringon ritarin vangikseen
eräässä linnassa lattialuukun avulla, joka painui alas jalkojen alla,
ja että viimeksimainittu siten putosi syvään kuiluun maan alle, missä
hänen jalkansa ja kätensä sidottiin ja hänelle annettiin niinsanottu
klistiiri, vettä, lunta ja hiekkaa, mikä oli viedä häneltä hengen; ja
ellei ritari paran avuksi olisi tässä suuressa hädässä tullut eräs
tietäjä, hänen hyvä ystävänsä, hänen olisi käynyt varsin huonosti.
Minä siis voin hyvinkin liittyä niin oivallisten miesten joukkoon,
sillä heidän kokemansa solvaukset ovat suurempia kuin ne, joista me
nyt kärsimme. Tahdon saada sinut, Sancho, ymmärtämään etteivät haavat,
joita isketään sattumalta käsillä olevilla työkaluilla, suinkaan ole
solvaukseksi, ja niin säätääkin laki kaksintaistelusta selvin sanoin
että jos suutari sivaltaa toista henkilöä lestillä, joka hänellä on
kädessään, niin siitä huolimatta, että lesti totisesti on puuta, ei
kumminkaan pidä sanoa, että se, jota on lyöty, on tullut puiduksi.
Sanon tämän siksi, ettet luule joutuneemme kokemaan solvausta,
vaikka meitä piestiin tässä kahakassa, sillä noiden miesten käsissä
olevat aseet, joilla he meitä möyhensivät, olivat vain heidän
omia karttujansa, eikä yhdelläkään heistä, mikäli muistan, ollut
pistoasetta, miekkaa tai tikaria.

— Minulle he eivät myöntäneet aikaa niin tarkkaan katselemiseen, —
vastasi Sancho — sillä tuskin olin ehtinyt tarttua säilääni, kun he jo
voitelivat hartioitani mäntykartuillaan niin kovasti, että silmistäni
katosi näkö ja jalkani herpautuivat, viskaten minut tähän, missä
vieläkin makaan ollenkaan rasittamatta itseäni ajattelemalla, oliko
tuo karttutanssi solvausta vai ei, mutta lyöntien jäljeltä jäänyt kipu
antaa minun tietää että ne säilyvät muistissani yhtä lujasti kuin
hartioissani.

— Kaikesta huolimatta huomautan sinulle, Panza veikko, - virkkoi Don
Quijote — ettei ole muistoa, jota aika ei häivytä pois, eikä kipua,
jota ei kuolema lopeta.

— Voiko siis olla mitään suurempaa onnettomuutta — virkkoi Panza — kuin
se, jonka täytyy odottaa, kunnes aika sen lopettaa ja kuolema häivyttää
pois? Jos tämä meidän onnettomuutemme olisi niitä, jotka paranevat
parilla laastarilla, eivät asiat olisi niinkään hullusti; mutta minä
käsitän yhä selvemmin etteivät kokonaisen hospitaalin kaikki laastarit
riitä ensimmäisiinkään kipuihin..

— Lopeta jo ja kerää voimia heikkoudestasi, Sancho, — vastasi Don
Quijote — niin kuin minä. Ja katsotaanpa nyt, kuinka on Rocinanten
laita, sillä hänen raukan osaksi ei luullakseni ole tullut vähin määrä
onnettomuutta.

— Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, — virkkoi Sancho — sillä onhan
hänkin vaeltava ratsuri; mutta sitä minä ihmettelen että aasini on
säilynyt koskematta ja ehjin nahoin, vaikka meidän kylkiluumme on
rikottu.

— Hyvä onni jättää aina onnettomuuksissa jonkin oven avoimeksi, niistä
pelastaakseen — sanoi Don Quijote. — Tarkoitan että tuo pikku elukka
voi nyt tulla Rocinanten sijaan kuljettamaan minua täältä johonkin
linnaan, missä haavani lääkitään. Sitäkin mieluummin, kun en pidä
sellaista ratsastusta hävettävänä, koska muistan lukeneeni että
kunnon ukko Silenos, naurun hilpeän jumalan ohjaaja ja kasvattaja,
sataporttiseen kaupunkiin[63] saapuessaan ratsasti varsin mieluisesti
erittäin sorealla aasilla.

— Saattaa hyvinkin olla totta, että hän ratsasti niin kuin teidän
armonne sanoo; — vastasi Sancho — mutta toista on ratsastaa ja aivan
toista olla ratsun selässä poikkipuolin kuin ruumensäkki.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Taisteluissa saadut haavat pikemmin tuottavat kunniaa kuin sitä
vähentävät. Älä siis, parahin Panza, virka enää mitään vaan kuten jo
sanoin nouse niin hyvin kuin voit ja sijoita minut aasisi selkään niin
kuin itse parhaaksi näet, ja lähtekäämme tästä ennen kuin yö tulee ja
yllättää meidät tässä erämaassa.

— Mutta olenhan kuullut teidän armonne sanovan — virkkoi Panza — että
vaeltavien ritarien tapana on juuri nukkua aavikoilla ja erämaissa ja
että he pitävät sitä suurena onnenaan.

— Niin tapahtuu, — sanoi Don Quijote — kun heillä ei ole muuta
neuvoa tai kun he ovat rakastuneita; ja on totinen tosi, että ritari
on viettänyt kaksi kokonaista vuotta kalliolla, päivänpaisteessa
ja pimeässä ja sään tuimuutta kokien, hänen valtiattarensa siitä
tietämättä. Sellainen ritari oli Amadis, joka Beltenebros-nimisenä
asui Köyhällä kalliolla kahdeksan vuotta tai kahdeksan kuukautta, en
tiedä vannaan kumman ajan, sillä en ole siitä oikein selvillä; joka
tapauksessa hän oli siellä katumuksenteossa, en tiedä minkä itävyyden
vuoksi, joka oli tullut hänen osakseen neiti Orianan taholta. Mutta
jätetään nyt sikseen tämä asia, Sancho, ja suorita sinä tehtäväsi ennen
kuin aasiakin kohtaa onnettomuus samoin kuin Rocinantea.

— Sittenhän olisi piru irti — sanoi Sancho.

Kolmekymmentä kertaa ähkäisten, kuusikymmentä kertaa huokaisten ja
satakaksikymmentä kertaa kiroten ja manaten sitä, joka oli hänet tänne
saattanut, Sancho nousi jaloilleen, mutta jäi puolitiehen, käyräksi
kuin turkkilainen jousi, voimatta oikein suoristautua. Kaikesta
hankaluudesta huolimatta hän valjasti aasinsa, joka oli myös hiukan
riehaantunut tämän päivän ylen suuressa vapaudessa. Sitten hän auttoi
pystyyn Rocinanten, jonka valitukset epäilemättä olisivat vetäneet
vertoja Sanchon ja hänen isäntänsä huokailuille, jos se olisi ollut
puhekykyinen. Sancho sai vihdoin Don Quijoten sijoitetuksi aasin
selkään, sitoi Rocinanten aasin perään ja lähti, aasia marhaminnasta
taluttaen, suunnilleen sinnepäin, missä valtatie hänen nähdäkseen
saattoi olla. Hän ei ennättänytkään kulkea puolta peninkulmaa, kun
sallimus, joka ohjasi asioita yhä parempaan, johdatti hänet tielle,
jonka vieressä hän huomasi majatalon. Sanchosta välittämättä Don
Quijote suvaitsi siinä nähdä linnan. Sancho väitti itsepintaisesti
että se oli majatalo, hänen isäntänsä vastusti sanoen että se oli
linna, ja kiistaa jatkui niin kauan, että he ehtivät perille ennen sen
päättymistä. Sen enempää tutkimatta Sancho asteli sisään kuormastoineen.




Kuudestoista luku.

Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota hän piti linnana.


Nähdessään Don Quijoten makaavan poikittain aasin selässä majatalon
isäntä kysyi Sancholta mikä miestä vaivasi. Sancho vastasi ettei ollut
hätää mitään, hän oli vain pudonnut kalliolta ja kylkiluut olivat
hiukan rutistuneet. Majatalon isännällä oli vaimo, luonnonlaadultaan
toisenlainen kuin hänen ammatissaan toimivat henkilöt yleensä; hän näet
oli luonnostaan armelias ja otti sydämellisesti osaa lähimmäistensä
onnettomuuksiin. Niinpä hän nytkin kiiruhti kohta hoivaamaan Don
Quijotea ja käski tytärtänsä, nuorta ja varsin sievää tyttöä, auttamaan
vieraan hoitamisessa. Majatalossa oli myös palvelijatar, asturialainen
piika, jolla oli leveä naama, litteä takaraivo, tylppä nenä, toinen
silmä kiero eikä toinenkaan kovin moitteeton. Uljas vartalo tosin
korvasi muut viat: hän ei ollut, jalkapohjista päälakeen, täyttä
seitsemää korttelia, ja hänen selkänsä, jossa oli hiukan liikaa painoa,
pakotti hänet katselemaan maahan enemmän kuin olisi mieli tehnyt.
Tämä korea piikainen auttoi nyt talon tytärtä, ja he tekivät yhdessä
Don Quijotelle erittäin kehnon yösijan ullakolle, missä selvät merkit
osoittivat että oli aikoinaan käytetty monet vuodet heinäparvena.
Siellä vietti yötänsä myös eräs muulinajaja, jonka sija oli tehty
hiukan peremmälle kuin Don Quijoten. Ja vaikka muulinajajan vuoteen
muodostivat hänen muuliensa kuormasatulat ja peitteet, se oli kuitenkin
paljon parempi kuin Don Quijoten makuusija, jossa oli vain neljä
höyläämätöntä lautaa kahden erikorkuisen pukin varassa ja aivan ohut,
pelkän peitteen näköinen patja, täynnä myhkyröitä, jotka tuntuivat
kovilta kuin piikivet, mutta eräistä repeämistä päättäen sittenkin
olivat villaa, lisäksi kaksi lakanaa, jotka olivat kuin anturanahkaa,
sekä hevosloimi, jonka langat olisi voinut laskea, yhtään erehtymättä.

Tähän kurjaan sänkyyn paneutui Don Quijote, ja emäntä tyttärineen
laastaroi hänet sitten kiireestä kantapäihin asti. Maritornes, se näet
oli asturiattaren nimi, näytti tulta, ja emäntä, joka laastaroidessaan
havaitsi Don Quijoten ruumiissa siellä täällä sinelmiä, sanoi niiden
näyttävän pikemmin lyöntien kuin putoamisen jäljiltä.

— Ei ole lyöty, — virkkoi Sancho — vaan kallion kupeessa oli paljon
teräviä kulmia ja hautapaikkoja, ja niistä on jäänyt naarmu jokaisesta.

Hän lisäsi:

— Suvaitkaa katsoa, hyvä rouva, että jää vähän niitä rohtimia, sillä
niitä varmasti tarvitaan; minunkin lonkkiani hiukan pakottaa.

— Jos niin on laita, — virkkoi emäntä — on teidänkin täytynyt pudota.

— En minä pudonnut, — sanoi Sancho Panza — mutta nähdessäni isäntäni
putoavan säikähdin niin, että ruumistani särkee kuin olisin saanut
tuhat raippaa.

— Se on hyvin mahdollista, — sanoi tytär — sillä minä olen tullut
monta kertaa nähneeksi unta että putoan alas tornista koskaan maahan
ehtimättä, ja unesta herättyäni olen tuntenut olevani niin väsynyt ja
runneltu kuin tosiaankin olisin pudonnut.

— Oikein, neiti, ihan tismalleen, — vastasi Sancho Panza niin minäkin,
vaikka en nähnyt yhtään unta, vaan olin paremmin valveillani kuin nyt,
sain mustelmia melkein saman määrän kun isäntäni Don Quijote.

— Mikä on tämän herran nimi? — kysyi Asturian nainen Martomes.

— Don Quijote Manchalainen, — vastasi Sancho Panza - ja hän on
seikkaileva ritari, vieläpä kaikkein parhaita ja urhoollisimpia, mitä
on pitkiin aikoihin maailmassa nähty.

— Mikä se on, seikkaileva ritari? — kysyi piika.

Oletteko te niin äkkinäinen tässä maailmassa, ettette sitä tiedä?
vastasi Sancho Panza. — Tietäkää siis, siskoseni, että seikkaileva
ritari on olento, joka samassa kädenkäänteessä huomaa saavansa
selkäänsä ja pääsevänsä keisariksi: tänään hän on maailman onnettomin
ja avuttomin luontokappale ja huomenna hänellä on aseenkantajalleen
annettavana pari kolme kuningaskruunua.

— Kuinka ei teillä, vaikka olette niin mainion herran palveluksessa, —
kysyi emäntä — näytä olevan edes kreivin arvoa?

— Ei ole vielä aika, — vastasi Sancho — sillä me olemme kulkeneet
vasta kuukauden päivät etsimässä seikkailuja emmekä ole toistaiseksi
tavanneet mitään kunnollista. Sattuu muuten toisinaan että etsii
jotain ja löytää toista. Mutta totinen tosi on, että jos herrani Don
Quijote toipuu tästä haavoittumisesta tai putoamisesta enkä minä tule
siitä raajarikoksi, niin en vaihtaisi toiveitani Espanjan korkeimpaan
aatelisarvoon.

Kuunnellessaan erittäin tarkkaavasti koko tätä keskustelua Don Quijote
nousi vuoteessaan istumaan niin hyvin kuin voi, tarttui emännän käteen
ja sanoi hänelle:

— Uskokaa minua, kaunis rouva, te voitte pitää itseänne onnellisena
suotuanne tässä linnassanne sijaa minun persoonalleni, joka on
sellainen, että jätän sen kiittämättä vain siitä yleisesti mainitusta
syystä, että oma kiitos halventaa; mutta aseenkantajani kertoo
teille kuka olen. Sanon teille vain että minulle tekemänne palvelus
tulee olemaan iäti muistiini piirrettynä, jotta voin osoittaa teille
kiitollisuuttani niin kauan kuin elän. Ja elleivät ylhäiset taivaat
olisi suvainneet rakkauden pitävän minua niin kukistettuna ja niin
alamaisena laeilleen ja sen kauniin kiittämättömän silmille, jonka
nimeä minä kuiskaten lausun, niin tämän kauniin neidon silmät olisivat
olleet vapauteni valtiaat.

Emäntä, hänen tyttärensä ja hyvä Maritornes kuuntelivat ällistyneinä
tämän vaeltavan ritarin puhetta, josta ymmärsivät yhtä paljon kuin jos
hän olisi puhunut kreikkaa. Sen verran he kumminkin saivat selville
että sen yleisenä sisältönä olivat kohteliaisuudet ja mairittelevat
sanat, ja niin he, tottumattomina sellaiseen kieleen, katselivat häntä
ihmeissään, sillä hän näytti heistä aivan toisenlaiselta ihmiseltä
kuin ne, joiden kanssa he tavallisesti seurustelivat. Kiittäen häntä
kohteliaisuuksista majatalokielellään he jättivät hänet, ja Asturian
nainen Maritornes hoiteli Sanchoa, joka oli hoidon tarpeessa yhtä hyvin
kuin hänen isäntänsä.

Muulinajaja oli sopinut piian kanssa että he huvittelisivat sen yön
yhdessä, ja Maritornes oli luvannut vieraiden levolle mentyä ja
isäntäväen uneen vaivuttua tulla hänen luokseen ja tyydyttää hänen
halunsa hänen mielensä mukaan. Ja kerrotaanpa tästä hyvästä piikaisesta
ettei hän milloinkaan jättänyt täyttämättä sellaista lupaustansa,
vaikka olisi sen antanut metsässä ja ilman yhtäkään todistajaa, koska
hän oli erittäin ylpeä aateluudestaan[64] eikä pitänyt ensinkään
häpeällisenä olla majatalossa piian virassa, johon asemaan sanoi
joutuneensa onnettomuuksien ja ikävien tapahtumien takia. Don Quijoten
kova, ahdas, kehno ja petollinen vuode oli keskellä tätä heinäluhtia,
jonka katon repeämistä paistoivat sisään tähdet, ja Sancho teki siihen
aivan lähelle oman sijansa, missä oli vain kaislamatto ja peite, joka
näytti olevan pikemmin piikkoa kuin villakangasta. Näiden molempien
makuusijojen takana oli muulinajajan vuode, joka, kuten sanottu, oli
tehty hänen kahden parhaan muulinsa kuormasatuloista ja kaikista
muista varusteista. Hänellä näet oli kaksitoista kiiltävää, lihavaa ja
oivallista muulia, sillä hän oli Arévalon rikkaimpia muulinajajia,[65]
kuten kertoo tämän historian kirjoittaja, joka nimenomaan mainitsee
hänet, koska tunsi hänet varsin hyvin ja, mikäli väitetään, oli
hiukan hänen sukuansakin. Cide Hamete Benengeli oli muuten erittäin
huolellinen ja kaikin puolin täsmällinen historioitsija, mikä havaitaan
selvästi siitä, ettei hän halunnut vaieten sivuuttaa jo mainittuja,
tosin aivan pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja. Se kelpaa esimerkiksi
vakaville historiankirjoittajille, jotka kertovat meille tapahtumat
niin lyhyesti ja suppeasti, että tuskin saamme niitä maistaakaan, ja
jättävät huolimattomuuden, ilkeyden tai tietämättömyyden vuoksi teoksen
tärkeimmät kohdat mustepulloon. Kuinka kiitettävä onkaan _Tablade de
Ricamonten_ tekijä ja sen toisen teoksen kirjoittaja, jossa kerrotaan
kreivi Tomillasin urotöistä, ja kuinka tarkoin he kuvailevatkaan kaikki
seikat! Sanon siis että muulinajaja, käytyään katsomassa juhtiansa ja
ruokittuaan ne yöksi, paneutui pitkäkseen kuormasatulainsa päälle ja
alkoi odotella aina erinomaisen täsmällistä Maritomestansa. Sancho
oli jo mennyt laastaroituna makuulle ja olisi mielellään nukkunut,
mutta ei saanut unta, sillä kylkiä kovin pakotti, ja Don Quijote
makasi samasta syystä silmät avoinna kuin ahojänis. Koko majatalossa
vallitsi hiljaisuus eikä ollut mitään muuta valoa kuin se, mitä lähti
keskelle porttikäytävää ripustetusta lyhdystä. Tämä ihmeellinen
hiljaisuus ja ritarimme ajatukset jotka lakkaamatta askartelivat
hänen onnettomuutensa alkusyynä olleiden kirjojen loppumattomassa
tapaussarjassa, nostatti hänen mielikuvitukseensa erään kaikkein
omituisimmista hullutuksista, mitä ajatella saattaa. Hän kuvitteli
saapuneensa johonkin kuuluisaan linnaan (linnoja näet olivat, kuten
sanottu, kaikki majatalot, joihin hän poikkesi) ja piti isännän
tytärtä linnanherran tyttärenä, joka oli hänen hienon olemuksensa
hurmaamana häneen rakastunut ja luvannut tulla tänä yönä, vanhempiensa
tietämättä, makaamaan hänen kanssaan hyvän kotvan. Hän uskoi tämän itse
sepittämänsä haaveen totiseksi todeksi, alkoi huolissaan ajatella,
millaiseen vaaraan siveys voisi siinä joutua, ja päätti sydämessään
olla pettämättä valtiatartaan, Dulcinea Tobosolaista, vaikka hänen
eteensä ilmaantuisi itse kuningatar Ginevra kamarirouvansa Quintanonan
kanssa.

Hänen siinä miettiessään näitä hullutuksia ehti aika ja hetki
(hänelle huonon onnen hetki), jolloin Asturian naisen piti tulla.
Hän saapui paitasillaan ja paljain jaloin, hiukset koottuina
karkeasta pumpulikankaasta tehtyyn päähineeseen, hiljaa ja varovasti
astellen siihen suojaan, missä kaikki kolme olivat yöteloillaan;
mutta hänen tuskin ehdittyään ovelle Don Quijote huomasi hänet,
nousi laastareistaan ja selän kivusta huolimatta sängyssään istumaan
ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kauniin neitonsa. Asturian
nainen, joka hiipi hiljaa ja kumarassa, käsin kopeloiden kohti
rakastettuansa, osui Don Quijoten syliin. Tämä tarttui kaikin voimin
hänen ranteeseensa, veti hänet luokseen hänen uskaltamatta luiskahtaa
ja pakotti hänet istumaan sänkyyn. Sitten hän tunnusteli piian paitaa,
ja vaikka se oli selvää pilkkoa, se tuntui Don Quijotesta mitä
hienommalta ja ohuimmalta silkiltä. Piialla oli ranteissa lasipallosia,
mutta ritarimme silmissä ne kimalsivat kuin Itämaiden kalliit helmet.
Hiukset, jotka hiukan muistuttivat jouhia, hän kuvitteli kirkkaimman
Arabian kullan säikeiksi, joiden hohtelu pimensi Auringon loisteen.
Hengitys haiskahti ihan epäilemättä äikeältä ja pahentuneelta
salaatilta, mutta Don Quijotesta tuntui kuin olisi hänen suustaan
uhonnut suloinen ja hyvänhajuinen tuoksu. Lyhyesti sanoen: hän kuvasi
hänet mieleensä aivan samanlaiseksi ja aivan samoin kuin oli nähnyt
kirjoissaan kuvattavan erästä toista prinsessaa, joka lemmen voittamana
tuli vaikeasti haavoittuneen ritarin luo kaikin puolin niin koreana
kuin tässä mainittiin. Ja siinä määrin silmitön oli hidalgo parkamme,
ettei kosketus, ei hengitys eivätkä muut hyvään piikaiseen sisältyvät
seikat paljastaneet hänen erehdystänsä, vaikka olisivat saaneet
oksentamaan kenen tahansa, muulinajajia lukuun ottamatta. Hänestä
tuntui pikemmin siltä kuin hänellä olisi ollut sylissään itse kauneuden
jumalatar.

Niin hän painoi piikaa kiinteästi povelleen ja alkoi puhua hänelle
hellällä ja hiljaisella äänellä:

— Kaunis ja ylhäinen neito, olisin iloinen, jos minun olisi mahdollista
korvata se suuri suosio, jota olette minulle osoittanut näyttämällä
erinomaisen kauneutenne; mutta kohtalo, joka ei väsy vainoamasta hyviä
ihmisiä, on tahtonut kaataa minut tähän vuoteeseen, missä makaan
niin möyhennettynä ja runneltuna, että minun olisi mahdoton täyttää
toivomustanne, vaikka tahtoisinkin. Tämän mahdottomuuden lisäksi tulee
sitä paitsi toinen vielä suurempi, nimittäin se uskollisuuden lupaus,
jonka olen antanut salaisimpien aivoitusten! ainoalle valtiattarelle,
verrattomalle Dulcinea Tobosolaiselle. Ellei tätä estettä olisi, en
suinkaan olisi niin typerä ritari, että jättäisin käyttämättä teidän
suuren hyvyytenne minulle tarjoaman suotuisan tilaisuuden.

Maritornes oli kovin hädissään, hikoili tuskasta tuntiessaan olevansa
Don Quijoten kiinteästi kiinni pitelemänä ja koki mitään virkkamatta
päästä irti, ollenkaan käsittämättä ja kuuntelemattakaan mitä hän
puhui. Hyvä muulinajaja, jota pahat himot pitivät valveilla, huomasi
hempukkansa kohta hänen ovesta sisään astuttuaan ja kuunteli sitten
tarkasti mitä Don Quijote sanoi. Mustasukkaisena siitä, että Asturian
nainen oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen toisen miehen tähden,
hän lähestyi Don Quijoten vuodetta ja oli hiljaa saadakseen selville
mitä tarkoitti tuo puhe, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta nähdessään
sitten, että piika pyristeli vapautuakseen ja että Don Quijote kaikin
voimin häntä piteli, hän ei enää sietänyt sellaista huonoa pilaa, vaan
iski olan takaa nyrkillään rakastunutta ritaria laihoille poskiluille,
niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ja siihen tyytymättä
hyppäsi hänen kylkiluilleen ja polkea ruskutti vilkkaassa tahdissa
niitä kaikkia päästä päähän. Sänky, joka oli heikonlainen eikä levännyt
lujilla perustuksilla, ei kyennyt kannattamaan lisäksi tulleen
muulinajajan painoa, vaan rysähti permantoon. Ankaraan räiskeeseen
heräsi majatalon isäntä, joka heti ajatteli että sen täytyi olla
Maritornesin metakkaa, koska piika ei vastannut mitään, kun hän huutaen
mainitsi hänen nimensä. Niine aavistuksineen isäntä nousi, sytytti
tuikun ja lähti sinnepäin, mistä meteli oli kuulunut. Nähdessään
isäntänsä tulevan ja huomatessaan hänen peloittavan mielialansa piika
kovin säikähti ja pakeni kauhistuneena jo uneen vaipuneen Sancho
Panzan vuoteeseen kuukistuen siihen ja käpertyen keräksi. Isäntä sanoi
tullessaan:

— Missä olet, lunttu? Tämä on varmasti sinun hommaasi.

Samassa Sancho heräsi ja tuntiessaan sellaisen möykyn melkein päällänsä
luuli painajaisen ahdistavan ja alkoi huitoa nyrkeillään puolelle ja
toiselle osuen monta kertaa piikaiseenkin, joka kivun ärsyttämänä
heitti kaiken häveliäisyyden ja maksoi Sancholle takaisin sillä
mitalla, että uni oli hänen harmikseen kohta tiessään. Havaitessaan
itseään siten kolhittavan ja tietämättä kuka vihamies oli Sancho
kohottautui niin hyvin kuin voi ja kävi Maritornesin kimppuun,
ja niin he molemmat aloittivat mitä kiukkuisimman ja hupaisimman
ottelun. Nähdessään isännän tuikun valossa, kuinka hempukan laita
oli, muulinajaja jätti Don Quijoten ja kiiruhti antamaan hänelle
tarpeellista apua. Isäntäkin tuli, mutta toisissa aikeissa, sillä hän
mieli piestä piikaa, jonka varmaan uskoi olevan syynä koko musiikkiin.
Nyt kävi niin kuin sanoo sananlasku: »kissa rottaan, rotta nuoraan,
nuora keppiin», sillä muulinajaja paukutti Sanchoa, Sancho piikaa,
piika häntä, isäntä piikaa, ja kaikki huitoivat minkä ehtivät, tullen
mennen, hetkeäkään levähtämättä. Isännän tuikku vielä parahiksi sammui,
ja siten pimeään jäätyään he mukiloivat toisiansa niin armottomasti,
että mihin nyrkki sattui, siihen ei jäänyt tervettä paikkaa.

Majataloon oli sattunut yöpymään eräs Toledon niin sanotun Pyhän
Veljeskunnan järjestyksenvalvoja, joka myös kuuli tuon oudon
tappelunryskeen. Hän otti virkasauvansa sekä läkkipeltisen kotelon,
jossa oli hänen valtuuskirjansa, nousi pimeässä yläsuojaan ja huusi:

— Seis, oikeuden nimessä! Pyhän Veljeskunnan nimessä, seis! Ensiksi hän
osui piestyyn Don Quijoteen, joka makasi luhistuneessa vuoteessaan,
pitkänään ja selällään, ihan tiedottomana. Hän kopeloi, pääsi käsiksi
ritarimme partaan ja kiskoi siitä huutaen lakkaamatta: »Esivallan
nimessä, totelkaa!» Mutta huomattuaan ettei hänen käsissään oleva
liikuttanut yhtään jäsentä hän otaksui miehen heittäneen henkensä ja
piti muita huoneessa olevia hänen murhaajinaan. Tämä luulo sai hänet
entistä äänekkäämmin huutamaan:

— Portti kiinni! Katsokaa ettei kukaan pääse pakoon! Täällä on mies
murhattu!

Huuto säikähdytti jokaista, ja kaikki luopuivat kahakasta siinä
vaiheessa, jossa ääni kuului. Majatalon isäntä vetäytyi omaan
suojaansa, muulinajaja kuormasatuloilleen, piika loukkoonsa; ainoastaan
Don Quijote ja Sancho, molemmat onnettomat, eivät kyenneet paikaltaan
liikahtamaan.

Järjestysmies irroitti nyt kätensä Don Quijoten parrasta ja lähti
hakemaan valoa löytääkseen ja vangitakseen rikoksentekijät, mutta
turhaan, sillä isäntä oli huoneeseensa palatessaan tahallaan
sammuttanut lyhdyn, joten miehen täytyi turvautua tulisijaan, mistä hän
suurta vaivaa nähtyään ja paljon aikaa kulutettuaan löysi sen verran
hiilua, että sai toisen tuikun syttymään.




Seitsemästoista luku.

Lisää niistä lukemattomista vaivoista, joita miehuullinen Don Quijote
ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza saivat kestää majatalossa,
jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti linnana.


Don Quijote oli sillä välin vironnut tainnoksista ja alkoi puhella
aseenkantajalleen samaan äänensävyyn kuin oli puhunut edellisenä
päivänä maatessaan karttujen laaksossa. Hän kysyi:

— Sancho, ystäväni, nukutko? Nukutko sinä, parahin Sancho?

— Kuinka voisin nukkua, minä vaivainen? — vastasi Sancho nyreissään ja
vihaisena. — Tuntuuhan minusta siltä kuin olisivat kaikki paholaiset
minua tänä yönä painelleet.

— Saat uskoakin, epäilemättä, että niin on laita; — virkkoi Don Quijote
— jos näet minä mitään ymmärrän, niin tämä linna on noiduttu. Sinun
tulee tietää... Mutta sinun täytyy vannoa että pidät kuolemaani saakka
salassa mitä nyt aion sinulle sanoa.

— Sen vannon — vastasi Sancho.

— Sanon sen, — jatkoi Don Quijote — koska en suinkaan tahdo että
keneltäkään riistetään kunnia.

— Minä lupaan vannoa — sanoi taas Sancho olevani siitä vaiti, kunnes
teidän armonne elämän päivät ovat päättyneet, ja suokoon Jumala että
saan sen ilmaista jo huomenna.

— Teenkö siis niin paljon pahaa sinulle, Sancho, — virkkoi Don Quijote
— että mielisit nähdä minut niin pian vainajana?

— Ei sen puolesta — vastasi Sancho — vaan siksi, etten halua säilytellä
kauan asioita enkä mieli nähdä niiden säilytettyinä mätänevän.

— Olipa miten tahansa, — virkkoi Don Quijote — minä luotan kumminkin
kiintymykseesi ja huomaavaisuuteesi, ja sinun tulee niin muodoin
tietää että minulle sattui tänä yönä mitä ihmeellisin seikkailu,
jonka merkityksen tiedän arvata kyllin korkeaksi. Lyhyesti sanoen:
tiedä että vähän aikaa sitten saapui luokseni tämän linnan herran
tytär, joka on sorein ja kaunein neito, mitä monelta maailman
kulmalta voidaan löytää. Mitä kaikkea sinulle kertoisinkaan hänen
olentonsa viehkeydestä? Mitä hänen oivallisesta älystänsä? Mitä muista
salaisista seikoista, jotka jätän koskettelematta ja sivuutan vaieten
säilyttääkseni uskollisuuden, jonka olen velkaa valtiattarelleni
Dulcinea Tobosolaiselle? Tahdon vain sanoa sinulle, että taivaan
kadehtiessa sitä suurta onnea, jonka sattuma oli saattanut käsiini, tai
kenties (mikä onkin todennäköisempää) siksi, että tämä linna, kuten
sanoin, on noiduttu, minun ollessani ylen suloisissa ja lemmekkäissä
keskusteluissa hänen kanssaan, tuli jonkun suunnattoman jättiläisen
käsivarteen kuuluva käsi, en nähnyt enkä voinut arvata mistä, ja antoi
poskipäihini sellaisen nyrkiniskun, että ne ovat ihan veren vallassa,
ja pieksi minua sitten sillä siivolla, että tilani on nyt huonompi kuin
eilen, muulinajajien meitä loukattua Rocinanten irstauden vuoksi, niin
kuin hyvin tiedät. Siitä päättelen että tämän neidon kauneuden aarretta
täytyy vartioida jonkun noidutun maurin ja ettei se voi olla määrätty
minun nautittavakseni.

— Ei minunkaan, — vastasi Sancho — sillä minua on puinut enemmän
kuin neljäsataa mauria niin tuhannen tavalla, että karttukylpy oli
siihen verrattuna hyvää herkkua. Mutta sanokaa minulle, herra, kuinka
nimitätte tätä hyväksi ja harvinaiseksi seikkailuksi, vaikka meidän
on siinä käynyt niin kuin on käynyt? Teidän armonne pääsi sentään
vähemmällä, koska pitelitte sylissänne sitä verratonta kaunotarta,
josta puhuitte, mutta minä, mitä sainkaan muuta kuin niin kovia
kolahduksia, että varjelkoon sellaisista niin kauan kuin elän? Onneton
olen minä ja onneton on äiti, joka minut synnytti, sillä enhän minä ole
mikään vaeltava ritari enkä aio milloinkaan siksi tulla, mutta kaikista
kovanonnen kohtauksista saan minä suurimman osan!

— Onko siis sinuakin lyöty? — kysyi Don Quijote.

Sanoinhan jo että on; voi minun sukukuntaani! — vastasi Sancho.

— Älä siitä huoli, ystäväni; — sanoi Don Quijote — nyt minä valmistan
sen mainion balsamin, joka meidät parantaa siunaamahetkessä.

Järjestyksenvalvoja oli tällä välin vihdoin saanut tulen tuikkuun ja
tuli katsomaan kuolleeksi luulemaansa. Nähdessään hänen astuvan sisään
ja huomatessaan että hän oli paitasillaan, yömyssy päässä ja tuikku
kädessä sekä erittäin pahannäköinen, Sancho kysyi isännältään:

— Herra, mahtaako tuo olla se noiduttu mauri, joka tulee jälleen meitä
kurittamaan, jos viime kerralla jäi vielä tekemätöntä?

— Mauri se ei voi olla, — vastasi Don Quijote — sillä noidutut eivät
anna kenenkään nähdä itseänsä.

— Vaikka eivät anna nähdä, antavat kumminkin tuta; — sanoi Sancho — ken
ei usko, kysyköön selältäni.

— Tietää sen minunkin selkäni, — virkkoi Don Quijote — mutta silti ei
ole riittävää syytä otaksua että tuo näkyvissämme oleva on noiduttu
mauri.

Järjestyksenvalvoja tuli lähemmäksi ja hämmästyi havaitessaan heidän
rauhallisesti keskustelevan. Don Quijote tosin makasi yhä selällään
kykenemättä liikahtamaan; niin ankarasti hänet oli piesty ja
laastaroitu. Järjestyksenvalvoja tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä:

— No, kuinka voitte, hyvä mies?

— Minä puhuisin teidän sijassanne kohteliaammin vastasi Don Quijote.
— Onko näillä mailla tapana siten puhutella vaeltavia ritareita, sinä
tolvana?

Järjestyksenvalvoja, joka huomasi niin mitättömältä näyttävän miehen
kohtelevan häntä huonosti, ei voinut sitä sietää vaan kohotti lampun
öljyineen kaikkineen ja heitti sen Don Quijoten päähän, joka siitä
pahoin haavoittui. Kun nyt oli nokipimeä, hän lähti heti ulos, ja
Sancho Panza sanoi:

— Epäilemättä, herra, tuo on se noiduttu mauri, ja hän varmaan
säilyttää aarretta toisia varten, varaten meille vain nyrkin- ja
lampuniskuja.

— Niin on laita, — vastasi Don Quijote — ja turha on välittää
noista noituuksista tai niistä suuttua ja harmistua; koska ne ovat
näkymättömiä ja haamumaisia, emme kumminkaan löydä ketään jolle
kostaisimme, yritimmepä kuinka tahansa. Nouse, Sancho jos voit, kutsu
tämän linnan vouti ja hanki minulle hiukan öljyä, viiniä, suolaa ja
rosmariinia, jotta valmistan sen parantavan balsamin; uskon tosiaankin
sen olevan nyt kipeään tarpeeseen, sillä tuon aaveen iskemä haava
vuotaa pahasti verta.

Sancho nousi, vaikka luita kovin pakotti, haparoi pimeässä isännän
suojiin ja kohdatessaan järjestyksenvalvojan, joka tiedusteli miten oli
hänen vihollisensa laita, virkkoi hänelle:

— Hyvä herra, olittepa kuka tahansa, suvaitkaa hyväntahtoisesti antaa
meille hiukan rosmariinia, öljyä, suolaa ja viiniä, mitä tarvitaan
parantamaan erästä maailman parhaimpien joukkoon kuuluvaa vaeltavaa
ritaria, joka makaa tuolla sängyssä, tässä majatalossa oleskelevan
noidutun maurin pahoin haavoittamana.

Kuullessaan sellaista puhetta oikeudenpalvelija piti häntä
mielipuolena, ja koska päivä jo alkoi koittaa, hän avasi majatalon
oven, huusi isäntää ja sanoi hänelle mitä tuo miekkonen halusi.
Isäntä toimitti hänelle mitä hän pyysi, ja Sancho vei sen herralleen,
joka piteli päätään valittaen lampuniskun aikaansaamaa kipua, vaikka
kolahduksesta ei ollut koitunut pahempaa kuin pari melkoista kuhmua;
se, minkä hän luuli olevan verta, olikin vain hikeä, jota kestetyn
myrskyn herättämä pelontuska oli pusertanut hänen otsastaan.

Hän siis otti ainekset ja valmisti niistä lääkkeen sekoittaen ne
kaikki yhteen ja keittäen niitä hyvän aikaa, kunnes arveli keitoksen
olevan kystä. Sitten hän pyysi jonkinlaista pientä pulloa kaataakseen
juoman siihen, ja kun majatalossa ei sellaista ollut, päätti kaataa
sen läkkipeltiseen öljyastiaan, jonka isäntä hänelle suosiollisesti
lahjoitti, sekä luki vielä enemmän kuin kahdeksankymmentä
isämeidänrukousta ja yhtä monta avemariaa, salvea ja credoa, säestäen
joka sanaa tekemällään ristinmerkillä, ikään kuin voideastiaansa
siunaten. Kaiken tämän kestäessä olivat läsnä Sancho, isäntä ja
järjestyksenvalvoja; muulinajaja hoiteli jo kaikessa hiljaisuudessa
juhtiansa. Kun temput oli tehty, Don Quijote tahtoi kohta koetella
tuon oivalliseksi balsamiksi kuvittelemansa keitoksen tehoa ja kaatoi
kurkkuunsa mitä oli pulloon mahtumatta jäänyt keittopadan pohjalle,
suunnilleen puoli tuoppia; mutta tuskin ehdittyään sen nielaista hän
alkoi oksentaa niin ankarasti, ettei hänen vatsaansa jäänyt mitään.
Tuska ja oksennuksen väänteet saivat hänet mitä runsaimmin hikoilemaan,
ja hän pyysi sen vuoksi että peittäisivät hänet ja jättäisivät
yksin. Niin tapahtui, ja hän nukkui neljättä tuntia, joiden kuluttua
hän herätessään tunsi ruumiinsa ihmeen keveäksi ja kipupaikkansa
niin melkoisesti parantuneiksi, että katsoi olevansa aivan terve ja
totisesti uskoi hankkineensa Fierabras-balsamin ja voivansa sellaisen
rohdon turvissa aivan huoletta käydä mihin kiistaan, tappeluun ja
taisteluun hyvänsä, mitään välittämättä niiden vaarallisuudesta.

Sancho Panza, joka myös piti ihmeenä isäntänsä parantumista, pyysi
häneltä vielä padassa olevaa lääkkeen jäännöstä, mikä ei ollutkaan
määrältään varsin vähäinen. Don Quijote suostui, Sancho tarttui
molemmin käsin pataan ja hörppäsi lääkettä suurella luottamuksella
ja sitäkin suuremmalla ahnaudella melkein saman määrän kuin hänen
isäntänsä. Mutta nytpä olikin laita niin, että Sancho paran vatsa
nähtävästi toimi vähemmän herkkätuntoisesti kuin hänen herransa,
minkä vuoksi hän ennen oksentamista sai kestää sellaista tuskaa ja
ahdistusta, sellaista hikoilua ja uupumusta, että uskoi varmaan
viimeisen hetkensä tulleen ja siinä surkeudessaan ja vaivassaan kirosi
koko palssamin ja sen lurjuksen, joka oli sitä hänelle antanut.
Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Sancho, minä uskon koko tuon pahan olosi johtuvan siitä, ettei sinua
ole lyöty ritariksi; otaksun näet ettei tämä juoma ole avuksi niille,
jotka eivät ole ritareita.

— Jos teidän armonne sen tiesi, — virkkoi Sancho niin, voi minua ja
minun sukukuntaani! miksi sallitte minun sitä maistaa?

Samassa lääkejuoma teki vaikutuksensa, ja aseenkantaja raukka alkoi
purkautua kummastakin kanavastaan niin ankarasti, ettei kaislamattoa,
jolle hän oli jälleen heittäytynyt, eikä piikkopeitettä, jonka hän
oli vetänyt päällensä, voinut ajatellakaan sen koommin mitenkään
käyttää. Hänestä pursui kuuma ja kylmä hiki, ja väristyspuuskat ja
kouristukset olivat niin ankarat, että kaikki ajattelivat samoin kuin
hän itse viimeisen hetken tulleen. Tätä purkausta ja pahoinvointia
kesti lähes kaksi tuntia, joiden kuluttua hän ei suinkaan toipunut
niin kuin hänen isäntänsä, vaan oli niin runneltu ja rääkätty,
ettei pystyssä pysynyt. Mutta Don Quijote, joka, kuten sanottu,
tunsi keventyneensä ja parantuneensa, halusi heti lähteä etsimään
seikkailuja, koska hänen mielestään jokainen paikoillaan viipymisen
hetki oli riistetty maailmalta ja kaikilta maailmassa eläviltä hänen
apuansa ja suojelustansa tarvitsevilta, varsinkin kun hän lujasti uskoi
ja luotti balsamiinsa. Tämän halunsa yllyttämänä hän itse satuloi
Rocinanten ja aasin ja auttoi vielä aseenkantajaansa pukeutumaan ja
pääsemään juhtansa selkään. Sitten hän nousi ratsulleen, ajoi majatalon
nurkkaukseen ja sieppasi sieltä ohimennen pahaisen korennon, jota aikoi
käyttää peitsenään.

Kaikki majatalossa olevat, kolmattakymmentä henkeä, katselivat hänen
menoansa; majatalon isännän tytärkin katseli häntä, ja hän puolestaan
ei kääntänyt katsettaan pois tytöstä, päästihän vain tavan takaa
huokauksen, jonka tuntui vetävän ilmoille sielunsa sisimmästä.
Katselijat otaksuivat sen johtuvan hänen selkänsä pakotuksesta; niin
ajattelivat ainakin ne, jotka olivat edellisenä iltana nähneet häntä
laastaroitavan.

Kun siis molemmat olivat sijoittuneet ratsujensa selkään, Don Quijote
pysähtyi majatalon portille, huusi isäntää ja lausui hänelle erittäin
tyynellä ja vakavalla äänellä:

— Lukuisat ja varsin suuret ovat ne suosionosoitukset, herra
linnanvouti, jotka täällä teidän linnassanne ovat osakseni tulleet,
ja minä tunnen itseni erinomaisesti velvoitetuksi olemaan niistä
teille kiitollinen niin kauan kuin elän. Jos voin niitä teille
korvata kostamalla jollekulle julkealle henkilölle, joka on teitä
loukannut, tietäkää ettei toimenani ole mikään muu kuin niiden
auttaminen, jotka itse vähän voivat, kostaminen niiden puolesta,
jotka kärsivät vääryyttä, ja kaikkinaisten petosten rankaiseminen.
Palauttakaa mieleenne menneitä asioita, ja jos löydätte muististanne
minulle uskottavaksi jonkin senlaatuisen seikan, mainitkaa se vain, ja
minä lupaan saamani ritariarvon nimessä hankkia teille hyvitystä ja
korvausta tarkoin teidän toivomustanne noudattaen.

Isäntä vastasi hänelle yhtä tyynesti:

— Herra ritari, teidän armonne ei tarvitse kostaa minun puolestani
mitään loukkausta, sillä osaan itse kostaa niin kuin hyvää näen, kun
sellaista sattuu. Minun täytyy vain pyytää teidän armoanne maksamaan
minulle mitä olette viime yönä majatalossa nauttinut, sekä molempien
eläimenne oljet ja kaurat että iltasenne ja yösijanne.

— Tämä siis on majatalo? — virkkoi Don Quijote.

— On, ja hyvin arvossa pidetty — vastasi isäntä.

— Olen elänyt väärässä luulossa tähän saakka; — virkkoi Don Quijote —
otaksuin näet todella että tämä oli linna, eikä mikään huono linna.
Mutta koska onkin niin laita, ettei se ole linna, vaan majatalo, ei
nyt ole muuta neuvoa kuin että luovutte maksun vaatimisesta, sillä
minä en voi rikkoa vaeltavien ritarien veljeskuntasääntöä. Tiedän näet
varmasti (enkä ole toistaiseksi lukenut mitään vastakkaista) ettei
yksikään heistä ole milloinkaan suorittanut maksua yösijastaan enempää
kuin mistään muustakaan majatalossa, johon ovat poikenneet, koska
heille lain ja oikeuden mukaisesti kuuluu kaikkinainen heidän osaksensa
tuleva hyvä kohtelu korvauksena niistä sietämättömistä vaivoista,
joita he kärsivät etsiessään seikkailuja öin ja päivin, talviseen ja
kesäiseen aikaan, jalan ja ratsain, janoissaan ja nälissään, helteessä
ja pakkasessa, kaikenlaisen epäsuotuisan sään ja kaikkien maallisten
hankaluuksien alaisina.

— Vähät minä siitä; — vastasi isäntä — maksakaa mitä olette minulle
velkaa ja pitäkää omana tietonanne sellaiset ritarisadut; minua
liikuttaa ainoastaan se, että saan mitä minulle kuuluu.

— Te olette typerä ja huono majatalon isäntä — vastasi Don Quijote.

Niin hän kannusti Rocinantea, nosti keihäspahasensa pystyyn, poistui
majatalosta kenenkään häntä estämättä ja ajoi pitkän matkan katsomatta,
seurasiko hänen aseenkantajansa. Nähdessään hänen menevän maksamatta
isäntä kiiruhti vaatimaan rahoja Sancho Panzalta, joka kuitenkin
sanoi ettei hänkään maksaisi, koska hänen herransa ei ollut katsonut
hyväksi niin tehdä; vaeltavan ritarin aseenkantajana hän mielestään
oli velvollinen noudattamaan samaa sääntöä ja järjestystä kuin
hänen isäntänsä kieltäytymällä maksamasta mitään ravintoloissa ja
majapaikoissa. Siitä majatalonisäntä kovin suuttui ja uhkasi ottaa
häneltä maksun tavalla joka tuntui, ellei hän suostunut velkaa
suorittamaan. Sancho vastasi isäntänsä omaksumaan ritarilakiin vedoten
kieltäytyvänsä maksamasta kolikkoakaan, vaikka henki menisi, koska
vaeltavien ritarien vanha hyvä pitämys ei saanut joutua hänen tähtensä
pois käytännöstä eikä maailmassa myöhemmin esiintyvien sellaisten
ritarien aseenkantajien tullut saada aihetta valituksiin ja moitteeseen
että hän oli rikkonut niin oikeata lakia.

Sancho paran pahaksi onneksi sattui majatalon vieraiden joukossa
olemaan neljä segovialaista verankeritsijää, kolme Córdoban
Hevoskaivontorin varrelta kotoisin olevaa neulaseppää ja kaksi
kaupustelijaa Sevillan rihkamatorilta, kaikki iloista, neuvokasta
leikin- ja pilantekoon taipuvaa väkeä. He kerääntyivät Sanchon luo
kuin saman mielen yllyttäminä ja ajamina ja vetivät hänet alas aasin
selästä. Eräs heistä haki isännän makuupeitteen, jonka päälle Sancho
heitettiin, mutta katsahdettuaan ylöspäin he sitten havaitsivat
katoksen matalammaksi kuin heidän aikeensa vaati ja päättivät mennä
pihamaalle, jonka kattona oli taivaankansi. Siinä he sijoittivat
Sanchon keskelle peitettä ja alkoivat kimmahutella häntä ilmoille
pitäen häntä huvinaan kuin koiraa laskiaisena.

Paiskittu parka huusi niin ankarasti, että äänen kuuli hänen isäntänsä,
joka pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja otaksui jonkin uuden seikkailun
olevan tulossa, kunnes selvästi tajusi että parkuva oli hänen oma
aseenkantajansa. Silloin hän käänsi ratsunsa, palasi vaivaista
laukkaa majataloon ja havaitessaan portin suljetuksi ratsasti ympäri
nähdäkseen, mistä pääsisi sisään, mutta ei vielä ehtinyt verrattain
matalan piha-aidan luo, kun näki millaiseen pahaan peliin hänen
aseenkantajansa oli joutunut. Hän näki Sanchon kimpoavan ilmaan ja
taas putoavan niin sievästi ja sukkelasti, että olisi luullakseni
varmaan nauranut, jos olisi närkästykseltään voinut. Hän yritti nousta
hevosen selästä aidanharjalle, mutta oli niin piesty ja runneltu,
ettei päässyt maahankaan. Niin hän alkoi syytää Sanchon poukottajille
sellaista haukkuma- ja solvaussanojen tulvaa, että sitä on mahdoton
kirjoittamalla toistaa, mutta he siitä huolimatta yhä nauroivat ja
hypittivät, ja siivitetty Sancho päästi edelleen valitusääniänsä,
joihin sekaantui milloin uhkauksia, milloin rukouksia, mikä ei
kuitenkaan paljon auttanut, sillä apu tuli vasta sitten kun he
väsyneinä leikin lopettivat. He taluttivat paikalle aasin, istuttivat
Sanchon sen selkään ja käärivät hänet omaan kaprokkiinsa. Nähdessään
hänet niin uupuneena helläsydäminen Maritornes arveli että oli hyvä
häntä virkistää ja haki ruukun vettä kaivosta, missä se oli viileämpää.
Sancho otti ruukun ja nosti sen huulilleen, mutta ei ehtinyt vielä
juoda, kun hänen isäntänsä kuului huutavan:

— Sancho poikaseni, älä juo vettä, älä juo, poikasen, se on sinulle
kuolemaksi. Näetkös, tässä minulla on siunattu pyhä balsamini, — hän
näytti läkkikannua, jossa rohto oli — ja siitä sinä varmasti paranet,
kun juot pari pisaraa.

Tuon kuullessaan Sancho kyräsi häneen ja huusi kahta kovemmin:

— Onko teidän armonne kukaties unohtanut etten minä ole ritari, vai
tahdotteko että oksennan ne loputkin sisälmykseni, jotka viime yöstä
minuun jäivät? Pitäkää liköörinne kaikkien pirujen nimessä ja jättäkää
minut omaan olooni.

Tuon sanottuaan hän oli jo alkanut juoda, mutta ensimmäisestä
siemauksesta huomattuaan juoman vedeksi hän ei mielinyt enempää, vaan
pyysi Maritornesta tuomaan viiniä. Piikainen täytti pyynnön mielellään
maksaen viinin omista rahoistaan; niinpä kerrotaankin että hän, vaikka
vietti sellaista elämää, oli sentään muutamilta puoliltaan kristittyyn
ihmiseen vivahtava. Juotuaan Sancho hoputti kantapäillään aasinsa
liikkeelle, tyrkkäsi majatalon portin sepiselälleen ja ratsasti
tiehensä, varsin tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mitään maksaa ja
oli saanut pitää päänsä, vaikka niin oli tapahtunut hänen tavallisen
takuumiehensä, nimittäin hänen selkänsä kustannuksella. Isäntä
tosin pidätti haarapussin saatavansa korvaukseksi, mutta Sancho ei
lähdön huumauksessa huomannut sitä kaivata. Nähdessään hänen menneen
menojansa majatalon, isäntä aikoi lujasti teljetä portin, mutta Sanchon
poukottajat eivät siihen suostuneet; he näet olivat poikia, jotka eivät
välittäneet Don Quijotesta kahta pärettä, vaikka hän olisi todella
ollut Pyöreän pöydän vaeltavia ritareita.




Kahdeksastoista luku,

jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa Don Quijoten
keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.


Sancho tuli isäntänsä luo niin raukeana ja voimatonna, ettei jaksanut
hoputtaa aasiansa. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi
hänelle:

— Nyt minä lopultakin uskon, kelpo Sancho, että tuo linna tai majatalo
on noiduttu, aivan varmasti, sillä mitä muuta kuin aaveita ja toisen
maailman asujaimia voivat olla ne, jotka niin julmasti sinulla
huvittelivat? Tämä ajatukseni sai vielä tukea, kun piha-aidan takaa
katselin murhenäytelmäsi kohtauksia, sillä en kyennyt mitenkään
pääsemään aidan harjalle, enpä edes Rocinanten selästä maahan, koska
minut ilmeisesti oli noiduttu. Vannon sinulle muuten, niin totta
kuin olen kuka olen, että ylös muurille tai alas maahan päästyäni
olisin kostanut puolestasi niin, että nuo lurjukset ja maankiertäjät
muistaisivat leikin kaiken ikänsä, vaikka tiesin että olisin niin
menetellessäni rikkonut ritarilakeja, jotka, kuten olen jo monta kertaa
sinulle sanonut, eivät salli ritarin kohottavan kättänsä ritarikuntaan
kuulumatonta henkilöä vastaan, ellei täydy puolustaa omaa henkeänsä ja
persoonaansa pakottavan ja ankaran välttämättömyyden sitä vaatiessa.

— Olisin itsekin kostanut puolestani, jos olisin voinut, olinpa
sitten ritariksi lyöty tai en, mutta en voinut. Olen kumminkin sitä
mieltä, etteivät nuo poukottajani olleet aaveita eivätkä noiduttuja
ihmisiä, kuten teidän armonne sanoo, vaan ilmieläviä, lihaa ja verta
samoin kuin me. Heillä oli kaikilla omat nimensäkin, joita kuulin
mainittavan heidän paiskiessaan minua ilmoille: erään nimi oli Pedro
Martinez, toisen Tenorio Hernández, ja isäntä kuului olevan nimeltään
Juan Palomeque Kurittu. Kun siis te, herrani, ette kyennyt hyppäämään
pihamuurin yli enempää kuin astumaan maahan hevosen selästä, niin syynä
ei ollut noituus, vaan jokin muu. Minulle tästä kaikesta selviää,
että seikkailut, joita olemme etsimässä, loppujen lopuksi varmaan
vievät meidät sellaisiin onnettomuuksiin, ettemme kykene erottamaan
oikeaa jalkaa vasemmasta. Vähän ymmärrykseni mukaan olisi parasta ja
soveliainta palata kotiin nyt, kun on elonkorjuun ja taloudenhoidon
aika, ja lakata kulkemasta maita mantereita joutuen ojasta allikkoon,
kuten sanotaan.

— Vähänpä sinä tiedät, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ritariasioista!
Ole vaiti ja kärsivällinen, sillä se päivä on tuleva, jona saat omin
silmin nähdä, kuinka suureksi kunniaksi tämän toimen harjoittaminen
koituu. Ellet, niin sano minulle: mitä suurempaa tyydytystä
saattaa maailmassa olla tai mitä nautintoa voidaan verrata siihen,
että voitamme taistelussa ja kukistamme vihollisemme? Ei mitään,
varmastikaan.

— Niin kyllä, — vastasi Sancho — vaikka en sitä tiedä; tiedän vain että
siitä lähtien, kun olemme vaeltavia ritareita tai kun teidän armonne
on sellainen (minulla näet ei ole mitään syytä lukea itseäni niin
kunniakkaaseen seuraan), emme ole kertaakaan taistelussa voittaneet,
lukuun ottamatta kohtausta biskajalaisen kanssa, ja siinäkin teidän
armoltanne meni puoli korvaa ja puoli kypäriä. Siitä tähän saakka meitä
on suomittu ja taas suomittu, nyrkeillä leivotettu kerta toisensa
jälkeen, ja minulla on se etu, että minua on poukotettukin ja että sen
ovat tehneet noidutut henkilöt, joille en voi kostaa saadakseni tuta
kuinka suuri nautinto on voittaa vihollisensa, kuten teidän armonne
sanoo.

— Juuri se seikka minua huolestuttaa samoin kuin varmaan sinuakin,
Sancho; — virkkoi Don Quijote mutta tästä puoleen koetan hankkia
käsiini niin mestarillisesti valmistetun miekan, ettei minkäänlainen
noituus pysty sen kantajaan, ja voisipa käydä niinkin, että onni
soisi minulle sen, joka kuului Amadiille, kun hän nimitti itseään
_Liekehtivän miekan ritariksi_. Se oli parhaita miekkoja, mitä
kenelläkään ritarilla on maailmassa milloinkaan ollut, sillä mainitun
hyvän ominaisuutensa lisäksi se oli terävä kuin partaveitsi, eivätkä
mitkään varukset, olivatpa sitten kuinka lujia ja noiduttuja tahansa,
kestäneet sen iskua.

— Minä olen sellainen miekkonen, — sanoi Sancho — että moinen miekka,
vaikka niin tapahtuisikin ja se tosiaan joutuisi teidän armonne
huostaan, auttaisi ja hyödyttäisi ainoastaan ritareiksi lyötyjä, samoin
kuin palssami; mutta aseenkantajista, niistä välitetään viisi.

— Älä sitä pelkää, Sancho, — sanoi Don Quijote — taivas on varmasti
sinulle suopeampi.

Näin keskustellen Don Quijote ja hänen aseenkantajansa matkasivat
eteenpäin, kun Don Quijote huomasi että heidän kulkemaansa tietä pitkin
liikkui heitä kohti suuri ja sakea pölypilvi. Sen nähdessään hän
kääntyi sanomaan Sancholle:

— Oi Sancho, tämä on se päivä, jona saadaan nähdä mitä hyvää kohtalo
on minulle varannut; tämä on se päivä, sanon minä, jona ilmenee
käsivarteni voima yhtä hyvin kuin konsanaan muulloin ja jona tulen
suorittamaan urotöitä, jotka säilyvät merkittyinä Maineen kirjaan
kaikkina tulevaisina vuosisatoina. Näetkö tuon tuolta nousevan
pölypilven, Sancho? Sen pullistuttaa ilmoille valtava, lukemattomien
eri kansallisuuksien muodostama sotajoukko, joka on marssimassa tänne
päin.

— Sillä laskulla niitä täytyy olla kaksi, — sanoi Sancho — koska tuolta
toiselta taholta nousee toinen samanlainen pölypilvi.

Don Quijote kääntyi katsomaan ja havaitsi että tosiaankin oli
niin laita. Hän oli ylen iloinen, koska otaksui että siinä oli
kaksi sotajoukkoa, jotka tulivat hyökkäämään toistensa kimppuun
ja taistelemaan keskellä laajaa lakeutta. Tämä johtui siitä, että
hänen mielikuvituksessaan kuhisi alinomaa ja joka hetki taisteluja,
noituuksia, tapahtumia, järjettömyyksiä, lemmenseikkailuja ja
haasteita, joista ritariromaaneissa kerrotaan, ja että kaikki, mitä
hän lausui, ajatteli tai teki, tarkoitti sellaisia seikkoja. Mutta
hänen näkemänsä pölypilven nostatti kaksi suurta uuhi- ja jäärälaumaa,
jotka kulkivat samaa tietä eri tahoilta ja joita ei voinut pölyltä
erottaa ennen kuin saapuivat aivan lähelle. Don Quijote väitti niin
itsepintaisesti niiden olevan sotajoukkoja, että Sancho lopulta uskoi
ja sanoi hänelle:

— Mitäs nyt sitten tehdään, herra?

— Mitä? — virkkoi Don Quijote. — Tuetaan ja autetaan hädänalaisia ja
voimattomia. Ja sinun, Sancho, tulee tietää että tuota meitä vastaan
tulevaa sotajoukkoa johtaa ja ohjaa suuri keisari Alifanfarón,
Trapobanan[66] suuren saaren hallitsija; toinen, selkäni takana
marssiva taas kuuluu hänen vihamiehelleen, garamantein[67] kuninkaalle,
joka on nimeltään Pentapolin Hihankäärijä, koska hän aina käy
taisteluun oikea käsivarsi paljastettuna.

— Minkäs tähden nuo herrat sitten ovat niin huonossa sovussa? — kysyi
Sancho.

— Siitä syystä, — vastasi Don Quijote — että tuo Alifanfarón on kiivas
pakana ja on rakastunut Pentapolinin tyttäreen, joka on erittäin kaunis
ja sitä paitsi sangen rakastettava neito; hän on kristitty, eikä hänen
isänsä tahdo antaa häntä pakanakuninkaalle, ellei tämä ensin luovu
väärän profeettansa Muhammedin uskosta ja käänny kristityksi.

— Partani nimessä, — virkkoi Sancho — Pentapolin menettelee aivan
oikein, ja minä tahdon auttaa häntä minkä voin!

— Teet niin kuin pitääkin, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä
sellaisiin taisteluihin käyvän ei tarvitse olla ritariksi lyöty.

— Sen hyvin ymmärrän, — vastasi Sancho — mutta mihin panemme aasin,
jotta tiedämme sen varmasti löytävämme, kun kahakka on ohi? En
näet usko tähän saakka olleen tavallista, että taisteluun on menty
ratsastaen tällaisella juhdalla.

— Olet oikeassa — virkkoi Don Quijote. — Parasta on, että päästät
sen valloilleen, katosipa se sitten tai ei; voittajina taistelusta
suoriuduttuamme saamme saaliiksi niin paljon hevosia, että Rocinantekin
on vaarassa joutua vaihdetuksi toiseen. Mutta kuuntele nyt tarkoin
mitä sanon ja pidä silmäsi auki, sillä aion esitellä sinulle molempien
sotajoukkojen etevimmät ritarit. Ja jotta voit heidät paremmin nähdä ja
heitä tarkata, siirtykäämme tuolle kummulle, josta molemmat sotajoukot
varmaan selvästi näkyvät.

Niin tapahtui. He sijoittuivat kukkulalle, josta olisi voinut hyvin
nähdä molemmat Don Quijoten sotajoukkoina pitämät lammaslaumat,
elleivät niiden ilmoille kapsuttamat tomupilvet olisi himmentäneet
heidän näköänsä niin etteivät he erottaneet mitään. Siitä huolimatta
Don Quijote näki mielikuvituksessaan mitä ei näkynyt eikä ollut ja
alkoi kovalla äänellä selittää.

— Tuolla näkemäsi punakeltaisissa varuksissa oleva ritari, jonka
kilvessä on kruunupäinen, neidon jalkojen juuressa lepäävä leijona
on urhea Laurcalco, Hopeisen Sillan herra; tuo toinen, jolla on
kultakukkaiset varukset ja kilvessä kolme hopeakruunua sinisellä
pohjalla, on pelätty Micocolembo, Quirocian suurherttua; tuo hänen
oikealla puolellaan oleva jättiläisjäseninen on aina peloton
Brandabarbarán de Boliche, kolmen Arabian hallitsija, joka on nytkin
käärmeennahkavaruksissaan ja käyttää kilpenään ovea, minkä kerrotaan
olevan peräisin siitä temppelistä, jonka Simson tuhosi kostaessaan
kuollessaan vihollisilleen. Mutta käännä nyt katseesi toiselle taholle,
niin näet suoraan edessäsi ja tuon toisen sotajoukon etunenässä aina
voittoisan ja voittamattoman Timonel de Carcajonan, Uuden Biskajan
ruhtinaan, joka saapuu puettuna neljänneksittäin sinisiin, vihreihin,
valkoisiin ja keltaisiin varuksiin ja jonka kilvessä on tummanruskealla
pohjalla kultainen kissa ja kirjoitus _Miau_, mikä on alkuosa nimeä,
jolla mainitaan hänen valtiatartansa, verratonta Miulinaa, Algarven
herttuan Alfeniquénin tytärtä; tuo, joka rasittaa painollansa valtavan
sotaratsunsa selkää ja jolla on lumivalkoiset varukset ja valkoinen
kilpi ilman mitään merkkiä, on ranskalaissyntyinen ritarialokas
nimeltä Pierre Papin, Utriquen paronikuntain herra; tuo, joka painaa
pohkeitansa ja raudoitettuja kantapäitänsä juovikkaan, kevyen seebransa
kupeisiin, kilvessä siniset ukonhatut, on Nerbian mahtava herttua,
Espartefilardo del Bosque, jonka vaakunamerkkinä on parsa-lava ja sima
kastiliankielinen vaalilause: _Rastrea mi suerte_.[68]

Niin hän mainitsi useita kummankin armeijan ritareita, jotka hänen
mieleensä kuvastuivat, selitti muitta mutkitta heidän varuksensa,
värinsä, vaakunamerkkinsä ja vaalilauseensa ennen kuulumattoman
hulluutensa kuvitelmia noudattaen ja jatkoi pysähtymättä:

— Tämä edessämme oleva sotajoukko on kokoonpantu eri kansakuntiin
kuuluvista miehistä: siinä on niitä jotka juovat kuuluisan
Ksanthos-virran makeata vettä; niitä joiden jalat tallaavat Massilian
vuorimaita; niitä jotka siivilöivät Onnellisessa Arabiassa kaikkein
hienointa kultahiekkaa; niitä joiden ilona ovat kirkkaan Thermodonin
maineikkaat, raikkaat rantamat; niitä jotka monin eri tavoin iskevät
kultarikkaan Paktoloksen suonta; numidialaisia joiden tapauksiin ei
ole luottamista; jousien ja nuolien käyttäjinä kuuluisa persialaisia;
meedialaisia ja partteja jotka taistelevat paeten; arabialaisia
siirrettävine majoineen; skyyttejä jotka ovat yhtä julmia kuin vaaleita;
reikähuulisia etiooppialaisia ja lukemattomia muiden kansakuntien
jäseniä, joiden kasvot näen ja tunnen, vaikka en muista heidän
nimiänsä. Tuossa toisessa sotajoukossa saapuu niitä jotka juovat
oliivirikkaan Betis-virran kristallikirkasta vettä; niitä jotka
pesevät kasvonsa puhtaiksi aina runsaan ja kultaa vierittelevän Tajon
laineissa; niitä jotka nauttivat jumalaisen Genilin terveellistä
juomaa; niitä jotka astelevat Tartessoksen reheväruohoisilla niityillä;
niitä jotka ilokseen käyskentelevät Jerezin luona sijaitsevilla
Elysionin kentillä; kullankeltaisin tähkäpäin koristautuneita
varakkaita Manchan miehiä; goottien vanhan heimon rautapukuisia
jälkeläisiä; niitä jotka kylpevät leppoisasta virrastaan kuuluisassa
Pisuergassa; niitä jotka paimentavat karjalaumojansa salaisesta
juoksustaan maineikkaan monipolvisen Guadianan avaroilla laidunmailla;
niitä jotka värjöttelevät metsäisten Pyreneain viluisissa seuduissa ja
korkeiden Apenninien lumisilla huipuilla; sanalla sanoen, kaikkia niitä
kansoja, jotka Eurooppa sisältää ja rajoihinsa sulkee.

Taivas varjelkoon, kuinka paljon maita hän mainitsikaan, kuinka
monta kansakuntaa nimesi, ihmeen täsmällisesti liittäen jokaiseen
asianmukaiset määräyssanat, kerrassaan syventyneenä ja vaipuneena
siihen, mitä oli lukenut valheellisista kirjoistaan! Sancho Panza
kuunteli hänen puhettansa epäröiden, mitään virkkamatta, ja käänsi
toisinaan päätänsä nähdäkseen, havaitsisiko hän isäntänsä mainitsemia
ritareita ja jättiläisiä, mutta kun ei mitään nähnyt, virkkoi:

— Piru vieköön, herra, täällä ei näy missään yhtäkään niistä
jättiläisistä eikä ritareista, joita teidän armonne mainitsee, en
ainakaan minä niitä näe. Kukaties onkin kaikki noituutta samoin kuin ne
viimeöiset aaveet.

— Kuinka voit niin sanoa? — virkkoi Don Quijote. Etkö kuule hevosten
hirnuntaa, torvien toitahduksia ja rumpujen pärinää?

— Minä en kuule — vastasi Sancho — muuta kuin uuhien ja oinasten kovaa
määkinää..

Se olikin totta, sillä molemmat laumat olivat nyt ehtineet lähelle.

— Sinä pelkäät, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja siitä johtuu ettet
näe etkä kuule oikein; eräs pelon vaikutuksista näet on siinä, että se
hämmentää aistit ja saa oliot näyttämään toisilta kuin ovat. Jos siis
niin kovin pelkäät, väisty pois ja jätä minut yksin, sillä minä kykenen
yksinkin viemään voittoon sen puolen, jolle apuni suon.

Niin sanoen hän kannusti Rocinantea, laski peitsen sojoon ja syöksyi
kumpareen rinnettä alas kuin salama.

Sancho huusi hänelle:

— Kääntykää takaisin, armollinen herra Don Quijote, ne ovat totisesti
pässejä ja lampaita nuo, joiden kimppuun aiotte käydä. Kääntykää
takaisin! Voi minun isääni, siittäjääni! Mitä hulluutta tämä on?
Näettehän ettei tässä ole yhtäkään jättiläistä eikä ritaria, ei
kissoja, ei varuksia, ei jaettuja eikä kokonaisia kilpiä, ei sinisiä
eikä pirunkaan värisiä ukonhattuja. Mitä teettekään? Voi minua
vaivaista syntistä!

Don Quijote ei siitä huolinut vaan ajoi eteenpäin huutaen raikuvalla
äänellä:

— Hoi, ritarit, te jotka palvelette ja taistelette urhean keisarin
Pentapolin Hihankäärijän lippujen alla, seuratkaa minua kaikki,
niin saatte nähdä, kuinka helposti kostan hänen puolestaan hänen
vihamiehelleen, Trapobanan Alifanfarónille.

Niin sanoen hän ajoi keskelle lampaiden joukkoa ja alkoi pistellä
niitä peitsellään niin kiukkuisesti ja rohkeasti kuin olisi tosiaankin
ahdistanut verivihollisiansa. Laumojen mukana tulevat paimenet ja
karjankaitsijat huusivat hänelle vaatien häntä herkeämään, mutta
huomattuaan ettei siitä ollut apua he ottivat vyöltään linkonsa ja
alkoivat lähettää nyrkinkokoisia kiviä tervehtimään hänen korviansa.
Don Quijote ei välittänyt kivistä vaan ajeli ristiin rastiin huutaen:

— Missä olet, kopea Alifanfarón? Käy esiin! Minä olen yksinäinen
ritari ja haluan mies miestä vastaan koetella voimiasi ja ottaa sinut
hengiltä rangaistukseksi siitä pahasta, mitä teet urhealle Pentapolin
Garamantelle.

Samassa tuli piikiven myhkyrä, joka osui hänen kylkeensä upottaen
kaksi kylkiluuta ruumiin sisäosiin. Havaitessaan niin huonosti
käyneen hän uskoi varmaan olevansa kuolettavasti tai ainakin
vaarallisesti haavoittunut, mutta muisti lääkejuomansa, veti esiin
entisen öljykannun, nosti sen huulilleen ja alkoi kumota nestettä
kurkkuunsa. Hän ei kumminkaan ehtinyt nauttia sitä niin paljon kuin
hänen mielestään oli tarpeen, kun tuli toinen kovakuoriainen, joka
sattui hänen käteensä ja lääkeastiaan niin tuimasti, että astia
pirstoutui vieden mennessään vielä hänen suustaan kolme tai neljä
etu- ja takahammasta ja pahasti ruhjoen kaksi sormea. Niin ankara
oli ensimmäinen isku ja niin ankara toinen, että ritari parka
auttamattomasti kellahti hevosen selästä. Paimenet tulivat hänen
luokseen luullen hänet surmanneensa, keräsivät sitten mitä kiireimmin
laumansa, nostivat selkäänsä kuolleet lampaat, joita oli vähintään
seitsemän, ja menivät menojaan sen tarkemmin asiaa tutkimatta.

Sancho oli ollut koko ajan kummulla, oli katsellut sieltä isäntänsä
mieletöntä menoa, repinyt partaansa ja kironnut sitä aikaa ja hetkeä,
jona sallimus oli suvainnut tehdä heistä tuttavat. Nähdessään hänen
nyt makaavan maassa ja huomatessaan paimenten jo poistuneen hän lähti
kummulta hänen luokseen, huomasi herransa olevan erittäin surkeassa
tilassa, vaikka tosin tajuissaan, ja lausui hänelle:

— Sanoinhan teille, herra Don Quijote, että kääntyisitte, koska
se, minkä kimppuun hyökkäsitte, ei ollut mikään sotajoukko, vaan
lammaslauma.

— Niin tuo konnamainen taikuri, viholliseni, osaa tehdä näkymättömäksi
ja muuttaa toiseen hahmoon. Tiedä, Sancho, että hänenlaisensa saavat
erittäin helposti meidät näkemään mitä haluavat, ja nyt tuo ilkeä
vainooja, kadehtien kunniaa, jonka ilmeisesti olisin saavuttanut tässä
taistelussa, muutti vihollisten sotajoukot lammaslaumoiksi. Ellet usko,
Sancho, tee ainakin mitä sinulta nyt hartaasti pyydän, jotta vapaudut
harhaluuloistasi ja huomaat todeksi mitä sinulle sanon: nouse juhtasi
selkään ja aja hiljalleen heidän jälkeensä, niin saat nähdä että he
täältä vähän matkan päähän ehdittyään jälleen muuttuvat alkuperäiseen
muotoonsa eivätkä ole enää lampaita vaan ilmettyjä ihmisiä, kuten
heidät aluksi kuvailin. Älä kumminkaan lähde nyt heti, sillä minä
tarvitsen suosiollista apuasi. Tule tänne ja katso, montako syömä- ja
etuhammasta minulta puuttuu; minusta näet tuntuu siltä kuin ei suussani
olisi enää ainoatakaan.

Sancho työntyi niin lähelle, että silmät olivat melkein potilaan
suussa. Juuri silloin oli balsami tehnyt tehtävänsä Don Quijoten
vatsassa, ja Sanchon tutkiessa hänen suutansa isäntä syöksi ulos,
rajummin kuin pyssy lauetessaan, kaiken, mitä hänen sisässään oli,
sokaisten sääliväisen aseenkantajansa kasvot.

— Pyhä Jumalan äiti! — huudahti Sancho — kuinka minun nyt käytiinkään?
Tämä syntinen ihminen on varmaan haavoittunut kuolettavasti, koska
hänen suustansa purskuu verta.

Hiukan tarkemmin tutkittuaan hän kumminkin huomasi väristä mausta
ja hajusta, ettei se ollutkaan verta, vaan palssamia öljykannusta,
jonka hän oli nähnyt herransa huulilla, ja samassa hänen mieltänsä
etoi niin, että vatsa tuntui vääntyvän nurin ja hän purki sisuksensa
vasten isäntänsä silmiä, niin että he olivat molemmat erinomaisessa
siivossa. Sancho riensi aasinsa luo hakeakseen haarapussista jotain,
millä pyyhkisi ja sitelisi isäntäänsä. Kun haarapussia ei löytynytkään,
hän oli vähällä menettää järkensä; hän kirosi jälleen itseään, päätti
hiljaa mielessään jättää isäntänsä ja palata kotiin, vaikka menettäisi
korvauksen palveluksestansa sekä toivon päästä luvatun saaren
käskynhaltijaksi.

Sillä välin Don Quijote nousi, piteli vasemmalla kädellä suutaan
estääkseen jäljelle jääneitä hampaita putoamasta, tarttui oikealla
Rocinanten ohjaksiin (niin uskollinen ja laatuisa oli Rocinante, että
oli seisonut koko ajan liikahtamatta isäntänsä vieressä) ja lähti
aseenkantajansa luo, joka nojasi ryntäin aasiinsa, käsi poskella, niin
kuin ainakin syviin mietteisiin vaipunut henkilö. Nähdessään hänet
siinä tilassa, ilmeisesti ylen murheellisena, Don Quijote sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, kukaan ihminen ei ole toista parempi, ellei hän toimi
paremmin kuin toinen. Kaikki nämä kohdallemme sattuneet myrskynpuuskat
osoittavat että sää kohta kirkastuu ja asiamme alkavat luontua hyvin;
vastoinkäyminen enempää kuin menestyskään ei näet ole pysyväistä, ja
siitä seuraa että onnettomuuden kestettyä kauan on onni jo odottamassa.
Älä siis sure minulle sattuneita ikävyyksiä, sillä eiväthän ne koske
sinuun.

— Kuinka ei? — virkkoi Sancho. — Kuka muu olikaan se, jota eilen
poukotettiin, kuin minun isäni poika? Entä haarapussi, joka on tänään
minulta tiessään, ja kaikki se maallinen hyvyys, mitä siinä oli, kenen
ne ovat, ellei minun?

— Onko haarapussisi kadonnut, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— On, totisesti — vastasi Sancho.

— Niin muodoin meillä ei ole tänään mitään syötävää — virkkoi Don
Quijote.

— Ei ole, — vastasi Sancho — ellei näillä niityillä ole yrttejä,
jotka teidän armonne sanoo tuntevansa ja joilla teidän armonnelaiset
kovaonniset vaeltavat ritarit yleensä sellaisia puutteita korvaavat.

Siitä huolimatta vastasi Don Quijote — maittaisi minua nyt aimo
kimpale vehnäleipää tai kyrsä liseleipää ja pari silliä paremmin kuin
kaikki Dioskorideen yrtit, vaikka olisivatkin tohtori Lagunan[69]
selittämät ja kuvittamat. Mutta nouse nyt kumminkin juhtasi selkään,
parahin Sancho, ja seuraa minua; Jumala, joka kaikki kaitsee, ei meitä
hylkää, varsinkaan koska vaellamme hänen palveluksessaan niin kuin
vaellamme, sillä hän ei hylkää ilman hyttysiä, ei maan matosia eikä
veden nölliäisiä, vaan on niin armelias, että antaa aurinkonsa nousta
niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin
väärillekin.

— Teidän armonne sopisi paremmin saamamieheksi kuin vaeltavaksi
ritariksi — sanoi Sancho.

— Vaeltavat ritarit ovat tietäneet ja heidän tulee tietää kaikenlaisia
asioita — sanoi Don Quijote. — Entisinä aikoina näet oli vaeltavia
ritareita, jotka saattoivat pitää saarnan tai puheen keskellä
sotaleiriä, ikään kuin olisivat saaneet oppiarvonsa Pariisin
yliopistossa, mistä voidaan päättää ettei peitsi ole milloinkaan
tylsentänyt kynää eikä kynä peistä.

— Olkoon siis niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho —
lähdetään tästä etsimään yösijoja, ja suokoon Jumala että päädymme
sellaiseen paikkaan, missä ei ole peitteitä, ei poukottajia, ei aaveita
eikä noiduttuja maureja; jos näet niitä on, heitän helvettiin koko
rojun ja roskan.

— Rukoile sinä Jumalaa siinä asiassa, poikani, — virkkoi Don Quijote —
ja opasta minne mielit, sillä tällä kertaa jätän yömajan valitsemisen
sinun tehtäväksesi. Mutta annahan tänne kätesi, tunnustele sormellasi
ja katso tarkoin, kuinka monta etu- ja poskihammasta minulta puuttuu
tästä oikealta puolelta, yläleuasta, siinä tuntuu kipu.

Sancho ojensi sormensa, tunnusteli ja kysyi:

— Kuinkas paljon mylläreitä teidän armollanne on tavallisesti ollut
tällä puolella?'

— Neljä, — vastasi Don Quijote — järkihammasta lukuunottamatta, kaikki
eheitä ja erittäin terveitä.

— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, armollinen herra virkkoi Sancho.

— Neljä, sanon minä, ellei viisi; — vastasi Don Quijote — suustani
näet ei ole milloinkaan vedetty minkäänlaista hammasta, niitä ei ole
lähtenyt omia aikojaan, eikä yhtäkään ole turmellut hammasmätä eikä
luuvalo.

— Niin, tässä alhaalla tällä puolella — sanoi Sancho — ei teidän
armollanne ole enempää kuin kaksi ja puoli poskihammasta; ylhäällä taas
ei ole puolta eikä mitään, sillä se on sileä kuin kämmenpohjani.

— Minua onnetonta; — sanoi Don Quijote kuultuaan aseenkantajansa
murheelliset uutiset — ennemmin olisivat saaneet tärvellä toisen
käsivarteni, kunhan ei sitä, joka käyttää miekkaa. Sillä minä sanon
sinulle, Sancho, että suu vailla poskihampaita on kuin mylly vailla
kiviä, ja hammasta tulee pitää paljon suuremmassa arvossa kuin
timanttia. Mutta kaikille näille vaaroille alttiina olemme me, jotka
noudatamme ritarikunnan ankaraa järjestystä. Nouse aasin selkään,
ystäväni, ja aja edellä; minä seuraan sinua, ja vauhdin saat sinä
määrätä mielesi mukaan.

Sancho totteli ja lähti kulkemaan siihen suuntaan, mistä hänen
nähdäkseen saattoi löytyä yömaja, poikkeamatta valtamaantieltä, joka
niillä tienoilla oli sangen suora.

Kun he siinä matkasivat, aivan hiljalleen, koska Don Quijoten
poskiluita jomotti niin, ettei hän saanut elävää rauhaa eikä jaksanut
ajatellakaan kiiruhtamista, Sanchon teki mieli huvittaa ja virkistää
häntä jotain kertomalla, ja niin hän muun muassa kertoi sen, mitä
seuraavassa luvussa esitetään.




Yhdeksästoista luku.

Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen isäntänsä pitivät,
kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista
merkillisistä tapahtumista.


— Minusta näyttää, armollinen herra, että kaikki nämä viime päivinä
meille sattuneet onnettomuudet ovat aivan epäilemättä olleet
rangaistuksena siitä synnistä, jonka teidän armonne on tehnyt
ritarikuntansa järjestystä vastaan rikkomalla vannotun valan, jossa
lupasitte olla aterioimatta katetussa pöydässä ja huvittelematta
kuningattaren kanssa sekä kaikkea muuta siihen kuuluvaa, minkä
teidän armonne vannoi täyttävänsä, kunnes riistäisitte sen kypärin
Malandrinolta, tai mikä sen maurin nimi on; en sitä oikein muista.

— Olet aivan oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta se oli
totta puhuen minulta unohtunut, ja sinä puolestasi saat varmasti uskoa
joutuneesi poukotettavaksi siitä syystä, ettet ajoissa minulle asiasta
muistuttanut. Mutta kyllä minä sen seikan korjaan, sillä ritarikunnalla
on keinoja kaiken järjestämiseksi.

— Vannoinkos minä jotain, vai kuinka? virkkoi Sancho.

— Samantekevää, vaikka et vannonutkaan; sanoi Don Quijote, — riittää,
kun tiedän ettet suinkaan ole vapaa osallisuudesta, ja olipa sitten
niin tai näin, missään tapauksessa ei haittaa, jos ryhdymme asiaa
korjaamaan.

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin varokoon teidän armonne
unohtamasta tätä samoin kuin valaa; aaveiden voi kukaties jälleen tehdä
mieli pitää peliään minun ja teidän armonnekin kanssa, jos havaitsevat
teidät niin paatuneeksi.

Heidän ollessaan näissä ja muissa jutuissa heidät yllätti yö
keskitiessä, ennen kuin olivat löytäneet tai edes nähneet mitään
paikkaa johon yöpyisivät, ja pahinta oli, että he tunsivat
nääntyvänsä nälkään, sillä haarapussin hävittyä heiltä puuttui koko
muonavarasto. Onnettomuuden lisäksi ja päätökseksi heille sattui
vielä seikkailu, joka tosiaankin näytti seikkailulta ilman mitään
keinotekoisia otaksumia. Yö näet oli tullut, ja verrattain pimeä,
mutta he ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, sillä Sancho otaksui
että he valtamaantietä kulkien todennäköisesti saapuisivat johonkin
majataloon ehdittyään edetä peninkulman tai kaksi. Matkatessaan
siten yön pimeydessä, aseenkantaja nälissään ja hänen isäntänsäkin
haluten jotakin syödä, he huomasivat että samaa tietä tuli heitä
vastaan suuri joukko valoja, jotka näyttivät liikkuvilta tähdiltä.
Ne nähdessään Sancho kauhistui, eikä Don Quijotestakaan olo tuntunut
oikein turvalliselta: toinen kiristi aasinsa marhamintaa, toinen
hevosensa ohjaksia, ja niin he pysähtyivät tarkasti katsellen mitä
tuo saattoi olla. He huomasivat valojen lähestyvän ja likemmäksi
tullessaan yhä suurenevan. Sen nähdessään Sancho alkoi vapista kuin
elohopean myrkyttämä,[70] ja Don Quijoten hiukset nousivat pystyyn.
Viimeksimainittu kuitenkin rohkaisi itseänsä hiukan ja sanoi:

— Sancho, tämä on epäilemättä erinomaisen suuri ja vaarallinen
seikkailu, jossa minun täytyy osoittaa urheuttani ja väkevyyttäni.

— Voi minua onnetonta! — vastasi Sancho. — Jos tämä ehkä on jälleen
aaveseikkailu, kuten minusta näyttää, niin mistä minulle tulee
kylkiluut, jotka sen kestävät?

— Olivatpa millaisia aaveita tahansa, — sanoi Don Quijote — minä en
salli niiden koskea nuttusi liepeeseen. Viime kerralla ne saivat pitää
sinua pilanaan vain sen vuoksi, etten päässyt hyppäämään piha-aidan
yli; mutta nyt olemme väljällä vainiolla, missä voin heiluttaa
miekkaani miten haluan.

— Entä jos ne noituvat ja herpaisevat teidät samoin kuin viime
kerralla? — virkkoi Sancho. — Mitä silloin on väliä, olemme väljällä
vainiolla vai ei?

— Kaikesta huolimatta — virkkoi Don Quijote — pyydän sinua Sancho,
olemaan huoletta, sillä saat omin silmin nähdä, kuinka tyynesti minä
asiaan suhtaudun.

— Tahdon olla, jos Jumala suo — vastasi Sancho.

He vetäytyivät kumpikin tien toiseen reunaan ja tähystivät jälleen
tarkasti mitä nuo liikkuvat valot saattoivat olla, eikä aikaakaan kun
näkivät suuren joukon valkopaitaisia hahmoja. Tämä kaamea näky teki
kerrassaan lopun Sanchon rohkeudesta, ja hänen hampaansa louskuttivat
kuin vuorokuumeessa. Vapiseminen ja hampaiden louske yhä yltyi, kun
he selvästi näkivät mitä oli tulossa; he näet havaitsivat suunnilleen
kaksikymmentä paitaniekkaa, kaikki hevosten selässä ja palavat soihdut
käsissään. Niiden jäljissä tulivat mustiin verhotut paarit, ja niitä
seurasi taas kuusi ratsumiestä, joiden suruharsot ulottuivat muulien
kavioihin saakka; juhtain hiljaisesta astunnasta näet huomasi etteivät
ne olleet hevosia. Valkoisiin puetut hahmot hymisivät itsekseen
matalalla ja valittavalla äänellä. Tämä eriskummainen näky sellaisena
hetkenä ja niin autiossa seudussa riitti hyvin saamaan Sanchon, jopa
hänen isäntänsäkin sydämen pelon valtaan. Se saattoi kuitenkin koskea
vain Don Quijotea, sillä Sanchon miehuus oli jo kärsinyt täydellisen
haaksirikon. Hänen isäntänsä kävi sittenkin aivan toisin, sillä hänen
mieleensä ilmaantui samassa erittäin selvä kuvitelma, että tässä oli
eräs hänen kirjoissaan kerrotuista seikkailuista.

Hän kuvitteli näkemänsä ruumispaareiksi, joilla kuljetettiin
vaarallisesti haavoittunutta tai kuollutta ritaria; tämän puolesta
kostaminen oli yksin hänen tehtävänsä, ja niin hän enempää
harkitsematta laski peitsipahasensa sojoon, sijoittui hyvin satulaan
ja asettui jalon uskaliaasti ja tyynesti keskelle tietä, mistä
paitapukuisten välttämättä täytyi kulkea. Nähdessään heidät aivan
läheltä hän korotti äänensä sanoen:

— Pysähtykää, ritarit, tai keitä lienettekään, ja tehkää minulle selkoa
keitä olette, mistä tulette, minne menette ja mitä kuljetatte noilla
paareilla, sillä kaikesta päättäen olette tehneet tai teille on tehty
jotakin vääryyttä, ja on soveliasta ja tarpeellistakin, että saan sen
tietää, joko rangaistakseni teitä tekemästänne pahasta tai kostaakseni
kärsimänne vääryyden.

— Meillä on kiire, — vastasi eräs paidallinen — majataloon on pitkä
matka, emmekä voi pysähtyä antamaan vaatimaanne selitystä.

Samassa hän jo hoputti muuliansa ja ratsasti eteenpäin. Don Quijotea
tuo vastaus kovin loukkasi, hän tarttui muulin suitsiin ja sanoi:

— Pysähtykää, käyttäytykää kohteliaammin ja tehkää minulle selkoa
siitä, mitä kysyin; ellette niin tee, haastan teidät kaikki taisteluun.

Muuli oli vauhko, ja hänen tarttuessaan suitsiin se säikähti niin
että kavahti pystyyn ja heitti ratsastajansa taakseen maahan. Eräs
jalan kulkeva palvelija näki paidallisen putoavan ja alkoi herjata
Don Quijotea, joka, jo ilmankin vihoissaan, enempää odottamatta laski
keihäspahansa sojoon ja kävi erään surupukuisen kimppuun, joka pahoin
haavoittuneena kellahti maahan. Sitten hän kääntyi muita vastaan,
ja kannattipa katsella, kuinka reippaasti hän hyökkäsi päin ja
ajoi heidät pakosalle. Näyttipä kerrassaan siltä kuin Rocinantelle
olisivat tuona tuokiona kasvaneet siivet, niin kevyesti ja ylpeästi se
liikkui. Paidalliset olivat poikkeuksetta arkaa ja aseetonta väkeä ja
vetäytyivät sen vuoksi vastustelematta heti pois taistelusta lähtien
laukkaamaan pitkin kenttää palavine soihtuineen, niin että näytti
siltä kuin siinä olisi parveillut huvi- ja juhlaöiden naamioituja
soihdunkantajia. Surupukuiset olivat kääriytyneet ja kietoutuneet
viittoihinsa ja loimiinsa, niin etteivät hekään kyenneet liikahtamaan,
joten Don Quijote aivan helposti heidät rusikoi ja pakotti lähtemään
karkuun, mikä ei heistä suinkaan ollut mieluista; he näet otaksuivat
ettei kurittaja ollut ihminen vaan perkele, joka oli noussut helvetistä
ryöstääkseen heidän paareilla kuljettamansa vainajan ruumiin.

Sancho katseli tuota kaikkea ihaillen herransa uskaliaisuutta ja mietti
mielessään: »Isäntäni on aivan varmasti niin urhea ja voimallinen kuin
hän itse sanoo.» Ensimmäisenä muulinsa selästä keikahtaneen vieressä
makasi maassa palava soihtu, jonka valossa Don Quijote voi miehen
nähdä. Hän ajoi luo, vei keihäänkärjen miehen silmien eteen ja kehoitti
häntä antautumaan uhaten muuten hänet surmata. Kaatunut vastasi:

— Eihän tässä voi paremmin antautua, sillä en kykene liikahtamaankaan,
kun sääreni on poikki. Minä rukoilen teidän armoanne, jos olette
kristitty ritari, jättämään minut henkiin, koska muuten tekisitte
itsenne syypääksi pahaan pyhyyden loukkaukseen, sillä minä olen
lisensiaatti ja olen tullut osalliseksi ensimmäiseen vihkimykseen.

— Mikä piru teidät sitten on tänne tuonut, — kysyi Don Quijote — jos
kerran olette kirkon miehiä?

— Kysyttekö mikä, herra? — virkkoi kukistunut. — Huono onneni.

— Teitä uhkaa toinen vielä huonompi, — sanoi Don Quijote ‒ ellette
selitä kaikkea, mitä teiltä aluksi tiedustelin.

— Varsin mielelläni minä selitän — vastasi lisensiaatti. — Teidän
armonne tulee tietää että olenkin vain kandidaatti, vaikka äsken sanoin
olevani lisensiaatti, että nimeni on Alonso López ja kotipaikkani
Alcobendas. Tulen Baezan kaupungista yhdentoista muun pappismiehen,
noiden paenneiden soihdunkantajien kanssa; olemme menossa Segovian
kaupunkiin saatellen tuossa paareilla makaavaa ruumista, joka on erään
Baezassa kuolleen ja siellä haudattavaksi siunatun herran. Olimme
nyt, kuten sanottu, viemässä hänen maallisia jäännöksiään hänen omaan
hautaansa Segoviaan, mistä hän on kotoisin.

— Entä kuka hänet surmasi? — kysyi Don Quijote.

— Jumala, ruttokuumeella, joka rupesi häneen — vastasi kandidaatti.

— Niin muodoin — virkkoi Don Quijote — meidän Herramme on vapauttanut
minut ankarasta tehtävästä, joka olisi kuulunut velvollisuuksiini,
jos joku muu olisi hänet surmannut, nimittäin hänen kuolemansa
kostamisesta; koska hänet on surmannut hän, joka hänet surmasi, en voi
muuta kuin olla vaiti ja nöyrästi alistua, sillä samoin menettelisin,
jos hän minut itseni kuolettaisi. Ja minä haluan ilmoittaa teidän
kunnianarvoisuudellenne että olen manchalainen ritari nimeltä Don
Quijote ja että toimenani ja tehtävänäni on vaeltaa paikasta toiseen
oikoen väärää ja hankkien hyvitystä, loukkauksiin.

— En tiedä, kuinka lienee sen väärän oikomisen laita, — sanoi
kandidaatti — sillä minut, joka olin oikein päin, olette viskannut
aivan väärään asentoon, niin että minulta on katkennut sääri, joka,
ei varmaankaan enää oikene eläessäni; mitä taas minulle hankkimaanne
hyvitykseen tulee, olette saattanut minut niin loukatuksi, että jään
loukatuksi koko iäkseni; ja onneton seikka oli minulle, kun kohtasin
teidät, seikkailujen etsijän.

— Eivät kaikki asiat suju samaan tyyliin vastasi Don Quijote. —
Onnettomuus oli siinä, herra kandidaatti López, että tulitte niin
kuin tulitte, yön pimeydessä, yllänne nuo messupaidat, palavine
soihtuinenne, rukoilla hyristäen, suruharsoissa, niin että tosiaankin.
olitte kuin jotakin toisen maailman pahaa joukkoa. Sen vuoksi en voinut
jättää velvollisuuttani täyttämättä vaan kävin kimppuunne ja olisin
käynyt, vaikka olisin varmasti tietänyt että olitte itse helvetin
perkeleitä; niiksi näet teidät koko ajan otaksuin ja katsoin.

— Koska kohtaloni on niin määrännyt, — virkkoi kandidaatti — rukoilen
teitä, herra vaeltava ritari (joka olette tehnyt vaellukseni ylen
vaikeaksi), auttamaan minua tämän muulin alta, sillä jalkani on
pinteessä jalustimen ja satulan välissä.

— Ettepä pidä kiirettä! — sanoi Don Quijote. — Kuinka kauan aioittekaan
odottaa, ennen kuin ilmoittaisitte minulle vaivanne?

Hän huusi Sancho Panzaa, mutta tämä ei välittänyt tulemisesta, koska
oli parhaillaan keventämässä hyvien herrojen matkueeseen kuuluvan,
runsaita muonavaroja kuljettavan muulin kuormaa. Sancho teki
päällysnutustaan säkin, keräsi minkä voi ja minkä nyytti veti, lastasi
aasinsa selkään ja kiiruhti vasta sitten, isäntänsä huutoa totellen,
paikalle. Hän auttoi herra kandidaatin pois muulin alta, sijoitti hänet
juhdan selkään ja antoi soihdun hänen käteensä. Don Quijote kehoitti
kandidaattia lähtemään kumppaniensa jälkeen ja pyytämään heiltä
anteeksi väkivaltaa, jota hän ei ollut voinut olla tekemättä. Sancho
sanoi:

— Jos nuo herrat ehkä haluavat tietää kuka oli se urhoollinen, joka
heitä niin piteli, teidän armonne sopii sanoa että hän on kuuluisa Don
Quijote Manchalainen, jota mainitaan myös nimellä _Murheellisen hahmon
ritari_.

Kandidaatti alkoi tehdä lähtöä, ja Don Quijote kysyi Sancholta minkä
tähden hän oli katsonut olevan syytä nimittää häntä _Murheellisen
hahmon ritariksi_ juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen — Sen saatte
kohta kuulla — vastasi Sancho. — Katselin teitä tässä hetken aikaa tuon
poloisen kädessä olevan soihdun valossa, ja on totinen tosi, etten ole
koskaan nähnyt niin surkeata muotoa kuin teidän armonne tänä viime
aikana. Se johtuu varmaan jo siitä, että taistelu on teidät uuvuttanut,
tai siitä, että suustanne puuttuu poski- ja etuhampaita.

— Eipä suinkaan, — vastasi Don Quijote — vaan siitä, että sen tietäjän
mielestä, jonka tehtävänä on kirjoittaa urotöitteni historia, lienee
näyttänyt soveliaalta että otan jonkin lisänimen samoin kuin kaikki
muinaiset ritarit: eräs heistä nimitti itseänsä _Liekehtivän miekan_,
toinen _Yksisarviaisen_, tämä _Neitojen_, tuo _Feniks-linnun_, toinen
_Aarnikotkan_, toinen _Kuoleman_ ritariksi, ja näistä nimistä ja
vakuunamerkeistä heidät tunnettiin kaikkialla yli maanpiirin. Niinpä
sanonkin että tuo mainittu tietäjä nähtävästi toi nyt kielellesi ja
mieleesi minulle antamasi nimen _Murheellisen hahmon ritari_, jota
tahdon käyttää tästä lähtien; ja jotta tämä nimi minulle paremmin
sopisi, aion tilaisuuden tarjoutuessa maalauttaa kilpeeni erittäin
murheellisen hahmon.

— Ei kannata haaskata aikaa ja rahaa sellaisen hahmon teettämiseen;
— sanoi Sancho — teidän armonne tarvitsee vain näyttäytyä ja kääntyä
päin katselijoihin, sillä he nimittävät teitä muitta mutkitta ja ilman
mitään sen enempää kuvaa tai kilpeä _Murheellisen hahmon ritariksi_.
Voitte uskoa että puhun totta, sillä vakuutan teidän armollenne (ja
olkoon tämä sanottu leikillä) nälän ja hampaidenhukan tekevän hahmonne
niin surkeaksi, että sitä murheellista kuvaa, kuten sanoin, ei
tosiaankaan kaivata.

Don Quijote nauroi Sanchon leikinlaskulle, mutta päätti silti mainita
itseään tuolla nimellä, kunhan saisi kilpensä maalautetuksi niin kuin
oli ajatellut. Nyt hän virkkoi:

— Minä oivallan, Sancho, olevani kirkon pannassa, koska olen
väkivaltaisesti käynyt käsiksi pyhään asiaan, _juxta illud, si quis
suadente diabolo_ jne.,[71] vaikka hyvin tiedän etten siihen koskenut
käsin vaan tällä keihäällä, enkä suinkaan arvannut loukkaavani pappeja
tai kirkollisia asioita, joita kunnioitan ja palvon katolisena ja
uskollisena kristittynä, vaan luulin käyväni aaveiden ja toisen
maailman inhottavien kummitusten kimppuun. Ja vaikka toisinkin olisi,
muistan mitä sattui Cid Ruy Diazille,[72] kun hän löi pirstoiksi
kuninkaan lähettilään tuolin hänen pyhyytensä paavin läsnä ollessa,
joka siitä syystä julisti hänet pannaan; mutta kelpo Rodrigo de Vivaria
pidettiin kuitenkin sinä päivänä kunnioitettavana ja urhoollisena
ritarina.

Tämän keskustelun aikana kandidaatti poistui, kuten sanottu, mitään
virkkamatta. Don Quijoten teki mieli katsoa, oliko paareilla kuljetettu
ruumis pelkkä luuranko vai ei, mutta Sancho ei siihen suostunut. Hän
sanoi:

— Herra, teidän armonne suoriutui tästä vaarallisesta seikkailusta
eheämpänä kuin mistään näkemästäni; mutta voisivathan nuo tosin
voitetut ja pakosalle ajetut johtua ajattelemaan että heidät voitti
yksi ainoa henkilö ja siitä kiukuissaan ja häpeissään toipua sekä
palata meitä etsimään ja kylvettämään niin että tuntuu. Aasini on
moitteettomassa kunnossa, vuoristo lähellä, nälkä ahdistaa; ei siis
muuta kuin painutaan pois sievää vauhtia, ja olkoon totta, mitä
sanotaan: kuollut hautaan ja elävä leivän ääreen.

Hän hoputti aasiansa ja kehoitti herraansa tulemaan perässä. Don
Quijote lähtikin hänen jälkeensä mitään virkkamatta, koska Sancho
hänenkin mielestään oli oikeassa. Kuljettuaan vähän matkaa kahden
vähäisen vuorenkukkulan välissä he saapuivat laajaan ja suojattuun
laaksoon, johon pysähtyivät. Sancho purki aasin kuorman, ja sitten he
vihreällä nurmella maaten nauttivat yhteen menoon murkinan, päivällisen
ja iltasen, mausteena oiva nälkä, virkistäen vatsaansa monenlaisella
kylmällä ruoalla, jota vainajaa saattelevat hengelliset herrat (jotka
eivät useinkaan huoli nähdä puutetta) olivat kuljettaneet mukanaan
muonamuulin selässä. Mutta nyt oli edessä uusi onnettomuus, Sanchon
mielestä kaikkein pahin, nimittäin se, ettei heillä ollut viiniä
juotavaksi eikä edes vettä kaulan kastimiksi. Janon heitä ahdistaessa
Sancho havaitsi niityllä, mihin he olivat leiriytyneet, kasvavan
runsaasti vehmasta nuorta ruohoa ja sanoi mitä seuraavassa luvussa
kerrotaan.




Kahdeskymmenes luku.

Milloinkaan ennen näkemättömästä tai kuulemattomasta seikkailusta,
josta urhoollinen Don Quijote Manchalainen suoriutui vähemmällä
vaaralla kuin siitä olisi voinut suoriutua maailman mainioinkaan ritari.


— Aivan varmaan, herrani, tämä ruoho osoittaa että täällä täytyy olla
lähellä jokin laakso tai lähde, joka nurmea vehmastuttaa. Sen vuoksi
on parasta, että menemme hiukan kauemmaksi, sillä varmasti löydämme
paikan, missä voimme sammuttaa tämän hirmuisesti meitä piinaavan janon,
joka epäilemättä on suuremmaksi tuskaksi kuin nälkä.

Neuvo tuntui Don Quijotesta hyvältä, hän tarttui Rocinanten ohjaksiin
ja Sancho samoin aasinsa marhamintaan, sitä ennen sälytettyään juhtansa
selkään ateriasta jääneet rippeet, ja niin he alkoivat liikkua
niitynkalletta ylöspäin, haparoiden, sillä heidän oli mahdoton mitään
nähdä yön pimeydessä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kulkea paria
sataa askelta, kun heidän korviinsa kuului valtava veden kohina, kuin
jostakin suuresta ja korkeasta kallioputouksesta. Kohina ilahdutti
heitä kovin, mutta pysähtyessään sitten kuulostamaan, miltä taholta se
kaikui, he kuulivat yhtäkkiä toisen pauhinan, joka vesisuihkun tavoin
sammutti veden kohun heissä herättämää iloa, varsinkin Sanchosta, joka
oli luonnostaan pelokas ja arka. He näet kuulivat tahdinmukaisia iskuja
ja niihin liittyvää jonkinlaista raudan ja ketjujen helskettä, mikä
veden rajun pauhinan säestämänä olisi voinut säikyttää kenen hyvänsä
muun mutta ei Don Quijoten sydäntä. Yö, kuten sanottu, oli pimeä, ja
he joutuivat muutamien korkeiden puiden alle, joiden lehdet kahisivat
hiljaa ja kolkosti vienossa tuulessa, niin että yksinäisyys, paikka,
pimeys, veden kohina ja lehtien kahina kaikki yhdessä herätti pelkoa
ja kauhua, varsinkin kun he huomasivat etteivät iskut tauonneet, ettei
tuuli vaimennut eikä aamu sarastanut, ja kun he sitä paitsi eivät
tienneet missä olivat. Mutta Don Quijote, jonka sydämessä ei ollut
yhtään pelkoa, hyppäsi Rocinanten selkään, tarttui kilpeensä, heilutti
peistänsä ja virkkoi:

— Sancho ystäväni, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon
mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli
kultakauden, kuten sitä yleensä nimitetään. Minä olen se, jolle ovat
varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt. Minä olen, sanon sen vielä
kerran, se, jonka tehtävänä on herättää jälleen eloon Pyöreän pöydän
ritarit, Ranskan kaksitoista pääriä ja yhdeksän Maineen ritaria sekä
saattaa unohtumaan Platiret, Tablantet, Olivantet ja Tirantet, Auringon
ritarit ja Belianiit sekä entisten vaeltavien ritareiden koko lauma
suorittamalla tässä nykyisessä ajassa, jossa elän, sellaisia suurtöitä,
ennen kuulumattomia asioita ja sotaisia tekoja, että ne himmentävät
kaikkein loistavimmatkin heidän suorittamistaan mainetöistä. Sinä
varmaan huomaat, uskollinen ja nuhteeton aseenkantajani, kuinka
pimeä on tämä yö, kuinka kummallisen hiljainen, kuulet puiden
kumean ja salaperäisen huminan ja peloittavasti pauhaavan veden,
jota lähdimme etsimään ja joka tuntuu virtaavan ja syöksyvän alas
korkeilta Kuun-vuorilta, sekä tuon taukoamattoman jyskeen, joka kiusaa
ja kiduttaa korviamme. Nämä seikat, kaikki yhteisesti ja jokainen
erikseen, riittävät vuodattamaan säikähdystä, pelkoa ja kauhua itse
Sodanjumalan poveen ja sitäkin enemmän ihmisen mieleen, joka ei ole
tortun sellaisiin tapahtumiin ja seikkailuihin. Mutta kaikki, sinulle
kuvailen, on minun mielelleni vain yllykettä ja virikettä, joka saa
jo nyt sydämeni povessani pakahtumaan, koska se hartaasti haluaa
päästä kohtaamaan tätä seikkailua, osoittautukoon sitten kuinka
vaikeaksi tahansa. Kiristä siis hiukan Rocinanten vatsavöitä, jää
Jumalan haltuun ja odota minua täällä kolme päivää, mutta ei enempää;
ellen niiden kuluessa palaa, saat kääntyä takaisin kotikyläämme, ja
sieltä, tehdäksesi minulle palveluksen ja hyvän työn, menet Tobosoon,
missä ilmoitat verrattomalle valtiattarelleni Dulcinealle että hänen
alamaisuuteensa antautunut ritari on kuollut käydessään tekoihin,
joiden tuli tehdä hänet niin arvokkaaksi, että saattoi nimittää
itseänsä hänen omakseen.

Kuullessaan isäntänsä sanat Sancho pillahti itkuun mitä ankarimman
liikutuksen vallassa ja sanoi hänelle:

— Herra, en ymmärrä, miksi teidän armonne tahtoo syöksyä niin
peloittavaan seikkailuun. Nyt on yö, meitä ei täällä näe kukaan,
voimme varsin hyvin poiketa tieltä ja väistää vaaraa, vaikka emme
saisi juoda kolmeen vuorokauteen, ja koska kukaan ei meitä näe,
ei kukaan tule syyttämään meitä pelkureiksi, varsinkaan kun olen
kuullut paikkakuntamme kirkkoherran, jonka teidän armonne hyvin
tuntee, saamassaan sanovan että joka vaaraa etsii, se vaaraan
hukkuu. Ei siis ole oikein kiusata Jumalaa antautumalla sellaiseen
uhkayritykseen, josta ei voi onnellisesti suoriutua muuten kuin
ihmeen avulla, ja riittäväthän ne ihmeet, joita taivas on tehnyt
teidän armollenne pelastaessaan teidät poukotuksesta, jota minä
sain sietää, ja salliessaan teidän suoriutua voittajana, vapaana ja
vahingoittumattomana niiden monilukuisten vihollisten käsistä, jotka
saattelivat vainajaa. Ja ellei kaikki tämä liikuta eikä hellytä
teidän kovaa sydäntänne, niin liikuttakoon sitä se ajatus ja varma
vakaumus, että teidän armonne tuskin ehtii tästä poistua, kun minä jo
pelosta luovutan henkeni kenelle hyvänsä, joka haluaa sen ottaa. Minä
lähdin kotoa jättäen lapseni ja vaimoni ruvetakseni teidän armonne
palvelukseen uskoen pääseväni parempiin oloihin eikä huonompiin,
mutta ahneus pussin puhkaisee, ja niin se on tuhonnut minun toiveeni,
sillä niiden ollessa vilkkaimmillaan, toimessani vihdoinkin saavani
sen kirotun kovanonnen saaren, jonka teidän armonne on minulle monet
kerrat luvannut, havaitsen teidän sen sijaan ja korvaukseksi mielivän
nyt jättää minut paikkaan, joka on kaukana ihmisten ilmoilta. Ainoan
Jumalan nimessä, yöllinen herra, älkää tehkö minulle sellaista
vääryyttä; mutta ellei teidän armonne millään ehdolla tahdo luopua
tästä seikkailusta, siirtäkää se kumminkin huomiseen. Mikäli näet voin
päätellä sen tiedon nojalla, jonka olen paimenena itselleni hankkinut,
ei aamunkoittoon voi olla enää kolmea tuntia, sillä Vahan otavan torven
suu on suoraan päämme päällä, ja keskiyö on silloin, kun se on vasemman
käsivarren viivassa.

— Kuinka sinä, Sancho, voit nähdä, missä se viiva kulkee, — virkkoi Don
Quijote — ja missä se mainitsemasi suu tai takaraivo sijaitsee, kun yö
on niin pimeä, ettei taivaalla näy yhtään tähteä?

— Totta kyllä, — sanoi Sancho — mutta pelolla on paljon silmiä, ja
jos se kerran näkee mitä on maan alla, niin sitäkin enemmän mitä on
taivaalla; vaikka järkevästi harkiten voi muutenkin arvata ettei
aamunkoittoon ole enää pitkiä aikoja.

— Olkoon miten tahansa, — vastasi Don Quijote — mutta minusta ei pidä
kenenkään saada sanoa, ei nyt eikä milloinkaan, että kyynelet ja
rukoukset ovat estäneet minua tekemästä mitä ritariuden vaatimusten
mukaan olisi ollut tehtävä. Pyydän siis sinua, Sancho, olemaan vaiti,
sillä Jumala, joka on johdattanut sydämeeni että minun on käyminen
tähän ennen kuulumattomaan ja peloittavaan seikkailuun, tulee pitämään
huolen menestyksestäni ja lohduttamaan sinua murheessasi. Sinun asiasi
on nyt vain tiukentaa Rocinanten vöitä ja jäädä tänne, sillä minä tulen
takaisin aivan pian, elävänä tai kuolleena.

Huomatessaan, kuinka järkkymätön oli hänen isäntänsä päätös ja kuinka
huonosti kyynelet, neuvot ja rukoukset häneen tehosivat, Sancho päätti
turvautua oveluuteensa ja jos mahdollista pakottaa hänet odottamaan
päivänkoittoon saakka. Hevosen vöitä tiukentaessaan hän siis varsin
sievästi ja huomaamatta sitaisi aasinsa marhaminnalla yhteen Rocinanten
jalat, niin että Don Quijoten aikoessa lähteä lähdöstä ei tullutkaan
mitään, koska hevonen kykeni liikkumaan vain loikkimalla. Huomatessaan
juonensa onnistuneen hyvin Sancho sanoi:

— Nähkääs nyt, herra, kuinka taivas minun kyynelteni ja rukousteni
liikuttamana on järjestänyt asian niin, ettei Rocinante kykene
lähtemään; jos te itsepintaisesti sitä kannustatte, maksoi mitä maksoi,
niin suututatte Onnettaren ja potkitte, kuten sanotaan, tutkainta
vastaan.

Don Quijote oli aivan epätoivoissaan; mitä innokkaammin hän ratsuaan
hoputti, sitä vähemmän se kykeni liikkumaan. Ollenkaan arvaamatta että
hevosen jalat oli sidottu, hän piti parhaana tyyntyä ja odottaa joko
päivänkoittoa tai Rocinanten liikkeellelähtöä, sillä hän uskoi varmasti
seikan johtuvan aivan muusta, mutta ei Sanchon juonesta. Niinpä hän
virkkoikin aseenkantajalleen:

— Koska on niin laita, Sancho, ettei Rocinante pääse paikaltaan, tyydyn
odottamaan aamun hymyilyä, vaikka itken ja valitan ettei se saavu.

— Ei siinä ole mitään itkemistä, — vastasi Sancho — sillä minä huvitan
teidän armoanne kertomalla tarinoita tästä aamuun asti ellette halua
astua alas ja paneutua hiukan nukkumaan vehmaaseen nurmeen, niin kuin
ainakin vaeltava ritari, jotta olette virkeämpi, kun tulee päivä
ja hetki, jolloin käytte kohtaamaan tuota odottamaanne verratonta
seikkailua.

— Mitä tarkoitat, kun puhut alas astumisesta ja nukkumisesta? — kysyi
Don Quijote. — Olenko minä kenties niitä ritareita, jotka menevät
levolle vaaran uhatessa? Nuku sinä, joka olet syntynyt nukkumaan, tai
tee mitä mielit, mutta minä menettelen tavalla, jonka katson aikeisiini
parhaimmin soveltuvaksi.

— Parahin herra, teidän armonne ei pidä suuttua; — vastasi Sancho — en
minä sitä sillä sanonut.

Hän tuli isäntänsä luo, laski toisen käden satulan etukaarelle, toisen
takakaarelle, siten pitäen sylissään isäntänsä vasenta säärtä ja
uskaltamatta loitontua hänestä vaaksankaan vertaa, koska pelkäsi niin
kovin yhä vielä tahdikkaasti kaikuvaa jyskettä. Don Quijote kehoitti
häntä nyt kertomaan jotakin huvittavaa kuten oli luvannut, ja Sancho
sanoi mielellään niin tekevänsä, kunhan tuon kuullun melskeen herättämä
pelko sen sallisi.

— Kaikesta huolimatta yritän kertoa tarinan, ja jos voin sen kertoa
eikä minua häiritä, niin se on paras kaikista tarinoista, ja kuulkaa
nyt tarkoin, teidän armonne, sillä minä aloitan. Olipa kerran, ja
tulkoon se hyvä, mitä tapahtuu, kaikkien osaksi, mutta paha vain sille,
joka lähtee sitä etsimään... Ja huomatkoon teidän armonne etteivät
muinaisajan ihmiset aloittaneet satujansa kuinka tahansa, vaan siinä
oli Cato Sonsariuksen,[73] roomalaisen, lause, joka kuuluu näin: »Ja
paha sille, joka lähtee sitä etsimään», mikä tässä sopii kuin sormus
sormeen, jotta näet teidän armonne jää paikoilleen eikä lähde etsimään
pahaa mistään, vaan käännymme kulkemaan toista tietä, koska mikään ei
meitä pakota jatkamaan matkaamme tästä, missä niin monet peloittavat
seikat meitä säikyttävät.

— Jatka sinä kertomustasi — virkkoi Don Quijote — ja jätä minun
huolekseni mitä tietä matkaamme jatkamme.

— No niin, — sanoi Sancho — muutamalla Extremaduran paikkakunnalla
oli vuohipaimen, tarkoitan sellainen, joka paimensi vuohia, ja tämä
paimen elikkä vuohien vartija oli, niin kuin kertomuksestani käy ilmi,
nimeltänsä Lope Ruiz, ja tämä Lope Ruiz oli rakastunut muutamaan
paimenpiikaiseen, jonka nimi oli Torralba ja se paimenpiikainen,
nimeltään Torralba, oli muutaman varakkaan karjanomistajan tytär, ja
tämä varakas karjanomistaja...

— Jos kerrot tarinasi tuolla tavalla, Sancho, — virkkoi Don Quijote
— kahteen kertaan toistellen mitä sanot, et pääse päähän kahdessa
päivässä: sano asiat järjestään ja kerro niin kuin selväpäinen ihminen;
ellei se käy laatuun, voit olla vaiti.

— Ihan samoin kuin minä sitä kerron — vastasi Sancho — kerrotaan
kotipuolessani kaikki sadut, enkä minä sitä osaa sen kummemmin kertoa,
eikä teidän armonne tee oikein, kun kehoittaa minua keksimään uusia
tapoja.

— Kerro miten haluat, — vastasi Don Quijote — ja koska sallimus säätää
etten voi olla sinua kuuntelematta, jatka.

— No niin, rakas herra, — jatkoi Sancho — kuten sanoin, tämä paimen oli
rakastunut paimenpiikaiseen Torralbaan, joka oli pullakka, äksynlainen
tyttö, hiukan niin kuin miehikkö, sillä hänellä oli huuliparran
tapaista, niin että ihan on kuin näkisin hänet tällä hetkellä.

— Tunsitko siis hänet? — kysyi Don Quijote.

— En tuntenut, — vastasi Sancho — mutta se, joka tämän tarinan
minulle kertoi, vakuutti sen niin varmaksi ja luotettavaksi, että
voisin hyvinkin, sitä toisille kertoessani, sanoa ja vannoa itse
nähneeni kaiken omin silmin. Niinpä siis, päivän mennen, toisen
tullen, perkele, joka ei koskaan nuku vaan aina pitää pahaa peliänsä,
järjesti asiat niin, että paimenen rakkaus paimenpiikaan muuttui
vihaksi ja inhoksi, ja syynä oli, niin tiesivät kertoa pahat kielet,
koko joukko pikkuriikkisiä seikkoja, joilla tyttö herätti paimenessa
mustasukkaisuutta ja jotka olivat liiallisia ja hipoivat kiellettyä ja
niin kovin paimen häntä siitä pitäen inhosi, ettei tahtonut nähdä häntä
silmiensä edessä ja päätti sen vuoksi lähteä pois näiltä seuduilta ja
mennä niin kauas, ettei milloinkaan enää häntä näkisi. Havaitessaan
Lopen häntä ylenkatsovan Torralba heti alkoi hänestä kovin pitää,
vaikka ei ollut koskaan hänestä välittänyt.

— Se on naisten syntyperäinen luonto: — sanoi Don Quijote — ylenkatsoa
niitä, jotka heitä rakastavat, ja rakastaa niitä, jotka heitä inhoavat.
Jatka, Sancho.

— Sitten — sanoi Sancho — paimen pani toimeen päätöksensä ja lähti,
vuohiansa edellään ajaen, kulkemaan Extremaduran maita siirtyäkseen
Portugalin kuningaskunnan alueille. Torralba, jolla oli siitä
tieto, lähti hänen jälkeensä ja seurasi häntä loitolta, jalkaisin
ja jalkineitta, kädessä sauva ja kaulassa haarapussi, jossa hänen
kerrotaan kuljettaneen peilinkappaletta, kammanpalasta ja jonkinlaista
ihomaalitölkkiä; mutta kuljettipa mitä tahansa, minä en huoli nyt
ruveta ottamaan siitä selkoa, sanon vain että paimenen kerrotaan
saapuneen laumoineen Guadiana-joelle, joka oli sinä vuodenaikana
tulvillaan ja melkein yli äyräittensä paisunut, ja siinä paikassa,
johon hän saapui, ei ollut lauttaa eikä venettä eikä ketään, joka olisi
kuljettanut hänet ja hänen laumansa toiselle rannalle. Siitä hän oli
kovin huolissaan, koska näki Torralban olevan jo kohta kintereillä ja
arvasi hänen rukouksistaan ja kyynelistään koituvan suurta harmia.
Mutta siinä kävellessään ja katsellessaan hän huomasi kalastajan,
jolla oli lähellään vene, niin pieni, että siihen saattoi mahtua
ainoastaan yksi ihminen ja vuohi. Siitä huolimatta paimen puhutteli
häntä ja teki sopimuksen että kalastaja kuljettaisi hänet ja hänen
kolmesataa vuohtansa joen poikki. Kalastaja astui veneeseen ja souti
toiselle rannalle yhden vuohen, palasi ja vei toisen, palasi taas ja
vei kolmannen. Nyt teidän armonne tulee pitää lukua vuohista, joita
kalastaja kuljettaa joen poikki, sillä yhdenkään niistä unohtuessa
kertomus loppuu eikä siitä voi enää mainita sanaakaan. Kerron siis
eteenpäin ja sanon että toisella rannalla sijaitseva maihinnousupaikka
oli liejuinen ja liukas ja että kalastaja kulutti pitkän ajan
soutaessaan perille ja taas takaisin. Hän tuli kumminkin noutamaan
toisen vuohen ja vielä kerran ja taas uudelleen.

— Otaksun että hän kuljetti ne kaikki; — virkkoi Don Quijote — jos
liikut tuolla tavalla edestakaisin, et saa vuohiasi vuodessa toiselle
rannalle.

— Montakos niitä nyt on viety? — kysyi Sancho.

— Miten hiidessä minä sen tietäisin? — vastasi Don Quijote.

Sanoinhan jo että pitäisitte tarkkaa lukua. Nyt on jumaliste kertomus
lopussa eikä sitä käy jatkaminen.

— Kuinka se on mahdollista? — virkkoi Don Quijote. — Onko kertomuksen
kannalta niin olennaisen tärkeätä ihan täsmälleen tietää, kuinka monta
vuohta on päässyt toiselle rannalle, ettet voi kertoa enempää, jos
yksikin jää pois laskuista?

— Ei, herra, sitä en voi millään ehdolla, — vastasi Sancho — sillä
kehoittaessani teidän armoanne sanomaan, kuinka monta vuohta oli
viety, ja teidän vastatessanne ettette sitä tiennyt minä samassa
silmänräpäyksessä unohdin mitä oli vielä kertomista, ja se olikin
totisesti kerrassaan mainiota ja hupaista.

— Kertomus on siis nyt lopussa? — virkkoi Don Quijote.

— Niin lopussa kuin äiti vainajani — vastasi Sancho.

— Totta puhuen — virkkoi Don Quijote — olet esittänyt erään kaikkein
uusimpia tarinoita, kertomuksia tai historioita, jonkalaista ei kukaan
ihminen ole voinut keksiä, ja sellaista kertomis- ja lopettamistapaa
ei voi milloinkaan nähdä eikä tulla nähneeksi eläessään, vaikka enhän
minä muuta odottanutkaan, ottaen huomioon hyvän älysi. Mutta seikka
ei sittenkään minua ihmetytä, sillä tuo taukoamaton jyske kenties on
hämmentänyt järkesi.

— Sangen mahdollista, — vastasi Sancho — mutta minä tiedän ettei
minulla ole enää mitään sanottavaa siitä, mitä kerroin, koska se loppuu
siihen, mistä alkaa vuohilaskussa tapahtuva erehdys.

— Loppukoon mihin tahansa, — virkkoi Don Quijote — ja katsotaanpa,
pääseekö Rocinante nyt liikkumaan.

Hän kannusti taas ratsuaan, joka jälleen hypähteli jääden paikoilleen;
niin hyvin se oli sidottu.

Miten olikaan, lieneekö syyksi katsottava lähestyvän aamun viileys
vai se, että Sancho oli nauttinut jotakin pehmentävää, vai asiain
luonnollinen järjestys (mikä on todennäköisintä), Sanchon tahto ja
harrastus kääntyi nyt sen tekemiseen, mitä ei kukaan muu olisi voinut
tehdä hänen puolestaan; mutta hänen sydämessään asuva pelko oli niin
ankara, ettei hän uskaltanut loitontua isännästään kynnenmustuaisen
vertaa. Yhtä mahdotonta kuitenkin ajatella sen tekemättä jättämistä,
mikä oli hänen halunaan, ja niin hän kaikessa hiljaisuudessa irroitti
oikean kätensä satulan takakaaresta ja avasi sitten sievästi ja aivan
kuulumattomasti vetosolmun jonka varassa hänen housunsa ihan yksinomaan
olivat. Solmun auettua housut valahtivat heti nilkkoihin jääden siihen
kuin jalkaraudat; sitten Sancho nosti paitaa niin hyvin kuin osasi
paljastaen molemmat pakaransa, jotka eivät olleet varsin pienet. Kun se
oli tehty (ja Sancho luuli siten suoriutuneensa pahimmasta vastuksesta
pyrkiessään vapautumaan tuosta hirmuisesta hädästä ja tuskasta),
hän joutui vielä pahempaan ahdistukseen, sillä hänestä tuntui, että
oli mahdoton tehdä tarvettaan saamatta aikaan minkäänlaista pihinää
ja pauketta. Sen vuoksi hän puri hampaansa lujasti yhteen, kyyristi
hartioitaan ja pidätti hengitystään minkä voi, mutta kaikista näistä
toimenpiteistä huolimatta hänestä onnettomasta sittenkin lähti pieni
ääni, aivan toisenlainen kuin se, joka häntä niin kovin peloitti. Don
Quijote kuuli sen ja kysyi:

— Mitä rätinää se on, Sancho?

— En tiedä, armollinen herra — vastasi Sancho. — Se on luultavasti
jokin uusi enne, sillä eiväthän seikkailut ja onnettomuudet ala vähin
merkein.

Hän koetti onneansa toisen kerran ja menestyi niin hyvin, että pääsi
vapaaksi ylen suurta vaivaa tuottaneesta taakasta enemmittä äänittä
ja pauhinoitta. Koska Don Quijoten hajuaisti kuitenkin oli yhtä
herkkä kuin hänen kuulonsa ja koska Sancho seisoi siinä aivan hänen
vieressään, niin että höyryt nousivat ylöspäin melkein kohtisuoraan,
täytyi osan niistä välttämättä osua hänen sieraimiinsa, ja niin
tapahduttua hän heti kävi pelastamaan nenäänsä sulkien sormillaan
sieraimet ja lausuen sitten hiukan honottavalla äänellä:

— Minusta tuntuu, Sancho, että olet kovin peloissasi.

Niin olen, -— vastasi Sancho — mutta mistä teidän armonne sen huomaa
nyt paremmin kuin ennen?

— Siitä, että sinä nyt haiset pahemmin kuin ennen, etkä suinkaan
ambralta — vastasi Don Quijote.

Paljon mahdollista, — sanoi Sancho — mutta syy ei ole minun vaan teidän
armonne, joka kuljettaa minua ajattomilla ajoilla ja tähän uppo-outoon
tapaan.

Väisty nyt kolmen neljän askelen päähän, ystäväni, virkkoi Don Quijote
(yhä vielä pidellen nenäänsä) ja ota tästä lähtien parempi vaari
persoonastasi ja siitä, mitä olet minulle velkaa, tähän kunnioituksen
puutteeseen on nähtävästi syynä se, että olen antautunut tuttavalliseen
seurusteluun sinun kanssasi.

— Lyönpä vetoa — virkkoi Sancho — että teidän armonne luulee minun
päästäneen... jotain, mitä ei olisi pitänyt.

— Se vain pahenee penkomisesta, Sancho ystäväni — vastasi Don Quijote.

Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa kuluttivat yön isäntä
ja renki; mutta huomatessaan sitten aamun alkavan tulla hyvää
vauhtia Sancho vapautti erittäin varovasti Rocinanten jalat ja suori
housunsa. Havaitessaan olevansa jälleen vapaa Rocinante, joka tosin
ei ollut luonnostaan suinkaan raisu, nähtävästi riehaantui ja alkoi
kuopia maata — pystyyn nouseminen ja kahdella jalalla kirmaileminen
näet (suokoon hän anteeksi tämän huomautuksen) oli hänelle aivan
vierasta. Don Quijote piti havaitsemaansa Rocinanten liikahtelua
hyvänä merkkinä ja arveli sen tarkoittavan että nyt oli käytävä
peloittavaan seikkailuun. Aamu oli sillä välin valjennut, esineet
näkyivät aivan selvästi, ja Don Quijote huomasi olevansa korkeiden
kastanjapuiden alla, joiden varjossa on varsin pimeätä. Hän kuuli
myös jyskeen yhä jatkuvan, mutta ei nähnyt mitään, mikä saattoi olla
sen syynä, ja niin hän enempää viivyttelemättä kannusti Rocinantea
ja sanoi jälleen jäähyväiset Sancholle käskien hänen odottaa siinä
korkeintaan kolme päivää, kuten oli jo edellisellä kerralla sanonut,
sekä huomauttaen että Sancho, ellei hän tuon ajan mentyä palaisi, saisi
pitää varmana että Jumala oli suvainnut antaa hänen päättää päivänsä
tässä vaarallisessa seikkailussa. Hän mainitsi jälleen viestin ja
tervehdyksen, joka Sanchon piti viedä häneltä hänen valtiattarelleen
Dulcinealle, ja sanoi ettei Sanchon tarvinnut olla huolissaan, mitä
tuli hänen palvelustensa korvaamiseen, koska hän oli kotona ennen
lähtöään tehnyt testamenttinsa, jossa Sancholle oli määrätty hänen
palvelusaikansa mukainen täysi palkka; jos taas Jumala salli hänen
suoriutua tästä vaarasta terveenä, vahingotta ja vioittumatta, Sancho
voi katsoa luvatun saaren saamisen varmaakin varmemmaksi. Kuullessaan
kelpo isäntänsä liikuttavat sanat Sancho alkoi jälleen itkeä ja päätti
seurata häntä erkanematta, kunnes tämä tehtävä oli suoritettu ja
loppuun saatettu.

Sancho Panzan kyynelten ja hänen kunnioitettavan käytöksensä nojalla
tämän kertomuksen kirjoittaja otaksuu että hänen täytyi olla
hyväsukuinen ja ainakin vanhaa kristittyä juurta. Hänen liikuttava
käytöksensä hellytti hiukan isännän mieltä, ei kumminkaan niin, että
hän olisi osoittanut minkäänlaista heikkoutta; hän päin vastoin salasi
tunteensa niin hyvin kuin voi ja alkoi liikkua siihen suuntaan,
mistä veden kohina ja jyske tuntuivat tulevan. Sancho seurasi häntä
jalkaisin, taluttaen nyt niin kuin ainakin marhaminnasta aasiansa,
alinomaista kumppaniaan suotuisissa ja onnettomissa kohtaloissa.
Kuljettuaan hyvän matkaa kastanjain ja muiden varjoisain puiden
välitse he saapuivat pienelle niitylle, muutamien korkeiden kallioiden
alle, joilta syöksyi alas valtava vesiputous. Kallioiden juurella
oli joitakin kehnoja rakennuksia, jotka näyttivät pikemmin talojen
raunioilta kuin ihmisten asunnoilta, ja he huomasivat että tuon
yhä jatkuvan jyskeen melu ja pauhu oli peräisin niistä. Rocinante
säikkyi veden kohinaa ja jyskettä, mutta Don Quijote tyynnytteli
sitä ja läheni vähitellen rakennuksia uskoutuen kaikesta sydämestään
valtiattarensa haltuun, rukoillen häntä avukseen tässä hirvittävässä
mainetyössä ja edesottamuksessa, sekä uskoi itsensä vielä ohimennen
Jumalankin huomaan, jotta hän ei häntä unohtaisi. Sancho pysytteli
hänen vierellään ja kurkotti kaulaansa minkä voi päästäkseen Rocinanten
jalkojen välitse näkemään olisiko nyt jo havaittavana mikä häntä piti
sellaisen jännityksen ja pelon vallassa.

He olivat kulkeneet vielä ehkä noin sata askelta, kun erään
kallionulkoneman kierrettyään kirkkaasti ja selvästi näkivät ainoan
mahdollisen syyn tuohon hirmuiseen ja heitä kauhistuttaneeseen
jyskeeseen, joka oli pitänyt heitä ankarassa pelossa ja jännityksessä
koko yön. Sen jyskeen sai aikaan (kunpa vain et harmistu ja suutu, oi
lukijani!) kuusi vanutusmyllyn vasaraa vuorottaisilla iskuillaan.

Havaitessaan asianlaidan Don Quijote mykistyi ja jähmettyi ihan
jäykäksi. Sancho katseli häntä ja näki hänen olevan aivan allapäin
ja nolona. Don Quijote puolestaan katsahti Sanchoon ja näki hänen
seisovan posket pullollaan ja suu täynnä naurua, johon hän nähtävästi
oli tukehtumaisillaan, eikä hän, mielenapeudestaan huolimatta, voinut
olla nauramatta Sancholle. Huomatessaan isäntänsä aloittavan Sancho
purskahti nauramaan niin rajusti, että hänen täytyi pidellä kupeitansa,
jottei siihen pakahtuisi. Hän lakkasi neljä kertaa ja aloitti aina
uudestaan yhtä hillittömästi kuin ensimmäisellä kerralla, ja siitä Don
Quijote julmistui, varsinkin kun kuuli hänen sanovan kuin ivaillen: —
»Parahin Sancho, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon
mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli
kultakauden Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot
ja urotyöt...» Niin hän toisti kaikki tai ainakin enimmät niistä
lausumista, joita Don Quijote oli esittänyt, kun he olivat ensimmäisen
kerran kuulleet tuon peloittavan jyskeen.

Huomatessaan Sanchon ilvehtivän Don Quijote häpesi ja suuttui niin
kovin, että kohotti peitsensä ja antoi hänelle kaksi sellaista iskua,
ettei olisi tarvinnut milloinkaan maksaa palkkaa ainakaan Sancholle,
ellei mahdollisesti hänen perillisilleen, jos ne olisivat osuneet
päähän eikä selkään. Nähdessään saavansa pilastaan niin kirpeitä
kokemuksia Sancho pelkäsi isäntänsä voivan vielä jatkaa ja sanoi
hänelle erittäin nöyrästi:

— Tyyntykää, armollinen herra, sillä minä vain laskin leikkiä, niin
totta kuin Jumala minua auttakoon.

— Vaikka te laskette leikkiä, minä en sitä tee -— vastasi Don Quijote.
— Tulkaa tänne, te hupainen herra; luuletteko etten minä, jos tässä
olisi näiden vanutusmyllyn vasaroiden asemesta ollut kysymyksessä jokin
muu vaarallinen seikkailu, olisi osoittanut siihen ryhtymisen ja sen
loppuun suorittamisen edellyttämää rohkeutta? Olenko minä, kukaties,
vaeltavana ritarina velvollinen tuntemaan ja toisistaan erottamaan
eri äänet sekä tietämään mitkä tulevat vanutusmyllystä, vai enkö?
Voisihan sitä paitsi olla laita niin, kuten todella onkin, etten ole
niitä eläessäni nähnyt niin kuin te, vaivainen moukka, niiden keskellä
kasvaneena ja syntyneenä, varmaan olette niitä nähnyt. Ellette muuten
usko, muuttakaa nuo kuusi vanutusvasaraa kuudeksi jättiläiseksi ja
päästäkää ne kimppuuni yksitellen tai kaikki yhdessä, ja elleivät ne
minun käsissäni makaa kohta töppöset taivasta kohti, saatte tehdä
minusta pilaa niin paljon kuin haluatte.

— Riittäköön, herrani; — virkkoi Sancho — minä tunnustan pitäneeni
hiukan hauskaa, liiallisesti. Mutta sanokoon teidän armonne nyt, kun
olemme jälleen sovussa ja rauhassa, niin totta kuin Jumala teidät
auttakoon kaikista sattuvista seikkailuista yhtä terveenä ja reippaana
kuin tästä: eikö meidän kova pelkomme ollut naurettava ja eikö täydy
nauraa senkin, joka kuulee siitä kerrottavan? Ainakin minun pelkoni;
teidän armostannehan kyllä tiedän, ettei hän sitä tunne eikä tiedä mitä
merkitsee pelko ja kauhistus.

— Myönnän kyllä — vastasi Don Quijote — että se, mitä meille on
tapahtunut, on naurettavaa; mutta ei sitä pidä muille kertoa, sillä
kaikki eivät ole niin älykkäitä, että voisivat osua oikeaan asioita
arvostellessaan.

— Ainakin teidän armonne — virkkoi Sancho — osui oikeaan peitsellään,
kun päähän tähdätty isku sattui selkääni, kiitos olkoon Jumalan ja
vikkelän väistämiseni. Mutta se sikseen, perästäpähän kuuluu, ja
minä olen kuullut sanottavan: »Se sinua oikein rakastaa, joka sinua
itkettää» ja lisäksi että ylhäiset herrat, lausuttuaan palvelijalleen
pahan sanan, tavallisesti lahjoittavat hänelle housuparin; vaikka
toiselta puolen en tiedä mitä he yleensä antavat lyötyänsä, ellei ole
seikka se, että ritarit selkäsaunan jälkeen lahjoittavat saaria tai
mannermaalla sijaitsevia valtakuntia.

— Voisipa käydä niin onnellisesti, — virkkoi Don Quijote — että kaikki
mitä sanot toteutuisi; ja suo nyt anteeksi mitä tässä tapahtui, sillä
olethan älykäs mies ja tiedät ettei ihminen kykene vallitsemaan
äkillisiä mielenliikutuksen puuskia, ja huomaa tästä lähtien eräs
seikka, jotta pidätyt, ja varot puhumasta liikoja kanssani, sillä
missään lukemassani ritarihistoriassa, joita on ollut määrättömästi,
en ole milloinkaan havainnut yhdenkään aseenkantajan keskustelevan
isäntänsä kanssa niin paljon kuin sinä keskustelet isäntäsi kanssa.
Minä pidänkin sitä totisesti suurena virheenä sekä sinun taholtasi että
omalta kohdaltani: sinun taholtasi, koska et osoita minulle riittävää
arvonantoa, ja omalta kohdaltani, koska en huolehdi siitä, että minua
enemmän arvostettaisiin. Tiedämmehän että Gandalin, Gallian Amadiin
aseenkantaja, pääsi Mannersaaren kreiviksi, ja hänestä luetaan että
hän aina puhutteli herraansa lakki kädessä, taivuttaen vartaloansa
kumarrukseen _more turquesco_.[74] Entä mitä sanomme Gasabalista,
Don Galaorin aseenkantajasta, joka oli niin vaitelias, että hänen
ihmeellisen hiljaisuutensa erinomaisuuden tehostamiseksi hänen nimensä
mainitaan vain kerran siinä yhtä pitkässä kuin todenmukaisessa
historiassa. Kaikesta mitä olen tässä sanonut sinulle, Sancho, sinun
tulee päätellä että on välttämättä erotettava toisistaan isäntä ja
renki, herra ja palvelija sekä ritari ja aseenkantaja. Tästä päivästä
lähtien meidän on siis kohdeltava toisiamme kunnioittavammin, ivallista
pistelyä välttäen, sillä suutuinpa teihin miten tahansa, saviruukun
käy kumminkin aina huonosti.[75] Lupaamani lahjat ja palkkiot tulevat
aikanaan, ja elleivät tulekaan, niin ei ainakaan palkka jää saamatta,
kuten jo sanoin.

— Kaikki, mitä teidän armonne sanoo, on hyvää, — virkkoi Sancho —
mutta minun tekisi mieli tietää (siltä varalta, ettei lahjojen aika
koskaan tulisi vaan täytyisi odottaa palkanmaksun aikaa), kuinka paljon
vaeltavan ritarin aseenkantaja tienasi noina aikoina ja tehtiinkö
sopimus kuukausiksi tai päiviksi, niin kuin muurarien kanssa.

— En usko — vastasi Don Quijote — että nuo aseenkantajat milloinkaan
palvelivat määrätystä palkasta, arvaan heidän tyytyneen siihen,
mitä heidän herransa suvaitsivat maksaa; ja määrätessäni kotiin
jättämässäni sinetöidyssä testamentissa sinulle palkan tein sen
tulevaisuuden varalta, koska en vielä tiedä, kuinka ritariuden käy
näinä kohtalokkaina aikoinamme, enkä mielisi sieluni joutuvan toisessa
maailmassa kärsimään vähäpätöisten seikkojen vuoksi. Sinun tulee näet
tietää, Sancho, ettei tässä maailmassa ole toista niin vaaranalaista
ammattia kuin seikkailevien ritarien.

— Se on totta, — sanoi Sancho — koska kerran tamppimyllyn junttain
jyske voi häiritä ja saattaa levottomaksi teidän armonne laisen
urhoollisen vaeltavan seikkailijan sydämen. Voitte kumminkin olla varma
siitä, etten tästä puoleen avaa suutani laskeakseni leikkiä teidän
armonne asioista muuten kuin teitä kunnioittaakseni isäntänäni ja
syntyperäisenä herranani.

— Niin menetellen — virkkoi Don Quijote — tulet kauan elämään maan
päällä, sillä lähinnä vanhempia tulee kunnioittaa isäntiä heidän
sijaisinaan.




Yhdeskolmatta luku,

jossa kerrotaan Mambrinon kypärin takia koituneesta suurenmoisesta
seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu kypäri saatiin verrattomaksi
voittosaaliiksi, sekä muista voittamattoman ritarimme kohdalle
sattuneista seikoista.


Sillä välin alkoi sadella, ja Sancho ehdotti että he menisivät
tamppimyllyyn; mutta Don Quijote oli alkanut loukkaavan pilanteon
vuoksi inhota niitä niin kovin, ettei millään ehdolla suostunut sinne
menemään, ja niin he oikealle kääntyen lähtivät etenemään tietä, jota
eivät olleet edellisenä päivänä kulkeneet. Vähän ajan kuluttua Don
Quijote havaitsi ratsastavan miehen, jolla oli päässä jokin kullalta
hohtava esine, ja tuskin ehdittyään hänet nähdä hän kääntyi sanomaan
Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, ettei ole pätemätöntä sananlaskua, sillä
ne ovat kaikki itse kokemuksesta, kaikkien tieteiden emolta saatuja
lausumia, niin erittäinkin se joka kuuluu: »Kun ovi painuu kiinni,
niin toinen aukenee.» Sanon tämän siksi, että onni, vaikka se
viime yönä sulki meiltä pääsyn sinne, mihin pyrimme, pettäen meitä
vanutusmyllyillä, nyt avaa selkoselälleen oven toiseen ja varmempaan
seikkailuun; jos siis minun ei onnistu päästä siitä kulkemaan, on se
oma syyni, enkä minä voi puolustautua vetoamalla siihen, etten juuri
ensinkään tunne vanutusmyllyjä tai että yö on pimeä. Sanon tämän siksi,
että tuolta tulee meitä vastaan, ellen erehdy, henkilö, jolla on
päässään Mambrinon kypäri, johon nähden vannoin tietämäsi valan.

Katsokoon teidän armonne tarkoin mitä sanoo ja vielä tarkemmin mitä
tekee, — sanoi Sancho — sillä minä pahoittelisin, jos kohtaisimme
jälleen tamppimyllyjä, jotka vanuttaisivat meidät ihan tunnottomiksi.

— Mitä piruja sinä puhutkaan; — virkkoi Don Quijote — kypäristä hyppäät
tamppimyllyyn!

— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — mutta totisesti, jos saisin
puhua yhtä paljon kuin ennen, niin ehkäpä mainitsisin sellaisia
seikkoja, että teidän armonne huomaisi erehtyneensä siinä, mitä sanoo.

— Kuinka voisin erehtyä siinä, mitä sanon, sinä turhia tutkisteleva
junkkari? — virkkoi Don Quijote. — Mitä, etkö näe tuota ritaria, joka
tulee meitä vastaan ratsastaen kimohevosella, päässään kultakypäri?

— Näkyvissäni on ja silmiini kajastaa — vastasi Sancho — ainoastaan
mies, joka ajaa aasilla, ruskeanharmaalla, tämän minun aasini
karvaisella, ja jolla on päässä jotain kiiltävää.

— Se on juuri Mambrinon kypäri, — virkkoi Don Quijote. — Väisty nyt
syrjään ja jätä minut kahden kesken hänen kanssaan, niin saat nähdä,
kuinka päätän tämän seikkailun, sanaakaan sanomatta, jottei aikaa
suotta kuluisi, ja hartaasti haluamani kypäri jää minun omakseni.

— Kyllä minä väistymisestä huolen pidän, — vastasi Sancho — mutta
Jumala suokoon, sanon vieläkin, että tuo olisi meiramia[76] eikä mikään
tamppimylly.

— Sanoinhan jo, veliseni, ettei teidän pidä ajatuksissannekaan enää
jaaritella noista myllyistä, — virkkoi Don Quijote — sillä niin totta
kuin... enempää sanomatta minä vanutan teidät hengiltä.

Sancho oli vaiti, koska pelkäsi isäntänsä panevan täytäntöön tuon
uhkauksensa, joka sinkosi hänen suustaan kuin kuula.

Mitä tulee kypäriin, ratsuun ja ratsastajaan, jotka Don Quijote näki,
seikka oli seuraavanlainen. Niillä tienoilla oli kaksi kyläkuntaa,
toinen niin pieni, ettei siinä ollut myymälää eikä parturia, toisella,
aivan lähellä sijaitsevalla sitä vastoin oli nämä molemmat. Niinpä
suuremman kylän parturi toimi toisessakin milloin siellä oli iskettävä
sairaan suonta täi ajeltava jonkun parta, ja siinä tarkoituksessa
parturi nytkin oli matkassa, mukanaan messinkinen parranajovati. Hänen
matkatessaan sattui sitten niin, että alkoi sataa, ja hän, tahtoen
varjella tahraantumasta nähtävästi uutta hattuansa, pani päähänsä
vadin, joka hohti kirkkauttaan puolen peninkulman etäisyyteen. Hän
ratsasti ruskeanharmaalla aasilla, kuten Sancho sanoi, ja siitä syystä
Don Quijote oli näkevinään kimohevosen, ratsumiehen ja kultakypärin;
hän näet sovitti varsin vaivattomasti kaiken näkemänsä hulluihin
ritarihaaveisiinsa ja harhaan osuviin aatoksiinsa. Nähdessään sitten
ratsastaja paran saapuvan lähemmäksi hän hyökkäsi mihinkään puheisiin
rupeamatta peitsi sojossa päin, Rocinanten pannessa parastaan, aikoen
kerrassaan lävistää miehen, mutta huusi sentään hänen luokseen
ehdittyään, vauhtiansa silti hiljentämättä:

— Puolustaudu, sinä vaivainen olento, tai luovuta vapaaehtoisesti se,
mitä täydellä oikeudella omakseni vaadin.

Parturi, joka mitään arvaamatta ja ajattelematta yhtäkkiä näki tuon
aaveen käyvän päälle, ei osannut väistää peitsen iskua muuten kuin
pudottautumalla aasin selästä. Tuskin maahan ehdittyään hän kimposi
pystyyn vikkelämmin kuin kuusipeura ja alkoi juosta viilettää pitkin
lakeutta niin nopeasti, ettei tuulikaan olisi häntä saavuttanut. Vati
jäi maahan, ja Don Quijote tyytyi siihen, sanoen pakanan menetelleen
viisaasti ja jäljitelleen majavaa, joka metsästäjien kiivaasti
ahdistamana hampaillaan puraisee poikki ja leikkaa irti sen, minkä
luontaisen vaistonsa nojalla tietää olevan takaa-ajon aiheena. Hän
käski Sanchoa ottamaan kypärin maasta; Sancho otti sen, piteli sitä
käsissään ja sanoi:

— Se on totta totisesti hyvä parturinvati ja maksaa kahdeksan reaalia
yhtä varmasti kuin yhden maravedin.

Hän antoi sen isännälleen, joka pani sen kohta päähänsä, käänteli sitä
puoleen ja toiseen etsien silmikkoa ja kun ei sitä löytänyt sanoi:

— Sillä pakanalla, jonka mittojen mukaiseksi tämä kuuluisa kypäri
aikoinaan taottiin, oli varmaan erittäin iso pää, ja pahinta on, että
tästä puuttuu toinen puoli.

Kuullessaan parturinvatia toden teolla nimitettävän kypäriksi Sancho
ei kyennyt pidättämään nauruansa; mutta samassa hän muisti isäntänsä
suuttumuksen ja vaikeni äkkiä.

‒ Mitä sinä naurat, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Nauranhan vain — vastasi hän — ajatellessani, kuinka suuripäinen
pakana on pitänyt omanaan tätä ryntäyslakkia, joka on kaikin puolin
parturinvadin kaltainen.

- Arvaahan mitä minä luulen, Sancho? Että tämän mainion taikakypärin on
täytynyt jonkin merkillisen sattuman nojalla joutua sellaisen henkilön
haltuun, joka ei kyennyt sitä tuntemaan eikä arvostamaan ja havaittuaan
sen olevan puhtainta kultaa nähtävästi sulatti toisen puolen,
voidakseen käyttää hyväkseen sen hinnan, tehden toisesta puolikkaasta
tämän, joka muistuttaa parturinvatia kuten sanot. Mutta olkoon sen
asian laita miten tahansa; minulle joka sen tunnen, ei sen muuntaminen
merkitse mitään, sillä minä korjautan sen ensimmäisessä paikassa,
missä tapaan sepän, vieläpä niin, ettei se kypäri, jonka taontataidon
jumala teki ja valmisti sodanjumalalle, ole parempi, eipä edes tämän
veroinen. Toistaiseksi käytän sitä niin hyvin kuin voin, sillä parempi
on jotain kuin ei mitään, varsinkin kun se hyvin riittää suojaamaan
minua kivisateelta.

— Totta kyllä, — sanoi Sancho -— ellei kiviä heitetä lingolla, niin
kuin niiden kahden sotajoukon välisessä taistelussa, jossa teidän
armonne poskihampaat siunattiin sille tielleen ja särjettiin öljykannu,
jossa ollut kirottu juoma sai minut oksentamaan maalle maksani ja
keuhkoni.

— Sen menettämistä en paljonkaan murehdi, — sanoi Don Quijote — sillä
tiedäthän, Sancho, että minulla on resepti muistissani.

— On se minullakin, — vastasi Sancho — mutta olkoon tämä viimeinen
hetkeni, jos enää milloinkaan eläessäni sitä valmistan tai nautin.
Varsinkin kun en aio antautua sellaisiin seikkoihin, jotka tekevät
sen käyttämisen tarpeelliseksi, koska näet aion kaikilla viidellä
aistillani varjella itseäni joutumasta haavoitetuksi tai haavoittamasta
ketään toista. En sano mitään siitä, että voin joutua uudestaan
poukotettavaksi, sillä sellaisia onnettomuuksia on vaikea ehkäistä,
ja jos niitä kerran sattuu, ei ole muuta tekemistä kuin painaa pää
hartioiden väliin, pidättää henkeänsä, ummistaa silmänsä ja antautua
menemään, minne sallimus ja täkki ihmisen paiskaavat.

— Sinä olet huono kristitty, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuultuaan
— koska et milloinkaan unohda kerran kärsimääsi loukkausta. Tiedä siis
että jalojen ja ylevämielisten henkilöiden tapana on olla välittämättä
joutavista. Onko jalkasi rampautunut, kylkiluusi katkennut tai
pääluusi rikkoutunut, koska et voi unohtaa tuota pilaa? Olihan se,
asiaa syvällisesti harkiten, pelkkää pilaa ja huvia, ja minä, ellen
olisi sitä siksi käsittänyt, olisin varmaan palannut ja tehnyt sinun
puolestasi kostaessani pahempaa tuhoa kuin kreikkalaiset ryöstetyn
Helenen vuoksi. Muuten, jos hän eläisi meidän päivinämme tai Dulcineani
olisi elänyt niinä aikoina, hän ei varmaankaan olisi niin kuuluisa
kauneudestaan kuin on.

Samalla hän veti syvän huokauksen lähettäen sen sitten päin pilviä.
Sancho sanoi:

— Olkoon pilaa, kun kostosta ei kuitenkaan voi tulla totta, mutta kyllä
minä tiedän mitä lajia ne olivat, todet ja leikit, ja tiedän myös
etteivät ne milloinkaan haihdu muististani enempää kuin selästänikään.
Mutta jääköön se sikseen, ja sanokaa te, armollinen herra, mitä teemme
tälle kimohevoselle, joka näyttää ruskeanharmaalta aasilta ja jonka
jätti oman onnensa nojaan tuo teidän armonne maahan paiskaama mies.
Päättäen siitä, miten vikkelästi hän sai jalat allensa ja vilisti
käpälämäkeen, hänellä ei näytä olevan halua koskaan palata sitä
hakemaan. Ja partani nimessä, eikö se olekin hyvä harmo!

— Ei ole milloinkaan tapanani — virkkoi Don Quijote — ryöstää
voittamiani, eivätkä ritarit yleensäkään riistä heiltä hevosia ja
pakota heitä kulkemaan jalkaisin, ellei satu olemaan niin laita,
että voittaja on taistelussa menettänyt oman ratsunsa, sillä siinä
tapauksessa hänen on lupa ottaa voitetun hevonen, jonka hän on
rehellisessä ottelussa saanut omakseen. Jätä siis, Sancho, tuo hevonen
tai aasi tai miksi sen katsonetkin, sillä sen omistaja varmaan palaa
sitä hakemaan, kunhan näkee että olemme menneet menojamme.

— Jumala tietää että mielelläni sen ottaisin — virkkoi Sancho — tai
ainakin vaihtaisin siihen tämän omani, joka ei nähdäkseni ole yhtä
hyvä. Ritarilait ovat totisesti ankaran ahtaat, koska eivät veny sen
vertaa, että saisi vaihtaa aasin toiseen, mutta tekisipä mieleni
tietää, saisinko vaihtaa edes valjaita.

— Sitä en aivan varmasti tiedä, — vastasi Don Quijote mutta
epäiltävässä tapauksessa ja kunnes saan asiasta parempaa selkoa arvelen
että voit vaihtaa, jos sinua siihen pakottaa äärimmäinen tarve.

— Se on niin äärimmäinen, — vastasi Sancho, etten niitä pahemmin
kaipaisi, vaikka ne olisivat omaa selkääni varten.

Kun Sancho siten oli saanut asianomaisen luvan, tapahtui kohta _mutatio
capparum_,[77] ja Sancho koristi aasinsa ylen uljaaksi myöntäen sille
tässä perinnönjaossa erinomaisia etuja. Tämän tapahduttua he söivät
eineekseen mitä oli jäänyt heidän muonamuulilta ryöstämästään saaliista
ja joivat vettä purosta, joka käytti vanutusmyllyjä, kumminkaan
kääntymättä näitä katselemaan: niin kovin he niitä inhosivat, koska ne
olivat heitä pahasti peloittaneet.

Tyynnytettyään siten pahimman nälkänsä ja myös mielipahansa he
nousivat ratsuilleen ja alkoivat — koska vaeltaville ritareille on
varsin ominaista, etteivät he noudata mitään määrättyä uraa — varmaa
kulkusuuntaa valitsematta liikkua, minne Rocinante mieli. Sen tahtoon
tyytyi isäntä, vieläpä aasikin, joka sitä aina seurasi, menipä se
minne tahansa, sulassa sovussa ja rakkaudessa. He tulivat kuitenkin
takaisin valtamaantielle ja kulkivat sitä pitkin umpimähkään, ilman
minkäänlaista suunnitelmaa.

Heidän siten matkatessaan sanoi Sancho isännälleen:

— Armollinen herra, suvaitsetteko sallia että hiukan juttelen
teidän kanssanne? Siitä lähtien kun annoitte minulle tuon ankaran
vaitiolokäskyn, on vatsassani pilaantunut vähintään neljä hyvää
ajatusta, mutta sen, joka nyt on kieleni kärjessä, en mielelläni
antaisi mennä hukkaan.

Lausu se, — sanoi Don Quijote — mutta lyhyesti, sillä mikään esitys ei
ole miellyttävä, jos se on kovin laaja.

Sanon siis, herra, — vastasi Sancho — että olen muutamina viimeksi
kuluneina päivinä ajatellut, kuinka vähän voittoa ja ansiota on siitä,
että kuljemme etsimässä näitä seikkailuja, joita teidän armonne
hakee tällaisista erämaista ja teiden risteyksistä, missä, vaikka
kaikkein vaarallisimmatkin saatettaisiin voitolliseen päätökseen, ei
ole ketään niitä näkemässä tai kuulemassa, joten ne jäävät iäiseen
unohdukseen sekä teidän armonne tarkoituksen että niiden oman arvon
vahingoksi. Olisi siis mielestäni parempi (ellei teidän armonne katso
paremmaksi toisenlaista menettelyä), jos lähtisimme palvelemaan jotakin
keisaria tai muuta suurta hallitsijaa, joka käy jotain sotaa ja
jonka palveluksessa teidän armonne voisi osoittaa urhoollisuuttansa,
suuria voimiansa ja vielä suurempaa älyänsä; kun näet herra, jonka
palveluksessa olisimme, tulisi tämän huomaamaan, täytyisi hänen
välttämättä meitä palkita, kumpaakin ansionsa mukaan, eikä silloin
varmastikaan puutu sitä, joka panee kirjaan teidän armonne urotyöt,
iäisessä muistossa säilytettäviksi. Omista teoistani en puhu mitään,
sillä ne eivät kumminkaan kohoa aseenkantaja-ammatin rajoja ylemmäksi,
vaikka voin toiselta puolen sanoa ettei tekojeni, jos ritarilaitoksessa
on tapana merkitä muistiin aseenkantajien urotöitä, minun nähdäkseni
tarvitse jäädä rivien väliin.

— Et puhu huonosti, Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta ennen
kuin niin pitkälle päästään, on vaellettava kautta maailman, kuin
koeteltavana, etsien seikkailuja, jotta joitakin niistä onnellisesti
päätettyään saavuttaa kuuluisan nimen ja sellaisen maineen, että
jonkun suuren hallitsijan hoviin saapuessaan on jo töistänsä tunnettu
ritari ja että poikaset, tuskin ehdittyään nähdä sankarin tulevan
kaupungin portista, heti juoksevat hänen jälkeensä ja kerääntyvät
hänen ympärilleen huutaen: Tämä on Auringon ritari tai Lohikäärmeen
ritari tai mikä lieneekään hänen vaakunamerkkinsä, jonka alla hän
on suorittanut suuret urotyönsä. »Tämä on», sanovat he, »hän, joka
voitti kaksintaistelussa julman jättiläisen, ylen väkevän Brocabrunon,
hän, joka vapautti Persian Suurmamelukin pitkäaikaisesta lumouksesta,
jossa hän oli ollut lähes yhdeksänsataa vuotta.» Niin he suusta
suuhun toitottavat julki hänen tekojansa, ja poikasten ja muun väen
melutessa ilmaantuu kuninkaallisen palatsinsa ikkunaan sen valtakunnan
kuningas, joka ritarin nähdessään tuntee hänet hänen varuksistaan
tai kilpimerkistään ja joutuu välttämättä lausumaan: »Hoi, kuulkaa!
Lähtekööt kaikki ritarini, niin paljon kuin heitä on minun hovissani,
ottamaan vastaan tuolla tulevaa ritariuden kauneinta kukkaa.» Tämän
käskyn kuultuaan kaikki rientävät ulos, ja kuningas itse laskeutuu
keskelle valtaportaita, sulkee hänet kiinteään syleilyyn, lausuu
tervetulleeksi suudellen hänen kasvojaan ja kuljettaa hänet sitten
kädestä pitäen korkean puolisonsa huoneeseen, missä ritari kohtaa
kuningattaren ja prinsessan, hänen tyttärensä, joka tietenkin on
kauneimpia ja kaikin puolin täydellisimpiä neitoja, mitä koko
tunnetun maan avaroilta aloilta suurta vaivaa nähden saatetaan
löytää. Sen jälkeen ja aivan heti tapahtuu niin, että prinsessa
suuntaa katseensa ritariin ja ritari häneen, ja kumpikin pitää
toista pikemmin jumalallisena kuin inhimillisenä olentona, ja niin
he, tietämättä miten, joutuvat poulotuiksi ja kiedotuiksi rakkauden
tiukkasilmuiseen verkkoon, sydämessään suuri huoli, koska eivät tiedä,
kuinka pääsevät toisiansa puhuttelemaan ilmaistakseen ahdistuksensa ja
hellät tunteensa. Sieltä ritari epäilemättä viedään johonkin upeasti
sisustettuun palatsin saliin, missä, hänen riisuttuaan varuksensa,
hänelle tuodaan kallisarvoinen purppuraviitta, jonka hän pukee ylleen;
ja jos hän oli näyttänyt komealta varuksissa, niin yhtä komealta ja
komeammalta hän varmaan näyttää ihomekossaan. Illan tultua hän aterioi
kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan kanssa, johon hänen katseensa
on lakkaamatta suunnattu, muiden läsnä olevien sitä huomaamatta, ja
prinsessa puolestaan katselee samoin häntä, yhtä varovasti, koska
hän, kuten sanoin, on erittäin älykäs neito. Sitten korjataan pois
ateriakalusto, ja äkkiarvaamatta astuvat salin ovesta sisään ruma pieni
kääpiö ja kaunis nainen, joka astelee kääpiön jäljissä, jättiläinen
kummallakin puolellaan. Siihen sisältyy erään ikivanhan tietäjän
järjestämä seikkailu, jonka suorittajaa pidetään maailman parhaana
ritarina.

Kuningas käskee sitten kaikkia läsnä olevia yrittämään, mutta sitä ei
kykene päättämään ja loppuun suorittamaan kukaan muu kuin vieraana
oleva ritari, jonka maine sen vuoksi melkoisesti kasvaa. Prinsessa on
siitä kovin hyvillään ja pitää itseään onnellisena ja erinomaisesti
palkittuna suunnattuaan ja keskitettyhän sydämensä aivoitukset niin
korkeaan päämäärään. Ja kaikkein parasta on, että tämä kuningas tai
hallitsija, tai mikä hän lieneekään, käy erittäin pitkällistä sotaa
erästä toista, yhtä voimallista hallitsijaa vastaan, ja vieraileva
ritari (vietettyään hänen hovissaan muutamia päiviä) pyytää häneltä
lupaa päästä palvelemaan mainittuun sotaan. Kuningas suostuu siihen
varsin mielellään, ja ritari suutelee kohteliaasti hänen kättänsä
kiittäen saamastaan armonosoituksesta. Samana yönä hän sitten sanoo
jäähyväiset valtiattarelleen prinsessalle puutarhassa, jonka puolella
prinsessan makuuhuone sijaitsee, ristikon edustalla, missä on jo
monet kerrat hänen kanssaan puhellut, välittäjänään ja uskottunaan
eräs hovineiti, joka nauttii prinsessan erinomaista luottamusta.
Ritari huokailee, prinsessa pyörtyy, hovineiti tuo vettä ja on kovin
huolissaan, koska aamu lähestyy eikä hän, käskijättärensä hyvää
mainetta ajatellen, mielisi nähdä että heidät yllätetään. Vihdoin
prinsessa tulee jälleen tuntoihinsa ja ojentaa ristikon lomitse
valkeat kätösensä, joita ritari suutelee tuhat tuhatta kertaa,
kyynelillään niitä kostuttaen. He sopivat keskenään, miten tulevat
antamaan toisilleen tietoa onnellisista ja onnettomista kohtaloistaan,
ja prinsessa pyytää häntä viipymään niin vähän aikaa kuin suinkin
mahdollista. Ritarin on se luvattava monin valoin, hän suutelee jälleen
kätösiä ja sanoo jäähyväiset niin voimallisen liikutuksen vallassa,
että on vähällä siihen menehtyä. Sieltä hän menee huoneeseensa,
heittäytyy vuoteeseen, eron tuska estää häntä nukkumasta, hän nousee
sangen varhain, menee sanomaan hyvästi kuninkaalle, kuningattarelle
ja prinsessalle; hänen hyvästeltyään korkeat puolisot hänelle
ilmoitetaan että neiti prinsessa on huonovointinen eikä voi ottaa
vastaan; ritari ajattelee sen johtuvan eron tuskasta, hänen sydäntänsä
kouristaa, ja hän on vähällä selvästi ilmaista oman sydämensä tuskan.
Välittäjäneiti on läsnä, hän huomaa kaiken ja menee ilmoittamaan
siitä valtiattarelleen, joka ottaa hänet vastaan kyyneliä vuodattaen
ja sanoo erään kaikkein suurimmista huolistaan olevan sen, ettei hän
tiedä kuka hänen ritarinsa on ja onko hän kuninkaallista sukua vai ei.
Neiti vakuuttaa hänelle että ainoastaan kuninkaalliseen ja merkittävään
sukuun kuuluva henkilö voi olla niin kohtelias, säädyllinen ja
miehuullinen kuin hänen ritarinsa. Murheellinen prinsessa löytää
tuosta lohdutusta; hän kokee tyyntyä, jottei antaisi vanhemmilleen
aihetta epäluuloihin, ja näyttäytyy kahden päivän kuluttua julkisesti.
Ritari on jo mennyt menojaan, hän taistelee sodassa, voittaa kuninkaan
vihollisen, valloittaa useita kaupunkeja, lyö monta sotajoukkoa,
palaa hoviin, kohtaa valtiattarensa tavanomaisessa paikassa,
sovitaan siitä, että hän pyytää kuninkaalta prinsessaa puolisokseen
korvaukseksi suorittamistaan palveluksista; kuningas ei tahdo antaa,
koska hän ei tiedä kuka ritari on, mutta kaikesta huolimatta ritari
saa prinsessan puolisokseen, joko hänet ryöstämällä tai millä muulla
tavalla tahansa, ja prinsessan isä pitää sitä viimein suurena onnena,
koska näet on saatu selville että ritarimme on urhoollisen kuninkaan
poika, en tiedä mistä valtakunnasta, sillä en usko sitä löytyvän
kartasta. Sitten kuningas kuolee, prinsessa perii kruunun, ja ritarista
tulee kuningas käden käänteessä. Tällöin on asianmukaista palkita
aseenkantajaa ja kaikkia niitä, jotka ovat häntä auttaneet kohoamaan
niin korkeaan asemaan; hän naittaa aseenkantajansa eräälle prinsessan
hovineidille, epäilemättä sille, joka oli toiminut välittäjänä hänen
lemmenseikoissaan ja on erittäin mahtavan herttuan tytär.

— Pyydän niin tekemään, ja ilman yhtään vilppiä, sano Sancho — siitä
minä pidän kiinni, sillä kaiken tuon täytyy tulla teidän armonne osaksi
ihan kirjaimellisesti, koska nimenne on _Murheellisen hahmon ritari_.

— Älä sitä epäile, Sancho — virkkoi Don Quijote. Kertomallani tavalla
ja esittämässä järjestyksessä vaeltavat ritarit kohoavat ja ovat
kohonneet kuninkaiksi ja keisareiksi. Nyt täytyy vain vielä katsoa
mikä kristittyjen tai pakanoiden kuningas käy sotaa ja omistaa
kauniin tyttären; mutta sen seikan ajattelemiseen meillä on varmasti
aikaa, koska, kuten sinulle jo sanoin, on ennen hoviin päätymistä
hankittava mainetta muualla. Minulta puuttuu eräs toinenkin seikka:
jos näet löytyykin sotaa käyvä kuningas, jolla on kaunis tytär, ja
jos olenkin hankkinut itselleni uskomattoman maineen koko maailmassa,
en tiedä kuinka saattaisi käydä ilmi että olen kuninkaallista sukua
tai ainakin keisarin pikkuserkku; kuningas näet ei varmaankaan mieli
antaa tytärtään vaimokseni, ellei hänellä sitä ennen ole varsin
varmaa selkoa tuosta seikasta, vaikka mainetekoni epäilemättä sen
ansaitsevat, ja niin minä pelkään tuon puutteen vuoksi menettäväni
mitä käsivarteni on hyvin ansainnut. Totta kyllä, että olen vanhaan
aatelissukuun kuuluva hidalgo, tilallinen ja varallinen, ja että minuun
kohdistuvista solvauksista ja rikkomuksista on viidensadan soldon
sakko, ja voisihan käydä niinkin, että historiaani kirjoittava tietäjä
selvittelisi sukujohtoni ja polveutumisen! niin, että havaitsisin
olevani viidennessä tai kuudennessa polvessa kuninkaan sukua. Teen näet
tiettäväksi sinulle, Sancho, että maailmassa on kahdenlaista sukuperää:
toiset johtelevat polveutumisensa ruhtinaista ja hallitsijoista, jotka
aika on vähitellen rappeuttanut, niin että ne ovat loppuneet kärkeen,
kuin kumoon käännetty pyramidi; toiset ovat alkuisin alhaisesta
kansasta ja kohoavat aste asteelta, kunnes pääsevät herroiksi. Erotus
on niin muodoin se, että toiset ovat olleet, mitä eivät enää ole, ja
toiset ovat, mitä eivät ole ennen olleet, ja minä saattaisin kuulua
edellisiin, joten tarkka tutkimus osoittaisi alkuperäni mahtavaksi
ja maineikkaaksi, mihin kuninkaan, tulevan appeni, täytyisi tyytyä,
jos taas on toisin laita, tulee prinsessan rakastaa minua niin
hartaasti, että hän isästään välittämättä ja vaikka varmaan tietäisi
minut vedenkantajan pojaksi, kumminkin ottaa minut herrakseen ja
puolisokseen; ellei se käy päinsä, on paikallaan, että ryöstän ja
vien minne parhaaksi näen; ajan tai kuoleman tehtäväksi jääköön hänen
vanhempiensa närkästyksen lauhduttaminen.

— Paikallaan on myös — sanoi Sancho — se, mitä muutamat tunnottomat
sanovat: »Älä pyydä armosta mitä voit viedä väkisin», vaikka oikeammin
sopisi sanoa: »Parempi paeta päänmenoa kuin turvata hyvien ihmisten
esirukouksiin.» Sanon tämän, koska siinä tapauksessa, ettei herra
kuningas, teidän armonne appi, tahdo suostua luovuttamaan teille
neiti prinsessaa, ei ole muuta neuvoa kuin ryöstää hänet ja siirtää
toiseen paikkaan, kuten teidän armonne sanoo. Vahinko vain, että
aseenkantaja parka, ennen kuin päästään sovintoon ja te saatte kaikessa
rauhassa hallita valtakuntaa, saattaa joutua nuolemaan huuliansa,
mitä palkitsemiseen tulee. Ellei kukaties hänen vaimoksensa määrätty
välittäjäneiti karkaa prinsessan kanssa ja aseenkantaja vietä hänen
seurassaan kovanonnen aikaa, kunnes taivas toisin säätää; uskon näet
että hänen herransa voi hyvinkin antaa neidin hänelle heti paikalla
lailliseksi aviovaimoksi.

— Kukapa sen voisi estää — virkkoi Don Quijote.

— Koska siis on niin laita, — vastasi Sancho — tulee meidän vain jättää
itsemme Jumalan huomaan ja antaa kohtalon johtaa asian päätökseen
parhain päin.

— Ohjatkoon sen Jumala — vastasi Don Quijote — niin kuin minä toivon ja
niin kuin on tarpeellista sinulle, Sancho, ja kehno olkoon, ken itsensä
kehnoksi katsoo.

— Niin tapahtukoon Jumalan nimeen; — sanoi Sancho — olenhan minä
vanhoja kristityltä, ja se riittää päästäkseni kreiviksi.

— Siinä on liikaakin, — sanoi Don Quijote — ja vaikka et olisikaan,
se ei haittaisi mitään, sillä ollessani kuningas voin hyvinkin antaa
sinulle aateluuden sinun tarvitsematta sitä ostaa tai tehdä minulle
mitään vastapalvelusta. Kun näet teen sinusta kreivin, niin sinä olet
samassa ritari, ja sanokoot mitä tahansa, mutta armolliseksi herraksi
niiden totisesti täytyy sinua nimittää, miten karvaalta tuntuneekin.

— Ja minä kyllä takaan että niiden täytyisi kunnioittaa sitä tritteliä!
— sanoi Sancho.....

— Sinun tulee sanoa _titteli_ eikä _tritteli_ — huomautti hänen
isäntänsä.

— Olkoon menneeksi — vastasi Sancho Panza. Tarkoitan että osaisin
sovittaa sen ihan prikulleen, sillä niin totta kuin elän olin aikoinani
erään veljeskunnan vahtimestarina, ja vahtimestarin munteerinki sopi
minulle niin hyvin, että kaikki sanoivat että ulkonäöltäni kelpaisin
sen saman veljeskunnan oltermanniksi. Kuinkas sitten, kun vedän
selkääni herttuallisen kärpännahkaviitan tai prameilen kullassa ja
päärlyissä kuin mikäkin ulkomaan kreivi. Olen varma siitä, että tulevat
minua katsomaan sadan peninkulman päästä.

— Ei sinusta silloin näköä puutu, — sanoi Don Quijote — mutta kyllä
sinun täytyy ajella partasi varsin usein; se näet on sinulla niin
likainen, takkuinen ja hoidoton, että ellet raaputtele sitä veitsellä
vähintään joka toinen päivä, näkyy jo pyssynkantaman päähän mikä olet
miehiäsi.

— Mitäpä siinä muuta tarvitsee — sanoi Sancho — kuin ottaa oma parturi
ja pitää sitä palkollisena talossaan? Ja jos siksi tulee, kuljetan
häntä vielä perässäni, niin kuin suuret herrat tallimestariansa?

— Mistä sinä tiedät — kysyi Don Quijote — että suuret herrat antavat
tallimestariensa kulkea jäljissään?

— Sen saatte kuulla — vastasi Sancho. — Olin tässä takavuosina
kuukauden hallituskaupungissa ja näin siellä, kuinka erästä sangen
pientä herraa, jota sanottiin sangen suureksi, seurasi ratsain mies,
mihin ikänä hän menikin, niin että näytti ihan hänen häntäänsä kiinni
kasvaneelta. Minä kysyin, minkä tähden tuo mies ei koskaan liikkunut
hänen rinnallaan vaan aina perässä kulki. Minulle vastattiin että se
oli hänen tallimestarinsa ja että suurten herrojen tapana oli pitää
sellaista perässään. Siitä pitäen tiedän asian niin hyvin, ettei se ole
milloinkaan minulta unohtunut.

— Myönnän että olet oikeassa — sanoi Don Quijote —ja että sinä voit
samalla tavalla kuljettaa mukanasi parturiasi; eiväthän tavat ja
pitämykset ole syntyneet kaikki yhdessä eikä niitä ole keksitty
kerrallaan, niin että sinä voit olla ensimmäinen kreivi, joka
antaa parturinsa kulkea jäljissään, ja onpa parranajo suurempikin
luottamustoimi kuin hevosen satuloiminen.

— Parturijuttu jääköön minun huolekseni, — sanoi Sancho ja teidän
armonne asiaksi jääköön katsoa että pääsette kuninkaaksi ja teette
minusta kreivin.

— Niin tulee tapahtumaan — vastasi Don Quijote.

Katseensa kohottaessaan hän sitten näki mitä seuraavassa luvussa
esitetään.




Kahdeskolmatta luku.

Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon onnettomia, joita heidän
suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he eivät mielineet mennä.


Cide Hamete Benengeli, arabialainen ja manchalainen historioitsija,
kertoo tässä erittäin tärkeässä, ylevähenkisessä, seikkaperäisessä,
viehättävässä ja kauniisti kuvaillussa historiassa että maineikkaan
Don Quijote Manchalaisen ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan
keskusteltua niin kuin yhdennenkolmatta luvun lopussa on kerrottu
Don Quijote kohotti katseensa ja näki heidän kulkemaansa tietä
saapuvan jalkaisin suunnilleen kaksitoista miestä, jotka oli kaulasta
kiinnitetty toisiinsa pitkällä rautaketjulla kuin rukousnauhan helmet
ja joilla oli kaikilla käsiraudat ranteissaan. Heidän kanssaan
tuli vielä kaksi ratsumiestä ja kaksi jalankäyvää; ratsumiehillä
oli rataslukkopyssyt ja jalkamiehillä keihäät sekä miekat. Heidät
nähdessään sanoi Sancho Panza:

‒ Tuo on kaleerivankiketju; poikien on pakko marssia kaleerille, koska
kuningas on käskenyt.

‒ Kuinka niin pakko? — kysyi Don Quijote. Onko mahdollista, että
kuningas tekee väkivaltaa kenellekään?

‒ Enhän minä sitä sano, — vastasi Sancho sanon vain että ne ovat väkeä,
joka on rikoksistaan tuomittu kuninkaan palvelukseen kaleereille,
pakkotyöhön.

— Olipa kuinka tahansa, — virkkoi Don Quijote — nämä kuljetettavina
olevat ihmiset eivät siis kumminkaan kulje omasta tahdostaan vaan
pakosta.

— Niin on laita — sanoi Sancho.

— Silloinpa — sanoi hänen isäntänsä — minun sopii tässä käydä
suorittamaan tehtävääni: torjumaan väkivaltaa ja auttamaan ja
hoivaamaan hädänalaisia.

— Teidän armonne tulee ottaa huomioon — sanoi Sancho — ettei oikeus,
nimittäin kuningas itse, tee tällaisille ihmisille väkivaltaa eikä
vääryyttä vaan rankaisee heitä heidän rikoksistaan.

Kaleerivankiketju ehti nyt luo, ja Don Quijote pyysi erittäin
kohteliain sanoin sen mukana kulkevia vartijoita suosiollisesti
antamaan tietoa ja ilmoittamaan hänelle sen syyn tai ne syyt, joiden
vuoksi noita ihmisiä siten kuljetettiin. Toinen ratsastava vartija
vastasi että ne olivat kaleerivankeja, hänen majesteettinsa väkeä,
menossa kaleereille, ja ettei hänellä ollut enempää sanottavaa eikä
kysyjän tarvinnut enempää tietää.

— Siitä huolimatta — virkkoi Don Quijote — haluaisin kuulla heiltä
kultakin erikseen mikä on syynä heidän onnettomuuteensa.

Saadakseen heidät ilmoittamaan mitä halusi hän liitti tähän lausumaansa
toisia samanlaisia ja niin kohteliaita, että toinen ratsastava vartija
sanoi hänelle:

Vaikka meillä on matkassamme vankiluettelo ja todistus kaikkien
näiden pahantekijäin saamista tuomioista, emme voi tässä hukata
aikaa ottamalla ne esiin ja niitä lukemalla: teidän armonne käyköön
kysymään heiltä itseltään, ja he sanokoot, jos tahtovat; ja varmaan he
tahtovatkin, koska ovat väkeä, joka mielellään tekee konnantöitä ja
niistä puhuu.

Saatuaan tämän luvan, jonka olisi ottanut, vaikka sitä ei olisi
annettukaan, Don Quijote ajoi ketjun luo ja kysyi ensimmäiseltä, minkä
rikoksen tähden hän oli tässä surkeassa saattueessa. Mies vastasi
olevansa siinä rakastumisen takia.

— Ettekö minkään muun tähden? — virkkoi Don Quijote. — Jos
rakastumisesta tuomitaan kaleereille, minä olisin jo aikoja sitten
ollut siellä soutajana.

— Ei se rakkaus ole sitä lajia kuin teidän armonne otaksuu; ‒ sanoi
kaleerivanki ‒ minä näet mielistyin erääseen liinavaatteilla täytettyyn
pesukoriin niin kovin, etten olisi vieläkään vapaaehtoisesti siitä
luopunut, ellei esivalta olisi sitä minulta väkisin vienyt. Minut
yllätettiin itse teossa, tunnustusta ei tarvinnut kiskoa irti
kiduttamalla, juttu oli pian päätetty, minulle annettiin sata selkään,
ja pääsin vielä kolmeksi täydeksi gurapeille, siinä kaikki.

— Mitä ovat gurapit? — kysyi Don Quijote.

— Gurapit ovat kaleereja — vastasi kaleerivanki.

Hän oli nuori, suunnilleen neljänkolmatta vuoden ikäinen mies ja sanoi
olevansa kotoisin Piedrahitasta.

Don Quijote kysyi samoin toiselta, joka oli niin murheellinen ja
masentunut, ettei vastannut sanaakaan; mutta ensimmäinen vastasi hänen
puolestaan sanoen:

— Hän, hyvä herra, kuuluu kulkueeseen siksi, että hän on kanarialintu,
tarkoitan laulaja ja musikantti.

— Kuinka niin? — virkkoi jälleen Don Quijote. — Joudutaanko kaleereille
siitäkin syystä, että ollaan laulajia ja musiikkimiehiä?

— Joudutaan, herra, — vastasi vanki — sillä huonosti käy, jos laulaa
pinteessä.

— Olen päin vastoin kuullut sanottavan — virkkoi Don Quijote — että
joka laulaa, se hälventää vaivojansa.

— Tässä on aivan toisin laita, — virkkoi vanki — sillä se, joka kerran
laulaa, saa ikänsä itkeä.

— Minä en tuota ymmärrä — sanoi Don Quijote.

Mutta toinen vartija selitti hänelle:

— Herra ritari, puhuessaan laulamisesta hädässä tämä _non santa_[78]
väki tarkoittaa tunnustamista kidutettaessa. Tätä pahantekijää
kidutettiin, ja hän tunnusti rikoksensa, nimittäin että oli
nelijalkainen, mikä merkitsee karjan varasta, ja niin hänet, koska
hän oli tunnustanut, tuomittiin saamaan kuusi vuotta kaleerivankeutta
niiden kahdensadan raipan lisäksi, jotka hän on jo saanut selkäänsä.
Hän kulkee aina mietteissään ja allapäin, sillä toiset rikoksentekijät,
sekä vankilaan jääneet että tässä kuljetettavat, kohtelevat häntä
huonosti, solvaavat, pilkkaavat ja halveksivat, koska hän tunnusti eikä
uskaltanut jatkuvasti kieltää. He näet sanovat ettei kieltäminen vaadi
suurempaa suunvaivaa kuin myöntäminen ja että rikoksentekijä on varsin
onnellinen, jos hänen elämänsä tai kuolemansa on hänen oman kielensä
varassa eikä riipu näkijöistä ja todistuksista: ja minä puolestani olen
sitä mieltä etteivät he siinä pahasti erehdy.

— Se on minunkin käsitykseni — sanoi Don Quijote.

Hän siirtyi nyt kolmannen luo ja kysyi häneltä samoin kuin toisilta, ja
mies vastasi viipymättä ja erittäin luontevasti:

— Minä menen viideksi vuodeksi gurapirouvien luo siksi, että minulta
puuttui kymmenen dukaattia.

Annan varsin mielelläni kaksikymmentä — sanoi Don Quijote —
vapauttaakseni teidät tästä harmista.

Se on minusta — vastasi vanki — kuin jos jokin meren aavalla ajelehtiva
löytäisi taskustaan rahoja, mutta joutuisi kuitenkin kuolemaan
nälkään, koska ei voi mistään ostaa mitä tarvitsee. Sanon tämän siksi,
että olisin varmaan, jos minulla olisi oikeana ajankohtana ollut ne
dukaatit, jotka teidän armonne nyt minulle tarjoo, voidellut niillä
notaarin kynän ja kirkastanut syyttäjän järjen, niin että huomaisin nyt
olevani keskellä Toledon Zocodoveria enkä tässä maantiellä, kytkettynä
toisiin kuin koira; mutta Jumala on suuri: kärsivällisyyttä eikä mitään
muuta.

Don Quijote siirtyi neljännen, kunnianarvoiselta näyttävän miehen
luo, jonka valkoinen parta ulottui yli ryntäiden. Kuullessaan
tiedusteltavan, miksi hän oli tänne joutunut, hän alkoi itkeä eikä
vastannut sanaakaan; mutta viides vanki oli hänen tulkkinaan ja sanoi:

— Tämä arvoisa mies menee neljäksi vuodeksi kaleereille ratsastettuaan
niin kuin ainakin, asianmukaisesti vaatehdittuna ja juhlasaatossa.

— Mikäli ymmärrän, — sanoi Sancho Panza — se merkitsee että hän on
saanut häpeäkseen ratsastaa aasilla.

— Niin on laita, — virkkoi vanki — ja rikos, josta hän sai
tämän rangaistuksen, on se, että hän oli välittänyt kauppoja,
ihmiskauppojakin. Toisin sanoen, tarkoitan että tätä herraa viedään
parittamisen takia ja sitä paitsi siksi, että hänessä on poppamiehen
merkit.

— Ellei noita merkkejä olisi tullut lisäksi, — virkkoi Don Quijote, —
ei häntä olisi saanut pelkän rehellisen parittamisen vuoksi tuomita
soutajaksi kaleereille, vaan hänet olisi pitänyt nimittää niiden
johtajaksi ja ylipäälliköksi. Parittajan virkaa näet ei toimiteta
noin vain, kuinka tahansa, vaan se vaatii älykkäitä hoitajia ja on
hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa tuiki välttämätön. Sitä tointa
tulisi harjoittaa ainoastaan erittäin hyväsukuisten henkilöiden, ja
siinä, samoin kuin muilla virka-aloilla, pitäisi olla katsastusmiehet
ja tarkastajat, ja heidän lukumääränsä tulisi rajoittaa ja tehdä
tiettäväksi samoin kuin pörssimeklarien. Siten välttyisi paljon
ikävyyksiä, joita johtuu siitä, että tätä virkaa ja tointa harjoittavat
typerät ja taitamattomat henkilöt, vaivaiset ämmät, nuoret ja
kokemattomat poikanulikat ja narrit, jotka kaikkein ratkaisevimmalla
hetkellä, kun olisi toteutettava tärkeä suunnitelma, antavat ruokamurun
jäähtyä, ennen kuin se ehtii kädestä suuhun, eivätkä tunne omaa oikeata
kättänsä. Tekisi mieleni jatkaa ja selvittää, miksi olisi asianmukaista
valitsemalla valita ne, joiden tehtävänä yhteiskunnassa on niin
tärkeän viran hoitaminen, mutta tämä ei ole oikea paikka sellaisia
selvityksiä varten: joskus toiste sen sanon henkilölle, joka kykenee
asiaa auttamaan ja korjaamaan. Nyt sanon vain että tuskallinen tunne,
jonka valtaan jouduin nähdessäni nämä harmaat hapset ja kunnianarvoiset
kasvot sellaisessa kärsimyksessä parittamisen vuoksi, kerrassaan
hälveni, kun kuulin että hän on sitä paitsi taikuri, vaikka hyvin
tiedän ettei maailmassa ole taikuutta, joka kykenisi määräämään ja
pakottamaan tahtoamme, kuten muutamat yksinkertaiset luulevat, sillä
tahtomme on vapaa, eikä ole yrttiä eikä taikaa, joka voisi sitä
pakottaa. Joidenkin typerien ämmien ja ovelien konnien työnä on vain
valmistaa juomia ja myrkkyjä, joilla he tekevät ihmisiä mielipuoliksi,
uskotellen kykenevänsä herättämään rakkautta, vaikka, kuten jo sanoin,
tahtoa ei käy pakottaminen.

— Niin on laita, — virkkoi kelpo ukko — ja minä vakuutan, hyvä herra,
etten ollut syyllinen, mitä taikuuteen tulee; parittamiseen nähden en
voi sitä kieltää. En kumminkaan ajatellut koskaan voivani siten tehdä
mitään pahaa, sillä tarkoitukseni oli vain että kaikki pitäisivät
hauskaa ja eläisivät levossa ja rauhassa, ilman riitaa ja ikävyyttä;
mutta tämä hyvä haluni ei mitenkään minua pelastanut menemästä sinne,
mistä en voi toivoa palaavani, koska minua rasittavat ikävuoteni ja
rakkovika, joka ei anna minulle hetkenkään rauhaa.

Hän alkoi taas itkeä kuten aikaisemmin, ja Sanchon tuli häntä niin
surku, että hän kaivoi povestaan neljä reaalia ja antoi ne ukolle.

Don Quijote siirtyi eteenpäin ja tiedusteli rikosta eräältä toiselta,
joka vastasi yhtä arkailematta, jopa räikeämminkin kuin edellinen.

‒ Olen tässä siksi, että lystäilin liiaksi kahden tyttöserkkuni kanssa
ja kahden muun sisaruksen kanssa, jotka eivät olleet minun sisariani,
ja lystäilin sanalla sanoen heidän kaikkien kanssa sillä siivolla, että
sukukuntani siitä lystistä lisääntyi niin sotkuisesti ettei pirukaan
sitä selvitä. Asia tuli kaikin puolin todistetuksi, minulta puuttui
suosijoita, ei ollut rahaa, kaulani oli menoteillä, minut tuomittiin
kuudeksi vuodeksi kaleereille, minä tyydyin siihen; se on rikokseni
rangaistus, mutta minä olen nuori, kun vain henki säilyy, niin kaikki
jälleen kohentuu. Jos teidän armollanne, herra ritari, on jotain, millä
auttaa näitä poloisia, niin Jumala sen taivaassa teille palkitsee,
ja me täällä maan päällä muistamme rukoillessamme anoa Jumalalta
teidän armollenne niin pitkää ikää ja niin hyvää terveyttä kuin jalo
ulkomuotonne ansaitsee.

Hän oli ylioppilaan puvussa, ja eräs vartijoista sanoi häntä erittäin
liukaskieliseksi mieheksi ja sangen nokkelaksi latinan puhujaksi.

Näiden kaikkien jäljissä tuli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies,
erittäin komean näköinen, lukuun ottamatta sitä, että hänen
katsellessaan toinen silmä hiukan pälyili toiseen. Hän oli kahlehdittu
toisin kuin muut, sillä hänellä oli jalassa ketju, niin pitkä, että
se kiersi hänen koko ruumiinsa, ja kaulassa kaksi rengasta, toinen
kiinni vankiketjussa, toinen niin sanottu vahtiystävä eli leuantuki;
siitä alaspäin vyönsijaan saakka ulottui kaksi rautatankoa, joihin
liittyvät käsiraudat oli suljettu suurella lukolla, niin ettei hän
kyennyt viemään kättä suuhunsa eikä kumartamaan päätänsä käsiin asti.
Don Quijote kysyi, miksi tuolla miehellä oli niin paljon enemmän
kahlerautoja kuin toisilla. Vartija vastasi seikan johtuvan siitä,
että hän yksin oli tehnyt enemmän rikoksia kuin kaikki muut yhteensä,
ja sanoi häntä niin pelkäämättömäksi ja suureksi konnaksi, etteivät he
lujasta kahlinnasta huolimatta varmaan tietäneet hänen säilyvän, vaan
pelkäsivät pääsevän heiltä karkuun.

— Mitä rikoksia hän on voinut tehdä, — kysyi Don Quijote — kun ei ole
ansainnut kovempaa rangaistusta kuin kaleereille joutumisen?

— Hän menee kymmeneksi vuodeksi, — vastasi vartija ja se merkitsee että
hän on oikeudellisesti kuollut. Riittää, kun tiedätte että tämä kelpo
mies on kuuluisa Ginés de Pasamonte, jota mainitaan myös Ginesillo de
Parapillan[79] nimellä.

— Herra komissaari, — virkkoi nyt kaleerivanki ei huolita hätäillä eikä
ruveta tässä vääristelemään nimiä ja liikanimiä. Nimeni on Ginés eikä
Ginesillo, ja sukunimeni Pasamonte eikä Parapilla kuten te sanotte; ja
kun kukin vain katsahtaa omiin liepeisiinsä, niin hänellä on kyllin
tekemistä.

— Suvaitkaa puhua hiljemmin, herra maanmainio maantierosvo, — virkkoi
komissaari — muuten tukin suunne niin että tuntuu.

— Kyllä nähdään — vastasi kaleerivanki — että ihmisen käy niin kuin
Jumala sallii; mutta tulee vielä sekin päivä, jolloin joku tietää, onko
nimeni Ginesillo de Parapilla vai ei.

— Eikö sinua sillä nimellä mainita, sinä veijari? — kysyi vartija.

— Mainitaan kyllä, — vastasi Ginés — mutta vielä minä pidän huolen
siitä, että lakkaavat; muuten revin heiltä karvat, sanon vain
hiljaa, mistä. Herra ritari, jos teillä on jotain meille annettavaa,
niin antakaa jo ja menkää Jumalan nimeen, sillä ikäväksi käy tässä
kuunnella, kuinka urkitte toisten elämän vaiheita; jos minusta haluatte
tietoja, niin tietäkää että olen Ginés de Pasamonte, jonka elämäkerta
on peräisin näistä nyrkeistä.

— Totta se puhuu; — sanoi komissaari — hän näet on itse kirjoittanut
historiansa, niin ettei paremmasta apua, ja kirja jäi vankilaan
kahdensadan reaalin pantiksi.

— Ja minä aion sen lunastaa, — sanoi Ginés — vaikka se olisi
kahdensadan dukaatin panttina.

— Onko se niin hyvä? — kysyi Don Quijote.

— Se on niin hyvä, — vastasi Ginés — että hävetä saavat _Lazarillo
de Tormes_ ja kaikki muut senlaatuiset jo kirjoitetut tai vasta
kirjoitettavat. Sanon teille vain että siinä käsitellään tositapahtumia
ja että ne tosiasiat ovat niin sieviä ja hupaisia, ettei voi olla
niiden veroisia valhejuttuja.

‒ Entä mikä on kirjanne nimi? — kysyi Don Quijote.

‒ _Ginés de Pasamonten elämäkerta_ — vastasi mies itse.

‒ Onko se jo valmiskin? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka se voisi olla valmis, — vastasi hän kun elämäinkään ei ole
vielä päättynyt? Se, mikä on kirjoitettu, käsittelee aikaa syntymästäni
siihen hetkeen, jolloin minut nyt viimeksi lähetettiin kaleereille.

— Oletteko siis jo ennenkin ollut siellä? — kysyi Don Quijote.

— Olen ollut siellä Jumalaa ja kuningasta palvelemassa neljä vuotta,
niin että jo hyvin tiedän, miltä maistuu kaleerikorppu ja piiskansiima;
— vastasi Ginés — eikä minua suru paina, vaikka taas on sinne mentävä,
sillä siellä on tilaisuutta päättää teokseni; minulla näet on vielä
paljon kerrottavaa, ja Espanjan kaleereilla on hyvää aikaa enemmän kuin
tarpeeksi, vaikka ei siihen, mitä minun on kirjoitettava, enää paljoa
tarvitakaan, kun osaan kaiken ulkoa.

— Sinä näytät olevan osaava mies — virkkoi Don Quijote.

— Ja kovaonninen; vastasi Ginés — onnettomuudet ne näet aina vainoavat
hyvää älyä.

— Konnia ne vainoavat — sanoi komissaari.

— Sanoin teille jo, herra komissaari, — vastasi Pasamonte — että on
paras olla liikaa huitomatta; eiväthän herranne antaneet teille tuota
virkasauvaa sitä varten, että solvaisitte meitä kurjia, jotka tässä
vaellamme, vaan siksi, että ohjaisitte ja kuljettaisitte meidät,
minne hänen majesteettinsa käskee. Ellette siihen tyydy, niin totta
totisesti... mutta olkoon, sillä voihan sattua että pesussa vielä
jonakin kauniina päivänä nähdään tahrat, joita majapaikassa saatiin;
sen tähden on parasta, että itsekukin pitää suunsa kiinni, käyttäytyy
niin kuin tulee ja puhuu sitäkin paremmin. Mutta lähdetään nyt, sillä
tätä huvia on saatu jo liikaa.

Komissaari kohotti sauvansa lyödäkseen Pasamontea vastaukseksi hänen
uhkauksiinsa, mutta Don Quijote tuli väliin ja pyysi häntä olemaan
pahoinpitelemättä miestä, koska ei ollut liikaa, jos henkilö, jonka
kädet olivat niin lujasti sidotut, sai liikuttaa kieltänsä. Sitten Don
Quijote kääntyi kaikkien ketjussa olevien puoleen ja lausui:

— Siitä, mitä olette minulle sanoneet, rakkaat veljeni, olen saanut
selville että te, vaikka teitä on rangaistu rikoksistanne, ette
kumminkaan paljon pidä niistä rangaistuksistanne, joita kärsimään
menette, joten menette sinne varsin vastahakoisesti ja vastoin
tahtoanne, ja että syynä turmioonne sekä siihen, ettette ole saaneet
oikeutta, vaikka se oli teidän puolellanne, on voinut olla toiselta
kidutettaessa puuttunut rohkeus, toisen rahanpuute, kolmannen
suojelijattomuus ja vihdoin vielä tuomarin väärä harkinta. Kai tuo on
nyt mielessäni minua käskemässä, kehoittamassa, jopa pakottamassakin
teidän kohdallanne osoittamaan, miksi Jumala on minut maailmaan
toimittanut ja sallinut minun liittyä siihen ritarikuntaan johon
kuulun, sekä täyttämään siinä antamaani lupaus että auttaisin
hädänalaisia ja väkevämpien sortamia. Koska kuitenkin tiedän viisauden
erään puolen olevan siinä, ettei toteuta pahalla, mitä voi saada
aikaan hyvällä, tahdon pyytää näitä herroja vartijoita ja komissaaria
suosiollisesti teidät vapauttamaan ja sallimaan mennä menojanne
kaikessa rauhassa, sillä varmaankaan ei tule puuttumaan toisia, jotka
palvelevat kuningasta tärkeämmissä tilaisuuksissa; minusta näet tuntuu
säälimättömältä tehdä orjiksi niitä, jotka Jumala ja luonto on tehnyt
vapaiksi. Siihen on sitäkin enemmän syytä, — lisäsi Don Quijote — kun
nämä poloiset eivät ole mitenkään rikkoneet teitä vastaan. Tehköön
kukin itselleen tiliä synnistänsä; taivaassa on Jumala, joka ei jätä
pahaa rankaisematta eikä hyvää palkitsematta, eikä ole oikein, että
kunnialliset ihmiset toimivat toisten ihmisten pyöveleinä, kun asia ei
ensinkään heitä koske. Minä pyydän näin sävyisästi ja rauhallisesti,
jotta voisin teitä jostakin kiittää, jos pyyntööni suostutte; ellette
hyvästä suosiosta sitä tee, niin tämä peitsi ja tämä miekka tulevat
väkevän käsivarteni voimalla pakottamaan teidät tahtomattannekin niin
tekemään.

— Hupaista hullutusta! — vastasi komissaari. — Mainion leikkipuheenpa
hän lopulta suustaan päästi! Tahtoo että laskisimme vapaiksi kuninkaan
vangit, ikään kuin meillä olisi lupa niitä vapauttaa tai hänellä
valta antaa meille sellainen määräys! Menkää matkaanne, herra, ajakaa
eteenpäin onneksenne, suorikaa parempaan asentoon tuo päässänne oleva
yöastia ja lakatkaa etsimästä olematonta.

— Olematon ja hullu olette te itse, ja lurjus lisäksi! — vastasi Don
Quijote.

Niin sanoen hän hyökkäsi komissaarin kimppuun niin tuimasti, ettei
mies ehtinyt puolustautua, vaan keikahti maahan peitseniskun pahoin
haavoittamana, ja seikka oli hyökkääjälle onneksi, sillä tämä oli
se mies, jolla oli pyssy. Toiset vartijat olivat ihmeissään ja
hämmästyneinä tuon odottamattoman tapauksen vuoksi, mutta toipuivat
sitten; ratsastavat tarttuivat miekkaansa ja jalkamiehet keihäisiinsä
käyden päin Don Quijotea, joka odotti heitä aivan rauhallisena.
Asia olisi epäilemättä päättynyt huonosti, elleivät kaleerivangit,
nähdessään tarjoutuvan tilaisuuden päästä vapaaksi, olisi käyttäneet
sitä hyväkseen yrittäen murtaa ketjua, johon heidät oli kiinnitetty.
Syntyi sellainen mylläkkä, että vartijat, joiden täytyi milloin
kääntyä vapautuvia kaleerivankeja vastaan, milloin torjua hyökkäävää
Don Quijotea, eivät kyenneet tekemään tehokkaasti mitään. Sancho
puolestaan auttoi Ginés de Pasamontea irtautumaan kahleistaan, ja
tämä pääsikin ensimmäisenä vapaaksi ja esteettömästi liikkumaan, kävi
kaatuneen komissaarin kimppuun, otti häneltä miekan ja tuliluikun,
jolla hän, kertaakaan laukaisematta, tähtäili milloin toiseen,
milloin toiseen. Koko kentälle ei jäänyt yhtäkään vartijaa, sillä he
kaikki pakenivat sekä Pasamonten tuliputkea että jo irti päässeiden
kaleerivankien heihin suuntaamaa kivisadetta. Tämä seikka sai Sanchon
varsin murheelliseksi, sillä hän ajatteli pakenevien ilmoittavan
asiasta Pyhälle Veljeskunnalle, joka lähtisi kellojen soidessa etsimään
rikoksentekijää. Siksi hän mainitsi asian isännälleen ja ehdotti
hartaasti että he lähtisivät heti pois ja piiloutuisivat läheiseen
vuoristoon.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — mutta minä tiedän mitä nyt tulee
tehdä.

Hän kutsui kokoon kaleerivangit, jotka sikin sokin teuhattuaan ja
ryöstettyään komissaarin putipuhtaaksi kerääntyivät hänen ympärilleen
kuullakseen mitä hän määräsi tehtäväksi. Hän puhui heille:

— Kunnon ihmisten tulee kiitollisina tunnustaa nauttimansa hyvättyöt,
ja yksi niistä synneistä, jotka pahimmin loukkaavat Jumalaa, on
kiittämättömyys. Sanon tämän siksi, että te, hyvät herrat, olette omin
silmin selvästi nähneet mitä hyvää olette kokeneet minun taholtani.
Sen korvaukseksi pyydän ja vaadinkin että otatte olallenne ketjun,
josta teidät vastikään vapautin, lähdette heti matkaan, menette Toboson
kaupunkiin, esittäydytte siellä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, sanotte
että hänen ritarinsa, Murheellisen hahmon ritari, lähettää teidän
kauttanne hänelle kunnioittavat terveisensä, ja kerrotte hänelle kohta
kohdalta kaikki tämän mainion seikkailun eri vaiheet aina siihen
saakka, kun te pääsitte kaipaamaanne vapauteen; sen tehtyänne voitte
mennä onneksenne minne haluatte.

Ginés de Pasamonte vastasi kaikkien puolesta sanoen:

— Se, mitä teidän armonne käskee, herramme ja vapauttajani on mitä
mahdottomina täyttää, sillä emme voi kulkea teitä yhdessä, vaan meidän
täytyy lähteä yksitellen ja kunkin taholleen kokien piilottautua maan
uumeniin, jottei meitä löydä Pyhä Veljeskunta, joka epäilemättä lähtee
meitä etsimään, Teidän armonne voi ja hänen tuleekin menetellä siten,
että vaihdatte tämän neiti Dulcinea Tobosolaiselle suoritettavan
rasitteen ja tieveron määrättyyn lukuun avemaria- ja credo-rukouksia,
jotka lausumme teidän armonne puolesta, ja niin voimme tehdä sekä yöllä
että päivällä, paetessamme ja maatessamme, rauhan ja sodan aikana; jos
sitä vastoin ajatellaan että meidän on palattava Egyptin lihapatojen
ääreen, tarkoitan otettava ketjumme ja lähdettävä kulkemaan kohti
Tobosoa, niin se merkitsee samaa kuin jos ajateltaisiin että nyt on
yö, vaikka kello on vasta kymmenen aamupäivällä, ja hän, joka meiltä
sellaista pyytää, voi yhtä hyvin pyytää päärynöitä jalavalta.

— Niinpä vannon, totta totisesti, — sanoi Don Quijote suuttuneena —
että te, herra portonpoika, herra Ginesillo de Paropillo, vai mikä
nimenne olikaan, saatte lähteä sinne yksin, häntä koipien välissä, koko
ketju selässänne.

Pasamonte, joka ei yleensäkään paljoa sietänyt ja joka oli jo täysin
selvillä siitä, ettei Don Quijote ollut oikein viisas, koska hän oli
menetellyt aivan järjettömästi mieliessään päästää heidät vapauteen,
iski nyt, kuullessaan itseään niin nimiteltävän, kumppaneilleen silmää,
he väistyivät hiukan kauemmaksi ja alkoivat kivittää Don Quijotea niin
vimmatusti, ettei hän mitenkään kyennyt suojaamaan itseänsä kilvellään,
ja Rocinante raukka oli kannuksille niin tunteeton kuin olisi ollut
vaskesta tehty. Sancho painui aasinsa taakse, siten suojaten itseään
heihin molempiin suuntautuvalta kivisateelta. Vaikka Don Quijote koki
varjella itseään kilvellä, osuivat varsin monet kivenmyhkyrät hänen
ruumiiseensa niin voimallisesti, että kukistivat hänet maahan, ja hän
oli tuskin ehtinyt pudota, kun ylioppilas syöksyi hänen kimppuunsa,
sieppasi vadin hänen päästään, löi sillä kolme neljä kertaa häntä
selkään ja takoi sitä sitten maahan yhtä monesti, niin että se meni
melkein kappaleiksi. Don Quijotelta riistettiin haarniskan päällä
oleva nuttu ja olisi riistetty sukatkin, elleivät säärivarukset
olisi olleet esteenä. Sancholta vietiin kaprokki ja hänet jätettiin
alusvaatteisilleen, ja sitten rosvot, jaettuaan keskenään muun
sotasaaliin, poistuivat kukin taholleen, enemmän huolissaan siitä,
miten välttäisivät Pyhän Veljeskunnan, kuin haluten ottaa selkäänsä
ketjun ja lähteä esittäytymään jalosukuiselle neidille Dulcinea
Tobosolaiselle.

Paikalle jäivät vain aasi ja Rocinante, Sancho ja Don Quijote, aasi
allapäin ja mietteliäänä, tavan takaa viipahduttaen korviansa,
koska otaksui ettei hänen vaiheillaan viuhunut kivisade ollut
vieläkään tauonnut, Rocinante pitkänään isäntänsä vieressä, sekin
kiveniskun kaatamana, Sancho aivan vähissä pukimissa ja peläten Pyhää
Veljeskuntaa, Don Quijote kovin harmistuneena havaittuaan, kuinka
pahasti häntä olivat pidelleet juuri ne henkilöt, joille hän oli tehnyt
niin suuren hyväntyön.




Kolmaskolmatta luku.

Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra Morenassa; tämän
totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä seikkailuja.


Huomatessaan joutuneensa niin pahoin pidellyksi Don Quijote sanoi
aseenkantajalleen:

‒ Sancho, olen kuullut aina sanottavan että hyvän tekeminen
kunnottomille on veden kaatamista mereen. Jos olisin uskonut mitä
minulle sanoit, olisin välttänyt tämän mieliharmin; mutta tehty on
tehty, nyt täytyy malttaa mielensä ja olla tästä lähtien vahingosta
viisaampi.

‒ Teidän armonne viisastuu vahingosta — vastasi Sancho yhtä varmasti
kuin minä olen turkkilainen; mutta koska sanotte että olisitte
välttänyt tämän onnettomuuden, jos olisitte uskonut minua, uskokaa
minua nyt, niin välttyy toinen vielä suurempi; minä vakuutan teille
ettei Pyhä Veljeskunta [52] huoli ritariteoista, ettei se maksa kahta
maravediä kaikista vaeltavista ritareista yhteensä, ja tietäkää että
minusta tuntuu kuin niiden nuolet jo vinkuisivat korvissani.

— Sinä olet pelkuri syntymästäsi, Sancho, — sanoi Don Quijote —
mutta jottet syytä minua jääräpäiseksi ja sano etten milloinkaan
tee niin kuin neuvot, noudatan tällä kertaa kehoitustasi ja väistän
rajuilmaa, jota sinä kovin pelkäät, kuitenkin vain sillä ehdolla,
ettet milloinkaan eläessäsi tai kuollessasi kerro kenellekään minun
väistyneen ja etääntyneen tästä vaarasta pelon tähden, vaan sanot sen
tapahtuneen siksi, että tahdoin noudattaa sinun hartaita rukouksiasi.
Jos toisin sanot, niin valehtelet, ja minä väitän sen valheeksi
tästä siihen ja siitä tähän asti, väitän että valehtelet ja tulet
valehtelemaan joka kerta, kun niin ajattelet tai sanot.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — peräytyminen ei ole pakenemista,
eikä odottaminen ole viisasta, jos odottamisesta koituu suurempi vaara,
ja viisaan asiana on säästää itseään huomisen varalle eikä panna
kaikkea alttiiksi yhtenä päivänä. Ja tietäkää että vaikka olenkin
vain yksinkertainen maalaismies, ymmärrän kumminkin hiukan sitä, mitä
sanotaan taidollisuudeksi; teidän ei siis tarvitse katua että olette
noudattanut neuvoani, vaan nouskaa Rocinanten selkään, jos voitte, ja
ellette voi, niin minä autan, ja sitten lähdemme, sillä pääkoppani
sanoo minulle että meille ovat nyt enemmän tarpeen kintut kuin kädet.

Don Quijote nousi ratsunsa selkään virkkamatta enää sanaakaan. Sancho
lähti ajamaan edellä aasillaan, ja niin he saapuivat erääseen lähellä
sijaitsevan Sierra Morenan paikkaan. Sancho aikoi ajaa vuoriston
halki päästäkseen Visoon tai Almodóvar del Campoon piilläkseen
muutamia päiviä sikäläisillä autiomailla, jottei heitä löytyisi, jos
Pyhä Veljeskunta heitä etsisi. Hänelle antoi siihen suurempaa intoa
se seikka, että hänen aasinsa selkään sälytetyt eväsvarat olivat
pelastuneet kaleerivankien kahakasta, mitä hän P ilmettynä ihmeenä,
ottaen huomioon, miten vangit olivat ka en penkoneet ja vieneet.. „

He ehtivät sinä iltana[80] keskelle Sierra Morenan sisäosaa, missä
Sanchon mielestä oli hyvä viettää yö, vieläpä muutamia seuraaviakin
vuorokausia, ainakin niin kauan kuin hänen hallussaan olevat muonavarat
riittäisivät, ja niin he yöpyivät kahden kallion väliin lukuisien
korkkipuiden alle. Mutta kohtalokas sallimus, joka oikean uskonnon
valistuksesta osattomiksi jääneiden mielestä ohjaa, laatii ja järjestää
kaiken omalla tavallansa, sääti nyt niin, että Ginés de Pasamonte,
kuuluisa veijari ja varas, jonka Don Quijoten miehuus ja hulluus oli
vapauttanut vankiketjusta, peläten Pyhää Veljeskuntaa, jota hänen sopi
syystäkin varoa, päätti piiloutua tähän vuoristoon, ja hänen kohtalonsa
ja pelkonsa johdattivat hänet samaan paikkaan, minne samat voimat
olivat vieneet Don Quijoten ja Sancho Panzan, ajalla ja hetkellä,
jolloin voi heidät vielä tuntea ja heidän ollessaan parhaillaan uneen
vaipumassa. Ja koska kehnot ovat aina kiittämättömiä ja tarve aina
tarjoaa aiheen temmata itselleen luvatonta ja hetkellinen apu on
tulevaisia seikkoja tärkeämpi, niin Ginés, joka ei ollut kiitollinen
eikä sävyisä, päätti varastaa Sancho Panzan aasin, välittämättä
Rocinantesta, jolla ei ollut arvoa pantattavana enempää kuin
myytävänäkään kaluna. Sancho Panza nukkui, varas vei hänen aasinsa ja
oli ennen aamunkoittoa niin kaukana, että oli mahdoton häntä saavuttaa.

Aamurusko nousi ilahduttaen maata ja saattaen murheelliseksi Sancho
Panzan, joka havaitsi harmonsa olevan tiessään. Huomattuaan menetyksen
hän puhkesi mitä surullisimpaan ja tuskallisimpaan valitukseen, niin
että Don Quijote heräsi siihen parkuun ja kuuli Sanchon sanovan:

— Oi minun oma lapsukaiseni, omassa kodissani syntynyt, lasteni
kultainen leikkikumppani, eukkoni ilo, naapurieni kateus, kuormaini
keventäjä ja puolen elatukseni hankkija, sillä minä maksoin puolet
kulungeistani niillä kuudellakolmatta maravedillä, jotka sinä päivässä
ansaitsit!

Nähdessään hänen itkevän ja kuultuaan syyn Don Quijote lohdutti Sanchoa
niin hyvin kuin osasi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällinen luvaten
antaa hänelle osoituksen, jota vastaan hänelle luovutettaisiin kolme
aasia niistä viidestä, jotka Don Quijote oli jättänyt kotiin.

Sancho löysi siitä lohdutuksen, pyyhki kyynelensä, hillitsi
nyyhkityksensä ja kiitti isäntäänsä hänen suopeudestaan.

Don Quijoten sydän iloitsi hänen saapuessaan tähän vuoristoon,
sillä nämä seudut näyttivät erittäin soveliailta hänen etsimiinsä
seikkailuihin. Hänen mieleensä muistuivat ne ihmeelliset tapaukset,
joita tällaisissa erä- ja autiomaissa oli sattunut vaeltaville
ritareille, ja hän mietti miettimistään näitä seikkoja, niin niiden
viehättämänä ja hurmaamana, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchollakaan
ei nyt (kun hänestä tuntui ettei mikään vaara uhannut) ollut muuta
huolta kuin tyydyttää vatsansa vaatimuksia papillisen evässaaliin
jäännöksillä, ja niin hän asteli isäntänsä jäljissä kantaen kaikkea
mitä harmon olisi pitänyt kuljettaa, ottaen ruokaa pussista ja pistäen
poskeensa, haluamatta ollenkaan joutua uuteen seikkailuun niin kauan
kuin tätä menoa kesti.

Kohottaessaan katseensa hän näki isäntänsä pysähtyneen ja yrittävän
peitsenkärjellä nostaa jotakin maassa makaavaa kääröä. Sancho kiiruhti
sen vuoksi häntä auttamaan, jos tarvittiin, ja hänen ehtiessään luo
Don Quijote nosti peitsenkärjellä satulatyynyn ja siihen kiinnitetyn
matkalaukun, jotka olivat puolittain tai kokonaan mädäntyneet ja
hajonneet, mutta olivat silti niin painavat, että Sanchon täytyi ottaa
ne käsiinsä. Sitten isäntä käski hänen katsoa mitä laukussa oli, ja
Sancho totteli joutuisasti. Vaikka matkalaukku oli varustettu ketjulla
ja lukolla, hän saattoi kuitenkin sen repeämistä ja mädänneistä
kohdista nähdä mitä siinä oli, nimittäin neljä hienosta Hollannin
palttinasta tehtyä paitaa ja muita yhtä kauniita kuin puhtaitakin
liinavaatteita sekä pienessä nyytissä aimo joukko kultadukaatteja. Ne
nähdessään Sancho huudahti:

— Kiitetty olkoon taivas kaikkine asujaimineen, kun on kerrankin
toimittanut meille seikkailun, josta on hyötyä!

Jatkaessaan etsintäänsä hän löysi vielä upea-asuisen
muistiinpanokirjan. Don Quijote pyysi saada sen ja käski Sanchon
ottaa rahat ja pitää ne ominaan. Sancho kiitti häntä suudellen hänen
käsiänsä, otti mytystä kaikki liinavaatteet ja sijoitti ne eväspussiin.
Don Quijote näki tuon kaiken ja sanoi:

— Minusta näyttää, Sancho (ja toisin ei voi ollakaan), että tämän
vuoriston kautta on kulkenut joku harhautunut matkustaja, jonka
kimppuun ilmeisesti ovat hyökänneet ryövärit surmaten hänet ja
kuljettaen tähän piiloisaan paikkaan kuopattavaksi.

— Niin ei voi olla laita, — vastasi Sancho — sillä ryövärit, jo niitä
olisi tässä ollut, eivät olisi jättäneet rahoja.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja niin muodoin minun on
mahdoton arvata tai selittää mitä tämä saattaa olla. Mutta odotahan,
katsokaamme, eikö tässä muistiinpanokirjassa ole mitään kirjoitusta,
jonka avulla voimme tutkia ja tulla tietämään mitä tietää haluamme.

Hän avasi kirjan ja näki siihen kaikkein ensinnä, kuin konseptiksi,
vaikka varsin hyvällä käsialalla kirjoitetun sonetin, jonka hän luki
ääneen, jotta Sanchokin sen kuulisi, havaiten sen seuraavanlaiseksi:

    Sult', Amor, joko puuttuu oivallusta
    tai olet liian tyly, armoton,
    näin koska syyttä kärsittävä on
    mun kaikkein ankarinta kidutusta.

    On Amor jumala — siis armahdusta
    ja lempeyttä valtansakin on.
    Ken silloin määräs tämän kohtalon
    täys kauhistavaa tuskan huumausta?

    Sua, Fyllis, syyttää olis väärin varmaan,
    sill' eihän taivahasta tuho tulle,
    ei pahan sijaa liene sieluss' armaan.

    Pian kuolema saa viitassaan mun viedä —
    vain ihme pelastuksen tuoda mulle
    voi ahdingossa, jonka syyt' en tiedä.

— Tästä runosta — sanoi Sancho — ei voi saada mitään selville, ellei
mahdollisesti tuota viiliä kuorimalla tule näkyviin, mitä on pohjalla.

— Mistä viilistä sinä puhut? — kysyi Don Quijote.

— Olin kuulevinani — sanoi Sancho — että teidän armonne mainitsi viilin.

— En, minä luin _Fyllis_, — vastasi Don Quijote — ja se on epäilemättä
sen naisen nimi, jota tämän sonetin sepittäjän valitukset koskevat;
ja hänen täytyy totisesti olla melkoinen runoilija, jos muuten yhtään
ymmärrän tätä taidetta.

— Teidän armonne siis ymmärtää runovärssyjäkin? — virkkoi Sancho.

— Paremmin kuin luuletkaan, — vastasi Don Quijote ja sen saat nähdä,
kun lähdet viemään kirjettä, jonka kirjoitan runomittaan alusta loppuun
saakka, valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle. Sinun näet tulee
tietää, Sancho, että kaikki tai ainakin useimmat entisajan ritarit
olivat eteviä trubaduureja ja mainioita soittoniekkoja, koska nämä
molemmat kyvyt tai paremmin sanoen Jumalan lahjat ovat rakastuneille
vaeltaville ominaisia. Totta kyllä, että entisten ritarien lauluissa on
enemmän hehkua kuin taituruutta.

— Lukekaa lisää, armollinen herra, — sanoi Sancho — niin varmaan
löydätte jotain, mikä meille kirkastaa asian.

Don Quijote käänsi lehteä ja sanoi:

— Tässä on suorasanaista, ja se näyttää olevan kirje.

— Lähetettävä kirjekö, herra? — kysyi Sancho.

-— Alusta päättäen se näyttää olevan selvä lemmenkirje — vastasi Don
Quijote.

— Lukekaa se sitten ääneen, armollinen herra, — sanoi Sancho — sillä
minua sellaiset lemmenhommat kovin huvittavat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Sanchon pyyntöä noudattaen hän luki ääneen ja havaitsi siinä olevan
seuraavaa:

 »Sinun petollinen lupauksesi ja minun varma onnettomuuteni ajavat
 minut tienooseen, mistä korviisi saapuvat pikemmin tiedot kuolemastani
 kuin minun valitusääneni. Sinä, kiittämätön, hylkäsit minut toisen
 vuoksi, joka omistaa enemmän olematta minua merkittävämpi; mutta jos
 kunto olisi arvossa pidetty rikkaus, en kadehtisi toisen onnea enkä
 itkisi omaa onnettomuuttani. Mitä kauneutesi rakensi, sen tekosi
 jaoittivat maahan: edellisen takia luulin sinua taivaan enkeliksi,
 jälkimmäisen nojalla tiedän että olet nainen. Elä rauhassa, sinä
 sydämeni sodan sytyttäjä, ja suokoon Jumala että miehesi petokset
 jäävät iäksi salaan, jottei sinun tarvitse katua tekemääsi enkä minä
 joudu saamaan kostoa, jota en tahdo.»

Luettuaan kirjeen Don Quijote virkkoi:

— Tästä ei käy enempää kuin säkeistäkään selville muuta kuin se, että
kirjoittaja on joku hylätty rakastaja.

Selaillessaan sitten melkein koko kirjan hän löysi siitä muitakin
säkeitä ja kirjeitä, joista toiset olivat niin kirjoitetut, että hän
voi ne lukea, toiset eivät; mutta kaikki sisälsivät vain valituksia,
voivotteluja, epäluuloja, mielihaluja ja mielikarvautta: kertomusta
kirjoittajan osaksi tulleesta suosiosta ja ylenkatseesta, edellinen
esitettynä riemullisesti, jälkimmäinen itkien ja valittaen. Don
Quijoten tarkastellessa kirjaa Sancho tutki matkalaukun jättämättä
siihen enempää kuin tyynyynkään yhtään katsomatonta, koettelematonta
ja nuuskimatonta nurkkaa, ratkomatonta saumaa tai hajalle nyhtämätöntä
villatukkoa, koska ei mielinyt liian kiireen tai huolimattomuuden
tähden niihin mitään jättää: niin ankaran ahneuden olivat häneen
virittäneet löydetyt kultarahat, joita oli toista sataa. Vaikka hän
ei löytänytkään enempää kuin oli löytänyt, hän katsoi kuitenkin
täysin korvatuiksi poukotukset, palssamin oksennukset, kalikkalöylyt,
muulinajajan nyrkiniskut, kadonneen haarapussin, varastetun kaprokin ja
kaiken sen nälän, janon ja uupumuksen, jota oli joutunut kokemaan kelpo
herransa palveluksessa, sillä hänestä tuntui että löydön luovuttaminen
hänelle oli oikein runsas palkkio.

Murheellisen hahmon ritarin teki kovin mieli saada tietää kuka oli
matkalaukun omistaja, sillä hän päätteli sonetista ja kirjeestä,
kultarahoista ja hienoista paidoista, että hänen täytyi olla kaikkein
etevimpiä rakastajia, joka naisensa ylenkatseen ja ynseän kohtelun
vuoksi ilmeisesti oli päätynyt johonkin epätoivoiseen ratkaisevaan
tekoon. Kun tässä asumattomassa ja tiettömässä seudussa ei kuitenkaan
näkynyt yhtään ihmistä, jolta olisi voinut asiaa tiedustella, hän vain
mietti, miten pääsisi kauemmaksi — ollenkaan ohjailematta Rocinantea,
joka mielensä mukaan tiensä valiten kulki siitä, mistä pääsi kulkemaan
— ja kuvitteli yhä että tällaisessa tiheikössä täytyi välttämättä
sattua jokin merkillinen seikkailu.

Ratsastaessaan näissä mietteissään hän näki erään edessään olevan
kukkulan laella miehen hyppivän kalliolta kalliolle ja pensaasta
pensaaseen merkillisen ketterästi. Hän oli huomaavinaan että
mies oli melkein alaston, parta musta ja tuuhea, tukka paksu ja
takkuinen, jalat ja sääret paljaat; reisiä peittivät polvihousut,
jotka näyttivät kellahtavan ruskeasta sametista tehdyiltä, mutta
olivat niin rikkinäiset, että monesta kohdasta paistoi iho. Hänen
päänsä oli paljaana, ja vaikka hän, kuten sanottu, sujahti ohi
aivan sukkelasti, Murheellisen hahmon ritari silti näki ja huomasi
kaikki nuo yksityisseikat, mutta yrityksistään huolimatta ei kyennyt
häntä seuraamaan, sillä vähävoimainen Rocinante ei ollut omansa
liikkumaan tällaisilla tiettömillä mailla, sitä vähemmän, kun se oli
luonnostaankin lyhytaskelinen ja hidasverinen. Don Quijote otaksui
heti että siinä oli tyynyn ja matkalaukun omistaja ja päätti etsiä
häntä, vaikka olisi liikuttava tässä vuoristossa kokonainen vuosi ennen
kuin hän löytyisi. Sen vuoksi hän käski Sanchon painua suoraa päätä
vuoriston toiselle laidalle ja sanoi itse tulevansa toisaalta, joten
he kenties kohtaisivat tuon miehen, joka oli ylen vikkelästi mennyt
menojaan.

— Se ei käy päinsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armostanne
etääntyessä alan heti pelätä, ja kimppuuni hyökkäävät tuhannenlaiset
kauhut ja näyt. Ja olkoon se, mitä nyt sanon, ohjeenanne, jotta tästä
lähtien ette aja minua tuumaakaan kauemmaksi itsestänne.

— Tapahtukoon niin, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — ja olenpa
varsin tyytyväinenkin, koska tahdot turvata minun rohkeuteeni, joka ei
jätä sinua varjelematta, vaikka henki jättäisi ruumiisi. Seuraa nyt
minua hiljalleen, niin hyvin kuin voit, ja kirkasta silmäsi lyhdyiksi;
me kierrämme tämän pienen vuoren ja kenties kohtaamme näkemämme miehen,
joka aivan epäilemättä on löytömme laillinen haltija.

Siihen vastasi Sancho:

— Paljon parempi olisi jättää hänet etsimättä; jos näet hänet löydämme
ja hän sattuu olemaan rahojen omistaja, on selvä, että minun täytyy
antaa ne takaisin; siksi olisi parempi tähän turhaan hommaan rupeamatta
pitää ne hyvällä omallatunnolla hallussaan, kunnes ilmaantuisi toisin
tein, etsimättä ja tutkimatta, niiden oikea omistaja, ja voisihan niin
sattua vasta sitten kun olisin ne kuluttanut, ja silloin kuninkaalla ei
ole muuta neuvoa kuin vapauttaa minut vastuusta.

— Siinä sinä erehdyt, Sancho; — vastasi Don Quijote — koska olemme
saaneet vihiä siitä, kuka on niiden omistaja ja hän on melkein käden
ulottuvilla, on velvollisuutemme etsiä hänet ja palauttaa ne hänelle,
ja ellemme häntä etsisi, saattaisi jo nimenomainen aavistuksemme, että
hän on oikea omistaja, meidät samaan syyllisyyden vaaraan kuin jos
tietäisimme että hän se on. Älä siis, hyvä Sancho, pane pahaksesi,
vaikka joudut häntä etsimään, sillä mieleni keventyisi, jos löytäisimme
hänet.

Niin hän kannusti Rocinantea, ja Sancho seurasi häntä jalkaisin, Gines
de Pasamonten tähden. Kierrettyään osan vuorta he näkivät eräässä
purossa sinne pudonneen, kuolleen ja koirien puolitta syömän sekä
korppien raateleman muulin satuloineen ja suitsineen, ja tämä kaikki
vahvisti yhä enemmän heidän arveluansa että heidän näkyvistään paennut
mies oli muulin ja satulatyynyn omistaja.

Siinä katsellessaan he kuulivat kuin laumaansa kaitsevan paimenen
vihellyksen, ja yhtäkkiä ilmaantui heidän vasemmalta puoleltaan
näkyviin joukko vuohia, ja niiden takana, vuoren laella, näkyi niitä
kaitseva paimen, vanha mies. Don Quijote huusi hänelle kehoittaen
häntä tulemaan alas heidän luokseen. Paimen puolestaan kysyi huutaen
kuka heidät oli kuljettanut näille maille, missä vain harvoin, jos
milloinkaan, liikkui muuta kuin vuohia tai susia ja muita siellä
oleskelevia villejä eläimiä. Sancho vastasi hänelle kehoittaen häntä
tulemaan alas ja vakuuttaen että hän saisi tarkan tiedon kaikesta.
Paimen tuli ja virkkoi saavuttuaan Don Quijoten luo:

— Lyönpä vetoa että katselette tuossa syvänteessä kuolleena makaavaa
muulia. Siinä se on maannut jo kokonaista puoli vuotta. Mutta sanokaa,
oletteko kohdanneet sen omistajaa näillä seuduilla?

— Emme ole kohdanneet ketään, — vastasi Don Quijote — vain satulatyynyn
ja pienen matkalaukun löysimme tuolta vähän matkan päästä.

— Löysinhän sen minäkin, — vastasi vuohipaimen — mutta en ole koskaan
mielinyt nostaa sitä maasta tai edes mennä sen luo, koska olen pelännyt
siitä koituvan jotain ikävyyttä ja että se voitaisiin vaatia minulta
takaisin varastettuna tavarana; paholainen näet on ovela, ja ihmisen
omien jalkojen alta saattaa nousta sellaista, mihin hän kompastuu ja
kaatuu, tietämättä kuinka se oikeastaan tapahtuu.

— Aivan samoin sanon minäkin; — virkkoi Sancho — minäkin näet sen
löysin, mutta en mielinyt mennä likemmäksi kuin kivenheiton päähän:
sinne minä sen jätin, ja siellä se makaa nyt niin kuin ennenkin, sillä
minua ei miellytä koira, jonka kaulassa on kulkunen.

— Kuulkaa, hyvä mies, — virkkoi Don Quijote — tiedättekö kuka on noiden
esineiden omistaja?

— Tiedän sanoa vain sen verran — vastasi vuohipaimen että noin puoli
vuotta sitten, joko hiukan ennemmin tai myöhemmin, saapui eräälle
paimenmajalle, joka on suunnilleen kolmen peninkulman päässä tästä,
muudan muodoltaan ja ryhdiltään varsin jalo nuori herra ratsastaen
tuolla samaisella muulilla, joka nyt makaa tuossa kuolleena, ja
mukanaan satulatyyny ja matkalaukku, jotka sanotte löytäneenne niihin
kuitenkaan kajoamatta. Hän kysyi heiltä mikä tämän vuoriston osa oli
jylhin ja kauimpana ihmisten ilmoilta; me mainitsimme tämän, missä
nyt olemme, ja se onkin totta, sillä kuljettuanne puoli peninkulmaa
kauemmaksi vuoriston sisäosiin saattaa käydä niin, että jäätte sille
tielle, ja minua tosiaankin ihmetyttää, kuinka olette voineet tänne
tulla, kun ei ole tänne johtavaa tietä eikä polkua. Sanon siis
että nuori herra vastauksemme kuultuaan käänsi ratsunsa ja lähti
mainitsemaamme seutuun päin jättäen meidät kaikki ihastelemaan kaunista
muotoansa ja ihmettelemään kysymystänsä sekä joutuisaa lähtöänsä kohti
vuoristoa. Sen koommin emme ole häntä nähneet kertaakaan, kunnes hän
muutamia päiviä sitten tuli erästä paimentamme vastaan ja mitään
virkkamatta kävi hänen kimppuunsa, löi ja potki häntä ja astui sitten
muona-aasimme luo, otti kaikki sen kuljettamat leivät ja juustot
ja sen tehtyään palasi metsän kätköön ihmeen sukkelasti. Saatuamme
sen kuulla me muutamat vuohipaimenet lähdimme matkaan, etsimme
häntä melkein kaksi päivää tämän vuoriston jylhimmästä seudusta ja
löysimmekin hänet sitten valtavan suuren korkkipuun ontelosta. Hän
tuli meitä vastaan varsin leppoisana, mutta vaatteet repaleisina ja
kasvot niin rumentuneina ja päivänpaahtamina, että tuskin olisimme
häntä tunteneet, elleivät hänen vaatteensa, jotka tunsimme, vaikka
ne olivat rääsyiset, olisi osoittaneet meille että hän oli se, jota
etsimme. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja selitti meille ettei
meidän pitänyt kummastella nähdessämme hänet siinä asussa, sillä
hänen täytyi niin tehdä suorittaakseen katumusharjoituksen, joka
oli hänelle määrätty hänen monien syntiensä tähden. Pyysimme häntä
ilmoittamaan kuka hän oli, mutta emme saaneet häntä mitenkään siihen
suostumaan. Pyysimme myös että hän, tarvitessaan ruokavaroja, joita
vailla ei voinut tulla toimeen, sanoisi missä hänet tapaisimme, koska
halusimme varsin mielellämme ja täsmällisesti niitä hänelle toimittaa,
ja että hän, ellei sekään ollut hänelle mieleen, ainakin tulisi
niitä paimenilta pyytämään eikä väkisin ottamaan. Hän kiitti meitä
tarjouksestamme, pyysi anteeksi tekemäänsä väkivaltaa ja lupasi toiste
anoa almua sekä olla mitenkään ketään ahdistamatta. Mitä asuinpaikkaan
tuli, hän sanoi ettei hänellä ollut muuta kuin se, mikä kulloinkin
sattui tarjoutumaan iltamyöhällä. Hän päätyi puhuttuaan niin hereään
itkuun, että meidän kuuntelijain olisi täytynyt olla kivestä tehtyjä,
ellemme olisi ottaneet siihen osaa ajatellessamme, millaisena olimme
hänet nähneet ensimmäisen kerran ja millaisena näimme hänet nyt. Hän
näet oli, kuten jo sanoin, erittäin hieno ja sievä nuori herra ja
osoittautui kohteliaissa ja laadullisissa puheissaan jalosukuiseksi
ja sivistyneeksi henkilöksi, ja vaikka me kuuntelijat olimme vain
maalaisväkeä, hänen käytöksensä oli niin säädyllinen ja hieno, että
me maanmoukatkin sen hyvin ymmärsimme. Mutta sitten hän yhtäkkiä
lopetti puheensa, painui sanattomaksi ja tuijotti maahan pitkän aikaa,
kaikkien hiljaa ja hämmästyneinä ja kovin häntä säälien odottaessa,
mihin tämä huumaus johtaisi; siitä, miten hän avasi silmänsä, tuijotti
kauan maahan ripsiään rävähdyttämättä, sitten ne taas ummisti, puristi
huulensa lujasti yhteen ja kohotti kulmakarvojaan, me helposti
käsitimme että hänet oli äkkiä vallannut jokin hulluuden puuska.
Hän osoittikin meille aivan kohta, että olimme arvanneet oikein,
nousi raivoissaan maasta, mihin oli heittäytynyt, ja hyökkäsi häntä
lähinnä olevan kimppuun niin silmittömän rajusti, että olisi lyömällä
ja puremalla hänet tappanut, ellemme olisi pelastaneet miestä hänen
käsistään. Näin tehdessään hän huudahteli: »Sinä petollinen Fernando!
Nyt, nyt saat maksaa minulle tekemäsi vääryyden! Nämä kädet riistävät
rinnastasi sydämen, jossa asuvat ja viihtyvät kaikki pahuudet, ennen
kaikkea vilppi ja petos!» Hän liitti näihin vielä muita lauseita,
joiden kaikkien tarkoituksena oli sanoa pahaa tuosta Fernandosta ja
syyttää häntä petturiksi ja kavaltajaksi. Niin me melkoista vaivaa
nähden vapautimme paimenen hänen käsistään; hän poistui luotamme
enää mitään virkkamatta ja piiloutui juosten orjantappuratiheikköön
ja viidakkoon, niin että meidän oli mahdoton lähteä hänen jälkeensä.
Siitä me päättelimme hulluuden kohtaavan häntä puuskittain ja että
joku Fernando-niminen henkilö nähtävästi oli tehnyt hänelle jotain
pahaa, mikä oli ollut niin ankaraa kuin näkyi siitä tilasta, johon se
oli hänet saattanut. Kaikki tämä on sittemmin saanut vahvistuksensa,
kun hän, useitakin kertoja, on tullut näkyviin, toisinaan pyytämään
paimenia antamaan hänelle eväsvaroistaan, toisinaan taas viemään
väkisin; kun näet hänelle sattuu hulluuden puuska, hän ei tyydy
siihen, että paimenet tarjoavat hänelle mielisuosiosta, vaan ottaa
väkisin, nyrkkejään käyttäen; täydellä järjellä ollessaan hän sitä
vastoin anelee almua Jumalan nimessä, kohteliaasti ja lauhkeasti,
sanoo saamastaan monet kiitokset ja vuodattaa kyyneliäkin. Ja minä
kerron teille totuudenmukaisesti, hyvät herrat, — jatkoi vuohipaimen
— että päätimme eilen, minä ja neljä nuorta paimenta, nimittäin kaksi
apulaistani ja kaksi ystävääni, etsiä häntä, kunnes hänet löytäisimme,
ja löydettyämme on aikomuksemme kuljettaa hänet joko väkisin tai hänen
suostumuksellaan kahdeksan peninkulman päässä täältä sijaitsevaan
Almodóvarin kaupunkiin, missä toimitamme hänet paranemaan, jos hänen
tautinsa on parannettavissa, tai saamme hänen järjissään ollessaan
kuulla kuka hän on ja onko hänellä omaisia, joille voimme lähettää
tiedon hänen onnettomuudestaan. Siinä, hyvät herrat, kaikki, mitä
tiedän vastata tiedusteluunne; ja voitte uskoa että löytämienne
tavarain omistaja on juuri hän, jonka näitte kiitävän ohitsenne niin
vikkelästi puolialastomia. (Don Quijote näet oli jo kertonut, kuinka
oli nähnyt miehen kiitävän hyppien vuoristossa.)

Don Quijote oli ihmeissään siitä, mitä oli vuohipaimenelta kuullut,
halusi nyt sitäkin hartaammin saada tietää kuka tuo onneton mielipuoli
oli, ja niin hän mielessään päätti tehdä mitä oli jo miettinyt: etsiä
häntä kaikkialta vuoristosta, jättämättä yhtään loukkoa tai luolaa
tutkimatta, kunnes hänet löytäisi. Sallimus järjesti asiat kuitenkin
paremmin kuin hän osasi ajatella tai toivoakaan, sillä samassa
ilmaantui eräästä vuorenrotkosta, jonka suulla he olivat, hänen
etsimänsä nuori mies. Hän tuli puhellen itsekseen, niin ettei olisi
saanut selkoa hänen sanoistaan lähelläkään, vielä vähemmän etäällä
ollen. Hänen pukunsa oli sellainen kuin on kerrottu, mutta Don Quijote
huomasi hänen lähemmäksi tultuaan että hänen yllään oleva repaleinen
nahkanuttu oli tehty ambrantuoksuisesta nahasta, minkä nojalla hän
täysin oivalsi ettei sellaisten vaatekappaleiden käyttäjä voinut olla
mikään halpa-arvoinen henkilö.

Heidän luokseen saavuttuaan nuori mies tervehti heitä soinnuttomalla
ja käheällä äänellä, mutta erittäin kohteliaasti. Don Quijote vastasi
hänen tervehdykseensä yhtä säädyllisesti, astui Rocinanten selästä,
meni siron ryhdikkäästi ja arvokkaasti häntä syleilemään ja piti häntä
kauan kiinteästi syliinsä suljettuna, ikään kuin olisi tuntenut hänet
jo aikoja sitten. Antauduttuaan syleiltäväksi tämä toinen, jota voimme
nimittää _Surkean hahmon_ (niin kuin Don Quijotea _Murheellisen hahmon)
Räiväksi_, työnsi hänet hiukan loitommaksi itsestään, laski kätensä
Don Quijoten olkapäille ja katseli häntä tahtoen saada selville,
tunsiko hänet, eikä luultavasti ollut vähemmän ihmeissään nähdessään
Don Quijoten kasvot, vartalon ja varukset kuin Don Quijote nähdessään
hänet. Syleilyn jälkeen alkoi vihdoin ensimmäisenä puhua Räivä, lausuen
mitä seuraavassa kerrotaan.




Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.


Historia kertoo Don Quijoten kuunnelleen kurjan _Vuoriston ritarin_
puhetta hänen jatkaessaan keskustelua näin sanoen:

— Totisesti, hyvä herra, olittepa kuka tahansa, sillä minä en
teitä tunne, kiitän teitä minulle osoittamastanne ystävyydestä ja
kohteliaisuudesta ja toivoisin olevani siinä tilassa, että voisin
korvata muutenkin kuin hyvällä tahdolla sitä hyväntahtoisuutta, jota
olette osoittanut ottamalla minut niin sydämellisesti vastaan; mutta
kohtaloni ei tahdo suoda minulle kokemieni hyvientöiden palkitsemista
varten mitään muuta kuin hyvän halun niiden korvaamiseen.

— Minä puolestani — vastasi Don Quijote — haluan teitä palvella,
vieläpä niin, että olin päättänyt olla lähtemättä tästä vuoristosta,
kunnes löytäisin teidät ja saisin teiltä itseltänne tietää, voisiko
teidän omituisen elämäntapanne ilmaisemaan kärsimykseen löytyä
minkäänlaista lääkettä, ja tarvittaessa etsiä sitä niin hartaasti kuin
suinkin mahdollista. Ja siinäkin tapauksessa, että onnettomuutenne
olisi sitä laatua, joka sulkee ovet kaikenlaiselta lohdutukselta,
aioin teitä auttaa itkemällä ja valittamalla kanssanne niin hyvin kuin
voin, sillä onhan sentään lohdutukseksi, jos onnettomuudessaan löytää
jonkun, joka tuntee osanottoa sitä kohtaan. Ja jos hyvä tarkoitukseni
ansaitsee tunnustuksekseen jonkinlaista ystävällisyyttä, pyydän teitä,
herrani, sen suuren kohteliaisuuden nimessä, jonka olemuksessanne
havaitsen, ja vannotan teitä vielä sen nimessä, mitä olette eläessänne
syvimmin rakastanut tai rakastatte, ilmoittamaan minulle kuka
olette ja mistä syystä olette ajautunut elämään ja kuolemaan näihin
erämaihin järjettömien luontokappaleiden tavalla, koska oleskelette
niiden joukossa niin vieraantuneena omasta itsestänne kuin pukunne
ja ulkonäkönne osoittaa. Ja minä vannon — lisäsi Don Quijote — sen
ritariarvon nimessä, jonka olen saanut, vaikka olenkin arvoton ja
syntinen ihminen, sekä vaeltavan ritarin toimen nimessä, että jos te,
hyvä herra, tämän pyyntöni täytätte, minä tulen teitä palvelemaan sillä
hartaudella, johon minua velvoittaa se, että olen mikä olen, joko
pelastamalla teidät onnettomuudestanne, jos siihen voidaan pelastusta
löytää, tai ottamalla osaa teidän valituksiinne, niin kuin olen teille
luvannut.

Kuultuaan Murheellisen hahmon ritarin niin puhuvan _Metsän ritari_
katseli häntä katselemistaan kiireestä kantapäähän ja kyllikseen
katseltuaan virkkoi:

— Jos teillä on jotain syötävää minulle annettavaksi, niin antakaa
Jumalan laupeuden tähden; syötyäni teen mitä ikinä käsketään,
kiitokseksi niistä hyvistä toivotuksista, joita minulle on tässä
lausuttu.

Sancho otti pussistaan ja vuohipaimen laukustaan eväitä, joilla Räivä
tyydytti nälkänsä syöden mitä hänelle tarjottiin kuin tylsämielinen,
niin nopeasti, että pikemmin ahmaisi kuin nieli suupalan suupalan
jälkeen; ja hänen syödessään ei hän eivätkä katselijat virkkaneet
sanaakaan. Päätettyään ateriansa hän viittasi toisia seuraamaan ja
niin tapahduttua johti heidät läheisen kallionkielekkeen takana
sijaitsevalle pienelle vihannalle nurmikolle. Sinne ehdittyään hän
paneutui pitkäkseen maahan, ruohikkoon, ja toiset tekivät samoin,
kaikki yhä vaiti ollen, kunnes Räivä, sijoituttuaan mukavaan asentoon,
lausui:

— Jos haluatte, hyvät herrat, että kerron teille lyhyesti suunnattomat
onnettomuuteni, teidän tulee luvata ettette millään kysymyksellä tai
muuten katkaise murheellisen tarinani lankaa, sillä kertomukseni loppuu
siihen kohtaan, missä niin teette.

Nämä Räivän sanat johdattivat Don Quijoten mieleen hänen
aseenkantajansa kertomuksen, jota esitettäessä hän ei pitänyt selvillä
joen yli kuljetettujen vuohten lukumäärää ja tarina siitä syystä jäi
kesken. Mutta palatkaamme Räivään, joka jatkoi puhettaan:

— Asetan tämän ehdon siitä syystä, että tahtoisin esittää kertomuksen
onnettomuuksistani lyhyesti; niiden mieleen johdattaminen näet vain
tuo lisäksi uutta katkeruutta, ja mitä vähemmän minulta kysytte, sitä
pikemmin kerron sen loppuun, vaikka en jätä esittämättä mitään tärkeätä
seikkaa, koska tahdon täysin tyydyttää toivomuksenne.

Don Quijote lupasi kaikkien muidenkin puolesta, ja siitä seikasta
varmuuden saatuaan mies aloitti seuraavaan tapaan:

— Nimeni on Cardenio, kotipaikkani eräs huomattavimpia kaupunkeja
täällä Andalusiassa; olen aatelissukua, vanhempani ovat varakkaat,
onnettomuuteni on niin suuri, että vanhempani varmaan ovat sitä
itkeneet ja sukulaiseni valittaneet, kykenemättä kumminkaan sitä
rikkaudellaan lievittämään; taivaan lähettämissä onnettomuuksissa näet
eivät onnenlahjat yleensäkään kykene paljon auttamaan. Tässä samassa
maakunnassa eli taivaallinen olento, jolle rakkaus oli lahjoittanut
kaiken ihanuuden, mitä milloinkaan voin itselleni toivoa: niin kaunis
oli Luscinda neito, myös yhtä jalosukuinen ja yhtä varakas kuin minä,
mutta onnellisempi ja epävakaisempi kuin kunnialliset aikomukseni
olisivat ansainneet. Tätä Luscindaa minä hellin, rakastin ja palvoin
varhaisista lapsuusvuosistani asti, ja hän puolestaan rakasti minua
niin koruttomasti ja vilpittömästi kuin hänen nuori ikänsä salli.
Vanhemmillamme oli tieto kiintymyksestämme eivätkä he sitä moittineet,
koska hyvin ymmärsivät että se kehittyessään saattoi tähdätä
ainoastaan avioliittoon, ja tämä oli sukuperämme ja varallisuutemme
tasavertaisuuden vuoksi melkein itsestään selvä asia. Meille karttui
ikää, ja samalla varttui rakkautemme, niin että Luscindan isä katsoi
säädyllisyyden vaatimusten tähden velvollisuudekseen kieltää minua
käymästä talossaan, siten tavallaan jäljitellen runoilijain lauluillaan
ylistämän Thisben vanhempien menettelyä. Tämä kielto oli omansa vain
kiihtämään liekkiä ja lisäämään kaipausta; vaikka näet kielemme
saatiin vaikenemaan, oli mahdotonta vaientaa kirjoittavia kyniä, jotka
aina kertovat rakastetulle vapaammin mitä sydämessä piilee, koska
rakastetun olennon läsnäolo useasti hämmentää ja mykistää varmimmankin
aikeen ja uskaliaimmankin kielen. Ankara taivas, kuinka monta kirjettä
hänelle kirjoitinkaan! Kuinka monta laulua sepitinkään ja kuinka
paljon rakkautta uhkuvia säkeitä, joissa sieluni selitti ja tulkitsi
tunteitaan, kuvaili hehkuvaa kaipaustaan, askarteli muistoissaan
ja kiihti kiintymystään! Kun siis tunsin uupuvani kaipaukseen ja
havaitsin sieluni riutuvan haluun nähdä hänet, päätin panna täytäntöön
ja kerrallaan ratkaista sen, mikä mielestäni oli soveliainta, jotta
saavuttaisin ikävöimäni ja ansaitsemani palkinnon, nimittäin pyytää
häntä hänen isältänsä lailliseksi puolisokseni. Niin teinkin, ja
hän vastasi sanoen olevansa minulle kiitollinen siitä, että tahdoin
kunnioittaa häntä ja itseäni ottamalla hänen tyttärensä aviokseni,
mutta huomautti että isäni ollessa vielä elossa oli oikeuden mukaan
hänen asiansa esittää tuo pyyntö; jos näet asia ei olisi täysin hänen
tahtoansa ja mieltymystänsä vastaava, ei Luscinda suinkaan ollut niitä
naisia, joita voidaan viedä tai antaa salakähmäisesti. Kiitin häntä
hänen hyväntahtoisuudestaan ollen sitä mieltä että hän oli puhunut
aivan oikein ja että isäni suostuisi suunnitelmaan, kun sen hänelle
ilmaisisin. Siinä tarkoituksessa lähdin heti paikalla sanomaan isälleni
mitä halusin, mutta astuessani hänen huoneeseensa näin hänen kädessään
avatun kirjeen, jonka hän ojensi minulle, ennen kuin ehdin mitään
lausua, sanoen: »Tästä kirjeestä, Cardenio, näet, kuinka herttua
Ricardo haluaa osoittaa sinulle suosiotaan.» Tämä herttua Ricardo on,
kuten te, hyvät herrat, varmaan tiedätte, Espanjan grandeja, ja hänen
tiluksensa sijaitsevat tämän Andalusiamme parhaassa seudussa. Minä otin
ja luin kirjeen, joka oli niin houkutteleva, että isäni olisi omasta
mielestänikin menetellyt väärin, ellei olisi täyttänyt mitä siinä
pyydettiin, nimittäin että hän heti lähettäisi minut herttuan luo, joka
tahtoi saada minut vanhemman poikansa kumppaniksi, ei palvelijaksi,
luvaten pitää huolen siitä, että pääsisin asemaan, joka vastaisi
kunnioitusta, jota hän minua kohtaan tunsi. Luin kirjeen ja mykistyin
sitä lukiessani, varsinkin kun kuulin isäni sanovan: »Sinä lähdet
kahden päivän kuluttua, Cardenio, täyttämään herttuan toivomusta,
ja kiitä Jumalaa, joka antaa sinulle mahdollisuuden saavuttaa mitä
tiedän sinun ansaitsevan.» Näihin sanoihin hän vielä liitti muita
isällisiä neuvoja. Lähdön aika tuli, minä keskustelin eräänä iltana
Luscindan kanssa, kerroin hänelle tarkoin, kuinka oli asian laita, ja
puhuin vielä hänen isälleen pyytäen häntä odottamaan muutamia päiviä
ja olemaan naittamatta tytärtään, kunnes saisin tietää mitä Ricardo
minusta tahtoi; hän lupasi, ja Luscinda vahvisti sen vannoen ja voipuen
lukemattomat kerrat. Vihdoin saavuin herttua Ricardon luo. Hän otti
minut vastaan ja kohteli minua niin hyvin, että pahansuopuus heti alkoi
tehdä tehtäväänsä; vanhat palvelijat näet kadehtivat minua, koska
otaksuivat herttuan minulle osoittaman suosion välttämättä koituvan
heidän vahingokseen. Eniten iloitsi saapumisestani kuitenkin herttuan
nuorempi poika Fernando, komea nuorukainen, hieno mies, antelias ja
herkästi kiintyvä, joka vähän ajan kuluessa pyrki niin kiihkeästi
saamaan minua ystäväkseen, että kaikilla oli siitä puheen aihetta; ja
vaikka vanhempikin piti minusta ja osoitti minulle suosiotaan, ei hän
sentään ollut niin ylen kiihkeä kuin Don Fernando kiintymyksessään ja
kohtelussaan. Koska ystävysten kesken ei ole salaista eikä salattua
seikkaa ja koska tuttavallinen suhteeni Don Fernandoon oli jo
muuttunut ystävyydeksi, kävi niin, että hän ilmaisi minulle kaikki
mielensä liikkeet, erittäinkin erään hellän tunteen, joka sai hänet
hieman levottomaksi. Hän oli kiintynyt erääseen maalaistyttöön,
isänsä alustalaiseen, jonka vanhemmat olivat erittäin varakkaat ja
joka itse oli niin kaunis, häveliäs, älykäs ja siveä, ettei kukaan
tuttavista voinut ratkaista mikä näistä seikoista ilmeni hänessä
toisia erinomaisempana tai oivallisempana. Nämä kauniin maalaistytön
hyvät ominaisuudet kiihtivät Don Fernandon intohimon siihen määrään,
että hän, voidakseen saada tuon kaiken omakseen ja voittaakseen tytön
koskemattomuuden, päätti antaa hänelle aviolupauksen, koska kaikki
hänen yrityksensä olisivat muuten olleet tuloksettomat. Ystävyyden
velvoittamana koetin esittää niin hyviä syitä ja niin havainnollisia
esimerkkejä kuin suinkin osasin pidättääkseni häntä tuosta aikeesta
ja saadakseni hänet siitä luopumaan; ja nähtyäni sitten ettei mistään
ollut apua, päätin ilmoittaa asian herttua Ricardolle, hänen isälleen;
mutta Don Fernando, ovela ja älykäs mies, oli jo sitä varonut ja
pelännyt, koska olin hänen mielestään kelpo palvelijana velvollinen
ilmaisemaan seikan, joka oli niin suureksi vahingoksi herrani herttuan
kunnialle, ja niin hän, harhauttaakseen ja pettääkseen minua, sanoi
minulle ettei keksinyt parempaa keinoa sen kauneuden unohtamiseen, joka
häntä niin kovin kahlehti, kuin lähteä pois muutamaksi kuukaudeksi, ja
sanoi tahtovansa järjestää tämän poissaolon siten, että me molemmat
lähtisimme isäni kotiin ilmoittaen herttualle menevämme katsomaan ja
ostamaan muutamia hyviä hevosia kotikaupungistani, missä syntyvät
maailman parhaat. Tuskin tuon kuultuani minä rakkauteni yllyttämänä
heti suostuin hänen päätökseensä, pitäen sitä niin hyvänä kuin suinkin
ajatella voi, ja olisin varmaan siihen yhtynyt, vaikka sen perustelu ei
olisi ollut niin oivallinen, koska huomasin, kuinka hyvä mahdollisuus
ja tilaisuus minulle tarjoutui päästä jälleen näkemään Luscindaani.
Tämän ajatukseni ja kaipaukseni tähden minä hyväksyin hänen
mielipiteensä ja annoin tukea hänen päätökselleen kehoittaen häntä
toteuttamaan sen niin pian kuin mahdollista, koska poissaolo todella
tekee tehtävänsä kaikkein voimallisimmistakin aivoituksista huolimatta.
Mutta myöhemmin sain tietää että hän minulle tätä ehdottaessaan oli
jo nauttinut tyttöä tulevana puolisonaan ja odotti vain sopivaa
tilaisuutta saadakseen vaarattomasti ilmaista asian, peläten mitä hänen
isänsä herttua tulisi tekemään saatuaan tietää hänen mielettömyytensä.
Koska nuorten miesten rakkaus useimmiten ei ole muuta kuin himoa, joka
perimmältään tavoittelee vain hekumaa ja sen saavutettuaan loppuu,
joten sen, mikä näytti rakkaudelta, täytyy peräytyä, koska se ei voi
päästä luonnon asettamaa rajaa kauemmaksi (jota rajaa luonto ei ole
asettanut aito rakkaudelle) — tarkoitan että Don Fernandon nautittua
tyttöä hänen pyyteensä tyyntyivät ja hänen intohimonsa jäähtyi; ja jos
hän aluksi olikin tahtovinaan lähteä pois päästäkseen niiltä rauhaan,
niin nyt hän toden teolla hankkiutui lähtemään, jottei tarvitsisi
ottaa kantaakseen niiden seurauksia. Herttua antoi hänelle luvan ja
käski minun lähteä häntä saattamaan. Me saavuimme kotikaupunkiini,
isäni otti hänet vastaan niin kuin hänen säätynsä edellytti, minä näin
kohta jälleen Luscindan, tunteeni heräsivät taasen eloon (vaikka eivät
olleet suinkaan kuolleet eivätkä kuihtuneetkaan), ja minä ilmaisin ne
onnettomuudekseni Don Fernandolle, koska hänen osoittamansa suuren
ystävyyden vuoksi ei mielestäni pitänyt salata häneltä mitään. Ylistin
hänelle Luscindan kauneutta, suloa ja älykkyyttä niin innokkaasti, että
ylistykseni virittivät häneen halun saada nähdä neidon, jota koristivat
niin monet hyvät ominaisuudet. Kovaksi onnekseni täytin hänen pyyntönsä
ja näytin Luscindan hänelle eräänä yönä, kynttilän valossa, ikkunassa,
missä olimme tavallisesti keskustelleet. Luscindalla oli yllään vain
kevyt yövaippa, joten Don Fernando hänet nähdessään heti unohti
kaiken siihen saakka näkemänsä kauneuden. Hän mykistyi, huumaantui,
hurmaantui, sanalla sanoen rakastui niin hereästi kuin tulette
näkemään, kun jatkan kertomusta onnettomuudestani. Hänen intohimonsa
(jonka hän salasi minulta ilmaisten sen ainoastaan taivaalle) sai vielä
uutta virikettä, kun hän eräänä päivänä sattumalta löysi Luscindan
kirjoittaman pienen kirjeen, jossa neito kehoitti minua pyytämään häntä
hänen isältään puolisokseni. Se oli kirjoitettu niin älykkäästi, niin
siveästi ja niin hellästi, että Don Fernando sen luettuaan sanoi yksin
Luscindassa olevan kaikki ne kauneuden ja älykkyyden sulot, joista
maailman muissa naisissa ilmeni ainoastaan rippeitä. Tahdon kyllä
nyt tunnustaa että minua harmitti, kun kuulin Don Fernandon lausuvan
ylistyssanojansa, vaikka hyvin tiesin, kuinka pätevillä syillä hän
Luscindaa ylisti, ja että aloin pelätä ja varoa häntä, koska ei kulunut
hetkeäkään, jona hän ei olisi halunnut jutella Luscindasta, ja hän
viritti keskustelun, olipa aihe kuinka väkinäinen tahansa. Se herätti
minuun eräänlaista mustasukkaisuutta, ei siksi, että olisin pelännyt
Luscindan hyveen ja uskollisuuden mitenkään muuttuvan, mutta sittenkin
kohtalo sai minut pelkäämään juuri sitä, mitä ne minulle takasivat.
Don Fernando hankki aina itselleen tilaisuuden lukea kirjeet, jotka
lähetin Luscindalle, ja samoin hänen vastauksensa, koska muka oli kovin
ihastunut meidän molempien hienoon älyyn. Sattui sitten että Luscinda
pyysi minulta luettavakseen ritariromaania, johon hän oli kovin
mieltynyt, nimittäin Gallian Amadista...

Don Quijote oli tuskin ehtinyt kuulla puhuttavan ritariromaanista, kun
hän jo sanoi:

— Jos teidän armonne olisi kertomustaan aloittaessaan minulle sanonut
että hänen armonsa neiti Luscinda piti ritariromaaneista, oli sitte
ilman mitään muuta ylistystä saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että
hän oli erinomaisen ymmärtäväinen; en näet olisi pitänyt häntä siinä
suhteessa niin oivallisena kuin te, hyvä herra, hänet kuvailitte,
ellei hän olisi mielellään viljellyt niin herkullista luettavaa; mitä
minuun tulee, ei niin muodoin tarvitse tuhlata enempää sanoja hänen
kauneutensa, kuntonsa ja ymmärtäväisyytensä selittämiseksi, sillä
yksin sen nojalla, mitä kuulin hänen harrastuksestaan, tunnustan hänet
maailman kauneimmaksi ja älykkäimmäksi naiseksi. Ja minä toivoisin
teidän armonne lähettäneen hänelle _Gallian Amadiin_ ohella kelpo
_Kreikan Rugelin_, koska tiedän että neiti Luscindaa olisivat suuresti
miellyttäneet Daraida ja Garaya sekä Darinel-paimenen älykkäät
esitykset ja ne hänen paimenlaulujensa ihastuttavat säkeet, joita hän
niin ylen somasti, älykkäästi ja luontevasti lauloi ja esitti. Saattaa
kumminkin tulla aika, jolloin tämä laiminlyönti korjataan, eikä sen
korjaamiseen vaadita enempää kuin että teidän armonne suvaitsee lähteä
kanssani kotikylääni, sillä siellä voin antaa teille neljättäsataa
kirjaa, jotka ovat sieluni huvi ja elämäni hauskuus, vaikka toisaalta
luulenkin ettei minulla ole niitä enää ainoatakaan, koska ilkeät
ja kateelliset noidat ovat ne minulta varastaneet. Ja suvaitkoon
teidän armonne antaa anteeksi että olen rikkonut lupauksemme olla
keskeyttämättä kertomustanne; kun näet kuulen ritariseikoista ja
vaeltavista ritareista, voin yhtä vähän olla puuttumatta puheeseen
kuin Auringon säteet voivat olla lämmittämättä ja Kuun säteet luomatta
kosteutta. Suokaa siis anteeksi ja jatkakaa, sillä se tässä nyt on
tähdellisintä.

Don Quijoten lausuessa mitä tässä on kerrottu Cardenion pää oli
painunut rintaa vasten ja hän näytti olevan syvissä mietteissä.
Ja vaikka Don Quijote kahteen kertaan kehoitti häntä jatkamaan
kertomustaan, hän ei kohottanut päätänsä eikä virkkanut sanaakaan;
vasta pitkän tovin kuluttua hän sen kohotti ja lausui:

— En voi saada päästäni, sitä ei saa sieltä kukaan maailmassa, eikä
kukaan voi minulle muuta uskotella, ja houkko olisikin, joka toisin
luulisi tai uskoisi, kuin että se suurlurjus mestari Elisabat eli
haureudessa kuningatar Madasiman kanssa.

— Ei, sen vieköön... — vastasi Don Quijote ankaran kiukun vallassa
(viskaten voimasanan ilmoille kuin luodin, tapansa mukaan) — se on
suurta ilkeyttä tai oikeammin sanoen konnamaisuutta: kuningatar
Madásima oli erinomainen ylhäinen nainen, eikä sovi otaksua niin
korkean ruhtinattaren eläneen sala-aviossa puoskarin kanssa, ja se,
joka toisin väittää, valehtelee niin kuin ainakin suuri lurjus. Ja
minä opetan hänet sen tietämään, jalkaisin tai ratsain, aseissa tai
aseettomana, yöllä tai päivällä tai miten hyvänsä hän parhaaksi näkee.

Cardenio katseli häntä erittäin tarkkaavasti, hulluuden puuska oli
hänet jo vallannut, hän ei ajatellutkaan jatkaa kertomustaan, eikä
Don Quijote olisi sitä kuunnellut, niin kovin harmistuttuaan siitä,
mitä oli kuullut sanottavan kuningatar Madásimasta. Merkillistä: hän
kävi puoltamaan kuningatarta, ikään kuin tämä olisi tosiaankin ollut
hänen todellinen ja synnynnäinen valtiattarensa; niin kovin olivat
hänen kirotut kirjansa hänet pauloneet! Koska siis Cardenio oli jo
järjiltään ja kuuli itseään mainittavan valehtelijaksi ja lurjukseksi
ja monilla muilla samanlaisilla herjausnimillä, hän pani leikin
pahakseen, sieppasi viereltään kivenmyhkyrän ja iski sillä Don Quijotea
rintaan, niin että ritarimme kellahti selälleen. Nähdessään herraansa
niin pideltävän Sancho Panza hyökkäsi kädet nyrkissä hullun kimppuun,
mutta Räivä otti hänet vastaan kaataen hänet nyrkiniskulla jalkoihinsa,
hyppäsi hänen päälleen ja ruhjoi hänen kylkiluitaan mielin määrin.
Vuohipaimen, joka aikoi käydä Sanchoa auttamaan, joutui samaan löylyyn.
Kukistettuaan ja möyhennettyään heidät kaikki Räivä jätti heidät siihen
ja lahti ylhäisen tyynesti vuoriston kätköön. Raivoissaan siitä, että
oli aivan aiheettomasti joutunut peitottavaksi, Sancho nousi ja kävi
kostamaan vuohipaimenelle, sanoen syyn olevan hänen, koska hän ei
ollut ennakolta ilmoittanut että tuo mies oli aika ajoin järjiltään;
jos he olisivat sen tienneet, he olisivat olleet varuillaan voidakseen
varjella itseään. Vuohipaimen vastasi että hän oli sen sanonut ja
ettei ollut hänen syynsä, ellei Sancho ollut sitä kuullut. Sancho
kiisti vastaan, samoin vuohipaimen vuorostaan, ja aikansa kiisteltyään
he kävivät kiinni toistensa haiveniin ja mukiloivat toisiaan niin,
että olisivat ruhjoutuneet rievuiksi, ellei Don Quijote olisi heitä
tyynnyttänyt. Vuohipaimenta yhä retuuttaen Sancho sanoi:

— Antakaa minun tapella, armollinen herra, Murheellisen hahmon ritari;
tämähän on kimeenimies niin kuin minäkin eikä mikään ritari, niin että
minulla kaiketi on lupa mielin määrin kostaa kärsimäni solvaus ja
otella hänen kanssaan nyrkki nyrkkiä vastaan rehellisen miehen lailla.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta minä tiedän, ettei hän ole
mitenkään syyllinen siihen, mitä on tapahtunut.

Niin Don Quijote heidät rauhoitti ja kysyi sitten vielä kerran
vuohipaimenelta, voisiko Cardenion löytää, sillä hän halusi ylen
hartaasti kuulla hänen kertomuksensa jälkiosan. Vuohipaimen vastasi
samoin kuin aikaisemmin ettei hän varmasti tiennyt, missä miehen
tyyssija oli, mutta että Don Quijote epäilemättä hänet löytäisi,
viisaana tai hulluna, jos liikkuisi uutterasti näillä tienoilla.




Viideskolmatta luku,

missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista, joita sattui Sierra
Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja kuinka hän jäljitteli
Kauniin-tumman katumuksentekoa.


Don Quijote sanoi hyvästi vuohipaimenelle, nousi jälleen Rocinanten
selkään ja käski Sanchon tulla perässä, ja Sancho totteli varsin
vastahakoisesti. He saapuivat vähitellen vuoriston jylhimpään osaan, ja
Sancho oli menehtyä haluun saada jutella isäntänsä kanssa, mutta toivoi
hänen aloittavan, jottei rikkoisi hänen määräystään. Kun vaitiolo
kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi, hän virkkoi viimein:

— Herra Don Quijote, antakaa minulle siunauksenne ja päästäkää minut
menemään, sillä tahdon nyt heti palata kotiin vaimoni ja lasteni
luo, joiden kanssa minulla ainakin on lupa puhua ja jutella mitä
ikinä haluan; jos näet teidän armonne vaatii minua kulkemaan näissä
erämaissa päivin öin sallimatta minun puhutella itseään, milloin
mieleni tekee, niin hautaatte minut elävältä. Jos sallimus edes soisi
luontokappaleiden puhua, niin kuin Aisapussin ajalla, ei olisi niinkään
hullusti, koska voisin haastella niille mieleni mukaan ja kova onneni
siten unohtuisi; on näet paha ja liiallista kärsivällisyyttä kysyvä
paikka, kun täytyy kulkea koko ikänsä etsien seikkailuja saamatta
palkakseen mitään muuta kuin potkuja ja poukotusta, kiven ja nyrkin
iskuja, ja siitä huolimatta täytyy pitää kitansa kiinni, uskaltamatta
sanoa mitä on sydämellä, aivan kuin olisi mykkä.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä
haluat mitä hartaimmin että kumoaisin julistamani kiellon, joka koskee
kielesi käyttelyä. Katso siis se kumotuksi ja puhu mitä mielit, sillä
ehdolla, että tämä kumoaminen on voimassa ainoastaan niin kauan kuin
vaellamme täällä vuoristossa.

— Olkoon niin, — vastasi Sancho — kun vain saan nyt puhua, sillä Jumala
yksin tietää mitä tuonnempana tapahtuu, ja käyttääkseni heti hyväkseni
tätä lisenssiä kysyn teiltä: mitä syytä teidän armollanne oli käydä
puoltamaan sillä siivolla tuota kuningatar Matosiimaa, vai mikä hänen
nimensä oli? Mitä se haittasi, olipa tuo Sapatti hänen ystävänsä
tai ei? Jos teidän armonne ei olisi ollut siitä millänsäkään, kun
ette kerran ole hänen tuomarinsa, uskon hyvinkin että se hullu olisi
jatkanut juttuansa ja olisivat jääneet saamatta kivenisku ja potkut ja
runsas puolitusinaa korvatillikoita.

— Totisesti, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos tietäisit niin kuin
tiedän minä, kuinka kunniallinen ja kuinka erinomainen ylhäinen nainen
kuningatar Madásima oli, uskon varmaan että sanoisit minun menetelleen
sangen kärsivällisesti, kun en murskannut suuta, joka sellaisia
herjauksia syyti. On näet pahaa herjausta sanoa tai ajatellakaan että
joku kuningatar voisi elää haureudessa jonkun haavurin kanssa. Asian
laita on todellisuudessa niin, että tuo hullun miehen mainitsema
mestari Elisabat oli erittäin järkevä ja neuvokas mies ja palveli
kuningattaren kotiopettajana ja lääkärinä; mutta sellainen ajatus,
että kuningatar oli hänen rakastajattarensa, on mieletön ja ansaitsee
erittäin ankaran rangaistuksen. Ja jotta oikein oivallat ettei
Cardenio tietänyt mitä sanoi, sinun tulee ottaa huomioon että hän niin
sanoessaan oli jo järjiltään.

Sitähän minä sanonkin — virkkoi Sancho ettei ollut mitään syytä
välittää hullun puheista; jos näet hyvä onni ei olisi auttanut teidän
armoanne vaan kivi olisi osunut otsaanne niin kuin se osui rintaanne,
niin hyvinpä meidän olisi käynyt puollettuamme tuota arvon rouvaa,
jonka Jumala pois korjatkoon. Ja eikös Cardenio olisikin totisesti
päässyt vapaaksi, koska oli hullu!

— Jokainen vaeltava ritari on velvollinen puolustamaan sekä viisaita
että hulluja vastaan naisten kunniaa, olkoot nämä keitä tahansa,
ja luonnollisesti sitäkin enemmän niin ylhäisten ja arvokkaiden
kuningattarien kuin kuningatar Madásiman kunniaa, johon minä olen
erikoisesti kiintynyt hänen hyvien ominaisuuksiensa tähden; hän näet
ei ollut ainoastaan kaunis vaan lisäksi erittäin järkevä ja erittäin
kärsivällinen vaivoissaan ja vastuksissaan, joita hänellä oli paljon;
ja mestari Elisabatin neuvot ja seura olivat hänelle suureksi avuksi
ja huojennukseksi, jotta hän saattoi järkevästi ja kärsivällisesti
kestää vaikeutensa. Typerä ja ilkeämielinen rahvas sai siitä aiheen
sanoa ja ajatella että kuningatar oli hänen rakastajattarensa; mutta
ne valehtelevat, sanon minä toistamiseen, ja tulevat valehtelemaan,
vaikka minun täytyisi sanoa se kaksisataa kertaa, kaikki, jotka niin
ajattelevat tai sanovat.

— Enhän minäkään sitä sano enkä ajattele; — vastasi Sancho — sopikoot
keskenään, ei minun paitani ole siinä pyykissä; olkoot eläneet
haureudessa tai ei, Jumalalle heidän on täytynyt siitä tili tehdä;
minä tulen tuvastani, en minä mitään tiedä; en halua kaivella toisten
asioita, sillä siinä sattuu pian pilkka omaan nilkkaan. Sitäkin
enemmän, kun olen alastomana syntynyt ja alaston olen vieläkin, niin
etten voi menettää enkä voittaa; mutta jos nuo olisivatkin pitäneet
yhtä, niin mitä se minua liikuttaa? Monet muuten luulevat löytävänsä
silkkaa silavaa eivätkä löydä kinkun koukkua. Mutta kukapa voisi
vainiota ovella sulkea? Sitä vähemmän, kun Vapahtajastakin tiesivät
puhua pahaa.

— Jumala varjelkoon, — virkkoi Don Quijote — mitä hullutuksia sinä
nyt lateletkaan, Sancho! Mitä tekemistä on sinun lappamillasi
sananlaskuilla sen seikan kanssa, josta tässä puhumme? Vaikene, Sancho,
jos henkesi on sinulle kallis, pidä tästä puoleen huoli vain omista
asioistasi ja varo koskemasta niihin, jotka eivät sinulle kuulu. Ja
käsitä viidellä aistillasi että kaikki, mitä olen tehnyt, teen ja
tulen tekemään, on varsin järkevää ja nimenomaan ritariuden sääntöjen
mukaista, jotka minä tunnen paremmin kuin kukaan muu niistä ritareista,
jotka ovat sitoutuneet niitä noudattamaan.

— Hyvä herra, — vastasi Sancho — onkos sekin oiva ritarisäänto, että
harhailemme eksyksissä täällä vuoristossa, missä ei ole tietä, ei
polkua, etsien jotakin hullua, joka, hänet löydettyämme, kukaties
saa päähänsä tehdä lopun aloittamastaan, ei kertomuksestaan, vaan
teidän armonne pääkuoresta ja minun kylkiluistani ruhjomalla ne ihan
pirstoiksi?

— Ole vaiti, Sancho, sanon vielä kerran; — virkkoi Don Quijote — minä
näet ilmoitan sinulle ettei minua houkuttele näille maille niinkään
halu tavata tuota hullua kuin mieli suorittaa täällä teko, jolla tulen
voittamaan itselleni nimen ja maineen koko tunnetussa maailmassa; ja se
tulee olemaan sellainen, että sinetöin sillä kaiken sen, mikä saattaa
tehdä vaeltavasta ritarista moitteettoman ja kuuluisan.

— Onko se teko hyvin vaarallinenkin? — kysyi Sancho.

— Ei, — vastasi Murheellisen hahmon ritari — vaikka noppa tosin voisi
pyörähtää niinkin, että joudumme menettämään emmekä voittamaan; mutta
kaikki riippuu sinun uutteruudestasi.

— Minun uutteruudestani? — sanoi Sancho.

— Niin; — vastasi Don Quijote — jos näet palaat pian sieltä, minne aion
sinut lähettää, niin vaivani loppuu pian ja kohta alkaa autuuteni. Ja
koska ei ole oikein pitää sinua kauemmin epätietoisena, odottamassa
selkoa siitä, mitä sanani tarkoittavat, tahdon huomauttaa sinulle,
Sancho, että Gallian Amadis oli yksi kaikkein oivallisimmista
ritareista. En sanonut oikein sanoessani, että hän oli yksi: hän
oli ainoa, ensimmäinen, yksin lajissaan, valtias kaikkien niiden
joukossa, jotka hänen aikanaan maailmassa elivät. Piru periköön Don
Belianiin ja kaikki ne, jotka väittävät hänen jossakin suhteessa
vetäneen vertoja Amadiille, sillä he erehtyvät, sen vannon. Sanon
vielä että maalaaja, tahtoessaan tulla taiteensa alalla kuuluisaksi,
kokee jäljitellä kaikkein mainioimpien tuntemiensa maalaajien
alkuperäisiä teoksia. Sama sääntö koskee kaikkia muitakin merkittäviä
toimia ja ammatteja, jotka ovat valtioiden kaunistuksena, ja niin on
velvollinen tekemään ja niin tekee se, joka tahtoo hankkia järkevän ja
kärsivällisen ihmisen nimen, jäljitellen Odysseusta, jonka henkilössä
ja vaikeuksissa Homeros havainnollisesti kuvailee järkevyyttä ja
kärsivällisyyttä, kuten Vergilius puolestaan osoittaa meille Aeneaan
persoonassa kuuliaisen pojan kuntoa ja urhoollisen ja kokeneen
sotapäällikön terävä-älyisyyttä. Eivätkä he kuvailleet Ja esittäneet
näitä henkilöitään sellaisina kuin he olivat vaan sellaisina kuin
heidän tuli olla, jotta heidän hyveidensä esikuva säilyisi myöhemmille
polville. Aivan samoin oli Amadis urhoollisten ja rakastuneiden
ritarien Pohjan- ja Kointähti, heidän Aurinkonsa, jota tulee jäljitellä
meidän kaikkien rakkauden ja ritarillisuuden lipun alla taistelevien.
Koska siis on niin laita, ja on aivan varmaan, niin minun mielestäni,
Sancho ystäväni, on sillä ritarilla, joka parhaimmin häntä jäljittelee,
paras mahdollisuus kaiken ritarillisen täydellisyyden saavuttamiseen.
Ja eräs niistä seikoista, joissa tämä ritari ilmeisimmin osoitti
viisauttaan, kuntoaan, urhoollisuuttaan, kärsivällisyyttään,
lujuuttaan ja rakkauttaan, oli se, kun hän valtiattarensa Orianan
ylenkatsomana vetäytyi katumuksentekoon Köyhälle kalliolle otettuaan
uuden nimen, Kaunis-tumma, joka epäilemättä oli erittäin merkitsevä
ja hyvin soveltuva siihen elämäntapaan, jonka hän oli vapaaehtoisesti
valinnut. Niinpä onkin minun helpompi jäljitellä häntä siten kuin
halkomalla jättiläisiä, hakkaamalla poikki käärmeiden päitä, tappamalla
lohikäärmeitä, tuhoamalla sotajoukkoja, murskaamalla laivastoja ja
pyörtämällä loitsuja. Ja koska tämä seutu on erittäin sopiva sellaiseen
tarkoitukseen, ei ole syytä jättää käyttämättä tilaisuutta, jonka
tukkaan nyt voin niin vaivattomasti tarttua.

— Mitä teidän armonne oikeastaan aikoo tehdä tässä syrjäisessä
seudussa? — kysyi Sancho.

— Enkö sinulle jo sanonut — vastasi Don Quijote — että tahdon
jäljitellä Amadista rupeamalla täällä epätoivoiseksi, mielipuoleksi
ja raivopäiseksi jäljitelläkseni samalla Don Rolandia, kun hän
eräältä lähteeltä löysi merkit, jotka todistivat kauniin Angelican
olleen häpeän töissä Medoron kanssa, ja sen seikan synnyttämästä
mielikarvaudesta kääntyi hulluksi, tempoi puita juuriltaan, sokaisi
kirkkaiden lähteiden veden, surmasi paimenia, tuhosi karjalaumoja,
poltti mökkejä, hajoitti taloja, ryösti hevosia ja teki lukemattomia
muita ennen kuulumattomia tekoja, jotka ansaitsevat ikuisen maineen
ja muistiinmerkinnän? Ja vaikka en aiokaan jäljitellä Rolandia eli
Orlandoa eli Rotolandoa (häntä näet mainittiin kaikilla näillä kolmella
nimellä) kohta kohdalta kaikissa niissä hullutuksissa, joita hän teki,
sanoi ja ajatteli, luonnostelen kuitenkin niin hyvin kuin suinkin osaan
niitä, jotka minusta näyttävät olennaisimmilta ja voipa käydä niinkin,
että tyydyn jäljittelemään vain Amadista, joka tuhoisista hullutuksista
pidättyen teki niitä vain kyyneleisiä ja tunteellisia saavuttaen yhtä
suuren maineen kuin kaikkein kuuluisin.

— Minusta näyttää — sanoi Sancho — että ne ritarit, jotka sellaisiin
hommiin ryhtyivät, olivat ärsytettyjä ja että heillä oli aihetta
harjoittaa noita tyhmyyksiä ja katumuksia; mutta mitä syytä on teidän
armollanne ruveta hulluksi? Kuka nainen on teidät hylännyt, tai mitä
merkkejä olette löytänyt siitä, että neiti Dulcinea Tobosolainen on
pitänyt jotain lystiä maurin tai kristityn kanssa?

— Siinä se onkin asian ponsi — vastasi Don Quijote — ja siinä minun
aikeeni hienous; ei näet kannata kehua eikä kiittää, jos vaeltava
ritari tulee hulluksi jostakin syystä: ytimeen osuu se, joka kääntyy
mielettömäksi ilman mitään aihetta, siten saaden naisensa ajattelemaan:
kun näin käy kuivassa, niin mitä tapahtuukaan tuoreessa? Sitä paitsi
minulla on täysi syy niin menetellä, koska olen ollut ylen kauan poissa
alinomaisen valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen luota, sillä poissa
oleva, kuten jo taannoin kuulit Ambrosio-paimenen sanovan, kärsii
ja pelkää kaikkea pahaa. Älä siis, hyvä Sancho, huoli tuhlata aikaa
neuvomalla minua luopumaan niin erinomaisesta, niin otollisesta ja niin
ennen kuulumattomasta jäljittelystä. Minä olen hullu ja pysyn hulluna,
kunnes sinä palaat tuoden vastauksen kirjeeseen, jonka aion mukanasi
lähettää valtiattarelleni Dulcinealle; jos vastaus on sellainen kuin
uskollisuuteni edellyttää, niin mielettömyyteni ja katumuksentekoni
päättyy, ellei, niin tulen hulluksi toden tiestä ja muutun niin muodoin
aivan tunteettomaksi. Vastasipa hän siis miten tahansa, minä vapaudun
joka tapauksessa siitä selkkauksesta ja ahdistuksesta, johon minut
jätät, joko niin, että järjissäni ollen iloitsen tuomastasi hyvästä
sanomasta, tai niin, että hulluna olen tunteeton sille pahalle, mitä
viestisi sisältää. Mutta kuulehan, Sancho, onko sinulla hyvässä
tallessa Mambrinon kypäri? Minä näet kyllä huomasin että otit sen
maasta, kun se kiittämätön ihminen aikoi hakata sen kappaleiksi. Se ei
kumminkaan onnistunut, ja siitä voidaan havaita, kuinka mainiosti se on
karkaistu.

Siihen vastasi Sancho:

— Jumalan nimessä, herra Murheellisen hahmon ritari, en voi sietää
enkä kärsivällisesti kuunnella muutamia teidän armonne puheita, joista
johdun ajattelemaan että kaikki, mitä minulle sanotte ritariasioista
ja kuningaskuntien ja keisarikuntien valloittamisesta, saarten
lahjoittamisesta ja muiden suosionosoitusten sekä ihanuuksien
jakamisesta, niin kuin vaeltavien ritarien tapa on, että se kaikki
on vain puuta heinää ja jaaritusta, pelkkää höpinää tai löpinää, tai
miten sitä nimittäisi. Kun näet kuulee teidän armonne sanovan että
parturinvati on Mambrinon kypäri ettekä te moneen päivään selkiä siitä
erehdyksestänne, niin mitä muuta täytyy ajatella kuin että se, joka
sellaista sanoo ja vakuuttaa, on varmasti päästään vialla? Vati minulla
on pussissani, ihan kuhmuisena, ja minä kuljetan sitä mukanani aikoen
korjata sen, kunhan tulen kotiin, ja käyttää sitä partaani ajellessani,
jos Jumala on minulle niin armollinen, että joskus pääsen takaisin
vaimoni ja lasteni luo.

— Kuule, Sancho, saman Jumalan nimessä, jonka äsken vannoessasi
mainitsit, — sanoi Don Quijote — vannon minäkin että sinulla on
heikoimmat ymmärryksenlahjat kaikkien niiden aseenkantajien joukossa,
jotka tässä maailmassa elävät tai ovat milloinkaan eläneet. Onko
mahdollista, ettet ole koko sinä aikana, jonka olet kanssani
vaeltanut, tullut oivaltamaan että kaikki vaeltavien ritarien seikat
näyttävät houreilta, typeryyksiltä ja mielettömyyksiltä ja ovat kaikki
nurinkäännettyjä? Niin ei suinkaan ole todella laita, vaan se johtuu
siitä, että vaiheillamme vaeltaa aina joukko noitia, jotka muuttavat
ja vaihtavat kaikki seikkamme muuntaen ne toisiksi, miten mielivät ja
miten haluavat joko suosia tai tuhota meitä; ja niinpä sekin, mikä
sinusta näyttää parturinvadilta, ilmenee minulle Mambrinon kypärinä, ja
jostakin kolmannesta se varmaan näyttää taas muulta. Minun puolellani
oleva noita osoitti epäilemättä erinomaista huolenpitoa antamalla
sen, mikä toden tottakin on Mambrinon kypäri, näyttää kaikista
parturinvadilta, sillä sen ollessa niin ylen arvokas kaikki ihmiset
vainoaisivat minua riistääkseen sen minulta, mutta nähdessään että se
onkin vain parturinvati, he eivät huoli sitä tavoitella, kuten selvästi
osoitti se, että mies aikoi rikkoa sen ja jätti maahan, viemättä sitä
mukanaan; jos näet hän olisi sen tuntenut, ei hän varmaankaan olisi
sitä millään ehdolla siihen jättänyt. Pidä se hallussasi, ystäväni,
sillä nyt en sitä tarvitse, pikemminkin minun täytyy riisua kaikki
varukseni ja jäädä niin alastomaksi kuin syntyessäni, jos päätän
noudattaa katumuksenteossa enemmän Rolandin kuin Amadiin esimerkkiä.

Näin keskustellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka
kohosi yksinäisenä, melkein kuin äkkijyrkkä valtava kalliopaasi monien
ympärillä olevien joukossa. Sen alla virtasi leppoisa pieni puro, ja
koko lähiseutu oli nurmea, niin vihantaa ja mehevää, että sitä katseli
ilokseen. Siinä oli runsaasti metsäpuita ja eräitä kasveja ja kukkasia,
jotka tekivät tienoon mieluisaksi. Tämän paikan valitsi Murheellisen
hahmon ritari katumuksentekoa varten ja alkoi heti sen nähdessään
lausua raikuvalla äänellä, kuin olisi ollut ihan järjiltään:

— Tämä, oi korkeat taivaat, on paikka, jonka katson ja valitsen
itkeäkseni onnettomuutta, johon te olette minut syösseet. Tämä on
paikka, jossa silmieni neste lisää tuon puron vesiä ja lakkaamattomat
huokaukseni alinomaa häilyttävät näiden vuoriston puiden lehviä,
todistukseksi ja merkiksi siitä tuskasta, jota ahdistettu sydämeni
potee. Oi te maaseudun jumalaiset haltijat, keitä lienettekin, joiden
tyyssijana on tämä asuttavaksi kelpaamaton tienoo, kuunnelkaa, kuinka
valittaa tämä poloinen rakastaja, jonka pitkäaikainen ero ja jokin
luuloteltu mustasukkaisuus ovat karkoittaneet tähän jylhään seutuun
voivottelemaan ja valittamaan sen kiittämättömän ja ihanan olennon
säälimättömyyttä, joka on kaiken inhimillisen kauneuden päätös ja
kruunu! Oi te vuoren immet ja metsän neidot, joiden tuttuna asuinsijana
ovat vuoriston viidakot, niin totta kuin toivon etteivät ketterät ja
kiimaiset satyyrit, jotka teitä lempivät, vaikka turhaan, milloinkaan
pääse häiritsemään tyyntä rauhaanne, pyydän teitä olemaan apunani
valittaessani onnettomuuttani, tai ainakin väsymättä valitustani
kuuntelemaan! Oi Dulcinea Tobosolainen, minun öitteni päivä, minun
tuskieni autuus, minun retkieni opastava Pohjantähti, minun hyvän
onneni taivainen valo, niin totta suokoon Jumala sinulle menestystä,
milloin ikinä sitä mahdat häneltä anella, kuin sinä kääntänet katseesi
siihen paikkaan ja tilaan, johon ero sinusta on minut saattanut, ja
otollisin lausein ilmoittanet suovasi mitä uskollisuuteni edellyttää!
Oi te yksinäiset puut, joiden tulee tästä lähtien olla minun yksinäisen
seurana, ilmoittakaa oksienne viehkeällä häilynnällä ettei minun
läsnäoloni ole teistä vastenmielinen! Oi sinä aseenkantajani, mieluisa
seuralaiseni kaikessa menestyksessäni ja vastoinkäymisessäni, paina
tarkoin mieleesi mitä näet minun täällä tekevän, jotta kerrot ja lausut
sen sille, joka on tämän kaiken alku ja syy!

Niin sanottuaan hän astui Rocinanten selästä, sipaisi samassa pois
satulan ja suitset, löi hepoa kämmenpohjalla lautasille ja lausui.

— Vapaaksi päästää sinut hän, joka itse on vailla vapautta, oi ratsuni,
teoiltasi yhtä oivallinen kuin kohtaloltasi onneton! Lähde minne
mielit; sinun otsaasi on kirjoitettu ettei sinun vertaisesi ollut
kiitäjänä Astolfon Hippogrifo[82] eikä maineikas Frontino, joka vaati
Bradamantelta niin kalliin hinnan.

Sen nähdessään virkkoi Sancho:

— Siunattu olkoon hän, joka vapautti meidät harmon riisumisen
vaivoista, sillä eipä totisesti olisi siinäkään puuttunut taputtelua
eikä sen ylistykseksi lausuttavia sanoja; jos se tässä nyt olisi,
en kamminkaan sallisi kenenkään riisua siltä satulaa, koska siihen
ei ole minkäännäköistä syytä; eihän harmoa voineet koskea yleiset
kysymykset rakastumisesta ja epätoivosta, koska niissä tiloissa ei
ollut sen isäntä, joka olin minä, niin kauan kuin Jumala hyväksi näki.
Ja totta puhuen, herra Murheellisen hahmon ritari, jos ajatellaan
vakavasti minun lähtöäni ja teidän armonne hulluutta, on parasta
jälleen satuloida Rocinante korvaamaan menetettyä harmoani, koska
siten säästyy aikaa minun matkatessani perille ja taas takaisin; jos
näet kuljen jalkapatikassa, en tiedä, milloin ehdin sinne enempää kuin
takaisinkaan, sillä olen aivan varmasti kehno käypäläinen.

— Olkoon menneeksi, Sancho, — vastasi Don Quijote — tapahtukoon niin
kuin tahdot, sillä ajatuksesi ei näytä minusta huonolta; ja minä sanon
että sinä lähdet kolmen päivän kuluttua, koska tahdon sinun tänä aikana
näkevän mitä hänen tähtensä teen ja sanon, jotta kerrot sen hänelle.

— Mitäpä minulla on näkemistä — sanoi Sancho — sen lisäksi, mitä olen
jo nähnyt?

— Onpa sinulla oiva selko! — vastasi Don Quijote. — Minun tulee
nyt vielä repiä vaatteeni, heittää pois varukseni ja iskeä päätäni
näihin kallioihin sekä tehdä muita samanlaisia tekoja, joita varmaan
ihmettelet.

— Jumalan tähden, — virkkoi Sancho — teidän armonne katsokoon tarkoin,
kuinka pukkaa, sillä voitte osua sellaiseen kallioon ja sellaiseen
kohtaan, että koko tämä katumushomma päättyy ensi iskuun; ja minä
puolestani olisin sitä mieltä, että teidän armonne, jos nuo puskut
mielestänne ovat välttämättömiä eikä tehtävää käy suorittaminen ilman
niitä, tyytyisi, koska tämä kaikki on pelkkää kuvittelua ja matkimista
ja pilaa, tyytyisi, sanon minä, puskemaan päänsä veteen tai johonkin
muuhun pehmeään, esimerkiksi pumpuliin; ja jättäkää asia muuten minun
huolekseni, kyllä kerron armolliselle neidille että teidän armonne
puski päänsä kallion kärkeen, joka oli timanttia kovempi.

— Minä kiitän sinua hyvästä tarkoituksestasi, kelpo Sancho, — vastasi
Don Quijote — mutta tahdon tehdä sinulle tiettäväksi ettei se, mihin
ryhdyn, ole mitään pilaa, vaan totista totta, sillä muussa tapauksessa
rikkoisin ritarilakeja, jotka kieltävät meitä lausumasta mitään
valhetta, määräten tämän kiellon rikkojille saman rangaistuksen kuin
niille, jotka lankeavat uudelleen kerettiläisyyteen; ja toisen seikan
tekeminen toisen asemesta on samaa kuin valehteleminen. Niin muodoin
minun pääni iskujen tulee olla todellisia, voimallisia ja päteviä,
eikä niissä saa ilmetä mitään saivartelua eikä luulottelua. On myös
välttämätöntä, että jätät minulle hiukan liinannöyhtää, jotta saan
itseäni hoitaa, koska kohtalo on määrännyt että meiltä tulee puuttua
balsamin, jonka menetimme.

— Pahempi seikka oli aasin kadottaminen, — vastasi Sancho — sillä
sen mukana menetettiin liinannöyhtä ja kaikki tyynni. Ja minä pyydän
teidän armoanne olemaan milloinkaan enää muistelematta sitä kirottua
juomaa, sillä pelkkä sen nimen kuuleminen saa kääntymään ylösalaisin ei
ainoastaan vatsani vaan sielunikin. Pyydän teitä sitä paitsi otaksumaan
että ne kolme päivää, joiden kuluessa minun piti nähdä tekemiänne
hullutuksia, ovat jo kuluneet, sillä minä katson ne nähdyiksi ja
lainvoiman saaneiksi ja kerron niistä armolliselle neidille ihmeellisiä
asioita. Kirjoittakaa nyt kirje ja lähettäkää minut heti matkaan, sillä
minulla on palava halu tulla takaisin pelastamaan teidän armonne tästä
kiirastulesta, johon teidät jätän.

— Kiirastuleksiko sitä nimität, Sancho? — sanoi Don Quijote. —
Oikeammin tekisit, jos nimittäisit sitä helvetiksi tai joksikin muuksi
vielä pahemmaksi, jos sellaista on olemassa.

— Olen kuullut sanottavan — vastasi Sancho — että niillä, jotka ovat
helvetissä, _nulla est retentio_.[83]

— En ymmärrä mitä tuo _retentio_ merkitsee — sanoi Don Quijote.

— _Retentio_ — vastasi Sancho — on sitä paljon, että se joka kerran on
helvetissä ei tule sieltä ulos, eikä voisikaan tulla. Teidän armonne
laita tulee olemaan toisin, elleivät jalkani pahoin petä, kun minulla
vain on kannukset Rocinanten virvoittamiseksi; ja annahan, kun olen
toden teolla Tobosossa ja armollisen neidin Dulcinean edessä, niin
kerron hänelle sellaisia seikkoja niistä tyhmyyksistä ja hullutuksista
(mikä kaikki on yhtä ja samaa), joita teidän armonne on tehnyt ja tekee
yhä vielä, että hänestä tulee pehmoisempi kuin lapanen, vaikka hän
saapuessani olisi korkkitammea kovempi; hänen suloisen ja hunajaisen
vastauksensa kanssa palaan sitten ilmojen halki kuin noita ikään ja
pelastan teidän armonne tästä kiirastulesta, joka näyttää helvetiltä,
mutta ei se ole, koska on poispääsyn toivo, jota, kuten jo sanoin, ei
ole helvetissä oljentelevilla, enkä minä usko teidän armonnekaan muuta
väittävän.

— Se on totta, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — mutta kuinka saamme
tässä kirjeen kirjoitetuksi?

-— Entä aasiosoituksen? — lisäsi Sancho.

— Kaikki tulee mukaan, — sanoi Don Quijote — ja koska tässä ei ole
paperia, olisi kaiketi hyvä, jos kirjoittaisimme sen puiden lehdille
tai pienille vahatauluille, niin kuin muinaisajan ihmiset, vaikka
taitaa nyt olla yhtä vaikea löytää sellaisia välineitä kuin paperiakin.
Mutta johtui tässä mieleeni, mihin se voitaisiin hyvin ja erittäin
hyvin kirjoittaa, nimittäin Cardenion omistamaan muistiinpanokirjaan.
Sinä pidät sitten huolen siitä, että se jäljennetään paperille,
hyvällä käsialalla, ensimmäisessä kohtaamassasi paikassa, missä on
koulumestari, ja ellet sellaista tapaa, niin jäljentäähän sen kuka
suntio tahansa; mutta älä anna sitä kenenkään julkisen kirjurin
jäljennettäväksi, sillä ne kirjoittavat sen kuin protokollan, niin
ettei siitä ota selvää itse pirukaan.

— Mutta kuinkas sitten käy allekirjoituksen? — kysyi Sancho.

— Amadiin kirjeet eivät olleet milloinkaan allekirjoitettuja vastasi
Don Quijote.

— Hyvä on; — vastasi Sancho — mutta osoitus on välttämättä
allekirjoitettava, ja jos se jäljennetään, niin sanovat että
nimikirjoitus on väärennetty, ja minä jään vaille aaseja.

‒ Osoitus on sinulla muistiinpanokirjassa allekirjoitettuna, Ja sen
nähdessään sisarentyttäreni ei vastustele sen lunastamista. Mitä
taas rakkauskirjeeseen tulee, käsket kirjoittaa alle: »Teidän hamaan
kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ei näet paljoakaan
haittaa, vaikka sen kirjoittaa joku toinen, sillä Dulcinea, mikäli
muistan, ei osaa lukea eikä ole eläessään nähnyt minun käsialaani eikä
kirjoittamaani kirjettä, koska rakkautemme on molemmin puolin ollut
aina platonista menemättä pitemmälle kuin kunnialliseen toistemme
katselemiseen. Ja sekin on tapahtunut niin harvoin että uskallan
hyvällä omallatunnolla vannoa etten niinä kahtenatoista vuotena, joina
olen häntä rakastanut hartaammin kuin näiden omien silmieni valoa,
jotka kerran maahan maatuvat, ole nähnyt häntä montakaan kertaa; ja
onpa vielä mahdollista, ettei hän näinä harvoina kertoina ole tullut
huomanneeksi, milloin olen häntä katsellut: niin tarkoin suojaten
ja silmällä pitäen ovat häntä kasvattaneet hänen isänsä Lorenzo
Corchuelo[84] ja hänen äitinsä Aldonza Nogales.[85]

— Ahaa! — virkkoi Sancho. — Onko siis Lorenzo Corchuelon tytär se
valtiatar Dulcinea Tobosolainen, muuten Aldonza Lorenzon nimellä
mainittu?

On, vastasi Don Quijote — ja hän ansaitsisi päästä koko maailman
valtiattareksi.

Minä tunnen tytön hyvin — sanoi Sancho — ja voin vakuuttaa että hän
heittää sauvaa yhtä hyvin kuin kylän väkevin nuori mies. Voi taivaan
taatto, kuinka reilu tyttö se on, ei moittimista mitään, roteva kuin
mies, ja hän varmaan pelastaa pahastakin paikasta nyt ja edeskinpäin
minkä vaeltavan ritarin tahansa, joka pitää häntä naisenansa. Voi
koiran poika, kuinka hän on väkevä, ja millainen hänellä on ääni!
Tiedän kertoa että hän eräänä päivänä nousi kylän kellotapuliin
huutamaan kotiin renkejä isänsä kesantopellolta, ja nämä, vaikka
olivatkin hyvän puolen peninkulman päässä, kuulivat huudon yhtä
selvästi kuin jos olisivat olleet tapulin juurella. Ja parasta hänessä
on, ettei hän ole ensinkään turhan ujo, hän näet on aika mamsseli:
pitää peliänsä kaikkien kanssa ja osaa ottaa kaikesta huvin ja kujeen
aihetta. Nytpä sanon, herra Murheellisen hahmon ritari, että teidän
armonne sopii ja tuleekin hullutella hänen tähtensä ja vielä lisäksi
aivan täydellä syyllä painua epätoivoon ja hirttää itsenne, sillä
kukaan, joka saa sen kuulla, ei voi olla sanomatta että teitte aivan
erinomaisesti oikein, vaikka piru teidät perisi. Ja mielisinpä jo
päästä matkaan vain saadakseni nähdä hänet, sillä en ole nähnyt häntä
moniin aikoihin, ja hän on varmaan kovin muuttunut, sillä vaimoväen
näköpää kärsii pahoin alinomaisesta vainiolla, päivänpaahteessa
ja purevassa ilmassa oleskelemisesta. Ja nyt tunnustan teille
vilpittömästi, herra Don Quijote, että aina tähän saakka olen vaeltanut
suuressa tietämättömyydessä, kun olen lujasti ja järkähtämättömästi
uskonut että neiti Dulcinean täytyi olla joku prinsessa, johon teidän
armonne oli rakastunut, tai joku sellainen henkilö, joka hyvin
ansaitsisi teidän armonne hänelle lähettämät lahjat, sekä biskajalaisen
että kaleerivankien matkassa toimitetut ja nähtävästi vielä monet
muut, koska teidän armonne varmaan on suoriutunut voittajana monesta
taistelusta sinä aikana, jolloin en vielä ollut aseenkantajananne.
Mutta asiaa oikein harkiten: mitä välittää neiti Aldonza Lorenzo,
tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolainen, siitä, että teidän armonne
voittamat ja nyt ja tuonnempana hänen luoksensa lähettämät henkilöt
tulevat hänen tykönsä ja lankeavat polvilleen hänen eteensä?
Saattaisihan käydä niin, että hän olisi heidän saapuessaan pellavia
häkilöimässä tai riihtä puimassa ja he nolostuisivat hänet nähdessään
ja lahja häntä naurattaisi ja suututtaisi.

— Olenhan jo sanonut sinulle, Sancho, monet kerrat — virkkoi Don
Quijote — että olet suuri suupaltti ja, vaikka tylsä ymmärrykseltäsi,
yrität monesti olla sukkela; mutta osoittaakseni sinulle, kuinka
typerä olet sinä ja kuinka hyvä-älyinen olen minä, mielin kertoa
kuultavaksesi pienen tarinan. Sinun tulee tietää että eräs kaunis,
nuori, riippumaton ja varakas ja ennen kaikkea suruton leskirouva
rakastui nuoreen maallikkoveljeen, turpeaan ja jäntterään veikkoon,
jonka esimies sai sen tietää ja sanoi eräänä kauniina päivänä kelpo
leskelle, veljellisesti häntä nuhdellen: »Minua kovin ihmetyttää,
armollinen rouva, eikä suinkaan vähästä syystä, että niin ylhäinen,
niin kaunis ja niin varakas nainen kuin teidän armonne on rakastunut
moiseen sivistymättömään, kehnoon ja typerään mieheen, vaikka täällä
meidän talossamme on niin paljon maistereita, niin paljon kandidaatteja
ja teologeja, joista teidän armonne voi valita kuin päärynäläjästä
sanoen: 'Tästä minä pidän, tuosta en huoli.'» Mutta leski vastasi
varsin hilpeästi ja luontevasti: »Arvoisa herra, teidän armonne erehtyy
pahoin ja ajattelee kovin vanhanaikaisesti, jos luulee minun valinneen
huonosti, vaikka hän, josta puhutaan, olisi hyvinkin yksinkertainen,
sillä siinä, mihin minä häntä tarvitsen, hän on yhtä hyvä ja parempikin
filosofi kuin Aristoteles.» Samoin, Sancho, on Dulcinea Tobosolainen,
sikäli kuin minä häntä rakastan, maailman ylhäisimmän prinsessan
veroinen. Niin on laita, eivätkä kaikki runoilijat, jotka ylistävät
naisiansa antamalla heille nimet mielensä mukaan, itse asiassa
suinkaan näitä rakastettuja omista. Luuletko sinä että jokainen
Amarillis, Fyllis, Silvia, Diana, Filida ja muut sellaiset, joita
kirjat, kansanlaulut, parturien tuvat ja komediateatterit vilisevät,
todella ovat olleet ilmieläviä naisia ja kuuluneet niille, jotka
heitä ylistävät ja ovat ylistäneet? Niin ei suinkaan ole laita,
vaan useimmat kuvittelevat heitä saadakseen aihetta säkeisiinsä ja
jotta heitä pidettäisiin rakastuneina ja henkilöinä, jotka kelpaavat
rakastajiksi. Niinpä riittääkin minulle, kun ajattelen ja uskon että
oivallinen Aldonza Lorenzo on kaunis ja kunniallinen; syntyperä sitä
vastoin merkitsee vähän, sillä sitä varmaankaan ei tulla tutkimaan,
jotta voitaisiin antaa hänelle jokin sotilaallinen ritarimerkki, ja
minä puolestani pidän häntä maailman ylhäisimpänä prinsessana. Sinun
tulee näet tietää, Sancho, ellet jo sitä tiedä, että kaksi seikkaa
kiihtää rakkauteen enemmän kuin mikään muu, nimittäin suuri kauneus
ja hyvä maine, ja ne molemmat nähdään Dulcineassa mitä suurimmassa
määrässä, sillä kauneudeltaan ei kenkään ole hänen veroisensa, ja
maineen moitteettomuudessa pääsevät vain harvat hänen rinnalleen. Ja
loppujen lopuksi: minä ajattelen että kaikki, mitä sanon, on niin,
ettei siinä ole yhtään liikaa eikä liian vähän, ja minä kuvaan hänet
mieleeni sellaisena kuin haluan hänen olevan sekä kauneudeltaan että
ylevyydeltään, eikä häntä saavuta eikä hänelle vedä vertoja yksikään
menneiden aikojen kuuluisa nainen, ei kreikkalainen, ei barbaari eikä
roomalainen. Sanokoon siis jokainen mitä tahtoo; jos näet minua tästä
moittivat tietämättömät, eivät ankarat tutkijat minua kumminkaan
tuomitse.

— Minä myönnän että teidän armonne on kaikin puolin oikeassa — vastasi
Sancho — ja että itse olen aasi. En sentään oikein ymmärrä mikä tuon
aasin nyt suuhuni toi, sillä eihän pidä puhua nuorasta hirtetyn miehen
talossa. Mutta kirje tänne näin, ja Jumalan haltuun, sillä nyt minä
tästä muutan.

Don Quijote otti esiin muistiinpanokirjan, väistyi syrjään ja alkoi
aivan rauhallisesti kirjoittaa kirjettä. Saatuaan sen valmiiksi hän
kutsui luokseen Sanchon ja sanoi tahtovansa lukea sen hänelle, jotta
hän oppisi sen ulkoa, siltä varalta, että sattuisi sen matkalla
kadottamaan, sillä hänen huonon onnensa saattoi pelätä vievän minne
tahansa. Siihen vastasi Sancho:

— Teidän armonne kirjoittakoon sen pariin kolmeen kertaan tähän kirjaan
ja antakoon kirjan minulle, niin minä kyllä pidän sen tallella;
mieletöntä näet on ajatella että sen painaisin muistiini, joka minulla
on niin huono, että usein unohtuu oma nimenikin. Siitä huolimatta
teidän armonne suvaitkoon sen minulle lukea; kuuntelen sitä mielelläni,
sillä sen täytyy luistaa kuin voideltu.

— Kuuntele, näin se kuuluu — sanoi Don Quijote:

 Don Quijoten kirje Dulcinea Tobosolaiselle.

 »Suurivaltainen ja korkea Hallitsijatar:

 Erossaolon odan lävistämä ja sydämen huimien taistojen haavoittama
 toivottaa sinulle, suloisin Dulcinea Tobosolainen, terveyttä, jota
 hänellä itsellään ei ole. Jos sinun kauneutesi halveksuu minua, ellei
 sinun oivallisuutesi ole minulle suopea, jos sinun ylenkatseesi on
 minulle murheeksi, niin minä, kuinka ikinä mahtanenkin olla tuskan
 tuttu, en voine kestää tätä kärsimystä, joka on niin hyvin ankara
 kuin ylen pitkällinenkin. Kelpo aseenkantajani Sancho tulee antamaan
 sinulle, oi kaunis kiittämätön, minun armas viholliseni! täydellisen
 tiedon siitä, kuinka nyt on minun laitani sinun tähtesi: jos mielit
 käydä minua auttamaan, olen sinun omasi, ellet, niin tee mitä hyväksi
 näet, sillä päiväni päättämällä tyydytän sinun julmuutesi ja oman
 kaipuuni.

 Sinun hamaan kuolemaan saakka,

                                   Murheellisen hahmon ritari.»

— Isäni autuuden nimessä, — sanoi Sancho kirjeen kuultuaan — sehän on
ylevintä, mitä olen koskaan kuullut. Tule ja puserra, kuinka teidän
armonne sanoo hänelle kaiken, mitä mieli tekee, ja kuinka hyvin se
sopii allekirjoitukseen _Murheellisen hahmon ritari_. Sanonpa totisesti
että teidän armonne on itse piru ja ettei ole sellaista, mitä te ette
osaa.

— Kaikki on tarpeen — vastasi Don Quijote — siinä toimessa, jota minä
harjoitan.

— No niin, — virkkoi Sancho — jospa teidän armonne nyt pistää
tuohon toiselle puolelle osoituksen, jolla saan ne kolme aasia, ja
allekirjoittaa sen hyvin selvästi, jotta nähdessään heti sen tuntevat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Kirjoitettuaan hän luki sen, ja se kuului näin:

 »Luovuttakoon teidän armonne, sisarentyttäreni, tätä aasivekseliä
 vastaan Sancho Panzalle, aseenkantajalleni, kolme niistä viidestä
 aasistani, jotka lähtiessäni jäivät kotiin ja ovat teidän armonne
 hoidossa. Mainitut kolme aasia käsken toimittamaan ja maksamaan
 hänelle korvaukseksi kolmesta muusta täällä käteisesti vastaan
 ottamastani; ja tämä osoitus sekä hänen kuittauksensa tasoittavat
 tilimme. Annettu Sierra Morenan sydänmailla elokuussa tänä vuonna.»

Hyvä on; — sanoi Sancho — suvaitkaa allekirjoittaa se, teidän armonne.

Sitä ei tarvitse allekirjoittaa, — sanoi Don Quijote — piirrän siihen
vain kiemurani, joka on yhtä hyvä kuin nimikirjoitus ja pätee kolmesta
aasista, jopa kolmestasadastakin, jos sikseen tulee.

— Minä luotan teidän armoonne — vastasi Sancho. Sallikaa minun
nyt mennä satuloimaan Rocinantea ja varautukaa antamaan minulle
siunauksenne, sillä aion lähteä heti, näkemättä niitä hullutuksia,
joita teidän armonne aikoo tehdä; mutta minä kerron teidän tehneen
niitä niin paljon, ettei enemmästä apua.

— Vaadin ainakin, Sancho, koska se on varsin välttämätöntä, vaadin,
sanon minä, että sinun tulee nähdä minut alastomana ja tekemässä
tusinan tai pari tusinaa hulluja temppuja, sillä minä suoritan ne
vähemmässä kuin puolessa tunnissa; kun olet ne nähnyt omin silmin, voit
huoletta vannoa tapahtuneiksi muutkin, jotka tahdot lisäksi mainita; ja
minä vakuutan sinulle ettet sinä voi kertoa niin monesta kuin minä aion
tehdä.

— Jumala varjelkoon, herrani, älkää vaatiko minua näkemään teidän
armoanne alastonna, sillä siitä minun tulisi kovin teitä surku enkä
voisi olla itkemättä, ja pääni on jo nyt, eilen illalla harmon tähden
porua päästettyäni, siinä kunnossa, ettei minusta ole jälleen itkemään;
jos teidän armonne kuitenkin välttämättä tahtoo minun näkevän hulluja
temppuja, niin tehkää ne pukeissa ja tehkää sellaisia, joihin ei kulu
paljon aikaa ja jotka parhaiten käyvät päinsä. Sitäkin mieluummin, kun
minun tähteni ei mitään sellaista tarvita ja, kuten sanottu, pääsisin
pikemmin palaamaan ja tuomaan niitä uutisia, joita teidän armonne
kaipaa ja ansaitsee. Ellei, niin pitäköön varansa neiti Dulcinea; jos
näet hän ei vastaa niin kuin tulee, vannon ja lupaan, jääköön sanomatta
minkä nimessä, ottavani hänestä irti hyvän vastauksen potkuilla ja
korvatillikoilla. Sillä miksi pitäisikään sietää että niin kuuluisa
ritari kuin teidän armonne kääntyy hulluksi noin vain jonkun... tähden?
Älköön neiti pakottako minua sanomaan mitä tiedän, sillä minä puhun
jumal’avita suuni puhtaaksi ja nostan lemmon metelin, kävi miten kävi.
Kyllä tämä poika sen konstin osaa! Huonosti se minut tuntee! Jos
tuntisi, niin tietäisi myös mitä hänen rauhaansa tulee!

— Totta totisesti, Sancho, — virkkoi Don Quijote — sinähän et näytä
olevan paremmin järjissäsi kuin minä.

— En minä niin hullu ole, — vastasi Sancho — minulla on vain pahempi
sisu. Mutta se sikseen; mitä teidän armonne aikoo syödä minun poissa
ollessani? Aiotteko Cardenion lailla hyökätä paimenten kimppuun ja
ryöstää heiltä?

— Älä rasita mieltäsi sillä huolella — vastasi Don Quijote. — Vaikka
muutakin olisi, nauttisin vain niitä yrttejä ja hedelmiä, joita tämä
niitty ja nämä puut minulle tarjoavat, sillä tehtäväni koko hienous on
siinä, että paastoan ja antaudun muuhun vastaavaan lihankidutukseen.

— No niin, jääkää hyvästi. Mutta arvaatteko mikä minua peloittaa,
teidän armonne? Etten osaakaan enää takaisin tänne, mihin teidät jätän,
kun paikka on niin syrjäinen.

— Ota tarkka vaari; minä puolestani varon poistumasta näiltä tienoilta,
— sanoi Don Quijote — vaivaudunpa vielä nousemaan näille kaikkein
korkeimmille huipuille nähdäkseni, satutko silmiini palatessasi.
Sitäkin paremmin menettelet ja parhaan vakuuden saat siitä, ettet eksy
muualle minua tapaamatta, jos taitat jonkin määrän värihernettä, jota
täällä kasvaa runsaasti, ja sirottelet sitä vähän väliä, kunnes tulet
tasaiselle maalle; ne ovat sitten tienviittoina ja merkkeinä, kuin
Theseuksen labyrintin lanka, jotta palatessasi minut löydät.

— Sen teen — vastasi Sancho Panza.

Hän taittoi muutamia oksia, pyysi isännältään siunausta ja sanoi
hänelle jäähyväiset, kummankin vuodattaessa runsaita kyyneliä. Sitten
hän nousi Rocinanten selkään, Don Quijoten kovin kehottaessa häntä
ratsua hyvin hoitamaan ja varomaan kuin omaa itseään, ja lähti ajamaan
tasankoa kohti, tavan takaa sirotellen väriherneen oksia, niin kuin
isäntä oli neuvonut. Niin hän meni, vaikka Don Quijote yhä häntä
kiusasi katselemaan ainakin paria hänen suorittamaansa hullutusta. Hän
ei ollut kuitenkaan ehtinyt kulkea sataa askelta, kun palasi ja virkkoi:

— Minä myönnän, herra, että teidän armonne on aivan oikeassa: jotta
voin omaatuntoani rasittamatta vannoa nähneeni teidän tekevän hulluja
temppuja, on hyvä, jos näen ainakin yhden sellaisen, vaikka olen nähnyt
jo aika suuren nähdessäni teidän armonne jäävän tänne.

— Enkö sitä sinulle sanonut? — virkkoi Don Quijote. — Maltahan hiukan,
Sancho, minä teen ne siunaamahetkessä.

Niin hän tuota pikaa riisui housunsa, joten alaruumiin peitoksi jäivät
vain paidanhelmat, ja heitti sitten siekailematta pariin kertaan
hypäkkää, kämmenillään paukuttaen jalkapohjia, sekä kaksi häränpyllyä,
pää maassa ja jalat ilmoilla, paljastaen sellaisia seikkoja, että
Sancho, päästäkseen näkemästä niitä uudestaan, käänsi Rocinanten ja
katsoi voivansa täydellä vakaumuksella vannoa että hänen isäntänsä oli
hullu. Sallikaamme siis hänen mennä menojaan, kunnes tulee takaisin,
mikä tapahtui sangen pian.




Kuudeskolmatta luku,

missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita Don Quijote teki
Sierra Morenassa.


Käydessään jälleen kertomaan mitä Murheellisen hahmon ritari teki
havaittuaan jääneensä yksin, historia tietää sanoa että Don Quijote,
lakattuaan kuperkeikkoja heittämästä ja kievahtelemasta, vyötäisistä
alaspäin alastomana ja vyötäisistä ylöspäin vaatetettuna, ja nähdessään
Sanchon menevän menojaan viitsimättä jäädä katselemaan enempiä
hullun temppuja, nousi korkean kallion huipulle ja alkoi siellä
jälleen ajatella mitä oli jo monet kerrat miettinyt, milloinkaan
päätökseen pääsemättä, nimittäin mikä olisi hänelle otollisempaa ja
soveliaampaa: Rolandin huimien vaiko Amadiin alakuloisten hullutusten
jäljitteleminen; ja tällöin hän puheli itsekseen lausuen: »Jos Roland
olikin niin oiva ja urhoollinen ritari kuin kaikki väittävät, niin
mitä ihmettä siinä oikeastaan on? Olihan hän noiduttu, eikä häntä
voinut kukaan surmata muuten kuin tulkkaamalla parsinneulan hänen
jalkapohjaansa, ja hänellähän oli siltä varalta aina seitsemällä
rauta-anturalla varustetut jalkineet. Ne juonet tosin eivät auttaneet,
kun tuli Bernardo del Carpio, joka ne tunsi ja joka kuristi hänet
käsivarsillaan hengettömäksi Roncesvalissa. Mutta jos nyt jätämme
sikseen sen, mikä koskee hänen urhoollisuuttansa, ja tarkastelemme
hänen järjenmenetystänsä, niin on varsin varma, että hän meni sekaisin
lähteeltä löytämiensä merkkien ja niiden uutisten vuoksi, joita
hänelle toi paimen kertomalla Angelican maanneen päivällislevollaan
pari kertaa ja useamminkin Medoron, kähäräpäisen maurilaispojan,
Agramanten paasin kanssa; jos hän oivalsi tuon todenperäiseksi ja
käsitti naisensa menetelleen laittomasti, niin eipä ollut paljonkaan,
vaikka hän tuli siitä hulluksi; mutta minä, kuinka minä voin jäljitellä
hänen hullun töitään, ellei jäljiteltävänäni ole samanlaista aihetta?
Eihän minun valtiattareni Dulcinea Tobosolainen ole, sen uskallan
vannoa, ikipäivinään nähnyt yhtäkään mauria oikeassa hahmossaan,
omassa asussaan; hän on vielä tänä päivänä samanlainen kuin äiti, joka
hänet synnytti,[86] ja ilmeistä vääryyttähän minä hänelle tekisin,
jos hänestä muuta ajatellen kääntyisin hulluksi samalla tavalla kuin
tuo raivoisa Roland. Toisaalta huomaan että Gallian Amadis, järkeään
menettämättä ja hullutuksia tekemättä, saavutti yhtä suuren rakastuneen
maineen kuin kuka tahansa, sillä havaittuaan saavansa osakseen
ylenkatsetta valtiattareltaan Orianalta, joka oli kieltänyt häntä
ilmaantumasta näkyviinsä, kunnes hän sallisi, hän oman historiansa
kertomuksen mukaan vain vetäytyi Köyhälle kalliolle, mukanaan eräs
erakko, ja siellä itki ja rukoili Jumalaa kyllältään, kunnes taivas
tuli hänen avukseen hänen murheensa ja hätänsä ollessa suurimmillaan.
Ja jos tämä kerran on totta, niin kuin onkin, miksi minä vaivautuisin
riisuutumaan apposen alasti ja runtelemaan näitä puita, jotka eivät ole
tehneet minulle mitään pahaa, ja mitä syytä on minulla sokaista näiden
purojen kirkasta vettä, joka tarjoutuu juotavakseni, milloin vain
haluan? Eläköön Amadiin muisto, ja jäljitelköön häntä niin hyvin kuin
suinkin voi Don Quijote, josta sanottakoon mitä on sanottu toisesta:
että hän, ellei tehnytkään suuria tekoja, paloi halusta niiden
suorittamiseen; ja ellei minua olekaan hylännyt eikä ylenkatsonut
Dulcinea Tobosolainen, minulle riittää, kuten jo sanoin, että olen
poissa hänen luotansa. Käydäänpä siis käsiksi työhön: palautukaa
mieleeni, te Amadiin seikat, ja neuvokaa minua, kuinka minun tulee
alkaa teitä jäljitellä. Jopa tiedänkin että hänen tärkeimpänä toimenaan
oli rukoileminen ja Jumalan avuksi huutaminen; mutta mikä neuvoksi, kun
minulla ei ole rukousnauhaa?»

Samassa hänen mieleensä johtui miten menetellä: hän repäisi paitansa
riippuvista helmuksista ison suikaleen ja sitaisi siihen yksitoista
solmua, yhden toisia suuremman, ja tämä oli hänen rukousnauhanansa
koko sen ajan, jonka hän siellä vietti ja jonka kuluessa hän luki
avemarianrukouksia ainakin miljoonan. Kovin häntä kumminkin huolestutti
se seikka, ettei niiltä mailta löytynyt mitään erakkoa, jolle olisi
voinut ripittäytyä ja jolta saada lohdutusta. Niinpä hän kuluttikin
aikaansa kävelemällä pienellä niityllä ja kirjoittamalla ja piirtämällä
puiden kuoreen ja hienoon hiekkaan paljon säkeitä, jotka kaikki
kuvastelivat hänen murhettansa, toiset samalla laulaen Dulcinean
ylistystä. Mutta myöhemmin, kun hänet löydettiin, ei ollut eheinä ja
luettavina säilynyt muita kuin seuraavat:

    Oi kaunis nurmennukka,
    sä ylväs puu ja vehmas maa,
    oi pensas, yrtti, kukka,
    nyt ilkkumatta kuunnelkaa,
    kun teille laulan, rukka.
    En häiritse mä teitä lain,
    vaikk' onkin tuska armoton;
    siis yksin tässä armastain
    ma, Don Quijote, itken vain,
    kun kaukana on Toboson
          Dulcinea.

    Hän kulkee täällä juuri,
    mies uskollinen lemmessään,
    on surkeutens' suuri,
    kun eross' on hän immestään,
    ja eess' on julma muuri.
    Vuoks lemmentuskain katkerain
    nyt on hän kovin rauhaton;
    siks saavin vettä vuodattain
    hän, Don Quijote, itkee vain,
    kun kaukana on Toboson
          Dulcinea.

    Nyt rotkot vuoren harmaan
    hän, hurja, tutkii seikkaillen,
    valittain kovuutt' armaan
    hän ryntää kätköön korpien
    ja sinne sortuu varmaan.
    Hän kivun tunsi vavahtain,
    kun häntä takaraivohon
    löi lemmennuoli voimakkain;
    siks Don Quijote itkee vain,
    kun kaukana on Toboson
          Dulcinea.

Dulcinean nimeen liitetty lisäsana nauratti aika tavalla löytäjiä,
sillä he otaksuivat Don Quijoten varmaan luulleen ettei hänen
lauluansa ymmärrettäisi, ellei hän Dulcineaa mainitessaan merkitsisi
häntä myös Toboson naiseksi; ja niin oli tosiaankin laita, kuten hän
itse myöhemmin tunnusti. Hän kirjoitti paljon muitakin, mutta vain
nämä kolme, kuten sanottu, voitiin saada selville ja täydellisesti
lukea. Näissä puuhissa hän aikaansa vietti, huokaillen ja huudellen
viidakkojen fauneille ja metsänhaltijoille, jokien nymfeille ja
aralle ja värjyvälle Kaiulle, jotta tämä hänelle vastaisi ja nuo
toiset häntä lohduttaisivat ja kuuntelisivat, sekä etsien joitakin
yrttejä ravitakseen itseään, kunnes Sancho palaisi. Jos aseenkantaja
olisi viipynyt kolme viikkoa kolmen päivän asemesta, Murheellisen
hahmon ritari olisi varmaan ehtinyt niin ränstyä, ettei hänen oma
synnyttäjänsäkään olisi häntä enää tuntenut.

Mutta nyt on paras jättää hänet huokaustensa ja runoihinsa huomaan
ja käydä kertomaan mitä sattui Sancho Panzalle hänen lähettiläänä
matkustaessaan. Päästyään valtamaantielle hän lähti etsimään Toboson
tietä ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon luo, jossa oli
joutunut onnettomasti poukotettavaksi, ja hän oli tuskin ehtinyt sen
nähdä, kun hänestä jo tuntui kuin hän jälleen heiskuisi ilmoilla, eikä
Sanchon tehnyt mieli mennä sisään, vaikka hän saapui hetkenä, jona
olisi voinut ja jona hänen olisi pitänytkin se tehdä, koska oli aterian
aika ja hän olisi mielellään nauttinut jotakin lämmintä ruokaa syötyään
monena päivänä vain kylmää.

Tämä tarve ajoi hänet majatalon portille saakka hänen yhä
epäröidessään, mennäkö sisään vai ei; ja hänen siinä miettiessään tuli
majatalosta kaksi henkilöä, jotka heti hänet tunsivat. Toinen heistä
sanoi toiselle:

— Katsokaa, herra lisensiaatti, eikö tuo tuolla hevosen selässä de
Sancho Panza, sama mies, jonka seikkailevan ritarimme emännöitsijä
sanoi lähteneen matkaan isäntänsä aseenkantajana?

— On kuin onkin, — sanoi lisensiaatti ja tuo on Don Quijotemme hevonen.

He tunsivat hänet niin hyvin, koska olivat hänen oman paikkakuntansa
kirkkoherra ja parturi, samat miehet, jotka olivat tutkineet ja
tuominneet ritariromaaneja. Lopullisesti tunnettuaan Sancho Panzan ja
Rocinanten he lähtivät hänen luokseen haluten kuulla Don Quijotesta, ja
kirkkoherra huusi Sancholle mainiten hänen nimensä ja sanoen:

— Sancho Panza, ystäväni, missä on isäntänne?

Sancho Panza tunsi heidät heti, päätti olla sanomatta heille, mihin
paikkaan ja millaiseen tilaan hänen isäntänsä oli jäänyt, ja vastasi
siis että hänen isäntänsä askarteli eräällä taholla ja eräässä
tehtävässä, joka oli erittäin tärkeä, mutta jota hän ei voinut
ilmoittaa, niin totta kuin hänellä oli silmät päässä.

— Ei, se ei käy päinsä, Sancho Panza; — virkkoi parturi — ellette
sano meille, missä hän on, joudumme ajattelemaan, niin kuin jo
ajattelemmekin, että olette tappanut ja ryöstänyt hänet, koska tulette
hänen hevosellaan ratsastaen. Teidän on totisesti toimitettava meille
isäntä, muuten varokaa itseänne.

— Ei ole syytä uhkailla minua, sillä minä en ole sellainen mies, joka
ketään ryöstää tai tappaa; tappakoon jokaisen hänen oma kohtalonsa tai
Jumala, joka on hänet luonut. Isäntäni on parannusta tekemässä keskellä
tätä vuoristoa, ihan omasta halustaan.

Sitten hän kertoi kiireesti ja keskeytymättä, millaiseen tilaan isäntä
oli jäänyt, millaisia seikkailuja heille oli sattunut ja että hän itse
oli viemässä kirjettä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, Lorenzo Corchuelon
tyttärelle, johon Don Quijote oli silmittömästi rakastunut. Molemmat
kuuntelijat olivat ihmeissään Sanchon kertomuksesta; vaikka he näet jo
tiesivät Don Quijoten hulluksi ja tunsivat hänen hulluutensa laadun,
he silti ihmettelivät sitä joka kerta siitä kuullessaan. He pyysivät
Sancho Panzaa näyttämään kirjettä, jota hän oli viemässä neiti Dulcinea
Tobosolaiselle. Sancho sanoi että se oli kirjoitettu muistikirjaan
ja että hänen herransa oli käskenyt jäljentää sen kirjoituspaperille
ensimmäisessä paikassa, johon hän saapuisi. Siihen sanoi kirkkoherra
että Sanchon sopi näyttää se hänelle ja että hän jäljentäisi sen
erittäin hyvällä käsialalla. Sancho Panza pisti kätensä poveensa etsien
pientä muistiinpanokirjaa, mutta ei sitä löytänyt eikä voinutkaan
löytää, vaikka olisi etsinyt tähän saakka, sillä se oli jäänyt Don
Quijotelle, joka ei ollutkaan sitä hänelle antanut ja jolta Sancho ei
ollut muistanut sitä pyytää.

Huomatessaan ettei kirjaa löytynyt Sancho valahti kasvoiltaan ihan
vaaleaksi, kopeloi jälleen ruumiinsa joka puolta, havaitsi taaskin
ettei kirjaa mistään löytynyt, alkoi sitten muitta mutkitta kaksin
käsin raastaa partaansa repien siitä puolet ja antoi itselleen heti,
viipymättä ja hellittämättä, puoli tusinaa nyrkiniskuja kasvoihin ja
nenään, niin että siitä purskahtava veri tahri hänet pahanpäiväisesti.
Tuon nähdessään kirkkoherra ja parturi kysyivät mitä hänelle oli
sattunut, kun hän niin kovin itseänsä runteli.

— Mitäs minulle tässä muuta sattuisi — vastasi Sancho — kuin että olen
käden käänteessä, silmän räpäyksessä, menettänyt kolme aasia, jotka
olivat kaikki pulskia kuin hovilinna.

— Kuinka niin? — virkkoi parturi.

— Olen kadottanut muistikirjan, — vastasi Sancho — sen, jossa oli
Dulcinealle kirjoitettu kirje ja herrani allekirjoittama osoitus, jossa
hän määräsi sisarentyttärensä antamaan minulle kolme aasia niistä
viidestä, jotka hänellä oli kotonaan.

Sancho kertoi heille harmon katoamisesta. Kirkkoherra lohdutti häntä
ja lupasi pitää huolen siitä, että hänen isäntänsä, kunhan hän ensin
löytyisi, uudistaisi sitoumuksen ja kirjoittaisi uuden osoituksen
paperille, niin kuin tapa ja pitämys oli, sillä muistiinpanokirjoihin
kirjoitettuja ei milloinkaan hyväksytty eikä täytetty.

Tuosta Sancho tyyntyi ja sanoi ettei Dulcinealle vietävän kirjeen
kadottaminen niin ollen häntä kovinkaan huolestuttanut, koska hän osasi
sen melkein ulkoa, joten se voitiin jäljentää hänen muististaan missä
ja milloin tahansa.

— Lausukaahan se, Sancho, — sanoi parturi — kyllä me sen sitten panemme
paperille.

Sancho painui hetkeksi ajatuksiinsa, kynsi päätänsä johdattaakseen
kirjettä mieleensä, vaihtoi jalkaa tavan takaa, katseli toisinaan
maahan, toisinaan taivaalle ja pureksittuaan sormenpään melkein rikki
ja jännittäen äärimmilleen toisten odottavien kärsivällisyyttä sanoi
vihdoin, pitkän tovin kuluttua:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, hitto sen vieköön mitä minä
kirjeestä vielä muistan; alussa tosin oli: »Korkea ja suurivartinen
hallitsijatar».

— Ei suinkaan suurivartinen, — virkkoi parturi vaan suurivaltainen
hallitsijatar.

— Aivan oikein — sanoi Sancho. — Sitten, jos en väärin muista, seurasi.
jos en tuota väärin muista: »oraat ja unen puute, ja lävistetty
suutelee teidän armonne käsiä, kiittämätön ja aivan tuntematon
kaunotar», ja jotain siinä oli terveydestä ja sairaudesta, jota hän
neidille toivotteli, ja niin se sitten luisti latuansa, kunnes lopussa
oli: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari.»

Molempia kuuntelijoita huvitti kovin Sanchon hyvä muisti, he kiittivät
sitä kilvan ja pyysivät häntä lukemaan kirjeen vielä kahteen kertaan,
jotta se jäisi heidänkin muistiinsa ajan tullen kirjoitettavaksi.
Sancho esitti sen vielä kolmeen kertaan ja sanoi joka kerta kolme
tuhatta uutta hullutusta. Sen jälkeen hän kertoi myös isäntänsä
asioista, mutta ei maininnut sanaakaan poukottamisesta, joka oli tullut
hänen itsensä osaksi majatalossa, mihin hän ei millään muotoa tahtonut
mennä. Hän kertoi myös, kuinka hänen herransa, kun Sancho toisi kuin
toisikin hyvät sanomat neiti Dulcinea Tobosolaiselta, lähtisi matkaan
kokeakseen päästä keisariksi tai ainakin muuksi hallitsijaksi; niin he
näet olivat keskenään sopineet, ja helppohan siihen oli päästäkin hänen
persoonallisella urhoollisuudellaan ja hänen käsivartensa voimalla;
ja kerran niin pitkälle ehdittyään hän naittaisi Sanchon, joka
silloin olisi leski, aivan epäilemättä, ja antaisi hänelle vaimoksi
keisarinnan hovinaisen, mannermaalla sijaitsevan suuren ja vauraan
alusmaan perijättären, ilman mitään saaren tapaista, sillä sellaisesta
Sancho ei enää välittänyt. Sancho lausui tuon niin vakavasti, tavan
takaa nenäänsä niistäen, ja sellaisella sydämen yksinkertaisuudella,
että kuuntelijat jälleen joutuivat ihmeisiinsä harkitessaan, kuinka
huima oli ollut Don Quijoten hulluus, kun se oli kyennyt kerrassaan
lakaisemaan pois tuon miesraukankin järjen. He eivät huolineet nähdä
vaivaa selvittämällä hänelle hänen erehdystänsä, koska arvelivat
olevan parasta sallia hänen pysyä niissä luuloissaan, jotka eivät
mitenkään hänen omaatuntoansa rasittaneet, ja koska heidän olisi
hupaista kuunnella hänen mielettömyyksiään. Niin he kehoittivat
häntä rukoilemaan Jumalalta herralleen menestystä, sillä saattoihan
hyvinkin sattua ja käydä päinsä, että hän aikojen kuluessa pääsisi
keisariksi, kuten Sancho sanoi, tai ainakin arkkipiispaksi tai muuksi
samanvertaiseksi arvohenkilöksi. Siihen vastasi Sancho:

— Hyvät herrat, jos onni pyörittelisi asioita siihen viisiin, että
herraani haluttaisikin päästä arkkipiispaksi eikä keisariksi, niin
tekeepä nyt mieleni tietää mitä vaeltavat arkkipiispat tavallisesti
antavat aseenkantajilleen.

— He antavat heille yleensä — vastasi kirkkoherra — jonkin
palkkapitäjän, tekevät heistä kirkkoherran tai nimittävät heidät
suntion virkaan, mistä he saavat hyvät vakituiset palkkaedut, lukuun
ottamatta lisätuloja, jotka tavallisesti arvioidaan samaan määrään.

— Siihen vaaditaan — virkkoi Sancho — ettei aseenkantaja ole nainut
ja että hän ainakin kykenee auttamaan jumalanpalveluksessa, ja siinä
tapauksessa voi vaivaista minua, joka olen naimisissa enkä tunne
aapisen ensimmäistä kirjainta! Kuinka minun käykään, jos isäntäni saa
päähänsä ruveta arkkipiispaksi eikä keisariksi niin kuin on vaeltavien
ritarien tapa ja pitämys?

— Älä ole huolissasi, hyvä Sancho, — virkkoi parturi — kyllä me
kehoitamme isäntäänne, neuvomme häntä, jopa vannotammekin omantunnon
nimessä että hän rupeaa keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä se
luontuu helpommin, koska hän on pikemmin urhoollinen kuin oppinut.

— Siltä on asia minustakin näyttänyt, — vastasi Sancho — vaikka
kyllä minun toisekseen täytyy sanoa että hän pystyy mihin tahansa.
Ajattelin puolestani rukoilla hyvää Jumalaa suuntaamaan hänen kulkunsa
sinne, missä hän parhaiten voi valvoa omia etujaan ja minulle eniten
lahjoittaa.

— Te puhutte kuin älykäs mies — virkkoi kirkkoherra — ja tulette
varmaan toimimaan niin kuin hyvän kristityn sopii. Mutta nyt on
tärkeintä pitää neuvoa, kuinka saamme isäntänne luopumaan tuosta
joutavasta katumuksenteosta, jossa hänen sanotte parhaillaan olevan;
ja parasta lienee, että menemme tähän majataloon miettiäksemme, kuinka
meidän tulee siinä menetellä, ja saadaksemme jotakin syötävää.

Sancho kehoitti heitä menemään ja sanoi jäävänsä ulos odottamaan,
luvaten myöhemmin heille kertoa, mistä syystä hän ei sinne lähtenyt
ja miksi hänen ei sopinutkaan lähteä, mutta pyysi heitä tuomaan
ruokaa, jotain lämmintä, sekä kauroja Rocinantea varten. He menivät
jättäen Sanchon siihen, ja vähän ajan kuluttua parturi toi hänelle
ruokaa. Kun kirkkoherra ja parturi olivat sitten keskenään tarkoin
harkinneet, miten heidän oli meneteltävä saavuttaakseen mitä
halusivat, kirkkoherran mieleen johtui ajatus, joka varsin hyvin sopi
Don Quijoten makuun ja heidän omaan tarkoitukseensa; hän näet sanoi
parturille tulleensa ajatelleeksi että hän itse pukeutuisi vaeltavaksi
neidiksi, että parturi kokisi parhaansa mukaan suoriutua hänen
aseenkantajakseen ja että he niin lähtisivät Don Quijoten luo, missä
hän esiintyisi huolenalaisena ja apua tarvitsevana neitinä ja pyytäisi
ritarilta suosionosoitusta, jota tämä urheana vaeltavana ritarina ei
voisi evätä. Suosionosoitus, jota hän aikoi pyytää, oli se, että Don
Quijote lähtisi hänen kanssaan, minne hän veisi, korjaamaan erään pahan
ritarin hänelle tekemää vääryyttä, ja samalla hän anoisi ettei hänen
tarvitsisi kohottaa huntuansa ja ettei ritari kyselisi hänen oloistaan
ja elämästään ennen kuin oli hankkinut hyvitystä tuolta kehnolta
ritarilta. Kirkkoherra sanoi varmasti uskovansa että Don Quijote
suostuisi kaikkeen, mitä hän häneltä siten anelisi, ja että he niin
saisivat hänet lähtemään pois ja kuljetetuksi kotiin, missä ottaisivat
selkoa, oliko hänen merkillinen hulluutensa mitenkään parannettavissa.




Seitsemäskolmatta luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat aikomuksensa ynnä muita
seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä mainiossa historiassa.


Parturi ei suinkaan pitänyt kirkkoherran keksintöä huonona vaan
päin vastoin katsoi sen niin hyväksi, että he kävivät panemaan sitä
täytäntöön. He pyysivät majatalon emännältä lainaksi hameen ja
ison hunnun jättäen niiden pantiksi kirkkoherran uuden kauhtanan.
Parturi teki itselleen pitkän parran harmaan- ja punaisenkirjavasta
häränhännästä, jossa majatalon isäntä tavallisesti piti kampaansa
riippumassa. Emäntä kysyi heiltä, mihin he tuota kaikkea tarvitsivat.
Kirkkoherra kertoi hänelle lyhyesti Don Quijoten hulluudesta ja että
tällaisen valepuvun avulla voisi saada hänet pois vuoristosta, missä
hän parhaillaan oleskeli. Majatalon isäntä ja emäntä arvasivat kohta
että tuo hullu oli se heidän vieraansa, joka oli valmistanut balsamia,
ja poukotetun aseenkantajan isäntä, sekä kertoivat kirkkoherralle
tarkoin mitä olivat joutuneet kokemaan hänen tähtensä, suinkaan
salaamatta sitä, minkä Sancho oli visusti jättänyt mainitsematta.
Emäntä siis puki kirkkoherran niin, ettei paremmasta apua: verhosi
hänet verkahameeseen, joka oli aivan täynnä mustasta sametista tehtyjä
kämmenenlevyisiä viilloskaistoja, ja vihreästä sametista tehtyyn,
valkoisilla silkkireunuksilla somistettuun alusliiviin, joiden täytyi
polveutua, sekä liivin että hameen, kuningas Wamban[87] ajoilta.
Kirkkoherra ei suostunut hunnutettavaksi vaan otti päähänsä pienen
pehmustetun liinamyssyn, jota käytti yöpäähineenään, kiersi otsalleen
mustan taftinauhan ja teki toisesta kaistasta jonkinlaisen harson,
joka varsin hyvin peitti hänen partansa ja kasvonsa; päällimmäiseksi
hän sitten sijoitti hattunsa, joka oli niin suuri, että kelpasi
vaikka päivänvarjoksi, veti ylleen viittansa ja nousi naisten tavalla
poikkipuolin muulinsa selkään. Parturi nousi hänkin ratsulleen,
leuassaan vyötäisiin saakka ulottuva parta, punaiseen ja valkoiseen
vivahteleva, koska se, kuten sanottu, oli tehty punaläikkäisen härän
hännästä.

He sanoivat jäähyväiset kaikille, myös kelpo Maritornesille, joka
lupasi lukea kerralleen rukousnauhansa, vaikka olikin vaivainen
syntinen, jotta Jumala soisi heille menestystä yhtä vaikeassa kuin
kristillisessäkin yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet. Mutta
tuskin ehdittyään lähteä majatalosta kirkkoherra johtui ajattelemaan
että oli menetellyt väärin niin pukeutuessaan, koska pappismiehen
oli sopimatonta paneutua sellaiseen asuun, vaikka siitä paljonkin
riippuisi. Hän sanoi tämän parturille ja kehoitti häntä vaihtamaan
kanssaan vaatteita, koska hänen mielestään meneteltiin oikeammin,
jos parturi esiintyi apua tarvitsevana neitinä ja hän itse neidin
aseenkantajana, siten vähemmän vaarantaen arvoansa; ellei parturi
siihen suostunut, hän sanoi kieltäytyvänsä etenemästä enää askeltakaan,
vaikka piru perisi Don Quijoten. Samassa saapui luo Sancho, joka ei
voinut olla nauramatta nähdessään heidät molemmat siinä asussa. Parturi
kuitenkin suostui kaikkeen, mitä kirkkoherra vaati, ja kirkkoherra
selitti valepukua vaihtaessaan, kuinka hänen tuli käyttäytyä ja mitä
hänen piti sanoa Don Quijotelle saadakseen hänet pakostakin lähtemään
hänen kerallaan ja luopumaan siitä mielipaikasta, jonka oli valinnut
joutavaa katumuksentekoansa varten. Parturi vastasi vakuuttaen
neuvomattakin hyvin hoitavansa asian. Hän ei halunnut vaihtaa
vaatetustaan vielä nyt, vaan vasta kun he saapuisivat lähelle Don
Quijoten olopaikkaa. Hän siis kääri pukunsa kokoon, kirkkoherra sovitti
parran leukaansa, ja he jatkoivat matkaansa Sancho Panzan opastaessa.
Sancho kertoi heille mitä hän ja hänen isäntänsä olivat joutuneet
kokemaan kohdatessaan vuoristossa erään mielipuolen, mainitsematta
kuitenkaan mitään heidän löytämästään matkalaukusta enempää kuin sen
sisällöstäkään; vaikka näet tämä vekkuli oli yksinkertainen, hän osasi
sentään olla ahnekin.

Seuraavana päivänä he saapuivat niille maille, minne Sancho oli
sirotellut merkiksi oksia varmasti löytääkseen paikan, johon oli
herransa jättänyt. Hän tunsi merkit omikseen ja sanoi että siitä sinne
mentiin ja että he mielellään voivat pukeutua, jos se jotenkin saattoi
edistää hänen isäntänsä vapauttamista. He näet olivat aikaisemmin
Sancholle sanoneet että tästä esiintymisestä ja valepuvusta kerrassaan
riippui, saatiinko hänen isäntänsä luopumaan valitsemastaan vaivaisesta
elämäntavasta, ja teroittivat nyt tarkoin hänen mieleensä ettei
hänen pitänyt isännälleen ilmaista keitä he olivat eikä osoittaa
heitä tuntevansa; jos Don Quijote häneltä kysyisi, kuten epäilemättä
tulisikin tapahtumaan, oliko hän jättänyt kirjeen Dulcinealle, hänen
piti vastata myöntävästi ja sanoa neidin, joka ei osannut lukea eikä
kirjoittaa, vastanneen vain suullisesti, sanoneen käskevänsä ritaria
epäsuosion uhalla viipymättä saapumaan luokseen, koska asia oli hänelle
erittäin tähdellinen. Näin menetellen ja sanomalla Don Quijotelle mitä
aikoivat sanoa he uskoivat varmasti hänet palauttavansa parempaan
elämäntapaan ja saavansa hänet heti lähtemään matkaan, jotta hänestä
tulisi keisari tai muu hallitsija; ei näet ollut mitään pelkoa siitä,
että hän rupeaisi arkkipiispaksi. Sancho kuunteli tuota kaikkea, kätki
sen tarkoin muistiinsa ja kiitti heitä kovin siitä, että he aikoivat
neuvoa hänen herraansa rupeamaan keisariksi eikä arkkipiispaksi,
sillä hänestä oli nyt selvä, että keisarit, mitä aseenkantajille
osoitettavaan suosioon tuli, kykenivät tekemään paljon enemmän kuin
vaeltavat arkkipiispat. Hän sanoi heille vielä että oli parasta,
jos hän lähti edeltä etsimään isäntäänsä ja kertomaan hänelle hänen
valtiattarensa vastauksen, sillä jo se riittäisi saamaan hänet sieltä
pois toisten tarvitsematta nähdä suurta vaivaa. Sancho Panzan ehdotus
tuntui heistä hyvältä, ja niin he päättivät jäädä odottamaan, kunnes
hän palaisi tuoden tietoa, oliko löytänyt isäntänsä....

Sancho painui vuoriston rotkoihin jättäen heidät erääseen mistä, missä
hiljalleen virtaili pieni puro, kallioiden ja muutamien siinä kasvavien
puiden luodessa siihen mieluisaa ja viileätä varjoa. He saapuivat sinne
eräänä kuumana päivänä elokuussa, jolloin helle yleensäkin on erittäin
ankara, kello kolmen aikaan iltapuolella, joten kaikki tuo sai paikan
sitäkin viihtyisämmäksi ja houkutteli heitä siinä odottamaan Sanchon
paluuta, kuten he sitten tekivätkin. Heidän siinä levätessään kaikessa
rauhassa puiden siimeksessä kuului heidän korviinsa ääni, joka minkään
soittimen säestämättäkin kaikui sointuisalta ja miellyttävältä. He
olivat siitä varsin ihmeissään, koska heidän mielestään oli mahdotonta,
että sellaisissa seuduissa saattoi olla niin hyviä laulajia. Vaikka
näet sanotaan että metsissä ja vainioilla on erinomaisen hyvä-äänisiä
paimenia, sellainen väite on pikemmin runoilijain ylistyspuhetta kuin
totta. Tämä heidän käsityksensä vielä vahvistui heidän huomatessaan
etteivät säkeet, joita he kuulivat laulettavan, olleet maalaisten
karjapaimenten, vaan hienosti sivistyneiden henkilöiden sepittämiä. Se
kävi ilmi seuraavista heidän jo kuulemistaan:

    Mikä tuo minun onneni turmion?
        Ylenkatse se on.
    Mikä tuskan tielle näin minut vie?
        Ero vannaan se lie.
    Mikä on mulle suurin onnettomuus?
        Mustasukkaisuus.
    Mun osani on siis toivottomuus,
    niin raskas on kärsimys vero;
    minut surmaa kaipaus, ero,
    ylenkatse ja mustasukkaisuus.

    Kenen syytä on sydämen kidutus?
        Syy: rakkaus.
    Kuka vastustaa minun onneain?
        Kova sallimus vain.
    Kuka kärsimyksen katkeran tuo?
        Sen taivas suo.
    Siks pelkään että on tuhoni nuo,
        en vältä outoa surmaa,
    kosk' onnettomuutta ja turmaa
    myös rakkaus, sallimus, taivas suo.

    Kuka on minut tuhosta pelastava?
        Vain kuolema.
    Ken on lemmenonneni antaja uus?
        On uskottomuus.
    Ja mun haavani, ken ne parantais, oi?
        Sen hulluus voi.
    Ken intohimoonsa lääkettä joi,
    ei ole siis järkevä aivan,
    koska kuolo vain poistaa vaivan
    kera uskottomuuden ja hulluuden voi.

Aika ja hetki, paikan autius, laulajan ääni ja taituruus herättivät
ihmetystä ja iloa molemmissa kuuntelijoissa, jotka pysyttelivät aivan
hiljaa, odottaen, kuuluisiko vielä jotakin; mutta äänettömyyden sitten
jatkuttua jonkin aikaa he päättivät lähteä etsimään taiteilijaa, joka
lauloi niin kauniilla äänellä. Heidän käydessään toteuttamaan aiettaan
heidät pysähdytti sama ääni, joka jälleen kaikui heidän kuuluvilleen
laulaen seuraavan sonetin:

    Oi pyhä ystävyys, sä jättäin maan
    niin kevein suvin nousit päivää kohti,
    sait taivaan mailtaolon autuaan,
    ties kirkas ylös korkeuksiin johti.

    Soit meidän katsees nähdä toisinaan,
    sun tyynet kasvos hunnun alta hohti,
    ja hyveeseen, mi pahaa toikin vaan,
    sun tähtes pyrkiä niin moni tohti.

    Oi palaa, ystävyys, taas taivaan tieltä,
    ett' asuusi ei petos piillä saa
    tuhoomaan vilpitöntä ihmismieltä.
    Jos muotoas et siltä jälleen ota,
    niin kohtaa sekasorto maailmaa,
    ei välttää voida kurjaa turmiota.

Laulu päättyi syvään huokaukseen, ja molemmat kuuntelivat jälleen
tarkkaavasti, jatkuisiko laulu vielä; mutta kuullessaan sävelten
vaihtuneen nyyhkytyksiksi ja tuskaisiksi valituksiksi he päättivät
käydä ottamaan selkoa tuosta murheellisesta, joka niin erinomaisen
kauniisti lauloi ja niin ylen säälittävästi huokaili. He eivät
ehtineetkään kauas, kun erään kallionulkoneman kierrettyään näkivät
miehen, joka oli vartaloltaan ja ulkonäöltään sellainen kuin Sancho
Panza oli kuvaillut kertoessaan heille Cardenion tarinaa. Mies ei
kuitenkaan heidät nähtyänsä kavahtanut jaloilleen vaan jäi tyynesti
istumaan, pää rintaa vasten painuneena, kuin ainakin mietteisiinsä
vaipunut ihminen, kohottamatta enää katsettaan, kun oli heidän
arvaamatta saapuessaan heihin kerran katsahtanut. Kirkkoherra, joka
osasi sovittaa sanansa taitavasti ja tiesi jo hänen onnettomuutensa,
koska oli kuulemastaan kertomuksesta hänet tuntenut, astui hänen
luokseen sekä pyysi ja kehoitti häntä lyhyen, mutta erittäin älykkäin
kääntein luopumaan tästä surkeasta elämäntavasta, jottei hän siinä
tuhoutuisi, mikä oli pahin kaikista onnettomuuksista. Cardenio oli
tällöin täysin järjissään, vapaana niistä raivonpuuskista, jotka varsin
usein saivat hänet suunniltaan, ja nähdessään heidät molemmat asussa,
jota näissä erämaissa liikkuvat henkilöt eivät milloinkaan käyttäneet,
hän ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, varsinkaan kun oli vielä
kuullut heidän puhuvan hänen oloistaan kuin tunnetuista seikoista (sen
hän näet ymmärsi kirkkoherran puheista). Hän siis vastasi tähän tapaan:

— Hyvät herrat, olittepa keitä tahansa, minä kyllä huomaan että
taivas, joka pitää huolenaan hyvien, vieläpä monesti kehnojenkin
auttamisen, ansaitsemattani lähettää luokseni näihin syrjäisiin
ja kaukana ihmisten ilmoilta sijaitseviin paikkoihin henkilöitä,
jotka havainnollisin ja monipuolisin perusteluin osoittavat minulle
elämäntapani järjettömyyden ja kokevat saada minua kääntymään tästä
paremmalle tolalle; mutta tietämättä mitä minä tiedän, nimittäin että
tästä surkeudesta vapautuessani välttämättä joudun toiseen vielä
suurempaan, he kenties pakostakin pitävät minua tylsämietteisenä tai,
mikä pahempi, kerrassaan tylsämielisenäkin miehenä. Eikä ihmekään,
vaikka niin kävisi, sillä arvaan onnettomuuksieni kuvautuvan mieleeni
niin voimallisesti ja koituvan itselleni niin tuhoisiksi, että
mitenkään kykenemättä sitä ehkäisemään ikään kuin kivetyn menettäen
kaiken selvän aistin ja tajun; mutta sellaisesta tapahtumasta tulen
tietoiseksi vasta toisten kertoessa ja osoittaessa merkkejä siitä,
mitä olen tehnyt ollessani tuon hirmuisen puuskan vallassa, enkä minä
osaa silloin muuta kuin suotta surkutella itseäni ja turhaan kirota
kohtaloani sekä mielettömyyteni puolustukseksi kertoa sen synnystä
kaikille, jotka viitsivät minua kuunnella. Kuullessaan syyn järkevät
ihmiset näet eivät ihmettele vaikutuksia, ja vaikka eivät voikaan minua
parantaa, he sentään vapauttavat minut syyllisyydestä, koska hurjuuteni
herättämä närkästys vaihtuu kovan kohtaloni säälimiseksi. Ja jos on
niin laita, että tekin, hyvät herrat, saavutte samoissa aikeissa kuin
ovat saapuneet toiset, niin pyydän teitä, ennen kuin jatkatte älykkäitä
kehoituksianne, kuuntelemaan kertomusta lukemattomista kärsimyksistäni,
sillä sen kuultuanne ehkä luovutte vaivannäöstä, joka teille koituu
yrittäessänne tuoda lohdutusta onnettomuuteen, johon ei mikään lohdutus
tehoa.

Molemmat kuuntelijat, jotka eivät muuta halunneetkaan kuin saada
häneltä itseltään tietää hänen surkeutensa syyn, kehoittivat häntä
siitä kertomaan, vakuuttaen etteivät tekisi hänen auttamisekseen
ja lohduttamisekseen muuta kuin sen, mitä hän itse halusi. Niin
murheellinen nuori herra aloitti säälittävän tarinansa, melkein
samoin sanoin ja kääntein kuin oli sen kertonut Don Quijotelle ja
vuohipaimenille muutamia päiviä varhemmin, jolloin, kuten aikaisemmin
mainittiin, kertomuksen jatkamisen oli tehnyt mahdottomaksi mestari
Elisabat ja Don Quijoten tuikitarkka huolehtiminen ritariuden
loukkaamattomuudesta. Mutta nyt hulluuden puuska jäi onneksi tulematta,
joten hän sai tilaisuuden kertoa kerrottavansa loppuun saakka.
Ehdittyään kohtaan, missä hän kertoi kirjeestä, jonka Don Fernando oli
löytänyt Gallian Amadis-kirjasta, Cardenio sanoi sen hyvin muistavansa
ja kertoi sen sisällön seuraavasti:

 Luscinda Cardeniolle.

 »Joka päivä havaitsen teissä hyviä ominaisuuksia, joiden vuoksi joudun
 teille kiitollisuuden velkaan ja jotka pakottavat minua pitämään teitä
 yhä suuremmassa arvossa. Jos siis tahdotte vapauttaa minut tästä
 velasta tekemättä väkivaltaa kunnialleni, voitte niin menetellä varsin
 hyvin. Isäni, joka tuntee teidät ja pitää minusta, täyttää varmaan,
 minua ollenkaan pakottamatta, mitä teidän tulee syystäkin toivoa, jos
 minua todella arvostatte niin kuin sanotte ja niin kuin puolestani
 uskon.»

Tämä kirje sai minut pyytämään Luscindaa vaimokseni, kuten jo olen
teille kertonut, tämän kirjeen takia Don Fernando alkoi pitää Luscindaa
yhtenä aikansa älykkäimmistä ja ymmärtäväisimmistä naisista, ja tämä
kirje hänessä herätti halun tuhota minut, ennen kuin toiveeni ehtisi
toteutua. Minä mainitsin Don Fernandolle minkä ehdon Luscindan isä oli
asettanut, nimittäin että isäni kosisi Luscindaa minun puolestani,
mitä minä en uskaltanut isälleni ilmoittaa, koska pelkäsin hänen
kieltäytyvän siihen suostumasta, ei sen vuoksi, ettei hän hyvin
tuntenut Luscindan säätyä, kunnollisuutta, siveyttä ja kauneutta ja
tietänyt hänen kiitettävien ominaisuuksiensa riittävän aateloimaan
mitä muuta espanjalaista sukua tahansa, vaan siksi, että hän, kuten
tiesin, halusi minun siirtävän naimisiinmenon tuonnemmaksi, kunnes
nähtäisiin mitä aikeita herttua Ricardolla oli minuun nähden. Sanoin
siis Don Fernandolle etten uskaltanut ilmoittaa asiaa isälleni,
mainiten syyksi nuo vaikeudet sekä monet muut, jotka minua säikyttivät,
vaikka en tietänyt mitä ne oikeastaan olivat; minusta vain tuntui
ettei toiveeni tulisi milloinkaan täyttymään. Don Fernando vastasi
minulle tuohon kaikkeen sanoen ottavansa tehtäväkseen puhua isäni
kanssa ja taivuttaa hänet puhuttelemaan Luscindan isää. Voi sinua,
sinä kunnianhimoinen Marius, sinä julma Catilina, sinä katala Sulla,
sinä kavala Ganelon, sinä petollinen Vellido,[88] sinä kostonhimoinen
Julian,[89] sinä ahne Juudas! Sinä petollinen, julma, kostonhimoinen
ja kavala ihminen, minkä huonon palveluksen olikaan tehnyt sinulle
se poloinen, joka niin vilpittömästi sinulle ilmaisi sydämensä
salaisuudet ja auvot? Miten sinua loukkasinkaan? Sanoinko sinulle
mitään, neuvoinko sinua mihinkään tarkoittamatta aina kunniasi ja
menestyksesi vakaannuttamista? Mutta miksi valitankaan, minä onneton?
Koska kerran tähdet määräävät onnettomuuksien kulkua, joten kovat
kohtalot tulevat ylhäältä, rajusti ja väkivaltaisesti syöksyen ihmisten
maailmaan, ei mikään mainen mahti kykene niitä pidättämään eikä mikään
inhimillinen keino niitä ehkäisemään. Kukapa olisi voinut aavistaa,
että Don Fernando, niin ylhäinen, älykäs aatelismies, joka oli minulle
kiitollisuuden velassa tekemistäni palveluksista, mies, jolla oli
kyllin valtaa voidakseen saavuttaa lemmenpyyteensä kohteen, olipa
se mikä tahansa, tulisi ottamaan omalletunnolleen (kuten sanotaan)
sen, että ryösti minulta ainoan karitsani, joka ei edes ollut vielä
omani? Mutta jääkööt sikseen nämä hyödyttömät ja merkityksettömät
mietteet, ja solmikaamme surullisen tarinan katkennut lanka. Sanon
siis että läsnäoloni näytti Don Fernandosta vastukselliselta hänen
suunnitellessaan petollisen ja pahan ajatuksensa toteuttamista ja
että hän sen vuoksi päätti lähettää minut vanhemman veljensä luo,
sanoen syyksi, että minun piti pyytää häneltä rahoja, jotta voitiin
maksaa kuusi hevosta, jotka Don Fernando oli ostanut samana päivänä
kuin tarjoutui puhumaan asiastani isälleni, tahallaan ja vain siinä
tarkoituksessa, että minä poistuisin lähtien hänen toivomuksensa
mukaan hakemaan mainittuja rahoja. Voinko minä ehkäistä tätä
petosta? Voiko se edes johtua mieleeni? Eipä suinkaan; tarjouduin
varsin kernaasti kohta lähtemään, tyytyväisenä edulliseen kauppaan.
Samana iltana keskustelin Luscindan kanssa, kerroin hänelle minkä
sopimuksen olimme tehneet, Don Fernando ja minä, ja kehoitin häntä
lujasti luottamaan siihen, että rehelliset ja oikeutetut toiveemme
toteutuisivat. Aavistamatta Don Fernandon petosta paremmin kuin
minäkään Luscinda kehoitti minua koettamaan palata pian, koska uskoi
toiveidemme täyttymisen siirtyvän vain siksi, kunnes isäni puhuisi
asiasta hänen isälleen. En tiedä miten olikaan, mutta hänen niin
sanottuaan tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä ja hänen kurkkuansa
kuristi, niin ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan kaikesta, mitä
näytti vielä aikovan minulle sanoa. Minua tämä uudenlainen, koskaan
ennen sattumaton seikka ihmetytti, sillä aikaisemmin, milloin hyvä
onni ja oma vaivautumiseni oli tehnyt seurustelumme mahdolliseksi,
olimme aina keskustelleet aivan iloisesti ja hilpeästi, sekoittamatta
puheisiimme kyyneliä, huokauksia, mustasukkaisuutta, epäluuloja tai
pelkoa. Minä vain aina kiitin onneani, kun taivas oli suonut hänet
armaakseni: ylistin hänen kauneuttansa, ihailin hänen kuntoansa ja
hyvää ymmärrystänsä. Hän maksoi minulle takaisin runsain mitoin,
kiittäen niitä ominaisuuksiani, jotka hän, rakastunut tyttö, katsoi
kiitosta ansaitseviksi. Niin me kerroimme toisillemme lukemattomia
vähäpätöisiä asioita ja naapureillemme tai tuttavillemme sattuneita
seikkoja, ja uskaliaisuuteni äärimmäinen raja oli siinä, että tartuin
melkein väkisin hänen kauniiseen valkoiseen käteensä ja vein sen
huulilleni, sikäli kuin meitä erottava matala ja ahdas rautaristikko
salli. Mutta murheellisen lähtöpäiväni edellisenä yönä Luscinda
itki, huokaili ja valitti ja meni menojaan, ja minä jäin ankaran
hämmennyksen ja säikähdyksen valtaan pelästyen havaittuani hänessä
niin outoja ja niin murheellisia tuskan ja kärsimyksen merkkejä.
Tahtomatta kuitenkaan tuhota toiveitani otaksuin tuon kaiken johtuvan
hänen sydämessään minua varten elävästä kiihkeästä rakkaudesta sekä
tuskasta, jota erossa oleminen yleensäkin rakastaviin virittää.
Lähdin sitten matkaan alakuloisena ja mietteliäänä, mieli täynnä
aavistuksia ja pelon tunteita, kuitenkaan tietämättä mitä pelkäsin
tai aavistelin: selviä oireita, jotka osoittivat, kuinka surullinen
ratkaisu ja onnettomuus minua odotti. Saavuin paikkaan, johon minut
oli lähetetty, ja annoin kirjeen Don Fernandon veljelle, joka otti
minut hyvin vastaan, mutta ei toimittanut yhtä hyvin paluumatkalle vaan
mielipahakseni käski minun odottaa viikon päivät ja paikassa, jossa
hänen isänsä, herttua, ei minua näkisi, koska näet veli oli kirjeessään
pyytänyt häntä lähettämään jonkin määrän rahaa isän tietämättä. Kaikki
tuo oli petollisen Don Fernandon keksintöä, sillä hänen veljeltään
oli varmaan riittävästi rahoja voidakseen lähettää minut heti niitä
viemään. Hänen esittämänsä käsky ja velvoitus tuntuivat minusta niin
vastenmielisiltä, että olin vähällä kieltäytyä niitä täyttämästä, koska
minusta näytti mahdottomalta voida elää niin monta päivää etäällä
Luscindasta, varsinkin kun hän oli lähtiessäni jäänyt kuvailemani
murheellisen mielialan valtaan; mutta siitä huolimatta tottelin, hyvänä
palvelijana, vaikka käsitin niin tapahtuvan oman onneni vahingoksi.
Mutta neljäntenä päivänä saapumiseni jälkeen tuli minua etsimään
eräs mies tuoden minulle kirjeen, jonka osoitteesta tunsin Luscindan
kirjoittamaksi; käsiala näet oli hänen. Avasin sen peläten ja vapisten,
sillä otaksuin jonkin tärkeän asian olleen syynä kirjoittamiseen minun
poissa ollessani, koska hän oli vain harvoin kirjoittanut ollessamme
samoilla mailla. Ennen kuin luin kysyin mieheltä kuka oli kirjeen
hänelle antanut ja kuinka kauan hän oli viipynyt matkalla. Hän kertoi
sattumalta kulkeneensa puolenpäivän aikaan erästä kaupungin katua,
kun muudan erittäin kaunis neiti oli huutanut hänelle ikkunasta ja
kyynelsilmin ja kiireesti hänelle sanonut: — Veljeni, jos olette
kristitty, kuten näyttää, pyydän teitä Jumalan tähden nyt aivan
heti viemään tämän kirjeen siihen paikkaan ja sille henkilölle,
joka on osoitteessa mainittu, mikä kaikki on hyvin tunnettua. Niin
menetellen teette Herralle erittäin otollisen teon; ja jottei teillä
sitä suorittaessanne ole mitään hankaluutta, ottakaa mitä on tässä
käärössä. — »Tuon sanottuaan hän heitti minulle ikkunasta pienen
liinan, johon oli sidottu sata reaalia, tämä kultasormus ja teille
antamani kirje. Vastaustani odottamatta hän sitten poistui ikkunasta,
sitä ennen kuitenkin nähtyään että otin kirjeen ja nyytin ja eleilläni
ilmoitin tekeväni mitä hän oli käskenyt. — Havaitessani saavani runsaan
korvauksen vaivasta, joka kirjeen perille saattamisesta koitui, ja
nähtyäni osoitteesta että te olitte vastaanottaja — tunnen näet
teidät varsin hyvin, armollinen herra sekä kauniin neidin kyynelten
velvoittamana päätin olla turvautumatta kehenkään muuhun henkilöön ja
lähteä itse tuomaan teille kirjettä; ja niin olen niinä kuutenatoista
tuntina, jotka ovat kuluneet siitä, kun sen sain, kulkenut matkan, joka
on kahdeksantoista peninkulman pituinen, kuten tiedätte.»

Kiitollisen ja oudon kirjeentuojan minulle näin puhuessa minä kuuntelin
häntä tarkoin, mutta jalkani vapisivat, niin että tuskin kykenin
pysymään pystyssä. Vihdoin avasin kirjeen ja näin sen sisältävän
seuraavaa:

 »Teille antamansa lupauksen puhua isällenne, jotta tämä puhuttelisi
 minun isääni, Don Fernando on täyttänyt enemmän omaksi edukseen
 kuin teidän hyväksenne. Tietäkää, herra, että hän on pyytänyt minua
 puolisokseen ja että isäni, pitäen Don Fernandoa teitä etevämpänä, on
 tämän houkutuksen vuoksi suostunut hänen kosintaansa niin alttiisti,
 että avioliiton solmiminen on määrätty tapahtuvaksi kahden päivän
 kuluttua, niin salaa ja kaikessa hiljaisuudessa, että ainoastaan
 taivas ja muutamat oman talon asukkaat tulevat todistajiksi. Voitte
 kuvitella, millaisessa asemassa nyt olen; harkitkaa itse, onko
 soveliasta, että saavutte; tämän asian myöhemmät vaiheet tulevat
 teille osoittamaan, rakastanko teitä vai en. Suokoon Jumala tämän
 ehtivän käsiinne, ennen kuin minun on pakko luovuttaa käteni
 henkilölle, joka niin huonosti pitää mitä lupaa.»

Tämä oli kirjeen pääsisällyksenä, joka sai minut heti lähtemään
matkaan, muuta vastausta ja muita rahoja odottamatta; oivalsin näet nyt
varsin hyvin ettei Don Fernando ollut lähettänyt minua veljensä luo
hevosten oston vuoksi, vaan hankkiakseen omakseen hänet, jota himoitsi.
Don Fernandoa kohtaan tuntemani katkeruus sekä pelko, että menettäisin
niin monen vuoden palveluksilla ja kaipauksilla voittamani aarteen,
minut kerrassaan siivittivät, niin että saavuin seuraavana päivänä
kotipaikalleni todella melkein kuin lentäen, juuri siihen aikaan,
jolloin sopi mennä puhuttelemaan Luscindaa. Saavuin salaa, jätin
muulini sen kunnon miehen luo, joka oli tuonut minulle kirjeen, ja
sattui niin onnellisesti, että kohtasin Luscindan sen ristikon luona,
joka oli ollut rakkautemme todistajana. Luscinda tunsi minut heti,
ja minä tunsin hänet, ei kumminkaan toinen enempää kuin toinenkaan
sillä tavalla kuin olisi tuntea pitänyt. Mutta onko maailmassa ketään,
joka voi kehua perin pohjin tutkineensa ja tajunneensa naisen sekavan
ajatuksenjuoksun ja epävakaisen mielen? Varmastikaan ei ketään. Sanon
siis että Luscinda minut nähdessään virkkoi: — Cardenio, minä olen
morsiamen puvussa; salissa minua jo odottavat petturi Don Fernando
ja ahne isäni sekä muut todistajat, mutta ennemmin he saavat olla
kuolemani kuin avioliittoni todistajina. Älä menetä malttiasi,
ystäväni, vaan koeta olla läsnä tässä uhrauksessa; elleivät sanani
kykene sitä ehkäisemään, voi ainakin ilmeisemmän väkivallan torjua
vaatteisiini piilottamani tikari lopettamalla elämäni, siten sinulle
osoittaen, kuinka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan. Minä vastasin
hänelle hämmentyneenä ja kiireesti, koska pelkäsin etten ehtisi hänelle
mitään sanoa: — Osoittakoot, rakkaani, tekosi todeksi mitä sanot, jos
sinulla on tikari, omaa tahtoasi tukemaan, on minulla tässä miekka
puolustaakseni sinua tai surmatakseni itseni, ellei onni meitä suosi.
— En usko hänen voineen kuulla kaikkea, mitä olin sanonut sillä hänet
ilmeisesti kutsuttiin tuota pikaa pois, koska sulhanen odotti. Niin
alkoi murheeni yö, iloni päivä laski, silmäni jäivät vaille valoa
ja henkeni vaille ymmärrystä. En kyennyt menemään taloon sisälle
enkä päässyt liikahtamaankaan; mutta ajateltuani, kuinka tärkeä oli
läsnäoloni siihen nähden, mitä asiain tässä vaiheessa saattoi tapahtua,
keräsin voimani niin hyvin kuin suinkin kykenin ja astuin sisään.
Koska tunsin aivan tarkoin kaikki sisään- ja uloskäytävät ja kun
talossa sitä paitsi vallitsi kaikessa salaisuudessa ankara hyörinä,
ei kukaan minua huomannut, joten sain tilaisuuden kenenkään näkemättä
sijoittua itse vihkisaliin, ikkunakomeroon verhojen taakse, joiden
reunusten ja pitsien välitse voin nähdä, kenenkään minua näkemättä,
kaiken, mitä salissa tapahtui. Kukapa voisikaan kuvailla, kuinka
sydämeni värjyi siinä seisoessani, millaisia ajatuksia mieleeni tulvi,
mitä kaikkea harkitsin ja suunnittelin? Mielessäni näet liikkui niin
paljon ja monenlaista, ettei sitä voi ilmaista eikä olisi hyväkään
ilmaista. Riittää, kun sanon teille että saliin astui sulhanen
tavallisissa pukimissaan, ilman mitään juhlavarusteita. Hänellä oli
todistajanaan eräs Luscindan serkku, eikä koko salissa ollut muita
vieraita, talon palvelusväkeä lukuun ottamatta. Vähän ajan kuluttua
tuli pukuhuoneestaan Luscinda äitinsä ja kahden palvelijaneitonsa
saattamana, puettuna ja koristettuna niin hyvin kuin hänen ylhäinen
kauneutensa edellytti ja niin kuin sopikin hänen, joka oli kaiken
sulon ja kaiken hienon loisteliaisuuden moitteettomin edustaja. Mielen
jännitys ja hämmennys esti minua yksityiskohtaisesti havaitsemasta
ja panemasta merkille mitä hänellä oli yllään; huomasin vain värin,
heleänpunaisen ja valkoisen, sekä hänen hiuslaitteeseensa ja koko
pukuunsa kiinnitettyjen timanttien ja jalokivien välkkeen, mitä kaikkea
huomattavammat olivat kuitenkin hänen ihmeen kauniit vaaleat hiuksensa,
jotka saivat hänen kauneutensa näyttämään sitäkin loistavammalta
sen kilpaillessa hohtavien jalokivien ja neljän salissa palavan
soihdun loimun kanssa. Oi muisti, minun rauhani verivihollinen! Mitä
hyödyttää nyt tuon palvomani vihollisen verrattoman kauneuden mieleen
palauttaminen? Eikö ole parempi, oi säälimätön muisti, että tuot ja
kuvaat mieleeni mitä hän silloin teki, niin että minä, sellaisen
ilmeisen solvauksen yllyttämänä pyrin ainakin päättämään päiväni, ellen
tahtoisikaan kostaa? Älkää väsykö, hyvät herrat, kuuntelemaan näitä
laajoja kuvauksiani; kärsimykseni ei ole laadultaan sellaista, että
sitä sopii tai voikaan kertoa suppeasti ja ohimennen, sillä jokainen
sen yksityiskohta näyttää minusta ansaitsevan seikkaperäisen esityksen.

Siihen vastasi kirkkoherra etteivät he, kuuntelijat, suinkaan väsyneet
häntä kuulemaan, vaan päin vastoin olivat varsin mielissään hänen
kertomistaan yksityisseikoista, koska ne olivat kyllin arvokkaita
mainittaviksi ja ansaitsivat samaa huomiota kuin kertomuksen ydin.

— Sanon siis — jatkoi Cardenio — että kaikkien ollessa koolla salissa
tuli sisään seurakunnan kirkkoherra, tarttui molempien käsiin
tehdäkseen mitä sellainen toimitus vaati ja kysyi: »Tahdotteko te,
neiti Luscinda, ottaa tämän Don Fernandon aviomieheksenne, niin kuin
pyhä äitimme Kirkko määrää?» Ojensin pääni ja kaulani esiin verhojen
lomasta ja kuulostin korvat herkkinä ja mieli kuohuksissa Luscindan
vastausta, josta odotin itselleni kuolemantuomiota tai vakuutusta, että
saisin elää. Kunpa olisin silloin uskaltanut astua esiin ja huutaa
kaikkien kuultavaksi: »Oi Luscinda, Luscinda, ajattele mitä teet,
harkitse mitä olet minulle velkaa, muista että olet minun ja ettet voi
kuulua kenellekään toiselle! Huomaa että sinun myöntösanasi samassa
hetkessä riistää minulta hengen! Oi sinä petollinen Don Fernando,
minun autuuteni riistäjä, minun elämäni kuolema! Mitä tahdotkaan? Mitä
tavoitteletkaan? Ota huomioon ettet voi hyvänä kristittynä saavuttaa
pyyteillesi päämäärää, sillä Luscinda on minun vaimoni ja minä olen
hänen miehensä.» Millainen houkka olenkaan minä! Nyt, kun olen poissa
Luscindan luota ja kaukana vaaran paikasta, sanon että olisi pitänyt
tehdä mitä en tehnyt! Nyt, kun olen sallinut ryöstää itseltäni armaan
aarteeni, kiroan ryöstäjää, jolle olisin voinut kostaa, jos minulla
olisi ollut rohkeutta siihen, niin kuin on valittamiseen! Sanalla
sanoen, koska olin silloin pelkuri ja houkka, ei sovi moittia, vaikka
nyt kuolen häveten, katuen ja mielettömänä.

Kirkkoherra odotti Luscindan vastausta, jota ei pitkään aikaan
kuulunut, mutta otaksuessani Luscindan vetävän esiin tikarin
menetelläkseen mielensä mukaan tai avaavan suunsa ja lausuvan jonkin
totuutta ilmaisevan tai erehdystä hälventävän sanan, kuulenkin hänen
virkkavan raukealla ja heikolla äänellä: »Tahdon». Samoin vastasi Don
Fernando, ja hänen annettuaan Luscindalle sormuksen he olivat sidotut
toisiinsa purkamattomin sitein. Sulhanen astui puolisonsa luo aikoen
sulkea hänet syliinsä, mutta Luscinda painoi kädellään sydäntänsä ja
vaipui pyörtyneenä äitinsä käsivarsien varaan. Minun on nyt vielä
kerrottava, miten kävi itseni, kun olin tuon myöntösanan kuultuani
huomannut toiveeni täysin rauenneiksi, Luscindan sanat ja lupaukset
petollisiksi ja käsittänyt olevan mahdotonta enää milloinkaan voittaa
takaisin aarretta, jonka olin tuona tuokiona menettänyt: olin neuvoton,
taivas tuntui minut kerrassaan hylänneen, maa jalkojeni alla muuttuneen
vihollisekseni, ilma ei suonut henkeä huokauksiini, vesi ei kosteutta
silmiini; tuli vain tuimentui, niin että olin pelkkää raivon ja
mustasukkaisuuden lieskaa. Kaikki säikähtivät Luscindan pyörtyessä,
ja hänen äitinsä, avatessaan hänen hameenmiehustaansa, jotta hän
voisi vapaammin hengitellä, löysi sieltä kokoon taitetun paperin,
jonka Don Fernando heti otti alkaen sitä lukea soihdun valossa.
Luettuaan sen hän istuutui tuoliin ja nojasi leukansa kämmeneensä
näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin ja käymättä auttamaan niitä,
jotka kokivat virvoittaa hänen pyörtynyttä puolisoansa. Nähdessäni
talonväen olevan sellaisen hämmingin vallassa uskalsin poistua
piilopaikastani, huolimatta siitä, huomattiinko minut vai ei. Siinä
tapauksessa, että minut nähtäisiin, olin päättänyt tehdä jonkin
mielettömän teon, sellaisen, että kaikki tulisivat Don Fernandoa ja
myös pyörtynyttä pettäjääni kohtaavasta rangaistuksesta ymmärtämään
oikeutetun närkästyksen, jonka sydämeeni loi toisen kavaluus ja toisen
epävakaisuus; mutta kohtaloni, joka ilmeisesti säästää minua suurempiin
onnettomuuksiin, jos niitä voi olla olemassa, sovitti niin, että
minulla oli tuona hetkenä liian paljon hyvää ymmärrystä, jota minulta
sittemmin on puuttunut. Huolimatta kostaa pahimmille vihollisille!
(mikä olisi ollut helppoa, koska kukaan ei minua ajatellut) päätin
siis kostaa itselleni saattamalla itseni siihen rangaistukseen, jonka
he ansaitsivat, vieläpä kenties ankarammin kuin olisin menetellyt,
jos olisin heidät siihen surmannut, sillä äkillinen kuolema lopettaa
kärsimyksen lyhyeen, pitkällinen ja tuskallinen tappaa alinomaa,
silti lopettamatta elämää. Poistuin siis talosta ja lähdin sen miehen
asuntoon, jonka luo olin jättänyt muulini, pyysin häntä valjastamaan
sen, nousin satulaan hyvästi sanomatta ja ratsastin ulos kaupungista
kuin uusi Loot, uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseni. Kun sitten
olin ehtinyt ulos aukealle, kun yön pimeys levisi ympärilleni ja sen
hiljaisuus yllytti valituksiin, minun tarvitsematta varoa tai pelätä
että minut kuultaisiin tai tunnettaisiin, korotin ääneni ja vuodatin
kieleltäni niin paljon Luscindaan ja Don Fernandoon kohdistuvia
kirouksia kuin olisin niillä ottanut korvauksen solvauksesta, joka
oli heidän taholtaan tullut osakseni. Nimitin Luscindaa julmaksi,
kiittämättömäksi, petolliseksi ja tunnottomaksi, mutta ennen kaikkea
ahneeksi, koska vihamieheni rikkaus oli niin sokaissut hänen
rakkautensa, että hän oli voinut riistää sydämensä minulta ja antaa
sen toiselle, jota onni oli kohdellut anteliaammin ja suopeammin.
Kesken tätä kirousten ja solvausten ryöppyä minä kuitenkin puolustelin
Luscindaa vakuuttaen itselleni ettei ollut ihmekään, jos tyttö, joka
oli kaiken ikänsä visusti elänyt vanhempiensa suojissa ja jota oli aina
kasvatettu ja totutettu heitä tottelemaan, oli tahtonut suostua heidän
toivomukseensa, kun he antoivat hänelle puolisoksi niin ylhäisen,
niin rikkaan ja hienon aatelismiehen, koska siinä tapauksessa, ettei
hän olisi huolinut miestä omakseen, olisi voitu otaksua hänen joko
olevan järjiltään tai kiintyneen johonkin toiseen, mikä seikka olisi
koitunut hänen hyvän nimensä ja maineensa suureksi vahingoksi. Sitten
sanoin jälleen että hänen vanhempansa, jos hän olisi ilmoittanut minut
puolisokseen, olisivat oivaltaneet ettei hän minut valitessaan ollut
suinkaan niin erehtynyt, etteivät he olisi voineet täysin pätevästi
hänen menettelyänsä puolustaa, sillä eiväthän he olisi voineet, jos
pitivät toiveensa järjellisissä rajoissa, ennen Don Fernandon kosintaa
pyytää ketään minua parempaa tyttärensä puolisoksi; Luscinda olisi
siis voinut välttää pakollisen ja lopullisen ratkaisun, avioliittoon
suostumisen, jos olisi sanonut jo liittyneensä minuun, ja minä olisin
yhtynyt ja suostunut kaikkeen, mitä hän olisi siinä kohden nähnyt
hyväksi keksiä. Lopultakin siis päättelin että liian hauras rakkaus,
puutteellinen arvostelukyky, suuri kunnian- ja kuuluisuudenhimo olivat
saaneet hänet unohtamaan ne sanat, joilla hän oli pettänyt, tuuditellut
ja odotuttanut minua vakaissa toiveissani ja vilpittömissä aikeissani.

Niin valittaen ja sellaisen levottomuuden ajamana minä kuljin eteenpäin
jäljellä olevat yön hetket ja saavuin aamun koittaessa erääseen
sisäänkulkupaikkaan tässä vuoristossa, missä sitten harhailin vielä
kolme päivää, poluttomilla ja tiettömillä tienoilla, kunnes päädyin
joillekin laidunmaille, en tiedä millä puolella tätä vuoristoa, ja
tiedustelin muutamilta siellä olevilta karjankaitsijoilta, millä
suunnalla sijaitsi vuoriston jylhin seutu. He mainitsivat minulle tämän
paikan. Lähdin heti mainittuun suuntaan aikoen päättää täällä päiväni,
ja minun saapuessani näille autiomaille kaatui muulini kuolleena
maahan väsymyksen ja nälän uuvuttamana tai, kuten pikemmin otaksun,
vapautuakseen minusta, aivan hyödyttömästä taakastaan. Olin nyt omien
jalkojeni varassa, lopen uupuneena, nälän riuduttamana, vailla auttajaa
ja viitsimättä etsiä ketään avukseni. Niin makasin maassa, en tiedä
kuinka kauan, nousin sitten, nälän tuskaa enää tuntematta, ja näin
ympärilläni muutamia vuohipaimenia, epäilemättä samoja, jotka olivat
minua hädässäni auttaneet, sillä he kertoivat minulle, millaisessa
tilassa olin ollut heidän saapuessaan ja että olin puhunut niin paljon
typerää ja mieletöntä, että siitä selvästi huomasi minun menettäneen
järkeni. Sittemmin olen tosiaankin havainnut ettei järkeni ole aina
terve, vaan on toisinaan niin raukea ja heikko, että teen tuhansia
hullutuksia, riistän vaatteet yltäni, huutelen täällä erämaassa kiroten
kovaa onneani ja suotta toistellen armaan viholliseni rakasta nimeä,
silloin muuta ajattelematta ja aikomatta kuin yrittää huutaa itseni
kuoliaaksi; ja jälleen tajuihini tullessani huomaan olevani niin
väsynyt ja runneltu, että tuskin kykenen liikahtamaan.

Asun enimmät ajat erään korkkipuun ontelossa, joka riittää suojaamaan
kurjaa ruumistani. Tässä vuoristossa liikkuvat karjankaitsijat
ja vuohipaimenet säälivät minua ja pitävät huolta ravinnostani
sijoittamalla ruokaa teille ja kallioille, mistä arvelevat minun voivan
sattumoisin kulkea ohi ja sen löytää; ja silloin, vaikka en olisi
järjissäni, luonnollinen ravinnon tarve saa minut tuntemaan ruoan
ja herättää minussa halun sitä hakemaan ja nautinnokseni syömään.
Järkeni ollessa selvä he sitten kertovat minulle että hyökkään kylästä
paimenmajoille ruokaa tuovien paimenten kimppuun ja vien väkisin heidän
eväitään, vaikka he antaisivat niitä minulle vapaaehtoisestikin. Sillä
tavalla vietän onnetonta ja kurjaa elämääni, kunnes taivas suvaitsee
johdattaa sen lopulliseen päätökseen tai pimentää muistini, niin ettei
mieleeni enää johdu Luscindan kauneus ja petollisuus eikä Don Fernandon
rikos. Jos taivas tekee niin, jättäen minut elämään, tahdon kääntää
ajatukseni paremmille urille; ellei, en voi muuta kuin rukoilla sitä
lopullisesti armahtamaan sieluani, sillä tunnen että minulta puuttuu
sekä rohkeutta että voimia pelastaakseni ruumiini tästä surkeudesta,
johon sen olen vapaaehtoisesti syössyt.

Siinä, hyvät herrat, on onnettomuuteni katkera tarina. Sanokaa, onko
se mielestänne sellainen, että sitä olisi voinut kertoa vähemmin
tunneläikkein kuin olette minussa havainnut, ja välttäkää turhaa vaivaa
lakkaamalla minua neuvomasta ja kehoittamasta siihen, minkä järkenne
otaksuu olevan soveliasta asian korjaamiseksi, sillä se hyödyttää minua
yhtä vähän kuin jonkun kuuluisan lääkärin määräämä rohto sellaista
henkilöä, joka ei siitä huoli. En tahdo pelastua, jos jään ilman
Luscindaa, ja koska hän on tahtonut mennä toiselle, vaikka hän on tai
hänen tulisi olla minun omani, saanen liittyä onnettomuuteen, vaikka
olisin voinut olla onnen suosikki. Hän tahtoi epävakaisuudellaan
varmentaa perikatoni, minä mielin täyttää hänen tahtonsa etsimällä
omaa tuhoani, ja olkoon jälkeentulevaisille varoittava esimerkki, että
yksin minulta puuttui mitä kaikilla onnettomilla on yltäkylläisestä
lohdutuksen mahdottomuus näet on yleensä heille lohdutukseksi, mutta
minulle se tuottaa yhä suurempia tuskia ja kärsimyksiä, koska uskon
etteivät ne tule loppumaan vielä kuollessanikaan.

Tähän Cardenio päätti pitkän kertomuksensa, yhtä murheellisen kuin
rakkautta hehkuvan tarinansa. Kirkkoherran parhaillaan aikoessa
lausua joitakin lohduttavia sanoja hänet esti siitä hänen korviinsa
kantautuva ääni, jonka he kuulivat valittavin soinnuin lausuvan mitä
mainitaan tämän kertomuksen neljännessä osassa; viisas ja huolellinen
historioitsija Cide Hamete Benengeli näet lopetti tähän teoksensa
kolmannen osan.




SELITYKSIÄ.


Cervantes omisti teoksensa ensimmäisen osan Béjarin herttualle. Turha
on antaa omistuskirjoituksen komeilla teoksen alussa eri lehdellä.
Kreivi ei sitä kunniaa alun pitäenkään näytä ansainneen, ja sitä paitsi
koko omistuslause on vain puolittain Cervantesin käsialaa; hän näet
jäljensi sen suurelta osalta eräästä toisen miehen sepittämästä ja
kirjaansa liittämästä omistuslauseesta. Mutta käännettäköön se silti
tähän, jotta kaikki vanhurskaus täyttyisi:

 Béjarin herttualle,

 Gibraleónin rajakreiville, Benalcazarin ja Banaresin kreiville,
 Puebla de Alcocerin varakreiville, Capillan, Curielin ja Burguillosin
 kaupunkien herralle.

 Luottaen siihen hyvään kohteluun ja arvonantoon, jota Teidän
 Ylhäisyytenne osoittaa kaikenlaisille kirjoille, ruhtinaana, joka
 erinomaisen alttiisti suosii kaunotaiteita, varsinkin niitä, jotka
 jaloutensa vuoksi eivät alennu palvelemaan ja tyydyttämään ihmisten
 suurta joukkoa, olen päättänyt julkaista _Mielevän hidalgon Don
 Quijote Manchalaisen_ Teidän Ylhäisyytenne loistavan nimen suojassa ja
 pyydän Teitä, niin kunnioittavasti kuin Teidän korkea-arvoisuutenne
 edellyttää, suopeasti ottamaan sen suojattavaksenne, jotta se,
 vaikka siitä puuttuu se hienouden ja oppineisuuden oivallinen
 kaunistus, johon tieteellisesti sivistyneiden miesten asunnoissa
 sepitetyt teokset yleensä ovat verhotut, Teidän varjeluksessanne
 uskaltaa tyynesti ilmaantua eräiden henkilöiden arvosteltavaksi,
 jotka oman tietämättömyytensä rajoissa pysymättä yleensä tuomitsevat
 toisten teoksia liian ankarasti ja liian vähän oikeudenmukaisesti;
 jos näet Teidän Ylhäisyytenne viisaasti harkiten havaitsee minun
 hyvän aikomukseni, rohkenen uskoa ettette halveksi vaatimattoman
 palvelukseni vähäpätöisyyttä.

                                _Miguel de Cervantes Saavedra_.

       *       *       *       *       *

[1] hidalgo (lue: idálgo): aatelismies.

[2] La Mancha (1.: Mantša): Ciudad Real nimisen Espanjan maakunnan
kansanomainen nimi.

[3] Don Quijote (1.: Don Kihóte; h-äänne on lausuttava kurkkua
karahduttaen).

[4] Don = herra; sana quijote merkitsee reisihaarniskaa.

[5] Non bene jne.: »Ei kelpaa myydä vapauttansa, vaikka saisi maailman
kaikki kullat.»

[6] Pallida mors jne.: »Kalvas kuolema kolistelee köyhien hökkeleitä ja
kuninkaitten linnoja ilman yhtään erotusta.»

[7] Ego autem jne.: »Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne.»

[8] De corde jne.: »Sydämestä lähtevät pahat ajatukset.»

[9] Donec eris jne.: »Niin kauan kuin olet onnellinen, sinulla on
paljon ystäviä; kun päiväsi menee pilveen, jäät yksin.» (Ovidius.)

[10] Mondoñedon piispa Don Antonio de Guevara (k. 1545) kertoi
kirjassaan »Epistolas familiares» mm. tekstissä mainittujen kolmen
maanmainion ilotytön tarinan.

[11] León Hebreo, Portugalin juutalainen, joka eli lääkärinä
Venetsiassa ja kirjoitti italian kielellä kirjansa »Dialoghi d'amore»
(Keskusteluja rakkaudesta). — Kirja, jossa ovat kaikki nimet. Tässä
ja muissakin kohdissa Cervantesin iva kohdistuu nimenomaisesti
Lope de Vegaan, joka mielellään liitti teoksiinsa sellaisia pitkiä
opinnäytteitä.

[12] Urganda, Amadis Gallialaiselle suopea noitanainen, »tuntematon»
siksi, että esiintyi monissa eri hahmoissa. — Tässä ja eräässä
seuraavassa runossa Cervantes käyttää ns. »versos de cabo rato»
(säkeitä, joilta on pää katkaistu) ts. säkeitä, joiden viimeinen tavu
jätetään pois, jotta tyngät sointuvat toisiinsa.

[13] Miraflores: lähellä Lontoota sijaitseva linna, jossa Amadis
Gallialaisen rakastama Oriana asusti.

[14] (La) Celestina: henkilö näytelmäntapaisesta laajasta
lemmentarinasta »Tragicomedia de Calisto y Melibea» (Caliston ja
Melibean tragikomedia), jonka tekijästä (tai tekijöistä) ei ole varmaa
tietoa ja jota mainittiin myös lyhyimmiten »Celestinan» nimellä.

[15] Lazarillo: kuuluisan (nimeään mainitsemattoman tekijän
julkaiseman) veijariromaanin »La vida de Lazarillo de Tormes» (L. de
T:in elämäkerta) päähenkilö.

[16] Cid Ruy (— Rodrigo) Diaz, historiallinen henkilö, lauluissa
ylistetty Espanjan kansallissankari, k. 1099.

[17] Bernardo del Carpio: hänkin lauluissa mainittu, mutta
apokryfisempi henkilö.

[18] petturi Galalón (Ganelon): eräs Kaarle Suuren pääreistä; hänen
petollisuutensa vuoksi kristittyjen sotajoukko joutui Roncesvalissa
saraseenien käsiin.

[19] Trapezuntin keisariksi: T. oli Mustanmeren etelärannikolla
sijaitseva kaupunki ja valtakunta, eräs niistä, jotka syntyivät ns.
kreikkalaisen keisarikunnan hajotessa v. 1220 paikkeilla. Sinne
ritariromaanit mielellään sijoittivat ihmeitään.

[20] Gonella: Ferraran herttuan hovinarri (15. vuosis.).

[21] tantum pellis et ossa fuit: »oli pelkkää luuta ja nahkaa».

[22] Rocinante (c:llä merkitty äänne on tässä, ja aina e:n ja
i:n edessä, sammaltaen äännetty s, sama äänne kuin th englannin
think-sanassa; Andalusiassa ja Amerikassa se äännetään kuin tavallinen
s): rocin merkitsee työjuhtaa, konia; antes = ennen tai etusijalla.

[23] Toboso: vanha Manchan kylä, jossa ainakin jo 1500-luvulla
valmistettiin saviastioita ja valmistetaan luultavasti vieläkin.

[24] varukseni ovat kaunisteeni jne.; vuoteena on kova kallio jne. D.
Quijote ja »kastellaan!» puhuttelevat toisiaan runollisesti; alkuteksti
pohjautuu vanhan romanssin säkeistöön:

    »Mis arreos son las armas,
    mi descanso el pelear,
    mi cama las duras penas,
    mi dormir siempre velar»,

jonka alkupuolta käyttää D.Q. ja jälkimmäisiä säkeitä majatalon isäntä.

[25] Sanlucar: Andalusiassa sijaitseva satamakaupunki, joka Cervantesin
aikana oli kaikenlaisten meren- ja maankiertäjien tyyssija.

[26] Cacus: antiikkinen karjan varas.

[27] Päivä sattui olemaan perjantai: paastopäivä.

[28] Malagan kalarannassa jne.: Kaikki tekstissä mainitut paikat olivat
pahamaineisia varkaiden, veijareiden ja porttojen pesiä.

[29] Doña: rouva, neiti.

[30] Alcarria: paljas nummi.

[31] Carloton haavoittamasta jne.: Vanha kansanlaulu kertoo
Carloton, Kaarle Suuren pojan, houkutelleen kreivi Baldovinon
(Balduinin) erämaahan surmatakseen hänet, jotta saisi naida lesken.
Henkihieverissään makaavan B:n huokaukset kuuli Mantovan markiisi, joka
sitten kosti sisarenpojan puolesta.

[32] Herra Quijana. Cervantes ei pidä tarkkaa lukua henkilöidensä
nimistä. Ensimmäisessä luvussa hän mainitsee D. Q:n nimen
todennäköisesti olleen Quijada (eikä Quesada), tässä on muoto Quijana
ja teoksen viimeisessä luvussa Quijano. Samanlaista sekavuutta ilmenee
muutenkin, esim. Sanchon eukon nimessä. Osalta tämä kirjavuus ehkä on
pilailua, mutta voi myös johtua siitä, ettei C. aina tarkoin muistanut
mitä oli aikaisemmin kirjoittanut.

[33] Rodrigo de Narváez. Historiallinen henkilö 1400-luvulta.

[34] Abencerraje. Abencerrajein suvun jäsen, nuori Abindarráez, oli
1428 heimolaistensa kanssa paennut Granadasta, missä silloin isännöivät
maurit, ja jäänyt Cártaman kaupunginpäällikön hoiviin. Päällikön
kauniin tyttären ja Abindarráezin sydämet syttyivät lempeen. Päällikkö
siirrettiin toiseen paikkaan, ja A:n, joka yöllä ratsasti sinne
kohtaamaan Jarifaansa, otti vangiksi Rodrigo de Narváez. Kuultuaan
asian laidan tämä kumminkin vapautti A:n kolmeksi päiväksi, jottei
neito turhaan odottaisi. A. palasi lupauksensa mukaan tuoden kerallaan
Jarifan, ja Rodrigo päästi hänet vapaaksi, vieläpä lepytti ja suostutti
Jarifan isänkin.

[35] Ranskan päärit: Kaarle Suuren hovissa.

[36] Maineen 9 sankaria: Josua, David, Judas Makkabealainen; Hektor,
Aleksanteri Suuri, Julius Caesar; Arthur, Kaarle Suuri ja Bouillonin
Gottfried.

[37] Esquife (Alquife): ritariromaaneissa mainittu noita.

[38] Totuutta harrastava historiankirjoittaja Turpín. T., Reimsin
arkkipiispa, v:n 800 tienoilla, kirjoitti Kaarle Suuresta »historian»,
joka oli niin täynnä valheita, että C:kin nimittää häntä iroonisesti
»totuutta harrastavaksi».

[39] Matteo Bajardo (1430—1492) sepitti runoelman »Orlando innamorata»
(Rakastunut R.), jonka aihetta Ariosto (1475—1533) jatkoi teoksessaa
»Orlando furioso» (Raivoisa R.).

[40] Sancho Panza (lue: Santšo Panza; z:lla merkitty äänne on sama kuin
s). Sana panza merkitsee vatsaa.

[41] Juana Gutiérrez. — Mari Gutiérrez. Sanchon eukko saa hänkin
kertomuksessa useita eri nimiä.

[42] Briareos: sadalla käsivarrella varustettu titaani.

[43] Agrajes (Agrages): Amadis Gallialaisen ystävä.

[44] Tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa jne. — Cervantes jakoi
teoksensa ensimmäisen nidoksen (v. 1605 ilmestyneen »Don Quijoten.
ensimmäisen osan») neljään osaan, mutta luopui tästä jaoittelusta
julkaistessaan kirjan jälkipuoliskon v. 1615.

[45] Alcaná, kauppatori.

[46] morisko: maurien jälkeläinen.

[47] paremman ja vanhemmankin kielen selittäjän: juutalaisen.

[48] Cide Hamete Benengeli. Cide (Cid) = arab. sid = herra.

[49] Benengeli = ar. bedengeli = esp. aberenjenado = erään perunakasvin
(Solanum melongenan) värinen, tummanpuhuva.

[50] Zancas: säippäsääri.

[51] tekijän, sen koiran. Kristityt käyttivät muhamettilaisista
puhuessaan usein nimitystä »koira» (perro, galgo).

[52] Pyhä Veljeskunta, La Santa Hermandad: veljeskunta, jonka jäsenet
olivat ottaneet tehtäväkseen liikkua valtakunnan eri osissa pitämässä
yllä järjestystä.

[53] homicidium = miestappo.

[54] Fierabras: Kaarle Suuren historiassa mainittu Aleksandrian
kuningas, joka oli Jerusalemia valloitettaessa saanut haltuunsa Joosef
Aramatialaisen aikoinaan viljelemän balsamin. Hänen vihamiehensä
Olivier haavoitti häntä kuolettavasti, mutta Fierabras ryyppäsi
balsamiansa ja jäi henkiin.

[55] Mambrinon kypäri — Sacripante. Siitä kertoo Ariosto »Orlando
furioson» XVIII laulussa. Siinä ei kuitenkaan käynyt huonosti
Sacripantelle vaan Dardinellille.

[56] Albraca — Kaunis Angelica. Viittaus Bojardon »Orlandoon».

[57] Sobradisan kuningaskunta mainitaan »Amadis Gallialaisessa».

[58] Zerbino: Arioston »Raivoisan Rolandin» sankareita (»Orlando
furioso» XXIV laulu).

[59] Laredon Cachupínit. Sillä nimellä mainittiin yleisesti väkeä, joka
oli päässyt rikastumaan ja sitten kehuskeli olevansa vanhaa ylhäistä
sukuperää.

[60] Jumalainen Mantovalainen: Mantovassa syntynyt Vergilius.

[61] vuodattaako sinun läsnä ollessasi haavoistansa verta jne.: vanhan
taikauskoisen käsityksen mukaan murhatun haavat alkoivat jälleen vuotaa
verta, jos murhaaja tuli luo.

[62] yangueseja: Vanhan Kastilian Yanguas-maakunnan asukkaita.

[63] sataporttinen kaupunki: Egyptissä sijainnut Teeba. Don Quijote
puhuu Boiotian Teebasta, sekoittaen sen ensinmainittuun.

[64] ylpeä aateluudestaan. Asturialaiset ja galicialaiset pitävät
poikkeuksetta itseään aatelisina.

[65] Arévalon rikkaimpia muulinajajia — hiukan hänen sukuansakin.
Arévalo: kaupunki Vanhassa Kastiliassa. — Moriskot harjoittivat
mielellään muulinajajantointa.

[66] Trapobana (Taprobana): Ceylonin vanha nimi.

[67] garamantit: afrikkalainen heimo.

[68] Rastrea mi suerte: »Tutki kohtaloani».

[69] Tohtori Laguna: Kaarle V:n henkilääkäri. Julkaisi kreikkalaisen
luonnontutkijan ja lääkärin Dioskorideen teoksen espanjan kielellä.

[70] vapista kuin elohopean myrkyttämä: Espanjan elohopeakaivoksissa
oli havaittu tuo vaikutus, ja lause muuttui yleiseksi sananparreksi.

[71] juxta illud, si jne. Tridentin kirkolliskokouksen eräs
päätöslauselma: »Niin muodoin: jos joku perkeleen houkutuksesta» jne.

[72] mitä sattui Cid Ruy Diazille. Tarinan kertoo vanha espanjalainen
romanssi.

[73] Cato Sonsarius: Cato Censorinus (Censorius), vanhempi Cato.

[74] more turquesco: turkkilaiseen tapaan.

[75] saviruukun käy... huonosti. Viittaus vanhaan tarinaan rauta- ja
saviruukusta, jotka matkustivat yhdessä.

[76] Jumala suokoon... että tuo olisi meiramia jne. Sananlasku kuuluu
oikeastaan: »Jumala suokoon että se olisi meiramia eikä kuminaa», mutta
Sancho muuttaa sitä niin kuin asia vaatii.

[77] mutatio capparum = kaapujen vaihto. Rooman kardinaalit vaihtavat
pääsiäisenä turkisvuoriset kauhtanansa kesäisempiin, joissa on punainen
silkkivuori.

[78] non santa: ei hurskas.

[79] Parapilla. Tämä nimi ei miellyttänyt Pasamontea, koska se liian
suorasukaisesti viittasi hänen ammattiinsa. Pillar = ryöstää.

[80] He ehtivät sinä iltana jne. Tämä sivu ja puoli seuraavaa
sisältyy vasta »Don Quijoten» toiseen painokseen. Cervantes unohti
kirjoittaessaan mainita Sanchon aasin varastamisesta tässä kohdassa,
missä se olisi pitänyt tehdä.

[81] Aisapussi: Aisopos, kreikkalainen eläintarinain sepittäjä,

[82] Astolfon Hippogrifo — maineikas Frontino. Astolfo — niin kertoo
Ariosto »Orlando furiosossaan» — lensi hevoslinnullaan paratiisiin,
mistä evankelista Johannes kuljetti hänet profeetta Eliaan vaunuissa
Kuuhun. Sieltä A. nouti Rolandin terveen järjen, jota säilytettiin
pullossa, kiiti siipiratsullaan takaisin maahan ja jätti järjen sen
oikealle omistajalle. — Frontino-hevon voitti ankarassa taistelussa
omakseen urhotar Bradamante.

[83] Nula est retentio = »ei ole pidätystä». Sancho siteeraa hiukan
epätarkasti; lause kuului: nulla est redemptio — »ei ole lunastusta».

[84] Corchuelo: pieni korkki, »Korkkinen».

[85] Nogales: pähkinäpuu.

[86] samanlainen kuin äiti, joka hänet synnytti. Muutamat myöhemmät
painokset ovat »korjanneet» tämän lauseparren näin: »samanlainen
kuin äidin hänet synnytettyä». Tässä, samoin kuin jo aikaisemmin,
IX luvussa, Cervantes varmaan pilailee, ja pila säilyy vain, jos
alkuperäinen lausemuoto säilytetään. (Alkutekstissä muodollinen ero on
pienempi kuin käännöksessä: »se está hoy como la madre que la pariá» ja
»se está hoy como su madre la parió»).

[87] Kuningas Wamba. Historiallinen henkilö, länsigoottien
espanjalaisen valtakunnan voimallinen hallitsija (672—680).

[88] Vellido: Kastilian kuninkaan Sancho II:n murhaaja.

[89] Kreivi Julianin oli viimeinen goottilaiskuningas Rodrigo
lähettänyt kotoa. Kun niin oli tapahtunut, J. kutsui kostoksi
muhamettilaiset Espanjaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.