Rouva Meseck : Kyläkertomus

By Max Halbe

The Project Gutenberg eBook of Rouva Meseck
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rouva Meseck
        Kyläkertomus

Author: Max Halbe

Translator: Juhani Siljo

Release date: February 22, 2025 [eBook #75445]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1908

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MESECK ***

language: Finnish




ROUVA MESECK

Kyläkertomus


Kirj.

MAX HALBE


Saksasta suomentanut

Juhani Siljo





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.




_Max Halbe_ (s. 1865) kuuluu Saksan nykyään vallassaolevaan
kirjailijapolveen. Hän on etelä-preussilainen, tutki aluksi
oikeustiedettä, sitte historiaa ja saksalaista kielitiedettä
Heidelbergissa, Berlinissä ja Münchenissä, eleli kirjailijana ensin
Berlinissä ja muutti 1895 Müncheniin, jossa senjälkeen on asunut. Hänen
ensimäisillä näytelmillään ei ollut sanottavaa menestystä. Ensimäisen
suuremman voittonsa saavutti hän näytelmillään "Jugend" (Nuoruus),
joka käsittelee mutkallista juonta suurella draamallisella taidolla
ja vetää puoleensa onnistuneella luonteenkuvauksellaan, varmalla
paikallisvärityksellään ja hehkuvalla intohimollaan. Hänen aikaisemmat
tuotteensa, itse "Maaemosenkin", painoi tämä varjoon eivätkä seuraavat
näytelmät voineet sitä voittaa, vaikkakin näytelmä "Der Strom" (1904)
tempasi useilla näyttämöillä yleisön mukaansa. Kertojana on hän
kyläkertomuksilleen, varsinkin tässä julaistulle "Rouva Meseck'ille",
ja taiteilijakertomukselleen "Meteori" saanut lukijoita monen
monituisille painoksille.




Oli arkipäivä keskellä vehnänkorjuuaikaa. Mutta kun edellisinä
päivinä oli satanut, ei ollut ajattelemistakaan ajaa märkää viljaa
suojiin. Yöllä oli taivas antanut sadetta ja varhaisimmasta aamusta
asti puuhaili miehiä, vaimoja ja lapsia pelloilla, kuukkien pitkissä
riveissä ja levitellen läpihautoutuneita luokoja, sekä päästääkseen
valoa ja ilmaa puoleksimädänneihin ohra- ja vehnälyhteisiin. Suurinta
puuhaa tuotti kuhilaitten, joista kussakin oli viisitoista tai
kaksikymmentä lyhdettä, ylösalaisin-kääntäminen yksi toisensa jälkeen,
yksityisten lyhteitten siteiden irroittaminen sekä läpilioittuneiden
vehnäin ravisteleminen ja asettaminen levälleen märälle sängelle.
Silloin juoksi moni hikipisara ruskeiksipaahtuneiden kasvojen yli,
viinapullo kierteli uutteraan riveissä ja monta karkeata kirosanaa
sinkoutui harmaanraskaalle aamu-taivaalle. Sillä työ oli vielä
suututtavampaa senvuoksi, että lyhteet oli niitten kuivuessa uudestaan
sidottava ja soviteltava vierekkäin kuhilaiksi.

Sillävälin oli päivä kirkastumistaan kirkastunut, ja kun ihmiset
yhdeksän aikaan, heti aamiaisen jälkeen, työnsä tuloksia tarkastelivat
ja syvään hengittäen panevat haravat olalleen, silloin pilkisti
raskaan, harmaan pilvipeitteen halkeimesta iloisesti kauvan
piilossa-pysytelleen auringon ensimäinen säde. Nyt oli sen vuoro tehdä
tehtävänsä ja hehkua paahtavaa hengähdystään likomärkään luokoon,
joka oli levällään ohuena kerroksena karkealla sängellä. Oli kestävä
iltaan tai huomiseen puolipäiville saakka! ennenkuin kaikki oli kyllin
kuivunut sidottavaksi. Niin kauaksi sai korjuutyö keskeytyä, ja
muutakin tehtävää oli tähän aikaan vähän. Oli tulossa pitkä puuhattu
kesäpäivä.

Kuuma tuulenhenkäys puhalsi yli alangon kellertävien peltojen
ja kuiski hidasvetisten lammikoitten ja vesiojien ruovikossa,
jotka laajalti halkeilivat ristiin rastiin tasankomaata. Kuten
teräväsärmäisiksi leikatut varjokuvat vainioitten ja niitten yllä
kaareutuvan taivaan sinilaen muodostamaa valoisaa taustaa vastaan
liikkuivat kotiinpalaavien työmiesten pitkät tummat jonot epätasaista
pellonpiennarta pitkin kohden etäistä kylää. Keskustelu lakkasi
pitkäksi aikaa. Sillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ohdakkeen
ja villin apilaan välissä aivan leveitten ojien reunaa pitkin, täytyi
tarkasti noudattaa polkua ja sovittaa askeleensa, jos ei tahtonut
varomattaan liukua alas jyrkkää äyrästä ja tipahtaa kuperkeikkaa
veteen. Mutta kun oli saavuttu leveälle karjatielle, jonka molemmin
puolin kasvoi pajuja ja joka vei pelloilta suoraan auringon valaisemaan
kylään, silloin irtautuivat jäykät kielenkannat ja tyytyväisessä
juttelussa elostuivat työssä jäykistyneet kasvot.

Aurinko paistoi painostavasti kuin keskipäivällä, taivas näytti
sumuisen sinervältä, pohjoisessa päin, siellä, missä muutamien tuntien
matkan päässä, silmiin siintämättömän tasankomaan ääriviivan takana
meren piti olla, laskeutui raskas pilviseinä hiljalleen näköpiiriä
kohden.

Mutta ei ollut mitään takeita siitä, ettei rajuilma syntyisi,
se oli yleinen mielipide, liian paljon oli ilmassa kosteutta.
Huomasi selvästi, miten se raskaana painautui rintaa kohden ja sai
hengästymään. Jos aurinko edelleen tuolla tavalla paahtoi, niin täytyi
sen imeä maasta takaisin kaikki sadevesi, mikä viime päivinä oli
satanut, ja silloin voi puhjeta oikea ukkosilma. Puolenpäivän seuduissa
oli ratkaisu tapahtuva.

Kunpa vaan tuuli alkaisi kunnollisesti puhaltaa. Mutta sepä juuri
lientyi lientymistään, ja kylää lähetessä, kun päästiin latojen ja
tallien suojelevalle alueelle, se ylipäätään lakkasi.

Huonoja toiveita oli kaikesta pellolla olevasta vehnästä, sekä
leikatusta että niitetystä. Voi koitua vielä paljon puuhaa
elonkorjuusta. Parasta, kun olisi odottanut ja sateitten ajaksi
jättänyt vehnän pystyyn. Mutta sen olivat tehneet ani harvat
tilanomistajat kylässä. Muut saivat valmistautua siihen, että heidän
viljansa mätänee pellolle.

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä kukin antautui omasta
turvallisuudestaan syntyneen mielihyväntunteen valtaan. Heille
oli yhdentekevää, saivatko tilanomistajan pellot sadetta tai
päivänpaistetta. Renkeinä ollen he saivat, paitsi palkkaa luonnossa,
varman rahapalkan, ja heidän täytyi kuitenkin päästä omaistensa luo,
vaikka katukiviä taivaasta sinkoilisi. Mutta ei heidän osakseen
kuitenkaan tulisi kappaakaan yli sovitun määrän, vaikka vehnä milloin
antaisi kaksinkerroin niin paljon kuin muina kesinä.

Niin tallustelivat he, nuo miehet ja vaimot, hajasäärinä ja
miettiväisinä eteenpäin harmaitten, surkastuneitten pajupensastojen
kautta, huojuen kuin täydessä lastissa olevat rahtilaivat, luisevina
ja tanakkoina, hartiat pitkät matkat kannettavien taakkojen
kumaraan painamina, he, tämän mustan maan lapset, joka takertui
heidän raskaisiin saappaisiinsa; ja kuitenkin he olivat eristetyt
siitä hedelmällisestä maaperästä, josta he olivat ylenneet,
maataomistamattomia ja juuristaan irtiraastettuja, ainoastaan omien
luittensa ja ikävöintinsä herroja, taipuvaisia synkkään vaeltelemiseen.

"Kello kolme ovat vihkiäiset", sanoi Schinowin vaimo, suuri hoikka
nainen, jolla oli punavillainen huivi solmittuna kaulan ympärille
suojaksi auringonpaahteelle, ja tuuppasi miestään kylkeen.

Näytti siltä kuin olisi tuo sana salaa pyörinyt jokaisen kielellä ja
nyt olisivat siteet irtaantuneet.

Aivan oikein! Tänään oli Meseck'eilla hopeahäät, ja kello kolme oli
vihkiminen tapahtuva kylän kirkossa. Tästä oli tuleva jotakin erikoista.

"Kuinka vanha se oikeastaan on nyt, tuo Meseck'in rouva-vanhus?" kysyi
nuori Däms, sievä, reipas 23-vuotias nuorukainen vanhalta Bortel'ilta,
joka kumaraselkäisenä käveli hänen vieressään.

"Yhdeksänkymmenenneljän hän on, niin, viidennelläsadatta", vastasi
vanhus ja muutti haravan vasemmalta olalta oikealle. "Kolmekymmentä
vuotta nuorempi minä olen kuin hän. Minä muistan vielä hyvin. Minä olin
parhaassa ijässäni, kun hän meni uudestaan naimisiin. Hän oli silloin
melkein seitsemänkymmenen vanha, toinen jalka haudassa, kuten tapana on
sanoa, mutta toista hän ei ollut vielä sinne vetänyt, ei, tunnustettava
on, että hän on hyvin pysynyt voimissa. Ei hänen ikävuosiaan arvaa
helposti päältäpäin. Hän ei nopeasti kuihdu. Kuka tietää, kuinka
monelle vielä tulee vuoro ennen häntä."

Hän pyyhkäisi karvaisella käsiselällään hikipisarat ryppyiseltä
otsaltaan ja siirsi taaksepäin pari valkoista hiussuortuvaa, jotka
kuluneen olkihatun reunan alta olivat valahtaneet hänen kuiville
kasvoilleen.

"Onko se mahdollista!" arveli Däms ja pudisti päätään.
"Viidennelläsadatta! Perunoita hän kuokkii maasta ilman vaivaa. Totta
totisesti! Sitä minä en uskoisi, jos en olisi sitä omin silmini nähnyt,
viime viikolla, jolloin viimeiset heinät läjäsimme takamaalla."

"Ja _mies_ on viime vuonna muuttunut aivan harmaaksi", pisti väliin
Schinowin vaimo. "Saapa nähdä eikö rouva ota vielä kolmannen miehen!
Ei hän hellitä, ennenkuin on miehensä turpeen alle saattanut!"

"Kultahäät hän on viettänyt ensimäisen miehensä kanssa. Tänään
hopeahäät toisen kanssa. Ehkäpä vielä häät kolmannen kanssa. Silloin
hän kai varmaan jo tyytyisi!"

"Hän on tehnyt liiton paholaisen kanssa. Niinkauan kuin hän tahtoo,
täytyy paholaisen jättää hänet elämään."

Niin jatkui juttelu, ja varsinkin olivat naiset äänessä, niin että
tuon morsiamen, jonka hopeahääpäivä tänään oli, korvat olisivat
varmaan soineet kaikista niistä ystävällisistä jutuista, joita hänestä
tiedettiin kertoa yksi toisensa jälkeen.

Sillävälin oli saavuttu kylään ja miehet hajaantuivat kartanoihin,
jotka varakkaina sijaitsivat kylätien varrella toinen toisensa takana,
kun taas naiset vetäytyivät taaempana oleviin mökkeihin, jotka toisella
puolen pientä savista jokea sijaiten muodostivat kylän synkemmän osan.

Oli kello kymmenen aamupäivällä, siis vielä kylliksi aikaa ryhtyä
päivällistä laittamaan miehille ja panna tulelle. Aterian jälkeen
tahdottiin sitten ruveta odottelemaan häävaunuja ja senjälkeen nähdä
kirkonovella hopeahääparin astuvan heidän editseen alttarin eteen.

Mutta tämä olikin aivan harvinainen avioliitto, joka oli tänään samalla
paikalla uudistettava, missä se ensiksi kaksikymmentäviisi pitkää
vuotta sitten oli solmittu. Kylän vanhemmista asukkaista muisti moni
vielä aivan hyvin sen päivän, jolloin seitsenkymmenvuotias rouva
Gerlach, yhteiskunnalliselta asemaltaan varakas tilanomistajanleski,
oli ojentanut kätensä vihrein köynnöksin koristetun kyläkirkon
alttarilla elinaikuiseen liittoon häntä itseään neljäkymmentäviisi
vuotta nuoremmalle pehtori Meseck'ille. Samallainen elonkorjuupäivä oli
ollut silloin kuin tänäänkin ja samaten märkä kesä.

Rouva Gerlach, jonka nimi nyt oli rouva Meseck, oli sitä ennen
kantanut yli vuoden surupukua ensimäisen miehensä kuoleman johdosta;
hänen kanssaan oli rouva elänyt pitkän, mutta lapsettoman avioliiton
saavuttaen melkein profeetan iän. Niin, olivatpa he jo kultahäätkin
viettäneet toistensa kanssa, muutamia päiviä ennen kuin tuo arvoisa,
kuivettunut mies äkkiä sulki silmänsä iäksi. Ei tietty tarkoilleen
hänen osakseen tulleen onnen ylimittaisuuden tuottamasta ilostako
vai pelostako, ettei se ensinkään ottaisi loppuakseenkaan. Sillä
mielipiteet siitä, oliko näiden ihmisten avioliitto ollut niin
onnellinen kuin miksi riemujuhlaparin avioliittoa olisi sopinut luulla,
olivat erilaiset. Puuttuihan siltä kuitenkin näkyväistä siunausta
ylhäältä, ruumiillisia jälkeläisiä; ja joka tunsi aviopuolisot, hän ei
voinut epäilläkään sitä, että rouva Gerlachille oli tuottanut huolia
se, ettei ollut syntynyt perillistä tuolle sievoiselle maatilalle.
Vielä vanhalla iälläänkin hän oli ihmeellisen täyteläinen ja komea
merkillisen syvine silmineen ja sinerväntummine tukkineen, jossa
vaan muutamia harmaita hiuksia loisteli. Näki hänestä, että hän
oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja että hänellä oli ollut paljon
ihailijoita. Sitä suurempi oli siis ihmetteleminen ollut, kun isän
kuoltua tuo ihailtu "ulkotilan" perijätär hylkäsi varakkaimmat kosijat
ja luovutti omaisuutensa ja sydämensä kylän toiselle opettajalle. Tämä
oli jyrkkä poikkeus kaikesta, mitä kylässä oli koskaan tapahtunut tässä
suhteessa, eikä ennustettu onnettomuus jäänyt tulematta.

Herra Gerlach, hoikka, kalvakka mies, jolla oli silmälasit nenällä, ja
pystytukka, ei tosin ollut arvokkaisuutta puuttuvana astunut uuteen
virkaansa, eikä talouskaan yleiseksi hämmästykseksi ollut joutunut
rappiolle, jota, sen ollen koulunopettajan hoidettavana, varmasti
täytyi odottaa. Oli kuitenkin yksi, jota tuo aviopari, joka noin oli
poikennut varemman perinnäistavan tieltä, ei saanut taivasta itselleen
antamaan: lapsia.

Tämä oli rangaistus siitä, että talonpoikaisneiti vanhasta
suvusta ja senlisäksi perijätär otti miehekseen keuhkotautisen
aakkosten-pänttääjän. Eikö ollut kylliksi muitakin, jotka olisivat
iloiten ottaneet vastaan tämän aseman ja jotka todellakin näyttivät
sellaisilta, kuin tarvitsisi heidän vaan liikahuttaa pikkusormeaan,
saattaakseen samassa ajassa maailmaan vaikka kymmenen lasta, jossa
tuo hintelä opettajaraukka panemalla liikkeelle kaikki voimansa ei
saanut edes yhtä? Mistä vaan rouva olikaan saanut tuon hullunkurisen
päähänpiston? Hän oli vaan tahtonut saada sivistyneen miehen,
sanottiin, senvuoksi olivat hänen silmänsä suuntautuneet kaikkien
paksuniskasten maanmuokkaajain ohi, jotka jo aikoja sitten olivat
unohtaneet lukukirjojensa sisällön, ainoaan saatavissaolevaan
sivistyksen ja hienompien tapojen edustajaan. Hän oli kylän toinen
opettaja, sillä ensimäinen oli jo aikoja sitten mennyt naimisiin ja
oli nyt kahdeksan tyttären onnellinen isä. Niinpä sai tyttö tahtonsa
toteutetuksi, ja taas kerran nähtiin, kuinka pitkälle ylistetty
sivistys auttaa. Ei ainakaan lasten saantiin.

Muuten olivat kyläläiset antaneet noitten molempain kantaa kohtalonsa,
niin hyvin tai niin huonosti kuin se kävikään. Sen nämä tekivätkin, ja
välittivät yhtä vähän naapureista kuin nämä heistä. Sikäli kuin tässä
ylipäänsä oli mahdollista naapureista puhua.

Gerlachin maatila sijaitsi nimittäin hyvinkin tunnin matkan päässä
kylästä yksinään keskellä peltoja, takamaata, kuten tätä etäistä
aluetta kansan keskuudessa kutsuttiin. Se oli niinsanottu ulkotila
— ja kylän ja ulkotilan välillä oli hyvin vähän muuta yhteyttä kuin
kirkon ja kylävoudin viran välittämää. Tämä johti eleskelemiseen,
josta vain harvoin pilkahti elonmerkkiä ulkomaailmaan, kylään.
Asuinrakennus, ladot ja eläinsuojat muodostivat maan tavan mukaan
keskenään suoran kulman, korkea, tiheä pajukko ympäröi niitä kaikkia,
niin että taloon jäi avoin tie ainoastaan etupuolelta ja pajunlatvojen
yli ulottui näkymään parahiksi vaan punainen katonharja. Mutta
ulkopuolella, pelloilla ja suoperäisillä niityillä, vallitsi syvä,
äänetön yksinäisyys, jota keskeytti vaan harvoin hyypän huuto tai
kaulushaikarain melu, kun ne läheisissä suolammikoissa pitivät ilojaan.

Niin, täytyi syventyä omiin ajatuksiinsa tässä maailmanpakoisessa
yksinäisyydessä. Rouva, joka oli voimakkaan tilanomistajanpojan sijasta
ottanut tänne isännäksi huonokuntoisen, laihan koulunopettajan, ei
ollutkaan turhaan viettänyt nuoruusaikaansa sellaisessa ympäristössä.
Heillähän oli aina ollut, noilla ulkotilan asujilla, kullakin oma
omituinen pieni ortensa; varmaankin se johtui jo ilmanalasta ja
yksinäisyydestä. Miksipä viimeinen perijätärkään lopulta tekisi
poikkeusta siitä? Pitäköön hän vaan kuolintautisen opettajansa.

Ja hän pitikin hänet sangen kauan. Keuhkotautiseksi, jolle kylässä
oli ennustettu aivan pikaista kuolemaa, oli kunnon Gerlach pysynyt
verrattain hyvissä voimissa. Hänen kultahääpäivänään näyttäytyi todeksi
vanha sananlasku siitä miehestä, joka viimeksi nauraa. Nyt voi _hän_,
Gerlach, nauraa, sillä useimmilta, jotka ennen olivat ennustelleet
vahingoniloisina hänen pikaista loppuaan, oli jo aikoja sitten
unhottunut nauru ja senlisäksi kaikki muukin.

Tuolla ulkotilalla karttuvat ikävuodet, sen olivat kyläläiset aina
ennenkin tunnustaneet, ja nyt huomattiin se vielä kerran todeksi, kun
nähtiin se sitkeys, jolla tuo vanha herra, huolimatta muumiontapaisesta
ulkonäöstään ja kutistuneista keuhkoistaan, pysyi kerran valtaamallaan
paikalla.

Tosin ei hän vetänyt sitkeydessä vertoja puolisolleen. Sillä kun häntä
vihdoin hyvin suoritetun elämäntyön loputtua kuljetettiin takaisin
kylään, saman koulutalon ohi, josta hän kerran oli astellut pieneen,
kapeaan takkiin pukeutuneena hääsaattoon, silloin ei hänen leskensä
malttanut olla jo hyvän matkan päässä kylästä nousematta vaunuista,
ja vakavin askelin, mihinkään nojautumatta, kulkematta ruumisarkun
takana. Ja hautuumaalla, jossa mies kätkettiin mullan alle aivan kirkon
vieressä olevaan perhehautaan, hän heitti hänelle hautaan viimeisen
kourallisen multaa, ilman että hänen kätensä vapisi tai kasvonjänteensä
värähtivät. Ei hän lausunut yhtään sanaa, ei vuodattanut yhtään
kyyneltä eikä mikään hänen kasvoissaan ilmaissut, mitä oikeastaan hänen
sisässään tapahtui, vaan hän kääntyi pää pystyssä pois hautakummulta,
kumartumatta paremmin surusta kuin vuosien painostakaan. Sillä hänen
täytyi olla lopulla kuusikymmenlukuaan, ainoastaan vähän nuorempi kuin
se, joka nyt lepäsi hyvinansaitussa rauhassaan; mutta hän näytti tuskin
viisikymmenvuotiaalta ja kuin olisi hän parhaassa iässään, sillä hänen
tukkansa oli yhä vielä musta ja hänen keskikokoinen vartalonsa vielä
täyteläinen.

Niinpä näytti hän olevan niitä vitkaisia luonteita, joille,
harvinaisina ja kallisarvoisina kuin vanha viini, vuosien karttuessa
lisääntyy voimaa ja sisällön hienoutta ja joiden on saatava aikaa
kypsyäkseen, jotta he sitten yltäisivät yli tavallisten ihmisrajojen.
Sellaisille henkilöille puhkeaa elämä täyteläisenä vasta vanhuudessa,
ja sellaisella ajalla, jolloin jo toiset laskevat päänsä väsyneenä
rintaa vasten, he hämmästyttävät nuoruudenvoimaa osoittavilla
teoillaan. Tosin useimmat kylässä katselivat tätä asiaa toiselta
kannalta; valistuneet puhuivat sydämen kylmyydestä ja mielen
raakuudesta, kansan keskuudessa taas kuiskailtiin noituudesta ja
kaikenlaisista pahoista taidoista.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti kaiken ennentapahtuneen
huipun. Rouva Gerlach meni toisiin naimisiin. Sellaista tapahtumaa
kuusikymmenyhdeksänvuotiaan elämässä ei lähiseuduilla oltu ennen
kuultu. Ja onnellinen sulhanen oli tuskin kaksikymmenviisivuotias mies.

Herra Meseck oli heti ensimäisen isännän kuoltua tullut pehtoriksi
tilalle. Siinä ei ollut mitään erikoista, eikä kukaan aavistanut, että
loppuna tulisi vihdoin olemaan avioliitto. Nuori pehtori oli kotoisin
eräästä naapurikylästä n.k. kukkulalta. Tämä oli mäkinen selänne,
joka ulottui kaukaa maan sisäosista aina likelle merta ja yhtenäisenä
harjanteena esti näköalan länteen päin muuten rajoittumattomalta
tasankomaalta. Tuon sinertävän kukkulaketjun taakse laskihe joka ilta
aurinko, ja kun väsynyt silmä etsi lepopaikkaa koko rajattomassa
etäisyydessä, niin se suuntautui ilta-auringon mailieenmenopaikkaa
kohden ja viivähti sumuisilla vuorenharjuilla, jotka tummien
kuusimetsäin peittäminä näyttivät aina ilman väreilyn mukaan joko
likemmäksi siirtyvän tai kauemmaksi pakenevan.

Eräästä näitten kukkulain rinteellä sijaitsevasta saksalaisesta
kylästä — kauempana sisämaassa päin olivat jo vallitsevina
puolalainen kieli ja puolalaiset tavat — oli nuori Meseck kotoisin.
Oli yleisenä puheenpartena, että ne ihmiset, jotka sieltä tulivat,
olivat kunnollisia ja luotettavia. Myöskin pidettiin heitä
oivallisina maanviljelijöinä, jotka hyvin vetivät vertoja laajalti
kuuluisille alankomaan talonpojille. Mutta siellä oli enimmäkseen
pienempiä tiluksia, jotka vanhan tavan mukaan menivät perintönä
isältä vanhimmalle pojalle, kun taas nuoremmat pojat vähäinen
hyvitysraha taskussaan lähtivät koettamaan onneaan muualla maailmassa
tilanhoitajina tai pehtoreina, ja myös usein päätyivät naimisten kautta
omaan lämpimään, pehmeään pesäänsä.

Tällainen myöhempisyntyinen ja perinnöstä osattomaksi jäänyt oli myös
tuo nuori pehtori, jonka herra Gerlach'in leski oli päättäväisesti,
niin sanoaksemme omakätisesti itselleen ottanut hänen kotitalostaan.
Hän oli suuri, voimakas, vähän kömpelö nuorukainen, kasvanut hevosten
ja sikojen keskuudessa, viihtyi renkien keskuudessa kuin kotonaan,
tarmokas ja teeskentelemätön, pystyvä jokaiseen työhön, jota vuoden
kuluessa tilalla voi tulla esille, yhtä tottunut vaunutehdastyöhön kuin
karjanhoitoon ja peltotöihin, syntynyt tilanhoitajan toimeen.

Ja hän hoiti tiluksen tehtäviä intohimoisesti. Niitten harvalukuisten
ajatusten joukossa, jotka hänen mieltänsä vallitsivat, oli voimakkain
se, että hänen piti aina vaan yhä edelleen saada hoitaa maanviljelystä,
antaa neuvoja ja määräyksiä, ja, mikä oli mieluisinta, itse ryhtyä
työhön käsiksi, kun tuli puute miehistä. Mutta häntä vaivasi, siitä
saakka kuin hän kykeni ajattelemaan, synkkä huoli, että hänen pitäisi
joskus lähteä pois vanhempainsa maatilkulta, kun hän tulisi suureksi ja
isä olisi kuollut. Sillä heitä oli seitsemän sisarusta niiden joukossa
hän kuudes, ja tilaa oli liian vähän heille kaikille, sen hän hyvin
ymmärsi.

Silloin eräänä päivänä, juuri samaan aikaan, jolloin hänen oli käytävä
ensi kerta ripillä ja jolloin hänen ylähuulellaan pilkisti esiin
ensimäinen parranhaiven, oli hänessä alkanut versoa se ajatus, että
hänenhän oli vaan tarpeellista, kuten jo moni muu oli tehnyt, joista
hän oli kuullut, saada rikas vaimo, korvatakseen osakseen tulleen
vääryyden. Yhden hetken mieleen tuoma ajatus, hetken jolloin hän oli
nähnyt kohtalonsa erikoisen kovaksi, oli vuosien vieriessä vakaantunut
ja varttui yhteydessä toisen kanssa, että nimittäin hetki lähteä
vanhempien lihapadoilta läheni lähenemistään. Eihän hänelle yleensä
ollut jäänyt kovin paljon aikaa pohtimisiin, siitä piti murheen jo isä,
joka viluisena aamuvarhaisena ajoi hänet kuten muunkin talonväen ylös
vuoteilta ja kuljetteli häntä päivän läpeensä pihalta pellolle ja taas
pellolta pihalle, kunnes tuo karkeatekoinen vintiö illalla yhdeksän
aikana heittihe vuoteelle raskaasti kuin säkki ja nukkui sikeästi koko
yön.

Oli siis vähän tilaisuutta mietiskelyihin, mutta kun kerran eräänä
sunnuntai-iltapäivänä jonkinlainen epämääräinen ahdistava pelko
tulevaisuudesta tahtoi hiipiä hänen mieleensä, turvautui hän
lumoyrttiin, — hänen tuskin tarvitsi kumartua sitävarten, niin
helposti saatavissa se oli — ja pahat kuvittelut olivat hävinneet
yhdellä iskulla ja sijaan oli ilmestynyt laaja näköala yli niittyjen,
vastakynnetyn kesantomaan ja sokerijuurikaspellon aina pitkähköön
linnamaiseen rakennukseen saakka, jota näkyi metsänaukeamasta juuri
niin paljon, että voi eroittaa korkeat rappuset pääoven edessä ja nähdä
etupuolen pienten ikkunaruutujen välkkyvän ilta-auringon valossa. Ja
siellä eleli kaikkivaltiaana tilan-omistajana hän itse ja ratsasteli
aamusta iltaan pelloilla, komenteli ja ylläpiti järjestystä, tarttui
myöskin itse työhön, missä oli jotain virhettä tehty, eikä antanut
kenenkään sekaantua talonasioihin, sillä hän oli itse käynyt kokemuksen
koulun ja ymmärsi kaikki parhaiten. Mutta metsissä, joita oli linnan
takana vielä muutamien tuntien matka, pani hän usein toimeen pienen
ajometsästyksen, kuitenkin vasta myöhään syksyllä, kun oli kaikki
kynnökset suoritettu ja kaikki kunnossa talven varalta. Sillä työ käy
ennen virkistyksiä ja ylimääräisten huvitusten takia ei talous saa
tulla kärsimään.

Ja kuinka merkillisesti olikaan kaikki johtunut — eikä kuitenkaan
liittynyt oikein sopusointuisesti niihin kuviin, joita tuo kasvava
talonpojanpoika sunnuntai-iltasin oli tulevaisuudestaan kehitellyt
mielessään. Hänestä oli tullut itsenäinen tilanomistaja, niin, siinä
ei hänen aavistuksensa ollutkaan häntä pettänyt, ja vaikka haaveitten
ritaritila olikin vaihtunut valtavan suureen talonpoikaismaatilaan
ja linnan sijasta, jossa oli korkeat rappuset, seisoi varjoavien
pajumuurien keskellä yksinkertainen, mutta hauska tiilirakennus puisine
lisärakennuksineen, niin oli se kuitenkin omaa tannerta, jota tuo
vastaleivottu tilanomistaja ja aviomies raskaine saappaineen asteli,
sillävälin kun hänen vanhemmat veljensä vaivaloisesti kiertelivät
maailmalla tai raatoivat kotoisella maankamaralla saadakseen irti
niukan elatuksen.

Niin, siihen saakka olivat asiat hyvästi. Mutta sensijaan oli
puutteellisuutta muissa suhteissa. Yksi kohta ennenkaikkea oli
silmiinpistävä. Se oli hänen suunnitteluissaan oikeastaan vaan
sivuasia, ja kun tuo nuori, suuri ja leveä mies oli kerran sitä
ajatellut, oli hän hypistellyt punertavia viiksihaiveniaan oikeaan
ja vasempaan ja vilkutellut tyytyväisenä pieniä silmiään. Sitä ei
varmaankaan tulisi puuttumaan. Tällä oli hän tarkoittanut tyttöä tai
rouvaa, joka antamalla hänelle kätensä avustaisi häntä pääsemään
kaivatun tilan omistajaksi. Sillä ilman sellaista vaimonpuolista apua
eivät asiat kerran voineet käydä päinsä. Joka tahtoi saada kultaiset
vaunut ja hopeiset rattaat, hänen täytyi saada kaupassa myöskin
hevonen, joka niitten eteen oli kytketty. Ajaa hän tahtoi silloin jo
itse ja sydämenhalusta.

Mutta minkänäköinen se hepo oli oleva, joka oli tuova kaikki ne kauniit
kapineet, joita hänen sydämensä halusi, jonakuna aamuna oven eteen,
sillä kysymyksellä hän ei ollut koskaan kovaa pääkoppaansa erikoisesti
vaivannut, mutta ei hän voinut sitä muullaiseksi kuvitella kuin
nuoreksi ja koreaksi. Olihan esillä kylliksi sellaisia rakastuneita
perijättäriä, jotka ikävöivin silmin vaaniskelivat komeata miestä
ja kunnollista maanisäntää. Sellaisen hän myös varmasti voi saada,
jonkavuoksi hänen ei siitä kohdasta tarvinnut ylimääräisesti huolehtia.

Kun sitten rouva Gerlach otti hänet palvelukseen tilalleen, ei hänen
mieleensä johtunut ajatuksen varjoakaan siitä, että jo tässä ja näin
pian oli hänen pyrkimyksilleen tullut päämäärä, vaan hän tajusi
paikkansa sopivaksi ponnistuslaudaksi, jolta hän voi ottaa kelpo
hypyn keskelle maailmaa. Mutta hänen kohtalonsa oli tahtonut toisin.
Pimeydestä oli häntä kohtaan ojentautunut käsi ja kuljettanut hänet
vieraalle maaperälle, ja eräs ääni oli hänen päänsä päällä huutanut:
Ei askeltakaan tältä paikalta! Mitä olet tahtonut, se on tuleva
osaksesi ja vielä lisäksi, mitä sinä et ole tahtonut etkä uneksinutkaan
itsellesi. Täällä olet sinä seisova juurtuneena tähän maahan, ja
kerran se on sinut peittävä, kun sinä olet sitä kylliksi muokannut. Ei
askeltakaan etemmäs!

Mutta hän ei ollut kuullut ääntä päänalustansa luona, sillä hän oli
mieleltään epäröivä ja kuten kuuro ja kun hän havahtui huumauksestaan,
riippui hänen käsipuolessaan rouva, joka olisi aivan hyvin voinut olla
hänen isoäitinsä.

Tämä asia oli näet käynyt seuraavalla tavalla. Eräänä kauniina
kesäkuuniltana, kun ympäristön niityillä ja soilla sammakkojen
kuorot kurnuttelivat välinpitämättömään, mykkään yksinäisyyteen
käsittämättömiä säveleitään, istui rouva Gerlach puutarhapenkillä
talonsa sivustalla ja kuunteli avainten kilinää, joka vielä tuon
tuostakin kuului pihamaalta ja tallin luota ja ilmaisi hänelle,
että hänen pehtorinsa oli viimeisellä kiertokulullaan talon
ulkorakennuksissa. Oli tehty työtä myöhäiseen, sillä heinänkorjuu
kiirehti ja kauniit ilmat olivat kallisarvoisia. Nyt lepäsi kaikki
syvässä unessa ja kalvas hämy, joka tähän vuodenaikaan aina pysyttelihe
yöllisellä taivaanrannalla, oli luoteesta, jonne aurinko oli yhdeksän
aikaan painunut, siirtynyt jo kauvas pohjoiseen päin. Oli varmaankin
kohta puoliyö käsissä.

Suloinen rauha valtasi yksinäisen vanhan rouvan hänen tuossa istuessaan
kädet ristissä ja taaksepäin nojautuneena mietteisiinsä vaipuen. Eikö
hänen oma ikäkautensa, jonka Herra jumala oli armossaan hänelle suonut,
ollut aivan tämän uneksivan, hiljaisen iltahetken kaltainen? Aurinko
oli jo aikaa sitten mailleen mennen lakannut lämmittäen valaisemasta,
mutta tuulenhenki leyhki lauhana ja alhaalla taivaanäärellä viipyi
viimeinen kajastus kuin auringosta. Mutta korkealla pään yläpuolella
vaelsivat tähdet ikuista rataansa tummansinisen yötaivaan läpi,
puutarhasta levittivät neilikat aivan yhtä kiehtovan suloista tuoksuaan
kuin viisi vuosikymmentä sitten, ja ystävällisesti tervehti avainten
kilinä pihamaalta kuin tahtoisi se lohduttaa: Ole rauhassa, sieluni!
Sinä et ole yksin! Sinä olet hyvässä turvassa!

Hänen valppaan henkensä silmäin eteen ilmaantui kuva nuoresta
pehtorista, joka koskaan väsymättömänä innokkaana vielä kulki lyhdyin
tarkastelemassa vajoja ja talleja, ja ennentuntematon varmuuden ja
lujan luottamuksen tunne valtasi vanhan rouvan, kuin siveleisi rakas
poika käsin hänen vielä tuuheaa tukkaansa. Kuinka huolehtikaan ja
raatoikaan tuo nuori pehtori hänen palveluksessaan ja kuinka hän
osasikaan lukea hänen silmistään jokaisen hänen toivomuksensa! Oma
lapsi ei sitä olisi paremmin voinut! Mutta tämän siunauksen oli taivas
häneltä kieltänyt. Nyt täytyi hänen hoitaa taloaan vieraitten ihmisten
avulla, ja jos tuo nuori mies jonakin päivänä nuoruuden epävakaisuuden
houkuttelemana päättäisi jättää talon, ei hän voisi häntä pidättää,
hänen täytyisi tottua uusiin tuntemattomiin kasvoihin ja niin edelleen
vaihdellen aina toisiin, kunnes hän vihdoin makaisi kirstussa ja
tämä vanha maatila joutuisi sukulaisten käsiin, joita hän tuskin oli
tuntenut eikä koskaan voinut kärsiä.

"Oi Jumala, miksi olet tämän minulle määrännyt!" kohosi hänen sisästään
huuto taivaille.

"Minä tuon Teille avaimet, rouva Gerlach! Kaikki on kunnossa,"

Nämä pehtorin sanat säikähdyttivät pois hänen mietteensä. Tuossa hän
seisoi hänen edessään, tuo leveä, kookas mies valtavine vartaloineen,
joka melkein peloittavana ilmestyi yön hämäryydestä. Hetkisen tuntui
vanhasta rouvasta kuin olisi aivan hänen vieressään äkkiä kohonnut
maasta synkkä kohtalotar ja levittäisi varjoaan hänen elämänsä ylitse.
Mutta kuullessaan sanojen tuttavallisen soinnun hän heti tointui.
Siinä värähteli tuossa äänessä kunnioitusta ja alamaista mieltä, jota
tuo komea mies oli osoittanut häntä kohtaan aina täälläolonsa ensi
hetkestä saakka ja joka hiveli hellästi hänen ylpeätä sydäntään. Tuo
suuri, jättiläisvoimainen mies kumarsi hänen edessään, hänen, vanhan,
vaikkakin ei vielä pitkään aikaan harmaantuneen tai taloudenhoitoon
kykenemättömäksi joutuneen rouvan edessä, ja tunnusti mielellään hänen
nuorekkaan voimakkaan henkensä ylemmyyden. Eikö hän ollut kuin suuri,
roteva, kuolemaan asti uskollinen bernhardilaiskoira, kun hän seisoi
noin jykevin ryhdein ja silmissä yksinkertainen hyväntahtoinen ilme?
Liikutuksen tuntein katsoi rouva häntä, tuota miestä, joka oli päivän
läpeensä puuhaillut kotosalla ja pellolla ja tuli nyt saamaan selkoa
seuraavan päivän tehtävistä.

"Ettekö halua istua tähän, Meseck?" kysyi hän, äänessään harvinainen
hyvyyden sointu, ja viittasi häntä kädellään viereensä penkille.

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach, minä seison mielelläni."

"Elkäähän toki, Te olette varmaankin väsyksissä. Olettepa Te tänään
kelpolailla raatanut! Onko heinät siis jo pian ajettu latoon?"

"Vielä neljä kuormaa huomenna. Aamiaiseen mennessä on kaikki tehty."

"Mutta istukaahan nyt kuitenkin!"

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach. Minä voin aivan hyvin seistä."

"Mutta miksi ette kuitenkaan istu?"

"Kun se ei sovi. Koska Te olette rouva ja minä vaan pehtori."

"Mutta kun Teistä tulee kerran herra, mitä Te silloin teette?
Seisotteko vielä silloinkin? Tai ettekö _haluaisi_ tulla herraksi?"

Meseck tuijotti älyämättä tuota vanhaa, kunnioitusta herättävää rouvaa.
Hän luuli huomaavansa, että tämä hiljaa hymyili, mutta hän ei voinut
yön hämärässä saada täyttä selkoa hänen kasvoistaan. Hän oli aina
esiintynyt rouvan läheisyydessä ainoastaan kunnioitusta täynnä, eikä
ollut koskaan uskaltanut hänen kanssaan puhua sanaakaan yli sen, mitä
hänen palvelijatoimensa vaati. Nyt ei hän tiennyt miten menetellä,
kun tuo outo kysymys tuli hänen vastattavakseen. Senvuoksi piti hän
parhaana olla vaiti, eikä puhunut mitään.

"No, Te ette vastaa ollenkaan? Ettekö tahtoisi kerran päästä tämän
maatilan isännäksi? Tai eikö Teitä ollenkaan haluta?"

"Haluan kyllä..." nauroi Meseck kainona ja oli nyt kadottanut kokonaan
johtolangan käsistään.

"Mutta?"

"Te taidatte tehdä minusta pilaa", tokaisi hän hämillään ja raapasi
korvantaustaa.

"En minä tee ensinkään pilaa! Minä otan asian aivan vakavasti! Minä
olen jo kauvan itsekseni tuuminut, että minun pitäisi vielä kerran
mennä naimisiin kun minä vaan löytäisin miehen, jolla olisi hyvät ja
rehelliset aikeet minun ja myös maatilani suhteen. Ei _käy_ päinsä
näin. Isäntä täytyy olla. Minäkään en voi kaikesta huolehtia. Ja
pehtoriin, vaikka hän olisi kuinkakin kunnollinen, ei kellään ole
oikeata kunnioitusta. Katsokaas, Otto, Te olette vielä nuori ja
minä melkein jo vanha rouva, mutta jos rakas Jumala suo minulle
terveyttä, ja sitä hän on tähän saakka pyytämättäkin suonut, minä
en tahdo tekeytyä paremmaksi kuin mitä olen, mutta minä vedän vielä
monelle nuorelle vertoja. Ensi viikolla on vuosi siitä, kun Te tulitte
tilalleni. Minä olen koko ajan pitänyt Teitä silmällä ja minä voin
sanoa, että Te olette hoitanut tilaa paremmin kuin oma isäntä olisi
voinut. Niin niin, Teidän ei tarvitse ollenkaan pudistaa päätänne. Minä
tunnen Teidät paremmin kuin Te ehkä itsekään tunnette itseänne, ja
niinpä minä sanoin itselleni, että miksi eivät kerran nuori ja vanhakin
voisi liittyä yhteen, kun molemmilla on hyvä tahto tehdä siten toiselle
oikein ja Jumala antaa siihen siunauksensa. Eikä Teillekään, Otto,
se asia olisi pahaksi. Te saisitte naimiskaupassa sievosen maatilan,
velattoman ja hyvässä kunnossa, jollaista ette kotonanne 'kukkulalla'
ole saanut unissakaan nähdä. Sehän on Teille kuitenkin pääasia. Enkö
olekin oikeassa? Mitä Te enempää tahdotte? Siispä punnitkaa asiata! —
Ettehän Te puhu mitään?"

Herra Meseck ei todellakaan puhunut mitään. Maapohja huojui
hänen jalkojensa alla. Mutta hänen ympärillään säteili kesäyön
bengaalintapaiset valot, niinkuin silloin kun piirikaupungin
sotilasyhdistys poltteli bengaalitulia Sebanvoiton kunniaksi, ja
niitten keskellä näki hän Gerlach'in tilusten muhkeat niityt ja
voimakaskasvuiset savipellot, suurenmoiset ladot ja tiilikiviset
tallit, täyteläistä karjaa ja uudenuutukaisia tarvekapineita, mutta
asuinrakennuksen huippupäädyssä valaistun, läpinäkyvän osoitekilven,
jossa kirjoituksen: _Meseck'in kartano_.

Niin oli sitten käynyt. Hän oli, ujosti lausuen myöntyvänsä
tarjoukseen, ojentanut kätensä rouvalle, oikein tietämättään miten ja
miksi. Mutta se oli tapahtunut eikä ollut enään muutettavissa, käyköön
sitten niin, että hänen aviopuolisonsa lyhyen ajan kuluttua — niinkuin
tuskin muuta voi odottaakaan — palajaa ensimäisen miesvainajansa luo ja
jättää hänelle, toiselle miehelleen, tuon kauniin tiluksen perinnöksi.
Sitten, vasta sitten, ei yhtään hetkeä ennemmin, saisi hän rajattomana
isäntänä tällä maatilalla hallita ja senohessa, jos vaan ei tämä kovin
kauvan kestäisi, ajatella vielä toista nuorempaa aviopuolisoa, joka
korvaisi hänelle sen, mitä hän ensi kerralla oli jäänyt vaille.

Siihen saakka ei voinut iankaikkisuutta olla. Vanhus oli jo ehtinyt
mahdollisimman kauas. Hänen vielä jäljelläolevat vuotensa olivat
luetut, ja kuitenkin... Harvinainen vastakohtaisuus! Meseck'in
vähäiseen ymmärrykseen oli juurtunut suuri kunnioitus tuota
merkillistä vanhaa rouvaa kohtaan, joka vielä piti pystyssä päänsä ja
selkänsä suorana, niin paljon kuin vuodet olivatkin sitä painaneet,
ja vielä katsoi terävine silmineen suoraan aurinkoa kohti silmiä
räpyttelemättä. Tuota tuskin hän, Meseck itse, kykeni suorittamaan,
vaikka hänellä silmien paikalla oli kasvoissa vaan kaksi vaontapaista
aukeamaa, joitten kautta pääsi valoa virtaamaan vaan vähän ja jotka
tekivät hänelle helpommaksi aurinkoa kohti katsomisen. Mutta tuolla
seitsenkymmenvuotiaalla rouvalla taas oli suuret, epämääräisen
tummanväriset vielä usein tulta leimuavat silmät, jotka näyttivät
tunkeutuvan aina sielun pohjaan saakka. Joka tapauksessa pelkäsi Meseck
niitä, eikä olisi uskaltanut niiltä ryhtyä mitään salaamaan. Sillä
rouvan ei tarvinnut muuta kuin tarkastella häntä niillä, voidakseen
arvata mitä hän ajatteli, ja voi Meseck'ille sanoa, mitä tämä ei oikein
itsekään vielä selvästi tiennyt.

Sellainen oli asianlaita ollut jo kun hän juuri oli tänne tullut
ensiksi, ja sellaiseksi se jäikin senkin jälkeen, kun hän jo aikoja
oli ollut naimisissa rouvan kanssa. Hän oli riippuvainen, alamainen,
välimies herran ja rengin välillä, joka sai käskyt ylhäältäpäin ja
toimitti ne edelleen alaspäin, tehdäkseen taas toiminnastaan tiliä
ylimpään paikkaan. Vieraan omaisuuden hoitaja, ei muuta mitään. Pehtori
yhä kuten ennenkin; eroitus oli vaan siinä, että hän ennemmin oli
saanut vapaana herranaan "ottaa lapikkaan nousua", kun ei hänen enään
sopinut olla paikassaan, ja koettaa onneaan muualla. Mutta nyt täytyi
hänen kiltisti pysyä paikallaan, odotella ja pitää asemansa kestävästi,
muuten kärsisi koko hänen kaunis suunnitelmansa haaksirikon, ja olisi
ollutkin parempi olla kokonaan antautumatta tuollaiseen onnenongintaan,
kuin nyt, kun päämäärä jo ehkä oli ampumamatkan päässä, hätiköimisellä
pilata koko asia. Kerran täytyi kuitenkin tämän asiaintilan lakata,
ja vaikkapa siihen vielä menisi muutamia vuosia niin olihan hän vielä
nuori ja voi hankkia itselleen korvausta.

Mutta monasti riehuivat hänessä rajattoman raivon myrskyt, jotka
nousivat hänellä aina kurkkuun saakka ja huumasivat hänen mielensä.
Silloin tuli kaikki hänen silmissään viheriäksi ja siniseksi ja tuo
suuri raskas ruumis alkoi hoiperrella. Sellaisina hetkinä olisi hän
voinut yhdellä nyrkiniskulla musertaa ihmisen tai yltyä raivoon itseään
vastaan, jos käsillä ei sattunut olemaan ketään, jota vastaan hän olisi
voinut riehua.

Nuoruudesta saakka oli hänessä uinunut tämä äkkipikainen vihastuminen
ja oli herännyt silmittömiin raivonpuuskauksiin, kuten petoeläin,
jonka nenää kutkutellaan. Kotikylässään oli hän senvuoksi tunnettu ja
pelätty ja myöskin uudessa paikassa oli hän heti hankkinut itselleen
tarpeellista arvonantoa, kun hän kerran iski erästä uppiniskaista
renkiä, joka nauroi häntä vasten naamaa, jollakin rautaesineellä
päähän, niin että tämä kaatui ääntä päästämättä maahan ja oli
kantamalla vietävä pois paikalta. Siitä saakka varottiin ulkotilalla
häntä ärsyttämästä ja hänen käskynsä suoritettiin vastustelematta.
Työväestön silmissä oli hän todistanut kykenevänsä isännäksi.

Tosin ei hän siten voinut estää monia salaisia pilkkapuheita hänestä
ja hänen avioliitostaan leviämästä, ja rengit ja naapurit käyttivät
hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen takanapäin kepposia tuolle
nuorelle aviomiehelle, joka menemällä naimisiin vanhan rouvan kanssa
oli hankkinut itselleen sievosen maatilan.

Lieneekö se nyt ollut tuo synkkä tietoisuus hänen hullunkurisesta
asemastaan tai tyytymättömyys odotukseen, lieneekö se ollut aavistus
vääräänjohtuneesta elämänkäsityksestä tahi tämä kaikki kaikkeen tähän
syynä... Useammin kuin ennemmin ja aina yhä useammin uudistuivat
Meseck'in sydämessä nämä silmittömän raivon purkaukset, jotka hänen
mielensä synkistyttivät ja vaikuttivat kiihoittavasti nenään kuin
verihöyryt.

Kun hän siten mitättömien aiheitten johdosta muserteli pöytiä ja
tuoleja ympärillään ja takoi päätään seinään, silloin uskalsi vaan
yksi ainoa ihminen lähestyä häntä. Se oli hänen puolisonsa. Hänellä
oli ehdoton vaikutusvalta häneen. Yksi katse hänen silmistään oli
kylliksi saattamaan Meseck'in yhdessä hetkessä tajuntaan. Silloin hän
laski kätensä alas, pyyhkäsi sentään myös kädellään epäjärjestykseen
joutuneet hiukset matalalta otsaltaan ja katseli ympärilleen kuin
havahtuisi hän hurjasta unesta. Ja hän oli taas tuo taipuisa ja
alamainen mies kuin kerran ennenkin, kun hän oli ensi kerran joutunut
tämän kartanon alueella vallitsevan lumovoiman vaikutuksen alaiseksi.

Melkein taikauskoinen kammo, joka vuosien vieriessä vielä lisääntyi,
vallitsi hänessä aina rouvansa läsnäollessa ja jätti hänet ainoastaan
niiksi ajoiksi, jolloin hän seisoskeli ulkona pellolla työmiesten
luona ja raikas tuuli hänen poskiaan hiveli. Silloin tunsi hän olonsa
helpommaksi ja vapaammaksi ja kokosi rohkeutta tulevien päivien
varalle. Mutta usein hän myös kiristeli hampaitaan eikä käsittänyt,
miksi hän oli niin kauan tyytynyt tähän orjuuttavaan asemaan ja miksi
hänen yhä edelleen piti siihen tyytyä. Silloin tuntui hänestä kuin
pitäisi hänen kääntää selkänsä kartanolle ja juosta niin kauas kuin
hänen jalkansa jaksoivat kantaa, yhä eteenpäin loppumattoman tasangon
yli, aina tuonne saakka, missä taivas ja maa sulivat yhteen ja kaikki
sumeni harmaaksi usmaksi. Siellä vasta alkoi todellinen maailma, jonne
hän aina oli ikävöinyt ja jonne hän ei ollut koskaan päässyt.

Mutta kun hän noin oli mietteisiinsä vaipunut, silloin havahdutti
hänet taas todellisuuteen jonkun rengin ääni, joka pyysi määräyksiä,
ja kovassa työssä lakkasi ahdistus, kohta uudestaan taas herätäkseen.
Kuitenkin häntä aina hillitsi jokin näkymätön voima ja saattoi hänet
illan hämärtäessä synkkänä ja alakuloisena kotia lampunvaloon ja
hyvinkatetun pöydän ääreen.

Kunpa hän vaan olisi voinut ravistaa yltään pois sen selittämättömän
lumouksen, joka yhä aina hänen jäseniään jäykisti heti kun hän
pistäytyi pellon ja kartanon auringonvaloisesta eloisuudesta talon
etehisen totiseen hämäryyteen ja hänen rouvansa asteli hänen luokseen
jostakin sopesta, ylhäältä rappusilta tai alhaalta kellarista.

Hänen rouvansa? Meseck tuskin sai tuota sanaa lausutuksi. Hänen
rouvansa kuului kaukaiseen, vieraasen sukupolveen, josta hän jo
nuoruudessaan oli kuullut kerrottavan niinkuin jostakin aikoja sitten
hävinneestä menneisyydestä. Hänen isänsä vanhemmat, jotka hän oli
tuntenut enään vaan vanhoina raihnaisina ihmisinä, lienevät varmaankin
kuuluneet jokseenkin samaan sukupolveen. Heitä oli jo aikoja sitten
peittänyt nurmi. Mutta tämä rouva, joka oli voinut heidän kanssaan
käydä koulua, kuljeskeli vielä reippaana ja väsymättömänä hienon lujan
koukerokeppinsä avulla pitkän asuinrakennuksen kyökit, kellarit,
varastohuoneet ja kamarit läpeensä, portaita ylös ja portaita alas,
niinkuin pahan hengen vainoomana, joka ajoi hänet vuoteelta kello
kahden aikaan yöllä lyhyen levon jälkeen ja pidätteli häntä koko pitkän
päivän myöhäiseen likelle puoliyötä jalkeilla palvelustyttöjen pelkona.

Ja tämä levoton vanhus, joka veti vertoja jokaiselle miehelle
komentelemisessa, tarkastelemisessa ja silmälläpidossa, joka
huolehti koko taloudenhoidosta ulkona ja sisällä ja häntä itseään,
Meseck'iä, kuletti talutusnuorasta luisine käsineen kuin mitä hyvänsä
tyhmää lasta, tämä oli hänen vihitty rouvansa; tämä oli Meseck'ille
käsittämätöntä ja tuli yhä käsittämättömämmäksi joka päivä, jonka rouva
eteni inhimillisen rajapyykkien ulkopuolelle.

Kun tämä siten yöllä nousi vuoteeltaan ja pukeutuneena koreakukkaiseen
turkkilaiseen yövaippaansa kuljeskeli huoneissa ja käytävissä,
niin oli kuin kulkisi pitkä menneisyys hänen takanaan ja hänen
ympärillään, olleen ja hävinneen muodostama pilvi, aavemaisten varjojen
rykmentti, jossa Meseck luuli loppupäässä tuntevansa myös kuolleen
edeltäjänsä hengen. Silloin kammostutti häntä, niinkuin kammostutti
palvelustyttöjä, joiden makuukamarin ovelle rouva ylösnousun merkiksi
koputti, niin että kaiku kumeasti vieri koko uinuvan talon läpi,
ja Meseck'in mieleen hiipi ajatus siitä, miten hän ehkä itsekin
kerran tulisi tässä aaveitten rivissä toisten kanssa tanssielemaan
tuon rauhattoman vanhuksen ympärillä ja tekemään henkilökohtaista
tuttavuutta edeltäjänsä kanssa, näyttäytyäkseen yhdessä hänen kanssaan
satavuotiaan vanhuksen kolmannelle miehelle ja taas myöhemmin heidän
molempain kanssa neljännelle miehelle ja niin edelleen loppumattomiin.
Sillä tämän rouvan miehet näyttivät olevan kuin ikivanhan saarnipuun
lehdet, jotka puhkeavat kevätauringon paisteeseen, syysmyrskyissä
lakastuneina putoavat maahan ja asettuvat loppumattomana jonona
toistensa sijaan. Puu itse seisoo pystyssä, synkänharmaana ja
lahonneena, ojentaen ylös myrskytaivasta kohti huojuvat käsivartensa,
kuin synkän kauhun valtaamana siksi ettei itse voi kuolla.

Niin, tässä oli Meseck'istä asian kauheus ja varsinainen perustus
siihen, miksi kammo, joka hänen ensi kertaa nähdessään tuon
seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen oli karsinut hänen selkäpiitään ajan
kuluessa yhä kasvoi, eikä haihtunut. Rouva ei näyttänyt vanhenevan.
Eräälle varmalle asteelle oli hän saapunut: kasvot olivat hiukan
kurtistuneet, vartalo jonkunverran käynyt kumaraksi, tuuheisiin
hiuksiin ilmaantunut pari hopeista suortuvaa lisää, mutta ei liian
useita; ja vielä olivat kaikki hampaatkin säilyneet. Ja sellaiseksi
hän jäi. Vuosien pitkään ei hänessä ollut huomattavissa mitään
muutosta. Aika näytti liukuvan hänen ohitseen jälkiä jättämättä. Kun
hän ei kuljeskellut talossa tai pihalla, tavattiin hän puutarhasta,
jossa hän kaivoi lapiolla ojaa vihannespenkkien ympärille, tai istui
jossakin ikkunanurkassa edessään keltapilkkuisiin siannahkakansiin
sidottu kirja, jota hän, lehden toisensa jälkeen kääntäen, lueskeli
vitkalleen. Tavallisesti se oli joku kansantajuinen filosoofinen
tai luonnontieteellinen kirjoitus sielun kuolemattomuudesta tai
maailmankaikkeuden rakenteesta, ja aina vuosisadan alkupuolelta sekä
jonkun unhoittuneen kirjailijan tekemä; kaikki nämä kirjoitukset olivat
osia vaatimattomasta perhekirjastosta, jotka siirtyivät sukupolvelta
toiselle, painettuina suurin jäykin kirjaimin ja tukevalle paperille.

Lapsuudesta saakka oli vanhuksella ollut kiintymystä kirjoihin, eikä
hän voinut niitä nytkään unhoittaa. Koska hän oli pitkänäköinen,
käytti hän lukiessaan silmälaseja. Niin hän istuskeli hiljaa usein
tuntikausia ja seurasi rivi riviltä etusormellaan tai sukkapuikolla,
niinkuin ei hän tahtoisi antaa yhdenkään sanan tuosta kallisarvoisesta
sisällyksestä joutua hukkaan. Silloin avautuivat hänen sielulleen
aavat, oudot näköalat, ja tuo etsivä henki vaelteli elämän synkkyyksien
läpi kunnes lepäsi jossakin autuaallisessa maanääressä jossa vihdoinkin
valautui rauhaa ja huojennusta levottomimpaankin sydämeen. Kun hän noin
istuskeli uppoutuneena syvälliseen mietiskelemiseen ja pohtimiseen,
oli hän täydelleen vanhan, viisaan huuhkajan näköinen, joka suurine
pyöreine silmineen läpäisee ympäröivän yön synkkyyden ja selvittelee
salaisuuksia, jotka jokaisen muun katseille jäävät selviämättömiksi.

Kuitenkin hän puhui harvoin siitä, mikä häntä syvimmin liikutti.
Kenelle hän olisikaan voinut avata sisäisen elämänsä? Hänen
ympäristönsä oli tylsää ja typerää. Näistä mataloista otsista,
joita hän ympärillään näki, kilpistyi jokainen hienompi sana
takaisin voimattomana. Hänen miehensä ei ollut hänelle muuta kuin
myöhäänkehittynyt lapsi. Hänen ensimäinen avioliittonsa oli jäänyt
hedelmättömäksi, niin kiihkeästi kuin hän olikin toivonut lasta.
Ehkä oli tämä toteutumaton toivomus noussut hänelle päähän, koska
hän oli tullut omituiseksi ja kummalliseksi ja käyttäytyi tavalla,
jota ei kukaan hänen ympärillään käsittänyt. Nyt oli hän korkealla
iällään mennyt naimisiin nuoren kehittymättömän miehen kanssa,
korvatakseen siten lapsen puutteen. Hänen mieheensä kohdistui hänen
äidillinen huolenpitonsa. Ensimäiselle miehelleen hän oli ollut
aviovaimo, — vaikkakin hänellä oli ollut monta tyydyttämätöntä
mielihalua — hän, tämä komea, rehevä nainen, tuolle sairalloiselle,
aina itsestään huolehtivalle pikku miehelle, jossa hän oli rakastanut
enemmän opettajaa kuin miestä. Nyt oli tuo kaikki sammunutta ja
kuollutta, mutta niinkuin olisi jokin salainen voima häntä pakoittanut
korjaamaan nuoruutensa erehdyksen ja korvaamaan hinnasta mistä hyvänsä
laiminlyöntinsä, oli hänen vaalinsa osunut tällä kertaa terveeseen,
punaposkiseen, minkään tietämistuskan heikentämättömän elinvoiman
täyttämään mieheen.

Taaskin traagillinen erehdys! Liian myöhäistä! Tuo toinen mies
ei voinut seitsenkymmenvuotiaalle enään tarjota sitä, mitä viisi
vuosikymmentä aikasemmin ensimäisen miehen olisi pitänyt olla ja mitä
hän ei ollut. Nyt se oli ohi! Oikea hetki oli mennyt! Tämä nuori mies
oli hänen silmissään korkeintaan vain suuri, tuhma, typerä lapsi,
jota hän itse ei ollut kertaakaan sylissään kantanut, ja josta hän
ainoastaan hyvinä hetkinään voi kuvitella, että se oli hänen omansa.
Silloin hän hoivasi ja lellitteli häntä äidillisellä hellyydellä ja
pisti hänen suuhunsa parhaat palat.

Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän kantoi salaisesti sydämessään
äänetöntä vihankaunaa miestään kohtaan ja vartioitsi hänen
jokaista liikettään kademielisellä epäluuloisuudella. Sillä rouva
huomasi kyllä, että ainoastaan jonkunlainen eläimelle ominainen
alistuvaisuus ja samalla pelko hallitsi häntä ja voi joka hetkessä
muuttua vastakohdakseen. Mutta silloin olisi kaikki menetettyä, sen
rouva tiesi. Senvuoksi ei Meseck saisi koskaan päästä tajuamaan
omaa merkitystään. Hänen piti jäädä tuomittuna seisomaan sille
paikalleen, jolle hän, rouva Meseck, oli hänet asettanut. Niinkuin
eiäintenkesyttäjä nainen täytyi hänen lakkaamatta pitää miestään
silmällä ja milloin hyvyydellä milloin ankaruudella pakoittaa häntä
pysymään velvollisuuksissaan. Senjälkeen kun Meseck oli häneen kerran
tottunut, ei hänen mieleensä saanut juolahtaa mikään vieras ajatus,
varsinkaan ei mikään vieras nainen.

Niin vartioi rouva miehensä askeleita kateellisemmin kuin joku äiti, ja
jos hän ei voinut aina olla hänen jäljissään, koetti hän jälkeenpäin
kuitenkin lävistää hänet katseillaan saadakseen perinpohjin selville,
mitä hänen sielussaan liikkui.

Eräänä päivänä, — he olivat olleet suunnilleen kaksitoista vuotta
avioliitossa — ol; Meseck iskenyt silmänsä erääsen nuoreen
palvelustyttöön, joka vast'ikään oli tullut talon palvelukseen. Tämä
oli kookas ja vaaleaverinen, voimakaskasvuinen ja muodoltaan rehevä
jota rehevyyttään hän uhmaten piti nähtävillä kun hän kävellessään
taivutti päätänsä ja rintaansa taaksepäin ja huojutteli ruumistaan
kupeiltaan. Silloin hänen katseensa näytti ylpeästi tarkastelevan hänen
omaa rehevyyttään, kuin tahtoisi se sanoa: Näyttäkää minulle yksikään,
joka voi vetää minulle vertoja! Kuka minut tahtoo tai kuka minua ei
tahdo? Tehkäähän vaan yritys! Kentiesi te saattekin minut!

Ja kaikki yrittivät, mutta ei kukaan suoriutunut saamatta tuntuvasti
kynsilleen. Sillä tuon viekastelijan katseet ja ryhti lupasivat enemmän
kuin mitä hän tositeossa täytti. Hänen kasvonsa olivat pyöreämuotoiset
ja pehmoset, huulet avoimet suuteluun, ja somasti kaartuivat korkealle
kammatut hiukset kapean otsan ympärillä, mutta teräksensiniset
silmät vilkkuivat keimailevina ja samalla kylminä. Piikatytöksi hän
oli huomiotaherättävä ja harvinainen. Hänen emäntänsä eivät olleet
häntä oikein kärsineet, hän vaihteli usein paikkojaan ja sai lopulta
vaan vaivoin palveluspaikan. Niin hän eräänä päivänä osui tulemaan
ulkotilallekin. Siellä tarvittiin juuri palvelijatarta, jonka tehtävänä
olisi keittää miehille ja joka osaisi lypsää, mutta myöskin muuten
olisi perehtynyt taloustoimiin, ja kun oli vaikeata saada palvelusväkeä
tänne kaukaiseen yksinäisyyteen, niin päätti rouva Meseck, kaikista
salaisista arveluttavuuksista huolimatta, ottaa tuon kauniin Augustan
koetteeksi palvelukseensa, mutta heti ensimäisen epäilyksen synnyttyä
ajaa hänet pois.

Tyttö puolestaan, sen vaistomaisen ymmärtämyksen avulla, joka niin
usein yhdistää salaisesti kahta toisilleen vihamielistä naista,
tissi aivan tarkoilleen, mitä hänellä oli odotettavissa emäntänsä
puolelta ja oli sen mukaan sovitellut suunnitelmansakin. Hän oli
väsynyt kiertelemään maita mantereita kartanosta toiseen ja tahtoi
vihdoinkin pujoittautua johonkin lämpimään pesään pysyväisesti. Siihen
tarkoitukseen näytti hänestä juuri Meseck'in kartano sopivalta.
Mikä olisi helpompaa kuin riistää vanhalta rouvalta ja kiehtoa
puoleensa tämän nuori aviomies? Miehen kanssa hän sitten kyllä
osaisi sopia yhteisestä taistelusta, rouva-vanhusta vastaan ja tehdä
viimemainitulle elämän niin karvaaksi, että hän muuttaisi manalle
paljaasta suuttumuksesta. Silloin olisi paikka avoin ja senlisäksi
tehtynä hyvätyö, kun tuo vanha noita, joka ei voinut kuolla, olisi
tullut autetuksi hyvin-ansaittuun lepoon, mutta tämä paljon kärsinyt
miesraukka taas olisi saanut nuoren, soman emännän. Tämä oli hän itse,
— ja hän näki jo itsensä rouva Meseck'in laadullisena seuraajana,
mahtava avainkimppu kupeella, kun hän seisoi runsasvarastoisessa
ruokahuoneessa ja jakeli piioille vähäisinä annoksina leipää ja
sianlihaa. Sillä taloudenhoidosta tahtoi hän itse pitää huolta, jotta
siihen tulisi yhdenmukaisuutta, ja niinkuin _hän_ oli ennen nälkää
nähnyt, niin tahtoi hän sitten hyvittää sen kostamalla samalla tavalla
toisille.

Siihen oli tie tosin vielä pitkä, ja hän itse oli yhä ainoastaan
köyhä palvelustyttö, jonka täytyi monasti laskeutua karkeaolkiselle
vuoteelleen nurisevin vatsoin; silloin hän usein kiristeli hampaitaan,
kun ei voinut astua askeltakaan likemmäksi päämääräänsä, vaikka oli jo
ollut useampia kuukausia palveluksessa tilalla ja joka päivä joutui
niin ja niin monasti herran nähtäviin. Tämä taas ei näyttänyt ollenkaan
kääntävän häneen huomiotansa tai ei ainakaan ollut sitä tekevinään,
— sillä niin paljon Augusta sentään luuli huomaavansa että Meseck
heitti useasti sivultapäin kapeitten silmäluomiensa välistä sangen
merkitsevän katseen hänen täyteläisiin, paijaisin käsivarsiinsa,
kun hän heilauttamalla kaasi ruuanjätteitä ja perkeillä täytetyn
sangon sikoruuheen tai hankasi hajanaisella pajuluudalla kyökin
ruskeanpunaista tiilikivilattiata. Silloin tapahtui usein, että Meseck
ikäänkuin sivumennen kosketti hänen käsivarsiaan tai hartioitaan,
mutta kääntyi heti poispäin ja murahti olkansa takaa jonkun äreän
käskyn. Sillä tavallisesti pistäytyi samassa hetkessä jostakin talon
pimeästä loukosta esiin heidän eteensä rouva Meseck ja keskeytti
väliintulollaan, heittäen heihin lyhyen, terävän katseen, kaiken
enemmän toiminnan.

Niin kuluivat kuukaudet toistensa jälkeen ja kaikki
lähenemisen mahdollisuus näytti vanhan rouvan valppauden vuoksi
kadonneen. Tuskin koskaan jätti tämä kartanoa käydäkseen kylässä, eikä
hän ollut läheisessä piirikaupungissa enään moniin monituisiin vuosiin
käynyt. Niinkuin sotilas sodassa pysyttelihe hän vartiopaikallaan
eikä väistynyt asemiltaan, vaikka teki tosin olon siinä itselleen
helpommaksi kuin muut, sillä häntä vaivasi unettomuus ja hän huomasi
tämän jonkinlaiseksi ajankulutuskeinoksi, samantapaiseksi kuin tulen
kanssa leikitteleminen. Niin, missä muut olisivat murtuneet, siinä
näytti tuo ikuinen ympäriinsä-kuljeskeleminen ja vaaniskeleminen
teroittavan hänen henkisen silmänsä näkökykyä ja virkistävän hänen
voimiaan uudelleen.

Mutta vihdoin eräänä päivänä tuli ratkaisu. Aivan äkisti, kuten
ihmiset arvelivat. Mutta sen tiesi rouva Meseck itse parhaiten. Jo
tuon päivän edellisenä yönä oli hän tuntenut, miten jotain näkymätöntä
ja tuntematonta hiipi hiljaan hänen vuodettaan kohden, kun hän siinä
makasi ja valppaan henkensä silmäin edessä käänteli elämänsä lehtiä
yhden toisensa jälkeen. Yhdenmukaiset kynänpiirrokset peittivät
näitä lehtiä, alkaen aina ensimäisestä, tuskin enään luettavasta,
koukeroisen, madonsyömän folionidoksen sivusta nykypäiviin saakka,
jotka ehkä vetäisivät viimeisen kynäpiirroksen koko tämän pitkällisen
ja kuitenkin niin vaihtelua puuttuvan elämäntyön päätökseksi. Kuka sen
tietää? Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kyllästyneemmäksi kuin koskaan
ennen. Lehti lehdeltä taaksepäin aivan loppumattomiin aina samat tyhjät
sanat, aina sama yksitoikkoinen sisällys: elämisen täytymystä, aina
yhä elämisen täytymystä ei mitään varten ja yhä vaan ei mitään varten,
ainoastaan koska nyt kerran oli olemassa eikä voinut päästä pois,
ennenkuin sai kutsun. Keneltä sai kutsun? Mihin sai kutsun?

Ei sentään, olihan valoa häntä ympäröivässä sankeassa pimeydessä. Yksi
ainokainen tähti loisti lempeänä ja suloisena yön halki, kuka tiesi,
kuinka kaukana, mutta hän huomasi kuitenkin, että hän oli tullut sitä
yhä lähemmäksi elämänsä radalla, ja että hän jonakin päivänä tulisi
pysähtymään aivan sen eteen, jossa hän sitten loistaisi kuten aurinko
eikä koskaan sammuisi enään. Tämä oli luottamus johonkin parempaan
maailmaan ja kauniimpaan elämään, jossa kaikki ne kukat tuoksuaisivat,
joita hän täällä oli turhaan ikävöinyt. Sillä koleata ja viluista oli
hänen ympärillään aina lapsuudesta saakka ollut. Iälliset vanhemmat,
kun hän oli ilmestynyt myöhästyneenä ja pyytämättömänä taivaan lahjana,
hoitivat häntä enemmän velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta,
ainaisena täysikasvuisten sisarusten silmätikkuna, koska hän oli
vähentävä heidän perintöosuuksiaan, sitten, kun nämä olivat lyhyessä
ajassa toinen toisensa jälkeen rutostitappavan taudin surmaamina
muuttaneet manalle, äkkiä koko tilan ainokaisena perillisenä ja siitä
saakka ikäänkuin menetetyn lapsuuden korvaukseksi saaden iäkästen
vanhempainsa puolelta nauttia ylenmäärin liian myöhäistä hellyyttä,
kohta sen jälkeen joutunut orvoksi ja mennyt varhain naimisiin. Ja tämä
hänen ensimäisen avioliittonsa pitkän pitkä tie! Kuinka paljon iloa
hän olikaan odottanut tuosta sivullaan vaeltavasta miehestä, johon
hän oli lapsellisen haaveellisuuden valtaamana liittynyt, jotta tämä
valaisisi hänen kehittymättömälle hengelleen kaikkia tämän maailman
himmeästi aavistettuja ihmeitä, ja kuinka kuivana ja paahtuneena
lepäsikään nyt tuo tie, jota hän oli miehensä kanssa kulkenut, kauas,
kauas taaksepäin, aina sinne saakka, missä se häipyi hämäryyteen!
Kuinka turhia olivatkaan toiveet olleet! Ja turhaa kaikki, mitä hän
oli elämältä uneksinut! Mutta hurjassa onnenjanossaan hän ei ollut
pysähtynyt pyrkimyksessään, vaan oli yhä uudestaan ojentanut huuliaan
juodakseen.

Ja nyt.... Eikö hän tuntenut, miten tuolta hämäryydestä jotain hiipi
esiin ja kyyristyi hänen vuoteensa kulmalle? Oliko se kuolema, joka
istui hänen vieressään ja laski kätensä hänen rinnalleen, niin että
hänen henkeään ahdisti? Kauhistuneena kohoutui hän ylös ja pyyhki
läähättäen hien kylmältä otsaltaan.

Ympärillä talossa vallitsi mitä syvin äänettömyys. Ainoastaan
viereisessä huoneessa oleva kello jatkoi edelleen lohdutonta
tikitystään, ilmaisten joka heilahduksella tulluksi yksi hetki
likemmäksi loppua. Kuinka monta sellaista heilahdusta olikaan tarvittu,
ennenkuin tähän hetkeen oli saavuttu, mutta nyt olikin varasto, joka
kerran nuoruudessa oli näyttänyt tyhjentymättömältä, loppunut, ja
viimeiset tikitykset kaikuivat loppuunkuluvan koneiston seiniin. Mutta
vuoteellaan toisen seinän vierustalla nukkui kolmikymmenvuotias isäntä
nuoruuden sikeätä unta, ja jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä
jostain uneksi, uneksi hän ehkä siitä, että pääsee nyt pian vapaaksi
vanhasta noidastaan. Silloin ryhtyy hän suurine, jykevine kourineen
hoitamaan isänsä taloa ja kaikkea omaansa, jota hän oli tähän päivään
saakka niin varovasti hoitanut ja sitkeästi säilyttänyt. Ja hän ottaisi
itselleen nuorikon, jonka ensimäisenä tehtävänä olisi kääntää kaikki
ylösalaisin, ja he molemmat nauraisivat rouva-vanhusta vielä hänen
hautaansa, häntä, joka oli ollut niin tuhma, että oli mennyt naimisiin
miehen kanssa, jonka isoäiti hän olisi aivan hyvin voinut olla! Ja
tämä kaikki voisi tapahtua jo huomenna tai ylihuomenna. Mutta hänen,
rouva Meseck'in, hauta tulisi häviämään ja rikkaruoho sen päällä
rehoittamaan. Sillä se uusi tulisi varmaankin pitämään tarkkaa huolta
siitä, että vanhuksen muisto kasvaisi umpeen ja häviäisi jäljettömiin.
Ja jospa se olisikin juuri Augusta, joka tänne asettuisi hänen
jälkeensä ja ottaisi haltuunsa hänen vuoteensa!

Vuoteessaan istuvan vanhuksen ruumista karsivat kuumat ja kylmät
väreet, kun nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Miksi hän
olikaan ottanut taloon tuon röyhkeän, keimailevan naikkosen! Nyt oli
onnettomuus tapahtunut tai voi kuitenkin minä hetkenä hyvänsä tapahtua.
Tosin hän ei ollut vielä saanut vaanituksi mitään epäilyttävää, mutta
kuka tuntee nuoruuden ja himokkaisuuden salatiet, ja joka tapauksessa
oli tuo läpikavala nainen tarkoitellut rehevää, komeaa isäntää. Ja
Meseck? Hän kyllä ottaisi vastaan, mitä hänelle tarjoutuisi. Hän tulisi
juomaan, tutkimatta suuresti pikarin sisältöä. Mitä hän, vanhus,
voikaan sitten hänelle antaa! Tiesikö Meseck mitään siitä kaikesta
äidillisestä hellyydestä, jota hän hänelle tuhlasi? Hän käytti sen'
hyväkseen niinkuin olisi se ollut aivan itsestäänselvää, ja meni
tiehensä. Ja hän pelkäsi rouvansa katsetta. Minkätähden? Koska hän
odotteli rouva-vanhuksen kuolemaa ja huomasi, että hänen ajatuksensa
olivat paljastuneet, kun hän koetti kestää rouvan katsetta. Siinä juuri
oli asian ydin! Tämä oli se salaisuus, jota Meseck oli sydämessään
hautonut ja koettanut häneltä piiloitella. Mutta vanhus oli viisaampi
kuin hän ja hän kyllä sen vetää vielä päivänvaloon. Heti paikalla
tahtoi hän huutaa Meseck'in hereille ja kysyä häneltä asianlaitaa.

Nämä ajatukset saivat hänen vanhat, kuihtuneet kätensä puristumaan
nyrkeiksi. Hän kuunteli hetkisen tähystellen nukkuvaa miestänsä kohti.
Mutta mitä tämä merkitsi? Ei hiiskahdustakaan kuulunut pimeydestä
hänen korviinsa. Ei näyttänyt mitään liikkuvan tai olevan valveilla.
Äänetön hiljaisuus kaikkialla ympärillä. Tai erehtyikö hän? Oliko hän
hereillään? Näkikö hän unta? Lähenevä kuolemako se jääkylmin henkäyksin
hänen kasvojaan hiveli, niin että hänen tajuntansa tylsistyi? Hän
tahtoi huutaa, mutta ei ääntäkään noussut hänen rinnastaan. Niinkuin
kouristustaudin valtaamana hän istui vuoteellaan ja kuunteli kaula
kuroitettuna. Ja jospa hänen miehensä todellakin olisi noussut
vuoteeltaan ja salaa hiipinyt pois? Jospa hän olisi käyttänyt hyväkseen
rouvansa nukkuma-aikaa hiipiäkseen palvelustytön luo kamariin, mutta
hän itse, rouva, makasi täällä, voimattomana kulkemaan hänen jälkeensä,
kuolinvuoteellaan, ypöyksin ja hyljättynä taistellen äänetöntä,
kauheata taistelua kuoleman kanssa. Ja aamulla aikaisin löydettäisiin
hänet kylmänä ja kalpeana vuoteellaan. Silloin voisivat nuo molemmat,
jotka nyt keskenään pitivät ilojaan, periä hänet ja ilkkuillen nauraa
häntä. Kirotut olkoot he!

Vanhuksen tajunnan voimat pettivät ja uupuneena vaipui hän taaksepäin
tyynylle.

Seuraavana aamuna, kun hän pitkän unettoman yön jälkeen avasi silmänsä,
tunsi hän olonsa helpommaksi. Mutta kun hän aikoi lähteä liikkeelle,
huomasi hän, että hänen jalkansa eivät täyttäneet tehtäviään. Hänen
täytyi istuutua nojatuoliin, muutoin olisi hän kaatunut. Tämä oli
samanlaista heikkoutta kuin yöllä oli ollut.

Hänen miehensä tuli sisään ja puheli hänen kanssaan. Rouva vastaili
niukasti ja tutkisteli hänen kasvojaan, mutta ei voinut saada selville,
oliko hän nähnyt, unta vai ei. Meseck kysyi, oliko noudettava lääkäri.
Rouva kiitti ja kielsi sitä tekemästä. Tämä sairaus ei merkitse mitään.
Siitä kohtauksesta, joka hänelle oli yöllä tapahtunut, ei hän puhunut
sanaakaan.

Hänen miehensä meni ulos. Kun rouva oli yksin, palasivat ajatukset
takaisin, nuo kauhistuttavat ajatukset, jotka vielä tulisivat tekemään
hänet hulluksi. Talossa supistiin ja kuiskittiin. Jotain salaperäistä
hiiviskeli ympäriinsä ja pujahteli ovien ja seinien kautta. Nähtävästi
tehtiin nyt suunnitelmia hänen kuolemansa varalta.

Älkäähän vielä! sähisi hän purren hampaitaan yhteen. Hän kysyi
Augustaa. Tyttö kuului olevan kasvitarhassa perunoita kuokkimassa.
Oliko herra pellolla? Ei, hänkin kasvitarhassa.

Rouva Meseck luuli huomaavansa, miten palvelustyttö pidätteli nauruaan.
Sen hän tahtoi saada pois piioistaan. Hän käski tuoda itselleen
koukkusauvan ja ojentautui suoraksi. Siinä nähtiin taas kerran vanhaa,
sitkasta elinvoimaa! Ei enään jaloissa jälkeäkään heikkoudesta! Hän
tahtoi vaan saada varmuuden. Sitten kuolla! Taikka mieluummin jäädä
eloon ja nähdä heidän kaikkien vaipuvan hautaan!

Ulkona kasvitarhassa seisoi herra Meseck nojautuen päärynäpuuta vasten.
Hänen edessään maassa oli Augusta polvillaan ja kokoili vast'ikään
kuokkimiaan perunoita karkeaan esiliinaansa. Hänen vieressään oli
kuokka muokatulla multakasalla. Äänettömänä toimitti hän työtään eikä
katsonut kertaakaan ylöspäin, mutta huomasi kuitenkin, miten Meseck'in
silmät häntä tähystelivät.

Meseck oli häntä usein ennen moittinut siitä, että hän jätti aina niin
paljon perunoita maahan, jotka sitten sitä uudestaan kynnettäessä
nousivat ylös mädäntyneinä.. Isäntä tahtoi hänelle nyt kerrankin
osoittaa, miten sellainen työ oli oikein tehtävä. Nyt hän vielä
seisoskeli siellä pitämässä huolta siitä ettei maahan jäisi yhtäkään
noista ruusunvärisistä palleroista.

"Nyt olisi hyvä tilaisuus", ajatteli Augusta itsekseen, "rouva-vanhus
herpaantunut ja sairas ja ties kuinka pian jo kirstussakin! Paras aika!
Nyt tai ei milloinkaan!"

"Miksi herra minua niin tähystelee?" kysyi hän yht'äkkiä ikäänkuin
sattumalta alhaaltapäin, muuttamatta sitävarten asentoaan tahi
keskeyttämättä hetkeksikään perunain poimimista.

Meseck oli hämmästynyt. Sisukas tyttö tuo! Hän ei tiennyt, pitikö hänen
sivaltaman tuota rohkeata veitikkaa pitkin lihavata, pyöreätä selkää
kepillään vai mitä hänen muuten piti tehdä.

Hän vilkuili tyttöä silmillään. Tämä oli yhä polvillaan maassa, mutta
oli kohottanut päätään hiukan häntä kohden ja piteli laidoista kiinni
esiliinaansa, jossa perunat olivat. Hän oli saanut työnsä tehdyksi.
Hitaasti kohoutui hän polvistuneesta asennostaan seisaalleen, kunnes
oli ojentanut koko täyteläisen, tukevan vartalonsa suoraksi ja seisoi
lyhyen matkan päässä Meseck'istä.

"Miksi herra minua tähystelee?" kysyi hän toistamiseen ja katsoi häntä
uhmailevasti silmiin. Hänen silmänsä säihkyivät hurjaa intohimoa. Hänen
palava hengityksensä sekoittui Meseck'in hengitykseen.

"Enkö minä sitten saisi?" huudahti tämä äkkiä änkyttäen, "sitävartenhan
sinä oletkin täällä!"

Ja samassa hän sieppasi tuon suojattoman tytön luokseen ja kietoi
raudanvankat kätensä hänen tukevain vyötäistensä ympäri. Päästäen
puoleksi tukahdutetun huudahduksen vaipui tyttö häntä vastaan ja heidän
välistään vyöryivät ruusunväriset perunat syösten hujan hajan muhealle
pellolle.

Tuossa asennossa seisoivat he pari silmänräpäystä kädet kiedottuina
toistensa ympäri ja kieriskellen aamupäivän kirkkaan auringon
valaisemina. Kömpelö, kookas isäntä kohosi vielä päätä pitemmälle
tuota suurikasvuista naista, jota hän nyt kohotti ylöspäin eteensä ja
koetti saada läheiselle puutarhapenkille. Juopumuksentapainen tylsä
huolettomuus huumasi hänen tajunsa. Hän ei enään nähnyt eikä kuullut
mitään. Hän unhoitti kuka ja missä hän oli. Hän tunsi vaan joustavan
vartalon käsivarrellaan.

Samassa hetkessä kuuli hän äkillisen, läpitunkevan huudahduksen aivan
korvansa juuressa. Samalla myös tyttökin voimakkaasti ponnistaen
riistäytyi irti hänen käsistään, heitti ikäänkuin mielipuolena kauhusta
esiliinansa päänsä yli ja juoksi, niin nopeasti kuin jalat voivat häntä
kiidättää, suoraan perunamaan yli kasvitarhanportista ulos.

Meseck painoi huumaantuneena kädellään otsaansa ja hieroi
tylsäkatseisia silmiään. Tuossa seisoi muutamia askeleita hänestä,
koukkusauvaansa nojaten, kirkkaitten auringonsäteitten valossa vanha
rouva Meseck, sanattoman uhkaavana, niinkuin yöllinen ilmestys,
joka vielä kerran on hautansa pimennosta noussut ylös päivänvalon,
vallatakseen väkivoimin oikeutensa elämään.

Meseck'in ruumista viilsivät jääkylmät väreet, niinkuin olisi hänen,
elävän ihmisen, käteensä tarttunut joku haamu ja tahtoisi viedä hänet
mukanaan.

Mutta ensi kauhun hälvettyä valtasi hänet hetkessä raju halu asettua
vastarintaan sekä hurja raivo.

"Mitä, sinähän olit olevinasi sairas ja kuitenkin vakoilet", ärjyi hän.
"sinä ilkiö! Teeskentelee voidakseen paremmin vakoilla! Ilkiö!"

Nyrkki kohotettuna aikoi hän käydä vanhuksen kimppuun, mutta taaskin,
kuten niin usein ennen, saivat tämän silmät, jotka nyt aurinkoon päin
kääntyneinä säihkyivät läpikuultavan vihreinä kuin kissan silmät, hänet
peräytymään.

Tuossa hän seisoi, vanhus, joka Meseck'iltä oli viekoitellut hänen
elämänsä, eikä Meseck uskaltanut käydä häneen käsiksi surmatakseen
hänet. Hänen täytyi antaa käsiensä herpautuneina retkahtaa sivulle ja
ikäänkuin paikolleen jähmettyneenä kuunnella vanhuksen sanoja.

"Te olette kai minut jo pyyhkineet laskuistanne pois?" sanoi hän.
"Näetkö nyt, kuinka suunnitelmasi ovat epäonnistuneet? Teidän
laskelmanne perustuu perinpohjaiseen erehdykseen, sinun ja tuon
naikkosen. Minä voin sinulle sanoa olevani vielä aivan elinvoimainen.
Minä vedän kyllä vielä kahdelle vertoja! Nyt olen taas kerran tullut
siitä vakuutetuksi! Sitä minä olenkin aina ajatellut! Sinä odottelet
ikävöiden minun kuolematani! Siihen perustuu koko sinun suunnitelmasi!
Älä erehdy, rakas Otto! Minä en väisty vielä pitkään aikaan
näyttämöltä! Sitä mielihyvää minä en anna sinun tuntea! Saadaanpas
nähdä, _kumpi_ meistä saattaa toistaan hautaan! Ehkäpä sinä vielä
menet sinne ennen minua! Mutta tämän minä ennustan sinulle; jos minä
ennemmin kuolenkin kuin sinä, niin _pian_ se ei tule tapahtumaan!
ja kun se kerran tapahtuukin, niin ei siitä sinulle tule olemaan
mitään hyötyä, sen minä takaan! Minä en tahdo haudassani saada mitään
rauhaa, ennenkuin sinä olet tullut minun jälkeeni sinne! Ja vaikka
minun pitäisi palata joka yö yhä uudelleen ja seisoa käärinliinaan
kietoutuneena sinun vuoteesi vieressä, tekisin senkin, sillä
minun _jälkeeni_ et sinä saa ottaa ketään enään vaimoksesi! Minä
pakoitan sinut tulemaan jälkeeni! Nyt sinä tiedät, mitä sinulla on
odotettavissa! Älä iloitse minun kuolemastani! Minun kuolemastani ei
sinulle lähde mitään apua!"

Hän puhui tämän kaiken synkällä, soinnuttomalla äänellä, ja puutarhan
hedelmäpuiden oksilla visertelevien lintusten sävelet sekoittuivat
iloisina siihen kaameaan kiroukseen, jolla rouva-vanhus oli kietonut
tuon nuoruusvoimaisen miehen itseensä elämässä ja kuolemassa.

Vielä samassa hetkessä piti Augustan, palvelustytön, panna kokoon
kapineensa ja lähteä taas maailmanrantaa kiertelemään. Hän oli
yritellyt vastaväitteitä ja uhannut aikovansa, jos hänet ajetaan pois,
kaikkialla toitottaa seikkailuaan.

Mutta Meseck ei epuuttanut käskyään. Häntä peIoitti vaimonsa, kuten
kaikki muutkin naiset, mutta erittäinkin hän, jonka kanssa hänen nyt
oli kärsivällisesti vaellettava taival aina päiviensä päättymiseen
saakka ja vielä sittenkin iankaikkisuuden ääriin asti; tämä oli hänestä
epäämätön varmuus, yhtä ehdoton tosi kuin kuolema itse.

Tästä päivästä saakka hän alkoi vähitellen vanheta. Alistuvammin
kuin koskaan ennen taipui hän rouvansa voimakkaamman hengen edessä.
Ainoastaan hurja raivonpuuska ilmaisi usein, mitä hänen sisällään
kiehui. Silloin riehui hän kuin eläin, joka turhaan ravistelee
aituuksensa rautatankoja. Mutta siitä ei hänen asemansa muuttunut.
Hänen kahleensa kestivät ja hänen täytyi taipua. Niin hän rauhoittihe
aina uudelleen.

Vähitellen syntyi hänessä jonkinlaista uteliaisuutta saada nähdä,
kumpi heistä tulisi kauemmin kestämään. Mutta juuri sen tapauksen
varalle, että hän eläisi kauemmin kuin hänen rouvansa, ei hänellä
ollut mitään toivoa, sillä tiesihän hän, ettei tämä tulisi silloin
suomaan hänelle mitään rauhaa ja että hän tulisi hänet pian noutamaan
luokseen. Tämä ajatus johtui hänen mieleensä ikäänkuin ajankuluksi,
kun hän seisoi pellolla pitäen silmällä työväkeään. Hänestä se oli
niinkuin kilpa-ajoa, eroitus oli vaan siinä, että heidän kilpa-ajossaan
se voitti, joka hitaammin ajoi ja älysi päästää toisen aina edelleen.
Ja tämä edellepäässyt, jonka voimat liian nopeaan kuihtuivat, oli hän,
Meseck itse. Hän tunsi selvään, kuinka hänen pyrkimyksensä laimenivat
ja hänen tarmokkuutensa veltostui.

Mutta tuo ikivanha rouva näytti sitävastoin tuon kauhean aamun jälkeen
vielä kerran virkistyneen ja nuortuneen. Se oli ollut hänen kaikkien
elämänvoimiensa koetushetki. Nyt, kun oli taistelussa voittanut,
vaelsi hän reippaana yhdeksännettä vuosikymmentään kohti. Herra Meseck
hämmästyi usein hänen ripeyttään ja vireyttään katsellessaan häntä
syrjästäpäin, sillä suoraan silmiin hän tuskin enään uskalsi häntä
katsoa.

Niin, vielä korkeimmalla iällään rouva Meseck sai syttymään viimeisen
intohimonsa. Ei enään ihmisiin tai häntä ympäröivään elämään. Se kaikki
oli käynyt kalpeaksi hänen silmissään, vaikkakin hän siitä vielä
velvollisuuden ja vanhan tottumuksen vuoksi huolehti. Mutta hänen
sydämensä kääntyi nyt tähtiä kohden ja hänen silmänsä tutkistelivat
kirkkain öin tähtitaivaan ihmeitä.

Jo varhain olivat hänen katseensa kiintyneet tarkkaamaan tähtien
toisiinsayhtyviä ratoja ja niiden ikuisia muotoja, mutta nyt alkoi
hän perusteellisemmin syventyä yön vaihteleviin ja kuitenkin aina
samansuuntaisiin näköaloihin ja opiskella kirjoistaan yksityisten
tähtien nimiä sikäli kuin ei niitä ennaltaan tuntenut. Usein oli
hänen tapana kuvailla mielessään, miten tuolla ylhäällä rajattomissa
korkeuksissa eleli samanlaisia olentoja kuin hän itse loistelevilla ja
välkkyvillä taivaankappaleilla, ja häntä ylensi ajatus, että siellä oli
korkeampia, jumalankaltaisia olioita, joiden luo hän itsekin oli kerran
kohoutuva, kun hän oli pudistanut jaloistaan maan tomut.

Sillävälin kun rouva Meseck irtaantui yhä enemmän kaikesta
maallisesta, kiintyi hänen miehensä yhä lujemmin maanviljelykseen,
jokapäiväisen työn koneelliseen suorittamiseen ja renkien karkeaan,
mutta terveelliseen ja lakkaamattomaan työskentelyyn. Aamuvarhaisesta
myöhään iltaan pysyttelihe hän jalkeilla ja tarttui kaikkiin
pikkuaskareihin, joiden yhteistuloshan juuri muodostaa ihmiselämän
yleensä ja erittäinkin maamiehen elämän. Tuntui siltä kuin etsisi hän
pakopaikkaa itseltään ja kiduttavilta ajatuksiltaan. Jokainen tallin
ovenpielus, jokainen naula, jokainen lapio, jokainen auranvannas tuli
hänelle rakkaaksi ja kalliiksi ja vähitellen kiintyi hänen sydämensä
yhä lujemmin taloon, pihaan ja peltoihin. Niinpä hän pian ajatteli
vaan, että hän oli alusta alkain ollut tämän kartanon isäntä, ja hänen
peltonsa mustasta mullasta puhkesi kukkimaan hänelle lohdutuksen yrtti.

Senohessa hän vähitellen vanheni vanhenemistaan, vuodet vierivät hänen
ohitseen niinkuin hänen kyntöhevosparinsa, jotka jo aamuhämärissä
lähtivät reippaana ja rohkeina peltotyöhön ja palasivat illalla
tuttuun talliinsa vaivaantuneina ja läpiväsyneinä, joutuakseen taas
aamunkoitossa valjaisiin samaa matkaa varten. Päivä päivältä, vuosi
vuodelta.

Ja tänään palautui aikojen kuluessa aviopari Meseck'in
kahdeskymmenesviides hääpäivä.

Kello oli kahden seuduissa jälkeen puolipäivän. Painostava hiljaisuus
kaartui kylän yli. Taivaalle oli kasautunut pilviä toinen toisensa
yläpuolelle. Ei tuulen hengähdystäkään. Pajujen ja hedelmäpuitten
lehdet riippuivat velttoina. Ilmassa leyhyi tulikiventapaista sumua ja
vaikeutti hengitystä.

Mökkien ja tupasten mataloihin oviin nojaili odottavia vaimoja.
Pellavatukkaisia lapsia vetelehti rappeutuneitten aitojen vierustoilla,
mutta he eivät leikkineet nyt kuten tavallisesti eivätkä kirkunallaan
kaiuttaneet ilmaa. Väsyneinä antoivat he päänsä painua alas ja
tähystelivät rajuilmaa ennustavaa kellervää taivasta. Usein kuului
joltakin pihalta kukon kieuntaa, jonka ääni sieltä kiiri syvänä ja
surullisena sakean ilman läpi. Muutoin näytti kaikki nukkuvan, koirat,
kanat, hevoset, lehmät, vieläpä kärpäsetkin, joita asettui satamäärin
tupien likaisille ulkoseinille.

Eivätpä naistenkaan keskustelut tahtoneet nyt luistaa. Odotettiin
tuleviksi Meseck'ien hopeahäävaunuja, joiden täytyi saapua kylään
tältä, maantiestä syrjässä olevalta puolelta, ja joka tapauksessa
mökkien ohitse. Kello kolme piti vihkimisen tapahtuman. Siihen ei
siis voinut enään olla pitkää aikaa. Millaiseltahan parikunta olikaan
yhdessä näyttävä? Vanhaa rouvaa ei oltu enään vuosiin kylässä nähty.
Ainoastaan hämäräperäiset huhut kuiskailivat hänen eriskummallisesta
elämästään ja puuhistaan kaukaisella ulkotilalla, jossa hän muka
eleskeli kuin ilves kolossaan ja kuljeskeli unissa ihka elävänä. Sillä
laajalti koko seudulla oltiin varmoja siitä, että hän oli salaperäinen
olento, toisellainen kuin tavalliset ihmislapset.

Kuin taruna joutui lastenlasten kuuluviin kertomus vanhasta rouvasta,
joka ei kuolla tahtonut, ja joka päivä, jonka hän vanhemmaksi
eli, lisäsi niitten ihmeitten lukua, joita hänen elämänjuoksuunsa
liitettiin. Hänen nimeään mainiten saatiin lapset vuoteille ja vieläpä
täysikasvaneetkin tunsivat vienojen väreitten ihoaan viiltävän
ajatellessaan, että hänet voisi joskus yöllä kohdata ulkona, kun hän
kierteli kartanonsa ympärillä ja siellä tutki tähdistä, kuinka pitkä
aika hänellä vielä oli elettävänä. Ainoastaan hyvin harvat tunsivat
häntä ulkonäöltä. Nyt piti hänen esiintymän kylässä ilmielävänä ja
tuleman ihmisten nähtäviin täydessä päivänvalossa.

Taivas tosin laati kasvoilleen aivan oman ilmeensä sen näytelmän
ajaksi, jota senkin nyt oli muitten mukana katseltava. Tuo
tulikiventapainen loiste, joka reunusti paksujen pilvikasojen partaita
ja heijasti taivaankannelle vaaleata valoa, soveltui niin hyvin yhteen
tuon miltei satavuotiaan vanhuksen synkän olemuksen kanssa. Ukkosen
jyristessä ja salamain leimahdellessa oli hän viettävä hopeahäitään,
niinkuin olisi Herra julmistunut tuohon uhkarohkeaan naiseen, joka
näytti hänen valtaansa uhmailevan, ja jylisten huutaisi hänelle alas
ukkospilvistään: "Mitä sinä minulta tahdot? Minulla ei ole mitään
tehtävää sinun kanssasi." Jo kuultiin hänen jylhän äänensä etäältä
kaikuen jyrisevän ja lyhyitten väliaikojen kuluttua taas häipyvän.

Ja nyt kuului nopeasti kiitävien vaunujen kolinaa leveältä
karjanlaitumille vievältä tieltä, joka myös johti takamailta kylään.
Pölypilviä kohahti ylös ilmaan ja painautui jälleen maahan. Kaikista
tuvista pistihe ulos odottelijain päitä kuroittautuen niin kauas kuin
mahdollista. Joka taholta kuului suhinaa ja kuiskintaa. Kuuli, miten
vaunut vierivät nopeasti yhä lähemmäs, mutta kaikkia esineitä verhoavan
sumun takia ei mitään näkynyt. Itse luontokin näytti olevan häpeillään
ja tahtovan peittää tiheällä verholla tuon hullunkurisen näytelmän.

Mutta silloin sujahtivat leijailevien pölykasojen keskestä esiin
vaunut ja kohta niitten jälestä toiset. Ja ensimäisissä, jotka kahden
voimakkaan, ruskean hevosen vetäminä kiisivät ohi kuin raivostuneina,
nähtiin vilahdukselta valkokauluksinen mies, jolla oli päässä
leveälierinen sylinterihattu, ja hänen vieressään istuvan jonkun
kummallisen, kokoonvajonneen olennon, josta ei päässyt selville, oliko
se ihminen vai vaatenyytti. Tämä oli morsiuspari, ja toisissa vaunuissa
istui kaksi vanhempaa sekä yksi nuorempi herrasmies, joilla samaten oli
sylinteri päässä ja jotka nähtävästi olivat herra Meseck'in sukulaisia.
Mutta heidän takanaan umpenivat polypilvet taas läpinäkemättömäksi
muuriksi.

"Ravintolaan! He ajavat ravintolaan!" huusi muudan suuri,
puolikasvuinen pojanvintiö, jolla oli nuoren miehenarvon merkkinä veres
puukoniskun jättämä arpi vasemmassa poskessa.

"Ravintolaan! ravintolaan!" kaikui huuto edelleen pitkin riviä.
Seuraavassa hetkessä alkoi miehiä, naisia ja lapsia, niin paljon kuin
heitä oli tupien eteen kokoontunut, juosten rientää läheistä ravintolaa
kohden hyökäten kuin hurja metsästysseurue vaunujen jälkeen.

Väkijoukko oli todellakin oikeassa. Herra Meseck oli toivonut, että
ensin poikettaisiin ravintolaan ja toimitettaisiin hevoset ja vaunut
ensiksi suojaan lähenevältä ukkosilmalta, ennenkuin lähdettäisiin
kirkkoon.

Niin kävi sitten tuo huima hääajo molempien olkikattoisten, vinojen
tupasten muodostamien huonerivien kautta, ohi vihreillä köynnöksillä
peitetyn kyläkirkon juhlallisen, avoimen oven, kyläkirkon, jonka
huipukas torni kohosi rajuilmassa omituisen kelmeänä taivasta kohden,
ohi kallistuneitten hautuumaanristien äänettömän rauhanalueen
ja kaihoisain, ikäänkuin hautakumpua syleilemään asetettujen
surusaarnien, ohi ällistelevien kyläläisten tunkeilevan joukon,
kunnes he äkkinäisellä tempauksella pysähdyttivät hevoset matalain
ravintolarakennusten eteen. Hevoset korskuttelivat kuolaimiaan, niin
että vaahto roiskui ympäriinsä nutuille ja hameille. Paksu pölykerros
peitti kirkkaiksi hangattuja ajoneuvoja ja vast'ikään maalattuja
aisoja, ja miesten vanhantapaiset, juhlalliset hatut näyttivät
harmaaseen verhoon käärityiltä.

Äänettöminä ympäröivät ällistelijät molempia ajoneuvoja. Ei kukaan
uskaltanut liikahtaa tai ääntä päästää, sillä häävieraiden,
mutta etenkin itse Meseck'ien, kasvoilla oli jotakin, joka
viisastelunhaluisimmaltakin riisti halun ja sulki suun.

Herra Meseck oli vanhentunut. Kerran niin komea, suora vartalo oli
painunut etukumaraksi. Kookas pää oli piiloutunut syvään yhä vielä
leveitten hartiain väliin. Sylinterin laidan alta oli harmaantunut
tukka valahtanut mustan takinkauluksen päälle. Silmät tähystelivät
puoleksi sulkeutuneina ja pyörivät levottomina vilkkuen huolten
uurtelemista kasvoista.

Hän nousi kankeasti vaunuista ja ojensi rouvalleen kätensä. Tämä
nojautui siihen vapisten ja saapui vaivaloisesi alas maahan. Kaikkien
katseet olivat häneen kiintyneet. Tämä oli siis se ulkotilan vanhus,
jonka hartioita lähes satavuotinen aikakausi painoi. Kylässä oli
tosin vielä pari yhdeksänkymmenvuotiasta ja lisäksi muutamia
kahdeksankymmentä vuotta täyttäneitä, mutta ne eivät olleet enään
pitkiin aikoihin lähteneet ulos ahtaista tuvistaan ja nuoremmilta he
olivat jo jääneet unohduksiin. Sitävastoin tämä rouva antoi vielä
kylälle ja laajalti sitä ympäröivälle seudulle puheenaihetta ja
istuutui vielä vaunuihin sekä ajoi taas hetken kuluttua takaisin,
näyttääkseen koko maailmalle, ettei hän vielä hetikään ajatellut
kuolemata.

Omituisen mielialan sai aikaan tuo iäkäs, koukistunut vartalo ja
nuo suuret, tehoisat silmät, jotka olivat miltei ainoa, mikä oli
ennen niin kauneista, hienopiirteisistä kasvoista jälelle jäänyt.
Kaikki muu noissa kasvoissa oli kurtistunutta, kuihtunutta ja
pienentynyttä ja niitten keskeltä pistihe oikea terävä linnunnokka,
mutta sen yläpuolella säteilivät vielä silmät viimeistä väsähtynyttä
iltaloistettaan, niinkuin hän olisi siirtäytynyt pois ympärillä
seisovain läheisyydestä kaukaisiin, vieraisiin etäisyyksiin.

Ja kun hänen vanhat, uupuneet jalkansa nyt koskettivat vakavaa
maanpintaa, silloin näytti rouva-vanhus kadottavan vielä kerran
raihnautensa ihmisten silmissä. Verkalleen ojentautui hän suoraksi
ja kohotti päätänsä uhmaavan ilmeen herätessä hänen kasvoillaan,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Minä olen teitä kaikkia koko pitkän
elämäni ajan halveksinut, minä halveksin teitä vielä tänäänkin. Sitten
hän asteli miehensä käsivarteen nojaten hitain askelin ravintolan
herrasväenhuoneesen.

Mutta väkijoukossa, joka ulkona oli häntä tähystellyt, heräsi ikäänkuin
aavistus siitä, että tämä vanhus oli vielä elävä kauemmin kuin moni
heistä, joka nyt seisoi kerskailunhaluisena kahdella voimakkaalla
jalallaan, — ehkäpä myös hänen omassa miehessäänkin.

Tämä olikin viimeinen sitä epäilemään. Vieläpä hän sitä toivoikin
ja piti itseään pelin menettäneenä. Hän oli tänään synkeässä
mielentilassa. Varhain aamulla oli hän noussut ylös ja astellut ulos
pellolle. Siellä oli levällään niin laajalla alalla kuin hänen silmänsä
ulettuivat näkemään äskettäin leikattu vehnä, vuoden runsas anti,
jota hänen sydämensä hellien ajatteli ja jonka hyväksi hän oli monet
hikipisarat vuodattanut, ja hänen sydämestään nousi taivasta kohti
valitus, että sen piti näin surkeasti ainaisen sateen takia mädätä ja
pilautua.

Ja tämä vanheneva mies, jonka viimeinen toivo ja ilo hänen niittynsä
ja laidunmaansa, viljansa ja peltonsa olivat, oli hätäisin kiirein
ryhtynyt auttamaan väkeään märkien lyhteitten aukomisessa ja kuivumaan
levittämisessä.

Mutta päivän kuluessa oli hänen mielensä tullut yhä raskaammaksi,
aivan niinkuin taivaankin kasvot peittyivät ja synkkenivät. Jos
ei Jumala mitään ihmettä tekisi, puhkeaisi hirmuinen rajuilma ja
lioittaisi uudelleen kaiken. Ja sellaisella hetkellä pitäisi hänen
nousta vaunuihin ja jättää talo ja työt silleen, lähteäkseen tuon
muumion kanssa, jota nähdessään hän sai hengenahdistuksen, hopeahäitään
viettämään.

Hän seisoi vierashuoneen ikkunan ääressä ja tähysteli yhtämittaa
mustanuhkaavata myrskytaivasta. Hänen oli surku mielessään. Hän
pureskeli alahuultaan ja tuijotti synkälle kyläkadulle, jossa nyt
oli tuuli noussut myllertämään ja lennätteli pölypatsaita ylös
taivasta kohti. Porttikäytävässä näki hän sukulaistensa seisovan ja
huolestuneennäköisinä päätä pudistelevan. Kuka tietää, mistä he nyt
puhuvat. Ehkä hyvinkin siitä nurjasta onnesta, joka häntä oli vainonnut
koko hänen elämänsä ajan. Nyt he voisivat hänelle nauraa vasten
naamaa. He olivat jääneet pieniksi eläjiksi, mutta mitä oli hän, jolla
oli suuri maatila? Ei niinkään paljoa kuin he. Ja nyt oli häneltä
rakkainkin omaisuus hukkaan joutumassa.

Ensimäinen salama välähti. Järeä ukkosenjyrähdys seurasi. Sadepisarat
ja rakeet alkoivat rätisten pieksää ikkunaruutuja.

Huoneessa ei ollut ketään muita kuin hän ja vanha rouva, jonka kanssa
hänen tänään oli vahvistettava uudestaan eliniäkseen liittonsa. Ei
kumpikaan heistä lausunut sanaakaan. Ravintolanisäntä oli tullut sisään
onnittelemaan, mutta nähdessään Meseck'in synkän katseen oli hän heti
vetäytynyt pois.

Taivaalta, joka nyt oli yltyleensä harmaaseen peittynyt, virtasi vettä
kuin saavista kaataen. Ikkunan ääressä seisova mies tunsi, miten hänen
päätään huimasi. Yhdessä hetkessä hän näki yhtämittaa välähtelevien
salamain heleänkirkkaassa valossa koko väärään suuntaan ohjautuneen
elämänjuoksunsa, aina ensi päivästä saakka, — siitä oli tänään
viisikolmatta vuotta — jolloin hän oli asettunut uhmailemaan Herraa
Jumalaa tekemällä luonnottoman liiton tuon kirotun noidan kanssa,
kautta kaikkien niitten vuosien, joina hän jo oli kärsinyt rangaistusta
tuosta kevytmielisyydestään, tähän hetkeen asti, jolloin taivaan kosto
täydellisinnään purkautui hänen ja hänen rakkaimman omaisuutensa
päälle. Näitten ajatusten hänen mieleensä hiipiessä täytyi hänen tukea
itseään pysyäkseen pystyssä. Äkkiä tunsi hän, miten hänen rouvansa käsi
laskeutui hänen olkapäälleen. Meseck kääntyi ympäri jääden mulkoilemaan
rouvaansa; mutta ei sanaakaan lähtenyt hänen huuliltaan. Vanha, synkeä
raivo kiehui taas hänen sisässään synnyttäen pinnalle voimakkaita
kuplia. Hänen silmänsä tuijottivat verenkarvaisin reunuksin.

"Minkänäköinen sinä oletkaan!" huudahti vanhus. "Tulehan toki tajuihisi!
— Ei auta mitään!"

Meseck osoitti ulospäin. Hänen kätensä vapisi. Hän tahtoi puhua, mutta
sai änkytetyksi vain käsittämättömiä sanoja.

"Kuka sitä voi auttaa! Mitä Jumala lähettää, se täytyy ihmisen kestää.
Jumala rankaisee meitä meidän syntiemme vuoksi. Kaikki tulee jälleen
hyväksi!"

Rouva Meseck puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti ja katsoi miestään
vakavasti tuijottaviin silmiin.

"Sinä olet vikapää kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen! Sinä kummitus,
sinä....!" mylvi Meseck yhteen menoon ja kohotti jättiläisnyrkkinsä
ylös uhaten sillä vaimoaan, samassa kun salama ukkosen kauheasti
jyristessä iski aivan talon läheisyydessä.

Päästäen kauhistuneen huudahduksen kimmahti vanha rouva taaksepäin
miehen iskua välttääkseen ja vaipui kuin voimatonna tuolille istumaan.

Raivostuneen miehen isku oli tavannut tyhjään. Seuraavassa hetkessä
oli hän jo täydessä tajunnassaan. Hän näki vanhuksen kauhistuneet
silmät puolihämärässä huoneessa häntä kohden välähtelevän ja häntä
tuijottavan. Rouvan huulet mutisivat hiljaa, mutta Meseck ei ymmärtänyt
mitään. Ehkä se oli viimeinen kirous, jonka hän kohdisti hänen ja hänen
elämänsä tuhoksi.

Silloin syöksyi Meseck mielettömän kauhun ajamana ulos, hänen
jäljestään paukahti ovi lukkoon.

Rouva Meseck istui huumaantuneena hetken ja odotteli. Vähitellen
selveni hänen tajuntansa uudelleen. Yksi ainoa ajatus väikkyi hänen
mielessään: _Tällainenko_ hänen päiviensä loppu! Oliko hän tämän
taivaalta ansainnut?

Äkkiä riuhtaistiin ulkoapäin ovet auki.

"Rouva Meseck! Rouva Meseck! Älkää säikähtäkö! On jotakin tapahtunut!"

Ravintoloitsija seisoi kynnyksellä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Rouva-vanhus nousi hitaasti ylös tuoliltaan, mutta ei puhunut
sanaakaan. Hänen silmänsä tuijottivat kuin tajuttomina tuota pientä
miestä, jonka hyvinvoivat kasvot olivat tulleet tuhkanharmaiksi.

"Teidän miehenne on hirttäytynyt tallissa ovenpieleen! Ovat hänet
juuri ottaneet alas. Tuossahan ne jo tuovatkin häntä! Pitääkö lähettää
tohtoria noutamaan?"

Rouva ei vastannut kysymykseen mitään. Hänen mieleensä välähti
kummallinen ajatus, jota hänen piti pohtia. Nythän hän oli kuitenkin
kestänyt _vielä_ kauemmin ja _hänen miehensä_ oli vaipunut hautaan
ennen häntä. Hänen kirouksensa oli toteutunut. Herra oli häntä kuullut.
Hiljainen riemuntunne, kuin jostakin viimeisestä voitosta johtuva, sai
häntä kohottamaan päätänsä ja rintaansa.

Mutta kun sitten Meseck'in sukulaiset kantoivat tämän huoneeseen
kuolleena, kaksi miestä kantaen päänpuolelta ja yksi jalkapuolelta, ja
laskivat hänet alas lattialle, silloin vaipui rouva Meseck kokoon kuten
lahonnut taula.

"Onneton nuorukainen!" jupisi hän yhtämittaa. "Onneton nuorukainen!
Onneton nuorukainen!"

Ja sitten pitkän, pitkän hetken kuluttua, jolloin hän liikahtamatta
katseli kuolleen jäykkiä kasvoja, tunkihe syvältä hänen povestaan esiin
huudahdus, kuin viimeinen armonpyyntö:

"Kunpa kuitenkin olisi jo niinkin kaukana! Oi Jumala! Kunpa olisi jo
niinkin kauas ehtinyt!"

Ja vanhoista, kuivuneista lähteistä syöksähtivät silmiin yht'äkkiä
nuoruusvuosien kuumat kyynelet.

Mutta ulkona välähtelivät etäällä viimeiset salamat, ja kirkontornista
kaikuivat juhlakellojen hitaat lyönnit, kutsuen hopeahäiden viettoon.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MESECK ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.