Onnen unelma : Romaani

By Martti Wuori

The Project Gutenberg eBook of Onnen unelma
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Onnen unelma
        Romaani

Author: Martti Wuori

Release date: October 21, 2025 [eBook #77107]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN UNELMA ***

language: Finnish




ONNEN UNELMA

Romaani


Kirj.

MARTTI WUORI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.






ENSIMÄINEN OSA




I.


"Taisto II:sen" näytelmäseura valmisti näytäntöiltamaa Hermannin
työväenyhdistyksen talolla. Oli päätetty ottaa esitettäväksi kirjailija
Ensio Arolan kolminäytöksinen "Tuulentupa"-niminen näytelmä. Tekijää,
joka asui Helsingissä, oli pyydetty hyväntahtoisesti olemaan läsnä
näytelmänsä lopullisessa pääharjoituksessa, jonka oli määrä tapahtua
näytäntöillan aattona, toukokuun ensimäisenä lauantaina. Tähän
harjoitukseen oli tekijä lupautunut saapua ja oli nyt matkalla
Hermanniin.

Oli tullut varhainen kevät. Lehdet puissa olivat vuodenaikaan nähden
tavallista suuremmalla hiirenkorvalla ja västäräkit, joiden tulosta,
sananlaskun mukaan, ei pitänyt olla enää kuin viikkokausi kesään,
hyppelivät pitkää pyrstöhän keikutellen iloisesti kiveltä kivelle
tahi juoksivat, nopeasti ja sirosti jonkun matkaa kiitäen ja sitte
äkkiä pysähtyen, ruo'an haussa maantietä pitkin. Pilvet leijailivat
keveinä korkealla ilmassa, joka leppoisasti puhalteli raitista,
keväistä tuoksua, saaden keuhkot mielihyvän tunteesta pullistumaan ja
riennättäen kulkijan askeleita.

Kirjailija Arola oli tullut raitiovaunussa tien päähän ja kävi
loppumatkan jalan. Hän oli lähtenyt aikaisin kotoaan, ja kun oli
vielä puoli tuntia jäljellä harjoitukseen, astuskeli hän viertotietä
hiljakseen katsellen Helsingin senpuoleista laitakaupunkia, jossa
hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Asutus oli harvaa, jopa katosi
kaupungin leima vähitellen kokonaan. Ainoastaan etäinen humu
Sörnäisten rautatieradalta ja rannalla sijaitsevista tehdaslaitoksista
sekä silloin tällöin ohi kiitävä auto muistuttivat pääkaupungin
läheisyydestä. Sitte, pitkähkön taipaleen päässä, ilmestyi eteen
jälleen ryhmä rakennuksia ja kuului kisailevien lasten huutoa ja
hälinää.

Siinä tienvieressä oli matalan, puurakennuksen suojassa pieni koju,
jossa keski-ikäinen nainen myi vehnäsiä ja makeisia. Hänen myymälänsä
ei ollut varsin houkutteleva. Toisella puolen kojua oli iso sammaltunut
kivi ja sen pohjoisreunalla vielä röykkiö sulamatonta, likaista
lunta. Se pisti oitis Arolan silmiin ja hän ikäänkuin väistäen
tätä paikkaa siirtyi toiselle puolen tietä, ja alkoi riennättää
askeleitaan. Tultuaan aivan kojun kohdalle huomasi hän kuitenkin
sen päivänpuoleisella kyljellä pienen penkin ja siinä nuoren naisen
istuvan. Nainen oli laskenut laukkunsa penkille viereensä ja aukoi
juuri karamellia paperista. Samassa nosti hän päätään, niin että hänen
kasvonsa näkyivät suuren hatun peitosta, ja hänen katseensa kohtasi
toisella puolella tietä kulkevan Arolan..

Arola pysähtyi äkkiä, kohotti kättään aivan kuin vaistomaisesti
nostaakseen lakkiaan ja kun nainen purskahti nauruun, tunsi Arola hänet
ja kääntyi kulkemaan yli tien häntä kohti.

— Mitä te täällä teette, neiti Hinnermo? — sanoi Arola kummastellen ja
päätään paljastaen, astuttuaan naisen eteen.

Neiti Hinnermo ojensi hänelle kätensä, johon Arola tarttui. Ja neiti
Hinnermo pudisti tuttavanomaisesti Arolan kättä, väistyi penkillä
syrjemmälle antaakseen hänelle tilaa istua ja vastasi yhä nauraen:

— Niinkuin näette: syön makeisia. Saanko tarjota? — jatkoi hän ojentaen
pussia Arolalle. — Ostin juuri tästä kojusta sivukulkiessani!

Arola istuutui penkille.

— Minnekäs sitte olette matkalla? — kysyi hän edelleen.

— Sinne, minne tekin, — vastasi neiti Hinnermo. — Teidän näytelmänne
harjoitukseen.

— Niinkö? Ja missä tarkoituksessa? Ettehän itse siinä esiinny, vai?

— Oikeinko sitä pelkäätte?

— Päinvastoin. Se olisi suuri onni minulle.

— Joutavia! — Nähkääs, minulla on muuan oppilas, entinen lapsuuden
tuttava, joka on lukenut roolinsa — näytelmänne nuoren rouvan osan
— minun johdollani ja siksi olen minäkin nyt matkalla "Tuulentuvan"
harjoitukseen.

— Älkäähän! Sehän on kovin hauskaa — monessa suhteessa.

— Sen saamme sitte nähdä. Pelkään, ettei tekijä tule olemaan kovinkaan
tyytyväinen.

— Kukas sen osan sitte esittää?

— Neiti Leeni Saares. Muuten hyvin sievä tyttö. Älkää vain rakastuko
häneen!

— Ei taida olla enää pelkoa minuun nähden. Olenhan jo neljänkymmenen
viiden vuoden vanha, kokenut mies, — koviakin kokenut, on minun
lisättävä, sillä, niinkuin tiedätte, olen jo ehtinyt olla naimisissa ja
erotakin vaimostani.

— Se ei mitään merkitse, herra Arola. Rakkaushan ei kuulu ikää
katsovan, kun se kerran on tullakseen. Ja teidän ikännehän on vielä
parhaimmillaan.

— Kiitos! Tuntuu kuin te, neiti Hinnermo, oikein suosittelisitte
minulle oppilastanne, ystävätärtänne. Kukas hän sitte muuten on, jos
näin ylimalkaisesti saan kysyä?

— Hänkö? Intohimoisesti suureksi näyttelijättäreksi pyrkivä, nuori —
kahdeksantoista vuoden vanha ja, niinkuin jo sanoin, hyvinkin sievä —
tyttö.

— Eihän siinä liene kaikki, mitä hänestä tiedätte, koska sanoitte
olevanne lapsuuden tuttavia?

— Näenpä, että olen jo voinut herättää uteliaisuutenne.

— Tyydyttäkää siis se! Mistä hän on kotoisin, mitä hän toimittaa, sillä
eihän hän tule toimeen, se on selvä, seuranäyttämöillä esiintymällä?

— Hän on kotoisin täältä Hermannista ja asuu Orionin kadun varrella,
— siksi istuuduinkin tähän, sillä odotin hänen kulkevan tästä ohi ja
tahdoin hänen kanssaan yhdessä mennä Työväen talolle.

Arola nousi paikaltaan, katsoi kelloaan ja sitte maantielle molemmin
puolin.

— Mutta ehkäpä hän jo onkin sinne mennyt aikaisemmin, — sanoi hän, —
ell’ei teillä ollut sovittuna tavata toisenne tässä.

— Ei ollut, — sanoi neiti Hinnermo ja nousi myöskin paikaltaan, ottaen
laukkunsa. — Mennään sitte! Taitaa olla jo aikakin?

— Kymmenen minuuttia vailla, — sanoi Arola. — Taikka ehkä neiti Saares
ei vielä ole ehtinyt toimestaan? Vai asuuko hän niin vain vanhempiensa
luona?

— No, en tahdo kiusata teitä kauemmin, herra Arola, koska niin kovin
haluatte päästä Leeni Saareksen henkilöstä selville.

He lähtivät vieretysten astumaan maantietä pitkin.

— Luulen, — sanoi Arola, — että minulla on ehkä hieman oikeuttakin
saada tietoja henkilöstä, joka aikoo näytellä näytelmässäni.

— Tietysti. Ja niin vaativassa osassa varsinkin. Siihen tarvitaan jo
paljon uskallustakin. Mutta älkää hämmästykö, kun sanon, että Leeni
on aivan yksinkertaisesti Tollanderin & Klärich'in Hakasalmen kadun
varrella olevassa tupakkatehtaassa työskentelevä tyttö.

Arola todellakin hieman hämmästyi, mutta sanoi:

— Kyky voi syntyä missä tahansa; se ei merkitse mitään. — Neiti Saares
varmaankaan siis ei ole vielä kerinnyt tänne...

— Kyllä. Lauantaisin hän pääsee työstään jo kahdelta.

— Se on totta.

— Luulenpa, että hän tekijän tähden vielä pänttää roolia kotona
päähänsä. Hän sanoi niin pelkäävänsä teitä, vaikka muuten kovin
halusi tutustua teihin ja tahtoi, että olisitte harjoituksessa läsnä
ohjaamassa.

— Niinkö? — kysyi Arola hieman epämääräisesti ja luoden katseen neiti
Hinnermoon. — Mitäs minussa on niin pelottavaa?

— Sitä samaa vain, joka saa kaikki näyttelijät vähän arastelemaan, kun
tekijä, olkoonpa kuka tahansa, on harjoituksissa läsnä. Muistan, kuinka
itsekin pelkäsin, kun harjoittelimme teidän viimeistä näytelmäänne
ja te istuitte, kädet ristissä rinnan yli, näyttämön etunurkassa ja
seurasitte harjoitusta. Ja kuitenkin oli minulla, niinkuin ainakin,
vain pieni sivuosa.

— Älkää nyt! Mehän olemme jo vanhoja tuttavia.

— Ja sittenkin synnytti läsnäolonne, kuinka sanoisin...?

— Ramppikokuumetta?

— Sentapaista ainakin. Minulla on ramppikuumetta aina enkä luullakseni
pääse siitä koskaan.

— Kuulkaa, neiti Hinnermo, onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan,
että ai'otte erota Kansallisteatterista?

— Mitäs minä siellä tekisin, kun en pääse eteenpäin.

— Teillähän on kuitenkin, neiti Hinnermo, niin paljon edellytyksiä
menestyäksenne. Yksin lauluäänenne vaatisi antamaan teille jonkun
huomattavamman osan jossakin laulunäytelmässä!

— Minä aionkin antautua kokonaan laulun alalle. Kun ei ole "suhteita"
tahi ei ole aivan tavaton kyky tahi tavattoman kaunis, niin tulee —
niin ainakin itsestä tuntuu — useimmiten syrjäytetyksi.

— On se surkeata, — sanoi siihen Arola, ja molemmat olivat hetken vaiti.

Neiti Hinnermon viimeisten sanojen johdosta Arola vilkaisi häneen.
Hän näki, minkä jo ennestään tiesi, ettei neiti Hinnermolla suinkaan
ollut rumat kasvot; tosin olivat ne hiukan leveät, mutta silti
miellyttävät ja piirteiltään sopusuhtaiset, vaikka näyttämö ehkä
olisi vaatinut jyrkempiä, vähemmin toisiinsa sulautuvia viivoja,
että kaikki kauneusarvot olisivat päässeet täysin oikeuksiinsa. Ja
omituista oli, että neiti Hinnermon mustanpuhuvat silmät, joiden
hehkuvaa katsetta pitkät, tummat ripset varjostivat, eivät näyttämöltä
koskaan tehonneet niinkuin niitä näin arkielämässä katsellessa. Kun
lisäksi neiti Hinnermolla oli päässään mustanruskeiden hiuksiensa
somisteena kuosikas hattu, niin täytyi ehdottomasti myöntää, että
hänellä oli kauniit kasvot. Mutta vahinko vain, että hänen ruumiinsa
kokonaisvaikutus ei ollut hänelle edullinen: kaula oli liika lyhyt,
hartiat liian leveät ja ruumiilta puuttui tarpeellista pituutta. Sitä
paitsi tuntui neiti Hinnermolla olevan taipumusta käydä aikaa myöten
liian lihavaksikin ja nämä seikat olivat varsin kielteistä laatua hänen
näyttämöedellytyksissään. Varmaankin hän itse oli selvillä niistä, kun
hän hetkisen kuluttua huoahtaen lausui:

— Niin, se on ohdakkeinen polku, jota me taiteilijat kuljemme.

— Sama se on meillä kirjailijoillakin, — sanoi Arola.

— Olen siitä monesti puhunut Leeni Saareksellekin, mutta hän elää vain
unelmissaan, rakentaa intohimoisesti tuulentupaansa, — jatkoi neiti
Hinnermo omaa ajatustaan. — Hän ei välitä varoituksista.

— Hän kai on varma kutsumuksestaan, vai? Onko hän mielestänne kyvykäs,
neiti Hinnermo?

— Sitä on vaikea sanoa. Päättäkää nyt itse, kun hänet näette ja saatte
kuulla hänen esitystään.

— Kun neiti Saares on lukenut roolinsa teidän johdollanne, niin on
hänen esityksessään varmaan paljon teidän opettamaanne.

— Olen pääasiallisesti ohjannut hänen lausuntoansa, käsityksensä
roolista on hän saanut itse luoda ja pitää.

— Sepä hauska tietää. — Kuulkaa, neiti Hinnermo, en saanut äsken
kuitenkaan selkoa siitä, asuuko neiti Saares vanhempainsa luona Orionin
kadun varrella?

— Asuu. Tahi oikeammin isäpuolensa luona, joka on nimeltään Savunen
ja entinen suntio, sekä kotoisin samasta pitäjästä, jossa minun
isävainajani oli kauppias. Siksi sanoin, että olemme lapsuuden
tuttavia, vaikka Leeni onkin minua muutamia vuosia nuorempi. Leenin
oikea nimi onkin Hilda Helena Savunen ja hänen äidillään on toisissa
naimisissa kaksi poikaa, joista toinen on veturinlämmittäjä, toinen,
nuorempi, ovenvartiana elävissä kuvissa.

— Miksi sanotte, että neiti Saareksen oikea nimi on Savunen, vaikka se
on hänen isäpuolensa nimi?

— Tarkoitin, että hänen nimensä Saares on muutettu hänen äitinsä
entisestä nimestä, joka kuuluu olleen Sarlin.

— Rouva Savunen oli siis ensi kerran naimisissa erään Sarlinin kanssa?

— Siihen kysymykseen minä en osaa vastata, — sanoi neiti Hinnermo ja
naurahti.

— Anteeksi, että kyselen liika paljon, — lausui nopeasti Arola,
huomattuaan tehneensä hieman sopimattoman kysymyksen. Ja korjatakseen
erehdyksensä lisäsi hän: — Tuo sukunimi on minulle tuttu, sillä minulla
oli sennimellinen koulutoveri.

— Niinkö? Mutta todellakaan en tiedä itsekään sen enempää Leenin
sukuperästä hänen oikean isänsä puolelta. Sen sijaan tiedän, että
hänen isäpuolensa on hyvin uskonnollinen ja ankara mielipiteiltään
eikä ollenkaan hyväksy Leenin intoa ruveta näyttelijättäreksi. Ukko
Savunen, jolla taitaa olla vähän varoja, mutta joka on hyvin saita, käy
Helsingissä siellä täällä satunnaisissa toimissa samoin kuin äitikin.
Heidän kotiolonsa eivät liene kovin kehuttavia ja luulen, että Leeni
siitä kovin kärsii ja tahtoisi senkin vuoksi mielellään päästä omille
jaloilleen.

Näin puhellessaan olivat he saapuneet erään tien risteykseen.

— Mutta missä se työväenyhdistyksen talo täällä oikeastaan on? — kysyi
Arola. — Minä en tunne näitä seutuja ollenkaan.

— Se on tuo puurakennus tuossa, — sanoi neiti Hinnermo, osoittaen
taloa, joka näkyi kappaleen matkan päässä vasemmalle vievän tien
varrella. Talon toisella puolella kohosi loivaa mäentörmää, jossa
kasvoi havupuita, ja tien varrella, vähän etempänä "talosta", oli
muutamia muita kehnonpuoleisia asuin- ja ulkohuonerakennuksia
perunamaitten ja savipeltojen keskellä. Itse työväenyhdistyksen talosta
näkyi toinen pääty- ja toinen sivuseinä, joissa oli suuret leveät
ikkunat. Toinen tienpuoleinen ikkuna oli auki ja siitä liehutteli tuuli
ulos kapeata, valkoista ikkunaverhoa. Sisäänkäytävä oli pihanpuolelta
rakennuksen toisesta päästä.

Kun Arola ja neiti Hinnermo olivat tulleet talon kohdalle, kuulivat he
sisältä miesten puhelua, joka oli koko lailla äänekästä.

— Taitavat jo olla näyttelijät koolla? — sanoi Arola seuratessaan neiti
Hinnermoa portaita ylös eteiseen.




II.


Puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä
huoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt
sanat:

— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun
tähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.

— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan,
nuorekkaan miesäänen vastaus.

Neiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali
oli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin
perällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies
järjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen "Tuulentuvan" ensimäistä
näytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti
Hinnermo ja Arola tulivat sisään.

— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo,
astuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.

Tämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:

— Minä luulen, — minä katson..

Samassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen
viereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs
puhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli
sieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle
näytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin
ovelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti
koettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen,
pitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.

— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti,
joka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.

— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti
Hinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän
loi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.

— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan
ja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle
ja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi
"Tuulentuvassa" näyttelevän Elman osaa.

Seurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan
tietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä
silmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni
Saareksesta.

Tämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja
punajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä
herätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva,
hienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui
vaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan,
joista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty,
huulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden
leiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui
valkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten
rajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan
tekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä
sopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin
vaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan
ilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan
yhteen.

Yhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares
teki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen,
joka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä
pois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi
esittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.

— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.

— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi
tyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.

Arola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä,
jotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen
ja lohdutellen:

— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei
rohkeinkaan yritys voi epäonnistua.

Vieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein
vaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka
tällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.

— Ilman Martan apua... — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi
neiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:

— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan
pelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin
uskotkaan.

— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.

Leeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään
pyörittäen.

— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:

— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä
tehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea,
puhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.

— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti
Hinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.

— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan
katseen Arolaan.

— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. —
Milloinkas harjoituksen on määrä alkaa?

— Kyllä sen pitäisi paikalla... — sanoi herra Virtala ja katsoi
hätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä
kutsun.

Ja hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua
palasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti
Hinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat
kullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola
arvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu,
joka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin
silmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle,
kun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.

Sillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä
olevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan,
ottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän
matkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi
neiti Hinnermo Arolalle:

— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin
riitaa esiintyvien kesken.

— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.

— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti
hänelle neiti Hinnermo.

Näytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin
nähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää
vaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen
pitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen
korkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi
kasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen
ruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän
lisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn
uurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka,
niin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin
luonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat
silmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö,
keskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin
että mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko
hänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän
lausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan
silloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui
hänen korviinsa.

Ehkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti
Saareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista
vaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän
vuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut
eteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma,
että se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä
vakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle
tuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui
aivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja
sisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti
vastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti
hänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat
osaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen
ja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan
repliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä,
joka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja
menemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.

— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on
paras kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi
näkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen
neiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen
katosivat alaspainuvien luomien peittoon.

Senjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi
sillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden
asennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan
minuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä
puhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa
silmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja
neiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota,
samoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi
kalpenevin poskin ja itkien saliin.

— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja
tempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa
hiha ratkesi olkapääneuloksesta.

— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti
Härmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi
tupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja
estänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää
missään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.

— Joko te nyt taas...?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen
Härmälän eteen.

— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja
puolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.

— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen
rinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi
medaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen
lennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin
lopussa — ainiaaksi.

— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän
aivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa
naulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi
portailta maahan.

Neiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran
johtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:

— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.

— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi
vieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja
tarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä
Hermannin työväenyhdistyksen talolta.

       *       *       *       *       *

— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni
Saares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja
Arola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.

— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta
Hinnermo.

— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos
tietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et
ihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.

— Mikä mies hän on?

— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä.
Ja sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka
itse en häntä vähääkään rakasta.

— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?

— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan
herran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin
nosti, joka nyt näin päättyi.

— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta
Hinnermo ja vilkaisi taakseen.

— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen
Arolan puoleen.

— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti
tahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista
keskustelua.

Ja riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen
tultuaan:

— No, oletteko rauhoittunut nyt?

— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan
silmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan
teitte tämän pitkän matkan.

— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.

Leeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo
puristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan
sanoi, rykäisten merkitsevästi:

— Enkös minä sanonut, herra Arola?!

— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.

— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.

— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi
jotakin Leeni Saareksen korvaan.

Näin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni
Saareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet
ja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun.
Tällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä
Leeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä
kertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että
Leeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin
vastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä
heihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää,
kuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta
Härmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja
heidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä
hän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli
välien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava
ikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta
Hinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin
olivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli
saattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä
jotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.




III.


Kun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi
Itäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin
mielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin
ollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta
tekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut:
hän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat
muualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin
huoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen
lammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine
ankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen,
ja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa
vaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin
huoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin
ja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti
hiuksiaan.

Sitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt
tekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut
hänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä.
Hän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin
su'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi
otsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti
käyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin,
otsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää
vasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä
hiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän
tavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri
siinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että
siinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.

— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän
melkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden
tähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän
surumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka
toinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.

Kun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon "säteitä" silmiensä
ympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen
paikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli
voimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen
tahtonut vastata, että "olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että
olenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha
lainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä
kahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen". Sen jälkeen hän istuutui
kiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja
ikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja
alkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan
kuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan
saaneet.

       *       *       *       *       *

Hän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut
nimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä
ollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta
vanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi.
Tämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui
Ensio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään
oli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut
saanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin
nimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli,
uhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin
tuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui
kiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin
suhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein
kuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu
hänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea
ja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.

Sisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun.
Siellä he olivat saaneet asua alussa erään "ruokarouvan" hoidossa,
kunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi
"ruokarouvaksi" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin
koululaisia täysihoidossa.

Ensimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki
tosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia
nähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen
vaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän
järven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän
näköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli.
Kun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat
saapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä,
alkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän
äänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista
suurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi
ajopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin
nuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti
pienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen.
Semmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää
lukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian
huudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun
rosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään
vuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen
ja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti
tätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos
olisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin,
joka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi
hänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin
toivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.

Kouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään
erikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku
erityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta
sitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi
hänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle
hänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa,
ja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka.
Kielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo
varhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten
runoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän
"Lemmenkukka"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut
koulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista
koulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin
kultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria
vuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin
kanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän
silloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät
kaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin,
jotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat
kovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset
yrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän
tuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.

Hänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan,
ja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta
myöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä.
Mutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan
hiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten
opettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä
ulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi
saamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle
antaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli
hän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa
nähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän
Wieniin.

Wienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa
asuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui
häneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea
alkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä
oli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen,
mutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä
myöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä
paitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt
naimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut
hänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että
silloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin
jalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet
usein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan
tuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat
päättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément,
alussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin
miellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että
hän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen
uuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa.
Ainoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi
lähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta
ja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan
rauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei
enää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui
kohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten
hiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei
hänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa
ja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta
perehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin
ja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa
täydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen,
rauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää
ja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään
piittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi
piankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside,
joka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan
kantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara
kurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit
kokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa
matkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin
oli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin
kauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi,
heikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui
se sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa
kirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli
saavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen
tulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti
hänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän
siltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.

Pitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta
nyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti?
Oliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki?
Se oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo
tunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli?
Suruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä
kerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä
kihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta.
Oliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen
sopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole
se "ikuisesti naisellinen", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös
korkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo
ylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla
onnen ja onnettomuuden tunne?

Leeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä
hänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän
saanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään
jälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen,
ettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.




IV.


Kun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti
se siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli
keittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun
tämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat
kasvonsa, kysyi:

— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?

Leeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle
tuolille ja vastasi:

— Jäipähän vain kesken.

Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten.
Hänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti
kengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.

— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka
myötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.

— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun
sisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.

Savusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa
yksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin
rakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko,
kaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella
karttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna.
Keittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi
vierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva,
jossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa
makuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa
oli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän
asunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä
tuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.

Ja kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi
ehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin
ylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen
kasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin
jäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä,
ryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta,
hieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta,
vakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan
jokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti
muodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti,
että hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni
korkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.

Vanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että
hänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero.
Hänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin
naimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin
tällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin
halusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman
sanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita,
vaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli
tämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta
välistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli
kauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä,
jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä
säätyläissyntyperästä.

Mutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa
kanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään
oli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään
ollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi
vastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin
asian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan
suuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma
jo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.

Katariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen
tytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän,
käytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta
eronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon
pitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa
suosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut,
ja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin
kuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla
myydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät
tahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle.
Pelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen,
joka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti
Katariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä
välittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan
nimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa
myytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi
poikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä
huoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.

Edellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu
Leenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin
kun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa,
mikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa
nähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä
näyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen
kodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin,
niin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois
kotoaan. "Kaipa sitte" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — "olot
täällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja,
täältä lähden tieheni".

Itse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen
ja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia
leuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran
vyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä
suopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti,
kuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. "Samaa olet maata
kuin äitisi", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, "ja
kadotuksen tietä kuljette molemmat". Selitykset ja vastaväitteet
äidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat
vain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää
nuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan.
Leeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja
sen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he
rakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen
nojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.

Nytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin
hänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että
tyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla
moitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja
kehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden
harjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja
ajattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: "tuleepahan hakemaan, jos
kaipaa".

Savunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen
hämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön
oven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä
taloushommia.

— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille,
pysähtyen kynnykselle.

— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.

— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa
synnin tieltä kotia palata?

Ei kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet
katsettakaan kysyjään.

Samassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle
ilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.

Leenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein
vaistomaisesti nousi hän pystyyn. "Mitä hänellä nyt enää on täällä
tekemistä?" vilahti ajatus Leenin päässä.

Siinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä
työväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta.
"Pitikö siitä puhua äidille", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen
aivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon
tapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli
hän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota
tuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja
isäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen
sopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista
mieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti
oli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt
Härmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään
tyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän
johdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri
kuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä,
kun hän astui tullutta tervehtimään.

— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen
Leeniin.

Savunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä
mennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:

— Eipä ei.

Ja oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen,
milloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja
lakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:

— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla
ilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän
välimme ovat nyt rikki.

— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen
punaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, —
mutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes
rakastanutkaan.

— Mi... mi... mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.

— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä
kysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. —
Väärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa
Savuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka
kaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.

— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten
Leenin äiti tytärtään puolustaakseen.

— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen
nähnyt.

Leeni vain hymähti pilkallisesti.

— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on
sen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt
suoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja
senkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat
itku kurkussa sanat Leenin suusta.

— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen
ikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen
Savuseen.

Savunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä
ja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan
syytöksen "kaduilla juoksentelemisesta", puuttui nyt puheeseen, lausuen
Leenille:

— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!

— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni
kääntymättä.

Savunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja
sanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:

— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut
sanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?

— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi
nyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.

— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.

Savunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo
kopeasti vastasi:

— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja
valehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on
ollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut
erään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni
Aavikko.

— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.

— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä
ja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti
kohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani
onkaan.

— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä,
— kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää
sitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!

Härmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti
ulos.

Ukko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja
tarttui Leenin käsivarteen.

— Senkin... senkin!... En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään,
— lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä
sinäkin!

— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.

— Kyllä — minä menenkin... ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti!
Aina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin
ainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten
ainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta
en hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.

Ukko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:

— Ja sinä ilkeät...?! Ja sinä ilkeät?!...

Rouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.

— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa!
Sillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai
miehensä poistumaan sisälle.

Leeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä,
vedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen
häntä.

— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!

— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin
monesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.

— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen
itkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.

— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta
parasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule
mitään, sen minä näen.

— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään
riitä.

— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena
avustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että
saan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.

— Avustusta? Keltä?

— Onpahan vain.

Rouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän
vihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.

— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten
tuntemattomain seuraan.

Leeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.

— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta
Hinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa
minua.

— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.

Tällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi
pöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista
asioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen
sovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään,
joissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain
itsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen
poistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:

— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.

Äiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään
portailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään
ja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen
untaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa
viilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka
myöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista.
Näissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila
hänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin
pitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan
hautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka
vastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi
nyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan
Arolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän
vaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta
samalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut
kadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen
talolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin,
että tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli
tullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni
oli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut
hänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin,
että teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota
ei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut
pelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona
oli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat
toisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin
rauhoittui ja nukkui.




V.


Kun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot
tuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi
vielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen
mielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, "Tuulentuvan"
esittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli
elämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja
lohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että
"kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi", näyttipä ja tuntuipa se
ihmisestä kuinka ikävältä tahansa.

Hän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä
ääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan
keskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta
liiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja
vartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon
kuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun
hänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista
vuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän
lopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona,
vaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein
kuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa
Siltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti
Leenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.

Oli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä,
jossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi
levitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea
taivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen
iloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.

Kun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat
ahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta
tuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan
toiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa
olisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa
kulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai.
Arolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että
Leeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella
puolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka
oli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan
silkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla
varustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares
kaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen
kuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen
kumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. "Siinä se nyt
sitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja", — ajatteli hän itsekseen,
mutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.

Prokuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva
nuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi
niitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa
tiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat
olivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies,
jonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin
käherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit,
valkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa
ympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti
toisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne
luonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen
vastustamattomalla voimalla.

Että Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola
hänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen
keskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle,
mikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin
kävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti
käsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan
likitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun
vajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle,
jopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan
täydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän
kuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi
Aavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, "jos vain olet oikein
kiltti". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi
— puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen
Leeni vain painoi päänsä alas.

Arola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja
jättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda
silmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla
Rautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella
aivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan
luomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta
saketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset
lanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan
hameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen
vuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka
tasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli
Leenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka
koko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut
päälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut
mitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi
niiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.

— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni
seurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan
Rautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän
vielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä
kotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää
Leeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.

Sitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä,
nähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät
olkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä
kepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi
hän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen
käsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä
väliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä
syntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt!
Tuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille,
sillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli
itsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi,
kademielensä kiihdyttämänä.

Kuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko
Kaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä
näkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan
Cityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti
samalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan
likelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:

— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!

— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.

Ja he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän
kintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven
tarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan.
Tämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket,
hänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.




VI.


Arola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää,
kauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja
vihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan
katselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä
hänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.

— "Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?" — toisti hän
tuon tuostakin itsekseen.

— "No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!" — sanoi
hän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä
ajatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja
sitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden
kauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven "Pension
central" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää
ajattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös
mainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.

Neiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea
avaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon
huoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti
Hinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi
kysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi
sisään.

— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan,
astui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. —
Tulette aivan kuin kutsusta.

— Vaikka häiritsin lauluanne ja... — sanoi Arola, katkaisten lauseensa
ja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin
seisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan
tultua nousi ylös.

— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija
Arola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä
saan tarjota? Kahvia, suklaata —?

— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä
olen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka
näki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.

— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä
olevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella
Arolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on
senaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon.
Niitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani
todistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin
sanoin, ihan kuin kutsuttuna.

— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen,
— kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.

— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta,
mennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani,
— lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.

— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi
herra Salomaa siihen vaatimattomasti.

— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän
näytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.

— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta
Hinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin
oikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.

Herra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin
mihinkin paikkaan nimi oli pantava.

— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. —
Ensiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka
vallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin
oppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja
tästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani
on tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella
tavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin
matkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja
lausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.

— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä
seikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan,
että Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan
kanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän
oli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta
ei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli
kovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä
vilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra
Salomaahan.

Tämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää
vaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta
vanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat
harvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja
vetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin
oli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet
lyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan
teki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, "puolivillaisen" herrasmiehen
ja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen
vaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle
pikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa
puolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta
"tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat",
ajatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.

Herra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut
tehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli
pannut "puumerkkinsä" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko
joukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat
anomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon,
malttanut olla sanomatta:

— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt
kerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi
suosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.

Hän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain
tuttavanomaisesti:

— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli
sovittu, eikö niin?

— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään
aivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena
siitä, että hän poistui.

— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden
kesken neiti Hinnermon kanssa.

Todellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo
osannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja
pöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän,
miellyttävän vaikutuksen.

— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. —
Ja toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.

— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja
päätään nyökytellen.

Ja samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi
Arolalta:

— Laulanko teille jotakin?

— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi
Arola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.

Martta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin
lyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika
taitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka
varsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen
varaa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta,
jolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi "Mignonin" laulun
"Maan tunnetkos?" ("Kennst du das Land?"), josta hänellä oli suomennos
ja jonka hän Arolan mielestä lauloi "oivallisesti", ja sen jälkeen
ainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän
"Nur wer die Sehnsucht kennt", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen
Mignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut
laulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä,
alkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:

— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen,
herra Arola?

— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka
olen suomentanut ja muistan ulkoa:

    "Se tietää tuskain vain,
    Ken tuntee kaipuun.
    Mult' yksin murheessain
    Kaikk' ilot haipuu
    Ja katse haihattain
    Nyt maahan vaipuu.
    Oi, kauas armahain
    Mun lähti, ainut!
    Niin polttaa poveain,
    Pää raskas taipuu.
    Se tietää tuskain vain,
    Ken tuntee kaipuun."

− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa
ne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, —
saanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.

Arola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen
siinä välissä Arolan kanssa:

— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?

— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta
että hän minua miellyttää, sen myönnän.

— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies
häntä rakastaisi.

— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.

— Pelastakaa hänet sitte!

— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi
etupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että
hänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan
innostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin
haaksirikosta.

— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, —
epäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.

— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa,
— jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista
sovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.

Ja tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen
meillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin
värein, mutta sattuvin sanoin.

— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta
Hinnermo.

— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen
ansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan
koko lailla ivallinen loppulause.

— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä
ja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky
sitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa.
Omasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni
Saarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.

— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme
toisen Ida Aalbergin.

— Siitäkö syystä vain?

— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset...

— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat
teidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin
tulisi onneton epäonnistunut?

— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.

— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.

— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa
tähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta
parasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten
asioihin.

Martta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi
suomeksi laulaa Goethen laulua "Se tietää tuskain vain". Arola taas
vaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka
päätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon
tunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta
kokonaan unohtaa hänet. "Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan
tekemistä", mietti hän, — "turmelen vain oman rauhani. Menköön vain
herra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä
kaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse
olen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen
pelastajakseen missään suhteessa."

Tuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin
ja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja
kiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi,
että hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat
hammasrivit.

— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa,
joka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi
häntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs
sinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.

— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä.
— Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja
minä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.

— Valitettavasti... — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.

— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti
Kännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S...n luona, mutta siellä ei
päästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään
taiteilijattaria enää vastaan... Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte
kävin valtioneuvos A...n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin
sen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä
markkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä
ymmärsin heti, ettei hän toivo... tahdokaan lappuaan takaisin. Voi,
voi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä
lähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija
Arola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti
Arolaan päin:

— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. —
Ethän sinä tunne...

— Vali... — alkoi jo Arola vastata.

— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta "hätä keinon keksii", tuota...
(kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) "ei hätä lakia lue", piti
minun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta.
— Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin
ääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi
tilassa lähetän teille sen takaisin.

Arola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan,
lyöden kätensä yhteen.

— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen
paikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!

Ja kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön
tapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi
molemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:

— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta
nyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä
nyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani
maksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.

— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän
käsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.

— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin
kääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen
kiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.

Ja samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti
Karmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan
toisiaan.

— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.

— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti
Hinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona,
siinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon
paina.

— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme
kulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.

— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi
Martta Hinnermo.

— Kukapa sen tietää.

— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä
teidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.

— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin
tyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.

Martta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui
todellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli
saanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin
siihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun
hän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt
vallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena
palasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon
kävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin
astuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin,
että hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja
kirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.




VII.


Leeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi
Aavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan
päivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi
ilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona.
"Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani", lisäsi hän, "jos koko
päivän olisin kotoa poissa". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan
hellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen
vielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. "Menemme
vaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma",
houkutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen
kello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen
lopullisesti, minne menisivät.

Leenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä.
Hän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon,
vaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa
tämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä
kannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään
antautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen
sydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana
oli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän
jälleen tuli kotia ja sai "juoksuistaan pyhäpäivänä" uusia nuhteita
isäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein
ilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen
päätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.

Samalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten,
kun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin
kahvilaan. "Siinähän minulla on hätävara", ajatteli hän itsekseen,
"jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen". Ja hänestä melkein
tuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä
kohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän,
suoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. "Saanpahan nyt
tänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään", lopetti Leeni
ajatustensa juoksun. "Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos
olenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan."

Näissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta
ja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni
tietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne
autolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka
rautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka
Alppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa
tuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: "Miks'ei autolla?
Sehän on paljon hauskempaa." Syytä tähän pieneen epäröimiseensä
Leeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei
osoittautunut olevan.

Rautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa
suljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun
Aavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa
tuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä.
Aavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi
koko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta
kiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä
oli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä
kuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi
heidän välilleen jälleen.

Kun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa
ihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon
ympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti,
mutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:

— Istutaan kiltisti nyt!

— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni
huomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse
minnekkään, ellen minä laske.

Samassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja
tytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen
huulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen
hieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä
joutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan
sitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen
ikenistään vuoti verta.

— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla
olla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon
tuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.

— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun
päähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja
se voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan,
muuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi,
joka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten
huuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen
jälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:

— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten...!

— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.

— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.

Samassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:

— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!

Leeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto
pysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen
kuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön
joukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä
lämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa
heidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi,
tuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan
tunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.

Leudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa
ja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle
puvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä
eteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa
kohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja
päätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien
ja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan
rinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi
aika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla
ohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.

— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa
katsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo
kauan oli mielessään hautonut.

— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. —
Katsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin
syötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen
huoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?

− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te
niin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.

— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä
äänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin
minua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän
arvoisena?

— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti
viattomasti.

— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi
Aavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin
laskua.

— Herranen aika! Piloillanihan minä vain... puolustihe Leeni miltei
anteeksi pyytäen.

— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista
syömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! —
lausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.

Leeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana
alakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko
tilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut,
mutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut.
Päinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka
kohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja
koetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre
teki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän
vaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä
hymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen
itsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.

Ruo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin
suinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset
pikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin
kireätä, aivan kuin "musta kissa" olisi juossut heidän välitsensä.
Leeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin
yritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun
höysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua
ei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen
kaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi
Aavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla
päättäjäisiksi kahvia ja likööriä.

— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko,
vetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet
sohvapöydälle.

— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin
— siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon
eteen.

— Teatteristako taas?

— Niin. Tiedätte... tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.

— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja
koppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen
istumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten
vartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi
katsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin
hänen katseensakin.

— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa
leikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.

— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin
tyynemmästä.

— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko
jälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan
ja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea
elää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle
pienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi,
mutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!

Ja taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun
voitetuksi.

— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli
Leeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä...
Semmoisiin... en ole... tottunut... enkä tahdo...

Kun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen,
survasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja
huudahti hänelle vihaisesti:

— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!

— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä
katkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian
suoraan.

— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen
Aavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda
kuitenkin liköörimme loppuun?

Mutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja
vastasi sieltä:

— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte
juoda liköörinne yksin!

— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi
menneensä liian pitkälle.

Ja itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:

— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono,
että voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on.
Te tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen
minä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua
elämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.

— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, —
puolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.

— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti.
— Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun
kajoamattakin.

— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen
leikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.

— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä
elääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi
toivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa
olisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä
kiitollisuudella, vaan samalla mitalla.

— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin
ei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani
tuhlata, — sanoi Aavikko.

— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti.
Hyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.

— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä
oven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.

— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää,
— sanoi Leeni päättävästi.

— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten.
Sitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja
soitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku!
— Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta,
joka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa
vielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin.
Kun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle,
sanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä
osoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.

He olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista
puolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:

— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.

Leeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.

— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan
kuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.

Ja kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla
tylyllä äänellä:

— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.

— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen
ivallisesti.

— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja
sinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, —
puhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja
pujottaen kätensä hänen käsivarteensa.

He olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen
vievälle rautatien pengermälle.

— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo
myöhäkin.

Ja hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä
hyvästiksi.

— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti
nopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.

Leeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan,
joissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys,
Hakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa,
joka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.

95

VIII.

Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se
toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä
pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli
siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän
koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen
ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä
loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän
ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut
siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet
aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa
"elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan
tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei
silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat
toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä
luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan
oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä
siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka
nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä
painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä
kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin
näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä
vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva
valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa
onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä.
Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei
hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka
mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.

Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain
mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa
ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä
oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin.
Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla
heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään
kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen
pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi
elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta,
sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan
päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman
toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen,
joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella
sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten
näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi.
Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se
haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt
jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan.
Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta,
luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.

       *       *       *       *       *

Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla,
jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko
laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin
vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon,
joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen
kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni
ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet
keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa
yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja
silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun
tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.

Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään
ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin.
Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe
pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla
oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää
tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista
silmänalasista.

— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen
kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne
onnistunutkaan?

Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa
ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului",
ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:

− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!

— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai
se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.

Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti
silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen
säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa,
laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui
likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:

— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.

— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun
nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.

Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:

— Kuka?

— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.

Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu
työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä
hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja
päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana.
"Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen
sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?..." Ja uteliaisuus
sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.

Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli
vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään
ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:

— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.

— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois.
Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun
heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan
tulin itse.

— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä
paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta
epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.

— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni
ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden
kesken.

— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!

— Tarkoitan parastanne vain.

Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös
Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin
työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon
seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja
katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä
yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot
piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen
hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin
käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.

— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä
selän taakse piiloon.

— Nyt te turhanpäiten minua loukk... epäilette, — vastasi siihen Arola
tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!

Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni
jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että
yläovi narahti ja paukahti kiinni.

Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin
asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt
prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään
oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä
Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin
epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut
mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola
nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan
todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän
ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen,
joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen
huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä.
Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan,
lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän
kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys,
milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut
myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte
sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita,
sanoisiko, rakkauden tulta.

Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.




IX.


Oli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen
ravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä
mietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen
Kallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan.
Kello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin,
kulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten
takaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä
tuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja
kotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut
siihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää
käden ryntäitä vastaan painuneena.

Arola astui hänen eteensä ja sanoi "hyvää iltaa", hattuaan nostaen.

Leeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja
vaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.

— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.

— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat
iloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.

Arola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä
vastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti.
Se koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita,
ja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta
puhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa
heistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi
heidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että
Leeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui
kuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen
tulevaisuuteen päin.

— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.

— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.

— Etsittekö semmoista?

— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.

− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?

− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.

Leenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:

— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen
niin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään
neuvoa.

Leeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.

Tämä kysyi vielä:

— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?

— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.

— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!

— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi
niin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi
Leenin sanat kuin valan.

Se vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei
Leenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään
semmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.

— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! —
lohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille
ilmestyy.

— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä
opintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten
minä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa
tule toimeen, — naurahti hän lopuksi.

Se oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus,
vaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis
piirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen
eikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon
luona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän
vaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista,
ehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta
Arolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.

— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä
jotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan
teille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun
avustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit
ajatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin
oli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon
seurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä
tehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan "kilpailijansa", niinkuin
hän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla
varoituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä,
ajattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.

Leeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän
puhelunsa oli siihen keskeytyä.

Hetkisen mietittyään sanoi Arola:

— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette
niin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle
sydämeenne.

— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin
paljon, — lausui Leeni kainosti.

— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, —
koetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta
päättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin
mietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet
painostavat.

— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte
minun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa
hengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä
jo on aika lähteäkin.

Hän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla
paikaltaan.

— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka
huomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta
paheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla
antamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki,
että se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota.
Vaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan
puheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte
kuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti.
Tuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten
sanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola
vain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän
kulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi
nousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista
joutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää
kääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin
Arola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän
toivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.

Tästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville,
että tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa,
oli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa
muuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois
paikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa,
vaan myöskin tuon hänen "sydämensä asian" aiheuttama. Ja tämä teki
Arolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla
huomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi,
vieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä
hänen opintojensa jatkamisessa.

Mutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän
ollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt
sitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa
vaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota
toista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön
sydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi
niin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia
miettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää
eloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida
elää ilman tuota "ikuista" rakkautta. "Ikuista?!" Niin, "ikuinen"
se näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine
vaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa "ikuisuudessa"
onkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen
saavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän
joutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja
pettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin
ihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän
neste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!

Näissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.




X.


Keväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa
katselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja.
Hänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse
jostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten
lähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta
maailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen
mielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei
hänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi
päättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän
viivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään
sittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman
yhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.

Toukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli
laivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin
ja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva "Ariadne" tuprutti
lähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että
rannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen
ja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu
kantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli
passeja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja
heidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset
suudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät
tahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja
äänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti
vihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras
oli nostettava pois.

Kaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä
poikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku
onnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin
täyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi
tummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle
jäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan,
alkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime
hetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin,
pääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman
sanan neiti Hinnermon kanssa.

— Siis Luganoon? Miekkonen!

— Niin. Sinne! Sinne!

— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.

— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.

Silloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon
serkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria.
Tervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt
muuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — "Onnea matkalle!
Onnea matkalle!"

Mutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella
seisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä,
ilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen
silmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle
päätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut
tilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli
matkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen
kanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen,
mutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä
ollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta
nuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton
tervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.

Arola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen
matkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä
ehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut
mitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.

Mitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra
Salomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen
parintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa
huvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta,
ja lähti Kaivopuistoon kävelemään.

Siellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan
kylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa
merenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu
muutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana
näköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin
olisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.

Kun hän saapui perille, näki hän, että "Ariadnen" valkoinen, hohtava
haahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa
kohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni,
vaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. "Sinnekö se menee?" —
ajatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä
yhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt
ja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä
muut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli
viimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen
loppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan,
entisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut
tarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa
ansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt
siellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä
unhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime
aikoina niin oli painostanut?

Jos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin,
jotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän
häipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne
sattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä
senkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni
Saareksen muistissa.

Kun "Ariadne" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän
heti kotiin.

Parin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.






TOINEN OSA.




I.


Kesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi
Helsinkiin.

Pääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka
sille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä
tunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja
yliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan
kuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa.
Länsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan
peittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin
paikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon
kehää vastaan.

Mutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat
jalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan
ympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin
penkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä
soitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja
syksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä
ulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa
mukaansa.

Yht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja
hoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla
kulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat
katseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään
ja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan,
niin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä
koristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti
pilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt,
ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas
olisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin
saavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat
olivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti
pystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.

Huutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan
mikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen
valtakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä
juosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua,
mistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista
vaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta
vahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen
tungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon
kuulumattoman rankkasateen aikaan.

Vieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin
ison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille
portaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut
myöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan
Helsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja
joku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka
johdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola
ulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle
asteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat
kädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle
huomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli
vajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa.
Vähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki
hän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle
kallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään
kertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen
kuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka
uteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu
jotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi
kaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi
kiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut
lopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän
muunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut
paria askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään
aivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä
kohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui
melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.

— Ei, mutta...! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun
hänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.

— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? —
huudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa
kättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.

— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa
tapasimme toisemme.

— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.

— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka
viikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti
Leeni.

— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.

— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä
päätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne
kesäksi maalle.

— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.

— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.

Ja minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei
kokonaan lähtenyt pois.

— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin
taivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.

— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni,
Arolan häntä seuratessa ulos kadulle.

— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?

— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella,
Isäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.

— Niinkö?

— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa
pienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen
kaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.

— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?

— Milloin vaan!

— Vaikka tänään?

— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.

— No, minä tulen jo tänään.

— Terve tuloa! Hyvästi nyt!

Ja ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun
kulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja
katsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen,
suoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän
katseen.

Arola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä
kohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan
ei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin
äsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta
entisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola,
ainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli
aivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut,
niin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti
pyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä
tämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä
muistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä,
eivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet
sillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita
naisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen
asian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun
tuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain
jälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut
parempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun
Leeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli
luvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis
mennä.

Oliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon,
— kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja
senkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli
sulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se
usein on sydänten leikki.

Ja nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja
toisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, —
kentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.

Näissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo
heti iltapäivällä.




II.


Niin kauan hän ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan seisoi Leenin
oven takana jo kello vähää vailla kaksi. Ovella oli Leenin isäpuolen
messinkinen nimikilpi: E. Savunen, ja sen yläpuolella nimikortti, josta
Arola luki: Antero Tikka. "Vuokralainen varmaankin", ajatteli Arola
soitettuaan ja odottaessaan, että ovi avattaisiin. Samassa avautuikin
pienempi, oikealla oleva ovi, joka nähtävästi vei keittiöön ja josta
keski-ikäinen nainen puoleksi kurottautui.

— Asuukohan täällä neiti Saares? — kysyi Arola.

— Kyllä, — minä avaan, — vastasi tuo nainen ja veti keittiön oven
kiinni.

Arola kuuli sitte, että keittiön ja eteisen välinen ovi avautui ja
hetkisen kuluttua avautui eteisen portaillekin vievä ovi. Sama nainen,
jonka Arola yhdennäköisyydestä heti arvasi Leenin äidiksi, peräytyi
kynnykseltä ja lausui:

Tehkää niin hyvin!

— Aa! Terve tuloa! — kuului ääni eteisestä toiseen sisähuoneeseen
vievän, puoleksi avatun oven kynnykseltä, josta Leeni katseli tulijaa.

Nyt minä jo tulin, — sanoi Arola, astuttuaan pieneen, jotensakin
pimeään kulmikkaaseen eteiseen, jossa oli, paitsi ovia portaille,
keittiöön ja kahteen huoneeseen, vielä kaksi tavarasäiliön ovea, niin
että tilaa lyhyelle vaatenaulakolle oli vain keittiön ja toisen huoneen
oven välillä olevassa seinässä. Siilien ripusti Arola päällystakkinsa
Leenin vielä ilmaistessa ilonsa hänen tulostaan.

— Tämä on sitte mamma, — esitteli Leeni vieraansa äidilleen, joka
mustiin puettuna ääneti seisoi keittiön ovella. — Kirjailija Arola,
josta olen mammalle niin usein puhunut.

Ja Arolaa kätellessään sanoi rouva Savunen hiljaisella äänellään:

— Niin on Leeni usein puhellut... Tehkää niin hyvin, käykää sisään!
— viittasi hän sitte kädellään huoneeseen, jonka ovi oli auki, ja
vetäytyi itse keittiöön.

— Tulkaa! — kehoitti Leeni Arolaa astumaan sisään, väistyen itse edellä
ovelta huoneeseen. Ja heidän sisään tultuaan, lisäsi hän:

— Mamma on alussa aina vähän ujo.

— Olette ilmetty äitinne kuva, neiti Saares, sen verran kuin jo
ehdin nähdä, — sanoi Arola, ja huomattuaan toisella seinällä kaksi
valokuvasuurennusta, joista toinen oli Leenin isäpuoli, toinen hänen
äitinsä, jatkoi hän jälkimäisen kuvaa verratessaan Leenin kasvoihin: —
Aivan samat piirteet! Vuodet vain erottavat teidät toisistanne.

— Niin sanovat. — Istukaa, herra Arola, olkaa niin hyvä! — Minä tulen
heti. Ja samassa pyörähti Leeni ulos eteiseen.

Hänen poissaollessaan silmäili Arola huonetta, istuutuen sohvaan, joka
seisoi syrjittäin kolmikulmana ulkonevan ikkunasyvennyksen ja toiseen,
viereiseen huoneeseen vievän oven välissä. Tämä ovi oli kokonaan
kiinni ja sen eteen oli asetettu ruokakaappi, jonka päällä kauniisti
järjestettyinä oli uusihopeaisia esineitä: kahvikannu, korkeajalkainen
sokerirasia ja kerma-astia ynnä niiden takana nikkelinen tarjotin.
Ikkunasyvennyksessä oli pieni kirjoituspöytä telineillä seisovien
kasvien keskellä ja pöydällä ryhmittäin, puitteissa ja ilman puitteita,
valokuvia, joiden joukossa monta tunnettua, kotimaista mies- ja
naispuolista taiteilijaa, näyttelijää, laulajaa, sekä kirjoitusneuvot
ja kaikellaisia pieniä koristekaluja. Keskivälillä toista pitkää seinää
oli pianino, jonka päällä oli kaksi kukilla täytettyä maljakkoa,
ja seinällä, pianinon yläpuolella, paitsi ennen mainittuja Leenin
vanhempien valokuvasuurennuksia niiden alla eräs mahognykehyksiin
sijoitettu ja lasilla peitetty haavelmakuva, josta näkyi vain kaksi
nuorta päätä, toinen miehen, toinen naisen, katse luotuna toisen
silmiin ja valmiina antamaan ja vastaanottamaan toiselta hehkuvaa
lemmen suudelmaa. Huoneen perällä, jonka toisella puolella oli uuni,
toisella eteisen ovi, oli puoleksi verhoilla varustettu syvennys, jossa
seisoi pitkittäin harsopeitteellä peitetty vuode ja sen toisessa päässä
poikittain kokoonlykätty rautasänky valkoisine pikeepeitteineen ja
karikkopäärmäisine päänaluksineen. Uunin edessä oli kiikkutuoli, jonka
päällä riippui kaunis koruompeluinen matto. Keskellä huonetta, joka
ei suinkaan ollut suuri, seisoi punaisella suojustimella varustetun
kattolampun alla ruokapöytä, jonka peitti myöskin heti silmiin pistävä,
aistikas koruompeluinen pöytäliina ja jonka ympärillä oli kullakin
puolella tuoli. Näin sisustettuna teki huone, ahtaudestaan huolimatta,
miellyttävän vaikutuksen ja Arola huomasi kaikessa pyrkimystä
taiteellisen leiman, kodikkaan, viihdyttävän tunnelman saavuttamiseen
sen siisteyden ohessa, joka ilmeni tämän yksinkertaisen huoneen
hoidossa sen hengettären ansiona jo muutenkin.

— Mikä sievä koti teillä on! — lausui Arola Leenille ihastuksensa tämän
palattua takaisin.

— Semmoinen kuin se nyt voi olla, — vastasi Leeni. — Tuossa toisessa
huoneessa meillä on vuokralainen, — kun täytyy pitää! — Onneksi on hän
hyvin hiljainen ja melkein kaiket päivät poissa.

— Niin että täällä kaikessa hiljaisuudessa nyt sitte aiotte toteuttaa
näyttelijätär-unelmanne?

— Se on vakaa aikomukseni. Olen jo päässyt rouva Raution oppilaaksikin.

— Sehän on hauskaa!

— Ajatelkaahan! Minä sain kesällä eräältä varakkaalta matkustajalta,
joka kuuli halustani ruveta näyttelijättäreksi, lahjaksi viisisataa
markkaa.

— Onnittelen, — tulivat silloin hiukan epäröiden sanat Arolan suusta ja
hänen päässään heräsi sen johdosta hiukan omituisia ajatuksia, mutta
enempää ei hän siitä asiasta tahtonut Leeniltä udella. "Kertokoon itse,
jos tahtoo", ajatteli hän, vaan Leeni jätti sen puolen sikseen sillä
haavaa.

— Tässä luin juuri kun tulitte Regina von Emmeritzin monoloogia toisen
näytöksen alussa, — jatkoi Leeni innostuneena ja ottaen kirjan pöydältä.

— Älkää sitte antako häiritä itseänne, vaan lausukaa se minun kuullen,
— kehoitti Arola.

— En, en, en, en, — vastusti Leeni.

133

− Lukekaa te, niin minä kuuntelen!

— Tietysti luen — niin hyvin kuin osaan, — anoi Arola, ottaen kirjan
Leenin kädestä. — Tahi luetaan yhdessä! Istukaa tähän minun viereeni!

Leeni istuutui Arolan viereen sohvaan ja laski toisen käsivartensa
Arolan olkapäälle ikäänkuin paremmin seuratakseen sanoja kirjasta.
Tämä Leenin tutunomainen käytös taaskin yhtä paljon hämmästytti kuin
ihastutti Arolaa. Kuinka oli tuo ennen niin vierasteleva nuori tyttö
tällä lailla muuttunut?! Kuinka suhtautui hän nyt näin rohkeasti
Arolaan? Oliko se vaistomainen, ehdoton ele, jota Leeni itse ei
huomannut sen enempää, vai oliko sen takana jokin salainen tarkoitus?
Mitään vilppiähän siinä sentään ei mistään syystä saattanut olla.
Ehkäpä oli se sydämen vilpitön käsky, jolla hän tahtoi ilmaista uusia
tunteitaan Arolaa kohtaan?

Arola oli aivan ymmällä. Hän ei tietänyt aluksi, mitä sanoa, mitä
tehdä, kääntyäkö ja jollakin eleellä, jollakin sanalla vastata tuohon
Leenin tekoon? Hän tunsi vain Leenin käsivarren lepäävän olkapäällään
ja nautti suloisesta tunteesta, ollen pitkän aikaa vaiti, silmät
kirjaan luotuina.

— No, miksi ette lue? — kysyi Leeni vihdoin, jonkun aikaa odotettuaan.

— En minäkään nyt, — sanoi Arola. — Toisen kerran. Kertokaa mieluummin
itsestänne ja olostanne "Ariadnella!" — Ja hän sulki kirjan ja käänsi
kasvonsa Leeniin päin.

Leeni otti samassa käsivartensa pois Arolan olkapäältä ja aikoi nousta
paikaltaan.

— Ei, — tässä, minun vieressäni, niin saan katsella teitä läheltä, —
jatkoi Arola ja tarttui Leeniä kädestä.

Leeni jäi istumaan, otti sohvatyynyn syliinsä ja nojautui taaksepäin.

— Itsestänikö? "Ariadnella?" — sanoi hän. — Tiedättekö? Minä mieluummin
aina ajattelen tulevaisuutta kuin muistelen menneisyyttä. — Kuulkaa!
Soitatteko te pianoa? — kysyi hän yhtäkkiä, kääntäen puheen toisaanne.

— Kyllä: "Kukkuu, kukkuu"... Mutta otattekos te soittotunteja, koska
teillä on soitikko? — kysyi Arola.

— Tahtoisin oppia soittamaan ja laulamaankin ja siksi olen vuokrannut
pianinon. Eräs neiti käy täällä opettamassa minulle ensimäisiä alkeita
pianonsoitossa. Minun pitäisi osata niin paljon. Saksaa jo opin jonkun
verran kesällä, niin että toimeen tulen, ja vähän englanninkin kieltä,
— kertoi Leeni jälleen kuin haltioissaan.

— Te olette kovin innostunut ja tarmokas, näen mä. Se on kunniaksi
teille.

— Opettaisitteko te minulle vielä lisää?

— Minähän tarjouduin siihen viime keväänä. Pidän sanani ja mielelläni.

Leeni melkein hypähti mielihyvästä.

— Te olette kovin kiltti. Ette ollenkaan niinkuin kaikki — monet muut.
Teidän kanssanne voi aina puhua vakavista asioista. Annatte vähän arvoa
minulle ja minun unelmalleni ettekä kohtele minua loukkaavasti. Sen
vuoksi minäkin teitä — (hän ajatteli silmänräpäyksen) — pidän niin
suuressa arvossa, — lausui Leeni vilpittömästi.

— Kiitos, neiti Saares! — sanoi Arola. Tämä antaa minulle ehkä oikeuden
esittää, ettemme enää teitittelisi toisiamme. Tahdotteko? Toistemme
ristimänimethän kyllä tiedämme.

Ja Arola ojensi Leenille kätensä, johon tämä tarttui puristaen sitä
ystävällisesti vastaukseksi. Arola puolestaan piti Leenin kättä kauan
kädessään taputtaen sitä toisella kädellään.

— Olen kovin iloinen, — lausui hän sitte, — että vihdoinkin olemme
tulleet näin lähelle toisiamme.

Samassa tuli rouva Savunen sisään ja ryhtyi asettamaan kahvilekkeitä
pöytään. Hänen siinä puuhatessaan puheli Arola vieläkin äidin ja
tyttären yhdennäköisyydestä ja Leenin tulevaisuuden tuumista. Rouva
Savunen tuntui kaikessa kannattavan tytärtään ja uskovan hänen
taipumuksiinsa. Lisäksi huomasi Arola, kuinka hellillä tunteilla äiti
ja tytär olivat kiinnitetyt toisiinsa ja kuinka he samalla suhtautuivat
toisiinsa aivan kuin olisivat olleet kaksi toisiaan rakastavaa sisarta.
Tuntui kuin Leeni ei olisi salannut äidiltään mitään. Ei äitinsä
läsnäollessakaan hän karttanut tuttavanomaista käytöstään Arolan kanssa.

— Mamma ymmärtää meitä nuoria niin hyvin, — sanoi Leeni kerran puheen
välissä puolustaessaan vallatonta tekoaan, kun taputteli Arolaa
molemmille poskille sen johdosta, että Arola ei muistanut erästä
repliikkiä omasta näytelmästään Leenin kysyttyä, mistä ne sanat ovat.

Rouva Savunen ymmärsi siinäkin Arolan mieliksi tilanteen hyvin,
että hän jätti hänen ja Leenin kahden kesken kahvipöytään. Siinä
pääsi keskustelu heidän välillään jälleen kääntymään heille
mielenkiintoisemmalle tolalle.

Leeni tiedusteli Arolalta hänen uutta näytelmäänsä ja kysyi oliko siinä
osa, jota hänkin tulevaisuudessa voisi näytellä.

— Minä olen kyllä tarjonnut näytelmäni Kansallisteatterille, mutta tätä
nykyä on minulla hyvin vähän, toiveita saada se siellä hyväksytyksi, —
selitti Arola.

— Tarjoapas näytelmäsi kerran salanimellä, — neuvoi Leeni.

— Olen sitäkin keinoa kerran koettanut, mutta ei sittenkään. Tahtoivat
välttämättä tietää, kuka tekijä on, ja kun en suostunut itseäni
ilmaisemaan, niin raukesi asia.

Leeni kuunteli, leuka molempiin käsiinsä nojaten ja kyynärpäät pöydällä.

— Odotahan, jahka minä valmistun ja kerran muodostan oman seurueen,
niin varmasti otan näytelläkseni sinun näytelmiäsi, — sanoi Leeni.

— Älä lupaa liikoja! Jos sinusta vielä tulee toinen Ida Aalberg, niin
ehkä unhotat suuruudessasi vähäpätöisen, vanhan ystäväsi, — suottaili
Arola.

— Oi, jospa tulisin vaikka pienemmäksikin, niin näyttäisin, etten
unhota. Olet minua jo niin paljon kannustanut, että olen sinulle
siitä aina kiitollisuuden velassa. Tänä talvena ehkä jo saan näytellä
Kansannäyttämöllä vähän huomattavampaa osaa. Olen siellä vakituisena
avustajana, niinkuin tiedät.

— Sehän on hauska kuulla. Mitä tahtoisit mieluimmin esittää?

— Mashaa Tolstoin "Elävässä ruumiissa" ja Kátinkaa "Jensenin
perheessä", — lausui Leeni intomielin, laskien molemmat kätensä Arolan
käsivarrelle.

— Sinussa on tempperamenttia, hyvä lapsi, sen myönnän, ja voit ehkä
hyvinkin onnistua noissa osissa, mutta Kátinkaa tahdot varmaankin
esittää saadaksesi näyttää kauniita sääriä? — käänsi Arola puheen
leikiksi.

Leeni hiukan punastui.

— Ei minulla ole rumatkaan sääret, — vastasi hän, — mutta en minä sitä
siksi. Minä ymmärrän Kátinkan niin hyvin. Siinä osassa on niin paljon
minua itseäni. Se sopisi minulle niin mainiosti. Joskus elämässä minun
_täytyy_ saada näytellä sitä. Kátinkan sanoihin minä voisin valaa omaa
sieluani, purkaa omaa sisuani — täydellisesti.

— Olet tänään paljastanut minulle jo paljon sieluasi ja — luvallasi
sanoen — sisuasi. Ja ihmettelen itsekseni, nämäkö muutamat kuukaudet
ovat kaiken tämän aikaan saaneet?

— Ne ne, — vastasi Leeni leikillisesti.

— Keväällä olit vasta kuin juuri, juuri puhkeamaisillaan oleva ujo
nuppu, nyt olet jo aivan kehittynyt, rehevä kukkanen. Kesänkö aurinko
ja raikas tuulonen vain näin ovat sinut täydelliseksi kypsyttäneet? —
kysyi Arola merkitsevästi.

— Näyttäisin sinulle jotakin, jos uskaltaisin, — jatkoi silloin Leeni
suoranaista vastausta vältellen, nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo.

— Uskalla vain! Valokuvaa tietysti ai'ot näyttää?

— Enkä. Olen kirjoittanut pienen pätkän. Mutta et saa olla kovin ankara
arvostelija, — olet kirjailija itse.

Ja epäröiden veti Leeni verkalleen pöytälaatikon auki, josta otti
esille kuoressa olevan postipaperilehden.

— Se on vain pieni tunnelmapala, — sanoi hän.

— Vai on sinussa kirjailijankin vikaa? — laski Arola leikkiä. — Annahan
tänne! Sehän on kovin hauskaa.

— Lue itseksesi sitte vain! — sanoi Leeni, antoi Arolalle paperin ja
istuutui itse kiikkutuoliin vastapäätä häntä.

Arola luki:

"Hän ei antanut rauhaa minulle. Enkä hänen tähtensä saanut rauhaa
sielussani, johon hänen kuvansa oli syöpynyt. Minä kärsin kuin veden
puutteesta lakastuva kukka. Minä näin hänen kaipaavan minua ja toivoin
hänen huuliltansa kostuttavaa nestettä virotakseni jälleen, mutta
samalla aavistin hänen säälivän minua ja tunsin kuoleman madon jäytävän
sydänjuuriani.

"Päivä oli painunut mailleen, uponnut veripunaisena pallona rannattoman
meren pohjattomiin kuohuihin. Ilta hämärtyi. Yö verhosi avaruuden
harmaalla harsollaan.

"Sydän vain lyömistään löi.

"— Menenkö vai en?

"Hän oli jälleen pyytänyt minua luokseen kuin monesti ennen. Olin aina
kieltänyt. Nyt olin lopulta taipunut ja luvannut tulla. Jumala! Mitä
teenkään?!

"Mikä vei minut? Kuka ohjasi askeleeni, vaikka jalkani tuntuivat
lyijynraskailta ja ikäänkuin tarttuivat kiinni maahan?

"Veri kuohui suonissani: olin kuin sokea ja kuuro, en nähnyt enkä
kuullut mitään. Ja sydän vain lyömistään löi.

"— Sinä tulit! Sinä tulit!

"Minä lepäsin hänen povellaan. Poskeni paloivat ilmitulessa. Kieleni
ei saanut sanoja esille. Eikä hänkään puhunut. Minä tunsin vain hänen
huulensa polttavan huuliani ja hänen sydämensä kolkuttavan povellani.
Mitä eivät sanat sanoneet, sen ilmaisi sykähtelevä sielu.

"— Minä en henno, minä en henno... — kuiskasi hän vain hiljaa korvaani.
— Tahdon ihailla sinua vain tämmöisenä puhtaana kuin olet. Nouse! Ja
mene!

"Ja minä nousin. Mutta samassa tarttui hän vielä käteeni, pidätti minut,
vaipui polvilleen eteeni, painoi päänsä vartaloani vasten ja sanoi kuin
anteeksi pyytäen:

"— En ole tahtonut loukata sinua.

"— Nouse! — sanoin minä nyt. — Ja kiitos, että pidät arvossa minua!
Sinun rakkautesi on korvaamaton.

"Minä läksin hänen luotaan koskemattomana ja aamulla tuhlasi aurinko
iloisena kultaansa virkistyneille poskilleni."

— Onko se totta? — kysyi Arola nousten ja ojentaen paperilehden
Leenille, joka hypisteli kirjeenkuorta sylissään.

— Onko kaikki totta, mitä sinä kirjoitat? — kysyi Leeni vuorostaan ja
piilotti paperin kuoreen.

— Osaksi ainakin.

— Niin tämäkin sitte.

Ja mennen panemaan kirjoituksensa pöytälaatikkoon osoitti Leeni
Arolalle punaisissa puitteissa pianinon yläpuolella olevaa kuvaa, jossa
oli ne kaksi kaunista päätä suut melkein koskemaisillaan toisiinsa ja
katse intohimoisesti uponneena toisen silmiin.

— Se on tämä kuva vain, selitti Leeni hymyillen.

— Jokako on sinut näin kypsyttänyt? — vihjasi Arola.

Mutta samassa soi eteisen kello ja hän jäi ilman vastausta, kun Leeni
juoksi ovea avaamaan. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin kirje
kädessään, repäisi kuoren auki ja luki.

Arola näki hänen ensin punastuvan ja sitte kalpenevan.

Kotvasen mietittyään Leeni juoksi takaisin ja kuului eteisessä lausuvan
kirjeen tuojalle:

— Sanokaa vain, ettei tule vastausta.

Leenin palattua takaisin Arola vain katsoi häneen ääneti.

Ja Leeni kulki edestakaisin huoneessa ja aivan kuin järjesteli
huonekaluja ja esineitä. Hänkään ei pitkään aikaan sanonut mitään, vaan
näytti mietiskelevän. Vihdoin kääntyi hän Arolaan päin ja kysyi:

— Arvaas, keitä tämä kirje on?

— Tuolta, jonka pää on tuossa toisena, — vastasi Arola, osoittaen samaa
kuvaa kuin Leeni äsken.

— Eeeei! — venytteli Leeni vastaustaan. — Tuo ei ole näillä maillakaan.

— Enpä sitte arvaa.

— Saat lukea.

Ja Leeni antoi kirjeen Arolalle. Tämä ällistyi niin, että hänen
silmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän ääneen luki kirjeestä nimet: Onni
Aavikko.

— Ja hän pyytää tavata sinua? — kysyä ihmetellen Arola.

— Hänkin näki minut tänään — sen jälkeen kuin ensin sinut tapasin.
Tahtoi puhutella minua, mutta minä jätin hänet. Näkyy seuranneen
jälessäni, koska tietää missä asun, — selitti Leeni.

— Vai niin?! — ihmetteli vain Arola.

— Kuulit, minkä vastauksen annoin. Kyllä hän saa pysyä erossa minusta,
— jatkoi vielä Leeni.

Tämä tapaus oli kuitenkin niin tympäissyt sekä Arolan että Leenin
mielen, ettei puhe heidän välillään enää ottanut sujuakseen. Sen vuoksi
Arola hetkisen kuluttua päätti lähteä. Hän otti kuitenkin Leeniltä
lupauksen, että saisi hänet kanssaan päivälliselle johonkin ravintolaan
jonakuna seuraavista päivistä. He sopivat päivästä ja Arola sanoi
tulevansa Leeniä noutamaan.




III.


Arolan mentyä istui Leeni kauan Aavikon kirje käsissään. Ja hän luki
yhä uudelleen sen sisällyksen:

 "Niinkuin näet, en ole sinua unhottanut, Leeni. Ja vaikka käyttäydyit
 tylysti minua kohtaan vielä tänään, niin tahdon sittenkin yhä tavata
 sinua. Saat itse määrätä, milloin ja missä. Kun tavataan, ilmoitan
 sinulle uutisen. Odotan vastaustasi tämän kirjeen tuojan kanssa.
 Saanhan nähdä sinut jo tänä iltana, eikö niin?

                              Muuttumatta sama Onni Aavikko."

Tämä kirje herätti Leenissä vireille entiset tunteet, jotka myöskin hän
oli tahtonut matkallaan tukehduttaa. Tässä hän oli onnistunutkin niin,
että tuo mies, joka kaikesta huolimatta oli syvälle syöpynyt hänen
mieleensä, oli hänen muististaan ollut kokonaan kadoksissa ja hänen
sielunsa rauhallinen. Hän tunsi vallan hyvin, että tämä henkilö oli
hänelle turmion tuoja, jos hän antautuisi hänen seuraansa. Hän tunsi,
että joku salainen voima veti häntä Aavikkoa kohti, vaikka hän ei häntä
enää rakastanut, — jos oli koskaan rakastanutkaan, niinkuin hänestä
nyt näytti, — vielä vähemmin saattoi kunnioittaa häntä. Ja hän oli
tyytyväinen, että hän tähän saakka oli onnellisesti jaksanut taistella
tuota viettelystä vastaan. Vieläpä tänään oli hän antanut kauniin
todistuksen miehuullisesta menettelystä sekä ulkona että nyt kotona
hylkäämällä Aavikon hellittämättömät ahdistelut.

Mutta kun hän asiaa likemmin ajatteli, huomasi hän, että Arolalla oli
siinä suuri osansa, vaikka tämä suoranaisesti, — hienotunteisuudesta
nähtävästi, — ei ollut koskaan yrittänyt tähän asiaan vaikuttaa millään
tavalla. Melkein sattumaltahan Arola oli ollut hänen luonaan ja tämä
seikka oli nytkin vaikuttanut Leenin päättävään vastaukseen. Mutta
hän tunsi, että Arola heidän ensimäisestä tutustumispäivästään saakka
aivan toisella lailla suhtautui häneen kuin Aavikko ja sen takia
hän Arolaa kunnioitti ehkäpä oli mieltynytkin häneen nyt, kun hänet
uudelleen näki. Arola aina kannatti hänen ihanteellisia pyrkimyksiään,
toivoi hänen parastaan eikä vähimmälläkään tavalla koskaan loukannut
hänen naisellisia tunteitaan, kun sitä vastoin Aavikolla oli vain yksi
halu mielessä ja sekin alhaista laatua. Tämä pelotti Leeniä, kun taas
tuon toisen seurassa oli niin turvallista olla. Ja sittenkin, — mikä
omituinen luonnon oikku! — veti edellinen salaperäisellä, melkein
vastustamattomalla voimalla enemmän puoleensa, kuin jälkimäinen, joka
hänen parastaan katsoi. Niin, olihan Arola miltei yhtä innostunut
kuin hän itsekin, että hänestä tulisi etevä näyttelijätär. Mies
parkahan tuntui aivan kuin kärsivän siitä, että hän, Leeni, joutuisi
huonoille teille ja että hänen unelmansa tavalla tahi toisella
menisivät myttyyn. Sehän oli liikuttavaa myötätuntoa, ellei jo salattua
rakkautta, josta piti olla ainakin kiitollinen, vaikkei voinut
todellista vastarakkauttakaan osoittaa. Olihan hän, Leeni, tänään nyt
joka tapauksessa koettanut puolestaan näyttää myötätuntoaan Arolaa
kohtaan hänkin, jopa ollut hyvinkin vilpitön hänen kanssaan. Hän oli
alun pitäen halunnut kertoa hänelle kaikki olostaan laivalla, mutta
omituista kyllä oli keskustelu käynyt aivan toisella lailla kuin hän
oli ajatellut. Oli käynyt niin, että Arola ehkä oli saanut hyvinkin
nurjan käsityksen tapahtumista.

Eikä Arola ollut suorastaan kysellytkään hänen elämästään
tarjoilijattarena "Ariadnella". Siinäkin menetteli hän niin
hienotunteisesti. Vihjasi vain vähän sinnepäin, vaan kun ei saanut
Leeniltä enempää selitystä hänen "muutoksestaan" kesän kuluessa, niin
tyytyi siihen, minkä kuuli, melkeinpä iloitsi tästä "muutoksesta"
sen syistä välittämättä, kun näki Leenin näin vilpittömästi häneen
suhtautuvan. Näin tuntui ainakin Leenistä itsestään, joka myöskin
iloitsi siitä, että yhä enemmän voitti Arolan sydämen puolelleen. Se
oli kuin jonkinlaista keskinäistä, vaikka salattua mielihyvän tunnetta,
ja Leeni oli nyt melkein pahoillaan siitä, ettei ollut enemmän kertonut
Arolalle niistä kuukausista, joista hän tiesi tämän niin mielellään
tahtovan kuulla. Mutta Leeni lohduttautui sillä, että saahan sen vielä
tehdä toistekin, vaikkapa ensi kerralla, niin, päivällistä yhdessä
syödessä. Siinähän olikin sitä varten kertomisen ainetta kylliksi!

Näin olivat Leenin tunteet vähitellen alkaneet kääntyä Arolaan. Ja
aivan välinpitämättömästi repi hän Aavikon kirjeen rikki ja heitti sen
pesään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun Leeni avasi sanomalehden, sattui hänen silmiinsä
etusivulla suuri ilmoitus. Onni Aavikko saattoi siinä "arvoisain
liikemiesten" tietoon alkaneensa Helsingissä harjoittaa "silkki- ja
villakankaiden" tukkukauppaa ja pyysi saada "sulkeutua suosioon".

Siinä siis se uutinen, jonka Aavikko tahtoi Leenille kertoa jo
ennenkuin se oli sanomalehdissä. Vai oli miehestä semmoinen pomo
tullut? Ehkäpä hän, Leeni, oli tehnyt hyvinkin tuhmasti, kun ei
vastannut mitään tahi, oikeammin, kun niin tylysti vastasi Aavikon
kirjeeseen ja pyyntöön saada tavata häntä? Kuka sen tiesi, mitä
"vakaitakin" aikomuksia miehellä nyt saattoi olla Leeniin nähden? Siinä
saattoi mennä käsistä edullinen naimatarjoumuskin, joka ehkä olisi
ollut monta vertaa turvallisempi kuin jonkun näyttelijättären epävarma
tulevaisuus. Ja Leeni melkein unhotti, miten tuo sama mies oli häntä
edellisenä keväänä kohdellut. Nyt häntä jo melkein harmitti, että
Arolan läsnäolo eilen oli aikaansaanut sen, että tuommoinen vastaus
tuli Aavikolle annetuksi. Ja samalla heräsi taas tuo salaperäinen
vetovoima, tuo tunne, joka on valmis röyhkeimmällekin miehelle antamaan
anteeksi pahimmatkin loukkaukset. Siinä oli jälleen se hyvän ja pahan
ikuinen taistelu ihmisen rinnassa, taistelu, jonka tietoisuuskin
melkein aina on tehoton ihmisen korkeimpiin pyrkimyksiin nähden, kun on
kysymyksessä se valtava tunne, joka käy rakkauden nimellä.

Mutta jos nyt tukkukauppiaalla todellakin on tosi mielessä, niin ei
hän asiaa siihen jätä. Itsehän hän kirjoitti, ettei ollut Leeniä
unhottanut, vaikka tämä olikin kohdellut häntä tylysti. Kaipa sitte
tuosta intohimosta nyt oli kasvanut syvempi tunne, jota saattoi
kunnioittaa ja joka ei ollut Leeniä loukkaava. Jos taas se oli sitä
entistä, niin parasta olla vieläkin varoillaan ja elää Arolan turvissa.
Niin, siihen mieheen hän voi aina turvautua hädän tullen.

Leeni oli melkein varma, että Arola häntä paljonkin rakasti, vaikk'ei
sitä jostakin syystä vielä hänelle ilmaissut: ehkäpä sen suuren eron
tähden, joka heidän välillään i'ässä oli, ehkäpä senkin tähden, ettei
rakkaudellaan tahtonut keskeyttää Leenin teatteriharrastuksia. Olkoon
kuinka tahansa: Arolasta oli hän varma, Aavikosta sittenkin epävarma.

Nämä ajatukset pyörivät Leenin päässä hänen lukiessaan sanomalehteä,
niin että monetkin asiat lehdessä jäivät hämäriksi. Lisäksi tuli sinä
aamuna vielä toinenkin seikka Leenin mielialaa hämmentämään, vaikka
toisella tavoin.

Hän sai kirjeen Martta Hinnermolta, joka nyt oli Alma Fohströmin
oppilaana Pietarissa ja ilmoitti, että aikoi tulla kotiin Helsinkiin
marraskuussa antaakseen ensimäisen konserttinsa Yliopiston juhlasalissa.

Leeni oli kyllä ollut Martan kanssa kirjeenvaihdossa kesän kuluessa,
mutta tämä oli ensimäinen kirje Pietarista ja se tuotti Leenille suurta
iloa. Tämä ilo oli sitäkin suurempi, kun Martta tiedusteli, voiko
hän vuokrata huoneen Leenin äidiltä, jonka hän tiesi pitävän pientä
huoneistoa ja vuokralaista luonaan. Tästä asiasta syntyi äidin kanssa
pitkä neuvottelu, joka päättyi siihen, että marraskuun ensimäisestä
päivästä entinen vuokralainen oli kun olikin sanottava irti. Olivathan
he entuudestaan suuressa kiitollisuuden velassa Martalle ja nyt kun
hänestä ehkä oli tuleva kuuluisakin laulajatar, saattoi Leenille,
hänen opintojaan varten, olla arvaamatonta hyötyä, jos Martta asui
heidän luonaan. Sitäpaitsihan Leenille oli oleva miellyttävää seuraakin
Martasta, joka nyt oli ehtinyt näin paljon maailmaa nähdä. Pianinohan
heillä jo oli ja sen saattoi siirtää toiseen huoneeseen, jossa
Martta tuli asumaan. "Kuinka äärettömän hauskaa! Tästä tulee oikea
taiteilijattarien koti!" — iloitsi Leeni keikkuen äitinsä ympärillä,
häntä syleillen ja taputellen.

       *       *       *       *       *

Tämän kirjeen johdosta unhotti Leeni vähitellen kaikki muut sitä
edelliset tapahtumat ja sai mielensä tasapainoon jälleen. Ajatellen
vain teatteriasioitaan ja vajoten tulevaisuuden unelmiinsa lähti
hän tyytyväisenä vanhalle ylioppilastalolle, jossa hänen oli oltava
harjoituksessa ja avustettava Kansannäyttämön seuraavassa uutuudessa,
eräässä ranskalaisessa näytelmässä. Olipa hän perille tultuaan jo
niin hilpeällä tuulella, että kun astui näyttelijäin huoneeseen,
jossa toiset äänekkäästi väittelivät keskenään, toiset sanomalehtiä
lueskelivat, sysäsi pitkälleen sohvan käsinojalla selin oveen päin
istuvan johtajan, luullen hänet erehdyksestä erääksi toiseksi
näyttelijäksi. Tämä herätti yleistä naurua, ja kun Leeni oli muuten
johtajan luona hyvissä kirjoissa, niin sai hänen suuri hämmästyksensä
ja vilpitön anteeksipyyntönsä johtajan supistamaan nuhteensa
leikilliseen uhkaukseen, ettei hän Leenin tästä lähin anna esiintyä
muissa kuin miesrooleissa. Siitä Leeni vain kiitti ja sanoi toivovansa,
että piankin saisi itselleen sopivan suuremman roolin. Ja muut
näyttelijät vihjasivat, että johtajan uhkaus olikin pikemmin palkinto,
kuin rangaistus tälle muka suosikille, jonka ei ollenkaan tarvinnut
hävetä sääriään esiintyessään kuinka piukoissa housuissa tahansa.

Sitte alkoi harjoitus, ja kun toiset siirtyivät näyttämölle, oli
toisilla vielä aikaa rupatella lukuhuoneessa. Sinne jäi vielä. Leenikin
ja sen tuttu kalusto, jonka joukkoon päällekkäin, hujan hajan, oli
kasattu paljon näyttämöllä tarvittavista huonekaluista, tauluista,
peileistä ja muista sisustustarpeista, jotka päivän valossa, vaikka
hämärässäkin, ikäänkuin irvistelivät omalle viheliäiselle loistolleen,
sai Leenin ajatukset lopulta kokonaan kiintymään teatteriin, jonka hän
oli elämän urakseen valinnut ja jolla hän oli päättänyt voittaa kaikki
viettelykset, oman sydämensä ja sen ristiriidat.




IV.


Se ihastus, joka ensin oli vallannut Arolan hänen tavattuaan Leenin
uudelleen, muuttui kuitenkin, kun hän palasi Leenin luota kotiinsa,
omituisen sekavaksi mielentilaksi, jota hän ajattelemallakaan ei saanut
vähääkään selviämään. Hän oli kyllä puolestaan toivonut saada kuulla
Leeniltä pikkuseikkoja myöten hänen elämästään kesän kuluessa, mutta
nyt oli hänen vain ollut tyydyttävä erääseen hyvinkin hämäräperäiseen
tapahtumaan, jonka johdosta todellakin voi tulla mihin johtopäätökseen
tahansa.

Varsinkin kismitti Arolaa se viidensadan markan lahja, jonka Leeni
sanoi saaneensa, ilmaisematta kuitenkaan, keitä. Itsekseen arveli
Arola, että se varmasti oli sen saman henkilön antama, josta Leeni oli
runollisen muistelmansa kirjoittanut ja joka muka oli häntä muussakin
suhteessa jalomielisesti kohdellut. Mutta kuka oli se henkilö? Tuskinpa
mikään matkustavainen. Siis varmaankin joku laivan henkilökunnasta:
kapteeni, joku perämiehistä tahi ehkä "purser", taloudenhoitaja. Tähän
viimeksimainittuun Arolan ajatus pysähtyi. Hän muisti näet vielä aivan
viimeisellä lähtöhetkehä nähneensä tuon nuoren, kauniinpuoleisen miehen
siellä välikannella aivan lähellä ruokasalin ovea, missä Leenikin
seisoi. Hän se varmaan oli palkannutkin Leenin tarjoilijattareksi, —
se oli selvä. Mutta minkälainen oli sitte heidän suhteensa oikeastaan
ollut? Kuinka pitkälle oli heidän rakkautensa mennyt, koska se oli
innoittanut tytön tuommoiseen haltioituneeseen tunteenilmaisuun.

Kaikesta huolimatta Arola tulkitsi asiat niin edullisesti kuin suinkin
Leenin hyväksi rauhoittaakseen siten itseään. Mutta sittenkin jäi
jokin "mato" hänen sydäntään kalvamaan. Eikä auttanut lopulta muu kuin
ajatella, että hän ehkä saisi kuulla kaikki seuraavalla kertaa, s.o.
silloin, syödessä päivällistä, jolle hän oli pyytänyt Leenin kanssaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin heillä oli sovittu tuosta päivällisestä,
olikin Arola niin pahoinvoipa, että hänen täytyi kirjoittaa Leenille ja
pyytää anteeksi, ettei voinutkaan tulla häntä noutamaan. Hän valitti,
että häneltä näin meni tilaisuus käsistään saada tavata Leeniä, jota
oli kovin kaivannut, ja lausui varovaisesti toivomuksen, että Leeni
kävisi hänen luonaan, jos hänellä siihen oli halua ja aikaa, koskapa
hän ei kuitenkaan ollut niin huonona sairaana, ettei olisi jaksanut
vähän lukeakin Leenin kanssa, jos hän olisi tahtonut nyt jo alkaa käydä
niihin lukuihin käsiksi, joihin Arola oli hänelle apuaan tarjonnut.
Tällä lailla olisi Arolan oma aika tuntunut vähemmin ikävältä eikä
Leeniltäkään olisi mennyt aikaa hukkaan. Joka tapauksessa toivoi Arola,
että he piankin taas tapaisivat toisensa ja saisivat viettää hauskan
hetken jossakin ravintolassa.

Lyhyessä vastauksessaan Leeni kiitti vain kirjeestä, lausui
mielipahansa Arolan sairastumisesta ja toivoi, hänen parannuttuaan,
jälleen saavansa nähdä häntä, mutta ei luvannut sanallakaan käydä hänen
luonansa, ei maininnut siitä mitään.

Eikä Leeni mennytkään Arolan luo, ei edes ajatellutkaan mennä.

Tuo kirje teki Arolaan hieman omituisen vaikutuksen. Varsinkin
tympäisi se ajatus hänen mielensä, kun hän, joka myöskin oli lukenut
Aavikon suuren ilmoituksen, yht'äkkiä kuvitteli, että tämä Leenin
kylmäkiskoisuus häntä kohtaan saattoi olla jonkinlaisessa yhteydessä
sen kirjeen kanssa, jonka Leeni silloin oli Aavikolta saanut. Arolankin
mielessä heräsi ajatus, että "tukkukauppias" Aavikolla ehkä voi
olla nyt Leeniin nähden vähän toisellaiset tuumat kuin ennen tahi
mahdollisesti suuremmat menestymisen toiveet kuin viime keväänä,
sillä eihän aina tiedä, miltä kannalta naiset milloinkin semmoisia
asioita katselevat. Ja tämän johdosta heräsi Arolassa samalla jälleen
kova säälin tunne Leeniä kohtaan ja entinen vastenmielisyys sitä
miestä kohtaan, joka nähtävästi yhä edelleen Leeniä vainosi ja joka
mahdollisesti, niinkuin Arolasta sittenkin tuntui, oli vallannut
itselleen sijan tyttöraukan sydämessä. Nämät toisiaan risteilevät
ajatukset lamauttivat aika ajoin Arolan muutenkin jo pahoinvoinnin
runteleman ruumiin niin, ettei hän oikein tietänyt mitä tehdä. Pitikö
hänen sittenkin tehokkaammin kuin tähän saakka puuttua asiaan vai
heittäytyä kokonaan välinpitämättömäksi Leeniä kohtaan? "Tehokkaammin",
se merkitsi pelastaa Leeni tekemällä hänelle suoraan omasta puolestaan
naimatarjoumus, mutta siinä asiassa oli kovin monta mutkaa — ainakin
toistaiseksi. Leeniä ja hänen pyrkimyksiään katseli hän aivan toiselta
näkökannalta, paljon ihanteellisemmalta kannalta, vaikka tunsikin tuota
tyttöä kohtaan suurta, syvää kiintymystä. Se seikka esti viimeisiin
asti häntä heittäytymästä välinpitämättömäksi Leeniin nähden ja siksi
hän päätti edelleen kärsiä ja katsoa, mitä aika oli mukanaan tuova.
Ehtihän vielä asian ratkaista tuonnempana lopullisesti.




V.


Pari viikkoa oli kulunut siitä, kun Arola parannuttuaan uudelleen
meni Leeniä tapaamaan. Kun hän jälleen seisoi Leenin asunnon oven
takana, kuului sisältä laulua, pianonsäestystä ja iloista puhelua.
Hän soitti kuitenkin kelloa ja Leeni tuli itse ovea avaamaan, ottaen
hänet vastaan yhtä ystävällisesti kuin edelliselläkin kerralla. Arolan
anteeksipyyntöön, että häiritsi, vastasi Leeni:

— Et suinkaan! Terve tuloa!

Laulu ja soitto olivat sillä välin tauonneet ja kaksi päätä pilkisti
toinen toisensa takaa oven raosta.

Sisään pyydettynä tunsi Arola toisen siellä olevista vieraista neiti
Eevi Karmanteeksi. Toinen esitettiin hänelle herra Långströmiksi, joka
oli keikarimaisesti puettu, hieman imelän ja itserakkaan näköinen,
vaikka sievänlainen poika, hiukset su'ittuina puoliväliin otsaa
alaspäin toiselle korvalle.

— Olemme kyllä kerran ennen tavanneet toisemme, — sanoi neiti Karmanne
tervehtiessään Arolaa.

— Niin, neiti Hinnermon luona, — lisäsi Arola.

— Ajatteles! Martta tulee viikon perästä ehkä jo kotiin ja meille
asumaan, — kertoi Leeni.

— Sepä oli hauska uutinen, — iloitsi Arola.

— Minä iloitsen siitä myöskin äärettömästi, — sanoi neiti Karmanne
intomielisesti, venyttäen kovin viimeisen sanan ensimäistä tavua. —
Sitte on minulla vielä yksi ystävä lisää.

— Jonka puoleen hädässäsi voit kääntyä, — vihjasi hymähtäen herra
Långström.

Leeni ja Eevi Karmanne itse purskahtivat nauruun, katsahtaen Arolaan.

— Me nauramme siksi, että vähää ennenkuin tulitte, kirjailija Arola,
tässä juuri kerroin, kuinka viime keväänä sain teiltä "liuskan"
lainaksi, — selitti neiti Karmanne.

— Jonka tietysti nyt maksat, — pisti siihen väliin jälleen naurettavan
kuivasti herra Långström.

— Oo vait, Alarik! — sanoi Eevi Karmanne polkaisten hänelle jalkaansa.
— Minun täytyy pyytää anteeksi päinvastoin, etten vielä voi sitä
takaisin maksaa.

— Ja päinvastoin pyydät uutta lainaa, — oli taas Alarik Långströmin
kuivanlystikäs huomautus.

Leeni ja Eevi nauroivat jälleen yhdessä. Ja siihen yhtyi Arolakin.

— Voi sentään tuon koomikon suuta! — oli neiti Karmanne suuttuvinaan ja
juoksi painamaan kättään herra Långströmin suulle.

— En minä ole yrittänytkään teitä "karhuta", neiti Karmanne, —
lohdutteli häntä Arola naurahtaen.

— Se on kiltisti tehty, kiitteli neiti Karmanne.

— Nyt on niin kallis aika ja vaikea tulla toimeen.

— Vaikka olet saanut rouva Bergströmin apurahan. — Eevi on
musiikkiopistolainen nyt, — selitti Leeni, kääntyen Arolaan päin.

— Toivotan onnea! — sanoi Arola, kumartaen neiti Karmanteelle. — Olette
siirtynyt vakavammalle alalle viime kevään jälkeen.

— Eevistä kuuluu tulevankin niinkuin monesta muusta laulajastamme
lopulta hyvä lukkari, — vihjasi jälleen nuori koomikko nurkastaan,
jossa hän oli koko ajan istunut.

Kaikki muut purskahtivat taas nauruun.

— Ainakin parempi kuin sinusta näyttelijä. Et sinä osaa muuta kuin
suutasi soittaa, — puolustihe Eevi Karmanne.

— Mitäs Alarik siihen sanoo? — kysyi Leeni, joka odotti tältä jotakin
leikkisää vastausta.

— On se joka tapauksessa yhtä hyvä soittokone kuin Eevin savikukko, —
sanoi herra Långström harvakseen, saaden kyllä naiset nauramaan, vaikka
hieman epämääräisesti.

— En minä viitsi sinun tuhmuuksiasi enää kuunnella, minä lähden pois, —
lausui Eevi Karmanne ja nousi paikaltaan.

— Ja minä seuraan sinua kuin varjo, — jatkoi herra Långström tyynesti,
myöskin nousten.

— Jokos te nyt lähdette? — kysyi Leeni, mutta ei vastustanut sen
enempää. Ja hyvästellessä lisäsi hän vielä: — Niin ne rakkaat
riitelevät!

Ja käsikynkässä vei Alarik Långström Eevi Karmanteen alas portaita
Leenin ja Arolan heidän jälkeensä hymyillessä eteisestä.

       *       *       *       *       *

Heidän mentyään ilmoitti Arola nyt tulleensa pyytämään Leeniä kanssaan
päivälliselle, joka hänen sairautensa tähden oli lykkäytynyt. Leeni
vastasi, että hänelle sopi hyvin sinä päivänä. Hänen oli kuitenkin
pukeuduttava sitä varten ja hän pyysi Arolalta anteeksi, että jätti
hänet vähäksi aikaa yksin.

Leenin poissa ollessa tuli hänen äitinsä sisään Arolaa tervehtimään ja
hänelle seuraa pitämään. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Arola sai
puhella rouva Savusen kanssa kahden kesken ja pitemmän aikaa.

Heti ensimäisestä silmänräpäyksestä herätti Arolan huomiota rouva
Savusen tyyni, arvokas käytös ja valikoiduin sanoin johtama puhe, jotka
todistivat, että oli tekemisissä naisen kanssa, joka veressään kantoi
perinnäisen sivistyksen jälkiä. Mutta samalla huomasi Arola myöskin
Leenin äidin silmissä omituisen kärsivän ilmeen, joka saattoi hänet
ajattelemaan, että tuota naista varmaankin painosti jokin salainen,
raskas tunne. Jopa hänestä hetkittäin näytti, kaikesta rouva Savusen
ajatuksen selvyydestä ja puheen näennäisestä hilpeydestä huolimatta,
että hänen katseestaan kajasti aivan kuin sielun pohjalla piilevä
synkkämielisyys. Että tämä Arolan havainto ei ollut perusteeton, siitä
sai hän myöhemmin aivan yllättävän todisteen, joka sai hänet hyvin
muistamaan tämän huomionsa.

Arola alkoi keskustelun rouva Savusen muutosta Orionin kadun varrelta
hänen nykyiseen asuntoonsa ja yritti kosketella hänen miehensä
kuolemaa, mutta huomasi rouva Savusen tahtovan sivuuttaa ne tapahtumat
ja kernaammin puhuvan tyttärestään. Tämä oli Arolalle tietysti hyvinkin
mieluisa käänne, sillä hän ei toivonut mitään sen parempaa kuin saada
kuulla jotakin lisää Leenin kesäkuukausista. Siitä puhelusta sai hän
sitä paitsi nähdä, että rouva Savunen yksinomaan vain eli tytärtään,
varten, vain ajatteli häntä ja hänen tulevaisuuttaan. Tässä äidin
rakkaudessa oli hänen mielestään suorastaan jotakin liikuttavaa.

— Ette tiedä, herra Arola, kuinka tyytyväinen minä olen, että Leenini
on jälleen kotona, — sanoi hänelle melkein kyynelsilmin rouva Savunen.
— Minulla on niin kovin ikävä aina, kun hän on poissa.

— Ymmärtää sen. Toivottavasti tyttärenne nyt jääkin Helsinkiin.

— Se on minunkin suurin toivoni. Jospa hän nyt vain valmistuisi ja
onnistuisi saamaan vakituisen paikan täällä!

— Onhan hän hyvällä alulla. Ja onhan hänellä ainakin se suuri onni,
että saa asua kotonaan äitinsä turvissa.

— Niin — on — nyt, — sanoi rouva Savunen eroittaen joka sanan,
luultavasti ajatellen heidän perheolojaan miesvainajansa aikana. — En
minä nyt enää laske häntä semmoiselle matkalle kuin millä hän viime
kesänä oli.

— Kai te, rouva Savunen, kuitenkin tapasitte Leenin joka viikko laivan
täällä käydessä? — kyseli Arola.

— Kyllä, mutta sittenkin... Ei niin, että minun olisi tarvinnut missään
suhteessa pelätä Leenin tähden, — minä olen niin varma hänestä, —
mutta koti on niin tyhjä ilman häntä. Hän on minun elämäni ainoa
päivänpaiste, — selitti rouva Savunen vakuuttavan lämpimästi.

— Leeni onkin käynyt paljon iloisemmaksi kuin mitä hän minun mielestäni
ainakin keväällä oli, — lausui Arola, ja huomattuaan, että näissä
sanoissa saattoi olla vähän sopimatonta, kun ajatteli herra Savusen
kuolemaa, jatkoi hän: — Leeni on nähtävästi hyvin tyytyväinen merillä
oloonsa, mikä luonnollisesti oli kovin virkistävää hänelle.

— Niin, kyllä hän oli tyytyväinen. Hänhän ansaitsi aika hyvin. Ja
ajatelkaas, herra Arola, hän kun sai lahjaksi kokonaista viisisataa
markkaa kauppaneuvos Weurlanderilta, — joka on tunnettu mesenaatti,—
hänen kuultuaan Leenin taipumuksista ja halusta päästä teatteriin.

— Minä kuulin sen, — sanoi Arola iloisesti, iloiten pääasiallisesti
siitä, että näin sai selvitystä siihen juttuun, joka oli häntä kauan
ajatteluttanut.

"Siinä se oli se henkilö", ajatteli hän. "Sehän on vanha arvokas mies
eikä sieltäpäin ole ollut mitään peljättävää Leeniin nähden. Se toinen
asia koski siis jotakin toista. Ja varmaankin Leenin kuvaus on oikea.
Mitään pahaa luultavasti ei sen toisenkaan puolelta ole tapahtunut.
Ehkäpä tulee uutta valoa vielä siihenkin."

Ja Arola tunsi melkoista mielihyvää ja rauhallisuutta sydämessään.

— Nythän Leeni joka suhteessa sitte voi huoletta jatkaa opinnoitaan, —
lisäsi hän. — Minäkin olen tarjonnut hänelle vaatimatonta apuani. Ja
jos uusi näytelmäni hyljätään Kansallisteatterissa, niin tarjoan sen
Kansannäyttämölle. Jos se siellä hyväksytään, niin tahdon antaa siinä
erään kiitollisen roolin Leenille avajaisnäytännöksi. Ja jos se tuuma
onnistuu, niin harjoitan Leenin kanssa sen osan.

— Mikä ilo Leenille! Se vasta olisi hauskaa! — huudahti rouva Savunen.

— Mitä te täällä iloitsette? — sanoi Leeni, joka samassa tuli sisään
valmiiksi puettuna.

— Saanko minä kertoa? — kysyi rouva Savunen Arolalta.

— Sehän on vain toivomukseni, — sanoi Arola.

Mutta rouva Savunen kertoi sittenkin asian heti Leenille, joka iloiten
keikkui äitinsä ja Arolan välillä.

— Nyt minä vain toivon, että näytelmäsi hyljättäisiin
Kansallisteatterissa, — huudahti hän. — Ja minä kyllä taivutan meidän
johtajamme hyväksymään sen, saat nähdä.

— Älkäämme nyt toivoko liian paljon, — tyynnytteli Arola, — sillä
kaikki voi mennä penkin alle. Ajatellaan nyt tällä kertaa vain, että on
syötävä vaatimaton päivällinen — vaikkapa oopperakellarissa.

Olet siis valmis?

— Kyllä. Hyvästi nyt, kulta mamma! — huudahti Leeni, halaillen ja
taputellen äitiään.

Ja hyvästeltyään vei Arola, tyytyväisenä hänkin, Leenin mukanaan
mainittuun ravintolaan.




VI.


Oopperakellarin puoliympyrässä soitti pieni jouhiorkesteri
tuntehikkaasti raukeata napolilaista serenaattaa, kun Arola ja
Leeni astuivat saliin. Keskellä salia kohosi korkea voileipäpöytä
monilukuisine leikkeleineen, säilykkeineen ja muine ruokalajineen,
parin, kolmen ikkunanviereisen pöydän ääressä istui jo muutamia
ruokailijoita ja siellä täällä seisoskeli tarjureita pyyhe kainalossa,
odotellen uusia tulokkaita.

Arolan suunnatessa Leenin kanssa askeleensa Esplanaadin puoleiselle
seinustalle, seurasi heitä sinne hovimestari, joka toisen oven suusta,
kädet selän takana, pitkässä mustassa takissaan tarkkaavaisena valvoi
järjestystä. Huomattuaan vieraiden haluavan istua nurkassa olevaan
pöytään, veti hän pöydän ulommaksi sohvasta, tarjosi sillä puolella
paikat. Leenille ja asetti toisen katteen vastapäätä sitä Arolalle.
Arolan valitessa päivällislajeja ruokalistasta ja neuvotellessa niistä
myöskin Leenin kanssa, huomasi Leeni hovimestarin häntä silmillään
mittelevän, tämä kun nähtävästi piti häntä hieman outona vieraana, ja
vieno puna lehahti hänen poskilleen. Kun hovimestari sitte, määräykset
saatuaan, kehoitti vieraita käymään voileipäpöytään käsiksi, jäi Leeni
istumaan paikalleen ja pyysi Arolan tuomaan itselleen "sieltä jotakin".

— Minusta on niin ilkeätä, kun minua katselevat tuolla lailla, —
huomautti Leeni taaskin hieman punastuen. — Tuntuu kuin en olisi puettu
niinkuin pitäisi.

— Päinvastoin. Herätät vain huomiota kauneudellasi, — selitti Arola. —
Mutta kyllä minä tuon sinulle, mitä tahdot.

Arolan ottaessa Leenille ja itselleen parasta mitä mielestään löysi
voileipäpöydältä, ehti Leeni silmäillä muita pöytiä ja ruokailijoita.
Tuttuja hän ei siellä nähnyt, mutta yksi pöytä väliä heistä, toisen
ikkunan kohdalla, oli kaksi pöytää asetettu päättäin ja siihen
valmistettu kahdeksan katetta monenlaisine eri juomalasineen.
"Varmaankin joku tilattu päivällispöytä", ajatteli Leeni.

Pieni kylmä Fennia-ryyppy, jonka Leeni ja Arola joivat lasiaan yhteen
koskettaen ja luoden samalla hymyilevän katseen toistensa silmiin,
maukkaan meriäyriäiset, jotka olivat heidän molempien herkkuruokia,
ja mieltä kutkuttava päivällissoitto saivat heidät kohta hilpeälle ja
puheliaalle tuulelle. Varsinkin viritti hauska valssimainen duetto
"Luxemburgin kreivistä" Leenin mielialan mitä parhaimmilleen, niin että
hän koetti olla Arolalle kaikissa suhteissa miellyttävä pöytäkumppani.
Tuota pikaa olivatkin he keskustelussaan läheisessä kosketuksessa
toistensa kanssa ja heidän sananvaihtonsa kävi sitä mukaa luottavaksi,
vilpittömäksi tunteiden vaihdoksi. Aivan rohkeasti alkoi Arola jo
laskea luotiliinaansa yhä syvemmälle Leenin sydämeen. Siinä oli
varsinkin yksi kohta, jonka perille hän tahtoi päästä ja joka hänen
ensimäisestä käynnistään saakka Leenin luona oli hänen mielestään ollut
kuin ilkeä, kiusoittava salakari, joka oli joko varmasti viitoitettava
tahi mieluimmin kokonaan räjähytettävä tieltä pois.

— Olen usein muistellut sinun kaunista tunnelmapalastasi, Leeni, —
sanoi Arola muun muassa.

— Sillä nyt ei ole mitään sen suurempaa arvoa, — vastasi Leeni.

— Eikö ole, todellakaan, sinulle? — kysyi Arola merkitsevästi. —
Minulle se on kuitenkin antanut paljon ajattelemisen aihetta.

— Niin, tuota, kirjallista — semmoisenaan, — selitti Leeni.

— Mutta sisällistä — sinulle itsellesi, tarkoitan? — uteli vielä Arola.

— Ei nyt enää.

— Mutta oli?

— Oli ja meni, kuin kaunis, lyhyt kesä.

— Jälkiäkö jättämättä?

— Niin — melkein. Niinkuin siinä kerroin: ilman vakavia — aivan!

— Sano: kuka se oli? Se kiusaa minua. Ei minun pitäisi kysyä, mutta...
en voi...

— Utukuva vain. Ei herätetä sitä eloon. Ei sillä ole mitään merkitystä
enää. Se oli vain muuan — kiltti poika. Mutta ajatteles: minun oli
sittenkin käydä hullusti hänen tähtensä.

— Kuinka niin?

— No, sen voin vielä kertoa sinulle. Sinä olet muuten ainoa, jolle olen
kertonut ja voin kertoa kaikki.

— Kaikki?

— Ihan kaikki. Sinulle ja äidilleni. Omituista! Minä luotan sinuun
täydellisesti. Sinä olet minulle enemmän kuin ystävä, minun toinen
minäni.

— Ja kuitenkaan et sano hänen nimeään, sen "utukuvan"?

— Mitä sillä nimellä teet? Eikö ole parempi ilman sitä? Olkoon sen nimi
nyt vain "utukuva".

— Olkoon sitte!

— No! Ajatteles, me matkustimme yhdessä Stettinistä Berliniin, —
muutamaksi tunniksi vain. Ja minä kun en pyytänyt siihen kapteenilta
lupaa, — en ymmärtänyt tuhmuudessani, ettei laivan henkilökunnasta
kukaan saa mennä maihin ilman päällikön lupaa. Sitte kun tulin
takaisin, kuulin, että kapteeni oli kaivannut minua. Menin heti
suoraa päätä kapteenin luo ja kysyin, mitä hän tahtoi. Kapteeni kysyi
vuorostaan, missä olin ollut, ja kun kaikessa viattomuudessani selitin
asian laidan, niin sanoi hän vakavasti: "Tietääkös Leeni, että minä
voin rangaista Leeniä hyvinkin ankarasti purjehdussääntöjen mukaan?"
— "En minä tiedä", vastasin minä. — "Minä voin, esimerkiksi, jättää
Leenin tänne maihin", sanoi kapteeni. Minä pyysin sitte vain ihan
rauhallisesti anteeksi ja sanoin, että "kapteeni tekee sitte kuinka
kapteeni tahtoo, mutta en minä niin olisi menetellyt, jos olisin
sen tietänyt." — "Olkoon nyt sitte tämä kerta ja Leeni saa mennä",
— sanoi silloin kapteeni. — Minä kiitin ja niiasin enkä voinut olla
hymyilemättä. — "Tuo minulle nyt sitte kahvia leivän kanssa!" —
huusi vielä jälkeeni kapteeni, kun olin poistua. Ja kyllä muut tytöt
hämmästyivät, kun sen sijaan, että olisivat nähneet minun itkusilmin
tulevan takaisin, kuulivat suustani naurunsekaisen huudahduksen:
"Kapteeni tilasi kahvia leivän kanssa hyttiinsä."

Ja tämän kertoessaan nauroi Leeni sydämensä pohjasta, saaden Arolankin
nauramaan ja unhottamaan, mistä alkujaan oli ollut kysymys.

— Sinä näyt todellakin olevan kaikkien suosikki, — sanoi Arola. — Eikä
kumma. Otat asiat aina niin viattomalta kannalta.

Silloin astui saliin yhdessä ryhmässä ja äänekkäästi puhellen joukko
herroja, jotka hovimestarin ohjaamina suuntasivat askeleensa Arolan
takana olevaan kahdeksalle hengelle varattuun pitkään pöytään. Arola ei
ollut ensin kääntänyt huomiotaan tulokkaihin, vaan kun hän yht'äkkiä
näki Leenin punastuen nyökäyttävän jollekin päätään, katsahti hän
hieman taakseen ja huomasi uusien vieraiden joukossa hymyilevänä herra
Aavikon, joka nähtävästi, Leenin huomattuaan, oli hänelle kumartanut.
Samalla kuuli hän Aavikon antavan määräyksiä hovimestarille ja
kehoittavan seuralaisiaan valitsemaan paikkansa sekä sanovan: "Minä
istun siis itse tähän pöydän päähän, niin näen kaikki." Tästä teki
Arola sen johtopäätöksen, että Aavikko toimi isäntänä ja että muut
herrat, jotka kaikki näköjään myöskin olivat liikemiehiä, olivat hänen
kutsuvieraitaan.

Näiden uusien ruokavieraiden tulo teki Arolaan ja Leeniin hiukan
tympäisevän vaikutuksen ja heidän jo niin hyvään vireeseen päässyt
keskustelunsa katkesi vähäksi aikaa kokonaan. He katselivat vain alla
päin lautasiinsa jotakin itsekseen miettien, odottaessaan tarjurin
tuovan heille uutta ruokalajia.

Ensimäisenä loi Arola silmänsä ylös ja kysäsi Leeniltä:

— Mitäs sinä nyt noin mietit?

— Että pitipäs noidenkin juuri nyt tulla! — vastasi Leeni, katsahti
uusien vieraiden pöytään ja satutti heti katseellaan Aavikon silmiin,
joka vähä väliä oli tarkannut häntä ja nyt jälleen nyökäytti hänelle
päätään. — Ja _hän_ vielä istuu kasvot tänne päin tirkistäen minuun, —
lisäsi siihen Leeni melkein vihan punan noustessa hänen poskilleen.

— Muutetaan paikkoja! Istu sinä minun paikalleni, minä käyn sohvaan! —
esitti Arola.

— Olisi se oikein huomattava mielenosoitus, — sanoi Leeni ja hieman
teennäisesti naurahti, mutta jäi paikoilleen, siirtyen vain sen verran,
että sai kasvonsa peittymään Arolan pään taakse.

— Mitäpä me muuten hänestä välitämme, — jatkoi Arola. — Syömme ja
menemme kahvin juotuamme tiehemme.

— Niin, — oli vain Leenin vastaus.

Ja kun tarjuri samassa toi heille uudet, kuumat lautaset ja linnun
paistin, niin kävivät he jälleen puhellen syömään, koettaen olla
vähääkään välittämättä Aavikosta ja hänen vieraistaan.

Mutta kaikesta huolimatta oli heidän olonsa nyt hieman tukala ja
entinen hilpeys oli poissa, sillä ajatukset olivat kumpaisellakin
toisaalla. Leeni tunsi, että hän oli Aavikon ja hänen toveriensakin
huomion esineenä, ja Arola ei malttanut olla kerran ja toisen
vilkaisematta ikkunaan nähdäkseen samalla vähän taakseenkin. Tuntuipa
heistä jonkun ajan kuluttua, että tuo uusi pöytäkunta heistä keskenään
jotakin kuiskailikin. Tämä antoi Arolalle aihetta seuraavaan
huomautukseen, jonka hän koetti sanoa mahdollisimman kovalla äänellä:

— On se kuitenkin kummallista, mikä suuri ero sivistyksessä on
ulkomaalaisten ja meikäläisten välillä. Ei missään maailmassa sillä
lailla julkeasti töllistellä toisiin ihmisiin kuin täällä.

Leeni naurahti vain vastaukseksi pilkallisesti saaden aikaan pienen
korahduksen kurkussaan.

Luultavasti oli Aavikon vieraspöydässä, puheen juuri silloin hiljettyä,
joku lähempänä istuja nämä sanat kuullut, koska sieltä päin lähti pari
merkitsevää rykäisyä. Mutta kohta sen jälkeen alkoi puhelu liikemiesten
kesken taas käydä äänekkäämmäksi aineen varmaan kääntyessä toiselle
tolalle. Ja lyhyen väliajan jälkeen alkoivat samassa soittokunnan
viulutkin uudelleen soida ja vetivät puoleensa ruokailijain mielet
"Anitran tanssin" tahtien mukaan.

Näin edistyi Arolan ja Leenin päivällinen kahviin, johon Arola Leenin
mieltä noudattaen tilasi anisette-likööriä. Melkein samaan aikaan
ilmestyi Aavikon pöytään, muita viinejä sivuuttamalla, heti shampanja
ja ilo tuntui siellä silloin jo olevan aika korkealla. Kaikesta
päättäen siellä jostakin erikoisesta syystä juhlittiin.

Koska Leeni yhä edelleenkin näki olevansa Aavikon huomion esineenä,
vaikka hän niin paljon kuin suinkin koetti olla antamatta
Arolalle aihetta sitä aavistaa, alkoi hän vähitellen tehdä pieniä
poislähtövalmistuksia kuin, esimerkiksi, ottamalla hansikkaansa
pöydälle. Tämän Aavikko Leeniä tarkatessaan huomasi ja juhlahumussa
kun oli, pälkähti hänen päähänsä äkkiä ajattelematon teko. Hän kutsui
tarjurin luokseen, käski hänen tuoda lisää yhden tyhjän shampanjalasin,
kaatoi sen täyteen kylmää, poreilevaa Pommery'tä ja osoitti sen
vietäväksi tarjottimella Leenille, pitäen sillä välin kädessään oman
shampanja-lasinsa, hänen pöytäkuntansa uteliaana seuratessa asian
menoa. Kun tarjuri toi lasin Leenille, joka ei ollut aavistanut koko
hankkeesta mitään, joutui hän aivan ymmälle ja punastui korviaan
myöten, luoden katseensa Arolaan.

— Mitä se on? — kysyi neuvottomana myöskin Arola ja katsoi otsa rypyssä
tarjuriin.

— Kauppias Aavikko lähetti sen neidille, — vastasi tarjuri, seisoen yhä
tarjotin Leenin edessä.

— Minä en ymmärrä, — sanoi silloin Arola kovasti ja kääntyi Aavikon
pöytään päin, josta kaikki silmät olivat heihin suunnatut; — viekää se
paikalla takaisin! — lisäsi hän sitte, kääntyi jälleen ja syrjäytti
tarjottimen Leenin edestä niin rutosti, että shampanjaa läikähti
lasista iso joukko tarjottimelle.

Tarjuri vetäytyi syrjään.

— Sinähän _et_ sitä tahdo? — kysyi Arola Leeniltä, nousten samalla
paikaltaan.

— En — tietenkään, — sai Leeni loukattuna vastatuksi ja katsoen maahan.

Sillä välin oli Aavikko noussut paikaltaan ja lasi kädessä tullut
Arolan eteen.

— Minä pyydän anteeksi! — lausui Aavikko. — Saanko esitellä itseni:
— kauppias Aavikko. — (Samassa siirsi hän lasin oikeasta kädestään
vasempaan kuin antaakseen kättä Arolalle, mutta tämä ei sanonut
nimeään eikä ojentanut kättään.). Pyydän anteeksi, mutta en suinkaan
ole tahtonut loukata. Olisin vain halunnut juoda sovintomaljan vanhan
tuttavani Leeni Saareksen kanssa. Siinähän toki ei mitään pahaa liene?

— En ymmärrä, ettei teillä tämän enemmän ole ihmistapoja, — kiehui
vihasta Arolan vastaus. — Jos teillä on jotakin anteeksi pyydettävää
neiti Saarekselta, niin pitäisi teidän siihen paremmin osata valita
aika ja paikka. Tällä tavoin menettelemällä olette kuitenkin vain vielä
enemmän loukannut neiti Saaresta ja samalla myöskin minua. Tehkää
niin hyvin! — lisäsi siihen vielä Arola, viitaten samalla Aavikkoa
poistumaan.

— Pyydän sitte vielä kerran anteeksi, — sanoi Aavikko hieman kumartaen
Arolalle ja, kääntyen Leeniin, jatkoi hän: — Sinulta myös. En tietänyt
sinun olevan nyt herra kirjailijan käskettävänä. Mutta olkoon! Ehkä
vielä kauppaasi kadut! Sittepähän nähdään! Juon maljasi kuitenkin.

Ja samalla tyhjensi hän yhdellä siemauksella lasinsa.

— Mikä röyhkeys! — sai Arola vain sanotuksi.

— Mennään jo! — sanoi Leeni, kääntyen kuin tulessa paikallaan.

Aavikko palasi hymyilevänä, mutta hieman nolona ja kalpeana takaisin
pöytäkuntansa luo, jossa vallitsi hyvin erilainen mieliala. Toiset
kuiskasivat, toiset hymyilivät, toiset koettivat olla vakavia. Arola
pyysi puolestaan heti saada suorittaa laskunsa ja koetti tyynnyttää
Leeniä, joka ei tietänyt, mitä tehdä, minne luoda silmänsä. Tämä
välikohtaus oli tapahtunut kuitenkin herättämättä yleistä huomiota ja
ääneti poistuivat Leeni ja Arola salista. Mennessään kuulivat he, että
Aavikon pöydässä alkoi jälleen vilkas, äänekäs puhelu.

       *       *       *       *       *

— Onpas se koko — moukka! — olivat Arolan ensimäiset sanat, kun he
olivat tulleet kadulle.

— Oli tietysti juonut liikaa, — vastasi Leeni varovasti.

— Tuommoinen tapa ei ole millään puolustettavissa, — kähisi Arola
edelleen.

— Ei tietenkään, — myönsi Leeni pahoillaan, — sitä en sanokaan. Näin
vielä pilasi kaikki, — koko, huvini. Hyvä, että hän ainakin heti pyysi,
anteeksi — meiltä molemmilta — kaikkien kuullen.

— Jos se nyt sillä sitte on sovitettu? Muualla maailmassa vaadittaisiin
semmoisesta teosta kaksintaisteluun. Mutta tuolle miehelle se olisi
liika suuri kunnia. Häntä ei voi kohdella muuten kuin halveksimana, —
lausui Arola mielipiteensä tietämättä oikein, miten menetellä tämän
johdosta.

— Parasta unhottaa, — sanoi siihen vain Leeni.

Ja sitte he läksivät kulkemaan ääneti Bulevaardia pitkin kumpikin
omissa mietteissään. Leenin sydämessä risteilivät omituiset tunteet
tuota miestä kohtaan, joka aikoinaan oli sen niin kummallisesti saanut
sykkimään, melkeinpä kietonut rohkeudellaan. Arolassa taas myllersivät
Aavikkoa vastaan vihan, ylenkatseen, kateuden tunteet, sillä kaikesta
huolimatta näki hän selvästi, että Leeni kantoi sydämessään aivan
selittämätöntä myötätuntoa häntä kohtaan ja että tämä edelleenkin
taisteli omistusoikeudesta Leeniin nähden, ehkäpä vieläkin rajummin
nyt, kun hän näki Leenin hänen, Arolan, seurassa. Ja näiden tunteiden
tähden ei puhe enää Leenin ja Arolan kesken ottanut sujuakseen.
Tunnin ajan he kuitenkin vielä sen jälkeen kävelivät Bulevaardilla
edestakaisin, silloin tällöin jollakin lyhyellä lauseella ilmaisten
mielipiteensä tuosta heidän päivällisilonsa lopettaneesta tapahtumasta.
Ja melkein kuin yhteisestä, vaikka äänettömästä sopimuksesta saattoi
Arola sitte Leenin Annankadulle hänen asuntonsa valtakäytävän eteen,
puheli siinä vielä muutaman sanan hänen kanssaan, kiitti ja sai
kiitokset yhdessä olosta ja erosi hänestä.

Molemmilla oli kuitenkin sama ajatus mielessä: tuoko mies oli sittenkin
vielä ratkaiseva Leenin kohtalon?




VII.


Yliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi
konserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin,
jotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut
ja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella
mielenkiinnolla.

Martta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut
huoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän
oli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat
ystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin
käydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.

Arola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi
päättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta
sanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle
sysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen
huoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien
huoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon
huoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin,
mutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli
kuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten
seurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan
ja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan
suurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa
vaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain
ja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin
vuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta
suuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.

Kotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä
vielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti
Hinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja
Leeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän
pitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan
tyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana
aamuna oli tapahtunut, näin:

— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo
herrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin
silloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä
kerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.

— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.

— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.

— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi
puolestaan Martta Hinnermo.

Arola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin.
Sitten lausui hän:

— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä,
että Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi
pyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?

— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.

— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.

— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, —
sanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei "tuo
herrasmies" ollut Leenin luona käynyt.

Tällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen
viileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään
vain sanonut, että "neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan".

Nyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä,
joka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle
laulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla.
Hänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli
yhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi
pistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että
jotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät
oikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin,
josta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen
neiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki
siellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa
pulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri
laatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta
laulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui,
päätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa,
väliajalla.

Odottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja
molemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla
salissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon
entiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston
oppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä
lavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä
laulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte
luentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys,
kirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto
jännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa
eteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja
avautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa
seuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla
koristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen
hänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.

Huolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä "ramppikuumeesta",
joka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen,
vaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset
kestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs "tunnettu"
musiikkiarvostelijakin, niin että muuan "paha kieli", joka sen huomasi,
sen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut
niin viisas, että on lähettänyt "rouvalle" kukkia ja varmaan nyt tulee
saamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta
Hinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja
yleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei
kukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä
kovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän
nyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja
puutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.

Niinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla
Martta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä
johdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän
suurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven
suuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena
naisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada
puristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni,
joka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja
taiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven
suussa.

Ja konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa
näki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen
punaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen,
oli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta.
Nähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle,
joka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan
rahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa
suhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja
itsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan
Martan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen
kannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen
rakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli,
lopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin
serkkunsa kanssa.

Vihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään
nuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan
häntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa
onnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt
puristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle "lämpimän
onnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta
ensi esityksestä" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä
tervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan
Martta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen
hänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies
olisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen
persoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen
Aavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten
tulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja
aivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.

Ja Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:

— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon "syötiksi".

Johon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi
punastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos
hän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos
Leenin sydämeen.

Kun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston
alkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli
nyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin
alku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen
ylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään
kuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa
ensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne
arvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka,
pienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän
kehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme
"lupaavimpia".

Mutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin
"voiton", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana
aamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon
nimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa
Leeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi
sydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.

Päivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille,
mutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.




VIII.


Kun Arolan uusi näytelmä, jolle hän antoi nimen "Onnen unelma", oli
Kansallisteatterista hänelle palautettu, vei Arola teoksensa suoraa
päätä Kansannäyttämön johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti
vastaan, lupasi lukea sen niin pian kuin suinkin ja ottaa kysymyksen
ratkaistavaksi heti johtokunnan ensimäisessä kokouksessa. Ja tuskin oli
kaksi viikkoa kulunut, niin sai Arola tiedon, että hänen näytelmänsä
oli hyväksytty ja että oli aikomus paikalla ottaa se harjoitettavaksi,
koska Kansannäyttämö kaipasi uusia kotimaisia näytelmiä ohjelmistoonsa.
Lisäksi oli johtaja hyväksynyt tekijän esityksen, että Leeni
Saarekselle annettaisiin näytelmän päähenkilön, nuoren rouvan osa,
joka oli hyvin kiitollinen ja johon Leeni ulkomuotonsa puolesta oli
erittäin sopiva, vaikka kumpanenkin, sekä johtaja että tekijä, myönsi,
että Leeni ehkä vielä ei ollut täysin kypsynyt sitä esittämään.
"Mutta annetaan hänen koettaa", sanoi johtaja, joka myöskin toivoi
Leenistä paljon, ja Arola oli päättänyt itse harjoittaa Leenin kanssa
koko osan. Että tämä päätös herätti sekä kateutta että kummastusta
näyttelijäkunnassa, jopa kaikellaista salaperäistä kuisketta ja
ilkeämielisiä huhujakin Leenistä ja hänen suosijoistaan, se oli selvä
ja sen saivat tavalla ja toisella nämä varsinkin alussa huomata
tuontuostakin. Mutta kuta pitemmälle harjoitukset edistyivät, sitä
suurempaa mieltymystä, jopa ihastustakin herätti tovereissa Leenin
tulkinta ja ensi-iltaa alettiin odottaa suurella mielenkiinnolla.
Kaikille oli kuitenkin selvä, että Leenin takana oli tekijä itse, eikä
kellekään ollut salaisuus, että tämä viime aikoina vietti Leenin luona
tuntikausia selvittäen hänelle pikkuseikkoja myöten koko roolin.

Se oli onnellinen aika Arolalle, kun hän näytteli Leenin kanssa
kaikki tämän kohtaukset "Onnen unelmassa". Ja onnellinen oli se
tavallaan Leenillekin, joka nyt oli pääsemäisillään ensimäisten
suurten toiveittensa perille. Mutta milloinka on onni täydellinen?
Jospa Arola vain olisi voinut katsoa syvemmälle Leenin sydämeen, niin
olisi hän huomannut siellä haavan, josta tihkui verta, ja silloin hän
ei olisi lukenut omaksi ansiokseen sitä, että Leeni osaansa sai niin
äärettömän paljon kirpeätä, mutta hillittyä mustasukkaisuuden tunnetta,
vaan, että se oli todellista, elettyä, omasta kärsimyksestä ja juuri
sillä hetkellä esiin pulppuavaa. Syynä oli sattuma, — onnellinenko
vai onneton, se on toinen kysymys, — mutta sattuma, joka sai Leenin
valamaan oman sielunsa tähän ensimäiseen suureen osaansa ja luomaan
esittämästään henkilöstä elävän, ilmielävän ihmisen.

Alma Savela — se oli "Onnen unelman" nuoren rouvan nimi — oli ollut
maisterivihkiäisissä maisteri Savelan seppeleensitojatar, tuon
lupaavan tiedemiehen, jolla oli ollut tavattoman monta "laudaturia"
kandidaattitutkinnossaan ja joka vihittiin maisteriksi "primuksena".
Alma Stoore, professori Stooren tytär, oli nuori — 17-vuotias —
ja kaunis — hieno kreikkalainen profiili — ja sivistynyt, hyvin
kasvatettu, maisteri Savela taas oli roteva, teräväpäinen mies, mutta
talonpoikaista syntyperää. Niinkuin usein käy oli näiden nuorten
elämänlangat maisterinvihkiäisissä kietoutuneet yhteen — ehkäpä
rakkaudesta, ehkäpä ei. Kunnianhimoinen, professoriksi tähtäävä
nuorukainen näki Alma Stooressa uraansa varten muutakin kuin mitä
nuoruus ja kauneus sydämelle tarjoo, ja seitsentoista vuotias onnen
unelmissa haaveksiva nuori tyttö ei tiedä elämän todellisuudesta usein
enempää kuin mitä vanhemmat hänen edestään ajattelevat ja puhuvat
olosuhteita ja käytännöllisiä etuja silmällä pitäen. Näin joutui Alma
kihloihin maisteri Savelan kanssa ja sitte, kun tämä nopeasti oli
suorittanut lisensiaattitutkintonsa ja piakkoin onnistunut saamaan
professorin paikan, hänen kanssaan naimisiin. Mutta kahdessa vuodessa
sen jälkeen ehti heidän perhe-elämässään jo ilmetä koko joukko niitä
kahnauksia, jotka toiselta puolen hiomaton talonpoikaisluonne ja
tieteellisissä töissä aamusta myöhään iltaan ahertaminen, toiselta taas
perinnäinen sivistys, ja iloinen, ihanteellinen, jopa kirjallisiin
yrityksiinkin taipuvainen naissydän synnyttävät, pakotettuina kun
olivat avioliiton kahleissa alati olemaan rinnatusten. Ja kun sitte
ilmestyi Almarouvalle hieno sielunheimolainen, häntä ymmärtävä
taiteilija, niin alkoivat siteet höltyä aviopuolisoiden välillä, he
loittonivat toisistaan yhä enemmän ja nuori rouva tunsi sydämensä
olevan täydellisesti uuden ystävänsä, ensimäisen oikean rakkautensa
vallassa. Mutta tuskin oli hän päässyt varmuuteen tästä onnestaan; kun
hänen tielleen tuli toinen nainen, entinen koulutoveri, joka ulkomailla
oli muutaman vuoden ajan ollut kieliopinnoltaan täydentämässä. Ja
tämä nainen kietoi nyt vastustamattomalla voimalla Alman ystävän
sydämen, sokaisi hänet täydellisesti, riisti hänet lopulta Almalta
juuri sillä hetkellä, kun tämä jo oli miehelleen tunnustanut
kiintymyksensä taiteilijaan ja aikomuksensa erota miehestään. Kun sitte
taiteilija suorasukaisesti ilmoitti Almalle erehtyneensä tunteistaan
ja todellisesti rakastavansa hänen ystävätärtään, oli Alma menehtyä
tuskiinsa. Oliko elämä nyt enää elämisen arvoinen, kun hän oli
kadottanut rakastamansa henkilön rakkauden ja miehensä, aviomiehensä
luottamuksen ja kunnioituksen? Näissä tunteita raatelevassa mietteissä
valvoi Alma, kun hänen miehensä myöhänä yöhetkenä kokouksesta palasi
viimeisen kerran heidän yhteiseen kotiinsa. Eihän heidän välillään
ollut mitään yhteistä, ei mitään sidettä, ei edes lastakaan. Palatako
siis vanhempiensa luo vai jäädä kantamaan elämän ja avioliiton kahleita
semmoisina kun ne ovat, pyytää mieheltään anteeksi ja olla hänen
kaikesta huolimatta? Eihän todellista onnea elämässä löydy, vaan "onnen
unelmaa" on kaikki, kaikki. Mutta sehän olisi valhetta, oman itsensä
ja toistensakin pettämistä. Parempi siis katkaista nuo kahleet ja elää
vaikka yksin. Sehän on ainakin rehellisesti tehty, syynsä sovitusta,
jos nyt kerran rakkaus on rikos. Ja jäämättä miehensä luo, palaamatta
vanhempiensakaan luo, niinkuin hänen miehensä esittää, päättää
Alma, omat varansa kun hänellä on, elää yksin ja, koska hänellä on
kirjallisiakin taipumuksia, ruveta kirjailijattareksi. Mutta suruaan
haihduttaakseen ja siksi kunnes hänen avioeronsa tulee ratkaistuksi,
matkustaa hän ulkomaille, Alman lyhyt lempi oli ollut vain "onnen
unelma".

Tähän Arolan näytelmän aiheeseen oli Leeni syventynyt niin, että se
oli muuttunut kuin hänen omaksi elämäkseen, hän oli siihen kuin kiinni
kasvanut. Alma-rouvassa näki hän oman itsensä, Arola oli kuin olisi hän
ollut hänen miehensä, jota hän kyllä syvästi kunnioitti ja piti arvossa
kuin elämänsä tukea, mutta hänen sydämensä oli sittenkin Aavikon
puolella, häneen niin omituisesti kiintynyt, että välistä oikein
pelotti ajatella sitä, ja Martta oli tuo ystävätär, joka nyt oli tullut
riistämään häneltä hänen onnensa herättäen hänessä juuri sillä hetkellä
kauheita mustasukkaisuuden tuskia. Ja tämä kaikki oli niin kummallista!
Oliko Arola edes aavistanut näytelmäänsä kirjoittaessaan, että nämä
tapahtumat näin läheltä voisivat kuvastaa todellisia oloja, heidän omia
keskinäisiä suhteitaan? Tuskin. Kaikki näytti sattumalta vain, sillä
eihän Arola muuten olisi näyttänyt niin välinpitämättömältä kuin hän
Leenistä näytti. Tahi osasiko hänkin yhtä taitavasti salata tunteitaan
kuin Leeni oli koettanut omiaan häneltä salata aina viimeisiin asti.

Niin, Martta Hinnermon konsertista saakka tahi oikeammin siitä
saakka, kuin Aavikko sitä seuraavana päivänä ensi kerran kävi Martan
luona, alkoi vanha liekki Leenin sydämessä uudelleen hehkua, jopa
hirvittävällä voimalla. Olihan hän viime kesänä jo ehtinyt tuon
miehen kokonaan unhottaa tahi ainakin saanut hänen kuvansa häipymään
pitkiksi ajoiksi mielestään. Olihan hän siitä huolimatta, että Aavikko
uudelleen, vaikka vähemmin kunnioitusta herättävällä tavallakin, oli
syksyn kuluessa osoittanut, että hän puolestaan yhtä intohimoisesti
Leeniä halusi, jaksanut taistella häntä vastaan — olkoonpa niinkin,
että Arolalla siinä oli hyvinkin suuri ansio. Olihan hän koettanut
voittaa tuon viettelyksen asettamalla elämänsä päämäärän korkealle,
päättämällä uhrata elämänsä yksinomaan taiteelle — ja senkin hän oli
tehnyt Arolan avulla, häneen nojaten, hänen jalomielisiin, rehellisiin
aiheisiinsa turvautuen. Mikä salaperäinen vetovoima sitte oli tuossa
toisessa miehessä, jonka päinvastaiset aikeet niin selvästi tulivat
ilmi? Ja mikä kamala kohtalo sai hänet tutustumaan Marttaan ja mikä
omituinen salliman oikku sai Martan pyrkimään juuri heille asumaan?
Nähtävästi oli Aavikko mieltynyt Marttaan, koskapa hän oli niin
usein alkanut käydä Martan luona. Nähtävästi ei Marttakaan ollut
välinpitämätön Aavikkoa kohtaan. Mikä hornan henki sytyttikään nämä
kateuden ja mustasukkaisuuden tuskat Leenin sydämessä, kun oli nyt
niin paljon muuta ajateltavaa teatterissa, kun Arola auttoi häntä
kaikessa ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla aivan välinpitämätön
Marttaan ja Aavikkoon nähden, välittää viisi heistä ja siitä, mitä
heidän välillään saattoi tapahtua? Mutta kaikki, kaikki kiusasi nyt
Leeniä tuosta konsertista, lähtien? jopa niinkin, että hän luuli
Martan käyneen sulkeutuneemmaksi häntä kohtaan ja salaavan häneltä
oikeita välejään Aavikon kanssa, ehkäpä serkkunsa, nimellisen
sulhasensa tähden, ehkäpä sen tähden, että tiesi Aavikon myöskin Leeniä
ihailevan. Niin, Leeni tunsi, että hänen ja Martan välit olivat käyneet
kylmemmiksi kireämmiksi siitä saakka kun Martan ja Aavikon tuttavuus
alkoi. Ja kaikki näytti nyt niin kovin kiusalliselta, näinä sisälliset
tuskat tuntuivat yhä sietämättömämmiltä. Oliko niistä tuleva loppu
ja minkälainen? Tahi jos edes saisi helpotusta! Pitäisikö Arolalle
paljastaa kaikki? Mutta olihan hän ennenkin jaksanut yksin kantaa ja
kärsiä kaikki. Ei, parempi odottaa. Ehkä aika nytkin parantaa. Ehkä
Martta kohta muuttaa pois. Ehkä hän menee naimisiinkin vielä Aavikon
kanssa. —

Siinä se oli taas, se kysymys! Miksi se niin raateli hänen sydäntään?
Rakastiko hän sittenkin niin paljon tuota miestä, ettei hennonnut
luovuttaa häntä ystävättärelleen aivan kylmästi vai oliko se tuota
sairaaloista, inhottavaa kateutta, tuota rumaa mustasukkaisuutta, jota
sanaakaan ei pitäisi olla olemassa?

Nämä tunteet ne kenenkään muun aavistamatta myllersivät Leenin
hiljaisessa sielussa nyt hänen valmistaessaan ensimäistä suurta
rooliaan, ensimäistä ratkaisevaa esiintymistään. Ja nämä samat tunteet
hän valoi semmoisinaan Alman sanoihin harjoitellessaan näytelmän
tekijän kanssa kolmannen näytöksen suurta, voimakasta kohtausta.
Niin, Leeni oli koko sydämellään onneton Alma itse, se nuori rouva,
jonka kylmäverisesti, salaten tuskansa povensa pohjaan, oli uhrattava
rakkautensa toisen hyväksi ja tyydyttävä itse, kohtalon kolhimana,
elämän karkeaan todellisuuteen!

Arola puolestaan oli ihastunut Leenin tulkintaan. Näin syvää käsitystä
ja hyvää esitystä hän ei ollut aavistanutkaan Leenin puolelta. Mutta
hän ei aavistanut myöskään, missä Leenin tunteiden sisällinen voima
sillä kertaa piili. Ja surullinen hymy oli vain vastaus Leenin
kasvoilla, kun Arola lausui ilonsa saavutuksestaan ja siitä, kuinka
hyvä oppilas Leeni oli. Melkein naivisti piti Arola tuon hymyn pelkkänä
vaatimattoman tyydytyksen ilmauksena, kun seuraava, odottamaton tapaus
yllätti hänet, herättäen hänessä melkoista hämmästystä ja antaen
hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

He olivat juuri päässeet tuon kolmannen näytöksen suuren kohtauksen
lopulle sitä harjoitellessaan Leenin huoneessa, kun eteisen kello soi
ja Martta palasi kotiin. Mutta hän ei tullut yksin. Eteisestä kuului
puolikovaa puhelua ja sitte aukeni sieltä Martan huoneeseen vievä
ovi. Leeni ja Arola jatkoivat harjoitustaan, mutta molemmat tuntuivat
kuitenkin kuuntelevan. Oli kuin kaksi henkeä sitte olisi astunut sisään
Martan huoneeseen ja vaistomaisesti terottaen kuuloaan, kuulivat Leeni
ja Arola:

— Hän on siellä, — kuiskasi Martta.

— Ollaan hiljaa, ettei häiritä, — oli Aavikon myöskin kuiskaava vastaus.

Ja sitte narahti sohva kuin jonkun varomattomasti sitä sysäisten
istuutuessaan siihen.

Leenin povi alkoi nopeammin kohota ja hänen äänensä värähdellä. Hänen
oli vaikea lausua selvästi repliikkejänsä. Hän tunsi, että itku alkoi
kuristaa häntä kurkusta.

Arola katsoa tuijotti häneen enemmän ihastuneena kuin hämmästyneenä.

— Mutta tämähän on suuremmeistä, — sanoi hän Leenille. — Juuri näin
ovat nämä repliikit sanottavat. Tuolla lailla näyttelevät vain
aniharvat taiteilijat "Jumalan armosta".

Ja Leeni lausui vielä muutamia repliikkejä yhä kasvavalla todellisen
tunteen voimalla, mutta yht'äkkiä, kun toisesta huoneesta jälleen
kuului muutamia puolikovasti äännettyjä sanoja ja pieni naurahdus,
niinkuin Leenistä tuntui, Aavikon äänellä, viskasi hän roolivihkonsa
pöydälle, puhkesi hillittyihin nyyhkytyksiin, meni ja heittäytyi suin
vuoteelleen ja painoi kasvonsa päänaluseen, alkaen itkeä niin, että
hänen ruumiinsa vavahteli.

— No? Mitä ihmettä nyt?... sai Arola hämmästykseltään vain sanotuksi,
riensi Leenin jälessä ja vaipui polvilleen hänen vuoteensa viereen,
laskien kätensä hänen vyötäisilleen. — Mikä sinulle tuli? Miksi sinä
itket? Leeni! Leeni! Vastaahan edes!

Mutta Arola vain ei saanut vastausta pitkään aikaan.

— Oletko sinä sairas? Minä menen hakemaan äitiäsi ja — lääkäriä, —
sanoi hän lopulta, koettaen Leeniä rauhoittaa, itse jo huolestuneena.

— Ei, et saa! — kuiskasi silloin Leeni, tarttui Arolaa kädestä ja
pidätti häntä lujasti.

— Sinähän olet tänään kovin hermostunut, — sanoi Arola silloin. — Mitä
minun nyt sitte on tehtävä?

— Mene pois nyt! Minä en jaksa enää, — sanoi silloin Leeni ja päästi
hänen kätensä. — Mutta äitiä et saa tavata!

— Kuinka tahdot! — sanoi Arola ja nousi, yhä kovin ihmeissään tästä
kohtauksesta.

Leeni kohottautui silloin ja, pyyhkien silmiään, nyyhkytti hän:

— Minä olen niin hermostunut nyt, — jatketaan huomenna. Hyvästi!

Ja hän ojensi Arolalle kätensä, nousi ja melkein ajoi hänet pois
luotaan. Ja Arola täytti vastustelematta hänen käskynsä, peräytyi
ääneti hänen edestään eteiseen, pukeutui ja poistui.

— Hyvästi sitte! — olivat vain Arolan viimeiset, nöyrät sanat.

Ja hän kuuli vain kuinka Leeni rutosti veti jälkeensä huoneensa oven
kiinni.

Näin ymmällä, kun nyt kotiin mennessään, ei Arola ollut koskaan ennen
ollut Leenin suhteen. Se oli hermokohtaus, mutta sen syy oli varmasti
enemmän sielullista kuin ruumiillista laatua. Se oli selvää. Ja kun hän
sitte alkoi tehdä yhteenvetoa kaikista tapahtumista ja pikkuseikoista,
jotka syrjästä katsojasta saattoivat näyttää hyvinkin joutavilta,
niin alkoi hän olla perillä siitä, että Leenin sieluntuskat sittenkin
piilivät hyvin syvällä hänen kiintymyksessään siihen mieheen, joka
sillä hetkellä oli Martta Hinnermon huoneessa.




IX.


"Onnen unelman" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja
sielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt,
sitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata
hermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta
muilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä
olivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille
uskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan
liikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan
valmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka
oli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut
tulisivat olemaan.

Tosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan
tähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita,
niin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan
lakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti
häntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat
eivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan
joutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle.
Ennen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli
tullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla
jonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.

Se oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon
tutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset,
käyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä
tunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin
semmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte
tuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki
hänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi
hänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada
pitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli,
kammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne,
että hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi
sitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla
saatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä
aarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä
ankarinta taistelua.

Ja tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä
astuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä
kangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa
huoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka
ennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä
kohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa
varmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia
hänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen
parissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin
pyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli
myötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä,
vaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan
oli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli,
mutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo
oli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan,
olisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään
hänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi
liian kauan.

Vihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin
hienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta
eikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista,
joista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei
koskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita
hänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä,
innostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä
enemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.

Ja tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan
ylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se "ensi-ilta", niin kaikki ehkä
päättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.

Ja se "ensi-ilta" tuli.

       *       *       *       *       *

Tämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti
ilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän
sitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi
hänen "Onnen unelmansa" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen
vaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan
johtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin,
niin sopi lyödä "kaksi kärpästä samalla lyönnillä". Ilmoituksessa näin
ollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että "Alma Savelan osassa
kokeilee neiti Leeni Saares" ja se luultavasti herättikin paljon
enemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan "Onnen unelma".

Vanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen
jono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat
vaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle,
jossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta
tuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja
muille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri
viimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä
läsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa
seurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä
esiintymistä tavallista vaativammassa osassa.

Ilokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei
täyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön
torstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella
huomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat
rinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi
hän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen
esiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.

Ja sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut
aivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki
nyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi
siitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka
pääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille
vilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut?
Osaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi
saanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua,
oli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti
paikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.

Eipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet
laimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle
Leeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä
läsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä
ja hän ajatteli: "Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa
autetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä". Silloin muisti
hän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille
viimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti
paikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa
toisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa
rohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi
paremmin kuin ensimäinen.

Mutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli
voittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet
kaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet
vapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja
hän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi
mukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski,
putoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni
toistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli
jo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin
oman kappaleensa onnistumisesta.

Kolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle
täydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan
Leenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja
Aavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska
sattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola
oikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen
vaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille,
puhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan,
ja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea
voitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti
pusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen
ja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin.
Hän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä
itseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman
itsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti
voitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin.
Kun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset
Leenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja
joiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön
mielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin
esille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa
läsnä.

Arola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä
näyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein
syleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti
samalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli
siellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan
Martta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä
menisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi
kieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan
silminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan
ja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko
vei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti
Leenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin,
joka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä
omaan asuntoonsa.

Seuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää
vettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu
keitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja
tekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät
olleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin
selväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti
perusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset
liittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).

Näytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä
kokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta,
joka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista
esitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän.
Neiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja
kukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti
kannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin
vaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta "tekeleestään",
mutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän
jo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä
laakereillaan.

Siinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo
tähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se
tuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden
oli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi,
kun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että
teatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin "Onnen
unelmaa" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista!
Niihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti,
niin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi
vetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen
maaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä
kuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat
arvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta
nämäkin kysymykset ratkaisevat.




X.


Martta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias
Aavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat
hänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan
melkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen
asiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan
kauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi,
eikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään
nähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää
aihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin
se, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen
ilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden
mieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti
herra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden
kuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista
kannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta
oli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki
Martan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen
Martan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli.
Viimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt
menemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen,
että muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla
nähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan,
illalliselle näytännön jälkeen.

Niinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo,
ihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut
siellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti,
että keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se,
hänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin
vastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta
eniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen
tulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun.
Ainakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut
kovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen
näytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen.
Varsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan
odottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon
hänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi
ja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin
tukalalta.

Silloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.

— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen
äänestään kaikui räikeä sävy.

— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa
kätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin
tyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.

Leeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja
hypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.

Arola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut
paikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin
läsnäolijoihin:

— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?

— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä
sinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja
käskevästi.

Arola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen
niinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi
seisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.

— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot,
niin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän
— toisen kerran.

— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan
jatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko
tehnyt väärin?

— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.

— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.

— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui
nyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää
siitä hyvinkin.

— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi
seurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.

Arolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti,
vaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.

— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja
olen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan —
paitsi sukulaisuutta.

— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä
olen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.

— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei
hänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut
meidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.

— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan
kihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin
vähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.

Martta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä
teriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.

— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.

— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän
ajattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.

Leeni lehahti tulipunaiseksi.

— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi
ja hänen povensa alkoi paisua.

Silloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.

— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista
sinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni,
kotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään
turhia ikävyyksiä koituisi.

— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.

— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.

— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan
rauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun
vieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä,
niin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan
ensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?

— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.

— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti
saa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä
on Martalla.

Tämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.

— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman
räikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.

Leeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.

— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan
suusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt,
Martta.

— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.

Salomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui
kenenkään saattamatta.

Hänen mentyään sanoi Martta:

— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni
äidillesi, Leeni.

Ja Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä
välin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä
pitkään aikaan sanomatta sanaakaan.

— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. —
Nythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.

— Niin, — kuiskasi vain Leeni.

— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola
vielä hetkisen mietittyään.

Leeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.

Sitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.

Leeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.

Samassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi
kiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.

Olethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.

— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen
vastaavan.

Ja sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa
kävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua
päällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu
ja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni
heidän jälkeensä.

Kun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet
viereensä sohvaan istumaan.

— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että
näin on käynyt.

— Miksi niin? — kysyi Leeni.

— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon
miehen suhteen?

Leeni vain hymähti vastaukseksi.

— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?

Leeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:

— Olen koettanut kyllä...

— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?

— Niin.

— Mutta sittenkin?

— Mutta sittenkin!

— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja —
pelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo
kuitenkaan loukata ketään.

— Ymmärrän sinut varsin hyvin.

Sitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua.
Hänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen
poveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi
hän:

— Olethan monesti päättänyt työllä _lopettaa_, jos niin saan sanoa,
nämä kärsimyksesi?

— Niin, olen koettanut.

— Vaan sekin on ollut mahdotonta?

— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi
samalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.

Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.

— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun
sielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.

— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.

— Ehkäpä sitte olet odot... ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan
mitään enempää puhunut?

— Ehkäpä.

— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut,
että työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet
voikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle.
Näetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan
sitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on
kuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua
kohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa
näitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä,
että tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta
pidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin
asettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä
enemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni
voisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä
ehkä kunnioitat minua...

— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin
käsin Arolan kättä.

— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan...?

— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta,
kaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä
väliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä
eleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: —
Mutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.

Ja samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen
ikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.

— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat
Arolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut
kuin toivottoman huokauksen säestäminä.

— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui
varmalta, ratkaisevalta.

Pienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli
puhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois.
Kun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä —
näin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä,
kuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän
Leenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta
näytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät
ihan samaa tunne-elämääkin.

Kohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä
oikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen
annettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen
pukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut
häntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni,
näki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen
äitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava,
miettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä,
mutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.

       *       *       *       *       *

Seuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen
asuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension
central’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti
Hinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla,
puhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä
oli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan
ja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra
Salomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli
nähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut
vuorestaan Leeniä liehitellä.

Arola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä
melkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut
tappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä
jälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän
hänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.

       *       *       *       *       *

Viedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui
Arola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja
näiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle
maaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä "Onnen
unelmaakin". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan
kirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan
kanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään
huomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka
kurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin
poskien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään
johtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille
"onnellista matkaa", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään
juoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti
liikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi,
näki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias
Aavikko.

Arolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin
astuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin
aikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän
tapauksen unohtaa.

Hän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin!
Mitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai
onko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!

       *       *       *       *       *

Tuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja
valtavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä
oli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että
saattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä
haihtuvat kuluneenkin talven surut.

Ja oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen,
jossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä,
ranskalaisessa täysihoitolassa.






KOLMAS OSA.




I.


Arolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.

Mikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.

    Vaikka saisitkin maailman rikkaudet,
    Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, —
    Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et.
    Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset,
    Siell' on kallihin sun kotiparkas.

Näihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa
tämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta
samalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille,
painostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä
kapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta
kyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä
tottumuksen orja ihminen onkaan!

    "On taivaan lahja tottumus,
    Se onnemme on korvaus."

Niinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä
kotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka
välistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he
voivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan
jokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko
ja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka
kaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä
sittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä
kotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon
piennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät
olleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin
haaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat
illat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona
eivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin
meidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä
sitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa
kyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne!
Olikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun
ulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että
kuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.

       *       *       *       *       *

Kun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja
sumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään.
Hän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ
piti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi
kohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.

Sanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta
itse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön
esityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen
nimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää,
että siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin
olivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta
hän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat
jääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän
ollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin
kuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin
jonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin
asioihin.

Kun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja
astuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen.
"Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa
paikassa", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä
tekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja
portaita ylös. "Ei, ei asu; hän on muuttanut", ihmetteli hän, kun
näki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi.
Soittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin.
Mutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta
erääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän
soitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä.
Ei, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut
takaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä,
että niin oli!

Tuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi
hiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo
olikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin
yli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi
kävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin
kohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina
tapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin
mielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen
mielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava.
Varsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli
Lapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa,
saattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut
kellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen
kuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse,
nähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja
risuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.

Hän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi
edessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä
toisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä
seppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä,
käänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville
nimen "Katariina Savunen". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis
kuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä
yhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin
jähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun
tuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä
silmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla
viipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon
pyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli
hänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään
kuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin
mahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua
hänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan
häntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä
työhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin
jatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus
hänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella,
jotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.




II.


Kului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä
edistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän
alistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista,
jotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja
sitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.

Suoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman
viikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin
teattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin
näyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka
yleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi
suurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti
Arolakin mennä niihin.

       *       *       *       *       *

Vanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin
aina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla
köynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia
kiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja,
jotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen
kanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan
katoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan
valoishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille
kuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin
olivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti
torvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista
läsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa
ylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä "repäisevimpiä" naamiaisnäytäntöjä
niinkuin "Särkynyt peili" ja "Kun me kuolleet heräämme", jota
paitsi väliajoilla "tunnetut taiteilijat" lauloivat hauskoja
kupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista "kuuluisista
henkilöistä". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja
vadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä
tilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään
päästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta
perille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä
ihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä
hännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni,
kiinalainen, merimiehiä, nuohooja, "Tuulispäästä" liistaroidussa
takissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä
dominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen
tyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, "yö" mustassa
harsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia
eriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan,
siinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui
kuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet
katkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta
hurjasta vapaudesta. Se oli kuin "Hiiden mylly", jossa kaikki
käännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.

Sen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä
ja katseli tätä "myllyn jauhamista" juuri kun tanssittiin huimaavaa
valssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä
korkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka
samanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä
naamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan
eteen.

− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. —
Tulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!

Arola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta
yrittäen olla leikkisä:

— En uskalla tuntemattoman kanssa.

— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.

— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!

— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi?
Tule pois nyt vain!

Ja hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään
päin.

— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion
mukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.

— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen
herättää Arolan uteliaisuutta.

— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan
tarjoilupöydän eteen.

— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.

— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.

— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni
vähän hedelmiäkin.

— Tee niin hyvin!

Ja Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin
ja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät
pöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun
Arola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä,
astuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan
ja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen
päin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella
keltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen,
hiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.

— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon
naisineen.

— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.

— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua
kanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa,
— selitti naamio.

— Mitä? Neiti Hinnermo?

— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.

— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet
lyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.

− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut
sisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne
Korhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.

— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi
Arola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta
Hinnermo häntä huomaisi.

— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri.
— Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt
sinusta paljon. Kippis nyt!

Arola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:

— Enpä tiedä oikein.

— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.

— Neiti Karmanne siis, eikö niin?

— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion
toiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. —
Olenko pahasti muuttunut?

— Parempaan päin vain yhä!

— Kiitos!

— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.

— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.

— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?

— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin
tulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan
tuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.

— Nyt minä kiitän vuorostani.

Samassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän
olisi häntä odottanut.

— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.

Silloin hoksasi Arola ja kysyi:

— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä,
missähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?

— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja
kuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä
oli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin
lähitienoilla.

— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut,
miten.

— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin,
mutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo
tuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja
tyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.

En uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki
neiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.

— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun
hätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne
veitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.

Arola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:

— Olkaa hyvä!

Ja neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon
tulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän
naistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa
he vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi
sivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän
oli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola
vain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä
naimisiin. "Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!" oli silloin Martan
huomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen
ja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.

Arola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta
mihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut
antautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista
kirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan
puolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti,
jolloin naamiot olivat riisuttavat.




III.


Eräänä päivänä näiden naamiaisten jälkeen, kun Arola tuli kävelyltään,
löysi hän kirjelaatikostaan kirjeen, joka tuotti hänelle melkoisen
yllätyksen, jospa sitte sanomattoman paljon iloakin. Ennenkuin avasi
kuoren, katseli hän jonkun aikaa siinä olevaa kirjoitusta, joka
ilmeisesti oli naisen käsialaa. Hän näki kirjeen leimatuksi Porvoossa.
Uteliaana aukaisi hän sen ja luki.

"Muistatteko vielä sen tytön, joka kohta pari vuotta sitte aikoi
näytellä ’Tuulentuvassa'..." luki hän, säpsähti, käänsi nopeasti
täyteen kirjoitetun paperilehden ja näki neljännen sivun laidassa
nimen: Leeni Saares.

— Herra Jumala! Sehän on Leeniltä. En tuntenut hänen käsialaansa,
— melkein huudahti Arola silloin itsekseen ja vaipui sykkivin
sydämin tarkkaan lukemaan kirjettä. Se alkoi noin ilman tavanomaista
päällekirjoitusta. — Miks'ei hän mainitse minua nimeltä? Ja hän
teitittelee minua, — ajatteli Arola, lukien edelleen:

"...’Tuulentuvassa’ Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja vielä
Teidän avullanne sai esiintyä 'Onnen unelmassakin' Kansannäyttämöllä?
Tämä tyttöraukka on ollut kovin kiittämätön Teille kaikesta, mitä
olette hänelle tehnyt, eikä hän ole aikanaan osannut antaa arvoa sille,
mitä olisitte tahtonut hänen hyväkseen tehdä. Mutta olkaa varma,
että kyllä hän on perästäpäin monta kertaa Teitä muistanut. Kyllä
hän on monta kertaa katunut, että niin pahasti on kohdellut Teitä,
joka aina hänen parastaan ajattelitte kaikessa. Vaan nyt saatte hänen
kanssaan tehdä, mitä tahdotte, jos hän enää Teille kelpaa. — — Niin,
minä olen nyt yksin maailmassa, niinkuin varmaan tiedätte, ja olen
toiveissani pettynyt, ihanteeni menettänyt, onneni orpo. Ei minusta ole
enää mihinkään, kun häpeän itseäni ja ihmisiä. Mutta Teihin uskallan
sittenkin vielä luottaa, kun ajattelen, että Te olette ainoa, joka ehkä
minua voitte ymmärtää, anteeksi antaa ja auttaa. Tahtoisin nyt siis
niin mielelläni tavata Teitä, kun käyn Helsingissä. Olen nimittäin
eräässä paikassa Porvoossa ja matkustan Helsinkiin samassa junassa kuin
tämän kirjeen lähetän. Voitteko nyt sitte tulla minua tapaamaan tänä
iltana (toivon, että saatte kirjeeni jo päivällä) kello kahdeksan,
jolloin odotan Teitä Kaivokadun ja Heikinesplanaadin kulmassa? Jos
voitte unhottaa kaikki entiset tekoni, niin älkää antako minun turhaan
odottaa. Nyt minä vasta tunnen, kuinka paljon Teitä rakastan. Monta
tervehdystä lähettää Teille Teitä odottaessaan Leeni Saares."

Arola tunsi nämä rivit lukiessaan silmänsä kostuvan. "Tyttö raukka!
Tyttö raukka!" hoki hän itsekseen ja luki uudelleen, yhä uudelleen
kirjeen, josta huokui onnettoman naisen vilpitön tunnustus, särähteli
murretun sydämen epätoivoinen sävel, helähti hellä antautuminen ja
luottavan lemmen kaipuu.

Ja kärsimättömänä odotti hän sitte illan tuloa, voimatta mitään
tehdä, kävellen vain rauhattomana huoneessaan edestakaisin ja hautoen
kaikellaisia ajatuksia päässään. Leeni oli siis Helsingissä nyt ja
muutaman tunnin kuluttua saisi hän tavata hänet, saisi nähdä hänet
jälleen, saisi kuulla häneltä kaikki, kaikki. Mitä oli Leenille
tapahtunut? Kuinka oli hänen käynyt viime kevään jälkeen, siitä
hetkestä, kun hän hänet viimeisen kerran asemalla näki, — näki
matkustavan samassa junassa, johon viimeisellä hetkellä hyppäsi tuo
tukkukauppias Aavikkokin? Olikohan tämän miehen, joka Leeniä oli niin
kauan vainonnut, sittenkin onnistunut − tehdä tyttöraukka onnettomaksi?
Ja missä oli tämä heittiökin koko syksyn oleskellut, kun ei sattumalta
ollut häntäkään nähnyt? Vasta noissa naamiaisissa hänkin jälleen
ilmestyi Arolan eteen kuin mikäkin aave entisiltä ajoilta.

Arola taaskaan ei malttanut pysyä kotona, vaan lähti ulos, arvellen,
että ehkä kohtaisi Leenin jo ennen määrä-aikaa. Ilman muuta tarkoitusta
suuntasi hän askeleensa Mikonkatua pitkin Esplanaadille, mutta
siellä liikuskeli vain tavallinen, ennen päivällistään jaloitteleva
virkamiehistö ja yliopistonuoriso, joista hän ei välittänyt vähääkään.
Sen vuoksi kääntyi hän Kauppatorin kulmasta Unioninkadulle ja kiersi
Aleksanterinkadulle. Siellä, ennenkuin Fabianin kadun, kulmaan tuli,
pysähtyi hän katselemaan Nyblinin valokuvaamon näytteille panemia
uusia valokuvaa. Niiden joukossa veti hänen huomionsa puoleensa muuan
suurehko, taiteellisesti valmistettu tavattoman hienopiirteinen naisen
kasvojen sivukuva. Tuo kauniisti kaareutuva joutsenkaula oli hänelle
tuttu, silmän suora, kirkas ilme samoin, mutta hiuslaite, päälaelta
sileä ja korkea, otsasta korviin ja niskaan käherryksillä reunustettu,
se vain oli vieras. Vaan Leeni se oli, hän, jota hän etsi ja jonka hän
oli saava nähdä vielä samana iltana ilmielävänä.

Milloin tuo kuva oli otettu?

Arola riensi valokuvaamoon ja kysyi, saisiko ostaa sen. Sehän oli
näyttelijättären, siis tavallaan julkisen henkilön kuva, henkilön, joka
oli Arolalle personallisesti tuttu. Mutta valokuvaamossa väitettiin
vastaan, katsottiin kirjoista ja ilmoitettiin, että tuo kuva oli otettu
edellisenä keväänä ja että se oli valmistettu tukkukauppias Aavikon
nimelle.

Silloin Arola ei enää penännyt, vaan pyysi anteeksi ja sanoi siinä
tapauksessa erehtyneensä syyttäen tavatonta yhdennäköisyyttä hänen
tuttavansa ja tuon kuvan välillä. Ja hän melkein katui, että oli
astunut portaita ylös valokuvaamoon, niin paljon ilmaisi jo tämä siellä
annettu selitys hänelle. Oikein synkällä mielin, kulki hän sen jälkeen
kotiinpäin, ajattelipa jo, pitikö ollenkaan noudattaa Leenin pyyntöä ja
mennä häntä tapaamaan sinä iltana.

Mutta hän meni sittenkin ja oli liikkeellä jo tuntia ennen määräaikaa.

Oli kaunis kuutamo-ilta, valoisa kuin päivä, lumi puhtoisen valkea
ja tummarunkoisten puitten oksat jäätyneen härmän koristamat. Tähdet
vilkuttivat viluisina, kateisina katsellen täydessä loistossaan ja
sädekehä ympärillään kulkevaa kuutarta, joka öisellä hiljaisella
taikasilmällään hetkeksi lumosi kylmällä maankamaralla asustavien,
keskenään kiisteleväin ja kilpailevain ihmislasten tuliset tunteet
ja kaikkia uhmaavat aatokset. Tuntui kuin se olisi taltuttanut
kotvaksi kaikki riehuvat riennot, muuttanut nöyriksi, alistuviksi
aaveiksi hurjimmatkin henget nostaen heidän katseensa kohti korkeutta,
kiinnittäen sen ihaniin iäisyyden asuntoihin kaikki sykkivät sydämet
pois matalasta maan tomusta ja suoden niille halutun rauhan, toivotun
tyydytyksen ja kotvan kajastuksen täällä saavuttamattomista, vaan
siellä, kaukomailla, toteutuvista onnen ihanteista.

Heikin Esplanaadin laitaa astui verkalleen Arola edestakaisin odottaen
Leenin tuloa. Kun kello oli kahdeksan ei hän uskaltanut enää edetä
kauas Kaivokadun kulmasta, jossa hänelle oli määrätty yhtymäpaikka.
Kohta hän sitte jo pysähtyi siihen pitkäksi aikaa, kun Leeniä ei
kuulunut. Kello oli jo neljännestä yli kahdeksan ja hän alkoi käydä
levottomaksi, katsellen kuunvalossa tuontuostakin kelloaan. Mistäpäin
oli Leeni tuleva? Olisiko hän sittenkin jo käynyt aikaisemmin ja
Arolan kävellessä etempänä, turhaan odotettuaan, mennyt pois? Ja taas
hän käveli ja katseli ympärilleen ja palasi jälleen kadun kulmaan
seisattuen milloin toiselle, milloin toiselle puolelle katua. Ja
taas katseli hän kelloaan, tuskastuen jo, kun kello alkoi olla puoli
yhdeksän. Rupesi jo tuntumaan nololta seisominen samalla paikalla, kun
ihmisetkin töllistelivät epäilevin katsein häneen. Ja taas siirtyi hän
toiselle puolelle, vetäytyi hetkeksi nurkan taakse piiloon. Vihdoinkin,
sieltä palattuaan kulmaan, näki hän Kaivokadun puolelta nopeasti
astuvan naisolennon, joka muistutti Leeniä. Hän meni suoraan vastaan
ja tyydytyksestä ei saanut ääntäkään suustaan. Hänen edessään seisoi
Leeni, hänellä oli Leenin käsi kädessään.

— Anteeksi, että vähän myöhästyin, — alkoi tämä, — mutta ettehän suutu?

— Teititelläkö meidän nyt pitääkin toisiamme? — kysyi Arola.

— No, ei — sitte, — sanoi Leeni. — Mennään tuonne viertotielle päin
kävelemään!

— Mennään, — suostui Arola ja pujotteli kätensä Leenin käsivarteen.
Sinäkö se nyt olet, Leeni? — sanoi hän ihastuneesti ja katseli Leeniä
kasvoihin.

— Minä, mutta annahan kun nyt ensin puhun, — vastusti Leeni kääntäen
kasvonsa syrjään.

Arola oli kuitenkin jo ehtinyt huomata, kuinka Leeni oli tavattomasti
muuttunut ja hänen käsivarrestaan, jota hän päin oi poveaan vastaan,
tunsi hän hänen kovasti laihtuneen. Ei se ollut sama Leeni, jonka
hän muisti entuudesta, ja siitä kauniista valokuvasta, jonka hän
vielä muutama tunti sitte oli nähnyt, oli tämä vain, vaikka samat
hienot piirteet kyllä räikeästi esiintyivät, jonkinlainen kalpea
kuutamojäljennös. Pukukaan, jonka koetti täyttää sama tuttu vartalo, ei
ollut nuhteeton. Kaiken tämän huomasi Arola heti ja hän tunsi, kuinka
hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.

— No, puhu, puhu! — innostui hän kuitenkin.

— Ajatteles, kun se Härmälä, — muistatko sen siellä Hermannissa, jonka
tähden "Tuulentuvan" näytäntö raukesi? — yht'äkkiä tuli vastaani eikä
antanut minulle rauhaa ennenkuin läksin hänen kanssaan "Kukkuvan
kellon" ravintolaan. Siksi näin myöhästyinkin.

— No? — kummasteli vain Arola.

— No, ja siellä sattui vielä sitte olemaan Vieno Salminenkin, — häntä
tuskin muistat, vaikka kyllä hänkin sinulle esiteltiin samalla kertaa.

— Kyllä muistan molemmat hyvinkin. Mitäs niillä...?

— Vieno parka on ihan mennyttä tyttöä. Oikein sääliksi kävi katsella.
Minkä jätkän seurassa lienee ollutkin. Niin oli juovuksissa, ettei
minua nähnytkään, vai eikö lie tuntenut.

— Että viitsit semmoiseen paikkaan mennä!

— En olisi mennyt, mutta se Härmäläkin oli vähän ryypännyt ja siksi en
uskaltanut kieltäytyä. Pelkäsin, että kadulla vielä nostaa elämän ja
koetin olla niin ystävällinen kuin suinkin.

— Mitäs sillä sitte oli sinulle sanottavaa?

— "Enköhän minä nyt kelpaisi Leenille?" — kysyi hän muun muassa.

— Hävytön! — kuiskasi Arola siihen väliin hampaittensa lomitse.

— "Ehkäpä vähän tuonnempana", — vastasin minä kujeillani.

— Leeni! Mitä sinä?!

— "Niin, tämmöiseksi olen käynyt rentuksi sinun tähtesi", — selitti
Härmälä minulle.

— "Jahka nyt sitte tulen ihan sinun kaltaiseksesi", — sanoin minä,
— "niin voimme vielä kelvata toisillemme", — kertoi Leeni katkeran
leikillisesti.

— Et saa puhua tuolla lailla! — kielteli Arola pahoitellen.

— Mitäpä sitä salaan?! Näkeehän sen jo päältäpäinkin, että olen hyvällä
tolalla, — jatkoi Leeni avomielisesti.

— Eikä näe. Älä nyt turhia puhu! — Mitenkäs hänestä sitte eroon pääsit?

— Lupasin tavata häntä vielä huomenna.

— Mitä varten? Se on joutavaa! Älä viitsi!

— Pyysin häntä lainaamaan minulle vähän rahaa, — niin paljon, että
pääsisin matkustamaan Venäjälle.

— Mitä sinä nyt taas?!

— En, en. Se on totta. Minä olen varmasti päättänyt lähteä sinne, niin
pian kuin voin.

Arola katsoi pitkälti Leeniin sanomatta enää mitään kotvaan aikaan. He
olivat saapuneet satamaradan yli kulkevalle sillalle ja silloin hän
esitti, että he kävelisivät Pohjoisrautatiekadun vartta. He kääntyivät
sinne.

— No, miks'et sano mitään? — kysyi vihdoin Leeni kummastellen Arolan
äänettömyyttä.

— Sitäkö minulle sanoaksesi olet tahtonut minua tavata tänä iltana? —
kysyi silloin vuorostaan Arola ja hänen äänestään kuuli selvästi, että
tämä Leenin uutinen oli häntä kovin pahastuttanut.

— Niin. Tahi oikeammin pyytääkseni sinulta samaa kuin Härmälältä. Ethän
pane pahaksesi, — sanoi Leeni.

Taaskin kotvan aikaa ääneti oltuaan kysyi sitte Arola hellävaroen:

— Mikä sinua tuohon tekoon sitte pakottaa, Leeni, jos uskallan kysyä?

— Siihen ei ole niin helppo vastata — nyt, — tulivat silloin Leenin
sanat hiukan katkonaisesti ja ikäänkuin tarkkaan punnittuina. —
Tiedäthän, että äitini on kuollut? — kysyi hän sitte.

— Kyllä. Se oli surullinen uutinen minulle. Vasta ulkomailta palattuani
sain sen tietää — selitti Arola.

— Niin no! Onhan siinäkin syytä kylliksi. Älä nyt sitte — tällä kertaa
— kysele enempää! Ehkäpä joskus toiste kerron sinulle kaikki, — vastasi
Leeni.

— Mutta minä en sinua laske — sanoi silloin Arola päättävästi.

— Kyllä lasket, kun saat tietää kaikki, — vastasi Leeni yhtä
päättävästi.

— Mitä sinä?! Mitä nyt sitte on tapahtunut? — yritti jo Arola udella.

— Sanoinhan, että ehkä kerron toiste. Sinullehan voin kertoa kaikki?

— Kyllä ja luottavasti! En nyt sitte tahdo kiusata sinua enempää
kyselyillä, mutta muistutan sinulle vain, että onhan sinulla
näyttelijäurasi jälellä, johon voit turvautua.

— Pyh! Ei siitä tule mitään. En minä näyttelijättäreksi kelpaa. Se oli
silloin sinun ansiosi, että vähän onnistuin.

— Turhaan sinä nyt noin huonoksi itsesi luulet.

— Kyllä minä itseni hyvin tunnen. Se oli vain turha haave. Ja se on nyt
ollut ja mennyt — niin kuin kaikki muu, — helähtivät jälleen katkeran
sävyisinä Leenin sanat.

— Ei, Leeni, sinä et saa masentua tuolla lailla. Eihän äitisi
kuolemassa ole kylliksi syytä sinulle tämmöiseen lamautumiseen. Minä
en ainakaan sitä ymmärrä. Jos taas on muuta syytä, niin täytyy sinun
nousta jälleen, jälleen innostua työhön, joka vie sinut eteenpäin
urallasi.

— Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä. Mutta jos minä sanon, että minä
olen syypää äitini kuolemaan, niin ehkä silloin käsität tahi ainakin
aavistat kaikki.

— Kuinka? Millä lailla? Mitenkä sinä olet siihen syypää?

— Äitihän hukuttautui tahallaan — minun tähteni, vaikka selitettiin,
että hän hukkui. Se oli kyllä mielenhäiriössä, mutta sittenkin — sekin
oli minun tähteni. Etkö ole kuullut?

— En ole kuullut mitään.

— Mehän muutimme kesäksi saaristoon. Sitte tuli se syy. Äiti oli aina
lapsuudestaan saakka ollut uskonnollismielinen. Hänhän oli papin tytär,
vaikka hänellekin oli sattunut onnettomuus — minun syntymiseni — ja
sitte hän oli joutunut naimisiin, niinkuin tiedät. Hän oli oikeastaan
hyvän synkkämielinen ja usein oli hänellä tunnonvaivoja. Sen tautta
hän niin harvoin ihmisille näyttäytyikin. Niin, kun sitte tuli se
syy, minun syyni, niin hänestä tuntui, että se oli Jumalan rangaistus
hänen nuoruutensa rikoksesta ja hän joutui ihan mielenhäiriöön. Istuin
sitte eräänä iltana jyrkällä rantakalliolla hänen kanssaan. Hän sanoi,
että ilta oli viileä ja pyysi minun käymään hakemassa shaalia hänen
hartioilleen. Kun tulin takaisin, oli äiti kadoksissa. Seuraavana
päivänä vasta saatiin hänet naaraamalla ylös merestä. Ei se ollut
tapaturma, minä olen varma siitä. Kyllä hän hukuttautui ja minun
tähteni. Minun se oli syyni.

— Mitä sinä nyt niin luulet? — sanoi Arola silloin alakuloisesti
ja ikäänkuin lohduttaen Leeniä, josta kuulosti jo samallaista
raskasmielisyyttä kuin tämä kertoi äidillään olleen. Sen vuoksi hän
ei uskaltanut kysyäkään enemmän Leeniltä hänen "syystään", josta hän
kuitenkin jo alkoi olla täysin selvillä muutenkin.

— Kyllä, kyllä! Ja äidin kuoltua minä jäin puille paljaille: veljet,
oikeat lapset, saivat kaikki. Siksikin minun täytyy pois täältä, —
jatkoi Leeni. — Kuule! Ehkä sinä huomiseksi sitte voisit hankkia
minulle muutaman sadan? Mutta tänään minä tarvitsisin jo vaikka kympin.
Täytyy huoneesta maksaa etukäteen.

Arola otti paikalla lompakostaan setelin ja oli melkein iloinen, että
saisi tilaisuuden tavata Leeniä toiste.

— Tässä, — sanoi hän. — Minä tulen mielelläni huomenna puhumaan
kanssasi enemmän ja toivon, että asiat silloin ovat toisella kannalla.
Minä koetan keksiä jonkun keinon. Et sinä saa, Leeni, tämmöisiä
ajatuksia hautoa. Se on ihan mahdotonta. Sinun täytyy päästä jaloillesi
jälleen ja muuttua entiseksi elämäniloiseksi tytöksi taas.

— Ei se siitä enää muutu, — vastasi Leeni päättävästi. — Mutta ei
puhuta nyt tänään siitä enää. Kiitos nyt tästäkin! Saata minut nyt
kotiin!

— Missä sinä sitte asut täällä?

— "Patrian" hotellissa, huoneessa numero 23. Olen kotona noin kahden
aikaan.

Ja Arola saattoi hänet kotiin tahtomatta kauemmin pidättää häntä.
Paluumatkalla oli heidän puhelunsa katkonaista ja väkinäistä. Molemmat
tahtoivat mieluummin vajota mietteihinsä. Arola varsinkaan ei voinut
selviytyä ajatuksistaan, jotka myllersivät hänen päässään kaiken sen
johdosta, mitä hän nyt Leeniltä oli kuullut, herättäen yhä uusia
eriskummallisia kuvitelmia niistä seikoista, jotka vielä olivat jääneet
kuulematta ja jotka hän varmasti toivoi saavansa kuulla seuraavana
päivänä. Samalla synnyttivät nämä ajatukset ja Leenin koko olemus
hänessä raskaan, painostavan mielialan. Mutta yhdestä asiasta oli hän
nyt jo kuitenkin selvillä: Leeni oli estettävä toteuttamasta aiettaan
lähteä Venäjälle. Ja vaikka hän, hotellin ovella hyvästellessään,
Leenille lupasikin koettaa toimittaa hänen pyytämänsä rahat, niin teki
hän itsekseen päätöksen, ettei hänelle niitä anna. Leeni oli estettävä
lähtemästä millä keinoin tahansa ja saatava jaloilleen jälleen.




IV.


Määrätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen,
ovelle.

— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.

— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.

— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.

Ovi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja
leivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen,
joka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen
huoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen
taas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt
jatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven
yläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki
Arola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin
hänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä
rauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt
ketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.

Kotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä
riisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa
ja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään
vaatekaappiin.

— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.

— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti
Leeni.

— Kun kalossitkin panit sinne?

— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka
palvelija.

Ja aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan,
vielä senkin lukkoon.

Arola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi
edukseen.

— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi
Leenille tuomisensa.

Ottaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja
suuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein
vastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski
pussit.

— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi
päiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin
ovat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa
maasta pois.

Leeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta
katsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen
päähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy
äänessään:

— Mitenkäpähän ne selviävät?!

— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä.
Tämähän ei ole hullumpi huone.

— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on
parihuoneet.

— Kuinka niin?

— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän
kautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin
pihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.

Arola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen
ikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain
harmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.

— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun
ei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut
näiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.

— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti
tyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun
mainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.

— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.

Arola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli
vaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua
vaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen
oven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa
ikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä
kuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki
kirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä
sohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä
vihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä "turkkilainen" matto.
Ikkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat
uutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.

Syntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi
puhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä
päivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan
appelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:

— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit,
kun puhuit siitä omasta syystäsi?

— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan
hänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.

Kun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että
tämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.

Samassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti
vieläkin enemmän kuuloaan.

— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.

Ennenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun
ovelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni
sormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.

— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.

Minä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.

— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän
aikaa... — vastasi.

Leeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen
tulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.

— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia
askeleita.

— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli
ponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.

— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket
punottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua
täällä.

Arola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.

— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne
sivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne
häntä selkään tuuppien.

Tämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen
odottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni
tahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin
tämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi
tietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä.
Hänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta
kuunnella oven takana.

Vedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti
pöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne,
miten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä
ketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis,
aukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:

— Nyt saa tulla!

Aavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan,
astui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen
yhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi
hänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta
mielenliikutuksesta värähtelevä sävy:

— Päivää — pitkistä ajoista taas!

Sitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:

— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?

— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä
viittasi hän vieraansa istumaan.

— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi
nojatuoliin istumaan.

— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan,
siirrettyään hieman pöytää edestään.

— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. —
Luulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois.
Ovenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.

— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen
olla niin levollinen kuin suinkin.

— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan
käsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.

— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella
kysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen
eteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.

— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko
vain jotakin sanoakseen.

— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin
tietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni,
nyt jo sinutellen Aavikkoa.

— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä
kylmäverisenä.

— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä
sinulle, niin on ainakin minulle.

— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin
lepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle
tarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.

— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa
ai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt
kerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun,
sillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni
päättävästi.

— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, —
lausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen
samalla kättään hattuaan kohti.

Sen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen
ovelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.

— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, —
lausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.

— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui
silloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään.
— Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.

— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis...

— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet
Aavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti,
— jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli
rinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä
hermostuneesti.

Silloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen
asentoonsa.

— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä,
ettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan
käyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi
käyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle
kirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?

— Entä sitte?

— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?

— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.

— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä
iässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin
sinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta
sittenkin sinä vielä uskallat —?

Leenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.

— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita
paljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, —
enkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle
mahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään
velkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.

— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni
puheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa
sinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui
nyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun
ollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään
voinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä
rannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun
sitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin,
kun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen
täytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.

— Sanon vieläkin, etten tunnusta... — alkoi Aavikko kiukustua.

Mutta Leeni keskeytti hänet:

— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän
verestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät
silloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin
me? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia
tovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa
olit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon
kun olin. Muistathan menestykseni "Onnen unelmassa?" Etkähän ole
unhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden
kesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi
luoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua
aina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille.
Muistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?

— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät
hyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.

— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta
rehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina
vastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?

— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja
saadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen
Aavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.

— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä
suhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra,
— sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen
silmiinsä.

Kumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään.
Leeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi,
otsaansa rypistäen, maahan.

— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi
vihdoin Aavikko.

— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan
pääse.

— Mitäs sitte tahdot?

— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään
huolen siitä.

— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut
sitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen
tapasimme toisemme täällä Helsingissä?

— Entä sitte?

— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat
kai, kenen nimelle teetit valokuvani?

— Se ei todista mitään.

Kyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi,
— noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja
sillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin
haluat.

Aavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.

— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen
juttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen
seurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.

Aavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.

— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä,
Leeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja
ovat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan
tyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.

— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis
näin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt
loppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, —
sanon sen vielä kerran, — olet syypää.

— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää
minua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen
syytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän
omaa suostumustaan tuommoista "vahinkoa" voisi tapahtua.

— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin
rikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin
teosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut
omia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.

Silloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:

— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole
oikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua
semmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut,
en edes tarjonnut.

— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi
tapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.

— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään
minulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.

— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni
mitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit
valmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin.
Sen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut
sinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni
lopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä
silmään.

— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, —
niin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?

Ja hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä
oli povitaskussaan.

— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. —
Luuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä
tuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!

— Mitäs sitte vaadit?

— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.

— Missä se on?

— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.

— Mitä varten siellä kävisin?

— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty
Martaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut
jo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain
tahtovan kiristää rahaa sinulta.

Aavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja
hänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.

— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä
sittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala
suokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.

— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.

— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun
kipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti
Leeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt
käydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse
tyttöäsi.

Leeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää
sanomatta.

Hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:

— Mitäs sinä nyt sanot?

— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä
selitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.

— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen
nimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni,
pilkallinen hymy huulillaan.

— Siitä ei tule mitään.

— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.

— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.

— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.

— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt
vuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi
salainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen
tieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin
asian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole
vähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.

— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis
todellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän
jälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa
sittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.

— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.

— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan
naida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin
lapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden
kuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi
vaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin
puolustusasemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta
kiehuen ja kalveten Aavikko.

— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.

— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.

Leeni katsoi häneen kauan tiukasti.

— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi
morsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on
saanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun
sukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen
kurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta,
poskensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.

— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui
pöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.

He tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen
ilon ilme.

— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko
edelleen.

— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla
levollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.

— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui
Aavikko hänelle.

— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman
teatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, —
lisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.

Silloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.

— Siinä tapauksessa... kuristan sinut... kuoliaaksi, — raivosi hän
hampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni
kaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni
tytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.

— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä
huudetuksi katkonaisin sanoin.

Ja yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä
sisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä
niskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa
oven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.

— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka
myöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.

Tämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi
ollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa
käteensä.

— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä,
luoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.

— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen
tukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi
hän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: —
Tuossa!

Aavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.

— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa
lomitse lukkoa avatessaan.

— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti
häneen päin kääntyen.

Mutta sillä _et_ pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi
Aavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.

Sanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja
paiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan
kuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.

Arola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui
takaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun.
Hän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen,
suuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli
häntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen
Leenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa
lääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.

Kesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.

Arola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.

       *       *       *       *       *

— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys
katkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.

— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli
hänen päätään.

— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä
olen.

— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa
Leenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.

Leeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä
kiittääkseen myötätunnosta.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen
ollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen
nyt tällä lailla palkintoni saanut.

— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt
tunteitasi tuota miestä kohtaan.

— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut
jonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, —
jonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä
menestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.

— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi,
Leeni, — puuttui Arola puheeseen.

— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä
molemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä
vain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut
sokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen
rakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko
ja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni
minulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.

— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein
toruvalla äänellä.

Leeni sen johdosta oikein hymähti.

— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä
tietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni
pohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.

— Sen kyllä kuulin ja näin.

— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei
vaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle,
että hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.

— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet
ottaisin.

— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin
olet sen tullut huomaamaan.

— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.

— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.

— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.

— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin
mahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.

— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! —
jatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan
nyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa —
hänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan
sinulta, — arveli Arola.

— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen
silmänsä iskivät jälleen tulta.

— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!

— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.

— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.

— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?

— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?

— Sehän ei sinuun kuulu.

— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä
lailla.

— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi
antamaan toinen toisillemme.

— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain
palkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.

— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.

Sinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä
sitä paitsi parane lainkaan.

— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä
ajattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se
sitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane,
niin ei kai se siitä pahenekaan.

— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi
keskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa
perään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua
kiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet
täytäntöön.

— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi
istualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän
appelsiiniemmekin syönti kesken.

He nousivat molemmat seisoalleen.

— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.

— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan
enää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität
tämän jälkeen.

Ja Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän
sanoessaan.

— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen
miehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä
kertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta
tarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas
milloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.

Tämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla,
katsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä
käsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä,
rohkaisi hänen mieltään.

— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman
Arolan huulille.

Tämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti
Leenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä,
tulisella suudelmalla.

— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen
Leenistä.

— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan
Porvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.

— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui
Arola tyytyväisenä.

Leeni otti esille kaikki hänen "tavaransa", auttoipa vielä
päällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan
kotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.




V.


Tuskin oli Arola ehtinyt poistua, kun Leenin ovelle jälleen
kolkutettiin.

Hänen luokseen saapui mies, jolla kädessään oli iso kulttikirja ja sen
lehtien välissä kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu: "Neiti Leeni
Saares. Omaan käteen."

— Onkos neiti itse Leeni Saares? — kysyi kirjeen tuoja.

— Kyllä, — vastasi hiukan kummissaan Leeni.

— Tässä olisi kirje, joka olisi tähän näin kuitattava, — sanoi mies
annettuaan kirjeen Leenille ja osoittaen sormellaan kirjaan.

— Mistä se on? — kysyi Leeni.

— Kauppias Aavikolta, — oli vastaus.

Leeni otti kirjeen, katseli sitä kotvan aikaa, mietti ja katseli taas
eikä tietänyt oikein, mitä tehdä.

— Tässä on kyllä mustekynä, — sanoi mies, ell'ei täällä ole, millä
kuitata.

— Niin, — sai Leeni vain vastatuksi, mutta repäisi samalla kuoren
laidan pois ja vilkasi ensin kirjeeseen. Siinä oli sisällä kaksi
viiden sadan markan seteliä ja ainoastaan nämä muutamat sanat ilman
allekirjoitusta:

"Toivon, että tämä summa toistaiseksi riittää".

Leeni mietti vielä hetkisen.

— Hyvä on, — sanoi hän sitte, otti mieheltä kirjan ja kynän ja kuittasi.

Kiitettyään poistui mies ja Leeni jäi kirje kädessään istumaan
paikalleen. Hän näytti ensin vakavalta ja rypisti otsaansa, nojaten
päätään käteensä, kyynärpään levätessä pöydällä, mutta sitte valaisi
hymy yht'äkkiä hänen kasvonsa.

— Hyvä on! Hyvä on! — lausui hän melkein hyräillen ja hypähti ylös
paikaltaan. Sitte alkoi hän pukeutua mennäkseen ulos.

Hän muisti, että hänen piti heti soittaa Porvooseen, mutta kohta
muuttikin hän mielensä, otti esille kirjepaperin ja kuoren ja istuutui
kirjoituspöydän ääreen. Muste oli pullossa koko lailla paksua ja
kuivanutta ja kynä huono. Hän haki sen vuoksi käsiinsä laukkunsa ja
löysi sieltä lyijykynän. Sillä kirjoitti hän nopeasti seuraavan kirjeen:

 "Ensio hyvä!

 Minä en voikaan nyt enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Älä siis
 tule minua huomenna tapaamaan! Ilmoitan Sinulle heti, kun palaan
 — toivottavasti muutaman päivän perästä. Näkemiin siis! Parhaat
 terveiset.

                                                 Leeni."

Tämän kirjeen päätti hän ulos mennessään panna ensimäiseen
kirjelaatikkoon.

Sitte soitti hän palvelijaa ja pyysi oitis saada laskunsa. Sillä välin
kun se hänelle valmistettiin, keräsi hän tavaransa, joita ei paljoakaan
ollut, ja sulloi kaikki pieneen matkalaukkuunsa. Ei kestänyt kauan, kun
hän jo oli päällysvaatteet yllään, ja kun lasku oli tuotu ja maksettu,
riensi hän suoraa päätä asemalle. Siellä, otettuaan selkoa junain
kulusta, osti hän lipun Kilon asemalle edestakaisin.

Hänen oli vielä sinä päivänä ehdittävä käydä siellä suorittamassa
maksunsa pikku Martan hoidosta ja samana iltana tahtoi hän nyt palata
Porvooseen.

Niin hän tekikin.

Hänen päässään kuhisi ajatuksia. Hänen toimintansa oli kuumeentapaista.
Hänen piti Porvoossa heti sanoutua irti paikastaan. Siellä hän ei enää
jaksanut eikä tahtonut olla.

Lähteäkö kokonaan pois maasta niinkuin oli aikonut ja jättää kaikki
oman onnensa nojaan? Onnensa? Niin, jos siitä muille koituu onnea, niin
koitukoon! Mielellään sen voi suoda. Minkälaista se onni on, sen hän
oli itse nyt tarpeeksi kokenut. Itse hän oli onnensa orpo.

Orpo? Orvoksihan jää silloin se lapsiraukkakin. Mutta kylläpähän Jumala
siitä huolen pitää.




VI.


Kului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä
seikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.

Hän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon
kohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että
hän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua
hotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti
palannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin
nähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin
asumaan.

Onneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää
ennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa.
Jos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin
aavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri
ajatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti
häntä aika ajoin kovin.

Käydäkö Martta Hinnermon luona?

Hänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan
tehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista
tietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen
kääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen
luultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys
saattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi.
Kysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä
ollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko
sittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta
Hinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta?
Se asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla
sanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän
olla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta
siitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt
Martta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä
toimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa
ja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.

Muuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja
puhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä
kuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun
hän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin
olinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan
ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.

Nähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon
välit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan
pannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin
häneltä.

Alakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen
sattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi
palannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti
monta päivää peräkkäin.

Oli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä
ilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei
suljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui
Arola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon
kohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö
mennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi
Heikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä
risteyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi
Arola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin
katua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua,
pysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka
tuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin-
ja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon
portailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.

— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä
katsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?

— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai,
niin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, —
vastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —

— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. —
Mennään tännepäin!

Ja laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin
Vanhan kirkon puistoa kohti.

— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla
seisoit?

— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. —
Niinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.

— Missä sinä nyt sitte asut?

— Matkailijakoti "Untolassa". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin
vähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä,
ajatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni
astui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin
kummalliselta, että oikein pelästyin. "Hyi!" — ajattelin, — "mitä
aaveita minä näen?" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa,
että olen sairas.

— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä
sitte?

— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, —
jatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan
he kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat
astimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin
voinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin
heidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon
vasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä
menin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana
heitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti
ihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että
he olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen
saakka olleet.

— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. —
Sattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.

— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni
edelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään
aikaan.

— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.

— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä
etupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle
virsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän
ollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin
häneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti.
Jumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.

— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki?
— kysyi Arola.

— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. —
Paljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin
sanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja
lopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka
tahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin
minuun teki sen vaikutuksen.

— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.

— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä
hotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto
on Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki
anteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.

— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.

— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida
olla.

— Mutta voi tulla.

— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.

— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit
tuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.

— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, —
sanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani
sen näköhäiriön minussa synnyttivät.

He kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston
laitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä
masentavasta aiheesta toisaanne.

— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin,
Leeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään
kirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää
maasta pois, niinkuin uhkasit.

— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.

— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.

— Se saadaan nähdä huomenna.

— Kuinka niin?

— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen
Porvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista
pienten lasten vatsatautia.

— Niinkö?!

Ajatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan
ei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he
miettivät itsekseen.

— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta
huomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. —
Sittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?

— Tietysti.

— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.

Ja Arola saattoi Leenin "Untolan" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:

— Etkö tarvitse mitään?

— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.

Leeni korosti sanan "toistaiseksi", mutta ei hiiskunut Arolalle
sanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.

— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi
Leenin kädessä.

— Olen.

— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, —
penäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.

— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.

— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa
hulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän
on sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy
voimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää
huolta, — puhui Arola innostuneesti.

300

— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!

— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!

Sen jälkeen he jälleen erosivat.




VII.


Se omituisen sovinnollinen mieliala, joka oli vallannut Leenin hänen
odottamattoman kirkonkäyntinsä johdosta, muuttui seuraavana päivänä
jälleen siksi uhmaksi, siksi taistelun haluksi, joka häneen oli jäänyt
tuon kohtauksen jälkeen Aavikon kanssa hotellissa ja joka oikeastaan
oli tuonut hänet takaisin Helsinkiin. Hän oli kyllä viimeksi Kilossa
käydessään nähnyt lapsensa sairaana ja sitte Porvooseen saanut
hälyyttävän kirjeen, mutta hänen sisunsa kiehui ja kuohui edelleenkin
tuota miestä kohtaan, joka yksin — niin ainakin Leeni itse kuvitteli,
antaen itselleen täydellisen synnin päästön, — oli syypää hänen
elämänsä ja onnensa särkymiseen. Hän tiesi rehellisesti taistelleensa
lankeemista vastaan, ponnistaneensa kaikki voimansa, tavoitelleensa
vilpittömästi puhdasta ihannetta taiteen palveluksessa, mutta Aavikko
oli aina — tavalla tahi toisella — tullut hänen tielleen ja lopulta
kuin mikäkin demooni, paholainen, turmellut kaikki, kaikki. Ja nyt
oli tämä kiusan henki muka oman elämänsä onnen löytänyt ja Marttaan
mieltyneenä, pitämällä häntä parempana ihmisenä, kohdellen häntä
kunnollisena tyttönä — siltä ainakin näytti — aikeessa ottaa hänet
vaimokseen ja kohta viettää hänen kanssaan häitä. Niin, Leeni oli
lukenut sanomalehdistä, että heidät oli jo pantu kuuluutuksiinkin.
Siinä oli hänelle sitte selityskin Aavikon silmittömään raivoon ja
hänen menettelyynsä, kun hän niin pian sen kohtauksen jälkeen lähetti
Leenille sen rahasumman. Sillä oli hänellä nähtävästi tarkoitus saada
Leeni ainakin "toistaiseksi" vaikenemaan ja jättämään uhkauksensa
täyttämättä. Mutta hyvällä omalla tunnolla se mies tuskin sittenkään
voi kuuliaisiaan viettää kaiken sen jälkeen, mitä hän Leenille oli
tehnyt ja häneltä silloin sai kuulla hotellissa. Kysymys oli nyt vielä
siitä, pitikö vai ei jättää Martan ja Aavikon asia sikseen ja olla
siihen sekaantumatta. Leeni oli tähän saakka vastannut itselleen: "ei"
ja sen vuoksi oli hän jälleen, jätettyhän paikkansa Porvoossa, saapunut
Helsinkiin. Mutta nyt oli hän alkanut vähän horjua, ensiksikin kirjeen
johdosta lapsen mahdollisesta kuolemasta, ja toiseksi, sen johdosta,
mitä Arola oli hänelle kerran sanonut ja nuo sunnuntaiset omituiset
tapahtumat kirkossakäyntineen olivat hänessä herättäneet.

Leeni toimi nyt osaksi vielä koneentapaisesti, ikäänkuin entisten
tunteittensa järkkymättömän lain nojalla, joka häntä hänen tahtomattaan
sysäsi eteenpäin, osaksi harkitusti, ikäänkuin hänen sisunsa olisi
vaatinut häntä tekemään tuon ruton lopullisen ratkaisun. Edellisessä
suhteessa hänellä oli tekosyynsä mennä Martan luo, jota hän ei ollut
tavannut vuosikauteen ja jonka kanssa hänen välinsä oikeastaan oli
rikkoutunut, Martan avioliiton kuulutus ja sen johdosta aikoi hän
käydä häntä muka onnittelemassa ja siten "sopia" hänen kanssaan.
Jälkimäisessä suhteessa taas olivat suoranaisena aiheena mennä Marttaa
tapaamaan hänen omat välinsä Martan sulhasen kanssa ja ne seikat, jotka
olivat saaneet hänen lausumaan sen tapaisen uhkauksen Aavikolle.

Tämä puoli — hänen "sisunsa" — sai aluksi sittenkin voiton hänestä
ja hän päätti kuin päättikin mennä Martan luo. Hän tuskin enää
ajattelikaan sitä, että saattoi siellä tavata Aavikon, ja jos
tapaisikin, niin vähätpä siitä! Sitä parempi vielä! Joka tapauksessa
hän kuitenkin päätti mennä sinne varemmin päivällä, noin puolenpäivän
aikaan, jolloin Martta varmasti vielä oli kotona ja hänen sulhasensa
otaksuttavasti ei olisi ehtinyt tulla siellä käymään. Siitä syystä
lykkäsi hän itse myöhemmäksi oman Kilossa käyntinsä, — sekin niin
naisellisen epäjohdonmukaista! — vaikka sillä käynnillä olisi saattanut
olla hyvinkin ratkaiseva merkitys hänen menettelyynsä Martan luona
niiden tietojen perusteella, joita hän Kilossa lapsen elossa olosta
juuri silloin voi saada.

Puolen päivän aikaan kuljetti näin ollen hissi Leenin ylös Pension
central’iin, jossa hän tapasi Martan kotona siinä samassa huoneessa,
missä tämä oli ennenkin asunut vielä teatterissa ollessaan.

Martan ilo oli teeskentelemätön, aivan tavattoman sydämellinen, kun hän
näki Leenin tulevan sisään. Hän suorastaan ei tietänyt, kuinka häntä
hyväillä, miten hyvänä häntä pitää. Heti tilasi hän kahvia ja ikkunalta
veti hän esille hedelmiä, konvehteja, leivoksia ja jos minkälaisia
makeisia — tosin tähteitä edellisenä päivänä käyneiden vieraiden
jälkeen — ja melkein kyynelsilmin lausui hän tyytyväisyytensä, että
he näin jälleen olivat tulleet ystäviksi, ja toivonsa, että kaikki
entiset ikävät välit olisivat i'äksi unhotetut. Martta oli nyt niin
onnellinen, niin onnellinen, ja hänen Onninsa niin herttainen, niin
kunnon mies, jota parempaa tuskin saattoi itselleen toivoakaan. Ja tämä
Martan onni kuvastui koko hänen olemuksestaan, siitä hyvinvoinnista,
joka todellakin antoi viehättävää loistoa hänelle, kun hän siinä
istui, Leeniä vastapäätä, tummine hiuksineen, mustanpuhuvina,
pitkäripsisine, hiukan raukeine silmineen, yllään soma kotipuku, jonka
oikein pingoittaen täyttivät hänen entistään vielä täyteläisemmät
ruumiin muotonsa, samalla kun hänen luonteensa ominaisin piirre, tuo
eräänlainen hyväntahtoinen, lämpöinen velttous, joka oikeastaan ei
tuntunut vialta, jopa tavallaan oli miellyttäväkin, oli yhä lisääntynyt
ja voimistunut.

Kaikin tämä teki Leeniin ihan ensi silmänräpäyksestä aivan yllättävän
ja samalla kertaa niin nujertavan, niin nolaavan vaikutuksen, että hän
tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi ja voimattomaksi panna aiettaan
täytäntöön, niin, ajatellakin hiiskua ainoatakaan sanaa siitä, mitä
olisi tahtonut puhua. Jopa hän lopulta kokonaan — unhottikin, mitä
varten oikeastaan oli tullut.

Leenin täytyi tietysti aluksi onnitella Marttaa ja sen johdosta tuli
puhe tämän ja hänen serkkunsakin, herra Salomaan väleistä.

— Emme me oikeastaan kihloissa olleet, — selitti silloin Martta. — En
minä ainakaan asiaa tosissani siltä kannalta ottanut enkä pitänytkään
Anttia koskaan muuna kuin serkkuna vain.

— Niinkö? — ihmetteli Leeni. — Mutta kyllä hän puolestaan näkyi ottavan
asian toiselta kannalta Hänhän teki niin paljon rahallisiakin uhrauksia
sinun hyväksesi, toivossa, nähtävästi...

— Vielä mitä! — keskeytti hänet Martta. — "Sukulaisista suurin vastus",
sanoo sananlaskukin. Ajatteles, Leeni, että hän on vaatinut Onnin
maksamaan kaikki, mitä oli minulle opintojani varten hankkinut. Siinä
se Antin rakkauskin on.

— No? — hymähti Leeni. — Mitäs sulhasesi?...

— Tietysti Onni paikalla suoritti velkani päästäkseen siitäkin. Hän on
niin kiltti, niin kiltti!

— Sehän on... hauska kuulla, — tulivat sanat hieman epäröiden ja
omituisella, jopa ivaan vivahtavalla äänen painolla Leenin suusta.

— Mutta minä sovitan sen asian tietysti aikaa myöten itse, — oikein
iskemällä asiaan kiinni jatkoi Martta. — Jollei muuten, niin rupean
antamaan laulutunteja.

— Etkö anna kohta jo konserttiakin? — kysyi Leeni

— No, en tiedä... vielä, — ikäänkuin vältellen vastasi Martta. — Onni
sitä kyllä toivoo ja tahtoisikin. Ääneni vain ei ole ollut oikein
hyvässä kunnossa. Pelkään, ett'ei konsertista olisi vastaavaa hyötyä.

— Hyötyä?! Mutta sitähän sinun ei tarvitse katsoa.

— Älä sano! Ei se haittaa, että itse ansaitsee vaate- ja neularahansa.

Leenin silmät kävivät oikein pyöreiksi ja hänen hymynsä oli
pilkallinen. Aavikon kitsaus muistui hänelle mieleen. Senkö vaikutusta
tämä nyt jo oli vai oliko miehen aineellinen asema todellakin jo
horjuva?

Leeni oikein iloitsi sydämessään tästä jutusta ja siitä, että suoriutui
näin hyvin keskustelussaan, mutta kun sitte puhe kääntyi häneen
itseensä, silloin tuli vaikeampi olla, silloin välistä oli melkein
mahdotonta vastata suoraan ja rehellisesti.

Ensiksikin ihmetteli Martta, kuinka Leeni oli kovin muuttunut, niin
laihtunut, mutta sittenkin muka vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin
ennen, kun kaikki hienot kasvojen piirteet olivat tulleet ikäänkuin
korostetuiksi ja silmissä oli omituinen surunvoittoinen ilme.

— Mitä se merkitsi?

— Äitihän kuoli viime kesänä.

— Niin, niin. Minähän lu'in siitä sanomalehdistä.

— Missä sitte olet ollut? Ethän ole esiintynytkään koko vuonna.

— Maalla vain olen ollut. En ole jaksanut tehdä mitään.

— Entä nyt? Mitä nyt ai'ot tehdä?

— Pitäisihän sitä taaskin alkaa, vaan en ole päättänyt vielä.

Leenin oli nyt jo kovin vaikeata vastata näihin kysymyksiin. Hän oli
alunpitäen koko lailla kylmä puheessaan ja jäykkä käytöksessään, ja
nyt hän tunsi tämän suhteen vieläkin enemmän lisääntyvän. Tätä Martta
toisekseen juuri suuresti ihmetteli.

— Sinä olet niin kovin vakava nyt ja harvapuheinen, Leeni.

Leeni hymähti.

— Eihän sitä aina voi olla samallainen.

— Mikäs sinua vaivaa? Kerrohan!

Leeni alkoi punastua ja joutui ymmälle.

— Ei minua mikään vaivaa... Ei minulla ole mitään kerrottavaa, —
vastasi hän lyhyesti ja, niinkuin hänestä itsestään tuntui, melkein
vihaisesti.

— Minulle saat puhua kaikki ihan suoraan, — sanoi Martta naivin
vilpittömästi. — Jos voin sinua auttaa jollakin lailla, niin teen sen
hyvin mielelläni. Puhun vaikka tänään vielä Onnin kanssa, kun hän tulee.

— Kiitos! En minä tarvitse mitään, — sai Leeni vielä sanotuksi, päätään
pyöritellen ja aivan kuin pahastuen. — En minä sitä varten tullut.

Tämä tuntui Leenistä kovin ilkeältä. Martta aivan kuin kehotti häntä,
yllytti häntä, kiusasi häntä puhumaan ja kertomaan, mitä hän itse aikoi
puhua ja kertoa ja minkä jo oli kokonaan unhottanutkin. Ja samalla
Martta ikäänkuin aukaisi sylinsä hänelle ja tahtoi auttaa häntä. Sama
Martta, jolle hän kertomuksellaan olisi tuottanut ehkä suurta surua ja
onnettomuutta, astui itse häntä vastaan tarjoten hänelle kätensä hänen,
niinkuin Martta nähtävästi uskoi, aineellisessa ahdinkotilassaan ja
onnettomuudessaan.

— Älä pane pahaksi! — sanoi silloin Martta. — Minä käsitin väärin. Enkä
suinkaan mitään pahaa tarkoittanut.

— Ethän toki. Ymmärränhän minä sen, — tulivat silloin sanat Leenin
suusta, mutta niin teennäisen iloisella äänenpainolla, että se tuntui
hänestä melkein ivalta. Hän oli kuitenkin vähällä puhjeta itkemään.

Samassa Leenin ajatuksissa välähtivät sanat: "Anteeksiantaminen on
rakkauden suurin merkki" ja mitä muuta hän Emanuelin kirkossa oli
kuullut. Hän yht'äkkiä melkein kuin nukahti niihin ajatuksiinsa. Ja
samassa oli hänen puheensa Martan kanssa auttamattomasti lopussa.

Keskustelu kääntyi heidän välillään sen jälkeen yleisiin asioihin ja
päivän tapahtumiin. Kaikki ikäänkuin töhertyi yhdeksi tyhjänpäiväiseksi
sekamelskaksi. Se, mikä Leenillä oli ollut sydämellä sinne tullessaan,
oli kokonaan haihtunut. Hänen käyntinsä päätarkoitus oli unhottunut
taaskin. Hänestä tuntui kuin ei olisi maksanut vaivaa enää mistään
puhuakaan ja ikäänkuin hän aivan turhaan olisi tullut Martan luona
käymäänkin. Se, mikä häntä oli sysännyt sinne tulemaan, ei painostanut
häntä lainkaan enää. Tuntui omituisen helpolta olla.

Yksi ajatus pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä. Hän muisti, että hänen
piti käydä Kilossa. Silloin hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Vahinko, ettei Onni sattunut olemaan täällä, niin hän olisi saanut
nähdä sinut, — sanoi Martta silloin naivisti.

Leeni tunsi yht'äkkiä punastuvansa korviaan myöten ja kumartui alaspäin
sormellaan muka auttaakseen kalossia jalkaansa, mutta ei hiiskunut
sanaakaan.

— Saan kai sanoa häneltä terveiset? — kysyi Martta vieläkin yhtä
naivisti.

— Tietysti, — ole niin hyvä! — lausui silloin Leeni, koettaen rohkaista
äänensä. Ja hän tunsi yht'äkkiä, että se oli parasta, mitä hän saattoi
sanoa ja tehdä. Siinähän oli sisällystä hänen tarkoitukselleen ja
selitystä hänen käynnilleen enemmän kuin tarpeeksi. Hän suorastaan
iloitsi tästä kaikesta ja lähti tyytyväisenä Martan luota.

Kun hän astui leveitä portaita alas, nousi hissi verkalleen ja siellä
näki hän Aavikon seisovan korkea silkkihattu päässä. Heidän katseensa
kohtasivat samassa toisensa, mutta Leenin hymyilevään ilmeeseen vastasi
tukkukauppias otsaansa rypistämällä ja punastumalla korviaan myöten.

Leeni juosta sipsutti nopeasti ulos ja riensi asemalle. Ensimäisessä
junassa matkusti hän Kiloon.

       *       *       *       *       *

Aavikko seisoi kauan porraslavalla ennenkuin painoi
soittokellonnappulaa. Hän oli aivan kuin hengästynyt, vaikka hississä
olikin tullut ylös. Hän mietti ja aikoi kerran jo kääntyä mennäkseen
pois. Hermostuneesti korjasi hän kaulustaan, joka tuntui kuin
puristavan hänen kaulaansa. Mutta yht’äkkiä teki hän sitte rohkeasti
päätöksensä ja painoi melkein vihaisesti kelloa.

Ja meni sisään.




VIII.


— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun
hänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.

— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.

— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta
samaan sävyyn.

Sulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja
kuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen
hartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän
asioistaan, ellei... ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut
mahdollista.

— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.

— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.

— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se
oli vahinko.

— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli
Aavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.

— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni
parka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän
niin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.

— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.

— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa,
mutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä
jotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui
niin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti
kaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.

— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen
elää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja,
— toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä,
kun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut
uhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu
siitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä
kokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla
yhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta
huomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään,
jopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla
vastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin,
että hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan
häämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa
ylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän
ollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista
syistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan
sisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin
vielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen
avioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin
puolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi
puhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli
millä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen
kuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana
päivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.

Siitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle
pitkäksi aikaa.

Ja he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja
rauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää
Onnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei
mitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita
olisi ollutkaan kuin he kaksi vain.

Aavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen
onnettomuus?!




IX.


Kun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli
matkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että
hän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut
nähnyt.

Puolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä
kuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua.
Mitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois
suorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään
pahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä
iltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan
hänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.

Arola oli lopulta kovin hermostunut kävellessään tämän ajan katuja
pitkin. Kotiaan hän ei kuitenkaan tahtonut mennä ennenkuin oli Leenin
tavannut tahi saanut joitakin tietoja hänestä. Hänen sydämensä tuntui
näin ollen sykkivän ihan hänen kurkussaan, kun hän kolmannen kerran
vielä ja koko lailla myöhään tuli matkailijakotiin tiedustelemaan,
oliko Leeni tullut. Nyt hän vihdoinkin sai myönteisen, rauhoittavan
vastauksen.

Mutta astuessaan Leenin huoneeseen, joka oli iso, tavallista
miellyttävämpi hotellihuone, tapasi hän Leenin makaamasta alassuin
suurella leposohvalla, vuoteesta otettu päänalainen allaan ja kasvot
siihen painettuina. Hän itkeä nyyhkytti niin, että koko hänen ruumiinsa
hytkähteli.

— Leeni! — huudahti Arola syöksyen hänen luokseen. — Mikä sinun on?
Miksi sinä itket?

Mutta pitkään aikaan Arola ei saanut vastausta. Leeni itki vain,
kiihtyipä vielä enemmän, kun Arola saapui ja teki hänelle kysymyksensä.

Arola riisui nopeasti päällysvaatteensa ja ryhtyi uudelleen Leeniä
puhuttelemaan.

— Vastaahan edes: missä olet ollut? Oletko sairas?

— En... en... ole... sairas, — tuli nyyhkyttäen vihdoin päänalaseen
tukehdutettu vastaus.

— Miksikäs sitte itket? Mikäs sulle on tapahtunut?

— Se on... kuollut... lapsi, — sai Leeni lopultakin selitetyksi.

Ja taaskin alkoi hän hillittömästi itkeä.

— Niinkö?! — lausui Arola vain silloin, osaamatta mitään muuta
sanoa. Ja hän nousi, jätti Leenin siihen yksikseen tyyntymään ja
alkoi hiljakseen kävellä huoneen pehmeällä matolla edestakaisin. Hän
aikoi sanoa, että sehän oli parasta, mitä saattoi tapahtua, että
siitä oikeastaan piti Jumalaa kiittää, mutta ei tahtonut loukata
Leenin äidintunteita, jotka näin olivat puhjenneet ilmi, vaikka tämä
aikaisemmin eri tavoin olikin osoittanut omituista kylmyyttä ja
tylyyttä lapsestaan puhuessaan, mikä suorastaan oli hämmästyttänyt
Arolaa. Oliko tuo silloin vain syvempien tunteiden salaamista tahi
tilapäistä oikullisuutta, sitä oli vaikea sanoa, mutta nyt, kun
pikku Martta oli kuollut, ilmaisi luonto oikean laatunsa, äiti itki
lastaan kaikista kärsimyksistä ja tuskista huolimatta, kaikesta
vihasta huolimatta sitä miestä kohtaan, joka oli nämä kärsimykset ja
tuskat hänelle tuottanut. Kukapa tiesi lopulta, ehkä tuon näennäisen
vihankin alla piili jonkinlaisia hellempiä tunteita yhä edelleen tuota
samaa miestä kohtaan? Olihan naisen luonne siinäkin suhteessa aivan
käsittämätön. Ja Arola joutui näissä mietteissään niin ymmälle, ettei
hän suorastaan tietänyt, mitä Leenille sanoa. Jopa hän ajatteli, että
oli paras jättää hänet ja lähteä pois.

Kotvan aikaa käveltyään hän kuitenkin istuutui, vaan etemmäksi
Leenistä, ja oli edelleen vaiti. Vähitellen Leeni sitte alkoi tyyntyä.

− Miksi menit pois — sinne? — kysyi Leeni kuiskaten. — Miks'et puhu
mitään?

Arola nousi jälleen ja meni hänen eteensä leposohvan laidalle istumaan.
Ja tarttuen hänen käteensä sanoi hän:

— Ajattelin, että ehkä olisi parasta, että nyt menisin pois ja tulisin
toiste.

Silloin Leeni nousi ja istuutui hänen viereensä.

— Mitä varten? — sanoi hän. — Enkös minä ole kummallinen, kun itken,
vaikka oikeastaan pitäisi olla tyytyväinen.

— Sitähän minäkin ajattelin, vaan en tahtonut sinulle sanoa, — ilmaisi
Arola nyt mielipiteensä.

— Minun tuli, näetkös, yht'äkkiä niin sääli, kun muistelin sitä lasta,
— puhui Leeni jo aivan rauhallisesti. — Se oli kuollut eilen päivällä
ja tänään oli se jo pikkusessa valkoisessa arkussaan. Et usko, kuinka
se oli kaunis, ihan kuin pieni enkeli. Ja se oli niin onnellisen
näköinen, että minun kävi oikein kateeksi sitä.

— Eiköhän olekin onnellisin se, joka pienenä kuolee?

— Ja kaikesta onnellisinta olisi olla syntymättä kun elämä kuitenkin on
niin viheliäistä.

— Viheliäinen on oikeastaan ihminen...

— Niin, niin. Joka elämänsä tekee viheliäiseksi taikka ainakin
viheliäisemmäksi, kuin se on.

— Mutta kun nyt kerran on pakko elää, niin täytyy koettaa saada
elämänsä niin siedettäväksi kuin suinkin.

— Niin täytyy, jos vain voi.

— Täytyy voida. Nyt sinunkin, Leeni, vielä täytyy koettaa. Nyt sinulla
ei ole enää esteitä ryhtyä uudelleen työhön ja toimeen. Ja sinun on
siihen välttämättä heti ryhdyttävä. Työ on ihmisen ainoa pelastus.
Velttous, toimettomuus, laiskuus vie perikatoon. Minä en nyt sinua jätä
ennenkuin olet päässyt jaloillesi jälleen.

— Ja millä lailla voisin minä päästä?

— Olit jo valinnut urasi ja sille on sinun antauduttava uudelleen.
Ihminen ei saa heittäytyä toimesta toiseen ja aina uutta yrittää,
vaan hänen täytyy tarttua siihen, mitä osaa. Sinulla on taipumuksia
näyttelijättäreksi ja olet jo näyttänyt sillä uralla osaavasikin
jotakin. Siihen työhön sinun siis on käytävä uudelleen käsiksi ja sillä
voit leipäsikin ansaita, vaikka et miksikään kuuluisaksi tulisikaan.

Siihen tapaan alkoi Arola puhua Leenille, koettaen saada hänet
unhottamaan kaikki ikävät tapahtumat, entiset ja nykyiset, ja
rohkaisten, kehottaen häntä uuteen elämään jälleen. Ja vähitellen hän
huomasi siinä onnistuvansakin, saavansa Leenin itsensä innostumaan ja
tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ensiksi tuli tietysti
puhe Leenin toimeentulosta. Silloin oli hänen tehtävä koko joukko
tunnustuksia ja Arola sai puolestaan nyt tietää Aavikon rahalahjasta
ja siitä johtuneista seikoista, jotka siihen saakka olivat hänelle
olleet salaisuus. Näillä rahoilla oli Leeni ehtinyt jo hankkia uusia,
välttämättömimpiä vaatekappaleitakin itselleen ja suorittaa Kilossa
kaikki maksut lapsen hoidosta ja viimeksi hautausmenotkin. Näin ollen
oli summa jo supistunut puoleen, mutta toistaiseksi ei nyt vielä hätää
ollut. Aika oli kuitenkin kuluvana näytäntökautena jo niin pitkälle
ehtinyt, ettei maksanut vaivaa mihinkään teatteriin tarjoutua, mutta
seuraavasta syksystä...

Näihin mietteihin yhtyi Arola puolestaan täydellisesti. Leenin oli
nyt toistaiseksi levättävä ja koetettava saada mielensä täydellisesti
tasapainoon ensin. Parasta olisi päästä pois täältä, niin etäälle
kuin suinkin niistä oloista ja ihmisistä, jotka vain voivat herättää
kalvavia muistoja. Ja Arola esitti, että hän lähtisi jonnekin
maaseudulle, jonnekin, minne hänkin itse sitte kesäksi tulisi ja niissä
he voisivat viettää kesäkuukaudet yhdessä.

Leeni lupasi sitä asiaa ajatella ja mainitsikin jo muutamia seutuja,
missä semmoisia tuttavia oli, joiden luo voi päästä asumaan. Arola taas
lupasi, että parhaimpansa mukaan oli pitävä huolta asian aineellisesta
puolesta. Pääasia oli nyt virkistyminen, uuden elämänvoiman ja -innon
hankkiminen. Sitte oli työ aikanaan kyllä tuova kaiken muun mukanaan:
tyytyväisyyden, ilon ja onnen.

Ja näin he istuivat kauan, myöhään yöhön saakka, kahden kesken
ystävällisesti puhellen ja luottavasti ilmaisten toinen toiselleen
ajatuksensa ja tunteensa. Siinä tuli lopulta puheeksi myös eräs tapaus
entisiltä ajalta, muuan kohtaus Annankadun varrella, se päivä, jolloin
Arola jotensakin selvästi vihjasi haluavansa Leeniä omakseen, vaan sai
häneltä suorin sanoin hylkäävän vastauksen.

— Muistatkos, Leeni, sen kerran?

— Minäkö en muistaisi? Kuinka usein olenkaan sitä tekoani perästäpäin
katunut!

— Mutta jos nyt tekisin sinulle vielä saman kysymyksen?

— Tämmöisellekö kuin minä?

— Älä puhu noin! Minusta olet sittenkin vielä sama kuin silloin. Eikä:
sinä olet parempi kuin silloin, paljoa parempi, Leeni.

Ja ilosta puhkesi Leeni hillittömään itkuun ja heitti kätensä
Arolan kaulaan. Ja Arola suuteli hänen poskiaan, hänen silmiään,
hänen tukkaansa, suuteli pois suolaiset kyyneleet, jotka virtanaan
valuivat hänen kauniista silmistään hänen kuumille huulilleen. Arolan
ei tarvinnut sitte enää kysyä eikä Leenin enää mitään vastata. He
ymmärsivät toinen toisensa sanoittakin...

Rauha oli alkanut asua Leenin kärsimysten kiduttamassa povessa ja onni
kajasti kauniina uudelleen hänen särjetyn elämänsä ilmanrannalla. Ja
uusi elämän päivä tuntui sen mukana syttyvän Arolankin kovia kokeneelle
sydämelle.

Heidän oli sinä yönä vaikea erota toisistaan.




X.


Tampereen teatterin näyttelijäkuntaan kuului seuraavasta syksystä
rouva Leeni Saares-Arola ja häneen kiinnitettiin siellä suuria
toiveita. Ensiksihän hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto,
joka suinkaan ei ole vähäinen asia näyttelijättärelle, ja toiseksi
oli hänen esiintymiseensä tullut jotakin luontevaa viehkeyttä, hänen
ääneensä kirkas, teeskentelemätön kaiku, lauseihinsa, niiden joka
ainoaan sanaan, syvä, sielukas tunne, sanalla sanoen, hänen luomiinsa
henkilöihin todellisen elämän lahjomaton tuntu, jonka hän nyt oli
saavuttanut omien kokemustensa, omien kärsimystensä kautta.

Itseltään ei Leeni kuitenkaan salannut, että suuri ansio hänen
saavutuksistaan lankesi hänen miehensä Ension osalle, joka ohjasi häntä
aina, milloin hän oli epävarma, jopa usein luki koko roolinkin hänen
kanssaan.

He olivat elokuussa kaikessa hiljaisuudessa vihityt toisiinsa ja
asettuneet Tampereelle asumaan. Heidän pieni kotinsa oli vaatimaton,
mutta viihtyisä, ja rauha tuntui olevan heidän alituisena vieraanaan.

Siellä istui Arola ja valmisteli uutta näytelmäänsä, jota hän kesällä
oli suunnitellut. Hän tahtoi siinä saada oikein hyvän osan Leenilleen
ja teki parastaan, että hänen siinä kuvaamansa nuoren naisen kautta
hänen oman vaimonsa parhaimmat, tunnepitoisimmat, kauniimmin kajastavat
luonteenominaisuudet täydessä loistossaan pääsisivät esille. Siitä oli,
sanalla sanoen, hänellä aikomus saada Leenille loistorooli, joka oli
vievä häntä mainehikasta tulevaisuutta kohti, ja vihdoin antava hänelle
itselleenkin näytelmäkirjailijana sen vähäisen tunnustuksen, jota
vaille hän siihen saakka oli jäänyt.

       *       *       *       *       *

— Kuinka sujuu työsi? — kysyi Leeni eräänä iltana mieheltään,
palattuaan näytännön jälkeen kotiin ja nähdessään Arolan vielä
askartelevan työpöytänsä ääressä, edessään iso pinkka täyteen
kirjoitettuja neljännesarkin liuskoja.

— Esirippu sulkeutui juuri verkalleen viimeisten sanojesi jälkeen, —
vastasi Arola tyytyväisenä, nosti päätään ja loi hyväilevän katseen
Leeniin.

Tämä lähestyi silloin pöytää ja, asettuen miehensä tuolin taakse,
heitti käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hellävaroen poskensa
hänen päätään vastaan.

Arola vastasi siihen ottamalla vaimonsa polvelleen istumaan ja
kiertämällä kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Kuinka onnellinen minä olenkaan, Ensio! — puhkesi Leeni silloin
sanoihin, nojautui hänen rintaansa vasten, sukeltautui kasvoillaan
syvälle hänen lämpimään kaulaansa ikäänkuin kaivaen sieltä
suudelmalleen oikeata paikkaa ja jäi sitte hänen olkapäälleen
suloisesti lepäämään niinkuin touhuistaan väsynyt vallaton lapsi,
mielihyvän tunteesta nauttien, lepää rakastamansa isän turvallisella
povella.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN UNELMA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.