Anita Sorjola : Romaani

By Martti Wuori

The Project Gutenberg eBook of Anita Sorjola
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Anita Sorjola
        Romaani

Author: Martti Wuori

Release date: December 27, 2025 [eBook #77556]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929

Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANITA SORJOLA ***
language: Finnish




ANITA SORJOLA

Kirj.

Martti Wuori




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.




I


— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käenkukuntaa! On niin ihana aamu!

Asemapäällikkö Eino Kostia herätti näillä innostuneilla sanoilla
vaimonsa. Hän oli juuri lähettänyt varhaisen aamujunan, ja hänen teki
mieli lähteä kävelylle nauttimaan kevätpäivän hurmaavasta raikkaudesta.
Pitkään aikaan ei ollut muita junia odotettavissa, ja hänen nuori
apulaisensa oli juuri tullut päivystysvuorolleen.

Tuota pikaa oli Lyyli rouva jalkeilla, ja juotuaan kahvinsa he lähtivät
ulos.

— Onko maailmassa kauniimpaa kuin Jumalan luonto tämmöisenä aamuna?
Taivas on sininen ilman pienintäkään pilvensirpaletta, ilma aivan
tuoksuu puhtauttaan, hiirenkorvalla oleva valkoinen koivikko seisoo
kuin lumottuna hurmaten unesta heränneen virkeän silmän, käen kukunnan
ja pikkulintujen taukoamattoman visertelyn viehättäessä korvaa. Eikös
olekin, Lyyli, tämä elämän kaunein lahja ihmiselle?

— Onhan se kyllä, — vastasi Lyyli, — mutta noin hurmaantunut kuin
sinä en voi kuitenkaan olla.

— Sinun luonteesi kaipaa enemmän ihmisseuraa, tiedän sen, jatkoi hänen
miehensä. Mutta luonnon parissa ei satu semmoisia kommelluksia kuin
usein ihmisten seurassa. Pieninkin varomaton sana tahi ajattelematon
teko voi tuottaa paljon ikävyyksiä, johtaa surullisiin seurauksiin.
Enkä minä halua riitaantua lähimmäisteni kanssa. Minä rakastan rauhaa,
sielunrauhaa etupäässä.

He olivat kulkeneet tietä alas järvelle, joka lepäsi tyynenä, kuvastaen
kalvossaan sinisen taivaan ja toisella rannalla jyrkästi kohoavan
havupuita kasvavan vuorenrinteen. Sieltä juuri kuului lakkaamaton
käenkukunta, nuo yksitoikkoiset, hieman alakuloiset säveleet, jotka
tiesivät kertoa rakkauden riemusta ja elämän ilosta, kohta koittavan
kesän toiveista.

— Tähän onneen voisi nukkua ainiaaksi, — sanoi Eino Kostia vaimolleen.

— Minut kuitenkin tuo kukunta tekee toisinaan murheelliseksi,
— vastasi tämä, mutta naurahti samalla käkösen laskiessa ilkeän
räkätyksen aivan kuin jotakin olisi tarttunut sen kurkkuun.

— Siinä sait, — sanoi hänen miehensä nauraen hänkin, — kun niin
huonosti arvostelet käkeä. Osaa se leikkiäkin laskea.

Järven rannalla oli penkki, ja he kävivät siihen istumaan. Oli hauska
katsella, kuinka kalat molskahuttelivat vettä saaden siten aikaan isoja
renkaita veden pinnalle.

— Elämää, heräävää elämää sielläkin, — sanoi haltioitunut mies
jälleen vaimolleen.

— Kas, sinullahan on viimeisin sanomalehti mukanasi, — huomautti
yht'äkkiä rouva ja sieppasi lehden käsiinsä. — Oletko jo lukenut sen?

— En.

— Sinäpäs olet välinpitämätön. Ehkä siinä olisi jotakin meillekin.

Ja hän levitti lehden, silmäili sitä kuin etsien jotakin ja huudahti
sitten:

— On kuin onkin. K—n asemapäällikön virka on nyt julistettu
haettavaksi. Nyt on sinunkin koetettava onneasi. Sinä voit sen paikan
saada. Sinulla on tarpeeksi virkavuosia sitä varten — muitten
ansioittesi lisäksi. Kovin vanhat eivät sinne hae, vaikka se onkin
likellä pääkaupunkia. Sinulle K. sitäpaitsi on kuin luotu. Seutu on
kaunista, kauniimpaa vielä kuin täällä...

— Ja väkeä siellä on paljon, säätyläisiä varsinkin. Ne ovat sinua
varten, — keskeytti mies.

— Totta puhuen tämä erämaa, tämä talonpoikaisympäristö alkaa jo käydä
yksitoikkoiseksi. Älä pane pahaksesi, Eino, että sanon sen, — puheli
Lyyli rouva ja nosti käsivartensa miehensä olkapäälle silitellen
hänen päätänsä. — Minä olen ollut onnellinen täällä, olen onnellinen
sinun kanssasi kahden kesken, mutta ajatteles pitkää, pitkää talvea
täällä. Olemme haudattuina täällä lumikinosten alle kuukausimääriä,
emme näe juuri muita kuin aseman henkilökuntaa ja nuo loppumattoman,
toivottoman pitkät raiteet, joita myöten elämämme kierii edestakaisin,
edestakaisin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen yksitoikkoisesti.
Sanon vieläkin: minä elän vain sinua varten ja sinä elät minua varten,
koska meillä ei ole lapsia; ja me olemme onnellisia. Mutta eikö voisi
olla onnea K—kin asemalla, likempänä kaupunkia, ihmisten seurassa,
jotka olisivat henkisesti meitä lähempänä?

Ja Lyyli loi lämpimän katseen mieheensä ikäänkuin pyytäen vastausta.

— Olet kyllä oikeassa, — vastasi verkalleen, hiukan viivytellen Eino
Kostia. — Kenties olen liian itsekäs ja unohdan sinun taipumuksesi.

— Minä en tahdo sinulta liikaa uhrausta, mutta luulen, että sinäkin
tarvitset vielä jotakin parempaa elämässä, tarkoitan sekä aineellisessa
suhteessa että henkisesti virkistävässä, sillä minun seurani ei voi
sinua ajan pitkään yksin tyydyttää.

— Olen ollut sinuun ja elämääni täällä kovin tyytyväinen, mutta koska
kerran olet ottanut asian puheeksi, niin miettikäämme sitä. Minä en
pane suoraan vastaankaan.

— Voimmehan joka tapauksessa koettaa, — taivutteli Lyyli.

— Eikähän sitä tiedä, onnistuuko meidän päästä K—n asemalle. Voi
sittenkin tulla ansioituneempia hakijoita kuin minä, — rauhoitti
itseään mies.

Tähän tapaan harkitsivat he kysymystä kävelymatkallaan kauan. Ja he
päättivät punnita sitä siihen päivään asti, jolloin paperit olivat
lähetettävät Helsinkiin. Heidän sopuisien luonteittensa vuoksi kävi
kaikki hyvin rauhallisesti. Eino Kostia oli puheessaan ja käytöksessään
tyyni mies, joka ei kiihtynyt mistään muusta kuin suoranaisesta
loukkauksesta. Ja jos hän itse sattui ketä loukkaamaan, niin kärsi hän
siitä kovin. Sen tautta hän nytkin tahtoi olla vaimolleen mieliksi,
mikäli se oli mahdollista. Ja näistä avuista hänen vaimonsa kunnioitti
ja arvossa piti häntä suuresti luottaen häneen kaikessa täydellisesti.
Lisäksi hän rakasti miestään jo hänen ulkomuotonsakin tähden, jossa
oli jotakin kaikkien naisten mielestä puoleensa vetävää. Eino Kostia
oli näet pitkähkö, leveäharteinen, avokatseinen mies, jonka ääni oli
tavattoman sointuva. Yksistään sillä hän jo voitti kaikki.

Samoin hänen vaimollansakin oli ominaisuuksia, jotka tekivät heidät
keskenään onnellisiksi. Lyyli oli oivallinen talonemäntä, taitava
käsitöitä tekemään ja selvisi vähillä varoilla talousaskareissa. Hänen
herttainen, sinisilmäinen katseensa houkutteli aina hänen miehensä
kiitolliseen hyväilyyn. Onni ja rauha viihtyivät siis hyvin tässä
pienessä asematalossa.

Mutta mikä on ihminen, että hän niin pian voi onnensa tuhlata, rauhansa
hävittää? Vähäinen oikku voi kuin tuulen pyörteessä riistää häneltä
kaikki.

Seuraavana päivänä oli Lyyli ja Eino Kostian edelläkerrottu asia jo
niin selvä, ettei siihen heidän mielestään enää muutosta tarvittu.
Hakemuspaperien lähettämistä viivyteltiin tosin vielä, mutta kun aika
tuli, pani mies ne postiin.

Ja sitten alkoi odotus, milloin ja miten asia tulisi ratkaistuksi.
Asemapäällikkö itse epäili kovin, tokko ratkaisu tulisi olemaan hänelle
suotuisa, mutta mielellään hän kuitenkin kuunteli vaimonsa laskelmia
ja keskusteli K—n aseman oloista ja henkilöistä. Saipa lopulta Lyyli
heidät yhdessä rakentelemaan tuulentupia ja viehättymään ajatuksista,
kuinka hänen miehensä löytäisi uudella paikkakunnalla metsästys- ja
kalastustovereita ja kuinka hän itse silloin tällöin saisi käväistä
pääkaupungissa. Ja jo pelkästään nämä ajatukset saivat aikaan
eräänlaisen kumouksen heidän mielessään.

Rouvan mieli oli hilpeä, hän kun oli pannut vireille tämän kysymyksen.
Ei hän suinkaan ottanut asiaa kevytmieliseltä kannalta, mutta nuori
luonto vaati enemmän elämää. Elämän virta veti melkein kuin itsestään
häntä puoleensa. Yksitoikkoisuus, tuo alati yksi ja sama, masensi
häntä, tahtoi välistä lamauttaa hänen työtarmonsakin, kuoletti hänen
ilonsa ja hilpeytensä. Hän aivan pelkäsi, että hänkin puolestaan näin
ikävystyttäisi miestään, jolle hän kuitenkin oli valmis uhraamaan
kaikki. Sen sijaan Eino Kostia yhä edelleen tunsi eräänlaista kammoa
mahdollisen muuton johdosta likemmäksi kaupunkia. Ei hän omasta
puolestaan viettelyksiä pelännyt eikä hänellä ollut vähintäkään syytä
epäillä mitään pahaa vaimonsa puolelta. Mutta häntä kalvoi jonkinlainen
pahan aavistus. Sanalla sanoen: jos hänet nimitettäisiin K—n
asemapäälliköksi, niin se nimitys tulisi jonkinlaisena kohtalon pakkona.

Se oli omituinen tunne. Mutta siitä hän ei puhunut vaimolleen mitään.
Hän toivoi kuitenkin parasta vaimonsakin puolesta, jonka hän näki
edessään niin kiitollisena, niin rakastettavana, niin hilpeänä kuin
jos tälle olisi suotu kaikki, mitä hän hartaasti oli halunnut. Ja tämä
näky tyydytti Eino Kostiaa, rauhoitti häntä ja haihdutti vihdoin hänen
epäilyksensä, kun ratkaisu tuli.

Tämä ratkaisu oli todellakin hänelle myönteinen. Kun siitä hänelle tuli
tieto, heittäytyi hänen vaimonsa hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki
ilosta.

Jospa hän vain silloin olisi aavistanut, mitä sitten seurasi?!




II


Lyyli oli tavattoman ylpeä, kun hän uutimien takaa salinsa ikkunasta
katseli ulos laiturille ja näki miehensä seisovan kaidepuiden edessä
junan lähettäjän parvekkeella K—n asemalla, jonne he nyt olivat
muuttaneet. Hänen miehensä oli komea nähdä suorassa sotilasryhdissään
punainen asemapäällikön lakki päässä ja puhtaat valkoiset sormikkaat
kädessä, jonka hän tuon tuostakin nosti ohimolleen vastaten hänelle
tehtyihin tervehdyksiin. Veturi tuprutteli savua odottaen lähtömerkkiä
ja laiturilla kuhisi väkeä, lähtijöitä, tulijoita, saattajia.

Monet paikkakunnan herroista olivat jo tehneet tuttavuutta uuden
asemapäällikön kanssa ja tulivat nyt kättelemään häntä. Junan lähdettyä
tuli kaiteiden luo myöskin eräs keski-ikäinen herra, jonka seurassa oli
kaksi kasvavaa lasta, noin 12-vuotias tyttö ja häntä muutamia vuosia
nuorempi poika, molemmat huomattavan hienosti puettuina, niin että
paikalla arvasi heidän olevan varakkaasta kodista. Hetken puhuteltuaan
asemapäällikköä herra lapsineen poistui. Lyyli näki, kuinka hänen
miehensä ikäänkuin kiitellen miellyttävästi hymyili niin että valkoiset
hampaat näkyivät tummien lyhyiksi leikattujen viiksien alta.

— Keitä nuo olivat, tuo herra ja lapset? — kysyi Lyyli miehensä
tultua sisään.

— Tohtori Sorjola, piirilääkäri.

— Melkein arvasin sen.

— Ja hän pyysi itsensä ja vaimonsa puolesta, ettemme unohtaisi
heitäkään, kun valitsemme seurustelupiirimme täällä.

— Hyväinen aika, he kai ovat ensimmäisiä, joiden luo on mentävä, kun
alamme tehdä vieraskäyntejämme.

— Pappi ja lääkäri, — niitähän me ihmiset etupäässä tarvitsemme.

Tämän lyhyen vuoropuhelun jälkeen he olivat hetken vaiti. Sitten kysyi
Lyyli:

— Oletkos kuullut, Eino, kuka tohtorin rouva lienee syntyjään ja mistä
hän on kotoisin?

— Tänään juuri kuulin sähköttäjältä, että rouva Sorjola on kotoisin
Pohjanmaalta. Hänen isänsä — nimeä en muista — kuuluu myös olleen
lääkäri ja tavattoman rikas, rikkaan laivanvarustajan poika kun oli.

— Senpä arvasin, — keskeytti Lyyli miehensä selityksen. — Se rouva,
jolla oli kallis vesikkotakki ja jonka tänään näin nousevan junaan, oli
varmasti rouva Sorjola.

— Arvasit oikein. Häntä juuri tohtori lapsineen oli saattamassa.

— Mutta eikö hän ole tavattoman kauniskin? — uteli Lyyli.

— On kyllä, sen verran kuin ehdin nähdä — jatkoi Eino. — Hän
hymyilee ainakin niin hurmaavasti sekä tutuille että tuntemattomille,
että väkisinkin herättää huomiota.

— Mutta ei hän mahda enää kovin nuori olla, kun heillä jo on noin
suuret lapset?

— Aina te naiset, merkillistä kyllä, heti tahdotte tietää toistenne
iän, vaikka visusti tahdotte oman ikänne salata, — naurahti Eino. —
Siinä asiassa en voi sinua vielä tyydyttää.

— Minusta lisäksi näytti, — jatkoi Lyyli välittämättä miehensä
vihjauksesta, — että hänellä oli värijauhetta kasvoillaan ja säteiden
tapaisia ryppyjä silmien ympärillä.

— Kylläpäs sinä olet teräväsilmäinen, — hymyili taas hänen miehensä.

— Me naiset huomaamme paljon, mitä te miehet ette koskaan näe! —
pilkkasi nyt Lyyli puolestaan.

— Paljonhan teillä on hyviä avuja, — laski Eino edelleen leikkiä.
— Ja kun nyt piakkoin paremmin tutustumme Sorjolan perheeseen, niin
saanemme nähdä ja kuulla enemmän.

— Kun rouva tulee kotiin, niin menemme heti sinne. Matkustiko hän
kauaskin?

— Hän osti lipun vain Helsinkiin ja takaisin. Mutta sieltähän pääsee
minne vain, — kuului Einon vastaus.

Siihen heidän keskustelunsa sillä haavaa päättyi. Lyyli meni
talousaskareilleen ja hänen miehensä poistui asemakonttoriin.

Lyylin päässä alkoi parveilla paljon ajatuksia sen perusteella, mitä
hän nyt oli nähnyt ja kuullut. Oli todellakin hauska saada tutustua
tohtorinrouva Sorjolaan. Minkälainen hän muutoin lienee? Hän näytti
suuren maailman naiselta. On varmaan paljon matkustellut ulkomailla,
nähnyt ja kokenut paljon? Kokenut? Mitä kokenut? Olisi todellakin
ollut hauska saada kuulla hänestä enemmän. Hän on varmaan saanut hyvän
kasvatuksen. Meistä kauan maalla asuneista tuommoinen ylen hieno puku
voi näyttää vähän harhaanvievältä, se voi herättää vääriäkin käsityksiä
ihmisistä, kun emme heitä lähemmin tunne. Siksi on parasta olla
päättelemättä sinne tahi tänne. Saadaan nähdä.

Ja samassa kääntyivät Lyylin ajatukset häneen itseensä. Hän alkoi
vertailla itseään tohtorin rouvaan. Hän ei ollut varakkaasta kodista
eikä ollut ulkomailla käynyt. Hänen isänsä oli ollut koulunopettaja
ja hän oli koko ikänsä asunut pienessä maaseutukaupungissa. Käymältä
vain oli Helsingissä ollut. Ja paremmin hän oli tähän asti maalla
viihtynytkin, vaikka nyt oli tullut jonkinlainen elämän kaipuu, halu
päästä ihmisten pariin, kun olo yksinäisellä rautatieasemalla oli
alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut semmoisia sukulaisia ja
tuttavia, joiden luokse olisi sieltä voinut matkustaa jonkun viikon
vierailulle.

Hän ja hänen miehensä eivät siis olleet mitään "hienostoa". Eino tosin
oli luutnantin poika, mutta vanhemmat olivat kuolleet, ja kun ei ollut
varoja jatkaa lukuja pitemmälle, hän oli antautunut rautatiealalle,
jossa menestyi hyvin. Varsinkin oli hänen säntillisyytensä ja muutonkin
moitteeton käytöksensä hankkinut hänelle esimiesten suosion.

Mutta kuinka oli heidän tästä lähin selviydyttävä niissä uusissa
oloissa, joihin he olivat joutuneet, varsinkin koska paikkakunnalla oli
enimmäkseen hyvin sivistynyttä ja varakasta hovi- ja huvilayleisöä,
joiden seurasta oli vaikea kieltäytyä, kun nämä kerran halusivat heihin
tutustua. Tuskin auttoi muu kuin olla mukana vain.

Näin lohdutteli nyt itseään Lyyli-rouva odotellessaan heidän käyntiään
tohtori Sorjolan luokse.




III


Ja se tapahtuikin pian.

Tohtorin asunto oli vain noin neljänneskilometrin päässä asemalta.
Hänellä oli oma, muhkea huvilansa, kaksikerroksinen rakennus
lehtipuiden keskellä ja penkereiden ympäröimänä, joissa kasvoi ruusuja,
dahlioita ja fuksioita... Kaikki oli hyvin hoidettua huolellisesti
haravoituja hiekkakäytäviä myöten.

Ja kun Lyyli ja hänen miehensä astuivat sisään, niin heitä hämmästytti
varsinkin salin tyylikkäiden, vanhanaikuisten, kullattujen huonekalujen
komeus ja seinillä riippuvien maalausten kauneus ja loisto. Tämä kaikki
melkein mykistytti heidät, jopa heistä tuntui siltä kuin huvilan
sisustus olisi tietänyt kertoa sen asukkaiden luonteen kylmyydestä,
eräänlaisesta ylemmyydestä muihin kuolevaisiin verrattuna, vaikka
saattoikin otaksua, että nuo mykät esineet olivat vain perintöä
kuolleilta esivanhemmilta ja saattoivat johdattaa tekemään vääriä
päätelmiä niiden nykyisistä omistajista.

Niin olikin asianlaita. Tohtori ja hänen rouvansa tulivat vieraitaan
vastaan kädet ojossa ja lausuivat heidät mitä lämpimimmin
tervetulleiksi, mikä synnytti heti koruttoman, teeskentelemättömän,
ystävällisen tunnelman. Eikä aikaakaan, niin tuntui kaikista
niinkuin he olisivat olleet vanhoja, hyviä tuttavia. Heti näki, että
tohtorinrouva oli tottunut seuraihminen, talonsielu, joka piti ohjaksia
kädessään, mutta silti näyttämättä, että hänellä oli ylivalta. Hän oli
vilkas ja puhelias, kun sitävastoin hänen miehensä oli harvasanaisempi,
näyttipä välistä hiukan umpimieliseltäkin, paitsi silloin, kun joku
kuivan huumorin höystämä lause pääsi hänen suustaan. Mutta Lyyli-rouva
heti pani merkille, että tohtorin kättely oli luja, ja sitä hän piti
suoran, uskollisen, luotettavan luonteen merkkinä. Samoin oli tohtorin
katse vilpitön ja rakastettava, vaikk'ei pieniä, harmaita silmiä paljoa
näkynytkään silmälasien takaa. Muuten hän ei ollut mikään kaunis mies,
sillä kasvot olivat laihat ja luisevat kertoen paljosta työstä.

Yleinen alkajaiskeskustelu sujui vilkkaasti, ja kun kahvi oli tuotu
sisään, niin puhelu kävi yhä tuttavallisemmaksi. Herrat istuivat pienen
tupakkapöydän ääressä, jonne heille oli tuotu punssia, rouvat taas
juttelivat vieretysten sohvassa. Kaikista oli yhdellä iskulla tullut
todellakin mitä läheisimmät ystävät. Ja kun tohtorinrouva huomasi, että
hänen miehensä kohotti punssilasin ja sanoi asemapäällikölle, että
hän varmasti vanhempana saattoi esittää veljenmaljan niinkuin vanha
pohjoismainen tapa vaatii, niin tarttui tohtorinrouva samalla Lyylin
käteen ja vei hänet herrojen seuraan vaatien, että heidän kaikkien piti
juoda yhteinen veljenmalja ja jättää arvonimet pois. Se tapahtuikin
yleisen riemastuksen merkeissä ja lasia kilistäen. Ristiin rastiin
kuuluivat nimet Lyyli ja Osmo, Anita ja Eino.

— Anita ja Eino, se ei kuulu pahalta, — sanoi tohtorinrouva
herättäen yleistä naurua. Mutta samalla hän avasi heidän komean
Steinway-flyygelinsä kannen ja kääntyi Lyylin puoleen.

— Lyyli, sinä laulat varmasti? Laula jotakin, niin minä säestän.

— Minulla ei ole: lauluääntä vähääkään, — vastasi Lyyli ujosti ja
poistui sohvalle istumaan.

— Mutta sinä, uusi ystäväni Eino? Sinulla on kieltämättä kaunis
barytoni sointuvasta äänestäsi päättäen. Annapas meidän kuulla sitä.

— Metsäkarhu ei mörise tämmöisen valioyleisön läsnäollessa, — laski
Eino leikkiä kääntyen poispäin.

Sille vastaukselle hymyili vain Anita ja sanoi samalla miehelleen:

— Mene sinä tuonne sohvalle pitämään seuraa Lyylille sillä aikaa, kun
minä soitan. Ja sinä, Eino, jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, — ota
tuoli ja istu vähän matkan päähän minusta joko taakseni tahi viereeni.
Minä soitan teille sitten Chopinin _Nocturnen_.

Kaikki tapahtui Anitan käskyn mukaan. Hän oli saanut miehensä
poistumaan Lyylin luo, ja hänen hurmaavan hymynsä ja käskevän katseensa
edessä Eino painui istumaan hänelle osoitetulle tuolille.

Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana koko soiton ajan. Chopinin
_Nocturne_ Anitan soittamana oli todellinen konserttinumero. Mutta
samalla Eino hellittämättä imeytyi katseellaan Anitan kauniiseen
profiiliin, otsakiehkuraan, joka lipui tämän otsalle, pieneen jalkaan,
joka silloin tällöin painoi pedaalia, ja hermostuneesti liikahtaviin
polviin, jotka kahisuttivat silkkihametta kuin jotakin salaperäisesti
kuiskaten.

Samoin kuunteli Lyylikin ahneesti soittoa hymyilyllä vain vastaten
tohtorin lyhyihin lausahduksiin soiton aikana. Mutta yhtä ahneesti
seurasi hän myöskin miehensä katsetta, joka ilmaisi hänelle hyvin
paljon. Hän näki paikalla, että Eino ihaili tohtorinrouvaa, mutta
huolissaan hän ei siitä kuitenkaan ollut. Hän tunsi miehensä hyvin.
Paljoa enemmän epäilytti häntä sen sijaan Anitan käytös, joka
ilmeisesti todisti, että tämä oli ensi silmänräpäyksestä mieltynyt
hänen mieheensä. Omituinen tunne valtasi hänet, tunne, josta hänellä
ennen ei ollut aavistustakaan. Mutta kun siinä oli jotakin rumaa, niin
karkoitti hän sen heti. Ja kun Anita soittonsa lopetettuaan jälleen
yhtä luontevan teeskentelemättömästi puhutteli heitä kaikkia, haihtui
tuo ruma ajatus kokonaan.

Hänhän oli onnellisessa avioliitossa Einon kanssa ja yhtä onnellisilta
näyttivät myöskin — ainakin ensi näkemältä — tohtori ja hänen
rouvansa. Heistä kaikistahan juuri oli tullut parhaimmat ystävät.
Ja tämän ystävyyden tuli särkymättä kestää. Eikä hän itse ainakaan
tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa aihetta semmoiseen, mikä voisi
himmentää heidän välejään. Se, että Anita oli ikäänkuin ihastunut
Einoon, saattoi olla vain jonkinlaista suurenmaailman naisen
kohteliaisuutta, jommoista hän myöskin oli osoittanut Lyylille
itselleen koko ajan.

Tämän vierailun jälkeen syntyi, niinkuin tavallista on ensi
tutustumisen johdosta, molemmilla tahoilla arvostelua uusista
tuttavista. Matkalla kotiin kysyi Lyyli ensimmäiseksi mieheltään:

— Mitä sinä heistä pidät? Eino vastasi suoraan:

— Lääkäristä hyvin paljon. Mies, jossa ei näy vilppiä olevan.

— Entäs rouvasta?

— Vaikea vielä sanoa. Mutta kyllä osaa käyttäytyä ja viehättää. Tuntee
kaikki keinot.

Miehensä sanoihin yhtyi täydellisesti Lyyli. Hän oli tyytyväinen Einon
vastaukseen, joka hänestä tuntui suoralta ja vilpittömältä.

Ja he palasivat tyytyväisinä asemalle.

       *       *       *       *       *

Heidän lähdettyään tohtori Sorjolan huvilasta oli rouva jäänyt salin
ikkunan eteen seisomaan ja katselemaan heidän jälkeensä. Ja hän seisoi
siinä kauan, ääneti, sanomatta miehelleen mitään, tuijotti vain
poistuvien jälkeen.

Tohtori oli mennyt huoneeseensa, jonka ovi oli auki saliin, ja
huomattuaan vaimonsa yhä seisovan äänettömänä paikallaan hän alkoi
viheltää. Näin hän teki aina, kun joku ajatus oli herännyt hänen
päässään, ajatus, jota hän kuitenkaan ei tahtonut toiselle ilmaista.
Varsinkin oli hän umpimielinen, jos jokin asia alkoi häntä kiusata,
asia, josta hän itse ei ollut täysin selvillä. Tässä tapauksessa hän
kuitenkin aavisti jotakin, ja hänen vihellyksensä sai iloisemman sävyn.
Hän katsahti silloin tällöin saliin puuhatessaan edelleen huoneessaan
ja näki vaimonsa yhä seisovan paikallaan ajatuksiinsa vajonneena ja
hypistellen nenäliinaansa. Silloin tohtorin vihellys kiihtyi vieläkin
nopeammaksi.

Mutta samalla hänen rouvansa tempautui irti paikaltaan aivan kuin olisi
unesta herännyt ja kulki kiireesti salin poikki sisähuoneisiin. Tohtori
kuuli vain vaimonsa mennessään puolikovaa sanovan:

— Aina se viheltää kuin kyytipoika.

Tämän kuultuaan tohtori alkoi nauraa hihittää hiljaista äänetöntä
naurua. Nämä hänen vaimonsa sanat ilmaisivat hänelle paljon sen
lisäksi, mitä oli huomannut vaimonsa ilmeistä ja eleistä. Melkein
kiusallaan huusi hän sentähden vaimolleen salin ovelta:

— Kuule, Anita, eikö tuo Lyyli ollutkin herttainen rouva?

— Oli, — kuului yksikantainen vastaus.

Kiusallaan ei tohtori puhunut enää muuta. Palasi jälleen
työhuoneeseensa hiljaa nauraa hihittäen.




IV


Viikon kuluttua, niinkuin "suuren maailman" tapa vaatii, tulivat
tohtori Sorjola ja hänen rouvansa vastakäynnille Kostian ja hänen
vaimonsa luo asemalle.

Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja he istuivat ulkona asemapäällikön
pienessä puistikossa, josta saattoi, amerikkalaisessa keinussa
liekutellen ja puitten takana piilossa ollen, katsella elämää
asemalaiturilla junien seisoessa asemalla. Virvokkeita nauttien he
puhelivat paikkakunnan kauneuksista, joita rouva Sorjolan mielestä oli
tavattoman paljon.

— Varsinkin miellyttää minua tie järvelle ja sen ympäri, — kertoi
rouva ihastuneena. — Sinne minä ajan usein autolla — ohjaan sitä
itse, — ja ensi kerralla teidän täytyy tulla mukaan, Lyyli ja Eino.
Yhdessä paikassa on ihan kuin pientä alppimaisemaa: tie kulkee
korkean vuoren kuvetta, toisella puolen painuu järveen äkkijyrkkä
äyräs, toisella taas nousee kuusien peittämä vuori niin pystyyn, että
vain ryömien ja puitten oksista kiinni pidellen pääsee ylöspäin. Ja
sieltäkös ylempää sitten on kaunis näköala yli saarien ja salmien! Tämä
puisto kuuluu erääseen vanhaan, nyt asumattomaan herraskartanoon, jossa
vain käärmeet ja sisiliskot, sen kivilouhikoissa, viihtyvät ja päivää
paistattavat. Sinne vien teidät ihan ensi tilassa.

— Hauskaan seuraan siis, käärmeitten ja sisiliskojen luo, huomautti
tohtori kuivalla huumorillaan.

— Aina sinä, Osmo, käännät sanani toisinpäin. Minä tarkoitin tietysti
sitä mäenrinnettä, josta on se kaunis näköala, — selitti Anita. — Me
otamme voileipiä ja pulloja mukaan, ja vietämme oikein hauskan päivän,
sillä aikaa kun sinä puoskaroit toimessasi.

Anitan vastapistolle naurettiin ja tohtori itse hihitti sille myös.
Nämä aviopuolisot käyttivät nähtävästi usein tämmöistä leikillistä
puhetapaa, joka ei heitä eikä muitakaan loukannut, mutta erikoista
lämpöäkään ei heidän väleissään ilmennyt. Sen saattoivat Lyyli ja Eino
sinä päivänä panna merkille.

— Ratsastatko, Lyyli? — kysyi sitten Anita.

— Minulla olisi sinullekin ratsu.

— Valitettavasti en, — oli Lyylin vastaus.

— Mutta Eino osaa varmasti? — kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti
kyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa
väliasteena.

— Huonosti, huonosti, — vastasi asemapäällikkö. — Nuorempana kyllä
opettelin ja osasin vähän.

— Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. — Me siis
lähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.

— Se on päätetty, — hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi
kämmenensä pöytään.

— Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita
silloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti,
ja kysyi:

— Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?

— Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, — hämmentyi nyt
Lyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: — Eihän siinä mitään pahaa ole.

Anitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan
ratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän
aikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria
ratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja
toiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin
kotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin
kului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua.
Kummako sitten, että hän oli noin laiha.

— Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.

Jälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa
kuivalla hihityksellään.

— Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, — tuli lause Osmon
suusta, — mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi
kohteliaasti: — Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.

Tähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen,
hänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana.
Hyvästeltäessä hän sanoi Einolle:

— Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?

Einon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin
halukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:

— Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää
virka-aikansa sen mukaan.

Ja tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa
toisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa
elämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli
mielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.




V


Harva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet
toisiansa, — mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli
paikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.

Eräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa
mustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti
Eino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä
vastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan
ihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää
ja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva
tahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita,
kun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien
silmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin,
niin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin
katosivat tieltä nousevaan pölypilveen.

Anita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli
hänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän
teki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin
mitään muuta.

Kun he olivat saapuneet tuolle "pienelle alppimaisemalle", niin esitti
Anita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään,
sillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja
katsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.

Niinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni.
Senjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita
kokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen
käsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen
ja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen
poskellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt
käsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja
Einon oli se sidottava toiseen puuhun.

Kun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä
ylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen
kupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse
avautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen,
nojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.

Mutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut
jollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän
pääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen
paikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko
kuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä
järvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse
siinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki
siihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta
orava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä
kuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita
riippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui
kuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt
selälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen
savuketta.

Yht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti
vaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa
läheisyydessä.

— Hyi, kuinka pelästyttivät! — huudahti Anita ja kiepsahti
istualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi
rinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle
paikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua
vasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.

— Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? — esitti Eino.

— Emme ihan vielä, — vastasi Anita. — Tahdon kotvasen levähtää.
Saanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää
käsivarsiani pääni alla?

— Luonnollisesti, — vastasi Eino.

Melkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon
polvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.

— Kiitos, — kuiskasi Anita.

— Hyvänen aika, — pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi
hävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.

Puhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut
heidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen
Einoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas
puolestaan ajatteli: "Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja
tohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan".

Anita huoahti:

— Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän
kääreen nilkkani ympäri.

Eino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein
riippuessa hänen käsivarressaan.

— Etkö jaksaisi kantaa minua? — sanoi Anita. — Koskee niin
astuessani.

— Koetan.

Ja loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa
tämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin
Anitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin
nukkumaisillaan.

Kun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:

— Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt
enää ratsastaa kotiin.

Anita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino
auttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja
tukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:

— Tämä lysti on siis lopussa!

— Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, — myönsi Eino ja hyppäsi
ratsunsa selkään.

Paluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut
jotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen
tyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias
Anitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin,
että Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino
tuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin
mieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei
hän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä
sisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen
kanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko,
yritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti
häntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän
rakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino
ylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella
tuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään
salaamatta.

Yhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta,
mutta toivoivat hänen pian parantuvan.




VI


Kun Anita Einon saattamana tuli ratsastusretkeltään kotiin, oli hänen
miehensä poissa sairaskäynnillä. Einon lähtiessä. Anita sanoi:

— Osmo saa hieroa nilkkaani, kun tulee kotiin, — jos niin tarvitaan.
Minä panen toistaiseksi kylmän kääreen jalkaan ja käyn vuoteeseen.
Käykää nyt kuitenkin minua katsomassa, ettei minulle tule kovin ikävä.

Seuraavana päivänä tulikin jo Lyyli. Anita oli edelleen vuoteessa ja
luki Guy de Maupassantin romaania "Bel-Ami" [Armas ystäväni].

— Tämän kirjailijan seurassa ei kuole ikävään, — hän sanoi ja vastasi
sitten Lyylin kysymykseen kuinka hän voi:

— Kun tiedustelin Osmolta, joko minä kohtakin saan luumätää jalkaani
ja kuolen, niin ajatteles, mitä se lurjus vastasi?

— No?

— "Ei rikkaruoho koskaan maailmasta katoa".

— Leikillään hän sen vain... — lohdutti Lyyli hymyillen. — Ei siis
pitänyt nyrjähdystä vaarallisena.

— Nauraa hihitti vain ilkeästi, — jatkoi Anita, — ja määräsi minut
olemaan viikon päivät vuoteessa.

— Pianhan se viikko kuluu. Me käymme joka päivä sinua tervehtimässä,
Eino ja minä, — tyynnytti Lyyli.

— Teidän pitää käydä molempien, — ilostui Anita. — Sinulla on niin
rakastettava mies, Lyyli. Meidän oli kovin hauska eilen. Elän vain
muistoissa.

— Eino kertoi minulle. Hän valitti sinulle sattunutta onnettomuutta,
— lausui Lyyli vuoroonsa.

— Niinkö? Ihanko totta? Hän siis tunsi ainakin myötätuntoa, ehkäpä
sääliä minua kohtaan? — kyseli Anita melkein hermostuneesti.

— Tietenkin. Sehän on luonnollista, — vastasi Lyyli ihmetellen. —
Miksi sinä noin kysyit?

— Niin, niin. Einohan on niin herttainen mies. Minä pidän hänestä
paljon, paljon.

— Minä pidän myöskin kovin paljon Osmosta, — lausui Lyyli
vastakohteliaisuudeksi.

Näytti kuin Anita olisi nyrpistänyt nenäänsä kääntäessään päätään
seinään päin. Mutta heti hän käänsi takaisin kasvonsa Lyyliä kohti ja
jatkoi:

— Minä olin niin iloinen eilen, kun sain ratsastaa. Täällä ei ole
ketään, jonka seurassa oikein viihtyisi. Täällä on kuolettavan ikävä.
Siksipä olenkin niin tyytyväinen, kun te muutitte tänne. Nyt voi elää
toivossa.

Lyyli ihan hämmästyi.

— Hyvänen aika, Anita, — sanoi hän. — Mitä sinulta puuttuu?
Sinullahan on kaikki, mitä maailma voi tarjota: kaunis, rikas koti,
kunnollinen, työteliäs mies, kaksi herttaista lasta, joiden hyväksi
voit elää, eikä huvituksia sinulta puutu, vaikka matkustaisit
ulkomaille, milloin sinua vain haluttaa.

— Mutta minä olen sairas, — tokaisi Anita Lyylin suureksi ihmeeksi.

— Mikäs sinua sitten vaivaa? — kysyi tämä arkaillen aivan kuin olisi
odottanut jotakin suurta salaisuutta.

— Minua vaivaa _spleen_, — sanoi Anita. Lyyli oli vaiti kuin
kysymysmerkki. Ja kun hän ei kysynyt sen enempää, niin Anita jatkoi:
— Englantilaisilla on tämä oma sanansa tuolle taudille. Se on sielun
tauti. Se on jonkinlainen kalvava kaiho, omituinen mielenmasennus,
jonka pohjana varmaan on elämään kyllästyminen, ikävä ihmisseurassa,
kaipuu kotiin — sinne, mistä on maailmaan tullut, "suureen
hiljaisuuteen", niinkuin Ibsen sanoi. Se on siis parantumaton tauti.
Ei. Yksi keino, yksi ainoa keino vain on sen parantamiseksi.

Lyyli ei kysynyt, vaan odotti ääneti jatkoa.

Hetkisen kuluttua Anita jatkoi:

— Arvaapas, mikä keino se on?! Lyyli kysyi pelokkaasti kuiskaten:

— No?

— Se on revolverin kuula otsaan, — kuiskasi Anita takaisin.

— Herra Jumala! — huudahti Lyyli. — Mitä sinä tuommoisia puhut?

Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Hän kumartui Anitan yli ja
suuteli häntä tämän kietoessa kätensä Lyylin kaulaan.

Kun Lyyli jälleen oli istuutunut paikalleen, jatkoi Anita:

— Sinä olet onnellinen, Lyyli. Minä ihan kadehdin sinua.

Lyyli vastasi siihen:

— Niin kyllä, Anita! Minä olen onnellinen. Olen tähän asti ollut
onnellinen.

Seurasi kotvasen äänettömyyttä. Näytti kuin Anita olisi jäänyt
miettimään sanoja "tähän asti". Näytti siltä myöskin, kuin Lyyli olisi
katunut sanoneensa nuo sanat, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, että
nyt oli tullut väliin jotakin, joka rikkoi hänen onnensa. Siksi hän
lisäsi:

— Ja minä toivon, että saan olla onnellinen edelleen.

Mutta nyt hänestä tuntui, että hän vain oli pahentanut asiaa, kun hän
huomasi Anitan äsken sanoneen kadehtivansa häntä. Noita sanojahan
saattoi tulkita taaskin joksikin salaviittaukseksi. Sen tautta hän
tarttui Anitan käteen ja puristi sitä lämpimästi.

Ja Anita hymähti hänelle vain ystävälliseksi vastaukseksi. Kotvan
kuluttua hän jatkoi taas:

— Nyt olen paljastanut sinulle sydämeni, Lyyli. Nyt näet, kuinka huono
ihminen minä olen.

— Älä puhu noin, älä puhu noin, — oli kaikki mitä Lyyli sai
säälitellen sanotuksi.

— Tahi sanoisinko onneton ihminen? — korjasi Anita sanansa.

— Tuo on vain luulottelua, — lohdutteli Lyyli. — Tai ehkäpä sinä
vain tekeydyt semmoiseksi? Olen kuullut sanottavan, että se usein
on pelkkää teeskentelyä. Silloin on muka mielenkiintoisempi toisten
ihmisten silmissä.

Tuo ei ollut viisaasti sanottu. Se oli melkein epäkohtelias huomautus
Anitalle, mutta tämä ei siitä välittänyt, naurahti vain ja lausui:

— Samaa olen minäkin välistä kuullut sanottavan, mutta harva tämän
asian oikein ymmärtää. Tämä tämmöinen "spleen" on kuitenkin ollut niin
sanoakseni vuosisadan tauti, joka on kulkenut läpi Europan. Oletko
lukenut koskaan Byronia?

Lyyli pudisti päätään:

— Häpeä sanoa, en.

No, — jatkoi Anita, — ei sinun tarvitse sitä hävetä. Hän oli muutoin
suuri englantilainen runoilija, enkä minäkään ole alkukielellä hänen
teoksiaan lukenut. Mutta minun isoisälläni oli kirjastossaan suuri
paksu kirja. Se oli suorasanainen ranskankielinen käännös lordi Byronin
Don Juanista. Ja siinäkös tuo kaunis, vaikka ontuva, seikkailunhaluinen
mies paljasteli oman sydämensä surkeutta ja muun ihmiselämän
viheliäisyyttä. Tuo runoilija kuuluu olleen sen "spleenin" isä.
Koska siitä syntyi kulkutauti, niin ei suinkaan se ole aina niinkään
teeskentelyä ollut — yhtä vähän kuin influenssa meidän aikoinamme.

— Paljonpa sinä oletkin lukenut, — ihmetteli Lyyli häveten
vähätietoisuuttaan Anitan rinnalla. — Minä kyllä lueskelen kaikkea,
mitä käsiini sattuu, ja paljonhan sitä ikäni varrella on sattunutkin.
Mutta alkaapa sitä jo ikääkin olla, niin että harmittaa, kun tahtoisi
vielä olla nuori ja elää, elää iloisesti. Katsopas noita säteitä
silmieni ympärillä, Lyyli! Ne eivät ennusta hyvää. Kohta on minun
lystini lopussa. Ja siitä se "spleen" pääasiallisesti johtuu. Minä
tahtoisin kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä elää, elää, elää. On niin
kauheata ajatella, että kerran joutuu matojen syötäväksi.

Ja Anita käänsi päänsä seinään päin salatakseen, että kyynel kiilsi
hänen silmissään.

Lyylin tuli kovin sääli Anitaa.

— Ei puhuta tämmöisistä asioista, — sanoi hän. — Sinä olet kyllä
vielä tarpeeksi nuori, terve ja kaunis; koko elämä, voi sanoa, on
sinulla vielä edessäsi. Matkusta ulkomaille haihduttamaan ikävääsi!

— Sen teenkin, kun tulee syksy, — sanoi Anita, — ellei täällä
ihmeitä tapahdu.

— Mitä ihmeitä? — naurahti Lyyli... Mutta siihen ei Anita enää
vastannut.

— Nyt sinun sitten pitää kertoa jotakin itsestäsi, — käänsi hän
puheen toisaanne. — Minä olen puhunut suuni puhtaaksi, mutta sinä olet
vaiti ja salaat kaikki tunteesi minulta. Mitäs ystävättäriä me sitten
olemme?

— Kun ei minulla mitään salaisuuksia ole, Anita kulta. Minä olen ihan
tavallinen ihminen. Lapsia ei minulla ole.

— Mistä syystä? — keskeytti Anita. — Ei vain ole Jumala antanut. He
nauroivat molemmat.

— Lisäksi, — jatkoi Lyyli, — osaan vähän ruokaa laittaa ja käsitöitä
tehdä. Ja mieheni on minuun tyytyväinen. Enkä minä kadehdi ketään.
Sanotaan, että se on kovin proosallista, mutta mitäs luonteelleen voi.
Jokainen on semmoinen, miksi Luoja on luonut. Ja minä olen onnellinen,
niinkuin sanoin.

— Molemmat siis onnellisia, miehesi ja sinä?

Nämä Anitan sanat olivat kuitenkin enemmän kysymys kuin vahvistus
Lyylin puheelle. Hän, Anita, oli koettanut kaikin keinoin, syrjäteitä,
päästä tunkeutumaan ystävättärensä ja hänen miehensä sydämen elämään,
mutta tämän pitemmälle ei hän päässyt.

— Molemmat olemme onnellisia, — oli Lyylin vakuuttava vastaus.

— Se on kovin, kovin harvinaista nykyään, — huoahti Anita ja käänsi
yhtäkkiä puheen toisaanne:

— Jahka minä pääsen jalkeille taas, — sanoi hän, — niin menemme
yhdessä Helsinkiin. Minä pyydän sinut ja Einon Alppilaan päivällisille.
Osmo tietysti ei jouda tulemaan mukaan, — hän muutoin ei tule koskaan
minun seurakseni piiriään ulommaksi; — ja me ajamme sinne autolla.
Tulettehan?

Lyyli kiitti, mutta nousi samalla paikaltaan. Hän käsitti, että
Anita jo tahtoi olla yksin. Ja itsekin hän halusi mennä kotiin.
Hänen aivojaan askarruttivat kaikenlaiset oudot ajatukset Anitan
tämänpäiväisten puheitten johdosta. Ja ystävättären luonne tuntui
hänestä hyvin omituiselta. Siitä hän ei ollut ollenkaan selvillä.
Kuinka herttaisen miellyttävä olikaan Anita heidän ensi käynnillään!
Ja nyt? — Tämä päivä oli tuottanut hänelle pettymyksen, vieläpä
semmoisen, joka johtui sisäisistä syistä, ei mistään tilapäisestä
oikusta tai pahan tuulisuudesta. Sen huomasi Lyyli selvästi, sillä
ulkonaisestihan Anita oli kohtelias ja ystävällinen kuin aina.

Melkein alakuloisena kulki Lyyli asemalle. Hän päätti kuitenkin, ettei
miehelleen kertoisi likimainkaan kaikkea, mitä Anita oli hänelle
puhunut. Anita tosin ei ollut kieltänyt sitä, mutta Lyyli käsitti, että
se voi olla ystävättären salaisuutta, joka hänen, Lyylin, oli pidettävä
omana tietonaan, sillä eihän Anita toki liene tarkoittanut asian
saattamista Einon korviin. Muutenkin Anitan paljastukset olivat niin
omituisia, ettei Lyyli halunnut niistä sen enempää keskustella.

Hän toi siis vain terveiset Anitalta Einolle. Tämän kysymykseen, mitä
uutta sinne kuului, Lyyli vastasi:

— Kaikenlaista, vaikkei mitään erikoisempaa. Juteltiin vain, niinkuin
naisten on tapana, joutavista asioista. Voithan sinäkin käydä Anitaa
katsomassa, jos haluttaa, — vaikka huomenna.

Eino ei vastannut mitään. Ja Lyyli oli siihen tyytyväinen.

Yksin jäätyään heittäytyi Anita selälleen ja otti Bel-ami'n taas
käsiinsä. Mutta hänen katseensa kääntyikin ensin ikkunaan päin ja
pysähtyi siihen. Hän vaipui ajatuksiinsa saaden omituisen tylyn ilmeen
kasvoilleen. Häntä näkyi jokin asia harmittavan, niin että hän melkein
kiristi hampaitansa. Mutta sitten hänen ilmeensä vähitellen muuttui,
kävipä melkein tyytyväiseksi, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat
selvinneet ja hän päässyt voitolle jossakin sisäisessä ottelussa. Ja
lopuksi hän päästi helpoituksen huoahduksen ja nosti taas romaanin
eteensä.

Samassa tulivat hänen molemmat lapsensa ulkoa kotiin kolistellen
jalkojaan portailla ja sitten eteisessä. He syöksyivät äitinsä
huoneeseen ja alkoivat kertoa hänelle jotakin, jota tämä kuitenkaan ei
halunnut kuulla, vastaten heille vain: — Hyvä, hyvä!

Kun lapset tämän huomasivat, kääntyivät he ovelle päin poistuakseen.

Silloin huusi Anita heidän jälkeensä:

— Menkää ensin ruokasaliin juomaan kahvia, sitten saatte mennä
yläkertaan omalle puolellenne tahi minne haluatte.

Lapset tottelivat.

Äiti pääsi rauhassa lukemaan romaaniaan.




VII


Siitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.

Miks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain.
Vastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.

Hän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli
otsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä
eivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän
oli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin
nukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli
ollut Lyylin kanssa.

Katsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää
kaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut
kauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä.
Varakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka
tahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään
pyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten
kuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli
aivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen
isävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo
kaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata
ajatella!

Anita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että
Lyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului
toinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan
katsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.

Miehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen,
jossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä.
Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän
sai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa
kaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan
Anitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka
hänen työvuoronsa oli päättynyt.

Se oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti
ikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli
toivonut.

Hän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta.
Oli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei
niinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle
rakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä,
kylmyyttä — noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut
paikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa
loittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän
nyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli
antaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo,
ettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä
mies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!

Kun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen
edessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin,
puheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin,
varsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa
mukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi
ihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi
saavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut
häntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.

Mutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan.
Ylistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, "korrekti",
käytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein
suututti rouvaa.

Tämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla
tapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti
Einolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja
hän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on
älyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät
vähimmänkin viittauksen.

Se oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat
molemmat.

— Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, — sanoi silloin
Anita ja osoitti romaaniaan. — Sinun pitäisi se lukea.

— Minä välitän hyvin vähän romaaneista, — lausui Eino, — eikä
minulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on
useimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.

— Sinäpä sen sanoit, — ihastui Anita, — nyt sanoit aivan oikein.
Ja meidän on tämä todellisuus elettävä — kaikkien, kun siihen kerran
tilaisuus tarjoutuu.

— Minä tarkoitan luontoa, — sitä minä rakastan intohimoisesti, —
jatkoi Eino.

Anita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

— Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa
intohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen?
— kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.

— Minä voin, — puolusti itseään Eino, — sillä se on puhdasta
rakkautta.

— Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten
siitä, — lopetti äkkiä Anita.

Mutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:

— Kyllä minä sinut joskus opetan.

Hän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:

— Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, — sanoi hän ojentaen
kätensä Einolle.

Tämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta.
Mutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan
kohottautuakseen.

Samassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:

— Tulee kuin varas yöllä, — lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon
punastuvan.

Tohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan
Einoa, joka oli vähän hämillään.

— Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, — huomautti Anita vapaasti.

— Terve tuloa, — sanoi Osmo Einolle. — Sehän on hauskaa, niin minä
pääsen siitä rasituksesta, — hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille
leikinlaskulle.

Mutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa
kuin:

— Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa
sinulle vapaat kädet.

— Puoskaroida, — lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin
ammatistaan käyttämiä sanoja.

Mutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä,
että Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin
tavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä
Einoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat
olleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.

Onneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui
sinne.

Siinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, — huoahti Anita
väräjöivällä äänellä. — Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit,
— ei, tahtoisit, aioin sanoa, — tahtoisit lohduttaa minua.

Eino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein
kangertaen tulivat sanat hänen suustaan.

— Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.

— Sinä voit kaikki. — Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen
katseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. —

Hän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä
naisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet
pauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita
semmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella
ajatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja
suuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:

— Toisen kerran saat kuulla kaikki.

Tohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi
jälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä
paikallaan katsellen levottomana ympärilleen.

Osmo palasi takaisin.

— Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, — lausui Anita
miehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Niin, — sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi
pahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi
heidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen,
että hän uskalsi vaikka mitä.

Paljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa
välit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei
ainakaan toistaiseksi.

Mutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet,
noitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei
hän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa,
häntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.

Miks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli
Lyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta
miten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita
kerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän
välilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka
sen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn
puuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava,
katsottava, mitä aika toi mukanaan.

Ja hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan
heidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä
tullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen
mielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat
todellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin
kun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen
tutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa
tehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin
Lyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli
uhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen
salaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua
sanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä
onnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin
kauniina vallitsi.

Kun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen,
aivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein
ihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet
takaisin. Siksipä hän kysyi:

— Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut
tietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen
sijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli
tiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti
viitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa
selvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut
toiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa
tohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla
mainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen
varmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä,
jotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.

— Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan
viettänyt, — arveli Lyyli.

— Hm! — sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa
asiaa.

— Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään,
— lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.

Mutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat
kuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan
perhe.




VIII


Parannuttuaan Anita, oli väsymätön keksimään uusia huvituksia. Paitsi
alituisia matkoja kaupunkiin Lyylin ja hänen miehensä tai jommankumman
seurassa hän löysi puuhaa heille heidän omalla paikkakunnallaan. Hän
oli näet siellä johtava henkilö, sikäläisen elämän kaikki kaikessa,
sen sielu. Hän olikin siksi puheenjohtajana kaikissa yhdistyksissä ja
seuroissa. Luonnollista oli siis, että hän veti mukaansa nyt myöskin
Lyylin ja, mihin voi, tämän miehen.

Oli tullut elokuu. Siihen aikaan tapasi V.P.K. panna toimeen suuret
arpajaiset iltaman ohessa, jolloin m.m. esitettiin joku näytelmäkappale
ja tanssittiin. Tähän tilaisuuteen oli keksittävä ohjelmaa.

Arpajaispuolen johdon ja hoidon jätti Anita Lyylille, joka
käytännöllisenä talous- ja käsityöihmisenä oli siihen toimeen hänen
mielestään sopivin. Lyyli sai nyt häärätä sen seudun muitten rouvien
ja neitosten parissa, hän, joka juuri oli vilkkaampaa seuraa kaivannut
heidän entisellä asemallaan. Vieläpä hän piti kunnianaan saada olla
ikäänkuin johtavassa asemassa hänkin, vaikkakin Anitan apulaisena.
Hän ei heti tullut ajatelleeksi, kuinka ovelasti Anita oli asiat
järjestänyt, ennenkuin sitten huomasi, että hänet tavallaan olikin
syrjäytetty, hänen huomionsa käännetty toisaanne.

Iltamaohjelman valmistamisen otti Anita näet kokonaan omiin käsiinsä.
Ja koska hänen miehensä, suuritöisen ammattinsa tähden, ei koskaan
ollut mukana tämmöisissä askareissa, niin sai kuin saikin Anita
Einon mukaansa, eritoten näytelmän esittämiseen, tämä kun oli tullut
lausuneeksi olleensa ennen joskus seuranäytelmissä mukana. Vaikka
mies alussa vähän vastustelikin, hänen täytyi lopulta taipua, kun ei
sopinut kieltäytyäkään paikkakunnalle hiljattain muuttaneena, tämä
kun olisi voitu tulkita jonkinlaiseksi ylpeydeksi. Lisäksi hän omasta
puolestaankin halusi tulla tunnetuksi ja saavuttaa kuntalaisten suosion.

Sitten heräsi kysymys, mikä näytelmä oli otettava esitettäväksi V.P.K:n
iltamassa. Anita ja Eino kävivät yhdessä työhön käsiksi. Edellinen oli
johtava sielu taaskin, hän kun oli paljon nähnyt ja paljon lukenutkin.
Niinpä he yhdessä tarkastelivat pikkunäytelmiä, ja punnitsivat
näyttelijäkykyjään. Mutta tehtävä oli vaikea.

Yht'äkkiä välähti ajatus Anitan aivoissa. Hän tahtoi saada
esitettäväksi sellaisen kappaleen, jossa Eino olisi hänelle osien
mukaan sopiva vastanäyttelijä. Hän halusi hartaasti, että hänen
suhteensa Einoon siinäkin tilaisuudessa edistyisi ja vahvistuisi.
Samalla piti myöskin yleisön edessä Einon sydämen salaisuuden paljastua
tälle itselleenkin. Heidän väliensä piti näin kiristyä ja edistyä.
Niiden paulojen, jotka hän oli uhrinsa ympäri saanut heitetyksi, piti
yhä enemmän lujittua, niin ettei minkäänlaiseen perääntymiseen enää
olisi mahdollisuutta. Ja Anita tunsi omassa sydämessään tämmöisen
asiantilan välttämättömäksi. Hänkään ei tahtonut eikä voinut enää
otettaan hellittää, sitä otetta, jonka hän heti alusta alkaen oli
toisesta saanut. He olivat molemmat joutuneet kaltevalle pinnalle,
jota myöten vyöryivät kuin pyöreä kivi, yhä alemmaksi minkään esteen
voimatta enää heitä pysähdyttää.

Eino ehdotti huvinäytelmää sopivaksi sekä heidän omaan esityskykyynsä
että myöskin itse tilaisuuteen ja yleisön makuun. Mutta siinä
teki Anita tenän. Asia oli otettava vakavalta kannalta. Hänen
vastanäyttelijänsä — siksi piti Einon tulla, — oli sisäisesti
alistuttava; hänet oli nöyryytettävä ja hän oli nöyrtyvä. Hänen tuli
purkaa rakkautensa Anitalle tulisella kiihkolla, jopa siinä määrin
intohimoisesti, että oli valmis pistämään tikarin rintaansa, vaipumaan
hänen eteensä polvilleen, kuolemaan hänen jalkojensa juureen.

— Minä tiedän kappaleen, josta muutama kohtaus sopisi meille
molemmille mainiosti, — selitti Anita. Kappale tosin sinänsä on
aivan liian vaikea, mutta eihän yleisömme täällä voi meiltä liikoja
vaatiakaan, ja arvostelusta, siitä, mitä ihmiset sanovat, välitämme
viis. Pääasiahan on, että arpajaiset onnistuvat. — Näytelmän sankari
on rakkautta kaipaava, sankaritarta rajusti tavoitteleva nuorukainen,
tämä taas tunteitaan salaava, mutta siitä huolimatta häneen
rakastunut nainen, joka kärsii, kärsii äärettömästi toivottomassa,
ylitsepääsemättömien esteitten ympäröimässä asemassaan. Mutta lopulta
nainen saattaa kuitenkin osoittaa, minkä uhrauksen hän suuren
rakkautensa tähden tekee ja voi tehdä lempensä esineelle.

Tuli hetkisen äänettömyys. Anita katsoi Einoon, joka loi silmänsä
poispäin.

— Meidän tulee olla varovaisia, — sanoi Eino kotvan kuluttua. — Emme
saa antaa aihetta ihmisten juoruihin. Luulen jo muutenkin, että meihin
katsotaan pitkään, meitä ruvetaan epäilemään.

— Pyh! Itse tiedät, ettei ihmisillä ole vähintäkään syytä epäilyksiin.
Minä puolestani en välitä koskaan kenestäkään mitään.

— Mutta minä kyllä, — vastasi Eino.

— Eihän ihmisillä ole muuta tekemistä kuin juoruta ja valehdella,
panetella ja mustata lähimmäisiään. Sehän on heidän jokapäiväinen
leipänsä, — jatkoi Anita melkein vihaisesti.

— Minulla ei ole vielä noin surullista kokemusta, — puolustihe Eino.

— Mutta minulla on. Ja se pitää paikkansa, — tuli jälleen nopeasti
Anitan suusta. — Kuka tietää, ehkä sinäkin vielä saat sen kokea.

— Mahdollista, — vastasi Eino. — Mutta tarkoittamaasi osaa minä en
voi näytellä.

— Se on ikävä, sanoi Anita, kaksimielinen ajatus päässään. — Mutta
olen varma, että sen joskus vielä opit, — vihjasi hän samaan suuntaan
Einon kuitenkaan huomaamatta tarkoitusta.

— Ajatellaan muuta, toista kappaletta, — esitti Eino. — Jos nyt
kerran pitää olla semmoinen rakkausnäytelmä, — huvinäytelmä olisi
minun mielestäni ollut parempi — niin otetaan Märtta Lejonhufvud.
Se on sievä pikku näytelmä, jonka olen kerran nähnyt. Jos siihen
kykenee saamaan tunnelmaa, niin se voi olla mielenkiintoinen. Mutta
sitäkään ei ole helppo esittää. Sitäpaitsi siinäkin on rakkauden
tunnustus, semmoinen, joka, loppuu siten, että nuori Svante Sture
heittäytyy polvilleen kuningatar Margaretan eteen ja aikoo pistää
tikarin rintaansa. Mutta samalla tulee kuningas Kustaa Vaasa sisään,
ja Margareta, Svante Sturen nuoruuden lemmitty, jonka kuningas,
Sturen ollessa poissa Lübeckissä, on nainut, pelastaa Sturen ja
tilanteen ilmoittamalla, että Sture pyytääkin hänen sisartaan Märtta
Lejonhufvudia puolisokseen. — Minä tietysti esittäisin kuninkaan osan,
jo senkin vuoksi, että olen pitkä mies niinkuin Kustaa Vaasa kuuluu
olleen — lopetti Eino.

Siitä syntyi kinaa. Romanttisen aiheen vuoksi Anita hyväksyi näytelmän,
mutta Einon oli näyteltävä rakastajan osaa. Hänellä oli muka tiedossa
toinen kookas mies kuninkaaksi. Ja vaikka Eino edelleen viittasi
pahojen kielten mahdollisiin vertailuihin kappaleen henkilöiden ja
heidän välillään, niin ei Anita enää antanut perään.

— Joutavaa arkuutta, — sanoi hän Einolle. — Me näyttelemme sen
kappaleen, se on päätetty. — Sinä lankeat polvillesi minun eteeni
yleisön nähden, siinä kaikki, mitä haluan. Sinä olet sydämessäsi minun,
vaikka pakosta luovutankin sinut toiselle.

Siinä oli jälleen salainen viittaus hänen omiin tarkoituksiinsa, jotka
Eino nyt ymmärsi varsin hyvin.




IX


Arpajais- ja iltamavalmistusten aikana sai Anita melkein joka päivä
olla Einon läheisyydessä. Eikä hän laskenut käsistään ainoatakaan
tilaisuutta vetää vastanäyttelijää lähemmäksi itseään. Ja siinä hän
vähitellen onnistuikin. Hän osasi niin hurmata Einon, että tämä alkoi
kiintyä Anitaan kaikesta sisällisestä taistelustaan huolimatta. Eikä
hän lopulta huolinut, mitä pahat kielet saattoivat juoruta, varsinkaan
koska ei hänen vaimonsa eikä tohtorin puolelta mitään huomautuksia
heihin kohdistunut.

Anita tunsi pääsevänsä voitolle.

Arpajaiset onnistuivat hyvin ja näytelmä oli herättänyt huomiota.
Margaretan hillitty, sydämeen kätketty rakkaus Svantea kohtaan
tuli oivallisesti tulkituksi Anitan puolelta, ja Eino osasi
purkaa intohimoista lempeään Margaretaa kohtaan niin, että hän
sai täydellisesti yleisön hyväksymisen. Mutta varsinkin Anita oli
tyytyväinen Einon esitykseen ja kappaleeseenkin, sillä tässä oli hän
itse passiivinen puoli ja Eino hyökkäävä, juuri niin kuin hän halusi,
että kaiken piti olla heidän omassa keskinäisessä suhteessaan. Anita
aivan riemuitsi tästä asian lopullisesta käänteestä. Ja juoruista hän
todellakin välitti viis.

Niitä alkoi kuitenkin tuon palokunnan juhlan jälkeen liikkua yhä
enemmän. Kävi yhä ilmeisemmäksi ihmisten silmissä, että tohtorinrouva
Sorjola ja asemapäällikkö Kostia olivat rakastuneet toisiinsa. Heidät
nähtiin alituisesti yhdessä, enimmäkseen kahden kesken, välistä
myöskin rouva Kostian seurassa, mutta ei koskaan tohtorin — mitä
pidettiin luonnollisena, koska Sorjola aina oli kovin kiinni työssään.
Mutta etenkin herätti huomiota ja kummastusta, että asemapäällikön
rouva pysytteli kotona, kun nuo kaksi kävivät kaupungissa. Lisäksi
kummastutti se, että näiden kahden matkat tapahtuivat aivan julkisesti,
rouva Kostian tieten ja nähden. Ihmeteltiin, oliko hän niin
välinpitämätön miehestään vai luottiko häneen niin, ettei epäillyt
mitään. Ja enimmäkseen näkyi rouva Kostia nyt sulkeutuvan kotiinsa.
Ennen hän oli liikkunut paljon ulkosalla, mutta nyt häntä tuskin
näki heidän omassa puistossaankaan. Vain heidän salinsa uutimien
takaa huomasi toisinaan hänen kasvonsa, ja silloin oli ikkunalaudalla
pienen pieni, valkoinen silkkivillakoira, jota hän hellästi hyväili
ja silitteli. Rouva kai oli hankkinut sen itselleen ratoksi ja —
ystäväksi.

Toiset jo säälittelivät asemapäällikön herttaista rouvaa, johon kaikki,
jotka hänet vain olivat nähneet, olivat kovin ihastuneet.

Tohtorin rouvasta taas olivat mielipiteet toisenlaiset ja sääli kääntyi
hänen miehensä puolelle. Yleisesti tiedettiin, että tohtori antoi
vaimonsa tehdä, mitä tämä halusi. Näyttipä kuin hän yhä edelleen olisi
ollut rouvaansa melkein silmittömästi rakastunut, sillä alituisesti
hän tyydytti tämän vaatimuksia. Uutta ja komeata jos missä muodossa
tilasi hän rouvalleen ulko- ja kotimaasta. Ja vaikka läheiset tuttavat
kuulivatkin tohtorin laskevan omituista pisteliästä leikkiä vaimonsa
kanssa, niin eivät he kuitenkaan epäilleet, ettei tohtori rouvaansa
rakastanut. Oltiinpa aivan varmat siitä, että hän oli ehdottomasti
uskollinen vaimolleen. Heidän suhteensa oli semmoinen, ettei kukaan
kyennyt sitä oikein selittämään. Tohtori Sorjola oli "hyvin omituinen
mies", siinä kaikki, mitä hänestä, voitiin sanoa.

Ihmissydän on pohjaton kuilu, mutta välistä sekin aukeaa.




X


Oli jo tullut syyskuu.

Teatterit olivat aloittaneet näytäntökautensa, koulut toimintansa.
Ihmisiä kuhisi kaduilla. Helsinkiä lähellä olevista huvilayhdyskunnista
siirtyi asukkaita tavaroineen talviasuntoihinsa. Illat pimenivät
syyssateiden säestäminä.

Eräänä iltana olivat Anita ja Eino Kostia, niinkuin nyt jo usein
tapahtui, kahden matkustaneet kaupunkiin — huvittelemaan.

Lyyli istui yksin kotona käsityönsä ääressä, pikku Ressu sylissään.
Koiran suuret, mustat silmät olivat kiinni ja se makasi kauniissa
asennossa turpa toisella etukäpälällä, toinen korva höröllään aivan
kuin se olisi kuunnellut jotakin. Kuunteliko se ehkä emäntänsä,
sydämentykintää vai miettikö se, mitä hänkin mietti:

— Miksi isäntä oli poissa? Missä hän oli? Mitä teki?

Lyyli oli siitä omituinen luonne hänkin, ettei hän koskaan tahtonut
kenellekään ilmaista surujaan. Ennen kärsi vaikka kuinka paljon, mutta
niillä ei hän tahtonut ketään loukata, ei ketään huolestuttaa. Nytkin
hän kärsi, kärsi itsekseen niin, että kyyneleet virtanaan valuivat
poskia pitkin.

Ressu ei niitä ymmärtänyt, mutta kun se katsahti ylös kyynelten
tipahdellessa sen päälle, sai se suudelman emännältään päälaelleen.
Siitä se heilautti kiitokseksi häntäänsä ja painoi taas turpansa
käpälälleen.

Mutta sitten se yht'äkkiä murahti. Eteisestä kuului askeleita. Lyyli
luuli jonkun asemamiehen tulevan, mutta kun ovelle kolkutettiin ja hän
huusi "sisään!", niin näkikin hän Osmo Sorjolan tulevan sisään. Ressu
tunsi hänet ja juoksi iloisesti vastaan. Ja Lyylikin ilostui kovin
tohtorin tulosta. Se oli ylen harvinaista — siihen aikaan päivästä ja
niissä oloissa.

Käteltyään Lyyliä tohtori katsahti häntä silmiin ja sanoi:

— Täällä on, näen mä, ikkunat märät.

Lyyli ymmärsi Osmon leikilliset sanat, jotka merkitsivät, että hän oli
itkenyt, ja käänsi naurahtaen kyyneleiset kasvonsa pois.

— Mistä syystä nyt? — kysäsi Osmo istuutuessaan sohvan nurkkaan.

Lyyli ei ensin vastannut, oli melkein ruveta uudelleen itkemään, mutta
hillitsi itseään ja lausui:

— Minä muistelin täällä, näin syksyn iltana, oloamme siellä
sisämaassa. Varsinkin muistui mieleeni eräs ihana kevätaamu, jota en
unhoita koskaan, en koskaan! Se oli se aamu, jolloin kehoitin Einoa
hakemaan tänne asemapäälliköksi.

— Kaduttaako siis? — kysyi Osmo.

— Minä olin kovin lapsellinen. En ymmärtänyt, kuinka silloin
todellakin olimme siihen paikkaan kiintyneet, varsinkin Eino, joka on
suuri luonnonpalvoja, kun taas minä, hupsu, etsin parempaa ihmisseuraa.

— M-hhm! — hymähti Osmo vain siihen.

— Ei suinkaan niin, että sitä olisi väärin ymmärrettävä, — koetti
Lyyli parannella sanojaan. — Sen parempia ystäviä kuin täällä olisimme
tuskin missään saaneet.

— No, no! — lausui taas Osmo.

— Ja minä en epäile sanoessani, että juuri sinä, Osmo, olet niistä
kaikkein paras, — jatkoi Lyyli.

— Lääkärin oikeudella minä kiellän puhumasta taudistani, — tokaisi
taas Osmo väliin.

— En puhu sitten sen enempää, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut
sen kuitenkin sanotuksi! — Saanko minä tässä parsia Einon sukkia
sinun läsnäollessasi? — kysyi Lyyli sitten yhteen jatkoon ja istuutui
likemmäksi valoa.

— Niinkuin, Lyyli, tiedät, niin ummistan aina silmäni kaikilta
ihmisten edesottamisilta, varsinkin heidän heikkouksiltaan. Nyt en
tarkoita sukkien parsintaa, vaan Einon sukkia, jotka parhaiten tuntevat
kaikki hänen edesottamisensa.

Lyylin täytyi oikein makeasti nauraa Osmon hauskalle leikinlaskulle. Ja
Osmo itsekin hihitti lyhyesti kommalleen.

Mutta tohtorin sanoissa piili jotakin, joka sai

Lyylin arvelemaan, että Osmo tähtäsi määrättyyn seikkaan, josta hän
tahtoi päästä selville. Olipa Lyyli melkein varma siitä, että Osmo
oli näin odottamatta tullut hänen luokseen, nyt juuri Anitan ja Einon
ollessa yhdessä huvittelemassa, nähdäkseen, mitä Lyyli tästä asiasta
arveli ja tiesikö ehkä enemmän kuin hän itse. Tilanne tuntui siis
omituiselta. Ja kun Lyyli siihen saakka ei ollut Osmolle koskaan
epäilyksistään pikkuistakaan hiiskunut yhtä vähän kuin Anitalle ja
miehelleen, niin saattoi tämä tuntua Osmosta hyvin kummalliselta.
Saattoipa Osmo luulla, että kaikki tapahtui Lyylin suostumuksellakin,
sillä aivan sokeahan ei Lyyli kuitenkaan voinut olla.

Kun Lyyli sitten illan kuluessa näki, ettei Osmokaan häneltä mitään
suoraan kysynyt eikä tämän enempää kajonnut tuohon arkaan kysymykseen,
niin olivat he molemmat vaiti aivan kuin keskinäisestä salaisesta
sopimuksesta. Osmo varmasti hienotunteisuudestakin oli vaiti, kun
tullessaan näki Lyylin itkeneen ja varmasti päätti, että Lyyli juuri
tuosta syystä itki. Osmo siis Lyylin mielestä käsitti, että hän suri
tuon ikävän asian johdosta. Osmo itsekin, vaimonsa vuoksi, olisi
voinut ottaa tuon asian puheeksi, mutta sitä hän ei tehnyt. Molemmat
syrjäyttivät tämän kysymyksen, vaikka se raskaana lepäsikin heidän
sydämellään.

Perästäpäin Lyylistä tämä vaikeneminen tuntui hyvin rumalta. Hänestä
tuntui ikäänkuin hän olisi ollut noiden kahden toisen rikostoveri.
Mutta siihen rikokseen, niin lohdutti hän itseään, osallistui siis
myöskin Anitan mies. Miks'ei tämä nuhdellut ja oikaissut vaimoaan? Ehkä
hän oli varmempi tuosta rikoksesta kuin Lyyli, joka sittenkin vielä
uskoi hyvää miehestään, ei ajatellut kaikkein pahimman tapahtuneen
eikä juuri siitä syystä tahtonut tuoda koko kysymystä julkisuuteen,
se kun kentiesi olisi voinut vain pahentaa asiaa, jos se vielä oli
viattomammalla asteella. Niin Lyyli kaikesta huolimatta sittenkin
toivoi. Ja juuri siitä hän kovin kärsi, että tämä kysymys oli niin
pulmallinen.

Mutta nyt hän toivoi Osmon kautta saavansa enemmän valaistusta, vaikka
hyvin tunsikin tohtorin tavattoman vaiteliaisuuden ja umpimielisyyden.
Osmohan oli juuri vihjaissut, että hän aina "ummisti silmänsä ihmisten
edesottamisilta ja heikkouksilta". Tekipä hänen melkein mieli suoraan
kysyä Osmolta, mitä tämä sillä oikein tarkoitti, mutta kun Einon sukat
ja heidän yhteinen naurunsa sekoitti asian, niin sekin tilaisuus meni
käyttämättä ohi. Ehkäpä Osmo tahallaan sillä lailla hämmensi asian,
arveli Lyyli.

Tohtori istui sinä iltana kauan Lyylin luona, sillä hän arvasi,
ettei kukaan heitä tulisi häiritsemään. Lyyli keitti teetä ja toi
myöskin konjakkikarahvin pöytään, hän kun tiesi, että Osmo kerman
sijasta mielellään käytti sitruunaa ja konjakkia. Ja kun Osmo pian
kävi puheliaammaksi, niin sukeutui heille hauska yhdessäolo. Osmo oli
muutenkin monesti ilmaissut, että hän antoi suurta arvoa Lyylille.
Olipa välistä puhellut koko lailla luottavasti Lyylin kanssa, aivan
toisenlaiseen sävyyn kuin vaimonsa kanssa, ja niin kävi nytkin.

Tuli puhe Osmon kotiseudusta ja hänen aikaisemmista ajoistaan aina
siihen saakka, jolloin hänestä tuli lääkäri. Mutta sitten hän yht'äkkiä
alkoi kertoa eräästä lääkäritoveristaan, jonka hän sanoi olevan hyvin
kummallisen miehen. Hän sanoi semmoisia olevan kovin harvassa, tuskin
muita kun se yksi, jonka nimeä hän ei maininnut. Vasta perästäpäin
Lyyli huomasi, että hän varmaan puhui itsestään.

— Ajattelepas, Lyyli, että voi olla semmoisiakin miehiä, jotka
rakastavat rikosta, ei rikosta semmoisenaan, mutta, esimerkiksi,
rikoksellista naista, jossa piilevät kaikki paheet, joka on kuin
paheen perikuva, niin sanoakseni naispiru. Ja semmoista voi rakastaa
ihan hulluuteen saakka, antaa sille kaikki anteeksi, jopa pitää sitä
epäjumalanaan, varsinkin jos tuo nainen sattuu olemaan kuvankaunis kuin
mallinukke. Sekin voi jo viehättää rivolla asennollaan, näyttämällä
itsensä, kaikki sulonsa koko maailmalle, vaikka ei puhu sanaakaan, on
mykkä kuin hauta. Mutta eikös muotikauppias, jonka ikkunassa se seisoo,
ole kovin ihastunut, jos se vetää paljon yleisöä hänen liikkeeseensä
ja kauppa käy hyvin. Olisipa hän sen vuoksi valmis vaikka myymään koko
komeuden.

Lyyli oli aivan ymmällä tästä vertauksesta. Kun Osmo huomasi sen, niin
hän jatkoi:

— Ajattelet varmaan, että mitä sillä on tekemistä tuon toverini
kanssa? On sillä vähän. Tuo miesparka, ollessaan vielä lääketieteen
kandidaatti rakastui Pohjanmaalla erääseen kuvan kauniiseen, hyvin
varakkaaseen tyttöön. Tämä tyttö oli juuri palannut ulkomailta, jossa
hän oli ollut parisen vuotta, luultavasti kieliä oppimassa, mutta
myöskin miehen haussa. Mutta eikö sitten kotimaasta miestä löytynyt,
jos tyttö niin kaunis ja varakas oli? Ei mahtanut sopivaa löytyä,
koskapa jo oli ehtinyt naikkoselle vähän vuosiakin karttua. Ulkomailta
sen sijaan löytyi, mutta naimiskauppaa ei syntynyt. Syntyi vain lapsi,
ja mies puikki tiehensä. Katosi teille tietymättömille. Lapsi kuoli.
Tyttö palasi kotimaahan, vanhempiensa, — ei, vaan isänsä luo, sillä
äiti oli varemmin kuollut. Kotonaan tyttö oli täysin itsevaltias.
Mitä tahtoi, sen teki. Mitä halusi, sen sai. Ja sitten hän halusi
saada miehen, ja sen hän sai, oikeammin, otti. Se lääketieteen
kandidaatti näet rakastui siihen tyttöön ihan silmittömästi. Mutta
mies oli köyhänpuoleinen. Hänet tyttö kuitenkin otti. Ehtoja vain
asetti paljon. Pääasia oli täysi vapaus hänelle itselleen; miestä sai
pitää kurissa, miten tahtoi. Jos tämä rikkoi ehdot, niin oli kauppa
purettava. Eikä tyttö tahtonut salata mitään. Kertoi sulhaselleen
aivan avoimesti kaikki, — kaikki harha-askeleensa aina lapsen
saamiseen asti. Sehän oli suoraa peliä ja herätti sulhasessa vain
kunnioitusta tyttöä kohtaan. Tapahtuuhan se vahinko viisaallekin.
Ja vahingosta tavallisesti viisastuu. Kauppa näytti siis tulevasta
lääkäristä edulliselta. Hän otti tytön. Hän rakasti tyttöä ja hänen
heikkouksiaankin. Niihin hän ajan pitkään yhä enemmän tottui. Olen
kuullut kerrottavan, että heillä on kaksi lastakin. Mutta ei kuulu
mies olevan varma, ovatko ne lapset hänen. Arvelee, etteivät ne ole
hituistakaan hänen näköisiään. Taitavatpa tavallaan olla käenpoikasia
peipposen pesässä. Siitä huolimatta sanovat ihmiset, että aviopari
jotakuinkin hyvin sopii olemaan saman katon alla. Mahtavat olla
laatuisia ihmisiä. Sen kai se vapaus tekee. Itsekkyys taitaa varmasti
olla suurin pahe maailmassa. Ja kun rakkaus maailmaa hallitsee —
rahasta ei nyt puhuta, — niin näyttää siltä kuin itsekkyys olisi
maailmasta hävitettävä ja vapaus päästettävä valloilleen. Näin minä
päättelen sen ystäväni menettelyn perusteella. Mutta minun filosofiani
on sittenkin toista. Sillä minä tiedän, että rakkaus itsekkyyksineen on
ja pysyy, niin kauan kuin maailmakin pysyy, sen suurimpana valtiaana.
Ihmisten on nöyrästi vain alistuttava siihen.

Lyyli oli melkein henkeään pidättäen kuunnellut Osmon kertomusta. Olipa
hänen käsityönsäkin lopuksi pudonnut hänen syliinsä.

— Se on onnetonta, — huoahti sitten Lyyli ja otti taas käsityönsä
ylös.

— Mutta älä välitä tästä, mitä olen puhunut, — sanoi Osmo ja nousi
paikaltaan. — Se on pelkkää lorua. Kuka sitä uskoo? Ihmiset keksivät
niin paljon. Ja jos jossakin asiassa saattaa vähän pohjaa ollakin,
niin on siihen paljon liikaa lisätty, — jatkoi Osmo aivan kuin
lohduttaakseen Lyyliä, jos tämä mahdollisesti oli ajatellut Einoaan.
Sitten hän katsoi kelloaan ja lausui: — Olenpas minä kauan istunut.
Täytyy lähteä kotiin.

— Juna tulee kohta kaupungista, — sanoi silloin Lyyli. — Ehkä Anita
ja Eino tulevat. Menet sitten yhdessä Anitan kanssa.

Tohtori hihitti vain lyhyesti vastaukseksi, otti lakkinsa ja lähti. Ja
hänen hihityksensä tuntui Lyylistä hiukan ivalliselta aivan kuin hän
olisi tahtonut sanoa:

— Eihän toki näin aikaiseen!

Oli todellakin vielä kaksi tuntia viimeisen junan tuloon. Osmo oli
varmasti oikeassa. Eivät he sitä ennen tulisi.

Tohtori meni vihellellen kotiin päin. Hän oli tahtonut saada selville,
tiesikö Lyyli Anitan ja Einon välisestä suhteesta. Mutta Lyyli oli
ollut kovin vaitelias. Oli kyllä itkenyt — ja mitäpä hän muuta olisi
surrut? — Mutta piti epäilyksensä omana tietonaan, ei valittanut, ei
turvautunut Osmoon. Ja mitäs apua siitä olisi lähtenyt? Jääköön siis
asia sikseen, se oli Osmon ajatus.

Lyyli jäi odottamaan. Askarteli vielä, kunnes juna tuli, mutta
kun Einoa ei kuulunut, niin hän pani maata. Tulevat nyt sitten
varmasti viimeisellä junalla, päätteli hän ja rupesi miettimään
Osmon kertomusta. Hän oli varma siitä, että tuo kertomus koski Osmoa
itseään ja Anitaa. Se paljasti paljon heidän entisestä elämästään,
ennenkaikkea, että Osmo edelleenkin, kaikesta huolimatta oli ylenmäärin
kiintynyt tuohon rikokselliseen vaimoonsa. Oli todellakin aivan
ihmeellistä, että semmoisia tunteita voi olla olemassa. Mutta varmasti
oli Anitassa jotakin, joka, kun hän itse vain tahtoi, saattoi saada
miesraukan aivan hullaantumaan häneen. Oli kauheata, jos hänen Einonsa
nyt olisi joutunut noihin vastustamattomiin pauloihin. Lyyli ajatteli
sitä kauhulla. Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Oi, jospa vielä olisi
mahdollista pelastaa Eino! Saada hänet hakemaan toinen asemapäällikön
paikka olisi ollut yksi keino, mutta se ei ollut yhtä helposti tehty
kuin sanottu. Kului aikaa, ennenkuin ehtisi muuttaa pois täältä.
Jumala, kuinka onnetonta olikaan, että hän oli kehoittanut Einoa
pyrkimään pois heidän edellisestä paikastaan, jossa he olivat olleet
niin tyytyväisiä ja onnellisia! Ja kaikki, kaikki tämä onnettomuus oli
nyt hänen omaa syytänsä! Seuraahan hän oli saanut, ystäviä paljon,
mutta sittenkin! Tämä oli surkeinta kaikesta, että hän kadotti miehensä
noin kevytmieliselle ystävättärelle. Eihän semmoista tapahdu elämässä,
harvoin romaanissakaan. Ei ainakaan Lyyli ollut kuullut puhuttavan
niin omituisesta naisesta kuin Anita eli se nainen oli, josta Osmo
oli kertonut. Ja kuitenkin, kuinka herttainen Anita saattoi ollakaan!
Kuinka tavattoman hyvältä ja sopusuhtaiselta kaikki näytti ulkoapäin.
Niin petollista on maailma!

Näissä mietteissä kului Lyyliltä tunti, toinen. Tuli viimeinen juna,
mutta ei kuulunut Einoa. Hyvä Jumala! Olikohan tapahtunut jokin
onnettomuus?! Mutta silloinhan olisi sähköteitse tahi puhelimitse
tullut tieto. Ei siis sittenkään. Mutta Lyylin he olivat unhoittaneet.
Eino oli unhoittanut oman Lyylinsä!

Kello kävi kolmatta yöllä, kun Eino tuli. Vihdoinkin! He olivat olleet
oopperassa, mutta olivat myöhästyneet viimeisestä junasta. Olivat
sitten menneet illastamaan, kun kuitenkin oli otettava auto kotimatkaa
varten.

Eino pyysi anteeksi:

— Ethän ole vihainen minulle, Lyyli? Olinhan minä varmassa seurassa.

Varmassa seurassa!! Lyyli muisti kaikki, mitä hänelle oli sinä iltana
selvinnyt. Mutta hän kertoi vain, että Osmo oli istunut kauan hänen
luonaan.

Eino iloitsi siitä kovin. Ja hän kertoi Tshaikovskin säveltämästä
Patarouvasta. Se oli ihanaa musiikkia!

— Ja odotapas vielä, — sanoi hän, — ottaen esille oopperan
tekstikirjan! Oletkos kuullut tyyntä kesäiltaa näin kauniisti
kuvattavan?

    "On ilta, pilven paltehet jo himmenee,
    vain harjanteilla ruskon viime hohde viipyy,
    ja virran veessä vielä välke väreilee,
    se taivaan tummetessa hiipyy, hiljaa hiipyy.

    "Kaikk' uinuu, lehdotkin, on tyyntä, rauhaisaa,
    ja nurmell' loikoessain rannan raidan alla
    mä kuulen, kuinka pensaikossa pulppuaa
    pien' noro juosten jolinalla, raidan alla.

    "On ilma vilpoinen ja ruoho tuoksuaa!
    Niin leppoisasti, hiljaa lammen laine huokuu.
    Ja tuulen hieno henki vienost' tuudittaa,
    nuor' raita notkeasti nuokkuu, hiljaa nuokkuu".

— Eikös olekin ihana? Se on duetto.

— Se vie ajatuksen sinne sisämaahan meidän entiselle asemallemme, —
sanoi Lyyli. — Jospa me nyt siellä laulaisimme tuon dueton!

— Niin, — sanoi vain Eino.

Ja Lyyli huomasi, että hänen katseensa oli omituisen levoton ja
harhaileva.

Saman pani hän merkille vielä seuraavanakin päivänä, kun Anita tahtoi
heidät välttämättä luokseen juomaan kahvia. Hän tahtoi näet Lyyliltä
pyytää anteeksi, että he olivat niin myöhään tulleet kotiin. Mutta se
oli tietenkin hänen syytänsä eikä Einon.

— Mutta eikös sitten ollutkin hauska? — huudahti Anita hurmaantuneena.

— Tietysti, — osasi Eino vain vastata, ja hänen katseensa ikäänkuin
etsi tukea ja turvaa Lyylin luota.

Tohtori hihitti hiljakseen merkitsevästi, ja kaikki varmasti
käsittivät, mitä se merkitsi. Mutta kukaan ei puhunut siitä matkasta
sen enempää. Eikä puhe ottanut sinä päivänä sen paremmin sujuakseen.
Oli kuin äkkiä raskas, painostava, tukala matalanpaine olisi
lamauttanut heidät. Tuntui kuin kaikille olisi selvinnyt, että nyt oli
tapahtunut se rikos, jota he olivat epäilleet tahi jonka he luulivat
piakkoin tapahtuvan.




XI


Siitä matkasta oli kuitenkin hyvin vakavat seuraukset. Eino sairastui
seuraavana iltana koviin vatsakipuihin, ja kun eivät kylmät kääreet
yön kuluessa auttaneet, kutsui Lyyli Osmon seuraavana aamuna sairasta
katsomaan. Tohtori huomasi heti, että Einolla oli umpisuolen tulehdus.

— Mutta mitään vaaraa ei vielä ole, — sanoi hän.

Ei _vielä!_ Se lohdutti Lyyliä vain hyvin vähän. Hän tiesi, että jos
tulehdus lisääntyisi, eivätkä kivut talttuisi, niin oli leikkaus ainoa
pelastus. Hän luotti kuitenkin Osmon apuun, hänen määräyksiinsä, mutta
oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Osmo sanoi:

— Minä tulen illemmalla taas Einoa katsomaan. Vastaanottoni jälkeen
on minun lähdettävä potilaitteni luo ja niitä sattuu tänään olemaan
pitempien matkojen päässä. Muitten muassa odotan erästä synnytystä,
joka varmasti tulee olemaan hyvin vaikea. Nuori vaimo asuu aivan
piirini perällä ja sinne on minua tultu hevosella hakemaan, autolla kun
on aivan mahdoton ajaa huonoja metsäteitä. Toivon kuitenkin ehtiväni
hyvissä ajoin iltapäivällä takaisin.

Tästä selityksestä oli Lyylille hyvin vähän lohdutusta. Hänen muitten
surujensa lisäksi tuli vielä Einon äkillinen sairastuminen. Rankaisiko
kohtalo häntä, Lyyliä, näin kovasti siitä, että hän oli pyrkinyt pois
heidän rauhallisesta onnensopukastaan, jota hänen miehensä oli niin
rakastanut?

Mutta siitä päivästä tuli tuskien päivä heille molemmille, vieläpä
Anitallekin, joka heti riensi heidän luoksensa saatuaan mieheltään
kuulla Einon äkillisestä sairastumisesta. Ja tunnit, jotka sitten
kuluivat Osmoa kotiin odotellessa, tuntuivat molemmista naisista
iankaikkisuudelta, varsinkin kun sairas morfiinin vaikutuksen lakattua
heräsi horroksistaan ja alkoi tuskiaan valittaa.

Istuen toinen toisella, toinen toisella puolen vuodetta Lyyli ja Anita
osoittivat sairaalle mitä suurinta hellyyttä, aivan kuin hän olisi
ollut heidän yhteinen rakkaudenesineensä. Keskenäänkin he puhelivat
niin kuin ei mitään olisi tullut heidän välilleen, ei mikään olisi
sumentanut ystävyyden kirkasta taivasta. Käsistä toisiaan pidellen he
lohduttelivat sekä Einoa että toisiaan. Tauti lähensi heitä toisiinsa.
Ja siinä tilaisuudessa Lyylille kävi lopullisesti selväksi, kuinka
rakastunut Anita oli hänen mieheensä. Siitä huolimatta hän melkein
oli kiitollinen Anitalle tästä hellyydestä, joka oli enemmän kuin
tavallinen myötätunnon, kylmän kohteliaisuuden osoitus jonkun syrjäisen
taholta. Oli omituisen liikuttavaa nähdä nämä kaksi luonteeltaan niin
erilaista naista saman sairaan miehen vuoteen ääressä. Rakkaus oli
tässäkin tehnyt ihmeitä, joita asioihin perehtynyt syrjäinen tuskin
olisi uskonut mahdollisiksi.

Uskomattomalta mahtoi tämä kaikki tuntua itse potilaastakin, joka
paremmin kuin yksikään muu tunsi heidän väliensä pienimmätkin
salaisuudet. Mikäli hän kykeni enää arvostelemaan, paljastui hänelle
naisten sydämen laatu kaikessa omituisuudessaan. Toisella puolella oli
häikäilemätön, mistään piittaamaton omistamishalu, itsekkyys täydessä
kukoistuksessaan; toisella rajaton anteeksiantavaisuus, suorastaan
äidillinen hellyys ja huolenpito.

Kenen puolelle siinä tilaisuudessa palkinto lankesi, sen saivat naiset
yhdessä nähdä. Ja ainoastaan epätietoisuus ja varovaisuus samalla
saattoi pidättää Anitaa kateudesta.

Näytti näet melkein siltä, että Eino tämän läsnäollessa tahtoi pyytää
Lyyliltä anteeksi tekemäänsä rikosta, sillä vähä väliä suuteli
hän Lyylin käsiä, samalla kun hän kiitteli heitä molempia heidän
hoivastaan, säälitteli heidän vaivojaan.

Mutta itseään hän myöskin syytteli kaikesta. Hänen herkkä omatuntonsa
nuhteli häntä hänen tekemästään rikoksesta, uskottomuudesta vaimoaan
kohtaan, heikkoudesta, ettei kestänyt viettelystä. Kohtalo oli
rangaissut häntä nyt ja näin pian.

Tämmöiset ajatukset ja tunnontuskat myllersivät, ruumiillisten kipujen
ohessa, hänen sielussaan. Hän kaipasi helpotusta, rauhaa, mutta sitä ei
hänelle suotu. Päinvastoin hänen tautinsa paheni sitä mukaa kuin päivä
eteni. Eikä Osmoa kuulunut.

Kuinka pitkä onkaan odotus, kun jotakin turhaan odottaa?!

Anita ja Lyyli olivat kovin ihmeissään, ettei Osmo palannut
vielä vastaanottotunnilleenkaan jälkeen puolisen. He soittelivat
kaikenlaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin saadakseen hänet
käsiinsä, mutta tuloksetta. Toisissa paikoissa hän oli käynyt, toisiin
ei ollut tullut. Tohtori oli kadoksissa. Eikä toista lääkäriä sillä
paikkakunnalla ollut. Mikä neuvoksi? Mikä neuvoksi? Se oli pääasia,
josta Lyyli ja Anita sopottelivat keskenään. Jotakin oli tehtävä ja
pian, muuten saattoi käydä liian myöhäiseksi. He olivat kuulleet
puhuttavan tämän taudin laadusta ja tiesivät, että, ellei ajoissa tehty
leikkausta, niin oli kuolema käsissä. Osmon viivyttely oli siis aivan
hämmästyttävä.

Anitan päässä alkoi pyöriä omituisia ajatuksia, mutta niistä ei hän
puhunut Lyylille mitään. Tahtoiko lääkäri ehkä kostaa? Ei, ei. Hänen
lääkärivalansahan velvoitti häntä olemaan rehellinen. Ja Osmohan oli
rehellinen mies, vieläpä rakastikin häntä.

Lyyli taas ihmetteli, ettei Osmo häntäkään, puhumattakaan Einosta, sen
enempää säälinyt, että olisi kiireimmän kautta palannut matkaltaan.
Oliko tuo synnytystapaus siis niin tärkeä, niin paljon vaarallisempi
Einon sairautta, että hän näin saattoi kohdella lähimpiä ystäviänsä?
Niin, eikö hänen lääkärivalansa suorastaan velvoittanut häntä
kiirehtimään, sillä kukas paremmin kuin hän tiesi, mitä seurauksia
viivyttelystä saattoi olla?!

Lopulta Lyyli ja Anita eivät enää malttaneet odottaa. He soittivat
kaupunkiin ja pyysivät erästä taitavaa lääkäriä tulemaan sairaan luo.
Mutta kuultuaan Einon tilasta kehoitti lääkäri heitä heti tuomaan
Einon kaupunkiin leikattavaksi. Mahdollista oli, että umpisuoli oli
jo puhkeamaisillaan — hän ei tahtonut sanoa, että se ehkä jo olikin
puhjennut — ja levittäisi märkää vatsaan, jonka vuoksi leikkaus oli
ehdottomasti heti paikalla toimitettava. Ja mieluimmin sairaalassa.

Mikä mielenmasennus! Mikä sekasorto! Paikalla oli hankittava paarit.
Ensimmäisellä junalla oli Eino vietävä kaupunkiin.

Oi, jospa Osmo vielä ehtisi tulla! Mutta hän vain ei palannut, vaikka
sairas jo oli viety kaupunkiin ja oli tullut ilta. Näin tuli kaiken
lisäksi vielä huoli hänestäkin. Eihän voinut tietää, kuinka hänelle
syrjäisillä metsäteillä, huonoilla kaksipyöräisillä rattailla oli
voinut käydä!

Mutta vihdoin, Anitan miettiessä näitä tapahtumia vielä puoliyön
aikaan, saapui hänen miehensä kotiin. Osmo oli jo käynyt asemalla ja
kuullut, että Lyyli oli saattanut Einon kaupunkiin leikattavaksi!
Kuultuaan vielä Anitalta kaikki yksityiskohdat, lausui Osmo:

— Parasta oli, että Eino vietiin ajoissa sairaalaan.

Siinä oli kaikki, mitä hän sanoi. Ei selittänyt tarkemmin
viipymisensäkään syytä eikä Anitallekaan antanut selvää vastausta, kun
tämä kysyi:

— Luuletko Einon paranevan?

— Kuka semmoista voi koskaan edeltäpäin sanoa. Ellei tule
vatsakalvontulehdusta, niin voi parantua, — vastasi Osmo ja käveli
levottoman näköisenä edestakaisin huoneessa.

— Mutta jos tulee tahi jo olisi tullut? — kysyi edelleen Anita.

— Silloin on paraneminen hyvin epävarmaa. Kovin harvoin silloin
leikkaus onnistuu, — sai Anita omituisen katseen ohessa vastaukseksi
mieheltään.

— Et siis mitenkään voinut ajoissa palata kotiin? Oliko se synnytys
sitten niin vaikea, mahdoton nopeammin toimittaa? — tiukkasi Anita ja
silmäili Osmoa vuorostaan aivankuin epäluuloisesti.

Tohtori oli melkein suuttua, mutta hillitsi itseään. Sanoi vain:

— Minä tiedän kyllä, mitä teen. Ja minä teen, niinkuin asianhaarat
vaativat.

Hän tehosti sanaa "asianhaarat". Ja sen johdosta Anita ensin vaipui
ajatuksiinsa, mutta alkoi hetken kuluttua kinastella miehensä kanssa,
lausuen tälle sopimattomia, lääkärinkunnialle käypiä vihjauksia. Mutta
semmoisiin oli Osmo nähtävästi tottunut, sillä hän alkoi puolestaan
kääntää kaikki leikiksi säestäen sanojaan silloin tällöin tavallisella
hihityksellään.

Lopuksi huudahti Anita hänelle:

— Sinä olet sydämetön lurjus!

— En aivan, — vastasi Osmo, — mutta minulla on vain yksi sydän ja se
sykkii vain sinulle.

Ja taas pääsi häneltä lyhyt hihitys. Hän korosti noita kaksimielisiä
sanoja "yksi" ja "vain", jotka olivat Anitan mielestä ilkeitä
salaviittauksia hänelle. Hän tämän johdosta tunsi, että hänen miehensä
kärsi hänen ja Einon välisestä suhteesta, mutta samalla mairitteli
häntä myöskin tietoisuus siitä, että hänen miehensä rakasti häntä
edelleen kaikesta huolimatta, jopa siinä määrin, että oli valmis mihin
tahansa.

Mutta siihen keskeytti Anita heidän väittelynsä, sanoi lyhyesti Osmolle
"hyvää yötä" ja meni omaan huoneeseensa nukkumaan. Tuntui kuin ovi
olisi paukahtanut tavallista kovemmin hänen sulkiessaan sen.

Sille tohtori hihitti itsekseen. Hän oli nyt selvillä kaikesta. Hän ei
enää epäillyt, hän oli varma kaikesta. Yhtä hän sittenkin vielä epäili:
oliko leikkaus onnistuva? Hyvä, ettei hänen tarvinnut sitä tehdä.
Varsinkaan vatsakalvonleikkausta, joka tuskin koskaan onnistuu. Jos
vatsakalvontulehdus tuli, niin oli kyseessä vain muutama päivä.

Ja vuoteeseen käytyään hän jäi hautomaan näitä ajatuksia, ainoastaan
hänen tiedossaan olevia sala-ajatuksia, joista ei kukaan koskaan ollut
pääsevä perille. Kaikki oli jäävä vain hänen salaisuudekseen, lääkärin
salaisuudeksi, lääkärin, jota ei kukaan koskaan voinut syyttää muusta
kuin taitamattomuudesta, ei koskaan hyvän tahdon puutteesta. Eikä
kukaan voinut sanoa, että häneltä olisi puuttunut hyvää tahtoa palata
ajoissa matkaltaan Einoa hoitamaan. Mutta tuo vaikea synnytystapaus oli
ollut esteenä hyvän tahdon täyttämiselle. Ja siksi kävi niin kuin kävi.
Kohtalo oli niin määrännyt.

Ja niihin ajatuksiin tohtori Osmo Sorjola nukkui.




XII


Sairaalassa tehtiin Einolle heti umpisuolen leikkaus, mutta se
osoittautui liian myöhään tapahtuneeksi! Niin kuin Osmo oli aavistanut,
kehittyi tauti vatsakalvontulehdukseksi, ja sairaan tila kävi piakkoin
toivottomaksi. Sen johdosta oli vielä uusi leikkaus tehtävä, ja
vastaukseksi Lyylin surullisiin kyselyihin hänen miehensä parantumisen
toiveista lääkärit vastasivat vain päänpudistuksella, vaikka
vakuuttivatkin, että Einolla oli terve sydän ja että sen toiminnasta
riippui kaikki. Hyvä sydän, sanoi heidän ystävänsä Osmo, joka tähän
sanaan kätki kaksimielisen ajatuksen lohduttaakseen Lyyliä. Lyyli kyllä
tiesi, että Einolla oli joka suhteessa hyvä sydän, liiankin hyvä siinä
suhteessa, että hän oli suostunut muuttoon heidän entiseltä asemaltaan,
jota tekoa Lyyli ei lakannut katumasta. Siitä tulikin hänen elämänsä
kohtalokkain teko. Sitä hän ajatteli nyt miehensä sairauden viimeisinä
päivinä niin, että oli menettää järkensä.

Nämä viimeiset päivät hän vietti kokonaan Helsingissä voidakseen,
milloin halusi, saada nopeita tietoja potilaasta. Hänen luonaan oli
parhaasta päästä myöskin Anita, joka näytti olevan yhtä huolissaan
kuin Lyyli ja jolla lisäksi oli tunnontuskia monestakin syystä. Näytti
kuin hänen omatuntonsa olisi herännyt ja nuhdellut häntäkin, vaikka
hän olikin eriluontoinen kuin Lyyli. Mutta siitäkin ilmeni, kuinka
mieltynyt hän oli Einoon. Ja nyt hän enää tuskin salasikaan tätä
kiintymystään ystävättärensä mieheen.

Varsinkaan ei hän sitä salannut Osmolta, omalta mieheltään. Oli
kuin hän olisi tehnyt kiusaa hänelle tahtoen siten palkita miehensä
viivyttelyn, jota hän alkoi pitää tahallisena, niinkuin kerran oli
sanonutkin, kostotoimenpiteenä. Kasvoipa hänen uhmansa Osmon edessä
siinä määrin, että hän uhkasi toisillekin ilmaista tämän epäluulonsa.

— Sinä olet rikkonut lääkärin valasi, — tiuskaisi hän vihoissaan
miehelleen. — Minä voin ilmiantaa sinut, ja silloin saat nähdä, mitä
siitä sinulle seuraa.

Osmo vain hihitti vaimolleen. Alussa hän ei vastannut mitään, mutta
sitten maksoi samalla mitalla:

— Silloin tiedät ehkä sinäkin, mitä siitä sinulle seuraa, jos ryhdyt
perusteettomaan, väärään ilmiantoon. Muuten olet minun vaimoni eikä
sinun sanoillesi anneta mitään arvoa. Korkeintaan voin saada eron
sinusta — jos sitä tahdot — kun silloin kaikki muukin tulee ilmi.

Anita hypitteli hermostuneesti pientä jalkaansa. Hän tiesi, että
se monesta syystä ei käynyt päinsä. Ja niin suurta vapautta, mikä
hänellä nyt oli, tämän miehen turvissa, ei hän koskaan tulisi
saamaan. Näin oli sittenkin parempi olla kuin yksin, vaikka varoista
ei suinkaan tulisi puutetta olemaan. Yhteiskunnallinen asema miehen
nimen suojassa merkitsee sittenkin naiselle paljon, sen ymmärsi Anita
hyvin. Ja sitä paitsi hän tiesi, että Osmo myöskin oli häneen kuin
kiinni kasvanut. Heillä oli kuin olikin jotakin yhteistä, joka sitoi
heitä eroittamattomasti toisiinsa. He olivat, sitä he eivät voineet
toisiltaan kieltää, tavallaan rikostovereita. Ja siksi heidän oli
myös tyydyttävä toisiinsa, vaikka välistä tämmöistä erimielisyyttä
syntyikin. Mutta he tiesivät myös, että se oli ohimenevää laatua.

Näin suurta kinaa ei heidän välillään ollut kuitenkaan koskaan
ollut, ja tämä seikka todisti Osmolle samalla, mikä voima oli ollut
hänen vaimoonsa sillä kertaa vaikuttamassa. Osmo oli siis arvioinut
tilanteen oikein. Hän oli "tehnyt oikean diagnoosin", lääkärin
käyttämän puhetavan mukaan. Ja kun hän näin oli asiastaan selvillä,
niin hän tahtoi myöskin käyttää mitä tepsivintä parannuskeinoa. Hän
tahtoi näyttää, kuinka taitava hän tässäkin asiassa oli, ja että pääsi
voitolle, jos vain niin tahtoi. Ehkäpä Anita silloin ymmärtäisi, minkä
miehen oli saanut.

Tämä tapaus oli todellakin kuin kunnia-asia tohtori Sorjolalle, mutta
ainoastaan hänen omaan vaimoonsa nähden. Muista hänkin välitti viis.
Anita oli hänelle kaikki kaikessa, summien summa. Tuskinpa kukaan
muu olisi tätä asiaa ymmärtänytkään, mutta että Anita oli sen oikein
ymmärtävä, siitä oli Osmo varma. He olivat vuosien kuluessa oppineet
tuntemaan ja ymmärtämään toinen toisiansa, jopa siinä määrin, että
toisen oli turha yrittääkään mitään toiselta salata. Pienimmästäkin
vihjauksesta oli toinen selvillä siitä, mitä toinen tarkoitti.

Tässä asiassa oli tilanne kuitenkin ollut tavallista vaikeampi. Mutta
sekin näytti selviytyvän.

Lyylin kanssa ollessaan ei Anita luonnollisestikaan ilmaissut
epäluuloaan Osmon menettelystä. Mutta muutamista Lyylin huomautuksista
hän alkoi pelätä, että Lyylikin ajatteli vähän samaan suuntaan.

— Voi, jos Osmo silloin olisi ajoissa ehtinyt takaisin, niin
varmaankin hän olisi tekemällä umpisuolenleikkauksen muutamia tunteja
aikaisemmin voinut estää taudin kehittymästä näin pitkälle, näin
vaaralliseksi!

Nämä olivat hyvin varovaisia sanoja. Mutta niistä Anita kuitenkin
aavisti Lyylin mielipiteen. Lyyli kaikessa hyvyydessään ei tahtonut
Osmoa soimata, vielä vähemmin syyttää, mutta pahoittelua niissä
sanoissa piili, pahoittelua, jossa oli lievä katkera sävy.

— Mutta niin kai oli Jumalan tahto, — jatkoi Lyyli. — Hän rankaisi
minua kevytmielisyydestäni.

— Sinäkö kevytmielinen?! — täytyi Anitan ihmetellä, kun hän muisti
oman heikkoutensa, omat tekonsa.

Ja nuo Lyylin sanat iskivät kuin tuliset nuolet Anitan kovaan sydämeen.
Mutta muuta ei tämä voinut, ehkä ei tahtonutkaan sanoa, sillä niin
masentuneelta tunsi hänkin itsensä lähestyvän kuoleman edessä, joka
oli häneltäkin, ehkä juuri hänen syystään, riistävä hänen rakastamansa
olennon, hänen ystävättärensä miehen. Se ystävyys, joka oli muutamia
kuukausia sitten alkanut, olisi siis pian särkyvä, katoava, jääpä
muistoksi vain, haihtuva kuin huuru, joka päivän noustessa sulaa
taivaan siniseen kirkkauteen.

Näissä mietteissä, tämmöisten tunteiden vallassa kuluivat Lyyliltä ja
Anitalta Einon elämän viimeiset päivät. Niitä ei ollut enää monta. Ja
niiden harvoina hetkinä oli sairas nukutettu. Hän ei tuntenut enää
ketään läsnäolijoista. Hän ei jaksanut enää ketään puhutella.

Eräänä varhaisena aamuna soitettiin Lyylille sairaalasta. Häntä
pyydettiin nopeasti saapumaan sinne. Hän arvasi, että Eino teki lähtöä.
Ja tuskin hän oli ehtinyt sinne, tuskin saanut miehensä käden käteensä,
tuskin painanut huulensa hänen kalpealle otsalleen, kun Eino suoristi
itsensä, huoahti kolmesti syvään ja heitti henkensä.

— Eino! — huudahti Lyyli ja vaipui polvilleen vuoteen viereen.

Ja hän tunsi samassa aivan kuin Eino olisi puristanut hänen kättään,
pitänyt siitä kovasti kiinni niinkuin lähtiessään pitkälle, pitkälle
matkalle.

Ja hän lähti matkalle, jolta ei koskaan palannut.




XIII


Tapahtumat eivät kuitenkaan tähän vielä päättyneet. Varsinkin sattui
Einon hautajaisissa semmoista, joka loi valoa Anitan ja hänen miehensä
sielunelämään. Siinä tilaisuudessa ja sen jälkeen kirkastui Lyylille
se, mikä kaihersi hänen sydämessään epäluulona. Mutta lohdutusta se ei
hänelle tuonut, sikäli kun asia koski tohtori Sorjolaa. Anitaan nähden
tunsi hän sen sijaan eräänlaista tyydytystä.

Oli tullut Einon hautajaispäivä. Ruumis oli tuotu omalle
paikkakunnalle, jossa se oli haudattava. Maaseudulla oli hän tahtonut
saada viimeisen leposijansa, kuusikossa, missä käki keväällä kukkui ja
minne näkyi päilyvä järven pinta.

Olikin silloin kaunis syyspäivä. Taivas oli kirkas, ilma puhdas ja
raikas, niinkuin se vain syksyllä tapaa olla tuulosen hiljaa humistessa
puitten latvoissa.

Kuntalaisia oli paljon kerääntynyt hautausmaalle, varsinkin olivat
seudun säätyläiset tulleet saattamaan asemapäällikköään, jota he
kaipasivat, johon olivat ehtineet mieltyä, vaikkakin hän vain niin
lyhyen ajan oli ehtinyt heidän keskellään olla.

Ruumissaattue läheni avointa hautaa, jonne vielä miehuuden parhaassa
iässä ollut mies oli kätkettävä, syksyn viimeisten kukkien peittämässä
arkussaan. Ja tuskin oli sitä silmää, joka olisi pysynyt kuivana
hautajaisvirren kaikuessa palokunnan soittokunnan soittamana. Mutta
etenkin repi sydämiä vainajan leski arkun perässä, sillä suru oli
murtanut kokonaan tuon herttaisen naisen.

Ruumiin siunaus oli tapahtunut, multa kolahtanut kolmesti arkkuun,
hauta luotu umpeen, kukat ja seppeleet laskettu. Ystävät,
tuttavat kävivät ilmaisemaan surunvalituksensa leskelle lyhyellä
kädenpuristuksella.

Silloin tapahtui jotakin, joka veti läsnäolevien huomion puoleensa.

Tohtori Sorjolakin oli vaimonsa kanssa laskenut haudalle heidän
yhteisen suuren seppeleensä, joka oli upein kaikista. Mutta ennenkuin
he alkoivat poistua, katsahti tohtori melkein kuin pakoittavan käskevin
silmin vaimoonsa, johon hän muutenkin oli hellittämättä tuijottanut
koko ruumispuheen ajan. Näytti aivan kuin hän olisi hypnotisoinut
rouvansa, joka tuskin saattoi hievahtaa paikaltaan. Mutta yht'äkkiä
Anita tempautui irti ajatuksistaan ja syöksyi Lyylin eteen, heitti
käsivartensa Lyylin kaulaan ja huudahti kaikkien kuullen purskahtaen
kovaan itkuun:

— Lyyli, Lyyli, Lyyli!

Ja samassa vaipui hän maahan polvilleen Lyylin eteen ja halaili
suonenvedontapaisesti ystävättärensä jalkoja. Näytti siltä kuin hän
olisi pyörtynyt.

Tohtori riensi silloin heti vaimonsa luo ja auttoi hänet syrjään, ja
sitten tuli hän takaisin, otti Lyylin käden omaansa ja suuteli sitä
sanaakaan sanomatta. Palasi sen jälkeen vaimonsa luo ja ajoi hänen
kanssaan kotiin.

Hämmästyneinä katselivat ihmiset toisiaan. Mitä tämä merkitsi? Mitä
oli oikein tapahtunut noiden kahden ystävättären välillä, jotka
niin ahkerasti olivat seurustelleet keskenään? Muut eivät tietäneet
eivätkä saaneet koskaan oikein tietää, mitä se merkitsi, sillä nyt oli
jälellä enää vain kaksi henkilöä, jotka saattoivat arvata sen teon
tarkoituksen. Lyyli oli heistä toinen ja hän selitti sen itselleen näin.

Se oli Anitan tunnustus hänelle, tunnustus, joka samalla oli
anteeksipyyntö, julkinen katumus ihmisten edessä, syynsovitus
rakkaudesta vainajaan. Mutta tapahtuiko se vapaaehtoisesti vai tohtorin
pakoituksesta, se kysymys jäi Lyylille edelleenkin salaisuudeksi.

Yhdentekevä! Se tuotti Lyylille kuitenkin suurta tyydytystä, jopa
siinä määrin, että hänen tuli Anitaa sääli. Ja hän oli valmis antamaan
Anitalle kaikki anteeksi — vain tämän yhden teon johdosta, jonka
vilpittömyyttä Lyyli ei tahtonut epäillä. Olihan sittenkin yksi valon
pilkku tuossa niin hämärässä, melkein mustassa luonteessa, ja vain sen
tähden ansaitsi hän myötätuntoa. Tuolla julkisella polvistumisellaan
hän oli todellakin sovittanut rikoksensa.

Jälellä oli vielä Osmo itse. Kaikesta huolimatta oli hän Lyylille vielä
suuri arvoitus tahi, oikeammin, hänen tekonsa oli Lyylille epäselvä,
ja näytti siltä, että se semmoiseksi jäisikin. Oliko parasta niin, vai
toisiko tulevaisuus siinäkin asiassa lohdutusta hänelle? Kohtaloahan on
aina helpompi syyttää kuin heittää lähtemätön tahra viattomaan. Ja näin
on ihmisen itsensä helpompi elää. Sillä kuka meistä ensimmäisenä viskaa
kivellä toista? Onko yksikään meistä ilman syytä?

Kesti kauan, ennenkuin Lyyli sai enemmän selvyyttä Osmoon nähden. Mutta
hän sai tuonnempana vähän kuitenkin.




XIV


Sen jälkeen kääntyi näiden molempien ystävättärien elämä aivan toiselle
tolalle. Lyyli jäi kohta yksin ja halusikin olla yksin. Surunsa ja
muistojensa parissa tahtoi hän viettää ne viikot, jotka hän vielä sai
asua asematalossa ennenkuin hänen täytyi muuttaa pois uuden tulijan
tieltä. Ja sitä paitsi tuotti hänelle edessä oleva muutto sekä huolta
että hommaa.

Anita kävi kyllä silloin tällöin häntä tervehtimässä, mutta itse hän
ei pitkään aikaan liikkunut missään, ei edes käynyt Anitan luona. Ei
niin, että hän olisi ruvennut Anitaa vieromaan, mutta hänestä itsestään
tuntui ikäänkuin häneltä nyt olisi puuttunut paljon enemmän hänen luo
mennessään kuin ennen — niinkuin todella olikin. Hän oli täydellisesti
vailla sitä tukea ja turvaa, mikä hänelle Eino oli ollut.

Muuten oli Anitakin kuin leskeksi jäänyt. Oli kuin hän olisi kaivannut
lohdutusta yhtä paljon kuin Lyyli, saatikka sitten voinut Lyyliä
lohduttaa. Mutta Anitalla oli kuitenkin yksi keino haihduttaakseen
suruaan, — ulkomaanmatka. Ja siitä alkoi hän pian puhua. Rupesipa
pian valmistautumaankin matkalle. Hän puhui monesta paikasta.
Etupäässä Parisista, mutta myöskin Caprista. Vuoden aikakin houkutteli
jälkimmäiseen paikkaan, joka oli paljon etelämpänäkin.

Eikä kauan kestänytkään, niin tuli Anitan lähdöstä tosi. Aivan
odottamatta tuli hän eräänä päivänä Lyylin luo jäähyväisille. Raskain
mielin tunnusti hän sillä kertaa lähtevänsä ulkomaille, vaikka ennen
oli aina iloinnut sinne päästessään. Ja varsinkin valitti hän, että
häntä kauheasti jälleen vaivasi tuo "spleen", kuolettava, kalvava
kaiho, josta hän kerran ennen oli Lyylille puhunut. Oli ollut iloisempi
kausi, mutta nyt oli taas tullut, "musta palsta" elämään. Ei maksanut
sittenkään vaivaa elää. Kuka ties tulisi hän sille matkalle jäämäänkin.
Turhuuksien turhuutta oli kaikki.

— Mutta onhan sinulla miehesi ja lapsesi, — huomautti nytkin Lyyli.

— Mieheni?! Lapseni?! — vastasi Anita päätään nyökytellen. —
Miehenihän sinä tunnet? Sinä tiedät, kuinka omituinen hän on. Ja nyt
hän on käynyt vieläkin omituisemmaksi. Ei puhu monta sanaa päivässä,
ei hihitä nauraessaan niinkuin ennen eikä vihellä koskaan enää.
Näitä hänen tapojaan minä kyllä ennen kauheasti vihasin, vaikka ne
lienevätkin olleet jonkinlaisia ilon ja tyytyväisyyden merkkejä, mutta
nyt niistä on tullut loppu. Osmo on kuin kuollut puupökkelö. Mutta käy
nyt häntä itse katsomassa, Lyyli. Hän varmasti ilostuu, kun sinä tulet.
On ihmetellytkin, ettet ole käynyt.

Lyyli lupasi käydä.

— Lapset? — jatkoi sitten Anita. — Huomautit heistä, mutta
tiedätkös, sanon sen suoraan: minä en lapsia rakasta. Jumala ties, mitä
niistä voi tulla. Ehkä yhtä huonoja ihmisiä kuin me itse olemme.

Ja Anita kertoi lisäksi muutamia pöyristyttäviä tapauksia nykyajan
koulunuorison elämästä saaden Lyylin huudahtamaan:

— Se on kauheata! Onkohan se mahdollista? Anita vahvisti tapaukset
tosiksi ja lisäsi:

— Semmoista se on elämä. Kannattaako sitten kenenkään hyväksi elää?

Lyyli oli aivan hämmästyksissään, kun kuuli tämmöistä puhetta juuri
Anitan suusta.

— Ei kannata, ei, jatkoi Anita ja selitti juuri sen tähden nyt
lähtevänsä matkalle.

— Toivon, että sieltä palaat sielullisestikin terveenä takaisin, —
toivotti Lyyli.

— Mikä ihmisessä kerran on mennyt rikki, sitä ei koskaan saa
paikatuksi niin, ettei halkeamaa näkyisi. Siinä suhteessa ihmissielu
on kuin kristalli. Särkyneessä maljakossa huomaa paikattunakin aina
halkeaman. Mutta eipä elämässä muutenkaan mitään ehjää ole. Mitäpä sitä
siis turhaan suree, — selitti Anita vielä pukeutuessaan.

Lyyliin teki tämä Anitan rikkinäisyys jälleen raskaan vaikutuksen. Sen
vuoksi hän ei malttanut olla suutelematta Anitaa jäähyväisiksi.

— Kiitos, Lyyli, ystävyydestäsi, — sanoi silloin Anita, — ja
anteeksi, mitä olen sinua vastaan rikkonut.

Lyyli taputti häntä vielä olkapäälle aivan kuin anteeksiannon merkiksi.

Mutta ennenkuin hän ehti vahvistaa tekonsa sanoilla, aukaisi Anita oven
ja lausui mennessään:

— Muista nyt piakkoin käydä Osmoa tervehtimässä! Minä keinun muutaman
päivän perästä Itämeren aalloilla.

Lyyli seisoi kauan salin ikkunassa surullinen ilme kasvoillaan.
Yht'äkkiä huomasi hän Anitan vielä kääntyvän ja huiskuttavan hänelle
kättään.




XV


Kohta sen jälkeen, kun Lyyli tiesi Anitan matkustaneen pois, päätti
hän lupauksensa mukaan käydä Osmoa tervehtimässä. Hän valitsi
sunnuntaipäivän, jolloin tohtorilla ei ollut vastaanottoa.

Syyssade tihrutti pieniä sumun tapaisia pisaroita. Joku yksinäinen
kellastunut lehti lepatti tuulten alastomaksi riipimissä koivuissa.
Puiston käytävät olivat märät. Dahliat ja fuksiat oli korjattu pois,
ruusupensaat peitetty talveksi havunoksilla. Ei näkynyt ketään Sorjolan
huvilan läheisyydessä. Kaikki oli kuin kuollutta.

Samanlaisen vaikutelman sai Lyyli myöskin portaikolle tultuaan. Ei
näkynyt ketään. Hetken kuunneltuaan hän kuuli kuitenkin lasten ääniä
yläkerrasta. Kun hän soitti ovikelloa, tuli tömistäen portaita alas
Sorjolan poika ovea avaamaan, sillä palvelijoilla oli sinä päivänä
vapaata. Poika pyysi Lyylin saliin ja juoksi hakemaan isää.

Salissa oli kaikki pantu talviteloille, maalaukset, peilit ja
kristallikruunu olivat harsojen peitossa, huonekalut, pöydät ja komea
flyygeli verhojensa alla. Kaikki tuntui täälläkin kuin kuolleelta.
Elämää puuttui, sielu oli poissa, henki oli lähtenyt.

Oliko Anita sittenkin sen talon sielu? Hänkö sitä piti elossa?

Lyyli ei ollut tohtoria pitkään aikaan nähnyt, kunnollisesti ei
kertaakaan pariin kolmeen viikkoon.

Kun Osmo tuli sisään, hämmästyi Lyyli melkein mykäksi. Osmon pää oli
käynyt aivan harmaaksi. Niin lyhyessä ajassa! Sehän oli kauheata!
Miestä kalvoi siis jokin salainen suru. Ja kun Lyyli mietti asiaa, niin
alkoi häntä kauhistuttaa yhä enemmän hänen oma salainen ajatuksensa,
että Osmo sittenkin mahtoi olla syypää Einon kuolemaan, että hän ehdoin
tahdoin oli viivytellyt saapumasta ajoissa Einoa hoitamaan, tekemään
umpisuolen leikkausta. Niinkö hän siis rakasti Anitaa, että teki
semmoisen rikoksen saadakseen Einon pois tieltä? Niinkö hän sittenkin
kosti vaimolleen tämän kevytmielisyyden? Niinkö vähän hän sääli häntä,
Lyyliä, että riisti häneltä hänen rakkaimpansa? Mutta katuiko hän sitä
tekoaan nyt, kun oli noin harmaaksi vähässä ajassa käynyt?

Parasta olla saamatta vastausta noin kamaliin kysymyksiin. Mutta
Lyyli oli nyt melkein varma, että niin oli asianlaita. Sen vuoksi ei
keskustelukaan ottanut sujuakseen Lyylin ja Osmon kesken. Oli kuin
syvä, syvä kuilu olisi auennut heidän välilleen. Ihmissydän on kuin
onkin kauhea, pohjaton kuilu, jonka syvyyksiin ei kukaan koskaan näe.
Se on yhtä tutkimaton kuin Herran tiet.

Osmo ei tuntunut olevan erikoisen ihastunut Lyylin tulon johdosta.
Ja Lyylin mielestä hän oli entistään enemmän harvasanainen, jopa
hajamielinen siinä määrin, että yhtä mittaa uudisti samat kysymyksensä.
Mutta omituisinta oli, että hän kovin innokkaasti tiedusteli Lyylin
muuttoa pois paikkakunnalta, aivan kuin hän sitä olisi toivonutkin.
Eikä hän Lyyliä pidätellytkään, kun tämä käkesi lähtemään tavallista
pikemmin. Lyylistä melkein näytti, että Osmo häntä ikäänkuin pelkäsi.
Niin, niin. Einon kuolema varmasti sittenkin painoi lääkärin omaatuntoa
raskaana, musertavana taakkana.

Siksipä Lyyli päätti jättää hänet rauhaan. Hänestäkin oli nyt hyvin
vaikea istua Osmon seurassa, keskustelemassa miehen kanssa, joka oli
aivan kuin murhamies, joka oli riistänyt hänen omalta mieheltään hengen
— ainakin välillisesti.

— Sinullahan onkin vain surullisia muistoja täältä, — lausui Osmo
Lyyliä hyvästellessään. — Toivotan sinulle siis rauhaisampaa oloa
siellä, minne nyt aiot muuttaa.

Ja Lyyli lähti. Kotiin mennessään hän muisti heidän ensimmäisen
käyntinsä tohtori Sorjolan luona. Kuinka erilaista olikaan kaikki nyt?!
Silloin oli kaikki niin kaunista, ilma lämmin, ihmiset ystävällisiä,
Eino elossa, riemu ja rauha omassa rinnassa — nyt kylmä, sateinen
syksy, ei päivän pilkettäkään, ei suoraa, vilpitöntä ystävää, ja
Eino poissa ainiaaksi, riemu ja rauha rinnasta poissa hänen mukanaan
— myöskin ainiaaksi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa
kuukaudessa, yhden kesän kuluessa! Niin lohduttomalta tuntui elämä. Kun
Lyyli tuli kotiin, juoksi häntä vastaan pikku Ressu iloisena häntäänsä
heilutellen, tepastellen takajaloillaan pyrkien ylös syliin suutelemaan
emäntäänsä, ei nuhtelemaan häntä, että hän oli ollut poissa, vaan
kiittämään siitä, että oli tullut kotiin. Ressu aivan vingahteli ilosta
ja kieppui Lyylin jaloissa.

— Siinä on oikea, uskollinen ystävä, se ei tuota surua sille, joka
sitä rakastaa, — ajatteli Lyyli ja otti Ressun syliinsä. Hän suuteli
sitä monta kertaa ja sanoi sille:

— Sinä olet nyt minun ainoa iloni ja lohdutukseni. Sinä olet myös
minun rakkauteni ainoa esine.




XVI


Lyyli nyt melkein kiirehti muuttamaan pois siltä paikkakunnalta,
joka oli käynyt näin kohtalokkaaksi hänelle. Ja hän päätti ainakin
toistaiseksi asettua, asumaan sen aseman läheisyyteen, missä hän
oli onnellisimmat vuotensa viettänyt Einon kanssa. Hän toivoi, että
hän ehkä siellä pikemmin voisi surunsa unhoittaa. Hän luuli, että
Eino varmasti olisi kehoittanutkin häntä sinne muuttamaan. Siellä
saattoi hän yrittää jotakin ansiotyötä sen pienen eläkkeen lisäksi,
joka hänelle oli tuleva. Hänellä oli siellä vilpittömiä ystäviäkin
talonpoikaisväestön joukossa, ja Einon muisto eli siellä kauniina,
tahrattomana. Siihenkin nojaten uskoi hän siellä pääsevänsä hyvään
alkuun uudella elämän taipaleella.

Lyylin toiveet toteutuivatkin pian. Häntä kehoitettiin aseman
läheisyyteen avaamaan pieni ruoka- ja kahvitarjoilu, joka piakkoin
osoittautuikin edulliseksi ja paikkakunnan tarpeita vastaavaksi,
semminkin kun pitkämatkaiset siellä saivat aivan kuin kodin muutamaksi
tunniksi, asema kun oli ravintolan puutteessa. Hyvänä talonemäntänä
Lyyli olikin kuin luotu semmoiseen tehtävään.

Ja kuinka iloinen Lyyli olikaan saadessaan kävellä noilla tutuilla
teillä ja poluilla, joita hän ennen niin usein oli polkenut miehensä
seurassa. Kaikki paikat siellä olivat hänelle rakkaat, varsinkin se
penkki järven rannalla, jossa heidän oli tapana istua, eikä Lyyli nyt
enää ihmisseuraa kaivannutkaan. Hän oli saanut siitä kylliksensä ja
myönsi nyt Einon olleen oikeassa. Oliko mitään kauniimpaa kuin Jumalan
luonto, jonka helmassa ei koskaan kärsinyt semmoisia ikävyyksiä kuin
ihmisten seurassa?! Nyt oli tosin syksy. Pitkä talvi oli edessä, mutta
sitten oli taas tuleva kevät ja kesä. Silloin heräisivät jälleen
kukkien kanssa kaikki kauniit muistot. Käki kukkuisi kuusikossa ja
pikkulinnut visertelisivät kilvan iloisia laulujaan.

Eräänä aamuna Lyyli heräsi ikäänkuin tuttu ääni olisi hänelle huutanut:

— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käen kukuntaa! On niin ihana aamu!

Mutta silloin olikin vielä talvi ja maa kinosten peitossa. Nuo sanat,
jotka Eino oli sinä aamuna lausunut, jolloin Lyyli oli saanut hänet
taivutetuksi muuttamaan pois, kaikuivat aina Lyylin korvissa. Eikä hän
unhoittanut niitä koskaan, ei koskaan!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANITA SORJOLA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.