The Project Gutenberg eBook of Amerikkalaisia kaskuja
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Amerikkalaisia kaskuja
Author: Mark Twain
Release date: January 13, 2025 [eBook #75104]
Language: Finnish
Original publication: Brooklyn, N. Y: Suomalais.-Amer- Kustannusyhtiö, 1901
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKKALAISIA KASKUJA ***
language: Finnish
AMERIKKALAISIA KASKUJA
Kirj.
Mark Twain
Brooklyn, N.Y.,
Suomalais-Amer. Kustannusyhtiö,
1901.
SISÄLLYS:
Kun minä olin ehdokkaana kuvernööriksi.
Ei ole koiraa karvoihin katsominen.
Nainen salapoliisina.
Uuden Berlinopolisvillen naispappi.
Koira, joka putosi ilmapallosta.
Kuningas ja oluenpanija.
Tuhlaajapojan palaaminen.
Hyväntahtoinen setä.
Murhaajien liitto.
Kun minä olin ehdokkaana kuvernööriksi.
Kirj. Mark Twain
Joku kuukausi sitten esitettiin minut ehdokkaaksi New Yorkin tulevaan
kuvernöörin virkaan. Minä annoinkin suostumukseni ehdokkuuteen.
Kilpailijoinani olivat Stewart Woodforth ja John Hoffman. Minä
tiesin, että minulla oli yksi etu kilpailijoitteni suhteen: minulla
oli kunniallinen nimi. Sanomalehdistä tuli ilmi, että jos noilla
herroilla lie joskus ollutkin tieto siitä, mitä kunniallinen nimi
on, olivat he sen jo kauvan sitte unehuttaneet. Päättäen siitä mitä
heistä kirjoitettiin, olivat ne suuria rikollisia, joille joka puolelta
satamalla satoi syytöksiä mitä hävyttömimmistä ja kamalimmista pahoista
töistä.
Etevämmyyteni tässä suhteessa antoi minulle oikeuden rauhallisesti
odottaa suotuisaa vaalien tulosta. Mutta toiselta puolen minua taas
harmitti kun useina päivinä vaalien edellä nimeni sanomissa tulee
olemaan vieretysten "tuommoisten" ihmisten nimien kanssa. Olinpa
sentähden ajottain valmis peräytymään koko vaaleista. Mutta se olisi
taas näyttänyt arkamaiselta paolta, taistelutantereen välttämiseltä.
Tuli mitä tuli, minä päätin miehuullisesti juoda kalkkini pohjaan asti.
Kun seuraavana päivänä jälkeen sen, kun olin antanut suostumukseni
ehdokkaaksi vaaliin, istuin aamiaispöydässä ja silmäilin aamulehtiä,
sattuivat silmäni erääseen kirjoitukseen, joka suututti minua niin että
veri nousi päähäni.
Katsokaas mitä siinä luin:
"_Väärä vala_. Kenties nyt kun Mark Twain pyytää ääniämme vaalissa, hän
alentaa itsensä selittämään yhden kohdan entisyydestään. Me tarkoitamme
sitä väärää valaa, jonka hän teli Wokowokissa Kohin-Kiinassa vuonna
1863, valaa, jonka 34 vierasmiestä todisti vääräksi, jonka valan
tarkoituksena oli ryöstää eräältä köyhältä leskeltä, monen lapsen
äidiltä, hänen ainoa toimeentulonsa lähde, hänen pieni maapalstansa...
Twain on velvollinen oman itsensä tähden sen kansan edessä, jonka
puoleen hän kääntyy, selittämään tuon asian ja puhdistaimaan. Tekeekö
hän sen?"
Melkein olin saada halvauksen lukiessani tuota uutista, tuommoinen
julma ja hävytön syytös! Minä en ikinäni ote edes käynytkään
Kohin-Kiinassa! En edes ole kuullut Wokowok nimeäkään! Minä en tietänyt
mitä tehdä ja tuumailin tuota sen päivän ja yön.
Seuraavana aamuna oli samassa lehdessä seuraavat, paljon merkitsevät
sanat:
"_Huomion ansaitseva asia_. Etkö sinä, kuvernöörin kandidaatti Mark
Twain tahtoisi suosiollisesti selittää kansalaisillen yhtä pientä
seikkaa, koskeva sitä aikaa kun hän asui Montanassa, Eikö hän kertoisi
kuinka hänen naapureiltaan yhteen aikaan alkoi kadota yhtä ja toista
kallista kappaletta ja kuinka ne kalleudet löydettiin Mark Twainin
kappaleiden seasta; kuinka hänen naapurinsa näkivät tarpeelliseksi
rangaista hänet, tervaamalla ensin ja sitte pyörittämällä höyhenissä,
ja kuinka hänet sitte pois paikkakunnalta ajettiin. Eikö hän kertoisi
meille noista tapahtumista?"
Voiko ajatella jotain tyhmempää ja solvaisevampaa juttua, hävyttömämpää
valhetta! Enhän ole edes ajanut Montanan sivukaan koskaan, sitä
vähemmin siellä asunut!
Tämä lehti ei minua muuten nimittänytkään kun: "Twain, varas
Montanasta".
Tuo kaikki teki sen että rupesin katselemaan sanomalehtiä
jonkinlaisella ilkeällä pelolla. Enkä suotta; katsokaas seuraavaa
uutista, joka herätti kaikkialla suurta huomiota.
"_Tavattu panettelija_. Nojaten alla oleviin valalla vahvistettuihin
herrojen O'Flamaganin, John Allenin ja Bernsin todistuksiin,
vakuutamme me, että tuo alhainen panettelu, jonka Mark Twain on
levittänyt, että muka entisen kuvernöörivainaan isoisä John Hoffman
olisi hirtetty varkaudesta maantiellä, ei ole muuta kun ilkeä valhe.
Jokaisesta kunnon ihmisestä tuntuu vastenmieliseltä, että, saadakseen
hetkellisen menestyksen, jotkut ihmiset turvautuvat panetteluun, eivät
edes kuolleitakaan kunnioita, vaan häväisevät heitä rauhallisissa
haudoissaan. Kun me ajattelemme vainajan sukulaisten kärsimyksiä,
joita mokoma häväistys ja panettelu tuottaa heille, olisimme valmiit
vaatimaan yleisön puolelta kostoa häväistyksen levittäjälle. Jätämme
hänet omantuntonsa rangaistavaksi. (Mutta tuskin luulisimme yhdenkään
tuomarin tuomitsevan syyhyn sitä miestä, joka Mark Twainia vähän
muksuttaisikin)."
Tuo viimeinen, sulkumerkkien välissä oleva lause teki sen, että minun
piti nousta aamulla tavallista aikaisemmin ja mennä kiireimmiten
takaoven kautta, sillä akkunoista alettiin heitellä kiviä ja palloja
varsin sakealta tuon "hävyttömän panettelijan" pään varasle.
Ja kumminkin voin puhtaalla omallatunnolla vannoa, että minä en edes
tiennyt oliko kuvernöörivainajalla isoisää ollenkaan!
On sanottava, että tästälähtein ei sanomalehdissä minua nimitetty
muulla nimellä kun "Twain, ruumiskirstujen varas".
Seuraavana päivänä toisessa lehdessä oli taas tämmöinen pätkä:
"_Kelpo kandidaatti_. Mark Twain, jonka eilen olisi pitänyt
pitää puolueelleen 'riippumattomille' oikein jytisevä puhe, ei
tullutkaan! Hänen sijastaan tuli sähkösanoma lääkäriltä, jossa
kerrotaan kuinka kandidaatti joutui hevoisten jalkoihin, kuinka
häneltä taittui jalka, kuinka hän nyt makaa tuskissaan j.n.e.
Onnettomat 'riippumattomat' saivat niellä kaiken tuon joutavan lorun
ja olla olevinaan muka tietämättöminä kandidaattinsa poissa olon
oikeasta syystä. Eilen nähtiin kuinka joku mies, täydessä humalassa,
hoiperteli samaan hotelliin jossa 'Mark Twain asuu. 'Riippumattomien'
on välttämättömästi todistettava ettei tuo juopporatti raukka ollut
juuri itse Mark Twain! Tulee hauska nähdä, mitenkä he suoriutuvat
tästä jutusta? Vastatkaa, herrat, kansan ääni vaatii sitä: ken oli tuo
humalainen mies?"
Tämä oli jo liian sikamainen keksintö, hiis vie: minä — ja juoppous!
On jo kolme vuotta kun en nauti mitään, en kerrassaan mitään, en edes
vienointa oluttakaan.
Mutta olin jo niin tottunut tuommoisiin solvauksiin, että melkein
rauhallisena luin seuraavassa numerossa kristityn nimeni käännetyksi:
"Herra Halera Mark Twain".
Tähän aikaan aloin saada tukuttain nimettömiä kirjeitä, joiden sisältö
oli tähän tapaan:
1) ... Kuinka se on sen onnettoman mummoparan kanssa, jonka te
tuuppasitte rappusista alas, kun hän teiltä almua pyysi?
2) On asioita elämässänne, joista minulla ainoastaan on tieto. Jos
tahdotte ettei ne tulisi julkisuuteen, niin lähettäkää nöyrimmälle
palvelijallenne, sille ja sille, muutama dollari.
Voisihan tähän panna satoja samanlaisia, mutta se lienee tarpeetonta.
Kohta sen jälkeen republikaanien äänenkannattaja syytti minua
äänten ostamisesta, mutta demokraattien päälehti jostain suuresta
ryöväyksestä, jonka muka olisin tehnyt.
Ja kaikki syyttäjäni kovasti vaativat minulta vastausta heidän
perättömiin ja tyhmiin syytöksiinsä. 'Asia meni niin pitkälle, että
"riippumattomienkin" lehtien toimittajat alkoivat sanoa että kauvemmin
ei sovi olla vaiti, sillä vaikeneminen tuottaa ehdottomasti tappion.
Uusi huomautus eräässä vihoIlismielisessä sanomalehdessä vakuutti minua
tästä:
"_Siinä mies!_ 'Riippumattomien' kandidaatti vaikenee yhä. Hän ei
uskalla puhua, kaikki häntä vastaan tehdyt syytökset ovat tutkitut
ja huomatut oikeiksi. Hänen kaunopuhelias vaikenemisensa on siihen
parhaana todistuksena. Katsokaas, riippumattomat, kandidaattianne!
Ylpeilkää tuosta häpeemättömästä valapatosta, Montanan rosvosta,
ruumiskirstun varkaasta, halerasta!... Katsokaa tarkemmin, ajatelkaa ja
vastatkaa käsi sydämmellä: voitteko te puhtaalla omalla tunnolla antaa
äänenne miehelle, joka on ansainnut tuommoisen pitkän rekisterin mitä
kurjimpia nimiä, joka ei uskalla suutaan avata itseään puolustaakseen."
Ystäväni olivat oikeassa. Syvässä alennuksen tunnossa päätin minä ryhtyä
"vastaamaan" kaikkiin noihin ilkeisiin syytöksiin. Mutta minä en
ennättänyt päättää työtäni, kun huomenna taas ilmestyi sanomissa uusi
syytös, entisiä hävyttömämpi: minä muka olin polttanut hulluinkartanon
sentähden kun se peitti näköalan akkunoistani. Sitte syytettiin että
minä olin myrkyttänyt setäni, saadakseni haltuuni hänen omaisuutensa ja
totisesti vaadittiin haudan aukaisemista ja ruumiin tutkimista.
Olin tulla mielipuoleksi. Mutta tämä ei ollut kaikki. Minua odotti
vielä viimeinen isku. Tämä isku oli vastustajieni häpeemättömyyden
parhain kukka. Minua vastaan tehtiin seuraava juttu: kun minä nousin
puhujalavalle, pitääkseni kokoukselle puheen, hyppäsi lavalle yhdeksän
kaiken ikäistä ja kaiken väristä lasta, jotka — siihen opetetut kun
olivat — rupesivat halailemaan minua ja huutamaan: "pappa, pappa!"
Minulla ei ollut enemmän voimia. Minä käärin lippuni kokoon jo
antausin. Nähtävästi en kelvannut New Yorkin kuvernööriksi. Seuraavana
päivänä lähetinkin kiellon ehdokkuuteeni, kirjoittaen kirjeeni alle näin:
"Sydämmellisesti teidän, ennen kunnon mies,
Mark Twain,
mutta nyt hävytön valapatto, Montanan rosvo,
Ruumiskirstun varas, halera" y.m.
Ei koiraa karvoihin katsomista.
Edustajaksi erään piirikunnan puolesta Massachusettsin
lainlaatijakuntaan valittiin hra Whitman. Hän oli valtion arvokkaimpia
asianajajia ja sen lisäksi sen omituisin mies.
Ennen vaalia oli Whitman ruvennut harrastamaan maanviljelystä ja
huvitti itseään elämällä amerikkalaisen maanviljelijän yksinkertaista
elämää. Kun hänen piti matkustaa Bostoniin laatimaan lakeja, ei hänellä
ollut yhtään parempaa vaatekertaa kun karkea kotikutoinen puku. Hänen
vaimonsa koetti kehoittaa häntä ennen lähtöänsä ostamaan hienomman
puvun, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
— Voinhan teettää itselleni kuosin mukaisen puvun, kun tulen Bostoniin,
sanoi hän; ja muutoin niin kyllä tämäkin kelpaa varsin hyvin.
Whitman oli suorittanut tutkintonsa Harvardin yliopistossa, ja
saavuttuaan Bostoniin asettui hän asumaan vanhaan asuntoonsa,
Doolittlesiin, missä hän oli mielestään kun kotonaan.
Astuessaan saliin huomasi hän siellä useita naisia ja herroja koolla ja
kuuli erään herran kuiskaavan toisille:
— Ahaa! Tuolta tulee maalainen vanhaa kotitekoista laatua. Nyt me
pidämme vähän hauskaa.
Whitman teki itsensä oikein tyhmän näköiseksi ja katseli noita hienosti
puettuja naisia ja herroja niinkun lehmä uutta konttia. Vihdoin hän
vaivoin löysi tuolin ja istuutui ja näytti hyvin yksinkertaiselta
kököttäen siinä kädet polvillaan.
— Kuulehan, sinä varmaankin tulet maalta? sanoi eräs keikailija.
— Nii—in, vastasi Whitman niin moukkamaisesti kun mahdollista.
Naiset jo nauraa kihnuttelivat puoliääneen.
— No, mitä sinä pidät meidän kaupungistamme? kysyttiin edelleen.
— Onhan täällä monta taloa.
— Ja joukko ihmisiä, lisäsi seura.
— Oo—on, koko kasa.
— Onko paljon ihmisiä sinun kotiseudullasi?
— Jopa muutamia kappaleita.
— Paljon vaimoväkeä?
— Heh... tuota... onpahan niitä noitakin...
— Ja sinä kai olet heidän luonaan hyvissä kirjoissa, voinen ajatella?
— Tahtooko maalaisherra ehkä juoda lasin viiniä? kysyi eräs naisista
toisten hillitessä riemuaan.
— Kiitos tarjoamasta.
— Mutta silloin sinun täytyy esittää malja.
— Esittääkö malja? kysyi Whitman iikäänkun ymmärtämättä, mistä oli
kysymys.
— Niin, pitää puhe.
— Vai niin, sitäkö tässä!
Ja naisten nauraessa ja käsien taputusten kaikuessa nousi "moukka"
seisaalleen.
Mutta suuresti he hämmästyivät, kun ivattu "maalainen" pyyhkäsi hiukset
otsaltaan, oikasi mahtavasti itsensä suoraksi ja, tehtyään miellyttävän
kumarruksen, kirkkaalla ja hyvin sointuvalla äänellä alkoi:
— Arvoisat naiset ja herrat! Minä toivotan teille terveyttä ja
menestystä ja toivon, että vuodet antaisivat teille enemmän ymmärrystä,
niin että te huomaisitte, että ulkokuori usein pettää, ja ettei koiraa
ole karvoihin katsominen! Arvostelitte minua pukuni mukaan ja piditte
minua taitamattomana ja kokemattomana talonpoikana, kun minä sitä
vastoin luulin teitä teidän vaatteistanne päättäen hyvin kasvatetuiksi
ja sivistyneiksi henkilöiksi. Huomaan ikäväkseni että molemmin puolia
on erehdytty!
Hän oli tuskin lopettanut, kun valtion kuvernööri astui sisään ja kysyi
hra Whitmania.
— Täällä olen, herra kuvernööri! On iloista saada nähdä teitä!
Sitte hän kääntyi hämmästyneen seuran puoleen, kumarsi kohteliaasti ja
sanoi:
— Minä toivon teille hauskaa iltaa!
Mutta seura ei liene viettänyt hauskaa iltaa sinä päivänä — siksi oli
heidän saamansa läksytys liian tuntuva.
Nainen salapoliisina.
Siihen aikaan asuin minä Denverissä, Coloradossa, hauskassa pienessä
kivitalossa. Naapuritalossa asui muudan amerikkalainen perhe, nimeltä
Hall. He olivat hienoa, hauskaa väkeä.
Eräänä kauniina aamuna istuessamme aamiaispöydässä, kuulimme
erinomaisen kaunista piaanon säestämää viulunsoittoa.
— Mitä tämä on, sanoin minä vaimolleni ihmeissäni ja pudotin
vaapukkahillossa kastetun pannukakunpalasen valkealle pöytäliinalle.
— Ai, ai, ai! Kas nyt kun sinä taas tahrasit puhtaan pöytäliinan! Siitä
saat heti paikalla suorittaa 10 senttiä sakkoa!
— Anteeksi, eukkoseni! Mutta kuka se noin kauniisti soittaa.
— Hallin perheen hyyryläinen, eräs nuori nainen. Hän muutti heille
toissa päivänä.
— Mahdotonta, vastasin minä, nainen ei soita tuolla tavoin.
— Kyllä vaan! Kukaan muu se ei voi olla, sillä herra Hall ei ole
ollenkaan musiikkimies ja rouva Hall soittaa vaan piaanoa. Rouva Hall
säestää hyyryläistään. Kuulethan sen soitostakin.
— Kyliä, Kyllä. Tunnen kyllä hänen soittonsa.
Jo samana iltana kotia tullessani sain nähdä Hallin hyyryläisen. Hän
loikoi mukavasti naapuritalon kuistilla kiikkutuolissa. En katsonut
sopivaksi heti ensi kerran nähdessäni häntä tarkastella liian
tunkeilevasti, mutta sen verran kerkesin nähdä, että hän oli roteva,
leveähartiainen, nuori nainen, jonka silmät olivat kirkkaat, terävät,
vaaleansiniset, ja kasvot erinomaisen kauniit, vaikka tosin hiukan
säännöttömät, ja tukka lyhyeksi leikattu, kutrikas vaaleanruskea.
Samana iltana 10 aikaan näimme me nuoren naisen nopein askelin hiipivän
ulos naapuritalon takaportista.
- Sepä omituinen tyttö, tuo, joka lähtee ulos tähän aikaan päivästä!
Mutta pian olin saava nähdä vielä ihmeellisempiä asioita.
Palatessani eräästä juhlatilaisuudesta aamuhämärässä muutamana päivänä,
näin minä erään komean herrasmiehen kulkevan edelläni. Hän oli puettuna
vaaleihin vaatteisiin, jotka sopivat kuni valetut hänen sopusuhtaiseen
vartaloonsa. Hänellä oli musta sylinterihattu päässä, harmaat
hansikkaat ja sievä kävelykeppi kädessä.
— Ahaa, arvelin itsekseni, tuokin tulee kai jostain kekkereistä. Hän
kulki edelläni samaa tietä kun minäkin ja näytti siltä kun aikoisi hän
mennä minun kotiini.
Samassa pääsin hänen rinnalleen ja kysyin häneltä:
— Eikö pullollinen esim. hyvää manitonviiniä maistuisi mainiolta?
Niin odottamatta ja äkkiä puhuttelemani henkilö käännähti kiiruusti
ympäri, vitkasteli hetkisen, vaan puhui sitte soinnukkaalla, pehmeällä
äänellä:
— Kiitos, lasillinen vettä maistuisi todellakin erinomaisen hyvältä.
Kohta paikalla pääsimme asuntoni portille ja minä sanoin: Istukaa
tuohon rapuille, minä käyn kellarista hakemassa mitä tarvitsemme.
Enkö lie kiireistäni tarkemmin katsellut vierastani vai liekö samea
katseeni kellarissa ollessani selinnyt, mutta palattuani kellarista
hämmästyin suuresti. Edessäni seisoi miehen pukuun puettuna kaunis
naapurini, Hallin hyyryläinen.
Hän näytti niin erinomaisen sievältä.
— Mitä ihmettä! Onko tänä yönä ollut naamiaiset jossain?
— Ei, vastasi hän, ei mikäli minä tiedän.
— Mutta miksi te sitte olette pukeutunut mieheksi ja miksi olette
ulkona kello 4 aamulla? Mitenkä te uskallatte, eikö teitä peloita?
Vastaamatta mitään nousi hän ylös ja aukasi nuttunsa. Rinnan vasemmalla
puolella kimalsi hopeainen tähti ja kotelosta hänen kupeellaan näkyi
kahden revolverin päät. Hän ojensi minulle nimikorttinsa:
Siten tutustuimme me ja hauskan naapurin saimmekin hänestä. Me
seurustelimme usein, soitimme yhdessä ja teimme huvimatkoja. Eräänä
aamuna menin hänen luokseen sopimaan jostain huvimatkasta ja tapasin
hänet kävelemässä edestakaisin pitkin lattiaa viulua soittaen. Hän oli
nähtävästi sangen hajamielinen, sillä hän ei kuullut tuloani. Ja kun
hän vihdoin huomasi minut, hymyili hän vaan ja jatkoi soittoaan. Hän
oli puettu kevyeesen aamupukuun ja hänen käsivartensa olivat paljaat.
Mutta niitä käsivarsia, rakkaat lukijattareni! Varmaankin Voi vaan
amerikkalaisella salapoliisilla olla sellaiset käsivarret. Vasemman
käden, jossa viulu oli, lihakset olivat ikäänkun mahtavassa solmussa,
joka ikäänkun vapisi joustavuudesta joka kerran, kun hän hiukankin
liikutti kättään. Ja oikean käden lihasten liikunta hänen soittaessaaan
oli kuni atleetin. Siitä huolimatta olivat valkeat kun alabasteri,
ja pienet kädet oivat niin viehättävät, että väkisinkin tahtoi vaan
tarttua niihin ja suudella niitä.
Erään toisen kerran tapasin hänet ampuilemassa kärpäsiä kumminauhalla.
Somaa urheilua todellakin!
— Kärpäset, sanoi hän, ovat kun rikolliset ihmiset. Niiden kimppuun
täytyy hiipiä salaa, jos mieli tavata niitä.
— Ettekö tule huomen illalla meille soittamaan? kysyin minä.
— En jouda, vastasi hän, minulla on näinä päivinä hyvin kiire.
— Siltäpä ei ainakaan näytä.
— Meillä naisilla täytyy aina olla jotain käsissämme, ja
mietiskelemisiä eivät häiritse viulunsoittaminen tai kärpästen
kuoliaaksi näpäytteleminen.
— Ehkä joudatte ylihuomenna?
— Hyvä, minä tulen vallan kernaasti silloin. Jos minä huomenna onnistun
aikeissani, niin soitan ylihuomenna iloisemmasti kun koskaan.
— Mitä te sitte huomenna aijotte tehdä?
— Minä olen huomenna myyjättärenä Gotteslebenin jalokivikaupassa.
— Saako teitä tulla tervehtimään.
— Kyllä kernaasti, terve tuloa.
Kun minä seuraavana päivänä iltapuolella kuljin Gotteslebenin
suuremmoisen jalokivikaupan ohi, näin Nooran olevan siellä. Hän seisoi
tiskin takana. Minä menin sisälle.
— Oletteko onnistunut?
— En vielä, näyttää huonolta, mutia — —
Samassa pysähtyivät komeat vaunut oven eteen ja kallisarvoiseen pukuun
puettu nainen astui puotiin. Hänellä oli kultasankaiset lasisilmät
nenällä ja hän sanoi tahtovansa ostaa kultasormuksen.
Hän puhui neiti Osgoodbylle, joka näkyi hyvin osaavan näytellä
myyjätärtä.
Nainen osotti erästä sormuslaatikkoa ja Noora otti sen tiskille.
Ostaja, joka näytti olevan sangen lyhytnäköinen, katseli tarkkaan
sormuksia nenä melkein niissä kiinni, ja hän kyseli hintoja. Mutta
viimein kohotti hän kumminkin päätään ja sanoi tyytymättömällä äänellä:
— Tuossa ei ole yhtään sellaista, jota minä tahtoisin. Minä haluaisin
saada erään erikoisen kiven. Eikö teillä ole irtonaisia kiviä?
— Kyllä, sanoi Noora ottaen esille erään laatikon.
Ostaja istui pää kumarassa pienellä pyöreällä tuolilla tiskin edessä
ja katseli jalokiviä. Vasemmassa hansikkaattomassa kädessä oli hänellä
nenäliina, jolla hän sangen usein pyyhki nenäänsä, joten näytti siltä
kun olisi hänellä ollut ankara nuha.
Hän tarkasteli jalokiviä kauvan aikaa. Minä olin juuri lähtemäisilläni
kotiin, kun näin, mitenkä Nooran valkea mutta voimakas käsi yhtäkkiä
lujasti tarttui ostajan ranteeseen. Ostaja kohosi seisoalleen punaisena
kasvoiltaan kun keitetty rapu. Hän huusi, repi ja riuhtoi, mutta Noora
piti häntä niin lujasti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet.
Nooran käskystä sulettiin ovi, ja kaikki riensivät tapahtumapaikalle.
— Tässä on varas, sanoi hän, telefoneeratkaa poliisivaunut.
Vangittu huusi ja reuhasi. Noora seisoi vaiti pitäen vangittua
silmällä. Poliisivaunut tulivat kohta ja kaksi poliisia mukana.
Nainen vakuutti viattomuuttaan, rukoili ja uhkaili. Tehdäkseen lopun
näytelmästä sanot Noora poliisimiehille:
— Viekää nainen heti Malonyn poliisivankilaan. Minä tulen heti jälestä.
Hän on nenällään onkinut 5 jalokiveä laatikosta. Hänen nenänsä on
voideltu jollain tahmealla voiteella. Hyvät naiset ja herrat, katsokaa
tänne!
Näin sanoen otti hän naisen kasvot käsiensä väliin. Nainen ponnisteli
vastaan ja vakuutti, että hänen nenänsä on vaan hikinen.
— Mutta se hiki on puoleensa vetävää, katsokaahan.
Noora otti tulitikun ja pani sen poikittäin naisen nenälle ja se jäi
siihen vaakasuorasti kiinni, kuten nuoralla kanssisan tasapainotanko.
— Ja nyt, herra Gottesleben, sanoi Noora, saatte 5 jalokiveänne
takaisin.
Hän tarttui naisen vasempaan käteen, jossa nenäliina yhä oli, mutta
nainen nyki ja reuhtoi kättään kaikin voimin. Silloin näin mitenkä
naisen käsi yhtäkkiä ikäänkun herposi, se valkeni ja sormet oikenivat
ja Noora otti siitä nenäliinan ja puisteli sen sisällön, 5 jalokiveä,
pöydälle.
Kun nainen tirkistäessään jalokivilaatikkoon oli saanut timantin
tarttumaan nenäänsä, oli hän niistänyt nenäänsä ja siten kätkenyt kiven
nenäliinaansa.
Konstit ovat monenlaiset, mutta varkaiden kujeet sitäkin useammat.
Nainen vietiin vankilaan ja Noora lähti jättämään kertomusta
tapahtumasta vartiokonttoriin.
Seuraavana iltana soittelimme me yhdessä, meillä oli useampia vieraita.
Nooran viulu soi ihanasti ja hän itsekin oli niin viehättävä, että
kaikki läsnä olevat miehet olisivat mielellään antautuneet hänen
nöyriksi orjikseen, jos vain Noora olisi sanallakaan sitä vaatinut.
Eihän mies, Herran tähden, sentään ole muuta kun heikko ihminen!
— Kuinka suuri on palkkanne urotyöstänne, Noora? kysyin illallista
syödessämme.
— Sain 500 dollaria hänen vangitsemisestaan. Hän on mestarivaras
Dolly Regan New Orleansista.
— Mutta mitenkä saitte hänen kätensä niin yhtäkkiä herpoamaan?
— Se on vallan helppo keino. Katsokaahan! Hän näytti sormusta
etusormessaan, josta sitä hiukan painaessa työntyi esiin useita teräviä
neulankärkiä.
— Mutta mitenkä rupesitte epäilemään juuri sitä naista varkaaksi ja
mitenkä tiesitte, että hän aikoi varastaa juuri Gotteslebeniltä?
— Hän oli varastanut kaupungin kaikilta muilta jalokivikauppiaiIta,
ja paraan arvelin hänen jättäneen viimeiseksi. Hänen tuntomerkkinsä
oli lähetetty tänne Omahasta, jossa häntä epäiltiin. Hänen kittinsä
olio oppinut tuntemaan Metropolitanin hotellissa, jossa viime viikolla
olin siivoojana. Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydän teitä
huomenna tulemaan luokseni viettämään iltaa. Aijon pitää pienet kemut
onnistuneen yritykseni johdosta.
Uuden Berlinopolisvillen naispappi.
Kirj. W. L. Alden
Kyllä, te saatte kuulla minun ajatukseni papeista naisen haamussa,
sanon eversti O. Connot. He vetävät kyllä täysiä huoneita alussa, mutta
ei heihin voi luottaa puolta kirkkovuottakaan. Minä tunnen heidät
kokemuksesta jotenkin hyvin, ja yhteen aikaan minä jo ajattelin heistä
hyvää; kuitenkin luulen kaikissa tapauksissa, ettei saarnatuoli ole
oikea paikka naisille.
Vaikka en minä oikeastaan kuulunutkaan Uuden Berlinopolisvillen
metodistiseurakuntaan, niin katsottiin minua kumminkin jonkinlaiseksi
kunniajäseneksi siinä. Osaksi annoin papin palkkaamiseksi ja
seurakunnan vuotuisia virkistysmatkoja varten maalle y.m. joltistakin
raha-apua ja toisekseen tiesivät herrat kirkkovaltuusmiehet, että
minä olin saavuttanut jonkinlaista kokemusta teaatterin johtajana ja
että minulla muutenkin oli hyvä arvostelukyky. Sitä varten he hyvin
mielellään kysyivät minun neuvoani kirkollisissa asioissa.
Sattui nyt olemaan samassa kaupungissa myöskin baptistein liitto ja se
oli hyvin vastenmielinen kilpailija. Baptistein kirkko oli näet ihan
täynnä väkeä, vaan meidän kirkkomme seurakuntalaiset olivat hyvin
harvalukuiset ja näyttivät melkein välinpitämättömiltä. Siellä oli
kyllä kunnianarvoisa mies saarnaajana, mutta hän oli yli 70 vuoden
vanha ja päälle päätteeksi jo nainut mies, niin etteivät naiset
luonnollista kyllä mitään erityistä huomiota osoittaneet häntä kohtaan.
Sitä paitsi ei kristillinen nuorten miesten yhdistyskään hyväksynyt
hänen mielipiteitään.
Baptisteilla sitä vastoin oli nuori naimaton pappi, jonka ääni voi
kuulua neljänneksen päähän, sanalla sanoen mies joka osasi puhua suunsa
puhtaaksi.
Päivä päivältä kävi selvemmäksi, että meidän laitoksemme oli kumoon
menemäisillään ja että jotain piti tehdä, jollemme tahtoneet sulkea
porttejamme ja tehdä vararikkoa. Ja eräänä päivänä tulivat kaikki
liittomme kannattajat minun asuntooni keskustelemaan asiasta.
Minä olin jo tehnyt päätökseni ja odotin ainoastaan, että minun
neuvoani kysyttäisiin, ennenkun itse annoin sen.
— Mitä me tarvitsemme, sanoin minä, on naissaarnaaja. Hän tulee
nostamaan aika huomiota ja kääntää tuulen pois baptistien
tuulimyllystä, ja jos hän on vielä kaunis, jollainen hänen
luonnollisesti täytyy olla, niin minä lyön vetoa teidän kanssanne —
suokaa anteeksi — te voitte olla vakuutettuina siitä että neljäntoista
päivän kuluttua meidän vanhassa metodistikirkossamme on ainoastaan
seisomapaikkoja enää jälellä.
— Mutta mitä me teemme pastori Brewsterin kanssa? kysyi muuan
kirkkoväärti. Hän on saarnannut meille nyt jo neljäkymmentä vuotta ja
olisihan synti ottaa pois häneltä leipänsä.
— No kyllä siitä asiasta helposti suoriutuu, sanoin minä. Annamme
hänelle eron eläkkeen kanssa, eikä hänellä voine mitään sitä vastaan
olla. Mitä kysymyksessä olevaan naispappiin taas tulee, niin on minulla
sellainen jo tiedossa; minä näette tiedän, missä hän nykyään on ja
kuinka suuren palkan hän tahtoo.
Kirkon kannattajat hyväksyivät arvelematta minun ehdotukseni, ja
muutamien päivien kuluttua oli pastori Brewster ottanut eron saaden
puolen palkastaan eläkkeenä. Kirkkoneuvosto oli kutsunut korkeasti
kunnioitettavan Mathilda Marschin seurakunnan sielunhoitajaksi ja
mainittu arvoisa neiti oli suostunut seurakunnan pyyntöön.
Hän voi olla noin viidenkolmatta vuoden ikäinen ja kaunis hän oli
kun öljymaalaus seisoessaan saarnatuolissa mustassa silkkipuvussaan
vastasilitetty valkea melkein samanlainen kaulus kaulassa, jollaisia
papitkin käyttävät. Ensi kerran hänet nähdessäni en voinut olla ilman
mielipahaa ajattelematta, ettei hän mennyt johonkin varieteeteaatteriin
tai sirkukseen, missä hän pian olisi voinut ansaita sekä itselleen että
jollekin kekseliäälle johtajalle kauniin omaisuuden. Laulajattarena
ja tanssijattavena olisi hän ollut vähintäin kuuden sadan dollarin
arvoinen viikossa. Mutta eiväthän naiset osaa arvostella kykyjään
silloin kun heillä on sellaisia ja he tekevät juuri sitä, miksi luonto
ei ole heitä aikonut. S Neiti Marschin tultua kääntyi onni heti meille
myötäiseksi. Kun hän oli sekä nuori että naimaton, niin olihan päivän
selvä, että hänellä oli suuri vaikutus seurakunnan nuoriin miehiin, ja
kun hän antoi heidän ymmärtää, että hän ihan varmaan uskoi papiston
naimattomuuteen eikä hänellä milloinkaan ole ollut aikomusta mennä
naimisiin, niin antoi suurin osa naisia hänelle anteeksi sen että hän
oli niin kaunis. Hän osasi pitää ihan ensiluokan saarnojakin, ja minä
luulen olevani kykenevä arvostelemaan sellaista, sillä yhteen aikaan
oli minulla asioimistoimisto valmiiden saarnojen myymistä varten
papeille, enkä minä koskaan laskenut mailmaan ainoatakaan saarnaa, jota
en ollut itse lukenut läpi.
Niinkun olin ennustanut, eivät baptistit voineet kestää kilpailua,
kun kerran olimme päässeet alkuun naissaarnaajamme kanssa
työskennellessämme.
Heidän saarnaajansa alkoi ottaa sairasvoimisteluja laajentaakseen
rintaansa, jotta äänensä voisi kuulua puolta pitemmän matkan päähän,
mutta ei siitä ollut mitään apua. Hänen kuulijakuntansa väheni viikko
viikolta, ja kun meidän kirkkomme oli ihan täpösen täynnä kansaa,
laskeusi vuokra hänen kirkkonsa penkeiltä laskeumistaan.
Muutamat harvat nuorukaiset pysyivät kumminkin hänelle uskollisina
siihen asti kun meidän saarnaajamme alkoi saarnasarjansa "ainoastaan
nuorille miehille". Silloin hekin jättivät hänet.
Neiti Marsch saarnasi nuorille miehille ajan synneistä, niinkun
juopumuksesta, korttipelistä, tanssista ja teaatterissa käynnistä, ja
hän pyysi heitä niin hartaasti jättämään nuo hurjistelut ja sen sijaan
viljelemään sielujaan.
Tämä vaikutti nuoriin miehiin. Muutamat heistä muodostivat
Browning-yhdistyksen, joka kohta tuli hyvin suosituksi. Joka kerta
kun yhdistys kokoontui, valitsi puheenjohtaja yhden Browning-runon,
ja jokaisella jäsenellä, joka antoi dollarin, oli oikeus arvata runon
sisältö. Joka arvasi parhaiten, sai kaikki sisäänmaksetut rahat, ja
oli iltoja, jolloin "pullassa" oli kolmekymmentäkin dollaria. Nuoret
miehet ilmoittivat neiti Marschille, että he olivat lakanneet nakkia
pelaamasta ja ruvenneet jäseniksi Browning-yhdistykseen, mistä hän
luonnollisesti iloitsi hyvin paljon.
Kun joulu lähestyi, eivät kiitolliset nuoret miehet saaneet öisin
paljon unta silmiinsä, siksi etteivät he tienneet, mitä joululahjoja
he ostaisivat neiti Marschille. Naisillehan se oli paljon helpompaa,
sillä hehän voivat ostaa hänelle hamekankaita, pitsejä, hiusneuloja ja
muuta sellaista, mutta sitähän eivät nuoret miehet voineet soveliaasti
tehdä ottamatta itselleen erityisvapauksia. Jos hän olisi ollut mies,
niin olisi esim. pari tohveleita ollut paikallaan, mutta nuoret
miehet tuumailivat, etteivät he voi ruveta neulomaan koristeita tytön
tohveleihin, joka aina käytti korkeita nappikenkiä, ja joskin he
sen tiesivät, pelkäsivät he loukkaavansa hänen hienotuntoisuuttaan.
Yksi hänen ihailijoistaan oli ajatellut neuloa hänelle alushameen
leveällä reunuksella, johon keltaisella silkillä olisi ommeltuna sanat:
"Siunattu olkoon meidän pastorimme!" Mutta kun hän pyysi sisareltaan
lainaksi hametta, jota käyttäisi mallina, sanoi sisar häntä tuhmimmaksi
tyhmeliiniksi koko maassa.
Te ihmettelette, miksi ei hänelle annettu jalokivikoristeitä. Jaa,
siitä syystä, ettei hän milloinkaan käyttänyt sellaisia muita paitsi
yhtä paria korvarenkaita, jotka hän oli saanut äidiltään ja joita hän
oli luvannut aina kantaa.
Nämä korvarenkaat olivat omituista kyllä takkiaisen näköiset, jotenkin
isot ja tehdyt jostain metallista. Minä ymmärrän hyvin hyvästi hänen
äitinsä tarkoituksen — eihän kukaan järkevä nuori mies, jolla näkönsä
oli jostain arvosta, tohtinut lähestyä liian lähelle tytön kasvoja,
joita varjelivat sellaiset korvarenkaat.
Enin suosittuja hänen luonaan näyttivät epäilemättä olevan säästöpankin
kassööri ja eräs nuori asianajaja.
Totta puhuen ei heistä kumpikaan ollut saanut mitään päättävää
kehoitusta häneltä, mutta seikka vaan oli semmoinen, että hän suosi
heitä enemmän kun muita, ja hän oli lievimmin puhuen ystävällinen
heitä kumpaakin kohtaan. Kassööri oli valmis tekemään mitä hyvänsä
voittaakseen hänet. Hän tarjoutui opettamaan pyhäkoulussakin, mutta
pankin tirehtöörit kielsivät sen. Sitä vastoin myöntyivät he siihen,
että hän valittiin sen raittiusseuran johtajaksi, jonka neiti Marsch
oli perustanut, johtajalle oli näette sallittu alahinnoilla ostaa
spriitavaroita antaakseen kemiallisesti tutkia niitä ja näytättää
toteen, kuinka vahingollisia ne ovat. Kun kassööri oli tarjoutunut
käyttämään pankintirehtöörien viinikellarit tehtaan hintoihin, niin
tekivät sekä hän että tirehtöörit hyvän kaupan.
Tuo toinen nuori mies, asianajaja, oli järkiään toista laatua. Hän oli
näette yksi niitä velikultia, jotka vaikuttavat naisiin nolaamalla
heitä. Minä luulen, että naiset pitävät sellaisista miehistä. Hän ei
ollut ihan niin kaunis kun kassööri; mutta hänellä oli tuuhea keltainen
täysiparta — ja hänellä oli kuten sanottu rohkeutta puhua suunsa
puhtaaksi.
Minä toivoin mitä kauvimmin, ettei papittaremme turmelisi vetovoimaansa
suureen yleisöön ja menisi naimisiin.
Mutta eihän naisiin ole luottamista. Jos miehelle maksaa hyvin, niin ei
hän tosiaan ajattele toista elinkeinoa — jollei hänelle makseta muualla
enemmän, ymmärrettävästi — mutta naispappi voi luopua ensimmäisen
luokan paikasta ainoastaan sen vuoksi, ettei hän pidä kirkkoväärtin
hiusten väristä, tai ettei verka saarnatuolin reunustalla oikein sovi
hänen ulkonäköönsä.
Erään lauvantain iltapuolella kun asianajaja sai tietää, että kassöörin
täytyy olla pankissa hyvin myöhään, koska toimitusjohtaja oli karannut
Kanadaan, vuokrasi hän ajurin ja meni noutamaan papitarta. Vaikka
tämä oli valmistamassa huomispäivän saarnaa, heitti hän kumminkin
heti työnsä, otti parhaan hatun päähänsä ja kääriytyneenä turkkinsa
istui hän ennenkun puoltakaan tuntia oli kulunut reessä asianajajan
rinnalla — hän oli luonnollisesti sanonut, ettei se kestäisi muuta
kun viisi minuuttia. Ehkä muistanette, mitä kerroin hänen omituisista
korvarenkaistaan. Se oli näiden korvarenkaitten kautta kun meidän
kirkkomme menetti papittarensa. Neiti Marsch ja hänen ihailijansa
ajelivat hiljalleen eteenpäin, puhellen kaikellaisista asioista, kun
toinen hevosista kompastui sylipuuhun, mikä lienee pudonnut jonkun
kuormasta ja jäänyt tielle. Reki ei tosin kaatunut, mutta neiti Marsch
retkahti kumminkin asianajajaa vastaan, josta hän pyysi anteeksi ja
asianajaja kiitti. Mutta siinä oli sattunut käymään niin pahasti,
että yksi neidin korvarenkaista oli tarttunut asianajajan partaan
ja sotkeutunut siihen niin pahoin, että oli ihan mahdotonta saada
pois sitä siitä. Jos nyt neiti Marsch ei tahtonut kiskoa seuraajansa
leuvankaunistusta hajalle, ei ollut muuta keinoa kun poski vasten
poskea kauniisti odottaa, kunnes joku kolmas henkilö saapuisi paikalle
selvittämään pulmasta.
Tässä tuskallisessa asemassa — ainakin sanoi hän silloin että se oli
tuskallinen — sattui hänet tapaamaan pari hänen kirkkoherraansa ja
eräs etevä baptisti, jotka ajoivat ohi reessä. Neiti Marsch näki
heidät ja heidän kauhistuneet kasvonsa. Hän huomasi heti, että hänen
pappiutensa Uudessa 'Berlinopolisvillessä nyt oli mennyttä ja että hän
oli saanut aikaan hirveän häväistyksen yhteiskunnassa. Hän puhkesi
katkeraan itkuun ja toivoi, että hän olisi kuollut.
Mutta lakimies käsitti asemansa. Hän sanoi tytölle aivan
yksinkertaisesti, että nyt ei ollut muuta jälellä kun että he menevät
naimisiin saatuaan lähimmässä kaupungissa korvarenkaan irroitetuksi.
Luonnollisesti sanoi nainen, ettei hän tahdo ottaa korviinsakaan
semmoista ehdotusta ja luonnollisesti suostui hän kymmenen minuutin
kuluttua tarjoukseen. He ajoivat lähimpään pappilaan ja ajan
säästämiseksi selvitteli papin rouva partaa sillä aikaa kun pappi
toimitti vihkimistä.
Koira, joka putosi ilmapallosta.
— Kuulitteko koskaan puhuttavan siitä koirasta, joka putosi
ilmapallosta tämän ollessa puoli peninkulmaa maanpinnan yläpuolella ja
joka ei koskaan joutunut maahan saakka? kysyi vanha ilmapurjehtija.
— Eikö pudonnut maahan saakka? Kuinka se on ymmärrettävä?
— Niin, juttu oli tämmöinen. Parikymmentä vuotta sitte olin yleensä
tunnettu rohkeimmaksi ilmapurjehtijaksi ja luulenpa käyneeni
korkeammalla ilmassa kun kukaan. Kerran nousin 5 engl. peninkulman
korkeuteen, seuraavana päivänä päätin nousta vielä ylemmäs ja otin sitä
varten todistajaksi toisen miehen mukaani. Otimme mukaamme koirankin,
noin 10 naulan painoisen. Nousimme tavattoman korkealle, luulenpa että
olimme lähellä taivasta. Toinen mies oli paleltua kuoliaaksi ja minun
täytyi laskeutua pelastaakseni hänen henkensä. Kun olimme korkeimmalla
paikalla, pudotin koiran alas gondoolista. Tarkastin paikan mille
kohdalle se putosi, ja seurasin sitä niin kauvan kun saatoin kiikarilla.
Parin tunnin perästä olimme maissa, pallo laskeusi lähelle sitä
paikkaa, jonka kohdalla olin pudottanut koiran. Olimme panneet
koiran kaulaan metallisen vyön, jossa nimemme ja osoitteemme oli
piirrettynä, jotta se, joka koiran löytäisi, antaisi meille siitä
tiedon. Tarkastimme ja haimme kentän huolellisesti, mutta turhaan.
Vihdoin näytti toverini löyiämäänsä koiran kaulavyötä, joka oli kun
tulipalosta otettu. Emme sitä tunteneet ja olimme heittämäisillämme sen
pois, vaan silloin toverini huomasi palaneessa levyssä hiukan jälkiä
minun nimestäni. Niin, se oli todellakin koiramme kaulavyö. Mutta missä
koira? Haimme tarkoin, mutta ei jälkeäkään näkynyt. Aprikoiden tätä
kummaa seikkaa menimme kotiin. Vasta myöhemmin mulle selvisi miksi emme
olleet löytäneet koiraa.
— No miksi?
— Te tiedätte, että kun esine putoo ilman läpi, niin siitä syntyy
hankautuminen.
— Tiedän, tiedän.
— Ja hankautuminen synnyttää lämpöä, eikö niin?
— Niin, niin.
— Tuo lämpö voi käydä niinkin kuumaksi, että se sulattaa esineitä ja
muuttaa ne kaasuksi.
— No entä sitte?
— Niin, katsokaas, siten oli käynyt koirallemme. Se muuttui kaasuksi.
Ainoastaan kaulavyö jäi jälelle.
Kuningas ja oluenpanija.
Mark Twainin humoreski.
Kreikan kuningas on hyvin sävyisä ja suora mies, kun hän ei ole
virkatoimissa. Viime kesänä matkusti hän eräänä päivänä tavallisessa
ensi luokan rautatievaunussa. Hän oli arkivaatteissaan, puvussa,
jota tavallisesti käyttää kotonaan hallitustoimissa. Niin näyttikin
hän ihan jokapäiväiseltä henkilöltä. Eräältä asemalta astui samaan
vaunuun hilpeä ja hupaisen näköinen saksalais-amerikkalainen ja alkoi
heti keskustelun, jossa hän osotti sekä suurta avomielisyyttä että
harrasta myötätuntoisuutta matkakumppaniaan kohtaan. Kuninkaalta kysyi
hän ainakin tuhatta asiaa ja tämä vastasi aivan hyväntahtoisesti,
vaikka vähän varovasti silloin, kun tuli kysymys hänen persoonallisista
asioistaan.
— Missä te asutte, kun olette kotona?
— Kreikanmaalla!
— Suuri Jumala, miten erinomaista! Oletteko syntynyt siellä myös?
— Kyllä. (Tämä on sentään erehdys).
— Puhutteko kreikkaa?
— Aivan »armaan.
— Onko se mahdollista? En ikipäivinäni olisi uskonut saavani kuulla
jotakin tämän tapaista. Minkälainen toimi teillä on? Tarkoitan, mitenkä
saatte toimeentulonne — mikä on ammattinne?
— En tiedä oikein, mitä tulisi vastata. Olen vaan jonkinlainen
työnjohtaja, jolla on varma, määrätty palkka. Ja toimi... hm, se on
hyvin monipuolinen toimi...
— Vai niin, minä ymmärrän, "yleinen jobi", joksi me sitä nimitämme,
jonkinlainen kauppaliike, missä myydään kaikellaista, josta vaan rahaa
tulee.
— Niin, jotakin siihen suuntaan.
— Matkustatteko tällä haavaa oman kauppahuoneenne asioissa?
— No, osaksi, mutta ei kokonaan. Luonnollisesti teen silloin tällöin
pienen "afäärin", kun vaan on siihen tilaisuus...
— Hyvä, hyvä! _Siitä_ minä pidän. Aivan minun tapaani. Ihan nupilleen.
No, kertokaa enemmän!
— Tahdon vaan sanoa, että minulla nyt on lomaa.
— No, siihen ei ole kenelläkään mitään muistuttamista. Pieni lepo
silloin tällöin on oikea siunaus, ja mies, joka sitä itselleen suo,
tekee sen jälkeen työtä kahden edestä. Minulla taas ei ole sellaiseen
juuri ollut oikein tilaisuutta, enkä siihen ole tottunutkaan; tämä on
vasta ensi kerta, kun minulla on vapautta. Olen syntynyt Saksanmaalla
ja kun olin muutaman viikon vanha, pistettiin minut kääröön ja
säälittiin menemään Amerikkaan. Periaatteiltani olen amerikkalainen,
mutta sydämmeltäni saksalainen... löytyykö todellakaan parempaa
sekoitusta. Koko elinaikani, joka nyt tunnilleen on 64 vuotta, olen
asunut Amerikassa. Well, mitenkä perheenne, sekä suuret että pikkuiset,
menestyy? Hyvin vaan, eikö niin!
— Minulla on melkoisen suuri perhe....
— Kas, enkö sitä sanonut... vanha juttu... suuri perhe, eikä mitään
vakinaista palkkaa, jolla lapsia voisi kasvattaa. Kuinka sellainen
saattoi pälkähtää päähänne?
— Hm, katsokaas, minä ajattelin...
— Niin, luonnollisesti te ajattelitte. Olitte nuori ja toivehikas.
Luulitte kiitävänne tuulen mukana ja tulevanne avovesille — ja siinä
nyt olette kauniisti kiikissä. No, minä en nyt kokonaan tahdo riistää
teiltä rohkeutta. En, Herran tähden! Kävi minunkin aikoinaan samalla
tavalla. Te jauhatte liiaksi aivojanne ja olette kelpo mies, sen näkee
päältänne. Te olette alkaneet väärin, siinä koko vika. Elkää nyt vaan
heilittäkö köydestä, niin saadaan nähdä mitä voimme tehdä. Teidän
kohtalonne ei ole puoleksikaan niin huono kun se voisi olla. Minä
vastaan siitä, että lopuksi saavutatte päämaalinne. — Poikaviikareita
ja tyttöheilakoita?
— Tarkoitatte perhettäni? Niin, muutamat lapsistani ovat poikia...
— Ja loput tyttöjä. Aivan kun ajattelin. Niin pitää ollakin ja on joka
tapauksessa parasta: No, mitä poikanne tekevät? Opettelevatko he jotain
käsityötä?
— Eivät sitä juuri. Ajattelin...
— Silloin teette saakelinmoisen tyhmyyden, suurimman koko elämässänne.
Miehen pitää aina osata jotain käsityötä, jotta sillä voisi turvata
paluumatkan. Olin alkujaan satulantekijä. Nähkääs, jos olisitte
opetellut satulantekijän ammattia... mutta nyt se on myöhäistä jo,
sangen myöhäistä, ja suoraa hulluutta on jäädä kaivolle itkemään, kun
astia on särkynyt. Mutta pojistanne, nähkää, mitä _niistä_ on tuleva,
jo§ teille jokin onnettomuus tapahtuu?
— Olen tässä vähän tuuminut, että vanhin tulisi seuraajakseni.
— Kas, siinä nyt oltiin! Mutta mitäpä sitte, ihminen, jollei
kauppahuone hänestä huolisikaan?
— Sitä en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta...
— Hulluutta, hulluutta! Nyt on kysymys "afääristä", ja silloin on paras
antaa kaikkien unelmain haihtua. Voitte vielä päästä sangen kauvas,
ystäväni, ettekä mitenkään ole menestymättä. Mies semmoinen, joka
tarvittaessa vääntää teitä korvasta ja pitää huolta siitä, että pysytte
oikeassa suunnassa, on kaikki, mitä tarvitsette. Onko teillä mitään
osakkeita kauppahuoneessa?
— Ei, oikeastaan ei. Mutta jos minuun yhä edelleenkin ollaan
tyytyväisiä, niin toivon saavani pitää paikkani.
— Ymmärrän, ymmärrän! Luulette kai saavanne harmaantua toimessanne.
Oi, taivaan taatto, älkää luottako siihen! Koettakaapa vaan, kun
tulette vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi! Ei, se asia on varma,
kun kuolema. A propos, ettekö millään tavalla voi päästä osakkaaksi
kauppahuoneeseen... se juuri se on pulma, joka on ratkaistava, tietäkää?
— Katson sen liian uskaliaaksi ja epävarmaksi.
— Hm, se on hullusti. Eikö ole oikein asianomaistenkaan puolelta.
Mahtaisko soveltua, jos kävisin katsomassa kauppahuonettanne ja
kuiskuttelisin sanasen johtokunnan korvaan?... Hm!... juolahtaapa
jotain mieleeni. Luuletteko kykenevänne johtamaan olutpanimoa?
— En todellakaan milloinkaan ole koettanut, mutta en epäile, ettei se
menisi mukiin, kun ensin vaan olen saanut vähän perehtymistä ammattiin.
Saksalainen vaikeni hetkeksi. Kuningas havaitsi, että oluenpanija oli
syvissä mietteissä, ja oli utelias saamaan tietää, mitä nyt seuraisi.
Vihdoin sanoi mies:
— Minulla on aate. — Te luovutte paikastanne — siinä ette tosiaan
kumminkaan tule edistymään. Vanhassa mailmassa ei kunnon miehellä
milloinkaan ole onnea. Matkustakaa Amerikkaan, tulkaa luokseni,
ottakaa perheennekin mukaanne! Saatte esimiehen paikan ja teette hyviä
kauppoja. Yrjö — sanoitte nimenne olevan. Yrjö! — teenpä miehen teistä,
sen teen ja lupaan kunniasanallani.
Tuhlaajapojan palaaminen.
Tämä kertomus ei ole äivan uusi. Vanha kellarimestari Feddersen
Kööpenhaminassa sanoi eräänä päivänä pojalleen: Annan sinulle, Kalle,
1000 kruunua, niin että voit mennä Amerikkaan koettamaan onneasi. Kun
et pidä minun ammatistani, saatat ehkä löytää jonkin toisen toimialan,
joka soveltuu sinulle paremmin.
Kolme viikkoa sen jälkeen nousi nuori mie§ maalle New Yorkissa.
Kun hän kuukauden perästä huomasi itsellään olevan ainoastaan 81.50
säästössä, päätti hän jälleen palata kotiinsa. Olisi parasta että isä
saisi tietää hänen palaamisestaan, mutia miten? Kirje kestäisi liian
kauvan matkalla ja sen vuoksi meni Kalle sähkölennätintoimistoon.
— Mitä maksaa sähkösanoma Kööpenhaminaan? kysyi hän.
— 35 senttiä sanalta, oli vastaus.
- Tahtoisin sanoa isälleni, että olen kuluttanut kaikki rahani, että
olen pahoillani siitä, että tulen kotiin pyytääkseni häneltä anteeksi
ja kertoisin hänelle myös joukon muita asioita, mutta en saata maksaa
enempää kun neljästä sanasta sanoakseni sen kaiken.
Mutta Kalle istui miettimään.
Hetkisen jälkeen sai hänen isänsä seuraavan sähkösanoman:
— Feddersen. Kööpenhamina. Teurasta vasikkasi.
Hyväntahtoinen setä.
Eräs chicagolainen lahjoitti veljensä pojalle jouluksi kellon.
Veljenpoika asui Indianassa ja muutamia päiviä kellon saamisen jälkeen
lähetti hän sedälleen seuraavan maksamattoman sähkösanoman:
"Olen vastaanottanut kellon. Käykö se Chicagon vaiko New Yorkin ajan
mukaan? Bob."
Setä vastasi kirjeellä, että se saattoi käydä kumman ajan mukaan
tahansa. Se oli niin tehty.
48 tuntia myöhemmin sai setä uuden sähkösanoman, niinikään
maksamattoman, ja se oli näin kuuluva:
"Kello käy tuntia edellä Chicagon ajasta ja tuntia jälellä New Yorkin
ajasta. Mitä on tehtävä? Bob."
Setä vastasi postissa ja selitti, mitä oli tehtävä, sekä lisäsi
seuraavan loppulauseen:
"Jos sinun on tarpeen kuulla enempää kellosta, niin kirjoita, älä
lähetä sähkösanomaa. Sähkösanomat tulevat kalliiksi."
Nyt kului muutamia päiviä hiljaisuudessa, mutta eräänä päivänä
aamiaista syödessään sai setä seuraavan sähkösanoman, jonka hänen
täytyi maksaa:
"Rakas setä! Kello ei tahdo käydä ollenkaan. Lähetän tämän
yösähkösanomana siksi, että se maksaa ainoastaan puolet
päiväsähkösanomasta. Bob."
Setä suuttui hiukan, mutta häntä huvitti samalla tuo pojan kiire ja
hänen omituinen käsityksensä säästäväisyydestä. "Olenhan itsekin ollut
nuori", sanoi hän vanhemmalle veljelleen ja istahti kirjoittamaan
kirjettä veljensä pojalle, jonka hän käski viedä kellon kellosepälle,
joka saisi lähettää laskun Chicagoon.
Kahta päivää myöhemmin tuli seuraava sähkösanoma:
"Setä hyvä! Kelloseppä sanoo ettei hän tunne sinua. Muut hän tuntee.
Minulla on aika tiukalla, joten lähetän tämän sähköteitse. Bob."
Nyt sedältä unehtui, että hän itse oli ollut nuori ja hän kirjoitti
äkäisen kirjeen veljensä pojalle, toruen häntä aika lailla, ettei hän
ollut totellut hänen käskyjään.
"Sinä teit tuhmuuden, kun annoit pojalle kellon", sanoi sedän vanhempi
veli.
"Minä olen tehnyt, minkä olen tehnyt", vastasi setä kärtyisesti, "ja
pyytäisin päästä sinun jälkeentulevista neuvoistasi."
Kahta päivää myöhemmin tuli näin kuuluva sähkösanoma:
"Setä! Lähetin kellon tänä iltana pikalähetyksenä. Kelloseppä sanoo,
että se voidaan huokeammin korjata Chicagossa kun täällä. Bob."
Muutamia tunteja myöhemmin jätettiin sedälle paketti. Se maksoi 50
senttiä. Setä suuttui, meni ulos asioilleen ja koetti unhottaa koko
kellon, jonka hän oli pistänyt laatikkoonsa. Mutta kun hän tuli
takaisin kotiin, oli siellä seuraava maksamaton sähkösanoma:
"Rakas setä. Saitko kellon? Lähetin sen eilen. Vastaa heti. Bob."
Setä vei kellon siihen tehtaaseen, josta se oli ostettu, antoi sen
jäädä sinne ja kirjoitti Bobille, että hän odottakoon rauhassa
kunnes kello saapuu. Samaan aikaan oli sedän lähdettävä matkoille
eikä hän palannut ennenkun kolmen viiton perästä. Silloin oli hänen
työpöydällään Bobilta kaksi kirjettä ja kolme sähkösanomaa, jotka
viimemainitut hänen palvelijansa oli maksanut. Viimeinen sähkösanoma
oli näin kuuluva:
"Jos et lähetä kelloa kahden päivän kuluessa, julkaistaan sinun tässä
osottama kummallinen menettelysi paikkakuntamme sanomalehdissä.
Sanomalehdentoimittaja sanoo, että sinä olet halpamielinen ihminen.
Bob."
Miten setä miettikään asiaa, täytyi hänen tulla siihen johtopäätökseen,
että nyt ei auttanut muu kun lähettää sähkösanoma:
"Olen ollut matkoilla. Juuri ikään palasin. Kello lähetetään
iltajunassa. Setäsi."
Kahden päivän perästä tuli Bobilta seuraava maksamaton sähkösanoma:
"Kello saapui. Mutta ei ole sama kello, jonka mulle annoit. Kuinka voit
petkuttaa omaa sukulaistasi näin halpamaisella tavalla? Bob."
Setä kävi tiedustelemassa miten asian laita oli. Kelloseppä olikin
erehdyksessä lähettänyt väärän kellon. Ja silloin täytyi sedän taas
sähköttää:
"Kellosepän vika. Oma kellosi lähetetään tänään. Lähetä toinen kello
tänne kellosepälle. Setäsi."
Kahta päivää myöhemmin tuli sähkösanoma (maksamaton) Bobilta:
"Kello saapui. En tunne sikäläisen kelloseppäsi nimeä enkä osotetta,
joten lähetän kellon sinulle. Anna anteeksi, että siitä tulee
vaivannäköä. Bob."
"Jos tuo poikavekara olisi täältä, pieksäisin hänet vaivaiseksi", puhui
setä vanhemmalle veljelleen ja Vaipui epätoivoisena tuolille istumaan.
"Kelloa koskevat sähkösanomat ja sen lähetykset maksoivat nyt jo enemmän
kun itse kello. Ja poika peijakas on sitä paitsi käynyt kertomassa
asian kaupunkinsa sanomalehteen."
Veli myhähteli ja vastasi, että hän on ottanut ohjeekseen olla
tosiaan antamatta pojille, mitään lahjoja. Mutta juuri kun he tästä
keskustelivat, saapui taas maksamaton sähkösanoma:
"Vieteri katkesi ja toinen viisari on irti. Ottaisin mieluummin
luistimet, jos sulla ei ole mitään sitä vastaan. Bob."
Tässä oli nyt tilaisuus päästä irti koko kellosta ja heti päätti setä
käyttää sitä hyväkseen. Hän sähkötti siis:
"Erinomainen tuuma, Bob. Vaihda pois kello, kuta pikemmin, sitä
paremmin. Setäsi."
"No nyt olen päässyt sekä kellosta että pojasta", lausui hän hyvillään.
Mutta vielä samana iltana saapui sähkösanoma — maksamaton — Bobilta:
"Setä hyvä! Rautakauppias sanoo, että hän tahtoo dollarin väliä
vaihtaessaan kellon luistimiin. Vastaa sähkösanomalla, muuten sulaa
jää. Bob."
Millä nimellä setä nyt Bobia nimitti, sitä ei sovi julkisuudessa
kertoa. Mutta dollarin hän lähetti.
Murhaajien liitto.
Murhaajien liitto.
64 Delamore Street.
Kello 1/2 9 tänä iltana;
"_Eteenpäin_!"
Niin oli siinä kortissa, jonka ravintolan palvelija laski minun eteeni
pöydälle, kun hän toi minulle yksinkertaisen illalliseni.
Kuta kauvemmin katselin koritta, sitä selvemmäksi kävi minulle,
että joku salaiiiton seura oli sen takana, ja minä tulin yhä enemmän
vakuutetuksi että palvelija luuli minun kuuluvan tuohon "liittoon", kun
hän viime päivinä oli niin tarkasti tähystellyt minua.
Minä päätin käydä Delamorekadun 64 nrossa, ja kello oli viittä
minuuttia vaille tuota määrättyä aikaa, kun minä seisoin erään aivan
pimeän huoneen portin edessä. Kun minä halusin koota vähän ajatuksiani,
pistäysin minä hetkeksi syrjään.
Samassa tuli muuan mies hattu vedettynä alas silmille ja takin kaulus
nostettuna pystyyn, ja perustamatta minusta mitään löi hän kolme kertaa
oveen. Nyt huudahdettiin sisäpuolelta jotain, jota minä en tuullut,
mutta vastaus siihen oli: "eteenpäin!"
Sehän oli sama sana, joka oli kortissa, ja tämä oli nähtävästi
tunnussana tänä iltana, sillä ovi avautui oitis.
Samaten kun olin nähnyt hänen tekevän, koputin minäkin ovelle kolmasti
ja lausuin tunnussanan. Ovi avautui ja minä astuin jonkunmoiseen
käytävään, jonka sisimmäisessä päässä huomasin olevan avonaisen oven.
Minä menin sisään ja jouduin isoon huoneeseen, joka oli erittäin
hienosti sisustettu. Keskellä huonetta oli pöytä, jolla paloi kolme
kynttilää; useita tuoleja oli ympäri pöytää ja yksi jonkinlaisen
alustan päällä. Pari kolme kirjaa ja kirjoituskapineet oli asetettu
pöydälle, josta näkyi että jonkinlaisia kirjallisia muistiinpanoja
tultaisiin tekemään.
Kun minä astuin sisään, oli huone aivan tyhjä, mutta lähestyväin
askelten kopina saattoi minun vetäytymään erään esiripun taakse, jonka
perästä muutamia henkilöitä astui huoneeseen ja asettui pöydän luo.
Minun piilopaikastani oli mahdoton nähdä, ketä ne olivat, mutta minä
kuuntelin tarkasti mitä sanottaisiin.
Mutta sen pahempi onnistuin vaan osaksi kuulemaan mitä sanottiin,
sillä keskustelu kävi perin matalalla äänellä. Se mitä kuulin, riitti
kuitenkin kyllin vakuuttamaan minua ettei "murhaajain liitto" ollut
muu kun salainen murhaajain seura, ja tämäniltainen kokous oli vain
kutsuttu kokoon raportteeraamaan jäsenten "työtä" kuluneena aikana ja
tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Mikäli minä voin eroittaa, kyseli kokouksen puheenjohtaja erityisesti
jokaiselta jäseneltä mitä kukin oli tehnyt ja toimittanut; ja
liittoon vannoutuneet kuuntelivat tarkkaavasti ja suurella innolla
jotakin kertomusta. Raportit merkittiin erääseen kirjaan, joka oli
puheenjohtajan edessä pöydällä. Minun oli sanominen ettet murhia
koskaan liene merkitty muistiin suuremmalla liikkeenomaisuudella.
Vaikken minä voinut kuulla yhtään kertomusta kokonaisuudessaan,
niin olivat kuitenkin sellaiset lauseet kun: "epätoivoinen ottelu",
"pitkällinen taistelu elämästä", kylliksi minulle ymmärtääkseni tämän
kauhean seuran toiminnan salaisuuden kokonaisuudessaan.
Kun kaikki tämän murhaajaseuran jäsenet olivat saaneet tehdyksi selon
"toimistaan", jähmettyi suoraan sanoen veri suonissani kuullessani
puheenjohtajan levollisella äänellä kysyvän:
"Kuka on ensimmäinen listalla?"
Yksi murha oli siis vielä kumminkin tehtävä. Minä pörhistin korviani
kuullakseni vastauksen, ja muutaman minuutin kuluttua, kun muuan oli
selaillut erästä kirjaa, joka nähtävästi sisälsi luettelon uhriparkain
nimistä, kuului vastaus:
"Eversti Crawley, 21 Rubicon Street." Ja tätä tiedonantoa seurasi
sanat: "huomen illalla siis."
Kun kuulin nimen niin tarkasti lausuttavan, päätin minä, että jos
taivas sallisi minun elävänä päästä ulos tästä luolasta, varoitukseni
kautta pelastaisin sen uhrin tämän pirullisen seuran käsistä. Pian sen
perästä kuulin minä ilokseni jäsenten poistuvan, ja minä voin niin
muodoin kiiruhtaa ulos samaa tietä, jota olin tullutkin.
* * * * *
Vietettyäni unettoman yön ja tuskallisen päivän seisoin illan
tullen eversti Crawleyn talon edustalla. Minä soitin kelloa ja
pyysin palvelijan viemään korttini everstille pyynnillä että saisin
keskustella hänen kanssaan heti, sillä minun asiani ei sietänyt
viivytystä. Minut vietiin erääseen vastaanottohuoneeseen ja minut otti
vastaan tyttö, joka oli niin kaunis etten minä luullut ikinä nähneeni
niin ihanaa olentoa. Mutta minun asiallani ei ollut mitään tekemistä
naisten kauneuden ihailemisen kanssa, ja minä pyysin sen vuoksi saada
puhutella everstiä.
"Enkö minä voi kertoa hänelle teidän asiaanne?" kysyi nuori nainen.
"Et", vastasin minä juhlallisesti; "tässä on kysymyksessä elämä tai
kuolema."
Nuori nainen poistui huoneesta ja palasi jälleen pian erään vanhan
hertan kanssa, jonka minä otaksuin olevan eversti Crawleyn.
"Tyttäreni kertoo teillä olevan jotain sangen tärkeää ilmoittamista
minulle", lausui hän kun me olimme istuutuneet.
"Niin, arvoisa herra", vastasin minä, "ja minä haluaisin kernaammin
kertoa siitä kahden kesken."
"Älkää perustako tyttärestäni", sanoi eversti, "minä en salaa mitään
häneltä."
"Herra eversti", lausuin minä niin tyynesti kun voin, "minun
velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teidän henkenne on vaarassa."
"Minun henkeni vaarassa!" huudahti eversti osottaen hämmästystä sekä
äänellään että kasvoillaan. "Mahdotonta! Minä olen onnellisesti
selvinnyt monista ankaroista otteluista sodassa, ja nyt, kun olen
ottanut eron sotilasvirasta, olisi minun henkeni vaarassa! Sitä
paitsi", lisäsi hän nauraen, "kukapa perustaisi tällaisen kuluneen
sotilaan elämässä."
"Minä tiedän yhden joka perustaa", kuiskasi neiti vanhuksen korvaan
ja katsoi rakkaasti häntä silmiin. Hellän muiskun otsalle sai tyttö
palkkioksi sanoistaan. Nähdessä tuon raitistavan parin kävi nopea
toive läpi sieluni, nimittäin että jospa minunkin henkeäni uhattaisiin
tuollaisissa olosuhteissa. "No hyvä, herrani", jatkoi eversti, "mitä te
tarkoitatte, siltä näyttää kun teillä olisi tosi kysymyksessä."
"Herra eversti", vastasin minä, "sattumalta sain minä tietää eilen,
että teidän henkeänne vastaan on tehty salaliitto ja murhaajat aikovat
tehdä kurjan työn tänä iltana. Teidän on täytynyt jollain tavalla
herättää noissa roistoissa vihaa itseänne kohtaan, sillä tuomio teidän
henkenne yli langetettiin eilen illalla, kuten selvästi kuulin, ja
minä olen tullut tänne varoittaakseni teitä ja kehoittaakseni teitä
ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin."
Minun sanani tekivät syvän vaikutuksen kumpaankin kuulijoistani,
ja eversti pyysi minua kertomaan asiasta tarkemmin. Minä teinkin
sen pienempiin yksityiskohtiin saakka; mutta kuta pitemmälle minä
kertomuksessani ehdin, sitä valoisammaksi kävivät everstin kasvot, ja
kun minä lopetin, purskahti hän nauruun, jota kesti useita minuutteja.
"Minä pyyhän anteeksi", lausui hän kun oli vähän tyyntynyt, "mutta ei
kukaan pidä hauskasta pilasta enemmän kun vanha sotilas, ja tämä on
parasta mitä minä olen kuullut pitkään aikaan."
"Paras herrani", jatkoi hän, "te olette kuten sanotaan ratsastaneet
hevosen ohi. 'Murhaajain liitto' ei ole enempää mikään murhamiesten
seura kun pelastusarmeija eli jokin muu samallainen. Se on vain
yksinkertaisesti eräs seura perustettu schakinpelausta varten, ja
minä voin vakuuttaa teille, että ankaroita taisteluita taistellaan
usein elämästä ja kuolemasta schakkilaudalla. Nyt käydään parhaillaan
taistelua erään schakkiseurueen kanssa, johon minä kuulun, ja
kokous pidetään tänä iltana minun luonani, ja minä toivon että se
on oleva ratkaiseva ottelu. Seuran pääkortteeri on Delamorekadulla,
ja se kokous, johon teillä oli tilaisuus niin romantillisesti osaa
ottaa, pidettiin epäilemättä siinä tarkoituksessa, että jäseniä
valmistettaisiin viimeiseen otteluun."
"Kun minä nyt olen selittänyt teille kaikki, ja te niin muodoin
huomaatte ettei mikään vaara uhkaa minua", jatkoi vanhus
ystävällisesti, "niin toivon minä että osotatte meille sen kunnian että
viivytte luonamme hetkisen. Teidän menettelynne, vaikka se perustuukin
erehdykseen, näyttää että te olette hyvä mies, ja se olisi oleva
minulle ja toivoakseni minun tyttärellenikin ilo, jos tätä seuraisi
todellinen ystävyys meidän välillämme."
Minä en voinut hylätä tätä kohteliasta kutsua, vaikka minusta tuntui
vähän ilkeältä että olin joutunut näyttelemään sellaista osaa tässä
kometiassa. Minun erehdykseni oli kuitenkin helposti anteeksi
annettava, ja minä saan kiittää sitä elämäni onnesta, sillä ystävyys
eversti Crawleyn ja hänen tyttärensä kanssa saattoi minun naimisiin
jälkimmäisen kanssa.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKKALAISIA KASKUJA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
