Naiskohtalo: Romaani

By Marja Salmela

The Project Gutenberg EBook of Naiskohtalo, by Marja Salmela

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Naiskohtalo
       Romaani

Author: Marja Salmela

Release Date: December 10, 2014 [EBook #47622]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALO ***




Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen






NAISKOHTALO

Romaani


Kirj.

MARJA SALMELA


WSOY, Porvoo, 1917.





SISÄLLYS:

 Kotirannasta.
 Eteenpäin.
 Voimat vastakkain.
 Ristituulissa.
 Äiti.
 Leivän puolesta.
 Onnen kesä.
 Seestymässä.




KOTIRANNASTA


Saaren lounaisrannalla oli syvä lahdenpoukama, jonne tuulen käydessä
selältä päin lakkapäälaineet tulla vilistivät kuin hurjasti karkaava
lammaslauma. Tuulen ja veden muodostama leveä, tasaisenloiva
hiekkareuna kierteli kaarena veden rajaa. Sen yläpuolella alkoi mehevää
nurmea kasvava tasainen kenttä, sekin poukaman tavoin kaareutuen
melkein hevosenkengän muotoon. Siinä missä nurmi loppui ja metsä alkoi,
rupesi maa jyrkästi kohoamaan saaren keskustaan päin. Mäentörmällä
olevalta talolta rantaan johtava polku tulla luikerteli alamäkeä kuin
kiirettä pitävä kevätpuro. Ehtiessään nurmi-alueelle haarautui se joen
tavoin kuin suistomaaksi, jonka monet pienet polut johtivat poukamassa
teloillaan oleville, litteäpohjaisille saaristolaisvenheille.

Etäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe oli
puolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.

Oltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuului
sähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroitteli
työaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen.
Tuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaita
askelia.

Pihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vain
venyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksi
avoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.

Äkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevan
halkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsi
esiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksi
teloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi.
Puhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoi
tyttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sen
tietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.

Oli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjot
rannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisella
nurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta.
Säikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän
vetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjan
käteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä ja
pisti sen sitten poveensa.

Sen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnyt
mieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaan
lukemaansa.

Miksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, ei
nyt aivan samanlaista, -- ei hän sitä pyytänytkään -- eipähän hän ollut
mikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vain
sattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hän
saisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi,
vaan kiitettäisiin.

-- Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.

Ääni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn,
nyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaan
nousemaan mäkeä.

-- Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? --
Lujarakenteinen ja kasvoiltaan karheapiirteinen nainen loi vihaisen
silmäyksen hänen eteensä pysähtyvään tyttöön.

-- Minä en osaa ommella.

-- Sinun täytyy oppia. Mutta sinä kai taas olet katkaissut neulan?

-- Niin olenkin.

Sähähtävä korvapuusti poltti samassa tytön poskea.

-- Ja tuollaisia hankitaan maailmaan kunniallisille ihmisille kuormaksi
ja rasitukseksi!

Tytön silmissä välähti. Hän oli tähän asti seisonut suorana ja
hievahtamatta tähystäen tutkijaansa silmästä silmään. Nyt kääntyi
katse hieman syrjään. Siinä lieskahti kuin vihaa. Mutta tyttö itse ei
hievahtanut paikaltaan.

-- Hae työsi ja kiireisesti.

Tyttö kääntyi taakseen katsomatta rakennuksen nurkalle, vetäsi
voimaliikkeellä kivijalassa irrallaan olevan kiven paikoiltaan ja
kaivoi sen alta esiin karhean, kokoon rutistetun säkin. Sitten hän vei
sen portailla odottavalle.

-- Vai tuollaiseen koloon sinä hautaat työsi!

-- Niin, kun minua suututti.

-- Mokoma, kehtaatkin puhua suuttumisistasi! Tytön katse yhä tuimeni.
Näytti siltä kuin hän olisi aikonut vastata mielenpurkauksella. Mutta
samassa kuului porstuasta raskaita askelia. Tahkon pyörintä oli
lakannut. Keski-ikäinen mies kirves olalla ja suu hyvänsuovassa hymyssä
astui pihalle.

Liisan ilme muuttui samassa. Hän oikaisihe, katsoi emäntään
lauhtuneena, mutta päättävästi ja sanoi itsetunto joka äänen väreessä:
-- Antakaa minun toimittaa asioita kaupungissa, kyllä minä osaan
sellaista.

Mies oli juuri kulkemassa ohi. Hän pysähtyi, vilkasi syrjästä molempiin
ja jatkoi puheeseen aivan kuin hän alusta asti olisi seurannut sitä: --
Niin, antakaa vain Liisan toimittaa. Kyllä hän pystyy sellaiseen. --
Mies jatkoi matkaa vastausta odottamatta. Mutta emäntä viskasi ärtyneen
katseen hänen jälkeensä. -- Aina tekin Jere puolustatte. --

-- Sinä, senkin retkale, -- hän jatkoi kääntyen Liisaan -- älä
luulekaan, että tuollaisilla ehdotuksilla pääset eroon työstä.

Emäntä vilkasi portille päin. Rannalta tulevaa polkua nousi pyykkikoria
kantava nainen. Pihaan astuessaan loi tämä pikaisen katseen portailla
seisoviin, mutta jatkoi sanaakaan sanomatta matkaa pihan toiselle
puolelle.

-- Annat äitisi raataa ja nostaa pientä palkkaa sentähden, että sinä
laiskuudessasi olet hänen leipäänsä vähentämässä, -- emäntä yhä pauhasi.

-- Tässä on. Ottakaa. -- Tyttö työnsi säkkiriekaleen emännän käteen,
töyttäsi porstuaan, sieppasi multaisen perunakopan käteensä ja huusi
emännälle ohi pyyhkäistessään: -- Minä tuon perunoita pellolta, minä
pesen ne ja keitän ja saatte nähdä, että kyllä minä osaan.

Emäntä ei kuullut enempää. Hän palasi askareilleen, mennessään
murahtaen jotain sisusta, joka ei antanut myötä senkään vertaa, että
olisi saanut kuulla minkälainen oikeastaan oli.

Toiset istuivat jo ruokapöydässä, kun Liisa hiljaa ja huomaamatta
asettui penkille äitinsä rinnalle. Äiti ei katsonutkaan häneen, työnsi
vain palan kuivaa leipää tyttöön päin ja jatkoi syöntiään.

Puhuttiin seuraavan päivän kaupunginmatkasta. Illan kalansaalis oli
vasta punnittu ja miehet arvioivat sen hintaa.

-- Jere hoi, annatteko te uuden venheenne minulle lainaksi? -- Isäntä
vilkasi pöydän toiseen päähän, vaativa kysymys katseessaan.

-- Mikäpä muu kuin antaminen. -- Jere nuolasi miettivästi keitonjätettä
lusikan laidasta ja sylkeä ropsautti sitten pöydän alle.

Liisasta tuntui siltä kuin henki äkkiä olisi salpautunut häneltä.

Jere oli aina lupaillut, että tuolla uudella venheellään hän vie
Liisan maailmaan, katselemaan sen ihmeitä ja koreutta. Helsingissä hän
sitten ostaa sekä vehnäset että karamellit ja niitä he syövät pitkin
kotimatkaa, kun se uusi, vankkarakenteinen venhe rohkeasti nousee ja
laskee aalloilla kuin lokki lennossaan.

Mutta jos nyt isäntä ottaisi sen veneen? Eikä hän tietystikään ottaisi
Liisaa matkaan. Emäntähän oli puhunut Helsinkiin menosta. Isännän
kanssa ei matka huvimatkaa oikein olisikaan. Palatessa ainakin täytyisi
ihan pelätä Sellaisenahan se isäntä aina -- --

-- Meitä tulee neljä miestä, Pohjarannan isäntä poikineen ja se vieras,
jolta venhe on särkynyt. Tuon tytön voisin sitten ottaa passariksi.
-- Isäntä viittasi Liisaan sanoillaan paraiksi katkaisten tämän
ajatusjuoksun.

-- Liekö tuosta passariksi! Ainahan se toimittaa kaikki nurin päin. --
Emäntä sivalsi voita leivälle ja haukkasi.

Liisan pää painui. Hän odotti, että jos äiti ehkä kävisi puolustamaan.
Tiesihän äiti, että Liisa kykeni, kun tahtoi ja kun neuvottiin. Mutta
äiti ei sanonut mitään. Eikä Jerekään.

-- Johan tuollaisen itse pitäisi ansaita leipänsä. Ja moni
ansaitseekin. Mutta kun on kelvoton!

-- Kyllä minä saan oppimaan. -- Isäntä nousi pöydästä.

Äiti, joka juuri oli tarttunut leipäpilppuun, työnsi sen arasti ja
aivan kuin salavihkaa Liisan käteen, sitten hän rupesi auttamaan
emäntää ruokien poiskorjaamisessa.

Liisa livahti kenenkään huomaamatta ovesta ja laski täyttä neliä
suoraan Jeren venheen luo. Sen viereen hän pysähtyi, tarttui sen
tukevaan, vaaleanruskeaan laitaan ja puristi sitä.

Tähän Jeren venheeseen olivat kaikki hänen hartaimmat toiveensa
keskittyneet. Hän oli seurannut sen valmistumista ihan kuin siinä
olisi veistelty hänen omaa onneansa. Ja kun Jere oli puhunut
kaupunginmatkasta, karamelleista ja vehnäsistä, oli se ajatus yhä
enemmän juurtunut häneen, että tuo venhe se kerran vie hänet pois
kaikesta pahasta ja kiusallisesta, josta ei omin neuvoin irti pääse,
mutta Jere tuolla venheellään vie.

Viime aikoina hän lukiessaan satuja merenneidosta ja Egyptin kuninkaan
tyttärestä aina oli muistanut tuota rannalla odottavaa, vankkatekoista
venhettä. Se oli ihan ruvennut tuntumaan taikakalulta, josta hädän
tullen saisi suurtakin apua.

Mutta nyt isäntä ottaisi sen. Isäntä menisi eikä Jere. Ei tulisi
vehnäsistä, karamelleista eikä Jeren iloisista jutuista mitään.

Eikä ollut takeita siitäkään, että edes pääsisi mukaan. Se emäntä kun
sanoi niin vastustavasti ja halveksivasti.

Oli tuo säkinpaikkuukin sattunut niin pahaan aikaan! Olisihan siinä
saanut koettaa parastaan. Kai siitä olisi jotain syntynyt, jos oikein
olisi viitsinyt. Mutta harmitti, kun emäntä aina vain työnsi käteen,
sanoi: "tee" ja sillä hyvä. Ei neuvonut sen enempää. Itsestään piti
osata ja ymmärtää.

Ja huonoimmat aseetkin aina annettiin käteen. Ihan kuin kiusalla. Ja
sitten sätittiin -- sekä äitiä että Liisaa.

Eiköpä tuo äitikin vain tulisi iloiseksi, jos ei myötäänsä olisi pakko
kuulla, että tuollainen se on se sinun tekemäsi lapsi. Rohkeamminpahan
äiti saisi syödäkin, jos ei Liisaa olisi. Nyt vähennettiin hänen
palkkaansa Liisan ruuan tähden. Ja ihan arkailevan salaa hän sittenkin
pisti Liisan käteen, minkä uskalsi pistää.

Pöydästä noustessaan oli Liisa, kuten useimmiten, tuntenut sydänalassa
omituisesti hiukaisevaa nälkää. Mutta nyt oli aivan kuin pala äkkiä
olisi noussut kurkkuun asti.

Hän nielaisi pariin kertaan, mutisti sitten päättävästi suutaan ja
kääntyi vanhan ihmisen vakavin askelin nousemaan pihaan.

-- Äiti, ottaako isäntä minut mukaan, kuiskasi hän hiljaa ja ryömi
lähemmä äitiä heidän paneuduttuaan maata aitan yliselle.

-- Tuntuuhan tuo aikovan. -- Äiti oli jo kääntynyt seinään päin
nukkuakseen. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi päin Liisaan.

-- Sinähän olet jo kerran ennen ollut siellä Helsingissä. Sanoivat,
että tulit hyvin toimeen, opit pian tietämään, missä mikin oli ja minne
piti mennä. Pidä silmäsi auki huomennakin ja ole terävä. Et sinä ole
mikään tunkiolle viskattava, muistakin se! Parempien ihmisten joukkoon
minä sinua aina olen aikonut. Mutta enhän minä täällä voi tehdä mitään
sinun hyväksesi, kun olet sellainen, että aina vain torutaan.

Äiti kääntyi takaisin seinään päin ja Liisa kuuli hänen hetken perästä
kovasti kuorsaavan. Mutta Liisa jäi äidin sanoista pitkiin ajatuksiin.

Hän oli kerran taas tuntenut, että kyllä äiti sittenkin tahtoo hänen
parastaan. Ja sen hän myöskin nyt oli ymmärtänyt, että äitikin toivoi
hänen pääsevän pois tältä saarelta, missä kaikki vain halveksivat ja
parjasivat.

Tuo äidin ajatus oli Liisalle kuin ilmestys. Hän tuli siitä niin
iloiseksi, etteivät hukkaan menneet toiveet matkasta Jeren kanssa enää
tuntuneet kovin mieltä kirvelevän. -- Jos ei Jere veisi, veisipähän
joku muu. Kyllä kai hän pääsisi pois täältä, koska äitikin sitä tahtoi.

Näihin ajatuksiinsa hän nukkui. Mutta matkaintonsa nostamana oli hän
pystyssä ennen muita. Aurinko oli vasta nousemassa itäisen luodon
takaa, kun hän raskaat kantamukset käsivarrellaan pysähtyi Jeren
venheen viereen, siinä odottaakseen toisia.

Pohjarannan puoleisesta metsiköstä kuului oksien ritinää, karheita
miesten ääniä ja välillä iloista viheltelyä. Pohjarannan miehet
olivat kai tulossa. Ja se viheltäjä oli arvattavasti se, jolle oli
varattava paljon tilaa siitä syystä, että hänellä oli rikkonainen
palkovenhe matkassaan. Isäntä oli ensin vastustanut sen mukaan
ottamista. Mutta vieras taisi tarjota hyvät kyytirahat, koska isäntä
nauraen oli kehaissut hyvinkin kostuvansa siitä rahdista. Ja se se
ehkä oli hankkinut Liisallekin pääsön tälle matkalle, kun ei emäntä
tilanahtauden tähden tahtonut lähteä.

Taas risahti metsä, ja nyt tulivat miehet näkyviin. Pohjarannan
ahavoittunut isäntä kulki etummaisena, hänen jälessään hänen poikansa
ja viimeisenä nuori, vaaleaan urheilupukuun puettu poikanen. Kaksi
jälkimmäistä kantoi yhdessä sirotekoista, valkeaksi maalattua, pientä
venhettä.

Liisan silmät revähtivät selko selälleen. Jeren uusi venhe oli tähän
asti ollut hänestä kaiken venheelle mahdollisen kauneuden huippuna.
Mutta mitä se sittenkään oli tällaisen rinnalla. Tämä se vasta oli
oikea satuvene! Se muistutti ihan suurta, valkoista perhosta, tuossa
maatessaan.

Samassa tulivat isäntä ja Jere. Miehet nyökkäsivät toisilleen,
kattelivat nuorta vierasta ja rupesivat juttelemaan hänen venheestään.
Vaimoväki, emäntä ja äiti asettelivat sill'aikaa säkkejä ja koppia
venheeseen. Sitten joudutti isäntä lähtemään.

-- Älä keiku siinä laidalla, niin että putoat mereen, varoitteli äiti
Liisaa venheen liukuessa vesille.

-- Vahinko ei olisi suuri, huusi isäntä vastaan ja sylkeä roiskautti
hampaan kolosta ruskeanlikaisen kokkareen laineille.

Liisan silmät jäivät kuin kiinni naulautuneina tuijottamaan
vedenpinnalla kelluvaan sylkeen. Veri nousi polttavan kuumana poskille.
Tuntui aivan siltä, kuin se olisi ollut tipahtamaisillaan korvalehdistä.

Tuo musta, pilkkamielisesti mereen tirskautettu sylki oli kuin kuva
hänen omasta, kaikkien halveksimasta olemassa-olostaan. Se sanoi
selvään ja armotta, mikä ylenkatsottava olento hän oli, sanoi sen
kaikille käsitettävällä tavalla, tuolle vieraallekin, joka itse oli
niin puhdaspintainen ja kaunis, hienossa kaupunkilaispuvussaan.

Liisa katsoi rannalla seisovaan äitiin päin. Katseessa oli kuin
rukousta. Hän odotti, että jos äiti kuitenkin sanoisi jotain, jotain
sen tapaista kuin eilen illalla ja sillä nostaisi häntä sekä toisten
että hänen omissa silmissään. Tai jos äiti edes katsoisi!

Mutta äiti ei sanonut eikä katsonut, venhe vain kääntyi salmensuusta
ulapalle päin, ja rannalle jääneet häipyivät näkyvistä.

Liisan tuli niin haikea olla. Hän käpristyi kokoon aivan kuin
kätkeytyäkseen toisten katseilta ja toivoi sisimmässään, ettei kukaan
muistaisi häntä olevankaan. Sillä jos muistaisivat, he tietysti myöskin
muistaisivat tuota mustanlikaista sylkeäkin, joka teki niin pahaa, että
vedet ihan pyrkivät silmiin.

Hän hypisteli tunnustelevasti taskuaan. Sinne oli jäänyt
kaarnanpalanen, jota hän eilen oli uittanut rannassa. Hän veti sen
esille taskustaan ja viskasi mereen. Tuuli oli sen tuonut kotisaaren
rantaan. Nyt hän antoi tuulen viedä sitä eteenpäin.

Hänestä tuntui samassa siltä, kuin hän mielellään itse olisi tuon
kaarnanpalasen paikalla, kunhan vain olisi päässyt pois kaikesta tästä
ikävästä ja vaikeasta, jota ei jaksanut sietää.

Mutta kauan hän ei pysynyt haikeutensa lumeissa. Meren raittiit tuulet
tuntuivat jo. Ne keinuttelivat Jeren nuorta, lähtöhaluista venhettä
ja nousivat valkoisen hyrskyävinä kohisemaan kokassa. Tuuli tohisi ja
venhe keinui. Menossa oltiin, oikein huimaavan hauskassa menossa.

Nuori vieraskin näkyi olevan iloissaan. Miehet laskivat leikkiä hänen
kanssaan ja hän vastaili heidän sanasutkauksiinsa, milloin nauraen,
milloin puhellen. Kaikessa oli kuitenkin toisenlainen sävy kuin miesten
jutuissa. Koko hänen käytöksessään oli aina jotain siroa, somaa ja
hienoa.

Liisa olisi mielellään kuunnellut, mitä he puhuivat, mutta se
oli tuulessa mahdotonta. Hän kiinnitti siitä syystä huomionsa
rikkoutuneeseen palkovenheeseen ja rupesi mielessään kuvittelemaan,
että se on sellainen taikakalu, jonka avulla hän nyt pääsee pois
etäiseltä saarelta, jossa hän on ollut vankeudessa, jonnekin, jossa
on hyvä ja hauska olla ja jossa hänestä tulee kykenevä ja erinomainen
ihminen.

Hän tuli näistä kuvitteluistaan niin iloiseksi, että se isännän
mustanlikainen sylkikään ei enää saanut ihan maahan painetuksi. Hän
päätti päinvastoin, että hän Helsingissä, jos ei sovi aikaisemmin
-- koettaa saada jotain sanotuksi tuolle vieraalle, niin että tämä
ymmärtää, että hän, Liisa, on tyttö, joka tahtoo oppia ja päästä
eteenpäin elämässä. Ehkäpä siitä sanomisesta voisi olla jotain hyötyä,
kun tuo nuori herra näytti niin kovin hienolta ja nosteli lakkiaankin
niin mukavasti aika-ihmisten tavalla, vaikkei arvattavasti ollut
montakaan vuotta Liisaa vanhempi.

Pohjarannan isännällä oli asiaa ohikuljettavalla luodolla asuvalle
kalastajalle. Sen johdosta laskettiin kerran maihin.

Miesten ollessa asioilla saaressa käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen.
Hän laskeutui kojun kannelta venheen perälle, vetäytyi lähemmä laidalla
keinuvaa nuorta vierasta ja sanoi rohkeasti, osoittaen kumollaan olevaa
palkovenhettä: -- Tuo on kaunis.

Nuori vieras näytti hämmästyvän. Mutta hän piti nähtävästi kiitoksesta.
-- Kaunis on, vahvisti hän. -- Se on kuin sotka aalloilla, kun se aivan
äänettömästi liukuu eteenpäin.

-- Minä tahtoisin kulkea sillä.

Vieras rupesi nauramaan. -- Helsingissä niitä on paljon, sanoi hän.

-- Minäkin tahtoisin olla Helsingissä.

-- Sitäkö varten, että siellä on tällaisia?

-- Eikä. Mutta kun siellä on hauska olla ja kun minä siellä voisin
oppia kaikenlaista. Minä kyllä oppisin.

-- Koulussako? Liisa nyökkäsi.

-- Mutta eikö sille, joka on oppinut olemaan saaristossa, tule ikävä
suuressa kaupungissa? Ja entä mitä äiti sanoisi?

-- Äitikin tahtoisi, että minusta tulisi "parempi ihminen".

Nuori poika katsoi uudelleen ja ihmeissään edessään seisovaan pikku
tyttöön. Sitten hän rupesi nauramaan. Mutta kun miehet samassa
palasivat venheelle, kääntyi hän hätäisen kiireisesti heidän puoleensa,
aivan kuin peläten, että he huomaisivat hänen puhelleen tuollaisen
pikkutytön kanssa. Kesken puheiden luistivat hänen ajatuksensa
kuitenkin vielä Liisaan, joka oli seisonut hänen edessään ruskettunut
niska kenossa, pitkä palmikko riippumassa selkää pitkin ja kasvoillaan
naurettavan luja ja päättävä ilme.

Hän kumartui katsomaan kokkaan päin, näki vilahduksen lapsekkuuttaan
pyöreästä poskesta ja tuulessa liehuvasta tukasta. Sitten miehet
kompineen pakottivat hänen ajatuksensa toisaalle.

Kohta kun laskettiin Helsingin rantaan kiiruhti eräs naishenkilö
vastaan. Hän oli nähtävästi odottanut saapuvia. Miehet rupesivatkin
heti selvittelemään asioita hänen kanssaan. Nuori vieras tuli silloin
sanomaan hyvästiä Liisalle. Tämä niiasi syvään, mutta katsoi samalla
rohkean luottavasti vieraan silmiin. Katseeseen tuli kuin sanaton
pyyntö. Nuorukainen meni hämilleen. -- Ehkä me vielä joskus tapaamme,
sanoi hän jotain sanoakseen. Ja Liisa niiasi uudelleen. Hänestä se sana
oli kuin lupaus. Se lisäsi hänen iloaan siitä, että hän aikaisemmin oli
rohkaissut mieltään ja puhutellut vierasta.

Touhussaan ja iloisena hän rupesi toimittelemaan hänelle annettuja
tehtäviä, kanneskeli kalakoppia venheestä niitä odottaville, mittaili
perunoita, kävi ostamassa kahvia ja sokeria kaupasta, jonne Jere
edellisellä kerralla oli neuvonut, ja tunsi päässeensä kuin painon
alta, kun sai toimitella kaikenlaista tiedossa, että kyllä se tulee
oikein tehdyksi eikä nyt kukaan toru.

Mutta kun kotiinlähdön aika läheni, rupesi Liisan mieli painumaan.
Hänen askeleensa hidastuivat ja paluu alkoi tuntua aivan mahdottomalta.

Hän oli astumassa Aleksanteria pitkin, tiesi, että siitä oli
käännyttävä esplanaadille, ja että hänellä sitten oli kauppatori
edessään ja siinä ranta, josta tie kääntyi kotiin.

Mutta entä jos hän ei lähtisikään? Jos antaisi toisten mennä ja
koettaisi jäädä tänne? Eihän siellä saaressa kukaan kaipaisi, kun
äitikin vain tahtoi häntä parempien ihmisten joukkoon. Ja kyllä ne
miehet lähtisivät. Nyt kun ei Jerekään ollut matkassa, ei kukaan
ajattelisi häntä. Ehkä vain arvelisivat, että hyvä kun jäikin sille
tielle. Eivätkä ne kai juovuspäissään muistaisikaan.

Samassa Liisa näki aamullisen tuttavansa kulkevan katua pitkin.

Hän läksi juoksemaan tämän jälessä, kääntyi siitä kulmauksesta, mistä
vieras kääntyi ja pysähtyi ikkunan edustalle, kun näki hänen poikkeavan
erääseen kukkakauppaan.

Liisan hartaan rukoileva katse sai vieraan viimein katsomaan ikkunasta
kadulle. Nuorukainen meni aivan hämilleen nähdessään Liisan. Hän
kääntyi puoleksi naurahtaen kukkakaupan omistajattaren puoleen.

-- Tiedättekö rouva, tuolla ulkona seisova pikku tyttö oli siinä
venheessä, jolla tänään palasin saaristosta kotiin. Tyttö tahtoisi
jäädä tänne Helsinkiin. Tuntuu ihan siltä, kuin hän odottaisi
jonkinmoista apua minulta. Mutta enhän minä voi mitään. En tullut
kotonakaan asiasta puhuneeksi. Minä en voinut arvata, että nyt tapaisin
hänet.

-- Ehkä minä voisin, koska satun olemaan juoksutytön tarpeessa. Pidän
enemmän maalaistytöistä kuin helsinkiläisistä. -- Rouva avasi oven ja
viittasi Liisaa tulemaan. -- Sitte hän rupesi puhuttelemaan tätä. --
Voisithan kysäistä, jos omaisesi tahtovat jättää sinut tänne, sanoi hän
viimein.

Liisa lensi punaiseksi ilosta, niiasi syvään rouvalle ja vilkaisi
nuoreen herraan, joka myöskin näytti tyytyväiseltä.

-- Mene nyt, toimitteli rouva, -- kysymään mitä toiset sanovat tänne
jäämisestäsi, -- ja tuo sitten vastaus. Meillä suljetaan näin kesällä
jo kello seitsemän.

Liisa kääntyi juoksujalkaa ovelle, oli jo kadulla ja aikoi lähteä
livistämään, mutta muistikin että oli kääntynyt menemään sanomatta
sanaakaan hänelle, joka kuitenkin oli pannut asian hyvään alkuun. Hän
kääntyi siitä syystä takaisin, niiata töksäytti kukkakaupassa vielä
seisovalle nuorelle pojalle ja sanoi anteeksi pyytävän selittävästi: --
Tämä oli aivan unohtua, kun tulin niin iloiseksi.

Kaikilta meni suu nauruun, mutta Liisa ei sitä huomannut. Hän oli jo
menossa.

Päästyään torin varrelle hän äkkiä pysähtyi, katsoi hetken arvelevasti
ympärilleen ja teki sitten päätöksensä.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli kätkeytynyt porttikäytävään, josta
hän taisi pitää rantaa ja Jeren uutta venhettä silmällä.

Vasta kun hän näki sen kääntyvän rannasta kotiinpäin, uskalsi hän tulla
esiin piilostaan. Silloin hän lähetti viimeisen kiitollisen katseen
siihen suuntaan, jonne venhe oli kadonnut. Hänestä tuntui siltä kuin
Jeren uusi, kaunis venhe olisi täyttänyt antamansa lupaukset.

-- Vai tulit sinä sittenkin, puhkesi rouva kukkakaupassa ihmettelemään
Liisan astuessa sisään. -- Luulin, etteivät luvanneetkaan.

-- Minä en kysynytkään. Miehet olivat juovuksissa enkä muutenkaan olisi
kysynyt heiltä. Minä tiedän, että äiti tahtoisi minut herrasihmisten
oppiin.

Rouvalta meni suu taas hymyyn. -- Sinä olet ainakin rehellinen, sanoi
hän ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän rupesi selittämään Liisalle
tämän uusia tehtäviä.




ETEENPÄIN


Helsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja
harvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet
sen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun
olevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään
salassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena
värjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä
oli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin
kivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike
hidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.

Alaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa
vallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä.
Nuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa,
joka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle
auki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.

Suurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä,
jolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa.
Joka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja
mielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan
tutki.

Äkkiä Liisa käännähti. -- Neiti, katsokaapa näitä. -- Hän juoksi pari
askelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä
lueskelevaa neitiä käsipuolesta.

Mutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä
Liisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta
nuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat
kiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän
sarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin.
Heistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä
erityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä
syystä myyjätär-neitiin.

Kuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena,
vaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?

Kyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi
omasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä
muuten oli ikävää ja rumaa -- niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä
ei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat -- tai pimeinä
syksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista,
eikä voinut katsella kadullekaan.

Mutta että tällaisena päivänä!

Liisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi
hiusmartoa myöten.

Kadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi
rotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun
maalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi
hän miehen. Se oli isäntä.

Nähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli
ollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta
että hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut
aikalailla.

Liisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset
kerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin
tilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä
hänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään.
Kerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli
silloin kiskaissut tytön turviinsa.

Se kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä
äiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan
näyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten
oli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei
pelännyt -- ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut
äidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana,
kun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä
ja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin
kun hän tuskin pysyi jaloillaan.

-- Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän
oli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin
huolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.

-- Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta
kiireellisempää. -- Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka
hän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin
juuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään
huoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun
hän ei ollut kaupungilla.

Mutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia
kaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa.
Hän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle
vaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.

Tultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.

    "Mies suuri ja suunnaton
    nauraa ja hohottaa,
    väkevin maailmassa on
    vaikka sääret horjahtaa
    ja vasten tahtoa täytyy nikottaa.
    Hei, jaa, mahtava sittekin on
    mies suuri ja suunnaton."

Hän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä
velankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.

Liisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle
tyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin
seisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin
päivällislevon valtaan.

Myyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan
pystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat
houkuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.

-- Älä nyt kuitenkaan riipuskele tuossa ovensuussa, varoitteli hän
mennessään.

-- Eipähän sitten kukaan ainakaan pääse sisään minun tietämättäni.
-- Liisa nauroi, kääntyi hetkeksi poistuvaan neitiin ja sitten taas
katsomaan kadulle päin.

Hän oli seisonut siinä kotvan aikaa, kun taas muisti isännän. Jokohan
tämä oli lähtenyt, vai vieläköhän ilahdutteli mieltään kaupungissa? Ja
ketähän hänellä tällä kerralla oli matkassaan? Ei ollut äiti ainakaan.
Näin alkukesän kiireissä ei äiti koskaan joutanut kaupunkiin. Toiset
tulivat kun halutti. Palkollisen täytyi asettua sen mukaan miten sopi
ja milloin lupa annettiin.

Harvoinpa äiti olikin käynyt. Ei Liisan tultua kaupunkiin useammin
kuin ennenkään. Mutta käydessään oli kuitenkin aina tullut katsomaan.
Tyytyväinen oli tuntunut olevan asiain menoon. Ei ollut sanonut paljon,
mutta ei ollut moittinutkaan, kaikkein vähimmin kaupunkiin jäämisestä.
Kerran vain oli arvellut, että "onhan tämä hyvä aluksi, mutta kouluun
sinun pitäisi päästä".

Ne sanat olivat siitä asti kyteneet Liisan mielessä. Ne olivat antaneet
hänelle samanlaisen sysäyksen, kuin äidin sanat silloin ennen saarelta
lähtöä. Ne olivat olleet kuin sormena viittaamassa, että tuosta sinun
on yritettävä.

Hän olikin siitä asti ruvennut ajattelemaan kouluunlähtöä aivan kuin
varmana asiana. Mutta miten se kävisi hänelle mahdolliseksi, oli yhä
käsittämätöntä.

Muutaman kerran oli Liisa ottanut asian puheeksi rouvan kanssa. Mutta
puhe oli aina loppunut alkuunsa. Rouva oli hyvä ja ystävällinen
ihminen, mutta hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että köyhän lapsen
ei pitänyt pyrkiä kouluun. Jos tällainen sai oleskella "parempien
ihmisten" seurassa ja heiltä oppia niin paljon että kykeni itseään
elättämään, oli siinä hänelle oppia yllin kyllin.

_Siltä_ kohdalta ei siis tie auennut. Siitä oli Liisa selvillä. Mutta
mistä?

-- Saamari, tässäkö se Helsinkiin karannut neiti taas seisoskelee
ovensuussa?

Liisa hätkähti kuin häntä olisi lyöty vasten silmiä. Mutta hän käsitti
silmänräpäyksessä tilanteen.

-- Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan
kun minä autan! -- Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään
ja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova
hätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan
hän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt
hän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja
ei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi
jotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi
sulattaa sitä.

-- Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, -- minä siistin paremmaksi.
Eihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!

Isäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin
rupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin
jouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut.
Semmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa
vielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein
tuuhistumaan rupesi?

Isäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä
hypähdyksellä.

Silloin hän muisti runonsa. -- Antakaahan. -- Hän sieppasi isännän
hatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan
alle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi
hatun takaisin isännän päähän.

-- Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!

Hän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään
pelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi
tapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo
kaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui
läähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi
suuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä
löyhyttelemään kasvojaan.

-- Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästi
Liisaan.

-- Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle.
-- Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta
mielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen
kiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa
ennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.

-- Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. -- Minä olen
niin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.

Liisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten
siitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten
tulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.

Mutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.

-- Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. -- Menkää
muualle.

-- Hemmetissä mitä minä muualle. -- Isäntä painui kursailematta
toiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle
pöydälle.

Rouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi
kysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä
olevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.

-- Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?

Liisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä
tavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. -- Tässä taitaakin olla
jotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.

Isäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.

Liisa tointui ensimmäisenä. -- Ei mitään merkillistä, sanoi hän
levollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin
tulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu
heräsi hänessä. -- Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.

Vanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa
ja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa
silmäillen tuolilla istuvaa isäntää.

Uteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan
ja luki kuuluvalla äänellä: -- "Mies suuri ja suunnaton nauraa ja
hohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten
tahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja
suunnaton."

-- Mi-mitä perh--. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain
nauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.

-- Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!

Silloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.

-- Saakelin akkoja, kyllä minä -- Mutta siihen katkesivat isännän
uhkaukset.

Hän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken
mahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä
kadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään
viileyteen.

Ensi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta.
Myyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli
sisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin
oli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään
kaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi
tarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen
kadunkulmauksessa.

Vanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli
tullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt
häntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka
osasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.

-- Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. -- Tämä tyttömme
on muutenkin rohkealuontoinen. -- Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi
paikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa
pommin räjähdyksestä.

Rouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. -- Oletko sinä käynyt koulua?
kysyi hän.

Liisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. -- En, mutta
minä tahtoisin sinne.

Rouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja
rupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään
olisi koskenut Liisaa. -- Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään?
kysyi hän uudelleen.

-- Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle
muutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.

He jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen
enemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he
aivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän
seisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen
tunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä
täältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: -- oppii pian -- ei
mikään nero, tavallinen, -- mutta reipas -- --.

Äkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. -- Onko se vain
herraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?

Liisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen
katseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt
epäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:

-- Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.
Äiti on aikonut minut sellaiseksi.

Taas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat
silmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan
samassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä,
jonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla
tapaamaan liikkeen omistajatarta.

Ostajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan
pitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän
oikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä
oliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt,
että halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää
ajatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen
asian ympärillä.

Jätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa
kulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja
komean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita
kolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.

Kun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä
ainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! -- Se tuntui aivan kuin asiaan
kuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai
alkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.

Mutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan
suhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä
tavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan
kysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen
kotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän
oli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli
samanlaista kuin loisto "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa".

Perhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta
ensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne
vieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä
mitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai
kookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti
pamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi
ihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen
hienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.

Hän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä
hänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle,
koettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä "Berntin pikku
holhokiksi".

Kertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen
kertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin
ymmärsi mikä ihailtava olento "Bernt" oli.

Bernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta.
Hän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa,
toi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän
niistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui
soittamaan.

Se soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä
olonsa jälkeen uneksi siitä.

Mutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi
kaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa
toisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi
herraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo
neljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän
oli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin
aika-ihmistä.

Sentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli
tapahtunut, -- tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, -- niin
hauskaa kuin se olisi ollutkin.

Liisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen
kerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin
jatkamaan matkaansa.

Kääntyessään Boulevardilta Heikinkadulle pysähtyi hän katsomaan
"Huvubladin" ikkunoihin näytteille asetettuja kuvia. Kun aika myötä
antoi oli hänellä tapana tälläkin tavalla onkia itselleen oppia.
Ja nythän tämä kuului hänelle entistä enemmän, kun hän jo oli kuin
puolitiessä koululainen.

Hän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun eräs pyöräilijä hyvää kyytiä
tulla huristi suoraan eräitä ajurinrattaita vastaan. Pyöräilijä ei
voinut väistyä vasemmalle. Raitiovaunu tulla hyrräsi siihen paraiksi.
Ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä maahan. Siten joutui Liisa äkkiä
vastatusten Bernt Silversköldin kanssa.

-- Miten kovasti hauskaa. -- Liisa ei uskaltanut ojentaa kättä, mutta
hänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin kädenpuristus. -- Minä ihan
tunsin, että nyt piti saada kertoa teille asiasta.

Bernt lennähti hieman punaiseksi. Hänhän ei enää ollut mikään
pikkupoika, jonka noin vaan sopi puhutella ketä hyvänsä.

Hän nosti kuitenkin lakkiaan ja kumarsi. Sentähden Liisa huomaamatta
mitään jatkoi yhteen menoon. -- Tämä on ihmeellisin päivä elämässäni
siitä asti kun tulin tänne Helsinkiin. Minä olen ihan pyörällä
jännityksestä ja ilosta.

Hän puhui hätäisesti kuin ilostaan hengästyneenä, silmät säteilivät,
vaalea, leveälierinen kesähattu oli valahtanut niskaan ja ohimojen
kohdalla kiertyi kesälämmön kähertämä tukka kiharaan.

Bernt ei voinut olla näkemättä miten kaunis hän oli. Ja iloinen,
hätäinen, osaksi lapsellinen, mutta luontevassa omaperäisyydessään
viehättävä puhe tempasi ehdottomasti mukanaan. Bernt unohti siitä
syystä sekä puhetoverinsa nuoruuden että oman miehistyvän ikänsä ja
aatelisen arvonsa. Nojaten pyöräänsä hän kuunteli huvitettuna ja
hymyssäsuin.

He seisoivat tässä asennossa, kun muuan vanha, hienolta näyttävä
herra pysähtyi läheisyyteen ilmeisesti tarkaten heitä. Hänen tutkiva
katseensa sai viimein Berntinkin katseen nousemaan.

Hieno puna nousi taaskin Berntin herkkäilmeisille kasvoille. Hän nosti
lakkiaan. Vanha herra tuli silloin lähemmäksi, kätteli Berntiä, puhui
ruotsia ja kiinnitti paheksuvan katseen Liisaan.

Tälle tuli paha olla. Mutta siitä huolimatta hän jäi paikoilleen. Hänen
puheensahan äsken oli katkennut aivan kesken.

Samassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä.
Sitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. -- Onnea
nyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.

-- Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon
läpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia.
Ja hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut,
miksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan
hän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli
vanhempiensa ainoa poika.

Liisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain
käsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.




VOIMAT VASTAKKAIN


1.

Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon,
pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.

Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa
salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.

Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan.
Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä
hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän
teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja
kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko
tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.

Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki
tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli
kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että
vastaiselle puolelle karttui mitään.

Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei
liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut
taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa
olikin mennyt opintoihin.

Se hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi
tietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva
Sarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että
itsekin asiasta vähän hyötyisi --, jollei muuten niin ainakin toisten
osoittamasta kiitollisuudesta.

Jos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen
aika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin
seuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa
kotikaupungissa.

Rouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä
keinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.

Ikkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja
pari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa
kesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.

Kullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.
Ääni helähti harvakseen ja arvokkaasti.

Vanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin
ja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan
puutarhaan.

Herra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan
lomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja
niin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut
jotain!

Rouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa
istui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.

Se se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa.
Jos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää
aikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi
paljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua
paljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä
se vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan
erinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä
ostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti
jatkuvaan palvelevaisuuteen.

Mitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän
juttelemaan?

Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui
ikkunasta kadunpuolelle.

-- Herra Malm, herra Malm. -- Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista
nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä
vaikutusta.

Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan
hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki
kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.

-- Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!

Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen.
Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin
tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli
vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.

-- Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä
kihlauksellanne. -- Rouva Sars kallisti pannua. -- Tilkkanen lisää,
ehdotti hän myhähdellen.

Herra Malm ojensi kuppinsa. -- Pelkään, että saatte odottaa kihlausta
kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on
monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti
toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.

-- No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen
odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra
Malm.

Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina
kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa
välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. -- Saahan
nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.

Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon,
joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä
kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen
oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. _Hän_ puolestaan
oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut
kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka
surkeille jälille.

Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua
puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt
mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä
asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen
oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.

-- Jos minä ehkä voisin? -- Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan
välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta
jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä
osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle
tytölle.

Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin
Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi
varattu ajurinlippu.

Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä
kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi
pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi.
Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä
ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä,
aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.

Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.

Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen
asemasiltaa pitkin.

Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän
aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan
vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta
hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin
rinnalla astumaan asemahuoneeseen.

Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.

Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi
sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi
rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon
vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa
odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus.
Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas
ääni kantautui kauaksi.

Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets
päättävästi vastasi: -- Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo
ajoissa panna levolle.

Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä
kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin
oli evätty. -- Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei
totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan
tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva
Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen
ajurinlipun tähden etenkin.

Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, -- yksin
-- katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan
näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta
sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.

-- Missä herra Malm on? -- Vanha rouva oli tullut portaille vastaan
hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan
pihaan, harmistui hän.

-- Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?

-- Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. -- Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen
ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun
tervetulo-suudelman.

-- Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.

Liisa lensi punaiseksi.

-- En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla
tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon
paikan Helsingissä.

-- Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi
kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina
olen tehnyt hyväksesi? -- Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä
etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi
syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti
käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa
rouvaa kohti.

-- Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti,
-- olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun
teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.

Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä
loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse
kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista
kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö
muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa
juuri sellainen, josta hän piti.

-- Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten
tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.

Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä
puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan
makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan
pidätetty huokaus.

Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan
nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.

Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin
vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin
sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena
tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.

Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä
ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi.
Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto
oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin
vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset
muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus,
vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi
ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, --
kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä
tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.

Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla _tosi_. Hän ei alentuisi
teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota
hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin
sulaksi kiittämättömyydeksi.

Hän _tiesi_ kuitenkin olevansa kiitollinen --, tunsi sen tänään ehkä
selvemmin kuin koskaan ennen.

Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä
oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina
vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin
olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän
näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli
päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen
arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka
nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus
vielä lisäsivät merkitystä.

Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä
kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena
istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän
kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.

Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia
poskia.

Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina
hienossa ritarillisuudessaan.

Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan
odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa
toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana
ajatellut vain työtään, -- huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja
siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.

Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään
opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta
ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät
toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut.
-- Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi,
Berntin yhä tuijottaessa häneen.

He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli
lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia
katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja
kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen
ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut.
Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä
keskelle parhainta nuoruutta.

Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen
tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja
tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä
Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa
pidettäviin kursseihin.

Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan.
Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut
suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.

Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan
astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään
ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto
äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.

Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä
hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla
ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten
lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.

Ja _olihan_ siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen
oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut
turhaan ponnistellut.

Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että
tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen
vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä
tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.

Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois
ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon.
Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita
paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli
luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se
oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.

Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian,
mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.


2.

Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi
Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin,
poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja
mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista
syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi
itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki
kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa
tuottavalta lahjalta.

Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt
Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen
hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän
tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.

-- Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? -- Bernt seisoi yhä
lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten
Liisaa. -- Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte
useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.

-- Pakoon --? -- Liisa nauroi. -- Totta puhuen ei minulla ole varaa
juosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se
onkin, olen oikeastaan ypö yksin.

-- Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. -- Hän otti
Liisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. -- Emmekö
istuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.

He istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten
istuivat taas pitkät ajat vaieten.

Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet
solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.

Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna
yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.

Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen
täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia.
Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.

-- Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään.
Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja
nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys.
Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä
saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä
ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin
taustaa vastaan, jota vastoin toinen -- --

-- Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.

-- Minä ajattelen ja -- -- kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.

-- Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta
sävelsinfoniiaa?

-- Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat.
-- Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä
ajatuksistaan.

Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan
kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka
niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että
hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta
sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut
että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi
kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta
kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana
aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa
äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.

-- Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, -- että
minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin
ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen,
jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut
naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina
tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte -- --

-- hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä
niin, Liisa täydensi.

Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa
piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta.
Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä
hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.

Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.

-- Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia
syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä
nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin
ennen -- -- --

Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni.
-- Jos sanoissani äsken, -- jatkoi hän ohjaten toisaalle -- oli
katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta
kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei
ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on
tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.

Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. -- Uskallanko sanoa,
että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle
sopusointuisuuden ja onnen perikuva.

Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein
jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat
muistonsa muodostivat.

-- Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi --, kuuli hän Berntin
jatkavan, -- että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää
tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun
elämäni on ollut tällaista. -- Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani
jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti.
Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen
vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte
ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte
minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen
johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin
kiitollisuutta.

Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys
alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen
katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti
värähtävän.

-- Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?

-- En, en. -- Liisa nauroi. -- Katsokaa, minä olen vain sellainen
afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen
käsittämään asioiden kannattavuutta.

Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti
kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias
Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin
monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.

-- Onko ihme, jos minä, -- jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään
Berntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.

-- Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En
puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, -- tunnen niin
syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. -- Ja nyt kun te sanoitte
minun kauttani tai sanoisinko -- juuri kehitykseni kautta saaneenne
jotain -- --

-- paljon, oikaisi Bernt.

-- niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi,
että kärsimys, -- minunkin kärsimykseni -- on portaana kehityksessä
eteenpäin sekä minulle että muille.

Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä
ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.

-- Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin
kannattaa. -- Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.

He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät.
Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi
hänet herra Malmiksi.

-- Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin
portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis
lahja. Liisa nousi laulaen portaita.

Vanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen
purkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli
perussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina
huolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt
olisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei
enää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti
seuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.

-- Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.

-- Montako iltaa olet ollut kotona?

-- Kaksi kuitenkin.

-- Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.

-- Olin vain vähän puistossa.

-- Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet
ollut.

Vanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä
ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten
tavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui
sekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta,
oli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä
ja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia
yhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä,
jolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin
luonnollisia särmäisyyksiä.

-- Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.

-- Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.

-- No mutta mamma -- --

-- Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä,
miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti
eilen. Hän tarvitsee rahaa -- taaskin.

Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa
valmistamaan aamiaista.

-- Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä -- --

-- Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?

-- Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi -- Liisalla oli
naurunpilkahdus suupielessä.

-- Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin
toinenkaan.

-- Niin mutta rakkaus -- -- Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen
nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.

-- Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se
on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, -- toisille kauppaa
taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin
-- mutta kauppaa joka tapauksessa.

Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain,
joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin
voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi
tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä
tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.

Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.

Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat
pöytään ja lauleli yhä.

-- Sinulla sitä iloa riittää.

-- Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.

Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen
kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen
pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.

-- Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.

-- Lammasmaisempi, pisti Liisa.

-- Älähän nyt siinä! -- Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian
asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi
alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän
ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.

Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.

Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan
tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren
aatelisherran käynnille.

-- Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. -- Minun
täytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.

Paras valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän
aikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja
sitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras
näkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.

Kun vanha rouva vihdoinkin oli tervehtinyt vierastaan, pääsi hän pian
innokkaaseen puheeseen kultaisesta menneisyydestä ja sen muistoista.
Hän otti pari tauluakin seinältä näyttääkseen niitä vieraalleen.
Toinen oli vanhan tunnetun taiteilijan piirustus. Lapsena käydessään
vanhan rouvan vanhempien kodissa oli hän sen piirtänyt ja lahjoittanut
taloon. Toinen oli rouva Sarsin oma tekemä. Se oli jäljennös
saksalaisesta "stilllebenistä". Rouva Sars oli pensionaatissa ommellut
sen hienoimmalla silkkilangalla valkoiselle silkkikankaalle. Hän oli
jo silloin suosinut kaikkea kaunista, kai hänestä olisikin tullut
taiteilija, jos hän olisi elänyt aikana, jolloin kyvyt pääsivät
kehittymään.

-- Niin, nähkääs, tänä aikana ihmisiä autetaan eteenpäin, kehitetään ja
kuljetetaan kuin kainalosta. Mutta luuletteko että he ovat sen parempia
silti. Ei, pahempia, sen _minä_ tiedän --, kiittämättömiä ja pahoja
yksin hyväntekijöitään kohtaan.

Hän vilkaisi Liisaan ja sai tämän verevästä, iloa säteilevästä
olemuksesta uutta yllykettä valituksilleen.

-- Oletteko Te, parooni Silversköld, huomannut, että jota enemmän
tehdään ihmisten hyväksi, sen vaateliaammiksi ja pahemmiksi he tulevat.
Lisää vaaditaan, aina vain lisää.

Vanha rouva ajatteli Amalia-sisarta ja monia muitakin. Hän katsoi
kuitenkin Liisaan, joka lensi punaiseksi harmista.

Bernt Silversköld vakuutti tulleensa aivan toisenlaiseen kokemukseen.
Ei mikään ollutkaan niin hauskaa ihmiselle, kuin nähdä, että hyvä, jota
oli tehnyt, oli kantanut runsaita hedelmiä.

-- Mutta kun pitää luetteloa siitä, mitä tekee toisten hyväksi, ja
laskee, kasvaako siitä vaadittu korko, silloin ehkä tuntee pettyvänsä.
-- Se tuli Liisan puolelta. Sanojen oka oli paljas ja pistävä.

Bernt Silversköld liikahti hermostuneesti. Kaikki hänessä kapinoi.
Ritarillisuus ja rakkaus olivat nousseet vastarintaan, kun vanha
rouva -- tuulen käännyttyä huonolle puolelle -- oli tehnyt pistäviä
viittauksia Liisalle. Mutta vanhempien kunnioittaminen oli Bernt
Silversköldillä veressä. Sentähden tekivät Liisankin sanat pahaa.

Mutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä
nähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut
odottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain
olisi tahtonut puolustaa ja suojata.

-- Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? -- Bernt nousi
ja kumarsi vanhalle rouvalle. -- Toivon nimittäin, ettei teillä ole
mitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen.
Aioin lähteä sitä koettelemaan.

-- Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. -- Vanha rouva puhui taas
tyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli
tullut vähän puretuksi. -- Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän
nuorten ollessa etehisessä.

-- Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo
laskeutuessa portaita.

Liisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli
tuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä
hyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi.
Täti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt
häntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin
vastahakoisesti.

Liisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten
unohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja
liverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.

-- Näin "venehessä ja vetten päällä" emme ole olleet ensi tapaamisemme
jälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä
eteenpäin.

-- Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.

Bernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat
painuneet.

Muistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin
pilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään
kuin halveksumisen poltinraudalla?

Silloinen tunne oli ainaisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä.
Mutta ehkäpä silläkin oli ollut tehtävänsä. Sekin oli osaltaan ollut
ajamassa häntä pois kotisaaresta. Kaikki oli sinä kertana niin
omituisesti tarttunut edellisiin tapahtumiin muodostuen aivan kuin
renkaaksi ketjussa, jonka varassa hän pääsi vapaaksi. Ensin sysäsivät
äidin sanat, sitten pääsi hän isännän passariksi, sai halveksitusta
asemastaan yllykettä pyrkimään pois ja sai sitten puhutuksi Berntille
toiveistaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin äidin sen iltaisissa sanoissa
olisi ollut sisältöä ja kauneutta, jota hän ei ennen ollut huomannut.
Äidin puhe "paremmasta ihmisestä" ei ehkä tarkoittanut ainoastaan
herrassäätyyn joutumista, ehkä siihen -- joskin tiedottomasti --
sisältyi toivomus, että elämä tyttärelle muodostuisi avarammaksi ja
rikassisältöisemmäksi kuin mitä se oli ollut äidille.

Kiitollisuus, jonka puutteesta Liisa oli tottunut saamaan moitteita,
nousi suurena ja vilpittömänä hänen sisimpäänsä kohdistuen hänen omaan
äitiinsä.

Mutta samalla muistui haikeana mieleen se karu pinta, joka yhtenään oli
estänyt häntä näkemästä ja tuntemasta äidin mieltä. Omasta kokemuksesta
hän ei todellakaan tuntenut mitään siitä hellivästä lempeydestä, johon
jokainen lapsi maailmaan syntymisensä kautta on oikeutettu.

Vastakohtaisuuden voimalla nousi samassa hänen eteensä kuva
Berntin kodista, Berntin vanhemmista. Oliko ihme jos hän -- joskin
lapsellisesti ja vaistomaisesti -- oli tuntenut astuvansa pyhäkköön
astuessaan tuon sopusointuisen ja onnellisen kodin piiriin?

-- Oikein täytyy ihmetellä sitä, miten tuntuvia jälkiä pienet
näennäiset "sattumat" jättävät elämäämme. Ajattelen palkovenheenikin
särkymistä, miten paljon se tavallaan sai aikaan!

Berntin sanat herättivät Liisan kuin unesta. Hän työnsi omat
ajatuksensa syrjään ja viskautui suinpäin Berntin aukomalle uralle.

-- Ja tiedättekö, kun te silloin tulitte venheinenne, olitte te minulle
kuin ilmestys satumaailmasta.

-- Elittekö te satumaailmoissa, te terve raikas luonnonlapsi? -- Bernt
katsoi pitkään Liisaan, ensin kysyvän veitikkamaisesti, sitten miltei
hyväilevän hellästi. Oli kuin tuo katse olisi tahtonut korvata jotain
orvon osalle jääneelle. Liisa tunsi sen.

-- En tavallisesti, vastasi hän hiljaa -- mutta joskus. Lapsuuteni
oli iloton. Ja jokainen -- lapsikin -- tarvitsee jonkunverran iloa
elääkseen. -- Hän kumartui hieman eteenpäin, painoi käsivarret polvien
varaan ja jäi siihen asentoon puhellen hiljaa kuin itsekseen. --
Minulla oli satukirja -- tai oikeammin vanha lastenlehti. Se oli minun
iloni. Sitä tutkiessani minä opin lukemaan. Siinä minä löysin kaunista,
kun elämä näytti minulle vain rumaa. -- Minä en lukenut kaikkea, -- en
viitsinyt. Kertomukset, joista pidin, luin uudelleen ja yhä uudelleen.

Iloinen nauru kieri Berntin hämmästykseksi yht'äkkiä vedenpintaa pitkin.

-- Siinä ilmeni kai jo silloin haluni valikoida. En osannut enkä oppine
koskaan tyytymään mihin hyvänsä.

Berntkin nauroi ensin. Mutta sittenhän käänsi katseensa kauas ulapalle
päin. Hänessä heräsi omituisen epämieluinen tunne siitä, että Liisan
sanoilla saattoi olla kaksinaismerkityksensä. Se saattoi olla
ilmaus vaativaisuudesta, jonka valikoimiselle oli annettava arvoa,
mutta siihen saattoi myöskin sekoittaa tiedoton ilmaus tavallista
voimakkaammasta halusta päästä eteenpäin elämässä, halusta, jolle
aatelinen arvokin oli sopiva tikapuunpiena.

-- Minkälaisista saduista te oikeastaan piditte? -- Bernt puhui
puhuakseen. Sisimmässään hän yhä selvitteli vastasyntyneen epäluulonsa
alkujuuria.

Hän oli ehkä kaikesta huolimatta vastaanottanut vaikutuksia
rouva Sarsin syyttelevistä sanoista. Kiitollisuus ja vanhempien
kunnioittaminen olivat ominaisuuksia, joiden puutetta hän ei voinut
antaa anteeksi. Ja Liisa oli kieltämättä suutahtanut kasvatusäitinsä
puheista.

-- Mistäkö pidin? --

Liisa hymyili. Hän muisti "Egyptin kuninkaan tytärtä" ja "Merenneitoa".
Mutta mitäpä hän rupeaisi puhumaan niistä. Ei Bernt niitä kuitenkaan
tuntenut. Berntin ei ollut pakkoa etsiä kauneutta sadun maailmasta.
Häntä se ympäröi kaikkialla. Liisan sitä vastoin oli toisin. Siksipä
hän niin rakasti noita satuja, joiden avulla hän nyt vanhempana
huvikseen oli tutkinut lapsuusaikansa makua ja sen syitä.

-- Kertokaahan, pyyteli Bernt yhä pyrkien irti äsken heränneistä
ajatuksistaan. Häntä kiusasi se, että eräänlainen epäluulo yhä hallitsi
häntä eikä hän sittenkään päässyt siitä eroon.

Mikä oikeastaan takasi hänelle, ettei hän ollut erehtynyt Liisan
suhteen? Hän oli todella luvattoman äkkiä antanut lumota itsensä. Hän,
maailmaa nähnyt onnenlapsi, joka tiellään oli tavannut ainoastaan
täydessä esiintymiskunnossa olevia esplanaadi-ihmisiä, oli kohdatessaan
Liisan joutunut kuin mukaansa tempaavan tuulahduksen valtaan. Hän
oli antanut sen kuljettaa itseään voimakkaassa elämän hurmassa,
ajattelematta minne ja mitä kohti se vei.

Liisan sanat "valikoiden ottamisesta" olivat kuin herättäneet hänet.

Oliko sanottu, että tuo viehätysvoima, joka oli hänet lumonnut, oli
kokonaan tarkoituksetonta, ulkonaista etua katsomatonta laatua? Oliko
hänelle, joka tahtoi ottaa valikoiden, yhdentekevää ottiko, kuten rouva
Sarsin sisar, kuljeksivan soittajan vai ottiko jalosukuisen nuoren
miehen hyvästä arvossapidetystä perheestä?

-- Toisessa lempisadussani, kuuli Bernt Liisan sanovan -- kerrottiin
kodistaan eksyneestä kuninkaantyttärestä. Minä en kuvitellut olevani
mikään eksynyt kuninkaantytär. Olin liiankin tietoinen syntyperästäni.
Ja siitä huolimatta kuvasti tuo taru omaa sisintäni. Siinä oli meren
kasvattamaa henkeä, mutta sen ohella kaihoavaa pyrkimystä pois
ympäröivistä oloista, jonnekin tuntemattomuuteen, jossa oli oman
henkisen olemuksen alkujuuret.

Liisa puhui välittömän luonnollisesti kuten tavallisesti. Sanoissa soi
epäämätön rehellisyys. Bernt aivan punastui äskeisiä ajatuksiaan.

Eikö hän tuntenut Liisaa tarpeeksi voidakseen luottaa häneen? Eikö
tuo hänen vaikutusvaltansa, jota Bernt sisäisiin herätteisiin nähden
kiitti niin paljosta, -- ollut tae rehellisestä ja väärentämättömästä
persoonallisuudesta?

-- Toisessa sadussani, jatkoi Liisa, -- oli perusaineena rakkaus, joka
itseään ajattelematta uhraa, antautuu ja kärsii.

-- Te pystyisitte juuri sellaiseen. -- Sanat puhkesivat esiin
tunnustuksena, jota Bernt ei voinut pidättää. Hän oli päässyt
epäluulostaan. Hän tunsi tehneensä vääryyttä Liisalle, siksi teki mieli
sovittaa.

Mutta kuin heijastuksena Berntin äskeisistä ajatuksista toivat hänen
sanansa Liisalle omituisen pahantuntemuksen.

Rakkaus, joka uhraa, antautuu ja kärsii. Se oli miessuvulle
sangen mieluinen rakkaus, olipa se tarjona avioliitossa tai sen
ulkopuolella. Vedoten sellaiseen rakkausihanteeseen saattoi mies
vaatia suunnattomasti -- vaatia vaikka mitä. Ja miten paljon voisi
juuri mies Bernt Silversköldin asemassa sellaisen varjon alla vaatia
rakastamaltaan, mutta häntä alemmalla yhteiskuntaportaalla olevalta
naiselta?

Liisa sävähti polttavan punaiseksi. Hän häpesi omaa ajatustaan.
Olihan Berntin koko olemus omiaan torjumaan kaikki mahdollisuudet
halpamaisuuteen.

Hänen katseensa kääntyi täynnä anteeksipyyntöä Berntiin.

Molemmille tuli selvä tunne siitä, että he olivat tehneet toisilleen
vääryyttä. Molemmat olivat tietoiset hetkellisen epäsoinnun synnystä.
Molemmat tahtoivat sovittaa jotain.

-- Teidän tulonne saarellemme se se sittekin saattoi minut
Tuhkimus-tilastani onnellisempaan oloon. -- Liisa hypähti satamaan
laskevasta venheestä maihin ja ojensi kätensä Berntille. Katseessa
loisti kaunis kiitos.

-- Minäkin tahtoisin kiittää. -- Bernt kytki venheensä lukkoon ja
kääntyi saattamaan Liisaa. -- Mutta saadakseni kiitokseni sanotuksi
täytyy minun kertoa, minkä nimen olen keksinyt teille.

Liisa katsoi kysyvästi Berntiin.

-- Niinpä niin. Vaikka eihän oikeastaan voi puhua keksimisestä. Minä
löysin sen etsimättä. Lukiessani lehdestä opettajatutkinnostanne
huomasin, että nimenne on Maria Elisabet. Pienellä muutoksella saa
Mariasta nimen, joka ilmaisee, että te itse olette iloinen, ihmeellinen
satu.

He olivat jo portilla ja Liisa ojensi kätensä hyvästiksi utelias
kysymys katseessa.

Bernt Silversköld tarttui hänelle ojennettuun käteen. -- Kiitos ja
hyvää yötä, sanoi hän mieli täynnä kunnioittavaa anteeksipyyntöä. --
Kiitos, että olette juuri se mikä olette, te -- Märchen Elisabet.


3.

Märchen Elisabet, -- Märchen Elisabet, ne sanat soivat kuin suuret
juhlakellot Liisan sisimmässä pitkin koko kesää. Ne antoivat hänelle
iloisen mielen koti-olojen harmaudessa. Ne panivat hänen helisevän
naurunsa soimaan ja hänen silmänsä säteilemään -- kadehdittavan
kauniisti, ajattelivat monet pikkukaupungin naisista, kun he
ikkunoistaan seurasivat Berntin ja Liisan yhteisiä kävelyretkiä.

Vanha rouva oli milloin hyvillään, milloin harmissaan. Välistä hänen
mieltään kutkutti ajatus, että jos hän tästä hyvinkin joutuu aatelisen
nuoren rouvan hyväntekijäksi ja siten itsekin aivan kuin sukuun.
Mutta sitten hän muisti asian mahdottomuuden. Sellaisia kauppoja ei
elämässä tehty. Nuoret saattoivat uneksia niistä. Ja kirjoissa ehkä
kerrottiin sellaisesta, mutta todellisuudessa ei sellaista nähty. Jos
sen suuntaista sattui, oli ainakin rahaa, mainetta tai jotain muuta
vastaavaa toisella puolella. Mutta tässä kun ei ollut mitään, ei
kerrassaan mitään.

Vanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain
nauroi.

Sen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys -- tai
oikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus -- oli herännyt, ei hän
enää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli
kysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta
Berntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa
mitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko
sisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.

Mutta sittenkin, sittenkin.

Oli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään.
Vanhemmat. -- Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän
ainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet
saaristolaisnaisen äpärälapselle?

Kuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan
eteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa
korotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä
välittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.

"Märchen Elisabet", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin
tukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää
tunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän
paraiten tunsi omat vanhempansa.

Merenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville
veitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista
uljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä
vaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan
olla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.

-- Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. -- Viikon kuluttua
alkaa koulu.

-- Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?

-- Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.

-- Niin minäkin, -- uljuudella, jota minulle on opettanut meren satu,
Märchen Elisabet.

Ne olivat Berntin jäähyväissanat. Seuraavana päivänä hän läksi.

-- Märchen Elisabet, toisti Liisa ja hymyili, kun hän juoksi
kadun toiselle puolelle Röllerin kaupasta ostamaan kahvia sitä
malttamattomasti odottavalle vanhalle rouvalle.

Herra Malm sattui olemaan yksin puodissa. Hän punnitsi kahvit Liisalle,
mutta oli sitä tehdessään harmillisen hajamielinen. Ensin oli kahvia
liian vähän; sitten sattui tulemaan niin paljon, että pussi oli
vaihdettava suurempaan.

Oskar Malm siristeli likinäköisiä silmiään katsellen vaa'alle pantua
kahvia, mutta hänen ajatuksensa punnitsivat jotain aivan muuta. Hän
tiesi Bernt Silversköldin lähteneeksi. Ja tässä seisoi Liisa Spets yhtä
iloa säteilevänä kuin kulkiessaan katua ritarinsa rinnalla.

Mitä se tiesi? Oliko kaikki ollut vain lyhytaikaisen kesän yhtä lyhyttä
leikkiä? Tai tiesiköhän ilo onnellista kihlausta? Ei kai kukaan nainen
antaisi rukkasia hienolle ja miellyttävälle parooni Silversköldille?
_Jos_ joku tekisi sellaista, voisi sitä ehkä odottaa juuri neiti
Spetsin tapaiselta tytöltä. Hän ei antanut ulkonaisten arvojen
lumota itseään. Hänen tekonsa samoin kuin hänen sanansa olivat usein
yllättävän odottamattomia.

Vaaka kallistui tuntuvasti kihlauksen puolelle. Sehän olikin maailman
tavallisin ja luonnollisin ilmiö, että nuoret iloiset ihmiset menivät
kihloihin. Eikä se asia liikuttanut syrjäisiä.

Malm työnsi kysymyksen kylmäverisesti mielestään.

Illan suussa, kun liike oli suljettu ja kassa laskettu, hän hitain
askelin läksi kävelemään kaupungin etäisintä laitaa kohti, avasi
keltaiseksi maalatun, vanhuuttaan kallellaan olevan pienen rakennuksen
oven ja astui sisään.

-- Iltaa äiti-muori, -- tervehti hän totuttuun tapaansa ripustaessaan
takkinsa naulaan. Sitten hän veti korituolin uuninnurkkaukseen ja istui
siinä äiti-muorin asetellessa ruokia pöytään ja samalla lakkaamatta
puhua popistessa kuin lyhentääkseen odottavan lapsen aikaa. Äidin
popina oli yhtä asiaan kuuluvaa kuin Mirren jokailtainen hyrinä. Oskar
Malm ei olisi ymmärtänyt olevansa kotona, jos toista tai toista olisi
puuttunut.

Pöydästä noustuaan tuli Malm muutaman kerran kuin leikillä sivelleeksi
äidin kurttuisia käsiä. Sellaista sattui joskus hänen tuntiessaan
suurta hellyyden kaipuuta. Mutta hän oli aina siitä hämillään.
Sentähden hän koetti peittää sitä.

-- Ai, ai, vai olet sinä taas pessyt pyykkiä, puheli hän. Minä ihan
arvasin. Täytyi oikein koettaa käsistä.

Malm istui jo korituolissaan selaillen Mereshkovskyä, jota hän
paraillaan tutki.

Äiti pani kuitenkin merkille, että Oskar monena iltana oli vähän
haikealla mielellä ja taipuvainen hyväilemään -- omalla -- vahingon tai
leikin laskuun pantavalla tavallaan.

Vähitellen rupesi kaikki kuitenkin luistamaan tavallista latuaan.
Joulun lähetessä muuttui elämä entistä iloisemmaksikin. Röller oli
luvannut palkankorotusta uudelta vuodelta ja muutenkin oli Oskarilla
entistä enemmän hauskuutta, kun hän usein oli ollut vieraana rouva
Sarsilla. Neiti Spets oli syksyn kuluessa usein käynyt liikkeessä ja
oli silloin sekä kasvatusäitinsä että omasta puolestaan kehoittanut
tulemaan.

-- Saapa nähdä eikö hän jouluksi julkaise kihlaustaan, sanoi Oskar Malm
kerran kuin ohimennen äiti-muorille. -- Nuori Silversköld ja neiti
Spets ovat luullakseni kihloissa.

Mutta kihlauksen julkaisua ei kuulunut. Sen sijaan tihenivät Oskar
Malmin käynnit Sarsilla huomattavasti. Äiti-muori pani sen merkille.

Oskar Malm piteli näihin aikoihin tilannetta useinkin ajatustensa
vaa'alla. Kihloissa Liisa Spets ei ainakaan ollut. Ei mikään Sarsilla
erityisesti muistuttanut Bernt Silversköldistä. Ja kun ajattelemaan
rupesi, oli Silversköldin ja Liisa Spetsin ahkera seurustelu ollut
yhtä viatonta kuin luonnollistakin heidän jo lapsuusiässä tapahtuneen
tutustumisensa perustuksella. Yhteiskunnalliseen asemaan nähden oli
neiti Spets sitävastoin paljon lähempänä sitä ryhmää, johon Malm itse
kuului.

Jollei sitä vanhaa seurankipeätä ja katkeramielistä eukkoa vain olisi
ollut, olisi seurustelu Sarsilla ollut erinomaisen hauskaa. Mutta muija
pysytteli aina keskustassa, siten vähentäen yhdessäolon hauskuutta ja
muuttaen sen luonnetta.

Tästä huolimatta teki Malm kevättalvella sen huomion, ettei maaliskuu
koskaan ennen ollut tuonut niin täyspitoista kevättunnelmaa tullessaan
kuin juuri nyt.

Ja kun kevät tuli, oli senkin hurma entistä suurempi. Ei vain saanut
lyhyitä lomahetkiä venymään tarpeen pitkiksi.

Malm ajatteli tätä seisoessaan tiskin takana ja nähdessään Liisa
Spetsin palaavan kotiin kolmannen koulunsa loppututkinnosta.

Nyt pääsi siis Liisakin ankaran työkauden jälkeen huoahtamaan. Ihmekö
jos kulkikin aivan kuin tanssitahdissa. Tuometkin olivat paraiksi
puhjenneet täyteen kukkaansa. Aurinko heloitti kesäisellä taivaalla ja
ilma huumasi tuoksullaan.

Kun vain olisi ollut vapaa-aikaa vähän enemmän! Mutta kun sitä oli
tällainen tiskin taakse kytketty raataja rahan alainen!

Puotiin tuli samalla useampia ostajia. Malm näytteli ja suositteli
tavaroita, punnitsi, laski ja oli kohtelias. Mutta hänen ajatuksensa
olivat kadun toisella puolella. Häntä olisi haluttanut tietää mitä
Liisa teki, oliko tällä mahdollisesti jonkinmoisia suunnitelmia kesää
varten ja huomasiko hänkin, että tämä kesänalku oli harvinaisen kaunis
ja lupaava? Minkämoisin toiveinhan hän ajatteli tulossaolevaa lepoaikaa?

Malm vilkaisi uudelleen tiskin takaa kadulle päin. Silloin hän
hätkähti. Nuori vaaleapukuinen herra läheni kiireisin ja joustavin
askelin rouva Sarsin porttia.

Oliko -- oliko se todella parooni Silversköld? Ja aivan kuin hän olisi
tietänyt asettaa tulonsa juuri Liisa-neidin työkauden päättäjäisiksi!

Oskar Malm sukelsi pihanpuoleiseen, matalakattoiseen konttorihuoneeseen
kirjoittamaan muutamia jo liian iäkkäitä laskuja. Bernt Silversköld
sitävastoin jatkoi matkaansa onnen antamaa joustavuutta astunnassa ja
ryhdissään voittajan varmuutta.

Vanha rouva, joka istui keinutuolissaan ikkunan ääressä, näki hänet
ensimäiseksi. Hän unohti hetkeksi sekä ihmissuvun kiittämättömyyden
että monen yksityisen kyvyn epämieluisella tavalla kolhia hänen
luonteensa sekä luonnollisia että luvallisia särmäisyyksiä. Oli kuin
nuoruus ja kesä olisi astunut sisään hänen ovestaan Bernt Silversköldin
tervehtiessä tutunomaisesti ja kotiutuneesti kuin talossa vasta käynyt,
kasvoillaan ilme, joka todisti hänen tulevan yhtä suurella ilolla kuin
millä hänet otettiin vastaan.

Eikä Bernt laiminlyönyt mitään, mikä oli omiaan hyvittämään ikävissään
istuvan vanhan mieltä. Hän puristi Liisan kättä vain hetken, sitten hän
omisti koko huomionsa vanhalle rouvalle. Hän painautui vanhanaikuiseen
nojatuoliin ja omisti sanan sen kiitosta ansaitsevalle mukavuudelle.
Hän kehui rouva Sarsin virkeyttä, ilmaisi ilonsa vanhojen hauskojen
kalujen näkemisestä ja hän muisti erityisesti rouva Sarsin silkille
ommeltua puistoa lammikkoineen ja suihkukaivoineen, ainoa luomus, jossa
vanhan rouvan taiteelliset taipumukset olivat päässeet esiintymään.

Vasta kun vanha rouva jonkun ajan kuluttua rupesi valittelemaan
entiseen tapaansa, veti Bernt Silversköld vastahankaa. Hän painui
syvemmälle mukavan nojatuolin pehmeään helmaan, katsoi tartuttava
iloisuus silmissään ensin Liisaan sitten vanhaan rouvaan ja väisteli
valituksia kohteliaasti: -- Mutta hyvä rouva Sars, nythän on kesä,
aivan ihmeellisen kaunis kesä.

Eikä vanha rouva voinut kieltää sitä. Hän tunsi kesän tenhovoiman
tehoovaksi.

-- Ja nyt te, neiti Spets, varmaan lähdette kanssani vähän vesille,
ehdotti Bernt viimein tehdessään lähtöä.

-- Märchen Elisabet, oletteko sama kuin ennen, kysyi hän rannalla
ojentaessaan kätensä Liisalle tämän astuessa venheeseen.

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

-- Se oli tyhmä ja tarpeeton kysymys. -- Bernt antoi vauhtia
venheelleen ja hyppäsi samalla itse Liisan rinnalle. -- Me olemme taas
"venehessä ja vetten päällä", jatkoi hän silmän painuessa silmään.

Silloin tulla humahti vallaton tuulenpuuska. Se tarttui purjeeseen,
pullisti sitä ja rupesi kiidättämään venhettä ulappaa kohden.


4.

Paahteinen päivä oli iltapuolessaan. Pitkäaikaisen helteen keräämä
sähkö näytti pyrkivän purkautumaan. Siniselle taivaalle alkoi kokoontua
pilviä. Silloin tällöin jyrähteli ukkonen kuin lähestymistään
murahdellen ilmoitteleva peto. Äkkiä viilsi salama harmaansinertävien
pilvien poikki. Taivas tummeni tummenemistaan. Salamat välkähtelivät
yhä tiheämpään ja kumisten vyöryi ukkonen lähemmä.

Liisan ja Berntin täytyi laskea maihin läheiselle saarelle. He saivat
venheen korjatuksi tuulelta suojassa olevaan lahden poukamaan. Itse
he asettuivat poukaman rantaan viettävälle aukealle rinteelle. Liisa
levitti sadetakkinsa heille istumasijaksi ja Bernt kietaisi omansa
suojaksi heille sateen puolelle. Toisiinsa painautuneina he istuivat
sen suojassa katsellen luonnonvoimien suurenmoista riehuntaa.

Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti
kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan
korkealle sen pinnasta.

Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi
silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä
välähti pilvistä.

-- Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen
yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.

-- Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea
voimakasta ja suurenmoista!

-- Meren lapsi, meren rikas satu. -- Berntin ääni oli hyväilevä.

-- Kaarna ulapalta.

Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli
synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.

-- Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä
sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman
pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista
myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu
puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi.
Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa
itsensä sellaiseksi.

-- Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.

Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin
alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana
kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui
tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.

Samassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä.
Se repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä
sähköllä.

-- Katsokaa! -- Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja
kipinöi.

Silloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.

-- Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen
ihana satu? -- Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille
ja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he
toisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.

-- Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua
olivat laskeutumassa rantaan, -- onko tämä mahdollista? Sinä
Silversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön,
joka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?

Bernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. -- "Arm är ingen
som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet". -- Hänen katseensa painui
syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen
sisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.

-- Mutta vanhempasi? -- Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei
oikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta,
että Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena
vanhempiensa mielestä.

Berntin katse painui. -- Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä
suhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani.
Liisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän
voimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana.
Hän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä
pelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.

-- Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? -- Kysymykseen tuli kova, terävä
sävy.

-- Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi
paljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu
aavistavan mitään.

Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. -- He eivät voi aavistaa, että
joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.

-- Älä ole kova. Älä ivaa. -- Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai
siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi
samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. -- Muista
heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.

-- Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.

-- Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?

-- Mieluumminko vanhemmistasi?

-- Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään
voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.

-- Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa
viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien
Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli
tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen
huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran
sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen
pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa
sammuttamiseksi -- -- sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin
häneltä?

-- Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko
kauniin onnemme.

-- Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. -- Bernt veti Liisan
syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä
riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.

Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä
kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu
verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.

Liisakin nousi. -- Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. -- Luontokin
juhlii -- -- myrskyn jälkeen.

Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.

-- Annahan minunkin! -- Liisa pyrki Berntin viereen.

-- Tähän rinnalleko. -- Bernt hymyili. -- Mutta jaksatko sinä?

-- Minä jaksan mitä hyvänsä -- sinun rinnallasi. -- Liisan katse
säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten
nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi
sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.

Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen
alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.

Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä
satamaan.


5.

He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi
kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin
että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.

Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen
venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.

Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin
pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.

Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä
askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä,
hän nousi ja kääntyi rantaan päin.

Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen.
Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet
onnensa suuren juhlahetken.

He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta
kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli
hän Berntin äännähtävän.

-- Liisa. -- Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.
Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.

-- Kaikki on siis lopussa? -- Liisan ääni oli soinnuton, katse
kyyneleetön, jähmettynyt.

-- Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? -- Bernt karkasi pystyyn. -- Luulet --
että aion luopua sinusta?

-- Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.

-- Heidän _täytyy_ myöntyä, -- -- joll'ei --

-- Bernt. -- Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen
ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa
sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. -- Bernt, tällä hetkellä olen
kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua
kunnioittamaan kodin pyhyyttä.

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että
hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin.
Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien
rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.

-- Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus --? Eikö sekin ole pyhä?

Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä
suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.

Bernt painoi käden silmilleen. -- Anna anteeksi, -- anna anteeksi. Minä
olen mieletön tuskasta.

Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja
toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.

-- Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, -- jos suhteesi
vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän
sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla
onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään
siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. -- Bernt, sano, olivatko he
ehdottomasti vastaan?

Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat
totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa.
Mutta hän ei löytänyt.

Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se
kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta
teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään
tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti
näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.

Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä
itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman
oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä
suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.

-- Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, -- me emme saa
kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.

Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen
selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen
miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan
nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa
riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta
oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, -- nyt --

Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.

-- Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi
pystyyn. -- Lähde -- lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? -- Sinulle
ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä
pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. -- Sinä
olet kaikkeni -- elämäni. -- Minä en voi erota sinusta. Hän painoi
kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.

Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja
tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska
tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.

Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti
rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen
täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin
kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa
tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä
sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.

-- Sinä jaksat, sinä, -- kuuli hän Berntin sopertavan.

Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.

Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa
vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.

-- Bernt, sanoi hän. hiljaa, -- minä jaksan, sillä minä rakastan sinua
naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.

Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen
olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen
sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa
kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen
saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä
hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli
laskettava sille -- yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä
antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa,
mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä
liekkinä.

-- Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, -- oma rakkaani!

Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.

-- Sinä hyvä, -- sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat
muuttua. Niiden _täytyy_ muuttua.

Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi,
ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. -- Minä
voin odottaa, -- muista se, -- sanoi hän suurella hartaudella. --
Muista se. Minä odotan.

       *       *       *       *       *

Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä
kerran: -- Bernt, minä odotan.

Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän
keskelle syntynyt syysyö.




RISTITUULISSA


1.

Elämä oli harmaata -- harmaata -- harmaata -- keskellä kirkkainta
kesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku
kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria
ryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului
ruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi
tavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen
itselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.

Mutta Liisalle oli elämä jokapäiväistä taistelua tappavan ikävää
harmautta vastaan. Joka aamu vaati uutta rohkeutta. Uusi päivä oli uusi
taakka, joka oli kannettava päähän asti. Ja kun ilta tuli vapauttajana,
todisti sen tuoma helpotuskin taakan raskaudesta.

Liisa katkaisi rihmansäikeen, tarkasti korjaamaansa puseroa ja rupesi
sitten kiireesti pukeutumaan. Sitä tehdessään hyräili hän hiljaa:

    "Kukka liittyvi kukkahan.
    Rukka liittyvi rukkahan,
    Minnekä liityn mä Mirjam rukka,
    Missä on Mirjamin kukka?"

Bernt oli ja pysyisi poissa. Viikoista muodostuisi kuukausia,
kuukausista vuosia, vuosista ehkä vuoskymmeniä. Kotiolot muodostuisivat
tietysti entistä harmaammiksi. Yhdessäolo oli nyt jo kuin raskaan
kuorman eteenpäin hilaamista. Raskaammaksi se yhä kuluvien vuosien
vaikutuksesta tulisi. Kuinka hän jaksaisi odottaa, odottaa rohkeasti?

Hän vilkaisi läheiseen peiliin, näki otsansa laskoksissa ja polkasi
jalkaa itselleen. Oli miten oli, mikä oli kannettava, oli kannettava
reippaasti.

Hän livahti äänettömästi etehiseen, siitä pihalle ja kääntyi sitten
ripein askelin kulkemaan rantakatua pitkin. Lähetessään pientä
vanhanaikuista nurkkataloa, näki hän naisen pään, joka avoimesta
ikkunasta kurkisti kadulle päin. Hän hymähti ja joudutti askeleitaan.

Tutustuminen Elna Rönnströmiin oli tullut yhtä odottamattomana kuin
virkistävänä valonpilkahduksena hänen arkisen ikävään elämäänsä.
Pikkukaupungin asukkaat eivät yleensä olleet erittäin mielenkiintoista
väkeä. Eikä hänellä itsellään ollut kykyä enemmän kuin haluakaan
miellyttää niitä, joista hän ei omasta puolestaan välittänyt. Hänen
seurapiirinsä oli siitä syystä pysynyt pienenä, seuraa kaipaavan
kasvatusäidin mielipahaksi.

-- Vihdoinkin! -- Nuori nainen tuli avopäin juosten pihalle, tarttui
Liisan molempiin käsiin ja veti hänet muassaan sisälle. -- Minä olin jo
tulla aivan kärsimättömäksi.

-- Hyvänen aika, odotitteko?

-- Odotin. -- Toinen nauroi suin ja silmin. -- Minä olin päättänyt
ajatusteni voimalla saada teidät tulemaan tänne luokseni. Nähkääs,
minulla on selvät tuntemukset ihmisistä, enkä minä koskaan vastusta
niitä, vaan päinvastoin. Heti kun tutustuin teihin kursseilla päätin
hieroa tuttavuutta. Mutta nyt odottaessani luulin jo epäonnistuneeni.
Te viivyitte kovin.

Hän työnsi Liisan pakottavasti vanhaan, kaksisoutuiseen keinutuoliin
ja asettui itse rinnalle. -- Nämä tällaiset ovat rakkaudenrattaita.
Niissä ei saa istua muuta kuin sellaisen kanssa, josta pitää. Ja nyt
minä tahdon istua tässä, teidän rinnallanne, niin erilaiset kuin me
kaksi olemmekin. -- Tiedättekö, minulla oli kerran pari toveria, jotka
eräästä Maria Corellin kirjasta innostuivat ajatukseen, että heillä
oli henkiset puolisonsa haudan toisella puolella. Mutta odottaessaan
haudantakaista omaansa menivät he kumpikin täällä naimisiin. Te ette
tekisi sillä lailla. Te odottaisitte totisesti.

-- Montakohan kertaa me oikeastaan olemme tavanneet? Ja nyt te
latelette minulle millainen minä olen ja mitä minä tekisin. -- Liisan
kasvoilla kuvastui puoleksi huvitettu, puoleksi ivallinen ilme.

-- Siksi että te huvitatte minua. Nähkääs, minä olen nykyhetken
ja elämän palvoja. Tuollainen sitkeä, uskollinen odotus voi olla
ihailtavaa, siinä missä se todella on paikallaan, mutta minulle se ei
sovi. Se on minusta kovin _epäkäytännöllinen_ kanta. Minkä verran minä
hyödyn haudantakaisesta puolisosta? Jos sellainen on hankittava, tahdon
minä osani täällä. Haudantakaisuus on joka tapauksessa peloittavan
tuntematon ala. Mutta me tiedämme mitä elämä täällä on ja me tiedämme
miltä onni tuntuu. Jokainen "nyt" on kuin kukka, jonka hienointa
nestettä minä mehiläisen tavoin tahdon imeä itseeni. Sillälailla minä
palvon elämää ja sen käsistämme hupenevia hetkiä.

-- Teistä ja teidän kannastanne ei ainakaan ole vaikea päästä selville.
-- Liisa ei voinut olla nauramatta. Ja samalla tuntui mieltävirkistävän
hauskalta. Tällainen välitön avomielisyys oli huvittavaa, etenkin
silloin kun itse sai pysyä syrjässä ja vain tehdä huomioita. Elna
Rönnströmin välitön myötätunto oli kai sitäpaitsi ilmaus jonkinlaisesta
sisäisestä sukulaisuudesta. Eikä sitä hänenlaiselleen usein suotu.
Hän oli välittömille tunneihmisille liian tyyni ja järkevä. Arkisen
järkevästi arvostelevien joukossa hän oli muukalainen, jonka kieltä ei
tajuttu ja joka eristävän voimakkaasti tunsi oman povensa hehkua tyynen
ja tasaisen pinnan alla.

Liisa nousi. Herttaisesta vastaanotosta huolimatta teki hänen mielensä
kävelemään. Hän olikin tullut kävelytoveria hakemaan. Hän tuli yleensä
vähän olleeksi ulkona, kun enimmäkseen oli kasvatusäitinsä seuranaisena.

Elna Rönnström oli kohta valmis. Mutta hän tahtoi ensin esittää
vieraalleen kaikenmoista pikkuhyvää, jota hän oli tuonut muassaan.
Hän ei voinut tyytyä elämään tyhjäseinäisessä vuokrahuoneessa tai
kaikenmoisen ruman romun täyttämässä suojassa. Sentähden hänellä oli
omat Sindingiläiset, Larssonilaiset ja Zornilaiset palasensa muassaan.
Hän tahtoi siinäkin suhteessa saada nauttia. Ja asuinpaikkansa hän
myöskin valitsi niin, että sai nauttia mahdollisimman paljon, kuten
täälläkin, missä toisella puolella näki pihamaan jasmiinipensaineen
ja suurine keltaisine liljoineen, toisella kimaltelevan vedenpinnan
vihertävän lehtiverkon läpi.

-- Pääsemmeköhän tänään lähtemään, jos minun ensin pitää ihailla
kaikkea mitä teillä on näytettävänä?

-- Mennään, mennään. -- Elna Rönnström kiskaisi urheilulakkinsa
naulasta, kieputti vierastaan kerran lattiata pitkin ja veti hänet
sitten käsipuolesta kadulle.

-- Entäs nyt? -- Liisa katsoi kysyvästi toveriinsa. -- Te saatte
määrätä.

-- Sinne minne nenä tietä neuvoo. Ei oikeaan, ei vasempaan!

He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä
pyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää
katseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. -- Älkää sanoko mitään,
minä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on
arkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.

Liisan helein nauru kieri katua pitkin.

Elna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista
ja puisti. -- Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi
tuhansien joukosta.

Taas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti
kesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin
huomiota.

-- Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.

-- Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi Elna
Rönnström.

Nyt oli Liisan vuoro pysähtyä. -- Me kai jo kauan olemme tunteneet
toisemme, sinä ja minä, -- sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten
he käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.

Heidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi,
pääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.

-- Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen
talo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja
pihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on
oikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.

Pensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi
juhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun
kumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.

Elna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi
nainen askeleensa Liisaa kohden.

-- Neiti Spets, miten kovin hauskaa! -- Kurttuinen käsi nosti
portinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet
kadulta portin sisäpuolelle.

Liisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan
läsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. -- Ja tässä on se neiti, joka
äsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs -- hiljaisessa
pikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.

Hän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan
penkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen
milloin vierailleen milloin kissalleen.

-- Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan
kuin taivaan esikartano? -- Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä
pensaan juurella. -- Hän taittoi muutamia vierailleen. -- Ne ovat
suuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. -- Häts mirri, älä siinä
tunkeile. -- -- Niin juuri -- ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on
poissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän
niitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki
kuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on
aina kotona, lukee ja ajattelee, -- ajattelee liiankin paljon. Hän oli
jo pienenä ajatteleva lapsi. -- No mutta Mirri, sitähän sinä tässä
mauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.

Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut
kuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa.
Vieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.

Hän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua
tarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja
siitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.

-- Mutta Liisa, -- tiukkasi paluumatkalla Elna, -- sanohan lopultakin,
kuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?

-- Sama "arkisenikävä" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli
varma ja valmis arvostelu.

Helisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja
vallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan
Röllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna
nousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.


2.

Rouva Sars heittelihe levottomasti edes ja takaisin leveässä,
vanhantyylisessä vuoteessaan. Kehuessaan vanhaa, hyvää aikaa, kehui
hän usein samalla itseään. Hänellä ei ollut tietoa hermoista eikä
unettomuudesta. Hän oli menneen hyvän ajan lujaa ja kelvollista tekoa.

Mutta tänä yönä pettivät sekä hermot että unenlahjat. Hän ei nukkunut.
Hän riiteli Jumalalle ja ihmisille tapahtumista, jotka työntämällä
työnsivät hänelle velvollisuuksia, joita hän ei ensinkään tahtonut
niskoilleen.

Sisar Amalia oli taas kirjoittanut. Emma Sars tuli huonolle tuulelle
aina kun tunsi sisarensa käsialan. Edellisenä iltana kirjeen saapuessa
istui hän illallispöydässä. Hän työnsi kirjeen avaamattomana luotaan ja
rupesi purkamaan harmiaan Liisalle.

Sisar Amalia pyysi tietysti taas rahaa jonkun tähdellisen tai turhan
reijän tukkeeksi. Mutta ajanpitkäinen säästämiseen oppimattoman ihmisen
avustaminen oli tämän siveellistä rappeuttamista. Eikä Emma Sars
aikonut antautua sellaiseen.

Pöydästä noustessaan hän oli vahvasti päättänyt tällä kerralla olla
avustamatta. Mutta aivan kuin kiusalla olikin kirje toista maata. Ei
siinä pyydetty pientä eikä suurta raha-avustusta. Amalia ilmoitti vain
lyhyesti miehensä kuolemasta, mainitsi joka suhteessa turvattomasta
asemastaan ja lisäsi, että hänen täytyi palata Suomeen, luonnollisesti
kotikaupunkiinsa ja mieluimmiten sisar Emman luo, joka asui omassa
talossa ja jolta varmaan liikeneisi joku nurkka avuttomalle sisarelle.
Tämä viimeinen ja tärkein kohta tuli kirjeen lopulla aivan kuin
ohimennen.

Emma Sarsin kurkkua aivan kuivasi suuttumuksesta. Hän kohoutui
kyynärpäälleen, hörppäsi kulauksen viereisestä vesilasista ja kääntyi
toiselle kyljelle saadakseen unenpäästä kiinni.

Mutta unta ei tullut. Hänen täytyi ajatella lankoaan. Se mies se
vasta oli tehnyt kaikki sopimattomalla ajalla sekä eläessään että
kuollessaan. Kun hän nuorena, kaupungin soittokuntaan kuuluvana
soittoniekkana tutustui Sarsien perheeseen, toivoivat sekä Sarsit
että koko kaupunki hänestä paljon. Hän kävi siihen aikaan ahkerasti
Sarsilla ja nautti siellä suurinta vieraanvaraisuutta. Mutta eikös mies
silloin -- tulevan suuruutensa toivossa -- ruvennutkin hurjastelemaan.
Hän velkaantui yhä enemmän eikä muutenkaan ollut kohoamassa, vaan
päinvastoin. Ja silloin -- juuri silloin hän rohkeni kosia, -- aivan
kuin hän, Emma Sars, olisi ollut luotu pelastusköydeksi häviöön
menevälle.

Ja myöhemmin -- kun mies ajaksi oli päässyt hyvään leipään käsiksi ja
muutenkin parannellut tapojaan, silloin hän kääntyi Amalian puoleen!

Tämä kuolemakin oli nyt ihan samanlaista harmittavaa kiusantekoa.
Vastikään oli mies ollut terve ja hyvissä voimin, mutta paneutuupa
siitä vain vuoteeseen ja kuolla kupsahtaa ihan kuin saadakseen
työntää vaimonsa toisen elätettäväksi. Olivathan ne viitoset ja
kympit, joita tuontuostakin täytyi pistää Amalian kirjeisiin, monesti
mieltä kaivelleet. Mutta mitä ne sittenkään merkitsivät sen rinnalla,
mistä nyt oli kysymys. Tilapäinen avustus muuttuisi vakituiseksi
elättämiseksi.

Ja se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan
hän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän
vapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat
elätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea
olevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.

Emma Sarsia ihan sapetti. -- Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä
harrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan
aamusella.

Liisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. -- Mitäpä minä
sitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja
kun syrjäisillekin on liiennyt.

-- Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista
omaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.

Vanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään
vilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä
jaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.

-- Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi
asioista. -- Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. --
Minä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen.
-- Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa
siihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle,
että voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa
kodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja
tutuin.

Vanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän
ja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei
väistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan
kiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli
saanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain
hengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin
leivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.

-- Niin, -- jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, -- ajattelin
sitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin
tänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata
itselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei
mammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan
kustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät
vuokralaisille.

Vanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: --
Se sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita
kauheasti.

Liisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. -- Minä voin tilkitä sen,
sanoi hän. -- Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen
rivettä ja pinkopahviakin. -- Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota
ylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla
härnäilemättä.

Vanhan rouvan ajatukset pysähtyivät tällä hetkellä helteiseen
kesäpäivään Helsingissä. Hän muisti muuatta laatuaan sangen erikoista
tapahtumaa, joka kiinnitti hänen huomionsa lystikkääseen ja reippaaseen
pieneen tyttöön. Hän muisteli siitä saakka kuluneita vuosia ja hän
tunsi mieltäkeventävän selvästi, että vaikka hän monessa asiassa olikin
pettynyt, ei hän ainakaan joka suhteessa ollut pettynyt siihen lapseen
nähden, jonka silloin otti huostaansa.

-- Sinun ehdotuksesi on oikeastaan hyvinkin sopiva, sanoi hän pöydästä
nousten, otti Tussen syliinsä ja rupesi sitä hyväilemään.


3.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Oskar Malm Röllerin liikkeen portailla
vastapäätä rouva Sarsin taloa. Hän oli menossa viettämään vapaata
iltapäiväänsä, mutta tahtoi sitä ennen ottaa selkoa, oliko Liisa
Spetskin juuri menossa jonnekin. Liisa-neiti käveli nykyään ahkerasti
neiti Rönnströmin kanssa ja Malmin oli kuljettava kotiinsa aivan
Elna-neidin asunnon ohi.

Malm siristeli silmiään. Hän ei ollut uskoa niitä. Ikkuna Liisa-neidin
huoneeseen oli auki, samoin sieltä etehiseen avautuva ovi ja sitten
vielä ovi ulos. Malm saattoi siitä syystä harvinaisen hyvin nähdä mitä
tapahtui huoneessa. Ja sittenkään hän ei tietänyt, näkikö hän oikein
vai ei.

Korkeilla tikapuilla seisoi Liisa-neiti nähtävästi ahkerassa ja voimaa
kysyvässä työssä.

Malm kumartui hieman nähdäkseen paremmin.

Niin, totisesti. Se ei ollut mikään erehdys. Liisa tilkitsi seinää.

Malm meni hämilleen. Olisi kai ollut hienotuntoisempaa olla näkemättä.
Mutta Liisa-neiti sattui juuri katsomaan kadulle päin ja Malm tunsi
oman kätensä jo nousseen puolitiehen lakkia kohti.

-- Iltaa. -- Liisa kumartui lähemmä avonaista ikkunaa ja nauroi. Malmin
avuton hämillejoutuminen huvitti häntä.

-- Te ette ole kävelemässä neiti Rönnströmin kanssa? -- Malm laskeutui
muutamia portaita alemmaksi punniten mielessään, uskaltaisiko jatkaa
keskustelua lähemmältä, koska Liisa-neiti itse oli pannut sen alkuun.

-- Nähtävästi en. -- Liisa yhä nauroi. -- Laitan tätä huonetta kuntoon
sen uudelle asukkaalle.

Malmin oli mahdoton jättää asiaa tähän. Sehän olisi ollut suorastaan
epäkohteliastakin. Hän lähti siitä syystä tulemaan kadun poikki,
kulkiessaan ennättäen ajatella paljon. Uuden asukkaan tulo Liisa-neidin
huoneeseen merkitsi luonnollisesti jotain, ehkä paljonkin. Vanhan
rouvan tienaamishalu oli ehkä houkutellut häntä vuokralaisen
ottamiseen? Tai olisivatkohan Liisan ja kasvatusäidin välit käyneet
kireiksi? Nuorelle, elämänhaluiselle ihmiselle mahtoi Sarsilla olo
monesti tuntua sietämättömältä.

Kauan kadoksissa ollut parooni Silversköldkin saattoi olla tämän
tapahtuman takana, huolimatta siitä, ettei häntä ollut näkynyt eikä
kuulunut pitkiin aikoihin.

Malm oli juuri päässyt tälle kohdalle arveluissaan, kun terävä-ääninen
hyvänpäivän-toivotus kiskaisi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Rouva
Sars kumartui omasta ikkunastaan kadulle päin iloisesti viittaillen
Malmille, Tämä jäi lakki kourassa seisomaan portin edustalle epäröiden
minne kääntyä.

Mutta vanha rouva ei hellittänyt. -- Antakaa vain Liisan tehdä töitään.
Minä ja kahvi odotamme teitä täällä.

Malm purasi huultaan, nielasi voimasanan seurankipeistä vanhoista
eukoista, mutta kääntyi sittenkin rouva Sarsin puolelle apealla
mielellä ajatellen, että Liisa-neiti arvattavasti nauroi huoneessaan ja
oli hyvillään.

Tahdikas taonta Liisan huoneesta säesti kahvia juovien keskustelua.
Välistä syntyi pieni loma, sitten alkoi taonta uudelleen.

Niinä hetkinä, jolloin Liisa levähti työstään, huvitti häntä ajatella
Malmia ja tämän harmia. Sen hän siitä sai, kun piti Röllerin portaita
tähystyspaikkanaan! Ei häntä nyt hevillä laskettaisi tuolta sisältä.
Ja kun Malm vielä oli sellainen hyvänahkainen mies, ettei osannut edes
pitää puoliaankaan! Ei noin kiltisti moni mukautuisi. Mutta Malmilla
kai oli äiti-muori mielessään aina kun hän näki vanhan ihmisen.

Liisalle kihahti äkkiä vedet silmiin. Ajatus luisti Berntiin. Hän olisi
voinut tehdä juuri samoin. Hänkin oli tuollainen ikää ritarillisesti
kunnioittava mies.

Liisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys
Berntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan
muistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti
Berntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina
uskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.

Liisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun
tarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman,
kai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä
oli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa
tapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen
asema oli toisenlainen.

Liisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa
valmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa -- omaan huoneeseensa.
Se oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä
eilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän
tilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin
avuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä
silmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen
kuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.

Liisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan
ja tämän kaupunginmatkaan.

Kun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen,
epämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi,
kun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.

Vielä kerran! Noin! -- Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla
rakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan
ja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.

Avatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella
häätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman
vaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin
astuessa ja minkälaista nyt oli.

Hän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi
päärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen
väliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.

-- Sinä rakas ihminen! -- Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi
telineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. -- Minähän näin
vain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut
ikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, ei _voi_ -- ei saa puhua vaikka
tahtoisikin.

Liisa nyökkäsi. -- Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle.
-- Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien
laadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt
sen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota
suurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se,
joka sitä kerran oli kokenut.

Elna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. -- Sinä olet paras ystävä
maailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua
tarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.

-- Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?

-- Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä
sinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole
aikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun en _saa_
omaani täällä, _otan_ sen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä
voi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.

Syvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen
harvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti
vaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. --
Minun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. -- Minä
tahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. -- Hän puhui
kuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta,
mutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä
eteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi
toisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille.
Hän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun
suhteeseen.

-- Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa
omakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani.
-- Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna
kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. -- Minä en voisi elää
tuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin
tekee hyvää. -- -- Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.

-- Liisa, -- Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä
Liisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa
ääressä. -- Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. -- Näytti siltä kuin
Elna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet
pyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. -- Niin, alkoi hän uudelleen,
-- junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä
istui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin
työtäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan
ja aivan kuin hartaudella kädessään. -- "Jolla on, hänelle annetaan",
sanoi hän viimein. "Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa
kaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla
ei ole mitään." -- Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen
katseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät
ihmiset rohkeasti _ota_ osaansa?

-- Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.

Liisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski
voimiensa takaa verhotankojen nauloja.

Kun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat
poskensa punaisina ja silmät säteilivät.

Hän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.


4.

Kaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko
tungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä
otsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan
kuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja
holhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia
kiertävän veden tummassa uomassa.

"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii", lauloivat lapset. Liisa
kulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin
iloisista.

Kiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään
ovelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan
ja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.

Oskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa -- kuten useinkin
Liisa Spetsin seurassa. -- Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen
punastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki
sen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se
päinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.

Hän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli
avustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan
tähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen
kertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen
kysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.

Tiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa
teennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?

Oskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa
Spetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen,
aina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että
kotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä
tavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja
nauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.

Syksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut
käyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli
seurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä
vanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin
kun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein
viihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli
ollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta
joka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että
hän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja.
Hän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä
hän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa
huvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän
kanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä,
-- juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut
muualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.

Niin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin
tällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi
hän siellä.

Usein se huvi kuitenkin oli ollut karvaudella sekoitettua. Ensiksi
olivat molemmat vanhukset sellaisia, jotka osasivat pysyttää itsensä
ja omat ajatuksensa seurustelun keskipisteenä. Ja Liisa väistyi
sekä kunnioittavasti että nähtävästi halulla syrjään. Kunnolliseen
keskusteluun ei Liisan kanssa tällaisina iltoina koskaan päässyt. Sai
vain kuunnella hänen helisevää nauruaan, hymähtää sanansutkauksille,
joilla hän väisteli vanhusten letkauksia ja ravita katsettaan hänen
kauneudellaan.

Joskus Malm oli tekaissut itselleen asiaa Liisalle tämän
yksityishuoneeseen, mutta hän oli aina sattunut tulemaan hetkellä,
jolloin Liisan oli ollut lähdettävä jonnekin, eikä häntä koskaan
kehoitettu uudistamaan käyntiään.

Yhtä tasainen kuin Liisa yleensä oli mielialaltaan, yhtä epätasainen
oli hän käytöksessään Malmia kohtaan, silloin kun he sattuivat olemaan
kahden. Välistä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut tavanmukaisen
varovaisuutensa viskautuen keskusteluun, joka tuntui tuottavan hänelle
yhtä paljon tyydytystä ja nautintoa kuin hänen puhetoverilleen, mutta
samassa kun Malm tästä haltioituneena jollain tavoin osoitti iloa tai
kiitollisuutta, muutti hän tapaa, vetäytyi kuin haarniskaan ja katkaisi
kaksinolon niin pian kuin mahdollista.

Tällaisina hetkinä Malm aina ajatteli Bernt Silversköldiä. Hän on tämän
takana, sanoi hän itselleen. Monesti hän Sarsilla ollessaan huomasi
hakemalla hakevansa jotain, joka muistuttaisi Berntistä. Mutta aina
turhaan. Puheista ei koskaan kuultanut esiin mitään muistoja Berntin
oleskelusta paikkakunnalla, ja kun Malm suorastaan johti puheen
pelkäämäänsä aineeseen, olivat huomiot aina rauhoittavaa laatua. Kaikki
puhuivat Silversköldistä luonnollisesti ja aristelematta, eivät koskaan
hätäisesti kääntäneet puhetta toisaalle yhtä vähän kuin kukaan näytti
olevan siitä erittäin huvitettu.

Malm oli tällaisten kokemusten jälkeen aina loistavalla tuulella, siksi
kunnes Liisan etäällä pysyttelevä käytös taas masentavalla tavalla
muistutti häntä Bernt Silversköldistä.

Tänään päivälehden saavuttua olivat kaikki tämänsuuntaiset ajatukset
saaneet uutta virikettä.

Pikku Oton tähden oli Malm jo aikaisemmin päättänyt lähteä
kuusijuhlaan. Ja pikku Oton tähden hän tietysti olikin täällä. Mutta
hänen täytyi kuitenkin aina katseen sattuessa Liisaan ajatella tuota
ilmoitusta.

Tietääkö Liisa vai eikö hän tiedä, kysyi Malm taaskin itseltään. Jos
vanha paroonitar oli vastustanut poikansa naimista, oli tämä asiain
käänne ehkä hyvinkin tervetullut. Liisan iloisuudella oli siinä
tapauksessa luonnollinen selityksensä.

Malm puraisi ohuita viiksiään, kiskaisi katseensa uudelleen irti
Liisasta ja siirsi sen pikku Ottoon.

Tällainen tilanteen vaa'allepano oli oikeastaan yhtä turha kuin
järjetön. Eikähän se koskenut muita kuin itse asianomaisia. Tomppeli
oli se, joka jättäytyi ajattelemaan tyttöä, jolle kaunis parooni
Silversköld oli osoittanut huomiota.

Tästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla
odotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki
ensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä
ovelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä
kotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.

Vihdoin Liisa tuli.

-- Saan kiittää hauskasta illasta!

Malmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan
ihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut
näyttää kaikkein paraimmat puolensa? -- Ehkä saan saattaa? -- Se tuli
hätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.

-- Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta
tietä kotiinsa.

Hän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee Bernt
Silversköldiä. Minä olen tiellä.

Malm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten
oli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan
pakkasessa.

-- Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen
päättävästi. -- Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja
enin syrjään vetäytyviä.

-- Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. -- Se sanottiin
taaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton
keskustelemaan.

Mutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin
jonkun verran tietoa asiassa.

-- Vaikeata on pienenä orvoksi jääneen osa. Mutta ei taida olla helppoa
vanhempanakaan, kun se tulee eteen. Ajattelen parooni Silversköldiä.

-- Silversköldiä? -- Äänessä kuului kaikesta huolimatta pienen
pieni värähdys, joka vakuutti Oskaria siitä, että tieto oli tullut
odottamatta.

-- Niin. Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus paroonittaren kuolemasta.

-- Vai niin. En kerinnyt katsomaan sanomia ennen tänne juhlaan lähtöä.
Oli kaikenlaista hommattavaa.

Ääni oli taas pettävän luonnollinen ja tyyni.

Malm käänsi puheen lapsiin ja erinomattain pikku Ottoon. Portilla
hyvästellessään hän kuitenkin oli vakuutettu Bernt Silversköldin
voitosta.

Hitain askelin hän läheni kotia, pitkin matkaa lukien itselleen lakia
narrimaisista toiveistaan ja äskeisestä urkkijatoimestaan. Se oli
halpamaista, kerrassaan halpamaista. Mutta ihmekö jos tuli kiusatuksi
vaikka mihin, kun naisihminen saattoi olla tuollainen monimutkainen
koneisto, jonka perille tavallisen selväjärkisen miehen oli mahdoton
päästä.


5.

Joulu-aaton aamu valkeni purevan kylmänä ja kirkkaana. Edellisten
päivien märkä lumi kimalteli kristalleiksi kiteytyneenä puiden oksilla,
reenjalas liukui kitisten uomassaan ja ihmiset kiiruhtivat eteenpäin
ei ainoastaan moninaisten tehtäviensä vaan pakkasenkin eteenpäin
hätyyttäminä.

Liisan täytyi odottaa joka paikassa, jonne hän tuli. Kotoa oli
kovasti käsketty joutumaan. Mutta se oli mahdotonta. Sekä maalaiset
että kaupunkilaiset tungeskelivat kilvan kaupoissa kukin haluten
saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Jonkun täytyi
kärsivällisesti odottaakin.

Liisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki
hetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että
odottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja
epämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.

Sytykettä saanut toivo oli vaikeammasti hallittava kuin kituva. Hän oli
tuntenut sen siitä asti, kun Malmilta kuuli paroonitar Silversköldin
kuolemasta.

Alussa oli ollut toisin. Silloin hän ajatteli vain Berntiä ja tämän
suurta surua. Hän tunsi sen omanaan. Hänkin koki omassa sisimmässään
äidistä eroamisen kalvavinta tuskaa. Hän, äiditön, itki Berntin kanssa
sen suuren hellyyden sammumista, josta hän itse ei ollut maistanut
hiventäkään.

Mutta sitten kääntyivät ajatukset omaan kohtaloon.

Kuolema sekä sovitti että lähensi. Se, joka oli siirtymäisillään rajan
toiselle puolelle, kävi usein jo täällä selvänäköisemmäksi tuolta
toiselta puolelta virtaavasta valosta. Se mikä ennen oli tuntunut
suuriarvoiselta ja painavalta, saattoi käydä mitättömän vähäarvoiseksi,
samalla kun väheksytty kasvoi suuriarvoiseksi.

Milloin äiti olisi suostuvaisempi ainoan lapsensa hartaaseen pyyntöön
kuin juuri, kuolinvuoteellaan? Eikö hänen sydäntään silloin pehmittäisi
sekin ajatus, että äidin jättäessä oli sydänystävä tarpeellisempi kuin
koskaan?

Väkijoukko myymäpöydän edustalla liikuskeli ja harveni. Muutamat
ostajat olivat saaneet asiansa toimitetuksi ja antoivat tilaa
toisille. Liisa työntäytyi lähemmä, sai ostoksensa tehdyksi ja kääntyi
kiirehtävin askelin kotiinpäin.

-- Vihdoinkin, tuli terävästi vanhan rouvan keinutuolista Liisan
astuessa huoneeseen.

Sisar Amalia, joka käytti keppiä kulkiessaan ja joka aina uteli
kaikkea, nousi paikaltaan, tulla kompuroi vastaan ja rupesi
tunnustelevasti kuin uteleva lapsi hypistelemään Liisan tuomia
tavaroita. -- Tänne on tullut paketti sinullekin, sanoi hän ohimennen.
-- Se tuotiin vastikään.

Liisa ei vastannut. Hän teki selkoa ostoksistaan samalla kuin
sisimmässään tuskastuneena päätti paketin olevan Malmilta.

Toisten seurassa hän kyllä oli valmis huomauttamaan Malmin hyvistä,
arvonantoa ansaitsevista puolista, mutta jos vain jokin persoonallinen
ystävyydenosoitus tuli vastaanotettavaksi, tuntui se vastenmieliseltä.

-- Sinulle ei ainakaan kannata antaa mitään, pisteli Amalia täti
ruokapöydässä. -- Et ole edes vilaissutkaan pakettiisi.

-- Vielähän minä tästä ennätän. -- Liisa nielaisi viime suupalasensa ja
nousi ottamaan pakettiaan.

Se oli Helsingistä lähetetty rautatiepaketti.

Hän vavahti. Kävi kuin voimakas sähkövirta hänen koko olemuksensa läpi.
Sormet eivät tarpeeksi nopeasti saaneet liestyneitä solmuja aukenemaan.
Silmä koetti tunkea läpi suojaavan kuoren. Ajatus aavisti.

Viimeinen solmu laukeni vihdoinkin. Kansi valahti syrjään. Suojaavat
silkkipaperikuoret aukenivat kahisten.

Hän piteli kädessään suurta kimppua tummia, hehkuvan punaisia ruusuja.
Laatikon pohjalla hän näki kortin, johon oli kirjoitettu: Märchen
Elisabet.

Hän kätki kasvonsa kukkiin -- syvälle kuin hautautuakseen niiden
helmaan. Ruusujen tuoksu hyväili ja huumasi. Oli kuin kauan ikävöity
rakkaus äkkiä olisi ympäröinyt häntä suurena, syleilyynsä tempaavana
aaltona.

-- Keneltä? tuli harvakseen ja painolla vanhan rouvan nurkasta.

Liisan pää kohosi. Voimakkaana lainehtivat tunteet väreilivät hänen
kasvoillaan, mutta vastaus tuli empimättä ja tyynesti.

Vanha rouva ei vastannut. Mutta hän tarttui päättävästi saamaansa
johtolankaan. Liisa oli umpimielinen. Hän oli tyynen tasaisella
käytöksellään erehdyttävän levollisesti asettanut suhteensa Bernt
Silversköldiin kuin kaiken maailman katseltavaksi. Ja kun vanha
rouva itse kaiken aikaa oli ollut vakuutettu lähemmän suhteen
mahdottomuudesta, oli hän työntänyt koko asian syrjään. Mutta nämä
ruusut puhuivat.

Sisar Amalian keppi painui tasaisin kolahduksin permantoon. Hän
kompuroi lähemmä hellaa katsoakseen eikö kahvipannusta saisi pientä
lisätilkkaa herutetuksi. Pitäisihän sitä edes näin joulun alla saada
runsaammin.

-- Sinä olet iloinen kuin suuren perinnön saanut, -- huomautti Emma
Sars katsoen kasvattiaan silmälasiensa alatse.

Liisa heläytti iloisen naurun. -- Ilo perinnöstä, jota ei ole saatu, on
kai sitä iloa, jota ei meiltä oteta pois, koska se ei perustu näihin
näkyväisiin.

-- Ai, ai, lapsi kulta, sinä sitä osaat nauraa! -- Amalia herutteli
pannua haikeana ajatellen sisar Emman heikkoutta käyttää kovin niukkaa
mittaa kahville. Se ei näkynyt unohtuvan häneltä näin juhlienkaan alla.

-- Niin, niin, mitäpä sitä tuossa iässä tietää suruista. -- Amalia
huokasi uudelleen.

-- Ei sen enempää kuin kukkaset kasteesta ja vesihelmistä.

-- Ei sinulta sanoja puutu. -- Vanha rouva hymähti tyytyväisesti.
Hänestä sanoissa oli kuin avain siihen aikaan, jota oli pidetty
salassa häneltä, mutta jonne hän nyt oli päässyt vilkaisemaan. Ja jos
Liisa todella -- vastoin kaikkea luultavuutta -- pääsisi kohoamaan
paroonittaren arvoon, täytyisi hänelle antaa anteeksi paljon.

-- Poroa, ei muuta kuin poroa. -- Amalia laski pannun takaisin
hellanreunalle ja kompuroi takaisin tuolilleen.

-- Porostahan raha maksetaan. -- Vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle
kaupungilla vielä toimitettavista asioista. -- Älä unohda niitä
talonmiehen tupakoita, huusi hän Liisan jo ollessa ovella. -- Ota
Miettiseltä. Siellä myydään alennuksella.

-- Muistan, otan ja tuon. -- Liisa laski portaat voimistelijan
reippaudella, käännähti pihaportista vasemmalle ja suuntasi kulkunsa
keskikaupungille.

Pakkanen tuntui lauhtuneen. Tai oliko muutos ehkä vain tapahtunut
hänessä? Hänen poskiaan aivan poltti. Tungosta ja ahdinkoa synnyttävä
joulukiirekin tuntui nyt hauskalta. Se oli usein ennen tuonut haikeutta
hänen mieleensä. Hänen oma kaipuunsa oli kohonnut huippuunsa toisten
ilopöytien näkemisestä. Mutta nyt -- nyt oli _hänen_ joulunsa tullut.
Nyt oli jokainen odotuksen hetki tämän tungeskelevan joukon keskellä
kuin onnentäysi mitta, jonka hän janoisena nosti huulilleen.

Ihmiset hänen ympärillään tuupiskelivat ja työnsivät toisiaan. Hän näki
joukossa muutamia tuttavia, puristi kättä lähellä seisovien kanssa,
nyökkäsi toisille ja toivotteli hyvää joulua. Hän tunsi tulleensa
kaikkia entistä lähemmäksi. Suru eristi. Ilo yhdisti. Hän tunsi sen.
Ilossa jaksoi tuntea ihmiset veljiksi ja sisariksi, jaksoi muistaa,
että kaikki oikeastaan kuuluivat samaan suureen perheeseen, jonka
jäsenillä suuresti eroavista kokemuksistaan huolimatta sittenkin oli
oleellisin ja tärkein yhteistä.

Miettisen alennuksella myyvä liike oli koonnut ostajia vieläkin
enemmän kuin muut liikkeet. Siellä oli enimmäkseen maalaisia. Liisa
nyökkäsi heillekin ja toivotteli hyvää joulua. Hän muisti kotisaarensa
asukkaita, muisti äitiä ja ensimäistä yhtymistään Berntiin. Hän puheli
tungoksessa lähinnä seisovien kanssa. Ne olivat tuntemattomia, mutta
tuntuivat tutuilta. Hänen naurunsa helisi iloa tartuttavana. Ja kun hän
poistui puodista, katsoivat ihmiset hymyillen hänen jälkeensä. Heistä
tuntui siltä kuin olisivat saaneet jotain iloista kotiinkin vietäväksi.

Toimitettuaan kaikki muut asiansa poikkesi Liisa suorittamaan
viimeiseksi säästyneet ostokset Röllerin puodissa.

Raskas ilma tulvahti oven avauksessa vastaan ja sankka ihmisjoukko
ennusti pitkällistä odotusta, mutta Liisalle loistivat lukemattomat ja
kirkkaat jouluvalot.

-- Iloista joulua, toivotteli Malm ojentaessaan Liisalle valmistamansa
paketit.

-- Kiitos. Sitä samaa teille.

Malm huomasi hänen silmiensä kirkkaan säteilyn ja se riipaisi hänen
sisintään omituisen kipeästi. -- Hauskaksi se kai tuleekin, lisäsi
hän pistäen kantonappulan paketin silmukkaan. -- Elämä näyttää olevan
teille kuin silkkiä.

-- Sanokaa pikemmin että se on kuin ruusuilla kulkemista. Sitä se
todellakin on. -- Liisa nyökkäsi, raivasi itselleen tietä väkijoukon
läpi ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.

Mutta iloisen naurun kaiku väreili vielä kauan ilmassa. Malm koetti
olla kuulematta sitä. Hänellä oli kiire.


6.

Pyhät olivat ohi. Juhlista oli siirryttävä arkeen. Sitä tiesi vaihdos
monelle -- kouluihmisille etenkin. Liisalle ei. Hänen juhlansa oli
ovella, hän tunsi sen. Juhlien aikana oli Bernt tietysti tahtonut pysyä
kotona isänsä luona. Mutta nyt, kun hän tiesi Liisan työkauden pian
alkavaksi, hän varmaan tulisi.

Ja hän tuli.

Liisa istui paraikaa tutkimassa vastailmestynyttä koulukirjaa, kun
ovikello soi. Kaupungin paraimman vieraskodin pikku passari astui
kirje kädessään sisään. Bernt oli saapunut aamujunalla ja tiedusteli
kirjeessään missä ja milloin he voisivat, tavata toisensa kahden kesken.

    Illalla 1/2 8 omassa yksityisessä huoneessani. Asun nykyään mamman
    talon viereisessä talossa. Sisäänkäytävä on pihan puolella.
    Nimikorttini näet ovella. Määrään näin myöhäisen ajan saadaksemme
    varmasti olla rauhassa. Siihen aikaan ei kukaan hyvässä
    kaupungissamme lähde toisia tapaamaan.

    Oma rakkaani, ikävöiden odottaa sinua suruasi sureva, onnellesi
    elävä Märchen Elisabet.

Hän sulki vastauksen kuoreen ja antoi sen pojalle. Sitten jäi hän
ikkunaan katsomaan tiehensä juoksevan jälkeen.

Tuollainen lyhyt pieni kirjelippunen, miten siihen saattoi panna kuin
koko sisimpänsä! Ja miten saattoi katsella sen perille viejää, aivan
kuin olisi uskonut koko elämänsä onnen hänen käsiinsä!

Kaksi tanakkaa säärtä ja harmaa takinlieve vilahtivat vielä kerran
kadunkulmauksessa. Sitten oli poika kadonnut näkyvistä.

Liisa kääntyi huoneeseen päin ja loi ihmettelevän, uneksivan katseen
ympärilleen. Oli odotettava vain muutamia tunteja ja sittekin tuntui
tuo aika nyt sietämättömän pitkältä.

Hän viskasi kiireisesti päällysvaatteet päälleen, tarkasti laatikkoa,
johon hänellä oli tapana erottaa rahat kuukauden juokseviin menoihin,
otti siitä summan, jonka suuruista hän ei tavallisissa oloissa koskaan
olisi sallinut itselleen ja läksi ostamaan kukkia.

Palattuaan hän järjesti kotinsa juhla-asuun ja läksi sitten vanhusten
luokse päivällisille.

Luuvalo oli kaiken yötä valvottanut Amalia-tätiä. Tämä oli siitä syystä
haikeimmillaan. Vanha rouva oli tapansa mukaan tuskastunut sisareensa.

Amalia pyyhki silmiään ja valitteli Liisalle.

-- Älä siinä taas ruikuta, katkaisi vanha rouva. -- Olisit Pietarissa
elämässä sillä, mitä Albrechtisi ansaitsi, niin tietäisit miltä
sydäntalvi ja luuvalo tuntuvat.

-- Kovaa se on tämä sisarenkin leipä. -- Amalia tukahdutti
nyyhkytyksen. -- Aina sinä siitä muistutat ja vedät vielä Albrechtinkin
siihen, vaikka sinä itsekin olisit ottanut hänet, jollet silloinkin
olisi ajatellut tämän maailman hyvyyttä.

-- Tämä kova sisarellinen leipä voi äkkiä loppua sinulta. -- Se
sanottiin yksikantaan ja nasevasti. Sitten vanha rouva rupesi puhumaan
Liisalle omista huolistaan. Näin talvisydännä oli hänen makuuhuoneensa
kovin kylmä. Amalian huone oli nykyään paljon paremmassa kunnossa. --
Sinullehan tämä kaikki kuitenkin kerran joutuu. Saisit nyt jo etukäteen
korjailla vähän omillakin varoillasi. Tällainen kaupungintalo nielee
paljon. -- Miksen -- saatanhan minä. -- Liisa tuskin kiinnitti huomiota
sanoihinsa. Hän oli jäänyt ajattelemaan tällaista kylmää ilotonta
vanhuutta, jolloin mieli askarteli vain omissa pienissä pyyteissä,
katkeruudella kohdistuen sekä menneisyyteen, tulevaisuuteen että koko
ympäristöön.

Ehkäpä ihminen oli vaarassa tulla tällaiseksi, jos ei saanut tuntea
suurta, lämmittävää, elämän kaikkein jaloimpia puolia kehittävää
rakkautta. Mutta joka sen kerran tunsi -- -- --

"Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet".

Hän tunsi Berntin syleilyn sellaisena kuin se häntä ympäröi heidän
onnensa suurena juhlahetkenä, kun luontokin rajuilman jälkeen pukeutui
pyhäiseen juhla-asuun.

Sellainen kokemus sinänsä oli täynnä elämän ylitsevuotavaa rikkautta.
Sen varassa jaksoi elää jähmettymättä ja katkeroitumatta.

Amalia-täti nosti vettyneen katseen nypläyksestään. Hän näki ilohohteen
Liisan kasvoilla ja oli kohta selvillä sen alkujuuresta.

-- Niin, niin, hyvä sinun on iloita. -- Olet nuori, työkykyinen
ihminen. -- Raskaat huokaukset täydensivät sanojen sisältöä. -- Ja
jos sairautta sattuisi, on tiedossa perintö, jonka koroilla voit elää
huolettomasti.

Vanha rouva rykäsi kuivahkosti, pyyhkäisi tavanmukaisessa kylmässä
hiessä olevaa leukaansa ja hymyili kämmenensä takana. Hänen
laskutaitonsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin. Sen hän Amalian sanoista
ymmärsi. Mitäpä hän vielä olisi päättänyt, kenelle hän jättäisi
omaisuutensa. Vielä hänellä oli aikaa siihen. Oli vain tehnyt mieli
härnäillä Amaliaa. Ja eikös tämä heti mennytkin ansaan.

Liisa katsoi kelloaan, tarjoutui hieromaan tädin särkeviä jäseniä ja
jutteli kasvatusäitinsä kanssa tämän huoneessa tehtävistä korjauksista.
Viimein hän uudelleen katsottuaan kelloaan nousi lähteäkseen.

Avatessaan oven omaan huoneeseensa, tunsi hän astuvansa onnelaansa.
Huoneen hiljainen äänettömyys tuntui väräjävän onnenaavistuksissa.
Katukulmauksesta loi himmeä lyhty kajastuksensa huoneeseen. Sen valossa
häämöitti huoneen valkea kalusto paistavan puhtaana kuin morsiuspuku.

Liisa painui pieneen keinutuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä. Hänelle
tuli voimakas tunne siitä, että hän uudelleen oli rakkauden pyhässä
uhrilehdossa. Mutta nyt hän oli tullut sinne saadakseen takaisin sen,
minkä hän kerran suuressa tuskassa oli uhrannut. Se annettaisiin
hänelle takaisin sitä varten, että hän saisi kantaa rakkautensa lahjan
ehjänä ja puhdistuneena hänelle, joka nyt suuressa surussaan paremmin
kuin koskaan ennen oli sen tarpeessa.

Tämä hiljainen odotuksen hetki oli hänelle uusi, pyhä rakkaudelle
vihkiytymisen hetki, jolloin hän sai kuin koota sisimpänsä sitten
voidakseen koko olemuksellaan antaa ja vastaanottaa. Kuinka tällainen
hetki saattoikin aivan kuin sulkea itseensä sekä menneisyyden että
tulevaisuuden! Sitä eli kaikessa yhtaikaa. Ajatukset ja tunteet
olivat kuin paikan ja ajan siteistä vapautuneet. Ne liitelivät
sinne tänne, nousivat ja laskivat, leikkivät ja lepäilivät aivan
kuin oikukas aallokko sen tuulisen salmen suussa, joka kotisaaresta
johti vesien aukealle valtatielle. Ne veivät hetkeksi lapsuusajan
karuun ilottomuuteen ja äitiin, joka ei koskaan näyttänyt äidinmieltä
lapselleen, sitten Berntiin, hänen kotiinsa, hänen suruunsa ja
pitkäaikaisen eron raskauteen.

Mutta mikään muisto ei enää tuntunut katkeralta. Kaikki oli sittenkin
ollut kehittämässä ja kasvattamassa. Kaikki yhdessä oli luonut hänestä
sen täyskypsän naisen, joksi hän nyt tunsi itsensä. Suru ei enää
peloittanut enemmän kuin ilokaan. Hän oli kuin niistä kylläkseen
saanut, joka kokemansa nostamana on päässyt vaihtelevien eläymysten
yläpuolelle, noussut niiden aallokossa keinuvasta kaarnasta niiden
herraksi ja niistä nauttijaksi.

Hän tunsi kasvaneensa rikkaaksi ja voimakkaaksi. Hän sai kuin kädet
täynnä antimia astua armastaan vastaan antaakseen paljon paljon
kadottaneelle.

Kello jossain läheisyydessä löi harvaan ja juhlallisesti seitsemän.

Liisa kavahti pystyyn ja rupesi sytyttelemään tulia.

Himmeä amppelin valo loisti pian katosta ja pöydällä paloi iloisesti
kolmihaarainen kynttilänjalka.

Liisan täytyi ajatella kesäyötä, jolloin hän erotessaan Berntistä tunsi
olevansa keskellä syksyn valotonta aikaa.

Nyt oli hänen kesänsä koittanut.


7.

-- Oma armaani, -- rakas äiditön poikani! -- Liisa nosti Berntin
pään äidillisen hellästi polveltaan, suuteli hänen kaihon täyttämiä
silmiään, jotka nyt surussa näyttivät kauniimmilta kuin koskaan, ja
koetti katseensa lämmöllä sytyttää ilonvälkettä niihin.

-- Ja saammeko me nyt omistaa toisemme vanhempiesi täydellä
suostumuksella? -- Hän sanoi sen hyvin hiljaa, melkein kuiskaamalla.
Tuntui miltei vaikealta käydä puhumaan omista asioista, mutta hänen oli
mahdoton enää pidättää tuota kysymystä. He olivat tähän asti puhuneet
yksinomaan Berntin oloista, hänen äidistään ja tämän kuolemasta sekä
kaikesta siihen kuuluvasta.

Jälleennäkemisen ilokin oli vaatinut osansa ajasta. Mutta nyt tunki tuo
kysymys esiin aivan väkipakolla.

Bernt kohotti katseensa Liisaan. -- Suruni ollessa suurimmillaan
siunasin sinua, rakkaani, joka et antanut taivuttaa itseäsi särkemään
suhdettani äitiin. Sinä tunsit minut siinä suhteessa paremmin kuin
minä itse. Meidän suhteemme olisi nyt särkynyt, jos se silloin olisi
rakentunut. -- Hän piteli Liisan kättä omassaan ja painoi sen kerta
toisensa jälkeen huuliaan vasten. -- Sinä rakas, rohkea ja luja, --
kuinka sinua rakastan!

Liisa laski vapaan kätensä hyväilevästi Berntin päälaelle. -- Rakas,
sanoi hän hiljaa, vanhempiesi täydellä suostumuksella saan nyt sanoa
näin? Niinhän? -- Ääni oli täynnä levollisuutta ja luottamusta. Käsi
valahti päälaelta kaulalle ja jäi siihen. -- Äitisikin suostumuksella,
lisäsi hän hiljaa ja hartaudella.

-- Sinä olet ymmärtänyt minua väärin. -- Bernt teki liikkeen kuin
noustakseen, mutta jäi yhä istumaan pää painautuneena Liisaan ja
käsivarret polvien varassa.

-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Bernt liikahti taas. Liisa tunsi
hänen kätensä vavahtavan. -- Minun olisi tietysti pitänyt puhua siitä
kohta. Mutta minä en jaksanut. Minun täytyi saada jakaa kaipuuni sinun
kanssasi. Ja minä tarvitsin itselleni vahvistukseksi saada maistaa
jälleennäkemisen iloa.

-- Mutta Bernt, minä en sittenkään käsitä? -- Omituinen, käsittämätön
pelko pani Liisan sisimmän vavahtamaan. Oli kuin perustus äkkiä olisi
pettänyt hänen jalkojensa alla. Kaikki horjui.

Lujalla tahdon ponnistuksella hän kuitenkin tyynnytti mielensä. Itse
pääasian suhteen oli erehdys mahdoton. Berntin äiti oli kuollut. Ja
Bernt oli tämän jälkeen tullut hänen luokseen sama suuri rakkaus
sydämessään kuin ennenkin. Nämä tosiasiat pysyivät järkähtämättöminä,
eivätkä mitkään toisarvoiset asiat niiden rinnalla voineet merkitä
sanottavia.

-- Liisa! -- Bernt oikasihe ja katsoi Liisan silmiin kuin katseellaan
taivuttaakseen häntä oman katsantokantansa puoleen. -- Kun puolitoista
vuotta takaperin ensi kertaa puhuin vanhemmilleni rakkaudestamme, oli
äiti erityisesti sitä vastaan. Koeta ymmärtää, että se on kirjoitettava
hänen äidillisen hellyytensä laskuun.

Liisa nyökkäsi. -- Jatka, sanoi hän, sisimmässään taistellen voitolle
pyrkivää aavistusta vastaan.

-- Hänen sairautensa oli lyhytaikainen. Muutos huonompaan päin tapahtui
aivan äkkiä ja odottamatta. Olisin ikäni syyttänyt itseäni hänen
kuolemastaan, jos silloin olisin ahdistanut häntä omilla toiveillani.

Liisa nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut sanaakaan. Berntkään ei
jatkanut. He istuivat kumpikin ison aikaa vaieten kärsien äänettömyyden
loppumattomilta tuntuvien hetkien raskaudesta.

Liisa yritti muutaman kerran sanoa jotain, mutta suuri sisäinen
ahdistus salpasi häneltä äänen.

Vihdoin karkasi Bernt pystyyn. -- Miksi et sinä puhu? Sinun täytyy
armahtaa ja ymmärtää. Puhu, -- puhu! Sinä voit!

-- Sanojesi paljastama todellisuus on rautaisen armoton. Se kuristaa
minut.

-- Ja mikä on niin kovaa? Sekö etten kuolevalta äidiltäni voinut
kerjätä hänen suostumustaan? -- Bernt paisutti ääntään kuin
ulkonaisella voimalla lisätäkseen sanojensa painavuutta. -- Liisa, sinä
luja ja rohkea, älä ole pikkumainen. Älä tuhoa onneamme turhan tähden.

Liisan painunut pää kohosi. Hänen katseensa oli lasittunut ja jäykkä,
kasvoille levisi peloittava kalpeus. -- Minä ymmärrän, -- sai hän
viimein vaivalla sanotuksi, -- ettei kenelläkään ole oikeutta omin
pyytein häiritä kuolevaa. Sen minä ymmärrän. Kaikki muu on minulle
käsittämätöntä.

-- Mikä kaikki?

-- Esimerkiksi se, että näin ollen äitisi kuolema jollain tavoin voi
vaikuttaa tulevaisuuteemme ja onneemme. Bernt, eihän ihminen lakkaa
olemasta siksi, ettei hän ole näkyväisessä muodossa luonamme. Siinä
tapauksessa olisi elämä narripeliä, huono, kannattamaton kauppa,
joka päätetään asianomaisten tahtoa kysymättä. Ei kysytä keneltäkään
tahtooko hän syntyä tänne. Täytyy vain tulla. Toisille on elämä hieman
helpompaa, toisille aina ylivoimaisen raskasta, -- kaikille vaikeata.
Bernt, tällaisella elämällä täytyy olla tarkoituksensa, joka tekee
sen kannattavaksi. Enkä luule, että löydämme kyllin kannattavaa
tarkoitusta, ellemme usko rajan toisellakin puolella jatkuvaan elämään.
Kun ihminen kärsii, oppii hän etsimään tällaista kannattavaa elämän
tarkoitusta. -- Ja Bernt, minä olen kärsinyt, kärsinyt syvästi. Anna
anteeksi, Bernt, mutta eikö rakkautesi näinä puolenatoista vuotena
olisi voinut puhua siksi selvästi ja voimakkaasti äidillesi, että hän
pyynnöittäsikin olisi antanut sinulle siunauksensa? -- En tahtoisi
tehdä sinulle vääryyttä, enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta,
että itse jonkunlaisen arkuuden vuoksi olet jättänyt asiat tälle
kannalle. Te miehet, te olette niin toisenlaisia kuin me. Tokkohan te
koskaan niin voitte taistella onnenne puolesta kuin me? Te katsotte
usein etäämmälle kuin me. Mutta nainen katsoo syvemmälle, Bernt, --
syvemmälle.

Hän oli puhunut kuin se, joka kauan vaiettuaan sanoin etsii vapahdusta
musertavasta taakasta. Hänen katseessaan oli jotain haavoittuneen
eläimen värähtävästä tuskasta ja koko hänen olentonsa vapisi.

-- Aiotko yhdellä iskulla riistää minulta kaikki? Siinä tapauksessa on
rakkautesi kova.

Taas painui värähtävän tuskan ilme entistä syvemmäksi Liisan
katseeseen. Hän kohotti kätensä kuin väistääkseen iskua.

-- Onko, -- sanoi hän särkynein äänin. -- Minä en ymmärrä. Olin
ennättänyt iloita niin syvästi, siksi olen nyt kuin huumauksessa iskun
kovuudesta. Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut. Tai onko isäsi --?

Bernt pudisti päätään. -- Minä tahdoin ensin puhua sinun kanssasi.

Mutta Liisa tarttui kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi. Hän tahtoi
uskoa. Ja hän tahtoi saada uskonsa ja toivonsa tartutetuksi Berntiinkin.

-- Hänellä voi olla äitisikin suostumus.. Ethän sinä tiedä, kun et ole
puhunut.

Mutta Bernt vain pudisti päätään. Isä tiesi minne Bernt oli
matkustanut. Totta kai hän olisi sanonut sanan, jos hänellä olisi ollut
täydellinen suostumus annettavana. Mutta hän oli ollut samanlainen
kuin ennenkin, -- ei ainoastaan surunsa murtama, vaan omituisesti
suunniltaan, -- aivan kuin päästään vähän sekaisin. Eikä vain surusta.
Berntillä oli tunne siitä, että alla piili jotain muutakin, että
vanhempien välillä oli tapahtunut jotain kummallista, järkyttävän
repivää, joka ehkä oli ollut aiheena siihen, että äidin alussa lievä
tauti äkkiä muutti luontoaan.

Mutta mikä toisi selvyyttä tähän hämäryyteen? Isältä ei voinut
kysyä. Itsestään hän ei puhuisi. Eikä mikään vanhempien onnellisessa
ja sopusointuisessa yhdyselämässä antanut selvitystä ristiriidan
syntymisen suhteen.

-- Jos minä tietäisin, -- -- jos ymmärtäisin? -- Liisa seisoi Berntin
edessä kädet ohimoille painettuina kuin kootakseen ajatuksiansa. --
Enhän minä epäröisi, en hetkeäkään, jos isäsi suostuisi ja jos hänellä
olisi edes jotain sovittavaa sanottavana äitisi kannasta. Kaksi, jotka
vuosikymmeniä ovat eläneet onnellisina yhdessä, tuntevat toisensa
siksi hyvin, että he tällaisessa asiassa sanoittakin tuntevat toisensa
mielen. Mutta jollei isäsi tiedä mitään eikä omasta puolestaan ole
muuttanut kantaa, en todellakaan ymmärrä, missä suhteessa asema olisi
muuttunut.

-- Äiti ei siitä enää kärsisi. Isä on varmaankin suostuvaisempi,
etenkin nyt, kun hän omasta kipeästä kokemuksestaan tietää, mitä
tuhoavan suurta tuskaa rakkaimman kadottaminen tuottaa.

-- Mistä me tiedämme, ettei se tuota äidillesi tuskaa? Kuka tietää ja
tuntee, miten lähellä täältä siirtyneet ovat meitä? Mikä takaa meille,
ettei äitisi kirous haudastakin nousisi tuhoamaan onneamme?

Liisa kulki suuressa sisäisessä tuskassa edes ja takaisin lattiata
pitkin. Hänen tuskansa tuntui sietämättömältä ja kuitenkin hän nyt
yhtä selvästi kuin edelliselläkin kerralla tunsi velvollisuudekseen
pysyä lujana ja järkähtämättömänä. Koti -- hyvä koti oli pyhäkkö, jota
ei kukaan rangaistuksetta särkenyt. Hänen oma katkera orpoutensa oli
opettanut häntä palvomaan onnellista lapsuudenkotia paikkana, jonka
läheisyydessä kaikki pieni, arkinen ja itsekäs oli mielestä riisuttava.

-- Bernt, -- Liisa pysähtyi hänen eteensä. Väräjävä tuskan ilme katosi
hänen katseestaan, pää kohosi, silmät säihkyivät, koko olemus oli
yhtenä ainoana hehkuvana ilmauksena häntä hallitsevan tunteen voimasta.

-- Bernt, vieras riisuu kengät jaloistaan astuessaan kodin pyhäkköön.
Minä riisun mielestäni omat onnentoiveeni, hartaimman, syvimmän
sydänhaluni.

Bernt tuijotti sanattomana Liisaan. Hänen kauneutensa ja se syvä,
voimakas tunne, joka hallitsi häntä, piti Berntiä hetken kuin
lumeissa. Mutta sitten Bernt karkasi pystyyn. Hän aivan raivostui
ajatuksesta, että sellainen nainen kuin Liisa, jolle oli suotu kaikki
mitä mies vaimoltaan saattoi pyytää: kauneutta, älyä, ihanteellisinta
naisellisuutta sulautuneena kiehtovan omaperäiseen yksilöllisyyteen,
että tällainen nainen kieltäisi sekä itseltään että häneltä elämän
suurimman onnen -- ja ehkä vain sen tähden, että kuolevalta jäi
sanomatta se vapauttava sana, joka hänellä oli hallussaan.

-- Liisa, -- Liisa, sinä et saa, kuuletko? -- Hän kävi kaksin käsin
Liisan ranteisiin ja puristi niitä kuin ulkonaisella voimallaan
pakoittaakseen Liisaa taipumaan.

-- Liisa, sinä _et saa_ tehdä minua mielettömäksi. Muista mitä minä
vasta olen kadottanut. Anna armahtavaisuuttasi, jollet vapaasti rohkene
antaa rakkauttasi. Jos sinä toistamiseen riistäydyt minulta, täytyy
minun osaksi syyttää itseäni siitä. Enkä minä jaksa sitä.

-- Me jaksamme, jaksamme ihmeitä, kun kova ja armoton pakko vaatii.
-- Liisan katse painui Berntin katseeseen teräksisen taipumattomana.
-- Sinussa on ollut syytä. Minä en pääse siitä. Mutta minäkin joudun
syylliseksi. Elämä on usein niin kumman armotonta, että joudumme
rikkomaan juuri siinä, missä me olemme olleet noudattavinamme kaikkein
korkeimpia ihanteita. -- Miksi en minä kerjännyt ja pyytänyt sinua
tekemään voitavaasi vanhempiesi taivuttamiseksi? Miksi minä kohta
ja niin kokonaan väistyin tieltäsi? Minä kai olin siinä suhteessa,
sairaloisen arka. Sinä arkailit rakkaudesta vanhempiisi. Minun olisi
pitänyt olla kannustamassa sinua.

Mutta silloin nousi ritarillisuus Berntissä. Hän hellitti otteensa
Liisan ranteista, katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi matalaksi
painuvalla äänellä: -- Sinä luotit minuun.

Silmänräpäyksen kuluttua hän nyyhkytyksestä vavisten painui
tuolinkaidetta vastaan.

Kello jossain viereisessä huoneessa löi harvakseen 12. Lyönnit
helähtivät hitaasti, pitkäin lomien jälkeen, jotka olivat kuin
kuluneiden tuntien sisältöä merkitseviä ajatusviivoja. Lyönnin loputtua
saattoi erottaa väräjävän jälkikaiun. Siinä oli kuin kamppailevan
sydämen sisäistä vavahtelua.

-- Sydänyö on ohi. Bernt, meidän täytyy kai erota. -- Liisa laski
kätensä Berntin painuneelle otsalle. Se oli kylmässä hiessä.

-- Rakkaimpani, rakkaimpani! Bernt katsoi avuttomasti Liisaan. Jos
hänellä olisi ollut hivenenkään verran toivoa isänsä suhteen, kuinka
helppoa olisikaan silloin ollut kiiruhtaa. Mutta nyt -- -- --

-- Isän kanssa kahden, me kaksi surun murtamaa. Sinä et aavista, miten
avuttomia me olemme!

Liisan huulet värähtivät katkerasti. -- Teidän täytyy jaksaa, niinhän
minunkin. Eikä meitä naisia suinkaan suojele vähemmän kehittyneiden
olioiden vähempi tunneherkkyys!

Hän katui samassa, kun kuuli omien sanojensa särähtävän soinnun.
Sen oli synnyttänyt katkera tunne siitä, miksi tämä ilta, jota hän
hääiltaansa suurempana juhlana oli odottanut, oli muodostunut. Ja
samalla hän oli kuin vilahdukselta nähnyt sen näännyttävän autiuden,
jonne hänen tiensä vastaisuudessa painuisi.

Tänään vanhusten kinastellessa oli harmaa jokapäiväisyys ollut helppo
kantaa. Bernt ja onnihan odottivat. Mutta vastaisuudessa -- -- --

Liisa vavahti kuin vilussa. -- Bernt, sanoi hän hiljaa. Mutta Bernt
ei vastannut. Hän oli kuullut katkeruuden Liisan äänessä ja se nosti
sisäisen raivon uudelleen hänessä.

-- Liisa, oletko ensinkään ottanut huomioon, että sinä voit tappaa
rakkauteni? Sinä työnsit minut viime kerralla luotasi. Ja nyt
uudelleen. -- Äänessä oli uhmaa.

-- Sinä olet siunaten kiittänyt minua lujuudestani silloin.

-- Se koski sitä kertaa. Nyt minä rukoilen -- kerjään. Armahda! --

Hän oli heittäytyä polvilleen, mutta Liisa torjui sen.

-- Ei niin, Bernt! Rinnan on meidän kurottauduttava kohti sitä voimaa,
mikä auttaa meitä oikean ymmärtämiseen ja sen toteuttamiseen.

-- Rakkauden surmaaminen ei voi olla oikein. -- Bernt taisteli kuin
henkensä edestä.

-- Rakkaudesta lähtenyt halu tehdä oikein ei voi olla kuolinisku
oikealle rakkaudelle. Mikä siitä kuolee, saa kuolla.

-- Minä olen ihminen, enkä ihanne, mutisi Bernt raskaasti nojaten
etehisen ovipieleen. Hänellä oli jo päällysvaatteet päällään. Hän ei
enää katsonut Liisaan, ei hyväillyt. Hän kulki hoippuen kuin juopunut.

Liisa työnsi hänet hiljaa, puoleksi pakottavasti ovesta. -- Minä
odotan, kuiskasi hän, -- muista se. Aina, -- aina.

Bernt kuuli sanat, mutta hän ei uskaltanut katsoa taakseen.

Silloin Liisa apua pyytävästi kohotti katseensa taivaalle. Mutta siellä
ei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Taivas oli sakean tummassa
usvassa. Oli ruvennut hienostaan satamaan lunta, käärinliinoiksi
kuolemaan kangistuneelle luonnolle.


8.

Liisa istui suuren nurkkapeilin edessä Elna Rönnströmin huoneessa.
Huone oli sama, jossa Elna edellisenäkin kesänä oli asunut. Tällä
hetkellä se kuitenkin paremmin muistutti mullin mallin käännettyä
varastohuonetta kuin Elnan houkuttelevan viihtyisää suojaa. Kaappien
ovet ja laatikot olivat selko selällään, tavaroita oli levitetty joka
paikkaan ja Elna itse penkoi vimmatusti matka-arkkunsa sisältöä.

-- Vihdoinkin. -- Hän vetäsi voitonriemuisesti esille suuren mustan
tekotukan, kulki muutamin vallattomin tanssiaskelin Liisaan päin ja
rupesi kampaamaan häntä. Liisan oma vaalea, kiharainen tukka vedettiin
nuolaistun kireälle, ja musta tekotukka suorittiin huolellisesti sen
peitteeksi alas kulmille asti.

-- Katsos näin, ihanaiseni! Nyt pakkaan nämä laitokset tavaroitteni
joukkoon ja kun huomenna Helsingissä peitän kukoistavan värisi
puuderilla ja mustaan kulmakarvasi, takaan, ettei kukaan epäile
tummanvakavaa, keski-ikäistä ihmistä vaaleaksi kaunottareksi.

Liisa vilkaisi vielä kerran peiliin. Toisessa suupielessä pilkehti
vallaton veitikkamainen nauru, toinen värähti haikeasti.

Elna pakkaili taas. Sitä tehdessään hän iloisesti hyräili. Liisa kuuli
useampaan kertaan sanat: "Lilla röda rönnebär, lilla söde hjärtanskjär".

Liisan sisintä riipaisi. Huolimatta omista oloistaan olisi hän voinut
iloita Elnan puolesta, jollei aina omituinen pelko olisi ahdistanut.
Hän tiesi itse asiassa yhtä vähän kuin ennenkin Elnan oloista, mutta
hän oli selvästi huomannut, että suhde, jonka olemassaolon hän jo vuosi
takaperin oli aavistanut, oli yhä lujemmin kietonut Elnan. Ja että se
oli suhde, joka ei mutkattomasti voinut päättyä kihlaukseen, sen hän
myöskin oli käsittänyt.

-- Lilla röda rönnebär, -- kuuli hän taaskin. Äänen hyväilevä sävy vei
hänen ajatuksensa etäälle. Hänen tuli haikean ikävä.

Tuollainen lämmin, hyväilevä sävy ja katse, jonka tuli etäälle
painuneesta entisyydestäkin saattoi polttaa, mikä ihmeellinen vetovoima
niillä olikaan! Aivan samanlainen kuin kosken pehmeillä kuohuilla,
jotka lopulta vetivät katsojaansa vastustamattomalla voimalla.
Muistotkin yhä vielä veti samanlaisella voimalla. Lujaksi luotu oli
luja ratkaisun hetkenä. Mutta voi, miten avuttoman heikoksi usein
jälestäpäin tunsikaan itsensä, miten peloittavan valmiiksi antautumaan!

Liisan tuli yhtäkkiä hyvä olla siitä, että hän nyt ainakin oli
yrittämässä jotain. Aie oli rohkea. Se ei ikinä olisi johtunut hänen
mieleensäkään, elleivät ulkonaiset olot suorastaan olisi olleet häntä
sysäämässä. Nytkin vielä heräsivät kaikenmoiset epäilykset ja huolet.
Mutta lopulta kiertyi ajatus sittenkin takaisin siihen, että oli
yritettävä. Jos asia ottaisi onnistuakseen, avautuisi kyllä uusissa
vaikeuksissa uudet mahdollisuudetkin. Eikä se niin vaarallista olisi,
jos Bernt esimerkiksi sattuisi tuntemaan, kunhan ei vain vanha
parooni -- -- --

Koulutyttömäinen seikkailuilo hytkäytti hetkeksi Liisan sisintä.
Mutta siitä ajatus uudelleen kääntyi Elnaan. Oliko ihme, jos hänkin
jollain tavoin taisteli omistaakseen sitä, joka suuren sisäisen tunteen
perustuksella tuntui olevan omaksi luotu?

Liisa kokosi hätäisesti tavaransa. -- Hyvästi nyt, Elna. Meidän täytyy
pitää kiirettä, jottei juna jätä. -- Hän oli samassa oven ulkopuolella.
Mutta Elna saavutti hänet, sai kietaistuksi kädet ystävänsä kaulaan ja
puristi häntä.

-- Täytyyhän minun edes kiittää sinua tämän meidän toisen kesämme
loppuessa. Minusta meidän ystävyytemme on suorastaan ihailtavaa. Se ei
sido koskaan eikä missään suhteessa, se vain antaa. -- Elnan iloinen
katse muuttui hämäräperäisen kaihoavaksi. Se ilmaisi hänen ajatustensa
liitäneen etäälle.

-- Elna, sinä kiität! -- Sisäinen tuska nousi Liisan katseeseen.
-- Tietäisit miten kehnoksi ystäväksi minä usein tunnen itseni.
Vapaudenrakkaus pakottaa minut vaikenemaan. Mutta on kuin ystävyys
vaatisi minua puhumaan. Elna, minä ymmärrän, että voimme joutua
ristiriitoihin, jotka ovat hirveän vaikeat selvittää. Mutta
"rehellisyys maan perii", koskipa rehellisyys rahaa tai rakkautta.
Kierous kostautuu aina. Usko minua. Vaadi siis avonaista, rehellistä
suhdetta, oli se miten vaikeata tahansa.

Hän oli menossa ennenkuin Elna ennätti vastata. Kun hän kiiruhtaessaan
puolijuoksua katua pitkin kadunkulmauksessa teki äkkikäänteen, oli hän
vähällä törmätä kiinni vastaantulijaan. Tämä ennätti kuitenkin väistää
ja jäi lakki kohteliaasti koholla katsomaan Liisaan.

-- Neiti Spets, voitteko tekin olla hajamielinen?

-- Siltä näyttää. -- Liisa nauroi tuota heleätä nauruaan, josta Malm ei
koskaan saanut kyllikseen. Se uhkui niin voimakasta elämäniloa, että
hän usein oli tarttunut siihen kuin nälkäinen leipään.

Liisa jäi tahtomattaan yhä seisomaan paikalleen. Malmin katseessa oli
jotain, joka pidätti häntä. Ja samalla tuli mieleen, että he ehkä eivät
tapaisi pitkiin aikoihin ja että Malm oli yksi niitä harvoja -- ehkä
ainoa, joka todella rehellisesti tulisi kaipaamaan häntä.

-- Herra Malm, minä aion tänään lähteä pienelle matkalle, joka kuka
ties venyy pitkäksikin. Hyvästi siis!

Malm tarttui hänelle ojennettuun käteen. Hän ennätti tuntea, miten
aution tyhjäksi koko pikkukaupunki kävisi, mutta hän pudisteli
hartaasti Liisan kättä toivotellen onnea matkalle. -- Kerrassaan
tarpeellista onkin, että pääsette vähän liikuskelemaan. Ihanhan te
muuten homehtuisitte vanhustenne seurassa.

-- Eipä silti, mutta nuorena täytyy tehdä jotain tulevaisuutensakin
hyväksi, väisteli Liisa.

Niin, niin, sitä puolta Malm hyvin käsitti. Siitä syystä hänkin aina
pyrki kirjojensa seuraan, kun ei päässyt matkustelemaan. -- Ette te
voi aavistaa, neiti, miten usein olen halunnut keskustella kanssanne
monenmoisista asioista -- esimerkiksi kirjoistani. Minä tutkin tässä
yhteen aikaan hyvin innokkaasti Mereshkovskyä. Mitä te oikeastaan
arvelette hänen uskonnollisfilosoofisesta järjestelmästään? --
Mutta anteeksi, eihän tämä ole sopiva hetki keskusteluihin. Teillä
on kiire. Syyttäkää kuitenkin osaksi itseänne tästä. Ensiksikin
hajamielisyyttänne ja sitten sitä, että vasta olitte niin -- niin,
kuinka minä oikeastaan sanoisin?

-- Olin kai vähemmän luokselaskematon kuin tavallisesti?

Malm nauroi ja nyökkäsi.

-- Läheisen lähdön johdosta, selvitteli Liisa nauraen, puisti uudelleen
kättä ja kääntyi sitten entistä paremmalla vauhdilla jatkamaan matkaa.

Parin tunnin kuluttua kulki hän jo edes ja takaisin asemasillalla
odotellen Elnaa. Hänen kulkiessaan siinä vetäytyi hänen suunsa muutaman
kerran makeaan hymyyn. Koko tämä matkahomma oli siksi erikoinen,
että häntä itseäänkin nauratti. Kun tuuma ensi kertaa johtui hänen
mieleensä, oli hän työntänyt sen mielettömyytenä luotaan. Mutta se
oli herännyt uudelleen ja yhä uudelleen itsepintaisella sitkeydellään
vähitellen voittaen jalansijaa hänen harkinnassaan. Berntin sanat:
"Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme", olivat häntä myöskin
vetäneet. Ja sitten sekin, että hänelle tässä aivan itsestään tarjoutui
tilaisuus jollain tavoin taistella onnensa puolesta. Bernt oli kyllä
kirjeistä päättäen tehnyt kaikkensa isänsä tahdon taivuttamiseksi.
Mutta nainen taisteli sittenkin toisella tavalla onnensa puolesta kuin
mies. Eikä hän toistamiseen tahtonut tuntea itsesyytöksiä siitä, että
passiivisesti oli vetäytynyt syrjään.

Ja kun juuri se lehti, jossa ilmoitus oli, piti sattua hänen käteensä,
vaikkei hän niinä päivinä ollut säännöllisesti tullut lukeneeksi
sanomia! Ja lisäksi sattui Elna, jonka apu oli tarpeen, olemaan
saapuvilla.

Samassa tuli Elna tavaroineen lämmenneenä ja kiireentouhussa. -- Hyi,
tätä kuumuutta ja pölyä. -- Hän viskasi tavaransa vaununlaudakolle ja
antoi sormen sitten ohimennen sipaista junaikkunan pölyistä reunaa.

-- Pölynkin keskellä kukkii ihania ruusuja. Liisa sävähti punaiseksi
tuntiessaan äänen.

Hän kääntyi ja näki Malmin, kimppu kauniita ruusuja kädessä, seisovan
vaunun käytävällä, kiireisestä pyöräilystä nähtävästi läpikuumana,
mutta silti autuaallisesti hymyillen.

-- Neiti Spets, saanko -- kiitollisuuteni ja kunnioitukseni ilmauksena.
Nämä ovat omia kasvattamiani ruusuja -- ja äskeisen ystävällisyytenne
perustuksella uskalsin -- --

Malm joutui yhä enemmän hämilleen ilmeen johdosta, jonka hän ennätti
huomata Liisan kasvoilla.

-- Ei teidän olisi pitänyt -- kukkien aika on lyhyt. Se on heidän pian
olemattomiin hupeneva onnenaikansa. -- Sanoissa oli surunvoittoisuutta.
Liisa tunsi niin haikeasti, miten mahdotonta hänen oli vastaanottaa
näitä kukkia sellaisella mielellä kuin niiden antaminen olisi vaatinut.
Uskollinen, hillitty -- joskaan ei aina salassa pysynyt rakkaus oli
taittanut ne hänelle. Toisenlaisella mielellä olisi tällainen lahja
ollut vastaanotettava.

Elna livahti huomaamatta ulos vaunusta ja läksi ajamaan
sanomalehtipoikaa takaa.

-- Ettekö tiedä, -- Malm puhui hiljaa ja hätäisesti, -- että on
tilanteita, joissa kaikkein kallisarvoisin lahja tuntuu mitättömältä
sen rinnalla mitä tahtoisi antaa.

-- Ai, ai herra Malm, -- Liisa nauroi, vaikka siinä oli väkinäisyyden
makua, -- äiti-muorillanne on varmaan ollut jokin juhlapäivä, koska te
nytkin rupeatte pitämään tällaisia juhlallisia puheita.

-- Ei, uskokaa minua -- -- --

-- Täytyykö minun katua äskeistä ystävällisyyttäni? Se on jo maksanut
teille tulisen kiireistä pyöräilyä kesähelteessä ja hengen näille
ruusuille. Jos te vielä -- --

Liisa näki vilahduksen Elnasta vaunun ulkopuolella ja käytti
tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Malm seurasi.

-- Te puhuitte kerran keskellä talvea ruusuilla kulkemisesta. Ja nyt te
olitte lähdössä. -- --

Liisa vavahti. Malm näki hänen kasvoillaan hetkellisestä kivusta
muistuttavan ilmeen.

Asemamies heläytti kellonläppäintä kerran -- toisen ja kolmannen.

-- Ne olivat tyhmiä sanoja. -- Liisa kumartui hieman eteenpäin. -- Ne
eivät ansaitse muuta kuin unhotusta. Ruusut kuolevat tällaisen pölyisen
matkan varrella.

Juna oli jo liukumassa asemasillalta. Malmin täytyi jännittää kuuloaan
saadakseen selvää viime sanoista. Hän näki Liisan suun ympärillä
sydämeenkäyvän haikean piirteen, mutta siitä huolimatta oli hän
viimeksi kuulevinaan tuota raikasta helisevää naurua, jommoista ei
kukaan muu maailmassa nauranut kuin Liisa.

       *       *       *       *       *

Liisan palatessa vaunuun istui Elna painautuneena itselleen
valitsemaansa nurkkaukseen. Hän oli ummistanut silmänsä kuin
nukkuakseen ja kaamea kalpeus oli jäykistyttänyt hänen kasvonsa.

-- Elna. -- Liisa tarttui hätäisesti ystävänsä käteen ja painautui
penkille niin lähelle kuin mahdollista, voidakseen paremmin kuulla.
Mutta Elna teki torjuvan liikkeen ja vetäytyi eristäytyvästi yhä
syvemmä nurkkaukseensa. Penkillä hänen rinnallaan oli päivän lehti.

Liisa loi pikaisen katseen matkatovereihin. Ne istuivat kaikki vaunun
toisessa päässä. Hän valitsi itselleen paikan vastapäätä Elnaa ja
tarttui tämän vieressä olevaan lehteen.

-- Siinä on kuolinilmoitus. -- Elnan ääni oli soinnuton. Hän jatkoi
vaiti-istumistaan.

Eräällä asemalla tuli joukko nuoria, iloisia tyttöjä junaan. Muutamat
heistä asettuivat Elnan penkille, toiset Liisan viereen. He puhelivat
ja nauroivat äänekkäästi, arvostelivat toistensa pukuja ja ulkomuotoa,
tekivät salavihkaisia viittauksia muutamien poissaolevien tunteista ja
pommittelivat toisiaan kiiltopaperista kokoonpuristetuilla pakkuloilla.

Elna istui kaiken aikaa silmät ummessa. Näytti siltä kuin hän ei
olisi kuullutkaan. Liisa sitävastoin näki, kuuli ja ajatteli. Hän
arvioi ilakoivat nuoret Elnan ja omiksi ikätovereikseen, mutta hän
ymmärsi, että kokemus eikä vuodet oli nuoruuden ja kypsyneisyyden rajaa
määräämässä.

Ilakoivien nuorten poistuessa junasta tuli heidän tilalleen pieni,
totinen tyttö. Hänellä oli kepeä matkalaukku kädessään. Sen
hän pikkuvanhan huolekkuudella sovitti penkin alle. Sitten hän
asettui Elnan rinnalle samalla luoden tutkivan katseen hiljaiseen
vierustoveriinsa.

Tyttö oli puettu valkoiseen kesämekkoon. Sen vyönä oli musta nauha.
Hänen pitkissä palmikoissaankin oli mustat nauhasilmukat ja kellertävän
kesähatun ainoana koristuksena oli siihen kierretty suruharso. -- Lapsi
istui totisena ja ääneti, kädet helmaan painuneina ja pikku selkä
hieman kumarassa.

-- Sinä et ole iloinen, sanoi Liisa vihdoin äänettömyyden käydessä
liian painostavaksi.

Tyttö katsoi toveriinsa suurin totisin silmin. Liisa pani merkille,
että katse pysyi kostumatta ja ettei lapsi muutenkaan ilmaissut
mitään suurta äkillistä surua. Hetken perästä hän kuitenkin lyhyen
selittävästi ilmoitti: -- Isä on kuollut.

-- Mutta sinulla on ehkä kuitenkin äiti? Tyttö nyökkäsi, ilostumatta --
puhumatta, totisesti ja hillitysti kuin paljon kokenut ihminen.

-- Sinä olet sittenkin onnellinen pikku tyttö. Tiedätkö, minulla ei
koskaan ole ollut isää eikä oikein äitiäkään.

Lapsi ei vastannut, hän tuijotti vain jatkuvasti eteensä.

-- Sinä olet varmaan suruissasi äidin tähden, yritteli Liisa uudelleen.
Lapsen omituinen pikkuvanha, jähmettynyt ja hillitty suru herätti hänen
huomiotaan. Ja omankin mielen kevennykseksi oli kuin pakko puhua.
Ajatukset kävivät liian raskaiksi.

-- Ei äiti enää itke. -- Tyttö sanoi sen yksikantaan ja kuuluvasti.

Elna avasi silmänsä ja katsoi lapseen. -- Mitä sinä sanoit, kysäsi hän
äänessään samanlainen outo jäykkyys kuin lapsella.

-- Ei äiti nyt itke. Hän on jo itkenyt niin kauan.

-- Isäsi kuolemaako? Onko siitä jo pitkä aika? -- Elna oli painunut
takaisin nurkkaukseensa. Liisa jatkoi puhetta.

-- Ei, mutta sitä, ettei isä enää ennättänyt olla kotona.

Syntyi syvä äänettömyys. Kukaan ei jatkanut puhetta.

Silloin oli kuin lapsi äkkiä olisi herännyt. Kasvojen jännittyneisyys
laukesi, silmät kävivät eloisemmiksi. -- Isä oli niin hyvä meille.
Meillä oli aina hauskaa silloin, kun hän ennätti olla kotona.

Tytön mustat silmät säteilivät. Hän oli lapsi jälleen. -- Isä oli karhu
ja me kiipesimme selkään. Hän mörisi välistä niin kovasti, että täytyi
juosta pakoon. Isä oli iso Jasse ja veikko oli pikku Jasse. Ja kun
isästä taas tuli ihminen, nousi hän pystyyn ja hypitti meitä.

-- Mutta sitten hän ei enää joutanut hypittämään, -- tuli Elnan
nurkasta.

-- Ei. -- Lapsesta tuli taas äkkiä vanha. Katse sai kärsivän,
tutkistelevan ilmeen, kädet painuivat väsyneesti helmaan ja koko
olemukseen tuli jotain mykkää alistumista käsittämättömän kantamiseen.

-- Onko äitisi itkenyt kauan? -- Elna kumartui tytön puoleen. Hän puhui
kuiskaamalla.

-- En minä muista. Kyllä minä luulen.

-- Joko viime kesänä? Lapsi nyökkäsi.

-- Ja talvella?

-- Talvella.

-- Tänä kesänä myöskin?

-- Niin.

Ei kukaan jatkanut. Toinen ei katsonut toiseen. Kukin tuijotti vain
eteensä.

Viimein pikku tyttö siirsihe lähemmä Elnaa. -- Minä olen niin väsynyt.
Saanko nojata vähän -- niinkuin äitiin välistä.

-- Nojaa. -- Se purkautui kuin vaivalla. Sen sanottuaan istui Elna
hievahtamatta lapsen pään painuessa häneen.

Tasainen hengitys ilmaisi vähän ajan kuluttua, että tyttö nukkui.

Liisa loi pikaisen silmäyksen ystäväänsä. Tämän silmät olivat ummessa,
mutta vavahtavista silmäluomista huomasi, ettei hän ollut unessa.
Hän koetti nähtävästi lapsen tähden istua niin liikahtamatta kuin
mahdollista. Mutta silloin tällöin puistatti häntä kuin äänettömästä
sisäisestä itkusta. Huulesta, johon kaksi valkoista hammasta oli
painautunut putoili harvakseen ja raskaasti heleä veripisara toisensa
jälkeen.


9.

-- Sinä olet kunnossa ja kiitettävässä. -- Elna käänsi Liisan peiliin
päin, jotta tämä omien silmiensä avulla tulisi vakuutetuksi asiasta.

-- Sitten lähden. Ja kiitos. -- Liisa ei uskaltanut lähestyä, ei
pienimmällä sanalla tai hyväilyllä osoittaa kiitollisuutta enemmän kuin
osanottoakaan. Hän tunsi surun syvyydet tarpeeksi kunnioittaakseen
niitä hiljaisella syrjään väistymisellä.

Päästyään kadulle hän hetkeksi pysähtyi ja huokasi syvään. Hän koetti
muistutella itselleen, ettei hän nyt ollut Liisa Spets, vaan neiti
Selma Aster, menossa paikan etsintään.

Huvudstadsbladetin ikkunan edustalla hän hetkeksi pysähtyi, tuijotti
näytteillä oleviin kuviin ja ajatteli pientä juoksutyttöä, joka kerran
oli seisonut juuri tällä samalla paikalla puhellen erään pyöräilijän
kanssa. Hän muisti sen vanhan ruotsia puhuvan herrankin ja hän jäi
siitä ihmettelemään, miten tarkka lapsen vaisto saattoi olla. Sen
varassa lapsi monesti aavisti sellaistakin, joka oli kokonaan hänen
käsityskykynsä ulkopuolella.

Portaita noustessaan Liisa kulki hiljaa ja varovaisesti kuin
sydäntautinen. Henkeä salpasi ja sydän löi läpättämällä.

-- Parooni ei ota vastaan, -- ilmoitti etehisessä nuori mustaan ja
valkoiseen puettu palvelija.

-- Ehkä te kuitenkin esittäisitte nimikorttini samalla kun
mainitsisitte, että asiani koskee erästä sanomalehti-ilmoitusta.

Tyttö loi pitkän, tutkivan katseen neiti Selma Asteriin, katosi sitten
korttineen salin raskaiden oviverhojen taakse, mutta palasi pian
uudelleen käskien vierasta sisään.

Arvokkaat esi-isät katsoivat kultakehyksistään tuimasti sisäänastujaan.
Sotaherrat näyttivät suoristavan ryhtinsä entistäkin jäykemmäksi ja
naiset hienoissa juhlapuvuissaan kahisuttivat paksuja silkkihameitaan
kuin ilmaistakseen, ettei kuka hyvänsä ollutkaan sopiva astumaan heidän
seuraansa, Bernt oli kertonut muutamista. Toisia muisti Liisa jo
ensimäiseltä käynniltään. Muuan lihava kenraali oli silloin herättänyt
hänen pelkoaan. Nyt hän huomasi kenraalissa muutamia piirteitä
Berntistä. Hän katsoi koko tuohon jäykkään sarjaan tutunomaisesti kuin
entisyyden muistoihin ja tunsi omaksi ihmeekseen, että nämä Berntin
juhlalliset esi-isät tuntuivat hänelle läheisemmiltä kuin piiri, jonka
hän saaristosta lähtiessään oli jättänyt.

Mutta hän ei voinut pysäyttää ajatuksiansa tähän kummalliseen
tosiseikkaan, Ne haihattelivat tällä kerralla levottomasti edes ja
takaisin kuin ahdinkoon joutunut, siipiään hätäisesti räpyttelevä lintu.

Samassa aukeni huoneen perällä oleva ovi ja kookas, hienopiirteinen
vanhus astui kynnykselle.

Liisa hätkähti. Hän ei lapsena ollut huomannut isän ja pojan
yhtäläisyyttä, mutta nyt se heti pisti silmään. Oli aivan kuin Bernt
olisi astunut häntä vastaan, -- sillä eroituksella vain, että vanha
parooni jo oli käynyt aivan valkotukkaiseksi, ei tosin vuosien
vaikutuksesta, sen Liisa saattoi laskea, vaan arvattavasti surusta.

-- Anteeksi, että vaivaan, -- Liisa nousi, -- mutta olen saapunut
teidän ilmoituksenne johdosta, herra parooni.

-- Vai niin, vai niin, tehkää hyvin. -- Vanhus tarjoili tuolia
kohteliaisuudella, joka taaskin muistutti Berntiä.

-- En minä tosin tiedä, voisinko täyttää -- yritteli Liisa.

Vanha parooni katsoi avuttomasti ympärilleen. Näytti siltä kuin
hän olisi etsinyt sanoja. -- Se kuuluu hyvin kummalta. Te tietysti
ihmettelette. -- Mutta ammattitaito ei tässä erityisesti tule
kysymykseen. Minä olen vanha mies. Ja suru tekee sairaaksi. Onko teillä
kokemusta siitä?

Huolimatta ajatuksen jännittymistä kysyvästä hetkestä pyrki hymy
vavahuttamaan Liisan suupieliä. Oli kai ensi kertaa kuin tällainen
kysymys kelpoisuusvaatimuksena esitettiin taloudenhoitajattareksi
pyrkivälle.

Hän ei kohta ollut selvillä siitä mitä vastata. Viimein hän verkalleen
vastasi: -- Eiköhän jokainen ajatteleva ihminen joko persoonallisesti
tai suuren yleistuskan kautta ole kokenut surun sairauteen asti
kalvavaa voimaa.

-- Niin, niin, te ymmärrätte -- minä huomaan sen. -- Parooni nousi
kävelemään lattiata pitkin. -- Ettekä sittenkään voi ymmärtää, -- tuli
vähän ajan perästä. -- Surua on monenlaista -- -- ja kun täytyy syyttää
itseään. -- Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat
hermostuneesti. -- -- -- Ajatukset käyvät raskaiksi -- ja kun ei ole
puhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut
ulkomaille.

Liisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen
puuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva
kerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka
yhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.

-- Poikani viipyy vuoden ulkomailla -- ehkä kauemminkin. Hänkin on
aivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.

-- Tahdon ilolla koettaa parastani. -- Liisan sydän takoi hätäisesti
ja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka
hän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja
sopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti
häikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.

-- Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko
luvan kysyä. -- Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen
mahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.

-- Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.

-- Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisin
Etelä-Suomesta?

-- Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt
saaristossa.

-- Saaristossa. -- Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen,
syrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava
ajatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi
tarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. -- Niin, saaristo --,
hän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein
kuin itsekseen, -- se on ihana --, mutta sitä täytyy pelätä. Se on
ihmiselle kuin viini. Se vie mielen. -- Muistatteko iltoja, jolloin
meren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät
vedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja
rinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä.
Ilma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko
olemuksen läpi. -- -- Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka
ei soisi muistavansa.

Hän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen
pitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.

-- Eiköhän jokaisella, -- tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla,
-- ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.

Vanha parooni ei vastannut. -- Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän
hetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. -- Surut vievät
ajatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. -- Hän
nousi uudelleen kävelemään. -- Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän
äkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.

-- Sielläkö? -- Sielläkö? -- Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden
vanha?

Liisa ei voinut olla hymyilemättä sanonnan omituiselle muodolle,
joka syrjäiselle tuntui aivan mielettömältä. Vastauksen asemasta hän
nyökkäsi.

-- Niin, niin, ikä on sopiva. -- Parooni painui takaisin tuoliinsa.
Näytti siltä kuin hän olisi ollut hämillään äskeisistä, oudoista
sanoistaan ja sen tunnossa koettanut koota lamassa olevan
ajatusvoimansa. Hän alkoi puhua selittävästi ja harkitsevasti.

-- Te näette että olen avun tarpeessa. En nykyisessä mielentilassani
voi olla yksin palvelijoitteni kanssa. Hyvä taloudenhoitajatar on
aina tarpeen emännättömässä talossa. Mutta tällä kerralla kysytään
ensi sijassa sopivaa seuraa mieleltään sairaalle vanhukselle. Ja te
olette ymmärtänyt minua hyvin. Olen sitä tuntenut, vaikken tiedä,
onko se kirjoitettava naisvaistonne, luonnon laatunne tai minulle
tuntemattomien kokemustenne laskuun.

-- Minä saan tämän paikan, päätti Liisa sisimmässään, -- minä olen
voittanut.

Tuntui siltä kuin hän juuri voittaakseen tällä hetkellä tapahtuvassa
vaa'allepanossa olisi joutunut kulkemaan sellaisia teitä, joita oli
ollut pakko kulkea. Hän tunsi sisäisen rikkautensa suureksi. Hän,
matkan alkupäässä olija, oli ennättänyt surunkin tuttavana kokea siksi
paljon, että valkotukkainen, mieleltään sairas vanhus tahtoi turvautua
häneen.

Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänessä tällä hetkellä olisi ollut
olemassa vain Berntin isävanhusta ja tämän kautta Berntiä varten.

-- Minun täytyy kuitenkin sanoa. -- Se tuli epäröivästi --
äänenkaristusten ja yskähdysten lomassa, -- että jo melkein olen
luvannut paikan toiselle.

Liisa nousi. -- Siinä tapauksessahan koko tämä keskustelu on ollut
turha.

Parooni punastui huomattavasti. Liisan äkillisestä jäykkyydestä hän
huomasi tiedonannon yhtä ikäväksi kuin odottamattomaksi tälle ja tämä
lisäsi hänen omaa pahantuntemuksen synnyttämää hämminkiään.

-- Niin nähkääs, minä en itsekään tiedä. Olen kykenemätön selvittämään
asiata. Poikani tahtoi huolehtia tästä ennen lähtöään. Mutta minä
tahdoin itse -- hän nosti avuttomasti käden otsalleen. -- Minä en jaksa
ajatella. Ehkä saan kirjeellisesti ilmoittaa -- jos nimittäin voisin
ajatella tarjoustanne.

-- Tällä osoitteella. Tulen itse olemaan matkoilla. -- Liisa ojensi
paroonille Elnan tädin nimikortin, jonka hän tällaista mahdollisuutta
varten oli saanut hankituksi itselleen. Sitten hän kumarsi.

Musta- ja valkopukuinen palvelija ilmestyi etehiseen auttamaan takkia
hänen päälleen, amerikkalainen lukko napsahti kiinni. Liisa seisoi
muutaman silmänräpäyksen kuluttua Boulevardilla, josta muinoin pienen
tytön ikävöivä katse oli kohonnut kolmannen kerroksen ikkunariviin.


10.

Häntä sanottiin yleisesti "hämähäkiksi". Ammatiltaan hän oli suutari
ja hän istui useimmiten matalan työpöytänsä ääressä näperrellen
korjauksia, joita hän enimmäkseen suoritti. Palkkaa hän pyysi pilan
vähän. Siitä syystä häntä käytettiin, huolimatta siitä, että ihmiset
yleensä pelkäsivät häntä. Hän oli rakenteeltaan pitkä ja luiseva.
Etenkin raajat, niin hyvin käsivarret ja kädet kuin sääret ja jalat
olivat muodottoman suuret, -- taudin vaikutuksesta, sanoivat toiset,
toiset luulivat sitä synnynnäiseksi epämuodostumaksi, jonka laskuun
"hämähäkin" ihmisarkuus ja ihmisviha oli pantava.

Hämähäkki asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella kummallisessa
pienessä mökissä, jonka hän itse oli rakentanut. Osa rakennuksesta oli
tavallinen, tasaisen neliön muotoon rakennettu tupa, jonka kahdella
seinällä oli kaksi matalaa ikkunaa. Ikäänsä harmaan seinän kehystäminä
muistuttivat nämä kiiluvaa silmäparia vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa.

Tämän tuvan jatkoksi oli säleseinäisen porstuan toiselle puolelle
rakennettu suurta lintuhäkkiä muistuttava asumus. Se oli kyhätty kokoon
pyöreistä, hoikista ja huonosti kuorituista kuusenrungoista, jotka
olivat pystysuorassa vierekkäin, kuitenkin siksi etäällä toisistaan,
että jokaisen puun välille jäi pieni, tasaisenkapea rako, josta valo
tunkeutui huoneeseen.

Tämä omituinen koppi teki talvella romuaitan virkaa. Kesäisin käytti
hämähäkki sitä työhuoneenaan. Muuan "kurssilainen" oli tämän johdosta
ruvennut kutsumaan sitä "kesämajaksi", mikä nimitys vähitellen tuli
yleiseksi.

Kesäiseen aikaan olikin tavallista, että tiellä kulkeva -- jos pysähtyi
kuuntelemaan -- kuuli tasaista, pehmeään anturaan iskevää naputusta.
Itse nakuttajaa ei kuitenkaan näkynyt, ellei mennyt vartavasten
kurkistamaan häkkiin. Tähystyspaikkana sitävastoin häkki kapeine
rakoineen oli mainio. Ja sellaisena hämähäkki sitä käyttikin. Sillä
yhtä mielellään kuin hän itse karttoi ihmisiä, yhtä mielellään piti hän
heitä silmällä, -- ennen muita juuri nuoria naisia, joita hän enimmän
vihasi.

Etenkin kesäisin hän naputellessaan paikattavia kengänpohjia
säännöllisesti tähysteli tielle. Ja yhtä säännöllisesti hän silloin
unohti, missä hän itse oli ja keitä ne, joita hän tarkasteli. Hän
muisti vain olevansa petetty mies, joka tahtoi kostaa sekä omasta
että toisten puolesta. Hän tunsi hurjaa himoa pidellä pahoin ja
raadella, jos vain käsiksi pääsisi. Ja se, joka silloin sattui astumaan
"kesämajaan", vältti mielellään hämähäkin älyttömän hurjasti pälyäviä
katseita.

Kerran oli mies tullut aivan raivoonsa. Hän oli kauan pitänyt
erästä nuorta tyttöä silmällä. Tyttö oli aikaisemmin usein kulkenut
"kesämajan" ohi johtavaa tietä kankaalle päin erään tutun nuoren pojan
seurassa. Loppukesällä näki hämähäkki hänen kulkevan toisten, milloin
minkin kanssa. Myöhäisenä iltana tytön kulkiessa yksin kesämajan
ohi, karkasi hämähäkki kiinni häneen, sieppasi kuin pitkäraajainen
pyydystäjä hänet luonnottoman pitkiin käsivarsiinsa ja aikoi kuljettaa
tupaansa.

Ihmisiä tuli hätään ja juttu oli käydä hätyyttäjälle ikäväksi. Mutta
kun tyttö oli tunnettu kevytkenkäiseksi eikä sellaista ollut ennen
sattunut, sai asia raueta.

Tämän jälkeen kasvoi kuitenkin sekä yleisön kammo hämähäkkiä kohtaan
että tämän naisviha.

Liisa ja Bernt olivat yhteisillä kävelyretkillään usein kulkeneet
kesämajan ohi. Myöhemmin oli hämähäkki pannut merkille, että Liisa
kulki yksin. Viime aikoina oli sattunut, että hän, mentyään yksin,
palasi pyöräänsä taluttavan Malmin seurassa.

Hämähäkin raivo nousi joka kerralla hänen nähdessään Liisan Hän
tiesi hänestä vain sen mikä oli pääasia. Hän oli nainen, kaunis,
houkutteleva, puoleensa vetävä ja -- pettävä, kuten kaikki.

Hämähäkki nakutteli nauloja kengän anturaan, vilkaisi tielle päin
ja nakutteli taas. Tasainen nakutteleminen oli hänelle enemmän kuin
jokapäiväisen leivän kokoon leipomista, se oli tuutulaulu hänen
sisimmälleen, oli hänen ajatus- ja tunne-elämänsä morfiinia. Sillä hän
vaivutti itsensä siihen tylsään huumaukseen, jossa unohtaminen kävi
helpoksi ja josta herätessä sekä aika että ympäristö erehdyttävästi
muutti muotoaan.

Syysaurinko paistaa pilkahti äkkiä esiin pilven takaa ja sattui
pysähtymään juuri työnalla olevaan kengänpohjaan. Hämähäkki katsoi sen
johdosta työstään ja katse kääntyi totuttuun tapaan tielle päin.

Solakka, kaunis nainen kulki sitä pitkin kankaalle päin.

Kuuma laine nousi hämähäkin kasvoille. Hän painui entistä kumarammaksi
ja naputteli tarpeettoman kiivaasti nauloja kengän pohjaan. Mutta Liisa
jatkoi tyynesti matkaansa.

Hän kulki niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän edes huomannut
kulkeneensa kesämajan ohi. Paikka herätti tavallisesti hämähäkin
tähden hänen kammoaan. Tänäänkin oli hän epäröinyt kääntyäkö tänne
päin. Ensiksikin juuri ukon tähden ja vielä siitäkin syystä, että hän
tällä tiellä ei voinut olla sivuuttamatta Malmin ja tämän äitimuorin
kotia. Häntä oli jo käsketty sinne siksi monesti, ettei hän enää voinut
siirtää sinne menoaan pitkään. Kun tällä kertaa, ei kuitenkaan tehnyt
mieli poiketa, olisi ollut parempi kääntyä aivan toiseen suuntaan.
Mutta juuri kesämajan toisella puolella olevalle kankaalle johtava tie
oli hiljaisin ja vähin käytetty. Siitä syystä Liisa monesti halusi
kääntyä sille. Ja tänään hän aivan erikoisesti oli kaivannut kangasmaan
rauhallisen tasaista ja avartavaa näköalaa. Sentähden hän lopultakin
oli kääntynyt tänne päin.

Hän astui eteenpäin ajatuksiinsa painuneen hitain askelin. Hänen
oli tänään erityisen vaikea olla. Hän ei voinut selvittää itselleen
syytä siihen, mutta lukemattomat katkerat kysymykset olivat taas
ahdistaneet häntä aivan kuin uudella voimalla. Kotiolot ja niistä
johtuva täydellinen sisäinen kodittomuus tuntui liian raskaalta
ajanpitkään kannettavaksi. Se tehtävä, mikä hänelle kodissa tarjoutui,
ei voinut antaa hänelle minkäänmoista sisäistä tyydytystä. Sillä
ei ollut tutuistakaan elämänkutsumuksen arvosta ja merkityksestä.
Opettajatoimikaan ei häntä tyydyttänyt. Se, oli leipäpuu hänelle ja
samalla työ, josta hän työnä saattoi olla huvitettu. Mutta hän ei ollut
opettaja Jumalan armosta. Hänellä oli yleensä vaikea päästä läheiseen
suhteeseen ympäristöönsä. Nuoret etenkin elivät liian etäällä siitä
maailmasta, josta käsin hän olisi voinut lähestyä heitä. Hän oli
toiselta puolen liian lujatahtoinen järki-ihminen, toiselta puolen
liian voimakkaasti sisäänpäin elävä voidakseen käsittää heitä. Hän ei
ollut kasvattaja, ei ainakaan hänelle vieraille lapsille.

Nuoret eivät tarvinneet juuri häntä persoonallisesti enemmän kuin
nekään vanhukset, joiden jokapäiväisten kinastelujen todistaja ja
jonkunlainen tasapainossapitäjä hän oli.

Ja ne, joille hän olisi voinut olla jotain juuri yksilönä, -- olla
paljon, ne olivat sulkeneet häneltä tien luokseen. Berntin isältä ei
ollut kuulunut mitään, vaikka Liisa alussa voitonvarmasti oli koettanut
uskotella itselleen, että hän lopultakin saa kutsun hakemaansa
paikkaan. Bernt itse oli ulkomailta muutaman kerran kirjoittanut
hänelle, oli kertonut isänsä täysin murtuneesta mielentilasta
ja sitkeydestä, jolla tämä kaikesta huolimatta vastusti heidän
avioliittoaan. Käännettä parempaan päin tuntui Bernt aluksi kaikesta
huolimatta toivovan. Mutta nyt hän ei ollut kirjoittanut mitään
kokonaiseen pitkään vuoteen. Ja Liisa aavisti mitä vaitiolo merkitsi.

Hän pani itsensä tilille. Oliko hänessä sitä voimaa, johon hän oli
luottanut? Jaksaisiko hän odottaa ikänsä turhaan?

Eikö hänen sielunsa tuskissaan huutanut muutakin kuin sitä rakkautta,
joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa? Eikö ihminen elääkseen
tyydyttävää ja elämisenarvoista elämää tarvinnut jokapäiväisen
leivän ohella myöskin jokapäiväistä tyydyttävää elämäntehtävää? Eikö
jokaisen tarvinnut tuntea, että löytyi paikka, joka oli hänen, juuri
hänen eikä kenenkään muun täytettävä? Ja se, jolla ei ollut tällaista
paikkaa, eikö hän ollut oikeutettu jopa velvollinen etsimään, missä ja
minkälaisena hänen tehtävänsä häntä odotti?

Muutama raskaasti putoava sadepisara herätti Liisan hänen
ajatuksistaan. Taivas oli kokonaan pilvessä ja pisarat rupesivat
putoilemaan yhä tiheämpään.

Liisa teki äkkikäännöksen ja joudutti askeleitaan. Sade yltyi ja rupesi
tuulemaan. Silloin Liisa pani puolijuoksua. Hämärä oli jo pimeässäpäin.
Siitä syystä Liisa ympärilleen katsomatta keskitti kaikki ajatuksensa
joutumiseen.

Äkkiä hän säpsähti. Hän kuuli omituisesti sähähtävän äänen. Pitkä,
luiseva olento viskautui tien poikki liikkeellään kaataen hänet kumoon.

-- Iloinen nätti neiti, kuuli hän huohottavan äänen aivan korvansa
juuressa, -- kaunis kissamirri. -- Pitkät luisevat kädet iskivät kuin
kynnet hänen olkapäähänsä.

Kauhun antamalla voimalla hän ponnahti pystyyn, sai yllättävän
äkillisellä liikkeellä itsensä irtikiskaistuksi ukon otteesta ja läksi
juoksemaan.

Tie oli märkä sateesta. Pimeä haittasi ja tuuli painoi vastaan. Pelkkä
ajatus, että hän voisi väsyä, ennen kuin ennätti suojaan, kangisti
hänen jäseniään.

Hän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä ympärilleen. Hän vain juoksi,
juoksi.

Silloin hän näki kaupunginportin häämöittävän esiin ja sen korvassa
matalan, keltaisen talon suuren puutarhan keskellä.

Hän tuskin tiesi avanneensa portin ja ovet, ennenkuin hän jo seisoi
etehisessä märkänä, hengästyneenä ja ajatukset pelosta sinne tänne
haihattavina.

Äiti-muori kurkisti keittiön ovesta pieni, vaivaisesti palava lamppu
kädessään.

-- Neiti Spets -- vihdoinkin kerran! -- Miten kovin hauskaa! Terve
tuloa!

Äiti-muori laski lampun etehisen pöydälle ja rupesi iloisesti
auttelemaan vieraansa päältä. Päällystakin märkyys herätti hänen
huomiotaan. -- Neiti kulta, kuinka märkä te olette. Tulette tällaisella
ilmalla ilman sateenvarjoa! -- Hän ravisteli vieraansa takkia Liisan
yhä neuvottomasti tuijottaessa eteensä.

-- Mi-mi-nä en aikonut. -- Liisa tapaili turhaan sanoja, säikähdyksen
kangistama kieli ei totellut. Silloin hän painui lähimmälle tuolille ja
hyrähti itkuun.

-- Siunaa ja varjele, -- mitä on tapahtunut? Eihän vain Oskar --?
Puhukaa, puhukaa!

Vanhus lyykähti jakkaralle Liisan viereen, tarttui käsiin, jotka tämä
oli painanut silmilleen, ja rupesi niitä vetämään pois ikäänkuin siten
jouduttaakseen asian selvillesaamista.

-- Anteeksi, että näin -- -- kyllä herra Malm toivottavasti voi hyvin.

-- Toivottavasti. Mitä se merkitsee? Sanokaa kaikki.

Äiti-muori oli polvillaan jakkaralla, hänen kätensä puristivat Liisan
käsiä ja koko hänen olemuksensa oli kuin ainoana rukouksena varmuutta
antavasta tiedosta.

-- Herra Malm on kaiketi liikkeessä. Me emme ole tavanneet. Minä itse
vain säikähdin kun -- --

Muisto toi tapahtuman koko kammottavuudessaan takaisin. Liisa murtui
uuteen itkuun.

-- Rakas, hyvä neiti kulta! -- Äiti-muori ei voinut kyllin pyytää
anteeksi ja selitellä sitä, että näin vain oli hätäillyt Oskaristaan.
Hän painoi Liisan väkisin kaikkein mukavimpaan tuoliin, työnsi sen
uunin viereen ja haki suojahuivinsa Liisan hartioille. -- Tämä on
Oskarin antama. Te tunnette miten pehmeä se on, -- niin pehmeä ja
suloinen kuin hänen rakkautensa sydämelleni. Sitä minä monesti
hyväilen, kun en uskalla häntä hyväillä. Eihän ne miehet pidä
sellaisesta. -- Mutta johan minä taas unohdan teidät.

Hän pyörähti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kupillinen
höyryävää vadelmateetä tarjottimella. Liisan oli juotava se heti
paikalla. Niin kuumana kuin mahdollista. Muuten ei häntä lakkaisi
vilustamasta.

-- Se on luullakseni säikähdyksen väristyksiä, ei muuta. -- Liisa sai
vähän nauretuksi ja äiti-muori rupesi siitä oikein hykertämään käsiään.
Nythän hän vasta ymmärsi, että neiti Spets todella oli heillä. Oskar
oli niin monesti kertonut tästä hänen naurustaan. Hän piti niin siitä,
ihmetteli vain että Liisa-neiti jaksoi olla iloinen, kun kuitenkin
kotona usein -- --

Liisa katkaisi puheen kesken. -- Minä sain syntyessäni kaksi mainiota
kummilahjaa: lujan tahdon ja iloisuutta helisevän naurun.

Äiti-muori jäi hetkeksi tuijottamaan vieraaseensa. Hän tiesi miten
paljon Oskar piti tästä tytöstä, ja ettei tämä ollut mikään tavallinen
pieni, päivänpaisteessa lentelevä perhonen, sen hän itsekin näki. Mutta
juuri siitä syystä olisi hän katseellaan tahtonut tunkeutua pinnalle
näkyvää syvemmälle.

Hän kyyristyi jakkaralle Liisan eteen, tunsi miten märät tämän jalat
olivat ja rupesi kaikista vastaväitteistä huolimatta hieroskelemaan
niitä. Sitä tehdessään hän puheli lakkaamatta. -- Oskarkin tulee
pian. Minun ei tarvitse katsoa kelloa tietääkseni sitä. Minä tunnen
sen ruumiissani. Minä olen niin oppinut tähän iloiseen odotukseen. --
Nähkääs, hän on nuorin lapsista. Kolme kuoli minulta pieninä, kahdesta
on ollut paljon surua. Eikä ole elämä avioliitossa sulaa silkkiä,
niinkuin sitä nuorena luulee. Sentähden sitä on kuin ymmällä, kun
iltapuhteeksi säästyy niin paljon hyvää kuin minulle täällä Oskarin
luona.

Kun Liisa ei sanallakaan jatkanut puhetta, loi äiti-muori pikaisen
tutkivan katseen vieraaseensa. Silloin hän näki Liisan silmien olevan
aivan kyynelissä. Ne pyyhkäistiin samassa pois, mutta katseen pohjalta
paistoi kuin suuri, sisäinen nälkä.

Äiti-muori ei voinut selittää sitä muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla.

-- Rakas, rakas neiti, älkää käsittäkö minua väärin. -- Äiti-muori kävi
Liisan molempiin käsiin ja hyrähti pieneen, hermostuneeseen itkuun. --
Älkää toki luulko, etten soisi hänelle omaa, onnellista kotia ja sitä,
jota hän koko sydämestään rakastaa.

Portaista kuului askelia ja äiti-muori oli miltei samassa etehisessä
kasvot heleässä ilopaisteessa.

Vähän ajan kuluttua istui Liisa Malmin korituolissa uuninnurkkauksessa
äiti-muorin valmistellessa teetä ja Oskar Malmin keskustellessa
vieraansa kanssa innokkaasti kuin olisi hän päättänyt yhdellä kertaa
ottaa korvausta pitkäaikaisesta odotuksestaan.

Malm oli koonnut koko kasan kirjoja Liisan eteen, esitteli niitä
hänelle, tiedusteli hänen mieltään eri kirjailijoista, kertoi omista
mietelmistään ja saneli ulkoa mielipaikkojaan. -- Minä luin yhteen
aikaan Ingersollia, Humea, Häckeliä ja muuta sellaista. Mutta sitä
väsyy pian tuollaiseen kielteiseen hengen ravintoon. Materialismi ei
lopultakaan voi elättää ihmistä. Tarvitsee jotain positiivista. Ja
sellaista on sekä Mereshkovskyllä että Rydbergillä. -- Niin -- te
nauratte kai yhdistelmälleni, mutta tulin maininneeksi heidät yhdessä
siksi, että olen saanut molemmilta niin paljon. -- Oletteko te lukenut
Mereshkovskyn mietelmiä Sofiakirkosta? Minä en ole ollut tuntureilla
enemmän kuin alpeillakaan, en edes Kolilla, mutta minä kuvittelen, että
siellä ulkonaisten näkemysten perustuksella kokee jotain samantapaista
kuin sisäisten näkemysten kautta lukiessaan Sofiakirkosta.

Liisa ei voinut olla hymyilemättä innolle, jolla Malm purki
ajatuksiaan. Itse hän oli liian väsynyt ja sisäisesti liian poissa
tasapainosta jaksaakseen innolla antautua elämän ongelmia selvittäviin
keskusteluihin. Mutta hän nautti hänelle tulleesta kuuntelijan osasta.
Ja samalla hän tunsi ennen aavistamatonta tyydytystä tietoisuudesta,
että teoitta ja ponnistuksitta tiesi pelkällä läsnäolollaan
valmistavansa iloa toiselle.

Oliko hän siis kaikesta huolimatta aito köynnöskasvi, joka löysi
tarpeellisen runkonsa vasta tietoisuudesta, että hän oli tarpeen ja sai
elää jollekulle määrätylle yksilölle?

-- Kai te muistatte Rydbergin ihanaa: "Drömliv", -- kuuli Liisa Malmin
kysyvän. -- Kuinka ihmeen ihanasti hän siinä henkevöittää luonnon
elämää ja tuo sen lähelle meidän omia syvimpiä, sisäisiä kokemuksiamme.
-- Kuulkaas tätäkin: "Elos väike on ruskoa vivahtavaa, sävel soitossa
piirien äärettömäin, osa kaikki on henkeä uinailevaa, min on unelmat
tähdätyt Luojahan päin!" -- Ja toisessa paikassa: -- "Kas, jo hulmuvat
harsot ne niitylle liis, sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja
oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa".

Liisa hymyili tietämättään. Hän ajatteli Röllerin kauppahuoneustoa,
Malmin jokapäiväistä ahertelua tiskin takana, laskuja ja tilikirjoja.

-- Herra Malm, te ette varmaankaan ole oikealla alallanne, pääsi
häneltä ehdottomasti.

Surunvoittoisuuteen vivahtava hymy nousi Malmin huulille. Mutta samalla
näytti hän tyytyväiseltä kuin kiitosta saanut koulupoika. -- Minä
olen sillä alalla, jolla minun on pakko ansaita elatukseni, sanoi hän
alistuvaisuus äänessään.

-- Elämä on -- elettiin sitä missä hyvänsä, sitä, miksi me sisäisesti
sen teemme. -- Liisa ojensi kätensä Malmille lämmin katse silmissään.
Hän tunsi tällä hetkellä saaneensa jotain tältä mieheltä, jonka Elna
empimättä oli tuominnut "arkisenikäväksi ilmiöksi". Taakka oli kuin
nostettu hänen hartioiltaan. Hänen oman sydämensä tuskalliset "miksi"
saivat tyynnykettä tietoisuudesta, että ihmishenki oli kallisarvoisen
jalokiven tavoin työlään ja vaivaa kysyvän kirkastamisen arvoinen.
Kärsiminen "kannatti". Ihmisen sisäinen kirkastuminen oli tulos.

-- Herra Malm, te olette tehnyt minulle hyvän työn sekä ruumiin että
sielun puolesta, kun olen saanut istua tässä aivan hiljaa ja kuunnella.
Elämä on monesti vaikeata jokaiselle meistä. Silloin on hyvä muistaa,
että meistä itsestämme riippuu, annammeko sen laskea vai nousta,
tärveltyä vai kirkastua.

Äiti-muori kutsui samassa teetä juomaan. Asetuttiin pöytään ja puhe
kääntyi ulkonaisiin asioihin. Liisa rupesi nauraen kertomaan eräästä
tilaisuudesta vuosi takaperin, jossa hänelle oli ennustettu suuresta
säikähdyksestä koituvaa iloa. Ja Malm kiiruhti vakuuttamaan, että
Liisan säikähdys oli kääntynyt suureksi iloksi äiti-muorille ja
hänelle itselleen. Mutta sen sanottuaan hän katui sanojaan, sillä hän
oli huomaavinaan, että Liisa nyt kuten tavallisesti jonkinmoisella
arkuudella väisti tätä persoonallisten tunteiden ilmausta.

Heti pöydästä noustua teki Liisa lähtöä.

Kun hän Malmin saattamana pihalta astui pimeälle kadulle tuli illan
säikähdys äkkiä ja kammottavana taas mieleen. -- Tänne päin tuskin
tieni enää kääntynee, -- sanoi hän värähtäen.

Ensi kertaa eläessään tunsi Malm äkillistä ja voimakasta suuttumusta
Liisaa kohtaan. Hänen oli mahdoton hillitä itseään. Hän tahtoi tietää,
oliko Liisasta todella oikein kerta toisensa jälkeen menetellä näin?
Vuosikausien kuluessa oli hän aina Malmin seurassa jollain vähemmän
ystävällisellä sanalla purkanut kaiken, mitä aikaisemmin osoitettu
ystävällisyys mahdollisesti oli antanut. -- Tiedättekö mitä hyvän
naisen seura merkitsee miehelle? Ymmärrättekö, että joskus voi kaivata
muutakin kuin kirjoja. Mutta minkälaista on yhdessäolomme näihin asti
ollut? Teillä käydessäni on aina vain täytynyt keskustella vanhusten
kanssa ja kun joskus olen tullut pyörälläni teitä vastaan tai muuten
joutunut olemaan kahden kanssanne, kiiruhdatte ottamaan takaisin
kaiken, minkä mahdollisesti olette antanut.

-- Herra Malm. -- Liisa nauroi ja pujotti kätensä Malmin käsipuoleen.
-- Nyt te tietysti taas hämmästytte ja kysytte, minkälainen minä
oikeastaan olen. Mutta katsokaas, äskeinen säikähdykseni oli jokseenkin
kamala. Se tuli ehdottomasti mieleeni astuessani kadulle. Siitä
johtuivat sanani ja siitä sekin, että nyt näin raukkamaisesti pujotan
käteni käsipuoleenne.

Malm teki ankaraa väkivaltaa itselleen, jottei puristaisi häneen
turvautunutta kättä, joka luottavasti ja levollisesti lepäsi hänen
käsivarrellaan. -- Minä saatan teidät kynnykselle asti, hän sanoi
hymyillen kun Liisa portilla ojensi kättä.

-- Äitinne sanoo teitä hyväksi pojaksi. Ja hän on oikeassa. Kiitos
kaikesta ja hyvästi!

Malm kääntyi lähtemään vasta nähdessään Liisan turvallisesti etehisen
oven sisäpuolella.

Vanha rouva, joka jo oli vuoteessaan, rupesi sieltä käsin torumaan.
Mutta hän lauhtui kuullessaan kaikesta. Liisan Malmilla olokin näkyi
olevan hänelle mieleen.

-- Hyvää yötä, mamma. -- Liisan ääni oli hellän pehmeä. Hän tunsi
äkillistä tarvetta panna kädet vanhan rouvan kaulaan ja puristaa oikein
lujasti. Hän muisti äiti-muoria ja se lisäsi hänen polttavaa ikäväänsä.
Teki mieli hyväillä, hyväillä -- yhdentekevä ketä, kunhan se joku vain
olisi osannut edes ottaa hyväilyt vastaan hiljaa ja pehmeästi kuin
äiti-muorin suojahuivi.

-- Hyvää yötä, toisti hän uudelleen, tuntien että vuosikausien
juurruttama tapa ja kauan kestänyt keskinäinen kylmyys teki muun
mahdottomaksi.

Nousi kuin pala kurkkuun.

Hänellähän ei ollut ketään, ei ketään, -- ei edes tuollaista
äiti-muorin suojahuivia.

Täti Amalian huoneesta kuului valittelua. Liisa meni sinne. Hän
nukkuikin nykyään täällä vanhusten puolella öisin ollakseen tädille
avuksi.

Autettuaan sairasta palasi hän keittiöön, teki sinne tilan itselleen,
mutta painui sitten väsyneesti tuolille. Hän oli liian väsynyt
pannakseen edes makaamaan.

Konemaisesti hän tarttui pöydällä olevaan lehteen ja avasi sen. Ensi
sivun ilmoitusten joukossa sattui hänen silmänsä nimiin: Gertrud Seele,
Dresden Bernt Silversköld, Helsinki.

Hän laski lehden kädestään ja rupesi riisuutumaan.


11.

Pitkällisten sateitten jälkeen oli lokakuu päättänyt näyttää ihmisille
kirkasta ilmaa ja päivänpaistetta. Taivas selkeni, tuuli kuivasi tiet
ja metsä, joskin jo paikka paikoin riisuttuna, loisti iloisesti syksyn
kirkkaissa väreissä.

Oskar Malm vilkaisi Röllerin tiskin takaa kadun toiselle puolelle. Hän
oli säännöllisesti ruvennut pitämään rouva Sarsin porttia silmällä.
Tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut siihen sekä oikeuksia että
velvollisuuksia.

Liisan ja hänen suhteensa oli viime aikoina tuntuvasti muuttunut.
Siinä ei enää ollut mitään nousua ja laskua, ei äkillistä annetun
takaisinottamista. Se oli tasaista, tyyntä ja toverillista. --
Toverillista ystävyyttä, määritteli Malm itsekseen. Ja sitä tehdessään
hän tunsi sisäistä tyydytystä. Sillä kun mies suhteessaan naiseen, jota
hän vuosikausien kuluessa osaksi tietoisesti, osaksi tietämättään on
sekä ihaillut että rakastanut, pääsee edes ulkonaisesti tällaiselle
kannalle, on hän todella saavuttanut suuren voiton, voiton itsestään ja
voiton ehkä totaaliakin. Ainakin oli sellainen nainen kuin Liisa ensin
voitettava ystäväksi, jos mieli joskus voittaa enemmän.

Malmin otsa meni samassa pilveen. _Hänen_ täytyi ensin voittaa Liisa
ystäväkseen, mutta oliko sanottu, ettei toinen -- -- --

Ajatus kääntyi Bernt Silversköldiin.

Olisikohan se uutinen, joka kohta Liisan Malmilla olon jälkeen oli
ollut sanomissa, jollain tavoin vaikuttanut Liisan muuttuneeseen
käytökseen? Malm ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. Silversköld
oli jo siksi monta vuotta ollut poissa näkyvistä, että hän oli
unohtanut pelkonsa. Hän oli pannut Liisan muutoksen kokonaan Liisan
silloisen säikähdyksen, hänen heilläkäyntinsä ja oman suoruutensa
laskuun. Mutta jos sittenkin -- --?

Samassa hän näki Liisan rouva Sarsin pihalta tulevan kadulle ja siitä
kääntyvän vasemmalle johtavalle tielle.

Olisikohan Liisa ehkä menossa heille? - Äiti-muori oli viime aikoina
vähän sairastellut ja Liisa oli sen johdosta silloin tällöin
pistäytynyt katsomaan. Kiire hänellä aina oli tullessaan ja täyden
päivän aikana hän tuli. Tuskin hän enää uskaltaisikaan sille suunnalle
muulloin. Mutta juuri tällaisena kirkkaana syksypäivänä -- -- --

Malmin tuli yhtäkkiä omituisen paha olla. Hän antoi puotipoikien
palvella muutamia ostajia ja meni itse konttorihuoneeseen, jossa
asettui kirjoittamaan laskuja.

Hänen sitä tehdessään luistivat ajatukset asiaan, joka viime aikoina
entistä useammin oli tullut mieleen. Röllerin mainiosti kannattava
liike antoi hänelle siinä suhteessa sysäyksen toisensa jälkeen.
Yritteliäämpi mies olisikin jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä. Mutta
hän rakasti hiljaisuutta ja rauhaa. Hankaukset lähimmäisten kanssa,
velvollisuus katsoa omaa etua, uskalias yritteleminen, jännittäväksi
muodostuva asema, kaikki tuo, mikä läheisesti ja eroittamatta liittyi
liike-elämään, oli hänelle oikeastaan vastenmielistä. Kun sekä
äiti-muori että hän itse hyvin olivat tulleet toimeen hänen nykyisellä
ansiollaan, oli hän tyytynyt siihen.

Viime aikoina oli kuitenkin -- etenkin hänen kirjoittaessaan näitä
laskuja -- sormia aivan kuin syyhynyt. Tomppeli hän oli eikä vähempää,
kun antoi oman leivän pysyä pienenä toisten paisuessa.

Kai hänellekin kerran tulisi oma koti. Ja silloin tarvittaisiin entistä
enemmän tulojakin.

Hän viskasi kynän kädestään ja pujahti puotiin. Eräs ostaja oli
paraikaa poistumaisillaan. Pojat riipuskelivat ikkunassa.

-- Pojat, pitäkää huolta asioista täällä. Ja jos kauppias tulee, niin
sanokaa, että minä kohta tulen takaisin.

Hän kiskasi lakin naulasta päähänsä, otti porraskäytävästä pyöränsä ja
läksi painelemaan. Hänet oli vallannut äkillinen ja voimakas tuntemus
siitä, että hänen täytyi lähteä.

Kotiportilla hän pysäytti, asetti pyöränsä aitaa vasten ja nousi
portaat muutamin pitkin harppauksin. -- Mitä kuuluu, äiti-muori, --
kysäsi hän pistäen päänsä ovesta. -- Oletteko nähnyt neiti Spetsiä?

-- Hän näytti minusta menevän kankaalle päin, -- ehkä noin puoli tuntia
takaperin.

Malm ei vastannut. Hän viskautui pyörälleen ja jatkoi eteenpäin
painelemista kuin henkensä kaupalla. Hän tiesi nyt, että hänen
aavistuksensa oli ollut tosi. Kouluilla oli Borkin päivän lupa ja Liisa
oli kauniin ilman houkuttelemana uskaltanut lähteä kankaallepäin. Hän
oli nykyään entistä enemmän virkistyksen tarpeessa, sillä Amalia-täti
sairasteli luuvaloa ja Liisa oli pitkät ajat nukkunut sairaan kanssa
auttaakseen ja passaillakseen häntä.

Malm pysäytti taas, jätti pyöränsä kumolleen tiepuoleen ja pistäytyi
"kesämajaan".

Se oli tyhjä. Hän kolkutti tuvan ovea. Kukaan ei vastannut. Silloin hän
kiskaisi oven auki ja näki tyhjän tuvan.

Hän paiskasi oven kiinni, sieppasi ovipielestä suuren, tukevan kepin,
asetti sen eteensä tangolle ja jatkoi.

Hetken kuluttua hän oli näkevinään tamman pisteen lähellä sitä tien
kohtaa, missä suorana viivana kulkeva tie teki polvekkeen. Muutama
voimakas vauhdinanto kiidätti häntä siksi paljon lähemmä, että hän
saattoi erottaa kaksi pistettä. Toinen katosi samassa tientaipeessa
näkyvistä, toinen läheni mutkaa.

Malm tiesi nyt varmasti, että toinen pakeni, toinen ajoi takaa.

Minuutitkin saattoivat tässä merkitä paljon.

Ilkeästi kouristava tunne sydämen kohdalla pakoitti hänet puhaltamaan
hetken ja harmaa sumu silmien edessä esti häntä näkemästä.

-- Minun täytyy -- täytyy. -- Hän kokosi voimansa. Joka hermo jännittyi.

Eteenpäin kiiruhtavista ei toinen enemmän kuin toinenkaan vilkaissut
taakseen. He uskoivat tietysti kumpikin olevansa kahden autiolla
kankaalla.

Malm hiljensi vauhtia sen verran, että sai oman huohottavan
hengityksensä asettumaan. Samalla hän koetti selvittää itselleen mikä
menettely olisi viisain. Hämähäkki oli jo hyvin lähellä Liisaa, jonka
voimat näyttivät olevan loppumaan päin.

Oli toimittava pian ja sellaisella tavalla, ettei toinen pahasti
säikähtäisi toisen saadessa tarpeekseen.

Malmin käsi puristi keppiä tangolla. Hän näki, että Liisa juoksi.
Hämähäkki kulki pitkin, ennättävin loikkauksin. Muutamia sellaisia
vielä ja --

Pyörän kello helähti pyörän kaatuessa tiepuoleen. Hämähäkki pysähtyi.
Mutta ennenkuin hän ennätti kääntyä, jysähti voimakas takaapäin
tähdätty lyönti hänen selkäänsä. Hän kaatui parahtaen.

Jotain oli tapahtunut. Liisa ymmärsi sen jo ennenkuin hän uskalsi
kääntyä. Ja hän käsitti senkin, että se tavalla tai toisella oli
vapauttanut hänet kauheasta kohtalosta, joka kita avoinna jo
määräämättömältä tuntuvan ajan oli uhannut häntä.

Hän kääntyi ja näki Malmin. Tämä seisoi käsivarsi koholla uhaten maassa
makaavaa vihollistaan. Mutta hetken jännittävyydestä huolimatta hän
vilahdukselta ennätti nähdä Liisan katseen. Vapahdus pohjattomasta
pelosta ja suuri, sanomaton kiitollisuus kuvastui siinä selvänä.

Kannatti elää kokeakseen tuollaisen katseen antamaa autuaallista iloa.

Samassa oli hämähäkki pystyssä. Hänen silmänsä pälyivät hurjasti
ympärilleen. Luisevat, luonnottoman pitkät käsivarret pitkäkyntisine
sormineen ojentuivat Malmia kohti ja loikkaukseen kokoonkyyristyvä
olento muistutti hyökkäävää petoa.

-- Vai vieläkö sinä tahdot? -- Malmin keppi kohosi niin tukevan
uhkaavana ja niin lähellä, että hämähäkki saattoi tuntea sen omakseen.
Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään virnistykseen, mutta samassa jysähti
keppi hänen ojennettuun oikeaan käsivarteensa ja ulahtaen kuin koira
läksi hän luikkimaan tiehensä.

Malm seurasi katseillaan pakenevaa, kunnes tämä oli kadonnut tien
mutkaan. Silloin hän kääntyi Liisaan päin. Tämä seisoi yhä sillä
paikalla, johon hän kääntyessään oli pysähtynyt, mutta hänen äsken
hehkuvat kasvonsa olivat nyt valkeat kuin palttina.

-- Neiti Spets, -- hyvä neiti Spets, -- Malm ei voinut olla tukien
tarttumatta Liisan käteen. -- Nojatkaa minuun. Te olette aivan
nääntymäisillänne.

Silloin Liisan jännitys laukesi kyyneliin.

-- Älkää, älkää rakas neiti, -- hätäili Malm. Hän tunsi itsensä
avuttomammaksi kuin koskaan ennen elämässään. Seisoa tässä näin, nähdä
Liisan itkevän, tuntea mitä kaikkea tahtoisi antaa ja sanoa -- jos vain
uskaltaisi, se oli sittenkin liikaa.

Liisa taisteli yhä rauhoittuakseen. Silloin Malm muisti ennustuksen,
josta Liisa heillä oli kertonut. Se tuli kuin viimeisenä lisänä
ylivoimaisille tunteille.

-- Neiti Spets, rakas neiti, muistatteko te säikähdystä, joka koituisi
teille onneksi? Voi, jos te voisitte pitää vilpitöntä, rehellistä
rakkauttani onnena. Kyllähän te olette tuntenut, että minä vuosikausia
olen rakastanut teitä?

Liisa nojasi raskaasti pelastajaansa. Hän vapisi vielä sekä itkusta
että säikähdyksestä.

Malm ei tietänyt mitä tehdä. -- Minä en tahtoisi kiusata teitä, -- en
käyttää hyväkseni teidän heikkouttanne. Mutta minä olen jo vaiennut
niin kauan. Antakaa siitä syystä anteeksi, että nyt en enää jaksa.
-- Teillä on suuret vaatimukset, -- minä tiedän sen. Enkähän minä
kuvittelekaan, että voisin niitä vastata. Mutta kun ei sitä voi mitään
tunteilleen. Antakaa sentähden anteeksi -- -- --

Silloin Liisan pää kohosi. -- Sen ei tarvitse pyytää anteeksi, joka
tarjoaa toiselle vuosia kestäneen rakkautensa. Sellainen lahja on
tarjottava itsetunnolla ja pää pystyssä.

Liisan katse välähti ja suun ympärillä karehti kaunis,
veitikkamaisuuteen vivahtava hymy.

-- Liisa -- onko se mahdollista? -- Saanko siis? Vaikkei minulla ole
mitään?

-- Sinulla on hyvyyttä. Sitä on niukasti maailmassa. -- Liisan
katseeseen nousi äkkiä suuri tuska. Malm ennätti nähdä sen. Se sopi
huonosti kihlajaishetken onneen.

-- Liisa, tiedätkö mitä sinä teet ja sanot? Älä ota minua
armahtavaisuudesta tai säälistä.

Liisan huulet liikkuivat vavahtaen. -- Minä armahdan itseäni, hän
sopersi. Mutta Malm ei kuullut sanoja. -- Anna minun istua, -- tuli
sitten kuuluvasti ja hätäisesti. -- Hän etsi sulhasensa kättä ja astui
sen tukemana muutamia askeleita eteenpäin. Sitten hän raskaasti painui
tiepuoleen.


12.

Sarsilla ja Malmilla elettiin yhtämittaisessa juhlahumussa. Liisan häät
olivat määrätyt loppiaiseksi ja edelliset pyhät vietettiin vuoroon
toisessa vuoroon toisessa perheessä.

Vanha rouva oli aivan kuin elpynyt kihlauksesta. Ensiksi oli se jo
hauskaa, että oli tapahtunut jotain, vieläpä jotain, jossa vanha rouva
itse sai näytellä huomattavaa osaa. Toiseksi oli hän tyytyväinen
siihen, että Liisa vihdoinkin oli mennyt kihloihin. Sehän kuitenkin oli
asiaan kuuluvaa naisen elämässä. Ja Liisan valintakin oli tyydyttävä.
Malmin kohtelias toimeliaisuus tiskin takana oli aina miellyttänyt
rouva Sarsia samalla kun se nyt kyseessä olevassa tapauksessa lupaili
hyvää tulevaisuuden varalle.

Lopuksi oli sekin oikeastaan paikallaan, ettei Liisa naimisensa kautta
päässyt mihinkään poikkeuksellisesti huomattavaan asemaan. Sellainen ei
kuulunut maailman järjestykseen. Sellaista ei ollut sattunut muille,
eikä tarvinnut sattua Liisankaan osalle.

Vanha rouva tunsi jonkinmoista julmaa iloa kihlausaikana vaaniessaan
Liisaa ja tämän tunteita. Liisa oli itse aina sisäisine kokemuksineen
pysytellyt etäällä kasvatusäidistään. Mutta nuo hehkuvan punaiset
ruusut, jotka kerran saapuivat jouluillaksi, olivat ilmaisseet koko
joukon. Ja se, ettei niiden johdosta tapahtunut mitään, ilmaisi loput.
Johtopäätöksiä ei tällaisessa tapauksessa ollut vaikea vetää.

Bernt Silversköld oli syksyn alkupuolella julkaissut kihlauksensa,
joulun alla ilmoitti Liisa omastaan. Mutta ruusujen lähetyksen ja
kaiken tämän välillä oli monta vuotta, joiden aikana Liisa ei ensinkään
ollut näyttänyt naimisiinmenoaikeita.

Vanha rouva tunsi kasvattiaan tarpeeksi ymmärtääkseen mitä kaikkea tämä
tiesi. Häntä ei siitä syystä olisi ihmetyttänyt, vaikka Liisasta jonain
silmänräpäyksellisen varomattomuuden hetkenä olisi huomannut, jotain
aikaisemmin koetusta, jotain väsynyttä kohtaloonsa alistumista, jotain
katkeruuteen vivahtavaa tai muuta sellaista. Mutta sitä ei voinut
huomata, ei edes vanhan rouvan tarkka silmä. Liisa oli nähtävästi
pitkäaikaisen harkinnan jälkeen valinnut ja oli nyt osaansa tyytyväinen.

Jos vanha rouva kihlauksen johdosta oli juhlatuulella, oli se
sisar Amaliaan vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Hän hekumoi
haikeamielisissä muistoissa, puhui yhtenään Albrechtistaan, pisteli
sisarelle sekä entisyydestä että nykyisyydestä ja ennusteli muorille
haikeamielisin viittauksin suruja ja koettelemuksia.

Äiti-muori sitävastoin loisti aamusta iltaan kuin loppukesän kaikkein
lauhkein auringonpaiste. Sarsilaisten ollessa hänen vierainaan hän
hyöri ja pyöri paikasta toiseen pitääkseen rakkaita ja kunnioitettuja.
vieraitaan niin hyvänä kuin suinkin. Heillä ollessaan hän oli
kiitteleväinen ja nöyrä, niiasi aina kun hänelle tarjottiin jotain ja
tunsi vanhan rouvan mielihyväksi, että hänelle ja hänen Oskarilleen
näiden naimisten kautta tapahtui suuri kunnia, -- niin hyvin kuin Oskar
äiti-muorin mielestä sen kunnian ansaitsikin.

Nuorten toivomuksesta oli uusi vuosi alotettu Malmilla. Loppiainen tuli
siitä syystä vietettäväksi Sarsilla.

Oskar asetti Sarsille tulonsa niin aikaiseksi, että hän, saatettuaan
äitinsä perille, ennätti pistäytyä viereiseen taloon Liisan omaan
huoneeseen hakemaan tätä.

Liisan oven auetessa pääsi Malmilta hyvämielinen hymähdys. Huone oli
miltei tyhjä. Liisan kaikki huonekalut olivat jo viedyt heidän tulevaan
kotiinsa. Vain vaatearkku, muutamia laatikoita, pari tuolia ja vuode
oli jälellä. Liisa itse seisoi keskellä lattiaa suu iloisessa naurussa.

Malm ojensi molemmat kätensä hänelle.

-- Liisa, sinä ja ennenkaikkea se, että sinä olet minun, on minulle
jatkuvasti kuin ihana, käsittämätön ihme.

Liisa antoi päänsä hetkeksi kevyesti painua sulhasensa olalle. --
Voineekohan sinulle tuntua ihmeellisemmältä kuin minulle se, että sinä
huomenna viet minut kotiin, kotiin, jota minä näihin asti kodittomana
elänyt saan sanoa omakseni.

Malm veti hänet kiihkeästi puoleensa. -- Sinä suurisieluinen,
uskollinen Liisani. -- Hän tunsi samassa Liisan hieman liikahtavan ja
hän meni hämilleen pelosta, että oli ollut rohkea hyväilyssään. Liisa
luiskahtikin samassa aivan kuin itsestään hänen syleilystään. Hänen
päänsä kohosi, suu ja silmät nauroivat täynnä veitikkamaisuutta.

-- Älä nyt rupea puhumaan minun sieluni laadusta ja laajuudesta.
Silloin minun täytyy maksaa samalla mitalla ja minusta me voimme
käyttää nämä hetket hyödyllisemmin kuin sanomalla kohteliaisuuksia
toisillemme.

-- Mikä osoittaa, että sinulla lisäksi on paljon järkeä.

-- Jos lienee. Ainakin tunnen sen karkaavan tipotiehensä ajatellessani
huomispäivää ja kotiinlähtöämme. Tiedätkö, -- hän tarttui Oskarin
molempiin käsiin ja katsoi niihin hyväilevästi. -- Se kuuluu hirveän
sentimentaaliselta -- ja onkin kai sitä, mutta tuntuu melkein siltä
kuin tahtoisin suudella näitä käsiäsi ajatellessani, että ne huomenna
vievät minut kotiin, omaan kotiini.

Malmin kasvoilla kuvastui pettymystä. Hän kumartui sen verran
eteenpäin, että sai katsotuksi morsiantaan suoraan silmiin. -- Liisa,
sanoi hän, -- käynköhän nyt jo mustasukkaiseksi. Koti on sinulle kaikki
kaikessa. Mitä minä olen?

-- Se, jolle ja jonka onneksi tahdon elää. -- Vastaus tuli paikalla ja
arvelematta, silmä ei väistänyt toisen silmää.

-- Kunpa voisin tehdä sinut onnelliseksi. -- Ääni oli matala ja sanat
sanottiin kuin arkailemalla. -- Sinä olet sellainen, jota aina pitäisi
pitää hyvänä, jolle pitäisi antaa vaatimatta.

-- Lasikaappinukke, niinkö -- Liisa pujotti kätensä sulhasensa
käsipuoleen ja nauroi entistä helisevää nauruaan. Sitten hän katsoi
kelloaan. Heidän täytyi joutua.

Heti heidän saavuttuaan asetuttiin pöytään. Vanha rouva näytti
huonoa tuulta siitä, että oli mennyt viisi minuuttia yli määräajan
ja äiti-muori nuhteli lempeän hätäilevästi siitä, että "lapsikullat"
olivat antaneet kellon vinskahtaa yli oikean ajan. Puhe pääsi kuitenkin
iloiseen vauhtiin, kun Amalia innostui kertomaan Albrechtistaan, jonka
seurassa sekä minuutit että tunnit unohtuivat. Mutta hänpä osasikin
soittaa aivan jumalallisesti ja katsoa suurin, tulisin silmin, katsoa
niin ettei sellaista katsetta unohtanut, ei koskaan.

-- Saitko sinä, Oskar, sen loppusumman vekseleillä järjestetyksi,
katkaisi vanha rouva.

-- Osan, mutta en vielä kaikkea.

Äiti-muori vilkaisi arasti Emmaan. Häntä peloitti, että jos tämä
panisi pahaksi, ettei Oskar vielä ollut onnistunut ajamaan asioitaan
perille asti. -- Jollei nyt Oskar paikalla onnistuisi, -- kiiruhti hän
tunnustelevasti selittämään, -- niin ainahan sinä, Emma kulta, keksit
jonkun keinon.

-- Ei ei, Helena, älä puhu sellaisia. Nuorten täytyy itse ponnistella.

-- Tiettävästi, tiettävästi. -- Minähän vaan, Emma kulta -- --

Mutta Emma-kulta katkaisi äiti-muorin selitykset kesken. Hän iski
silmää sulhaselle, katsoa tiirotti Liisaan ja sanoi merkitsevästi: --
Minkä olen antanut, sen olen antanut. Tuloksen näette itse. -- Hän
maiskautti kieltään ja katsoi tyytyväisesti ympärilleen. -- Onhan tyttö
muutamissa suhteissa vastannut niitä toiveita, joita kiinnitin häneen
sen juhlallisen runotekeleen johdosta, jolla hän kunnioitti muuatta
juopunutta saaristolaista.

-- Mamma taisi odottaa neroa? arveli Malm nauraen.

-- Vielä mitä, minä olen aina pysynyt tosiolojen pohjalla. Siksi en
yleensä olekaan tehnyt laskuvirheitä. Maljasi Oskar. Mene ja tee samoin!

Vanha rouva tyhjensi lasistaan viime tilkan kotitekoista joulujuomaa,
pyyhkäisi perusteellisesti suutaan ja antoi merkin pöydästä
nousemiseksi.

Liisa pujahti samassa keittiöön, kuiskasi ohimennen Oskarille pian
palaavansa ja läksi saatuaan suojahuivin ympärilleen oikaisemaan pihan
toisessa laidassa olevan takaportin kautta omaan huoneeseensa. Hän oli
muistanut edellisenä iltana saapunutta kirjettä. Se oli ilahduttanut
häntä tavallista enemmän, sillä hän oli pelonalaisena odottanut Elnan
arvostelua kihlauksesta. Hänen teki siitä syystä mieli näyttää kirjettä
Oskarille.

Raapaistessaan etehisessä tulta näki hän kirjelippaasta lattialle
pudonneen sanomalehden. Sen vieressä oli kirje. Illan posti oli
saapunut.

Hän sytytti kynttilän, nosti kirjeen lattialta ja jäi tuijottamaan
siihen. Merkki oli ulkomaalainen, käsiala tuttu.

Vastenmielisesti ja epäröiden hän mursi kuoren.

    Märchen Elisabet.

Hänen kätensä rupesivat vapisemaan. Mutta hän jatkoi.

    Tämän kirjeen kirjoittaminen on kuin oman sisimpäni rikkirepimistä,
    enkä sittenkään voi olla kirjoittamatta. Voin sanoa, että
    ajatuksissani olen kirjoittanut tätä jo viikkoja, vieläpä kuukausia,
    -- niin oikeastaan siitä asti kun menin kihloihin.

    Tahdoin itse ilmoittaa sinulle siitä, jotta -- jos mahdollista
    käsittäisit minua. En jaksanut kantaa ajatusta, että tuomitsisit
    tietämättä miten oli. En myöskään olisi suonut, että olisit lukenut
    ilmoituksen lehdestä. Mutta toiselta puolen tuntui kirjoittaminen
    kuin petokselta. Siksi olen epäröinyt.

Liisa keskeytti lukunsa katsoakseen päivämäärää.

Kirje oli kirjoitettu Dresdenissä vuoden viimeisenä iltana.

Hän epäröi hetken, lähensi jo kirjettä kynttilänliekkiin, mutta vetäsi
sen samassa takaisin.

Oliko hän niin raukkamainen, ettei hän uskaltanut lukea sitä, ei
uskaltanut kuulla ja ymmärtää totuutta? Silloin hän myöskin oli
rakentamassa tulevaisuuttaan yhtä hauraalle perustukselle kun poroksi
palaneen kirjeen tuhka.

Hän tarttui uudelleen kirjeeseen.

    Märchen Elisabet, sinun viime sanasi minulle olivat: minä odotan.
    En ole unohtanut niitä. Ne rakkauteni kannustamina panivat minut
    koettamaan kaikkeni -- niin, sanoisinpa melkein luvattoman paljon
    isäni vastustuksen murtamiseksi. -- Kun matkustin ulkomaille, tein
    sen hänen tahdostaan ja toivossa, että ero aikaansaisi sen mitä en
    itse voinut vaikuttaa. Siinä mielessä lähetin sinulle ensimäiset
    kirjeeni täältä. Sen jälkeen en kirjoittanut. Odotin turhaan
    käännettä parempaan päin. Sitä ei kuulunut. Isäni on tässä suhteessa
    ollut sekä järkähtämättömän että käsittämättömän kova. Hän on
    suoraan sanonut samaa, mitä sinä itse kerran, että me, jos kaikesta
    huolimatta jollain tavoin aikoisimme kiertää hänen tahtoaan, saamme
    sekä hänen että äitini kirouksen osaksemme.

    Minä tunnen sinut. Siksi on minulle vähitellen valjennut se, jota en
    koskaan uskonut jaksavani käsittää: etten koskaan voi omistaa sinua.

    Jos olisit toisenlainen, löytyisi ehkä mahdollisuuksia. Nyt ei
    löydy. Ja minä tunnen, että tuskani suuruudesta huolimatta rakastan
    tätäkin sinussa.

    Mutta mitä minä puhunkaan sinulle, minä, joka olen toisen oma?
    -- Liisa, tämä on kauheaa. Minä halveksin itseäni. Enkä sittenkään
    muuta voi. Minä en jaksa jäädä yksin. Minä en voi alla koditon. Jo
    nämä kodittomuuden vuodet ovat auttaneet minua entistä paremmin
    käsittämään, miten pohjattomasti sinä koditon olet mahtanut kärsiä
    elämästä.

    Hän, joka nyt on morsiameni, vastaa harvinaisen suuressa määrin
    naisihannettani. Hänellä ei ole muuta vikaa kuin että hän on toinen
    kuin sinä. Jos olisin yhtynyt häneen tuntematta sinua, luulen että
    nyt olisin hyvinkin onnellinen. Nyt sitä vastoin -- --

    Märchen Elisabet, koko olemukseni huutaa sinua -- -- tällä hetkellä
    ja usein, usein. Sinä olet minulle yhä ainoa nainen maailmassa,
    luuta minun luustani, lihaa minun lihastani. Meidän sielumme ovat
    sukua. Minä tunnen sen. Sinulla on vain naisellisuutesi ohessa
    sellaista tyyntä, rohkeata voimaa, jota usein olen itsessäni
    kaivannut. Jos voisin päästä tuskasta, jota nyt tunnen
    pyyhkäisemällä pois sinut entisyydestäni, valitseisin tämän tuskani.
    Sinä olet ollut elämäni suurin rikkaus, Märchen Elisabet.

    Mutta minä en saa puhua sinulle näin. Minulla ei ole oikeutta
    siihen.

    Minä olen kertonut sinusta morsiamelleni, kertonut lapsuudestasi,
    kehityksestäsi ja rakkaudestamme. Mutta minä en ole rohjennut
    tunnustaa, mitä sinä yhä olet minulle. -- Hän muistuttaa, monessa
    suhteessa äitiäni ja rakastaa minua suurella kaikkensa antavalla,
    vähän vaativalla rakkaudella.

    Tunnen omantunnonvaivoja tätä kirjoittaessani, enkä sittenkään voi
    muuta.

    Liisa, elämä vaatii meiltä paljon ja me olemme heikkoja. -- Ehkäpä
    sinäkin lujuudestasi huolimatta tulet sitä kokemaan.

Käsi vapisi niin ankarasti, että Liisan täytyi keskeyttää lukunsa.

Kooten koko tahdonvoimansa sai hän hetken kuluttua luetuksi kirjeen
viime rivit.

    Märchen Elisabet, vaikka sisimpäni itkee verikyyneleitä
    kaipuussaan, en sittenkään tällä hetkellä ensi sijassa ajattele
    itseäni, vaan sinua.

    Sydämeni kiittää ja siunaa sinua kaikesta mitä olet ollut minulle ja
    sisimmästäni nousee harras toivomus onneksesi. Muodostukoon elämäsi
    niin suojatuksi ja onnelliseksi kuin mahdollista! Se on hartain
    toivoni.

                                                     Bernt.

Kirje painui Liisan helmaan. Hän tunsi hetken syvältä repäisevää
tuskaa, -- jotain mitä ihmistuntein varustettu puu tuntisi sen juuria
katkottaessa.

Sitten seurasi täydellinen puutumus.

Pari kuukautta aikaisemmin olisi tämä kirje voinut vaikuttaa paljon.
Nyt oli myöhäistä. Hän ei voinut pettää Oskaria.

-- Missä kummassa sinä olet viipynyt, pahoitteli vanha rouva Liisan
vihdoinkin palatessa.

-- Ja kuinka kalpea sinä lapsi kulta olet. -- Äiti-muori rupesi
innokkaasti hieroskelemaan Liisan käsiä. -- Ethän sinä vain tule
sairaaksi. Sinä aivan väriset.

Oskar katsoi kysyvästi morsiameensa, otti sitten hänen kätensä omaansa
ja kuiskasi hiljaa: -- Huomenna minä vien sinut kotiin -- omaan
kotiimme.




ÄITI


1.

Malm astuskeli mietteissään katua pitkin äiti-muorin luo. Hänellä oli
nykyään usein asiaa sinne. Hän kulki kuin poluttomassa metsässä, jossa
ei ollut apua ainoastakaan tienviitasta. Hän oli aina aralla mielellä
vaimonsa suhteen. Hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle, tehdä elämän
hänelle mukavaksi ja mieluisaksi. Mutta eihän hän ymmärtänyt, miten
nainen tunsi ja ajatteli. Kaikkein vähin hän tunsi naimisissa olevan,
häntä lahjakkaamman ja tietopuolisesti korkeammalla olevan naisen
sielunelämää.

Sekin huolestutti häntä, että Liisa nykyään teki aivan liian paljon
työtä. Hänellä oli yhä tuntinsa kolmessa eri koulussa. Melkein joka
päivä kävi hän tervehtimässä kasvatusäitiään, hoiti kotiaskareet
yhdessä määrätunneiksi saapuvan apuihmisen kanssa ja auttoi lisäksi
asioiden järjestämisessä. Työtä olikin tässä suhteessa karttunut
paljon, kun Malm kevätpuolella oli saanut oman liikkeen pystyyn.

Pääoman puutteessa ja kun ei riittävän suurta lainaakaan voinut
saada mistään, oli osa velasta jäänyt vekselien varaan. Ja sekin oli
vaivaloista. Mutta selviytyisihän siitä vähitellen. Malm ei omasta
puolestaan ollut ensinkään huolissaan noista vekseleistä. Mutta
Liisalle ne olivat alituisena painajaisena. Hän ei koskaan voinut
unohtaa niiden olemassaoloa.

Liisa oli niin jyrkästi kaikkia vältettävissä olevia menoja vastaan,
että Malm salassa vaimoltaan oli vuokrannut pienen, pari kilometriä
kaupungin ulkopuolella sijaitsevan kesämökin, joka hänestä oli heille
erityisen sopiva. Pyörällä hänen olisi mainion mukava liikkeestä
pistäytyä kotona. Ja Liisalle tekisi maallaolo varmaan hyvää.

Kesäkodin kuntoonpaneminen oli Malmille suuri ilo. Mutta hän oli
samalla kokolailla levoton siitä, mitä Liisa sanoisi.

Hänen oli usein täytynyt pistäytyä kuulemassa äiti-muorin mieltä
kesä-asuntoa koskevissa asioissa. Ja nytkin pyöri sama asia ajatuksissa.

Hän avasi pihaportin, nousi portaat kahdessa harppauksessa ja asettui
heti sisään tultuaan poika-aikansa lempipaikalle, korituoliin uunin
viereen.

Äiti jatkoi tavanmukaista pikkuhiljaista askarteluaan, siirtyi vain
töissään niin lähelle poikaansa kuin mahdollista ja puhua popisi kuin
hyvämielisenä hyrräävä emäkissa.

-- Äiti, luuletko, että voin hommata tavaroitakin sinne, että näyttäisi
hauskemmalta, kun hän tulee sinne katsomaan? Vai onko parempi
neuvotella siitä yhdessä?

-- Äiti, panisikohan Liisa pahaksi, jos ostaisin hänelle lepotuolin?
Hän on niin kovin tarkka meidän rahoistamme. Mutta tuollainen tuoli
olisi aivan mainio hänelle.

-- Äiti, onkohan se taaimmainen huone liian pieni hänen
makuuhuoneekseen? Se olisi rauhallisempi kuin toinen suurempi?

Malm kysyi loppumattomasti, ja äiti hyrisi hänelle äidillisen
hellämielisesti ja tyynnyttävästi.

-- Älä hätäile ensinkään. Kyllä kaikki vielä selviää. Annahan ajan
vähän kulua, niin pääset levottomuudestasi.

Äiti-muorin kurttuinen käsi nousi salaa pyyhkäisemään silmäkulmaa.
-- Jos oli miestä maailmassa, joka ansaitsi tulla onnelliseksi, oli
se Oskar. Hyvä ja hellä poika hän aina oli ollut. Ja kuinka hän nyt
huolehti vaimostaan! Ihan kuin vaimon onnellisuus olisi ollut hänen
kaikkein tärkein huolehdittavansa.

Taas kohosi käsi salavihkaa kulmille. Toisen ajan lapsi oli äiti-muori
itse ja toista oli hän kokenut.

-- Niin, minä menen nyt, sanoi Oskar nousten ja ohimennen pyyhkäisten
äidin kumaraisia hartioita.

Kääntyessään portista kadulle hän rupesi viheltämään. Hän alkoi
pientä kansanlaulua noustessaan kotiportaita. Viheltämisellä oli aina
terveellisen tyynnyttävä vaikutus häneen.

Liisa istui huoneen peräpuolella ommellen. Hän sävähti punaiseksi
Oskarin tullessa, tunsi sen itse, oli siitä pahoillaan ja punastui yhä
enemmän.

Oskar tavoitteli huolettomia eleitä, asettui huoneen toisella puolella
olevan pöydän ääreen ja alkoi suurella innolla katsella muutamia
pöydällä olevia koulukirjoja, joiden selailemiseen hänellä ei ollut
vähintäkään aihetta.

-- Sinä kävit äidin luona? tuli huoneen perältä.

-- Niinhän minä. Lähetettiin terveisiä. Äiti käski pian tulemaan
uudelleen ja yhdessä, -- jos jaksat, -- tarkoitan, joudat.

Malm sanoi oikaisunsa hätäisesti ja hämillään. Hänen tarkoituksensa oli
ollut ilmaista, että kutsu oli pyyntö, ei vaatimus. Mutta oli tullut
oikaistuksi kovin hullusti päin. Liisa oli erityisen arka juuri siinä
suhteessa. Ei saanut koskaan olettaa, ettei hän jaksaisi, ei koskaan
viitata hänen tilaansa tai olemassaoleviin asian haaroihin.

-- Mennään vaikka huomenna. -- Liisa ompeli katsettaan nostamatta.
Oskar uskalsi siitä syystä pikaisesti vilkaista häneen. Tumman hehkuva
puna, joka useinkin nykyään nousi Liisan kasvoille, lainehti taaskin
niillä. Ja Oskar otti sen nyt kuten tavallisesti syytöksenä jostain,
joka tavalla tai toisella oli ollut Liisalle vastenmielistä.

Ajattelematta muuta kuin hetken pahantuntemusta viskautui hän suoraa
päätä kysymykseen, jonka esittämistä hän oli aikonut huolellisesti
valmistaa.

-- Ehkä me emme kuitenkaan menisi huomenna. Silloin on kouluilla lupa
ja sinä voisit silloin tulla katsomaan minun vuokraamaani kesämökkiä.

-- Sinun vuokraamaasi kesämökkiä? -- Liisa karkasi pystyyn. Veri
lainehti taaskin hänen kasvoillaan tuolla tuskallisen syyttävällä
tavalla.

Oskar purasi huultaan ja sadatteli sisimmässään omaa
tomppelimaisuuttaan. -- Niin, katsos, -- alkoi hän.

-- Ei minusta meillä ole varaa maalle-muuttoihin. Veloilla elävän varat
eivät ole hänen omiaan.

-- Me olemme nuoria, työkykyisiä. Saahan sitä vähän ajatella
hyvinvointiaankin, vaikka on täytynyt ottaa velkaa.

-- Minusta vain hätätilassa.

-- Minä ajattelin sinua. Ja tietysti olisi siitä hyötyä lapsellekin.
-- Malm viskasi viimeisen sanan tulemaan kuin poika, joka on päättänyt
näyttää mitä hän uskaltaa. Häntä harmitti, että hän oli niin arka
kysymyksessä, joka kuitenkin koski hänenkin lastaan.

-- Missä se kesämökki on, tuli viimein kuivan kylmäkiskoisesti huoneen
perältä.

-- Isonniityn laidassa.

Oskar kääntyi huoneeseen päin. Silloin näki hän Liisan pistävän työnsä
laatikkoon.

-- Tyttökoululaisilla on lauluharjoitus. -- Liisa pani jo hattua
päähänsä.

Mutta lauluharjoituksesta Liisa ei kääntynytkään kotiin. Hän läksi
kävelemään kaupungin ulkopuolelle, harhaili kuin unessakävijä teitä
pitkin ja tunsi tunnossaan kauheita itsesyytöksiä siitä, että Berntin
kuva joka polulla astui häntä vastaan.

"Märchen Elisabet", humisivat puut ojennellen oksiaan kuin syleilyksi.
"Märchen Elisabet", muistuttivat kukkaset mättäillä, tuulenhengen
väräytellessä kesäistä ketoa kepeästi kuin poskea pehmeästi hyväilevä
käsi.

Ei sitä polkua, jota he eivät yhdessä olleet astelleet useaan kertaan.
Ei sitä levähdyspaikkaa tai kaunista tienkäännettä, joka ei hänelle
huutamalla huutanut suurista, sisältörikkaista onnenhetkistä.

Isoniitty leppoisine lehtoineen oli ollut heidän mielipaikkojaan.
Kesäasunnon valinta oli siitä syystä kuin tuomio. Se oli kiirastuli,
jota syyllinen ei saanut välttää, niin sietämättömältä kuin se
tuntuikin.

Liisa huojutteli ruumistaan kuin suuressa sisäisessä tuskassa.

Mitä, mitä hän oli tehnyt? Toisen kuva sisimmässään oli hän antautunut
toiselle.

Hän oli elänyt kuin unessakävijä, jolle herääminen on
hengenvaarallista. Hän oli siitä syystä koettanut välttää heräämistä.
Ja se oli aluksi onnistunut hänelle. Mutta sitten tuli kaikesta
huolimatta heräämisen hetki. Se tuli silloin, kun hän ymmärsi olevansa
tulemassa äidiksi.

Hän heräsi nähdäkseen itsensä pohjattoman kuilun partaalla.

Orpoutensa näännyttämänä hän oli ostanut itselleen kodin. Mutta millä
hinnalla? -- Hinnalla, josta hän ei yksin voinut vastata, vaan jonka
vuoksi hän veti toisiakin ikeen alle.

Hän oli koettanut välttää totuutta. Olihan se, joka oli antanut paljon
toiselle, tehnyt ainakin jotain hyvää. Ja Oskar oli kiitollinen
saamastaan. Sen hän myöskin tiesi. Sen tietoisuuden varassa hän oli
koettanut elää.

Mutta nyt, kun hän tiesi olevansa kutsuttu kaikkein suurimpaan
tehtävään, kun hän tunsi olevansa muodostamassa uutta elämää, ymmärsi
hän täydellisen vararikkonsa.

Hänellä ei enää ollut sitä mielen rohkeutta, joka oli auttanut häntä
pää pystyssä kulkemaan vaikeidenkin aikojen läpi. Hänen sykähtelevä
elinvoimansa oli sammuksissa. Hän oli omien raatelevien ajatustensa
uhri, jota ei auttanut edes ajatus, että tällainen synkkämielisyys
vaikuttaisi lapseenkin. Se nosti vain hänen tuskansa huippuunsa.

Toiset äidit puhelivat lapsilleen sydämellisiä äidinrakkauden sanoja.
Hänkin puheli lapselleen, mutta hänen sanansa olivat polvilleen
painuneen katumuksentekijän vaikerrusta ja anteeksipyyntöä.

Hän oli usein ennen ajatellut lasten oikeutta syntyä kodin suojaavassa
piirissä. Nyt hän näki asian toisen puolen. Hän ymmärsi, miten
pohjattoman syylliseksi laillisestikin kodin pystyttänyt äiti saattoi
joutua.

-- Sinä pieni, sinä rakas, puheli hän suuressa sielun tuskassa,
anna minulle anteeksi. Minä olen tehnyt sinulle koko elämänajaksi
korvaamattoman tappion, kun ei elämäsi saanut alkuansa kahden rakkauden
suuresta, yhteen sulautuvasta voimasta.

Hänen katseensa pysyi kuivana, mutta hän tunsi, miten suuri tuska
sisäisesti vapisutti häntä.

Oman ahdistuksensa ajamana kierteli hän kiertelemistään teitä pitkin.
Oli jo myöhä kun hän vihdoin läheni kodin porttia. Avatessaan sen hän
huomasi Oskarin levottomasti tähystämässä kuistin ikkunasta.

Se tuntui tukehduttavan kiusalliselta. Oli kuin toinen
avio-oikeuksiensa varassa olisi ollut siinä vakoilemassa häntä ja hänen
ajatuksiaan.

Ja sitten itsesyytös taas heräsi siitä, että hän saattoi tuntea näin
Oskaria kohtaan, joka aina vain tahtoi antaa ja palvella.

Huomatessaan Liisan Oskar kiireisesti vetäytyi pois kuistilta. Hän
halusi nähtävästi salata levottomuuttaan. Ja sekin syytti.


2.

Velansuorituksena, kiirastulena, joka oli kestettävä, otti Liisa muuton
kesämökille.

Hän tuli siellä olleeksi paljon yksin. Oskar oli enimmäkseen
liikkeessään ja palvelija oli pestattu vasta loppukesäksi.
Kotiaskareita oli vähän. Hän ennätti siitä syystä usein istuskella
yksin käsitöitä tehden ja ajatellen. Kävelylle hän ei mielellään
lähtenyt muuta kuin Oskarin matkassa. Hän tunsi tarvitsevansa suojaa
kaikkialla ympäröiviltä muistoilta.

Ajatellessaan kulunutta elämäänsä ja kuormaa, joka hänestä tuntui
läheiseltä, johtui hänelle kerran mieleen kirjoittaa äidilleen.
Teki mieli kerrankin purkaa sydämeltään kaikki, mikä vuosikausien
kuluessa oli mieltä painanut. Olisipahan siten saanut panna osan siitä
syyllisyystunnosta, joka häntä nyt painoi, toisen hartioille ja siitä
ehkä tuntea oman kuorman kevenemistä.

Oliko hän pyrkinyt tähän elämään? Ja oliko hän vastuussa niistä
oloista, jotka huolimatta hänen rehellisestä tahdostaan ja siitä mielen
reippaudesta, jota hänessä oli ja jota hän myöskin aina oli koettanut
kartuttaa, nyt olivat käyneet hänelle ylivoimaisiksi?

Eiköhän äidin mieli sulaisi hänen tuntiessaan edes murto-osan lapsensa
kärsimyksistä? Ja ehkäpä hän ainakin sisimmässään silloin antaisi
lapselleen kipenen sitä äidinrakkautta, jota häneltä ei koskaan ollut
näytettäväksi liiennyt?

Mutta kuinkapa voisi kirjoittaa tällaista nyt, kun ei ennenkään.
Äiti oli Liisan pienenä ollessa jättänyt hänet kokonaan äidillisen
hellyytensä ulkopuolelle. Vanhempana oli Liisa itse jättänyt äidin oman
elämänsä ulkopuolelle. Helsingissä ollessaan hän oli saaristolaisten
kanssa joskus lähettänyt äidille viemisiä ja häistään hän oli
ilmoittanut. Mutta siihen supistuikin heidän välinen yhteytensä.

Tätä ajatellessaan oli hän usein tuntenut katkeruutta äitiä kohtaan.
Mutta viime aikoina oli kuin hänen mielensä olisi muuttunut. Äiti tuli
entistä useammin mieleen ja ajatukset olivat sovinnollisemmat. --
Isäänsäkin oli hän tullut ajatelleeksi. Hän rupesi haluamaan tietoa
omasta alkujuurestaan samalla kun selvitteli itselleen niitä säikeitä,
joista hänen lapsensa tulevaisuus ehkä muodostuisi.

Äiti ei koskaan ollut kertonut mitään, eikä hän ollut kysynyt. Vasta
viime aikoina hän oli tuntenut, että tuo tietämättömyys herätti
jonkinmoista tyhjyyden ja kaipuun tunnetta.

Liisa antoi käsityön painua polvelle ja jäi silmäilemään kesäauringon
valossa kylpevää luontoa.

Päivä oli ollut helteisen kuuma. Kaikki tuntui elpyvän illan
viileydessä. Lintuset piipertelivät pesänsä reunalla. Hyönteiset
surisivat. Silloin tällöin kilahti lehmän kello. Niityn etäisimmällä
laidalla oli hevonen laitumella. Pieni, iloinen varsa pyörähteli sen
kintereillä, pysähtyi välistä, painautui aivan emonsa kylkeen ja tahtoi
syödä. Silloin rupesi tamma nuoleksimaan varsaansa.

Liisa katseli elämää ympärillään nälkäisin, kerjäävin katsein.

Oliko luomakunnalla ilonsa runsautta kaikille muille, vaan ei hänelle?

Toiset saivat iloiten sekä antaa että vastaanottaa äidinrakkautta.
Hänelle ei suotu toista iloa enemmän kuin toistakaan.

-- Minä olen joutunut suureen velkaan sinulle, sinä rakas pieni, puheli
hän itsekseen. Ja hän tunsi sisimmässään velkaantumisen koko raskauden.

-- Iltaa, kuuli hän yhtäkkiä aivan viereltään.

-- Iltaa, toisti hän katseen hitaasti ja vastahakoisesti kohotessa
ompelusta.

Mutta katse ei enää painunutkaan. Se jäi kuin kiinninaulattuna
tuijottamaan tulijaan. -- Oletteko tullut tänne minua katsomaan, kysyi
hän viimein, nousten kättelemään.

-- Oli käytävä Helsingissä ja silloin ajattelin, että käynpähän kerran
katsomassa. Miehesi neuvoi minua tänne. Hän ei kuulu tulevan kotiin
yöksi.

Liisa ymmärsi kohta, että Oskar tietysti oli päättänyt jäädä
kaupunkiin sitä varten, että äidillä ja Liisalla olisi mukavampaa ja
rauhallisempaa. Oskar oli monesti takaperoisen kömpelö aikeittensa
toteuttamisessa, mutta hän oli todella hienotunteinen. Ja hänen
hienotunteisuutensa syytti Liisaa monesti.

-- Tulkaa istumaan, kuuli hän puhuvansa äidille, vaikka hänestä tuntui
siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. -- Te kai olette väsynyt. Tai
tahdotteko ensin katsella tätä kotia?

He kulkivat molempien huoneiden läpi ja palasivat sitten verannalle,
jossa Liisa rupesi asettelemaan ruokia pöytään äidille.

Äiti kertoi terveisiä saaristosta. Sitten he alkoivat puhella
kaikenlaisista, enimmäkseen aivan joutavista asioista, jotka eivät
huvittaneet toista enemmän kuin toistakaan.

-- Sinä olet tietysti katkera minulle, sanoi äiti yhtäkkiä.

Liisa ei saanut vastatuksi.

-- Sinä et näy ilolla odottavan lasta. Ja silloin sen tietää, mitä
tulee mieleen. Minulla oli enemmän ryhtiä, vaikka olisi luullut asian
päinvastaiseksi.

-- Ehkä te riistitte minulta sen, mikä nyt olisi voinut olla onneksi
sekä minulle että lapselleni, -- purkautui Liisalta katkerasti.

-- Saattaa olla. Mutta sinä olet kuitenkin sellainen ihminen, että
kyllä sinusta vielä hyvä tulee.

-- Te ette tiedä, äiti, mitä te sanotte. Minä olen näihin aikoihin
ajatellut niin, että olen tulla hulluksi.

-- Annas, kun selitän, sanoi äiti, nousi pöydästä, ravisti
huolellisesti helmaan pudonneet leipämuruset nurmikolle ja kävi
istumaan portaiden ylimmälle astimelle tarkasti seuraten Liisan käsissä
valmistuvaa työtä.

-- Minä olin jo nuorena sellainen, että aina tahdoin muista vähän
edelle. Ja kauniiksi sanoivat niinkuin sinuakin. Ottajia oli monta.
Mutta minä en huolinut kenestäkään. Siitä sain ylpeän nimen.
Ja siitäkin olin hyvilläni. Mutta kun isäsi tuli saareen, jäin
tuijottamaan kuin ihmeeseen. Niin kaunista ja hienoa miestä en ollut
sitä ennen nähnyt, enkä ole nähnyt vieläkään. -- -- Oli sellainen
kaunis, ihmeellinen ilta, joita alkukesästä joskus annetaan. Sitä ei
tietänyt oliko maassa vai taivaassa. -- -- Isästäsi en senkoommin ole
kuullut mitään. Illalla hän tuli, aamulla läksi. Sellainen on sinun
syntymätarinasi.

Liisa yhä vaikeni. Hänen oli mahdoton puhua. Sana ei syntynyt.

-- Sinä tietysti soimaat, tuli taas, -- kysyt, että noinko sitä vain
on lupa ottaa, kun näkee miehen, joka koreudellaan vie mielen. Mutta
tiedäkin, että ajattelin minä sinua ja sinun parastasi heti kun
ymmärsin miten asiani olivat. Minä päätin olla rauhallinen ja tehdä
parhaani lapseni hyväksi. Eikä sinusta muuten noin kykenevää ihmistä
kai olisi tullutkaan. Ja rohkean luonnonkin sinä sait.

Äiti katsoi pitkään ja tutkivasti tyttäreensä. Sitten sanoi hän
verkalleen: -- Vaikka ainahan jokainen meistä joskus joutuu alakynteen.

Liisan vaitioloa jatkui yhä.

-- Pidin minä puoliasi siinäkin, että tahdoin saada sinut isäsi
säätyyn, jatkoi taas äiti. -- Minä näin, että sinä kuuluit sinne.
Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit
herraslapseksi. Kun vieroitin sinut itsestäni, vieroitin sentähden
itsenikin sinusta. Ja tahallani. Minä en tahtonut opettaa sinua
ikävöimään minua.

-- Ja senkö tähden te ette koskaan antanut minun tuntea sitä
äidinrakkautta, jota köyhinkin osakseen saa?

-- Eikö siinä ollut muuta kuin moitittavaa? Liisa jäi vastauksen velkaa.

-- Kovaa se oli itsellenikin, puheli äiti äänen painuessa raskaan
matalaksi. -- Mutta pitäähän kärsiä siitä mitä on rikkonut. Ei siitä
kukaan pääse.

-- Niin, tahdoin saada tämän sanotuksi, jotta tietäisit, vaikkei toiste
nähtäisikään, -- tuli viimein hiljaisesti yhä pitkittyvän vaitiolon
jälkeen.

Silloin Liisa nousi ja meni sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa.
Hänen oli mahdoton puhua, kun omat ajatukset olivat yhtenä ainoana
myrskyävänä merenä.

Oma syyllisyys, äitiyden vastuunalaisuus, viattomien kärsimykset,
kaikki mikä jo kauan oli ollut hänen omien kipeiden ajatustensa
keskipisteenä, nousi nyt äidin sanojen johdosta järkyttävänä esiin kuin
pohjia myöten tuntuvan myrskyn esiin vellomana.

Liisa ei tietänyt, miten kauan hän oli ollut huoneessaan. Suuren
sisäisen tuskan aika on aina ajaton.

Lopulta hän kuitenkin heräsi. Silloin hän ensimäiseksi muisti, että hän
sanaakaan sanomatta oli jättänyt äitinsä yksin. Ja se vähä, mikä oli
tullut sanotuksi, oli ollut syyttävää ja armotonta.

-- Äiti. -- Hän juoksi hätäisesti takaisin verannalle. Mutta paikka
portailla oli tyhjä. Äiti oli lähtenyt.

Silloin nousi uusi, suuri tuska Liisan sisimpään. Äiti oli tullut
kaukaa ensimäisen kerran -- kai viimeisenkin -- hänen kotiinsa. Hän,
joka lapsensa parasta ajatellen oli kieltänyt itseltään onnen antaa
äidinrakkautta, oli tullut kerran saadakseen jotain ja hänen oli ollut
pakko palata ilman ainoatakaan hyvää tai hellää sanaa.

Liisa juoksi hädissään tietä pitkin. Hänen täytyi etsiä äiti vaikka
mistä. Hänen täytyi saada pitää häntä hyvänä, selittää hänelle kaikki,
sovittaa mitä hän itse mielen tylyydessä oli rikkonut. Muuten saisi
hänen oma lapsensa sen varmasti maksaa. Ja lapsen osa oli jo riittävän
raskas.

Niityn vastaiselta laidalta, kaupunkiin johtavan oikopolun varrelta
Liisa viimein löysi äidin. Hän istui ojan reunalla, käsivarret polvien
varassa ja huivi silmille vedettynä. Kuullessaan Liisan askeleet
kohotti hän päänsä. Katse oli kyyneleetön. Mutta äiti näytti aivankuin
vanhemmalta kuin tullessaan.

Liisa painui polvilleen hänen viereensä.

-- Äiti, tulkaa, -- äiti, antakaa anteeksi. - Olen ollut kuin
suunniltani näinä aikoina. En tiedä itsekään mitä teen. Minä surin
orpouttani enemmän kuin itse arvasinkaan. Oman kodin kaipuu ajoi minut
naimisiin, vaikkei minulla ollutkaan sitä rakkautta, jota paitsi
ei pitäisi antaa itseään. -- -- Nyt vasta lasta odotellessani olen
ymmärtänyt mitä tein. -- -- -- Äiti, tulkaa takaisin luokseni. Äiti,
älkää jättäkö minua näin. Hän vapisi itkusta.

-- Älä itke noin. Kyllä kaikki vielä selviytyy, vaikka näyttääkin
mahdottomalta.

Äiti nousi ja rupesi hitain askelin astumaan kesämökille päin.

-- Eihän sinun näin olisi pitänyt tulla hakemaan, -- puheli hän siinä
astuessaan eteenpäin. -- Olisinhan minä voinut mennäkin. Minkä teet
sen eestäs löydät. Niin se on joka asiassa. Enkä minä kuitenkaan olisi
katunut tänne tuloa. Minun oli ihan pakko tulla.

He kulkivat hyvän aikaa vaieten. Liisa kuivasi kyyneleitään ja oli kuin
äiti olisi sanonut sanottavansa päähän. Äkkiä hän kuitenkin katkaisi
äänettömyyden.

-- Minähän sitä nyt aion naimisiin, sanoi hän alkaen kuin uutta lukua.

Se sattui Liisaan kuin isku vasten silmiä. Se repi yhdellä kertaa rikki
kaiken sen hyvän ja kauniin, jota hän vasta oli koonnut äidin kuvan
ympärille.

-- Te, vanha ihminen! -- Hän ei uskaltanut sanoa enemmän. Hän kuuli
halveksumista äänessään.

Äiti katsoi häneen kuin olisi hän nähnyt tyttären kaikki ajatukset.
Katse oli raskas ja umpimielinen.

-- Sinä luulet, että minä teen sen naimahalusta, tai, että tässä on
joko perintö tai emännän arvo kysymyksessä. -- Äänessä oli katkeruutta.

-- Minä en jaksa ajatella enkä luulla mitään, väisteli Liisa väsyneesti.

-- Tiedätkö, minkätähden Jere aina oli niin hyvä sinulle? Se oli äitisi
tähden. Hän on aina pitänyt minusta, mutta ei koskaan puhunut siitä,
kun hän näki, etten huolinut kenestäkään. Vasta silloin, kun minulle
oli käynyt huonosti, tuli hän minun luokseni. Minä muistan sen kerran
kuin eilisillan. Istuin turvepenkillä ja paikkailin nuttuani. Hän
asettui siihen rinnalleni ja sanoi: -Kaisa, eikö meidän sopisi mennä
papin luo? - Hän näki, että puhe sattui, mutta hän ei ymmärtänyt syytä.
-- Eihän elämän silti tarvitsisi muuttua, hän sanoi, -- käytäisiin vain
siellä ja sinä hoitaisit sitten minun talouttani.

-- Hän tarjosi sinulle nimen ja kodin ilman minkäänmoisia vaatimuksia,
niinkö?

Äiti nyökkäsi. -- On sitä hyvää meikäläisissäkin. -- Kumarruksiin
painunut pää nousi itsetietoisesti. -- Mutta minäkin olin ylpeä. --
Sinä voit saada paremman, sanoin, ja siihen asia jäi. Eikä siinä ollut
vain sitä, etten tahtonut ottaa vastaan. Se oli minunkin puoleltani
rehellisesti tarkoitettu.

He olivat pihaportilla ja astuivat siitä sisään.

-- Jere on jo viidenkymmenen ja minä lähentelen sitä. Hän ei ole
ottanut toista, kuka tietää, miksi. Nyt hän on vanha ja sairas. Eräs
sisar on tullut häntä hoitamaan, ja se on häijy ihminen. Jos nyt
menemme naimisiin, pääsee Jere hänestä, muuten ei.

Äiti sulki portin ja he astuivat äänettöminä illan hämyyn verhottuun
huoneeseen.

-- Äiti, tulkaa, kutsui Liisa hetken perästä. Hän oli tehnyt äidille
tilan omaan huoneeseensa.

-- Tässäkö sinä nukut? Ja tuolla miehesi? Liisa nyökkäsi.

-- Sinulla on hyvä mies. Tiedä se.

-- Minä tiedän, ja sekin syyttää.

-- Älä sure. Kyllä kaikki vielä selviää. Silloinkin kun asiat ovat
raskaimmillaan, voi ihminen tehdä oikein. Ja se auttaa.

Äidin käsi etsi haparoiden Liisan kättä, avuttoman kömpelösti kuin
hyväilyyn tottumaton.

-- Kiitos äiti. Ja nukkukaa hyvin.

Ovi lisahti lukkoon. Kukin jäi yksin ajatuksineen. Sisähuoneesta
pian kuuluvasta raskaasta hengityksestä tiesi Liisa äidin nukkuneen
maalaisihmisen ja vanhan, talttuneen taidolla vapautuen ahdistavista
ajatuksista.

Kuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön
valkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen
ja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.

Liisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti
aikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja
lapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen
eteensä.

"Ajattelin sinua ja sinun parastasi", "rohkean luonnonkin sait", ja
"kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein". --
Kaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen
hänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.

Ja kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen
rinnallaan. -- "Märchen Elisabet", sanoi hän kumartuen rakastettunsa
puoleen, -- elämä on minulle arvoton ilman sinua.

-- Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti
äiti. -- Sinä synnyit herraslapseksi.

Hän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa
sisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi
hän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä
sisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.

-- Bernt -- pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, --
Bernt.

Hänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle
puolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.

Kuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen
näiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä,
jonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi,
että Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa
puuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.

Liisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei
muistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja
yhä eteenpäin.

Päivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.

Lähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.

Ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto
vain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja
väreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.

Liisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta
välkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.

Jotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan
aallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja
Egyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin
kotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja
ihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.

Kotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta --
jos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin -- itselleen ja
muille helpotukseksi.

Nouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla
monistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.

Jos voisi -- jos saisi?

Hän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta
levon ikävää.

-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.

Sanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut
voima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli
viimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta
vastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin
hakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.

       *       *       *       *       *

Aurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä
kodin pihamaalle.

Makuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli
vedetty suojaksi.

Oskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen
kotiin saapuessaan, -- jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta
sisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.

Hän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.

Oskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä
näytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen,
päätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.

Tuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein
sujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva,
aherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista -- ei
alemmalla, vaan korkeammalla portaalla.

-- Minun täytyy kertoa hänelle kaikki -- nyt heti -- ja sitten --
sitten alamme uudelleen -- lapsen tähden.

Liisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet
oli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian
kuin mahdollista.

-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein,
sanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli
tuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen
tuntui käyvän ylivoimaiseksi.

       *       *       *       *       *

Omituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti
haparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.

Hän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten
tapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen
sairaalassa.

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja
valoisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.

Hän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut
silmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen
vieressä.

-- Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?

Poika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti
raskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita
teitä kuin äiti ja hän itse.

Tuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä
kuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei
oikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.

Samassa hän kuitenkin muisti -- --

-- Mieheni, sanoi hän heikosti katseen harhaillessa huonetta pitkin.

-- Rakkaani, -- Oskar kumartui hänen puoleensa. Heidän katseensa
yhtyivät kohdistettuina lapseen.

-- Minä tahdoin sanoa sinulle paljon, -- silloin kun tulin -- -- puheli
Liisa, miehen käsi omassaan.

-- Älä, älä -- esteli Oskar hätääntyen.

-- En paljon, sen yhden -- sen tärkeimmän vaan. Hääpäivänäni minä
en tietänyt mitä tein. Mutta nyt vihkiydyn sinulle uudelleen --
tietoisemmin ja rehellisemmin -- kodille ja sinulle.




LEIVÄN PUOLESTA


1.

Oskar Malm istui työpöytänsä ääressä edessään kokonainen, kasa laskuja
ja tilikirjoja. Hän kirjoitteli, laski ja vertaili. Joskus kohosi hänen
katseensa hetkeksi numeroista. Se harhaili silloin hapuillen huoneen
perälle, jossa Liisa paraikaa pani lapset nukkumaan.

Kerran pysähtyi katse sinne pitkäksi aikaa. Oli sillä Liisalla
ihmeellinen kyky pitää lapset hiljaa ja rauhallisina aina hänen
tehdessä töitään! Kaisu, pienin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha,
saattoi joskus yltyä äänekkääksi isänkin ollessa kotona. Mutta hänet
Liisa aina hyvissä ajoin toimitti nukkumaan. Hänen olemassaolonsa ei
siitä syystä muistunut mieleenkään sinä aikana, jolloin tilikirjat
ja laskut vaativat enimmän huomiota. Eikä toisistakaan ollut paljon
tietoa. Pikku Oskar oli luonnostaankin hiljainen, raskasmielinen
itsekseenkyyhöttäjä. Häntä ei tarvinnut varoitella. Mutta pikku tytöt,
jotka olivat iloisia ja heleä-äänisiä ihmisenalkuja, olivat sittenkin
saaneet kuin veriin sen käsityksen, että isän tehdessä töitä täytyi
olla hiljaa kuin hiiret.

Olikohan toista vähissä varoissa elävää, lapsirikasta perhettä, missä
perheen isällä olojen ahtaudesta huolimatta oli näinkin mukavaa?

Malmin suun ympärille ilmaantui katkerapiirteiset uurteet. Hänen
katseensa painui takaisin papereihin ja käsi kuljetti hermostuneen
kiireisesti.

-- Saatte heittää lentosuukon isälle, -- puheli Liisa käärien peitteet
pikku tyttöjen ympärille -- ja sitten olette hiljaa.

-- Isä, -- isä. -- Kaksi innokkaasti viskattua lentosuukkoa lennähti
isälle saaden kaksi samanlaista vastaukseksi. Mutta Liisa näki miehensä
huulien vavahtavan ja hänen sisintään viilsi. -- Hyvää yötä, -- sanoi
hän hätäisesti, pyyhkäisi hiukset pikku tyttöjen silmiltä ja asettui
sitten vapaana olevalle ruokapöydälle levitettyjen, korjattavien
vihkojen ääreen.

Työ joutui. Korjattavien vihkojen kasa pieneni pienenemistään. Liisa
oli oppinut pitämään kiirettä.

Kesken työn hän äkkiä tunsi miten näkymätön voima veti hänen katseensa
lasten vuoteisiin. Mutta hän taisteli vastaan. Hän oli päättänyt
suorittaa työnsä loppuun, eikä enää ollut kuin muutama vihko
korjaamatta.

-- Äiti, tuli silloin hiljaa ja rukoilevasti huoneen perältä.

Liisa nousi heti paikalla. -- Äidin poju, miksi sinä et nuku, hän kysyi
asettuessaan vuoteen laidalle.

-- Ei nukuta, äiti.

-- Koettaisit panna silmäsi kiinni. Minä pidän sinua kädestä ja lasken:
yks, kaks, yks, kaks. Nyt ei lauleta, kun isällä on paljon työtä.

-- Äiti, minä ajattelen. Opettaja koulussa sanoi, että minä ajattelen
hitaasti.

Liisa nielaisi pariin kertaan. Sitten hän sanoi päättävästi: -- Tähän
aikaan päivästä sinä et saa ajatella et hitaasti etkä sukkelaan. Sinun
täytyy koettaa nukkua.

Poika totteli paikalla. Mutta hetken kuluttua aukenivat silmäluomet
uudelleen. -- Äiti, minkätähden minä en koskaan tahdo leikkiä niinkuin
muut?

-- Ehkä sen tähden että sinä ajattelet. Siihen menee aikaa. -- Liisa
hymyili, vaikka se kävi väkinäisesti.

-- Äiti, mutta minun ei tee mieli nauraakaan. Tänään kun minä olin
kirjakaupassa ostamassa paperia, sanoi eräs vieras rouva nuorelle
neidille: -- Hän on toisenlainen kuin muut. Ja he katsoivat molemmat
minuun.

Liisa yhä hymyili. Hän oli oppinut tekemään sitä sydämen itkiessäkin.
-- Pane nyt silmät kiinni ja ole ihan hiljaa niin kerron sinulle jotain.

Ääni oli hyväilevä ja käsi siveli pehmeästi pojan otsaa. -- Kaukana,
kaukana täältä, hän alkoi, -- kauniissa ihmemaassa, jossa äitikään ei
ole käynyt muuta kuin joskus unessa, on suuri, ihana puutarha. Siellä
kasvaa ihmeellisiä puita ja kukkia ja siellä suuret hopeanhohtavat
perhoset lentelevät kukasta toiseen. Mutta ne eivät ole mitään
tavallisia perhosia. Ne ovat pieniä ihmislapsia, jotka siellä odottavat
käskyä syntyä tänne maailmaan. Kaikki perhoset ovat erilaisia.
Jokaisella on oma omituinen muotonsa ja luontonsa. Toiset puuhailevat,
pitävät kiirettä ja ovat aina iloisia. Toiset istua nutustelevat saman
kukan latvassa, keinuvat siinä hiljaa, katselevat ympärilleen suurin
ihmettelevin silmin ja ajattelevat paljon. Mutta loistavat päivänsäteet
karehtivat kaikkien ympärillä. Ja kun hiljaa itsekseen istuskeleva
pikku perhonen suurin surullisin silmin katselee maailmaa, suutelee
auringon säde häntä ja kuiskaa: -- Ei se tee mitään, vaikka et olekaan
sellainen kuin muut. Mikään muu ei ole tärkeää maailmassa kuin että me
tahdomme tulla hyviksi.

Liisa vaikeni ja kumartui lähemmä poikaa nähdäkseen oliko tämä
nukkunut. -- Äiti, suutele minua, tuli silloin vuoteesta hiljaa.

Lujalla tahdon ponnistuksella sai Liisa kyyneleensä painumaan. Harvoin
ne enää pyrkivät esille, mutta tällä kertaa ne tulivat yhtä yllättävinä
kuin lapsen pyyntö.

Hän kumartui lähemmä, suuteli poikaa ja jäi sitten lapsen käsi omassaan
istumaan vuoteen laidalle. Vasta kun hän tasaisesta hengityksestä kuuli
pikku Oskarin nukkuneeksi, nousi hän ja asettui uudelleen työhönsä.

Vihot olivat poissa, hän oli valmistautunut seuraavan päivän tunteihin
ja asettanut leipää, maitoa ja vähän suolakalaa pöytään, kun kello löi
11.

-- Oskar, etkö sinä malta syödä? -- Liisa läheni miehensä työpöytää.
-- Malm tuijotti hetken häneen, kynää pitelevä käsi painui raskaasti
tuolinkaiteelle ja kulmakarvat vetäytyivät niin lähelle toisiaan, että
ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. Sitten häneltä pääsi nauru.

-- Syömään? Minkätähden minun pitäisi syödä, kun en voi hankkia leipää
teille?

-- Eikö valkene?

-- Pimenee.

-- Onko se mahdollista? Kymmenvuotisen ankaran työn ja ponnistuksen
jälkeen? Kaikki tietävät miten olet tehnyt työtä.

-- Minulla ei ole kykyä.

Liisa ei kohta vastannut. -- Kohtalo on ollut kova sinulle, hän viimein
sanoi.

Malm nousi, työnsi tilikirjat syrjään ja painui tuolille, jonka Liisa
hänelle työnsi. -- On kohtalo toisille monesti kovempikin. Eihän meillä
ole ollut mitään erinomaisia vaikeuksia.

-- Sinä olet auttanut muita.

-- Siitä on jo aikoja. Silloin minä vielä kuvittelin voivani auttaa
sekä itseäni että toisia. En silloin vielä osannut epäillä ihmisten
rehellistä halua maksaa takaisin. Enkä tiedä osannenko vieläkään.

Liisan käsi puristui nyrkkiin. Hän ajatteli ei ainoastaan tunnottomia
luoton pyytäjiä, vaan ensi sijassa Rölleriä, joka entisenä esimiehenä
teki kaikkensa vahingoittaakseen Oskaria. Hunajaista makeutta oli
hänellä kielellään eikä hän puhuessaan entisestä konttorististaan
kyllin osannut häntä kiitellä, mutta samalla hänen kaikki tekonsa
tähtäsivät uuden kilpailijan kukistamiseen ja alaspainamiseen.

Oskar näytti aavistavan vaimonsa ajatusjuoksun suunnan. --
Salakähmäistä panettelua jaksaisi vielä sietää, sanoi hän. -- Mutta
Röller on taaskin alentanut hintojaan. Hänelle tietää se hiukan
pienempää lisäystä hänen pääomaansa. Perhe elää koroilla. Liike pitää
itse itsensä pystyssä. Hänellä on varaa alentaa, minulla ei. Minun
pitää voitosta saada elatuksemme, velkojeni korot ja varoja liikkeen
jatkamiseen.

Malmilta pääsi nauru, -- katkonainen, terävä, epätoivoinen.

-- Oskar, älä naura noin. Sitä ei jaksa kuulla.

-- Vararikko on ovella.

-- Pääseehän siitä uudelleen alkuun. Rahat ovat kaikeksi onneksi
rikkaiden.

-- Sinä, Liisa, sanot noin! -- Se purkaantui kuin hätähuuto. Sillä mitä
todistivat tuollaiset sanat Liisan luontoisen ihmisen suusta, ellei
taloudellisen ahdinkotilan siveellisesti rappeuttavaa vaikutusta.

-- Kun minä tiedän miten rehellisesti me olemme ponnistelleet. Me
olemme sekä lapsilta että itseltämme kieltäneet kaiken mistä kieltäytyä
voi.

-- Ja turhan tähden. Se on nyt selvinnyt minulle.

Silloin virisi sisäinen voima uudelleen Liisassa kuin painon alta
ponnahtava jänne. - Emme turhan tähden, sanoi hän päättävästi. --
Rehelliset ponnistuksemme estävät meitä kantamasta kalvavaa omaatuntoa.
Ja totta kai lapsemme vielä kerran saavat jotain hyvää siitä, ettemme
kevytmielisesti ole nauttineet toisten antamilla varoilla. Jos
rangaistus ja paha periytyvät, miksi ei hyväkin?

Malmin painunut pää kohosi. Hän ojensi kätensä pöydän poikki, mutta
se pysähtyi kuin toivottoman väsyneenä pöydän toiselle reunalle.
Liisa tarttui siihen ja puristi sitä hetken lujasti. -- Älä jättäydy
toivottomaksi. "En minä yksin ole aasi, joka säkkiä kannan", sanoi
minulle muuan köyhä vaimo. Monet ovat viime hetkessä päässeet voitolle.

Malm katsoi kysyvästi vaimoonsa -- Mamma, pääsi häneltä. Mutta Liisa
pudisti päätään. Katkera piirre uurtui hänenkin suupieliinsä. Hän
ei voinut olla muistamatta niitä monia kertoja, jolloin hänellä oli
teetetty kaikenmoisia korjauksia talon hyväksi siihen laskuun, että
talo kaikkineen oli joutuva hänelle. Hän muisti miten vastenmielisesti
kodin ovet avattiin Amalia-tädille ja miten hankauksia täynnä sisarten
yhdyselämä pitkin matkaa oli ollut. Sitten täytyi ajatella nykyistä
tilannetta, omaa ja Oskarin, kasvatusäidin ja täti Amalian asemaa.

Kuinka suunnattomasti Oskarin ja hänen olonsa voisivat muuttua, jos...

Hän nousi. -- Meidän täytyy panna levolle. Huomenna on uusi, voimia
kysyvä päivä, hän sanoi.


2.

Rouva Emma Sars makasi leveässä mahonkisängyssään. Hänen silmänsä
olivat painuneet syviin kuoppiin, vahankeltainen iho oli pingoittunut
sileäksi kuin luuta myöten ja terävä kielenkärki pistäytyi
tuontuostakin pyyhkäisemään ohuita, halkeilevan kuivia huulia.

-- Amalia, annahan marjavettä. Amalia tulla kompuroi keppinsä varassa.

-- Voi, voi kuinka sinä nyt jaksat? Minun on niin vaikea olla kun näen
sinun kärsivän. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut helläluontoinen.
Ja oma sisar vielä! Näin minä aivan sairastin siinä sivussa, kun
Albrecht makasi viimeisillään.

Sisar Emma ei vastannut. Hän hörppäsi ahneesti puolukkavettä, painui
sitten takaisin pielukselle, ja jäi ajattelemaan Albrecht-vainajaa.

Mitähän hänkin mahtoi ajatella silloin kun tiesi, että oli edessä se
matka, joka on jokaisen varmasti tehtävä. Tuntuiko ehkä kaamealta,
ettei sille matkalle kukaan voinut lähteä saattomieheksi, että täytyi
mennä yksin, aivan yksin, tulipa mikä hyvänsä eteen. Ei voinut edes
ottaa jotain omastaan mukaan. Sekin olisi jo ollut kuin rattoisampaa.
Mutta ei niin mitään.

Albrechtilla ei nyt muuten ollutkaan sitä mitä ottaa mukaansa, -- hänen
vanhaa huiluaan lukuunottamatta, joka hänellä täällä aina piti olla
matkassa menipä minne hyvänsä. Sen hän tietysti olisi tahtonut ottaa
haudan toisellekin puolelle. Mutta eipähän saanut, ei sitäkään.

Vanhasta rouvasta tuntui oikein hyvältä. Eipähän Albrecht kun ei
muutkaan, ei nekään, joilla olisi ollut enemmän otettavaa kuin vanha
pelivärkki.

Emma Sars huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.

-- Ottaisitko sinä taas juotavaa, kuuli hän Amalian tiedustelevan.
Mutta hän ei vastannut Amalia harmitti häntä. Oli ruvennut viime
aikoina niin imeläksi ja rakkaaksi ihan kuin iloissaan siitä, että hän
se nyt tänne jääkin. Nuoremman etuoikeudella on hänellä vielä vuosia
jälellä ja nyt hän niistä voi oikein nauttia, kun saa sen perinnönkin.

Sisar Emman sisin nousi äkilliseen ja vihaiseen vastarintaan. Mitä
oikeutta ja järkeä oli siinä, että ihmisen täytyi kerätä ja hankkia,
huolehtia ja säästää eikä sitten kuitenkaan saa mitään omastaan
mukaansa? Täytyy vaan jättää muille ja tietää, että pitelevät rahoja,
joita toinen ikänsä on hellinyt ja säästänyt, pitävät miten levänsä,
eikä sille itse enää voi mitään.

-- Amalia, onko Liisa käynyt, -- kysyi hän äkkiä.

Amalia kiiruhti luo, tarjosi puolukkavettä ja rupesi päivittelemään
Liisan käymättömyyttä.

Äiti kuolemantaudissa eikä käy useammin katsomassa. Ja kun tulee, tulee
aina sen kiireen kanssa eikä osaa puhua muusta kuin rahapulasta ja
ahdingosta.

-- Puhuuko hän siitä? -- Vanha rouva koetti kohoutua vuoteessa ja
näytti hetkeksi kuin piristyvän.

-- Eikö ole puhunut sinulle? -- Hyvähän se. Mutta minulle hän aina
valittelee.

Amalian kielellä pyöri sana testamentista. Mutta hän ei uskaltanut.
Emma oli aina ollut sen luontoinen, että liian selvään sanottu sana
saattoi viedä kaikki nurin.

-- Tahtoisitko sinä ehkä pappia, ehdotteli Amalia hetken kuluttua. --
Minä koputan seinään, niin kyllä Salmiska tulee. Minä tekisin vaikka
mitä, että helpottaisi.

-- Ole sitten vaiti ja anna minunkin olla. -- Emma kääntyi seinään
päin. Hän näytti tahtovan nukkua. -- Mutta sano, jos Liisa tulee,
lisäsi hän hetken perästä.

Amalia kompuroi närkästyneenä takaisin keittiöön ja asettui siellä
omalle omituiselle toppatuolilleen. Se oli matala, pehmeä ja sen
mallinen, että se erityisen hyvin sopi hänen kipeälle säärelleen.
Liisa oli sen valmistanut ja lahjoittanut ennen naimisiin menoaan.
"Säryn lievikkeeksi", niinkuin hän silloin oli sanonut. Ja lievikkeeksi
se monesti oli ollutkin. Mutta eihän sitä silti päässyt eroon
kaikenmoisista kiusallisista ajatuksista, joita elämä eteen työnsi.
Maailman meno oli niin kavalaa ja juonikasta, ettei siltä koskaan
rauhaa saanut. Ei voinut milloinkaan olla varma siitä, mille, puolelle
sen suoma onni otti kallistuakseen. Monesti kun luuli sen suoraa päätä
lähenevän, käänsikin se äkkiä selkänsä. Sitä oli Amalia kokenut pitkin
ikäänsä. Ja juuri sellaisilta näyttivät asiat nytkin.

Tuskin se testamentti-asiakaan tulisi varmalle kantille ennen kuin Emma
oli haudassa ja kaikki hänen paperinsa olivat visusti tutkittu. Emma
oli taas niin ruvennut puhumaan Liisasta ja kaipaamaan häntä. Eikä sitä
tietänyt mistä juuresta nekin ajatukset nousivat ja mihin saattoivat
johtaa.

Ehkä Amalian omat sanat Liisan rahantarpeesta olivat tukeneet näitä
ajatuksia. Liisa oli oikeastaan juuri sellainen, josta Emma piti. Emma
oli kai aina pitänyt hänestä enemmän kuin tahtoi näyttää ja tunnustaa.
Monestihan hän myöskin oli sanonut suoraan, että Liisalle hän kerran
antaa kaikki. Mutta kun se Liisan mies nyt sattui olemaan sellainen,
jota ei Emma suvainnut, ei sittenkään ollut luultavaa, että Emma voisi
jättää rakkaita rahojaan sellaisiin käsiin.

Ensi aikoina häitten jälkeen oli kyllä näyttänyt huolestuttavalta.
Silloin Emma oli ollut kaikinpuolin tyytyväinen sekä Oskariin että
Liisaan. Ja kun he joutuivat ahdinkoon, oli Amaliaa jo peloittanut,
että Emma rupeaisi avustamaan. Mutta eipähän kuitenkaan. Pysyi
luonnossaan ja sanoi tahtovansa nähdä miten nuoret selviytyisivät.
Eivätkä näyttäneet selviytyvän. Sehän se sai tuulen kääntymään.

Amalia pyyhkäisi silmiään. Emma ei yleensä pitänyt sellaisista, joille
onni oli vastainen. Se oli näkynyt selvästi Albrechtinkin asioissa.
Konkurssit, ihmisten epäsuosio ja sensemmoinen oli Emmasta aina
saamattomuuden merkki. Eikä hän sietänyt saamattomia ihmisiä.

Amalia huojuttelihe hetken edes ja takaisin tuolissaan.

Albrechtin saamattomuus --, joksi Emma suvaitsi kutsua sitä, --
oli kuitenkin jotain aivan toista kuin muiden. Albrecht oli ollut
taiteilija. Mutta mitä oli Oskar Malm?

Ovelta kuului kopinaa. Liisa oli varmaan tulossa. Olihan hän joka päivä
kuitenkin pistäytynyt, vaikka viime aikoina oli sattunut tulemaan aina
Emman nukkuessa.

-- Onko se Liisa, -- kuului vanhan rouvan huoneesta.

Amalia raotti ovea. Hänen kielensä liikahti kuin kiukun sätkäyttämänä.
-- Eihän hän vielä ole kerinnyt ovesta sisään. -- Kyllä minä heti tuon
tänne, -- tuli sitten lauhkeammin.

-- Vai on mamma niin odotellut? -- Liisa kiskaisi päällysvaatteet
yltään. Hän muisti Oskarin asioita, tuntejaan ja lapsia, eikä silti
voinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ennen ollut kerinnyt tulla.

-- Teillä taitaa se elämä taas olla hyvin ahdasta, -- Amalia arvaili.

-- Eihän se väljääkään, Liisa oli jo menossa sairaan luo.

-- Mamma, päivää. -- Hän piteli vanhan rouvan kättä omassaan kauan ja
hartaudella. Muutos sairaan tilassa oli huomattava. Yhdessäolon hetket
olivat luetut. Hän näki sen selvästi. Ja hän tunsi samalla, että kaikki
ajallinen -- koskipa se niinkin tuiki tarpeellista kuin jokapäiväistä
leipää -- sittenkin oli vähäistä sen hetken tullessa, jolloin ihmisen
oli siirryttävä suureen tuntemattomuuteen.

-- Taidat olla hyvin väsynyt? -- Hän kumartui sairaan puoleen puhuen
lauhkeasti kuin lapselle.

-- Kyllä minä taas jaksan vähän paremmin. Istu. Mutta lähelle. Eihän
sinulla ole kiirettä?

-- Ei -- jos sinä tahdot viipymään.

Amalia raotti samassa ovea. -- Ethän sinä, Emma kulta, vaan rasitu.
Minä olen niin levoton.

Vanha rouva ärähti ensin tuskastuneesti. Sitten oli kuin nauru olisi
nykäissyt suupieliä. -- Ei sinulla ole syytä, sanoi hän, ja rupesi
kuiskaamalla tiedustelemaan mitä Liisalle kuului.

-- Nyt riittää, -- katkaisi hän äkkiä Liisan kertomiset lapsista.
-- Minä tahdoin vain kuulla, minkälaista teillä nykyään on. Sitä
tulee ajatelleeksi monta asiaa, kun joutuu näin avuttomaksi. Sitä
punnitsee, onko kulloinkin tehnyt oikein vai väärin. Sinunkin elämäsi
on tullut mieleen. Olen ajatellut että teinköhän oikein, kun otin sinut
kasvattaakseni. Elämä ei ole helppoa kaikille. Sinunkin on käynyt
raskaaksi. Taitaa rahatkin taas olla ahtaalla?

-- Onhan ne, mutta älä nyt ajattele sitä. Me olemme nuoria.

Muutamaan hetkeen ei kukaan sanonut mitään. Sitten vanha rouva pienellä
ponnistuksella sai päänsä nostetuksi pielukselta, katsoi Liisaan ja
sanoi niin selvään, että Amaliakin kuuli sen avaimenlävestä: -- En minä
kuitenkaan kadu sitä että otin sinut. Sinusta on tullut oikea ihminen.

Hän painui huohottaen takaisin vuoteelle. Mutta kun Liisa kohenteli
hänen päänalustaan ei hän voinut olla lisäämättä: -- Enemmän
kiitollisuutta olisit kuitenkin saanut osoittaa.

-- Mamma, -- Liisa painui hänen vuoteensa reunalle ja puhui hiljaa,
aivan hänen korvaansa. -- Minä en ole lauhkea luonteeltani, enkä
osaa näyttää mitä tunnen. Mutta usko minua. Minä olen ollut ja olen
kiitollinen.

Vanha rouva katsoi pitkään Liisaan. Silmäyksessä oli tyytyväisyyttä;
haikeutta ja vielä jotain, jota Liisa ei voinut selittää. -- Se on
hyvä, -- sanoi hän viimein. Minä olen tyytyväinen. -- Mutta miehesi on
nahjus.

Hän kääntyi samassa seinäänpäin jättäen Liisan ristiriitaisin tuntein
tiedustelemaan itseltään mitä hänen oli tehtävä. Heikkoa sairasta ei
sopinut rasittaa hänelle vastenmielisillä puheilla. Mutta toiselta
puolelta tuntui yhtä väärältä kuin mahdottomalta olla vastaamatta
tällaiseen. Oskar ei ansainnut moitteita, silloin kun häntä, Liisaa,
kiitettiin. Mikään ei oikeuttanut sellaiseen, ellei toisten --
sellaisten kuin Röllerin ja hänen kaltaistensa ilkeämielisyyttä luettu
heidän uhrinsa rikokseksi.

-- Mamma, -- sanoi hän puoliääneen, -- tietäisit miten hyvä Oskar on.

Mutta vanha rouva ei kuullut. Sen sijaan raotti Amalia uudelleen ovea
ja vilkutti Liisaa tulemaan. Sisar Emmaa ei saanut mitenkään rasittaa.
Hän oli kovin heikko.

Liisa epäröi hetken. -- Voisinhan minä jättää lapset Oskarin huostaan
ensi yöksi, sanoi hän sitten. Mutta silloin pillahti Amalia itkuun.
Liisa oli sydämetön, kun ei luottanut Salmiskaan ja Amalia-tätiin,
vaikka tämä oli sairaan oma sisar. Ja sisar kai kuitenkin oli läheisin
-- luonnollisesti läheisempi kuin vieras ottolapsi.

Liisa kuuli Amalian haikean, valittavan äänen korvissaan pitkin
kotimatkaa. Viime sanoissa tuntui omituisen pistävä oka.


3.

Sydänyön aikana hiipi viikatemies vanhan rouvan vuoteelle. Hän kumartui
sairaan puoleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisen: pian.

Vanha rouva oli nukahtanut. Hän heräsi suureen tuskaan, kohoutui ylemmä
vuoteessaan ja katsoi ympärilleen.

Yölamppu paloi äänettömästi ja käryten matalalla tuolilla. Huoneen
perällä oli Amalian vuode. Sisar nukkui siinä. Hän makasi selällään,
suu oli puoleksi avoinna ja joka henkäyksellä puhalsi hän pienellä
äännähdyksellä ilmaa ohuiden huuliensa välistä.

Vanha rouva näki kaikki vastenmielisen selvästi. Hän ymmärsi olevansa
yksin ja avuton. Salmiskaa ei näkynyt missään. Jos olisi tehnyt mieli
vaikka pappia, ei olisi saanut. Ja niinkuin Amalia kuitenkin oli
vakuutellut tekevänsä vaikka mitä sisaren hyväksi.

Eikä se Liisakaan, joka kuitenkin vastikään oli vakuutellut
kiitollisuuttaan. Hän tietysti ajatteli lapsiaan. Ja Oskaria, sitä
nahjusta.

Vanha rouva tunsi sisäistä raivostumista, jota lisäsi se, että hän nyt
juuri oli päättänyt antaa Liisalle osan perinnöstä. Hän oli tähän asti
ollut haluton siihen. Hän oli laskenut korkoa koron päälle kaikelle
sille, mitä hän Liisan hyväksi oli kuluttanut. Ja se summa oli kasvanut
suureksi. Häntä oli oikein vaivannut ajatus, että hän yhden ihmisen
hyväksi oli kuluttanut niin paljon. Sentähden oli tuntunut siltä, että
nyt hän ei enää anna -- ei penniäkään.

Ja kun se Oskar lisäksi oli sellainen nahjus, ihan toisenlainen
kuin miksi vanha rouva oli luullut, silloin kun tutustui häneen
hänen seisoessaan Röllerin tiskin takana. Silloin hän oli tuntunut
kauppamieheksi luodulta, mutta samassa kun hän rupesi omaan itsenäiseen
hommaan, oli sekä onnistuminen että taito tipotiessään. Ihanhan
täytyisi nousta haudasta sulasta levottomuudesta, jos sellainen mies
saisi huolella pidetyn omaisuuden käsiinsä.

Vanhasta rouvasta olisi sellainen teko ollut verrattava hellityn ja
huolella hoidetun lapsen kadulle viskaamiseen.

Mutta nyt, kun viikatemies oli tullut ihan viereen ja katsoi silmiin,
tuntui siltä kuin juuri se, mikä oli niin vaikeata, olisi ollut
tehtävä. Ja Liisaa tekikin mieli auttaa. Lasten osaksi joutuisi siten
myöskin joku erä. Sekin ajatus tyydytti. Viattomia, pieniä lapsia
Jumalan sanakin käski holhoomaan.

Ehkäpä Jumala sitten pitäisi senkin asian mielessään.

Taas kääntyi ajatus pappiin. Olisi tuntunut turvalliselta puhutella
sellaista. Tiesihän semmoinen ihminen kuitenkin paremmin kuin muut,
minkälaista oli rajan toisella puolella. Ei silti, että hän olisi
käynyt siellä näkemässä enemmän kuin muutkaan. Mutta olipahan kuitenkin
ollut opastamassa monta tielle. Ja siitäkin hän voisi vakuuttaa, että
isättömän ja hyljätyn lapsen holhoominen on Jumalalle mieluinen asia.

Vanhalle rouvalle tuli suuri hätä omasta avuttomasta tilastaan. Siinä
testamenttiasiassakin olisi sekä papista että Salmiskasta ollut
apua. Kahdelle ilmaistu tahto pitäisi kai paikkansa, vaikkei ollut
testamenttiakaan. Sen tekeminen oli aina ollut hänelle vastenmielinen
asia. Ensiksi oman epäröimisen tähden ja sitten siitäkin syystä, ettei
yleensä tehnyt mieli antaa niitä rahoja kenellekään.

Mutta kun se nyt kuitenkin oli tehtävä. Kun se viikatemies vain odotti
eikä hellittänyt.

-- Amaalia, -- A-maa-li-aa.

Tasainen, puhalteleva hengitys kuului yhä vuoteesta.

Suuret hikihelmet nousivat vanhan rouvan otsalle.

Oli aivan kuin tahalla olisivat jättäneet hänet näin avuttomaksi.
Salmiska ei tullut vaikka oli luvannut. Ja Amalia nukkui kuin viimeistä
untaan.

Vanha rouva otti pöydällä olevan tulitikkulaatikon ja koetti sillä
nakuttaa pöytään.

Silloin kävi väristys koko hänen ruumiinsa läpi. Tuntui aivan siltä,
että hän ei nakutakaan itse. Se on viikatemies. Tämä ei odota enää. Nyt
on oltava valmis lähtöön.

Eikä hän ole.

Kuka auttaa? Kuka opastaa?

Suuret hikihelmet nousivat taas otsalle.

Kun saisikin papin. Kun ei olisi pakko tulla yksin toimeen.

-- Isä meidän, -- hän alkoi.

Isä, niin isä, kun siinä mielessä vain voisi lähteä! Ei siitä syystä,
että isätön lapsi on saanut kasvatusta, eikä muunkaan tehdyn hyväntyön
tähden. Enemmän taisi olla laiminlyöntiä kuin tehtyä. Kova ja raharakas
oli sydän ollut. Jumalan edessä tilillä tulikin mieleen enemmän kuin
olisi muistanut sanoa papille.

Mutta jos kuitenkin uskaltaisi -- sentähden, että _Hän_ on hyvä ja
rakastaa -- --

Taas tuli se testamentti mieleen.

Hyvä isänsydän vei ajatukset Liisan lapsiin.

Jos ne nyt näkivät nälkää eikä vanhemmilla ollut leipää heille.

Vanha rouva kohoutui vuoteessa ja huusi. -- Liisa, -- Liisa. Anna
Liisalle!

Sisar Amalia liikahti. Silloin tunsi vanha rouva, että sisar vie
häneltä rahat väkipakolla. Hän on asettanut asiat näin, juuri näin.
Tämä on kaikki hänen työtään.

Vielä kerran kohoutui sairas vuoteessaan ja aikoi huutaa. Mutta ääntä
ei kuulunutkaan. Hän painui takaisin vuoteelle. Suu jäi ammottamaan ja
silmissä oli suuren pelästyksen tuska.

Tällaisena löydettiin hänet aamulla vuoteessaan.


4.

Amalia puuhasi hautajaisia suurella innolla ja kaikille nähtävänä
olevalla kaipuulla. Hän unohti tyyten luuvalonsa, kolisteli keppineen
paikasta toiseen, piti apuihmisiä tiukasti silmällä, ettei vaan mitään
katoaisi ja otti syvällä kunnioituksella esille tarvittavat rahat
mahonkipiirongin laatikosta siitä paikasta, jonka Emma-vainaa oli
hänelle neuvonut.

Hänen tehdessään sitä sattui silmä vähän kiertelemään muuallakin.
Täytyi vilkaista, näkyisikö testamenttia jossain. Mutta ei näkynyt.
Ja siitä hän olikin ollut vakuutettu Emman kuolinyöstä asti. Hän oli
silloin aivan kuin unissaan kuullut Emman sanovan: -- Liisa, -- anna
Liisalle, -- ja siitä hän oli päättänyt, että testamenttia ei ole,
varmastikaan ei.

Ajatus oli hykertänyt hänen sydäntään. Vanha sairas ihminen sellainen
kuin hän tarvitsi toki paremmin rahaa kuin nuoret ja terveet. Ja hänhän
sitäpaitsi oli läheisin ja luonnollisin perillinen.

Silloin yöllä oli tullut vähän niinkuin paha olla, että jos sisar
hyvinkin nyt huutaa ja on avun tarpeessa. Kuinka hän sitten saa rauhaa
omaltatunnoltaan, kun ei ole tahtonut auttaa kuolevaa. Mutta kun hän
koetti vähän niinkuin kuulostaa, ei kuulunut mitään. Untahan hän vain
oli nähnyt, pahaa unta. Ja kun hän sitten oli nähnyt Emman suuressa
pelossa lasittuneen katseen, oli sekin käynyt tunnolle. Hän oli aina
ollut sellainen turhan tarkka ja helläluontoinen ihminen, ihan nuoresta
asti.

Hän näki sen nyt siitäkin, että monet asiat ihan loukkasivat häntä
Emman puolesta. Sekin ettei Liisa hommannut itselleen eikä lapsille
kunnollisia suruvaatteita. Lapset saivat olla siinä missä olivat
olleetkin, itselleen Liisa vain osti pienen kaistaleen halvinta
suruharsoa etumukseksi vanhaan mustaan leninkiin.

-- Että voitkin. -- Amalia sanoi sen suoraan. -- Hän teki sinusta
ihmisen ja kulutti hyväksesi enemmän kuin moni oman lapsensa hyväksi.

-- Minä en sure vaatteilla. -- Se sanottiin lyhyesti ja jyrkästi.
-- Liisa oli muutenkin jäykkä ja luolaskematon, -- näihin aikoihin
suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Ihan kuin jo olisi kadehtinut
sitä perintöä.

-- Totta kai sinä tuot lapset haudalle, -- huolehti Amalia. Hän tunsi
pyhäksi velvollisuudekseen valvoa sisaren muiston kunnioittamista.

-- En minä voi ottaa niitä poloisia paleltumaan tähän pakkaseen.
Suoraan sanoen ei tytöillä ole vaatteitakaan.

Jokin Amalian sisimmässä tuntui kummasti vavahtavan. Hän katsoi
kiireisesti ulos ikkunasta. -- Onko teillä asiat niin huonosti, kysäsi
hän samassa.

-- On. Se, joka on silmin korvin velassa, ei liiku omillaan.
Sellaisella ei ole oikeutta hankkia itselleen muuta kuin tuiki
tarpeellista. Tytöt eivät vielä käy koulua. He voivat siitä syystä
tulla toimeen vähillä.

-- Mutta pikku Oskar? Hän muistaa Emmaa. Liisa ei vastannut mitään
ja se harmitti taas Amaliaa. Liisa tietysti ajatteli poikaa,
joka oli sellainen arka ja herkkämielinen lapsi, -- ei sietänyt
mielenliikutusta, ei kylmettymistä, ei kerrassaan mitään.

-- Kiitollisuudella ei ole sijaa maailmassa, sanoi Emma-vainaa. --
Amalia pyyhki silmiään ja läksi keppiään kolistellen nilkuttamaan
keittiöön, josta oli kuulunut epäilyttävää lasin helähdystä. Muutamat
ihmiset särkivät kuin hullut käsitellessään toisen omaa.

Haudalla Amalia kuitenkin mielihyvällä huomasi, että hänen sisarelliset
kyyneleensä olivat tehneet tehtävänsä. Pikku Oskar seisoi Liisan
vieressä pelokkaasti painautuen äitiinsä ja seuraten toimitusta suurin,
tuskallisesti tutkistelevin katsein.

Äiti-muori seisoi aivan heidän läheisyydessään huolestuneena
tarjoillen heille omaa suojahuiviaan ja tuontuostakin vilaisten heihin
levottomasti kuin kana vaarassa oleviin poikasiinsa.

Amalia sai selvän ja voimakkaan tunteen siitä, että hän oli ainoa
todellakin sureva tämän haudan partaalla. Ja se tuntui hyvältä --
rahojenkin tähden. Siinä oli sekä oikeutta että oikeuttavaa.

Amalian katse sattui kauppaneuvos Rölleriin, Oskarin entiseen
esimieheen, jonka seuraavana päivänä piti tulla pesää selvittämään.
Röller oli sellainen luotettava, kunnon mies. Kyllä hän toimittaisi
kaikki parhaimman mukaan.

Amalialle tuli äkkiä kova itkun puuska. Hän huomasi, että ihmiset
katsoivat häneen ja se yllytti häntä itkemään yhä enemmän.

Muisto tästä hetkestä rupesi häntä itkettämään seuraavanakin päivänä
Röllerin tullessa toimitukseensa. Hän painautui tuolille Röllerin
viereen ja nyyhkytti hiljaa. Liisa miehineen istui syrjemmässä jäykkänä
ja silmän kostumatta.

Kun ei testamenttia ollut eikä useampia läheisiä perillisiä oli asema
selvä.

-- Tahtoisin minä kuitenkin, että saisit jotain muistoa vanhasta
kodistasi, sanoi Amalia toimituksen päätyttyä ja nousi.

Hän irroitti seinältä Emma-vainaan taiteellisten taipumusten ainoan
tuloksen, silkkikangasompeluksen, pyyhkäisi pölyt siitä hihansa
suruharsoon ja ojensi sen Liisalle.

-- Ota tämä. Se on Emman nuoruuden taideteos. Sinä tiedät sen.

Amalia pyyhkäisi tyrmistyneenä itkettyneitä silmiään ja katsoi pitkään
Liisaan. Tämä hymyili ilmeisesti ottaessaan taulun sellaista omituista
hymyä, josta ei päässyt perille mitä se oikeastaan merkitsi.

-- Sillä on muistonsa, -- sanoi Liisa kääräisten taulun
paperikaistaleeseen. Ääni oli omituisen terävä. Ja sanatkin tuntuivat
sellaisilta, ettei oikein tietänyt mitä niihin sisältyi.

Amalian sisin vavahti taas. Mutta sitten se rauhoittui. Oli niin
paljon, jota täytyi ajatella ja josta huolehtia nyt, kun rakkaan Emman
rahat vihdoinkin olivat hänen huostassaan.

Mutta äiti-muori, joka Oskarin ja Liisan poissaollessa oli kainnut
lapsia, puhkesi näiden palatessa äänekkäisiin valituksiin.

-- Vai ei mitään, ei mitään. Olisin minä kuitenkin luullut Emman
jakaneen säästönsä.

Liisa ei puhunut mitään. Hän hääräili lasten kanssa, jotka olivat
ikävöineet häntä kotiin. Oskar painui läheiselle tuolille, nojasi
päänsä käden varaan ja huokasi raskaasti. Hän tunsi kohtalonsa
ratkaistuksi.

Äiti-muorin väsyneet kädet alkoivat vapista yhä enemmän. Sukka, jota
hän koetti parsia, painui helmaan ja silmiä hämärsi. Hän ei tällä
hetkellä kadehtinut ketään niin suuresti kuin Emma-vainaata, jolla
olisi ollut mistä antaa, jos olisi tahtonut. Hän olisi mielellään
antanut jälellä olevat päivänsä kymmenkertaisesti, jos vain niillä
olisi voinut ostaa lapsilleen pienenkin osan perinnöstä.

-- Voihan ne rahat vielä kerran kiertyä meille, -- sanoi Oskar viimein
kuin lohdutellakseen äitiä. -- Amalia täti viittaili jo siihen. Mutta
nyt ne olisivat tulleet niin kipeään tarpeeseen.

Hän ajatteli ovella olevaa vararikkoa ja tuhannen markan vekseliä,
joka lankesi maksettavaksi viiden päivän perästä. Hänellä ei ollut
aavistustakaan rahojen saannista. Kaikki tiet olivat tukossa.

-- Äiti-muori, -- sanoi Liisa samassa. Hän oli saanut lapset nukkumaan
ja tuli pöydän ääreen, missä äiti ja poika yhä istuivat. -- Tulisitteko
te meille pariksi päiväksi? Minä aion pian lähteä pienelle matkalle.

Oskarin katse kohosi kysyvänä.

-- Koululla on ylihuomenna lupa, sitten on lauantai ja pyhä.
Maanantai-aamuna olen toivottavasti jo kotona. Tunnit saan kyllä
järjestetyksi niin, ettei työ kärsi.

Liisa istui jo parsimassa sukkia. -- Tiistainahan sinun vekselisi
lankee, kysäsi hän kuin ohimennen.

Oskar nyökkäsi. Teki mieli kysyäkin jotain, mutta hän tunsi Liisan.
Siitä syystä hän vaikeni. Tuli vain kuin helpompi olla. Vaikka samalla
tuntui raskaaltakin.


5.

Elna Rönnströmillä oli kaksi huonetta lähellä Pitkääsiltaa. Toinen
pienempi oli hänen omansa. Toinen suuri kuului tavallaan kaikille.

Alote ja aate oli hänen omansa. Kerran palattuaan erään tuttavan
luota Karjalta joutui hän Helsingin asemalla odottamaan puolta tuntia
myöhemmin lähtevää paikallisjunaa. Istuessaan naisten huoneessa sattui
hänen huomionsa kiintymään nuoreen tyttöön, joka paksut konttorikirjat
edessään istui ahkerasti kirjoitellen. Neidin pitäessä pientä lomaa.
syödäkseen voileipiä, antautui Elna puheisiin hänen kanssaan. Silloin
hän sai kuulla, että neiti kävi kauppaopistoa, mutta asui niin
ahtaalla, ettei asunnossaan saanut töitään tehdyksi.

Tätä ensimäistä havaintoa seurasi pian toinen samanlaatuinen.

Elna tuli kerran myöhään kotiin eräästä kokouksesta. Noustessaan
portaita hän huomasi nuoren naisen, joka oli nukahtanut
porraskierteeseen. Hänen oli mahdoton jättää tyttöä siihen. Hän herätti
hänet siitä syystä, otti selkoa hänen oloistaan ja sai niistä yhä
selvemmän käsityksen siitä miten paljon Helsingissä oli nuoria, eri
aloilla työskenteleviä naisia, joilla ei edes ulkonaisessa suhteessa
ollut oman kodin, ei oman huoneen tarjoamaa suojaa.

Elna teki päätöksensä hänelle ominaisella nopeudella. Hänellä oli
näihin asti ollut varaa pitää kaksi huonetta itseään varten. Nyt
tunsi hän velvollisuudekseen jakaa osansa niiden kanssa, joilla ei
ollut mitään. Hän ei enää voinut unohtaa sitä, ettei ihminen voi
elää toisista eristettyä elämää, että hän on joko tekemässä elämän
helpommaksi tai raskaammaksi kanssaihmisilleen. Hän oli aikansa elänyt
sokeana tässä suhteessa. Sentähden hän oli joutunut suureen velkaan.

Hauskasta kodistaan huvilakaupungissa muutti Elna itäisen viertotien
varrelle, vuokrasi sieltä itselleen kaksi huonetta ja kalusti toisen
aikomaansa tarkoitusta varten. Ovelle hän pani ilmoituksen: Seurustelu
ja lukuhuone naisille. Avoinna kl. 9 a.p. -- kl. 10 i.p.

Vanha, uskottu palvelija huolehti vieraiden vastaanottamisesta ja
poislaskemisesta. Muutamilta yhdistyksiltä ja yksityisiltä Elna sai
sekä kirjoja että sanomalehtiä. Sillä lailla alkoi työ hiljaa ja
huomaamatta, kunnes "seurusteluhuonetta" ruvettiin käyttämään yhä
enemmän.

Elna ei koskaan voinut poistua kotoaan ensin vilkaisematta
"seurusteluhuoneeseen". Usein istui siellä hänelle ventovieraita, mutta
hän nyökkäsi kuin kotijoukolleen ja hänen jatkaessaan matkaansa oli
tietoisuus huoneesta, jossa istui joukko lepääviä, lueskelevia tai
kirjoittelevia naisia, hänelle sisäisen ilon ja voiman lähteenä.

Hän ajatteli tätä myöskin asemalla odottaessaan Liisaa.

Liisa ja hän olivat viime vuosina tavanneet ainoastaan harvoin ja
pikipäin. Pitemmältä he eivät olleet olleet toistensa seurassa
sen junamatkan jälkeen, joka Elnan oloissa oli muodostunut
käänteentekeväksi. Senverran Elna kuitenkin oli seurannut Liisan oloja,
että hän aavisti tähdellisen syyn aiheuttaneen matkan, jolle Liisa näin
keskellä lukukautta ja huolimatta taloudellisesta ahdingostaan läksi.

Juna vihelsi samassa.

-- Tuntuu aivan siltä kuin emme olisi tavanneet vuoskymmeniin. --
Liisa huoahti sanoessaan sen. Taaksepäin jäänyt taival oli ollut ei
ainoastaan pitkä, vaan myöskin raskas.

-- Tänne, -- tule tänne. -- Elna avasi huoneensa oven ja veti Liisan
muassaan omalle puolelleen. Sitten hän iloisesti rupesi kertoilemaan
omista nykyisistä oloistaan. Joskus hän keskeytti kertomuksensa kuin
antaakseen Liisalle tilaisuutta kertomiseen, mutta kun tämä pysyi
vaiteliaana, jatkoi hän itse.

Liisa pani merkille, että Elna nykyään oli yhtä innostunut työhön
toisten hyväksi kuin ennen oman osansa ottamiseen. Eikä se innostus
ollut hetkellistä ja ohimenevää laatua. Elnan elämä ja kehitys
oli käynyt tähän suuntaan alkaen tuosta unohtumattomasta illasta
rautatievaunussa. Kuka se pieni surupukuinen tyttö oli ollut, oliko hän
lapsi, joka oli jäänyt isättömäksi sen suhteen vuoksi, joka sinä vuonna
oli ollut Elnan elämän ytimenä, vai oliko hän ainoastaan tietämättään
puhunut toisten puolesta, oli Liisalle yhä tietymätöntä. Liisa oli vain
nähnyt seuraukset.

Elnan iloinen nauru tempasi Liisan hänen ajatuksistaan. -- Huomaatko
sinä että asiat eräässä suhteessa ovat samalla kannalla kuin ennenkin.
Minä puhun ja puran sisintäni sulle, sinä vaikenet.

Liisa hymyili. -- Jokainen mallinsa mukaan. Leivän puolesta
ponnistelevalla perheenäidillä ei olekaan sellaista kerrottavaa, mikä
voisi olla iloksi toisille. Sinulla on ihanteesi.

-- Paljon enemmän kuin ihanteita. Minulla on usko. -- Älä nyt ajattele
mitään uskonopillista määritelmää. Uskolla tarkoitan luottamuksesta
elämämme alkulähteeseen lähtenyttä sisäistä voimaa. Kun olin joutunut
epätoivoon, tekemäni suuren erehdyksen johdosta, en olisi jaksanut
jatkaa elämää, ellen jumalallisesta anteeksiannosta olisi saanut tätä
sisäistä voimaa. Se on minulle selvittänyt elämäni tarkoituksen.
Se sovittaa elämän ristiriidat ja se auttaa elämään onnellisena
riippumatta ulkonaisista oloista.

Elna nousi, kiersi kätensä Liisan kaulaan ja katsoi häntä hetken
sydämellisesti silmiin. Sitten hän jatkoi entistä, hilpeän iloista
puhettaan.

Mutta monet ajatukset valvottivat Liisaa sinä iltana. Hänen ajatuksensa
luistivat Elnasta muutamiin kristillisiin toimihenkilöihin, joiden
luona hän edellisenä päivänä oli käynyt pyytämässä lainaa. Mitä oli
näillä monen kunnioitusta nauttivilla henkilöillä ollut hänelle antaa?
Kun he sanojensa mukaan eivät voineet avustaa häntä, ei pienemmällä
eikä suuremmalla summalla, olivatko he edes antaneet rohkaisevaa,
eteenpäin auttavaa myötätuntoa? Olivatko tavalla tai toisella ottaneet
hänen asiaansa omakseen?

Hän hymyili katkerasti. Muutamat olivat evästäneet häntä tympäisevillä
muistutuksilla Jumalan kasvattavasta rakkaudesta, toiset olivat
toivotelleet, että muut auttaisivat heidän kieltäytyessään.

Jos Jumalaa rupesi arvostelemaan sen mukaan mitä näki monen "uskovan"
elämästä, ei se suinkaan ollut puoleensavetävää.

Mutta Elna oli toisenlainen. Hänen sekä sanansa että elämänsä
todistivat hänen uskossaan olevan sitä voimaa, josta hän puhui. Se oli
todella kuin elävä, näkymättömistä lähteistä kuohuva virta.

Liisa tunsi sisimmässään syvää, polttavaa janoa. Raskas tie kysyi
voimia. Ja se tie, jolle hän huomenna aikoi lähteä, tuntui ylivoimaisen
raskaalta. Hän olisi säästynyt siitä, jos jokukaan vain olisi
tahtonut ja voinut auttaa. Mutta kun kaikki tähänastiset keinot
olivat näyttäytyneet turhiksi, ei ollut muuta neuvoa. Oli epätoivon
rohkeudella turvauduttava viimeisiin hätäkeinoihin.

Hän muisteli hankkimiaan osotteita. Sitten hän suunnitteli mielessään,
missä järjestyksessä hänen oli käytävä raskaalla asiallaan. Lähinnä
asui eräs virkamies, joka jatko-opistovuosina oli ollut itsepintaisen
sitkeä tunteittensa osoittamisessa ja jolla nyt oli hyvät tulot. Hänen
puoleensa oli ehkä ensimäiseksi yritettävä.

Liisalle nousi kylmä hiki otsalle. Tällainen matka tuntui niin
mahdottoman alentavalta. Mutta hänellä ei ollut oikeutta ajatella
itseään. Rehellinen konkurssi, niin vaikealta kuin se tuntuikin, ei
sittenkään olisi ollut mitään. Mutta Oskarin vekseli lankesi, ei
ollut tietoakaan rahoista, ja lapset olivat muutaman päivän perästä
suorastaan ilman leipää.

Oskar olisi luonnollisesti vastustanut tätä matkaa, jos olisi
aavistanut, minne Liisa aikoi kääntyä. Hän olisi ainakin mieluummin
tahtonut mennä itse kuin laskea vaimoaan tällaiselle kerjuumatkalle.
Mutta hänelle ei ehkä olisi annettu, -- siksi täytyi yrittää -- --

Liisa puri hammasta ja kädet painuivat toisiinsa tuskallisesti kuin
kouristuksessa.

Elna oli luvannut antaa minkä ikinä vain irti sai. Mutta hänelläkin
sattui olemaan vähän. Jollei kaikki yhteensä riittäisi kipeimpään
tarpeeseen, oli vielä turvauduttava siihen viimeiseen, kaikkein enimmin
kirvelevään keinoon. Se tuntui tosin eräässä suhteessa aivan kuin
oikeuden mukaiselta. Siinä kohdassa Liisa olisi voinut olla vaatimassa.
Raha oli mitätöntä sen rinnalla, mitä häneltä oli riistetty. Ja
sittenkin!

Mutta jos hän sen kautta saisi Oskarin vapautetuksi taakasta, olisihan
hänen edellisetkin kärsimyksensä sillälailla eräällä, joskin katkeralla
tavalla kääntyneet Oskarille ja siten hänelle itselleenkin hyväksi. Ja
täytyihän siitä silloin tavallaan olla kiitollinen.

Liisa pyyhki kylmällä kädellä hikistä otsaansa, silmät painuivat
väsyneinä umpeen ja sisimmässä tuntui taas syvä, polttavan näännyttävä
jano.


6.

Oskar oli Liisaa vastassa asemalla tämän palatessa. Hän pelästyi Liisan
väsynyttä ilmeitä, mutta tämä vältti miehensä huolestunutta tiedustelua
iloisella: -- Minulla on paljon hyvää sinulle. -- Kuinka lapset voivat?
kysyi hän sitten heidän pyrkiessä tungoksesta aseman edustalla.

-- Muut hyvin, mutta Oskar on ollut väsynyt ja yskässä. Minä en antanut
hänen mennä kouluun tänään.

Liisa joudutti huomaamattaan askeleitaan, käänsi asemalta syrjäkadulle
ja rupesi siellä kertomaan Oskarille matkastaan. Hänellä oli muassaan
kaksitoistatuhatta.

-- Kaksitoistatuhatta! -- Oskar hätkähti. Liisa kuuli äänestä, ettei
hän enää jaksanut iloita.

-- Se on paljon ja se on vähän, -- sanoi hän väsyneesti. -- Sinun
tekosi on joka tapauksessa sitä mitä se on. -- Hän puristi vaimonsa
kättä.

-- Enhän minä muuten olisi saanut, -- rupesi Liisa selittämään, -- en
edes riittävästi vekseliin, mutta kun en tietänyt muuta neuvoa, menin
vanhan parooni Silversköldin luo. Sieltä annettiin koroton laina.

Liisa innostui kertomaan. Hänellä oli jo valmis suunnitelma
tulevaisuutta varten. Sekatavarakauppa oli lakkautettava. Se ei
menestynyt, ei ainakaan Röllerin eläessä. Velkojen suoritukseen oli
summa luonnollisestikin liian pieni, mutta sen avulla saataisiin ehkä
sopimus aikaan velkojien välillä. Ja sitten oli Oskarin yritettävä
uudelleen, toisella alalla. Kaupunki kaipasi vieraskotia. Sellainen
saataisiin ehkä suhteellisen halvalla pystyyn nyt, kun Amalia-täti
Pietariin muuton johdosta aikoi myydä talonsa eikä tiedossa oleva
ostaja tarvinnut sitä itseään varten. Hän oli muuten kunnon mies, jonka
kanssa hyvin selviytyisi asioissa. Liisa voisi lisäksi ruveta pitämään
pientä lelu- ja paperikauppaa. Se ei nielisi niin paljon kuin suuri
sekatavarakauppa ja voisi kuitenkin tuottaa voittoa semminkin kun
sellaisesta oli puute.

-- Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa. -- Oskar aivan elpyi uutta
intoa herättävien ehdotusten johdosta. Hänen nykyisen asemansa
mahdottomuus oli ollut painajaisena, joka häneltä riisti kaiken
toimintahalun.

-- Ajattele vain elämää täydellisessä riippumattomuudessa Rölleristä,
hänen alentamistaan hinnoista, hänen salavihjauksistaan ja ostajia
onkivasta käytöksestään! -- Liisa nauroi entiseen, heleä-ääniseen
tapaansa, puisti miestään leikillisesti käsipuolesta ja läksi sitten
kiireisesti nousemaan kodin portaita. Hänen painaessaan ovikelloa oli
hänen liikkeensä jo hätäisen levoton.

-- Äidin oma pikku poju, puheli hän painautuen pikku Oskarin vuoteen
laidalle. Käsi laskeutui pojan otsalle. Se poltti.

-- Äiti, minä olen niin kipeä.

-- Minä näen sen. Sinun ei pidä puhua nyt. Se rasittaa sinua.

Poika painoi silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta kuin nukkuva.
Joskus vain kuului hiljaista valitusta. Ja kun lääkäri saapui, seurasi
poika tämän liikkeitä suurin, kysyvin silmin. Mutta hän ei sanonut
mitään. Vasta toisten nukuttua kutsui hän hiljaa ja heikosti äitiään.

-- Äiti, luuletko, että minä kuolen?

-- Rakas, älä nyt puhu. Anna minun kertoa sinulle niinkuin ennenkin.
Sinähän muistat, että minä kerran kerroin suuresta puutarhasta, jossa
lasten sielut lentelevät, ennenkuin ne syntyvät tänne maailmaan.

Poika nyökkäsi.

-- Ei kukaan tiedä milloin sanotaan pienelle lapselle: "lennä nyt
maailmaan, elämään siellä". Ei kukaan tiedä milloin sanotaan: "tule nyt
pois".

-- Mutta äiti, minä en tahdo sellaiseen mustaan hautaan kuin vanha
mamma.

Liisan sydäntä kouristi. Minkätähden hän aina joutui syylliseksi juuri
suhteessaan tähän lapseen? Muutenkin tuntui usein siltä, kuin hänen
olisi pitänyt pyytää pojaltaan anteeksi kaikkea, mikä haavoitti tämän
äärimmäisen herkkää ja raskasta mieltä. Pitikö hänen vielä syyttää
itseään lapsen kuolemastakin?

-- Makaa nyt vain ihan hiljaa ja anna äidin hoitaa sinua, niin tulet
pian terveeksi.

Poika painoi uudelleen silmänsä umpeen äidin pyyhkiessä hänen
polttavia jäseniään vilvoittavalla vedellä. Näytti siltä kuin hän
siinä maatessaan vähitellen olisi vaipunut jonkunmoiseen horrostilaan.
Mutta hänen rintansa nousi ja laski vaivaloisesti ja tuskan hiki nousi
suurina helminä otsalle.

Liisan ajatus kääntyi katkerana Amalia-tätiin. Oli hänkin osannut
vedota juuri siihen kohtaan, joka oli arin. Ja kun Liisalla itsellään
oli tuoreessa muistissa viime puhelu vainajan kanssa, oli sekin ollut
ihan kuin velvoittamassa. Ja sehän se hänet voittikin.

Mutta nyt Oskar kuitenkin juuri haudalta oli saanut sekä vilustumisensa
että sen sisäisen kammon, joka näkyi raatelevan häntä.

-- Äiti, -- suuret surulliset silmät olivat hitaasti auenneet
uudelleen, -- saanko minä puhua?

-- Rakas pikkuinen, saathan sinä.

-- Minä tahtoisin tietää, minne sielu lentää, kun se lähtee täältä.

Liisa ei saanut vastatuksi.

-- Äiti, kuka kutsuu sitä?

Vastaus viipyi yhä. Liisa ei tahtonut antaa tyhjiä sanoja. Hänen täytyi
itse uskoa siihen, jota hän vakuutti lapselleen. Vain sellainen sana
oli elävä sana. Eikä muu tässä kelvannut.

Hänen täytyi lapsensa tähden tehdä itselleen selväksi, eikö hänellä
ollut mitään, mikä saattoi lohduttaa ja kannattaa. Ja jollei ollut, oli
se omistettava -- tavalla tai toisella. Tällainen kärsivä pieni raukka
ei saanut jäädä ilman apua.

-- Muistatko, alkoi hän hiljaa ja epäröiden, -- että me kerran yhdessä
katselimme suurta, ihmeellistä konetta. Ja muistatko, että koneen
vieressä oli mies, joka käytti sitä.

Poika nyökkäsi.

-- Joka talven jälkeen tulee kaunis kevät. Uudet kukat nousevat
kukkimaan. Uudet pikku lintuset syntyvät ja livertelevät meille. Koko
tämä meidän maailmamme on suuri ihmeellinen kone. Kun ei sitä vielä
ollut, oli Jumala. Hän antoi tämän maailman tulla näin kauniiksi ja
ihmeelliseksi. Hän sanoo: synny ja kasva, mene ja tule. Ja hän rakastaa
kaikkia.

-- Hän on hyvä, -- sanoi poika hiljaa.

Äiti ei uskaltanut jatkaa.

-- Äiti, -- tuli taas vuoteesta, -- luuletko, että minä voin nauraa ja
leikkiä Jumalan luona?

Liisa painui polvilleen vuoteen viereen. Koko hänen ruumiinsa vapisi.
-- Luulen, oma rakas poikani, -- luulen.

-- Äiti, silloin minä tahdon päästä sinne, -- tuli päättävästi. --
Minä tahtoisin olla iloinen, oikein iloinen. Mutta minun tulee niin
vaikea olla aina, kun sinä et pidä minua kädestä. Etkä sinä aina jouda
tekemään sitä, äiti.

-- En rakkaani. -- Liisan käsi pyyhki vilvoittelevasti pojan otsaa.
Sitten hän painoi sille hellän, hyväilevän suudelman, samalla kuin hän
hymyili kaikkein kauneimman ja onnellisimman äidinhymynsä, joka loi
heikon kajastuksen lapsenkin kasvoille.

-- Jos en saa pitää sinua täällä luonani, tahdon muistaa, että sinulla
oli vaikea olla, kun ei äiti pitänyt sinua kädestä ja että sinä
sentähden sait lähteä pois.

Hän tunsi sinä hetkenä antavansa pois lapsensa. Ja hän tunsi, ettei
antaminen supistuisi ainoastaan sisäiseen tahdon tekoon. Se oli
tapahtuva todellisuudessa. Eronhetki läheni, -- -- ehkä sitäkin varten,
että hän sitten kokonaan ja tarmolla ajattelisi selvitettäviä asioita
ja niitä iloisia tyttöjä, jotka häntä tarvitsivat. Niin kauan kuin
pikku Oskar eli, oli hänellä ollut ja oli oleva etuoikeutensa -- sen
suuren velan tähden, johon äiti kerran oli joutunut.


7.

Kauppaneuvos Röller istui mukavassa englantilaismallisessa
nojatuolissaan. Päivän lehti oli auki levitettynä pöydällä hänen
vieressään ja toisella puolella oli pienellä tarjoilupöydällä
sisäänkannettu aamiainen. Kauppaneuvos söi aina ensimäisen, kevyen
aamiaisensa työhuoneessaan, jonne palvelija määrätyllä kellonlyöntinä
kantoi sen.

Kauppaneuvos söi paraillaan. Hän antoi kahvin höyrytä kupissaan,
levitti mielihyvällä voita entistä vahvemmasti leivälle ja pani
päällimmäiseksi viipaleen hienointa, savustettua sianlihaa. Sitten
hän haukkasi hitaasti ja suutaan maiskutellen. Samassa nakutettiin
ovelle. Tyytymättömyys nautintorikkaan hetken häiriytymisestä kuvastui
kauppaneuvoksen kasvoilla, jonka johdosta kynnykselle pysähtyvä
palvelija puoleksi arkailemalla ilmoitti vieraan tiedustelevan
kauppaneuvosta.

-- Olenhan minä sanonut, että minä tähän aikaan tahdon olla rauhassa.
-- Kauppaneuvos pureskeli yhä suutaan mutistellen voileipäänsä.

-- Minä sanoin, -- mutta hän pyysi niin kovin. Se on herra Malm.

-- Vai Oskar Malm.

Röllerin suu meni omituiseen hymyyn ja pienet ihraiset silmät katsoa
tiirottivat uteliaasti ovelle päin.

-- Antaa tulla, antaa tulla, -- hän sanoi uudelleen haukaten.

-- No, terve mieheen! -- Kauppaneuvos ojensi toverillisesti kättä
tuolistaan ja kulautti sitten kahvia suuhunsa palan painimeksi.

Oskar Malmin katse tarttui muutamaksi sekunniksi aamiaistarjottimeen.
Kauppaneuvoksen tavat olivat hänelle vanhastaan tuttuja. -- Mutta
tällainen pieni, herkullinen aamiainen oli hänelle hänen nykyisissä
oloissaan jotain niin tuntematonta, että se vaikutti suorastaan
lumoavasti. Hän ei saanut katsettaan siitä irti kiskaistuksi. Silmä söi.

Röller huomasi sen ja se huvitti häntä. -- No, Malm, kerran tekin
pitkistä ajoin astutte tähän teille jokseenkin tuttuun huoneeseen.

-- Minun täytyi tulla -- --

-- Vai täytymyskö se vain suo minulle kunnian -- --

Malmin kasvoille nousi polttava puna. Käsi nutuntaskussa puristui
nyrkkiin ja huulille pyrki suora sana pirullisesta pilkasta. Mutta Malm
malttoi mielensä. Asia, jolle hän oli lähtenyt, ei sopinut ajettavaksi
kiivaudessa eikä persoonallisten tunteiden kuohussa.

-- Te tiedätte varmaan, herra kauppaneuvos, että vaimoni kasvatusäidin
sisar on heikkona sairaana Pietarissa?

-- Aivan niin, aivan niin.

-- Me saimme tiedon siitä eilen illalla. Vaimoni tahtoisi, että
matkustaisimme sinne, koska vanhus tuntuu tahtovan sitä. Mutta matka on
pitkä ja kallis. Eikä meidän oloissamme sovi sivuuttaa sitä puolta.

-- Mutta kuolevan tähden. Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti.

Oskar Malm ei vastannut.

-- Niin, ja jos sitten vanhus vielä sattuisi muistamaan
testamentissaan. Teillä on ehkä jonkinmoisia toiveita? -- Röller
leikkasi hienon viipaleen juustoa leivälleen ja vilkaisi sitä
tehdessään syrjäsilmällä ja tutkivasti Malmiin.

Tämä meni hämilleen samalla kun häntä harmitti, semminkin kun hän ei
voinut kieltää asiaa. Hän oli itse tullut ajatelleeksi, että olisi
noloa, jos he, ehkä ainoat perilliset, eivät olisi saapuvilla edes
hautajaisissa.

Mutta raha, mistä ihmeestä he saisivat sen?

Liisahan se oikeastaan oli yllyttänyt häntä tulemaan tänne, --
pääasiallisesti sitä varten, että he Röllerin kautta ehkä saisivat
tuoreimmat tiedot sairaan voinnista ja pääsisivät varmuuteen siitä,
vieläkö oli toivoa tavata hänet hengissä. Mutta Liisa oli toivonut
sitäkin, että Röller, jos kehoitti matkustamiseen, ehkä itsestään
tarjoutuisi lainaamaan matkalle tarvittavat rahat. Liisa ei mitenkään
tahtonut laskea Oskaria tuttavien luo suorastaan pyytämään lainaa.
Ja oikeassa hän perustelussaan olikin. Ihmisillä oli hyvä muisti
eräänlaisissa asioissa etenkin. Tosin perheen raha-asiat olivat
vaienneet; sen jälkeen kun Oskar pääsi sekatavaraliikkeestään ja sai
sopimuksen tehdyksi velkojiensa kanssa, mutta jos nyt -- vaikkapa vain
tällaisen tilapäisen lainan vuoksi -- olisi turvauduttava pyytämiseen,
sanottaisiin pian: jo ovat taas kulkemassa entisiä latuja.

-- Niin, kuten jo sanoin, vahvisti Röller, -- minusta teidän
velvollisuutenne on lähteä.

-- Te siis luulette, että vielä ennätämme tavata hänet hengissä?

-- Luulisin ainakin. Ja kiitollisuuskin velvoittaa.

-- Kyllähän me, -- kiiruhti Malm vakuuttamaan, -- jollei sattuisi niin
vaikeaksi rahojen puolesta.

-- Tjaa, tjaa. Mutta saahan sitä aina lainaa. Tehän saitte yks kaks
velkasopimuksenkin aikaan -- ja teille edullisen, luulen. Nyt olette jo
yrittämässä uudella alalla. Onnea vaan!

Malm nousi äkkiä. -- Niin hyvästi sitten, herra kauppaneuvos. -- Ja
anteeksi, että häiritsin aamuateriaanne.

-- Ei mitään, ei mitään. -- Tällainen pieni puhelu lisää vain
ruokahalua. -- Röller nousi saattamaan vierastaan ovelle.

Kadunkulmauksessa yhytti Malm Liisan, joka tuli aamutunneiltaan. Heidän
katseensa yhtyivät tiedustellen ja vastaten.

-- Ei siis mitään? Ja käskettiin kuitenkin lähtemään?

-- Niin käskettiin. Kävin nyt tullessa kahden tuttavankin luona, mutta
en saanut heiltäkään.

-- Siis on minun hankittava.

-- Jos on lähdettävä.

-- Meidän on --, koska Röller ei ainakaan tietänyt sanoa mitään siitä,
että olisi myöhäistä.

       *       *       *       *       *

Illalla samana päivänä he istuivat yöjunassa kumpikin likistettynä
penkinnurkkaukseen täpötäydessä, raskasilmaisessa vaunussa.

Malm torkahteli silloin tällöin, välillä hän ajatteli Amalia-tädin
omaisuutta. Jos se, kuten oli otaksuttavaa, pian olisi heidän
hallussaan, oli se tietysti Liisan ja lasten oma. Ja he saisivat
totisesti pitää omansa, nyt kun ei enää ollut suurta, varoja nielevää
liikettäkään. Kun oli päästy lankeavien vekselien ja ahdistavien
velkojien pihdistä, saattoi tulla toimeen vähällä. Tädiltä
tuleva pääoma oli siitä syystä kokonaan käytettävä parempien ja
rauhallisempien päivien hankkimiseksi Liisalle. Jos liikeneisi varoja
muuallekin, esimerkiksi uuteen paperikauppaan, oli se joka tapauksessa
asetettava vasta toiselle sijalle.

-- Etkö saa unta? -- Malm kumartui Liisan puoleen. -- Sinä näytät ihan
menehtyvältä.

Liisa otti käden silmiltään. -- Minä olin kuitti jo meidän
lähtiessämme. Ja täällähän on aivan tukehduttavaa.

Malm nousi tarkastamaan venttiilejä. Ne olivat auki, mutta se ei
tuntunut missään.

Liisa painoi nenäliinan suulleen ja koetti päästä edes jonkinlaiseen
horrostilaan. Koko matka tuntui niin ahdistavalta. Ei olisi tehnyt
mieli lähteä ensinkään. Ja se rahanhankintakin oli ollut niin karvasta.
Mutta kun toiselta puolelta ei saanut rauhaa siltä ajatukselta, että
jos täti hyvinkin elää ja odottaa, eivätkä he tule.

"Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti", oli Röller sanonut.

Liisan huulia väräytti katkera hymy. Olihan hänellä eräänlaisia
kasvattajia luvun puolesta ollut monta. Mutta äidinmieltä hän ei
oikeastaan ollut tavannut kenessäkään muussa kuin äiti-muorissa. Ja
hänellekin oli oma tietysti oma.

Lapsuudessa alkunsa saanut sisäinen nälkä kalvoi taas kuin jäytävä
kipu. Ja samalla täytti toinenkin suuri kaipuu hänen sisimpänsä. Se
lapsi, joka erikoisen paljon oli tarvinnut äitiään, oli ollut erikoisen
rakas. Hän oli siksi jättänyt suuren tyhjyyden jälkeensä, tyhjyyden,
jota ei kukaan nähnyt ja jota vain harva olisi käsittänyt.

Ajatus luiskahti taas äiti-muoriin ja pysähtyi häneen. Hänellä oli
sittenkin oikeata äidinmieltä. Mutta kovaa oli, kun ihminen vanhana
joutui niin raatamaan lasten ja lastenlasten hyväksi kuin hänkin usein
oli tehnyt.

Jos nyt asiat kääntyisivät paremmalle kannalle, oli todella aika
äiti-muorin päästä nauttimaan vanhuuden oikeuttamasta levosta.
Luotettava palvelija oli aivan toista kuin määrätunneiksi työhön
saapuva apuihminen. Ja kun olisi varaa palvelijan pitämiseen, saisi
äiti-muorikin levätä.

Liisa havahtui ajatuksistaan Oskarin käden kosketuksesta. Oltiin jo
lähestymässä Pietaria. Pietarin sumuinen ja raaka ilma huokui aamuisen
jäätävänä heitä vastaan asemalla.

He saivat ajurin ja läksivät suoraapäätä Amalia-tädin asuntoon.
Pitkäaikaisen odotuksen jälkeen tuli viimein uninen palvelija avaamaan.
Oven varmuusketju kalisi oven varovaisesti auetessa raolleen. Kuultuaan
tulijoiden nimet näytti palvelija kuitenkin rauhoittuvan. Hän irroitti
ketjun salvasta ja laski vieraat sisälle. Sitten hän tarjoutui
keittämään teetä lämpimiksi. Muuta tarjottavaa hänellä ei ollutkaan.
Kuolema oli jo korjannut hänet, jota vieraat kai olivat tulleet
katsomaan. Palvelija katosi samassa, mutta palasi pienen ajan kuluttua
teetarjottimineen. Siinä oli muun lisänä kirje. Vainaja oli määrännyt,
että se oli annettava esille heti, jos Suomesta tulisi sukulaisia
hautaukseen.

Osoite oli Liisalle. Hän mursi kuoren ja luki, sitten hän sanaakaan
sanomatta ojensi sen Oskarille.

"Oli jo aikoja sitten luvannut rahansa erääseen
hyväntekeväisyyslaitokseen. Röllerillä on testamentti. Hän tietää
kaikki." -- Oskar viskasi kirjeen luotaan ja painui läheiselle tuolille
ähkyen kuin hengenahdistuksessa.

Liisalta pääsi lyhyt, terävä nauru. -- Minulle tarjottiin toissapäivänä
muutamia lisätunteja. Niillä me toivottavasti voimme maksaa tämän
matkamme ja suruharson, jonka eilen ostin velalla.




ONNEN KESÄ


1.

Reetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli
syntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli
taloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin
kanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan
syntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä
taloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.

Nyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa,
pojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena
Itä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä
ja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti
vuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä
matkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi,
jollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.

Ja hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.

Reetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin
luontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei
ensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan
toista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli
yhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli
varma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän
näki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää.
Tervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti
ovenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes
kääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat
ynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat
raaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi
lanteita.

Reetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä
kotimökin että talon navetassa. -- "Kaikki on niin kuin olla pitää",
ynisivät lehmät toisilleen. "Reetta on kotona" -- "Reetta on tullut,
kuk-keli-kuu", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille,
jotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi
heidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa
oli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten
sikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan
sydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa
ja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona,
istua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli,
voiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla
tarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että
kaksijalkaisille.

Nyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa.
Hän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa
tautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän
se hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään
asiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi
ollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi
heräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä.
Lehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa.
Reetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän
tunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että
hänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli
se lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä
hartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän
luonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä
kukassaan.

Hän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.

Samassa hän näki venheen laskevan rantaan. Se oli ollut täydessä
lastissaan, sen hän ymmärsi nähdessään miten siitä alkoi purkautua sekä
joukkoa että tavaroita.

Kolme pientä tyttöä hyppäsi ensimäiseksi venheestä. He katsoivat
hetken arvelevasti ja ihmetellen ympärilleen. Sitten kävi heille kuin
laitumelle laskettujen vasikoiden. He hullaantuivat ilosta, rupesivat
poimimaan rannalla kasvavia lemmenkukkia kädet täyteen, juoksivat
veräjälle, josta ynähtelevä pieni vasikka ojenteli turpaansa heille
ja heläyttivät suuren, iloisen naurun, kun komeasulkainen Kalle lensi
aidanseipäälle tervehtien heitä kaikkein juhlallisimmalla kiekunallaan.

Reetta arvasi, että nämä olivat niitä kesävieraita, joille talon suuri
vierassali oli vuokrattu pariksi kuukaudeksi. Hän näki herran ja rouvan
kantavan tavaroita rannasta. Lapsetkin tulivat siihen avuksi, touhuten
niinkuin näkivät vanhempien tekevän.

Reetta ihan tunsi ruumiissaan, miten hyvillään nämä kaupunkilaiset
olivat, kun kerrankin pääsivät oikein maalle, nauttimaan kaikesta siitä
hyvyydestä, josta ei saanut kylläkseen sekään, joka aina eli kaiken sen
keskellä.

Hänen täytyi taas katsella lapsia. Ne olivat ihan haltioissaan,
koettivat auttaa, minkä osasivat, mutta eivät malttaneet olla välillä
pistäytymättä katsomaan milloin mitäkin ihmeellistä ja ihailtavaa
hauskuutta. Sitten tultiin kilvan kertomaan vanhemmille.

-- Äiti, siellä on pieni punainen varsa, jolla on valkoinen tähti
otsassa.

-- Äiti, tässä sinä saat. -- Kourallinen kukkia täynnä kesäisen metsän
tuoksua työnnettiin aivan äidin silmille.

-- Ja äiti, me saamme illalla nähdä, kun lehmät lypsetään. Emäntä
lupasi.

Äiti hymyili. Reetta näki, että hän oli yhtä hyvillään kuin lapsetkin,
ehkäpä vielä iloisempi. Tiesihän Reetta miltä lasten ilo tuntui äidin
sydämelle.

Illemmalla Reetan kulkiessa pihan poikki huomasi hän iloa yhä jatkuvan.
Nyt ihailtiin huoneita ja niihin tehtyjä makuusijoja. Vanhemmilla oli
suuri sali asuttavanaan. He kuuluivat lupailevan ottaa lapset sinne
luokseen kylmän ilman tullessa. Mutta tavallisiksi kesäilmoiksi oli
lapsille järjestetty huone aitan ylisellä.

Äiti tyttöineen juoksi sinne kilpaa. Sitten alkoi sieltä kuulua
ilohuuto toisensa jälkeen.

Ylinen oli suuri ja avara, oikein muhkea "sali". Orsilla riippui
kauniita kirjavia vuodepeittoja. Auringon säteet kurkistivat sisään
sekä katon että seinien rakosista, katon rajassa riippui muutamia
hyvälle tuoksuvia, vastatehtyjä vastaksia ja lattialle tehty
kolmennukuttava olkivuode kahisi niin mukavasti.

-- Kuules äiti, sanoi Maija-Liisa, -- nämä kahisevat ihan kuin
aikoisivat kertoa satuja meille.

-- Ja katso, äiti, näitä pieniä ikkunoita, joissa on suuret
rautaristikot!

-- Ettei pienet lapset pääse putoamaan, -- arvaili pikku Kaisu.

-- Etteivät varkaat pääse jyväaittaan, selitteli äiti.

Vihdoinkin sai Liisa joukkonsa makuulle. Hän kääräsi peitteet
paremmin vielä ilosta ailahtelevien ympärille, sanoi hyvääyötä ja
laskeutui sitten yliseltä aitan edustalla olevalle porraskivelle.
Siihen hän asettui ihailemaan mailleen menevää päivää. Hänen oli niin
sunnuntaisen hyvä olla. He olivat kauan epäröineet tämän matkansa
suhteen. Äiti-muori oli sitä ensimäiseksi ehdottanut. Hänestä sekä
Liisa että Oskar olivat sen tarpeessa. He eivät ainoanakaan kesänä
olleet levänneet kunnollisesti. Korkeintaan he olivat asuneet jossain
pienessä mökissä kaupungin laidassa tai aivan sen ulkopuolella sieltä
pitkin kesää hoitaen tehtäviään kaupungissa. Lapsetkaan eivät edes
tietäneet, mitä kunnollinen maallaolo merkitsi. Heidänkin tähtensä oli
äiti-muorin mielestä lähdettävä, koska nyt kerran oli tapahtunut se
ihme, että talven työstä oli jäänyt vähän säästöä, vaikka suurin osa
paperikaupan laskuista oli maksettu ja uusi, hyvin järjestetty varasto
oli paikoillaan.

Lasten tähden matka sitten lopulta päätettiinkin. Paperikauppa jäi
tottuneen apulaisen hoitoon, ja äiti-muori yhdessä palvelijan kanssa
otti vastatakseen vieraskodista.

Jo matka oli ollut ihmeellisen hauska ja virkistävä. Ja nyt tämä
perille tulo!

Kuluttava taistelu leivän puolesta oli hetkeksi lakannut. Pitkä
arkisenharmaa työpäivä kaupungin tukehduttavassa pölyssä ja kuumuudessa
oli päättynyt suviseen sunnuntailepoon Jumalan kukkivan luonnon
keskellä.

Liisan helmaan painuneet kädet laskeutuivat kuin itsestään ristiin.
Pyhäiset kellot helähtivät soimaan hänen sisimmässään. Hän olisi
tahtonut tarttua jokaisen työnsä alle nääntyvän käteen sanoakseen: älä
uuvu. Tulee se sunnuntai kerran sullekin.

Hän muisti oman työpäivänsä pituutta. Tuntui ihmeeltä, että hän niinkin
oli kestänyt. Ja että hän nyt jaksoi iloita.

-- Se tuli mulle, tulee sulle, sanoi hän itsekseen. Ja hänen ilonsa
tuntui kasvavan tietoisuudesta, ettei hän iloinnut ainoastaan yksilönä,
vaan osana koko siitä kärsivästä kokonaisuudesta, joka kamppailun
helteessä kurottaikse kohti lepoa, sopusointua ja rauhaa -- --

       *       *       *       *       *

Oskar tulla astuskeli pihan poikki. Nähdessään Liisan hän tuli ja
asettui rinnalle. Liisa hymyili hänelle. -- Minä istun tässä yhtä
iloissani ja ihmeissäni kuin lapset.

He hymyilivät kumpikin tyytyväisesti, mutta eivät jatkaneet puhetta.
Oli kuin ajatuksetkin olisivat levänneet alkaneen loman ja kesäisen
illan rauhan tyynnyttäminä.

-- Näin tuntuvasti maalla emme ole olleet sitten kuin pikku Oskarin
syntymäkesänä, sanoi Oskar viimein.

Liisa vavahti ja loi syrjästä pikaisen katseen mieheensä. Oli aivan
kuin Oskar olisi lukenut hänen sisimmät ajatuksensa. Ne olivat juuri
olleet tuossa kesässä. Muisto sen pimeimmistä hetkistä oli uudelleen
pannut hänet ihmettelemään sitä, että hän, joka kerran oli seisonut
niin lähellä pohjattominta epätoivoa, saattoi istua kesäillan
kirkkaudessa ja -- iloita.

-- Tiedätkö, -- alkoi Oskar odottamatta, -- silloin kun sinä Oskarin
synnyttyä makasit kaupungissa niin heikkona, ettet tietänyt mitään
koko maailmasta, sattui meillä maalla jotain, joka minua silloin kovin
hämmästytti, vaikka se sitten aivan on unohtunut minulta.

Hän katkaisi sanansa siihen ja näytti katuvan, että oli ruvennut
puhumaan. Liisa ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kysyi.

-- Ei äitisi koskaan maininnut mitään Silversköldin valokuvasta, tuli
viimein hitaasti ja väkinäisesti.

Silloin vasta Liisa heräsi. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänet äkkiä
ja armotta olisi kiskaistu pois rauhasta, johon hän kerrankin oli
päässyt.

-- Äitisihän silloin oli meillä.

Liisa nyökkäsi. Häntä vaivasi, että Oskar puhui niin arkailemalla. Hän
ei koskaan ollut luonnollinen ja vapaa puhuessaan Berntistä.

-- Niin, se oli vain sitä, että Silversköldin valokuva kerran sattui
putoamaan jostain laatikostasi. "Kuka tämä on", kysyi äitisi tuimasti
tuijottaen siihen. Kerroin silloin, että hän muun muassa oli hankkinut
sinulle sen paikan, josta sitten jouduit kasvatusäitisi luo, ja että
hän oli naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa. Äitisi tuli silloin
tyytyväiseksi, enkä ole muistanut koko asiaa vuosikausiin. Ehkä se nyt
johtui mieleeni siitä, että nytkin on samanlainen lämmin aurinkoinen
sydänkesä kuin Oskarin syntyessä.

-- Oskar olisi nyt viidentoista, sanoi Liisa nousten. Sitten hän meni
yliselle katsomaan, nukkuivatko tytöt.

Mikään ei nyt saanut vetää häntä ristiriitaisuuksien ja elämän
ongelmien pyörteeseen. Odottava kesälepo oli annettu hänelle suurena,
odottamattomana lahjana. Hän aikoi pitää kiinni siitä.


2.

Reetta-muori istui Kukkarannan portailla jalkansa katkaissut kana
sylissään ja kolme hartaan osanottavaa katsojaa vieressään.

-- Ne sanovat, ettei sinusta enää tervettä tule, puheli muori
sairaalleen, -- mutta odotahan, kyllä Reetta vielä sinut terveeksi saa.

Pikku Kaisu äännähti kysyäkseen, miksi muori nyt rupesi käärimään
tuohenpalasta sairaan jalan ympärille, mutta isommat siskot painoivat
päättävästi kaksi sormea Kaisun huulille. Reetan puhellessa
eläimilleen, täytyi ihmislasten vaieta. He tiesivät sen. Ja he
tahtoivat pysyä hyvissä väleissä Reetan kanssa, joka pitkin kesää oli
kantanut heille marjaropeen toisensa jälkeen.

-- Osaako tuollainen iso tyttö pitää sairasta sylissään? -- Reetta
katsoi kysyvästi Maija-Liisaan, joka punastuen ilosta hänelle
osoitetusta luottamuksesta asettui portaille istumaan pitääkseen kanaa
sylissään.

Kaikki kolme istuivat portailla juhlallisin ja jännittynein mielin
odottaen Reettaa, kun äiti tuli tiedustelemaan, mitä oli tekeillä.

-- Emme tiedä mitä Reetta aikoo.

-- Hän meni rantaan ja käski pitämään tätä. Ja se pani niin surkeasti
-- kluk-kluk --. -- Tytöt puhuivat kilvan ja yhtaikaa.

Samassa tuli Reetta. Hänellä oli tuohisessa vettä sairaalleen.
Juottaessaan tätä hän koko ajan puheli rauhoittavasti ja
toverillisesti. -- Pieni kulaus vielä. Noin! Tiedäthän sinä, että
Reetta pitää sinua hyvänä! -- Sitten muori kääntyi Liisaan päin ja
sanoi selittävästi. -- Olisin minä ennenkin kerinnyt, mutta kun tamma
nukutti lastaan tuolla rannalla, eikä antanut minun ottaa vettä siltä
kohdalta, ei vaikka kuinka olisin hänelle selittänyt.

Liisa ei voinut olla hymyilemättä. -- Vai sanoi tamma teille
nukuttavansa varsaansa?

-- Sanoi? -- Reetta hymähti ylenkatseellisesti. -- Kysyykö rouva
äidiltä, joka heijaa lastaan, nukuttaako hän sitä? Näkeehän sen.
Varsa maata köllötti mättäällä ja tamma kulki siinä edes ja takaisin
vahtimassa.

Kana oli nyt juonut tarpeekseen kestääkseen lastoihin panemisen vaivat.
Reetta otti sen syliinsä, hieroi ja asetteli, pani lastat paikoilleen
ja tuohipalan päällimmäiseksi siteeksi. Sitten hän kantoi sairaan omaan
tupaansa.

Vähän ajan kuluttua, kun lapset jo olivat leikkimässä, mutta Liisa
vielä istui talon portailla, näki hän Reetan asettuvan oman tupansa
edustalle kuorimaan perunoita. Liisa nousi ja meni lähemmä.

-- Reetta, -- hän sanoi, -- tämä kesä on pian loppunut. Mutta sen
muistot tulevat kauan elämään mielessä. Ihminen tulee kuin paremmaksi
tällaisen kauniin, kesäisen luonnon keskellä.

Reetan pää kohosi. Hänen katseensa välähti tyytyväistä hyväksymistä.
Hän ajatteli omia kokemuksiaan. Ja hän oli hyvillään siitä, että
kaupunkilainen tunsi samaa. -- Sitähän minäkin ajattelin, kun paranin
taudistani, hän vahvisti. -- Tein töitäni, kuokin maata ja hoidin
lehmät. Mutta sydämessä oli kädet aina kuin ristissä. Nurmi nousi, käet
kukkuivat ja hyttyset hyppelivät kevätilojaan. Kaikki lauloivat ja
hymisivät kilvan, ihan kuin sitä varten, että minä oikein saisin tuntea
tätä kevään autuasta ihanuutta.

Hän pyyhkäisi kurttuisella kädellä kyyneleen silmästään, katseen
kuvastaessa syvää sisäistä hartautta.

-- Te rakastatte koko luomakuntaa kuin omaa perhettänne. -- Liisa sanoi
sen syvällä hartaudella.

-- Eikö sitten olla samaa perhettä? Eikö Isä luonut meitä rakastamaan
toisiamme?

Sisältä kuului Reetan potilaan ääntelyä. Hän nousi, pyyhkäisi
perunankuoret sylistään ja kiiruhti sisään. Mutta Liisa jäi yhä
paikoilleen. Hän oli pitkin kesää seurannut Reetan elämää ja tämän
yksinkertainen ja läheinen suhde sekä koko luomakuntaan että sen
luojaan oli muodostunut hänelle yhdeksi tämän kesän suurista antimista.

Tuollainen lapsellinen luottamus oloja ohjaavaan rakkauteen ja siitä
johtuva koko ympäristöön kohdistuva vastarakkaus, se jos mikään kykeni
antamaan ihmiselle sisäistä sopusointua, rauhaa ja ahdingoissakin
kannattavaa voimaa.

Hänen usein katkeraksi käynyt mielensä oli tänä kesänä aivan kuin
sulanut sen moninaisen lämmön valossa, josta hän oli saanut nauttia.

Omituinen pyhä hiljaisuus hiipi hänen sisimpäänsä. _Jos_, jos hän
todella vielä sulkisi avuttoman pienokaisen rintaansa vasten, tuntuisi
suloiselta ajatella, että tämä oli aurinkoisen ja onnellisen kesän
lapsi.

Liisa nousi, teki kierroksen metsään päin ja palasi sitten istumaan
portaille, jossa hän oli istunut heidän maalletulonsa ensimäisenä
iltana.

Kuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar
oli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan
kesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli
muuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä
runsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden
oppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja
luonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.

-- Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana
istuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi
taaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa
onnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan
hänelle, vaan kaikille.

Suuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen
ohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet
siivet hohtivat auringon valossa.

Liisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä.
Olihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.

Mutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa
oman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.

Pikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet
aitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat
hengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi
hevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet
Pollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat
hevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat
päänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.

-- Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.

-- Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään
toveristaan. Sen minä tiedän.

Liisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea
hauki kädessään.

-- Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle.
Sitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.

-- Minä istun tässä mieli täynnä harrasta kiitollisuutta tästä
ihmeellisen ihanasta kesästä. -- Liisa nojasi miehensä käsivarteen kuin
vaistomaisessa tarpeessa jakaa kiitollisuuttaan hänen kanssaan.

Oskarille nousi lämmin laine kasvoihin. Liisa ei yleensä ollut
hyväileväinen. Hän esiintyi sitäpaitsi aina vahvempana heistä,
sinä, joka sekä ilossa että surussa aina ensimäiseksi oli selvillä
siitä, miten milloinkin oli meneteltävä. Että hän näin tukea etsien
ja hyväilevästi nojasi mieheensä, oli siitä syystä yhtä suuri kuin
odottamaton ilo.

-- Oskar, -- sanoi Liisa hiljaa. -- Kesämme on pian lopussa. Soisin
että voisin sanoa sinulle, miten onnellinen se on ollut.

-- Minä olen nähnyt sinun elpyvän ja nuortuvan. Se merkitsee minulle
enemmän kuin sanat.

He istuivat molemmat hetken vaiti. -- Mutta se on samalla ollut
raskasta, sanoi sitten Oskar.

-- Minä olen oikein nähnyt, miten sinä olet kulunut minun rinnallani.

-- Oskar, älä puhu niin. -- Liisa painui lähemmä miestään. -- Muista
aina, että sinä olet tehnyt minut onnelliseksi. Meidän raskaassa
raadannassamme näin sinun hienotunteisuutesi, sinun vaatimattomuutesi
ja hyvyytesi. Ne ovat säästäneet minua paljosta, mikä vaimolle on
köyhyyttä raskaampaa.

Malm puristi vaimonsa kättä. Hän ei saanut puhutuksi. Mutta Liisa
huomasi, että hän äkkiä kumartui eteenpäin kuin salatakseen kovaa kipua.

-- Oskar, mikä sinun tuli, kysyi hän säikähtyneenä.

-- Taisin soutaa liian kiivaasti. -- Hän nousi. Liisa huomasi hänet
hyvin kalpeaksi ja ajatteli hänen heikkoa sydäntään. Mutta Oskar itse
vain hymyili. -- Onni yksillä, kesä kaikilla, hän sanoi. -- Meille tuli
onni kauniin kesän kanssa.


3.

Äiti-muori kulkea hyrräsi edes ja takaisin vieraskodin pitkässä
käytävässä. Matkustavia oli ollut erittäin paljon ja sellaisia, jotka
vaativat jos jonkinlaista passausta. Soittaa rämisyttivät kelloa
yhtenään, niin ettei tyttö ennättänyt muuta kilin hypätä heidän
asioillaan. Ja kuitenkin olisi äiti-muori tarvinnut apua juuri tänä
iltana, kun Oskar ja Liisa lasten kanssa olivat tulossa kotiin.

Lasten tilat olivat jo tehdyt ja teekattila hyrisi hellalla.
Pitkäaikaisen helteisen poudan jälkeen olivat ilmat kääntyneet
koleiksi. Tuulikin puhalsi oikein vihaisena pohjoisesta. Lämmin juoma
saattoi siitä syystä olla hyvinkin tarpeen. Äiti-muori pyörähti
keittiöön katsomaan valkeata. Samalla hän vilkaisi valmiiksi katetulle
pöydälle ja hymähti hyvämielisesti ajatellessaan lasten iloa. Mummu
oli jokaisen lautaselle pannut pienen tervetuliaislahjan. Pieni se
oli, vähän vähästä, mutta hyvästä mielestä. Ja vähiin tottuneet lapset
tunsivat iloitsemisen taidon.

Kello löi samassa 9. Jollei juna ollut myöhästynyt, saapui se juuri
asemalle. Mutta kestihän sitten vähän ennenkuin tavaratkin saatiin
pakaasista.

Äiti-muori toivotteli mielessään, ettei tänä iltana tulisi kovin
paljon matkustavia. Erilläänhän perheen yksityiset huoneet olivat,
aivan rakennuksen toisessa päässä, mutta jos tyttö joutaisi jonkun
verran auttamaan lasten kanssa, saisi hän itse istua vähän rauhassa ja
kuunnella kesän kuulumisia.

Hänen äidinsydäntään sykähytti. Oskar oli joka kirjeessään tuntunut
tyytyväisemmältä kuin koskaan eläessään. Viime kirjeessäkin hän
innostuneesti oli kertonut kalamatkasta, jolla hän oli käynyt suuren
metsän keskellä sijaitsevalla uutistalolla. Siellä oli rakennuksen
ympärillä perunamaat, kylvöheinäniitty ja lainehtivat viljapellot.
Isäntä oli itse ihastuneena näytellyt kaikkea ja kertonut, miten hänen
oli ollut pakko kaupungista muuttaa maalle, kun maalaiselämä niin veti
puoleensa ja miten tyytyväisenä nyt koko perhe aherteli yhteisen kodin
hyväksi. Oskar oli tämän johdosta ruvennut miettimään, miten itse
pääsisi maalaiseksi, iloksi ja kevennykseksi ehkä heille kaikille.

Äiti-muori oli joka rivistä tuntenut siltä huokuvaa elämän halua. Ja
hänen oma kesänsä oli käynyt kauniiksi vain siitä tiedosta, että nyt
Oskar kerran -- pitkän raadannan jälkeen -- saa muistaa elävänsä ja
tuntea, että on sitä iloa elämässä säästynyt hänenkin osalleen.

Äiti-muori pysähtyi kuulostamaan, pujahti sitten käytävään ja uskalsi,
-- kun ei käytävässä näkynyt ainoatakaan päällystakkia, -- kurkistaa
siihen huoneeseen, jossa asuva hurjasti tupakoiva ja yhtä hurjasti
kelloa rämisyttävä herra oli sanonut lähtevänsä iltajunalla.

Ovi ei vielä ollut auennut, kun jo omituisen väkevä käry tunkeutui
äiti-muorin sieramiin. Hän kiskaisi oven auki.

-- Hyvä Jumala. -- Vanhat polvet notkahtelivat ja taipuivat. Äiti-muori
tapaili ovenpieltä ja jäi puristamaan sitä tiedottomana kaikesta muusta
paitsi siitä kaamean kirkkaasta valosta, johon hänen silmänsä kuin
sokaistuina tuijottivat. Ovi pitkään käytävään jäi selkosen selälleen.
Ikkuna jossain käytävän perällä oli auki. Tupakoiva herrakin oli
jättänyt ikkunansa auki. Äitimuori seisoi keskellä ankaraa ristivetoa.
Sen raivostuttamina lensivät liekit ahneesti eteenpäin, nuolasivat
salaman nopeudella kattoa, viskautuivat aukiolevasta ovesta pitkään
käytävään ja siitä eteenpäin huoneesta toiseen.

Odotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta
heidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien
hevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja
ihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar
Malm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. "Pidä huolta lapsista", sanoi
katse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.

Ihmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina
tuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan
olevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen.
Muutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain
pelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen
muualle leviämistä.

Kadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat
ihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi.
Sinne Liisa vei lapsetkin.

Hän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta
katse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit
tuntuivat loppumattomilta.

Vihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja
kasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.

-- Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan
viereen.

-- Sinä Oskar. -- Liisa katsoi mieheensä.

-- Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui
maahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän
vielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.

Onnen kesä oli lopussa.




SEESTYMÄSSÄ


1.

Pureva pohjoinen tanssitti putoavia lumihiutaleita, keräsi kinoksia
sekä porttien pieliin että talojen nurkkauksiin, viskasi toisin
paikoin vihaisesti lunta ikkunaruutuihin, otti toisin paikoin sitä
pyörteisiinsä ja lennätti ilmaan kuin villoja vakasta.

-- Aito joulutuisku, sanoivat ihmiset toisilleen. Toiset hymähtivät
sitä sanoessaan tyytyväisesti. Heistä pakkanen ja tuisku lisäsivät
joulutunnelmaa. Toiset ajattelivat polttopuun menekkiä ja joulun alla
muutenkin kasvavia menoja.

Liisakin ajatteli tätä. Hän asui lasten kanssa äiti-muorin kallellaan
olevassa talossa kaupungin laidassa. Rakennuksessa oli kaksi huonetta
ja keittiö. Molemmissa huoneissa oli kaksi kylmää seinää, keittiössä
kolme.

Liisan ajatukset pysähtyivät tähän hänen kuullessaan pohjatuulen
vinkumista uuninpiipussa. Sitten hän uudelleen koetti kiinnittää
ajatuksensa korjattaviin vihkoihin.

Saatuaan vihkonsa korjatuksi hän otti esille tilikirjansa ja laski
uuteen vuoteen mennessä välttämättömästi suoritettavat menot. Sitä
tehdessään hän muutaman kerran vilkaisi huoneen perällä läksyjään
lukeviin lapsiin. Katseeseen nousi silloin raskasta haikeutta.

Kerran äidin katsoessa lapsiin sattui Maija-Liisan katse nousemaan
kirjasta. Hän näki äidin ilmeen ja ymmärsi sen samassa. Kun äidin katse
painui takaisin tilikirjoihin, nykäisi hän nuorempia sisaria. Päät
painuivat toisiinsa, supistiin ja neuvoteltiin aivan kuulumattomasti.
Sitten pistäydyttiin viereiseen huoneeseen, jossa tähän aikaan päivästä
sai liikkua vapaasti, kun paperikaupan täti, joka muuten asui siellä,
nyt oli työssään.

Liisa havahtui työstään, kun kolme pientä tyttöä marssi huoneeseen
juhlallisesti asettuen riviin hänen eteensä. Jokaisella heistä oli
paras pyhäesiliina päällään, puhdas pitsikaulus kaulassa ja tukka
juhlareilassa, hiukset hajalla olkapäillä ja silkkinauha-silmukka
päälaella.

-- Mitä ihmeessä nyt?

-- Äiti, emmekö me ole hyvässä juhlakunnossa? -- Maija-Liisa otti
äitiään kaulasta.

-- Niin, äiti, sinun ei yhtään tarvitse ostaa meille uusia pukuja, --
vakuutteli innoissaan pikku Kaisu. Ja Anna, iältään keskimäinen, joka
pitkin syksyä oli odotellut joulujuhlaa, jolloin he _varmasti_ saisivat
uudet puvut, kun pitkin syksyä jokaisen tulipalon tähden aret pyhät
oli täytynyt olla samassa, nielaisi rohkeasti selittäessään: "Äiti, me
tahdoimme näyttää sinulle, miten hyvin me tulemme toimeen näillä."

-- Äidin rakkaat, rakkaat tyttöset! -- Hän veti heidät kaikki yhtaikaa
syliinsä, hyväili juhlakuntoon kammattuja päitä ja hääti esiinpyrkivät
kyyneleet pakosalle äidillisen iloisella hymyilyllä.

-- Mikä hätä äidillä, kun omat tyttöset näin auttavat? -- Hän nousi
pöydän äärestä, keikautti pikku Kaisun korkealle ilmaan ja iloitsi sitä
tehdessään siitä voimasta, jota hän vielä tunsi käsivarsissaan. Sitten
hän otti toisia vyötäisiltä ja antoi heille iloisen pyörähdyksen pitkin
huonetta.

Mutta kun hän puoli tuntia myöhemmin kiiruhti eteenpäin katua myöten,
nieli hän itkua. Lapset olivat rohkeasti kieltäytyneet. Hänelle se oli
vaikeampaa. Hänen täytyi kieltäytyä antamisen ilosta.

Hän ajatteli kaikkea mitä pieneenkin kotiin hankittiin jouluksi ja jota
hän kuitenkin pyhästi oli päättänyt olla hankkimatta.

Oliko hänen kantansa liioiteltu vai oliko se luonnollinen? Hän ei
itse kyennyt sitä ratkaisemaan. Mutta hän oli päättänyt elättää ja
kouluuttaa lapsensa edes tilapäisestikään turvautumatta toisten apuun.
Ihmiset olivat kyllä sekä tulipalon että Oskarin kuoleman johdosta
osoittaneet hänelle suurtakin osanottoa. Mutta he eivät sittenkään
olleet unohtaneet entisiä asioita. Siitä hän oli varma. Ihmiset
eivät unohtaneet, silloin kun asia koski lähimmäisten luuloteltuja
tai todellisia heikkouksia. He olivat yleensä antaneet Oskarille
saamattoman ja työhön pystymättömän nahjuksen nimen. Jos hänen leskensä
nyt suuressa tai pienessä pulassa turvautuisi ihmisten avuliaisuuteen,
antaisi se uutta virikettä vanhoille ajatuksille. "Sellainen hän oli",
sanottaisiin Oskarista. "Vaimon täytyi haalia apua toisilta. Lesken
täytyy tehdä samoin."

Liisan pää nousi ylpeästi hänen tarttuessaan puodin ovenripaan. Ei
mikään uhraus ollut hänelle liian suuri Oskarin muiston suojelemiseksi.

Puoti oli kuten tavallisesti joulun lähetessä täynnä väkeä. Liike oli
Röllerin jälkeläisten ja huoneustokin oli sama, jossa Oskar aikoinaan
oli palvellut.

Liisa pysähtyi aivan ovensuuhun. Hänen ei tehnyt mieli tunkeutua
etualalle ja siten kiinnittää ihmisten katseet itseensä. Heidän
säälivät silmäyksensä vaivasivat häntä.

Hän nojasi raskaasti ovipieleen. Muistui mieleen kerta vuosia
takaperin, jolloin hän tässä samassa puodissa odotti jouluostoksiaan.
Hän muisti, että hänellä silloin oli ollut jokaiselle vierustoverilleen
ilosta helisevää naurua ja monta hyvää joulutoivotusta. Hän kulki
silloin itse ruusuilla. Nyt hän oli äiti, joka laski, saisiko
lapsilleen ostetuksi riittävästi ruokaa edes joulun pyhiksi.

Hän värähti tietämättä oliko vilu sisäistä vai ulkonaista. Tuo
ruusuilla kulkeva nuori tyttö tuntui hänestä niin kummallisen
vieraalta, että hänen täytyi kysyä itseltään, oliko se todella sama
nainen, joka nyt seisoi tässä elettyään pitkän, raskaista vaiheista
rikkaan elämän yhdessä sen miehen kanssa, joka silloin tuolta tiskin
takaa toivotteli hänelle hyvää joulua ja jota, vähävaraista, kohtaan
hän silloin tunsi onnesta rikkaan sääliä.

Liisa tunsi eläneensä monen ihmiselämän. Monen erilaisissa oloissa
elävän vaiheet hän oli kokenut ominaan. Oliko ihme, jos häntä
väsytti, jos hänen sielullaan ei enää ollut yhtä paljon voimaa kuin
käsivarrella, joka äsken niin kepeästi nosti kymmenvuotiaan koholle
lattiasta?

Hän tunsi itsensä vanhaksi. Tämä tunne oli Oskarin kuoleman jälkeen
usein uudistunut. Viimeinen onnellinen kesä oli suuresti lähentänyt
heitä toisiinsa. Tai ehkä se vain oli suonut heille tilaisuutta
huomata, miten lähellä he itse asiassa jo kauan olivat olleet toisiaan.

Suuri taloudellinen ahdinko teki niin monenlaista hallaa ihmiselämässä.
Ei muistanut elävänsä muulle kuin leivän hankinnalle. Vielä vähemmän
sai sitä toiselle osoitetuksi.

-- Rouva Malm, tässä on silli ja riisryynit. Saako olla jotain muuta?

-- Kiitos, ei tällä kerralla. -- Liisa sulki kiireisesti oven jälkeensä
kuin sulkeutuakseen piiloon niiltä sääliviltä ja merkitseviltä
katseilta, jotka kai seurasivat häntä.

Sydämellinen osanotto saattoi aivan ihmeellisesti auttaa eteenpäin.
Sitä sai joskus osakseen lämpimästä katseesta. Mutta yleensä
eivät ihmisten katseet olleet kauniita yhtä vähän kuin heidän
ajatuksensakaan. Siksi niitä mielellään pakeni.

Hän avasi oven paperikauppaansa. Täällä oli kaikenmoista, jota tytöt
koululaisina tarvitsivat ja joka samalla saattoi ilahduttaa lapsen
mieltä. Puotineidin kanssa oli myöskin puhuttava joululomasta. Aatto
sattui sunnuntaiksi. Neiti, jonka koti oli läheisyydessä maalla,
saattoi siitä syystä viettää pyhäpäivät kotona. Ja se tiesi sitä, että
Liisa tyttöineen saisi olla yksin, vieläpä nauttia siitä, että oli
huone toisen lisänä käytettävänä.

Avatessaan kotiportin säpsähti Liisa ja joudutti askeleitaan. Hän oli
ikkunaverhoihin kuvastuvasta varjosta nähnyt mieshenkilön seisovan
huoneessa pöydän ääressä. Säikähdyksestä; jota hän itse paetessaan
"hämähäkkiä" oli tuntenut, oli häneen juurtunut pelko, joka vähästäkin
heräsi. Ja lapset tulivat usein olleeksi näin yksin.

Hän kiskaisi oven auki. Pelko laukesi samassa. Sisältä kuului naurua ja
iloisia ääniä. Hän tunsi postinkuljettajan ääneti.

-- Katso äiti, näin suuri kirje!

-- Ja tässä on iso punainen lakka, -- joululakkaa, toimittelivat Anna
ja Kaisu kilvan.

Liisa kuittasi ja pyysi nauraen lasten arvailemaan, tuliko kirje
Euroopasta, Aasiasta vai Ameriikasta. Mutta asetuttuaan keinutuoliin
lukeakseen kirjettään, ei hän pitkään aikaan voinut murtaa kuorta.
Hän oli tuntenut käsialan ja hän aavisti sisällön. Hän piteli sitä
siitä syystä vain kädessään, tuntien, että odottamaton ilo suruihin
tottuneelle sydämelle oli kuin ruoka kauan nälkää nähneelle ruumiille.
Sitä ei voinut eikä saanut ottaa rohkeasti. Vähin erin ainoastaan.
Muuten se teki sairaaksi.

Lopulta hän mursi kuoren ja luki, luki moneen kertaan. Sitten hän avasi
laatikon, jossa säilytti rahojaan ja pisti sinne setelin.

Käsi jäi hetkeksi lepäämään laatikon kannelle ja silmä tuijotti
kuoreensa sukeltaneeseen seteliin kuin peljäten, että se näkyvistä
kadonneena haihtuisi olemattomaksi kuin unikuva.

Hän muisti kaikkia niitä katkeria ajatuksia, jotka pitkin syksyä olivat
ahdistaneet häntä, -- nyt joulun lähetessä enemmän kuin koskaan ennen.
Hän ajatteli maailman suurta koneistoa ja sitä käyttävää johtajaa,
josta hän kuolevalle lapselleen oli kertonut. Ja hän muisti, kuinka
hän monesti katkerasti oli vakuuttanut, että oli mahdoton luottaa
johdatukseen, joka toisille varasi yltäkylläisyyttä ja onnea, toisia
varten aina vain käytti ruoskaa.

Kaikenmoinen kristillinen toimintakin oli usein vain katkeroittanut
hänen mieltään. Näytti monesti siltä kuin ihmiset olisivat tehneet sitä
enemmän huvittavana ajanviettona kuin työnä, jota heidän sisäisestä
pakosta täytyi tehdä, silloinkin kun se vei heidät itsensäkieltämisen
ja uhrautumisen tielle.

Hän nousi äkkiä. Oikeastaan hän ei itsekään ollut selvillä siitä
mitä hän aikoi. Hän tunsi vain olevansa jotain velkaa Elnalle ja
sille elämänkatsomukselle, jonka elähdyttämänä tämä jo monta vuotta
oli tehnyt työtä, joka ei suinkaan ollut hänelle ainoastaan hupaista
ajanviettoa, vaan todella uhrauksia vaativaa, ihmiskatseilta kätkössä
tapahtuvaa itsensä kieltämistä toisten hyväksi.

-- Lapset, tulkaa! Minulla on jotain kerrottavana.

-- Vihdoinkin, -- pääsi purkautuvan uteliaisuuden voimalla Annalta.

-- Siitä suuresta kirjeestä, -- päätti Kaisu nuorimman etuoikeudella
kavuten syliin.

-- Niin juuri. Mutta se alkaa kaukaa -- ihan toisista asioista. Se
alkaa siitä ihmeellisestä maailmasta, joka on sekä kaukana meistä että
meitä lähellä, jota me emme ole nähneet, mutta josta monet silmät ehkä
katselevat meitä.

-- Isän ja mummun maailmasta, täydensi Kaisu huolimatta
kieltelemisistä, joilla Anna tahtoi varata puheenvuoroa äidille.

-- Niin, siinä maailmassa on kaikki kirkasta ja kaunista kuin ihanin
kesäinen päivä. Ei siellä ole nälkä eikä vilu. Ei siellä sairastella
eikä itketä, eikä kukaan koskaan kuole siellä. -- Siinä maassa leijaili
kerran ihmeellisen ihana ja kirkas valonsäde. Se säteili ja loisti
niin ihmeellisesti siksi, että siinä heijastui koko Jumalan suuri
rakkaus. -- Silloin Jumala puhui itsekseen: Ihmiset itkevät, surevat
ja tekevät paljon pahaa. Heillä on pimeä ja vilu siinä maailmassa,
jonka minä kerran loin niin kauniiksi ja hyväksi. Minun täytyy auttaa
heitä. -- Ja Jumala sanoi sille kirkkaalle säteelle, joka oli lähtenyt
suoraan Hänen omasta sydämestään: Paista maailmaan, että kaikki ihmiset
tulisivat onnellisiksi. Ja se kirkas valo paistoi. Mutta Jumala sanoi:
Eivät ihmiset ymmärrä tällaista taivaallista kirkkautta. Sinun täytyy
lähteä täältä ja elää ihmisenä maan päällä. -- Ja se kirkas valo teki
niin. Hän jätti sen ihanan kesäisen kodin. Hän syntyi tänne pienenä
köyhänä lapsena. Hänen oli usein nälkä ja vilu. Ihmiset olivat pahoja
hänelle, hyvin pahoja. Hänellä ei ollut omaa kotia, niinkuin meillä
oli ennen tulipaloa. Ja kukkien asemesta antoi maa hänelle pistäviä
piikkejä, jotka repivät sekä hänen päänsä että hänen sydämensä verille.
Matta hän kärsi sen kaiken mielellään saadakseen tehdä ihmiset oikein
onnellisiksi.

-- Mutta äiti, -- katkaisi Kaisu. -- Sinähän kerrot raamatunhistoriaa.

Välittämättä keskeytyksestä äiti jatkoi. -- Mitä enemmän ihmiset
oppivat siitä suuresta rakkaudesta, sitä onnellisemmiksi he kaikki
tulevat. -- Muistattehan te lapset Elna tädin, joka kerran kävi meillä?

Tytöt nyökkäsivät. Maija-Liisa vanhimpana ihmetteli, minne äiti
oikeastaan tähtäsi.

-- Hän oli nuori tyttö silloin, kun äitikin oli sitä, iloisempi ja
vallattomampi vielä kuin äiti. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä, mikä
hänestä oli hauskaa. Mutta kerran hän kesken iloisen ja vallattoman
leikin pysähtyi. Se suuri taivaalta tullut rakkaus puhui hänelle.
Sen jälkeen hän ei enää ajattele sitä, mitä hän itse tahtoisi tehdä.
Hän elää vain ollakseen iloksi muille. Ja sentähden hän nytkin on
lähettänyt meille suuren, suuren joululahjan. -- Te saatte uudet puvut.
Ne ovat tarpeen teille ja nyt minä voin ostaa ne. Me saamme kuusen ja
kuuseen kynttilöitä.

Suuri, rajaton riemu syntyi. Pidettiin jouluiloa ja joulutanssia --
toivossa olevan kuusen ympärillä.

Ja kuusi lapsensilmää loisti kuusen kynttilöitä kirkkaammin sen suuren
ihmeellisen rakkauden tähden, joka oli tullut tuomaan iloa itkeväisille.


2.

Ruskettuneet kentät peittyivät kevään nousevaan vihreyteen. Uusi nurmi
vihannoi kuihtuneen tilalla. Uuden kevään kukat nostivat päätään valoa
kohti ja edellisen kevään poikaset rupesivat rakentamaan omaa pesää.

Liisastakin tuntui siltä kuin tämä kevät olisi ollut muita
ihmeellisempi. Hän kulki arkiaskareissa juhlamielellä. Koulussa tuntui
tuntien antaminen helpommalta kuin vuosikausiin. Matka paperikauppaan
ja sieltä takaisin meni niin nopeaan, ettei tietänyt, milloin sen
oli kulkenut. Hän oli nuortunut -- varmaankaan ei voimiltaan, -- sen
hän joskus äkkiä ja kipeästi tunsi, -- mutta sittenkin nuortunut
sisimmässään vain sen suuren iloisen toivon elähdyttämänä, joka pitkin
kevättä oli kasvanut voimakkuudessaan kuin iloissaan paisuva kevätpuro.

Liisa otti pari nuppineulaa lautaselta ja kiinnitti paikoilleen
asettamiaan ikkunaverhoja muutamille sievemmille poimuille. Sitten hän
asettui pieneen valkoiseen keinutuoliin ja katseli ympärilleen.

Kylläpä Maija-Liisa ihastuisi, kun saisi oman omituisen huoneen. Ja
kun äiti itse oli maalannut hänelle nämä mummun vanhat huonekalut,
jotka nyt vanhoista, jäykistä muodoistaan huolimatta näyttivät niin
nuorekkaan sieviltä valkoisessa asussaan. Ne tekivät yksinkertaisesti
kalustetun pienen huoneen oikein neitseelliseksi sopeksi.

Taas nousi Liisan rintaan suuri, onnentäysi ihmettely siitä, että
paljon kärsinyt ihminen saattoi tuntea näin suurta ja sekoittamatonta
onnea.

Oli aivan kuin tuona ihmeellisenä ainoana onnen kesänä. Täytyi vain
hiljaisessa hartaudessa ottaa vastaan, mitä pyytämättä ja odottamatta
annettiin.

Pihalta kuului nuorempien tyttöjen äänet. Liisa kutsui heitä yhä
"pikku tytöiksi", vaikka eiväthän he enää olleet pieniä. Kahden
vuoden kuluttua tulisivat he -- jos hyvin onnistaisi -- kumpikin
ylioppilaiksi. Anna oli heikompi terveydeltään ja oppiminen oli
hänelle muutenkin vaikeampaa kuin Kaisulle. Hän eli siitä syystä
jäänyt samalle luokalle kuin tämä. Ja hyväksihän se muuten oli joka
suhteessa, tuli vain maksamaan paljon, ennenkuin sai heidät niin
pitkälle, että kykenivät itse elättämään itseään. Senkin tähden tuntui
nyt niin ihmeellisen hyvältä, kun sai odottaa Maija-Liisaa kotiin
täysin valmiina opettajattarena, jolla lisäksi oli paikka tiedossa
kotikaupungissa.

Maija-Liisan suhteen oli kaikki aina onnistunut hyvin ihan hänen
lapsuudestaan asti. Koulussa pitivät sekä opettajat että toverit
hänestä. Ja luvut sujuivat kuin itsestään pikkukoulusta alkaen.
Kesiksi hän pääsi milloin mihinkin perheeseen auttamaan ja oppimaan.
Tällä tavalla hän oli saanut oppia tuntemaan sekä oloja, seutuja
että ihmisiä. Usein hän lisäksi oli onnistunut ansaitsemaankin. Ja
minkä hän ansaitsi, sen hän myöskin aina käytti sekä järkevästi että
usein omaisilleen iloksi. -- "Hänellä on sinun kykysi tulla toimeen
elämässä", oli Oskarilla ollut tapana sanoa.

Jo ennenkuin Maija-Liisa sai valkoisen lakkinsa, oli hänellä alkavaksi
kesäksi ollut kotiopettajan paikka tiedossa. Sattuipa vielä niinkin
hyvin, että hän talven aikana perin halvasta sai asua samassa perheessä
auttaen lapsia läksyjen luvussa, samalla kun itse kuuntelijana
seminaarissa valmistui hakukelpoiseksi opettajattareksi. Hän ei siinä
välillä edes käynyt kotona näyttämässä valkoista lakkiaan äidille.
Hänellä oli kuten Liisallakin voimakas tunne siitä, että täytyi tulla
toimeen lainailematta. Hän oli äitinsä tyttö.

Ja nyt hän valkolakkineen ja valmiina opettajattarena oli tulossa
kotiin juuri täyttäessään kaksikymmentä vuotta.

-- Äiti, äiti, nyt me lähdemme, kuului puutarhasta.

Liisa pisti päänsä ulos ikkunasta ja vilkutti hyvästiksi asemalle
lähteville. -- Sanokaa, että odotan, -- huusi hän heidän jälkeensä.
Mutta sen sanottuaan hän hymyili omalle lapsellisuudelleen. Ei
Maija-Liisa sanomisia olisi tarvinnut. Kyllä hän tunsi äitinsä. Jo se,
ettei äiti tullut asemalle vastaan, puhui odotuksen ilosta, joka oli
liian suuri syrjäisten tarkastettavaksi.

Painuessaan takaisin Maija-Liisaa odottavaan pieneen valkoiseen
keinutuoliin, tunsi Liisa, ettei hän missään niin mielellään olisi
odottanut tytärtään kuin juuri tässä pienessä kodissa, jonka matalat
huoneet, nariseva portti ja vingahtavat, vuosikymmenien askeleista
kuluneet portaat joka piirteensä ja joka äänensä kautta kertoivat
vanhan äidin suuresta rakkaudesta.

Liisalle tuli ilokyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä, että hänen
lapsensa kuitenkin eräältä taholta olivat saaneet osaa äidinrakkauden
suuresta siunauksesta, vaikkakin hän itse ikänsä oli sen puutteessa
nähnyt suurta, sisäistä nälkää.

Koko tämä pieni koti tuntui tyyssijalta, jossa hyvät henget asustivat
vain sen uskollisen pikku olennon tähden, joka oli tepastellut täällä,
vaalinut kukkiaan pieniruutuisissa, mataloissa ikkunoissa, puhellut
Mirrinsä kanssa odotellessaan poikaa kotiin ja sivellyt pojan antamaa
suojahuivia, kun ei uskaltanut sivellä itse poikaa.

Ja pitipä juuri äiti-muorin -- suuren tarpeen hetkenä -- antaa perintöä
niille, jotka turhaan olivat sellaista odottaneet toisilta.

Pieni se perintö oli, tämä koti vain vähäisine irtaimistoineen,
tontilla, joka oli toisen oma, mutta joka sai olla rauhassa uusilta
rakennuksilta, siksi että paikka oli syrjäinen ja rakentamiselle
epäedullinen. Se tarjosi joka tapauksessa heille suojaa juuri silloin,
kun heillä ei ollut kattoa päänsä päällä. Se otti vastaan kuin
äiti-muorin lämmin syli juuri silloin, kun tuo syli ainiaaksi kylmeni.

Palopaikalta oli äiti-muori viety suoraan sairaalaan ja sieltä parin
viikon kuluttua Oskarin viereen.

He olivat eläneet ikänsä yhdessä. He seurasivat toisiaan kuolemassa.

Portti narahti, kuului muutamia kepeitä, kiiruhtavia askeleita.

Tuntui siltä kuin kaikki voima Liisasta äkkiä olisi valahtanut
olemattomaksi. Hän yritti nousta. Mutta ennenkuin hän ennätti
liikahtaa, oli tytär jo hänen sylissään.

Äiti irroittautui ensimäiseksi syleilystä, työnsi tyttären pienen
matkan päähän siten paremmin voidakseen katsella häntä ja hymyili
nähdessään pitkän, kauniin ja solakan tytön.

-- Lapsi, -- rakas lapsi! -- Kyyneleet juoksivat Liisan poskipäitä
pitkin, vaikka suu oli täydessä naurussa.

-- Sinä näet, äitisi alkaa tulla vanhuudenhöperöksi, -- puheli hän
mutistaen suutaan kuin hämillään oleva lapsi ja uudelleen nauraen.

Mutta äidin suureksi hämmästykseksi ei Maija-Liisa nauranutkaan äidiltä
perittyä, iloisenhelisevää nauruaan. Hän otti vain äidin käden omaansa,
painoi sen hetkeksi vasten poskeaan ja sanoi äänellä, joka ei ensinkään
ollut tavallisesti reippaan Maija-Liisan ääni: -- "äiti" -- ei mitään
muuta.

Liisa kävi aivan levottomaksi. Hän katsoi yhtenään tutkivasti
tyttäreensä ja jota enemmän hän tarkasti, sen selvemmästi hän
huomasi tytössä jonkun suuren muutoksen tapahtuneeksi. Hän oli sama
luonteeltaan, sanonnaltaan ja tavoiltaan, mutta samalla hänessä oli
jotain uutta, jota hänessä ei ennen koskaan ollut tuntunut.

"Pikku tytöt" tahtoivat kohta päivällisen jälkeen ruveta asettelemaan
Maija-Liisan tavaroita tämän omaan huoneeseen. Sellaista hauskaa ja
ihmeellistä hommaa oli mahdoton siirtää.

Maija-Liisa antoi heidän touhuta. Hän tuli itse portaille ja asettui
niiden ylimmälle astimelle vastapäätä äitiä, joka oli asettunut
läheiselle puutarhapenkille. Hän seurasi katsein pääskysparia, joka
rakenteli pesää räystään alle.

-- Äiti, -- sanoi hän äkkiä, -- muistatko, että viime kevännä, juuri
ennenkuin läksin valkolakkini hakuun, pääskyset niinikään rupesivat
pesän tekoon. Minä luulen, että nämä ovat niitä viime kesän poikasia.

-- Niin, -- sanoi äiti jatkaen omaa ajatusjuoksuaan, -- vähän
lapsellistahan se oli, että minä välttämättä tahdoin sinulle omaa
huonetta. Mutta sen kuntoon laittaminen oli itselleni suuri ilo.
Tämä päivä on ehkä suurempi juhlapäivä minulle kuin sinulle. Sinä et
voi aavistaa, miltä minusta tuntuu tietoisuus, että minulla nyt on
täysikäinen tytär kodissa ansaitsemassa ja auttamassa. Se tietoisuus
nostaa kuin vuosikymmenien taakan hartioiltani.

Maija-Liisa liikahti levottomasti.

-- Älä nyt luule, että aion työntää kaikki sinulle. -- Äiti naurahti
vanhaan veitikkamaiseen tapaansa. -- Mutta sinä, joka olet nuori ja
vasta taipaleelle lähdössä, et arvaa, mitä vanha työhevonen tuntee, kun
odottamatta saa nuoren ja virkeän toverin rinnalleen.

-- Te saitte kuitenkin kauan vetää rinnan isän kanssa. -- Maija-Liisa
sanoi mielestään niillä sanoilla niin paljon, että kaiken jo olisi
pitänyt valjeta äidille. Mutta äiti ei ymmärtänyt. Hän jatkoi vain
siitä, mihin hänen omat ajatuksensa olivat pysähtyneet.

-- Isä ja minä säälimme aina toisiamme, kun kumpikin tiesi, että
toinenkin oli väsynyt. Isällä oli heikko sydän. Se sai ensimäisen pahan
rasituksensa sinä kertana, jolloin isä pelasti minut hullun käsistä.
Mummu kertoi minulle siitä kerran.

-- Mutta äiti, olihan se rinnan kulkeminen kuitenkin hyvin kaunista,
vaikka olittekin väsyneitä?

Äiti ei kohta vastannut. Hän istui muistoihinsa vaipuneena.

Maija-Liisa tapaili tapailemistaan sanoja löytämättä niitä Viimein hän
muisti Tellan ja Pollen iloa siitä, että pitkäaikaisen eron jälkeen
pääsivät rinnan karhin eteen.

-- Äiti, muistatko miten ne panivat päänsä yhteen ja hörähtivät
toisilleen hyväilevästi ja iloissaan? Se oli niin ihmeen kaunista. Se
antoi minulle ensi aavistuksen rinnan kulkemisen runoudesta.

Äiti ei vieläkään huomannut.

-- Mahtaa olla ihanaa, kun vuosikausia kestäneen yhteistyön jälkeen
jatkuvasti riittää iloa siitä, että saa kulkea rinnan, -- vaikkapa
karhin edessä. -- Mutta äiti, se on ihanaa jo alkupäässä, kun täydellä
luottamuksella saa laskea kätensä toisen käteen ja sanoa hänelle
iloisen: minä tahdon.

Silloin äiti vihdoinkin havahtui. Hän meni aivan kalpeaksi. Mutta
Maija-Liisalla oli jo kädet äidin kaulassa. Onnentäysi katse säesti
sanoja elämän alati toistuvasta ja sittenkin yhä uudesta kokemuksesta
rakkauden suuresta salaisuudesta.

-- Äiti, etkö sinä ymmärrä, -- tuli vihdoin arasti, kun ei kuulunut
sanaakaan vastaukseksi kaikelle sille, mitä Maija-Liisa oli kertonut.

-- En. -- Se sanottiin jyrkästi ja kovasti. -- Minä en tahdo ymmärtää.
Tämä pisara oli minulle karvaudessaan liikaa.

-- Mutta äiti, olethan sinä itse ollut nuori. Olethan sinäkin
rakastanut.

Äiti pysyi yhä turtona. Ei ainoakaan kieli värähtänyt hänen
sisimmässään. Hän ajatteli vain sitä, että se, mikä kauan oli pitänyt
hänen sekä ulkonaisia että sisäisiä voimiaan jännitettynä ja jonka
varassa hän oikeastaan oli elänyt, nyt oli liukumassa hänen käsistään,
että vieras, hänelle tuntematon ihminen oli tullut hänen ja tyttären
sekä heitä odottavan iloisen yhteistyön väliin.

-- Äiti, sinähän olet äiti!

-- Minä tiedän, mitä avioliitto naiselle maksaa.

-- Mutta sinä tunnet rinnankulkemisen ihanuuden.

-- Minä tunnen myöskin sen raskauden.

-- Etkö enää muista oman kevätaikasi rakkautta?

-- Minä muistan, mitä pitkä ja raskas elämänikä on minulle opettanut.

Ovi painui kiinni hänen jälkeensä. Maija-Liisa seisoi yksin puutarhassa
kukkivan kevään keskellä.

Sen iloiset säveleet olivat äkkiä joutuneet kuin sointuja vaimentavan
sordinon alle.

Mutta räystään alla puhua piipertivät pääskyset kotoisen iloisesti. Ne
olivat niitä edellisen kesän poikasia, jotka nyt rakensivat pesää.


3.

Suostuminen oli kysynyt Liisalta pitkäaikaista taistelua ja paljon
itsensä voittamista, mutta vihdoinkin hän oli myöntynyt. Ja nyt hän,
vanha, usein ylivoimaiseen työhön tottunut ihminen oli virkistys- ja
lepokodissa hänen tyttärensä ollessa häämatkallaan.

Liisa ei itse ensinkään sitä oikeastaan käsittänyt. Hän suorastaan
nauroi omia tekojaan. Kun hän istahti runsasruokaiseen ja kauniisti
katettuun pöytään tai otti asettuakseen tyhjänä olevan parvekkeen
lepotuoliin, tai jos hän meni omaan yksityiseen, mukavaan ja sievään
huoneeseensa -- kaikki ominaisuuksia, joita hän nuoresta asti oli
huoneelleen toivonut, mutta joista hän ei eläessään paljoakaan
ollut saanut nauttia --, muisti hän yhtenään lapsuusaikaista
haluaan näyttelemiseen. Hänestä tuntui siltä kuin hän nyt vanhuuden
höperyydessä olisi antautunut siihen.

Nuoret olivat häistä suoraan saattaneet hänet tänne ja sitten itse
jatkaneet matkaa. Siitä oli ainoastaan muutamia päiviä, mutta hänestä
tuntui siltä kuin hän jo viikkomääriä olisi virunut täällä vieraassa
paikassa toimettomana ja laiskana, vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Tällainen lepokodin elämä oli oikeastaan sellaista, jolle hänen täytyi
nauraa, ainakin kun se sattui hänen omalle kohdalleen.

Mutta tottapa tännetulo sittenkin oli ollut hänelle tarpeen, koska sekä
Maija-Liisa että vävypoika olivat olleet aivan peräytymättömiä. Tämä
hänen lepokotiin lähtönsä asetettiin suorastaan kuin ehdoksi, jotta
he rauhassa voisivat viettää häitään. Eikä Liisa enää voinut asettua
häitä vastustamaan. Hän oli jo tehnyt sitä aikansa niin jyrkästi, että
vähällä oli riistää koko onnen lapseltaan. Vasta tyttären suru oli
herättänyt hänet. Hän oli nähnyt, että hän oli ollut itsekäs. Äidillä
ei ollut oikeutta kytkeä lapsen elämää omaansa. Nuorella oli oikeus
jopa velvollisuus kulkea omaa uraansa ja itse määrätä tulevaisuudestaan.

Ja eikö lapsen onni oikeastaan ollut äidinkin?

Maija-Liisan sulhanen olikin kunnon mies, iloluontoinen kuten tyttö
itse, reipas, itseään säästämätön eteenpäin uurastaja. Se ilmeni jo
hänen ensi käynnillään Maija-Liisan luona. Ja lisäksi oli hänellä
ritarillisuutta sen sanan kauneimmassa merkityksessä, ei keikailevaa
seuraelämäritarillisuutta, vaan sellaista hienoa huomaavaisuutta ja
halua auttamaan, joka monin tavoin kykeni keventämään naisen elämää.

Liisa oli nuoresta asti pannut erityisen paljon arvoa tällaiseen,
-- ehkä siitäkin syystä, että ne molemmat, jotka niin tuntuvasti
olivat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä, olivat osoittaneet juuri
tällaista huomaavaisuutta, toinen sydämensä hyvyyden vaatimana,
toinen ulkonaisestikin hienostuneen käytöksen ja hienon luonnonlaadun
vaikutuksesta.

Liisan ajatukset pysähtyivät Bernt Silversköldiin. Viime aikoina hän
useinkin oli tavannut ajatuksensa näissä ensi nuoruuden muistoissa.
Maija-Liisan nuori rakkaus oli kai osaltaan syynä siihen. Tai
olisikohan hän jo ehtinyt niin pitkälle iässä, että vanhan ihmisen
tavoin rupesi elämään muistoissaan enemmän kuin nykyhetkessä?

Jonain tekijänä oli varmasti sekin, että hän ensi kertaa
naimisiinmenonsa jälkeen oli vapaana sekä raha-, talous- että lapsia
koskevista huolista. Maija-Liisa oli siinäkin ollut sekä toimekas että
menestyksellinen. Hän oli toimittanut molemmat nuoremmat sisarensa
perheisiin, joissa kesän aikana tarvittiin nuorten apua. Ja kun se oli
tehty, olivat äidin viimeisetkin esteet kesälevon suhteen raivattu
tieltä pois. Hänen täytyi taipua, -- vieläpä taipua ottamaan vastaan
jonkun verran Maija-Liisan edellisenä talvena tekemistä säästöistä
lepokodissa olon menoihin. Tämä oli Maija-Liisan sanojen mukaan, --
äidillistä suostumusta lukuunottamatta -- ainoa häälahja, jota hän
itselleen pyysi. Eikä sitä voinut häneltä kieltää.

Liisa kietaisi kepeän kesähuivin hartioilleen ja läksi paistattamaan
päivää parvekkeelle, jossa harvoin näin puolisen jälkeen oli muita.

Asetuttuaan mukavaan lepotuoliin antoi hän katseensa hiljaa ja nauttien
lipua maisemaa pitkin. Kesäiset kukkanurmet ympäröivät häntä. Näköalana
olivat aaltoilevat viljavainiot, kaunis metsäinen mäenrinne ja
välkkyvän tyynenä paistava veden pinta.

Hän nautti täysin siemauksin. Ja vaikka hänen nykyinen elämänsä
tavallaan tuntuikin epätodelliselta näyttämökoreudelta, täytyi hänen
nyt kuten usein ennenkin ihmetellä sitä, että se samalla tuntui
kotoisen luonnolliseltakin. Hänen mieleensä johtuivat äidin sanat sinä
iltana, joka hänelle muodostui viimeiseksi kotisaaressa: "Parempien
ihmisten joukkoon minä aina olen aikonut sinua."

Monesti Bernt Silversköldin seurassa -- silloinkin, kun hänen pikku
tyttönä tämän komeassa kodissa olisi pitänyt olla arka kuin kuninkaan
kartanoon eksynyt salon lapsi, -- oli hän -- aivan ensimäistä käyntiään
lukuunottamatta -- tuntenut ihmeellisen kotoista viihtymystä.

Hän muisti äitinsä sanat Isonniityn laidassa: "Sinä rakastit jo pienenä
kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi."

Mikä oli tässä syynä ja mikä seurauksena? Oliko hänen rakkautensa
siihen, mikä oli hienoa ja kaunista, alkusyynä tuohon viihtyisyyden
tunteeseen, vai oliko se vain seuraus syntyperästä, johon äiti oli
viitannut?

Hän muisti yhtäkkiä sen Berntin valokuvaa koskevan asian, josta Oskar
heidän kesämatkallaan oli kertonut. Se oli oikeastaan ihmeellinen asia,
vaikka hän silloin ehdoin tahdoin oli työntänyt sen mielestään. Se tuli
silloin epäsointuna hänen kesäiseen onneensa. Hänen tunteensa Berntiin
oli ollut siksi syvä, ja hän oli, etenkin avioliittonsa ensi aikoina,
kärsinyt siitä niin pohjattomasti, että hän Oskarin syntymän jälkeen
antamansa lupauksen johdosta oli koettanut unohtaa, jos mahdollista,
Berntin olemassaolonkin.

Ulkonaiset olot olivat häntä tässä suuresti auttaneet. Matkoja hän
ei voinut tehdä. Kova työ ja taloudelliset huolet kytkivät hänen
ajatuksensa kiinteästi jokapäiväisiin velvollisuuksiin, estäen häntä
ajattelemasta ja muistamasta sellaistakin, jota olisi tahtonut muistaa.

Liisan ajatukset luiskahtivat tästä äitiin. Sisintä vihiäsi omituisen
kipeästi. Äiti kuului juuri niihin, joita olisi tahtonut ja pitänyt
muistaa, mutta joka -- ainakin jossain määrin ulkonaisten olojen
vaikutuksesta -- oli jäänyt syrjään.

Varsinaisia lapsentunteita hän ei tosin koskaan ollut tuntenut äitiään
kohtaan, -- muuta kuin pienenä, jolloin äiti itse repimällä repi ne
hänen sisimmästään.

Äidin tulo heille pikku Oskarin syntymäkesänä olisi voinut lähentää
heidät toisiinsa, mutta heidän ensi iltaisen yhdessäolonsa jälkeen
oli hän kauan ollut liian heikko jaksaakseen ajatella tai keskustella
ja äiti olikin matkustanut takaisin kotisaarelle kohta saatuaan nähdä
lapsenlapsensa.

Ensi aikoina Liisa kyllä silloin tällöin oli kirjoittanut, esimerkiksi
jouluksi tai kun joku lapsista oli syntynyt. Mutta kun äiti ei ollut
kirjoitustaitoinen eikä tällaisissa asioissa koskaan tahtonut käyttää
toisen apua, oli yhteys heidän välillään vähitellen katkennut.

Etenkin viime aikoina, jolloin Liisa oli tuntenut vanhentuneensa, oli
tämä aivan käynyt kanteeksi.

Hän oli siitä syystä iloissaan, kun Maija-Liisa miehineen oli luvannut
häämatkalla poiketa kotisaareenkin. He olivat luvanneet katsella
kaikkea kuin hänenkin puolestaan, ottaa selkoa äidin ja vanhan Jeren
voinnista sekä sitten tuoda terveisiä. Oli se muuten ihmeellistä,
miten luja tuo side äidin ja lapsen, omaisen ja omaisen välillä oli.
Olosuhteet, ero luonnonlaadussa, sivistystasossa ja muussa saattoi
avata syvän, miltei ylipääsemättömän kuilun asianomaisten välille, eikä
se side sittenkään lakannut tuntumasta.

Äiti ja hän eivät muuten olleetkaan aivan eri maata. Äidiltä hän kai
oli perinyt sekä lujan tahtonsa että rohkean halunsa päästä eteenpäin
elämässä. Ja kun äiti kieltäytyi menemästä naimisiin Jeren kanssa,
samoin kuin sitten naidessaan hänet --, oli hän menetellyt juuri siten
kuin Liisa itse vastaavissa olosuhteissa olisi tehnyt. Hän tunsi sen.

Mutta hyvien puolien ohessa oli äidissä kumman karua jäyhyyttä,
ylpeätä muokkaamattomuutta, joka jonkunlaisessa itsetyytyväisyydessä
ei pyrkinytkään jo saavutettua tasoa ylemmä. Liisa oli tuntenut sitä
jo lapsena -- ja kärsinyt siitä. Vanhempana hän oli paremmin osannut
selvitellä sitä itselleen ja se oli tullut vedetyksi puolustukseksi
sille, ettei hänellä ollut äidille sellaisia helliä tunteita, joita hän
ainakin joskus olisi suonut voivansa antaa.

Liisa painui pitkiin ajatuksiin. Äidin itsetyytyväisyydessäkin oli
jotain hänelle tuttua. Sen sukuinen tunne oli usein ahtaina aikoina
saanut hänen oman päänsä kohoomaan ja auttanut häntä kestämään
ylivoimaisissakin vaikeuksissa. Hän oli pitänyt tätä hyvänä, oli
monesti ajatellut, että harva hänen asemassaan olisi niinkään
selviytynyt. Mutta kun iltapuoleen ehtineenä painuvan päivän valossa
rupesi tarkastamaan kaikkea, näytti moni asia toisenlaiselta kuin
ennen. Näki puutteita ja erheitä siinä, missä ennen oli ihmetellyt omaa
kykyään. Ei enää tuominnut toisten tekoja yhtä ankarasti kuin ennen.
Mutta asetti sittenkin päämäärän korkeammalle kuin koskaan.

Joku raotti samassa parvekkeen ovea.

-- Käykää sisään, -- tehkää hyvin, kehoitti Liisa tuntiessaan neiti
Saarnen. Yleensä Liisa ei ollut tutustunut lepokodin vieraisiin. Mutta
neiti Saarni oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän oli muutenkin
jonkunlaisella mielenkiinnolla seurannut tätä naapuriaan. Neiti
Saarni oli ikäänsä nähden ehkä kymmenen vuotta Liisaa nuorempi, kai
neljänkymmenen maissa oleva. Mutta hän tuntui tavallaan vanhemmalta,
ennen kaikkea vähemmän elinvoimaiselta. Hän oli aina ryhdittömän
kumarassa, hänen kasvonsa olivat verettömän kalpeat ja koko olemuksessa
oli jotain, joka muistutti arkaa, kitukasvuista kukkaa.

-- Te lepäilette, -- sanoi neiti Saarni kysyvästi asettuen tuolille
lähelle Liisaa. -- Minä en tahtoisi häiritä. Te olette varmaankin hyvin
rasittunut.

-- Ette te häiritse. Velvollisuuksista ja työstä vapaana oleminen on
minulle lepoa tarpeeksi.

Neiti Saarni nykäisi tuolinsa lähemmä Liisaa. -- Kuinka onnellista
mahtaa olla levätä väsyneenä työstä. Minä olen väsynyt lepäämisestä.

Liisan täytyi hymyillä. Hänestä sellainen väsymys oli helposti
autettavissa.

-- Eipä niinkään, -- vastusti neiti. -- Olen aina ollut heikko
terveydeltäni ja vanhempani suojelivat minua siitä syystä aina ja
kaikesta. Minä olen ikäni ollut kaiken ulkopuolella. Olen elänyt
elämättä. -- Ymmärrättekö? Ja nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, kun
olen yksin -- nyt on myöhäistä.

Kyyneleet kimaltelivat neiti Saarnen pitkissä silmäripsissä ja hänen
siro pieni suunsa oli haikeassa hymyssä. Hän oli kuin hyvä lapsi, joka
oli tuomittu ikänsä pysymään lapsena.

Liisan ajatukset luistivat hänen omaan onnelliseen kesäänsä ja sen
heleä väriseen kauniiseen päivänkorentoon. Hän muisti sääliä, jota
hän oli tuntenut sitä kohtaan. Ja hän tunsi tällä hetkellä jotain
samantapaista. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa raskaan elämänsä
rikkautta suvisen päivän iloihin, mutta ei myöskään tällaiseen
"ulkopuolella-olon" tyhjään tyyneyteen.

-- Eiväthän ulkonaiset kokemukset kuitenkaan määrää ihmiselämän
arvoa, kuuli Liisa neiti Saarnen sanovan. -- Sisäinen kirkastuminen,
kasvaminen Kristuksen täyteen varrenmittaan, sehän on meidän
lopullisena päämääränämme. Ja tällainen, vastoin omaa tahtoa tapahtunut
kaiken ulkopuolelle jääminen voi kaikesta huolimatta olla sitä
edistämässä. Se ajatus on minua usein lohduttanut.

Liisan täytyi ajatella sitä iltaa, jolloin hän ensi kertaa oli
äiti-muorin vieraana ja Oskarin puheista sai entistä voimakkaamman
käsityksen siitä, että elämä itse asiassa on sitä, miksi me kukin
sen teemme. Tämäkin ulkonaisesti nähden vaivaiseksi kutistunut elämä
oli ehkä sisäisesti mieltäylentävän kaunis. Se oli näennäisestä
köyhyydestään huolimatta ehkä ollut iloksi monen monelle.

-- Teitä paleltaa varmaan. Ottakaa tämä. -- Neiti Saarni nousi, kiersi
silkkihuivinsa Liisan hartioille toisista huolehtimaan oppineen
hellyydellä ja lisäsi sitten. -- Minä menen nyt. Levätkää te. Minä
tahdon kävellä vähän. -- Hän nyökkäsi ja kääntyi menemään, kumaraan
painuneena, siro suu kaihomielisessä hymyssä ja kasvoillaan väsyneen
lapsen avuttomuutta. Mutta hän oli Liisasta kuin kasvanut. Ulkonaisessa
heikkoudessa piili hänen voimansa. Se oli itsensä voittaneen voimaa.

Liisan ajatukset palasivat siihen, johon ne neiti Saarnen tullessa
olivat pysähtyneet.

Hän olisi nuorempana yliolkaisesti silmäillyt tällaiseen, hänen
mielestään köyhään olemassaoloon. Mutta nyt hän ymmärsi, että silläkin
saattoi olla suuruutensa.

Kuka oli oikeastaan suuri ja kiitosta ansaitseva?

Ehkä vain se, joka pyrinnässä suureen päämäärään oli tullut oman
pienuutensa tuntoon.

Ja eivätkö oikeastaan kaikki ihmiset olleet pieniä, taitamattomia
lapsia, joista toiset tietoisesti, toiset sitä itse tietämättä olivat
pyrkimässä suurta, määräämättömän etäällä olevaa päämäärää kohti?

Hänen sisimpäänsä tuli suuri rauha hänen ajatellessaan tätä. Omat ja
toisten erheetkin joutuivat sen kautta sovittavaan valoon. Erheiden
mutkateillä oli varmasti moni syvä totuus selvinnyt ihmisille.

Taas nousi Bernt Silversköldin kuva Liisan eteen.

Heidän yhtymisensä oli hänestä monesti tuntunut niin kokonaan
tarkoituksettomalta. Niin kanan kuin hän oli kuvitellut, että hän
ikänsä odottaisi Berntiä saadakseen hänet kerran, -- joskin ehkä vasta
vanhana, oli se ollut hänelle suuri, hänen koko elämäänsä täyttävä ja
hallitseva kokemus. Hänestä oli tuntunut siltä kuin voisi hän siinäkin
tapauksessa, ettei koskaan saisi mennä naimisiin Berntin kanssa, elää
rakkaudelleen ja sen rikkauden tyydyttämänä.

Mutta kun sitten Bernt -- rakastaen häntä, kuitenkin meni naimisiin
toisen kanssa ja hän itse puolestaan teki samoin -- herätäkseen
tietoisuuteen, että hän maksoi mitä maksoi tahtoi olla uskollinen
Oskarille ei ainoastaan ulkonaisesti vaan tunteissaankin --,
silloin tuntui siltä kuin kaikki tuo aikaisemmin koettu niin kumman
tarkoituksettomasti olisi kajonnut hänen elämäänsä.

Nyt pääsi hän kuin rauhaan siitäkin ajatuksesta.

Suhde Berntiin oli joka tapauksessa ollut syväsisältöinen kokemus. Ensi
kertaa naimisiinmenonsa jälkeen uskalsi hän ajatella tuon ajatuksen
päähän asti tuntematta sen kautta joutuvansa syylliseksi Oskarin edessä.

Mutta samalla nousi sisimpään haikea ikävä.

Eikö hän koskaan, koskaan enää saisi kuulla mitään Berntistä? Jäisikö
tämä ainaisiksi ajoiksi häneltä kadoksiin?

Olisi tuntunut hyvältä kuulla hänestä jotain, jotain hyvää ja kaunista.
Silloin olisi ollut helpompi ajatella sitäkin, mikä aikoinaan oli
tuottanut kipua ja tuskaa.

Mutta jos he joskus tapaisivat, voisi ehkä jälleennäkeminen antaa
kuoliniskun sille, suuresti muotonsa muuttaneelle tunteelle, joka
jätteenä keväisestä rakkaudesta vielä tuntui elävän jossain muodossa.
Olihan Bernt heikko ja hänen käytöksensä --

Liisa heräsi muistoistaan ruokakellon äänestä. Hän meni tavallisestikin
vastenmielisesti yhteisille aterioille. Tällä kerralla tuntui se
entistä ikävämmältä.

Ajatuksiinsa painuneena ja vaiteliaana hän asettui paikalleen
ruokapöydässä ohimennen vain nyökäten neiti Saarnelle.

Ateria oli vasta puolivälissä, kun palvelija tuli kutsumaan
johtajatarta etehiseen. Oli saapunut vieraita, jotka ohimatkustavina
pyysivät illallista.

Uusille tulokkaille tehtiin kiireisesti tilaa pöydässä, sen toisella
puolella, viistoon Liisasta. Kookas, hienolta näyttävä nainen tuli
ensimäisenä pöytään. Seuraelämään tottuneen kohteliaalla kumarruksella
tervehdittyään pöydässä istuvia, hän asettui paikalleen. Ojentaessaan
hänelle muutamia läheisyydessä olevia leikkelelautasia kiinnitti Liisa
huomiota hänen sulavaliikkeiseen ja miellyttävään käytökseensä.

Samassa avautui ovi ja toinen matkustavista astui huoneeseen, tervehti
pöytäkuntaa ja asettui vaimonsa viereen.

Liisa vavahti.

Pettivätkö hänen silmänsä? Tai näkikö hän unta? Vai oliko, -- oliko
se todella. -- -- Olivatko hänen kaipaavat ajatuksensa äkkiä tuoneet
vuosikymmeniä kateessa olleen hänen eteensä? Ja mitä varten?

Hänen täytyi tehdä ankaraa väkivaltaa itselleen pysyäkseen näennäisesti
välinpitämättömänä.

Aterian loppupuolella hän selvästi huomasi Berntinkin tunteneen hänet.

Noustiin pöydästä. Liisan sydän takoi ankarasti. Hän ei voinut poistua
huoneesta kulkematta aivan Berntin ja tämän vaimon ohi, mutta hän
päätti siitä huolimatta mennä. Hänen asiansa ei ollut ensimäisenä
lähestyä.

Samassa seisoi Bernt hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta
hän tarttui Liisan käteen ja piti sitä kauan omassaan. Katse oli
pohjaltaan sama kuin ennenkin. Aamun hehkuva palo vain oli poissa.
Katseen lämmössä oli illan rauhaa.

Liisa ei tietänyt miten kauan he olivat seisoneet silmä silmässä, käsi
kädessä. Hän pelkäsi, että sitä jo oli kestänyt huomiota herättävän
pitkältä. Hänen katseensa etsi paroonitar Silversköldiä.

Silloin Berntkin havahtui.

-- Niin, nyt saan esittää teidät toisillenne. -- Äänessä soi
peittelemätön ja sydämellinen ilo.

-- Tässä on vaimoni ja tässä rouva -- -- Malm, täydensi Liisa. Hän
kuuli samassa, miten arkisen porvarilliselta hänen nimensä tietysti
soinnahti tälle ulkomaalaiselle. Sentähden hänen päänsä kohosi
tavallisuuttakin pystympään ja katseeseen tuli sitä tuiketta, jota
Bernt Silversköld muisti aina erityisesti rakastaneensa.

Muut kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista. He olivat kolmisin.

Bernt tarttui vaimonsa käteen. -- Olen iloissani siitä, että vihdoinkin
olette tavanneet, te kaksi, joita kiitän niin paljosta.

Liisan oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Hän näki miten vapaa
ja rehellisen luonnollinen Bernt oli. Hän muisti äsken kaipaamaansa
muistoa ja hän tunsi, ettei hän koskaan olisi voinut pyytää mitään
tämän kauniimpaa -- --

Mutta vaimo, tämä paroonitar, jolle -- -- --

-- Emmekö voi asettua istumaan, jonnekin. -- Paroonitar tarttui Liisan
käteen. -- Olisi hauskaa vähän puhellakin. Bernt on kertonut niin
paljon teistä.

Liisa antoi ystävällisen käden tarttua hänen omaansa ja kuljettaa häntä
eteenpäin. Hän tunsi kulkevansa kuin unessa.

Mutta Gertrud, meillä ei ole montakaan minuuttia, Bernt huomautti. --
Hevoset ovat tuossa paikassa valjaissa. -- Hän katsoi kelloaan. --
Tahdon välttämättä joutua ajoissa isänkin tähden.

Liisa rupesi tiedustelemaan vanhan paroonin vointia, samalla kun
ajatukset luistivat niihin molempiin käynteihin tämän luona, joista
Berntillä ei ollut aavistustakaan.

-- Isäni on huono, hyvin huono, -- sairas sielun ja ruumiin puolesta.
Hän on ollut milloin siellä, milloin täällä, -- ei viihdy missään, ei
voi pysähtyä minnekään. -- Bernt katsoi Liisaan. Tämä sai omituisen
tunteen siitä, että katseeseen sisältyi jotain, jota hän ei pystynyt
ymmärtämään.

-- Soisin että hän yrittäisi tänne, -- sanoi Bernt samassa, -- ehkä hän
täällä saisi rauhaa.

-- Bernt, katso, hevoset odottavat jo. -- Paroonitar ojensi kätensä
Liisalle. -- Toivon että ensimäinen tapaamisemme ei jää viimeiseksi.
Toivon että pian saamme nähdä teidät meidän kodissamme. -- Hän kääntyi
vaunuihin päin.

-- Märchen Elisabet, kiitos kaikesta! -- Bernt nosti Liisan käden
huulilleen, katse oli kuin veljen katse.

Liisa jäi pihalle vilkuttamaan heille nenäliinaansa vaunujen
pyörähtäessä portista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, meni hän
omaan huoneeseensa, painui avoimen ikkunan ääreen ja kätki kasvot
käsiinsä.

Suuret kirkkaat kyyneleet tunkivat esiin sormien lomasta. Ne olivat
hänen elämänsä ensimäiset ilokyyneleet.


4.

Lepokodin johtajatar pysähtyi suuri talousesiliina edessään ja helisevä
avainkimppu vyöllään juttelemaan seurusteluhuoneessa istuvan neiti
Saarnen kanssa. Hänen olisi tietysti oikeastaan pitänyt olla hyvillään.
Niinhän sitä oltiin, kun taloon tuli maksukykyistä väkeä. Mutta tällä
kerralla hän oli enemmän huolissaan kuin hyvillään. Parooni Silversköld
oli ilmoittanut isänsä tulosta, oli maininnut tämän olevan heikoissa
voimissa ja pyytänyt hänelle erikoisen hyvää huolenpitoa. Oma omituinen
hoitaja hänellä tietysti oli muassaan. Mutta tuollainen hieno,
vanha herra, joka lisäksi oli sairas, oli tietysti tottunut kovin
huolekkaaseen palvelukseen, -- seurustelusta puhumattakaan.

Liisa kulki samassa huoneen läpi ja pysähtyi kuulemaan mitä asia koski.

-- Kertokaa te, neiti Saarni. -- Johtajatar helisytti avaimiaan
valmiina jatkamaan. -- Rouva Malm, joka tuntee nuoren paroonin, voi
varmaan olla avuksi. -- Johtajatar oli jo menossa, neiti Saarnen
toimittaessa hänelle annettua tehtävää.

Vanha parooni oli siis tulossa! Liisa tunsi, ettei lepo tästä puoleen
olisi hänelle levoksi. Ruumis ei voinut vahvistua sielun kärsiessä. Ja
ristiriitaiseksi taisteluksi muodostuisi tästä puolin joka päivä.

Liisa ei tahtonut kantaa kaunaa Berntin haudan partaalla olevaa isää
kohtaan. Ja kuitenkin -- -- --

-- Neiti Saarni, -- kysäsi hän odottamatta, -- mitä te ajattelette
velvollisuudesta antaa anteeksi? Miksi ihmisen noin vain laupiaasti
pitää antaa anteeksi sille, joka esimerkiksi on tuhonnut koko hänen
elämänsä?

-- Oman sisäisen kehityksensä hyväksi, -- tuli empimättä. -- Ihminen,
joka ei voi antaa anteeksi, ei vielä tiedä, miten helposti kukin meistä
erehtyy. "Tout comprendre c'est tout pardonner". Erehtyväisyytensä
tunteva antaa mielellään anteeksi.

Mutta Liisa ei antautunut. Oli kai kaikesta huolimatta uskottava
maailmaa hallitsevaan vanhurskauden lakiin. Ja siinä tapauksessa oli
tuomiollakin sijansa.

-- Anteeksianto ei ole kevyttä tehdyn olemattomaksi tekemistä.
Se olisi yhtä nurjaa kuin mahdotonta. Jumalallinen anteeksianto
nostaa vain hartioiltamme sen entisyyden taakan, joka estäisi meitä
kehityksessämme. Siten se tulee meille uuden elämän voimaksi. Ettekö
usko, että kaikessa ihmistenkin välisessä anteeksiannossa on jotain
samanlaista sisäisenä uudistuksena ilmenevää voimaa?

Liisa ei vastannut. -- Te olette ajatellut paljon, neiti Saarni, hän
vain sanoi.

Neiti Saarni hymyili melkein veitikkamaisesti, mikä teki hänen
miellyttävät kasvonsa tavallista eloisemmiksi. -- Jotain etua on
"ulkopuolelle jäämisestä". Siellä on aikaa.

Liisa jatkoi matkaansa. Hän istui tavanmukaisella paikallaan
lounaisparvekkeella, kun pari tuntia myöhemmin vaunut pyörähtivät
pihaan. Tutiseva vanhus palvelevan neidin tukemana astui vaunuista.

Elävinä kuvina astui samassa pitkä entisyys Liisan eteen, alkaen
illasta, jolloin "Berntin pikku holhokki" oli ensimäisellä käynnillään
vanhassa, hienossa kodissa Boulevardin varrella -- siihen kaikkein
tuskallisimpaan muistoon viimekertaisesta tapaamisesta vanhuksen
kodissa.

Hänen täytyi taaskin taistella itsensä kanssa. Berntin tähden hän
tahtoi olla hyvä vanhukselle. Ja olihan hänellä itselläänkin syytä
eräänlaiseen kiitollisuuteen, jos muuhunkin.

Toisten poistuttua ruokasalista käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen
tervehtiäkseen. Hän läheni.

-- Hyvää iltaa, herra parooni, vieläkö te tunnette?

Vanhus säpsähti huomattavasti.

-- Äänestä, äänestä kohta, -- sanoi hän nousten kumartamaan vanhaan
ritarilliseen tapaansa. -- Näköni on hyvin huonontunut. Mutta Bernt
kertoi teidän olevan täällä. Hän ja hänen vaimonsa lähettivät paljon
terveisiä.

Liisa ei voinut olla panematta merkille, miten vapaasti ja
luonnollisesti tämä sanottiin, aivan kuin terveiset aina yhdessä
olleilta serkuksilta.

Mieli kuohahti täyteen katkeruutta. Nyt sopi näin luonnollisesti tuoda
Berntin terveiset perille, nyt ei mikään enää estänyt, -- mutta ennen?

Olikohan tämä haudan partaalla seisova vanhus omistanut hetkenkään
ajatusta sille, mitä tappavaa väkivaltaa hän sukuylpeytensä kautta
oli harjoittanut kahden nuoren elämälle? Tunsiko hän hituistakaan
syyllisyydestään, vai muistikohan hän ainoastaan, että hän kerran oli
antanut suurenmoisen korottoman lainan sille naiselle, joka nyt seisoi
hänen edessään, vieläpä jalomielisesti vakuuttanut, että hänen ilonsa
avustamistilaisuudesta olisi täydellinen, jos summa ikiajoiksi jäisi
maksamatta?

Luuliko hän kymmenellätuhannella ostavansa itsensä vapaaksi
syyllisyydestään?

-- Ettekö te istu? -- Vanhus oli painunut takaisin nojatuoliinsa ja
teki kädellään paikkaa tarjoavan liikkeen.

-- Parooni on käynyt huonoksi siitä kun me viimeksi tapasimme. -- Se
sanottiin kylmästi -- huolimatta siitä, mitä Liisa vasta oli päättänyt.

-- Niin, niin, elämäni on ollut hiljaista kitumista ja riutumista.
Yhtämittaista kitumista, -- vaimoni kuolemasta saakka. Ymmärrättekö te,
mitä se tietää? Tuollaiset kokemukset tuhoavat elämäämme hirvittävästi.

-- Ymmärrättekö _te_ sen? -- Kysymyksen oka oli peittelemätön. Katse
sattui syyttävän, tutkivana vanhaan parooniin.

Tämän huulet vavahtivat. Hän yritti moneen kertaan vastata, mutta
turhaan. Viimein hän kuitenkin sai tartutuksi sanaan. -- Minä tiedän,
mitä te ajattelette, -- mutta älkää olko armoton vanhalle miehelle. Te
ette tiedä mitä te teette.

-- Niin, minähän olen eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa! -- Katkeruus
paistoi uudelleen peittelemättömänä esiin.

-- Te olette kova, -- kova. Minun ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne.
-- Hän nousi ja rupesi horjahdellen kulkemaan ovelle päin.

-- Herra parooni, antakaa anteeksi, -- antakaa minun auttaa. -- Liisa
kiiruhti hänen jälkeensä, veti hänen kätensä omaansa ja koetti tukea
hänen horjahtelevia askeleitaan. -- Te annoitte minulle silloin
suuresti tuntuvan avun ja olen monesti ollut kiitollinen siitä. Mutta
ihmissydämeen mahtuu paljon ja monenlaista. -- -- Te tiedätte, että
äsken tapasin poikanne. En ole koskaan voinut käydä välinpitämättömäksi
hänelle. Ja kun itse viittasitte siihen, mitä suuri rakkaus on, kävivät
muistot minulle ylivoimaisiksi. Mutta minä lupaan, ettei sellaista
uudistu. Olisin mielelläni teille avuksi, jos voisin.

-- Kiitos, kiitos! -- Berntkin toivoi, että olisimme paljon yhdessä. --
Vanhus vilkaisi avuttomasti ympärilleen.

-- Ehkä soitan niin saatte apulaisenne tänne, ehdotti Liisa. --
Tahdotte varmaan päästä levolle?

Vanhus nyökkäsi. Hetken kuluttua hän apulaisensa tukemana oli
kulkemassa omaan huoneeseensa.

Mutta Liisa valvoi pitkään sinä yönä. Ajatukset ajelehtivat
levottomasti etäisen entisyyden ja käsissä olevan hetken väljää väliä.
Milloin ne olivat kotisaaressa, jossa Maija-Liisa miehineen ehkä
paraikaa katseli hänen lapsuutensa asuinpaikkaa, milloin Boulevardilla
siinä vanhassa kodissa, johon liittyi, joskaan ei kovin monta, niin
sitä merkittävämpiä muistoja.

Lukemattomat tuskalliset, vuosikausia ummessa olleet kysymykset
heräsivät uudella voimalla. Miksi, miksi oli hänen elämänsä
muodostunut juuri sellaiseksi kuin oli? Miksi oli siihen kerääntynyt
niin paljon sellaista, joka näennäisesti aivan tarpeettomasti ja
tarkoituksettomasti oli repinyt ja raadellut?

Jos olisi ollut jotain järjellistä syytä kaikkeen, jos hän elämänsä
juoksussa olisi voinut nähdä johdatusta, jonka kautta joku oikeuden
tai vanhurskauden vaatimus toteutui, olisi se tuntunut ei ainoastaan
selittävältä, vaan myöskin sovittavalta. Ja silloin olisi myöskin ollut
helpompi antaa anteeksi. Mutta nyt -- --

Mielelläänhän muuten olisi pitänyt voida antaa anteeksi tuollaiselle
surun murtamalle vanhukselle.

Kuka hän oli tuomitsemaan haudan partaalla seisovaa?

Liisan täytyi ajatella neiti Saarnen sanoja anteeksiannon voimaa
antavasta luonteesta. Hän tunsi ne omasta kohdastaan todeksi. Ihmisten
välisissä suhteissa muodostui täysi ja rehellinen anteeksianto
voimaksi ei ainoastaan sille, jolle se annettiin, vaan sillekin,
joka sitä oli antamassa. Täydellinen anteeksianto oli sisäinen
voitto. Sen saavuttaneelle avautuivat varmasti uudet sisäiset
kehitysmahdollisuudet, jotavastoin anteeksiantamattomuus oli elämää
ehkäisevänä routana rinnassa. Oliko ehkä ihmissielun sisäinen
kypsyminen riittävän tyydyttävä selitys elämän kaikkein raskaimmillekin
kokemuksille? Eikö sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannattanut
kärsiä?

Liisa tiesi, että neiti Saarni empimättä olisi myöntänyt tämän. Ja
olihan sellainen katsantokanta ihmishengen, hänen sisäisen, pysyvän
minänsä kunnioittamista.

Sisäisten kysymystensä uuvuttamana Liisa viimeinkin vaipui uneen.

Herätessään aamusella hän teki sen ihmeellisen huomion, ettei hän
herännytkään kuin ventovierasten keskellä. Hän tunsi, että joku häntä
odotti ja tarvitsi. Ja hän näki tunteneensa oikein, kun hän aamiaisen
jälkeen lähestyi sitä puutarhan nurkkaa, jonne vanha parooni oli
asettunut.

Tämä nousi kohta ja lähestyi tervehtiäkseen. Sitten hän
vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjottuaan paikkaa, rupesi
tiedustelemaan Liisan vointia, miten tämä oli nukkunut ja tekikö
yleensä täälläolo hänelle hyvää.

Liisa ei voinut olla sisimmässään hymyilemättä vanhuksen veriin
syöpyneelle kohteliaisuudelle, joka poikkeuksetta ilmeni kaikessa ja
yhtä poikkeuksettomasti teki vaikutuksensa häneen.

Muista asioista siirtyi pahe vähitellen häämatkalla oleviin nuoriin.

-- Teillä on kai ollut iloa lapsistanne?

Sanat tuntuivat melkein toivomukselta. Ja tuo toivomus lähti kai siitä
tunteesta, että lapsista saatu ilo jollain tavoin kykeni sovittamaan
toisten rikkomuksia. -- Tämä tytär on ainoa täysi-ikäinen, vastasi
Liisa kuivasti. -- Vanhin lapsemme kuoli.

Hänelle tuli hurja halu taas viskata syyttävä totuus vanhuksen
silmille, sanoa suoraan: kuoli lapsena, joka ei koskaan voinut iloita
eikä leikkiä -- vain niiden repivien ristiriitojen tähden, joihin
teidän sukuylpeytenne minut viskasi. -- Mutta hän muisti lupauksensa ja
vaikeni.

Silloin vanha parooni kuin jatkoksi hänen omille ajatuksilleen
sanoi: -- Te olette kärsinyt paljon. Mutta olette säästynyt kaikkein
kipeimmältä: oman sisimpänne syytöksiltä.

Sanojen haikea sointu kosketti Liisan kuohuvaa mieltä kuin leuto,
lauhkea tuulahdus polttavaa otsaa. -- Kukapa siitä säästyisi, -- hän
sanoi hiljaa. -- Jota vanhemmaksi käy, sitä tarkkanäköisemmäksi ihminen
tulee. Me olemme kai kaikki vain pieniä, usein erehtyviä pyrkijöitä.

Vanhan paroonin silmiin nousi kyyneleitä. Hän ojensi kätensä
puutarhapöydän poikki tapaillen Liisan kättä. -- Kiitos, hän sanoi,
-- ne olivat lempeitä sanoja. Ja ihminen tarvitsee paljon lempeyttä.
Jokainen joutuu kuitenkin itse ennemmin tai myöhemmin kärsimään siitä,
mitä on rikkonut.

Vanhuksen kasvoilla kuvastui suonenvedontapaisesti väreilevä tuska,
ja kaameana nousi hänen eteensä muisto, joka vuosien kuluessa oli
raadellut hänen sisintään. Sinä hetkenä hän äkkiä ja odottamatta
joutui unhotukseen haudatun harha-askeleen kierteeseen. Hän ei päässyt
pakenemaan puolelle eikä toiselle, ei voinut estää sisäänastunutta
miestä puhumasta eikä myöskään voinut kieltää tekoaan, ei tehdä tehtyä
tekemättömäksi. Ei hän liioin tietänyt sitä, että hänen vaimonsa oli
noussut vuoteestaan ja kuuli kaikki -- --

Vanha parooni rupesi hätäisesti kertomaan, miten kauan ja monesti hän
oli etsinyt sopivaa seuraa itselleen. Hän tahtoi sanoillaan työntää
ahdistavat muistot luotaan.

Liisa tarttui halukkaasti sanottuun. Hän saisi ehkä vihdoinkin kuulla,
miksi ei vanhus huolinut häntä seuranaisekseen hänen pyrkiessään
tähän toimeen. Se vastoinkäyminen oli aikoinaan ollut kolaus ei
ainoastaan hänen rakkaudelleen ja sen toiveille, vaan myöskin hänen
itsetunnolleen. Paikka oli ainoa, jota hän eläessään oli hakenut
saamatta sitä.

-- Eikö sitten mistään löytynyt sopivata, tiedusteli Liisa viattomasti.

-- Kyllä ehkä olisi löytynyt -- luulin kerran, -- mutta hän oli
saaristosta -- -- enkä minä tahtonut saaristossa syntynyttä.

Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Hänen katseensa synkkeni ja syytti.
Tällaista selitystä hän ei todellakaan ollut arvannut odottaa. Olihan
tämä huippuunsa kehittynyttä sukuylpeyttä, joka -- kaukana siitä,
että olisi tahtonut sovittaa rikottua, ilmaisi, ettei edes sietänyt
muistutusta siitä.

Vanhan paroonin leuka rupesi vavahtaen nytkähtelemään. Hän ymmärsi
osaksi Liisan ajatukset. Ne kohdistuivat syyllisyyteen, jota
ei oikeastaan ollut olemassa. Siinä suhteessa hänen oli helppo
puhdistautua. Mutta sitä tehden hän paljasti sen paljoa suuremman
syyllisyyden, jota hän yhtenään ajatteli ja johon hän oli tähdännyt
nytkin ruvetessaan puhumaan saaristosta. Mutta puhe oli saanut
sellaisen käänteen, ettei hän voinut eikä jaksanut jatkaa. Bernt, joka
oli tätä hänen tännetuloaan hommannut, oli tietysti toivonut, että hän
täällä saisi puhutuksi ja sitten pääsisi tasapainoon. Mutta Bernt ei
ymmärtänyt, mitä tällaisen totuuden sanominen maksoi. Hän ei tietänyt,
ettei vanhalla enää ole voimaa, että vaikka tahtoisi, ei sittenkään
jaksa.

-- Niin, niin, -- hän alkoi tehden uuden yrityksen, -- vaimoni oli
ollut lievästi sairaana. Hän oli tietämättäni noussut ja tullut
huoneeseen, jossa hän kuuli puhetta minun vierashuoneestani. Kun tulin,
löysin hänet pyörtyneenä lattialla. Hän houraili herätessään eikä enää
hetkeksikään palannut täyteen tajuntaan. Te ymmärrätte -- --

Liisa loi tuiman katseen vanhukseen. Hän tunsi tällä hetkellä
suorastaan vihaa tuollaista katuvaa kohtaan, joka ajatteli yksinomaan
omaan persoonaansa kohdistuvia kipeitä kokemuksia, ei hetkeksikään
toisille tekemäänsä vääryyttä.

Nyt, nyt hän kaikesta huolimatta viskaisi totuuden sanan vanhukselle.
Hän kertoisi siitä, mitä hän kerran rakkautensa puolesta yritti, hän
sanoisi suoraan: "minä se olin", ehkäpä toinen silloin lopultakin
heräisi huomaamaan jotain.

Mutta kun Liisa kohotti päänsä hän hätkähti. Pää käden varassa vanhus
istui kokoon lyyhistyneenä tuolissaan ja itki.

Silloin kuului hiekkakäytävältä kiirehtiviä askeleita ja iloisen
helisevä nauru, joka silmänräpäyksessä nosti Liisan pystyyn.

-- Äiti, äiti, täällä me nyt olemme! - Maija-Liisa kieputti äitiään
hiekkakäytävää pitkin, suositteli miehelleen pikaista uimaan lähtöä ja
kääntyi itse äidin kanssa tämän huoneeseen.

Siellä täytyi taas tanssittaa äitiä lattiata pitkin, nauraa, laulaa ja
kertoilla vuoroon.

Heillä oli tietysti ollut äärettömän hauskaa. Ja se äidin kotisaari
oli niin kaunis, että sitä kannatti käydä katsomassa, vaikkei siellä
olisikaan ollut mitään muuta nähtävänä tai kuultavana. Mutta nyt siellä
oli ollut paljon muuta lisäksi.

Maija-Liisa herkesi tanssimasta ja painui sohvannurkkaan. Sitten hän
oikein rupesi kertomaan. Mummua he eivät olleet nähneet. Hän oli
kuollut sinä kesänä, jolloin he kaikki olivat kesämatkallaan. Mutta
vanha Jere eli vielä. Hän oli sellainen hyvä, hiljainen vanhus, jota
kaikki kunnioittivat. Hänellä oli ollut niin paljon hyvää ja kaunista
kerrottavana mummusta, -- sekä siitä, miten hyvä tämä oli ollut hänelle
heidän naimisensa aikana, että siitä, miten lujaluontoinen ja erikoinen
hän jo nuorena oli ollut. Jere oli kertonut senkin, että isäntä siinä
talossa, jossa mummu palveli, kauan oli tahtonut mummua vaimokseen
ja että hän, joka sitten tuli emännäksi, oli tämän tähden ollut
vihamielinen sekä mummulle että tämän pikku tytölle.

Maija-Liisa nousi, tuli äidin luo ja kiersi kätensä äidin kaulaan.

-- Äiti, siellä missä meri soitteli meille voimakkaita säveliään,
siellä sinäkin ja sinun lapsuutesi puhui meille. Sinä et ole itse
kertonut paljon. Mutta nyt kertoi toinen. Ja minusta se oli niin
velvoittavaa meille sinun lapsillesi. Minä tunnen, että tahtoisin
kiittää sinua siitä, mitä olit jo silloin pienenä. Sinä pyrit niin
lujasti eteenpäin. Ja sitten -- hän painoi päänsä äidin olalle --
tahtoisin kiittää sinua siitäkin, että annoit meille kodin. Sinulla
ei itselläsi ollut sitä. Nyt minä tiedän senkin. Ja se on kuitenkin
hirveä vääryys, kun pieni viaton lapsi ei saa syntyä hänelle kuuluvassa
kodissa.

Liisa ei vastannut. Hän kääntyi ikkunaan päin ja jäi siihen katselemaan
selälle, jossa aavat vedet välkkyivät auringon valossa kuin ulappa
hänen kotisaarensa edustalla. Hän ajatteli ilotonta lapsuuttaan, --
ehkä ensi kertaa eläessään ilman minkäänmoista katkeruutta. Sehän ei
ollut kulunut turhaan, jos se jossain määrin saattoi olla rakentamassa
elämänpohjaa hänen lapsilleen ja ehkä lastenkin lapsille.

Sellainen sana kuin Maija-Liisan, oli sekä lohdullinen että
eteenpäinauttava. Se loi sovittavaa valoa takanapäin olevalle, ja se
kirkasti vielä kuljettavaa tietä.

-- Sinä Maija-Liisa tuot aina iloa äidillesi, -- sanoi hän
sydämellisesti. Sitten hän rupesi puhumaan muusta.

Muutaman tunnin kuluttua vilkutti hän ikkunastaan hyvästiä eteenpäin
pyöräileville nuorille.

Hän ei sinä päivänä enää tavannut muita, ja kun hän seuraavana
aamuna tiedusteli vanhan paroonin vointia, lepäsi tämä. Ateriatkin
vietiin paroonin omaan huoneeseen. Siten koko päivä kului heidän
tapaamatta toisiaan. Ja Liisa oli tästä hyvillään. Hän oli heidän
viime keskustelunsa perustuksella tuntenut itsensä omituisesti syrjään
sysätyksi tuon vanhuksen elämästä, jossa hän mielestään kuitenkin oli
oikeutettu eräänlaiseen asemaan.

Se mitä Berntin vanhemmat olivat tehneet sekä hänelle että omalle
pojalleen, ei kai ollut niin vähäarvoista, ettei sitä kannattanut
ajatella silloinkaan, kun vanha mies nähtävästi teki jonkunlaista
lopputiliä elämästään?

Tai oliko ylhäissyntyisen ja ulkonaisesti arvotonta alkujuurta
olevan katsantokannat niin perin erilaiset, etteivät he vanhoina ja
kypsyneinäkään voineet käsittää toinen toisiaan? Jos juopa todella
saattoi olla näin ylipääsemättömän syvä, oli parasta, että kukin
eli omassa maailmassaan. Vanha parooni ajatelkoon vaimonsa ja omia
asioitaan. Hänen on hyvä tehdä niin. Liisalla on Maija-Liisan hyvät
tuomiset ja lastensa tulevaisuus, jota ajatella.

Mutta seuraavana päivänä Liisan kirjoittaessa kirjettä nuorimmilleen,
tultiin häntä kutsumaan vanhan paroonin luokse.

Tämä makasi leposohvallaan ja käsi, joka ojentui Liisalle, vapisi
entistä enemmän.

-- Anteeksi että vaivasin, -- mutta tahdoin niin mielelläni tavata
teitä, eivätkä voimat riittäneet tuomaan minua pitemmälle kuin tänne.
-- Silmä mittaili merkitsevästi vuoteen ja leposohvan väliä.

-- Te olette sairas. -- Liisa asettui läheiselle tuolille, otti
vanhuksen käden omaansa ja tunsi, miten tämän avuton tila rupesi
sulattamaan routaa hänen rinnassaan.

Parooni pudisteli päätään. -- En sairaskaan. Mutta voimat vähenevät
kummasti. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Se oli erehdys. Enkä nyt
jaksa ajatella poismatkustamista.

-- Poikanne tarkoitti parastanne ehdottaessaan tätä. -- Liisa ei saanut
sanotuksi Berntiä nimeltä.

Parooni nyökkäsi. -- Ettekö kutsu toisianne nimeltä? -- kysyi hän
sitten äkkiä.

-- Ei mikään ole oikeuttanut meitä siihen toisten seurassa.

-- Te olette ylpeä nainen. Eikö teillä ole ainoatakaan hyvää sanaa
minulle?

-- Eräänlaista ylpeyttä ihminen ei kadu. Muuta hyvää en tähän voi
lisätä kuin sen etten sano tätä loukkautuneena vaan vakaumuksesta.

Parooni makasi hetken puhumattomana. Liisa näki muutaman kyyneleen
hitaasti vierivän hänen poskipäitään pitkin.

-- Näittekö sattumalta, menikö Berntille kirje? -- tuli viimein.

-- Ruokasalin pöydällä luulen nähneeni hänelle osoitetun kirjeen.

Vanhus ilostui huomattavasti, käänsi puheen yleisiin asioihin ja näytti
hetkeksi virkistyvän. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Sitten hän
vaipui takaisin aikaisempaan voimattomuuteensa. Liisa teki sen johdosta
lähtöä.

-- Tuletteko takaisin huomenna? -- Hän piteli Liisan kättä omassaan
odottaessaan vastausta.

-- Mielelläni, jos tahdotte.

-- Päiväni -- ehkä tuntini ovat luetut, -- tuli odottamatta. -- Jollei
se ole teille vastenmielistä, tuntuisi hyvältä usein nähdä teitä täällä.

Liisa ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Ensiksikin hän asettui
kirjoittamaan Berntille. Hän tunsi velvollisuudekseen ilmoittaa, miten
heikoksi vanha parooni oli käynyt. Ja kun kirje oli valmis, valvottivat
ajatukset.

Hän tiesi pian seisovansa kuolinvuoteen ääressä. Hän ei tahtonut
lähestyä sitä ilman täydellistä anteeksiantoa sydämessään.

Kerran valoisana kesäyönä muisti hän taistelleensa irtautuakseen suuren
rakkauden häntä kahlehtivasta voimasta. Nyt hän taisteli voidakseen
antaa sekä sen että lukemattomien muiden päivien ja öiden tuskat
anteeksi niiden aiheuttajalle.

Kun hän astui vanhan paroonin huoneeseen, oli hänen kasvoillaan voiton
saaneen tyyneyttä.

Kiitollinen katse toivotti hänet jo kynnyksellä tervetulleeksi.

-- Yö ei ole ollut pitkä. -- Tutiseva käsi puristi Liisan kättä. -- Kun
suuri majanmuutto on ovella, on paljon ajateltavaa ja selvitettävää.

Liisa korjasi sairaan pielusta, laski hänen jaloilleen lämpimän
lisäpeitteen ja asettui sitten, tehtyään pienet palveluksensa, vuoteen
vieressä olevaan tuoliin.

-- Mitä te ajattelette anteeksiannosta? -- kysyi sairas äkkiä.

Liisa ei kohta vastannut. Hän ajatteli omaa yöllistä kokemustaan.
Hän tunsi, että anteeksi antanut myöskin on saanut kokea jotain
anteeksisaamisen ihanuudesta.

-- Minä uskon, -- sanoi hän hiljaa ja hartaudella, -- että me siinä,
missä emme itse voi nähdä mitään erehdystemme sovittamiseksi, saamme
syyllisyystaakasta vapauttavaa anteeksiantoa. Ja kun saamme sen
Häneltä, joka yksin oli syytön, hyvä ja puhdas, ei se ole mikään
erheittemme peite, vaan sisäistä voimaa uhkuva sanoma, joka vie meidät
valoon ja vapauteen Isän kasvojen eteen.

-- Isä, -- toisti vanhus hiljaa, -- se on niin kaunis sana -- isä, --
vaikka -- -- -- Huulet alkoivat väristä ja leuka nytkähteli kuin itkussa.

Liisa tarttui lähellä olevaan vesilasiin, pani kätensä vapisevan pään
alle ja tarjosi juomista. Sitten hän laski valkoisen pään hellävaroin
takaisin pielukselle ja jäi äänettömänä istumaan jonkinmoiseen
horrostilaan vaipuvan viereen.

Oli kulunut ehkä noin tunti, kun hän nousi hiljaa ja huomaamatta
poistuakseen. Mutta kohta, kun hän liikahti, avasi parooni silmänsä.
Katse näytti pyytävän.

-- Voinko ehkä tehdä jotain puolestanne? Se olisi ilo minulle. -- Liisa
tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että sydämestään saattoi vakuuttaa
tätä.

Parooni avasi pari kertaa huulensa. -- Minä tahtoisin sanoa jotain,
tuli heikosti ja vaivalla, -- mutta pelkään, että käsitätte minua
väärin. -- Se -- se -- mitä te sanoitte velaksi -- on kaikesta
huolimatta painanut teitä, -- niinhän?

-- Hyvä parooni, -- älkää nyt ajatelko sitä, -- rukoili Liisa kaikkein
pehmeimmällä äänellään.

Vanhus avasi silmänsä ja katsoi Liisaan läpitunkevaksi terästyvällä
katseella. -- Minä tiedän, että olette suora, sanoi hän.

-- Se oli ja on ollut vaikeata. En voi kieltää sitä. Mutta en koskaan
ole sitä katunut. Ensiksi siksi, että tein sen keventääkseni mieheni
ylivoimaisen raskasta taakkaa ja -- teidän ystävällisyytennekin --.

-- Te luulitte, että sillä tahdoin ostaa anteeksiantoa Berntin suhteen?

Liisa ei vastannut.

-- Mutta minä toivon, että nyt uskotte, kun vakuutan, ettei ollut niin.
Ettekä saa panna pahaksi kun sanon: se velka ei ole enää mikään velka.
Se on ollut vain etukäteenmaksu siitä, mikä testamenttini kautta joutuu
lapsillenne.

Liisan oli mahdoton sanoa mitään. Kiittää hän ei voinut, kysyä hän ei
uskaltanut. Rajun sekasortoisina risteilivät ajatukset ja tunteet hänen
sisimmässään.

-- Te ette ymmärrä, -- mutta minä en jaksa, -- en saa sanotuksi.
-- Sanokaa vain annatteko anteeksi? -- Parooni puhui hiljaa ja
sopertavasti.

Liisa kumartui hänen puoleensa. -- Kaiken koko sydämestäni, -- sanoi
hän asettuen uudelleen vuoteen viereen.

Siihen katkesi puhelu. Vanhus vaipui taas horroksentapaiseen uneen.

Illalla sairaan nukkuessa ja hoitajattaren istuessa hänen vieressään
Liisa vihdoinkin pistäytyi omaan huoneeseensa.

Avatessaan huoneensa oven näki hän kirjeen pöydällä. Hän otaksui sen
olevan Maija-Liisalta, mutta ottaessaan sen käteensä hän tunsi Berntin
käsialan.

Hän jäi ajattelemaan. Kirje saattoi tuskin olla vastaus hänen omaansa.
Sen tulo ihmetytti häntä siitä syystä.

Kuorta murtaessaan näki hän takasivulla lyijykynällä sanat: "Tulemme
yöjunalla."

Hän vetäisi kirjeen kuoresta ja luki ensimäiseksi sanat: Märchen
Elisabet.

Se vaikutti vastenmielisesti. Hän sysäsi kirjeen luotaan. Ei tehnyt
ensinkään mieli jatkaa.

Hän nousi kävelemään edes ja takaisin lattiata pitkin.

Viimein kutsui hän koko sen tinkimättömän luottamuksen, johon Berntin
käytös oli häntä velvoittamassa, avukseen. Hän tarttui uudelleen
kirjeeseen ja rupesi lukemaan.

    Märchen Elisabet.

    Näin saan nytkin -- totuttuun ja rakkaaseen tapaan alkaa -- joskaan
    ei samalla oikeudella kuin ennen, niin kuitenkin yhtä läheisellä ja
    luonnollisella.

    Kirjoitan tämän isän puolesta. Vanhuutensa ja heikkoutensa tähden
    hän ei ole saanut sanotuksi sinulle sitä, mitä kuitenkin tahtoisi
    sanoa. Siksi teen minä sen.

    Kun vanhempani vastustivat avioliittoamme, tapahtui se alussa
    siksi, että he katsoivat asiaa vanhan suvun perinnäiseltä kannalta,
    mutta isäni pitkittyvään vastarintaan oli toinen syy.

    Sen sain vasta tänä kesänä tietää. Sinä et nähtävästi ihme kyllä
    vieläkään tiedä mitään siitä.

    Äitisi oli kerran käydessään Helsingissä kuullut huhuna
    kerrottavan, että sinä ja minä olimme kihloissa. Kun hän ei osannut
    kirjoittaa ja kun ei itse tahtonut tulla puhumaan asiasta, tuli
    Jere hänen puolestaan isäni luokse.

    Äitini oli silloin juuri sairaana, joskin aivan lievästi. Hän
    sattui kuulemaan, kun Jere ilmoitti isälle, että sinä olet sisareni
    ja tämä tiedonanto maksoi äidille hengen.

    Isäkin murtui tämän jälkeen, kuten tiedät. He olivat yleensä
    olleet onnellisia. Tämä oli isäni sanojen mukaan hänen ainoa
    uskottomuutensa. Ja minä uskon omastakin puolestani, että niin oli.

    Tunnen elämäsi syvät ja kipeät kärsimykset. En etsi niille
    selittäviä enkä sovittavia sanoja. Sellaisia ei löydy.

    Muistat, että kerran suuren tuskan hetkenä sanoin sinulle: Märchen
    Elisabet, minä kiitän ja siunaan sinua lujuudestasi.

    Noilla sanoilla oli paljon syvempi sisältö kuin silloin
    aavistinkaan, -- järkyttävän syvä.

    Sinä ratkaisit kokonaan suhteemme luonteen. Se olisi voinut
    muodostua aivan toisenlaiseksi, jos sinä olisit ollut toinen.

    Sinä ymmärrät, mitä tämän johdosta tunnen.

    Uskon myöskin, ettet käsitä minua väärin sanoessani, että tuntuu
    hyvältä veljen oikeudella ja rakkaudella tästä puoleen saada
    huolehtia sinusta ja lapsistasi.

    Tapaamme pian.

                                                 Bernt.

Liisa laski kirjeen pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.

Valkotukkainen itkuun painunut pää häämöitti hänen silmiensä edessä.
Käsittämättömät sanat ja ajatuksen käänteet saivat luonnollisen
selityksensä.

Kun hän vihdoin nousi, meni hän suoraapäätä tapaamaan johtajatarta.

Seurusteluhuoneessa istui neiti Saarni kirja kädessään. Hän rupesi
kohta tiedustelemaan vanhan paroonin vointia. Se oli arvattavasti
huononpuoleista, koska johtajatar vastikään oli puhunut siitä, ettei
paroonia hetkeksikään saisi jättää yksin.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa johtajattarelle, että parooni Bernt
Silversköld rouvineen saapuu yöjunalla. Heillä pitää olla hevoset
vastassa asemalla. -- Liisa aikoi jatkaa matkaa, mutta jäikin
paikoilleen aivan kuin odottaen jotain.

-- Neiti Saarni, sanokaa minulle hyvä sana. Minä olen sen tarpeessa.

Pyyntö tuli niin odottamatta ja sellaisena, että vastaus viipyi.

-- Te surette "ulkopuolelle" jäämistänne, -- jatkoi Liisa silloin itse,
-- mutta sisäpuolella voi elämä käydä liian rikkaaksi, -- repivän,
niin, murtavankin rikkaaksi.

-- Ei, tuli päättävästi, -- se ei käy, ei liian rikkaaksi eikä liian
köyhäksi kenellekään meistä. Me saamme juuri sen, jonka avulla
parhaiten voimme kasvaa ja kypsyä. -- Hän hymyili kaunista lempeätä
hymyään samalla kun tarttui Liisan käteen puristaen sitä.

-- Elämäni toimettomuudessa, jatkoi hän hetken kuluttua katse
yhä sydämellisesti kohdistuneena Liisaan, jonka kasvoille suuri
mielenliikutus oli luonut kalpeutta, -- muistan usein niitä, jotka ovat
pyörteiden keskellä. Minä en tunne heitä. Minä tiedän vain, että heidän
joukkonsa on lukematon ja minä olen hengessä hiljaisin rukouksin heidän
luonaan.

-- Kiitos. -- Liisa puristi hänen kättään. Sitten hän jatkoi matkaa.

Sulkiessaan portin näki hän vilahdukselta neiti Saarnen. Tämä oli
tullut portaille, jossa hän pitkässä vaaleassa kesätakissaan seisoi
nojautuneena kaidetta vastaan.

Liisan täytyi ajatella papitarta hiljaisessa uhrilehdossa.

Kuva taulusta, joka hänen omassa elämässään oli merkinnyt niin paljon,
nousi hänen eteensä. "Uhrilehtoon" astui kulkija toisensa jälkeen
laskeakseen uhrinsa alttarille. Mutta lehdon takaa häämöittivät valkeat
muurit, joiden eristetyssä hiljaisuudessa polvilleen painuneet olennot
hiljaisin rukouksin kannattivat kamppailevia.

Liisa kääntyi astumaan kuusimetsään painuvaa polkua.

Kello oli jo yli 10. Tiet olivat tyhjinä. Hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Silloin tällöin vain kilahti kello laidunmailta.

Päivä oli ollut helteinen ja auringonlasku komea. Tulisena kiekkona
painuneen päivän jälkihehkuna näkyi vielä taivaalla kapeita,
kirkkaanpunaisia viiruja.

Niissä oli kesäisen illan rauhantäyttä kirkkautta kajastuksena
kadonneen päivän helteestä.

Liisa kierteli kiertelemistään polkuja pitkin, tietämättä oikeastaan
minne hän meni tai mitä hän ajatteli.

Milloin oli äiti mielessä, milloin Bernt, milloin oman sydämen
kipeimmät kärsimykset.

Sitten tulivat lapset mieleen ja heistä tulevaisuuden ihmeellisesti
keventynyt taakka.

Mutta silloin hänessä nousi jotain. Oliko se jo lapsuudessa tueksi ja
suojaksi otettu ylpeys vai oliko se välitön oikeaan johtava tunne?
Hän ei itsekään voinut vastata kysymykseen. Mutta hän muisti, mikä
erinomainen joskin kova kasvattaja köyhyys on nuorille, yritteleville
ihmislapsille. Miksi riistäisi hän omilta lapsiltaan sen siunauksen?
Eikö heille olisi tukea tarpeeksi tietoisuudesta, että heillä hädän
tullen oli mistä ottaa, jos se kävi välttämättömäksi? Oikeastaan nuo
rahat aivan kuin kuuluivat toisille, lähinnä niille kodin suojaa vaille
jääneille, joilla ei ollut mitään.

Hän vavahti ilosta.

Saisiko hänkin ehkä kerran antaa, ei vain pyytää? Saisiko hän oman
elämänsä kärsimyksien kautta olla lieventämässä kodittomina syntyneiden
kohtaloa?

Liisan katse kääntyi lahdenpoukamaan, jonka yläpuolella olevalla
niityllä kepeät usvat väikkyivät.

Hän muisti Oskarin rakastamaa runoa "Drömliv" ja Rydbergin sanoja:
"Sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis
ajan entisen henkein, kun luokse ne saa."

Aika ja iäisyys tuntuivat hänestä ojentavan kättä toisilleen. Hän tunsi
olevansa lähellä sekä menneiden että tulevien sukupolvien elämää. Ja
yhdyssiteenä, kynnyksenä oli se ihmeellinen kokemus, että hän, isätön,
oli löytänyt isänsä.

Hänen sisimpänsä täyttyi suurella hiljaisella ilolla siitä, että hän
tätä ennen oli taistellut taistelunsa ja voittanut, niin että hänellä
nyt oli valmis, täydellinen anteeksianto isälleen.

Hän kääntyi äkkiä takaisin kartanolle päin ja joudutti askeleitaan.

Sisään tultuaan hän hiljaa hiipi sairashuoneeseen, käski siellä
valvovan hoitajan levolle ja asettui itse tämän paikalle.

Yön tunnit kuluivat Liisan tietämättä, kuluivatko ne nopeaan vai
hitaasti. Hän istui vain tarkaten pieluksella lepäävää, valkean
hiuskiehkuran ympäröimää päätä.

Muutaman kerran nukkuva liikahti, yritteli avata silmänsä, mutta
jatkoikin untaan.

Päivän kajastuksessa hän alkoi hengittää levottomasti ja raskaasti.
Liisa asettui seisomaan vuoteen viereen siten paremmin voidakseen
seurata joka vivahdusta nukkuvan kasvoilla.

Äkkiä avautuivat silmät puoleksi, käsi etsi haparoiden tukea ja kärsivä
syvänne uurtui suupieliin.

Liisa tarttui haparoivaan käteen. Hän kumartui lähemmä ja kysyi hiljaa,
voisiko auttaa.

Vastausta ei kuulunut, mutta hetkeksi painuneet silmäluomet kohosivat
uudelleen ja tutkisteleva katse naulautui kiinni Liisaan.

Silloin tämä laski kätensä valkohapsiselle päälle, kumartui entistäkin
lähemmäksi ja sanoi harvakseen mutta kuuluvasti: "Isä."

Käsi, joka piteli hänen toista kättään puristi sitä, katse kohosi
lempeänä, anteeksipyytävänä ja kiittävänä, mutta samalla jonkun verran
harhailevana. Sitten kohonneet silmäluomet uudelleen painuivat umpeen.

Viimeiseenkö uneen? Vaiko vielä auetakseen katsomaan ympärille
kokoontuneita lapsia? Liisasta näytti toinen yhtä mahdolliselta kuin
toinenkin.

Joka tapauksessa hän tiesi, missä hänen paikkansa oli. Hän jäi
seisomaan vuoteen viereen isän käsi omassaan.

Vasta pihalta kuuluva pyörien rätinä havautti hänet:

Gertrud ja Bernt saapuivat.








End of the Project Gutenberg EBook of Naiskohtalo, by Marja Salmela

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALO ***

***** This file should be named 47622-8.txt or 47622-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/7/6/2/47622/

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.