Haaveilua

By Marianne Lundegård-Hagberg

The Project Gutenberg eBook of Haaveilua
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Haaveilua


Author: Marianne Lundegård-Hagberg

Translator: Vihtori Auer

Release date: January 5, 2024 [eBook #72634]

Language: Finnish

Original publication: Kotka: Etelä-Suomen Kirjapaino, 1905

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAVEILUA ***




HAAVEILUA

Kirj.

Marianne Lundegård-Hagberg


Suomentanut

Vihtori Auer [Vihtori Simonen]





Kotkassa,
Etelä-Suomen Kirjapaino Osakeyhtiö,
1905.






      Sensurin hyväksymä Kotkassa 2 p. kesäk. 1905.




1.


Rouva Askerin tilavaan saliin oli koko perhe kokoontunut.
Keskustelu, joka kävi hitaasti, taukosi tuolloin tällöin kokonaan.
Oli juuri noustu hyvältä päivälliseltä ja sen vaikutus tuntui
nyt perheenjäsenten mielialassa, joka tällä kertaa oli vähemmän
"säkenöivä" kuin tavallisesti. Kukin istui tuolissaan tai jossakin
sohvannurkassa taaksepäin nojaten ja nauttien hiljaista ehtonetta.
Uunin luona kunniapaikalla istui talon emäntä itse, paksu, pyöreä,
harmahtavatukkainen, mutta kasvonpiirteiltään vielä reipas eukko.
Pitkässä vanhanaikaisessa sohvassa istuivat talon neljä tytärtä, kaikki
muut äitinsä näköisiä, paitsi nuorin, joka oli ilmeinen jäljennös
edesmenneen kamreeri Askerin seinälle ripustetusta täyskokoisesta
muotokuvasta. Divaanissa keskellä huonetta loikoi nuorin poika
selällään ja poltteli aito havannaa. Hän oli perheen ylpeys,
lääkärinalku, joka paranteli pienempiä vammoja ja teki erikoisen
onnistuneita "kuureja." Lepotuolissa ikkunan luona istui nukkuen vanhin
poika. Hänen ulkomuotonsa vivahti seinällä olevaan kuvaan ja perheen
äitiin. Pyöreähköt posket ja tasaiset piirteet olivat äidiltä perintöä
mutta kasvoista puuttui hänen nuorekas reippautensa. Pojassa oli sitä
vastoin jotakin hyväntahtoista ja mielyttävää kuten seinällä olevan
muotokuvan maalatuissa piirteissä. "Sukutilanhaltijaksi" häntä perheen
kesken alinomaa leikillä kutsuttiin. Semmoinen arvo hänellä itse
asiassa olikin ja lisäksi isänsä paikka yhtiön konttorissa.

Tuossa istui hänen nuori rouvansa. Hän oli tässä huoneessa ainoa, joka
ei nukkunut eikä näyttänyt väsyneeltäkään, ja hän oli myös ainoa, joka
oli vallan erilainen muista. Koko olennossa oli valppaan älykkäisyyden,
terveyden, elämänhalun ja nuoruuden leima. Hän nojasi kyynärvarttaan
ikkunan reunaan ja voimakas, valkoinen käsi silitteli kiharoivaa tukkaa
samalla kuin silmät vilkkaasti seurasivat rivi riviltä kirjaa, joka
oli hänen edessään ikkunanreunalla. Se oli Viktor Rydbergin "Viimeinen
Ateenalainen." Silloin tällöin loi hän miettivän, unelmoivan katseen
lähellä olevaan komeaan puistoon.

— Maria!

Nuori rouva pani kirjan pois ja kääntyi anoppiinsa.

— Meidän ei sovi unohtaa näin herttaisella ilmalla tehdä pieni matka
saaristoon ja etsiä siellä suviasunto teille — sinulle ja Kaarlolle.

Maria ei tästä ehdotuksesta juuri näyttänyt ilostuvan, mutta hän nousi
ja meni herättelemään miestään.

— Kaarlo... herää nyt... ja kuule... Sano!... Tulethan mukaan
kesä-asuntoa valitsemaan.

Kaarlo venyttelihe velttona eikä näyttänyt ymmärtävän, mistä oli
kysymys. Vasta kun katseensa kohtasi hentovartaloisen, punahuulisen
rouvansa edessään, tuli kasvoihin eloa ja hän ojensi Marialle molemmat
kätensä.

— Tulla mukaan... mihin... saaristoon... nyt illalla... Ee — ei... olen
mieluummin kotona.

Neliääninen vastalause kuului heti sohvalta:

— Oh, kuka nyt on niin laiska! Häpeä — Kaarlo — olla niin
välinpitämätön... sinä olet aina kaltaisesi... Ylös nyt vaan...

Maria laskeusi polvilleen miehensä viereen. Silmät hymyilivät
veitikkamaisesti hänen puhuessaan viekkaalla äänellä:

— Tänään ollaan kai laiskempi tavallista.... Ei huolita koko
maailmasta... kunhan vaan saadaan istua noin mukavikseen tuolissa...

Aviomies hymyili tyytyväisenä ja taputti nuorta vaimoaan poskelle.
Varsin surullislystillisellä ilmeellä ja äänenpainolla virkkoi hän
sitte heittäytyen uudelleen tuolin pehmeää selkänojaa vasten:

— Ee — ei!... Konttorissa oli tänään niin kova työ... Siellä oli
yhtiökokous... olen hyvin väsyksissä...

Maria kumartui miehensä puoleen ja koskettaen kevyesti huulillaan hänen
otsaansa puhui hellästi kuin lapselle:

— Vai niin... vai olen _minä_ väsynyt... _minä_ olen tehnyt kovasti
työtä... _minä_ raukka... Mutta nyt tahdon _minä_ levätä koko
iltapäivän enkä tehdä mitään... Maria järjestäköön kaikki _minulle_...
hankkikoon kesähuvilat ja muut... _minä_ en jaksa matkustaa.

Karl Askerin hyväntahtoiset kasvot ihastuivat, hän otti vaimoaan
vyötäisistä ja suuteli hellästi.

— Kiitos — pikku Maria — kiitos... on hauskaa levätä kotona ja
tiedänhän, että sinä osaat paremmin suvi-asunnon valita kuin minä.
Sitäpaitsi... sinullehan siitä tulee enemmän hauskuutta tai ikävää...
sinähän tulet siellä viettämään koko kesän, mutta minä käväsen vain
sunnuntaisin, tuskin silloinkaan aina...

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin istuivat Askerin perheen naisjäsenet muutamassa
pikkulaivassa matkalla saaristoon hakemaan sieltä kesä-asuntoa
"vastanaineilie", niinkuin Kaarloa ja Mariaa yhä vielä kutsuttiin.

— Vaxholmasta otamme veneen, joka vie meidät ulommas saaristoon...
Lindalsalmen lähellä kuuluu olevan kesävieraita, olen kuullut. — Se
oli rouva Asker, joka noin sanoi, ja siihen se jäi. Hän istui kolmen
vanhemman tyttärensä ympäröimänä veneen keskipenkillä tuulen suojassa.
Kauvempana reunapenkillä istuivat Maria ja Emmy, hänen nuorin natonsa.
He olivat kumpainenkin äänetönnä. Maria nojautui rautaista reunustaa
vasten ja hengitti syvään herttaista meri-ilmaa, samalla kuin hänen
katseensa viehättyneenä ihaili Tukholman saaristomaisemaa. Mitä
kauvemmas vene kiiti, sitä unelmoivampi oli hänen silmiensä ilme.
Hänen ajatuksensa lensivät menneisyyteen, veivät hänet lapsuuden
kotiin kauvas Norlannin honkien keskelle. Siellä onnellisessa kodissa
oli hänen kehtonsa keinunut. Koti ei ollut niin rikas kuin se, johon
kohtalo sittemmin Tukholmassa ohjasi hänet, mutta sitä enemmän oli
siellä lämpöä ja lempeä. Joskus, tällaisina hetkinä juuri, valtasi
hänet vastustamaton kaiho, hän ikävöi Norlannin humisevaan hongikkoon
ja tuuheisiin metsiin, joitten muistot olivat hänelle menneiltä ajoilta
rakkaita. Mutta hän torjui useimmiten tämän ikävän, tietäen, että
se oli hänen levottoman, haaveilevan mielensä ilmaus, palaamaton,
ohi mennyt ihanne. Mitä ikävöi hän? Eikö hänellä ollut kaikkea, mitä
elämä tarjota voi — kultaa ja lempeä? Mitä toivoi hän muuta?... Juuri
kuin hän oli jäämäisillään yksin maailmaan, taistelemaan sen kovaa
kohtaloa vastaan silloin oli _hän_ tullut, _vapauttaja_. Ja Maria
oli rakastanut häntä... Hän tiesi kyllä kotiseudullaan puhuttavan,
että hän oli _myynyt itsensä kultaan_. Mutta se ei ollut totta! Hän
oli rakkautensa pakottamana astunut alttarille. Siitä oli jo lähes
neljä vuotta kulunut, mutta jos _hän_ — hänen miehensä — olisi vain
ollut samanlainen kuin silloin, jolloin Maria hänet oppi tuntemaan,
olisi hän voinut rakastaa miestään samoilla tunteilla kuin silloin.
Mutta Kaarlo _oli_ muuttunut. Ihmiset sanovat, että niin tekevät
kaikki miehet naimisissa ollessaan — vähitellen. Ehk'ei Kaarlo ollut
muuttunut enemmän kuin miehet tavallisesti. Sitä ei hän tiennyt
varmaan. Mutta hän tiesi voivansa toisinaan miestään _vihata_ — vihata
koko tunne-elämänsä voimalla hänen välinpitämättömyytensä, hitautensa
ja tunteettomuutensa tähden. Jälkeenpäin katui Maria aina noita
ajatuksiaan ja oli tällöin miehelleen tavallista hellempi. Kaarlollahan
oli oma luonteensa, hän ei siitä huolinut.

— Katajapensas ei kadehdi komeaa, kohisevaa honkaa. — — —

Rouva Askerin ja hänen vanhempien tyttäriensä kesken oli keskustelu
täydessä käynnissä. Vanhin tytär, Bertta, johti puhetta.

— Usch, miten minua inhottaa nähdä Marian tuolla tavoin lellittelevän
Kaarloa. Kaarlo on varmasti kärsimättömämpi kuin milloinkaan ennen.
Eikö niin, mamma?

— Ei, ei tietystikään. Lellitellä... mitä vielä... vaimon velvollisuus
on tehdä kaikkensa miehensä eteen... Jumala tietää, että niin minäkin
aina tein... Ja sitäpaitsi saakin Maria kernaasti taipua ja hiukan
huolehtia Kaarlosta... Ajattele vain, mitä hän on mieheltään saanut...
Kaikki! ... Vaikka Maria tekisi kaksinkerroin niin paljon kuin tekee,
ei hän sittekään voisi korvata kaikkea.

— Jos aina on asia niin, en tahdo koskaan ottaa miestä, tiedäppäs mamma.

Rouva Asker kääntyi äkkiä ja tarttui tyttärensä käteen.

— Vaimolla on aina suuret velvollisuudet, ymmärräthän, suuremmat kuin
miehellä, mutta sitä vastoin on se mies, joka kantaa taloudellisen
kuorman... Kaikessa tapauksessa, tyttöseni, olisi sinun suhteesi
asianlaita toinen kuin Marian... Hänhän oli köyhä.

— Mutta säälin minä Mariaa kuitenkin, — puuttui puheeseen nuorin tytär
Agnes. — Olemmehan kaikki melkein jokapäiväisinä todistajina siihen,
miten Kaarlo yhä enemmän unohtaa hänet.

— Se tapahtuu vaimon itsensä puolesta ja tähden, — vakuutti rouva Asker
juhlallisesti.

— Itsensä tähden, — toisteli Agnes, — tietysti... luonnollisesti...
miehissä ei ole mitään vikoja... he... ei ollenkaan... _Omia vikoja_...
ei sinnepäinkään! Kun on naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin
Kaarlon.

Rouva Askerin äänessä oli jotain loukattua ja ylimielistä hänen
katsoessaan tyttärensä silmiin ja vastatessaan:

— Luuletko Kaarlon olevan pahemman muita? Ei, ei tietystikään!... Mies
muuttuu ainakin jonkun verran naimisiin mentyään... Ei hän voi enää
olla kuten sulhasena... Mutta sitä et sinä ymmärrä, lapseni.

Tumma puna kohosi Agnes Askerin poskille ja hän vastasi:

— En tahdo enään väitellä mamman kanssa tästä asiasta; se on kuin
ympyräkäyntiä, ilman päätä... _Etkö ymmärrä_... en, se on totta!
En ymmärrä, minkätähden _oikea_ ja _väärä_ ovat niin erilaiset
merkitykseltään miehen ja naisen suhteen. En ymmärrä, miksi _anteeksi
antamatonta vikaa_ naisessa käsitetään vain yleiseksi luonteenlaaduksi
miehessä. En käsitä miksi menettely, joka heittää tumman varjon naisen
koko elämään, peitetään hiljaisuudella, milloin sellaista havaitaan
miehessä. Miksi kaikki huolehtivat naisen velvollisuuksista — naisen
_täytyy_ sitä ja sitä... se ja se sotii hänen naisellisuuttaan
vastaan ja niin edespäin. Ei ole mitkään, mikä sotii miehen luonnetta
vastaan enemmän kuin: olla oikein kiltti vaimoaan kohtaan ja viettää
mallikelpoista elämää.

Hyi sentään... aivan voin vihata lakeja, tapoja.... ja mitä
lienevätkään, ja sentähden, että niissä vielä on niin paljon epäkohtia!

Rouva Asker teki kädellään estävän liikkeen.

— Tst, tst! Ihmisten huomiohan kääntyy sinuun. Muuten voit säästää
tuota liiallista sanatulvaasi; olen jo monasti kuullut tuon omituisen
mielipiteesi ja tiedän, että olet ammentanut sen jostakin _nyky-ajan_
kirjasta... Minua ei se liikuta.

Tällä välin oli vene pysähtynyt Vaxholman rantaan ja pian istui jälleen
Askerin herrasväki pienessä höyryaluksessa ja saapuivat vihdoin
neljännestunnin kuluttua matkansa perille.

— Oi, miten kaunista täällä on! huudahti Maria kulkiessaan Emmyn kera
ylös jyrkkää, mäkistä, honkien ja lehtipuiden verhoomaa tietä, nähden
edessään alhaalla oikealla puolellaan järven, jonka välkkyvät laineet
siintivät tuuheiden puiden takaa. -— Tänne tahdon hetkeksi pysähtyä!

— Jumalani, millainen maku sinulla on, Maria! Näkyy, että olet maalta.
Mitäpä ihailtavaa tässäkin on? puhkaili rouva Asker, joka molempiin
vanhempiin tyttäriinsä nojautuen paraillaan kiipesi mäkeä ylös.

Noin kymmenen minuutin metsämatkan jälkeen saapuivat he vihdoin
Maryhilliin, kauniiseen huvilaan, jossa asui rouva Fosser
kesävieraineen.

— Maria ja Emmy voivat jäädä tänne ulos sillä aikaa kuin me menemme
sisälle asuntoa tiedustamaan, ja jos vähänkin on toivoa saada täältä
asuntoa, annamme teille merkin, sanoi rouva Asker huvilaan päin astuen.

— Mennään tätä rinnettä alas tuonne järven rannalle. Siellä on niin
kaunista, sanoi Maria Emmyn käsivarteen tarttuen.

Ja hiljalleen he alkoivat astella rinnettä alas. Kaikkialla olivat
rouva Fosserin kesävieraat järjestäneet mukavuuksia ja koettaneet tehdä
olonsa siellä niin hauskaksi kuin mahdollista. Siellä täällä nähtiin
nimittäin riippumattoja, vilttejä ja tyynyjä, joissa nuoret herrat ja
naiset lepäsivät suloisessa sekamelskassa. Nähtiin vaaleita, väljiä
kesäpukuja, sekä nuorten kasvoilla pehmeitä huopahattuja ja vaaleita
olkihattuja. Värien kirjavuutta, auringon paistetta, vilkkautta — ja
kaikkea, mikä tekee elämän hauskaksi, siellä oli — ja lisäksi vielä
taustana veden välkkyvät, viileät laineet. Maria ja Emmy olivat
rannalle tultuaan pysähtyneet ihailemaan luontoa. Suuren kiven luota,
vähän matkaa heistä, häämötti ison sateenvarjostimen takaa jotakin
harmahtavaa ja selvään olisi kuka hyvänsä voinut erottaa kauniin,
auringonpaahtaman käden, joka varjostimen alta pistäysi näkyviin.
Maria kääntyi noustakseen jälleen rinnettä ylös, mutta samalla hän
pysähtyi ja jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen, katsellen silmiään
räpäyttämättä sammalten verhoamaan kiveen nojautuvaa kättä. Hän tunsi
hyvin tuon kauniin käden, hyvin hoideltuine kynsineen sekä pienen
ruskean syntymämerkin ranteessa — hän ei enää voinut epäilläkään, vaan
oli varmasti vakuutettu, että se oli _hänen_ — satojen joukostakin
hän sen olisi voinut tuntea. Ja hänen katseensa oli surullinen
tuijottaessaan tuota suurta, vaaleaa varjostinta, joka kätki häneltä
tällä hetkellä ajatustensa esineen.

"Mikä sinua vaivaa, Maria?" kysyi Emmy hetken äänettömyyden perästä.
"Tunnetko ehkä jonkun noista tuolla?"

Maria säpsähti.

"Minäkö... en... en suinkaan! Tule, lähdetään huvilaan!"

Ylös mäelle tultuaan pysähtyi hän jälleen ja loi vielä kerran
haaveilevan, kaihoisan katseen alas järven puoleen. Sitten hän tarttui
Emmyn käsivarteen ja he menivät huvilaan.

Siellä istui rouva Asker tyttärineen puhellen rouva Fosserin kanssa
kesä-asunnosta. Kumpikaan ei näyttänyt olevan päätökseen oikein
tyytyväisiä.

— Minusta on hinta liian korkea, sanoi vanha rouva Asker katsellen
tyytymättömänä jotakuinkin pieniä, yksinkertaisesti, mutta hauskasti
sisustettuja huoneita.

"Älkää sanoko kalliiksi, hyvä rouva Asker. Ajatelkaas, ensin vuokrata
huvila ja sitte ostaa kalliisti ruoka kaupungista; ei siitä suurta
voittoa jää." — Rouva Fosserin ääni oli lempeä ja ystävällinen.

— Kun halutaan vaatimattomia vuokralaisia, niin silloin kelpaavat
yksinkertaisetkin varustukset, ja hinnan tulee siinä tapauksessa olla
sen mukaan. Mutta jos kerran tahdotaan hienoja, ylhäisiä asukkaita, ei
hinnasta ole väliä, mutta silloin myöskin vaaditaan jotakin enemmän,
sanoi rouva Asker hieman ylpeänä....

— Miniäni ja nuorin tyttäreni, jatkoi hän edelleen esitellen huoneeseen
tulijat Marian, ja Emmyn.

— Oikeastaan olenkin täällä poikani asioilla, itse me asumme omassa
huvilassamme Vaxholman läheisyydessä. — Lähdetään sitte, lapset,
koskapa emme sovi hinnoista.

Maria meni verannan avoimelle ovelle ja loi haaveilevan katseensa kauas
saaristoon ja järvelle, jonka laineet välkkyivät lumoavina laskeutuvan
auringon punahohteisessa valossa.

— Oi, miten kaunista täällä on! Tänne tahdon jäädä! Eikö ole yhtään
huonetta saatavissa?

— Ja noita sanoja sanoessaan kääntyi hän sukulaisistaan vähääkään
välittämättä suoraan rouva Fosserin puoleen. Tämän kasvot loistivat
mielihyvästä.

— Jaha... pikku rouvako tänne muuttaisi?... Kyllähän minulla sitte on
huone... suuri, valoisa huone onkin, josta on mitä ihanin näkö-ala,
mutta... Rouva Fosser katsahti hämmästyneestä sinnepäin, missä rouva
Asker tyttärineen keskusteli puoli-ääneen.

Maria ei ollut mitään huomaavinaan.

— Minä vuokraan siis sen, sanoi hän päättävästi, joka saattoi rouva
Askerinkin hämmästymään. — Saanko tulla tänne jo maanantaina? Mieheni
tulee tänne vain sunnuntaisin.

Tämä kai meni rouva Askerista liian pitkälle.

— Mutta, Maria, mitä sinä ajattelet? Rouva Asker loi tyytymättömän
katseen miniäänsä. — Et suinkaan aio muuttaa _tänne?_

Maria vastasi anoppinsa katseen yhtä kylmästi ja niin päättävästi, mitä
ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Rouva Asker seisoi kuin kivettyneenä
miniänsä edessä.

— Niin, tänne muutan, en minnekään muualle.... Katsos, kuinka kaunista!
Hän osotti kädellään järveä, jonka laineet vyöryivät aina puutarhaan
saakka lähelle sitä paikkaa, jossa hän nyt seisoi. Täällä voi
riippumatossa leväten kuvitella kaiken päivää keinuvansa merellä.

— Niin, sinä olet kaltaisesi. — Ja rouva Askerin silmät säkenöivät
tulta hänen kohdatessaan sellaista vastusta. Hän ei ollut tottunut
sellaiseen; hän tahtoi _hallita — hallita_ kaikkia omaisiaan. Ja _hän_
kohteli häntä tuolla tavoin, — _hän_, joka ei oikeastaan kuulunut
perheeseenkään — ja vieläpä vieraiden nähden — se meni liian pitkälle.
— Ehkä rouva Fosser on hyvä ja sanoo, keitä täällä asuu. — Ja rouva
Askerin ääni vapisi hiukan.

— Ennenkuin saamme sen tietää, emme päätä mitään.

Marian kasvot loistivat ilosta, hänen katsellessaan puhuteltua.

Maria säpsähti, vaikkakin oli seisonut ja vartonut, että rouva Fosser
lausuisi tuon nimen. Hän oli siis nähnyt oikein siellä rinteellä. Erik
Bohrman oli todellakin täällä. Se oli kummallista ajatella. Hänen äsken
niin päättäviin kasvoihinsa ilmausi jotakin epäilevää ja uneksivaa,
ja melkein viivytellen puristi hän rouva Fosserin kättä samalla kuin
lausui:

— Minä tulen siis maanantaina. Älkää vaan antako kellekään huonettani!

Kun rouva Asker "Joukkoineen" kohta tuon jälkeen kulki metsän läpi
laivasillalle, tuli Agnes Marian luo, joka käveli hiukan erillään
toisista, ja tarttui luottavasti hänen käsivarteensa.

— Pikku Mari, mikä sinulle tuli äsken? Miksi käyttäydyit sillä tavoin
mammaa kohtaan? — puuttui Agnes Asker lausumaan lempeän nuhtelevasti.

Maria laski käsivartensa alas, jolloin Agneskin veti kätensä pois.

— Jos te _siitä_ asiasta olette koko ajan niin vilkkaasti
keskustelleet, on parasta, että menet jälleen toisten luo.

— Mutta, Maria... hyi... Miksi olet tuollainen minulle? Minä...

— Anteeksi, Agnes! En todellakaan ole tänään oikein kiltti... En tiedä
mikä minun on. Enhän minä tahdo olla epäystävällinen sinulle. Sinä
olet paras kaikista. — Maria tarttui tyttösen käteen ja pisti sen
kainaloonsa.

— Kyllä me sentään olemme kaikki pohjaltamme hyviä, luulen minä. Syy on
vain siinä, että nuo toiset ja sinä ette voi _ymmärtää_ toisianne.

— Ehkä! — Maria lausui tuon sanan äänellä, joka oli kaikkea muuta
kuin vakuuttava. — Mutta mitä lienenkään sitte tehnyt niin kauhean
valitettavaa äsken tuolla sisällä? Päätin tulla sinne, siinä kaikki.
Ellen saa tulla sinne, asun kaupungissa koko kesän.

— Tietystihän sinä saat tulla. Mutta sinun pitäisi pyytää anteeksi
mammalta, sitte olisi kaikki jälleen hyvin. Katsos — ainoastaan
_tavasta_, millä jokin asia toimitetaan — yksinomaan tavasta riippuu
kaikki.

— Niin, se on totta, sanoi Maria, jonkinlainen syrjäsointu äänessään.
Mutta kun en tiedä mitään rikkoneeni, ei minulla ole mitään anteeksi
pyydettävää.

       *       *       *       *       *

Maria oli iloinen kun Vaxholmassa tuli höyryvene matkustajia niin
täyteen, että istumapaikoissa oli kova puute. Kukin sai koettaa
"kiilata" itseään jonnekin niin hyvin kun taisi; itse sai Maria pienen
nurkan, missä voi häiritsemättä viihtyä aatoksineen. Menneisyyden
muistot valtasivat mielen. Hän nojausi veneen rautaiseen reunustaan
ja katse lenteli sisältörikkaana kimaltelevaa vedenkalvoa pitkin...
Niin, se oli todellakin hän, Erik Bohrman, jonka hän oli nähnyt siellä
rinteellä rouva Fosserin huvilan luona... Se oli yksinkertaisesti hänen
nuoruutensa lemmitty... Nuoruuden rakastettu!... Niin kummallista!
Eikö Maria ollut vieläkin nuori, kahdenkymmenen viiden ikäinen... oli,
tietysti! Hän oli sekä nuori että elämänintoinen ja terve, mutta se ei
kuitenkaan ollut _samanlaista_ kuin silloinen nuoruus, jonka muistot
nyt pakkausivat mieleen kuin selvittämätön, lumoava verkko. Siitä oli
kulunut neljä vuotta, ja ne vuodet eivät kuuluneet siihen nuoruuteen.
Maria koetti heikosti vapautua noista muistoista, mutta hänen tahtonsa
oli tenhoten tuon vastustamattoman, hurmaavan voiman edessä. Hän koetti
antaa niiden nopeasti vaihdella, mutta tunsi samalla kertaa sielunsa
syvimmässä rajattoman ikävän. Ja niin myrskysivät muistot vihdoin
esteettä esiin. Hän sulki silmänsä ja nojasi poskeaan hansikkaan
peittämään käteen.

       *       *       *       *       *

— Vallan hänen isänsä tehtaan lähellä, siellä kaukana Norlannin
maaseudussa, oli uljas talo, jonka omistajaa hänen isänsä vihasi niin
kauan kuin Maria saattoi muistaa. Hän ei tuntenut tämän sammumattoman
erimielisyyden siementä, mutta hedelmänä oli se, että kumpikin perhe
naapuruudesta huolimatta pysyi tiukasti erillään toisistaan. Ehkäpä
sen vuoksi Nemesis — koston hengetär, jonka valta havaitaan kaikkialla
elämässä — toimitti molemmille vihamiehille samanlaisen kohtalon oikun:
heidän lapsensa alkoivat lempiä toisiaan.

Minkäänlaista romanttista lapsuusrakkautta ei ollut sen tunteen
pohjana, mikä varhaisimman nuoruuden kukoistusajalla heissä molemmissa
syttyi. Olosuhteista tietenkin aiheutui, etteivät he lapsuusvuosinaan
milloinkaan saaneet tilaisuutta leikkiä toistensa kanssa tai olla
muuten yhdessä. Koulujen lyhyet loma-ajat, jotka he viettivät kotonaan,
vaihtuivat vuosiin, jolloin he eivät ollenkaan nähneet toinen toistaan.
Isännöitsijä Rudmanin tytär oli naapurikaupungin pensionissa ja
patruuna Bohrmanin poika kävi toisessa kaupungissa alkeiskoulua.

Mutta eräänä kesänä, kun Maria oli päässyt pensionista ja Erik Bohrman
jo oli kahden vuoden ylioppilas, he sattumalta olivat valinneet
itselleen saman lempipaikan metsässä. Se oli kallion kieleke syvällä
tummien, humisevien honkien keskellä, joiden sammaltuneiden runkojen
välitse välkähteli etäältä palanen meren loistavaa pintaa. Juuri
siellä oli Maria ensi kerran tavannut Erikin — herttaisena kesä-iltana
auringon laskeissa. Hän oli juuri laskenut kirjan polvilleen ja
viehättynyt katselemaan päivän kehrää, joka vaipui vedenkalvon taa.
Silloin näki hän Erikin tulevan polkua myöten kevein, lyhkäsin askelin,
ollen myös hän kokonaan luonnon ihanuuden lumoamana. Kädessään oli
hänellä kirja — juuri sama, jota Mariakin oli lukenut. Hän ei
huomannut neitoa ennenkuin seisoi hänen edessään. Mutta silloin
hän hymyili kaunista hyväntahtoista hymyilyään ja sanoi vähääkään
kummastelematta, että kohtasi Marian täällä:

— Onko tämä teidän lempipaikkanne?

Maria punastui, eikä vastannut mitään, vaan nousi aikoen poistua. Jo
varhaisimman lapsuutensa ajoilta oli hänellä mielessään niin monta
ennakkoluuloa patruuna Bohrmania — isänsä ikivihollista — kohtaan, että
oli mahdoton unohtaa niitä tässä hänen poikansa edessä. Hän ei tahtonut
olla missään tekemisissä Erikin kanssa, tunsipa melkein pelkoa häntä
kohtaan. Ja hän nousi aikoen mennä. Mutta tuntui kuin Erik Bohrman
olisi arvannut hänen ajatuksensa.

— Jos läsnäoloni haittaa teitä, tahdon _minä_ heti poistua. Tiedän
kyllä, miksi väistelette minua. Mutta muuten on naurettavaa, että
meidän pitäisi vihata ja vältellä toisiamme syystä, että vanhempamme
kerran ovat joutuneet epäsopuun. Eikö niin teistäkin? Hän katsoi
neitoseen vaaleanruskeilla, älykkäillä silmillään, joiden loisto oli
sametin hieno.

— Niin, onhan se naurettavaa tämä, kaikki tyyni se vihamielisyyskin,
— ja Maria olisi voinut jatkaa pitemmältäkin tähän tapaan tuntien
olevansa loukannut edessään seisovaa nuorukaista ja sen vuoksi, että
tämä sattui olemaan hänen isänsä vihamiehen poika. Niin tyhmästi ja
pikkumaisesti hän oli käyttäytynyt! Maria ei uskaltanut ajatella, miten
yksinkertaiseksi ja kylmätunteiseksi mahtoikaan arvostella hänet _hän_,
joka huulillaan viehättävä hymyily seisoi hänen edessään ja näytti niin
hyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.

Vähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.

— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän
nyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista...
niin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta...
nämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi
avomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän
käytöksensä.

Mutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan
iloa ja mielihyvää.

— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä... lempipaikassani, jossa
minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin
luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni
tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että
suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti
poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En
tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne.
Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla.
_Minulla_ on tapana tulla tänne aina tähän aikaan... Enkä huolinut
etäämpää tarkastella... Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut
vapaa kuin minä olen tullut tänne.

Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti,
kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä,
joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain
vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän
hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen
sanoi:

— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme
tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös,
ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se
kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat
teot tulla lasten päälle?

Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä,
joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean
kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa
kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut
milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään
uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla"
jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän,
mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä
keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut
toisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien
honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun
kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä
olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi
nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen
ikuisten vihollisten lapset.

Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi
valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän
tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.

Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen
siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan
tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi
_täytynyt_ puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen
sisimmässään vaikenemaan.

Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä
onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin
hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan.
Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli
tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman
melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli _hän_ tullut —
vapauttaja.

Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi
oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria
katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse
elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?

       *       *       *       *       *

Niin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut
Karl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt
hänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli
vanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja
lisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä
ja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään
riippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä
omaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän
rakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista
ylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua. — Maria kääntyi nyt
katselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat
istuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää
ystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo niin monta kertaa oli
kehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta
kertaa syvästi loukanneet.

Katsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä
vierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko
katkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui
entisiin haaveiluihinsa.

Maria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten
vuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin
yhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten
olentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa
sitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä
ainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen
he myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun
koetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava
aika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.

Onnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes
hän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti
käsillään kasvonsa.

Oli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen.
Hauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria
kerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma
houkutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä
hän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin
tulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan,
hänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut
tai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen
levottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän näki nuo ystävälliset kasvot
ja niiden hyväntahtoisen hymyilyn — samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli
hänen sointuvan äänensä:

— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin. — Hän
kosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea. — Tule
istumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli
jättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.

He istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla
Marialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa
Erikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he
tulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa
vakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin Erik voi
hänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään,
että Maria pian saisi oman onnellisen kodin.

— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä,
pikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää
tunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö.
Mari... tuollainen... on vain _haaveilua_... Sellaista olemme jokainen
kokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena.
Nuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan
haaveilun herättäjiä.

Ja rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän
piti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut
Tukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle
jotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia
uutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria
vain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen
vastaan. Mutta... hänen olisi seuraavana päivänä annettava ratkaiseva
tieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.

— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään,
— jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain
tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun _täytyy_ ajatella, niin oudolta kuin
elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei
ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät
sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla
saavutetaan melkein _kaikki_ — paina mieleesi se — _kaikki!_ Ja jos
sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. —
Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.

— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista
vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja
soinnuton.

— Kas niin... se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti
Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö,
jolle minä toivon _kaikkea hyvää_. Hän kumartui ja suuteli Marian
hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta
kertaa olivat koskettaneet.

Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot,
joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa
voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot
nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi
polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju
ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.

— Älkää menkö... älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. —
Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että
saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella _häntä_. Sitte lähden
mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen _en voi_... Sanoitte
äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä
hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri
sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa.
Jos _hänen_ tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu
vain... oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä
häneltä mitään... en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata
häntä... yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte.... te, joka
näytätte niin hyvältä... miten _voisitte_ kieltää minulta tämän? — Hän
oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.

Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen
jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen
sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös
polvistunutta neitoa.

— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät.
— Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen
ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi
uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut
taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään
rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari,
tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki
vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille
rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin
kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan
sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee
asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan
tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.

Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä
kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton
loiste.

— Ei _voidakaan_ tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan
aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on
luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi _voidaan_ menetellä
noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä
armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka
voitte ja tahdotte... Erik Bohrman _on tuleva_ omakseni... hän _on
tuleva_ niin totta kuin laupias jumala on taivaissa... Minä uhraan
viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.

Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka
silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte
hän lähti sanomatta sanaakaan.

       *       *       *       *       *

Tätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain
johdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä
suuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä.
Mutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa,
ettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva
Bohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän
kirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä
toimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun
kurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa.
Mutta joku päivä rouva Bohrmanin viimeisen käynnin jälkeen Maria sai
puheenalaisen vakuutusyhtiön tirehtööriltä ystävällisen kirjeen,
jossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti
hetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen.
Hän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva
Bohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän
kuitenkin matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella
vastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi
häntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi
suorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.

Maria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin
ainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei
tiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta
äskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan
vastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman
juuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi
hän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä _ainoastaan
sentähden_, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu,
milloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla
yhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta —
ainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut
sellaisen lapsen kuin Erik oli.

Muutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan
tavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö
ilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella
häntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin
kuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia
tapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki mielen niin kumman
rauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen
kavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen
isänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat
perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin
eläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein
tarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan.
Marian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan
puutarhaan.

Luutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja
tehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.

— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille
jäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton
kaiho värähteli sanojen välistä.

Maria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.

— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita
käytävän hiekkaan.

— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin
tiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä
toimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.

Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja
painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana
ruohopenkereelle hänen viereensä.

— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin
luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh,
päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä
unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi.
Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki
menneisyyden muistot rinnastani pois.

Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan
tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen
jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua
miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat
virranneet joka sanan mukana.

— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana
vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin
satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois,
jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät
vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta
ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit.
Uskokaa minua, asia ei ole _niin_ kuin te sen kuvittelette. Te ette voi
unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.

— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.

— Mutta minä _tiedän_ sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella
painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen
vuoksi...

— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen
tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun
luokseni.

Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas
metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi
vapisevalla äänellä:

— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi
jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa
ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään
ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja
kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä _kaiken_ teidän parhaaksenne.
Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja... siihen asti vanhempieni
koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät
tyttärekseen. Katsokaa minuun... noin, niin juuri olen kaihoten
toivonut teidän kerran katsovan silmiini!

Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen
leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen
joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas
ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea
rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän
lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa
tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän
taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei _voinut_ sitä. Ja kuitenkin
oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi
onnen... Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään
kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.

Luutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.

— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!

Maria jäi tuokioksi samaan asentoon.

— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.

Tuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.

— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole
mielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus! — Hän puristi
Marian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.

Muutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Ensimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl
Askerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä
Maria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti "reippaaseen, hauskaan
norlannittareen" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Karl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien
Marian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt
hiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle
vielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.

Mutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria
otti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän
järjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena,
kutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen —
kaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri
tilaisuuksissa joutuivat olemaan "förkkelinä," näyttelivät mielellään
tätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.

Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta
huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän
useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen
vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin
yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia
viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta,
havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt
valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta
sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.

Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla
rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta
kokemus osoitti, että ne _jäivätkin_ vain _tuulentuviksi_. Maria haki
useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin
monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän
huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi
suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä
mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan
todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt
hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai
hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä
pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja,
sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut
kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa.
Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi
hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi
itseään — mitä oli tehtävä?

Tammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin
raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa
täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua.
Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän
tahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava
katkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te
ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua."
Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden
humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten
kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa
oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin
perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen
suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut...
Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan
alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa.
Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi
vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi
huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker
oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää,
pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.

— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi
ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla
konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin
omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa.
_Silloin_ ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin
sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen _aavistuksesta_.

Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker
ei pitänyt vähääkään kiirettä.

— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä
iloisemmaksi tulisin, jos te... hän kumartui Marian puoleen ja
lausui salaperäisesti... tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään
Nybrovikenille päin.

Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain
ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.

— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti,
kun _minullakin_ on "_aikaa_" olla pari tuntia konttorista poissa
ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.

Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri,
mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja
toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada
muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin
— minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä...
Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi
hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl
Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja
Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei
hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä
elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita
nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa
eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki
itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon
ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat.
Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli
Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten
hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi
kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi
hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella
saattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen
leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa.
Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!

Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään.
Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä
sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi
kuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin
haaveilua!

He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille.
Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä
alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä
tunteen.

Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he
saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli
mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen
ja alkoi:

— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun
laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni
ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo
rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran
tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään
sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.

Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.

— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin
sanat.

Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.

— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä
sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota
ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni —
olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti
ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa.
Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö
niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.

Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.

Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun
varrelle.

Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.




2.


Matkustajat "Victoria" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota
lähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi
säikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa,
että oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa
näki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella
puolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi "medisiinari"
ottamassa vastaan omaisiaan.

— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes
lyöden veljeään olalla.

— No niin... no... kyllähän... Enhän minäkään raudasta ole. Oli
muutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä
tulisitte, mutta tulittepahan.

— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan
mamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi
äidille.

Medisiinari totteli pitemmittä mutkitta.

— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun
kaltaiseni poika, joka säännöllisesti "hinaa" sinut kotiin. — Villy
taputti leikillään äidin kättä.

Rouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.

— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.

— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi
sanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.

— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen,
mutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään
taaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään...

— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan
ollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.

Mutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi
saattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:

— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin
olento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi
pari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle
sitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On
työskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua
päivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää
hän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät
hänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta
vakaantuneelle, naineelle miehelle!

— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva
Askerin äänestä oli taittunut kärki.

Maria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti
hehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:

— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.

— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te
ette taas ymmärrä.

— _Hyvä usko_ on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.

Eellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen.
Äidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha
oli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He
vetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä.
Näillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä
ei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.

Ellen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:

— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko
juttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja
he kiirehtivät edelle.

Kun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria
toisille hyvää yötä.

— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.

— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja
aionkin heti käydä nukkumaan.

Tultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän
avasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut
hänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän
vastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.

Karl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja
hienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän
se juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili
muuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta.
Mutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään
huoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin
ennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään.
Tuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut
rajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset
avautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas
käveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi
hän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi,
että Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta
_mahdollisesti_. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja
antautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein!
Hän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä?
Toinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli?
Eikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo
epäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei
muuta mitään.

— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että
_hän_ oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen
ihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun
asioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän
olisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti
halunnut saada puhutella häntä... Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen
haudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin
tahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt
varma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra
Bohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi
puhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja
jos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen
vastakohtelun.

Niin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän
ajatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!

Pian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat
hiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian
sydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat
vanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo,
jotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.

— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli
koneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä
tässä tapauksessa on oikean ja väärän raja...!

Sisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin
nojatuoliin ja sulki silmänsä.

Eteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä
katseen ovelle päin.

— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin
aikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi
hän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei
saa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan
hänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin
rauhoittavaa...

— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota _ketään_ vastaan, huomautti
hän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.

Maria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän
olisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.

Silmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.

—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.

— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel
tuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja
koulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.

— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja
tervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin,
en voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla
ottaisin jäähyväiset.

— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin
ja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis
Norlantiin? Onnen lemmikki!

— Niinpä niinkin... oi, jos tietäisit... Ruskeat silmät säteilivät
puhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana
seisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti
sanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja
usein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja
suunnitellen tulevaisuuttamme.

— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne
olivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.

— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli
häntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen
voi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on
laitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen,
pikku raukka.

— Ei... oh... en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan
ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen
hiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.

— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa,
kauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään
Marian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää
— eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se
voi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen
suruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.

— Kiitos... Elli rakas... kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää
balsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria
painautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.

— Kas niin... niin... se on oikein... Se lieventää surua... tiedän sen
kokemuksesta.

— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin
äsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat
heti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne
puhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja
jos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt... Eikö Maria
sitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä,
tietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti
seurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime
aikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää _kaikissa suhteissa_.
Eikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva
Fraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka
voi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne;
hyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa
lempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei
ole todellinen _koti_. Tokkohan Maria tiesikään _kaikkea!_ Ei, olihan
hän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen
olennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa...

Lukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa
hänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta
saada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.

— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären
suudelman Marian otsalle ja hiuksille.

— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.

— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.

—. En tiedä, vakuutan sen... ei se ole mitään... ei yhtään mitään. —
Hän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki
siitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.

Maria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan
kaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa,
lempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada
matkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.

Mutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi
niin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria
oli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes
syksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman
päivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli
niin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut
lemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä
säteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä
nyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.

— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli
vain lausetapa ilman sisältöä.

Maria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.

— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten,
ketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni
hajonneet sinne tänne.

— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin
ystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin
kaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä
jotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään,
vaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa... Ehkä
se on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus.
Hän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä
kuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla
veri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna
kädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni
lausui:

— Vai niin... vai kuoli hän syksyllä.

Rouva Fraenkel ymmärsi koskettaneensa Marian sydämen hellimpiä kieliä,
mutta ajatukset tanssivat hillitsemättöminä hänen aivoissaan. Hänen
täytyi mennä vapaaseen ilmaan selvittämään niitä ja nousi sen vuoksi
lausuen hyvästi.

— Joko sinä lähdet? — Maria lausui tämän luonnollisella äänellään ja
pakotti itsensä hymyilemään. Tällaisenkin hymyilyn tunsi rouva Fraenkel
jo Marian lapsuuden ajoilta.

— Kuules, Maria, ethän sinä kai aio koko kesää istua täällä kaupungissa
kuivumassa?

— En, luojan kiitos! Jo ensi maanantaina muutan saaristoon erääseen
kesähuvilaan ja nautin siellä meri-elämästä, kylvyistä ja vapaudesta ja
kaikesta, mitä kesä tarjota voi. Oi, jos tietäisit, miten ikävöin sinne.

— Saatko Askerin koko perheen seuratovereiksesi?

— Ei, muutan sinne vallan yksin — ja tiedätkös, mitä se tahtoo sanoa?

— Kyllä kyllä! Mutta tuleehan toki kai miehesi mukaan?

— Ei, ikävä kyllä. Hänen täytyy olla kaupungissa ja käy hän vain
sunnuntaisin tervehtimässä minua. Olinkin sen vuoksi ajatellut ensin,
etten matkustaisi minäkään. Käy sääliksi häntä.

— Se nyt vielä olisi puuttunut. — Rouva Fraenkel naurahti. Hän oli
jälleen entisellä iloisella tuulellaan. — Älä vain rupea sen vuoksi
kärsimään erikoisia omantunnon vaivoja.

Matkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii
yksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen
rakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän
sanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi
ystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja
vastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan
äänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun
uudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen
paikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän
taputti Marian poskea.

— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä
Norlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva
Fraenkel oli mennyt.

Eriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän
ajatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa.
Hänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä
viihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin,
mutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi
saattanut olla huonoilla teillä... Sehän oli kuolettavaa ajatellakin!
Kaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut
eikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä
"toveri-elämää", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota
tuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada
miehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl
Asker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin
paljon viehättävää...

Nyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen.
Mutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin
hän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet
luotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin...

Tänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa
ja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi
soittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut
osata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.




3.


Kun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla
matkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös
ja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen.
Kaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut
viipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli
niin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt
koko yön? Jossakin "toverien" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän
vapauden "huvitella" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen —
miten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon,
pääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä
elintapojen vuoksi.

Oi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan
häiritä.

Hän kuuli eteisessä lukon rapinaa, sitte askeleita lattian poikki —
se oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta
nähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan
koomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja
vaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä
suoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:

— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain
muutamia hyviä ystäviä koolla, jotka...

Maria keskeytti sukkelaan.

— Rakkaani, anna minun olla kuulematta, missä olette olleet — se ei
minua ollenkaan huvita. — Hänen äänensä oli hermostunut. Kaarlon
alakuloinen käytöstapa saattoi hänet aavistamaan miehensä salaavan
huolellisesti jotakin... Sitä ei voinut ajatella.

Koko aamupäivän oli hänen asunnossaan tavaton kiire ja hyörinä. Mamma
Asker toimitti lukemattomia asioita ja lähetti milloin yhden milloin
toisen sanan ja hänen tyttärensä juoksentelivat portaissa. Maria oli
äärimmilleen hermostunut, toivoi jo ettei milloinkaan olisi koko
matkalle ajatellutkaan eikä saanut hetkenkään rauhaa ennen päivällistä.

Mutta kun hän kello kolmen aikaan seisoi eteisessä matkapuku päällään,
säteili koko hänen olennostaan salaamatonta iloa. Nyt oli kaikki ohi —
pian on höyryvene vievä hänet Tukholman saaristoon. Tätä ajatellessaan
saattoi hän ystävällisesti hymyillä kaikille, puhua sydämellisesti ja
ottaa iloisena vastaan omaisten onnentoivotukset ja varoitukset. Ja kun
hänen anoppinsa vihdoin tuli alas, meni Maria erityisen hellästi hänen
luokseen ja taputti olalle.

— Kun mamma lähetti Agnesin sanomaan, että tulette itse luokseni, en
tullut ottamaan jäähyväisiä.

Mutta mamma Asker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuntui niin
omituiselta, että hänen nuori miniänsä saattoi noin iloisella mielellä
jättää heidät kaikki — ei ollut tästä vaikea arvata, mitä tunteita hän
povessaan heitä kaikkia kohtaan kantoi.

— Mutta sen minä sinulle sanon, että en koskaan ole nähnyt sinua noin
keveänä kuin nyt, jolloin koko kesäksi käännät selkäsi miehellesi ja
omaisillesi.

Rouva Asker oli oikeassa — sitä ei käynyt kieltäminen. Senpä vuoksi
Maria ei vastannut mitään; hän ainoastaan hymyili. Mutta tämä hymyily
harmitti anoppia vielä enemmän.

— Vaikka nyt todella olisi miten viehättynyt matkaansa, ei pitäisi
sitä noin julkisesti näyttää. Luulin sinun edes tuntevan jonkun verran
kaipausta erotessasi hyvästä, kiltistä miehestäsi. Mutta sinähän et
tiedä kuinka olisit tuossa kaikessa mielihyvässäsi. — Rouva Askerin
äänessä oli pyhää suuttumusta.

— Mamma rakas, mitä johtopäätöksiä nuo nyt ovat, kuului Kaarlon ääni
viereisestä huoneesta.

— Sinuahan juuri, poikani, hänen sydämettömyytensä pitäisi ennen
kaikkea haavoittaa. Kun niin vapaasti...

Karl Asker keskeytti äitinsä kärsimättömänä.

— Sydämettömyytensä... tyhmyyksiä! Älkää huoliko yhtään. Hän sanoi
juhlallisesti kovemmalla äänellä: — Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin
muulloin nähdessäni ettei vaimoni teeskentele. — Hän puristi lujasti
Marian kättä ja he lähtivät.

Isollakadulla hetken äänettöminä käveltyään kumartui Kaarlo sanomaan
hiljaa vaimolleen:

— Pikku Mari, sinä et vaan saa ajatella pahaa mammasta; ei hän tarkoita
niinkuin sanoo. Hänhän on vanha ja kivuloinen. Hän pitää sinusta
kuitenkin; tässähän on vain se vanha juttu, että anopit eivät koskaan
voi antaa anteeksi miniöilleen sitä, että nämä vievät heiltä heidän
poikansa. Mutta siitähän ei tarvitse välittää. Älä ole ollenkaan
pahoillasi!

— En, Kaarlo, näethän sen itsekin. — Maria kääntyi hymyillen mieheensä.

— Niin näenkin. Sinä olet niin hyvä ja alttiiksi antava. — Kaarlo
puristi hänen vartaloaan itseään vasten.

Laivasillalla vilisi kansaa kaikennäköistä, eikä höyryveneissä
näyttänyt olevan enää olenkaan tilaa. Kaarlo oli kuitenkin väsymätön
hankkiakseen vaimolleen mukavan istumapaikan. Se onnistuikin. Laivan
reunalla, kaidetangon vieressä, löysi hän vihdoin vapaan paikan ja
tiesi Marian juuri siitä erityisesti pitävän. Hän ei tiennyt muuten,
miten olisi oikein palvellut pikku rouvaansa, ja Mariasta tuntui kaiken
aikaa kun olisi miehensä tahtonut jotakin hyvittää, jotakin katua.

Höyrytorvi soi ja Kaarlo kumartui suutelemaan Marian kättä.

— Mutta eikö totta, Mari, miten paljon sinulla onkaan käyttörahoja?
Ehkä ne eivät riitä, niin että... Hän otti povitaskustaan lompakkonsa.
Avatessaan sen putosi lehtien välistä punaisella silkkinauhalla
solmittu vaalea hiuskiehkura Marian syliin. Aviopuolisot katsoivat
toisiaan silmiin ja se katse oli erilainen kuin milloinkaan ennen.
Kumpainenkaan ei lausunut yhtään sanaa.

— Kiitos, Kaarlo, minulla on niin paljon kuin tarvitsen. — Maria
kääntyi katselemaan kuninkaallista linnaa.

Minuutin kuluttua lähti höyryvene rannasta.

Marian koko tunne-elämä riehui ilmi kapinassa Kenen oli se
hiuskiehkura, jota hänen miehensä kantoi sydämellään? Ja kaikki
kysymykset ja ihmettelyt, jotka hän viime päivinä oli urhokkaasti
torjunut takaisin, myrskysivät esteettöminä uudelleen esiin. Hänen joka
jäsenensä oli herpoutunut ja vaivoin saattoi hän olla purskahtamatta
itkuun. Mielen liikutuksesta kalpeana istui hän kumarassa ja katseli
aaltojen tyyntä leikkiä. Kuka oli _hän_, se nainen, joka oli sytyttänyt
hänen miehensä sydämen, kuunnellut hänen imartelujaan ja antanut
hänelle lemmen muiston, hiuskiehkurasta solmitun kahleen? Kuka oli hän?
Oli kuin hienoinen harso olisi vetäisty pois Marian silmien edestä. Hän
näki kaikki niin toisenlaisessa valossa kuin ennen. Ja hän ymmärsi...
hän ymmärsi, mitä Ellen Fraenkel oli sanonut, että Kaarlo on mielissään
hänen poismenostaan ja nyt tiesi hän syyn niihin salaperäisiin
puheihin, mitä oli kuullut, että nimittäin miehensä oli jälleen alkanut
viettää täydellistä nuorenmiehen elämää. Nyt ymmärsi hän... Niinmuodoin
ei hän näiden neljän vuoden kuluessa ollut muuta kuin ajankuluke,
leikkikalu, johon Kaarlo jo oli kyllästynyt. Hän oli kai miehelleen
jotakin liian tavallista — liian vanhanaikaista. Kaarlo halusi kai
vaihtelua — uutta ja aina uutta hän halusi. Ja se nainen, jonka
hiuskiehkuraa hän kantoi sydämellään, se kai oli Kaarlon lemmen esine.
Hän — tuo valkotukkainen olento — oli työntänyt Marian syrjään. Hän
ehkei koskaan vanhene. Varmaankin on hän nuori — hyvin nuori ja kaunis,
sillä Kaarlo rakasti nuoruutta yhtä paljon kuin vaihtelua. Millainen
vaikutusvoima hänellä mahtaakaan olla! Onko hän tämän vaikutusvoimansa
vuosien kuluessa kehittänyt? Niin, Maria melkein uskoi sen. Kaarlo,
joka ei ollut varma itsestään, tietää ei olevansa iäksi kahlittu ja
siksi voi suhde olla hetken leimuava. On luonteita, jotka eivät voi
sietää ikuista valaa, sellaista, jota ei _voida_ purkaa. Ja tällainen
luonne oli nyt Karl Asker.

Mutta hän — tuo nainen — saattoi ehkä kauvankin pitää heidän välisen
suhteensa kukoistavana, sillä heidän välilläänhän ei ollut mitään
kaavamaista eikä sitovaa. Kaarlo pitäisi tuota valkokiharaista jonakin
kiellettynä hedelmänä ja siinä on juuri tämän houkutteleva viehätys. Ei
mitään edesvastuuta koskaan, eikä nuhteita ja pahastuvia silmäyksiä.
Niin — hänen, tuon tuntemattoman kaunottaren luona, Kaarlo siis oli
istunut kaikki ne illat, mitkä Maria kotona oli viettänyt ikävässä ja
aika ajoin levottomuudessa; hänen luotaan palasi hän aamusin hiipimällä
syrjäkatuja myöten kotiin skandaalia välttääkseen. Hänen tähtensä
Kaarlo oli riistänyt omalta vaimoltaan yörauhan, ryöstänyt seuran ja
tehnyt hänet niin pettyneeksi ja surulliseksi, jollainen hän viime
aikoina useimmiten oli — hänen tähtensä Kaarlo ehkä vihdoin on uhraava
kaikki.

Maria oli vähitellen, vastoin tahtoaan, kiihoittunut äärimmilleen;
hänen kasvonsa vaihtoivat alituiseen väriä. Hän painoi otsansa
lujasti kylmiä käsiään vasten. — Kuinka oli se mahdollista — kuinka
saattoi hän! Kuinka voi olla niin kovasydäminen ja armahtamattomasti
pettää? Ja miten hän kuitenkin toisinaan oli petollisen ystävällinen
ja rakastettava? Huu! — Mariaa oikein värisytti sitä kaikkea
ajatellessaan. Kaarlo oli ollut tänään niin huomaavainen ja
ystävällinen vaimolleen ja sellainen tulisi hän aina olemaan — sen
tiesi Maria. Karl Asker ei ollut ollenkaan paha luonne — kaukana siitä!
Hän oli aina sydämellinen ja huomaavainen ja täytti kaikki vaimonsa
pienimmätkin toivomukset arki-elämässä. Hän oli väsynyt vaimoonsa,
hänellä ei milloinkaan olisi ollut sydäntä hyljätä puolisoaan, mutta
hän oli ollut kai ainoastaan leikkikalu ja siinä kaikki.

Raitis meri-ilma viihdytti kuitenkin vähitellen Marian särkyneet
hermot. Hän peitti toisella kädellään silmänsä ja itki hiljaa. Rauha
ja tyyneys palasivat jälleen koko hänen olentoonsa. Hän saattoi taas
nauttia kauniista luonnosta, seurata silmillään aaltojen leikkiä ja
vaipua unelmien maailmaan.

Ehkei se kaikki sentään ollutkaan niin vaarallista kuin hän oli
kiihoittuneessa mielessään kuvitellut...

Lindalsalmen rantaan päästyä oli hän täydelleen entisellään. Hän lähti
astelemaan samaa metsäpolkua kuin muutama päivä sitte käydessään
täällä miehensä omaisten kanssa. Oli herttaista olla yksin, antaa
katseen levätä hongikon tummassa varjostossa, jonka läpi kuitenkin
siellä täällä päivänsäde pilkahti, nähdä auringon vaipuvan yhä alemmas
puitten latvojen taa ja kuunnella aaltojen kohinaa... Maria nautti
kaikesta niinkuin ainoastaan viljelemätön kaunomieli voi nauttia.
Ja kävellessään yksinäistä kiemurtelevaa metsäpolkua ei hän mitään
toivonut niin sydämellisesti kuin saada nähdä _hänet_ — ensi lempensä —
Erik Bohrmanin. Tämä tunne kasvoi ja kasvoi — se täytti hänen sielunsa
kokonaan. Surulle ja vaikutuksille altis mieli ei voinut häiritä
milloinkaan sitä tunnetta — siksi syvällä olivat sen juuret. Peittää ne
sen hetkeksi saattoivat, mutta sammumaton liekki hehkui tuhkankin alla.

— Oi, jos hän nyt juuri tulisi, jos kohtaisin hänet tässä metsässä!
— ajatteli Maria. Hän hiljensi askeleitaan ja katseli tarkasti
ympärilleen; hän oli melkein varma, että Erik Borhman tulee... Mutta
hän ei tullut.

Tultuaan huvilan luo näki hän läheisellä rinteellä erään hongan
juurella huopavaatteen ja siinä _hänet_. Hän nukkui. Toinen käsi
suojasi silmiä ilta-auringon paahteelta. Hattu oli vieressä ja
päivettyneeltä otsalta kohosi tukka muodostaen pari tummaa aaltoa.
Piirteet olivat samat kuin ennen, sama sopusuhtaisuus ja... niin,
vuodet eivät olleet pystyneet häneen. Maria katsoi ja katsoi, salainen
voima hänen silmiään kiinnitti siihen yhteen paikkaan. Tietämättään ja
tahtomattaan hiipi hän lähemmäksi. Ei yhtään ihmistä ollut saapuvilla.
Hän pysähtyi lähelle. Nyt hän näki hänet selvään — piirteet olivat
samat, mutta kasvojen ilme toisenlainen kuin ennen. Hän oli kalpeampi,
eikä enää niin nuorekas kuin ennen. Mutta hän oli kuitenkin... Oi,
Jumala!... Sisällisten taistelujen ja mielenliikutuksen masentamana
laskeutui hän istualleen ja nojasi hongan sammaleista runkoa vasten.

Silloin näki hän Erik Bohrmanin liikuttelevan ja heräävän. Maria ei
tiennyt, mistä hän sai voimia, mutta silmänräpäyksessä oli hän noussut
ja sukkelaan paennut, katumuksen ja pelon pakottamana. Mitä olikaan hän
tehnyt?

Pian senjälkeen rouva Fosser yksinkertaisessa salissaan otti
ystävällisesti vastaan uuden kesävieraansa.

— Ei, mutta kas, pikku rouva! Tulittepa odottamatta. Olemme olleet
vastassa aamulaivalla. Mutta rouva Asker tuleekin parhaaksi
päivälliselle.

Maria viipyi kauvan omassa huoneessaan ennenkuin uskalsi päivälliselle
kaikkien uteliaisuuden esineeksi. Oli vallan mahdotonta hänen tuntea
itsensä täysin tyyneeksi ja turvalliseksi — tuon tuostakin kävi
kummallinen vavahdus koko ruumiin läpi. Päivälliskello soi toisen
kerran — aivan varmaan hänen tähtensä, ja nyt täytyi hänen mennä. Hän
oli levoton siitä miten käyttäytyisi ensi kohtauksessa ja toivoi jo
hetkisen, että olisi valinnut toisen suviasunnon, mutta vain hetkisen.
Hän astui vakavin, vaikka hitain askelin päivälliselle. Ruokasaliin
olivat jo kokoontuneet rouva Fosser ja kaikki hänen kesävieraansa.
Herrat puhelivat voileipäpöytien ympärillä ja naiset olivat siellä
täällä ahkerassa syöntihommassa hekin. Verannalla, selin toisiin,
seisoi Erik Bohrman — yksin. Tiesikö hän, että Maria oli täällä? Pitkän
esittelyn loppupuolella tuli hän huoneeseen. Vaaleanruskeissa silmissä
oli muuttumaton katse. Hän teki miellyttävän, arvokkaan kumarruksen.

— Hyvää päivää, rouva Asker, lausui hän enemmän luonnollisella kuin
sydämellisellä äänellä. — Onpa siitä aikaa, kun...

Maria tunsi itsensä täysin tyyneksi ja olisi mielellään vastannut
kiitollisella katseella, mutta ei uskaltanut. Hän oli sydämestään
iloinen — Erik Bohrman oli sittekin sama kuin ennen, ja silloin ei
Marian tarvinnut pelätä seurustelua hänen kanssaan. Herra Bohrmanin
käytöstapa ensi kohtauksessa puhui enemmän kuin Maria tahtoi itselleen
tunnustaakaan.

— Tunteeko herrasväki toisensa? — kysyi rouva Elfving hieman
kummastuneesti.

— Oh, mehän olemme molemmat Norlannista ja samalta paikkakunnalta.
Tietystihän me tunnemme.

Päivällispöydässä he innokkaasti puhelivat kaikenlaisista
jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria puheli myöskin muitten
päivällisvieraiden kanssa ja pian oli keskustelu vilkkaassa vauhdissa.
Puheltiin leikkiä laskien yhdestä ja toisesta asiasta, eikä tuossa
pienessä kesähuvilassa ennemmin ollut milloinkaan vietetty niin
hupaista päivällishetkeä. Päivällisen jälkeen meni kukin lepopaikalleen
puutarhaan tai rinteelle. Erik käveli Marian rinnalla ja puheli yhtä ja
toista kesävieraista. Maria oli äänetönnä ja hymyili; hän tunsi itsensä
nyt niin kummallisen rohkeaksi tietämättä syytä.

— Helkkarin sievä ja hauska olento tuo rouva Asker, virkkoi
tukkukauppias Elfving rouvalleen, joka oli mukavasti sijoittunut
verannalla olevaan nojatuoliin.

Rouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.

— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta
herroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon
arvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten
kanssa.

— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja
puhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja
istuutui paremman puoliskonsa rinnalle.

— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik
Bohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.

— Oo — ho, sepä hauskaa... Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. —
Sittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu
lepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä
minun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He
saapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin.
Huopavaate oli vieläkin levällään maassa.

— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä
todistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan
minulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne
hetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.

— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä
humisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan
sieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen
kohoavaan metsänreunaan.

Mutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli
kiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa.
Vaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi
jyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.

— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän
välillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri
tuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin
ennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta
huulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.

Maria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti
valkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli
tervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava
hymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse
suuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa
onnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen
herännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja
muisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin
katsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä
häneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik
vielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut
häneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni "Te" —
sana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä
aikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin
kohtasivat toisensa.

— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä
häneen.

— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu
reipas sointu.

Mutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:

— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin
näen miehenne.

Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:

— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?

— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä
ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat
nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö.
Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein
on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin
jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja
kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.

— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?

— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten.
Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä
suhteessa aivan syyttömiä ole.

— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon
kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo
unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta _juuri silloin_
pitäisi enimmän huolehtia.

Niin se on. Mutta _te_ ette näytä kuuluvan niihin naisiin.

— En, enkä tahdokkaan kuulua.

— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa
jotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.

— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi, miten hyvin
sen ymmärrän!

— Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan surunvoittoisesti
rouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä ymmärtää.

Rouva Asker teki lähtöä.

— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. — Ehkä on
parasta mennä sisään.

Erik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä myöten
ylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä siirtyä hyvin
vaarallisille aloille.

— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva Asker
tavallisella äänellään.

— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen nimittäin
ottanut kuukauden virkaloman.

— Minne lähdette sitte?

— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä
nimitetyksi erääseen virkaan.

Minulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia
myöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on
vihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.

— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.

— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät eläissään
ole nähneet varjoakaan toisistaan.

He olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat
kokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas
keskustelu vilkkaaseen vauhtiin.




4.


Maria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi
siellä mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin,
koko saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi
hänen hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden.
Hän oli muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko
sielustaan nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä
arki-elämän yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille
ja menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut,
mitä tulisi tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden
suosikki, hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja
tarttui toisiinkin. Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut
ja he olivat hyviä ystäviä.

— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja rakastettava,
vaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving miehelleen pari
päivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva Fosserin luo.

Tämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan lausunut
paheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin alituisesta
seurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat molemmat norlantilaisia
— lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee paljon yhteisiä muistoja —
mitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä yleistä myötätuntoa huvilan
"päivänhenkilöt" käyttivätkin hyväkseen seurustelemalla toistensa
kanssa päivät päästään. Usein kumminkin, kun Maria oli koko päivän
viettänyt jollakin hauskalla purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä,
tunsi hän jonkunmoisia omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa
mentyään. Mutta silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt
putoavan miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja
ja öitä, jotka kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa
oli saanut viettää — ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä
kaikessa? Hän ei ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut
nähdä, miksi ei hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?

Mariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin ennen.
Kaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen luuli sen
aiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän kummastuneet
mamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat Marian iloisena
ja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he jotenkin suurella
melulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät vastaan
sydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi kertaa olivat
he käyneet rouva Fosserin luona.

— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen heidän
toista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut ja
tullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?

Niin, sen olivat kaikki panneet merkille.

Mitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen,
mikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään
virkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon
muutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla
niinkuin se oli.

Aamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan
kesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se
oli Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti.
Hän ei huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla
tarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin,
tahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut
irtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään.
Hän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea
epäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin
kuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli
viiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.

Aamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.

— Olen täksi päiväksi vuokrannut veneen ja rohkenen ehdottaa pitkää
purjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta muuten
luonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi
purjehtiminen teitä paljon virkistäisi.

— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään tänne
ja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen ikäänkuin
peläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan sanotuksi. Katse oli
maahan luotuna.

— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän tulee.

— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan epähuomiossa
pitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä sen olisi pitänyt
eilen saapua.

— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on
viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja...

Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään
ilmenevää ikävää:

— Lähdettekö pois täältä!

Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua
silmiin.

— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä
matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia
koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva
Askeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa
kaukaiselta metsänrannalta.

— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin
rukous.

— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.

Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja
vasta laivasillalla Maria virkkoi:

— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin
Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli
lähtöajoista ja kaikista.

— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.

Karl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti
poskelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he
vilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili.
Iltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja
illallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt
palatessa ja meni pian vuoteeseen.

Seuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:

— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan niin
mainiosti yhteen.

Kun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen kannella,
ojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja virkkoi:

— Kuules Bohrman, kun tulet kaupunkiin jonakin iltana, niin pistäydy
talossa. Vakuutan toimittavani sinulle ja itselleni p—n hauskan illan.

— Kiitos, kiitos! Mutta viihdyn mieluummin täällä saaristossa loma-ajat.

— Aha... jaha... vain niin! Ja kuka se on, joka sua täällä "vetää"...?

Vene erkani rannasta Maria, liehutti nenäliinallaan ja Erik Bohrman
heilautti hattuaan.

— No mutta kaikessa tapauksessa sentään — jos vahingossa eksyt
kaupunkiin, niin tule toki minun luokseni yöpuulle, huusi Kaarlo vielä.

Maria ja Erik kääntyivät takaisin huvilaan.

— Oh, meidän on varottava itseämme, meidän on varottava, — sanoi Erik
Bohrman.

— Mitä tarkoitatte?

— Olen tullut viettämään saaristoelämää, sillä kaupunkielämästä olen
saanut kylläni Upsalassa, enkä sitä enää kaipaa, mutta kiusaus voi
toisinaan tulla aavistamatta.

— Luuletteko... että _hän_ viettää tuota "kaupunkielämää?"

— En tiedä, mutta kovin paljon hän pitää punssista ja se on
tavallisesti epäilyttävä merkki.

— Sitä ei voi kieltää. Punssi on todella hänen mielijuomansa.

He kävelivät tuokion äänettä. Maria taisteli itsensä kanssa, mutta ei
lopulta voinut olla suoraan kysymättä:

— Sanokaa, mitä piditte miehestäni?

Tuomari Bohrman vastasi hetken kuluttua:

— Veli Asker on omituinen luonne, hänessä on paljon hyvää jos pahaakin,
niinkuin meissä kaikissa syntisissä ihmisissä. Hänessä on koko lailla
kevytmielisyyttä ja nautinnon himoa, mutta niinkuin tuollaisissa
luonteissa tavallisesti, vastaavassa määrässä hyväntahtoisuutta ja
tasaista, tyyntä mieltä. Hän on luonne, jossa hyvä ja paha on näkyvissä
selvemmin kuin useissa muissa ihmisissä, ne ovat kuin perusaine, jota
kuvanveistäjä käyttää. Sen vuoksi tuollaisten luonteiden arvosteleminen
on peräti vaikeaa.

Maria oli tullut varsin totiseksi.

— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta _minä_ en ole
voinut vaikuttaa häneen niin, että... että minua voitaisiin verrata
kuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta muovailla
siron esineen. Hän on mennyt omia teitään...

— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja
kätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole
sitä voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette
vaikutuksille alttiina.

He kävelivät hiljaa edelleen.




5.


Kesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli,
ei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä,
mutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat
muut kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt
uudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja
päivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan
rannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan,
etteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona,
rinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin
hieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli
hurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja
tyyntä. Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet
lempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket.
Rannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen veteen.
Milloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi tummansiniseltä
taivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten törmäsivät rantaan ja
milloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta aina oli luonnossa
sama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä vaikutusvoima. Erik ja Maria
rakastivat kumpainenkin tätä vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin
mitään muuta ja omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät
kumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma oli,
se sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta kertaa
unohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että armoton kohtalo
oli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että _kaikki oli ohi_,
ikuisesti ohi!

Hetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan
kalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik
palasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos,
jonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki
ääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen
kasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.

Tuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja
silloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle silmien
ja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja kuunnella
voimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen sydämensä nyt? Hän
keskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo luvattomille teille
harhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla epätietoisuudessa omista
tunteistaan, sillä hänellä oli varma aavistus, että sinä päivänä kuin
ne selviytyvät, on hänen onnensa aika ollut ja mennyt.

Rouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt Maryhillissä
Mariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon parempi kuin
ennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt saaristossa.
Viime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi kaupunkiin,
sillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta Maria oli
itsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin syksyn kylmät ja
myrskyt tulevat.

— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja katsoi
iloa loistavilla silmillä miestään.

— Kauvanko Bohrman vielä viipyy täällä? kysyi Karl Asker yhtäkkiä
heidän kävellessään alas höyryveneelle.

Maria kumartui ottamaan kukkaa maasta; hän tunsi punastuvansa.

— Hän lähtee luultavasti näinä päivinä.

— Vai niin! Otaksunpa, että sinä tulet kotiin samoihin aikoihin.

— Kuinka niin?

Niin, näetkös, — Kaarlon ääni oli salaperäinen ja tärkeän näköisenä
kuiskasi hän, — se on sillä lailla, että... Sinä olet kai sen
huomannut... mamma sanoi, ettei hän voinut erehtyä Borhmanin tunteista
_häntä_ kohtaan. Ja hän, tietystikin, on aivan hullaantunut juristiin.
"Joko _hänet_ tai ei sitte ketään," on hän sanonut sekä mammalle että
minulle, ja sinä tiedät, että hän on luonne, jota eivät kaikki tuulet
häilytä.

Maria oli suuresti kummastunut eikä ymmärtänyt sanaakaan.

— Mutta sano herran tähden suoraan, Kaarlo, ketä tarkoitat, äläkä puhu
arvoituksilla! — huudahti hän hiukan vihaisesti.

— Ketäkö tarkoitan: he ovat rakastuneet toisiinsa — Bohrman ja Agnes —
olet kai sen huomannut?

Maria löi kummastuksesta yhteen käsiään.

— Agnes ja tuomari Bohrman! hän pani erityisen painon joka sanalle. —
Ystävä rakas, se on hurjinta mielikuvitusta, mitä ajatella voi.

Karl Asker näytti joutuvan hämilleen.

— Niin, enhän minä tiedä, mutta niinhän ne sanovat, mamma ja
Agneskin... ja muuten, niin vaikka se ehkä nyt vielä on mielikuvitusta,
voi se muuttua todeksikin.

— Ei... koskaan! Minä vakuutan sen.

— Vakuutatko — mistä sinä tiedät? — Karl Asker ei voinut olla
ihmettelemättä vaimonsa äänen vakuuttavaa päättäväisyyttä. — Kuuleppas
minun suunnitelmaani: Minä kutsun Bohrmanin tuon tuostakin kotiimme ja
siellä hän ja Agnes saavat rakennella lähempää tuttavuutta toistensa
kanssa ja suorittaa pienen rakkausafäärinsä. Jos tunnen Bohrmanin
oikein, niin... ja Agnes on kaikin puolin hyvä tyttö.

— Eivät _kaikki_ halua mennä naimisiin rahojen tähden. — Marian ääni
oli niin kummallinen.

— Ei, ei tietystikään, Mari kultani. Useimmiten kokonaan muut
ominaisuudet saavat kiintymään, mutta jos on köyhä, niin kuka tietää...
Rahat ovat aina hyviä olemassa.

Maria ei vastannut.

Mutta Kaarlo jatkoi vakuuttaen:

— Sehän on vain pieni suunnitelma, jonka äiti ja minä olemme keksineet
auttaaksemme Agnesia. Eihän siinä mitään pahaa ole, ja _jälkeenpäin_ he
molemmat kiittävät meitä. Eikö totta, sinun pitää olla mukana asiassa.
Sinähän tunnet hänet vanhastaan ja voit vaikuttaa paljon jos tahdot.

Nyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan oli
niin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.

— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina mieleesi
se, _en missään_.

— Mutta jos _minä_ sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet kotiimme
niin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl Asker äkkiä
kiihtyneellä äänellä.

— _En mitään. Sinä_ saat tehdä kuten tahdot.

Kun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen
palasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä
olo-aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein
nauraa. Puuttuisi, että _hänkin_ nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun.
Kaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän on
liian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista
kuvitellakaan... Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut
Marian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista miehensä
omaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin muille. Siinä
kaikki... Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein kävivät
Maryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli hän
kyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina saanut
osakseen; nyt käsitti hän syyn.

Huvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien yksinäisyyttä
ajatuksilleen.

       *       *       *       *       *

Kuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs nuori
tyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli lähettänyt
hänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt virkistäisivät
hänen "kalpean liljansa," kuten rouva Fosserille lähettämässään
kirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli kuusitoistavuotinen,
tavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen pieni olento. Hän oli
ollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat verettömät ja koko olento
arka ja hento. Ensi päivästä lähtien viehättyi hän heti Marian seuraan
ja hermostuneet, haaveilevat silmät katselivat häntä jonkinlaisella
ihmettelyllä. Anny totteli hänen pienintä viittaustaankin — Maria
tarvitsi vain kiinnittää siniharmaat silmänsä tyttöseen, ja tämä oli
kuin tenhottu. Hän melkein jumaloi Mariaa, suuteli usein hänen käsiään
ja nojasi mielellään helmaan. Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa,
mutta pian hän siihen väsyi. Ei saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos
meni huoneeseen ja alkoi kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin
sai olla varma, että pian kuuluu koputus oveen ja arka ääni: "Rakas
pieni herttainen Maria, enkö saa tulla sisään?" Ellei Maria silloin
ottanut häntä vastaan, kuului oven takaa miltei epätoivoinen: "Oi,
Maria kulta, olkaa kiltti!" Se oli niin luonnottoman surullista, että
Mariaa usein pelotti; sehän muistutti vallan mielenvikaisuutta!

Toisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki hänen
seuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla epäystävällinen,
melkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan, mutta mikään ei
auttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen koputtaessa ovelle
oli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai suorastaan lausunut
kovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa tilaisuuksissa katseli
häntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi katseensa alas ja
hiipi hiljaa pois.

Mutta seuraavana päivänä oli sama asia.

— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta neuvoa.
— Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen hänelle,
jopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän lujalla
äänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon ihmeellisen
ihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi käsivarresta —
mutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän minussa uudelleen
kuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä?

— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.

— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?

— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.

— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.

— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä kunnossa,
tai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu, tapasi hän
sanoa.




6.


Oli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten vihreys
oli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän kirkkautta
— oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus kohta on
lakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin huvilassa
ja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan. Hän oli
noussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut hyvästit
kesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan uudelleen niitä?
Hän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan samantekevää, vaikkei hän
näekään. Mutta sydämensä salaisuudesta toivoi hän tämänlaisen kesän
uudelleen saavansa viettää — ehkä jo ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä
siitä oikein on? Maria käveli hitain askelin puutarhassa, ei voinut
suoria ajatuksiaan, ne olivat niin raskaat, melkein yhtä raskaat kuin
hänen mielensä. Hän asteli puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta
kuului askeleita takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:

— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme loppuu
kohta. Saanhan tulla mukana metsään?

Maria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.

— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.

— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.

— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen
ole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä
ankaruudella.

— En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin
ikävä metsään.

— Tiesitkö minun olevan täällä?

— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut
mitään, ennenkuin näin Marian täällä.

Maria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen
vaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli
toivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä
ajaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään. Suuren,
sammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan maahan; Anny
Bahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.

— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.

— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja mamman
luo.

Maria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin olla
täällä oloonsa viehättynyt?

Huulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja
tunteettomalla äänellä:

— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian
omissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä
lausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.

— Ei!... En tiedä... En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.

Nyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.

— Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta? Sanot,
ettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin aina
juokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?

— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin sisäinen
voima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä rouva Askerin
polvelle. — Ja... niin, en minä osaa sitä selittää.

— Ja... mitä? — huudahti Maria.

— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori Vesterdahlin!

Ahaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä
alkoi asia yhä enemmän kiinnittää.

— Kuka on tohtori Vesterdahl?

— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän
ajan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja
kalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.

Maria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä tiennyt
mitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua herätti
hänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen kuiskasi:

— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.

Puhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen juurella,
lähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin hartaana
katselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää metsänreunaa veden
tuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä ympärillään tapahtui.
Maria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä syystä alkoi veri hänen
poskillaan vuoroin kohota ja laskeutua.

— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään
tytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.

Itse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli
saattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa
tilaisuutta... hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään... Eihän se
ollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen sydämensä
voittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata häntä katseellaan
täällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää hänelle ne katseet
ja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa ikipäiviksi sielun
syvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin kuului läheltä
valittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi eroittaa,
se oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin ilmasi
kärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä käteen ja
yhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman oli nimittäin
kuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen huulet puoli
avoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului. Sitte hän lähti
hiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona hän pysähtyi
ja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän polvilleen ja
veti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri, haavoittunut
koira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava. Maa oli yltympäri
veressä ja eläinraukka näytti olevan uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki
tarkoin haavan.

— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla
äänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan
parantaa kipeää... Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui keveästi
haavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan kohdalle. Sitte
juoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas noin, pestäänpäs
nyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä, joka sanassa, joka
äänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa haavoittunutta elukkaparkaa
kohtaan. Se oli niin sydämellistä, että Maria luuli sen voivan
liikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin olennossa ei ollut mitään
teennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä metsässä ja käyttäytyi
vapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään tietoisuutta siitä, että
neljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen seurasi joka hänen
liikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi kaistaleiksi ja sitoi
huolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui hän istumaan
maahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen hienoa kuonoa
puheli:

— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko
yönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku
kuulisi itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut
lohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat
huokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne
olisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt
helpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se on
yhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan kivun
ilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik Bohrman painoi
otsansa koiran valkoista kuonoa vasten.

Mariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen sydäntään
ja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja
huulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin rintaansa, rautainen
kahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin tahtoisi rintakehän
halkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti selkeni Marialle, että Erik
Bohrmania yksin oli hän rakastanut silloinkin kuin oli uskotellut ja
luullutkin rakastavansa toista. Erik yksin oli ollut hänen sydämensä
kaikkivaltias. Oi, miten polttavasti Maria häntä lempi! Kuinka olikaan
hän voinut lempensä vaihtaa toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä?
Se oli selitettävissä niin, että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat
etsimään rauhaa ja onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta
ahdinkotilasta, vaikkapa sitte sydän olisi pantiksi annettava.
Tuntui kuin hän nyt olisi unesta herännyt ja katselisi pelästyneenä
ympärilleen. Mitä oli hän tehnyt? Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa
miestä, häntä, joka nuoren norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän
liekin, ja joka oli nyt kuitenkin eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko
viime vuosien elämänsä näki Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin
hyvin menettelytapansa. Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään,
oli vain luullut niin ja siinä luulottelussa, _haaveilussa_, oli hän
viettänyt neljä nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan _oman
kodin_ voivan tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta
oli tuo haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset
siitä. Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä
itseltään sitä, mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista
haaveilua, jolla oli irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten
sieluntaistelujensa syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän,
miksi oli niin muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän
kuluessa. Sekä hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli
ammentanut ravintonsa sen tunteen lähteestä.

Tämä kaikki oli nyt tapahtunut niin äkkiä ja voimakkaasti, ettei
Maria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte
näki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran
syliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä
maahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat voimansa
ponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta huudahtamatta.

Hän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti puhunut,
noin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät puhuttelusanat
olisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi ottanut hänet
syliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei yksikään ihmissilmä
olisi saattanut seurata heitä.

Anny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä
ensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.

— Mitä _sinä_ itket? — kysyi hän hellästi.

— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa,
että vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla
itkemättä. Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut
niin hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari
Bohrman on.

Nämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian revitylle
sielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi ja niihin
ilmestyi kuumeentapainen kiilto.

— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat niin
toisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin mitä
herroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja salaavat
ne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu joskus ikäänkuin
he häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita. Eikö totta, Maria?

— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että
Bohrmankin on samanlainen?

— Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen, esimerkiksi
herrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä metsässä
yksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä ainakin
kiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En
koskaan olisi uskonut hänen olevan _noin_...

Maria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.

— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.

Kun he saapuivat portaille virkkoi Maria vakavalla, vaikka
masentuneella äänellä:

— Kuuleppas Anny! Minä en nyt voi oikein hyvin ja menen sen vuoksi
huoneeseni pariksi tunniksi nukkumaan. Jos olet nyt niin kiltti
ja pidät huolta siitä, ettei kukaan — kuuletko, ei kukaan — tule
minua häiritsemään, niin pääset iltapäivällä minun kanssani jälleen
kävelemään.

— No sen minä teen mielelläni. — Nuoren tytön ääni ei ollut niin
vakuuttava kuin tavallisesti.

— Kiitos sitte. — Maria meni huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja kätki
päänsä syvälle tyynyihin.




7.


Jos huhu Marian ja Erikin seurusteluista toistensa kanssa kesäkauden
alkupuolella oli puheenaiheena ainoastaan saaristossa kesävieraiden
kesken, niin kylläpä se sitävastoin syksypuolella nopein siivin lensi
Tukholmaankin. Huhut leviävät tavallisesti yhtä nopeaan kuin ääni —
liiatenkin, jos ne ovat laadultaan sellaisia, että intresseeraavat
kaikkia — ovat skandaalijuttuja. Ne kiertävät miehestä mieheen,
suurentuvat matkallaan ja tulevat lopulta vallan tuntemattomiksi.
Ne ovat kuin lumipalloja, jotka ensin puserretaan kädessä ja sitte
vieritetään yhä suuremmiksi maassa. Mitä kauvemmas sitä vieritetään
suojaista lunta pitkin, sitä suuremmaksi se kasvaa, kunnes se lopulta
on oikea "vuori," eikä silloin kukaan aavista sen olevan pienestä
lumipallosta lähtöisin.

Tuomari Bohrmanin ja rouva Askerin suhteista toisiinsa keskusteltiin
vilkkaasti Tukholman niissä piireissä ja perheissä, missä nämä molemmat
henkilöt tunnettiin ja missä asia saattoi herättää uteliaisuutta.

Lääketieteen kandidaatti Vilhelm Asker käveli muutamana päivänä
erään toverinsa kanssa Kuningattarenkadulla. Tuokion keskusteltua
kaikenlaisista asioista Vilhelm yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä uutta skandaalimaailmasta?

— Niin, saatpa kuulla jotakin, ellet jo liene kuullut. Viimeinen
saaristolaisposti koskee sinun sukulaistasi, kuulin siitä eilen...

— Mariaa, niinkö? — Lääkärinalku naurahti katkonaisesti. — Ei, kuule,
älä koetakaan...

— Ka, enhän minä tiedä, mutta niin kertoo huhu, että muuan tuomari,
jolla on virka täällä kaupungissa, mutta joka viettää saaristossa
kaikki lupahetkensä, on pihkaantunut rouva Askeriin oikein lujasti. Ja
hänen tunteillaan on kuulema täydellinen vastakaiku. Ne kuuluvat siellä
kuhertelevan keskenään vallan vapaasti. Ja ihmekös tuo, kun on siellä,
kaukana miehensä luota Lindalsalmen rannalla. Se on mainio tilaisuus.

Samana päivänä puolisen syötyä ja Kaarlon tapansa mukaan lähdettyä
heittäysi Vilhelm sohvaan ja voitti urhokkaasti kiusauksen kertoa
äidilleen ja siskoille, mitä oli Mariasta kuullut. Olisi kyllä
helkkarin hauskaa nähdä kaikkia niitä erilaisia ilmeitä siskojen
kasvoilla, kun he kuulisivat sen, mutta — sittekin on vaikeneminen
paras. Akkaväellähän se vain on kieli alituiseen päänlaella.

Mutta siinä maatessa kiusaus kasvoi ja vihdoin se tuli
vastustamattomaksi. Hän päätti kertoa, mitä oli kuullut, kun ensin oli
tullut itse vakuutetuksi siitä, että oli kertova kaiken vain huvikseen,
eikä kevytmielisestä uteliaisuudesta. Sellainen ei johtunut hänelle
mieleenkään.

— Tiedättekö mitä, ne puhuvat kaupungilla paljon, eräästä asiasta joka
koskee meidän perhettä.

— Kaarlosta kaiketi, pisti Emmy nopeasti väliin! — No, se ei minua
suurinkaan ihmetytä.

— Ei, ei hänestä, mutta Mariasta. — Sanoilla oli toivottu vaikutus;
tuokiossa oli mielten jännitys äärimmillään Askerin perheen
naispuolisissa jäsenissä.

Mitä hänestä...? — Kuului kuorossa.

— Kuulin sen tänään eräältä toveriltani. Se on sanalla sanoen
rakkausjuttu. — Lääketieteen kandidaatti puhui hitaalla ja
välinpitämättömällä äänellä huolimatta ollenkaan siskojensa
maltittomuudesta. Eräs nuori varatuomari kuuluu siellä hakkailevan
Mariaa kuin poika ja mikäli kerrotaan hyvällä menestyksellä. Ovat
lemmon lailla pikiintyneet toisiinsa. Muuten se on vanha rakkaus, joka
on uudelleen leimahtanut ilmituleen, eikä milloinkaan ruostu, kuten
tiedätte. He lienevät olleet ennen maailmassa kihloissakin ja ovat
samalta seudulta Norlannista kotoisin.

— Vai niin, vai tuomari Bohrman! — Agnes nauroi helakasti. — Eikö
muuta? Niin, ihmiset tosiaankin voivat koota skandaaleja tyhjästä. Ei
kukaan saa olla rauhassa, kaikki asiat nähdään pahimmalta puolelta. —
Hän loi merkitsevän silmäyksen äitiinsä.

Rouva Asker naurahti paljon sanovasti.

— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt, että
viattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava rakkausjuttu.
Se on jo jotakin.

Lääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon suuntaan
kallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä salaperäisemmäksi
jos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan, että hän sittekin
tietää asiasta paljon enemmän.

— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa ystävyyttä
se! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa, niin
saattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista kävelymatkoistaan ja
muista. _Viattomaksi ystävyydeksi_ ei hän heidän suhdettaan nimitä,
vaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se alussa ollutkaan mitään
muuta, mutta kesän kuluessa on se kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän
usein tapahtuu.

— _Onko_ se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja
hänen silmissään kimmelsi kyyneleet.

— Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? — huokasi
Emmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta nyt muistan...
Tiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa kävimme rouva
Fosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme ulkona sen aikaa, jolloin
te tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä niin kummalliseksi, etten
minä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän seisoi ja katseli suurta
valkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan vaaleapukuinen herra
istui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista kesävieraista, hän vastasi
kieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa, tuntuu vallan luonnolliselta,
ettei se ollut kukaan muu kuin tuomari Bohrman, jonka hän siellä näki
ja joka häneen teki niin suuren vaikutuksen.

Kaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo oli
_sellainen_, sitä eivät he toki olisi uskoneet.

— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin
salaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina
mieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.

— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen
aina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli
Ellen, joka näin toi kortensa kekoon.

— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali siitä
tulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois
käsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

— Vain niin. Mamman mielestä — on siis parempi, että Maria on
miehelleen uskoton?

— Ei, antakaahan nyt minullekin suunvuoro. — Vilhelmin mielestä asia
oli horjahtanut kauvas syrjäpoluille ja hän tahtoi nyt keskittää sen
jälleen. — Onpa perhanaa, miten naiset sotkevat asioita eivätkä pysy
aisoissa. Enhän minä ole sanonut mitään varmaa, kaikki voi olla vain
vähäpätöinen juorujuttu.

— Älä juttele! Niinhän itse kerroit. Ja muuten, ei savua ilman tulta,
sanotaan ja niin se on tässäkin.

— Käskee sitä jutella mitään eukkoväen kanssa, Jos olisin tiennyt, että
otatte asian tuolta kannalta, en lempo soi olisi suutani avannut.

— Teitpä vallan oikein kun puhuit.

Kun poika oli lähdössä ulos, sanoi rouva Asker huolestuneella kasvojen
ilmeellä:

— Aiotko puhua tästä Kaarlolle? Häntä pitäisi varoittaa, mutta _me_
emme tahdo sitä tehdä.

— Ehkäpä voin puhua. Mutta varma olen, että hän ottaa asian paljon
keveämmästi kuin te. — Tuon sanottuaan hän lähti.

Useana tätä seuraavana päivänä ei Askerin perheessä puhuttu muusta kuin
mitä Vilhelm oli kertonut, mutta kukaan ei siitä virkkanut sanaakaan
Kaarlolle. Varrottiin vain ja toivottiin tarkempia tietoja asiasta.




8.


Vierähti viikko, eikä Kaarlo vieläkään ollut saanut aavistustakaan
siitä, mistä äitinsä ja siskonsa niin usein tarinoivat. Jos hän olisi
ollut useammin kotona, ei hän luonnollisesti olisi voinut välttää
joitakin tietoja saamasta, mutta aina heti päivällisen syötyään meni
hän tiehensä. Silloin sattui Vilhelm muuanna päivänä kuulemaan taas
vähän huomattavampia ja tuoreita viestejä Lindalsalmen rannalta ja nyt
päätti hän kertoa asiasta veljelleen. Kaarlo asteli hiljaa yhtiöstä
Norrbron ja Kuninkaanpuiston kautta kotiinsa päivälliselle. Satama-
ja Kuninkaankatujen kulmassa kohtasi hän Villyn. Veljekset tarinoivat
ensiksi ilmasta ja muista arkipäiväisistä asioista, mutta vähitellen
lääkärinalku johti keskustelun Lindalsalmen seutuville. Kaikki kertovat
niin, vakuutti hän. Kaarlon vaaleanpunaiset kasvot olivat yhtenä
kysymysmerkkinä. "Mitä arvelet?" Veli kertoi asiasta minkä tiesi, piti
sen koko lailla arveluttavana, mutta ehkei sentään niin vaarallisena
kuin kotona ovat taipuvaisia uskomaan.

— Se veijari, lurjus! — Kaarlo paineli kepillään syvälle nurmikkoon.
Vehkeileekö hän minun selkäni takana? Ja Maria! Ei, tätä on vallan
mahdoton uskoa.

— Sinä olet viime vuosina yhä enemmän laiminlyönyt kotisi ja
perhe-elämäsi ja alkanut nauttia nuorenmiehen vapautta uudelleen —
niin, niin, en minä sano mitään, mutta naisilla on helkkarin terävä
vaisto ja jos hän vain on saanut tietää, että rakastelet jälleen
vanhoja flammojasi — ja uusia lisäksi, niin kuka tietää...

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, niin eihän nyt toki
_naiselle_ sovi kurtiseerata noin vapaasti ja häpeämättömästi —
naimisissa olevalle naiselle!

— Ei, ei minustakaan. Mutta naiset eivät kärsi paljon tässä suhteessa
nykyaikana. Kirjallisuus ja sanomalehdet ne matkaansaattavat, ettei
tähän aikaan avioero ole mikään suuremmoinen skandaali. Ei ole ajat
niinkuin ennen!

— Myönnän kyllä, etten ehkä ole viime aikoina elänyt aivan niinkuin
olisi pitänyt, mutta eihän sitä — ole niin helppoa... Mitä luulet minun
nyt pitävän tehdä? — Karl Askerin saamaton hämmästys oli muuttunut
kiihkoisaksi levottomuudeksi.

— Milloin varrot Mariaa kotiin?

— Parin päivän kuluttua.

— Niinpä matkusta sinne huomenna ja iske alas kuin haukka. Maria ei
luonnollisesti aavista sinun tulevan sinne. Saat sitte itse nähdä ja
tuomita.

— Minä lähden sinne jo tänään, heti paikalla. Höyryvene lähtee
neljännestunnin kuluttua. — Karl Asker hyppäsi ohikulkevan
raitiovaunuun. Älä huoli kertoa mitään tästä kotona. — Tuokion kuluttua
oli hän poissa.

Koko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin mietteihin
vaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä kangastui niin
selvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen tummat varjopuolet.
Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut hänen taskukirjastaan
silloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän muisteli katsetta, jonka
Maria loi mieheensä; se katse oli kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän
paloi uteliaisuudesta saada tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen
elin tapojensa perillä... niin kenties? — Naisilla on helkkarin terävä
vaisto tällaisissa asioissa, oli hänen veljensä sanonut.

Mutta sittekin? Oli miltei mahdotonta ajatella, että hän olisi
menettänyt Marian rakkauden.

— Ei, sitä ei hän tahtonut ajatella. Kaikki on tuleva selväksi jälleen,
tuumi hän. Kunhan vaan saan puhutella häntä.

Hän on selittävä rakastavansa vaimoaan tulisesti, huolimatta siitä,
että oli elänyt vähän kevytmielisesti, Maria on kuitenkin hallinnut
ja omistanut hänen ainoan rakkautensa. Eikö hän ollut todistanut sitä
selvästi mennessään naimisiin Marian kanssa omaistensa mielipiteistä
huolimatta? Oli kyllä! Maria on niin hellä ja hyvä. Hän on kyllä antava
anteeksi ja unhottava kaikki. Jos tällä voisi voittaa jälleen Marian,
on Kaarlo niin tekevä mutta — ensin tahtoo hän tulla vakuutetuksi
siitä. Jos vähemmillä lunnailla voisi kadotetun rakkauden saada
takaisin, olisi se tietysti hyvä, mutta hinnalla millä hyvänsä tahtoo
Kaarlo jälleen saada kaikki entiselleen, tahtoo nähdä Marian silmissä
jälleen niiden entisen herttaisen sydämmellisyyden ja tahtoo nähdä
hänen luottamuksella painautuvan rintaansa vasten. Karl Asker koetti
voittaa levottomuuttaan, mutta se ei täysin onnistunut. Kun vene
vihdoin laski Lindalsalmen laituriin, henkäsi hän helpotuksesta:
kohta siitä kuitenkin on tuleva varmuus! Kaarlon pienet, paksut jalat
astelivat nopeaan rouva Fosserin huvilalle. Sinne saavuttuaan meni hän
suoraan puutarhaan, missä näki Marian istuvan käsitöineen sohvalla
lähellä rantaa. Hän pysähtyi ja katseli etäämpää vaimoaan. Kasvoilla ei
ollut tavallista entistä väriään, ne olivat hiukan väsyneet ja kalpeat
— siinä kaikki. Mutta ilme niissä oli aivan sama kuin ennen — sama
lapsellinen, viaton lempeys koko olennossa. Karl Askerin rohkeus ja
levollisuus yhä lisääntyivät. Tuo lapsi ei milloinkaan voi häntä pettää!

Hän meni nopein, kuuluvin askelin vaimonsa luo, tämä huomasi hänet
vasta kuin Kaarlo jo seisoi hänen edessään. Katse, jonka Maria loi
mieheensä, _oli_ kummastunut ja — pettynyt; hän oli luullut Erikin
tulevan. Hän oli juuri ajatellut entisyyttä, lapsuuttaan ja Norlantia,
hänen oli vallannut pohjaton ikävä ja — eikö hän pian tulisi?

Mutta kummastus hänet silmissään oli niin ilmeinen, ettei pettymystä
huomannutkaan.

— Maria! Kaarlo koetti vetää häntä luokseen.

— Sinäkö täällä, Kaarlo?

Ja kylmä välinpitämätön huulipari vartoi suuteloa.

Istuessaan nyt tuossa vaimonsa vieressä, käsi hänen hennolla
vyötäisellään ja rinta vasten rintaa, tunsi Kaarlo taas turvallisuutta
ja mielenrauhaa. Oli miltei lapsellista ajatella äskeistä levottomuutta
ja turhia huolia. Miten saattoi kukaan Mariasta ajatellakaan pahaa?
Mutta ei hän toki kuitenkaan katunut tänne tuloaan. Nyt on hän saava
varmuuden — aina pysyvän varmuuden — ja sanokaan sitte maailma ja
pahat ihmiset mitä hyvänsä, hän ei enää koskaan lainaa korviaan noille
perättömille juoruille.

— Koska tulet kotiin, Mari kultani? — Karl Asker kuiskasi sen
hiljaisella äänellä.

Oi, miten kiihkeästi Maria olisi tahtonut sanoa: _en koskaan!_ Mutta
se oli mahdotonta. Heti oli hän huomannut, mitä varten miehensä tuli
tänne: Huhu oli siis ennättänyt kaupunkiin ja Kaarlo tahtoi yllättää
vaimonsa itse teossa. Miten hullua se oli! Ikään kuin Maria täällä
ottaisi askeltakaan, jota ei vaikka koko maailma saisi seurata. Ja
— voisiko hän olla mustasukkainen, joka... Maria muisti sen vaalean
hiuskiehkuran, joka silloin keväällä putosi Kaarlon lompakosta. Oli
vaikea voittaa sitä sanomatonta vastenmielisyyttä, mikä nyt hänen
mielessään läikkyi.

— Milloinka tulen kotiin? — toisti hän ja siirsi käsityönsä etäämmäksi
nähdäkseen miten värit sopivat, — lauvantaina tietysti, niinkuin
puhekin oli.

— Etkö tahtoisi tulla nyt heti? — Kaarlo tahtoihin sanoillaan vain
koetella vaimoaan — kuulla, mitä hän vastaisi. Mutta Maria katsoi
avoimesti miestään silmiin ja luki hänen ajatuksensa. Ja hän vastasi
levollisesti:

— En ennätä niin sukkelaan pakata tavaroitani. Kauvanko viivyt täällä?

— Lähden jo parin tunnin kuluttua.

— Vai niin pian. No sitte en ehdi millään muotoa.

He istuivat pitkän hetken äänettöminä ikäänkuin olisivat olleet
ventovieraita ihmisiä, joilla ei ole toisilleen mitään puhuttavaa.

Kaarlo ei ymmärtänyt Mariaa tänään — hän ei ollut oikein kaltaisensa.
Mutta ei hän myöskään tuntenut vähintäkään levottomuutta siitä, mitä
Vilhelm oli kertonut. Syynä Marian outoon käytökseen lienee siis
vain yksinomaan se, että hän on kuullut jotakin miehensä nykyisistä
elämäntavoista. Se kadutti Kaarloa ja sai pahoille mielin. Hän tahtoi
puhua jotakin, mutta ei löytänyt sanoja, hän tahtoi kertoa hänelle
_kaikki_, mutta se oli _mahdotonta_. Tuokion kuluttua Maria laski pois
käsityönsä ja virkkoi suoraan miehensä silmiin katsoen:

— Kaarlo, mistä syystä tulit tänne näin äkkiarvaamatta?

Kaarlo tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.

— Tahdon saada puhutuksi kaikki sinulle, mutta _noinko_ sinä aiotkin
minua kohdella?

Maria asentoaan muuttamatta kysyi yhtä kylmästi:

— Mitä olet kuullut, Kaarlo? Kerro minulle!

Kaarlo vei hänen kätensä poskelleen ja painautui niin likelle kuin
mahdollista.

— Koska pyydät, niin täytynee minun kertoa, vaikka juuri _nyt_ en voi
muuta kun surkutella itseäni, että milloinkaan olen ajatellut sinusta
niin huonoa. Vilhelm tänään kertoi, että ihmiset puhuvat... sanovat
sinun ja Bohrmanin olevan rakastuneet toisiinne, että olette ennen
olleet kihloissakin, ja _ettei voi tietää, miten tämä kaikki vielä
tulee päättymääni_.

— Niin ihmisethän puhuvat niin paljon, tiedäthän sen, Kaarlo. Ja ilman
pienintäkään aihetta saattavat he luoda tumman varjon jonkun viattoman
yksityisen henkilön elämään.

— Tiesinhän sen, kultaseni. Ja minä lupaan, ettei mikään huhu enää
koskaan voi järkyttää luottamustani sinuun, ainoa rakastettuni, onneni,
turvani, elämäni sulo! Ei mikään maailmassa voi saada minua uskomaan,
että sinut hetkeksikään voisi vallata ajatus pettää minua. Tiedän sen;
sinä olet liian hyvä — sinun silmäsi eivät voi valehdella.

Maria ei ollut milloinkaan kuullut miehensä noin sydämellisesti ja
liikuttavan hellästi puhuvan. Hän tunsi yhä syvempää osanottoa.

— Ei, Kaarlo, sinä voit olla täysin levollinen.

— Missä on Bohrman? kysyi Kaarlo ikäänkuin hieman epäillen.

— Kaupungissa.

— Oletko tavannut häntä tänään?

— En, en ollut aamiaisella, kun voin hieman, pahoin, ja hän lähtee aina
heti aamiaisen jälkeen.

— Muuttaako hänkin lauvantaina pois täältä?

— Ei, luullakseni. Hän viipynee täällä vielä muutaman viikon.

Karl Asker itsekin häpesi noita asiaan kuulumattomia kysymyksiään,
mutta hän tahtoi kaikin puolin tyydyttää uteliaisuutensa. Eikä muuten
Maria näyttänyt niistä olevan milläänkään.

Tunnin kuluttua Anny Bahr tuli ilmoittamaan, että päivällinen on
valmis. He menivät kaikin kolmin ruokasaliin. Siellä oli jo Erik
Bohrman. Tämä ensi tuokiossa arvasi aseman ja asian ja osasi niin
muodoin vielä paremmin kuin Maria salata kummastuksensa.

— Jaha, sinä olet tullut ottamaan jäähyväisiä saariston kesältä, sanoi
hän tavallisella sydämellisellä tavallaan ja tervehti ystävällisesti
Kaarloa.

Syödessä huomasi Maria, miten Anny Bahrin pähkinänruskeat silmät
alituiseen olivat hänen mieheensä tarkkaavaisina kiinnitetyt.

— Sinä olet väsynyt, lapseni, sanoi Kaarlo kun parin tunnin kuluttua
valmisteli lähtöä laivasillalle. Ei sinun tarvitse tulla saattamaan.

Maria oli hyvillään ja Erik Bohrman tarjoutui seuraamaan Kaarloa.

Heidän mentyään istuivat Maria ja Anny jälleen rannalla. Tyttönen
katseli kauvan kuin ihmetellen Mariaa silmiin ja kysyi vihdoin
kummastelevalla äänellä:

— Oliko se todellakin Marian mies?

— Oli! Mitä kummaa siinä?

— Älkää pahastuko, pikku Maria, en minäkään ymmärrä, mitä kummaa siinä
on. Mutta mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän ymmärrän koko
asiaa.

— No mitä et sinä siitä ymmärrä?

Anny heittäytyi pöytää vasten ja hänen tummissa, selittämättömissä
silmissään oli kyyneleet.

Oi, Maria, kuinka se on mahdollista? Mariahan ei rakasta häntä! Ja
kuitenkin Maria on lahjoittanut hänelle kätensä ja sydämensä. Hänhän on
kaavamainen, kulunut arki-ihminen, ja Maria... hänen äänensä hiljeni ja
kävi vielä lempeämmäksi. — Maria on haaveellinen, ihanteellinen, pieni
olento.

— Sanat tulivat tyttösen huulilta niin nopeaan, ettei Maria ennättänyt
häntä keskeyttää.

— Lapsi, ajattele mitä puhut! — Maria oli vakava, melkeinpä ankarakin,
mutta ääni värisi pidätetystä itkusta. Oli ihmeellinen tuo tyttö, niin
kehittynyt ja kehittymätön samalla kertaa.

Hänellä oli ihmeellisen tarkka silmä — joskus. Hän oli monta kertaa
miltei säikäyttänyt Marian lausuessaan ihmisistä arvosteluja, jotka
sattuivat paikalleen kuin naulaan.

Tyttönen katuikin jo sanojaan,

— Anteeksi, Maria kulta, oi, anteeksi, anteeksi! En minä tarkoittanut,
mitä sanoin.

Maria kumartui ja suuteli Annyn sileäksi kammattua tukkaa.

Kun tuomari Bohrman hetken kuluttua tuli paikalle, poistui Anny Bahr
sukkelasti.

— Nythän vasta voinkin ensi kerran kunnollisesti tervehtiä teitä,
enhän ole nähnytkään koko päivässä kuin sattumalta. Hän koetti puhua
iloisesti, mutta Maria huomasi hänen äänessään salaista tuskaa, joka
haavoitti hänen sydäntään. Silloin tällöin Erik unohtui katselemaan
kauvas etäisyyteen.

— Mutta minä näin teidät aamulla, täällä rannalla.

— Oo — ho, ikkunasta kaiketi. Kävelin todellakin aikaseen tänä aamuna
metsässä. — Hän piirteli kuviota hiekkaan äsken taittamallaan karkealla
kepillä. Sitte hän katsoi ylös ja virkkoi: — Mutta emmekö vielä kerran
mene vanhalle lempipaikallemme rantaan?

Maria laski pois työnsä ja nousi.

— Minä tahtoisin mieluummin mennä sinne, missä te tavallisesti usein
olitte ennenkuin minä tulin tänne. Muistatteko: kivi siellä metsässä?

— Kyllä muistan. Mennään sinne vain.

Maria istui samaan paikkaan, missä näki Erikin molemmilla ensi
kerroilla keväällä. Erik asettui hänen viereensä. He alkoivat puhella
asioita, mutta eivät kumpainenkaan olleet innostuneet. Sanat olivat
elottomia ja tyhjiä. Mutta vähitellen entinen tuttavallisuus palasi.

— Miksi tuli herra Asker tänne niin äkkiarvaamatta? Oliko hän ehkä
kuullut kaupungissa jotakin, mikä sai hänet levottomaksi? — Erik
Bohrmanin ääni ei ollut yhtä sointuva kuin tavallisesti.

Maria katsoi häntä silmiin.

— Niin, hän lienee kuullut asioita koko joukon; sen vuoksi kertoi
hän tulleensa. Minä en kyllä ollut halukas tietämään kaikkea, mitä
kaupungissa kerrotaan. Onhan siinä kylliksi, kun ymmärtää, mitä asia
koskee.

Erik Bohrman kumartui häntä vastaan, hänen vaaleanruskeissa silmissään
oli levottomuutta ilmaiseva katse ja surullisella äänellä puheli hän:

— Jos tietäisitte, miten pahoillani olen... Olenko ehkä ollut niin
onneton, että tahtomattani olen tuottanut surua ja ikävyyksiä teille...
sitä en ole tahallani tehnyt.

Kyyneleet kohosivat Marian silmiin ja hän ojensi Erik Bohrmanille
molemmat kätensä.

— Älkää ajatelko sitä! Mitä maailman puheista, kun vaan omatuntomme on
puhdas. Ajatelkaa sen sijaan, että tämä kesä on ollut hauskin, minkä
milloinkaan olen viettänyt. — Heti noiden sanojen päästyä huulilta
katui hän niitä.

Nuori lakimies avasi huulensa aikoen sanoa jotain, mutta ei sanonutkaan.

— Kauvanko olette vielä täällä? — kysyi Maria.

— Maanantaina olen aikonut muuttaa.

— Ja minä aion matkustaa lauvantaina; sehän sopii mainiosti.

— Vallan mainiosti! — Tuomari Bohrmanin suupielissä leikitteli
irooninen hymy.

Samassa insinööri Vadstein meni ohi. Erik ja Maria viittasivat hänelle,
mutta hän vain pudisti päätään ja meni menojaan.

— Miksei hän tullut tänne? — kysyi Maria.

— Ei tahtonut varmaankaan häiritä... Tietää ehkä omasta kokemuksestaan,
että nuoren naisen kanssa halutaan olla kahden kesken. — Erik koetti
jälleen lyödä kaikki leikiksi.

— Sepä on tavatonta myötätuntoisuutta.

— Onpa niinkin. Muuten minä tunnen Vadstenin jo ylioppilasvuosilta,
jolloin olimme kerran asuintoveritkin; sittemmin en ole häntä tavannut.
Hänen isänsä oli Geflen etevin hattumaakari, ja heidän pojillaan
useimmiten on _pää_ niinkuin olette kuulleet. Ruotsin monen suurmiehen
isä on harjoittanut tätä ammattia.

Maria nauroi.

Ellen Bildt meni hänkin ohi rantaan. Pysähtyi hetkeksi norlantilaisten
luo, mutta ei suostunut millään ehdolla jäämään pitemmäksi aikaa heidän
seuraansa.

— Nytpä tiedän, miksi eivät insinööri Vadstein eikä Ellen tahtoneet
tehdä meille seuraa, sanoi Maria. Tiedättekö, minusta he molemmat
mainiosti sopivat toisilleen, he kaksi.

— Sen he kai lienevät itsekin jo aikoja sitte huomanneet, sanoi Erik.

Maria nauroi helakasti.

— Niinkö luulette? Sepä hauskaa. Ellen Bildt on tyttö, jolla on sekä
sydäntä että luonnetta.

— Niin, totta puhuen he ovat täällä kesänajalla rakentaneet lujan
liiton.

Ilta alkoi hämärtää, mutta Erik ja Maria istuivat vielä entisellä
paikallaan metsässä. Puhe oli luistanut taas menneisiin aikoihin ja
sitä oli vaikea lopettaa. Ja oli kuin hämärän synkät, surulliset
hengettäret olisivat kietoneet huntujaan heidän sydämiinsä — heidän
mielensä olivat raskaat ja ajatukset tummia.

— Onpa merkillistä, miten pienien asioiden tähden ihmiset saattavat
puhua pahaa toisista, vaikka tietävät useinkin, että parjaamansa
henkilö on eroittamattomasti toiseen yhdistettynä, sanoi Erik Bohrman
heidän palatessaan kotiin.

Verannalla Maria sanoi hyvää yötä. Hän ei tahtonut nauttia mitään
illallista, oli hyvin väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti: Yhtä
ikävöi hän vain: Rauhaa — rauhaa! Siksi astui hän suoraan huoneeseensa,
mutta sen ovella seisoikin rouva Fosser, joka huolestuneena kysyi:

— Rakas pikku rouva Asker, tahtoisitteko tehdä minulle arvaamattoman
suuren palveluksen?

— Tietysti, jos vaan voin, hyvä rouva Fosser.

— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne
ja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa
neiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.

Maria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut
voivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen
tultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana
kunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä
ja arvasi tytön nukkuvan.

Silloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin
kummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin
lattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt
jo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.

Miten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen
polttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka
ikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa
surua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen.
Mutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä
niinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan.
Se mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen
kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan
luona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista —
elämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria
nojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan
puhella _hänen_ kanssaan ja _hänestä_, — ja oli kuin nuo kuulumattomat
sanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.

— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet
heltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin _sinulle_, sinulle, jota
rakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut,
onneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei
voi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla
ja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät
minulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle
valmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja
kaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani
lähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka
olet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä _veit_
sydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni,
mutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja
iankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo
äänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on
vahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla
kuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni.
Oi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken!
Sinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan
kuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä,
lempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä
kärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen
palavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä
ja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.

Koko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui
ilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen
päänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää,
joka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen
miehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa
huomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa,
tulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen.
Ja Kaarlo sitte...? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai
istuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä
tapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi
ja pakollinen ystävyys on... Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa
kuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi _täytyy_ minun siis palata
hänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti
käsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla
kalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui
yhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi
ruohokentällä hänen ikkunansa alla.

— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä
mielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte,
etten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa
teille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä
enää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! —
Hänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.

Hetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta,
portaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli
seurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt
nähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten
varomattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin
sellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään _hänen_ luokseen,
hänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta
nyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin.
Mutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli
hän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.

— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja,
joita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja
_puhukaamme_ toisillemme _siitä_, joka palaa kuluttavana hehkuna
mielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa
tyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta
vuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän
tarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain
liikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten
ne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.

— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö —
pyydän sitä! _Uskokaa_ minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä
vannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.

Marian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui
kylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää
käteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi
sen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen
käteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.

— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan
hyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.

— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.

Erik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi
rannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja
Erik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu,
siinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin
Marialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin
henkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi
yhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli
kasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.

— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime
aikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani... luulin,
että voisin sen tehdä... mutta välistä on ihminen heikko raukka... eikä
minulle ollut mahdollista... siksi on minun nyt puhuttava saadakseni
ilmaa... Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että
olen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta
ajatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin
saamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua,
otin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä
vimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä
lähdin kävelemään puutarhaan, ja.... enkä voinut vastustaa, minun
täytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi... ja niin hiivin
hiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin
te huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas,
sillä olihan se muuten kuin vakoilemista... tehän luulitte olevanne
yksin, yhdenkään silmän näkemättömänä... mutta samalla olin kuitenkin
iloinen, että ette nähneet minua.

Lopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen,
vaan tunsin, että minun _täytyy_ saada nähdä teidät ja puhutella
ennenkuin eroomme... silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle... ja te
näitte minut. Oi, sanokaa... kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun
katselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko,
onnettoman luo?... Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme
unelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja
kokemattomia emme tienneet, mitä teimme... Mitä sitte tapahtui, sitä
emme voi muuta kuin valittaa... Tiedättekö... joskus nuo menneisyyden
muistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni... silloin menetän
ajatus- ja toimintakykyni... tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi,
kuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa
imee! Kuinka voimme?

Maria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä.
Hän oli kalpea, huulet vapisivat.

— Kuulkaa... minä rukoilen teitä... kuulkaa minua... Puhukaa kauniita,
lohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa
uupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään
Norlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!

Erik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti
Marian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi
sydämelleen.

— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se
sydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö,
kenelle se lyö? Minä sanon sen teille... se sykkii _hänelle_, jolle
se tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii... _hänelle_, jolla kerran
lupasin ikuista uskollisuutta... Norlannin tyttärelle, metsien ja
koskien maan lapselle... Jos voisitte _aavistaa_, mitä kaikkea olen
kärsinyt näinä vuosina... Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa
juuri tänä kesänä... tällä hetkellä... Sen, mitä nyt sanon teille, te
ehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu
toiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne
koettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että
minä _rakastan, rakastan, rakastan_ teitä! Elämäni hyvä hengetär,
sydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin... en koskaan voi
unohtaa teitä... en koskaan.

Vastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme
ja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me
olemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille
rauhaa. Me _voimme_ vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme
itseämme, enkä _minä_ näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen
syliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt
teitä... Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet... olen sen
tänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne... vapautukaa!
Avioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää
selvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis
_itsenne tähden_, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos
teistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä,
niin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin
sen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella
teitä... olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne
puristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin
ajatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää
ja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän
myrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin
teidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana
Norlannissa.

Teidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät
omistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään
henkeä.

Maria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki
ääneensä.

Erik silitti hiljaa hänen tukkaansa.

— Niin, niin... mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.

Hän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.

— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni
ollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin
sydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko
hirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi
kyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä
hetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu
heittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa
ja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan.
Tämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi
vastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään...
Mutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan,
hellästi ja hiljaa.

— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi... Kuinka saattaisin jättää teidät
yksin tänne metsään? Ei... ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? —
Vastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen,
nosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja
niin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.

Portaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä
kauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.

— Kiitos... Kiitos!

Maria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.

Siellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi
jälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman
katseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti
tasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos!
Maria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos
olisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa
hyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän
riisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille
ja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa
nyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin
hän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos
mahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin
vuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti
— miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin
läpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle
huonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja
hän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus
toisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.

— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.

Anny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään.
Sitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.

Maria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.

— Sinä säikäytät minua... Herää! Mikä sinun on, lapsi?

Mutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny
Bahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen,
mutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti
tuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin
kuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian,
että hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla
ääneti.

— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla
äänellä.

— Tulette tietystikin.

— Tapahtuuko se nykyisissä olosuhteissa?

— Ei! Ensin avioero ja sitten onni!

Maria vetäysi taaksepäin vastauksen kuultuaan. Se oli ajatus, jota
hän ei ollut uskaltanut ajatella loppuun. Mutta hänellä poltti huulia
toinen kysymys:

— Kauvanko siihen on aikaa?

— Ei vuottakaan.

— Saanko minä silloin omakseni sen, jota koko olentoni ikävöi.

— Saatte, kahden vuoden kuluttua, heinäkuun 23 päivänä.

Maria ei tahtonut kysyä enempää. Hänestä tuntui kuin olisi menetellyt
väärin houkutellessaan vastauksia tekemiinsä kysymyksiin, tietäen
paremmin kuin hyvin ei voivansa niitä koskaan unohtaa. Siksi katui hän
yöllistä keskusteluaan tuon ihmeellisen unissa-ennustajatytön kanssa.

       *       *       *       *       *

Aamulla herättyään Anny Bahr sanoi Marialle;

— En ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, olen niin väsynyt kuin olisin
maannut kuukausia sairaana. Jos Maria olisi niin väsynyt... Minun
täytyy tänään levätä koko päivä.

Hän makasikin ja virkistyi iltapuoleen. Maria hoiteli häntä koko ajan
hellästi ja huolellisesti.




9.


Se oli lauvantaipäivä, jolloin Marian piti lähteä Maryhillistä. Hän oli
nukkunut kauvan tänä aamuna, ottanut sen jälkeen jäähyväiset kaikilta
tuttaviltaan ja seisoi nyt matkapuvussaan katsellen hyvästelevin
silmäyksin maisemaa, metsää, vettä ja rantoja.

Erik Bohrman seisoi vähän matkan päässä, hän oli tavattoman kalpea
ja kasvojen piirteet näyttivät terävämmiltä tavallista. Hänelle ei
Maria vielä ollut sanonut hyvästi. Erik oli luvannut tulla saattamaan
veneelle.

Nyt kääntyi Maria hänen puoleensa ja lausui:

— Lähdetäänkö sitte?

Mariakaan ei ollut entisellään. Hänenkin poskensa olivat hyvin kalpeat
ja silmissä oli väsynyt katse.

Ei kumpainenkaan heistä puhunut yhtään sanaa matkalla laivalaituriin.
Mutta juuri höyryveneeseen astuessaan Maria ojensi nuorelle juristille
kätensä ja sanoi sekoitetulla lämmöllä:

— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, —
kiitos _kaikesta_. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.

Erik puristi hänen molempia käsiään.

— Kiitos! Kiitos!

Veneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen
rantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen
saadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä
unelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista,
istuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän
menneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta,
jonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä
mielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.

       *       *       *       *       *

Maria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi
Laivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa,
vaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli
Kaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui
ajatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa,
mutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään
ollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut
lähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin
huostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin.
Kuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja
Ellen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:

— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis
olet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja
kalpealta — miten on laitasi?

— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.

— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren
väsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella
tavallaan.

— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy
saada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko
olla niin kiltti?

— Kiitos, Elli rakas tulen mielelläni.

— Tule kello kuuden aikana. Minulla on niin paljon kerrottavana sinulle
terveisiä Norlannista. — Hän ojensi kätensä, mutta tuntui kuin Maria
olisi tahtonut häntä pidättää. — Eikö kukaan ollut sinua vastassa
laivalla?

— Ei! Kaarlohan on konttorissa.

— Niin... hän on... mutta... Oletko kirjoittanut?

— Olen!

— Mutta, Mari kulta, tämähän on _liikaa!_ Minä saatankin sitte sinut
kotiin asti.

— Tervetuloa kello 6! — lausui Ellen Fraenkel sanottuaan hyvästi
Askerin portilla.

Maria nousi portaille. Seisoessaan oman asuntonsa eteisen ovella, kuuli
hän jonkun tulevan portaita alas. Maria luuli ennättävänsä poistua,
mutta juuri ovea avatessaan näki hän Agnesin.

— Jaha, sinä olet jo kotona.

Kylmyys ja epäystävällisyys Agnesin käytöksessä heti yllättivät
Marian. Mutta siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi; entisestä
myötätuntoisuudesta miehensä omaisia kohtaan ei ollut merkkiäkään
jälellä.

— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin
häntä oli tervehditty.

— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.

— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.

Hetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia
vai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän
heille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa
milloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.

— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän
tuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?

— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.

Puhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika
rientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän
istui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen
ja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita
heidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli
tämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin
seinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon
puuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen
lähteä.

Agnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee
hänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.

— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä,
ennenkuin toinen ennätti poistua.

— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman
kauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos
jotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.

— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen
avoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että
omaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.

Ei koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka
aina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat
vaieten.

— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran
lempeämmällä äänellä.

— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja
iltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.

— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria
oli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään
kaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin
enpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä
puhuttelemaan häntä.

— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy
säälini häntä.

Kun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan
silmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella
tavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä
vireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.

Hetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen,
mutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta,
jotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä
ajassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.

— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän
olevan katettuna salissa.

— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi
Maria ystävällisesti.

— Rakas Mari, mikä päähänpisto tuo nyt on? Mitä luulet heidän sanovan,
äidin ennen kaikkea?

— Sanokoot mitä tahtovat!

— Ei, älkäämme pahoittako heidän mieltään suotta.

— Niinkö? Mutta minun mieleni olisit heti valmis pahoittamaan.

— Oh, en tietystikään pikku Mari, en tietystikään! Syödään vaan kotona,
jos niin tahdot. Kun et vain ole pahoillasi.

Heti kello kuuden jälkeen Maria seisoi luutnantti Fraenkelin portailla
Braahenkadun varrella ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli avaamaan
ja rouva Fraenkel itse eteisessä otti mielivieraansa vastaan.

— Nyt mennään istumaan minun huoneeseni; saamme vielä kauvan olla
yksin. Aksel ei tule kotiin ennenkuin myöhään illalla.

Se oli lumoava koti, tämä. Täällä oli niin helppoa hengittää, kaikki
niin iloista ja miellyttävää, ilmakin tuntui niin lemmekkäältä ja
ihanalta.

— Nyt sinun täytyy kertoa minulle kaikki, rakas Mari! — sanoi rouva
Fraenkel sittenkuin oli toimittanut vieraansa sohvaan ja itse istunut
rinnalle. — Minulla on niin paljon terveisiä Norlannista — rouva
Bohrmanilta ennen kaikkea. Hän lähetti niin paljon sydämellisiä
terveisiä, kyseli vointiasi ja milloin menet käymään kotiseudullasi.
Olisit niin tervetullut hänen luokseen, sanoi hän, ja kaikki olisi
järjestyksessä, jos vain sitä ennen kirjoittaisit hänelle pari riviä.

— Olipa se ystävällistä... mutta koskaan en mene sinne.

— Miksi et, Mari kulta? Hän tulisi niin iloiseksi — ajatteles! Muista
vain mitä kerran sanoin sinulle, että aina kun puhelen rouva Bohrmanin
kanssa, tuntuu minusta kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin,
minkä tahtoisi saada anteeksi ja unohtaa. Sinä tiedät, mitä se on.

Maria ei vastannut, mutta Ellen Fraenkel huomasi hänen kasvojensa
vaihtavan väriä. Hänestä oli kovin ikävää, että tämä hänen
lapsuusystävänsä kantoi sydäntä syden näköistä erästä katuvaa naista
kohtaan.

— Sinun ei pidä salata minulta mitään, Mari kulta, tunnethan minut
vanhastaan ja tiedät, että minä _aina, aina_ ymmärrän sinua. Älä vaan
tulekkaan pahoillesi siitä, mitä nyt kerron sulle! Rouva Bohrman ei voi
koskaan unohtaa, ettei hän sallinut sinun ja Erikin saada toisianne.
Se vaivaa häntä yötä ja päivää, eikä anna rauhaa, sanoo hän. Mikäli
minä hänen puheistaan käsitin, on teillä kerran ollut jokin kohtaus
sinun kotisi puutarhassa, ja sen muistaa hän aina ja katuu silloista
menettelyään. "Ei paljon puutu, etten tule hulluksi omantunnon
soimauksista, kun muistelen sitä hetkeä," sanoo hän usein. "Oi, jospa
kerran voisinkin sovittaa kaikki mitä olen rikkonut näitä kahta olentoa
kohtaan — _omaa poikaani_ ja _häntä!"_ Nämä olivat hänen viimeiset
sanansa minulle. Tiedätkö, Mari, minun kävi oikein säälini häntä. Hän
on niin kovin vanhettunut viime vuosina. — Rouva Fraenkel pysähtyi ja
loi suuret silmänsä ystävättäreensä, joka istui taaksepäin nojautuneena
ja silmät ummessa; sitte jatkoi hän samalla herttaisella äänellä kuin
ennen:

— Nyt on huhu teidän onnettomasta avioliitostanne, epämiellyttävistä
perhesuhteistanne ja miehesi sietämättömistä elintavoista ennättänyt
hänen korviinsa ja osaltaan ovat nekin paljon tuottaneet surua tuolle
naiselle, joka on kerran niin suuresti erehtynyt, mutta ei toivo muuta
kuin saada erehdyksensä korjata.

— Mutta kuka on sanonut, että minä olen onneton? — lausui Maria
matalalla äänellä.

— Kukako on sanonut sen! — toisti rouva Fraenkel. Eihän tarvitse muuta
kuin nähdä sinut tullakseen siitä vakuutetuksi... — Hän kiersi kätensä
ystävättärensä kaulaan ja alensi merkitsevästi äänensä. — Kuuleppas,
Mari, olen monta monituista kertaa aikonut sinulta kysyä muuatta
asiaa, mutta aina hetken tultua en ole _voinut_ sitä tehdä. Nyt tahdon
kuitenkin puhua vapaasti ja avoimesti. Sano, kultaseni, tiedätkö
todellakin, millaista elämää miehesi oikeastaan viettää. Vai oletko
tosiaankin sokea ja kuuro tässä suhteessa? Sano suoraan, Mari, kuinka
on?

— Puhukaamme jostain muusta, Elli!

— Tietystikin! Sitä saattoi odottaa. Mutta kun nyt olen istunut
tähän rinnallesi, en aio päästää sinua niin vähällä, vaan kerron
ensinnäkin koko joukon tapauksia ja asioita. Etkö sitäkään tiedä, että
Kaarlon parhaimmat seuraveikotkin jo kohauttavat olkapäitään hänen
inhoittavalle huvittelulleen? Mutta sinä — sinä kärsit kaiken niin
alttiisti, sinä. Vaan se ei käy ajanpitkään päinsä — etkö sitä käsitä,
Mari? Kaikki tulee päivä päivältä pahemmaksi — vaikka minusta asemasi
ei voi enää sen tukalammaksi tulla kuin se nyt on. Sinä kukistut yhä
enemmän ja enemmän alakuloisuuteesi. Ja sitte nuo alituiset riidat
hänen omaistensa kanssa. Nekin ovat sietämättömiä. Sanoppas oletko
milloinkaan puhunut oikein vakavasti Kaarlon kanssa ja koettanut vetää
häntä pois tuosta irstailevasta elämästä, oletko?

— Alussa tein sitä useinkin, mutta hän ei silloin koskaan tahtonut
minua kuulla. Olin joskus vallan epätoivoinen, mutta silloin näytti
kuin olisi hänen muutoin hyvä sydämensä jäätynyt. Hän meni kuitenkin.
Nyt en ole enää pitkään aikaan koettanutkaan häntä pidättää — eihän se
kuitenkaan maksaisi vaivaa.

— Mutta, Mari, nyt en ymmärrä sinua. — Rouva Fraenkelin ääni oli oikein
ankara. — Kuinka voit kärsiä sellaista? En ainakaan minä voisi, en
millään ehdolla.

— Mitä minun pitäisi tehdä?

— Mitä sinun pitäisi tehdä — pyh! Ei sellaista vaan nykyajan nainen
kestä eikä kärsi. Avioero on luonnollinen seuraus siitä ja silloin
vapaudut elinkautisesta kidutuksesta.

Maria hypähti ylös.

— Mutta tarkoitatko mitä sanot? Voiko se olla mahdollista?

— On se. — Ellen Fraenkel nyökäytti päällään. — Sinunhan ei tarvitse
poistua ainaiseksi, mutta ole esimerkiksi vuosi Norlannissa, niin
ehkäpä Kaarlo havahtuu järkiinsä.

— Oi, se ei auttaisi mitään... Tulla takaisin jälleen! Ja luuletko
Askerin perheen sallivan sitä — ei koskaan! Eikä Kaarlo liioin. He
eivät koskaan enää tahtoisi nähdä minua silmiensä edessä.

— Vai, niin — vai ei _hänkään!_ Rouva Fraenkelin äänessä oli
katkeruutta ja ivaa.

— Mutta Elli, minne minä matkustaisin? Eihän minulla ole ketään — ei
ketään koko maailmassa. Oi... ei! Sinä saatat minut vain suurempaan
epätoivoon.

— Matkusta rouva Bohrmanin luo ja asetu sinne. Minä kyllä autan sinua
matkavalmistuksissa, jos suinkin voin. Olen jo kauvan ollut pahoillani
kohtalosi kovuudesta. Minä voin kirjoittaa hänelle — hän tulee siitä
niin iloiseksi — ja siten teen sinulle palveluksen. Sinulla on nyt hyvä
tilaisuus lievittää hänen hellän sydämensä pohjatonta murhetta. Sano,
kultaseni, etkö tahdo!

— En, Elli, en, minä en voi! Älä johdata minua kiusaukseen! — sanoi
Maria läähättäen.

— Oi, en, en, en tahdo mitään houkuttelun paulaa eteesi virittää.
Saat toimia vapaan tahtosi jälkeen. Mutta jos sinulle joskus käy
sietämättömäksi elää jos et voi kestää kauvemmin... niin en tahtoisi
saada sanomattomaksi sitä mikä nyt on sanottu; siksi sen tein. Ja minä
tahdoinkin vaan puhua kanssasi, mutta mitä tapahtuneekin sinulle, olen
aina oleva uskollisin ystäväsi. Paina mieleesi se!

— Kiitos, kiitos! — Maria ei voinut muuta. Luonnottomilla
ponnistuksilla oli hän pysytelleinyt tyynenä, vaikka sydän vuoti
verta kaiken sen johdosta, mitä hän oli kuullut. Hän nousi ja puristi
jäähyväisiksi rouva Fraenkelin kättä.

Heidän salin läpi mennessään eteiseen vei upseerinrouva ystävättärensä
erään ikkunan luo ja osoitti korkeaa kivirakennusta kadun vastapäisellä
puolella.

— Tuossa talossa asuu muuan vaaleaverinen kaunotar, jota miehesi
rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on vuokrannut tälle
kesälintuselleen komean asunnon ja täyttää muuten hänen joka ainoan
toivomuksensa. Nainen puolestaan hallitsee Kaarlon täydellisesti. Kun
miehesi äskettäin osti sinulle sen komean boan, josta olit iloinen
kuin lapsi, osti hän samalla kertaa _hänelle_ samanlaisen ja sillä hän
ylpeilee kaupungilla. Tästä kaikesta puhuvat tuttavanne yleiseen. Eikö
se ole kauheaa? Olen kerran nähnyt Kaarlon menevän sinne ja se sai koko
olentoni kiehumaan. Niin katala menettely ei saisi rankaisematta jatkua.

Maria katseli lapsuudenystäväänsä kummallisesti.

— Oliko hän _vaalea_, sanoitko niin? Sitte tiedän... — Hän ajatteli
hiuskiehkuraa, joka keväällä putosi Kaarlon taskukirjasta.

— Oli aivan vaalea... ja vaalea hyvin kiharainen tukka...

— Hyvästi, Elli, ja kiitos tästä illasta! — Maria lähti suudeltuaan
pikku rouvan kättä.

— Hyvästi, Maria, ja käy pian jälleen täällä. Tule milloin vaan tahdot.
Ja... muista, mitä olen sanonut.




10.


— Talvi on taasen mennyt ja tullut kevät. Humlegårdin ruohokentät
välkkyvät sammetinhienona ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla. Maria
istui pianon ääressä ja soitti valittavaa, surumiellistä säveltä. Hän
oli kevään tultua ehkä hieman virkistynyt, mutta muuten koko hänen
olentonsa oli sama kuin pitkin mennyttä suurten sydänsurujen talvea,
sama haihtumaton surumielisyys oli häneen leimansa painanut. Hänen ja
miehensä välinen suhde oli koko talven ollut vieras ja entistä enemmän
he olivat erillään toisistaan.

Tänään Kaarlo tuli oikein reippaana ja iloisena kotiin.

— Tiedätkö, Mari, minun täytyy heti lähteä pitkälle matkalle.
Tirehtööri kysyi tänään, tahtoisinko yhtiön laskuun matkustaa Suomeen
muutamissa asioissa. Viivyn siellä jonkun viikon. Matkatoverikseni saan
insinööri Wahlmanin, joka äskettäin on saanut paikan Helsingissä. Siitä
tulee peijakkaan hauska matka.

Kaarlo ei huomannut, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Mariaan. Se
oli odottamatonta... Hän pelkäsi kiusauksen suuruutta, jos jäisin yksin
Tukholmaan. Hän pelkäsi tekevänsä Ellen Fraenkelin ehdotuksen mukaan ja
sitä hän ei tahtoisi... Mutta samalla muisti hän, mitä Anny Bahr oli
ennustanut vuosi takaperin. Se aika alkaa lähestyä. Jos se oli määrätty
tapahtuvaksi niin se tulisi tapahtumaan kaikesta huolimatta. Vuoden
kuluessa — oli Anny Bahr sanonut. — — Mariaa vapisutti.

— Oh, ei -— ei! Kaarlo, älä lähde, etkös! Minusta on niin ikävää olla
yksin, pyyteli hän ja siirtyi lähemmäksi miestään.

Kaarlo tutkien katseli vaimoaan; tämän pyyntö sai hänet iloiseksi ja
tyyneksi. Maria pyytää häntä jäämään — siis lähteä! Hän saa olla varma
vaimonsa uskollisuudesta.

— Mitä tarkoitat, Maria kulta?

— Oi, älä matkusta, jää nyt kotiin, kun pyydän — jää minun tähteni!

— Miten voit tuollaista pyytää? Ole nyt järkevä! Mitä ne yhtiössäkin
sanoisivat. Olisipa se kaunista.

— Voisithan helposti saada jonkun toisen matkalle.

— Voisin kyllä, rakas lapsi, mutta näetkö, kun minun velvollisuuteni on
matkustaa, en tahdo sitä lyödä laimin.

Siihen se jäi.

Ja seuraavana päivänä Maria järjesteli tavaroita hänen matkalaukkuunsa.

Kun Kaarlo tuli päivälliselle, pyysi Maria häntä uudelleen jäämään
kotia, häntä muuten niin peloitti ja oli niin ikävä, sanoi hän. Mutta
Kaarlo löi kaiken leikiksi ja sanoi että yhtä ikävä hänelläkin oli
keväällä kun Maria lähti saaristoon, eikä hän aio ollakaan poissa kuin
pari viikkoa, vaikka Maria olikin koko kesän.

Seuraavana päivänä, kun Marian piti lähteä miestään saattamaan
laivasillalle, kysyi hän Emmyltä, eikö tämä tahtoisi tulla mukaan. Ei,
hän ei viitsinyt. Mutta vasten luuloa Agnes tarjoutui matkaan. Maria
oli iloinen kun sai seuraa, häntä oli kovin peloittanut yksin lähteä.
Ja kun nyt höyrylaiva erkani rannasta, tunsi hän selvästi näkevänsä
viimeisen kerran Kaarlon kasvot. Hän liehutti liinaansa, kunnes laiva
katosi saarten taa. Silmät kosteina kääntyi hän sitte Agnesin rinnalla
kotiinpäin. He kävelivät melkein äänettöminä. Maria pisti kätensä
neitosen kainaloon.

— Sano, Agnes, miksi sinäkin olet suuttunut minuun? Jos vasten tahtoani
milloin olen tuottanut sinulle mielipahaa, niin anna anteeksi ja ollaan
taas niinkuin ennen.

— Minä annan niin mielelläni anteeksi, mutta ei enää kaikki tule
niinkuin oli ennen.

Agnesin äänessä oli sointu, joka sai Marian vavahtamaan ja vaikenemaan.
Hän ei tahtonut kysyä enempää.

Tätä seuraavan viikon Maria oli miltei alituiseen sisällä; hän
pelkäsi mennä ulos, pelkäsi kohtaavansa Erikin Mutta käydessä kerran
illan kovin ikäväksi päätti hän pistäytyä Ellen Fraenkelin luona.
Nopein hermostunein askelin meni hän Stuure- ja Kaarlenkatuja pitkin
Braahenkadulle. Ellen kuultuaan hänen äänensä eteisessä tuli iloisena
vastaan.

— Tuletpa vihdoinkin, Mari, olen koko viikon vartonut! Missä olet ollut
sittenkuin miehesi lähti?

— Kotona tietysti.

— Yksinkö? — Se mahtaa olla ihanaa! Ettet vaan kuollut ikävään.
Laihtunut sinä olet ja kalpea, pikku raukka.

Maria kummasteli jotakin Ellen Fraenkelin käytöksessä, mutta ei tiennyt
mitä. Oli jotakin vähän salaista ja merkillistä...

Vihdoin Ellen vei ystävättärensä salin oven luo.

— Tiedätkö, kuka täällä on?

— Miehesi?

— Ei, Erik Bohrman.

Maria ei tahtonut tulla huoneeseen. Mutta rouva Fraenkel veti hänet
mukanaan sisään.

       *       *       *       *       *

Ellen Fraenkelillä oli lukemattomia asioita toimitettavana, eikä
luutnanttia odotettukaan kotiin ennenkuin myöhään illalla. Maria ja
Erik saivat enimmäkseen olla kahden. Kun upseerin rouva oli sytyttänyt
kodikkaan lampun, puhelivat vilkkaasti kaikenlaisista asioista, eikä
nyt, ennenkuin puhe jälleen siirtyi ennen vanhoihin muistoihin. Erik
Bohrman puhui nyt erikoisella lämmöllä äidistään.

— Hän on oivallinen ja voimakas luonne, hyvä ja lämminsydäminen sielu,
sanoi hän. — Kerran elämässään on hän tehnyt suuren vääryyden itseään
ja minua kohtaan, mutta olen antanut sen anteeksi jo kauvan sitte. Hän
on muuten erehdyksestään kärsinyt vielä enemmän kuin minä. Hän elää nyt
vain unohtaakseen ja saadakseen kerran sovitetuksi, mitä on rikkonut
ymmärtämättömyydessään minua — ei, meitä molempia kohtaan. Hän ei usko
voivansa rauhassa kuolla, ellei sitä ennen saa kuulla teidän olevan
onnellinen; hän on saanut tietoja teidän onnettomista perhesuhteistanne.

Tuomari Bohrman puhui tyynellä, hillityllä äänellä, mutta kaikesta
saattoi päättää, miten pohjalla kuohui.

— On helppoa tehdä jotakin, mitä sitte saa koko elämänsä ajan katua,
jatkoi hän samalla matalalla äänellä. — Minusta tuntuu kuin mamman
kuorma kävisi aina raskaammaksi, mitä enemmän hän lähenee hautaa.
Etenkin muuatta kohtausta puutarhassa teidän kansanne katuu hän yötä
ja päivää saamatta sitä mielestään pois. Hän ei voi unohtaa... Erik
Bohrman otti povitaskustaan erään kirjeen.

— Tahdotteko lukea tämän. Sain sen eilen.

Maria otti kirjeen ja luki. Kyyneltyvien silmien kiitäessä rivi riviltä
pakkausi veri hänen poskilleen. "Poikani", oli siinä, "jos tietäisit,
kuinka paljon minä kärsin muistellessani sitä hetkeä, jolloin sanoin
_hänelle_, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ettei
teidän liitostanne tule mitään.

"Oi, miten saattoikaan äidinsydämeni ja mieleni olla niin itsekäs,
että riistämällä hänet sinulta riistin elämäsi onnen ja sen sijaan
kohotin huulillesi katkeran kalkin! — En olisi tahtonut sinua ottamaan
puolisoksesi isäsi edesmenneen vihamiehen tytärtä — ajattelin
kaikkia niitä ristiriitoja, mitä olisi seurannut menettelystäsi. Oi,
mikä lyhytnäköinen olento olin! Ei mihinkään voi verrata _niitä_
ristiriitoja ja mielentuskia, joita me molemmat olemme saaneet näinä
vuosina tuntea ollessamme puhumatta hänestä — rakastetustasi. Oi,
eipä paljon puutu, etten itke verisiä kyyneleitä muistellessani tätä
kaikkea! Mutta mitä auttavat katumus ja kyyneleet, ellei minulle kerran
suoda tilaisuutta sovittaa, mitä ymmärtämättömyydessäni ole rikkonut."

Ja toisessa paikassa seisoi: "Olen usein kuullut puhuttavan, miten
onnettomiin suhteisiin Maria on joutunut. Ja silloin on aina kun ilma
kieltäysi tulemasta keuhkoihini ja rintaani ahdistaa. Sillä minähän
se alkujaan olen syypäänä kaikkeen tähän. Viestit kertovat, että hän
vähitellen päivä päivältä kuihtuu ja vetäytyy elämän vilkkaudesta pois.
Jos hän kuolee ennemmin kuin minä, niin tuskin saan omaltatunnoltani
pois tunnetta, että minä olen osallinen hänen kuolemaansa. Oi, poikani,
ainoa lapseni, uskallatko ja voitko antaa minulle toivon kipinän, että
kerran voin sovittaa, mitä _häntä_ kohtaan olen rikkonut? En muuten
luule voivani rauhassa kuolla. Tiedänhän, että sinä olet antanut
minulle kaiken anteeksi mutta elämäni tähden täytyy minun _hänenkin_
omasta suustaan kuulla rauhoittava, lohduttava sana ja minun täytyy
kerran tuntea hänen kätensä sovittava puristus.

"Ellen Fraenkel on kirjoittanut minulle koko joukon asioita, ennen
kaikkea ne, joista kirjeessäsi mainitsit. Kun kesällä kuulin puhuttavan
Marian onnettomuudesta, lähetin terveisiä hänelle ja pyysin saattamaan
tiedoksi, että minun luokseni hän olisi sydämellisesti tervetullut,
ellei hän nimittäin voisi välttää sitä onnetonta hetkeä, jolloin ei
luule voivansa pitemmältä kestää sietämättömiä suhteitaan miehensä
kanssa. Äskettäin kuulin kerrottavan, että se hetki lähestyy — — — En
tiedä, josko Ellen Fraenkel on vienyt terveiseni sellaisinaan perille
ja pyydän sen vuoksi sinua puhumaan hänelle. Pyydä häntä _niin_ kuin
minä itsekin tahtoisin pyytää pakenemaan äidilliseen helmaani, joka
kaihoten vartoo häntä! Sano hänelle, että jos hän tulee ja antaa
_kaikki_ anteeksi, niin lahjoittaa hän rauhan vanhalle naiselle,
joka jo horjuen seisoo haudan partaalla — onhan se melkein viimeinen
palvelus kuolevalle! — — —"

Maria kumartui peittääkseen tulipunaisen hehteen otsaltaan, poskiltaan
ja kaulaltaan. Erik oli äänetönnä katsellut häntä, mutta nyt hän nousi
ja painoi Marian pään rintaansa vasten silitellen rauhoittavalla
kädellä hänen otsaansa ja poskiaan.

Rouva Fraenkelin vähää myöhemmin tullessa huoneeseen istuivat Maria
ja Erik vastatuksin pöydän luona ja heidän katseensa puhuivat enemmän
kuin sanat. Ne puhuivat odotusta ja toivoa. Pitkä oli aika vierähtävä,
ennenkuin he tämän jälkeen tulisivat näkemään toisensa, mutta sitte ei
heidän enää koskaan tarvitsekaan erota.

Kello oli yli puoli yksi yöllä, kun luutnantti Fraenkel saattoi Marian
kotiin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun Agnes tuli veljensä asuntoon, oli Maria
poissa. Salin pöydällä oli kortti hänelle itselleen ja Kaarlon
kirjoituspöydällä sinetillä suljettu kirje.




11.


Maantiellä, joka työväenrakennuksilta johtaa eräälle tehtaalle
etelä-Norlannissa, oli tänään vilkkaampaa liikettä kuin tavallisesti;
huomasi selvään jotain tavallista harvinaisempaa olevan ilmassa.
Työmiehet, jotka olivat matkalla tehtaalle, puhelivat hetkisen
keskenään pienemmissä joukkueissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaansa.
Työmiesten vaimoja seisoskeli pienemmissä ryhmissä rakennusten
edustalla ja näytti heillä olevan tavallista vilkkaampaa ja jotakin
salaperäiseltä vivahtavaa puhelua keskenään. Erään pienen punaiseksi
maalattuun rakennuksen edessä seisoi kaksi nuorta vaimoa puhellen erään
vanhemman naisen kanssa.

— Tuleeko hän jo tänään? — kysyi nuorempi katsoen puhetoveriaan silmiin.

— Hänen pitäisi tulla vallan heti. Kuuluu asettuvan rouva Bohrmanin luo.

— Kuka se sitten on, joka tulee? kysyi toinen nuoremmista naisista.

— Neiti Rudman, josta olemme puhuneet... tai rouvahan hän on ollut jo
nelisen vuotta. Tehtaanhoitaja Rudman-vainajan tytär. Hän on poistunut
miehensä luota Tukholmassa ja jääkin luultavasti tänne.

— Onpa sekin kaunis juttu. Lähteä nyt pois miehensä luota.

— Entäpä sitte, ellei kerran voi sietää miestään... raukka. Sääliksi
häntä tosiaan käy, hän oli aina niin hyvä ja kiltti tyttönä, oikea
enkeli; minä palvelin pari vuotta hänen vanhemmillaan, niin että tiedän
hyvin.

Paikalle tullut toinenkin vanhempi nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

— Eikö hän ennen ollut välilöissä nuoren herra Bohrmanin kanssa?
Eivätkö ne olleet jo kihloissakin?

— Olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan vapaata. Rouva Bohrman ei
sallinut nuorten yhtyä, vaan teki kerrassaan siitä lopun eroittamalla
heidät pitkiksi vuosiksi toisistaan. Sittemmin on hän kovin katunut
silloista menettelyään, sen tiedän varmasti.

— Missä nuori Bohrman on nykyään? Eihän hän ole käynyt kotona
sittenkuin viime joulun aikaan?

— Hän on saanut hyvän viran Tukholmassa ja ansaitsee siellä suuria
palkkoja. Hänestä vielä kerran neiti Rud — — — tai nuoren rouvan mies.

Niin, ymmärtäähän sen. — Naiset nyökäyttivät toisilleen päätään ja
menivät kukin taholleen.

       *       *       *       *       *

Suurella maantiellä, joka läheiseltä asemalta vei tehtaalle, vierivät
nopeasti ajopelit.

Juuri kuin juna pysähtyi asemalla, pysähtyi vaunukin asemasillan
viereen. Siitä astui ulos rouva Bohrman, joka kiireesti käveli
sillalle. Hän oli hienopiirteinen, kalpea ja laiha, silmät tummat ja
terävät. Hän ennätti parhaiksi näkemään, miten erään vaununosaston
ikkunasta katsoi uteliaana hieno, nuori pääkaupunkilaisnainen.
Silmänräpäyksen kuluttua he olivat sylityksin.

— Maria — rakas lapsi!

— Täti — rakas täti!

Hetken kuluttua istuivat he vaunussa, joka nopeasti vieri Öfvergårdia,
Bohrmanin sukutaloa kohti. Parin tunnin kuluttua he olivat perillä.
Porraskäytävällä seisoi valko-esiliinainen palvelustyttö, joka kiltisti
ja erikoisen huomaavasti auttoi Mariaa hänen monien pikkukapineittensa
kantamisessa. Maria vetäsi henkeään ja katsoi ympärilleen — tuo metsä
se kätkee hänen nuoruutensa lemmentarinan!

— Kiitos, kiitos! — sanoi hän palvelustytölle, joka vei matkalaukun
sisään.

Rouva Bohrman oli heti mennyt sisähuoneisiin ollakseen Mariaa vastassa
ja vielä katsomassa, että kaikki oli järjestyksessä.

— Minne minun pitää? En löydä — minä en ole ennen ollut täällä...

— Jos neiti — anteeksi — rouva, piti sanomani, on hyvä ja tule tänne,
minä näytän rouvan huoneen. Se on täällä yläkerrassa — Öfvergårdin
suurin ja valoisin huone, josta on vallan mainio näköala yli metsän ja
kosken.

Maria miltei juoksi portaita ylös. Tämä kaikkialla häntä kohtaan
osoitettu huolenpito, myötätunto ja hyväntahtoisuus riemastuttivat
häntä. Hän tunsi olevansa kuin ennen siihen vanhaan hyvään aikaan,
jolloin oli seitsentoista vuotinen tyttö, iloinen, elämänhaluinen ja
reipas.

Ylhäällä salissa seisoi rouva Bohrman keskellä lattiaa; Marian astuessa
huoneeseen hän säteilevin silmin avasi helmansa hymyillen samalla
herttaista, hyväntahtoista hymyilyään.

— Tule lapseni! — sanoi hän lempeällä, sointuvalla äänellään. —
Salli minun sulkea sinut syliini ja toivottaa sinut oikein, oikein
sydämellisesti tervetulleeksi! — Kiitos, lapsi, kiitos siitä, että
tulit! Jos tietäisit, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä. Mutta nyt
sinun pitääkin olla täällä kauvan, kauvan — siihen asti kuin... —
Marian hiuksille vierähti pari kuumaa kyyneltä.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen, jonka he olivat syöneet kasveilla koristetussa
ruokasalissa, istuivat he jälleen ylhäällä Marian huoneessa. Vieläkin
nousi rouva Bohrman ja siirsi tuolinsa Marian eteen.

— Lapsikulta, minä en osaa selittää, kuinka iloinen olen nähdessäni
sinut luonani! Hän taputteli uudestaan ja uudestaan Mariaa poskelle.
— Tule nyt, Maria kulta, Erikin huoneeseen. Sitä saat käyttää työ- ja
arkihuoneenasi! — Hän otti nuorta rouvaa kädestä ja vei hänet eteisen
läpi vastapäätä olevaan huoneeseen. — Tänne pitää sinun aina tulla,
milloin haluat olla yksin tai rauhassa. — Täällä on Erik aina kotona
käydessään, mutta nyt sinä saat asua täällä. Milloin luet jotakin, tai
tahdot kirjoittaa tai katsella tuota metsäistä maisemaa, niin tule aina
tähän huoneeseen! Tiedän että sinä olet haaveileva ja unelmoiva luonne,
joka rakastaa luonnon kauneutta — täällä ei sinua mikään, ei mikään
häiritse. — — — Rouva Bohrman istuutui seuraten tarkasti silmillään
Marian kasvojen joka ainoaa ilmettä.

Maria seisoi keskellä lattiaa katsellen joka huonekalua, koristetta
ja esinettä erikseen. Hän tiesi, että lemmekäs käsi oli ne kaikki
sijoittanut hänen mukavuudekseen. Huoneen nurkassa oli suuren varjoisan
palmun alla mukava lepotuoli ja vieressä pöytä ja siinä kaikki uusin
kaunokirjallisuus.

Hän katseli ja katseli — kääntyi vihdoin, täynnä onnea ja iloa.
Kyyneleet juoksivat alas poskia. Hän laskeutui polvilleen, nojasi rouva
Bohrmanin helmaan ja suuteli hellästi hänen käsiään.

— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen?
Minä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen.
Kiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!... Oi,
ei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä
arvaan... Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta
minä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän,
täti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin
olisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa,
en onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä
tunnen tällä hetkellä... Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista,
että _sellainen_ mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?

Rouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin
silmiinsä.

— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla
rauhassa.

— Kuollako? Ei! _Nyt_ sinun täytyy elää — elää _meille!_

— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAVEILUA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.