The Project Gutenberg eBook of Junalla kulkiessa
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Junalla kulkiessa
Author: Maria Ramstedt
Release date: June 7, 2025 [eBook #76237]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: G. W. Edlund, 1894
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUNALLA KULKIESSA ***
language: Finnish
JUNALLA KULKIESSA
Kertoellut
Martti Humu [Maria Ramstedt]
Helsingissä,
G. W. Edlund,
1894.
SISÄLTÖ:
Esipuhe.
Komendantin puistossa.
Ensimmäinen hallayö.
Kun jäät lähtevät.
Muistelma.
Kalastaja.
ESIPUHE.
Näiden pikku kertoelmain tarkoituksena on saada miellyttävää lukemista
matkustaessa rautatieasemain väliä.
Kertoelmat, lyhykäisyytensä vuoksi, soveltunevat myöskin parhaiten
rautatiellä lukemiseen ja koska junan liikkeestä syntyvässä tärinässä
on helpompi silmäillä kapeita, kuin leveöitä rivejä, on "Junalla
kulkiessa" siitä syystä saanut tämmöisen muodon.
Toivossa, että nämä kertoelmat kaikissa suhteissa tulevat täyttämään
hyvän tarkoituksensa, on kirjasen hintakin mitä halvimmaksi määrätty.
_Ulosantaja._
KOMENDANTIN PUISTOSSA.
Kevät-auringon lämpimät, suloiset säteet sulattelevat
Komendantinpuiston jäätyneiden puiden oksia ja virvottelevat niiden
puusydämiä omituisella, kummallisella sähkövirran-tapaisella tunteella.
Suloinen etelätuuli kuiskailee heille herttaisen kevään, armaan kesän
tuloa. Puiden oksat vienolla suhinallaan vastaukseksi sille ilmaisevat
hiljaisella nyykytyksellä niitä tunteita, jotka selittämättömällä
riemulla täyttävät heidän sisimmät olentonsa.
Kvirr-virr-kvirr! kuuluu ylhäällä ilmassa riemuisa voitollinen sävel.
Se on västäräkki, joka palaa polttavilta etelämailta kylmään, armaasen
kotihinsa, omaan vanhaan pesähänsä komendantin puistossa. Siinä ovat
hänen esi-isänsä jo monessa polvessa aina kesänsä laulelleet. Siinä nyt
hänkin riemuissansa visertelee täynnä elämän-intoa, elin-voimaa, täynnä
toivoa ihanan Suomen kesän tulosta. Tulevaisuuden unelmat kuvastuvat
herttaisina, valoisina hänen pikkusielunsa silmissä.
Tuolla pesänsuulla, laulua kuunnellen, hyörii hänen herttaisa
toverinsa, jonka kanssa hän hädintuskin sai kartetuksi kaikkia
etelämailla heitä uhkaavia vaaroja sekä pitkän matkan rasituksia ja
pauloja.
Kuinka suloiselta kuuluu tuo ihmeteltävän monisävelinen laulu! Siinä
ilmoittaa västäräkki tyytyväisenä ilonsa, nähdessänsä vielä kerran
oman vanhan, ränstyneen pesänsä, jossa hän ensikerran oli ihmetellyt
luonnon ihanuutta ja lämmitellyt auringon kultasäteiden loisteessa
ja hyväilevässä suloisuudessa. Hän laulaa kuinka sanomattomasti he
kumpikin tuolla etelämaissa ovat kaivanneet tätä köyhää kotiansa
kylmässä Suomessamme, ikävöineet ränstynyttä, rakasta pesäänsä tässä
Komendantinpuistossa! Usein tuumailivat he alkaa tuon vaarallisen ja
vaivaloisen ilmamatkansa kautta laajojen merien, yli korkeiden vuorien,
tasankojen ja laaksojen — mutta, ihan tietämättänsä tulivatkin he
rientäen aina lähemmäksi ja lähemmäksi tätä vanhaa, ikävöittyä kotiansa.
Ikävä se oli, joka pakoitti heitä pois rientämään rikkailta pöydiltä,
jättämään kiiltävistä hyönteisistä valmistetut, rikkaat herkkupöydät,
sanomaan hyvästit kaikille etelämaiden kauneuksille ja hyvyyksille.
Iloinen tulotervehdys nyt kaikuu västäräkin sydämmestä. Siinä ovat
kaikki vanhat tutut: harmaaseinänen linna, viheriäinen metsä,
sukkelasti virtaava kolmihaaranen virta, Tallisaari ja suloinen
ystävänsä, aurinko! Vieno tuuli puhaltelee, aurinko suloisesti
lämmittää:— hän on täällä toverinsa kanssa terveenä, toivorikkaana,
iloisena! Lumikinoksia vielä kiiluu siellä täällä — mutta, eihän se
heitä peloita, hyönteisiä on vielä virralla vähän, eihän se kammoita
heitä; kiireestihän aika kuluu pesää korjaellen, rakennellen, toivoen,
laulellen, lempien! Aurinko kyllä havahduttaa koko luonnon, sulattaa
puiden oksat, havahduttaa hyönteiset kaikki, saattaa kevään ja tuo
kesän herttaisen!
* * * * *
Vaan eipä aurinko eilen paistanutkaan, ei näyttänyt suloisia
kasvojansa. Paksut raepilvet nousivat sen eteen ja miljoonat,
miljoonat raehiukkeet yhdistetyin voimin mursivat sen vallan, eivätkä
sen säteitä lävitsensä päästäneet. Komendantinpuistossa on kylmää,
autiota, kolkkoa.
Viima, vinha pohjatuuli repii ja vihapäissään taittelee puiden oksia.
Ne surkealla suhinallaan ilmaisevat kaipaustansa, ystävänsä perään.
Heidän lempijänsä, suosijansa, suloinen etelätuuli on poissa!
Toivoa paremmista ajoista koettelee västäräkki nytkin sytytellä
lempeän toverinsa sydämmessä: mutta vaikka laulunsa koettaakin
kaikua riemuiselta, iloiselta, ei hän siihen kumminkaan jaksa luoda
entistä hurmaavata tuttua nuottia, vauhtia ja sointua, joka ennen
oli niin omituinen hänen viserryksillensä. Toverinsa pesän-suulla
painaa päänsä alas, häntä niin puistattelee, värisyttää; pohjatuuli
hajoittelee sen höyheniä ja kuolon-kylmällä suutelollaan sivelee hänen
melkein kangistunutta pikkuruumistansa. — Matkan-rasitukset alkavat
tehdä lopullista tehtäväänsä; eihän tuo hupakkoparka ole nauttinut
einettäkään moneen päivään kylliksensä asti — hän kun näet oli tuon
niukan ravinnon, nuo virran muutamat hyönteiset heittänyt ystävänsä,
armaan toverinsa varalle.
Suonissansa tuntuu hiipivän ikäänkuin jäinen, kuolon kylmä virta —
viimeiset voimansa ponnistaa se vielä kerran kuullaksensa toverinsa
toivorikasta laulua. Silmänsä leimahtavat niin sanomattoman kirkkaasti
— olihan nyt kaikki niinkuin olla piti. Suomessa, oman armaan pesänsä
suulla saa hän nukkua, oman toverinsa suloisen viserryksen kaikuessa
korvissansa; — hän nyykähyttää kerran päätänsä, silmänsä välähtävät
kummasti — hiljainen parkaisu kuuluu ja — lintunen putoaa hengetönnä
lumelle.
Ilmassa leijaileva toveri rientää hätään. Iloinen nuottinsa yht'äkkiä
muuttuu parkumisen tapaiseksi hautaussäveleeksi. Toiveet kesän
suloisuudesta silmänräpäyksessä haihtuvat — tuntuu kuin toinen puoli
sydämmestänsä olisi hänen rinnastansa irti-kiskaistu. Vaan miksikä
koettaisin kuvailla tuota sydämmen murtumista, tuota salaista tuskaa,
tuota ikäänkuin elävänä hautaamista, jonka jälkeenjäänyt toveri nyt
tuntee pikku-sielussaan?
Ei, ei sitä kynäni kykene kuvaamaan — sen vaan sydän haikeasti
tuntee; eikäpä sille tunteelle sanoja maailmassa löydykään. Ei! eipä
tosiaankaan ole!
Aurinko paistaa taas tänään ehompana entistä. Eivät muista nyt puut
Komendantinpuistossa pohjantuulen tekemiä armottomia haavoja, vaikka
ne vielä tänään kirvelevätkin. He eivät tahdo muistaa sitä. Aurinko
elvyttää luonnon, sytyttää elonvirrat, toiveet uudet synnyttää.
Kaikki on muuttunut: puiden oksat notkuvat nuorteina, linnut laulavat
sulolaulujansa, virta lirisee hyräillen monisävelistä nuottiansa.
Aurinko luo valoansa västäräkinkin pesään — sielläkin on kaikki
muuttunut. Eloon jäänyt orpolintu on sinne pistäynyt piiloon — ei
kuulu hänen toiveista rikasta lauluansa, ei sykähtele rakastava sydän,
ei elvytä häntä virkistynyt luonto. Ystävänsä kangistuneen ruumiin
näky särki hänen toiveensa, mursi hänen voimansa, repi rikki kaikki
unelmansa suloisesta tulevaisuudesta. Pesässä on kaikki tyyntä,
hiljaista, kuollutta, rauhansaanutta. Auringonsäteet eivät voi henkiin
elvyttää näitä pikkuvainajia: toinen lepää pesässänsä pää piiloutuneena
siipien alle, toinen kankeana jäykkänä loikoo puun alla, — ja puiden
oksat suhinallaan ikäänkuin kuiskailisivat: pettyneet toiveet!
pettyneet toiveet!
* * * * *
Lukiani, sinä, joka olet saanut tuntea pohjantuulen armotointa
syleilyä, maailman kovuutta, ylenkatsetta, epärakkautta, uskottomuutta,
pettyneitä toiveita — eikö tämä tunnu sinusta kuin se olisi palanen
oman elämäsi historiaa? Eikö? —
Ensimmäinen hallayö.
Edellinen puoli.
Niin, sehän oli aivan totta. Ei mikään unennäkö. He — äskennaineet,
jotka rakastivat toisiansa koko sydämmestä — hekö olisivat riidelleet
ja kinastelleet? — Niinpä kyllä — he juuri.
Kerttu makaa sängyssänsä silmät seljällään ja tuumaa; tuumaa yhä tuota
unohtumatointa asiaa: he ovat riidelleet. Se on melkein uskomatointa —
mutta ihan totta kumminkin.
Voi jospa Atle jo tulisi! mutta ei — häntä ei kuulu, ei näy! Ja tuo
kello, se on jo lähes yksitoista! —
Tuuli pauhaa ankarasti vuoristolla. Rajusti tanssii lumi vallattomissa
pyörteissä. Hei! kuinka sanomattoman lysti on elämä, kuin saapi
vallastaa mielensä mukaan, näin, näin, näin! ulvoo puhuri repiessään
palovartian nuttua ja säestellen telefoonilankain monisävelistä
ruikutusta. Lumi etsii turvaa akkunaruuduilta — ei, turhaa työtä se on
— — hänet puhuri painiskelee vahvaksi muuriksi talon ympärille. — Ei
akkunoista ulos näy — mutta kyllä kuulee, mikä sekamelska luonnossa
vallitsee.
Tuota kuunnellessa Kerttu tulee yhä rauhattomammaksi. Voi jo! miksi tuo
riita syntyi? Ja mistä mitättömästä syystä sitten! —
Ei, sehän on ihan varma, ett'ei Atle ole Kerttua milloinkaan
rakastanut, vaikka hän tuosta niin pahastui, kun Kerttu tuli tuon
ilkeän lauseen sanoneeksi, että hän lähti pois kotoa iltaruuatta, eikä
nyt vieläkään kotia tullut.
Turhaan oli Kerttu pukeutunut hopeakarvaiseen villaleninkiinsä ja
järjestänyt ruunin otsatukkansa noin sieville kieppusille. Turhaan
loistivat kyyneleet hänen suurissa tummissa silmissänsä, jotka melkein
joka kolmas minuutti hapuilivat ovea. Voi, jospa ovi aukeaisi ja sen
kehyksessä olisi se mies, jota hän enin maailmassa lempii, rakastaa,
ikävöipi! Atle, hänen oma miehensä!
Turhaan porisi teekyökki ja turhaan kilisivät salissa kupit. Eivät
ne olleet saaneet vastakaikua Kertun kylmäksi käyneessä sydämmessä.
Ihmettä, miten oudoksi ja vieraaksi on tullut tämä eilisiltana niin
suloinen kotikin, jossa Atle oli alku ja loppu. Jos tahtoisi Atle noin,
tahi suvaitseisi näin, — aina vaan Atle ja Atle! —
Ei, ei hän kotia tullut, eikä huoneen ovea avannut. Teevesi ja
lämpöiset rinkilät turhaan odottivat. — Ei, tuo häijy riita, sitä ei
pitäisi olla maailmassa ollenkaan!
Jo Kerttu sammutti tulet ja viskausi sänkyynsä pukimissaan. Silmät
seljällään hän siinä makaa. Kuuntelee pienintäkin risahdusta melkein
hengittämättä.
Voi, jos tulisi Atle! Paikalla hänen syliinsä Kerttu rientäisi.
Atle puristaisi hänet sydämmelleen, nostaisi ylös ilmaan, päänsä
tasalle vahvoilla käsillään kohottaisi, katsoisivat toistensa silmään
ja sisimpään sieluun, puristaisivat toinen toistansa lujasti ja —
kaikki olisi jälleen ennellään, unohdettu taannoinen häijy tora ja
kiista!
Mutta ei, kaikki on hiljaa. Kello vaan kaminilla käydä raksuttaa:
tiki-taki-tiki-taki! Mitäpä sitä liikuttaa, jos kaksi ihmislasta
keskenään iloitsevat tahi torailevat. Ei sen suurempaa egoistia
maailmassa liene, kun tuo kello!
Ei, Atle on samallainen! Miksi he torailivat, jos ei hän olisi egoisti!
Neljäs viikko on kulumassa hääpäivästä ja nyt jo pohjatuuli tuli
repimään heidän onneansa ja särkemään pientä suloista kotiansa. Eikö
Atle siis rakasta Kerttuansa — mutta miksi siis hän semmoista olisi
luulotellutkaan? Vähän he toisiaan tunsivat, ennen häitä. Toisen halut
ja pyrinnöt olivat toiset, ihan erilaiset kuin toisen. Mikä hätä oli
heillä yhteenmenemään ja häitä sillä kiiruulla pitämään. Olisi pitänyt
kauemmin tutkia toinen toistansa — olisi pitänyt oppia tuntemaan
toistensa luonteita, oikkuja ja vaatimuksia, ei silloin riitoja
olisi tullut — ei. Ja nuo häät sitten! Kaksi todistajaa vaan läsnä,
pappi, täti ja Atlen isä! Nimet piirrettiin kirkonkirjaan peräkkäin,
lausuttiin papin jälestä valansanat, ja nyt — nyt — — nyt tuli riita,
hallayön tavoin musertamaan heidän sydämmiänsä ja eroittamaan heitä
toisistansa!
Hiljaa! Mikä se oli? Ei mikään muu, kuin Kertun oma sydän, se niin
sukkelasti pamppailee, ihan on haleta rinta. Korvissa suhisee, suonissa
veri koskena keikkuu, koko olento järisee juurikuin mikäkin ompelukone
olisi liikkeessä. Koko huone pyörii ympäriinsä, keinutuoli tanssii
nurkassa, kuvat hyppivät seinillä, kaikki on huimaavassa pyörteessä,
kaikki näkyy keikkuvan Kertun kiihoittuneissa silmissä, vaikka on ihan
hämärä huoneessa.
Nyt, nyt hän tulee! Kerttu rientää ruokasalin ovelle vaikka tuskin voi
jalkojaan liikuttaa. Ei, tuohan se Prisse käänteleikse ja väänteleikse
pöydän alla.
— Prisse, tule tänne! Hyi, oliko se Kerttu, joka niin soinnuttomasti
sopertelee. Todellako?
— Niin Prisse, ei tule isäntäsi kotia; nyt olemme hyljätyt — —
Prisse painaa päänsä rouvan käsiin ja tähystelee häntä viisailla,
uskollisilla silmillään. Mitenkäs se muuten osaisi näyttää
myötätuntoisuuttansa. Siinä nyt Kerttu istuu katsellen hämärään yöhön.
Prisse kääriytyy kokoon huolettomana ja kaikki on hiljaista, rauhaisaa
jälleen.
Voi, jos tulisi Atle! Ei Kerttu häntä enään milloinkaan luvussansa
hämmentäisi, niinkuin taannoin. Kokonaista seitsemän tuntia siitä oli
jo kulunut ja aina pysyi poissa Atle!
— Tahdotkos kuunnella sydänkäpyseni, oli Atle sanonut, niin luen sulle
jotakin hauskaa? —
— Vieläkös kysyt tuota jättiläiseni! Oi lue, lue!
Ja Atle, sytytettyään hyväntuoksuisen sigarrettinsa, alkoi lukemaan
kauniilla sointuisella äänellään. Siinä he istuivat kaniinin edessä,
Kerttu pienellä pallilla, vastapäätä Atlea. Puut iloisesti palaa
räiskivät ja totisena istui Kerttu jotakin koruompelua ylös-alas
pistellen.
Ei, ei jaksanut hän mitenkään seurata tuon oppineen miehen kankeasti
ymmärrettävää sofistiikkaa. Tuohan oli jotakin niin suuresti oppinutta,
käsittämätöintä, sietämätöintä, niin pilkallista ja — korkealle
pyrkivää, tuo Strindbergin aforismi: "Naisen alemmuus verrattuna
mieheen."
Eipä hän kauan jaksanut lukua seuratakaan. Kuunteli vaan miehensä
sointuisaa, täyteläistä ääntä, ja puiden räiskettä takassa. Halko
räiski, siinähän murtui rakastava sydän; toinen paukahti, se lausui
hyvästit toiselle, ehkäpä liiteriin jääneelle, puoliskolle — — kaikkea
hän tuumailikin ja mieleen nuo nyt johtuivatkin — — varma vaan oli,
ett'ei hän jaksanut kuulla ja tajuta — missä suhteessa nainen oli
miestä huonompi.
— Kuules Atle, sanoi hän viimein, unhottaen koko kuuntelemisen, kuules
Atle, eikös tuo senappi ollut sinusta mainion hyvää tänäpäivänä?
— Olipa se, mutta kuuntelehan nyt, tämä on niin mieltä jännittävää.
— Niin, mutta se olikin parasta Sarepta, jota — —
— No niin, mutta kuuntelehan.
— Anteeksi jättiläiseni! Kyllä kuuntelen kiltisti.
Ja Atle jatkaa lukuaan. Lukee miehen ja naisen aivoista, käsistä,
musiikista, taiteesta, laulusta ja aina on miehellä etusija kaikessa.
Kerttu on sillä välin ajatuksissansa risteillyt kaikkialla, kuin lastu
meren aalloilla. Yht'äkkiä keskeytti hän lukemisen:
— Siellä Peltarin myymälässä on kaikki tavara hyvää, ihan hiivasta ja
sikurista asti — aina — — —
— No, ethän sinä kuunnella malta, vaikka kuinka jännittävää lukisi —
— Mutta jättiläiseni, älä suutu, enhän minä tuota jaksa seurata, sanoi
Kerttu ajattelemattomasti.
Atle oli jo viskannut kirjan hyllylle. Sytytti sammuneen sigarrettinsa
ja mitteli laattiata suurin askelin.
Sanat sitten sakenivat ja riita oli syttynyt leimuunsa. Kerttu syytti
Atlea siinä, ett'ei hän rakastanut Kerttua. Atle taas puolustihe sillä,
että Kerttu oli sopimatoin ja aina keskeyttää hänen lukunsa ja työnsä
puheellansa. Riidan parhaillaan leimutessa oli Atle mennyt pois kotoa
ja nyt, — kuule! —
Kello lyö juhlallisesti ainoastaan yhden lyönnin. Uusi päivä tuolta
hiukan hämärtää ja nyt Kertun kärsimykset, rauhattomuus ovat kohonneet
korkeimmalle kukkulalle.
Kauhea raivo täyttää hänen mielensä. Voi, jos Atle on pudonnut järveen,
loukannut itsensä, jos joku olisi hänen ylitsensä ajanut — ja voi, jos
hänet tuotaisiin kotiin ruumiina, kuol — —
Ei jaksa riutunut mieli ajatella loppuun tuota kauhistuttavaa ajatusta.
Ei kestä tätä tuskaa enään. Kerttu sytyttää tulet, kynttelit, lamput,
kruununkin tuohuset hän panee palamaan kaikki. Sanomatoin pelko täyttää
koko hänen olentonsa. Siinä hän seisoo pöydällä keskellä laattiata,
raskaasti hengittäen — — —
* * * * *
— No, Kerttuseni, mihin tämä valo? kysyy Atle kummastellen katsellen
monia kyntteleitä. Näyttää siltä kuin odottaisit vieraita!
Kerttu kietoo valkoiset käsivartensa miehensä kaulalle ja purskahtaa
valtaavaan itkuun.
— Oi ketä muita odottaisin, kuin jättiläistäni, joka karkasi luotani,
nyyhkyttää hän. Täällä oli niin pimeätä, kolkkoa ja kylmää. Oi! kuinka
minä pelkäsin, Atle kultani, sinun poissaollessasi! —
— Niinpä oli tuolla ulkonakin pikkuseni, tuolla ravintolassa, jossa
minä vietin nämä unohtumattomat hetket.
— Miksi ei jättiläiseni kotia tullut, kun ikävä siellä kumminkin oli?
Atle ei virka mitään. Puristaa lämpöisillä käsillänsä Kertun posket
yhteen ja painaa hellän suudelman hänen silmiensä väliin. Sovinnon
suloinen tunne täyttää heidän sydämmensä ja Kerttu kuiskuttaa
Onnellisena:
— Voi jättiläiseni, kuinka hyinen ja kolkko oli tämä avioliittomme
Ensimmäinen hallayö! —
Tapahtuman jälkimmäinen puoli.
Huu-huu-hiuu! huutelevat telefoonilangat surkeasti ruikutellen. Puut
suhisevat omituista surunsekaista säveltään. Patsaat tuossa vonisevat
ja koko luonto temmeltää alinomaa korvissani:
— Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoin-käymisessä! Rakastaaksesi häntä
myötä- ja vastoinkäymises-ses-sss-s-s-s-!
Kyltit naukuvat saranoissaan, lyhdyt tuikkiessaan, puhuri pauhatessaan,
kaikki, kaikki vaan mulle laulaa: rakas-st-taakses-s-s! Ei, en tahdo
kuulla mitään! Vedän hatun syvemmälle, upotan korvani siihen — mutta
ei! Sävel ei muutu: aina vaan sama ruikutus: rakas-ss-taaks-!
Tahtomattani kuljen kotiani kohden. Kotiani! Tuo sana oli vielä eilen
illalla minun mielestäni ihanin sana rikkaan kielemme sanakirjassa! Ja
nyt! — Niin, olenhan sieltä, juuri tuosta kodistani rientänyt pakoon!
Kukas tuota uskoisi? — Ja kumminkin on se tosi: Rakas vaimoni Kerttu
ja minä hänen armahimpansa maailmassa, olemme riidelleet ja torailleet
etomaisesta syystä! —
Tuolla kodissani on niin valoisa, sen näen akkunasta. Kerttu istuu
teepöydän luona — sydämmeni tuntee että hän odottaa minua, mutta minäpä
en sinne mene, en vielä. Oppikaan ajattelemaan käytöstänsä. Enkö, talon
päämiehenä saisi näes lukea mitä haluttaisi. Mikä oikeus hänellä on
alituisella rupattamisella estää minua töissäni ja toimissani?
Sulhasmiesnä ollessani tosin pyysin häntä aina puhelemaan, mutta
silloinpa istui hän mykkänä. — Olkaamme vallan hiljaa, pyyteli hän aina
minua. — Ja hauska olikin mielestäni, kuin hän tätinsä luona ollessaan,
hiljaisena katseli suurilla silmillään minua. Niissä kuvastui semmoinen
syvä, autuuttavainen, puhdas ilme. Enpä malttanut olla suutelematta
noita suloisia tähtiä ja pyysin häntä sanomaan jotain, sillä äänensä
sointu oli mielestäni herttaisinta soitantoa, mitä ikinään olin
kuullut. — No, nyt rupattaa hän yhtenään: kuules Atle, ompelenko
punaruusut tahi siniset "äläunhota" tädin joululahja -tohveleihin? —
Kuules Atle? kyllä sitä pikku luutapoikaa eilen palelsi, enkö ompelisi
hänelle nuttuja ja housuja? Oliko senappi kylliksi väkevätä? ja, ja —
enhän nyt kaikkia rupatuksia edes huoli muistellakaan.
— Ja sitten loppujen lopuksi tulee ainainen jeremiaadi: sinä et rakasta
minua! —
Ja tuopa se minua oikein vasta hermostuttaakin!- Ikäänkuin hän,
tuo pikkuhupakko, ei sitä tietäisi, yhtähyvin kuin minä itsekin —
rakastanhan minä häntä — mutta hänen pitää tuolla lauseella kiusata
meitä kumpaakin. En, en mene vielä kotiin; joutaa hän nyt ajattelemaan
äsköistä käytöstänsä.
Ja minä kuljen kadun päästä päähän useampia kertoja. Kuulen mielessäni
kuinka teekyökki noin kodikkaasti porisee pöydällä, — ja, minä taas
seison oman akkunani alla!
Siinä hän istuu ja odottaa. Olen kuulevinani hänen sydämmensä lyönnit;
vaaleanharmaa leninki, sievät, lapsellisen viattomat kasvot, oma pikku
vaimoni! Mutta en mene vielä kotia, en. On se elämä sentähden hyvin
kummallinen arvoitus. Olen näinä viikkoina ollut kuin lumottu, aina
siitä asti, kuin salaisesti kihlaannuimme. Enpä milloinkaan olisi
uskonut, että olisimme osanneet noinkaan paljo jantata, kun nytkin
vasta. Jaa, se riita, se riita, se on jotakin ihan sietämätöintä. En
jaksaisi elää siinä kodissa, jossa riita olisi ainainen kumppali.
Rupeaisiko Kerttu semmoiseksi? Paras on kesyttää hänet jo ensi
askeleella! —
— Kah jumaliste! itsepä Atle Rantala ja oman akkunansa alla
kurkistelemassa, — huutaa vanha ylioppilastuttavani korvaani. Oikein
minä säpsähdän, kun tuo vekkuli iskee nyrkillään olkapäälleni!
— Mitäs nyt velikulta kadulla noin kiljut? sanon minä jotakin
lausuakseni, sillä tunnustan että olen hyvin nolona tässä tukalassa
asemassa. Onneksi ei tässä raju-ilmassa kukaan mitään oikeata puhetta
kuulekaan.
— Niin, panenpa veikkaa paavin parran kautta, että olette torailleet!
Jumaliste! Ja sinä tässä vaanit oman akkunasi alla, kuin muukin
norssi! —
— Ole jo velikulta, älä noin huuda, minä olen aikonut ja — saattaisihan
joku kuulla ja —
— ja juoruta ympäri kaupunkia, että Atle Rantala on jo toraillut
nuoren, kelpo-rouvansa Kertun kanssa — huutaa tuo hirviö täyttä
kulkkua. Jumaliste! Kauvanpa teillä kestikin kuherrusaika! Kokonaista
kolme viikkoa! Onnittelen!
Olenpa mielissäni kuin myrsky noin rattoisasti ulvoo, ett'ei kukaan voi
tuon viikerin puhetta kuulla. Tahdon mennä kotiani, mutta toverini on
tarttunut takkini nappiin ja pitää siitä kiinni, kuin mikäkin polyypi
saaliistaan.
— Niinpä juuri onnittelen! huutaa hän asettaen kätensä suunsa eteen
torveksi. Onnellinen olet sinä, kuin näinkin kauvan olet jaksanut — —
— No veli Törne, emmehän me vielä ole oikein kinastelleetkaan —
— Eihän vainenkaan, keskeyttää tuo julmuri. Tehän vaan olette leikiksi
pikkuisen olleet erimielisiä. — Vaan minua et vakan alle pistäkkään.
Hahhahhaa! Minäpä näet rouvani kanssa torailin aikalailla jo ensi
päivinä. Syytä en sano, mutta kovasti me ottelimme ja siitä saakka se
on halla ollutkin kodissamme! Oi, jospa en milloinkaan olisi sulhasena
ollut! sanoo hän melkein kun itsekseen puhelisi.
Mikäs kumma siinä oli, jos tuommoinen torailikin. Ihminen, jolta
kaikkineen puuttui hienotunteisuus. Hän otti puolisoksensa hyvin
rikkaan, vaan ruman, kuin Megara, naisen. Eikä he laisinkaan toisilleen
soveltuneet. — Mutta me? Kerttu, joka on niin kaunis, nerokas, suloinen
ja hieno lapsi! Ryytimaan ihanin ruusu — ja nyt! Voi sitä idyllistä
avio-elämätä — semmoistako se nyt onkin! Ja sehän riippuu meistä
itsestämme, kummoiseksi sen muodostamme. Niinkuin vuoteet laitamme,
niin lepäämme. — No, ei minusta kuitenkaan mitään tohveli-ritaria tule!
Ei milloinkaan!
Näissä mietteissäni olen kulkenut Törnen rinnalla katua alas. Suoraan
sanoen, minusta tuntui hyvin ilkeälle, kun pelkäsin, että vaimoni ehkä
olisi saattanut kuulla tuon huudon, jota Törne suvaitsi akkunani alla
pitää.
Seurahuoneen ovella seisatumme. Siitä käännyn kotiani.
— Eipä, veliseni, tokihan sinä nyt tulet sisään, pakisee Törne.
Täällä on kokous tänä iltana. Siinä tuumaillaan paikkakunnalle oman
äänenkannattajan perustamista. Useissa muissakin kaupungeissa ovat
semmoiset olemassa ja me poloiset olemme kuin säkissä porsaat. Tule nyt
vaan seuraan!
Ja hän töytää minut armotta ovesta sisään. Ei kuulu muuta kuin hurahdus
vain; passaripoika tarjottimineen on mennä ihan nurin niskoin, kuin
minä tenhottomuudesta osaan puikkia noin komeasti sisään.
— No jopas ihmeitä! — Kas vain! Terve miestä! — Terve monest' aikaa!
Jokos sinäkin löysit tien poikamiesten valtakuntaan? — So, so, — so,
kun nyt tuossa Rantalakin! näin huutelevat kokoontuneet herrat yhteen
sekamelskaan puhuen kaikk yht'aikaa.
Olen oikein äimäyksissäni tervehdyksistä, jotka tulvivat vastaani. Ilo
loistaa kaikkien kasvoista, heidän seuransa on saanut jäsenen lisää,
siitä he riemuitsevat.
— Hyvät herrat, huutelee Törne. Kiittäkäätte minua, kuin hänet kadulta
löysin ja tänne kuljetin. Rouvansa akkunan alla — — —
— Kuules pyhä veli, keskeytän minä tuon inhoittavan lavertelemiset,
sillä kyllä hän armotta näkemänsä situationin kertoo loistavimmilla
väreillä monille kuunteleville ja uutisesta hyvinkin kiitollisille
korville. Etköhän ottaisi pientä tuutinkia?
— Olkoon menneeksi, ja siihen kertomuksensa luonnollisesti loppuukin,
minun suurimmaksi mielihyväkseni.
Istumme siinä vastatusten. Katselen Törne parkaa. Suuret hapuilevat,
"kottikärrien" verhoamat, talimaiset silmät, lyhyeksi leikattu tukka,
punanen nenä, hieno, huolimatoin puku. Ei hän huomaa elämästä mitään
suloutta, vienoutta. Mutta erinomaisen teräväpäinen hän on, vaikka
onkin vailla kaikkea hienotunteisuutta. Suurin ilonsa on kirjoitella
paikkakunnastansa mitä katalimpia uutisia sanomalehtiin.
Ei saa hän rauhaa missään, kodistansa karkaa ravintolaan, sieltä
kadulle. Oi kuinka kamala on tuommoinen raukkamainen aviomies. Ja
suurimpana syynä hänen onnettomuuteensa on onnetoin, riitainen koti. —
Herrat puhelevat kiivaasti uudesta hommastansa. Innostuneita ovat
mielet; sanoja oikein tulvimalla tulvii, siitä kuinka takapajulla
täällä ollaan. Perustetaan yhtiö, laitetaan osakkeita, hankitaan
kunnollinen paino, oma äänenkannattaja ja sitä miehissä tilataan.
Ei, en jaksa seurata keskusteluja. En kuule kuin puhurin pauhinan
ulkona ja äänten surinan sisällä: rakastaak-se-si häntä myötä- ja
vas-stoin-käymi-s-s!
Oi miksi tuo riita! Jos minä en anna vaimolleni anteeksi, hänen
pikku heikkouksiansa, vaan rupean häntä tyranniseeraamaan — tulee
minusta juuri samanlainen kurja-raukka, sijatoin sielu, kuin tuo
Törne-raukkakin on. Mutta miksi olisin tuollainen — tuommoinen
inhoittava — enkö itse olisi syypää siihen? Ei, menen paikalla kotiani,
kuin vaan saan sopivaa tilaisuutta.
Vaan eipä semmoista tahdo tulla. Yksi ja toinen vanhoista tutuistani
tahtoo kuulla minun mielipidettäni sanomalehti-hommasta. Ja minä istun,
istun näköjään hyvin rauhallisena paikallani, vaikka maa polttaa
jalkojani. —
Mitä, joko se lyö kello kaksitoista!
Hiljaan astun eteiseen. Pistän hatun syvälle korvilleni ja nyt —
Juoksujalassa riennän kotiani. En tahdo ottaa huomioon mitä puhuri
viheltää ja saranat naukuvat ja katulyhdyt vilkuttavat. Juoksen vaan ja
kantapäissäni tuntuu olevan siivet.
Kerttu on laittanut hirveän paljon valoa saliin. Itse seisoo hän
pöydällä, sytyttäen kattokruunun tuohuksia, kalpeana kuin aave.
— Kerttu!
Voi kuinka hän on minulle rakas, nyt enemmän kuin milloinkaan ennen.
Nostan vaimoni pöydältä alas. Hän lyöpi valkeat käsivartensa kaulalleni
ja — anteeksi-pyyntö ja -anto on täydellinen.
Ei, jos sovinnonhetki on näin suloinen, tahdon kylläkin pientä torailua
jatkaa, enkä muistaa Törneä ollenkaan. —
Luonnossa myös vuoroin sataa, myrskyää ja päivä paistaa. Elämä tarjoaa
yhtähyvin ruusuja kuin okaitakin, riippuu vaan meistä itsestämme,
kumpiako tahdomme poimia. Kovin murti mieleni tämä avioliittomme
ensimmäinen hallayö, mutta siunattu olkoon sitä seurannut taivaallinen
sovinnonhetki.
Kun jäät lähtevät.
Avarassa salissa, puhtoisella vuoteellansa, makaa kalvea sairas.
Eivät ole lakanat vaaleammat sairaan kuolon kalpeita kasvoja. Hiljaan,
tuskin kuuluvasti käy hengityksensä. Hiljaan kohoaa painunut rinta.
Suuret silmät ovat kattoon luodut.
Ei innostuta häntä elämä, ei ole rohkeutta enää elämältä mitään
toivoakaan. Velttous täyttää silmät, kaikki jäsenet. Eikä tule unikaan,
eikä ole tullut pitkiin viikkoihin enään virvoittamaan väsynyttä
mieltä. Kaikki on hänestä yhdentekevää, samannäköistä, harmaata,
kylmää, kuollutta. Ei elvytä edes paranemisen toivokaan, elämänhalu on
kadonnut.
Hiljaan hän siinä venyy ja aikaväliin seuraa hoitajaansa suurilla
silmillään, mutt'ei käännä päätänsä. Hiljaan hän kuuntelee seinäkellon
yksitoikkoista säveltä: tikk-tikk-tikk!
Luonto uinailee talvipeittonsa alla. Turhaan koettelee kevättuuli
tuuditella puiden oksia. Ne ovat kohmeesta kankeita. — Ei jaksa
luontokaan uinailla kesästä, niin vitkallinen on ollut kevään tulo.
Kaikki on kohmeessa, kuolleena.
Silloin tulee aurinko täydellä loistollaan, hehkuvin sätein syleilemään
vanhaa ystäväänsä pohjolata, joka koko talven on melkein orpona
ollut. Eipä sitä kuitenkaan ollut tukkunaan unhottanut. Aina kuin
vaan ankarampi pakkanen oli peloittelemassa, oli aurinkokin tuolta
kaukaa näkörannan reunamilta säteillänsä, vaikkapa kylmilläkin, sitä
tervehtien toivomaan kehoittanut.
Ja nyt se vihdoin tulikin kokonansa, lämpöisen herttaisena, kirkkahana,
ikäänkuin anteeksianoen pitkällistä viipymistään. Luonto jälleen
hymyilee viehättävänä. Aurinko on pois suudellut talven luomat
kinokset, jääpuikot, kaikki talven kukat. Lintuset laulelevat,
ihmisrinnat täyttyvät iloisesta toivosta ja talven vaikeudet unohtuvat.
Kukkaset nostelevat päitään sammalvuoteeltaan ja puissa ovat pienet
hiirenkorvan kokoiset urvet.
— Kunhan jäät lähtevät, puhelee sairas elpyneenä, toivon säde täyttää
hänenkin rintansa, kunhan jäät lähtevät, paranen minäkin.
Auringon kirkkaat säteet ovat sytyttäneet toivon hänenkin sielussaan.
Ja hän uneksii aikaa, jolloin hänkin reippaana, terveenä, iloisena ja
toivovana jälleen astuu isänmaansa palvelukseen. Paljon tahtoisi hän
toimia, kunhan vaan voimat riittäisivät, tahtoa ei suinkaan puuttuisi. —
Ihanat tulevaisuuden kuvat täyttävät hänen sisimpänsä. Ylevät ajatukset
risteilevät korkeassa otsassa. Koko olento ikäänkuin kirkastuu — sillä
onhan hänen elämällänsä päämaali, päämaali, jonka vuoksi kannattaa
elää, jonka eteen kannattaa uhrata kaikki voimansa. Tulevaisuuden ihana
kuva väikkyy hänen edessänsä kirkkaana, utuisena. Hän koettaa kohottaa
päätänsä, mutta — kauhea rykiminen punastuttaa hänen läpinäkyvät,
kalveat kasvonsa, rinnassa pistää ja ahdistaa ja pian vaipuu väsynyt
pää tyynylle jälleen.
Ei, ei hän nyt vielä jaksa, mutta sitte — kun jäät lähtevät — sitte
tulee kesä, ja voimat palajavat ja uusi elininto saa ruveta vapaasti
painiskelemaan nykyisen velttouden sijaan. Silloin alkaa uusi elämä.
Ja hänen sinisilmissänsä loistaa innostuksen tuli, kirkas säde täynnä
toivoa, elinintoa, voimaa, tahdonlujuutta, alttiiksi antamusta. Kunhan
pääsee kesään, silloin toimii omaistensa, itsensä, isänmaansa, kansansa
iloksi ja onneksi! Voi, jospa jäät lähtisivät!
Ja ne lähtevätkin, ensin rannikoista, sitten lähtee koko jäälauttakin
liikkeelle. Juhlallisena se siinä suljuu pitkin siintävätä selkää.
Pieninkin tuulen henkäys saa järven laineet lipisemään ja väräjämään!
Aurinko siinä itseänsä kuvastelee ja peilailee; ulapan laineet ovat
kuin kullalla silatut ja sen sileä pinta katselee vapautettuna korkeata
sinilakea.
Harmaa jääpuikko-lautta rientää siltaa kohti. Siinä kuuluu
törmäys, ikäänkuin kanuunan pauke, ja lautta, särkyneenä moniin
lukemattomiin pirstaleihin, laulain, soittain reipasta monisävelistä
hautajaismarssiaan, suljuu pienissä kappaleissa tuonne suurelle
selälle. Luonto iloitsee varmana kesän voitosta.
Jäät ovat lähteneet! Talven valta murtui, kukat nostelevat päitänsä
korkealle, tervehtien juhlivaa luontoa. Puut ovat pukeutuneet
kesäpukuunsa, pellot viheriöitsevät, kosteina, kauneina. Jäät lähtivät
ja kesä tuli!
Mutta sairas ei avaa enää silmiänsä. Kesä, — jota hän odotti — tuli,
selät jäistä puhdistuivat, vaan ei ole nyt venheen vesille työntäjää.
Siinä nyt kanoottikin alassuin rannikolla kelluu, ei ole heillä
tervaajaa, ei maalaajaa. He ovat orvoiksi jääneet.
Ei pala sairaan silmissä nyt enään innostuksen tuli — hän on väsynyt
kuin taittunut lilja: hän on saanut levon, ikuisen rauhan!
Kun jäät lähtivät — läksit sinäkin perheesi rakastama; sinä tulit
ihan terveeksi! Sinä taituit — vaan innostuksesi tuli ei lakannut
sädehtimästä siihen saakka kuin voimasi murtui! Sinä sorruit — et
kadonnut! Muistosi elää ystäviesi sydämmissä. Se ei kuole, vaan aina
uudelleen heidän sieluihinsa ihanilla väreillä maalaa kaiken sen, mitä
sinä eläessäsi lausuit, kerroit, ihantelit, toimit, pyhänä pidit!
Ja tämä muistosi elpyy sydämmessä kahta kirkkaampana, valtaavampana,
elävämpänä aina silloin, _kun jäät lähtevät_. —
MUISTELMA.
Sytytettiinkö katulyhty akkunani alla, vai kuuko kalpeine kasvoineen
sieltä paistaa, kun äkkiä pimeä huoneeni valostui aivan kirkkaaksi
mielestäni?
Eipä. Ei loistanut kuu taivaalla, eikä katulyhtykään siinä vilkuttanut:
— huoneeseni vaan oli tullut jotain herttaista, suloista.
— Onko Muruseni pimeässä? soi tuttu, rakastettu ääni.
— Oi isä! Sinä siis kuitenkin tulit, huudan rientäen isäni kaulaan.
Ja isä nostaa minut korkealle maasta vankoilla käsillänsä sekä
painaltaa lujasti sydämmelleen.
Huomaan että hänen suuret viehkeät tummansiniset silmänsä ne ovat,
jotka valaisevat hämärän huoneeni. —
— Elämä on sanomattoman suloista, isä, kuiskaan hänen korvaansa. Vedän
kiikkutuolin takan eteen, pistän tulen puihin ja iloinen räiske täyttää
huoneen, luoden valoa ja lämmintä.
— Onhan täällä luonasi suloista levähtää, uneksii isäni hiljaan
kiikkuessaan. Unohtuu kaikki surut ja huolet ja muistuu mieleen ihanat,
menneet ajat. Noin, ihan noin, puuhaili äitisikin ennenvanhaan.
Kipuan kiihkeästi hänen syliinsä, pörhötän hänen kauniin harmahtavan
tukkansa aivan pörhölleen. Sivelen noita parrottuneita poskia, hyväilen
häntä ja saan isäni surut hetkiseksi kau'as, kau'as luotamme ajetuiksi.
— Jaha, syntymäpäiväsihän on tänään! —
— Niin, sanoppas kuinka vanha olenkaan?
— Kaksikymmentä täysi, sanoo isäni vaipuen mietelmiinsä.
— Niinpä juuri, täyttänyt tänä aamuna kello 8, isäkultani, vahvistan
hänen lauseensa, painaen lämpöisen suudelman tuolle korkealle,
ajatuksista rikkaalle otsalle ja nousen toimilleni. —
— Mihin nyt?
— Sytyttämään lamppuja, isä. On niin pimeä jo.
— Ei, älä vielä. Istu tähän näin polvelleni. Nyt on hyvä.
Kiedon käteni hänen kaulallensa. Siten istumme hetken äänettöminä,
ajatuksiin vaipuneina. Tuli takassa räiskää ja sammuu omia aikojaan.
Kuu akkunasta levittää kirkkaita säteitään suuri-ruutukkaiselle
matolle, hiipii kirjakaappiin, pianon valostaa, näyttää meille
kirjoituspöytäni pikkukapusineen. Katselee meitä leveä naurunhymy
pulleilla poskillansa. Hän näkee kaksi onnellista ihmislasta. Valostaa,
vaan ei lämmitä. Luo mieliin uinahtavia, viehkeitä kuvia.
— Mitä tuumit isäni?
— Tuotapa vaan lausettasi, lapsi.
— Ettäkö elämä on niin suloista?
— Niin, ja paljon muutakin.
Pitkä vaitiolo. Juhlallinen, menneen ajan muistoista rikas hetki. Isä
muistelee nuoruutensa aikoja; muistelee äitiäni, lempeään. Näkee äitini
kalpeana kirstussaan. Sormet ristissä, kankeina, melkein läpinäkyvinä.
Rauhan hymyily puhtaalla otsalla. Sitten kumisevat surulliset
kirkonkellot. Ruumissaatto lähtee liikkeelle. Jäinen multa jymeästi
kumajaa arkulle; isän ääni sortuu, kyyneltulva tukahduttaa sen. Ei,
elämä on kauhea arvoitus, raskas taakka.
Kotona pikku Muru kaipaa isäänsä. Avuttomana hän siinä odottaa sitä,
joka nyt on hänen kaikkensa; ystävänsä, äitinsä, isänsä, auttajansa ja
kasvattajansa.
Ei isäni puhu mitään, vaan minä tiedän nuo ajatukset, ne tunnen
sielussani. —
Ja sitten minä kasvoin. Vuodet vieri. Isäni otti itselleen toisen
puolison — mutta Muru ei äitiä enään saanut. Hän tuli ulos maailman
kouluun. Ja nyt olen minä päässyt omaan pieneen kotihini, johon isä
tuli minua onnittelemaan kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni.
Kuluneet vuodet käyvät nyt ikäänkuin tutkistelun isäni silmissä. Miksi
meni hän uudelleen avioliittoon? Eiväthän he tunne toisiaan ollenkaan.
Yksi kulkee yhtäänne, toinen toisaanne. Sielujen sopusointuisuutta
puuttuu, eikä sitä enään mikään voi korjata. Ei, elämä on umpitie
myrskyssä, kylmä, kolkko, iloton. Elämä on taakka!
— Isä nyt sytytän tulet!
— Älä vielä. Anna minun selvitä ajatuksistani. Elämä on toisinaan niin
ikävän kolkko.
— Minunko luonani ikävä, isä — eipä mar. Nyt alan rupattamaan. Mistäpä
alkaisinkaan?
Isä hymyilee herttaista hymyilyään. — No rupata, rupata. On hauska
kuulla sinun elämänintoista viserrystäsi.
Painan poskeni hänen poskellensa. — Isä, et saa surra, et.
— En, en lapsikultani, vaikka toisinaan tahtoo olla kiittämätöin ja
napisee. Ei muista alistua sen käden alle, joka ihmislasten kohtalot
johtaa.
Ja isäni puhuu kau'an luottavasti ja rakkaasti taivaallisesta
ystävästään. Vähitellen lämpenee hän aivan: huolensa tulevat
kevyemmiksi ja hän silmissäni nuorenee, korkenee, kasvaa.
Ei täällä näe muuta kuin kuun loistavan — mutta todellisuudessa
vallitsee sieluissamme selkein päivä, kirkkahin aurinko — sillä me
olemme onnelliset, onnelliset tällä hetkellä.
— Arvaas, isä, mikä on vaikein tehtävä koulussani?
— Mikähän se olisi? Saada pitämään vihkot puhtaina?
— Eipä. Entäs laulu isä? Unhotitko sen? Kuulitko sitä ihannelaulua,
kuin täällä viimein kävit?
— Kuulin, mutta — —
— niin näes isäkulta: me kaikki lauloimme eriäänillä samaa yksiäänistä
kappaletta.
Ja me nauramme noille suurille elämänhuolille ja vaikeille
taisteluilleni.
— Isä, saanko arvata, mikä sinun toimessasi on vaikeinta? kysyn
veitikkamaisesti.
— No, annas kuulla! —
— Saarnata kaikelle kansalle ja tietää että aniharvat heistä
kotiintultuansa muistavat alkusanojakaan?
— Ei, ei. Arvaa paremmin!
— Käydä sairaiden luona kaikenlaisessa myrskyssä, tuiskussa, tuulessa
ja pakkasessa?
— Ei, et osaa arvata sinä.
— Tehdä syntiä, tuntea sen voiman omassa pahanilkisessä sydämmessään ja
kuitenkin varoittaa muita samoin tekemästä?
— Ei, sekään ei ole oikein.
— No sano nyt itse, isä. En arvaa minä. Jos ei se olisi — —
— No-o, mitä niin?
— Sanoisinko? Kantaa palkkansa jonka on rehellisesti ansain — — —
— Sinä akrobaatti! isä sanoo ja työntää minut leikillä luotaan.
— No, kiivastuitpas, etkös vain — — sano, sanoinhan minäkin.
— Vaikein minun mielestäni on vihkiminen, isä vakavana lausuu.
— Ja häissä kun on niin sanomattoman hauska olla. Kuinka se olisi
mahdollista?
— Kuitenkin on asia tosi. Tuossa seisoo edessäni kaksi rakastavaista.
He vannovat elämänikänsä rakastavansa toistansa myötä- ja
vastoin-käymisessä, ilossa ja murheessa.
— Entäs sitten?
— Sitten parin kolmen viikon päästä he pyytävät eroa. Ovat oppineet
tuntemaan toisensa: elämä on heille sietämätöintä toistensa seurassa.
Silmänsä ovat auenneet ja ero olisi heidän mielestänsä paras.
— Mutta isäseni, etkö sinä kaunopuheliaisuudellasi voisi heitä
varoittaa? Miksi jokapäiväiset mitättömät pikku-torat saavatkaan murtaa
ja särkeä ihmislasten onnen ja elämänrauhan ja koko tulevaisuuden. —
Miksi he eivät saisi olla aina yhtä onnelliset, kuin rakkautensa ensi
hetkinäkin ovat?
Isäni hymyilee taas omituista, herttaista hymyilyään. — Ja hekö
uskoisivat minua? kysyy hän hetkisen kuluttua.
— Eivätkö uskoisi sinua? huudahdan kummissani. Mutta, aivan oikein,
ei, he eivät usko muuta kuin kokemusta, se on tosi, sanon sitte ja
harmissani huomaan purasseeni alahuuleni verille.
— Jos olisi maan päällä semmoinen rakkaus vallalla, kuin Paavali
kirjoittaa rakkauden luvussaan, silloin ei olisi onnettomuutta
maailmassa. Syy on siinä, että me ihmiset emme voi, emme osaa rakastaa
niin. Me olemme itsekkäitä raukkoja.
— Onhan kyllä semmoistakin itsensä-uhraavaa rakkautta täälläkin, sanon
minä huolissani.
— On kyllä, mutta hyvin harvassa.
Painan kasvoni isäni rinnalle. Kuinka hyvin ymmärrän syyn isäni syvään,
sydämmelliseen suruun!
Kulkusten kilinä kuuluu pihamaalta. Eno taluttaa turkkeihin puettua
tätiä. Eteisestä jo eno huutaa:
— No hyvä juttu! Syntymäpäivä ja nämä täällä pimeässä uneksivat! Hyvää
iltaa ja onnea!
Isäni auttaa tätiä pukuhommissa, onhan siinä saaleja, huiveja ja
turkkeja riisuttava ja ripustettava nauloihin. Minä sytytän tulet.
Unelmani isäni kanssa loppuivat ja täysi homma syntyi, sillä täti
vapautuneena tamineistaan huusi iloisena:
— No, Muru, paikalla hommaan. Teekeittiöön hiiliä ja ruoka-aitan
avaimet tänne. Mikko kanna kori sisään. Anna hevoselle kauroja ja kääri
loimi hyvästi sen selkään. Muista!
Yht'äkkiä olimme täydessä hommassa ruu'an ja juoman laittamis-puuhissa.
Runollinen kuuvalo oli poistunut — lamput astuneet sijaan — unelmat
olivat kadonneet — paljas proosa tuli sijaan!
Vilkasen väliin sivukäyden isääni, joka istuu keinutuolissani. Tunnen
että hänen silmänsä seuraavat kaikkia liikkeitäni — mitähän isä nytkin
ajattelee — tuumaan siinä hyöriessäni.
— Kuinka kovasti tuo Muru on äitinsä, siskovainaajani, näköinen, sanoo
eno nauraen. Ei hän tiedä, tuo eno, kuinka nuo sanat keihään lailla
tunkevat isäni sydämmeen.
— No niin, iloitsee täti illallispöydässä, nähtyään että kaikkea laatua
on yllinkyllin. Voi sentään, kuinka elämä on suloista!
Tahtomattani vilkaisen isääni. Hän katsoo itsepäisesti lautasellensa.
— Onpas rakkautta maailmassa isäkulta, tahtoisin sanoa hänelle. Katsos
eno ja täti, eivätkö he ole onnelliset — oikein onnelliset sitte?
Ei nosta isäni silmiään. Tunnen sielussani, että hän kaipaa
toisenlaista rakkautta, kun maailman nautinto ja runsas pöytä saattavat
tarjota. Miksi osaavatkaan muutamat ihmiset toivoa parempaa, nähdä
korkeampaa, uneksia täydellisyyttä siinä missä sitä ei ole? Miksi he
eivät osaa tyytyä elämään semmoisena, kuin se itse kullekin muodostuu?
Katsos tätiä ja enoa? He ovat onnelliset hetken lapset. Ei heiltä
mitään puutu, eivätkä he mitään kaipaa. He ovat onnelliset — tavallaan.
KALASTAJA.
Uhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät
tiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat
ja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin
toiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät
myrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin
valittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon
kalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto,
hautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet,
rakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset.
Niitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse
kuulla — ymmärtää —
Myrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se
itserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat,
aidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen
kiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee
myrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin
ammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava
vesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei.
Tätä pitää itse nähdä —
Luonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin
reipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa!
Harva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt
lämmin ainakaan haittaisi.
Ei näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise.
Eikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile.
Korkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet
auringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon
vanhus, katsellen akkunasta pilviä.
Puhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee
koko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 °
pakkasta.
Vaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan
lähistöllä, siellä on soutajia! —
Ja hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene.
— Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen.
— Niinpä näkyy! —
— Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi
heittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista
"Savonreuhkaansa", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta.
— Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka
tähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua?
— Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö
rupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee
rinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä.
Väristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään
valita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin.
— Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien
veneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen
pahimmassa vastatuulessa.
Ja he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti.
Hänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho!
Muutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten
tönkköjä he jo ovat, poloiset!
Ja siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän
kierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä
on pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä
ylös.
Suurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä
rannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä.
* * * * *
— Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan
viimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa!
— Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli
koko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä.
— Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti.
Ettepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä!
Sen saamme kokea joka päivä uudestaan.
Sydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa
riisumishommissa.
— Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia
jääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna
koko ajan, että!
Näin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on
hiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon
puhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän
mitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli
milloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista
syleilyistä.
Ja nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa
ryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas
vain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli!
Anttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen.
Se soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän
suloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma,
höyryävä juoma! —
Anttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen
jäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan
tämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän
äidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan
mitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä
lämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin
tulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne
halot kantaisi äidille?
— Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa
kaupungille lähtöä, siikoja viemään.
— Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on
uudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän
mennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos.
* * * * *
— Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija.
— Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan.
— Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette
niitä huoli mihinkään kuljettaa.
Vaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun
kerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa
lannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut
toiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen.
Ihan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni.
Puhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei
mahda niin mitään.
— Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan.
Hovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat
kuin korttituvat vain!
Iloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon
akkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo
vallaton.
Kuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä,
senttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi
ratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu
rinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen
rauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä
— ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös —
Tämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun
tunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan:
"Kaikkivoipa Jumalamme!
Me jalkais juuren kumarramme
Sinulle lausuin kunniaa!
Voimas kaikki vallat voittaa;
Sua maa ja taivas kunnioittaa
Ja viisauttas julistaa.
Sua kiittää Kerubim,
Sua veisaa Serafim!
Halleluja!
Suur voimassa, Suur armossa
On Herra, meidän Jumala!"
— Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli
kaloja tilannut.
— Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat.
— Paljonko naula?
— Kolmekymmentä penniä.
— Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken
ostimme lohta.
Kalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon.
— On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden
mujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny.
Ei ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova
maailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen,
luisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka.
Viimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole
hintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden.
Kalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin
saaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta
kissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia
mennä.
Kirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille.
— Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu
katkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin
avarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa.
Ja kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät
ja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä.
Äiti puuhailee kalakukon kanssa. "Kalaa" siinä ei ole nimeksikään,
mistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja
ruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu
kalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon
kellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat.
* * * * *
Illalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi.
Sen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille
Isälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää
itsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen.
Tuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon
luomaa unta.
— Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin!
— puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä.
Mutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä
ristiin ja kuiskaa: "Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä
kaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!" —
Kaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden
ja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan
kuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen:
Onnellista uutta vuotta!
Vuosi 1893!
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUNALLA KULKIESSA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
